Ihmiset tuppaavat aina luulemaan että ovat kaiken keskus
Synkkä fantasiatarina hyvän ja pahan välisestä taistelusta ja yhdestä ihmisestä kaiken tämän keskellä. Primal ei idealtaan ole ehkä se kaikkein omaperäisin, mutta kokonaisuutena tarina on ja kahden päähenkilön välinen kemia on helposti pelin paras osa.
Paluu kahden konsolisukupolven taa
Alkujaan pelasin tämän pelin joskus kauan sitten läpi ja nyt PS Nown kautta tuli suuri halu pelata se uudelleen, vaikka tavallaan muistankin kaikki ne huonot puolet, mutta mitä ilmeisimmin omassa mielessäni ne hyvät puolet ovat suuremmat. Primal ei missään nimessä ole yksi parhaita koskaan tehtyjä pelejä, mutta omalla tavallaan se on aivan liian vähälle huomiolle jäänyt PS2 klassikko joka on yksi niitä pelejä joiden tarina, kaikkien tulisi kokea.
Neuvontaja ja ongelmanratkoja
Primalin pääosassa on Jen (Hudson Leick), nuori nainen joka poikaystävänsä kanssa selviää juuri ja juuri oudon hirviön hyökkäyksestä. Koomaan vajonnut Jen irtoaa ruumiistaan ja kohtaa oitis pienen gargoylin, Screen (Andreas Katsulas). Scree näyttää Jenille maailman josta hän ei aiemmin ollut tietoinenkaan, jossa on parhaillaan käynnissä taistelu Järjestyksen ja Kaaoksen välillä.
Tarinallisesti Primal on yllättävän hyvin kirjoitettu sillä pelin parasta antia ovat juurikin Jenin ja Screen väliset vuorovaikutukset. Jenille kaikki on uutta ja ihmeellistä kun taas Scree on täysin perillä kaikesta ja toimii Jenin oppaana selittäen auki kaiken mitä Primalin tarinaan kuuluu. Pelaajakin tietää enemmän kuin Jen mutta koska Scree avaa asioita Jenille, niin pelaaja oppii lisää kokoajan ja mytologia rikastuu kokoajan. Jen on luonteeltaan rento kun taas Scree on asiallinen, mutta siinä missä Screellä on myös leikkisä puolensa, on Jenillä vakava puolensa. Monet hahmojen väliset keskustelut ovat todella hauskaa kuunneltavaa ja ajoittain siitä saa myös hyvät naurut. Ääninäyttely on esimerkillisesti tehty ja kaksikon kemia onkin se mihin valtaosa pelin tyylikkyydestä rakentuu, kauan ennen Last of Usin Joelia ja Ellietä.
Tunnelmallisesti Primal on hyvin synkkä fantasiatarina. Peli on todella tyylitellyllä tavalla väkivaltainen ja raaka. PS2 tasolla graafinen ulkoasu on erittäin hienoa ja vertakin on luvassa. Se mikä erityisesti toimii, on jaksotus. Peli sijoittuu pääasiassa viiteen paikkaan. Keskukseen jossa josta päästään kulkemaan neljään muuhun, huomattavasti laajempaan maailmaan. Avaamatta mytologiaa sen enempää, jokainen maailma on hyvin erilainen. Yhdessä on ikuinen yö ja ikuinen talvi, kun taas toisaalla on aina valoisaa. Se pakollinen vesimaailmakin on luvassa mutta tätä yhtä valtavaa heikkoutta lukuun ottamatta pelattavuus ei merkittävästi muutu, se vain muuttuu haastavammaksi. Maailmat ovat kaikki todella omanlaisiaan myös tyylillisesti. Siinä missä Aetha on hyvin Eurooppalainen on Volca hyvin Egyptiläistyylinen.
Jokaisen alueen demonirodut ovat tietyllä tavalla samanlaisia, suhteellisen ihmismäisiä, mutta kaikilla on sellainen omanlaisensa ominainen muoto. Esimerkiksi kylmän Solumin Ferait on petomaisia sarvekkaita kaviollisia metsästäjiä. Vesimaailman demonit taas ovat kalamaisia ja nämä kaksi erottuvat selvästi eniten neljästä rodusta. Kaikkein tyhmimmän näköisiä ovat lintumaiset demonit, joiden demonivoimat tosin ovat ne kaikkein järeimmät.
Pelattavuudessa yksi osa taistelu ja toinen pulmanratkontaa. Screen karttaan on aina merkittynä seuraava paikka ja Jen voi tarvittaessa kysyä Screeltä neuvoa joilloin hän kertoo että mitä pelaajan pitäisi seuraavaksi tehdä. Tämä ei kuitenkaan poista suurta määrää harhailua. Primal ei ole loppuviimeksi mitenkään vaikea peli, mutta siitä saa helposti hyvin vaikean, varsinkin aivan lopussa, jos ei joko opettele taistelua hyvin, tai keräile Energiakristalleja jotka palauttavat Jenin demonivoimia. Taisteluissa on muutama aika paha kohta, mutta monella tavalla peli helpottaa läpäisyä paljon, varsinkin niille jotka tutkivat paikat läpit.
Taistelija ja puoliverinen
Pelissä voi nappia painamalla valita kummalla pelaa ja monet pulmat vaativat hahmojen vaihtelua. Jen on kaksikosta ainoa joka pystyy taistelemaan vihollisia vastaan, eivätkä viholliset edes hyökkään Screen kimppuun. Jen on täysin toinen tilanne sillä viholliset eivät hellitä ennen kuin ovat kuolleet. Taistelussa tulee käyttöön aivan omat mekaniikat. Olkanäppäimet ovat taistelua varten ja tämä on yksi niitä ensimmäisiä pelejä joita muistan, joissa oli tällainen taistelutyyli. Tarinan edetessä Jen saa käyttöönsä monia demonimuotoja jotka tekevät taistelusta huomattavasti helpompaa. Jokaisella demonimuodolla on omanlaisensa jutut. Yhdessä muodossa Jen juoksee kokoajan ja hyvin soturityyppinen kun taas toisessa pääpaino on väistöliikkeissä ja kolmannessa taas kyse on puhtaasta voimasta ja yhdessä muodossaan demonienergia palautuu itsestään.
Siitä päästäänkin Screen ominaisuuksiin. Scree ei pysty auttamaan Jeniä taistelussa, mutta Scree pystyy kanavoimaan energiaa siten että hän pystyy parantamaan Jenin demonimuotojen elinvoimaa, kun kerää energiaa kaatuneilta vihollisilta tai kristalleista joita ympäristöistä löytyy. Scree on tukikohta parhaasta päästä. Ajoittain Scree on myös tiedustelija joka käy katsomassa alueen etukäteen. Scree on kaksikosta ainoa joka pystyy kiipeilemään seiniä pitkin tai joka painonsa ansiosta on vastaus muutamiin pulmiin. Tavallaan ärsyttävää on se, että hahmot eivät osaa suorittaa monia suhteellisen simppeleitä asioita itse. Normaalista toinen hahmo seuraa pelaajan ohjaamaa hahmoa automaattisesti ja ajoittain Scree kerää demonienergiaa vihollisista itse, mutta usein ei. Tietyt esineet on sellaisia joita vain Scree voi käyttää ja jos hän on lähellä niin pelaajan esinettä valitessaan, Scree kerää sen. Mutta mikäli Screellä kiipeää jonnekin, niin hän ei osaa tulla itse alas. Sama pätee myös Jeniin, hänkään ei laskeudu tikkaita itse.
Nämä ovat sellaisia pieniä asioita jotka pitkässä juoksussa alkavat tavallaan ärsyttää. Myös eri demonimuotoihin muuttuminen on jotenkin rasittavaa sitten kun niitä muotoja alkaa olla useita, koska luvassa on aina tarpeettoman pitkä animaatio.
Järjestys kaaoksessa vai kaaos järjestyksessä
Vaihtelua pelissä ei pelattavuuden suhteen ole paljoa, mutta tarpeeksi. Erilaiset demonivoimat ovat vastaus tiettyihin pulmiin sillä yksi muoto pystyy hyppäämään korkealle, toinen pystyy uimaan ja kolmas liikkumaan kuin tuuli. Pelattavuuden suhteen pulmat perustuvat aina siihen mitä milloinkin ollaan tekemässä ja tässä kohtaa tullaan siihen miten hyvin pelin tarina on kirjoitettu. Jokainen maailma on omanlaisensa kokonaisuus ja koska kaikki kansat ovat niin erilaisia, ovat myös pulmat erilaisia. Kyse on jatkuvasta tasapainosta. Kaksi maailmaa on enemmän järjestyksen puolella ja kaksi enemmän kaaoksen puolella ja se vaikuttaa oitis siihen millaisessa tunnelmassa ollaan kyseisessä maailmassa. Yhdessä kohdassa etsitään kuninkaan poikaa kun taas toisessa vaiheessa ollaan vastakkain vampyyripariskunnan kanssa.
Mitä tulee siihen miten miellyttäviä nämä maailmat ovat, niin sanoisin että ensimmäinen ja kolmas maailma ovat tunnelmallisesti ja tyylillisesti todella hyviä ja mielekkäitä pelata. Toinen ja neljäs eivät juurikaan. Taistelu on jatkuvasti haastavaa mutta se on myös varsin puuduttavaa. Osasyy tähän on siinä että taisteluliikkeissä ei ole pari selkeää liikettä, vaan tuntuu että tässä ollaan rakentamassa komboja, ei niin toimivassa taistelussa. Parhaiten pärjää valitsemalla sen liikkeen joka tuntuu mieluisimmalta. Ajoittain on syytä myös hyödyntää suojausta tai sitten liikkua ja väistellä.
Syy miksi Primalia jaksaa jatkaa on juurikin siinä miten hyvin tarina etenee. Pelissä ei piilotella sitä että maailmoja on vain neljä, mutta se miten paljon jokaiseen maailmaan on saatu sisältöä on varsin merkittävää ja jokaisessa maailmassa on omanlaisensa tyyli, oma tarinansa. Heti ensimmäinen maailma tuntuu erittäin laajalta kaiken sen tekemisen suhteen. Mitään varsinaisia sivutehtäviä ei ole, pelaajalla on kokoajan vain yksi tavoite. Kaikkea lisäkerättävää on lähinnä vain kristalleja jotka palauttavat Jenin demonienergian täyteen jos se loppuu taistelussa. Varsinaiset bonukset ovat tarokortteja joita on ripoteltuna sinne tänne, mutta pelillisesti niillä ei ole juuri virkaa.
Pituutensa suhteen Primal on niitä pelejä jotka ovat sopivan pituisia. Jos pelisi ollut pidempi se olisi varmaan alkanut jo tuntua puuduttavalta. Mikäli se olisi ollut lyhyempi niin tarinallisesti se olisi alkanut tuntua hätäisesti etenevältä.
Yhteenveto
Mitenkäs Primalin nyt sitten kiteyttäisi? Tarinallisessa mielessä kyseessä on todella tunnelmallinen ja hieno tarina jossa useat käänteet huomaa todella äkkiä, vaikka pelin hahmot eivät niitä tajuaisikaan. Mutta se miten syvällisesti tarinassa on osattu mennä moniin sellaisiin pienempiinkin asioihin ja yksityiskohtiin, on syy miksi kaikki toimii niin hyvin. Pääpari on isoin syy miksi kaikki toimii niin hyvin. Primalissa on paljon sellaisia asioita jotka tekevät siitä ikävän puuduttavan pelata, mutta se on myös monilla tavoilla varsin selkeä.
Primal on niitä pelejä jotka kannattaa pelata läpi sen tarinan takia. Vaikka kokonaisuus onkin aika ennalta arvattava, niin loppuviimeksi kyse on enemmänkin siitä matkasta, ei siitä päämäärästä. Pelin parhaat hetket ovat sellaisia yksittäisiä tapahtumia ja maailmojen vaihtuvuus, rotujen väliset erot ja taustatarina kaiken takana tekevät Primalista sellaisen pelin jota haluaa pelata, vaikka siinä onkin niin paljon heikkouksia.
+ Jen ja Scree sekä heidän välisensä vuorovaikutus
+ Tunnelma ja tyylikkyys maailmassa ja mytologiassa
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.