Joskus sitä vain kokeilee kaikenlaista siinä toivossa että sattuisi löytämään jotakin pelattavaa. Tästä toinen variaatio on se, että vain selaa pelivalikoita siinä toivossa että jokin nappaisi huomion, tosin se voi johtaa siihen että selaat pelejä enemmän, kuin varsinaisesti pelaat mitään. Siinä mielessä ensimmäinen vaihtoehto on parempi.

Tälläisessä asettelussa on muutamia vaihtoehtoja. 

- Valitset jotakin mitä olet aiemmin pelannut joko:

• Verestääksesi vanhoja muistoja
• Jatkaaksesi siitä mihin jäit
• Pelataksesi sitä uudestaan koska se oli hyvä ensimmäiselläkin kerralla

- Valitset jotakin mitä monet suosittelevat:

• Joko se todellakin on hyvä
• Joko se on yliarvostettua sontaa
• Tulipahan sitäkin kokeiltua

- Valitset jotakin ihan satunnaisesti:

• Tällöin voi mitä vain voi tapahtua.

Ilotulitus alkakoon

Fantasianäkemys

PlayStation Now

Fantavision

Aina välillä on kiva pelata sellaisia pelejä joiden kanssa ei tarvitse miettiä sen kummemmin mitään muuta kuin pelaamista itseään ja ehkä siitä seuraavia hauskoja pikku juttuja ja värikkäitä efektejä. Itse kutsun sellaista pelityyliä tetrispelaamiseksi koska silloin keskitytään yhdenlaiseen pelattavuuteen jossa ei ole tarinaa, isompia yllätyksiä tai muutakaan kummempaa. Fantavision on juurikin tälläinen peli, se on yksinkertainen, viihdyttävä ja hienonnäköinen, puhumattakaan että se on oikealla tavalla koukuttava.

Idea on niinkin yksinkertainen että käynnissä on ilotulitus ja pelaaja varmistaa että raketit räjähtävät ja linkittämällä yhteen mahdollisimman paljon räjähdyksiä, saa isomman kombon ja sitä kautta enemmän pisteitä. Tämä on juurikin sellainen peli jonka kanssa pelaaminen on helppoa, mutta samalla omalla tavallaan haastavaa. Siinä on tiettyä koukuttavuutta mutta myös sellaista yksinkertaisuutta joka toimii paremmin pieninä annoksina, koska pitkällä aikavälillä ja isona annoksena meno voi muuttua vähän rasittavaksikin.

Fantavisionista nyt ei paljoa sanottavaa keksi, mutta kaipa sekin kertoo jotakin. Peli ei ole monimutkainen, sen oppii nopeasti ja siihen pääsee sisälle varsin nopeasti. Pelattavuudessa on muutamia sellaisia pikku juttuja jotka voivat saada pelattavuuden tuntumaan helposti vähän sähläykseltä, mutta se on niitä juttuja jotka vähenevät kun peliä vähän aikaa pelaa ja siihen pääsee kunnolla sisään.

Kokonaisuutena Fantavisio on kokeilemisenarvoinen tapaus. Sopii hyvin ajantappoviihteeksi silloin kun ei vain jaksa pelata mitään "vaativampaa".

+ Hienon näköinen

+ Simppeli

- Ei paljoa vaihtelua

Arvosana: 7,0

Loistava

Mafia kakkonen

PlayStation Now

Mafia II

Ensimmäinen Mafia peli ei ole itselleni tuttu, mutta kolmas on ja se on mafia peli lähinnä nimellisesti, sillä mafiatouhun tunnelma on siinä GTA wannabe sekasikiössä täysin poissa. Mafia II taas on erittäin vahvasti Mafia tunnelmainen peli. Päähenkilö Vito Scaletta on monella tavalla kuin suora mafiaelokuvasta, mutta kokonaisuutena hän on aivan tavallinen ja varsin tylsänoloinen päähenkilö. Vertaan todella monia tämän pelin puolia yhteen parhaaseen, ellei jopa siihen parhaaseen mafia peliin; Godfatheriin, suoraan PS2 aikakaudelta.

Tarina sijoittuu useampaan paikkaan ja aikaan, vaikka pääosa pelin tapahtumista sijoittuukiin kaupungille. Tehtävät ovat lähemmäs kaikki hyvin samanoloista massaa. Välillä ajellaan autolla ja välillä ammuskellaan ja lähes poikkeuksetta kumpikaan osa ei varsineisti nouse erityisen hyväksi osaksi. Autolla ajaminen on muuten ihan ok, mutta tässä pelissä pitäisi realistisesti noudattaa nopeusrajoituksia, liikennevaloja ynnä muuta ja heti jos mukana on vihollisia, niin nämä osiot ovat rasittavia. Suuri syy siihen on siinä, että viholliset osaavat ampua hyvin tarkasti hyvin kaukaa kun taas liittolaiset ampuvat tarkasti vain läheltä.

Toimininnallisesti taas ammuskelu on parhaimmillaan aikalailla samalla viivalla, mutta toisin kuin autolla ajamisessa, ampumisessa sentään on vähän enemmän mielekkyyttä, etenkin kun pukeutuu kuin mafioso ja antaa tommy gunin laulaa. Mutta toiminnassa suurin ongelma on siinä että tässä pelissä pelihahmo on todella heikko, sillä pari luotia ja joskus yksi luoti tappaa oitis, kun taas viholliset eivät meinaa kaatua ellet osua keskelle otsaa. Toiminnassa on ajoittain luvassa myös nyrkkitappeluita mutta nämäkään eivät ole mitenkään hyvin tehtyjä, sillä simppeli taktiikka on se tehokkain, varsinkin kun QTE verrannolliset pätkät ovat todella epätarkkoja.

Yleisin rasittavuutta aiheuttava tekijä tässä pelissä on se suora epätasapainoinen vaikeustaso. Vaikeuspiikkejä tulee todella paljon ja miltein jokaisessa kohdassa. Yhdessä tehtävässä pitäisi ajaa autolla pakoon mutta vihollisia on niin paljon enemmän ja itse et kestä vahinkoa juuri yhtään että tuurilla on enemmän painoarvoa kuin taidolla. Ammuskeluosuudet taas ovat usein niin pitkiä että virheettömyyteen pitää pyrkiä varsin pitkäjaksoisesti, ellei halua aloittaa koko roskaa uudestaan.

Mafia II on sellainen peli jossa tarina etenee kuin missä hyvänsä mafia elokuvassa, mutta ongelmaksi nousee se, miten peli on jaksotettu. Tarina etenee varsin nopeasti ja sivutekemistä ei ole nimeksikään. Varsinkin viimeinen kolmannes on ylivoimaisesti pelin surkein osuus sillä voisi sanoa että reilusti 2/3 kaikesta rasittavasta saastasta on kasattu sinne. Varsinkin osuus jossa pitäisi alkaa tehdä rahaa on rasittavaa grindaamista ja siinä kohtaa kun peli ns. nollaa kaiken, mielekkyys katoaa siinä samalla kaiken mafiamielekkyyden kanssa.

Tarinallisesti peli ei vain kannattele kokonaisuutta niin paljon että sitä jaksaisi mielellään sietää. Lähemmäs kaikki tehtävät pitävät sisällään paljon edestakaisin ajamista, ajoittaisia naurettavan tiukkoja aikarajoja ja autoja joilla ajamisessa ei ole juuri mitään mielekkyyttä ja tarkkuutta. Mafia II ei missään kohtaa tunnu erityisen hyvältä peliltä ja valtaosa hahmoista ei ole kovin kaksisia myöskään.

Godfatherissa tarina oli erinomaisesti jaksotettu, varsin pitkä ja tekemistä oli muutenkin paljon kaikista iskutehtävistä ja yritysten kiristämisistä alkaen, autoissa oli eroa, liittolaiset osasivat hommansa ja pelattavuus oli varsin tehokasta, oli sitten kyse ammuskelusta tai ajamisesta. Aseissa varsikin oli todellista tyylikkyyttä ja potkua. Mafia II on konsolisukupolvella uudempi peli, mutta jokaisella osa-alueella heikompi peli.

Kokonaisuutena Mafia II on peli joka vaikuttaa todella kiinnostavalta mafia asetelman takia, mutta ei sitten sisällä oikeastaan mitään sellaista mikä saisi kiinnostumaan siitä. Tavallaan voisi sanoa että se mikä pelattavuudessa hävitään jatko-osalla täysin, voitetaan tunnelmassa ja se ei ole paljon se. Siinä missä Mafia III oli raju pettymys, on tämä sentään tietyllä tavalla ok, mutta pettymys on tämäkin, ei vain niin paha.

+ Mafia tunnelma ja tyylikkyys

- Erittäin heikko toteutus

Arvosana: 4,0

Huono

Disney Pixarin Toy Story huumaa

PlayStation Now

Disney Pixar Toy Story Mania!

Tämä on niitä tapauksia joita on sattumalta vain alkanut pelata ja sitten sen on lopulta pelannut loppuun asti. Mitään varsinaisen suurta vaihtelua ei missään kohtaa ole luvassa, peli toistaa samaa ideaa alusta loppuun asti, vähän erilaisissa ympyröissä. Loppuviimeksi ainoa syy miksi tätä sitten jatkoin loppuun asti, on tosi helpot trophyt. No platina nyt oli kaikkea muuta kuin ilmainen sillä muutama hyvin vaikeakin on mukana.

Idea on kaikessa yksinkertaisuudessaan "ampua" kentällä olevia maaleja mahdollisimman korkea pistesaldo mielessä. Erilaiset maalit ovat eriarvoisia ja jokainen kampanja koostuu useammasta erilaisesta kentästä. Idea ei muutu mihinkään ja ajoittain peliin on ängetty piirakanheittoa, joka pakottaa pelaajaa väistämään. Tämä on aivan turha lisä.

Teemoja on Woodyn länkkärityylistä Buzzin avaruustyyliin ja jokaisessa teemassa on omanlaisiaan tyyliseikkoja jotka tavallaan saavat kaikki kentät vaikuttamaan vähän erilaisilta vaikka se peruspelattavuus ei muutukaan. Tämä ei ole järin mukaansatempaavaa ohjaimella, sillä move toiminto mielessä tämä on tehty. Ohjaimella on mukana tietty tarkkuus mutta monet nopeutta vaativat hetket voivat olla vähän haastaavia (trophy mielessä).

Kokonaisuudesta nyt ei keksi paljoa sanottavaa. Se toimii ihan hyvin, ei ole monimutkainen ja mahdollistaa kaksikin pelaajaa. Aika tylsä kokonaisuus vaikka tavallaan erilaiset teemakentät tuovatkin vaihtelua.

+ Useamman eri teeman kentät

+ Simppeli, helppo ja toimiva

- Pelattavuudessa vaihtelua ei ole nimeksikään

Arvosana: 4,5

Huonommalla puolella

Titaani putoaa

Titaanin putoaminen 2 on räiskintäpeli joka on oikealla tavalla erilainen ja erityisen mielekäs pelata.

PlayStation Plus

Titanfall 2

Perusräiskintöjä on todella paljon joten jos haluaa niiden joukossa erottua kunnolla edukseen, niin pitää pystyä tarjoamaan selvästi enemmän kuin vain perusräiskintä. Titanfall sarja vaikuttaa ensi näkemältä perusräiskinnältä, mutta jättirobottimausteella. Todellisuus on kuitenkin enemmän, sillä Titanfall 2 onnistuu tuomaan pelattavuuteen juurikin oikeanlaisia lisiä, jotta perustyylinen räiskintä tuntuu huomattavasti mielekkäämmältä kuin niin monet muut FPS pelit. Sanoisin että Titanfall 2 on suurin FPS yllättäjä omalla kohdalla, sitten Bulletstormin, mutta vähän eri syistä. Ensimmäinen Titanfall ei ole itselleni mitenkään tuttu, muuten kuin ideallisesti, mutta Titanfall 2 on helposti yksi parhaita ensimmäisen persoonan räiskintäpelejä koskaan.

Ehkä suurin syy miksi en ole aiemmit edes juuri katsellut tämän pelin suuntaan on siinä, että se ei nimelleisesti tai ideallisesti ole kovin puoleensa vetävä, mutta kun peliä on kokeillut niin on pakko todeta että onhan se enemmän kuin onnistunut tapaus.

Titanfallin maailmassa on sotilaita ja sitten titaanipilotteja. Yksi titaani on täysin ylivoimainen haaste jos käytettävissä ei ole valtavaa asearsenaalia ja miehistöä, tai toista titaania. Pelaaja ottaa ohjattavakseen kiväärimies Jack Cooperin joka taistelutantereella päätyy muutaman tapahtuman jälkeen ohjaamaan BT titaania. Samalla Cooper saa vastuulleen titaanin edellisen pilotin tehtävä mikä vie syvemmälle ja syvemmälle sodan syövereihin.

Pelattavuus onkin pääasiassa joko jalkamiehenä taistelua vihollis-sotilaita vastaan, jossa käytetään erilaisia pilotin varusteita kuten häivetilaa, seinäjuoksua tai tehokasta liukua, näistä jokainen on erityisen hyödyllinen, puhumattakaan miten mielekästä niitä on käyttää ja miten paljon ne saavat sellaisen perustoiminnan tuntumaan paljon mielekkäämmältä. Toisena osana ovat sitten titaanin ohjaksissa käytävät taistelut joissa pelaaja on sotilaita vastaan täysin ylivoimainen, muut titaanit ovatkin sitten kovempia paloja. Titaanitoimintaa saadaan paremmaksi ja paremmaksi erilaisilla titaanivariaaioilla joissa jokaisella on omanlaisensa aseet, erikoiskyvyt ja superhyökkäykset. Tämä tekee kenttien uudelleenpelaamisestakin todella mielekästä koska titaanivarioita on niin paljon että ei niillä kaikilla vain ehdi kunnolla pelaamaan.

Tiettynä laiskuutena on havaittavissa että yksi hienoimmin nimetty titaani ei omaa omalaatuista superhyökkäystä. Muutamia perusominaisuuksia on myös kierrätetty, mutta kyllä superhyökkäykset olisivat saaneet kaikki olla uniikkeja. Myöskään yhtään oikeasti mieleenjäävää hahmoa ei pelissä ole, ei kummallakaan puolella. Kaikki jäävät enemmän tai vähemmän kasvottomiksi sotilaiksi. Pomovihollisetkin tuntuvat kaikki enemmän tai vähemmän samanlaisilta kuin perusviholliset, mutta heillä on enemmän elinvoimaa ja tehokkaammat hyökkäykset ja ehkä pari omaa kikkaa. Lisäksi viimeinen pomotaistelu on todella heikko esitys kun vertaa sitä edeltävää, oikeasti haastavaan pomotaisteluun, joka täyttäisi helposti viimeisen pomoviholliset vaatimukset.

Tarina Titanfall 2:ssa ei ole mitenkään erikoinen, mutta se on muutamilla erityisen hyvillä osuuksilla jaksotettu esimerkillisesti. Niin esimerkillisesti että monet FPS pelit voisivat ottaa siitä mallia. Muutamassa kentässä käyttöön tulee muutama ainutlaatuinen toimintamekaniikka jotka saavat ne kentät tuntumaan erityisen hyviltä ja sitä kautta loppuhuipennus on todella onnistunut. Pelkästään automaattitähtäys osuus on yksi pelin mielekkäimpiä hetkiä ja yksi mielekkäimpiä hetkiä kaikissa räiskintäpeleissä.

Asevalikoima pelissä on vähän niin ja näin. Kyllähän siellä on muutama erilainen pistooli, haulikko, rynkky ja kranaattia mutta monesti tuntuu että pelissä on muutama oikeasti hyvä ase ja sitten useampi ei niin hyvä variaatio. Monesti erot ovat juurikin tulinopeudessa, tehokkuudessa tai lippaassa. Itse löysin tosi nopeasti ne muutamat aseet joita ei sitten juuri vaihtanutkaan, paitsi korkeintaan tuodakseen vähän vaihtelua pelattavuuteen. Räiskintä kuitenkin pysyy erittäin mielekkäänä käytti mitä aseita hyvänsä ja titaanien runsaan variaation vuoksi pelaaminen ei kovinkaan äkkiä muutu tylsäksi ja puuduttavaksi. Välillä juostaan pitkin seiniä, kiipeillään ja liikutaan niin että parkour ammattilaiset jäävät kakkoseksi ja sitten välillä käydään täyttä sotaa titaaniarmeijaa vastaan.

Pelin jaksotus on erinomainen, mutta loppuviimeksi peli on aika lyhyt. Lyhyyden vuoksi peli työntää kohti moninpeliä, mutta itse en siitä juuri innostunut, paljon mieluummin pelaan uudestaan muutamia tehtäviä joissa pääsee todella nauttimaan pelattavuuden parhaista osa-alueista ja kokeilemaan titaaneja enemmän ja enemmän. Tarinallisessa mielessä peli tosiaan onnistuu tarjoamaan tiiviin paketin ja varsin huvittavan kun pelaaja saa Cooperina valita mitä vastaa missäkin tilanteessa ja BT vastaa kommentteihin. BT on helposti pelin hauskimpia hahmoja koska ei ymmärrä sarkasmia ja ottaa asiat kirjaimellisesti. Loppuhuipennus on erittäin onnistunut ja onnistuu lopussa vielä olemaan varsin tunteellinen kokonaisuus.

Kokonaisuutena Titanfall 2 on ehdottomasti kokeilemisen arvoinen räiskintä, vaikka ei muuten FPS peleistä tykkäisikään. Peli on hauska, viihdyttävä, nopeatempoinen, erittäin hyvin jaksotettu ja todella mielekäs pelata. Todellakin yksi parhaita räiskintöjä pitkään aikaan.

+ Sotilaana ja titaanina pelaamisen vaihtelu

+ Jaksotus ja vaihtelu

+ Toiminnan mielekkyys ja suvujuus

- Lyhyt kampanja

- Ei kovinkaan mieleenpainuvia hahmoja

Arvosana: 8,4

Mahtava

Sitten tapetaan natseja

Wolfstein: Vanha Veri, esiosa Uudelle Järjestykselle

PlayStation Now

Wolfenstein: Old Blood

Wolfenstein on niitä pelisarjoja joka on varmaan kaikille FPS faneille tuttu ainakin jollakin tapaa. Itselleni se tuli kunnolla tutuksi vasta New Orderin aikaan, mutta kyllä jotain aiempiakin olin pelannut, mutta eivät ne olleet mitään isompaa vaikutusta pelattavuudessaan jättäneet, tarina ja idea oli sitten vähän tutumman puoleinen. BJ Blazkowicz tappaa natseja isolla kädellä ja tarvittaessa konekivääri molemmissa käsissä, eli äijämäistä machoa toimintaa.

Old Blood on esiosa New Orderille eli kronologisesti tiettyjä juttuja ei ole vielä tapahtunut, nyt ollaan vielä etsimässä Deathshedin tukikohdan sijaintia. Tyylillisesti peli vaikuttaa ottavan astetta yliluonnollisemman ja hiiviskelyynkin kannustavan otteen, mutta se puhdas toiminta ei kuitenkaan missään vaiheessa katoa minnekään eikä sen suosimisestakaan varsinaisesti rangaista, toisin kuin monet muut pelit saattaisivat. Old Blood on peruspelattavuudessaan samanlainen kuin New Order, muutamilla omillakin jutuilla, kun ajoittaisella kiipeilyllä.

Tiettyjä juttuja New Orderista toistetaan, kuten perk systeemi ja tietyt pelaajan valinnat. Upseerit kutsuvat edelleen lisävoimia jos heitä ei nopeasit pudota pois pelistä ja kentissä on piilossa kaikkea pientä kivaa, kuten retrokenttiä. Muuten mitään oikeasti uutta ei ole luvassa ja Old Blood tuntuukin monella tavalla lisäosalta New Orderille. Pituus on kohtuullinen ja suoraviivaisena pelinä tämän läpäisee suhteellisen äkkiä. Ehkä kaikkein ärsyttävimpiä ovat hiiviskelyy pakottavat pätkät, mutta pahishahmojen suhteen tällä kertaa ollaan aika heikoilla kantimilla sillä Jäger poislukien (kuten Deathshed New Orderissa) pahiksissa ei ole juuri kehumista sillä pääroisto on erittäin huono ja viimienen taistelukin on vähän niin ja näin.

Toiminnassa ovat Old Bloodin parhaat hetket ja taistelun lomassa on usein saatavilla runsaasti tarvikkeita joilla meno ei hetkessä hyydy, paitsi jos menee väärään aikaan liian rambomaisella otteella eteenpäin. Muutamat osuudet pelissä ovat kuitenkin sellaisia että niistä saa sellaisen kuvan että ne tekemällä tehty vaikeiksi. Turhauttaviakin pätkiä on siis luvassa mutta useimmiten toiminta on samalla tavalla toimivaa kuin aiemminkin. Erittäin positiivista ovat kuitenkin monenlaiset aseet joissa vaihtelua on todellakin osattu tuoda peliin.

Kokonaisuus on vähän niin ja näin Old Blood on kuin nopeasti kyhätty jatko New Orderille, mutta ei tarinallisessa mielessä. Toiminta on mielekästä, mutta tunnelma jää vähän vaisuksi ja menee useimmiten sinne perusräiskintäpuolelle.

+ Toiminnan tietty mielekkyys

+ Paljon ammuttavaa ja paljon aseita

- Heikko jaksotus ja hiiviskelypätkät

- Surkea pääpahis

Arvosana: 6,5

Erinomainen

Taikakarkit saavat taikinapalleron muuttumaan

Poika ja hänen palleronsa

PlayStation Now

Boy and his Blop

Kaikki alkaa kun nimeämätön poika kohtaa ulkoavaruudesta peräisin olevan valkoisen möykyn. Tämä tapaaminen johtaa siihen että poika ryhtyy taisteluun pahoja möykkyjä vastaan, jotka osaavat ottaa monenlaiset muodot. Mutta niin osaa myös pojan uusi paras ystävä.

Poika ja hänen möykkynsä on pulmapeli näppärällä idealla. Pulmat ratkotaan muuttamalla Blop erilaisiin muotoihin syöttämällä hänelle erilaisia karkkeja. Tarinan ja graafisen ulkoasun puolesta kokonaisuus on kuin suoraan jostakin piirretystä. 

Aika nopeasti huomaa miten peli toimii. Poika heittää karkin, Blop poimii karkin ja muuttuu. Jotkut muutokset vaikuttavat suoraan ympäristöön kun taas toiset muuttavat Blopin siten että poika voi sen jälkeen vaikuttaa ympäristöön Blopilla. Pulmanratkonta ei ole sieltä vaikeimmasta päästä eikä se kovin äkkiä vaikeaksi pompahdakaan. Mutta aarrearkkujen muodossa tulevat bonusesineet ovat sellaisia joiden eteen saa nähdä vaivaa paljon nopeammin.

Viholliset ovat limamaisia, eri muotoisia möykkyjä jotka tappavat pojan yhdestä osumasta, mutta jotka myös nujertuvat varsin helposti oikeilla työkaluilla. Karkkivalikoima on rajattu vain erilaisten karkkien muodossa, mutta muutoin karkkeja on loputtomasti. Koskaan ei tule tilannetta jossa karkit loppuisivat vaan kaikki pulmat ovat ratkaistavissa kun vain viitsii yrittää.

Itse en oikeastaan missään vaiheessa todella lämmennyt pelille. Se on monessa suhteessa aika tylsä peli. Pulmia on paljon mutta jos ne eivät nappaa niin aika vähän tästä pelistä saa irti, vaikka se värikäs onkin. Ulkoasu on kuin vanhemmista piirrossarjoista. Pelattavuudessa ei ole juuri mitään isompaa vikaa, vaikka ajoittain voisi toivoa että tietyt asiat olisi tehty paljon nopeammiksi. Kuten Blopin kutsuminen. Valtaosa pelistä kuitenkin toimii aika vaivattomasti eikä muutu kovin äkkiä edes haastavaksi.

Pituutta pelissä on varsin hyvin ja vaikka kentät ovatkin suhteellisen lyhyitä, niin tekeminen ei ihan heti lopu. Sanoisin että ollaan lähempänä kymmentä kuin viittä tuntia. Sitten jos päättää tehdä kaiken niin sitäkin enemmän.

Kokonaisuutena Poika ja hänen Möykkynsä on ihan ok peli. Se on rento, kivan näköinen ja melko helppo pulmapeli. Siinä ei kuitenkaan ole mitään sellaista mikä todella nappaisi mukaansa. Blop on veikeä kaveri ja peli näyttää hienolta mutta ei siinä vain isossa kokonaisuudessa ole mitään järin ihmeellistä tai kiinnostavaa.

+ Kivan näköinen ja näppärä asetelma

+ Mukavasti pelattavaa

- Tylsähkö

- Ei oikein mitään koukkua

Arvosana: 5,3

Välimallia

Rajamailla riittää hamstrattavaa ja ammuttavaa

PlayStation Now

Borderlands

Trilogiaksi venyneen (+ kaikki muut sivupelit) pelisarjan ensimmäinen osa ja se näkyy. Kun on pelannut jatko-osia niin harvemmin ne ensimmäiset osat todella loistavat, elleivät jatko-osat ole sitten todella munanneet, tai ellei se ensimmäinen peli ole oikeasti todella toimiva, eikä niin erilainen. Siinä on aika paljon muuttujia, sillä esimerkiksi Devil May Cry sarjassa ensimmäinen osa on edelleen erittäin hyvä ja jos vertaa kakkoseen, se on ylivoimainen. Tosin jos verrataan 

Borderlandsin tapauksessa tarina on sivuosassa, sillä pääpaino on siinä toiminnassa ja huumorissa. Graafinen ulkoasu on edelleen sitä huipputasoa ja erottuu paremmin kuin hyvin edukseen. Mukana on kourallinen tuttuja hahmoja, tällä kertaa pelattavina. Lilith, Mordecai, Roland ja Brick kaikki ovat erilaisia pelattavina hahmoina, pääasiassa siinä mielessä että millaisia heidän erikoisominaisuutensa ja asepreferenssinsä ovat.

Toiminta on tietenkin se iso juttu tälläisessä pelissä. Päällisin puolin se toimii oikein hyvin, mitä nyt ottaa aikansa että pelin herkkyyteen pääse kunnolla sisään. Perusräiskinnäksi itse tämän lokeroisin sillä vaikka peli näyttää todella hienolta, niin ei se pelattavuudessaan ole mitenkään ihmeellinen. Erilaista kerättävää tavaraa on ja vihollisia on paljon. Sivutehtäviäkin on siellä täällä mutta ei se pääjuoni pelissä ole kovinkaan ihmeellinen. Peli lisäksi tuntuu alkavan todella hitaasti, tietysti saat heti aseen käteen ja tapettavaa tulee vastaan, mutta pelissä kestää aika kauan ennenkuin se alkaa olla oikeasti mielekäs pelata.

Maailmanlopun tunnelma on vahvasti läsnä Borderlandsissa ja kyllähän tästä pelistä helposti näkee että mikä siinä on kantavana puolena. Psykopaatteja on joka puolella, aseita on monenlaisia ja tapettava ei äkkiä lopu. Väkivaltainen ja yliampuva ote pähkähullulla huumorilla on isossa osassa, mutta sanotaan että heti jos pelannut jatko-osia, niin tähän peliin on erittäin vaikea uppoutua, sillä ne monet heikkoudet on enemmän tai vähemmän karsittu jo Boderlands 2:ssa, puhumattakaan siitä, miten paljon enemmän aseita kakkosessa on. Tietysti ykkönen oli se peli jolla yritettiin saada potentiaalinen sarja erottumaan muusta massasta ja siinä onnistuttiinkin, mutta ei tämä oli sellainen peli joka on pakko kokea, koska kakkonen on jokaisella tavalla parempi.

Kokonaisuutena Borderlands on hienon näköinen perusräiskintä. Sen huumori ei uppoa kaikkiin, mutta ainakin tämä peli tavallaan erottuu massasta. Juttu kuitenkin on se, että jos mieluummin kannattaa suoraan siirtyä Borderlands 2:n pariin, sillä se peli vain tekee kaiken paremmin.

Ja tiedän, että tämän pelin kanssa todellinen lopetus on DLC, vaikka en siihen asti itse olekaan vielä päässyt.

+ Ulkoasu erottuu edukseen

+ Peruspalaset ovat kohdillaan

- Puuduttava, aika perustyylinen räiskintä

- Hidas aloitus

Arvosana: 6,0

Hyvä

Alienien raivo ei vedä vertoja ihmisen raivolle

PlayStation Now

Alien Rage

Perusräiskintää, ei siitä oikein muuta voi sanoa. Scifi teema nyt tuo oman puolensa mukaan, mutta kovinkaan kauas perus-setistä tämä peli ei vain pääse. Kuten kaikkien räiskintöjen kanssa, myös tämän kanssa kestää hetki tottua siihen herkkuuteen kun tähtää, mutta se nyt ei ole mitään uutta.

Ehkä ainoa sellainen astetta parempi juttu pelissä on se, että tietynlaisista tapoista saa ilmoituksen, samaan tapaan kuin vaikka Bulletstormissa. Headshot ja sitä rataa. Niitä tässä pelissä saa aika paljon sillä monenlaisista tapoista tulee erilaisia korostuksia. Se nyt ei kuitenkaan kovin kauas kanna koska toiminnassa vain ei ole mitään sellaista mikä selvästi nostaisi Alien Rage kovinkaan kauas muista räiskinnöistä. Pisteiden lasku nyt kannustaa tavallaan pelaamaan kenttiä uudestaan läpi, mutta itse en missään kohtaa todella kiinnostunut siitä.

Alien Rage tuntuu myös yllättävän haastavalta, sillä vihollisia on usein todella paljon ja niistä pitäisi äkkiä päästä eroon, sillä vahinkoa pelihahmo ei juuri tunnu kestävän ja vihollisilla on tapana rynnäköllä käydä päälle, mikä tietysti johtaa siihen että piilekskely ei toimi, mutta Doom tyylinen suora toiminta ei sekään juuri toimi, koska viholliset osaavat ampua.

Kokonaisuutena Alien Rage on erittäin hyvä esimerkki perusräiskinnästä, jossa on kuitenkin vähän yritetty tuoda jotain astetta erilaisempaa mukaan. Se ei kuitenkaan pitkälle kanna koska tarina on lähemmäs olematon, pelattavuus on itseään toistava eikä ulkoinen olemus tai asevariaatiokaan juuri sytytä.

+ Saavutuskorostukset

+ Perustoimivaa räiskintää

- Itseään toistavaa

Arvosana: 5,0

Välimallia

Asuran raivolla ei ole mitään rajaa

PlayStation Now

Asura's Wrath

Hyvin pian käy ilmi että tämä on niitä pelejä joiden kanssa luvassa on todella paljon nappuloiden hakkaamista, liiallisuuksiin asti. Lisäksi luvassa on paljon machoilevaa settiä ja katsottavaa tuntuu olevan enemmän kuin pelattavaa. Toiminta on todella perustyylistä settiä ilman mitään oikeasti ihmeellistä ja pituutta pelissä tuntuu olevan juurikin niin paljon että kaikki alkaa tuntua jossakin vaiheessa erittäin puuduttavalta, sillä tylsäksi tämä peli muuttuu tarinallisuudessaan ja pelattavuudessaan erittäin äkkiä.

Tarina seuraa puolijumala Asuraa kun tämä janoaa kostoa hänet pettäneitä puolijumalia vastaan. Mitään sen ihmeellisempää tarinasta ei tarvitse tietää, omaa osaansa siinä esittää myös Asuran tytär Mithra sekä mysteeri siitä, miksi näin tehtiin Asuralle. Tarina ei ole pelin vahvimpia puolia, mutta se miten tarina rakentuu kuitenkin pikkuisen kannustaa katsomaan eteenpäin, koska kaikki rakentuu kuin TV-sarja, käänteineen.

Peli on täynnä katsottavaa jota ajottain maustetaan reaktiotesteillä. QTE osuuksia on aivan liikaa sillä valtaosa pelaamisesta on erilaista nappuloiden hakkaamista ilman mitään sen ihmeellisempää taktiikkaa. Välillä luvassa on vähän muunkinlaista pelattavaa, mutta aika usein sekin on enemmän tai vähemmän raiteilla menevää toimintaa. Tietysti tällä tavalla tämä interaktiivinen elokuva vähän etenee omalla tavallaan, mutta ei se poista sitä faktaa että valtaosa ajasta katsellaan, enemmän kuin pelataan.

Se tyyli mikä pelissä on, on todella japanilainen. Ulkoasu on ihan ok, mutta se täysin ylivedetty ja naurettavuuksiin asti menevä, Dragonball sarjastakin tuttu macho pullistelu, naureskelu, raivoaminen ja kaikki muu enemmän tai vähemmän tarpeeton, raivostuttava ja turhauttava pelleily ei nyt varsinaisesti tee tästä pelistä helposti sulatettavaa. Liian iso osa pelistä on sellaista materiaalia jonka vain toivoisi menevän ohi, mahdollisimman pian. Se ei ole kovin hyvä merkki pelin tapauksessa.

Asuran Raivo on sellainen peli joka muuttuu todella äkkiä todella puuduttavaksi. Pelattavuuden suhteen tästä ongelmasta pääsisi vaihtelulla, tarinallisesti ja tyylillisesti ongelam on vähän erilainen, sillä koko peli on rakennettu sillä tavalla. Itse en vain tykkää siitä oikeastaan yhtään koska siinä mennään niin ylimitoitettuihin naurettavuuksiin. Siinä myös se syy miksi tämä peli on jäänyt vähemmälle pelaamiselle.

Omalla tavallaan pelissä on aika hienoa se, että se rakentuu kuin TV-sarja koska jokainen jakso kestää tietyn aikaa ja kun pelaaminen ja katsominen ovat todella yhtenäisiä, niin pituus jokaisessa jaksossa on aikalailla samoissa. Tämä tekee pelaamisen jaksottamisesta siinä mielessä helppoa, että pelin pariin on helpompi palata ja kun pelaa jakson silloin, toisen tällöin niin peli ei ole ihan niin nopeasti puuduttaa.

Kokonaisuutena Asura's Wrath on muuten ihan ok paketti, mutta sen tyyli ja vaihtelu eivät vain toimi yhdessä niin hyvin, kuin olisi toivottavaa. Kiva lisä olisi arvostelusysteemi jokaiseen jaksoon, mutta ei se nyt vaakaa paljoa kallista.

+ Näyttävä spektaakkeli 

+ TV-sarjamaisuus

- Enemmän katseltavaa kuin pelattavaa

- Tyyli

Arvosana: 5,2

Välimallia

Musta ritari miekka

PlayStation Now

Black Knight Sword

Pelkästään nimi on sellainen joka huutaa kokeilemaan. Mustan ritarin miekka, oli sitten pelihahmo tai pääroisto se musta ritari, tästä kiinnostaa oitis tietää lisää, joten kyllähän siihen sitten uppoutuu edes hieman. Tästä nimestä herää oitis ajatuksia johonkin eeppiseen fantasiatyyliseen keskiaikaiseen tarinaan jossa ritareita ja lohikäärmeitä tai jotakin muuta vastaavaa kivaa. Onko se kaikki roolipelinä, vai jonakin muuna, siitä pitää ottaa selvää.

Pelihahmona todellakin on edellämainittu musta ritari, joka käyttää asenaan miekkaa, joka näin ollan on se pelin, mustan ritarin miekka, vai musta ritari miekka. No sivuseikka. Mutta se mikä ei ole sivuseikka, on se, miten iso pettymys tämä peli onkaan, kun sen saa alulle, sillä hyvä nimi on hassattu aivan täysin tähän astetta erikoisempaan, muutamilla tavoilla kuitenkin varsin hyvin tehtyyn tapaukseen.

Peli on yksi iso teatterinäytelmä, pikkuisen samalla asetelmalla siis ollaan liikkeellä, kuin Foul Playn tapauksessa, mutta tämä peli ei ole nopeatempoinen mätkintäpeli komboineen, hurraavine yleisöineen ja värikkäine grafiikoineen. Musta ritarin miekka on enemmänkin taiteellinen, verinen ja klassis-sävytteinen näytelmä jossa pelihahmo saa haltuunsa miekan, joka tekee hänestä mustan ritarin ja syöksee sitä kautta seikkailuun pitkin teatterilavalla vaihtuvia ympäristöjä, vastaan tulevia vihollisia ja kertojan riimittelevää tarinankerrontaa.

BKS on ulkoiselta otteeltaa, ei kovin silmiä hivelevä tapaus, se näyttää joko heikosti tehdyltä paperinukke näytelmältä tai joltakin vastaavalta, pelkästään se että kaikki on sidoksissa teatterilavaan poistaa kaiken eeppisyyden tästä paketista ja tekee siitä jotenkin mitäänsanomattoman ja tylsähkön. Siis idea ei ole oitis huono, mutta se jotenkin syö sitä kiinnostusta mitä tätä tapausta kohtaan voisi olla.

Pelattavuuden suhteen kyseessä on erittäin simppeli tapaus. Pelihahmo voi hyppiä ja ajottaista tasohyppelyä onkin luvassa, jossa tarkkuus on sivuosassa, vaikka sitä ajottain tunnutaan vähän vaativankin. Sitten pelihahmo pystyy lyömään, mikä toimii paremmin, mutta tavallaan rasittaa että miekalla pitää tähtäillä koska osa vihollisista lentää ja osa ryömii maassa. Liikkuminen on tietenkin osa tätä kaikkea ja pelin edetessä lisääkin niksejä tulee pelaajan käyttöön. Loppuviimeksi kyseessä on hyvin simppeli ohjattavuus. Yllättävää onkin miten näinkin yksinkertainen ohjattavuus on osattu kusta tietyillä aivan liian tarkoilla osilla. Muutenkin pelin heikointa antia on viimeinen näytös jossa kaikki huonoimmat puolet nousevat vahvasti esille.

Tyyliltään kyseessä on yllättävän verinen tapaus. Sydämmet toimivat pelissä valuuttana ja ne muistuttavat biologisesti ihmisen sydäntä ja vihollisista lentää kunnolla verta kun heitä puukottaa. Yleinen graafinen ulkoasu on ihan hyvä, mutta silti kokonaisuudesta puuttuu se tyylikkyys joka todella hivelisi silmää, sillä kokoajan on vähän se tunne, että tämä ei ole lähelläkään sitä, mitä pelin nimen kautta toivoisi.

Kokonaisuutena Black Knight Sword on ihan ok peli, se ei ole mitenkään erityinen, tyylillisesti vaatimaton, osittai hyvin tehty, mutta silti ikävän mitäänsanomaton tapaus jota en olisi varmaan pelannut yhtään, ellei nimi olisi vanginnut huomiota.

+ Nimi

+ Verinen ote

+ Simppeli pelattavuus

+/- Teatterilavatoteutus ja idea

- Graafinen ulkoasu

- Aivan liian tarkka monin paikoin

- Vaikea "vääristä syistä"

- Asetelma

Arvosana: 2,0

Surkea

Marsin Sotapäiväkirjat

PlayStation Now

Mars: War Logs

Jotkut pelit vetävät huomion puoleensa jo pelkällä nimellään ja jotkut vasta pelattavuudellaan. Muistan etäisesti joskus pelanneeni demoa tästä pelistä ja sanottakoon että siitä jääneet fiilikset ovat vähän niin ja näin. Ei mitenkään erikoisen oloinen peli, mutta ei nyt suoranaisesti huonokaa. Nyt kun tämän pariin palasi ties kuinka pitkän ajan jälkeen ja aikomukseni oikeasti pelata tätä lyhyttä kokeilua enemmän, niin kyllä ne fiilikset ovat enemmän positiiviset kuin negatiiviset. Siis aika monella tavalla Mars: War Logs on aika keskitasoinen peli, mutta se on sen tyylinen peli joka on ikääntynyt oikein hyvin. Pelattavuus ei ole turhan monimutkainen ja ohjattavuus on ikääntynyt oikein hyvin minkä takia peliä on ihan kiva pelata ja hahmon kehitys on myös ihan ok. Toiminta on vähän niin ja näin, mutta ajan kanssa siihen tottuu.

Tarina alkaa sotavankien keskuudessa jonne uusi poika Innocence saapuu. Tuttuun tyyliin vankilan lihava porsas alkaa oitis ahdistelemaan uutta ruipeloa, kunnes astetta kovempi mies astuu kuvaan. Pelissä otetaankin ohjattavaksi tämä kovempi kaveri, nimeltään Roy. Roy on pitkälti mysteeri menneisyytensä suhteen mutta tarinan edetessä hänestä ja pelin maailmasta ja sen tilasta oppii lisää. Siinä samalla myös päästään kiinni pelin karma systeemiin (maineeseen) joka määräytyy, kuten arvata saattaa, sen mukaan mitä kaikkea pelaaja tekee pelin edetessä. Ymmärtäväinen ja oikeudenmukainen mies kerää sympatiaa ja hänestä on suureksi johtajaksi, kun taas karu ja armoton mies herättää enemmän pelkoa. Ainoa todellinen vaikutus näissä on siinä, mitä ominaisuuksia näistä voi saada tai miten tietyt, harvat, tilanteet voi ratkaista.

Tarina on ihan ok, mutta se alkaa vähän hitaamman puoleisesti. Roy on hahmona kuitenkin oikein hyvin. Hänessä on vähän sitä tavallisen päähenkilön verta, mutta hänen parransänkensä ja rujo asenteensa saavat hänet erottumaan kuitenkin edes hieman siitä massasta mihin valtaosa kaikista pelipäähenkilöistä tuntuu asettuvan. Pitkälti peli alkaa juurikin sillä tavalla että kaikki ovat enemmän tai vähemmän tavallisia ihmisiä mutta kaikilla on menneisyys ja nykyinen maailman tila on omiaan muokkaamaan heitä.

Pelaajan valinnat muokkaavat tapahtumia tietyissä tilanteissa ja hahmojen väliset keskustelut valottavat tiettyjä asioita ja tapahtumia mikä puolestaan syventää pelin yleistä kokonaisuutta, mutta mitään ei varsinaisesti tuputeta pelaajalla, vaan tietty minimalistisuus on läsnä. Tarina on muutenkin monesti todella hoputettu ja valinnat ovat todella selkeitä juonen kuljettajia.

Toiminta koostuu pääasiassa lähitaistelusta tietyillä lisätempuilla. Aseita ovat mitkä hyvänsä putket tai vastaavat joita Roy voi muokata ja tehostaa, sama pätee vaatteisiin ja lisätarvikkeisiin. Lyömäaseet ovat ensisijainen väline taistelussa ja ampuma-aseet ovat tehosteita, sillä niiden ammukset voivat olla varsin rajallisia, puhumattakaan räjähteistä tai muista tarvikkeista, joihin lukeutuvat myös lääkintätarvikkeet. Taistelun ulkopuolella Roy parantuu varsin nopeasti ja samoin ryhmäläiset joita voi myös ohjeistaa taistelussa, mutta itse keskityin yleensä vain omaan toimintaani ja annoin heidän tehdä mitä tekivät, poikkeuksena huomattavasti haasvammat osuudet. Taistelu on varsin simppeliä lyönteineen, väistöineen, torjuntoineen ynnä muine kikkoineen ja Royn ominaisuudet tehostavat tiettyjä ominaisuuksia.

Taitopuussa on kolme haaraa joihin kuuluu niin fyysinen taistelu, hiiviskely ja taikuus (joka kulkee nimellä technomancy). Jokaisessa on omat vahvuutensa ja omat heikkoutensa. Itse olen tälläisissä tilanteissa aina soturityyppiä eli lähitaistelu on se mihin kaikki pisteet menevät hyvin nopeasti, niin kauan kuin mahdollista. Pelin edetessä taktikointi nousee kokoajan tärkeämmäksi osaksi peliä kun viholliset muuttuvat haastavammiksi. Hyvin nopeasti pelissä huomaa miten arvokkaita työkaluja ampuma-aseet tai pommit ovatkaan kun vihollisia on enemmän kuin kaksi.

Taistelun ohella iso juttu pelissä on tietysti se hahmojen välinen keskustelu. Juttelemalla muille hahmoille heistä oppii lisää ja se vaikuttaa myös maineeseen. Mars: War Logs ei ole niitä tunnetuimpia pelejä, mutta se on selvästi osannut ottaa mallia monist varsin isoista nimistä. Voisin vetää jopa eräänlaisen vertauksen Dragon Age sarjan suuntaan, mutta toiminnan suhteen Mars on lievästi parempi, mutta tarinallisessa mielessä se ei pärjää vertailussa millään.

Tunnelmallisesti pelissä on juurikin sellainen varsin lohduton meno. Mars ei ole kovin rehevä ja ystävällinen paikka sillä paikka on autiomaa vihaisine hirviöineen ja kun peli alkaa sotavankileiriltä, niin siinä tulee välittömästi omanlaisensa ote kokonaisuuteen. Aseet ovat rujoja, vaatteet ovat kelvollisia ja ruma peli on joskus välttämätöntä. Vihollispuoli on selvästi paremmin varusteltu ja pelaaja on se altavastaava. Tämä kaikki toimii kuitenkin varsin hyvin ja pelin yleinen tyyli on sekin varsin hieno ja kun peli alkaa vähän enemmän etenemään, niin kokonaisuus paranee huomattavasti. Mars: War Logs on niitä pelejä jotka vaativat aikaa ennenkuin niistä alkaa kunnolla pitämään, mutta peli on kestänyt aikaa oikein hyvin.

Tunnelmaa ylläpitää se tietynlainen Mad Max tyylinen ulkoasu scifityylitellyssä maailmassa (vähän kuin Riddickissä) jossa hahmot ovat tietyllä teemalla nimettyjä, maailmassa on olemassa oleva mytologia eikä päähahmo ole mikään maailmaa pelastava avaruusrangeri. Mars: War Logs on paljon maanläheisempi ja se tuo peliin sellaista tiettyä tyylikkyyttä.

Erityisen rasittavaa on kuitenkin se miten monet tehtävät rakentuvat. Valtaosan ajasta kaikki on joko sitä että mennään paikkaan X, jossa tehdään jotakin sitten palataan takaisin. Ajoittain voi vaikuttaa siihen että hoidetaanko tilanne uhkailemalla vai tappelemalla, mutta todella paljon edestakaisin juoksentelua on luvassa ja ajoittain siinä välillä tapellaan vihollisia vastaan. Tietysti välillä tehtävissä voi joutua keräämään tiettyä tavaraa tietyn määrän, mutta mitään oikeaa vaihtelua peliin ei siitä tule.

Taistelun heikkouksiin puolestaan kuitenkin kuuluu se, että ennenpitkää siitä tulee saman toistoa koska tietyt taktiikat toimivat selvästi muita paremmin ja liittolaisetkin ovat vain näennäinen hyöty. Sellainen tietty toistuvuus on teemana pelissä vähän kaikessa ja kyllä kokonaisuudesta näkee että monesti hyvistä peleistä on otettu vaikutteita, mutta ei olla päästy samalla tasolle. War Logs ei ole ison budjetin peli joten siinä mielessä on hyvä, että pelattavuus sentään toimii valtaosan ajasta.

Peli on kuitenkin monesti todella hoputetun oloinen ja hiomaton paketti jossa laajuutta ei paljoa ole. Mutta omalla tavallaan kokonaisuus toimii enemmänkin tyylikkyytensä vuoksi ja sillä tietyllä teemalla jonka se on valinnut. 

Kokonaisuutena Mars: Sotapäiväkirjat on ihan hyvä peli. Se ei ole oikein millään tavalla mitenkään erikoinen ja puoleensavetävä tapaus, mutta se ei ole selvästi huonokaan peli sillä pelattavuus on tehty oikein hyvin, peli näyttää hyvältä ja on kestänyt aikaa. Pelattavaa on aikalailla sopivasti ja muutenkin kokonaisuus on oikein hyvin kasattu, vaikkakin turhan hoputettu ja paikoitellen todella rosoinen.

+ Rujo tyylikkyys ja lohduton tunelma

+ Hyvä pelattavuus ja taistelu

- Aika paljon toistoa

- Moninpaikoin aika tavallinen

Arvosana: 6,5

Erinomainen

Tervetuloa Marsiin jossa virkavalta suorastaan luo kapinallisia

Punaisen ryhmittymän sissitaistelija

PlayStation Now

Red Faction: Guerilla

Kun insinööri Alec Mason (Troy Baker) saapuu Marsiin ei kestä kauaakaan kun hän saa huomata että Marsissa on paljon parempi olla "kapinallinen" kuin "lainkuuliainen" sillä rehelliset ihmiset, kuten Mason veli Dan (Liam O'Brian) pääsevät nopeasti hengestään fasistisen ja kovaotteinen lain koura otteessa. Sotilaallinen poliisijoukko on kaikkea muuta kuin ystävä ja siksi ei ole mikään yllätys että Red Faction liike kerää niin paljon kannatusta ja Masoninkin päätyy tämän joukon sissitaistelijaksi tehtävänään hajottaa kaikki mikä ei ole omaa.

Red Faction sarja ei ole itselleni mitenkään positiivisessa valossa sillä ykköstä ja kakkosta pelanneena voin sanoa että en juuri pitänyt kummastakaan. Syynä tosin on se että kun pelasin niitä todella kauan niiden ilmestymisen jälkeen, sain huomata että ne eivät ikääntyneet hyvin, pääasiassa siksi että ohjattavuudessa oli tämä käänteinen ohjattavuus joka ei minulle sovi, koska olen tottunut standartiin ohjattavuuteen. Ehkä siksi tykästyinkin tähän peliin niin paljon enemmän, sillä kolmannesta persoonasta kuvattu räiskintä peli toimii todella hyvin ja mahdollisuus räjäyttää tai hakata kaikki vihollisrakennukset maantasalle, tuo mukanaan juurikin oikeanlaista ja todella mielekästä vaihtelua vihollisten ammuskeluun.

RF: Guerilla on varsin laaja peli eikä samalla tavalla suoraviivainen kuin edeltäjänsä jotka olivat ensimmäisen persoonan räiskintää. Masonilla pelatessa käytössä on kattava valikoima työkaluja joilla rakennusten tuhoaminen on todella helppoa. Masonin ykkösase on leka jolla on tehokasta lyödä vihollisia, mutta joka on luotettava työkalu rakennus tuhoamiseen ja mineraalien louhintaan, se on hidas, mutta ei kulu. Sitten on räjähteitä, sinkoa, haulikkoa ja ties mitä muuta jolla pystyy joko tappamaan vihollisia tai tuhoamaan erittäin nopeasti rakennuksia. Raunioista kerättävällä romulla sitten voidaan hankkia parempia varusteita ja parannella jo hankittuja. Mason voi ottaa käyttöönsä myös erilaisia tehosteita kuten rakettireppu jolla hypätään korkealle tai vaikka tehostettua juoksunopeutta.

Guerilla rikastaa pelattavuutta juurikin oikeilla tavoilla ja koska kyseessä on varsin laaja pelimaailma, niin luvassa on myös paljon autolla ajelemista. Etäisyydet ovat pitkiä ja välillä tuntuu että niitä on tarkoituksella venytetty jotta autoilla ajeltaisiin enemmän, itse tykkäisin kyllä lyhyemmistäkin välimatkoista sillä loppuviimeksi tehtävät toistavat nopeasti itseään. Rakennuksia tuhotaan alusta loppuun asti, vihollisia tulee enemmän ja paremmalla kalustolla, mutta myös pelaajan kalusto tehostuu ja vaihtoehtoja tulee enemmän. Sivutehtäviäkin pelissä on paljon, mutta ne ovat todella usein saman, eikä usein kovinkaan kiinnostavan, idean toistoa. Vähän väliä pitäisi ajaa kulkuneuvo tukikohtaan aikarajan puitteissa tai pysäyttää vihollisen kulkue tai lähetti.

Ensisijainen tarkoitus pelissä on kasvattaa Punaisen ryhmittymän vaikutusvaltaa alueella ja kun vaikutus on tarpeeksi korkealla, niin sitten kyseinen alue voidaan ottaa täysin hallintaan. Tätä ideaa sitten toistetaan kyllästymiseen asti tekemällä päätehtäviä ja sivutehtäviä. Päätehtävät sentään vievät tarinaa jonnekin päin tai rikastavat ymmärrystä siitä, mistä tässä maailmassa onkaan kyse.

Punainen Ryhmittymä: Sissitaistelija on hyvä peli. Mars on hienon näköinen paikka ollakseen täysi autiomaa. Siinä tulee hieman sellaista Mad Max tyylistä maailmanlopun fiilistä kun ympäristössä liikkuu niitä maantierosvojakin kehittyneen miliisin lisäksi. Asetelma toimii ja erityisen positiivista on se että pelattavuuskin toimii. Mason liikkuu todella hyvin, ohjattavuus toimii erittäin hyvin ja haasteen suhteen peli ei ole missään nimessä epäreilu sillä tietty ramboilukin toimii. Mason ei ole sellainen heikko lasikanuuna vaan hän pystyy ottamaan vahinkoakin vastaan eikä myöskään kuole vaikka rakennus sortuisi niskaan. Ajoittainen taktikointi on kuitenkin suotavaa sillä vihollisia tulee usein todella suurina määrinä eivätkä kovin äkkiä lopu.

Red Factionin maine on se tekijä jolla pelin etenemistä pääasiassa mitataan joten sen hankkiminen on se iso juttu. Siihen on myös tuotu osaksi sitä puolta, että siviilejä ei saisi satuttaa. Se on tavallaan todella ärsyttävää koska monet siviileistä tuppaavat aina tulemaan tulilinjalle, jolloin pitäisi katsoa että mihin ampuu ja milloin räjäyttelee. Tosin se maine minkä sivullisten tappamisesta menettää on usein sen verran pieni että ei se mitään varovaisuutta lisää.

Ehkä kaikkein suurimmat heikkoudet pelissä ovat hyvin roistohahmojen puuttuminen ja samojen juttujen toistaminen ehkä vähän liiankin pitkään. Myös Mason aika tavallisen näköinen siilitukkainen päähahmo ilman mitään särmää, jos ei lekaa lasketa.

Kokonaisuutena Red Faction: Guerilla on hyvä peli. Se on itseään toistava, mutta monella tavalla todella mielekäs peli. Monia asioita olisi voitu tietysti muokata vähän toimivammaksikin kokonaisuudeksi, mutta kyllä tämä on ehdottomasti niitä pelejä jotka viihdyttävät todella hyvin, vaikka eivät olekaan kovinkaan erikoisia tapauksia.

+ Rakennusten romuttaminen maantasalle

+ Mielekäs toiminta

+ Paljon varustevariaatiota

+ Paljon tekemistä

- Liikaa toistoa

- Mitäänsanomattomat liittolaiset ja viholliset

Arvosana: 7,5

Erityinen