Tietyt pelisarjat vetovat selvästi muita pelisarjoja enemmän. Usein syynä on yksinkertaisesti se että kun on pelannut muita pelisarjan osia, niin osaa odottaa tiettyä tasoa. Aina sitä ei ehkä saa, mutta toisinaan tuttuihin voi luottaa.

Joskus pelisarjoista pelaa myöhempiä osia ensin jolloin aiempia osia pelatessa huomaa todella selvästi että edeltäjät eivät aina pääse samalla tasolle, mille myöhemmät osat. Aina näin ei ole sillä joissakin pelisarjoissa myös ne vanhemmat osat pärjäävät vertailussa erittäin hyvin, ilman mitään isompia ongelmia.

Pahan Asukkaan paljastukset

PlayStation Now

Resident Evil Revelations

RE sarja on jostakin syystä todella mukaansatempaava, heti kun on kyse näistä toimintapainotteisemmista osista siinä sarjassa. Revelations 2 tuli yhtenä Halloweenina erittäin tutuksi ja kyllähän siihen tuli upotettua todella paljon aikaa, varsinkin Raidiin. No tämä on kyseisen pelin edeltäjä, vaikka hahmot ovatkin eri, juonikuvio on eri ja tapahtumilla ei ole mitään erityisen suoraa yhteyttä. Vai onko?

Tarina alkaa kun Jill Valentine saapuu merihädässä olevalla laivalle etsimään entistä pariaan, Chris Redfieldiä, nykyisen parinsa Parkerin kanssa. BSAA:n agentit alkavat etsiä laivalta jälkiä ja hyvin pian tutut kuviot alkavat toistua kun biologiset hirviöt laahustavat näkyviin. Tällä kertaa monet mutantit eivät ole mitenkään zombimaisia tai groteskeja hirvityksiä, pomoviholliset ja eräät sirkelimöröt poislukien. Nämä ovat enemmänkin limaisenpuoleisia merenasukkeja. Bioterrorismi nostaa siis jälleen kerran päätään kun kaksikko seikkailee laivalla.

Pelin tarina kerrotaan yhdeksän episodin aikana ja episodit jakautuvat useampaan osioon ja eri osioiden välillä ohjataan eri parivaljakoita. Aivan uusia hahmoja tulee vastaan useita ja tutut kasvot jäävät ihan muutamaan. Päähahmona on kuitenkin Jill Valentine sillä hän on ainoa jonka aseistus merkittävästi kasvaa ja aseita voi myös päivittää erilaisilla tehosteilla. Pelin pelaa läpi suhteellisen äkkiä, mutta paremman arvosanan toivossa osioita pelaa läpi uudestaankin ja vaikeusasteen korotus ei sekään ole pois luettu. Tosin itse en ole RE pelejä pelannut maksimivaikeustasolla, pois lukien sarjan kaksi parasta osaa joihin aikaa on uponnut se +200 tuntia.

Mitä tulee pelattavuuteen niin toiminnallinen ote näkyy. Pelissä voi liikkua samaan aikaan kun tähtää ja ampuu, mikä on nykyään jo standartiksi muodostunut tyyli. Se oli pitkälti ainoa asia mitä kaipasin RE neloseen ja kutosessa se oli olemassa täydessä loistossaa. Jill ja kumppanit eivät ole yhtään niin ketteriä kuin Leon ja kumppanit eivätkä myöskään yhtä taitavia lähitaistelijoita. Revelations on hyvä toimintapeli, mutta se ei ole samanlaista riemujuhlaa kuin sarjan parhaat. Revelation 2:ta pelanneena tämä ohjattavuus ei kuitenkaan ole mitenkään vieras, tosin nyt kyllä huomaa että kaikki ne asiat joista napisee tässä pelissä, ovat kakkosessa viety juurikin siihen oikeaan suuntaan.

Iso osa toiminnassa ovat aseet joita on pistoolin lisäksi haulikkoa, kivääriä ja konetuliaseita. Ja kyllähän se tuttu magnumkin siellä on. Aseita kehittämällä toimintaan saa uusia ulottuvuuksia mutta ammusten oikeanlainen käyttäminen on iso osa peliä, sillä vaikka ammuksia saakin todella hyvin, niin tässä pelissä isossa osassa arvosanaa ovat tarkkuus ja kuolemat. Tarkkuus ei saa kovinkaan paljon pudota jotta S menee sivusuun. Yksi asia mikä omalla kohtaa aiheutta paljon huteja on partnerin tehokkuus sillä partneri osaa jopa ampua ja tappaa vihollisia. Myös silloin tulee ammuttua herkästi ohi kun vihollinen kuolee ja olet ampunut sarjaa. Oma pelityyli lyötyy kyllä ja pelin edetessä ammuttavaa tulee enemmän ja tavaraa tulee enemmän. Kovin kaksista resurssienhallintaa ei ole. Aseita voi kantaa kerralla mukanaan kolmea ja ammuksia myös tietty määrä ja se pätee myös kaikkiin muihinkin esineisiin. Vain kuluvien resurssien kanssa voi tulla vastaan tilanne jossa tiettyä tavaraa on jo maksimi kannossa. Avaimet voi sentään aina poimia.

Pomovihollisia on jokunen mutta aika paljon toistoa on luvassa eivätkä pomovihollisetkaan oikeastaan missään kohtaa saavuta sellaista ikimuistoista statusta. Tuntuu että viimeaikoina RE peleissä tiettyjä hirviöitä ja pomo on alettu toistaa. Tietysti peleissä on aina omat mörkönsä, mutta kyllä tiettyjä vihuja vastaan saa tapella kerran toisensa jälkeen. Sanoisin että itse huomasin sen olevan muotia RE6:sta alkaen.

Pelin jaksotus on varsin hyvä. Pelin pelaa läpi aika nopeasti, mutta sitten on olemassa New Game +. Osia on tusina ja yhdessä osassa on 2-3 osiota. Pituuden suhteen eroa on samalla tavalla kuin vaihtelua. Muutamat osiot ovat todella toimintapainotteisia ja niissä mennään kokoajan eteenpäin. Samoja alueita kalutaan usein ja vaikka yhden osion läpäisee noin 5-15 minuutissa niin kyllä sitä pelattavaa riittää useammaksi tunniksi.

Tarinallisesti mitään isoja yllätyksiä ei tule vastaan, koska tarina näyttää aukkoisuutensa erittäin nopeasti ja siinä samalla epäilykset heräävät todella äkkiä ja osuvat melkolailla heti oikeaan. Tosin RE sarja ei ole yllätyksillään juhliva sarja, mutta itse tykkään siitä isosta tarinasta mikä taustalla on käynnissä. Revelations on ihan ok peli ja jos kaipaa lisää toimintaa niin siinä kohtaa Raid astuu kuvaan. Itse en tosin siihen juuri uppoutunut koska Revelations 2:n Raid oli sen verran tuttu ja läpi käyty, puhumattakaan että se oli paljon hiotumpi kokonaisuus.

Se mikä pelissä ärsyttää kuitenkin enemmän kuin mikään muu, on se että esineitä pitää skannata miltein koko ajan. Jotta tietyt esineet voi poimia, pitää ne ensin skannata alueella ja tämä johtaa siihen, että kokoajan pitää vilkuilla ympäriinsä, josko löytyisi jotakin skannattavaa. Juokseminen olisi myös kiva ominaisuus. Sitten kun oikein kunnolla alkaa purkamaan turhauttavia osia niin loppupuoli pelistä on selvästi se heikompi puoli. Viimeinen pomotaistelu on ärsyttävä luotisieni rasittavine temppuineen ja pelissä on menty todella yli sukeltamisosuuksien kanssa. Lisäksi, selkeä elinvoimamittari olisi ollut kiva lisä.

Paha asukas: Paljastukset on hyvä kokonaisuus. Siinä ei ole paljoa vaihtelua ja loppupuolella meno alkaa mennä entistä putkimaisemmaksi ja rajatummaksi. Sen lisäksi tietyt asiat pelissä ovat sellaisia jotka missaa helposti jos ei osaa oikeaan aikaan käydä oikeassa paikassa. Monet tärkeimmät jutut sentään tulevat aika suoraan vastaan. RE tasolla peli tuntuu hieman hiomattomalta. Tämä ilmestyi ennen kuutosta, samana vuonna, joten toiminnalta ei ihan samaa voi odottaa. Ohjattavuus on toimintaan suhteutettuna oikein hyvä ja pelattavuus on erittäin mielekästä.

RE: Revelations ei ole sarjan paras osa millään tavalla, mutta se ei myöskään ole huonoin. Sanoisin että itse laittaisin sen itse RE5:n taakse, eli ei nyt niin kauas kärjestä, itse kun tykkään tästä huomattavasti enemmän kuin kauhupainotteisista alkupään ressoista kehnoine kontrolleineen.

+ Toiminnan mielekkyys

+ Resident Evil tunnelma ja asenne

- Jatkuva skannaaminen

- Jälkimmäinen puoli

Arvosana: 7,0

Loistava

Minun Afrikkani

Tarkka-ampujan kolmas toimeksianto

PlayStation Now

Sniper Elite 3: Ultimate Edition

Tämä on siitä jännä pelisarja että olen alkanut pelaamaan sitä käänteisesti. Ensimmäinen sarjan peli jota pelasin oli Sniper Elite 4, joka onnistui erittäin positiivisesti viemään huomioni ja jopa ahmimaan peliä lisää ja lisää. Tarkka-ammunta ei vain ollut pitkään aikaan ollut niin mielekästä ja pelaaminen yhtä mukaansa tempaavaa, vaikkakin varsin haastavaa. Tietysti kyseessä oli pelisarjan neljäs osa, joten kyllähän se pelattavuus on hiotunut melko paljon siihen pisteeseen mennessä. No nyt sitten oli vuorossa sarjan kolmas osa.

Tarinan päähenkilö on Karl Fairburne, brittiläinen eliitti tarkka-ampuja joka tekee selvää jälkeä isostakin vihollisjoukosta. Tällä kertaa hänen tehtävänsä sijoittuu Afrikkaan ja ympäristöt ovat sen mukaiset. Tarina ei ole pelin vahvin puoli, mutta se on ihan hyvä ja antaa syyn raahata pelaajaa pitkin savanneja polttavan auringon alla. Tarinassa ei Fariburnen lisäksi paljoa muita ole, mutta ne jotka ovat mukana, on tehty sentään hyvin, toisin kuin nelosessa, jossa sivuhahmot jättivät paljon toivomisen varaa.

Pelattavuus koostuu erilaisten tehtävien suorittamisesta ja pelaaja saa ihan itse päätää millaisen lähestymistavan ottaa. Jokaisessa kentässä on yksi päätavoita ja mahdollisesti yksi tai pari sivutavoitetta. Sivutavoitteet voi sivuuttaa täysin sillä loppuviimeksi vain päätehtävällä on väliä. Mutta kun hahmon sotilasarvo nousee kokemuspisteiden ja suoritusten kautta, niin kyllä kentissä pyrkii tekemään mahdollisimman paljon. Itse ainakin tapoin kaiken mikä tielle osui, mutta monet tehtävät voi suorittaa paljastumatta ja tappamatta paljoakaan populaa. Osa tehtävistä taas vaatii tappamaan paljon natseja.

Pelaajalla on käytössään paljon erilaisia räjähtejä kranaateista telamiinoihin. Arvon noustessa varusteiden määrä paranee sillä alussa käytössä on luotettavan tarkkuuskiväärin lisäksi pistoolia ja konepistoolia, mutta tietyssä vaiheessa mahdollisiin varusteisiin kuuluu myös sinkoa. Avainosassa on kuitenkin tarkkuuskiväärin käyttö, sillä se on aseista kaikkein hyödyllisin. Kakkosaseeseen kun saa panoksia todella vähän ja pistoolista ei paljoa hyötyä ole kuin yhtä vihollista vastaan sillä tarkkuus putoaa todella nopeasti ja tehokkuudessa pistoolia on aika onneton. Tarkkuuskivääriä ilman tässä pelissä ei pärjää.

Tarkka-ammunta on se osa jossa pelin suurimman vahvuudet piilevät. Kiväärillä ammuttaessa pelaajalla on paljon vaihtoehtoja. Makuulta ammuttaessa tähtääminen on paljon tasaisempaa kuin seisoessa. Myös hengityksen pidättäminen vakauttaa tähtäyksen hetkellisesti ja tarkka-ampujakoulutus iskee sisään ja pelaaja pystyy tehostetusti arvioimaan mihin kohtaan vihollista luoti osuu. Siitä seuraa usein röntgenlaukaus jossa luodin lento näytetään hidastetusti ja samoin se kuinka luoti uppoaa vihollisen sisuksiin, repien kaiken tieltään. Osuma päähän rikkoo kallon, osuma keskivartaloon repii sisukset ja rikkoo luut ja röntgenosumat tarkoittavat aina tappoa.

Laukaus on kuitenkin vain yksi osa prosessia. Ammattitaitoinen tarkka-ampuja huomioi ympäristönsä erittäin tarkoin. Ulkoiset äänet kuten yli lentävä lentokone tai lähistöllä oleva tykistö peittävät laukauksen äänet ja mikäli laukausta ei peitä mikään, niin nopea paikanvaihto ehkäisee paljastumisen. Viholliset nimittäin tekemvät todella paljon vahinkoa jo yksistään eikä Fariburne ole mikään supersotilas. Hänellä on kuitenkin etäisyys ja yllätysetu, mikä tuo taisteluun suunnattoman taktisuuden. Taitava tarkka-ampuja puhdistaa taistelutantereen koko kompanjasta vihollisia, ammattitaitoinen tarkka-ampuja tekee sen nopeasti ja tarkasti kun taas mestarillinen tarkka-ampuja tekee sen niin että vihollinen ei edes huomaa hänen tuloaan.

Sniper Elite III on monella tavalla hyvin samantyylinen kuin nelonen, hyvin monella tavalla. Nelosessa tiettyjä asioita on lisätty ja muokattu, mutta tasollisesti eroa ei ole kovinkaan paljoa, sillä tämä peli on myös samalla tavalla mahtava paketti. Vaikka tehtäviä ei olekaan kuin vajaa kymmenen, niin niistä saa varsin hyvin pelattavaa. Omanlaisen koukkunsa peliin tuo myös sotilasarvosysteemi ja ansaittu kokemus johon vaikuttavat niin monet seikat, kuten mihin kohtaan kohdetta osut ja kuinka kaukaa. Tämä on niitä asioita joka pitää pelissä kokoajan tietyn jatkuvuuden ja kannustaa tehokkaampaan toimintaan.

Afrikka ei ympäristönä ole yhtä tyylikäs kuin Italia ja monet paikat tuntuvat aika samanlaisilta. Ulkoisesti Fairburne ei ole ihan yhtä tyylikäs kuin nelosessa, mutta tämä on hyvä versio miehestä ennen Italian keikkaa. Peli on oikealla tavalla haastava, se tarjoaa paljon vaihtoehtoja pelaajalle ja ammuttavakaan ei äkkiä lopu. Saavutuksiakin on varsin hyvin ja pelissä on mukana pari erityisen loistavaa hetkeä, varsinkin erään tehtävän loppuhuipennus jossa korkealta tarkkailupaikalta ammutaan iso joukko vihollisia.

Tarkka-ampujan eliitti 3 on peli joka onnistuu tarjoamaan todella mielekästä pelattavaa. Röntgen osumiin ei äkkiä kyllästy ja pelissä on todella mielekkyyttä. Sivuaseiden käytöstä ei saa irti juuri mitään, toisin kuin vaikka nelosessa, mutta se on tavallaan hyvä tapa kannustaa suosimaan tarkkuuskivääriä niin paljon kuin vain mahdollista. Todella positiivista on myös se että tämä on niitä tapauksia kun pelaaja saa itse päättää mitä työkaluja ottaa mukaan kentälle. Pelaaja voi suosia räjähteitä tai lääkintätarvikkeita riippuen siitä miten haluaa lähestyä haasteita. Ehkä kaikkein harmillisinta pelissä on se, että usein ns. pomotaisteluna vastaan tulee taistelu tankkia vastaan. Se on tylsää heti toisella kertaa.

Koska kysessä on Ultimate versio niin mukana on myös muutama lisätehtävä joissa pyritään estämään Winston Churchillin salamurha. Kenttiä on kolme ja haastavuudessaan ne ovat varsin hyvin jaksotettuja. Ehkä parasta antia DLC tehtävissä on kuitenkin se viimeinen tehtävä jossa viimeisenä pomotaisteluna on toinen ammattitaitoinen tarkka-ampuja. Mutta luvassa on myös niitä rasittaviakin osia kuten taas yksi tankkitaistelu. Tyylillisesti DLC toimii kuitenkin todella hyvin ja vaihtelua tulee siitä mitä pitäisi tehdä ja milloin, sillä ensimmäinen tehtävä tehdään yöllä kun taas viimeinen päivällä. 

Kokonaisuutens Sniper Elite 3 on hyvä toimintapeli jossa pääsee todellakin pelaamaan tarkka-ampujaa. Itse tykkään monissa sotapeleissä ja FPS peleissä suosia tarkkuuskivääreitä ja tässä pelissä sitä suositaan kokoajan. Haaste on omanlaisensa ja toimii oikein hyvin. Mielekkyys on tämän pelin vahvuuksia sillä vaikka pelattavuudessa ei paljoa varsinaista vaihtelua olekaan, niin kenttien erot ja vihollisten toiminta tarjoavat paljon loistavaa toimintaa. 

Itse nautin todella siitä hetkestä kun kenenkään näkemättä tapat joukon viholliset ja kun he etsivät sinua, olet jo poissa. Mutta yhtälailla nautin siitä hetkestä kun joukko vihollisia lähestyy, tietäen missä olen, mutta nopealla ja tarkalla toiminnalla he kaatuvat sitä mukaa kun tulevat tulilinjalle.

+ Tarkka-ammunta

+ Tyylikkyys röntgen osumineen

+ Taktisuus ja erilaiset vaihtoehdot

+ Hyvä päähenkilö, kaikessa geneerisyydessään

- Tiettyjen asioiden toisto

- Muut aseet tuntuvat turhilta ja epätarkoilta

Arvosana: 8,0

Mahtava

Toista kertaa pahamainen, tai ei

PlayStation Now

inFamous 2

Cole McGrathin tarina jatkuu ja pelaaminen on hyvin pitkälti samaa tasoa kuin aiemminkin. Ensimmäinen Infamous oli yllättävän hyvä peli, ottaen huomioon että sen valinnat olivat todella mustavalkoisia, tai no, Infamous hengessä sinipunaisia. Second Son oli niin ikään myös oikein hyvä peli, joka toi mukanaan paljon uusia pikkulisiä. Voimia oli enemmän ja muutenkin peli tuntui hiotummalta kuin ensimmäinen Infamous. Nyt sitten tuli koettua tämä keskimmäinen peli joka on paljon lähempänä ensimmäistä peliä, muutamine pikkulisineen.

Tarinallisesti pelissä seurataan tuttua porukkaa, mutta uusiakin kasvoja tulee vastaan. Kaupunki on kaaoksessa kun Konduiitit lisääntyvät. Pelaajan tehtäväksi jää sitten sokkeloida kaupungissa ja tehdä tehtäviä joissa ajoittain tulee vastaan karmatehtäviä, joissa sitten tehdään joko hyvää tai pahaa ja sen perusteella hahmon maine menee suuntaan tai toiseen. Itse tykkään pelata pelejä siten en ole täysin sidottu hyväksi tai pahaksi. Ensimmäisen Infamousin pelasin läpi sekä hyvänä että pahana, Second Son tuli pelattua siten että tein päätöksiä siten mikä nyt parhaalta tuntui, mutta yleinen toimintani kallisti selvästi pahamaineiselle puolelle, joten sinne lopulta päädyttiin.

Pelattavuus on kiipeilyä ja sähkövoimien käyttöä. Cole on varsinainen voimanpesä kun saa vähän tasoa alleen. Sähkön väri muuttuu Colen maineen mukaan. Pyhimys on sininen ja syntinen on punainen. Myös erikoisvoimat määräytyvät sen mukaan kumpaa näistä kahdesta edustaa enemmän. Tämän pelin kanssa päädyin lopulta siihen, että kun on tarpeeksi alkanut olla toisella puolella, niin aika miettimättä sitten vain tekee sen puolen valintoja, vaikka ne eivät omaan mieleen oikeilta ratkaisuilta tuntuisikaan.

Iso osa pelistä on vapaamuotoista kiipeilyä pitkin kaupunkia ja vapaus on isossa osassa peliä. Kaupungissa saa riehua niin paljon kuin mieli halajaa. Cole on taitava parkourissa ja erikoisvoimiensa kautta hän saa myös vähän lisää nostetta taiteluunsa kaupungilla. Tarinassa on paljon enemmän painoarvoa mitä ykkösessä ja lopullinen valinta on sen mukainen. Tekeminen koostuu sivu- ja päätehtävistä joissa pitää valita joko sininen tai punainen polku, toisen valitseminen sulkee toisen pois. Karmaa saa myös nopeista sivuaktiviteeteitsa kuten siviilien parantamisesta tai protestoijien hiljentämisestä. Myös blast shardeja on pitkin kaupunkia ja kun niitä kerää tarpeeksi, Cole voimistuu.

Sähkövoimia on aluksi aika vähän mutta loppupuolella peliä variaatiota on todella paljon ja karmatasosta saa sivumausteen voimiinsa. Ykköspeliin verrattuna muutoksia on jonkin verran ja lähemmäs kaikki parantavat yleistä pelattavuutta aika hyvin.

Pelihahmot ovat ihan hyviä, mutta samalla myös vähän sellaisia että ei heitä kovinkaan vahvasti muista. Cole on aika normaalin oloinen videopelipäähenkilö karhealla äänellä ja lyhyillä hiuksilla (tai kokonaan hiuksitta), Kuo ja Nix ovat karmajakauman kaksi eri puolta ja Zeke on se paras kaveri. Pääroisto ei ole kovinkaan ihmeellinen tapaus eikä sitä myöskään ole Hirviö, joka lähestyy kaupunkia. Tarinallisesti peli nivoutuu ihan hyvin edelliseen peliin, mutta ei ole mitenkään kovin ihmeellinen.

Sarjakuvamainen tarinankuljetus on hienon näköistä ja muutenkin pelissä on todella hieno ulkoasu. Muutenkin pelin pelattavuus on oikein hienoa tasoa, mutta itse toivoisin vähän nopeampaa kiipeilyä, sillä tälläisenään mennään helposti vain hypyn/kiipeämisen rämpyttämiseen ja tiettyjä voimia ei voi käyttää yhtä aikaa, ellei halua todella kikkailla. Myös Colen ohjattavuus tuntuu yllättävän liukkaalta ja loppupuolen vihollisen ovat turhauttavia tapauksia. Heikkouksiensakin kanssa inFamous 2 on kuitekin oikein hyvä peli, vaikka se ei tarjoakaan oikeastaan mitään järin ihmeellistä tai uutta edelliseen verrattuna, paikoin tuntuu että se on liiankin samanlainen. Myös sivutehtävät ovat vähän tylsemmän puoleisia.

Kokonaisuutena Pahanmaineinen 2 on ihan hyvä peli, etenkin jos todella tykkäsi ykkösestä. Itse kun olen pelannut sekä ykkösen että Second Sonin niin tämä peli tuntuu sellaiselta aika loogiselta välipeliltä. Se on todella samankaltainen kuin ykköspeli ja Second Son on selvästi paranneltu ja mielekkäämpi, puhumattakaan että monipuolisempi peli.

+ Supervoimat

+ Vapaa kiipeily ja tekemisen määrä

+ Ulkoasu ja tyylikkyys

- Kahtiajakoinen karmasysteemi

- Ei mitään uutta

- Itseääntoistava

Arvosana: 7,2

Loistava

Sininen siili ja kumppanit tulevat taas

Sonic palaa juurilleen

PlayStation Plus

Sonic Mania

Sonicin tapauksessa tämä peli on niitä mistä on kuullut paljon ylistyksiä. Lähinnä sitä rataa että tämä on sellainen peli jollaisen vanhojen klassikoiden fanit ovat pitkään halunneet. Itse en millään tavalla voi kutsua itseäni Sonic pelien faniksi, mutta oma suosikkini niistä satunnaisista joita olen pelannut, olisi varmaan Sonic CD, joka sekin on parhaimmillaan vain hyvä peli, mutta ei mitenkään sen kummempi. Sanoisin itselleni tämä on ihan hyvä paikka arvioida tätä pakettia, koska en ole kokenut niitä Sonicin huonoimpia ilmentymiä, eivätkä nostalgialasit sumenna näköä.

Tarinaa ei pelissä juuri kerrota sanoin, pelaajalle näytetään mitä tapahtuu ja mitä tuleman pitää, mutta sen jälkeen juostaan, kovaa. Tämä on tyypillinen  lähestymistapa silloin kun tarina ei ole pelin päätarkoitus vaan pelattavuus. Sonic Mania onkin alusta asti sitä klassista nopeaa vauhtia värikkäissä ympäristöissä. Pelissä liike on isossa osassa ja siinä ohessa myös hypitään paikasta toiseen ja juostaan ympäriinsä. Alueet vaihtuvat ja haastavuus nousee kokoajan. Itse kuitenkin huomasin että ihan jo parin kentän jälkeen peli alkoi suunnaatomasti ärsyttämään.

Tämä on niitä pelejä joissa pitää opetella kenttiä jotta ne voi läpäistä nopeasti. Kenttä suunnittelu on vähän niin ja näin sillä itse turhauduin lopulta aika nopeasti siihen kun kentissä tulee vastaan näitä kohtia joissa yksi virhehyppy palauttaa reilusti taaksepäin tai tappaa suoraan ja se selkeä suunta eteenpäin näyttäisi puuttuvan. Niiden ensimmäistä Sonic pelien ystävät varmaan tykkäävät tästä mutta pelaajat joille sarja ei ole entuudestaan tuttu, eivät välttämättä niinkään. Itse en ainakaan yhtään tykännyt siitä tavasta miten valtaosa kentistä on suunniteltu.

Pelissä tuntuu jatkuvasti olevan se turhauttava puoli esillä. Jatkuvia hidasteita, piikkejä tai satunnaisia jousia jotka ampuvat minne sattuu tai pysäyttävät matkan teon kokonaan. Itse en tämän pelin kautta varsinkaan ymmärrä sitä mikä näissä peleissä oikeasti viehättää. Vauhdin tunne on kyllä hieno, musiikki sopii oikein hyvin ja ulkoasun värikkyys miellyttää, mutta yleinen pelattavuus jättää niin paljon toivomisenvaraa.

Sonic Manic on kokonaisuutena kivan näköinen ja ohjattavuudeltaan simppeli peli. Se on kuitenkin kenttäsuunittelun ja yleisen pelattavuuden suhteen aika heikko tapaus. Tämä on sellainen peli joka nappaa heti tai karkoittaa heti, karusti sanottuna. Itse en kauaa tämän kanssa viihtynyt ja voin sanoa että sarjan fanit poislukien tähän ei kannata juuri rahaa upottaa koska vastinetta sille ei juuri saa.

+ Värikäs ulkoasu

+ Ohjattavuus

- Pelattavuus

- Rasittavuus

Arvosana: 4,8

Huonommalla puolella

Ratchet ja Clank 12: Verkostokeskukseen

PlayStation Now

Ratchet & Clank: Nexus (Into Nexus)

Future saagan päätösosa ja viimeisin uusi sarjan peli. 2016 ilmestynyt peli kun on remake/reboot sarjan ensimmäisestä pelistä. Tavallaan tämän voisi päätellä olevan sarjan seitsemän pääpeli, erään aseen takia, mutta kun ottaa huomioon kuinka monta peliä sarjassa on tullut ennen tätä peliä, niin aika pitkästä sarjasta on kyse ja puikoissa on edelleen yksi kovimpia pelistudioita, Insomniac Games. Mutta samalla täytyy todeta, että kyllä se ikä alkaa tässäkin sarjassa näkyä monilla tavoilla.

Tarinallisesti liikutaan future saagan lopussa. Ratchet & Clank ovat kuljettamassa Vendra Prog nimistä vankia, joka alukselle hyökkäävän joukkion ansiosta pääsee pakoon. Kun kaksikko alkaa jahdata karkuria, saavat he huomata että Vendra on ongelmista pienin, koska suurempiin uhkakuviin kuuluu Netherverse jossa elää hurjia hirviöitä.

Tarina on ihan hyvä ja siinä on edelleen sitä tiettyä tunnetta mitä kaikissa sarjan aiemmissakin peleissä on ollut. Jos tarinaa vertailee aiempiin sarjan peleihin niin sanoisin että se on jopa niitä parempia kokonaisuuksia. Aiemmista peleistä tuttuja hahmoja tulee vastaan, kuten Quest for Booty pelistä ja loppupuolen museo-osuus on tribuutti koko pelisarjalle. Into Nexus on kuin tiivistelmä koko pelisarjasta ja samalla se on päätös future saagalle. On täysin mahdollista että Ratchet & Clank saa vielä jatkoa, mutta mikäli tämä on kronologisesti viimeinen peli, niin tämä on hyvä lopetus.

Huumori on kuitenkin jokin sellainen osa mikä ei pääse yhtään siihen loistoonsa missä se on sarjan parhaina aikoina ollut. Muutama hauska juttu pelissä on, mutta jos etsii hauskaa pelitä joka jaksaa naurattaa, niin sarjan aiemmat osat ovat onnistuneet siinä selvästi paremmin. Tämä on myös niitä pelejä joka harmillisesti ottaa käyttöön oletuskielen, ilman mahdollisuutta valita sitä itse.

Se missä pelisarjan ikä näkyy kaikkein selvimmin, on toiminta ja se mistä koko pelisarja on ehkä parhaiten tunnettu, nimittäin aseista. Ratchet & Clank sarjan ehkä näkyvimpiä juttuja on valtava ja vaihteleva asevalikoima joka saavutti omasta mielestäni huippunsa pelissä Ratchet & Clank 3 (Up Your Arsenal). Tuolloin mukana oli paljon niin hyvin tehtyjä ja todella omanlaisia aseita. Tuntuu vahvasti siltä että monet uusista Ratchet & Clank peleistä ei enää välitä aseiden omalaatuisuudesta ja erikoisuudesta. Mukana on muutamia erikoisempia aseita, mutta aika monet aseet ovat erinimisiä variantteja aiempien osien aseista. Positiivista on sentään se että mukana on niitä oikeasti hyviä aseita.

Asevalikoima on laaja, mutta tuntuu silti aika pieneltä, johtuen lähinnä siitä että monissa aiemmissa peleissä niitä aseita on tuntunut olevan enemmän, tai sitten niissä on ollut enemmän sellaisia aseita jotka jäävät todella mieleen. Tässä pelissä on vain muutama sellainen ase joka tuntuu oikeasti uudelta ja harmillista on myös se että pelin ultra-ase, RYNO VII tuntuu todella nerfatulta versiolta aiemmista Ryno aseista.

Tämä kaikki näkyy toiminnassa siten että monesti ammukset tuntuvat loppuvan ja se on osa syy siihen miksi asevalikoima tuntuu niin suppealta. Sarjan parhaissa peleissä tuntui siltä että ammukset eivät koskaan loppuneet, asetta piti vain välillä vaihtaa. Sen lisäksi aseiden kehittyminen on todella suppeaa, mutta uusi standarti on tässä kohtaa jo voimassa, aseita kehitetään kristalleilla.

Nexus on monella tavalla se peli jossa tietyistä asioita tehdään standarteja ja tietyistä asioista luovutaan. Tämän osaan sanoa vain sen takia että olen pelannut niin montaa tämän sarjan peliä. Ensimmäinen koskaan pelaamani oli Ratchet & Clank 3 ja sen jälkeen lähemmäs kaikki muut sarjan pelit on tullut kaluttua läpi, myös viimeisimpänä ilmestynyt Ratchet & Clank (2016), jossa monet tämän pelin jutut ovat mukana. Ohjattavuus, pelattavuus ja toiminta ovat kaikki siinä pelissä todella saman tuntuisia kuin tässä pelissä.

Ratchetille avautuu monenlaisia varusteita jotka helpottavat pelaamista, kuten karttapaikannin joka näyttää aarteiden paikat sekä rakettireppu ja -saappaat joista jälkimmäinen on yksi parhaita uusia juttuja koko pelisarjassa ja peli tuntuu todella hitaalta kunnes ne saa käyttöönsä. Yksi syy miksi pidän Crack in Timesta niin paljon, ovat rakettikengät kun taas yksi syy miksi pidän Up Your Arsenalista niin paljon, on asevalikoima.

Pituudeltaan Nexus on kuitenkin harmillisen lyhyt. Tämä lukeutuu näihin lyhyisiin Ratchet & Clank peleihin, mikä on todella surullista kun tämä tuntuu sellaiselta pääsarja peliltä, ei miltään Q-Forcelta tai Gladiatorilta. Mutta toisaalta, Quest for Booty oli pituudeltaan alle 5 tuntia, mikä oli todella säälittävä tapaus. Nexus tuntuu vähän hosuen kasatulta peliltä sillä vaikka ammuttavaa onkin, niin pelistä jää vähän sellainen vaikutelma että se on kuin lisäosa, ei kokonainen peli.

Kokonaisuutena Ratchet & Clank: Nexus on hyvä peli, siinä on sitä tiettyä Ratchet & Clank tunnelmaa ja paljon toimintaa. Mutta mukana on kuitenkin paljon sellaisia osia jotka saavat pelin tuntumaan selvästi heikkommalta tapaukselta, kuin pelisarjan todelliset helmet. Pelattavaa saisi olla enemmän ja asevalikoima saisi olla paljon erikoisempi tai laajempi. Nexus on kuin yhdistelmä monia aiempia pelejä, ilman mitään oikeasti uutta tai omaa. Mutta tälläisenään, osana PS Now palvelua, sen kokee todella mielellään ja sarjan faneille tämä on ehdottomasti pelaamisen arvoinen tapaus, vaikka se ei millään ylläkään pelisarjan parhaiden osien tasolle, mutta ei tämä missään nimessä ole sarjan huonoimpia pelejä.

+ Värikäs, vauhdikas ja huumoripitoinen

+ Tarina ja sen päätös

+ Toiminta ja yleinen pelattavuus

+ Ratchet

- Lyhyt ja tuntuu keskeneräiseltä

-  Ei mitään oikeasti uutta tai omaa

- Asevalikoima saisi olla kattavampi

Arvosana: 7,5

Erityinen