Darksiders sarja alkoi erityisen kiinnostavana tarinana ilmestyskirjan ratsastajista ja monista taivaan ja helvetin sotureista ja hirviöistä. Nyt sarja on kuitenkin irtaantunut inspiraationlähteestään huomattavasti ja on vain näennäisesti sitä, mitä se aluksi oli. Se ei kuitenkaan tarkoita että maailmanlopun tunnelma, toinen toistaan hienommat hirviöt ja hurja toiminta, olisivat kadonneet minnekään.
Pimeyden puolella
Ensimmäinen Darksiders oli yllättäjä. Se oli todella hyvä peli, vaikka pitikin sisällään monia sellaisia asioita joista itse en todellakaan juuri pidä. Mutta lukisin sen vuoden 2010 parhaisiin peleihin puhtaasti siitä syystä miten hienosti se toi Ilmestyskirjan ratsastajia ja kristillistä mytologiaa esiin. Tietyt asiat oli helpompi tunnistaa kuin toiset ja monia asioita tavallaan jäi kaipaamaan, mutta lopussa oli selvää, että tämä olisi vasta se ensimmäinen osa. Mutta Sota oli todella hyvä päähenkilö sillä vaikka hän ei ihan sellainen ollutkaan kuin olisi aavistanut, niin erittäin hyvä silti.
Darksiders II oli ensimmäisen pelin takia aika kovien paineiden alla. Kuolema on pelihahmona todella mahtava ja Sodan tavoin erilainen kuin voisi luulla, mutta se toimii, erinomaisesti. Mutta Darksiders 2 oli varsin erilainen peli. Se oli isompi mutta myös paljon dungeon tyylisempi peli. Ei niin hyvä kuin ensimmäinen mutta hyvä siitäkin huolimatta. Isoin harmi oli kuitenkin se että peli ei vienyt tarinaa eteenpäin juuri yhtään.
Kolmatta osaa saatiinkin odottaa jonkin aikaa ja hetken vaikutti siltä että sitä ei tulisikaan. Nyt on syytä sitten odottaa neljättä osaa ja arpoa josko se olisi sitten se osa mikä päättää tämän tarinan, minkä ykkönen aloitti.
Ehkä eniten itseäni häiritsee (siis suunnattomasti) se että ratsastajat eivät kulje niillä klassisilla nimillä. Vain Sota ja Kuolema ovat niitä alkuperäisiä. Tauti ja Puute ovat poissa ja näiden tilalla ovat Raivo / Fury ja Kiista / Strife (paremman sanan puutteessa). Itse en vain tajua että miksi näin on pitänyt tehdä, se vain ajaa kauemmas siitä alkuperäisesti. Raivo olisi ihan hyvin voinut olla Puute (Famine) ja Kiista taas Tauti (Pestilence). Tässä erityisesti arveluttaa se, että Fury ja Strife ovat ajatuksellisesti todella samankaltaisia kuin War. Ratsumiesten idea kun olisi ollut omanlaisiaan, mutta nyt se ei enää ole niinkään se juttu.
Lähemmäs kaikki muut eroavaisuudet pystyn varsin helposti sivuuttamaan, mutta tuohon palaan joka kerta uudestaan. Enkelit ja demonit pitävät sisällään monia puolia ja vaikka arkkienkeleistä ei niitä mahtavimpia olekaan vielä näkynyt niin Uriel ja Azrael ovat jo esiintyneet, kuin myös vähän sovelletumpi tapaus, Abaddon. Myös muutamia muitakin mytologiasia hahmoja on esiintynyt, kuten Samael ja Lilith sekä itse pahuus... Lucifer.
Sota ratsastaa Tuholla
Darksiders
Ensimmäisessä Darksiders pelissä ohjataan Sotaa joka on raskaasti panssaroitu ja huppupäinen mies. Hän kantaa valtavaa miekkaa ja ratsastaa liekehtivällä hevosella, kuin suoraan Ilmestyskirjasta. Sota ei ole ihan sellainen millainen hänet itse mieltäisin, mutta tämä tyylikäs toteutus on kuitenkin todella hieno ja hirviömuodossaa Sota saa aivan uudenlaiset kasvot ja voimat, jotka kuvastavat selvästi sitä, millainen hän on.
Se millaiseksi hänet on tehty toimii erittäin hyvin. Todella isossa osassa on Liam O'Brianin napakymppimäinen suoritus. Hänen rauhallinen hieman stooalainen äänensä sopii todella hyvin tälliselle hahmolle. Siinä on todellista painokkuutta. Sota ei ole raivokas ja aggressiivinen taistelija, vaan hillitty ja kurinalainen soturi joka tekee mitä täytyy, kuuliaisesti ja taidokkaasti.
Sota esitetään sellaisena todellisena soturihahmona joka taistelussa torjuu vihollisten iskut, vastaa samalla painolla ja vaikka repii vastustajansa kappaleiksi puhtaalla voimalla. Sota kuvastaa hienosti sitä olemusta ja se toimii tarinallisestikin erittäin hyvin.
Maailmalopun koittaessa Sota ratsastaa ensimmäisenä esiin. Tarina kuitenkin lähtee käyntiin vasta kun maailmaloppu on ollut ja mennyt ja tuhoutunut maailma on sotatanner taivaan ja helvetin välillä. Neuvosto vapauttaa Sodan ja lähettää hänet korjaamaan ongelman. "Avukseen" hän saa tarkkailijan, varjomaisen olennon joka piiskuroi häntä ja kuittailee milloin mistäkin, toimien siinä samalla neuvonantajana. Tarina saavuttaa parhaat osansa vasta aivan loppupuolella kun Azrael astuu peliin ja Armageddon taotaan. Sitä ennen pitää tappaa todella isoja äitihirviöitä ja näiden jälkeläisiä, samalla kun taivaan ja helvetin olennot taistelvat keskenään. Sota on juurikin näiden välissä sillä kun toisella puolella on kaunis enkeli Uriel ja toisella sarvekas ja pirumainen Samael, niin kahden erilaisen maailman erot tulevat selvästi esiin.
Toiminta on ehdottomasti pelin parasta antia. Sota käyttää pääasiassa miekkaa jolla on todella mielekästä tehdä massiivista tuhoa ja kun peliin heitetään vielä hevosella ratsastaminen, niin taisteluun saadaan entistä enemmän painokkuutta. Miekka on kuitenkin vain yksi osa toimintaa, sillä kuolemaisillaan olevat viholliset Sota voi viimeistellä repimällä heidät kappaleiksi, paiskaamalla maahan, tai mestaamalla mitä hienoimmilla tavoilla. Vaihtoehtoja riittää samalla tavalla kuin vihollisiakin.
Miekka ei ole kuitenkaan ainoa ase sillä Sota saa pystyy ostamaan demoni Vulgrimilta lisävoimia jotka tuovat erilaisia tehosteita tai uusia hyökkäyksiä. Sota saa myös käyttöönsä viikateenkin, tukiaseeksi. Toiminta on juuri oikealla tavalla rikastettua. Siinä on tiettyä syvyyttä, mutta se on myös sen verran yksinkertaista että sen pariin on suhteellisen helppoa palata. Eri aseet kehittynyt kun niitä käyttää ja pakko sanoa että kaikkia en saanut maksimiin kehitettyä, vaikka peliä paljon tulikin sen ilmestyttä pelattua. Se mikä todella nyppii, on se, että pistooli on tässä pelissä ihan täysi lelu, muut pulma-aseet saavatkin olla, mutta pistoolin kohdalla se on todella ärsyttävää.
Toiminnassa se tietty asenne on enemmän kuin kohdallaan. Sota on voimakas soturi, minkä takia hänellä pelaaminen on todella mielekästä. Hän torjuu osumia ja vastaa entistä järeämmillä hyökkäyksillä. Viholliskattaus on varsin suuri ja eri alueilla tulee vastaan erilaisia vihollisia. Jokaisella paholaismammalla on omanlaisensa armeija ja sitten tähän päälle tulevat taivaan enkeliarmeija ja helvetin demonilegioona, sitten on myös niitä ihan perustason zombietyylisiä vihollisia joista ei ole mitään vaaraa.
Tunnelma on sellainen asia mikä tässä pelissä on erittäin vahva. Läsnä on kokoajan sitä tiettyä maailmanlopun tunnelmaa ja se jos mikä tekee tästä niin tyylikkään pelin. Synkkä asetelma ja pimeyden ote ovat omiaan tekemään pelistä sen mitä se on. Taivaan ja helvetin soturit ovat omiaan rikastamaan peliä ja muutenkin kyseessä on sellainen paketti joka todellakin viihdyttää.
Tiettyjä vapauksia on otettu, mutta kyllä monia mytologian puolia huomaa kun peliä pelaa ja ympäristöt on tehty erittäin hienosti. Vaihtelua on todella hienosti sillä eri alueet tuntuvat oikeasti erilaisilta, vaikka niissä kaikissa onkin sellainen tietty samanlainen maailmanlopun tunnelma. Hirviödien kansoittama maailma on todella hieno taistelukenttä.
Äitihirviöiden vaikutus on myös tuotu hienosit esiin ja erottaa nämä hirviöt toisistaan todella hyvin. Hämähäkinverkot erottavat alueen todella selvästi muista, samaten kuin laavamainen ympäristö tai lähemmäs pelkästään tuhkasta koostuva autiomaa. Nämä ovat juurikin niitä oikeita tapoja luoda vaihtelua. On kuin kaikille alueielle olisi selkeä sama pohja jonka päälle sitten on kasattu aluekohtaista sisustusta, joka erottaa kyseisen alueen joukosta. Se toimii erittäin hyvin.
Sivutekeminen koostuu lähinnä erilaisten esineiden etsimisestä, pääasiassa tämä tarkoittaa muutaman erilaisen esineet etsimistä, joilla sitten Sota kehittyy. Kentät ovat varsin laajoja ja täynnä salapaikkoja joihin vaaditaan tietynlaisia työkaluja, jotta niihin pääseen. Vaikka Sota onkin varsin ketterä kiipeämään, niin moniin paikkoihin vaaditaan erikoisvarusteita, minkä takia moniin paikkoihin palataan myöhemmin. Itse vihaan todella tälläistä suunnittelua ja se on yksi syy miksi en kiinnostunut pelaamaan peliä kokonaan uudelleen Warmastered version kanssa, PS4:llä. Enemmänkin palauttelin mieleen peliä vanhan PS3:n tallennuksen kautta.
Vaihtelua toimintaan tulee erilaisista puzzleista, mutta nämä ovat lähes poikkeuksetta pelkkiä hidasteita ja vielä aika tarpeettomia sellaisia. Puhumattakaan että näistä oikeastaan mitkään eivät ole edes hauskoja. Varusteita pulmanratkaisuun on todella paljon, sillä ikävä kyllä myös pistooli kuuluu näihin varusteisiin. Tämä mahdollistaa paljon vaihtelua, mutta en sitä itse silti laske plussaksi, koska mitkään näistä pulmaosiosta eivät ole hauskoja suorittaa.
Darksiders on vähän ikääntynyt peli mikä näkyy tiettynä epätarkkuutena, mutta samalla voisi sanoa että se nyt ei ole mitenkään ihmeellistä, sillä PS3 pelien joukossa tämä on edelleen todella hyvä kokonaisuus. Ne suurimmat heikkoudet pelissä ovat juurikin siinä vanhojen paikkojen uudelleenkaluamisessa ja esinejahdissa. Toiminnassa heikkoudet ovat lähinnä siinä, jos haluaa kehittää kaikki varusteensa huipulle, mikä voi vaatia hieman farmaamista.
Ehkä eniten olisin kuitenkin toivonut enemmän sellaisia hahmoja jotka olisivat oikeasti tuoneet sisältöä peliin. Griever, Silitha, Tiamant ym ovat kaikki todella hienoja, mutta olisi ollut hienoa jos mukana olisi ollut enemmän sellaisia hahmoja kuin Azrael, Samel, Uriel tai Abaddon.
Kokonaisuutena Darksider on yksi 2010 parhaita pelejä. Sota on erittäin hyvä pelihahmo ja peli aloittaa todella hyvän tarinakokonaisuuden joka on erittäin tunnelmallinen ja tyylikäs paketti. Tiettyjä asioita sarjan edetessä on tehty todella puolihuolimattomasti, mutta erittäin kiinnostunut olisin näkemään, miten tarina lopulta päättyy. Destroyer on vasta alkua, samaten kuten tämän pelin loppukin.
+ Sota / Liam O'Brian
+ Toiminta
+ Tunnelma ja tyylikkyys
+ Tarina
- Ravaaminen
- Grindaaminen / Toisto
- Puzzlet
Arvosana: 8,5
Fantastinen
Kuolema ratsastaa Epätoivolla
Darksiders II
Toisessa pelissä pääosaan nousee, melko yllättävästi itse Kuolema (äänenä uskomattoman osuva Michael Wincott). Melkein olisi voinut veikata että Kuolema olisi säästetty siihen mahdolliseen neljänteen peliin, mutta toisaalta, tällä tavalla saatiin oitis nostettua panoksia todella merkittävästi. Kuolema on todella samankaltainen kuin Sota. Hän on stoaalainen, määrätietoinen ja hallittu. Kuolema ei ole samalla uskomattoman voimakas viikatemies, mitä monissa muissa fantasiatyylisissä peleissä, mutta ei sitäkään puolta ole kokonaan unohdettu.
Ulkoisessa Kuolema on varsin tavallisen oloinen. Hänellä ei ole Sodan tavoin raskaita panssareita, vaan täysin paljas yläruumis kaapumaiset housut ja pääkallonaamio, sekä pitkät hevityyliset mustat hiukset. Kuolema ei on todella kaukana siitä millaiseksi hänet helposti mieltää ja tämä on varsin normaalin oloinen ulkoasu, mutta se viikatemies on piilossa siellä alla, sillä hirviömuodossa se pääsee irti.
Michael Wincott on erittäin hyvä äänivalinta sillä hänen karhea äänensä sopii Kuolemalle todella hyvin.
Kuolemasta on onnistuttu tekemään sellainen todella tavallisen oloinen hahmo mikä näkyy myös siinä, miten hän toimii. Hän ei tule tilaan ja vaadi oitis kaikkia polvilleen vaan hänen laskelmoiva tyylinsä puhuu puolestaan. Hän ei korosta itseään, kaikki kyllä tietävät kuka hän on.
Tarinallisesti Darksiders II ei vie tarinaa eteenpäin, mikä oli aikoinaan valtava pettymys. Tarina lähtee käytiin kun Kuolema tulee auttamaan veljeään joka on Neuvoston hampaissa. Viikate aseenaan Kuolema aloittaa oman ristiretkensä jonka aikana vastaan tulee toinen toistaan massiivisempi, voimakkaampia ja tärkeämpiä hahmoja. Joukossa mm. nephilimien äiti, Lilith. Muutamia ykköspelistä tuttujakin hahmoja tulee vastaan, mutta Darksiders II pyrkii olemaan todella itsenäinen kokonaisuus niin tarinassaan kuin pelattavuudessaan. Voisi jopa sanoa että Darksiders I ja II ovat samanlaisia vain idealtaan ja tunnelmaltaan, lähemmäs kaikki on toisin.
Tunnelma on kuitenkin se mikä on edelleen erityisen vahva. Kuolema ratsastaa Epätoivo (Despair) nimisellä kalpealla, tuhkanharmaalla, hivenen vihertävällä kalmanvärisellä hevosellaan pitkin maailmanlopun tyylittelemiä ympäristöjä. Ajoittain vastaan tulee isojakin vihollisia, mutta mikään haaste ei ole liian iso. Lopussa odottaa varsin yllättävä pääroisto, jollaista itse en ainakaan osannut odottaa, lähinnä koska kyseessä on suhteellisen keksitty hahmo.
Tarinallisesti Darksiders II vie pelisarjaa muutenkin enemmän poispäin siitä, millainen se oli aivan alkutekijöissään. Siis selväähän oli että monia vapauksia peli ottaa, mutta vasta nyt tajuaa kuinka paljon niitä todellisuudessa tulee olemaankaan. Tyylikkyys ei kuitenkaan kärsi sillä se pimeä ote pitää vahvasti kiinni kun Kuolema ratsastaa.
Ne asiat missä peli on niin erilainen edeltäjäänsä nähden on toiminnassa. Perusidealtaan pelit eivät ole kaukana toisitaan. Vihollisia mätetään turpaan todella paljon, ajoittain aseitakin vaihdellaan. Siinä missä Sota käytti valtavaa miekkaa, käyttää Kuolema viikatetta. Toimintaa voi kuitenkin maustaa valitsemalla erilaisia aseita, kuten raskaita sotavasaroita, mutta itse suosin lähes poikkeuksetta viikatteita, koska täytyyhän viikatemiehen käyttää viikatetta. Taistelussa pelit ovat todella lähellä toisiaan, mutta se miten taistelu rikastetaan vie kakkosta eteenpäin varsin paljon.
Kuolemalla on myös todella erilainen lähestymistapa taisteluun. Siinä missä raskasrakentainen ja panssaroitu Sota torjui vihollisten hyökkäyksiä, ottaa selvästi ketterämpi ja lähes panssaroimaton Kuolema toisen taktiikan, hän väistää vihollisten hyökkäykset. Tämä on todella hyvin järkeen ja tekee näistä varsin samantyylisistä veljeksistä todella erilaiset taistelijat.
Toiminta on ehdottomasit samaa laatua mitä aiemminkin, vaikka se onkin kehittynyt. Nyt erilaisilla aseilla tuntuu olevan enemmän omaa otetta. Mutta niin kaukana toiminta ei ole etteikö sitä edelleen tunnistaisi samanlaiseksi, mitä se pelisarjan ensimmäisessäkin pelissä oli.
Se missä Darksiders II todella eroaa aiemmasta, eikä oikeastaan yhtään edukseen, on siinä sivutekemissä. Tässä pelissä on keräiltävää tavaraa aivan helvetisti ja tuntuu että pelin edetessä tulee vastaan lisää ja lisää. Tämä on todella laaja peli, joten jos et ole jotakin sivutehtävää huomannut aloittaa, kun se "osui kohdalle" niin ravaamista ees taas tulee todella paljon. Itse en jaksanut aikoinaan tässä pelissä kaikkea edes tehdä, mutta toiminnallisessa mielessä uppouduin peliin varsin paljon, kaikki keräiltävät esineet saivat jäädä.
Sitten on se toinen kompastuskivi, nimittäin nämä Tyrmät. Niitä tulee vastaan todella paljon ja aivan liian usein peli tuntuu sellaiselta jatkuvalta luolastojen putsaukselta. Kuolema oppii monenlaisia niksejä pelin edetessä jolloin uusia alueita aukeaa ja pelin laaja maailma kasvaa entisestään. Se missä kaiken voi viimeistään sitten tehdä on New Game+ mutta itselläni ei vain riittänyt aika sen suorittamiseen, eikä oikeastaan halukaan, koska luolastoja sun muita oli niin paljon eivätkä ne olleet niin hauskoja.
Iso syy miksi tyrmät eivät nappaa, ovat jälleen, tässäkin pelissä, ne puzzlet. Voisin jopa sanoa että pulmanratkaisu on vielä isommassa osassa tässä pelissä ja ne puzzlet ovat vielä huonompia kuin aiemmin. Jos puzzlet rasittivat ensimmäisessä pelissä, ne rasittavat tässä pelissä vielä enemmän.
Darksiders II on lähemmäs jokaisella tavalla laajempi peli kuin ykkönen, mutta kaikissa tapauksissa se ei ole hyvä asia, koska niin iso osa ajasta menee keräiltävien esineiden metsästämiseen. Tämä on niitä pelejä joista on jäänyt sellainen loppuvaikutelma, että kyseessä on todella laaja peli, ehkä jopa liian laaja sen omaksi parhaaksi. Osa esineistä kun tuntuu olevan lisäyksiä vain jotta pelattavaa olisi enemmän.
Kokonaisuutena Darksiders II on todella hyvä peli, kaikkine heikkouksineen. Itse pelasin sen PS3 aikakaudella läpi ja olin aloittelemassa NG+ peliäkin, mutta aika ja halu ei sitten lopulta riittänytkään kun muitakin pelejä tuli. PS4:n Deathinitive versio on tietysti hieman hienompaa katsottavaa, mutta sisin on edelleen sama. Darksiders II ei ole sellainen peli jota todella odotin, mutta monella tavalla, se oli kuitenkin hyvä jatko-osa.
+ Kuolema / Michael Wincott
+ Toiminta
+ Paljon pelattavaa
+ Darksiders tunnelma
- Liikaa keräiltävää ja ees taas ravaamista
- Ei vie tarinaa eteenpäin
- Luolastojen koluaminen ja puzzlejen ratkominen
Arvosana: 7,7
Erityinen
Raivo ratsastaa Riehunnalla
Darksiders III
Tällä kertaa ohjattavana on ainoa naispuolinen ratsastaja, Raivo. Ulkoasu hahmolla on varsin hyvä ja pelin edetessä sitä osataan käyttää erittäin hyvin. Raivo on nimelleen todella uskollinen, sillä hän on nelikosta kaikkein kärkkäin, kärsimättömin ja vihaisin. Hänestä havitsee myös hieman narsistisia vivahteita. Luonteeltaan hän erottuu selvästi joukosta sillä Sota ja Kuolema olivat varsin stoaalaisia ja kylmänhermoisia. Sota oli todella hillitty, vaikuttaen hivenen raivoisalta, sisältä päin. Kuolema taas oli kylmän rauhallinen ja määrätietoinen omalla varsin karmivalla tavallaan. Raivo on todella erilainen kuin nämä kaksi.
Raivo on juurikin sellainen hahmo joka ei halua neuvoja ja tekee asiat omalla tavallaan. Siinä missä Sodan tarkkailija oli häntä kontrolloiva ja hänelle kuittaileva pirulainen, on Raivon tarkkailija selvästi emäntäänsä nöyrästi palveleva neuvonantaja.
Ääninäyttelyn puolesta Raivo ei pääse lähellekään sitä mitä pari aiempaa saivat aikaan. Cissy Jones osaa kyllä tuoda esiin Raivon itsekkään ja hyökkäävän tyyliin, mutta se ei uppoa samalla painolla kuin Liam O'Brianin rauhallisen painokas ääni tai Michael Wincottin karhean möröä ääni.
Ulkoisesti Raivo on kuin jotakin Sodan ja Kuoleman väliltä. Kuoleman tavoin hän on ketterä ja väistää vihollisten hyökkäyksiä mutta on kuitenkin panssaroitu samalla tyylillä kuin Sota, mutta ei niin paljoa. Häneen aseensa on kuitenkin enemmän kuin loistava valinta. Ruoska tuo toimintaan omanlaisensa otteen ja se on nopeutensa ansiosta juurikin oikea valinta, puhumattakaan että se erottaa hänet selvästi muista. Sota käyttää miekkaa, Kuolema viikatetta ja Kiista pistooleja.
Aika usein todella isoon osaan toimintapeleissä nousevat ne viholliset ja Raivo saa todellakin erittäin vaikuttavia vastustajia. Tarinallisesti hänen tehtäväkseen tulee kuolemansyntien pyydystäminen ja vaikka Kateus nujertuu varsin nopeasti ja helposti, niin Ylpeys on aivan omaa luokkaansa oleva voimanpesä, mutta todella huonosti tehty ollakseen se pahin synti. Tässä tapauksessa pelkästään se, miten paljon näihin eri synteihin panostetaan ja miten erilaisia heistä tehdään, tulee vaikuttamaan siihen, millaisen vaikutelman he jättävät. Darksiders on osannut tehdä todella näyttäviä hahmoja joista osa varsin tavallisen oloisia. Syntien suhteen ollaan monesti ihan oikealla idealla, mutta monesti taas ei.
Vihollisissa on myös yhtä jos toista ja monet viholliset ovat kuin junioriversioita eri synneistä, mikä toimii erinomaisesti. Syntien vaikutus näkyy maailmassa erittäin selvästi. Vaihtelua on todella paljon sillä tähän sekaan heitetään myös enkeleitä ja demoneita, mutta samalla voisi sanoa että kaikki viholliset ovat jompaa kumpaa, mutta tietyn synnin korruptoimia.
Toiminnallisesti peli on todella erilainen kuin aiemmat. Toiminta on paljon tarkempaa, sillä se perustuu selvästi enemmän väistöihin ja noipeisiin vastaiskuisin. Aseita on kourallinen ja jokaisessa omat juttunsa joita voi tehostaa entisestään erilaisilla lisätehosteilla, joilla voi saada enemmän sieluja tai sitten tehdä vain enemmän vahinkoa. Tosin koska aseet ovat sidoksissa tiettyihin tehosteisiin, niin ne jälkipään aseet eivät samalla tavalla enää nappaa, kun on ehtinyt tottua alkupään aseisiin. Taistelu on kuitenkin erittäin nappaavaa, juurikin siksi koska sitä voi maustaa niin monilla erilaisilla aseilla ja ominaisuuksilla. Furyn omia ominaisuuksia kehitetään vihollisista saaduilla sieluilla ja toisin kuin monissa peleissä tässä pelissä on vain kolme kehitettyvää ominaisuutta: Elinvoima, fyysinen vahinkoa ja "taika"vahinko.
Darksiders 3 on monella tavalla kuin edeltäjänsä, kun puhutaan siitä tunnelmasta ja eriomaisesta tyylikkyydestä. Maailmanlopun jälkeen ihmisten vaikutus näkyy vielä selvästi, mutta samoin näkyy kaikki se, mikä raunioittaa sitä maailmaa. Alueet täyttyvät milloin mistäkin ja sitä kautta muuttuvat. Toisinaan syynä voi olla kasvillisuuden suuri kasvu kun taas toisiaan selkeä demonivaikutus tai autioituminen. Tämä saa jokaisen alueen tuntumaan todellakin omalta kokonaisuudeltaan ja tutunpuoleisiakin alueita on.
Peli kuitenkin rakentuu todella eritavalla kuin aiemmat. Tässä pelissä ei päästä ollenkaan ratsastamaan hevosella, mikä on todella naurettava ja surkea idea, sillä se ratsumies tunnelma katoaa täysin. Sen sijaan Vulgrimin käärmeenreikiä on huomattavasti enemmän, kuin Dark Soulsin leiritulia. Muutenkin Dark Souls vaikutus on todella selkeä, sillä kaikki alueet ovat selvästi kiinni toisissaan ja erilaisia oikoreittejä avautuu kokoajan kun Fury saa lisää voimia itselleen. Darksiders 3 on paljon metroidvaniaisempi kuin edeltäjät.
Myös varustemäärä on pienempi, sillä sen sijaan Fury saa erilaisia taikavoimia joilla muuttaa ominaisuuksiaan ja jokaisella erikoisvoimalla on erikoisaseensa. Siinä missä Furyn perusase ruoska on suhteellisen nopea ja laaja-alainen ase, on tulimuodon ketjut ovat paljon nopeampia ja sytyttävät viholliset palamaan ja voimamuodon sotavasara on hidas, mutta tekee murtavaa vahinkoa suojaaviin vihollisiin, joita tietyn pisteen jälkeen alkaa tulla kokoajan vastaan. Erilaisilla muodoilla on myös erilaisia lisäominaisuuksia sillä jäämäinen staasimuoto mahdollistaa veden pinnalla kävelemisen ja sähköinen myrskymuoto leijumisen ilmassa. Näiden muotojen kautta peliin tulee valtasti lisää variaatiota ja maailmat aukeavat entistä enemmän.
Darksiders 3 on moninpaikoin samalla tavalla heikko kuin aiemmatkin, mutta mukana on myös omia heikkouksia. Sillä eräs asia mikä tulee todella nopeasti tutuksi, ovat ne härskit lataustauot. Kun kuolet, niin peli lataa varsin kauan, mikä ärsyttävää ajoittaisissa äkkikuolemakohdissa. Sitten ovat ne pysähdykset jos etenet nopeasti yhdeltä alueelta toiselle, kun peli ei ehdi ladata itseään.
Esineiden suhteen ollaan todella Darksiders II:n tasolla sillä tietyssä vaiheessa esineiden etsimisestä tulee erityisen rasittavaa, kun ei ole enää varma että mitä on löytänyt ja mitä ei ja mistä pitäisi etsiä. Darksiders II tuntuu tosin paljon laajemmalta mutta koska tässä pelissä ei ole karttaa, niin se saattaa luoda sellaisen vaikutelman. Mutta tietyssä pisteessä erilaisten rakennusmateriaalien etsiminen ei enää kiinnosta.
Puzzleja on ajoittain ja ne ovat aina tarpeettomia hidasteita, puhumattakaan että loppuakohden ne alkavat olla jo kärsivällisyyttäkoettelevan ärsyttäviä. Pelisarja ei tässä mielessä kehity ollenkaan.
Eräs todella iso heikkous joka alkoi Darksiders II:ssa on se, että pelissä ei voi tehdä manuaalitallennuksia. Tämä ei muutoin olisi välttämättä ongelma, mutta kun pelissä tulee "point of no return" niin taaksepäin ei todellakaan voi palata ja kuin tallennuksia on vain yksi, niin kaikki pitäisi aloittaa uudelleen alusta ja se ei houkuta.
Kokonaisuutena Darksiders 3 on vähän niin ja näin monella tavalla. Siinä on tunnelmallisesti paljon samaa kuin aiemmissakin sarjan pelissä. Pelattava ei myöskään lopu ihan heti ja toiminta on todella mielekästä. Mutta sitten mukana on paljon todella selkeitä heikkouksia eikä tämä millään yllä samalla tasolle kahden aiemman kanssa, vaikka tekeekin tietyt asiat paremmin. Voisi melkein sanoa että peli, kuten päähahmonsa, ei ole vain yhtä hyvä kuin kaksi aiempaa.
+ Toiminta
+ Paljon pelattavaa
+ Darksiders tunnelma
- Tarina ei etene eikä yllätä
- Paljon ravaamista
- Ratsastaja ei ratsasta
- Lataustauot
Arvosana: 7,0
Loistava
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.