Corvo%20%26%20Emly.jpg

Yksi päämäärä, kaksi tarinaa, lukuisia vaihtoehtoja




Yllätyshitti Dishonored sai lopulta jatko-osan jota ensimmäinen peli ei millään tavalla vihjaillut. Tarina olisi voinut päättyä, mutta nyt se jatkuu joko Emilyn tai Corvon roolissa. 




Dishonored oli ilmestyessään yllätyshyvä peli. Se ei aluksi kuullostanut järin ihmeelliseltä, vaan taas yhdeltä hiiviskelypeliltä jossa toimintaa tulisi välttää viimeiseen asti. Itse lopulta hankin pelin koska sen steampunk henkinen maailma vaikutta erittäin hyvin tehdyltä ja muutenkin peli oli graafiseltä ulkoasultaan ja tyyliltään erittäin hienon näköinen. Ensimmäinen peli oli hyvä/paha akselillaan erittäin mustavalkoinen ja lopetus määräytyi täysin kaaoksen mukaan. Pelissä tehdyt valinnat olivat käytännössä yhtä tyhjän kanssa loppuratkaisun kannalta. Ne vaikuttivat vain siihen että onko kaaos korkea vai matala. 

Tarina päättyi siten, että se olisi hyvin voinut olla pelisarjan loppu. Dishonored ei monien pelin tapaan vihjaillut jatko-osasta vaan kertoi tarinan ja kertoi myös, miten kaikki päättyi. DLC sisältö rikasti maailmaa omalla tavallaan, tuoden pääpelin tarinaan omat tietyt vivahteensa.

Luvassa spoilereita ensimmäisestä Dishonored pelistä


Dishonored 2 sijoittuu aikaan vuosia ensimmäisen pelin jälkeen. Siinä missä ensimmäisessä pelissä vain vihjailtiin sillä että keisarinnan tytär Emily voisi olla Corvon biologinen tytär, niin jatko-osa tekee tämän selväksi alusta asti ilman epäilyksen häivääkään. Corvo on kouluttanut tyttärestään yhtä tehokkaan salamurhaajan millainen hän itse on. Nyt valtaistuimella oleva Emily Kaldwin johtaa Dunwallia, kunnes hänen äitinsä sisar, Delilah (pääpahis Witches of Brigmore DLC:stä) saapuu hoviin, tukenaan niin Emilyn omia joukkoja kuin naapurimaan herttuakin. Noita Delilah usuttaa oitis kaikki Corvon ja Emilyn kimppuun jolloin pelaajan on tehtävä ensimmäinen valtava valinta joka pysyy kokopelin ajan.

Pelaatko Emilyllä, vai Corvolla?


Alun jälkeen joko Corvo tai Emily jää vangiksi ja vapaana olevan on koottava itsensä ja lopulta pelastettava isänsä/tyttärensä vallankaappaajilta. Sitä ennen on kuitenkin tuhottava kaikki, mikä pitää vallankaappauksen hengissä. Onneksi apuun rientää myös mystinen Outsider joka tarjoaa avuksi matkaan taikavoimia. Pelaaja voi ottaa ne vastaan, tai kieltäytyä niistä. Vasta sitten se todellinen matka voi alkaa.

Peli sijoittuu Dunwallin sijaan Karnacaan. Hyvin samantapaiseen steampunk henkiseen whalepunk ympäristöön jossa valasöljy mahdollistaa monia teknoligisia asioita aina energiamuureista alkaen. Mukana on myös monia uusiakin juttuja, mutta se vanha perusrunko on vahvasti mukana alusta loppuun asti.


Pelin tehtävät ovat laskettavissa kahden käden sormin. Se tuntuu oitis vähemmältä mitä ensimmäisessä Dishonored pelissä, mutta kentät ovat laajoja kokonaisuuksia ja vieläpä rikkaita sellaisia. Siinä missä monet pelit reteilevät valtavilla maailmoilla, panostaa Dishonored yksityiskohtiin. Tämä näkyy kaikkialla ja luo todella immersiivisen kokonaisuuden kun pelaaja voi oman harkintansa mukaan operoida maailmassa.

Dishonored pitää pelaajaa kädestä tarpeeksi. Tämä näkyy siinä että asioita ei tarvitse muistaa vaan hankitut tiedot tulevat ylös tehtävävihjeisiin. Esimerkiksi eri vaihtoehdot tehtävän suorittamiseksi tai niinkin yksinkertainen asia kuin kassakaapin yhdistelmä ovat vapaasti luettavissa. Peli siis kertoo se, että miten tietyt tilanteet voi hoitaa isossa kokonaisuudessa. Siihen se kädestä pitäminen suunnilleen sitten jää.

Se miten kentät läpäisee ja päämäärät saavuttaa on täysin pelaajasta kiinni ja Dishonored tarjoaa paljon eväitä tähän. Kentissä on monia pieniä salaisuuksia joita hyödyntämällä voi saavuttaa päämääränsä, suoisi sitten hiiviskelyä tai toimintaa. Peli ei painosta tai suosi mitään vaihtoehtoa vaan antaa vain mahdollisuuskia jotta pelaaja voi itse valita miten toimia. Tämä yksityiskohtaisuun näkyy myös maailmassa. Rikas ja upea 1800-luvun tunnelma istuu erinomaisesti peliin ja maalausmainen grafiikka saa pelin erottumaan edukseen. Realisitinen grafiikka on tylsää, tämä on upeaa ja väkivaltainen ote ei katoa missään kohtaa, pelaaja päättää vain sen määrän.


Varusteita pelissä on paljon ja niihin saa kiitettävästi päivityksiä pelin edetessä. Kentät ovat täynnä riimuja, luuamuletteja ja rahaa joilla voi parannella pelihahmon taikavoimia, erikoisominaisuuksia tai varusteita. Kentissä on myös muutamia keräiltäviä esineitä ja näin yksityiskohtaisessa ja rikkaassa maailmassa niiden löytäminen on erittäin haastavaa ja paikoitellen jopa hyvin vaikeaa.

Perusvarusteisiin kuuluvat niin miekka, pistooli kuin varsijousikin. Kaikki ovat paranneltavissa ja pelaaja saa itse päättää mitä varusteita hän haluaa käyttää. Toiset sopivat hiljaiseen lähestymistapaan ja toiset eivät. Taikavoimissa on sama valtava variaatio ja tässä kohtaa pelihahmon valinta näkyy. Corvolla on vanhat tutut ykköspelin taidot mutta Emily on erilainen, hänellä on liuta uusia taikoja. Se mitä taikoja pelaaja kehittää on täysin hänestä itsestään kiinni. Riimut toimivat taikojen kehityksessä ja niiden etsiminen on haastavaa mutta palkitsevaa.

Ykköspeli oli todella mustavalkoinen. Kakkosessa on mukana myös vähän harmaata ja pelaajan toimintaa arvioidan uudella tavalla. Ykkösen Low-High kaaokseen on tullut lisäksi Very High. Kaaokseen vaikuttaa todella monia asia ja sanotaan oitis että itse olen High Chaos tyyppiä koska hiiviskely ei ole minun juttuni (mutta ensimmäisen Dishonoredin olen läpäissyt niin että kukaan ei nähnyt eikä kukaan kuollut). Kaaoksen määrä vaikuttaa maailmaan sen kyynisyyden määrässä. Synkässä maailmassa ollaan armottomia kun taas ei niin synkässä astetta anteeksiantavampia. Tähän vaikuttaa todella monia asia aina siitä alkaen että tappaako ketään ja näkeekö kukaan ruumiita.

Pelaajaa arvioidaan myös kahdella parametrillä. Hiiviskelijä vai hyökkääjä sekä Tappaja vai tainnuttaja. Tarkoittaa käytännössä sitä että tapatko ketään vai lyötkö vain tajun kankaalle ja miten teet sen, näytkö ja kuulutko, vai et. Nämä asiat rikastavat ajatusmallia pelistä jossa pelaamiseen voi vaikuttaa kokoajan. High Chaos voi vielä muuttua Low muotoon, jos pelaaja ottaa itseään niskasta kiinni. Se on vaikeampaan, mutta siinä on puolensa.


Dishonored on yksi parhaita salamurhaaja pelejä ja ensimmäinen peli osasi tuoda sen puoleen esiin erinomaisesti. Tässä pelissä on mukana sama idea. Salamurhat voi tehdä joka helpolla tavalla, nirri pois kohteelta ja karkuun. Vaihtoehtoisesti tilannetta voi lähestyä neutraalimmalla tavalla. Kohteesta pääsee eroon useammalla kuin yhdellä tavalla.

Lopetuksessa sitten katsotaan mitä pelaaja on tehnyt pelin aikana. Täytyy sanoa että itse petyin taas hieman sillä monet päätökset eivät vaikuta loppuun yhtään, ne vaikuttavat kokonaisukaaokseen. Itse suosin runollista rangaistusta enkä päästä kohteita helpolla (nappi otsaan tavalla). Viholliset eivät tässä pelissä olevia Corvoa järeämpiä vaan lähemmäs kaikki ihmiset kestävät aivan yhtä paljon rankaisua. Yksi isku riittää tappamaan.

Pelihahmo ei itsekään ole tuhoutumaton, vaikka kestääkin iskuja enemmän. Pari iskua voi kuitenkin olla jo tarpeeksi, minkä takia isoa vihollislaumaa vastaan asettuminen on riskaabelia touhua, oli aseita vaikka kuinka. Kentät vaikeutuvat nopeaa tahtia ja alusta asti on selvää että viholliset osaavat käyttää aseitaan. Dishonored ei ole miekkailupeli samalla tavalla kuin vaikka Shadow of Mordor. Pelihahmo osaa lyödä ja torjua, mutta itse en tällä nappula-asettelulla kokenut sitä järin luontevaksi, siksi pidän pistoolin lähellä.

Taistelu on kehittynyt ykkösestä. Jopa täyden taistelun voi oikealla liikkeellä päättää tainnutukseen kun tarjoaa miekan sijaan nyrkkiä. Peli ei ole tämän takia yhtä helposti menetetty mitä se ykkösessä helposti oli. Pakeneminen on myös vaihtoehto ja koska Corvo ja Emily ovat todella ketteriä, niin opettelemalla ympäristönsä hyvin, pääsee vihollisia pakoon todella helposti. Kiipeily ei ole heidän vahvimpia puoliaan ja kaupunki on se korkea että leveä, piilopaikkoja riittää ja samoin tilaa operoida.



Old%20Friend.jpg

Vielä kerran, vanha ystäväni



Hahmovalikoima ei ykkösessä ollut sieltä parhaasta päästä. Pahikset tunnisti heti kättelyssä ja samoin nämä "hyvät tyypit" haistoi pettureiksi hyvin nopeasti. Tässä pelissä ei ole ihan niin ilmiselviä hahmotyyppejä. Siis pahikset nyt tuntuvat pahiksilta ja Delilah nyt on heti kättelyssä selvä roisto eikä herttua ole sen parempi. Se miten hahmoja sitten aletaan avaamaan, todistaa kuinka paljon ajattelua heihin on osattu laittaa.

Eräs todella huono puoli tässä pelissä on siinä, että luettavaa on kyllästymiseen asti. Tekstiä tulee vastaan lähes jatkuvalla syötöllä. Sitä ei ole pakko lukea ja jos tektissä ilmenee hyödyllistä tietoa, siitä tulee muistiinpano. Tämä kuitenkin kannustaa vapaaehtoisella pakolla perkaamaan kaikki kolot kaupungista, sillä tietoa on kaikkialla ja samoin rahaa. Itse saatoin löytää useita satoja ja päälle tuhannen kullan arvosta rahaa, huomaten lopussa että se oli ehkä puolet siitä, mitä olisin voinut löytää. Etsittävää on niin paljon että sen kaiken voi löytää vain jos tonkii kaikki paikat mihin vain pääsee ja tässä harva paikka on sellainen, että sinne ei ihan tosissaan ei pääse.

Corvo ja Emily ovat ne jotka todella keräävät pisteet. Ensimmäisessä pelissä Corvo ei puhunut mitään, tällä kertaa puhuu. Oli pelihahmo kumpi vain, niin ääninäyttely ja dialogia on miellyttävää kuunnella ja vastaan tulee myös tuttuja. Lähimmistä liittolaisista Meghan on vähän tylsemmän puoleinen, mutta häneen on osattu kätkeä jotakin, minkä saattaa huomata aika pian, jos ykkösen DLC:t on pelattu. Jos näin ei ole, niin aktiviisuus ja tutkinta vie perille. Monet asiat tässä pelissä on oikeasti piilossa ja niiden etsiminen/selvittäminen ei onnistu ensimmäisellä kerralla, ellei alusta asti tutki huolella aivan kaikkea.

Ykköspeli DLC näkyy selvästi myös Delilahissa. Jos DLC:t eivät ole tuttuja, niin Delilah on uusi kasvo. Itsestäni tosin tuntui että pelissä on vähän kierrätyksen makua kun mukaan tuodaan hahmo jota on jo käytetty, mutta kun mukaan lisätään pari yllätyspuolta, niin hahmo kasvaa tarinansa mukana ja siinä saa pelaajakin vähän mietittävää rangaistuksen suhteen. Tappaako, vaiko ei?

Päällisin puolin yksikään hahmo ei pelissä nouse selvästi muiden yli. Ykkösessä Emily oli pikkutyttö ja hänet oli osattu tehdä siis todella hyvin, siis Clementine (Walking Dead) hyvin, mutta ei nyt Ellie (Last of Us) hyvin. Emily oli se hahmo jonka kautta tarina oikeasti eli ja kasvoi ja hän oli syy, miksi tarinasta ja lopputuloksesta oikeasti välitti niin paljon. Tällä kertaa sitä samaa tunnetta ei vain ole. Dishonored 2 ei tarinallisesti tunnu yhtä hyvältä ja mukanaanvievältä. Tällä kertaa tarina on enemmänkin vain lisä joka mahdollistaa monet tehtävät ja maailmojen tutkimisen. Loppuhuipennus on kuitenkin upea ja lopetuksessa on useampi puoli, jotka näkyvät. Vaikka lopetus käydäänkin läpi aika nopeasti.


Jos jotain selvää kriitikkiä pitäisi etsiä niin eniten tässä pelissä nyppii se tekstin määrän. Sitä kun tuputetaan kokoajan ja jatkuvalla syötöllä. Pieniä yksityiskohti ja maailman avaamista on myös ympäristöissä ja hahmojen keskustelussa jota pelaaja pääsee seuraamaan saalaa, kuin kärpäsenä katossa. Nämä ovat paljon parempia puolia, tekstitulva ei ole kivaa.

Toinen juttu on Bone Charmeissa. Osa niistä tuntuu oikeasti todella turhilta ja koska charmit tulevat aina randomisti, niin et välttämättä saa sitä hyvää, mitä olisit halunnut. Tällä kertaa niitä voi itsekin rakentaa, mutta tämä ei tunnu järin toimivalta saati kiinnostavalta puolelta. Itse päädyin vain valitsemaan parhaat siitä mitä sain ja jälkeen päin sadattelemaan kun en sitten saanutkaan sitä mitä halusin. Sitä turhaa paskaa nimittäin tulee näiden hilujen kanssa vastaan 3 kertaa 4:stä. Ajoittian vastaan tulee hyviä. Näissä leluissa on myös eräs toinen typeryys. Korruptoituneet tai järeämmät versiot käyttävät tekstissä fonttia jonka lukeminen on vähän hankalaa. Muutenkin teksti tuntuu olevan ajoittain vähän turhan pientä, siis itse pystyn lukemaan sen suht helposti mutta ei se isompi fontti haitaksi olisi.

Kolmas seikka on se että hahmoissa ei vain tunnu olevaan ketään oikeasti kiinnostavaa ja erinomaisesti tehtyä (kuten ykkösen Daud, Emily ja Sokolov). Sokolov tekee paluun, mutta aika pienessä osassa ja pahisrintamalla ei ole ketään todella iskevää. Perushyviä hahmoja on, mutta eivät he ole järin mieleenpainuvia. Kentät ja alueet jäävät mieleen, eivät niinkään niiden asukkaat.

Eräs asia mikä on myös muuttunut, on se tuholainen joka tuntuu levittävän ongelmia. Ensimmäisessä pelissä kyseessä oli rotta ja se toimi. Rottien runtelema maa oli erittäin hyvä miljöö ja sitä ei nyt ole osattu uusia. Rottien sijaan suurin ongelma ovat ampiaisia muistuttavat verikärpäset. Nämä ovat enemmänkin ärsyttäviä kuin tunnelmaa erinomaisesti luovat rotat. 

Sanoisin että peli ei ole lyhyt, koska se pelattavia hahmoja on kaksi ja alueissa on valinnan varaa. Tämän lisäksi mukana on nyt nykypelaamisen suurimpia hienouksia, New Game +. Tästä oitis pisteet nimittäin Dishonored on niitä pelejä jotka alkavat tuntua todella hyviltä vasta sitten kun on vähän jerkkua teräksessä ja taikuudessa.

Pisteet myös siitä että tämä peli ei armottomasti suosi hiiviskelyä. Kaikissa lähestymistavoissa on omat puolensa ja väkivalta tekee maailmasta väkivaltaisen. Mutta tässä pelissä se lähestymistapa on esitetty myös lopetuksessa niin, että sitä ei suoraan tuomita, vaan käytetään.


Kokonaisuudessaan Häväisty 2 on tämän vuoden parhaita pelejä. Se ei ole yhtä hyvä kuin Uncharted 4: Thief's End ja jää tavallaan kakkoseksi myös Batmanille, mutta parhaan kolmeen joukkoon Dishonored 2 pääsee koska tarjoaa erittäin rikkaan, yksityiskohtaisen ja upean maailman jossa tuntuu itsensä todelliseksi ammattilaiseksi. Oli sitten kyseessä salamurhaaminen tai armoton taistelu.

Dishonored 2 ei kaikilla tavoilla parempi peli kuin ensimmäinen, mutta siinä on omat puolensa, minkä takia se onnistuu tarjoamaan erittäin paljon.


+ Yksityiskohtainen ja rikas maailma

+ Paljon valinnan varaa  vähän kaikessa

+ Ulkoasu ja tyyli

+ New Game +


- Tekstin määrä

- Tavaroiden etsiminen menettää ajoittain mielekkyytensä

- Hahmot ovat ikävän mitäänsanomattomia


Arvosana: 8,3


Mahtava