Patrioottien pyssyt on kronologisesti viimeinen osa Metalli varuste kiinteä sarjasssa. Sisältöä on todella paljon ja siitä kaikesta varmaan 2/3 on katsottavaa/kuunneltavaa ja 1/3 on pelattavaa. Hiiviskelyyn painottuva mutta toiminnan mahdollistava kokonaisuus päättää sekä Solid Snaken että Big Bossin tarinan.

 

 

 

Metal Gear Solid sarja on helposti yksi yliarvostetuimpia pelisarjoja koskaan ja siinä samalla Hideo Kojima yksi yliarvostetuimpia pelisuunnittelijoita. Itse en vain ymmärrä että mikä tekee hänestä tai tästä pelisarjasta niin ihmeellisen. Nyt kun tuo on saatu pois alta niin sanottakoon heti että Metal Gear Solid 4 on hyvin uskollinen sarjalle, sillä tarinan edetessä vastaan tulee valtava määrä erilaisia flashback hetkiä aiempieen peleihin.

Patrioottien Pyssyt on pelisarjan todellinen päätös jossa kaikki vielä hengissä olevat hahmot joko kohtaavat loppunsa tai siirtyvät elämässä eteenpäin. Tietysti jatkoa on aina mahdollista tehdä ja tavallaan Metal Gear Rising: Revengeance jatkaa tarinaa, mutta Käärmeiden tarina päättyy tähän.

MGS on sellainen pelisarja jota itse olen pelannut aika satunnaisesti sieltä ja täältä. Voisi sanoa että itse olen pelannut Big Boss osia pelisarjasta (Snake Eater ja Phatom Pain) ja Solid Snake ei ole minulle se päähenkilö tässä saagassa, vaan Big Boss. Kokonaisuudessaan tarina on erittäin monimutkainen, monipuolinen, vakava ja idioottimainen yhtä aikaa, varsinkin paino siinä että tässä pelisarjassa on paljon todella typerää tavaraa ja se onkin se mikä itseäni eniten ärsyttää. Kaiken sen tarpeettoman paskanjauhannan kyllä kestää, mutta monet typeryydet olisi voitu karsia. Tosin samalla olisi voitu myös vähän karsia montaa muutakin asiaa.

Pelin tarina alkaa kun vanha Snake on jälleen osallisena yhteen maailmankohtalon ratkaisevaan tehtävään tukijoukkojensa kanssa. Tukijoukon määrä on huomattavasti vähentynyt sillä pääasiassa tämä on Snaken ja Otaconin show sillä tämä kaksikko hoitaa valtaosan työstä. Tosin tarinan edetessä vastaan tulevat kaikki jäljellä olevat hahmot aina Raidenista ja Merylistä Big Bossiin Ocelotiin asti. Tarina on kokonaisuutena niin täynnä käänteitä ja tarinaa että sitä on aika hankala todella spoilata ilman pitkällistä selostusta. Koko tarinan keskuksena on kuitenkin Big Bossin poikien, Solidin ja Liquidin keskinäinen taistelu jonka ympärille pelin nanotekniikan täyteinen tarina lopulta rakentuu. Voisi sanoa että Metal Gear Solid on tässä vaiheessa täyttä nanopunkia.

Tyylillisesti peli on todella hyvä. Itse todella pidän monista puolista tässä pelisarjassa. Monet teknologiset hypyt eteenpäin, vaikka nyt ei olla varsinaisesti tulevaisuudessa. MGS maailma on rinnakkaintodellisuus jossa monet asiat menivät toisin. Tälläinen tyyli toimii erittäin hyvin ja on syy miksi olen joitakin tämän sarjan pelejä jaksanut pelata. Logiikka lentää monissa kohtaa aivan täysin roskikseen. Myös elokuvallisuus on hienoa kun hahmot esitellään aina ääninäyttelijää myöten.

Pelattavuuden suhteen kyseessä on hiiviskelypeli, mutta itse sivuutan sen puolen ja siirryn suoraan siihen, minkä jatko-osa teki paljon paremmin, eli toimintaan. Itse en hiiviskele vaan menen toiminnalla sisään, sillä hiiviskely ei ole tässä pelissä erityisen hauskaa. Tosin toiminta on monella tavalla todella rajoitettua. Vanhan miehen psyyke ei kestä enää sotaa ja vaikuttaa tähtäykseen, samalla kun alkaa kramppaamaan kyyryssäkävelystä. Toiminnallisena pelinä monia asioita jää kaipaamaan, mutta silti, tässä pelissä on mahdollista ryhtyä suoraan toimintaan ja se on omalla tavallaan aivan hyvää settiä. Varusteita on todella paljon ja samoin aseita. Mahdollisuudet pelaamiseen ovat suhteellisen suuret ja erilaisten aseiden ja varusteiden käyttäminen vaikuttaa siihen millaisen kokemuksen pelistä saa.

Valta osa pelisarjaa ovat olleet myös monitasoiset pomoviholliset. Tuntuu että tällä kertaa ne ovat enemmänkin viittauksia aiempaan, muutamilla omilla jutuilla. Hirviökaunottaret eivät ole yhtään niin hyviä kuin Snake Eaterin Cobrat, mutta muuta oikein hyvä pomotaistelu kuitenkin on luvassa. Tosin ne parhaat eivät ole kaunottaria. Viimeinen taistelu on ihan kelvollinen päätös, pelisarjalle, mutta en nyt nostaisi sitä mitenkään yhdeksi kaikkien aikojen parhaaksi viimeiseksi pomotaisteluksi. Yhteenotto ei ole erityisen vaikea, mutta siinä on ihan näppärä toteutus joka kokopelin tavoin nostaa hattua pelisarjan menneisyydelle.

Pelattavaa pelissä on siinä vajaaksi kymmeneksi tunniksi, riippuen pelityylistä. Katsottaavaa ja kuunneltavaa on varmaan kaksi kertaa sen verran sillä tämä kokonaisuus on puoliksi elokuva. Mutta toisin kuin monet erinomaiset pelit jotka ovat lähes kuin pelattavia elokuvia, on tämä peli kokoelma välianimaatioita jotka antavat käsityksen siitä että Hideo Kojima haluaisi tehdä elokuvan, sillä katsottava ei hetkessä lopu. Ongelmana on tosin se että yli puolet tästä kaikesta on turhaa puuroa joka ei lisää kiinnostusta vaan vähentää sitä. Sitten on valtavat määrät sitä sontaa mitä koko pelisarja on pullollaan. Monet osat ovat erityisen typeriä.

Sanoisin että MGSV:n jälkeen tämä nelonen tuntuu aika heikolta peliltä. MGS3:n jälkeen, tämä tuntuu selvältä jatko-osalta joka nostaa välianimaatioiden määrän kolmanteen potenssiin. Lisää juttua saa jos soittelee tukiryhmälle ja sieltä sitä juttua tulee vaikka kuinka.

Ääninäyttely on iso osa pelisarjaa sillä mukana on monia klassisia hahmoja. Itse sanoisin että Phantom Pain on monella tavalla koko pelisarjan paras osa. Tarinallisesti se ei kuitenkaan pärjää monille muille ja Guns of the Patriots on tarinallisessa mielessä parempi. Mutta tunnelmassa Phantom Pain voittaa. Tämä johtuu siitä että tässä pelissä kaikki sanotaan sanoin ilman tunnetta.

Puhetta tulee vaikka kuinka mutta draamallinen ilmaisu jää aika minimiin, varsinkin David Hayterin tapauksessa. Tämä klassinen Solid Snake kuulostaa tutulta mutta tarinassa kyllästyin nopeasti siihen että niin paljon aikaa menee siinä että hän hokee muutaman hahmon nimeä kerran toisensa jälkeen lyhyen ajan sisään ja sitten on se toistuva ”kuoleman tekeminen” yskimisellä kröhimisellä ja muulla vastaavalla. Vastapainona tulee Liquid Ocelot jonka ääninäyttelijä ei ole juuri parempi sillä tässäkin hahmossa kaikki eleellisyys ja yliampuvuus on aivan maksimissaan naurettavuuteen asti.

Monet sivuhahmot kuten Raiden, Otacon, Sunny tai Rosemary ovat paljon paremmin ääninäyteltyjä. Myös Naomi Hunter on Jennifer Halen ääninäyttelemänä erinomainen, mutta tässä kohtaa pelin typeryydet iskevät taas esiin.

Tarinallisesti tämä peli tuntuu toistavan tiettyjä teemoja kerran toisensa jälkeen ja aivan liian usein hahmot toistavat samaa juttua kerran toisensa jälkeen ja taisteluissa on pitkiä hetkiä kun kukaan ei tee mitään ja kaikki vain ihmettelevät tarinan omaa uskomattomuutta. Nämä ovat juurikin niitä tyypillisiä MGS osa-alueita jotka ärsyttävät aivan suunnattomasti.

Guns of the Patriots on kokonaisuutena yllättävän monipuolinen peli. Pari ensimmäistä jaksoa ovat sotaa jossa taistellaan ihmisiä vastaan. Sitten mennään paljon hienotunteisempaan vakoojameininkiin ja lopulta palataan menneisyyteen jossa taistellaan robotteja vastaan. Tarina kokee monet käänteet mutta harmillista on se, että aika pieni osa tästä on oikeasti nautinnollista. Toiminnassa on puolensa mutta välianimaatiot vievät usein niin paljon aikaa että ne rikkovat kaiken flown aivan täysin.

Pomotaisteluissa on sentään osattu vähän panostaa. Siis taistelu Ravenia vastaan on rasittavaa kun taas Octopus on erilainen ja oikeasti hyvä ja Wolf olisi ollut erinomainen, jos se olisi ollut reilu 1v1 taistelu. Pomotaisteluissa on puolensa, varsinkin niissä viimeisissä. Tässä suhteessa GP voitta PP:n sillä Phantom Pain ei Guns of the Patriotsin tavoin pidä sisällään juurikaan MGS tyypillisiä pomotaisteluita ja lopputaistelu ei oikeastaan edes ole.

Kokonaisuutena Metallivaruste Kiinteä: Isänmaanystävien Aseet on ihan hyvä peli. Se pitää sisällään paljon täytettä, mutta sisällä on runsaasti toimintaa ja pomotaisteluita. Pelaaja voi hieman valita miten etenee ja lopuksi peli nimeää pelaajan koodinimellä, joita on useita ja jotka riippuvat täysin siitä miten peliä pelaa. Titteleitä tulee helposti useita koska monien vaatimukset menevät päällekäin. Tämä tosin kannustaa useisiin pelikertoihin sillä itse olin ensimmäisellä Panther (lisänä Frog, Cow ja Crocodile) kun taas toisella Wolf (lisänä Tarantula). Sarjan fanille tämä on pakko-ostos ja kyllä hiiviskelypelien ystävätkin saavat tästä paljon irti. Mutta jos sarja ei ole tuttu, tästä ei kannata aloittaa.

 

+ Tietty tyylikkyys

+ Paljon erilaisia aseita ja varusteita

+ Useita hyvin tehtyjä kohtauksia ja pomovihollisia

+ Lopetus

 

- Paljon turhaa täytetty

- Paljon todella typerää tavaraa

- Liian vähän pelattavaa suhteessa katsottavaan

- Paljon ärsyttäviä osia

 

Arvosana: 6,3

 

Hyvä