Koska nykyään tulee vastaan niin paljon erilaisia pelejä ja ilmaispelejäkin on joka paikassa, niin väkisinkin monet pelit jäävät vähemmälle huomiolle. Joskus se johtuu puhtaasti siitä että ne ovat huonoja, mutta toisinaan, ne eivät vain ole yhtään niin kiinnostavia kuin monet muut pelit.




Pelaaminen on kehittynyt melkoisesti. Monella tavalla ollaan menty aivan väärään suuntaan, vaikka monissa suurissa typeryyksissä onkin paljon hyviäkin puolia. Itse sanoisin että eniten se näkyy siinä, miten paljon sitä pelattavaa oikeasti on. Pienenä oli täysin riippuvainen siitä mitä vanhemmilta sai, nuorena sai sitten vähän enemmän vaikuttaa kun säästi omia rahojaan. Nykykään saa päättää täysin mitä rahoillaan tekee ja miten aikaansa käyttää. Pelejä on todella paljon ja osa hyvinkin huokeaan hintaan, ja osa sitten kokonaan veloituksetta.

Erityisen ajankohtaista tämä on nyt kun merkkipäivän johdosta PS Now on käytössä ja sen sadat ja taas sadat pelit. Ennen sitäkin monet pelit vain jäivät sivuun, nyt ne jäävät vielä helpommin sivuun kun niitä voi kokeilla hetken ja sitten siirtyä seuraavaan jos peli ei kiinnostakaan.

Nuorena yhteen peliin käytti paljon aikaa, koska seuraavasta ei ollut mitään tietoa. Tätä nykyä tilanne on enemmänkin sellainen että pelejä tulee vastaan niin paljon ja niin monesta paikasta että ei niihin ehdi samalla tavalla uppoutua. Itselläni on monta peliä jotka olen ehtinyt aloittaa, mutta jotka syystä tai toisesta ovat sitten jääneet sivuun. Kun aikaa on rajallisesti, niin ihan kaikkeen sitä ei viitsi tuhlata.

Positiivista on tietenkin se, että monet pelit jotka ovat jääneet joskus sivuun, voi aloittaa uudelleen joskus, tai sitten jatkaa siitä, mihin niiden kanssa joskus jäi. Tarinalliset pelit eivät itselläni yleensä jää jos ne ovat saanut vähänkin käyntiin. Monet astetta huonommat pelit jäävät helposti kokonaan syrjään, mutta PlayStationilla on eräs keino vetää takaisin mukaan: Trophyt.




Fallen%20Legion%20-%20Flames%20of%20Rebe

Kivan näköinen ja mutta ontto


Langennut legioona: Kapinan liekit


PlayStation plus



Fallen Legion: Flames of Rebellion

Graafiselta ulkoasultaan tämä peli toi oitis mieleeni Grand Kingdomin. Grand Kingdom taas kuuluu niihin peleihin johon tykästyin varsin paljon ja joka todella yllätti monella tavalla. Fallen Legion ei pääse lähellekään tätä. Kyseessä on kaksi aika erilaista peliä, mutta Fallen Legion on suoraviivaisempi, haastavampi eikä yhtä koukuttava.

Tarina ei ole sieltä kiinnostavimmasta päästä eivätkä hahmot jää kovin vahvasti mieleen. Tarina on lähinnä syy taistelulla sun muille. Astetta positiivisempaa on se että pelissä on näennäisiä valintoja kenttien aikana, liittyen siihen miten pelaajan komentaman joukon riveissä asioita hoidetaan. Näillä päätöksillä on myös välittömiä vaikutuksia nykyisen ryhmän kykyihin.

Toiminnallisesti peli äityy todella herkästi pelkäksi nappuloiden hakkaamiseksi jossa vain toivotaan parasta. Päähahmo komentaa kerralla kolme ryhmäläistä joista jokainen hyökkää yhtä nappia painamalla ja yhdellä napilla suojataan kun viholliset hyökkäävät. Taistelussa on oma taktisuutensa mutta aika herkästi kaikki menee sekavaksi. Tälläinen mekaniikka muuttuu todella helposti todella puuduttavaksi, vaikka hahmoihin saakin ajan kuluessa vähän lisää tehosteita. Toiset hahmot kestävät enemmän vahinkoa kuin toiset, toiset taas ampuvat ja toiset lyövät. Vaihtelua on hieman, mutta ei niin paljon kuin toivoisi.

Fallen Legion ei ole varsinaisesti huono peli, mutta se ei myöskään oikeastaan millään tee mitään sellaista joka todella jäisi mieleen. Tarina ei juuri nappaa ja tarina kuljetus tapahtuu pitkien tekstilaatikoiden kautta jotka vaihtuvat liikkumattomien kuvien lomassa. Fallen Legion on niitä pelejä joissa tarinan sivuuttaa erittäin helposti juurikin siksi koska sitä ei esitätä kovinkaan kiinnostavalla tavalla. Pelattavuudessa ei ole paljoa opeteltavaa, mutta sen verran kuitenkin että pelkkä nappuloiden hakkaaminen summa mutikassa ei kanna loppuun asti vaikka sillä saattaakin päästä alkuun.

Kokonaisuutena Fallen Legion: Flames of Rebellion on sellainen peli jota kyllä pelaa, mutta joka jää hyvin nopeasti parempien pelin varjoon koska mitään oikeasti erikoista tämä ei tarjoa.


+ Tavallaan näppärä pelattavuus

+ Ajoittaiset valinnat


- Puuduttava

- Heikko tarina


Arvosana: 5,0


Välimallia



Kukista keskinkertaisuus näyttävyydellä




Vanquish

Tämä on niitä pelejä joista kuuli monesti todella paljon hyvää, kuinka kyseessä on yksi suurimpia huippupelejä joka ei kuitenkaan myynyt tarpeeksi jotta jatko-osa olisi tehty. Vanquish on juurikin sellainen tapaus jossa nimi on syystä tai toisesta jäänyt mieleen ja sitten kun sen saa joskus parin euron hintaan, niin ei sellaista tilaisuutta sivuuta. Tosin odotuksiahan tuollaiset suuret kehut aiheuttavat todella paljon. Itse en siis tiennyt paljoakaan ennalta tämän pelin kohdalla, mutta kaiken kuulemani perusteella en odottanut mtiään muuta kuin jotakin erityistä.

Tarinallisesti Vanquish ei ole mitenkään erityinen mutta näyttävyys on aivan omaa luokkaansa ja tunnelmallisesti peli on todella hyvää laatua. Pelkästään se miten aseet materialisoituvat/muuttuvat pelaajalle ja erovat toisistaan juurikin tarpeeksi on sellaisia pieniä yksityiskohtia mikä todella toimii ja tekee tästä teknologiasta aivan mahtavan. Monesti tälläiset pienet asiat tuntuvat aika merkityksettömiltä, mutta itse pidän niistä suunnattomasti.. Sen lisäksi bullet time mekaniikalla ei ole vielä koskaan menty mönkään, omien kokemusteni mukaan. Graafinen ulkoasu ja osittain myös pelattavuus tuo mieleeni Metal Gear Rising Reveneancen, omalla futuristisella tyylillään ja hivenen harmaapainotteiselle värimaailmallaan. Johtuisiko kenties siitä että näillä peleille on sama tekijä? Tyylikkyys on ehdottomasti todella hyvin esille tuotua pelin tapauksessa.


Tarinan päähenkilö on Sam Gideon (äänenä loistava Gideon Emery) niminen DARPA eliittisotilas jolla käytössään huippuviritetty taisteluhaarniska. Tämä haarniska mahdollistaa monia erityisominaisuuksia kuten nopea liikkuminen, viritetyt refleksit ja tehostetut liikkeet. Pelin aikana vastaan tulee paljon muitakin lyhenteitä erilaisita ominaisuuksista joita Gideonilla on ja siinä samalla tutustutaan hänen "tekniseen tukeensa" Elena Ivanovaan. Tarina puolestaan sijoittuu tulevaisuuteen jossa sodan partaalla olevassa maailmassa resurssit ovat harvinaisempaa herkkua. Tilanteet ovatkin johtaneet hankalaan tilanteeseen jonka ratkaisemiseen eivät politiitteset keinot enää auta ja siksi Gideon yhdessä everstiluutnantti Burnsin sotilasjoukon kanssa siirtyy toisenlaisiin toimenpiteisiin.


Pelillisesti luvassa on paljon ammuskelua. Aseita on useita erilaisia mutta huomasin että valtaosan ongelmista selvittää perus sarjatuliaseilla. Ajottain tosin haulikko tai tarkkuuskivääri ovat parempia työkaluja vihollisten poistamiseen ja joskus astetta järeämmät aseet hoitavat ongelmat paljon nopeammin. Pelattavuudessa ei paljoa vaihtelua ole luvassa sillä joskus ammutaan yhtä isoa vihollista ja joskus laumaa pienempiä, mutta aina ammuskellaan. Erilaiset aseet tuovat kyllä omanlaisensa vaihtelun peliin, mutta aika puuduttavan monotoniseksi, vaikkakin pirullisen näyttäväksihän tuo toimintapuoli nopeasti meneenkin.

Pelissä on jatkuva pisteiden lasku ja pisteitä saa suorittamalla tavoitteita, tuhoamalla vihollisia jne. Kuolemat sun muut taas laskevat pisteitä. Tämä on tietenkin omalla tavallaan hyvä tapa kannustaa pelaajaa pärjäämään paremmin, mutta itse koin sen lähinnä sivuseikkana joka ei vaikutta suuntaan tai toiseenkaan. Pääpaino pysyy toiminnassa sillä tarina ei oikein missään vaiheessa nouse erityiselle tasolle, vaikka Sam Gideon ihan hyvä päähenkilö onkin, omalla suhteellisen normaalilla tavallaan.


Kokonaisuudesta nyt ei mitenkään paljoa sanottavaa. Peli ei ole mitenkään ylipitkä, mutta se tuntuu tekevän vain yhtä ja samaa kokoajan. Tälläiset asiat aika keskinkertaisen tarinan kanssa eivät nyt tee pelistä mitenkään erityistä. Vanquish on vähän sellainen tapaus että ei se nyt huono ole, mutta ei mitenkään erityisen hyväkään.


+ Näyttävä ja runsas toiminta

+ Monet pienet asiat on tehty oikein

+ Monet taisteluvarusteet


- Saman toistoa

- Mitäänsanomaton tarina


Arvosana: 7,0


Loistava



Erikoisjoukot iskevät ties kuinka monetta kertaa




SOCOM: Special Forces

Lähin peli jota voin tätä verrata on Ghost Recon: Future Soldier, ensi ajatuksella. Mutta kun miettii vähän enemmän niin ehkä Mass Effect onkin lähempänä. SOCOMissa ohjataan erikoisjoukon komentajaa joka voi ohjeistaa ryhmäläisiään keskittymään tiettyihin kohteisiin ja siirtymään tiettyihin paikkoihin. Tämä kuullostaa hyvältä mutta ohjattavuus on siihen aivan liian kömpelö. Tai ehkä ohjattavuus ei ole kömpelö, se on vain aivan liian hidas pelin toiminnallisuuteen. Siinä missä Ghost Recon on taktinen, metodisesti etenevä ja tarkka erikoisyksikköpeli, on Socom enemmänkin korkeaoktaanisempi toimintarymistely.

Tarina pelissä jää nopeasti syrjään. Onpahan jokin syy laittaa sotilaat ampumaan vihuja. Päähenkilö on hyvin normaalinoloinen, mutta toimiva perustoimintasankaripäähenkilö. Ryhmäläiset eivät ole mitenkään erikoisia eikä pelissä ole oikeastaan yhtään erikoisempaa roolisuoritusta ja pelihahmoa. Kyllä kaikki mitä tämä peli loppuviimeksi tarjoaa on kiinni siitä toiminnasta ja sen monista eri puolista.


Toiminnallisessa mielessä pelaaja saa valita oman tyylinsä varsin vapaasti. Aseistus on vapaasti valittavissa ja kun aseita käyttää, niin niihin saa lisää viritelmiä jotka tekevät niistä entistä tehokkaampia. Oma metodini oli tarkkuuskivääri ja konetuliase. Toinen lähietäisyydelle ja toinen pitkälle matkalle. Toiminnassa on omat puolensa mutta mitä pidemmälle mennään sitä enemmän huomaa miten nopeasti liittolaiset ja päähenkilö voivatkaan kuolla, sillä ihan muutama vihollinen riittää tappamaan ja harvemmin vihut tulevat päälle yksin. Loppupuolella varsinkin tulee vastaan naurettavan pitkiä ja vaativia tulitaisteluita joissa huomaa miten vähän pelissä onkaan panostettu ryhmätyöhön sillä ryhmäläiset tuppaavat aivan liian usein soveltamaan, kun heidän pitäisi vain olla paikoillaan.


SOCOM: Special Forces on monella tavalla erittäin tavallinen räiskintä. Mutta se ei ole perushyvä räiskintä, koska se asenne ja suhteellisen aivoton ajantappopelaaminen ei vain onnistu koska peli ei ole oikealla tavalla haastava, vaan rasittavalla tavalla. Paljoa erikoisempia puolia pelissä ei muutenkaan ole sillä todella mielikuvituksenta menoa on luvassa. Mutta heti kun toissijaisella pelihahmolla siirrytään hiiviskelyyn, niin peli muuttuu oitis entistä huonommaksi.

Lopetus on myös sellainen joka ei vain nappaa. Tarinallisesti pelissä ei ole oikeastaan mitään erityistä ja siinä samalla loppuvaikutelma on aika mitäänsanomaton.


+ Aseita käyttämällä niihin saa lisää päivityksiä

+ Erikoisjoukko asetelma


- Parkilla pelattava tehtävät

- Turhauttavan vaikeat räiskintäosuudet


Arvosana: 4,5


Huonommalla puolella



For%20Honor.jpg?1551644131

Ritarien Warden on se oma suosikkini


Kunnian Vuoksi joko ritarina, viikinkinä tai samuraina


PlayStation plus




For Honor

Paperilla tämä idea kuullostaa enemmän kuin mahtavalta. Ritarit, samurait ja viikingit samassa pelissä, kolme erilaista joukkoa jotka kaikki olivat omalla tavallaan aikansa taitavimpia taistelijoita. Vaikka For Honor on selvästi tehty moninpeli mielessä, niin mukana on myös tarina, joka pitää sisällään osuuden jokaisesta ryhmästä, kun ritari Apollyon sytyttää sodan näiden kolmen joukon välille.

Tarinallisesti For Honor tarjoaa ikävän keskinkertaista menoa monella tavalla. Pakko heti kättelyssä sanoa että ensimmäiseen kolmannekseen upposin oitis täysin, sillä Liam O'Brian on loistava äänivalinta Warden ritarille, jolla tarina aloitetaan. Tarinan edetessä sitten pelataan myös muillakin joukoilla, kunnes lopussa, kaikki tekee siistin ympyrän. Pääpelin aikana saakin sitten harjoitusta ja voi hypätä moninpeliin, jota itse olen pelannut noin suunnilleen pyöreästi 0 tuntia. For Honorin taistelumekaniikka ei ole yhtään niin hyvä että se kannustaisi liittymään moninpelinmaailmaan.


Tunnelmassa ja tyylikkyydessä peli ottaa todella suuret pisteet. For Honor on todella upean näköinen peli ja erilaiset hahmoluokat ja eri ryhmittymät on tehty todella hienosti. Itse tykästyin eniten ritarien Warden luokkaan mutta kyllä viikingeillä ja samuraillakin oli pari todella hyvää. Ulkoinen olemus jokaisessa taistelijassa on todella hieno ja erilaiset taisteluliikkeet, taktiikat ja lopetusliikkeet tekevät kaikista omanlaisiaan.

Verinen toiminta ja rujon väkivaltainen tyyli tekevät kaikesta kyllä hienon näköistä, mutta ongelmat alkavat nousta esille heti kun katsotaan pintaa syvemmälle. Vaikka pelissä onkin ritarien, viikinkien ja samuraiden kautta todella hienot soturivalikoimat ja ympäristöt ovat todella hienot niin peli ei vain tunnu tarjoavan sellaista sopivaa haastetta joka kannustaisi panostamaan tähän peliin.


For Honorin taistelumekaniikka on perusidealtaan yksinkertainen. Torju iskut siirtämällä oma asento samaan vastustajan kanssa ja yritä lyödä niin että osut puolustuksen läpi. Kaikki menee oitis monimutkaisemmaksi kun tähän lisätää suojauksen murrot, tarttumiset, hämäykset, väistöt, erilaiset tehosteet ja monet hahmokohtaiset erot. Esimerkiksi hintelät taistelijat (kuten salamurhaajat) eivät pysty pitämään suojausta yllä kuin hetken, mutta ovat nopeita väistämään. Tämän lisäksi pelissä on elinvoiman lisäksi myös energia, jonka loppuessa pelihahmo väsyy ja on altis hyökkäyksille.

Taistelut menevät liian helposti sekavaksi huitomiseksi ja tarinatilassakaan ei mitenkään paljoa opi perustaktiikoita pidemmälle. Tietenkin ympäristön hyödyntäminen on iso osa kokonaisuutta sillä yksi näppärä kiele voi ratkaista nopeasti koko taistelun. Mutta se ei tee varsin hitaasta ja raskaasta taistelusta kovinkaan mukaansatempaavaa.


Kunnian Vuoksi on peli joka ulkoiselta olemukseltaan on enemmän kuin huippulaadukkaan oloinen, mutta kokonaisuutena peli ei vain tarjoa kovinkaan paljoa mielekästä tekemistä. Taistelussa on kyllä puolensa, mutta se on tehty ehkä liiankin realistiseksi. Siinä ei voi tulla hyväksi kuin kunnon treenaamisella ja itse en vain kokenut tätä pelimekaniikkaa niin kiinnostavaksi ja mukaansatempaavaksi että jaksaisin uhrata siihen useita kymmeniä tunteja. Myös tarina jättää kylmäksi ja pääroisto ei ole mitenkään sieltä parhaasta päästä. Näin upea peli olisi ansainnut paljon paremman roistohahmon.


Arvosana: 5,0


Välimallia



The%20Surge.jpg

Scap Souls



Ylijännitepulssi on Souls henkinen peli alusta loppuun asti, mutta ulkoinen olemus on todella erilainen omanlaisellaan robottityylisellä otteellaan.



PlayStation plus



Surge

Dark Souls teki tietynlaisista peleistä erittäin suosittuja, joten ei ole ihme että niitä tuli yhteen aikaan vaikka kuinka paljon. Osa enemmän ja osa vähemmän esikuvansa tyylisiä pelejä. Surge on juurikin tälläinen peli. Se on haastava paketti jossa yksikin vihollinen voi tehdä varomattomasta pelaajasta nopeasti selvää jälkeä, alueet ovat liitoksissa toisiinsa erilaisten oikoteiden kautta ja taistelumekaniikassa elinvoiman lisäksi isossa osassa on energia joka määrittää sen voiko pelaaja lyödy/torjua/väistää. Elinvoima palautuu vain lääkkeillä tai turvapaikassa lepäämällä kun taas energia palautuu heti kun et tee mitään sitä kuluttuvaa. Pomoviholliset ovat tottakai todella kovia paloja purtavaksi ja erilaisia varusteita on vaikka kuinka paljon.

Surgen päähenkilö on Warren. Exo-luurankoon laitettu, ennen halvaantunu, mies pystyy nyt kävelemään ja hyppimään kuin ennen ja tämän lisäksi hän pystyy tehostamaan omia ominaisuuksiaan erilaisilla implanteilla. Ne kaikki tulevat tarpeeseen sillä jotakin on mennyt pahasti pieleen ympäröivässä maailmassa. Warrenin exo-luurankoon liitetyt palat ovat työmaakäyttöön tarkoitettuja, mutta kyllä niillä taistelukin luonnistuu, monenlaisilla aseilla. Siinä ohessa voi sitten alkaa selvitellä että mikä on mennyt pieleen ja miten tästä kaatopaikkahelvetistä voi paeta.


Iso osa pelistä tulee vietettyä romua (scarp) farmatessa jolla voi sitten joko parannella varusteita tai päivittää Warrenin mekaanista rankaa. Erilaisia aseita on vaikka kuinka paljon ja niitä saa joko vihollisilta tai löytämällä maailmasta. Jotkut aseet ovat raskaita ja lyövät hitaasti, mutta suurella voimalla. Toiset aseet taas ovat nopeita, mutta eivät tee paljoa vahinkoa. Avainidea taistelussa on kuitenkin se, että kun tiettyyn osaan vihollista (pää/raajat/ruhot/asekäsi) tekee tarpeeksi paljon vahinkoa, niin kyseisen osan voi lopulta leikata irti. Irtileikatut palaset voi sitten kerätä omaan käyttöön ja niillä voi tehostaa omia varusteita. Irtileikatut aseet taas voi saada kokonaan omaan käyttöön. Itselläni kävi melkoinen mäihi sillä sain hyvin nopeasti niin hyvän aseen että siitä ei ollut tarvetta luopua ennen kuin loppupuolta, jossa vastaan tuli oma suosikki, MG Centurion.

Surge on perusidealtaan juurikin sellainen Souls klooni. Mutta muutamia omiakin juttuja pelissä on. Toisin kuin muissa joita tulee mieleen, Surgessa voi jo kerätyt "pisteet" tallettaa turvapaikkaan jossa ne sitten odottavat myöhempää käyttöä. Vastapainona on se, että menetetyt osat voi saada takaisin, jos ne hakee ennen kuin aikaraja loppuu. Pieniä omia juttuja, mutta todella toimivia. Lords of Fallenista tuttu pistekorko on myös mukana. Kun vihollisia tappaa mestaamalla paljon putkeen, niin saataviin osiin tulee kerroin joka lisää niiden määrää. Helpottaa kummasti farmaamista.


Se mikä on kuitenkin Surgen suurimpia heikkouksia on se ulkoasu ja tyyli, jossa on aivan liian paljon puutteita. Valtaosa saatavista haarniskoista on aika ruman näköisiä ja vasta loppupuolella saatava Cerberus asu on yksi niitä harvoja hienoja. Vähän sama pätee aseisiin jotka ovat todella romuttamo/työmaatyylisiä metallipalasia ynnämuita. Mitenkään hienon näköinen peli ei ole kyseessä sillä tälläinen mech ja robotti tyylinen meno on kyllä erilaista, mutta se ei tyylikkyydessään vain pärjää fantasiatunnelmalle jossa pelkät asusteet ovat paljon hienompia.

Sitten tulee vastaan se juttu että Surge on väärällä tavalla kryptinen. Dark Souls on todella tunnettu siitä että valtaosan sen tarinasta on esineiden kuvauksissa ja muutenkin kaikki on todella salaperäistä, asioita vain ei voi tietää ennalta. No eräs liian ruma esimerkki siitä miten Surge tekee enigmaattisuuden väärin on Black Cerberus ja se, miten hänen koko haarniskansa voi saada kerralla käyttöönsä. Siihen kun on aika tarkat vaatimukset.

Tämän lisäksi valtaosa pelistä on sellaista edestakaisin juoksemista kun ei ole mitään käryä että mitä pitäisi tehdä, minne pitäisi mennä ja mikä on oikeastaan eteenpäin. Kentissä on paljon oikoteitä ja varsinkin aluksi ne ovat todella selkeitä, mutta mitä pidemmälle mennään sitä monimutkaisemmaksi kaikki tuntuu menevän ja silloin ollaan turhautumisen partaalla kun kaikkien oikoteiden ynnä muiden kanssa ei ole mitään käryä siitä että mikä nyt veikään ja minne. Dark Souls oli kaikessa sokkeloisuudessaan yllättävän selkeä. Suuri syy on siinä, että Surgessa, aivan liian monet paikat näyttävät niin samanlaisilta. Vaikka alueita on useita, niin paikat samalla alueella eivät meinaa kunnolla erottua toisistaan.


Viholliskattaus pelissä on sopivan vaihteleva, sillä loppuviimeksi Surge ei ole pitkä peli. Pomovihollisia on kourallinen ja jos pelissä olisi selkeää että mitä milloinkin pitää tehdä ja missä, niin pelin pelaisi läpi vieläkin nopeammin. Pomoviholliset ovat toinen toistaan haastavampia tapauksia, mikä kannustaa etsimään parempia implantteja ja kehittämään varusteita vieläkin pidemmälle, mutta loppuviimeksi yksikään pomovihollinen ei todella erotu massasta siten, että jäisi ikimuistoiseksi. Black Cerberus on lähimpänä, mutta tämäkin jäi mieleen aivan vääristä syistä.

Surge on vain sellainen peli joka on perushyvä. Se on ottanut suositun idean, laittanut sen aivan uuteen ympäristöön ja tehnyt muutamia omia viritelmiä. Osa on oikeasti todella hyviä ja tavallaan peli on mukavan koukuttava. Mutta se on samalla todella keskinkertainen. Ne joille Souls mekaniikat todella uppoavat viihtyvät varmasti tämän pelin parissa jonkin aikaa, sillä pelattavuudessa Surge onnistuu oikein hyvin. Ongelmat vain ovat siinä että pelissä ei ole oikeastaan mitään sellaista joka saisi sen erottumaan massasta edukseen.


Kokonaisuutena Surge on perushyvä peli. Sen pelattavuus toimii hyvin, mutta tunnelma ja ulkoasu eivät vain ole niitä vetovoimaisimpia. Silti tavallaan tämä on yksi niitä pelejä joita olen jopa hieman toivonut PS+ peliksi, jotta siihen voisi upottaa hieman aikaa. Farmaaminen on tehty sopivan helpoksi ja haaste nousee aika hyvää tahtia. Tiettyä vetovoimaa pelissä on, mutta aivan lopuksi kyseessä ei ole järin kaksinen paketti, varsinkin kun tarian ei tarjoa oikeastaan mitään erityistä tai mieleenpainuvaa.


+ Toimiva pelattavuus

+ Viihdyttävää toimintaa

+ Helppoa farmausta


- Ulkoasu jättää toivomisen varaa

- Todella monella tavalla keskinkertainen


Arvosana: 6,0


Hyvä



ONRUSH.jpg?1554044312

Pois alta risut ja männytkävyt


Vauhdin huumaa ja paljon romumetallia



PlayStation plus



Onrush

Ihan ensimmäiseksi Onrush tuo mieleen Burnout pelisarjan. Siinä pelissä oli vauhtia ja vaarallisia tilanteita kun sai laittaa muita pelaajia ruotuun. Onrush on paljon värikkäämpi ja rennompi, mutta se ei tarkoita ettäkö vauhdista olisi pulaa, sillä sitä riittää niinkin paljon että vierailla kentillä ajoneuvo kohtaa herkästi pöpelikön. Voisin sanoa näinkin ontuvan vertauksen että jos Burnout on Pubg niin Onrush on Fortnite. Nämä kaksi ovat todella samankaltaisia, mutta Onrush lisää vauhtiin paljon hyppyreitä, erilaisia tehosteita ja vaihtelevia ympäristöjä.

Erilaisia pelimoodeja on muutamia ja useita niistä pelanneita, huomasin että monesti keskityin vain hurjaan menoon sen enempää miettimättä. Valtaosan peleistä voitin tietämättä kokonaistilannetta sen kummemmin. Onrush kun on sellainen peli jossa ei niinkään vedetä rallia, vaan aiheutetaan massiivista vahinkoa suurilla nopeuksilla. Eri kulkupeleillä on erilaisia ominaisuuksia. Toiset tehostavat liittolaisia ja toiset heikentävät vihollisia. Vaikka peleissä onkin tiimit, niin aika soolona näissä peleissä. Sitä en sitten tiedä millainen on lopputulos kun pelaa oikeittein ihmisten kanssa, itse keskityin vain pelaamaan "kampanjan" osiot ja "opettelemaan" pelaamisen eri jippoja. Mutta kyllä se pääidea tässä pelissä on ajaa lujaa ja tehdä romurautaa kaikista jotka osuvat tielle.

Onrush ei ole varsinaisesti vaikea peli, mutta siinä tekee itsestään hakkelusta hyvin helposti. Vauhdit ovat niin hurjat että esteeseen törmääminen tekee oitis pahaa jälkeä. Myös viholliskuskit tekevät suurta vahinkoa jos osuvat oikeasti kulmasta päin. Koska pelissä on paljon hyppyreitä, niin niitä voi käyttää osuakseen viholliseen yläpuolelta. Muita temppuja ovat puskea vastustajat sivuun niin että he törmäävät esteisiin tai nitrotehosteen voimalla jyrätä heidät alleen. Eri kulkuneuvoilla on omat tehosteensa jotka varmasti nousevat tärkeämpään asemaan kun ohjaksissa on muitakin ihmisiä.

Tiettyä toistuvuutta pelissä kuitenkin on, mutta itse pelasin yleensä vain pieniä hetkiä niin se ei paljoa alkanut häiritä. Enemmän rasittaa se että vastustajat tuntuvat aina olevan paremmin aseistettuja. Heillä on jatkuvasti tehosteita ja pystyvät tehokkaasti korjaamaan liikeratojaan, puhumattakaan siitä jos he tulevat takaapäin. Onneksi radoilla on myös romuautoja joita molemmat tiimit voivat hajottaa. Pitää mielen virkeänä.

Onrush on kokonaisuutena hyvä "aivot narikkaan" peli. Siinä ei tarvitse paljoa miettiä, sen kun painaa kaasun pohjaan ja yrittää olla törmäämättä jokaiseen kiveen ja kantoon mitä vastaan tulee. Plussaa on tietysti se jos onnistuu niittaamaan vastustajan johonkin mikä ei siirry alta pois. Ulkoisesti peli on todella hienon näköinen ja ennenkaikkea mielekäs pelata sopivan yksinkertaisuutensa ansiosta.


+ Vauhdikas

+ Värikäs

+ Erilaisia pelitiloja


- Vastustajat tuntuvat olevan aina nopeampia

- Vastustajat tuntuvat tekevän enemmän vahinkoa


Arvosana: 7,4


Loistava



Amnesia%20Collection.jpg?1508443526

Pimeässä syvyydessä kone sioille ja Justine


Amnesia on kauhupelien uusi messias jossa pelaaja ohjaa täyttä luuseria jonka ainoa ase on piileskely ja vallitsema ominiasuus pelkuruus, hyvänä kakkosena munattomuus.


PlayStation plus



Amnesia: Collection

Syberia kokoelman tapaan Amnesia myös tuntui olevan yhteen aikaan joka paikassa saatavilla joko täysin veloituksetta, tai osana tilausta. PS+ ja Steam.

Muistinmenetys ei ole mitenkään vieras keino aloittaa tarina ja oikein käytettynä se voi auttaa todella paljon. Se onkin yksi Amnesian tarinan suurimpia vahvuuksia. Siinä on sitä tiettyä mysteeriä joka saa haluamaan vastauksia ja hiljalleen palastuvat salaisuudet kannustavat jatkamaan tätä erittäin synkkää tarinaa eteenpäin. Tunnelma on rakennettu hyvin ja se tukee tarinaa hienosti.

Amnesia: Dark Descent sanookin että tämä on peli jota ei ole tarkoitettu voitettavaksi vaan koettavaksi. Pelaa pimeässä, kuulokkeet päässä ja sitä rataa. P**kan marjat, jos peli olisi hyvä niin se olisi eri asia. Kokemuksena tämä on nimittäin turhauttava, enemmän kuin mitään muuta ja se jos mikä on sääli, koska tarinassa on puolensa.


Kaikki saa väistyä umpisurkean pelattavuuden tieltä. Tämä peli on kahta asiaa: Pimeä ja kömpelö. Kaikkialla on säkkipimeää ja mitä tahansa yrität tehdä, tuntuu että siinä pitäisi onnistua paljon helpommin, varsinkin silloin kun tulee kiire. Ilman lyhtyä on aivan täydessä kusessa, paitsi jos säätää surutta asetuksia hieman valoisammiksi. Tästä päästääkin siihen miksi Amnesia on niin jumalattoman rasittava peli.

Päähenkilö kun sattuu olemaan täysi vellihousu joka laskee alleen jos joutuu olemaan pimessä liian kauan, tai näkee hirviön. Tässä pelissä pääpaino on hirviöien välttelyssä ja mielenterveyden vahtimisessa. Jos mielenterveys heikkenee, näkö ja ohjattavuus alkavat heikkenemään mikä tekee pelaamisesta sietämätöntä. Koska valtaosan pelin tekemisestä on aarteenetsintää säkkipimeässä ja vihollisten ympäröimänä, tulee tästä cocktailista kuvottava.

Heti kun pitää alkaa etsiä roinaa niin tietää että tässä voi mennä hetki, heti kun hirviöitä on liikkeellä, kaikki muuttuu entistä rasittavammaksi ja kun hirviö sitten näkee sinut, voit yhtä hyvin antaa pelkurin kuolla ja aloittaa alusta, säästät aikaa. Piileskely ja pimeässä kompurointi eivät tee tästä pelistä järin hauskaa vain puuduttavaa ja turhauttavaa, juurikin sellaista, millaista pelaamisen ei pitäisi missään nimessä olla.


Kaikki kolme Amnesia peliä noudattavat pitkälti samaa ideaa. Kaikkialla on pimeää kuin hiilikellarissa ja pelihahmo on heikkohermoinen vätys joka kuulee ja näkee omiaan. Riipivät äänet ja vaappuvat kuvat häiritsevät pelaamista entisestään ja ainoa keino selvitä on piileskelle ja odotella. Oli sitten kyseessä Pimeä Syvyys, Kone Sioille tai Justine, ei pelattavuus tarjoa oikeastaan minkäänlaista varsinaista nautintoa.

Ymmärrän kyllä että pelin olisi tarkoitus olla erittäin tunnelmallinen, pelottava ja sitä rataa, mutta kun se tehdään viihdyttävyyden ja vielä enemmän nautinnollisuuden kustannuksella niin sitten ollaan jo niin syvällä kuopassa että ei ole mitään toivoa enää päästä ylös.


Kokonaisuutena Amnesia collection on sanalla sanoen kokoelma huonoja pelejä. Mutta koska kokoelmaan kuuluu kolme peliä, niin se pelastaa sentään jonkinverran. Jos haluat olla munaton luuseri joka pelkää jopa katsoa vihollisia ja haluat tuntea itsesi täydeksi pelkuriksi, niin tämä kokoelma on juuri sinulle tehty.


+ Mysteeri

+ Kolme peliä


- Pelaamisesta on tehty mahdollisimman hankalaa

- Pelaamisesta on tehty mahdollisimman ärsyttävää


Arvosana: 3,0


Pettymys



SOMA.jpg?1555675667

Soma kuin mikä


Amnesian jalanjäljissä, mutta paremmin


PlayStation plus



Soma

Amnesian jalanjäljissä kauhun maailmaan ja ilmaiseksi peliksi (GoG Galaxy taas) ja osaksi PS+ valikoimaa. Siitä voi päätellä yhtä jos toista. Jos itse alkaisin ihan tekijän perusteella arvioimaan mitä tältä peliltä saattaisi saada, niin kovin kaunista tekstiä siitä ei muodostuisi, itse kun en Amnesiasta juuri niitä hyviä puolia löydä. Soma on monella tavalla juuri kuin Amnesia, mutta parempi.

Eräs asia mikä kannustaa kokemaan pelin tarinan, on Safe taso jolla hirviöt eivät voi tappaa pelaajaa. Itseäni kun ei tuo kauhu kiinnosta sillä tavalla jolla tämä peli melkovarmasti sen tarjoilisi; Eli pakene ja piiloudu. Itse olen enemmän tätä tyyppiä joka tappelee vastaan. Kauhu on oikein tehtynä todella hyvä lisäelementti peliin, mutta Amnesian ja muiden pelien nössöprotagonistit eivät kiinnosta. Tällä vaikeustasolla pääpaino on juurikin siinä tarinassa jota peli tarjoaa täytyy sanoa että Soma onnistuu tekemään ihan kelvollisen tarinakokonaisuuden, vaikka kaikki muu onkin suht huonoa kamaa.

Tarinan päähenkilö Simon osallistuu erääseen kokeeseen, mutta sitten kun hän herää, on kaikki mennyt pahasti pieleen. Ennen niin siisti ja kiiltävä ympäristö on muuttunut raunioituneeksi sotkuksi ja erilaiset hirviöt liikkuvat ympärillä. Eräs ystävällinen ääni kuitenkin auttaa Simonia eteenpäin. Siinä samalla selvitellään että mitä on tapahtunut ja missä Simon oikeasti onkaan.


Pääasiassa pelaaminen koostuu erilaisista suhteellisen yksinkertaisista pulmanratkaisutehtävistä ja loputtomasti harhailusta ympäriinsä. Ympäristöjä ja esineitä voi tutkia oman kiinnostuksen mukaan ja käyttöliittymä ei konsoleilla ole merkittävästi (jos yhtään) Amnesiaa parempi ja se oli on ohjattavuudessaan lähes kuvottavan huono. Soman tapauksessa monet asita tuntuvat kyllä jouhevammilta ja tietty automatisointi helpottaa muutenkin. Erittäin hyvä asia on myös se että toisin kuin Amnesian täysin munaton luuseri Daniel, Simon ei pelkää pimeää eikä ole muutenkaan hermoheikko. Kyllähän ne hirviöt häntäkin tietysti stressaavat omalla tavallaan.

Itselläni kiinnostus meinasi useasti loppua kun pelissä sai jatkuvasti olla jatkuvassa aarteenetsinnässä tai jossakin muussa typerässä harhailuleikissä. Pelaaja saa kyllä aina tiedon että mitä seuraavaksi pitäisi tehdä mutta monesti silti tuntuu että suuri osa ajasta kuluu harhaillessa ympäriinsä etsimässä sitä tai tekemässä tätä. Tavallaan pidin enemmän Amnesian linnaympäristöstä kuin Soman scifi sävytteisestä ruostemaailmasta. Pelattavuudessa Soma on kuitenkin parempi aivan ylivoimaisesti. Siitä kertoo jopa se että Soman pelasin loppuun asti, eli kärsivällisyys riitti, toisin kuin Amnesiassa jonka kanssa pelaaminen päättyi kun harhailuun lopullisesti kyllästyi.


Kokonaisuutena Soma on ihan hienon näköinen peli ja sen tarina ei ole missään nimessä sieltä huonoimmasta päästä. Silti pelistä puuttuu se jokin. Tarinassa ei ole mitään sellaista mikä tekisi siitä tälläisen "pakko kokea" tapauksen eikä pelissä muutenkaan tunnu olevan kaikkea mitä siltä hieman jopa kaipaisi. Jatkuva harhailu ja sukkulointi ympäriinsä ei ole myöskään sieltä parhaasta päästä. Pelin tunnelma on ihan ok ja tarinassakin on omat puolensa, mutta Soma ei millään tavalla tarjoa kovinkaan paljoa, ellei pelaaja ole älyttömän suuri scifin ja kauhun ystävä. Näitä kahta tämä peli nimittäin todellakin tarjoaa.


+ Safe mode

+ Ok tarina


- Harhailu ja jatkuva "aarteenetsintä"

- Pelattavuus


Arvosana: 4,5


Huonommalla puolella



Call%20of%20Duty%20-%20Modern%20Warfare.

Perustoimivaa räiskintää ei sen kummempaa



Velvollisuus kutsuu moderniin sodankäyntiin


PlayStation plus



Call of Duty 4: Modern Warfare Remastered

Ammuskelupelejä on vaikka kuinka paljon ja selkeästi ylipuolet niistä kuuluu kastiin: "Perusräiskintä": Tälläisissä peleissä ei ole oikeastaan mitään muuta kuin sitä perushyvää toimintaa, ilman mitään sen ihmeellisempää. Call of Duty pelisarja kuuluu hyvin pitkälti juurikin tähän kastiin. Nämä ovat ok räiskintäpelejä toiminnan nälkään, mutta mitään järin ihmeellistä niistä ei vain saa irti.

Tarina seuraa kersantti Soap McTavishia joka liittyy uusimpana jäsenenä kapteeni Pricen johtamaan SAS erikoisjoukkoon. Soap on tarinan selvä päähenkilö ja tuttuun CoD tyyliin, hän ei puhua pukahda mitään. Ajoittain pelataan myös muillakin hahmoilla, kuten Amerikan merijalkaväen kersantti Paul Jackson. Tarina on yllättävän hyvä muutamien todella kovien juonenkäänteiden ansiosta, mutta kyllä tässäkin pelissä on havaittavissa se mitä niin monissa muissakin CoD peleissä, keskinkertaisuus niin monella osa-alueella mitä tulee tarinalliseen puoleen. Pääroisto on aika tylsä tapaus ja päähenkilöön on vaikea kiintyä.

Mutta mitä tulee toimintaan niin siinä on osattu mennä monella tavalla oikeaan suuntaan. Kun ottaa huomioon että tämä on niin aikaisempia CoD pelejä, ja ensimmäisiä joka ei sijoittunut maailmansotaan, niin se tekee monet asiat todella oikein. SAS joukoissa operoimisessa on omat juttunsa ja tässä seikkailussa pääsee ajoittain tarkka-ampujaksi tai suoraan rynnäkköön. Erilaisia toimintakohtauksia on useita ja ne todellakin saavat pelaajan tuntemaan itsensä erikoisjoukkojen jäseneksi.

Aseita on paljon erilaisia ja niissä on oikeasti tunnetta. Haulikossa on todellista voimaa lähietäisyydellä kun taas pistoolit ovat hyviä kakkosaseita, kun ykkösaseesta loppuvat ammukset ja viholliset ovat melkein vieressä. Parhaat hetket tässä pelissä olivat kuitenkin tarkkuuskiväärillä ammuskeltaessa. Vaikka pelissä onkin paljon sellaisia todella keskinkertaisia jaksoja, niin kyllä se ammuskelu sentään tuntuu siltä miltä pitääkin.

Vaikka pelin tarinassa onkin omat heikkoutensa, niin näyttävä se onnistuu olemaan kerran toisensa jälkeen. Viimeiset hetket ovat usein niitä parhaita hetkiä koko sarjassa, oli sitten kyse veitsen heitosta tai tässä tapauksessa aseen käytöstä, niin nämä hetket ovat niitä mitkä tekevät hyvän viimeisen vaikutelman. Siitäkin huolimatta että Call of Duty: Modern Warfare on monin paikoin todella perusräiskintä eikä pelin hahmoissa ole ketään sellaista joka todella jäisi mieleen, niin kyllä kokonaisuuteen mahtuu paljon hyviä toimintapätkiä.

Kokonaisuutena kyseessä on hyvin tasapainotettu ja jaksotettu paketti. Peli ei ole vaikea, mutta se ei myöskään ole pelkkää ramboilua. Se hukkuu helposti monien muiden CoDien ja paljon parempien räiskintöjen joukkoon, mutta se on perushyvä paketti kun kaipaa kunnon FPS toimintaa.


+ Perushyvää toimintaa

+ SAS asetelma

+ Monta hyvää toimintapätkää


- Paljon tylsiä hahmoja

- Pääroisto jää vähän tylsäksi


Arvosana: 6,5


Erinomainen



The%20Witness.jpg?1554044313

Ulkoasu on helposti pelin parasta antia, puzzlet ovat vain tiellä



Todistaja värikkäissä ympäristöissä toistuvien haasteiden keskellä


PlayStation plus



Witness

Todistaja on ennen kaikkea muuta todella upean näköinen peli. Graafisesti tämä on erittäin värikäs, vaihteleva ja todella hieno peli katsella. Tälläinen ulkoasu sopisi hyvin vaikka pelkkään kävelysimulaattoriin jossa vain katseltaisiin maisemia tekemättä oikeastaan mitään. Siis itse en juuri kävelysimulaattoreista perusta, mutta tämän pelin tapauksessa maailman värikäs ulkoasu on vain ehdottomasti sitä parasta antia mitä pelaaja tulee samaan.

Witness on ennenkaikkea puzzle peli joka pitää sisällään erilaisia filosofisia ja tieteellisiä viestejä joita kentistä voi löytää. Pelin puzzlet löytyvät erilaisilta pistetauluilta joissa pyritään piirtämään viiva pisteestä A pisteeseen B, ei mitään sen moninmutkaisempaa, aluksi. Kun peli etenee niin erilaisia sääntöjä tulee lisää kokoajan. Peli jakautuu todella moneen erilaiseen alueeseen. Saarelta, jossa pelaaja on löytyy vuorta, metsää, aavikkoa, linnaketta, suota ja ties mitä muuta. Löydettävää pelissä on aivan valtavasti, sillä myös ympäristöissä on paljon erilaisia yhdistettäviä pisteitä, joista osa on todella vaikea huomata.

Mitä pidemmälle peli etenee, sitä enemmän erilaisia puzzleja tulee vastaan. Ensin alkuun tulee vastaan puzzleja joissa viivan pitää vaikka kulkea kaikkien ruudussa olevien mustien pisteiden yli, mutta myöhemmin tulee puzzleja joissa symmetrian avulla ohjataan kahta viivaa tai tehdään tetris muotoja. Osa pulmista on rasittavan vaikeita kun taas osa niin helppoja että ne ratkaisee tuosta vain. Ongelmana on kuitenkin se, että tämä puzzlejen ratkominen ei missään vaiheessa ole oikeastaan hauskaa, vaan välttämätön paha jotta pääsee eteenpäin.

Monessa kohtaa peliä huomasin että rupesin vain kokeilemaan erilaisia vaihtoehtoja sen enempää edes miettimättä mistä kyseisessä pulmassa oli edes kyse. Varsinkin aivan lopussa pinna oli jo niin kireällä että pulmiin ei juuri viitsinyt enää edes kunnolla keskittyä. Siinä missä monet pelit muuttuvat pikkuhiljaa vaikeammiksi, voi Witness muuttua vaikeaksi aivan yks kaks. Syy tähän on siinä, että pelaaja saa aika vapaat kädet liikkua saarella, joten hyvin herkästi voi osua alueelle jossa pulmien ratkaisuun pätee useampi sääntö. Sitten kun myöhemmin osut paljon helpommalle alueelle, läpäiset sen tuosta vain.

Tämä on myös niitä pelejä joissa nimi ei oikeastaan kerro mitään siitä millainen peli on kyseessä. Jos peliin paneutuisi oikein ajatuksen kanssa ja niin syvällisesti kuin mahdollista, voisi siitä varmasti saada irti paljon enemmän, sillä audionauhurit, joita saarella on vaikka kuinka, pitävät sisällään paljon erilaista sisältöä. Harmi vain että tätä kaikkea varjostavat nämä puzzlet joiden ratkaisua eteneminen edellyttää.

Kokonaisuutens Todistaja ei ole kovin hyvä peli. Se näyttää hienolta ja sisältöä on paljon. Sen haastavuustaso on kuitenkin jotakin sellaista joka ei todellakaan sovellu satunnaiseen pelailuun sillä yhdenlaisten puzzlejen säännöt unohtuvat herkästi ja varsinkin lopussa peli muuttuu hyvin vaikeaksi ja juurikin niillä väärillä tavoilla. Pulmapelien ystävät varmasti nauttivat tästä, mutta itse en.


+ Upean näköiset ja värikkäät ympäristöt

+ Syvällinen sisältö ympäri saarta


- Valtava osa puzzleista


Arvosana: 2,3


Surkea