Vielä enemmän materiaalia saisi, jos kaikesta kirjoittaisi jotkain, mutta joitakin on pelattu niihin vähän, että niistä ei saa irti juuri mitään jolloin tuntuu vähän turhalta ladata pari simppeliä asiaa siitä että miten peliä pelataan tai miltä se näyttää kun muuta kerrottavaa ei tunnu irtoavan.

Prince of Dead Cells

Kelmi persian prinssi

PlayStation Plus: Premium

Rogue Prince of Persia

En ole tainnut panna tätä peliä edes merkille ennenkuin se ilmestyi PS Plussaan, vähän varkain. Sanotaan että vaikuttaisi olevan Lost Crownin hengessä tehtyä menoa, mutta en ottanut selvää, vaan menin sokkona eteenpäin.

Prinssi yrittää uudestaan ja uudestaan

Pelin tarinassa Persia on sodassa hunneja vastaan ja tähän päälle erinäiset pimeyden voimat. Prinssi käy taistoon suht selkeällä suunnitelmalla, mutta tehtävä osoittautuu luultua vaikeammaksi kun vastassa on hunnien lisäksi kaikenmaailman demoneita. Prinssi on kuitenkin kykenevä taistelija jos jonkinlaisilla aseilla ja akrobaattiset liikkeet luonnistuvat myös helposti. Tarinaa kerrotaan pelin edetessä hiljalleen ja sivupolkujakin tulee mitä pidemmälle pääsee ja mitä enemmän sivuhahmoja kohtaa. Pelikierre on selvää roguelike materiaalia jossa haaste on alusta asti korkea ja kuolema palauttaa pelin alkuun. Pelissä pystyy kuitenkin vahvistamaan hahmoa kokoajan lisää, mikä tekee uusista yrityksistä aina hieman helpompia ainakin aluksi. Pelikierre ei seuraa Hadesin esimerkkiä, vaan ottaa mallia selvästi Dead Cells pelistä aseiden, taitojen ja alueiden rakentumisen suhteen. Pituudeltakin taidetaan olla hyvin lähelläkin.

Graafisesti peli on ihan kivan näköinen, tuoden hieman sellaisen käsinpiirretyn fiiliksen, mikä tuo tavallaan mieleen Treasures of Aegenin. Ulkoasu on kivan näköinen ja erottuu sopivasti Lost Crownista. Harmillista tosin et ääninäyttelyä ei ole ja tekstiä on senkin edestä, mikä vähentään merkittävästi kaikkea kiinnostusta seurata tarinaa yhtään, silloin kun sitä jostakin lähteestä tulee. Pelattavuus onkin pelin varsinainen koukku, sillä se onnistuu tarjomaan mukavasti vaihtelua erilaisten aseiden ja taitojen kautta. Aseilla on erikoisominaisuuksia ja taistelu keihäällä on merkittävästi erilaista, kuin taistelu tikareilla ja varusteissa chakra on hyvä lisävahinko heitto aseena, kun taas tikari on hyvä tapa päästä vihollisen iholle nopeasti. Taktiikoita on mukavasti ja erilaiset lisävarusteet korostavat pelin taktisia mahdollisuuksia entisestään.

Roguelike pelien tavoin peli pyrkii olemaan alusta asti vaikea ja yksi osa haastetta on tietää mitä vastassa tulee olemaan ja mitkä aseet ja varusteet ovat parhaita omaa pelityyliä tukemaan. Pelissä on oma osansa myös tuuria, koska monet saatavat varusteet eri yrityksillä ovat paikoin kiinni tuurista.

Pelattavuus ja liike todella ratkaisevat

Akrobatia on yksi merkittävä osa kokonaisuutta. Lost Crownin tavoin Rogue on 2D maailmassa liikkuva kokonaisuus ja akrobatiaa on yhdeltä osalta ympäristöissä liikkuminen hyppien, kiipeillen ja ympäristöä huomioiden, jotta ei putoa liian korkealta tai osu erinäisiin hasardeihin mitä kentistä löytyy. Seinäjuoksu on yksi pelisarjalle ominaisimpia juttuja ja se on myös yksi ensimmäisiä juttuja jonka pelissä oppii ja se on erinomaisesti toteutettu. Oma osana on myös taistelussa oleva akrobatia jossa prinssi väistää vihollisten hyökkäyksiä liikkein, jotka tuovat oitis mieleen Sands of Time ajan trilogian. Hyppy vihollisen yli ja sivallus. Erinäisiä temppuja on mukavasti ja näyttävät hienoilta, varsinkin kun niitä alkaa oppia tekemään astetta jouhevammin. Vihollisilla on omat temppunsa jotka vaikeuttavat kokonaisuutta ja prinssi on jo valmiiksi vähän heikompi hahmo, joten nopeat hoksottimet ovat tärkeitä alusta asti. Pomoviholliset ovat sitten omat isommat haasteensa.

Roguelike genren pelinä kokonaisuus toimii hyvin ja jos Dead Cells uppoaa, niin tämän kanssa on oitis tutut fiilikset. Peli kehittyy hyvässä rytmissä ja juurikin se liikkuminen ympäristöissä tekee pelistä monesti niin mielekästä pelattavaa. Monet osat kenttiä voi suorittaa erittäin nopeasti ja ketterästi ilman taistelu, mutta hahmokehitys kärsii tässä tapauksessa, sillä prinssillä on tiettyjä ominaisuuksia joita voi parantaa vain korottamalla hahmon tasoa, mikä onnistuu kukistamalla vihollisia. Se missä peli toimii vähemmän hyvin on se, miten tarinaa kerrotaan, sillä valittu metodi ei ole se toimivin, varsinkin kun monet indiepelitkin tarjoavat ääninäyteltyä tarinankerrontaan. Pelissä on myös omat merkittävät itseääntoistavuudet ja toisin kuin Hadesissa, sekä Dead Cellsissä että tässä pelissä, se toistuvuus tuntuu paljon enemmän sillä vaikka aseissa on selvästi eroja, niin tietyt muut vaihtelua tarjovat varustukselliset osat eivät ole yhtä hyvin toteutettuja.

Peli on kuitenkin hyvä jatke Prince of Persia sarjaan ja pelattavuus on niin hyvällä tasolla, että peli todella tuntuu siltä, että se kuuluu osaksi sarjaa, eikä tässä ratsasteta nyt vain nimellä ja kosiskella pelisarjan faneja ilman että tarjotaan jotakin mikä tuntuu tutulta. Mahdollisesti vielä tutummalta, jos pelisarja tuli tutuksi ensimmäisten pelien muodossa.

Yhteenveto

Rogue Prince of Persia on kuin Dead Cells Prince of Persia maailmassa. Pelaaja aloittaa aina alusta kuoltuaan ja kerätyt resurssit voimistavat pelihahmoa ja varusteita. Ohjattavuus on oikein hyvin tehty ja pelin piirrossarjamainen ulkoasu toimii hyvin. Pelissä on roguelike pelille tyypilliset turhauttavuudet ja paljon toistoa, mutta varusteet tuovat vaihtelua ja peli muuttuu jatkuessaan helpommaksi. Ihan ok peli genressään, vaikka tarinankerronta suurella tekstimäärällä ei nappaakaan.

+ Paljon varusteita tuomassa vaihtelua

+ Hyvä pelattavuus

+ Liike

- Itseääntoistava genrelle tyypilliseen tapaan

- Tarina ja tarinankerronta

Arvosana: 6,8

Erinomainen

Dead by Daylight ei ole maailmana erityisen tuttu

Väinö Kiven valanta

PlayStation Plus: Premium

Casting of Frank Stone

Roolitus, valanta, loitsinta tai mikä lie muu Frank Stonen manaaminen onkaan kyseessä. Dark Pictures hengessä tehty kauhupeli toistaa kaikki mahdolliset osat tästä muotista ilman että kehittyy mihinkään suuntaan, mikä ei ole oikeastaan minkäänlainen yllätys.

Ärsyttäviä hahmoja, kotivideoelokuva ja yliluonnollinen sarjamurhaaja

Dead by Daylightin maailmaan kauhutarina täynnä käänteitä ja päätöksiä jotka joko pelastavat tai tappavat joukon ihmisiä. Tällä kertaa liikutaan kahdessa ajassa joista kumpikin on vahvasti sidoksissa Frank Stone nimiseen sarjamurhaajaan, sekä elokuvaan, jolla on hyvin verinen menneisyys.Tähän vyyhtiin sekoittuvat niin kyseinen camp elokuvan tekijät että sivullisetkin. Spoilaamatta tarinaa liikaa voidaan sanoa että ainakin Casting of Frank Stone on selvästi erilainen peli tarinallisesti mitä monet Dark Pictures antologian pelit ovat olleet tähän mennessä, vaikka siinä onkin tunnelmallisesti yhteisiä elementtejä useamman aiemman pelin kanssa. Tämä on myös astetta vaikeampaa seurattavaa, jos peliä pelaa osissa, koska useammassa ajassa hyppimistä ja vastaavaa sekoitetaan puolenvälin jälkeen melkoisesti ja eri hahmojen välillä hypitään sinne ja tänne. Tämä ei ole uutta näissä peleissä, mutta nyt tätä puolta on hieman korostettu, joten peli toimii paremmin jos sen pelaa kerralla alusta loppuun.

Tarinassa ja tunnelmassa ovat omat selvät vahvuutensa, joiden kautta kokonaisuus hiljalleen rakentuu. Sen suurimpina heikkouksina ovat pelin päähahmot, joista lähes kaikki ovat hyvin rasittavia ja erittäin epämiellyttäviä ja paikoin ylinäyteltyjä ja korostettuja ihmisperseitä. Meillä on ylimielinen snobi, primadonnamainen teiniprinsessa, teennäinen teinipoika ja hivenen kiusallinen peruspäähahmo. Sanoisin että yksi hahmo koko porukassa on hyvin tehty, mikä on harmillisesti todella tyypillinen kaava isossa osassa näitä pelejä. Oli sitten kyseessä Quarry tai Devil in Me, tälläkin kertaa hyvin tehdyt hahmot ovat merkittävässä vähemmistössä. Tälläisessä pelissä jossa keskusteluja ja vastaavaa ei ohiteta, tämä ei tee hyvää uudelleenpeluuarvolle.

Valintojen ympärille koottu kokonaistarina on oikein hyvin ja mitä syvällisemmin pelin maailmaan tutustuu, sitä enemmän pystyy päättelemään mitä mahdollisesti on luvassa ja monet valinnat todella muokkaavat kokonaisuutta, vaikka tässäkin tapauksessa ollaan edelleen harmillisesti A tai B tyylisessä valintarakenteessa. Juonellisesti peli nojaa vahvasti siihen, että monia tilanteita ei voi arvata etukäteen jos maailmaa ei tutki ja erilaisiin dokumentteihin ei tutustu, voi luvassa olla erittäin kohtalokkaita yllätyksiä. Samalla tavalla kuin useampi Dark Pictures peli, myös tämä peli pyrkii luomaan vähemmän ennalta-arvattavan kokonaisuuden. Tässäkin on riskintä, sillä Little Hope teki näin, ja lopetus oli täyttä roskaa, tuhoten monet osat tarinaa. Casting of Frank Stone on ideallisesti selvempi alusta loppuun asti, mutta tapa jolla se on toteutettu, ei ole parantunut yhtään.

Pari päivitystä ei riitä vikoja korjaamaan

Pelissä on merkittävät heikkoutensa ja lähemmäs kaikki niistä on peritty suoraan aiemmista SuperMassive Gamesin tekeleistä jotka ovat täysin samaa puuta, kuin tämäkin peli. Tarinankerronnassa ja valintojen tekemisessä kaikki toimii ihan hyvin ja QTE hetket kaikessa yllättävyydessään ovat hyvä lisä pitämään pelaajan varpaillaan. QTE osuudet ovat yhden napin painamista oikealla ajoitksella ja vaikka tässä suhteessa peliin on tuotu myös satunnaista selvää täytettä, nämä eivät ole ongelmallisia osia. Ongelmallisia ovat ne pätkät joissa ympäristöissä liikutaan ja tutkitaan paikkoja. Tälläiset osat ovat olleet jo pitkään näissä peleissä sellaisia, joista itse haluaisin vain päästä lopullisesti eroon. Esineiden etsiminen jotta voidaan liikkua eteenpäin, eivät vain nappaa ja ovat turhaa täytettä kokonaisuudessa jonka vahvuudet ovat suoraan valinnoissa ja tarinan etenemisessä.

Erittäin positiivista kokonaisuudessa on se, että kun on tekemässä valinnan, joka vie eteenpäin, pitää nappulaa pitää pohjassa, joilloin eteenpäin ei voi liikkua vahingossa. Tämä on oikeaa kehitystä, mutta tälläisten pelien pitäisi karsia tylsää kävelyä paljon enemmän pois. Ymmärrettävää on että jotta peliin voi oikeasti mahduttaa paljon keräiltävää tavaraa ja tarinaa rikastavia dokumentteja, täytyy olla myös tyhjiä pätkiä, joissa pitää tutkia paikkoja, jotta voi saada kaiken tarvittavan haltuunsa. Ongelma on edelleen siinä, että näistä ei ole osattu tehdä kiinnostavia, vaan nämä pätkät ovat helpost pelin rasittavinta pelattavaa, joka monesti tuntuu myös turhauttavalta täytteeltä ja selvältä hidastamiselta.

Tyylillisesti peli ei ole sen groteskimpi kuin aiemmatkaan, mutta K18 leima on täysin ansaittu. Paikoin pelissä on merkittäviä yllätyksiä, jotka voivat päättyä erityisen hurmeisella tavalla ja osa näistä tuntuu paljon luontevimmilta ja paremmin tehdyiltä kuin aiemmissa peleissä. Yllätyksellisyys on myös läsnä, mutta pelin ongelmat ovat paljon suurempia kuin hyvät puolet. Koska pelihahmoista suurin osa suht vastenmielisiä, ei heidän kohtalonsa isommin kiinnosta ja osan haluaa vain kuolevan nopeasti pois. Vaikka pelissä on uudelleenpeluuarvoa erilaisten ratkaisujen ja seurausten vuoksi, tämä ei ole niin kiinnostava peli, että sitä jaksaisi katsoa läpi uudemman kerran. Kun yhdelläkin pelikerralla tietyt osuudet tuntuvat turhauttavan kiusallisilta, hitailta ja ärsyttäviltä, on ensimmäinenkin pelikerta paikoin turhauttava kokemus, vaikka siinä onkin useamman kerran erittäin hyvin tehtyjäkin pätkiä.

Yhteenveto

Casting of Frank Stone on ihan kiva elokuvamainen kauhutarina yksin tai porukalla pelattavaksi. Se on pituudeltaan ja rakenteeltaan samaa sorttia kuin aiemmat pelit Until Dawnista Quarryyn. Monet pelihahmot ovat melko epämiellyttäviä ja ärsyttäviä, valinnat ovat aina kahden välillä ja vaikka valinnoilla on merkitystä, iso osa pelaamisesta on tylsää ja hitaasti etenevää, vaikka pelin maailmassa ja tarinassa onkin omat kiinnostavat osansa. Uudelleenpeluuarvoa on, mutta peli ei vain ole niin kiinnostava, että sitä käyttäisi.'

+ Kauhutunnelma on hyvin rakennettu

+ Valinnoilla koottu tarina ja maailma

+ Uudelleenpeluuarvo

- Heikosti tehdyt ja ärsyttävät hahmit

- Hyvin heikko rytmitys ja pelattavuus

Arvosana: 4,6

Huonommalla puolella

Pioneeri ja kettumainen jumala

Piilukko: Aamunkoin piiritys

PlayStation Plus: Premium

Flintlock: Siege of the Dawn

Demon kautta tuttu peli ja demo ei vakuuttanut. Mutta annetaan tälle nyt toinen mahdollisuus, josko vaikka kokonaisuutta olisi paranneltu hieman, tai jos nappaisi paremmin konsolilla.

God of War'maista souls-likeä

Pelin alussa tutuksi tulee pelin päähenkilö Nor, pioneeri koalition armeijassa, joka taistelee kuolleita. Pelin nimikkosijainti Dawn, on eräänlainen linnoitus/etuvartiosto jossa Nor yhdessä kollegoidensa kanssa ja tarkoittamatta avaa portin toiseen maailmaan josta alamaailman jumalat pääsevät ihmisten maailmaan. Nor tapaa pian tämän jälkeen kettua muistuttavan jumalan nimeltä Enki, josta tulee hänena arvokkain liittolaisensa ja jonka kautta Nor pääsee käsiksi taikavoimiin jotka auttavat taistelussa niin zombeja kuin jumaliakin vastaan. Tarinallisesti pelin rytmi ei ole paras mahdollinen, sillä alun epäröinnin jälkeen kokonaisuus alkaa mutkitella ja tuntuu vähän hätäisesti tehdyltä, päättyen suht avoimeksi jäävään lopputulokseen, joka kuin petaamalla petaa paikkaa jatko-osalle, johon pelistä näillä eväillä tuskin on.

Tyyliseikoiltaan peli on erittäin hyvällä tasolla. Pelin maailmassa ja hahmoissa on samanlaista tyyliä mitä Greedfallissa mutta omanlaisella vivahteellaan. Pelimaailmassa on omanlaisensa jumalat, yliluonnollisuudet ja maailmantaso. Tässä kohtaa historiaa ruudilla on merkittävä rooli kokonaisuudessa. Nor on erittäin taitava räjähteiden kanssa, mitä pioneerilta voi odottaakin. Tomahawkin lisäksi Nor käyttää taistelussa muskettia ja pelin edetessä aseita tulee lisää ja kaikista aseista saa irti jotakin. Koska käytössä on rajallinen määrä asepaikkoja, joutuu aseiden välillä nopeasti valitsemaan, vaikka taistelun ulkopuolella aseita voikin vaihdella vapaasti. Musketin ammuksia saa lisää taistelussa, mutta kannettavat ampuma-aseet ovat hyvin rajallisilla ammuksilla. Pääasiassa kirves on ainoa täysin luotettava ase ja pistoolin tulisi olla lähinnä tukiase jolla Bloodborne tyyliin parrytaan vihollisten hyökkäyksiä tai viimeistellään vihollisia. Heittoaseina on muutamia erilaisia kranaatteja, mutta ne ovat hyvin rajallisia määrältään.

Taistelussa on selvää souls-like fiilistä, mutta itse sanoisin että toiminnasta tulee enemmänkin sellainen fiilis mitä God of Warissa on, 2018 vuosimallissa. Kestävyys ei ole niinkään osana kokonaisuutta, mutta parryaminen on erittäin iso osa kokonaisuutta, varsinkin pomotaisteluissa jotka ovat useimmiten pelin näkyvimmät ja tuntuvimmat vaikeuspiikit. Yleensä matka isoihin pomotaisteluihin ei ole kovinkaan paha, mutta itse taistelu on sieltä haastavammasta päästä. Joskin sanoisin että peli muuttuu merkittävästi helpommaksi kun pelaaja saa kokemusta ja hankkii lisää ominaisuuksia taisteluun jossa oikeat valinnat ovat radikaalisti helpottaa taistelua järeämpikin vihollisia vastaan. Vihollisissa on jonkinverran variaatiota ja tiettyjä merkittäviä vaaroja mutta tietyssä pisteessä peliä monet viholliset alkavat tuntuvat hyvin samanlaisilta. On vihollisia jotka ovat tusinatyyppiä, helppoja ja runsaslukuisia, joko lähitaistelijoita tai ampujia. Sitten on vähän haastavampia joilla voi olla panssarita ja jotka saattavat osata myös ampua. Ja sitten on puolieliittivihollisia, yleensä omalla elinvoimapalkillaan. Mitä pidemmälle peli etenee, sitä enemmän pitää osata hyödyntää pelin eri mahdollisuuksia taistelussa. Erityisesti Enkin voimat ovat monesti todella tehokkaita.

Hyvät perusteet tylsissä kuorissa

Flintlock on tämän pelin perusteella vahvasti sellainen kokonaisuus joka yrittää rakentaa sarjaa, mutta josta ei näillä eväillä ole pelisarjaksi. Tarinallisesti se ei ole niin kiinnostava peli että toinen peli sarjassa isommin nappaisi ja vaikka toiminta onkin ihan hauskaa, niin se ei ole sellaista joka jäisi vahvasti mieleen, vaikka onkin pelin parempaa antia. Oheistekemisen ja kaiken muun kanssa Flintlock on sopivan kattava peli, tämä ei ole sellainen kokonaisuus jossa kaikissa isoissa kentissä on kymmeniä ja taas kymmeniä erilaisia oheisjuttuja, vaan yleensä tietty määrä erilaisia sivutehtäviä ja paikkoja joiden tutkiminen on vapaaehtoista, mutta joista yleensä ansaitsee jotakin pientä kivaa joka helpottaa taistelua, uusien aseiden, kranaattien tai Enkiä voimistavien sulkien muodossa. Useimmiten tämä tarkoittaa alueiden perusteellisempaa tutkimista ja mahdollista kiipeilyä. Maailma ei ole niin kiinnostava että sitä isommin tutkisi ja yleensä selkeiden sivutehtävien kautta ansaitut varusteet ja vastaava riittävät haasteiden suorittamiseen. Iso osa on enemmänkin siinä että mihin käyttää pelin pääresurssia, mainetta. Tällä avataan uusia ominaisuuksia kykypuussa, tehostetaan varusteita (tiettyjen raaka-aineiden kanssa) sekä ostetaan uusia vaatteita.

Kykypuu ja varusteiden voimistaminen ratkaisevat eniten ja vaatteet ovat enemmänkin kosmeettinen lisä. Kykypuussa voi tehostaa lyömäaseita (teräs), räjähteitä (ruuti) ja Enkin voimia (magia). Mitä ylemmäs kykypuussa pääsee, sitä tehokkaampia ominaisuuksia saa käyttöönsä, mutta monesti siellä keskivaiheilla olevat ominaisuudet ovat niitä, joihin todella kannattaa tähdätä, koska ne saattavat olla yleishyödyllisimpiä. Varusteiden tehostaminen on hieman arpapeliä, koska koskaan ei voi varmaksi tietää että saako käyttöönsä parempia aseita ja koska resursseja tehostamiseen on vähän, täytyy monesti sitoutua valintoihinsa, koska niitä ei voi perua. Lisäksi Flintlock on yksi näitä pelejä jossa palaaminen aiemmille alueille ei ole joko mahdollista, tai tarpeeksi selkeää. Tietyssä vaiheessa voi jatkaa vain eteenpäin ja mennä sillä mitä silloin on kerännyt. Tämä on yksi asia mikä modernien pelien pitäisi selkeyttää. Ns. Point of no return. Ylitä tämä piste ja voit jatkaa vain eteenpäin. Hyvät pelit tekevät niin ja yleensä tämä piste tulee vastaan vasta loppuhuipennuksessa ja mahdollisesti viimeisessä pomotaistelussa. Huonosti tehdyissä tapauksissa, sitä ei välttämättä edes huomaa.

Siege of Dawn on joka tapauksessa sellainen peli joka on ihan kivaa pelattavaa ja jossa on vähän oheistekemistäkin avoimessa maailmassa, jossa liikkuminen on erittäin hauskaa. Pelihahmo voi tehdä tuplahypyn ja ilmasyöksyn aseensa avulla ja oikoreittejä saa avattua tietyissä pisteissä, jotka merkittävästi helpottavat tiettyihin paikkoihin palaamista. Kiipeilyssäkin monesti riittää "vähän sinne päin" sillä pelihahmo kiipeää kieleikkeistä ylöspäin. Tosin se tietty sinnepäisyys tuntuu myös liikkumisessa, etenkin jos sitä yrittää nopeuttaa. Ei ole yleensä ongelma, sillä pelissä on rakennettu hienosti paikkoja kiipeilylle ja näkymättömiä seiniä ei ole samalla tavalla kuin monessa muussa tapauksessa.

Kokonaisuutena tämä on hyvä peli, ei ehkä sellainen peli josta moni muu ottaisi mallia tai joka toimisia minkäänlaisena kultastandartina, mutta ehdottomasti pelaamisen arvoinen kokonaisuus jossa taistelu ja kiipeily on hauskaa. Joskin tarinaosuudet ja vastaavat ovat vähemmän hauskaa.

Yhteenveto

Flintlock: Siege of the Dawn on kuin yhdistelmä perustyyppistä souls-likea ja God of Waria, se on toiminnassaan haastava ja tarjoaa hieman muuttujia pitämään menon monipuolisena. Toiminnallisesti se on hauskaa pelattavaa, joskaan ei erityisen monipuolista ja hahmonkehitys ja varustepäivitys on osa syy pelin haastavuuteen. Monet modernit helpotukset liikkumisessa ovat läsnä ja tarinassa on puolensa, mutta myös heikkoutensa, varsinkin rytmin suhteen. Hyvä peli, mutta voisi olla tietyllä parannuksilla merkittävästi parempikin.

+ Tyyliseikat ulkoasussa ja maailmassa

+ Toiminta tietyin muuttujin

- Rytmitys

- Heittelehtivä vaikeustaso

Arvosana: 6,5

Erinomainen

Kyseessä ei ole Saatana tai Lucifer

Sherlock Holmes: Paholaisen tytär

Sherlock Holmes: Devil's Daughter

Aika moni Sherlock Holmes aiheinen peli on jättänyt suht ristiriitaiset loppuvaikutelmat joissa se paras Sherlock Holmes anti jää monesti pelkäksi haaveeksi. Tässäkin pelissä on vastaavaa makua, mutta myös juuri oikenlaisia ideoita, jotka vain hukkuvat kaiken muun vähemmän toimivan materiaalin alle.

Oikeita ideoita ja hyviä tarinoita

Pelissä seurataan yhtä suurta päätarinaa, joka jakautuu useamman pienemmän tarinan tapahtumien aikajanalle. Sherlock Holmes tutkii useampaa juttuja joissa erilaisia teemoja ja apuna hänellä on tottakai tohtori John Watson. Yksi merkittävä osa päätarinaa on se, että Holmes toimii huoltajana nuorelle tytölle, joka kutsuu Holmesia isäksi. Mutta todellisuus on vähän erilainen ja ne todelliset taustat paljastuvat pelin edetessä. Tarinallisessa mielessä tämä peli ei ole sen huonompi kuin useampi muukaan Sherlock Holmes aiheinen peli ja yleensä Holmesin ympärille keskittyvät pelit tuppaavat enemmän tai vähemmän menettävän otteensa jossakin vaiheessa, tavalla tai toisella. Tarinallisesti ne yleensä kestävät loppuun asti, poikkeuksena Sherlock Holmes vs Jack the Ripper joka menetti otteensa täysin loppuhuipennuksessaan eikä millään tavalla tarjonnyt tyydyttävää versiota hahmoon. Devil Daughterin ongelma on erilainen, se kärsii heikosta rytmityksestä sillä monet tilanteet etenevät liian hitaasti, tai liian nopeasti. Pariin otteeseen tuntui että jotakin ihan suoraan puuttuu ja tapahtumat siirtyivät suoraan seuraavaan vaiheeseen.

Tyylillisesti pelissä on vahvasti läsnä sen aikakauden Lontoo, mihin Holmes tarinat sijoittuvat. Pelin tapahtumien tarkoitus on sijoittua myöhäisimpiin osiin isompaa tarinakokonaisuutta johon kaikki Sherlock Holmesin seikkailut kuuluvat. Sellaisena merkittävänä osana on professori Moriartyn loppu Reichenbachin putouksilla ja Holmesin paluu jonkin aikaa tämän jälkeen, kun Holmesin oletettiin myös kuolleen. Tässä mielessä tämän pelin tapahtumat sijoittuvat Holmesin myöhäisempiin vaiheisiin ja tämä on yksi osa tarinallista materiaalia jota on vähän harvemmin käytetty, joskin usein näiden tarinoiden selvää ja tarkkaa tapahtuma-aikaa isossa seikkailukaanonissa ei avata, mikä on hyvä asia. Tämän pelin tapauksessa se on kuitenkin erittäin tärkeää. Tyyliseikoiltaan pelissä on sentään hieman panostettu mm. Bakerstreetin asuntoon josta löytyy Holmesin arkisto, työpöytä ja vaatekaappi joissa on paljon huomioita menneistä jutuista sekä mahdollisuus naamioida Holmes tietyillä erilaisilla metodeilla, mikä on hyvää lisää peliin, mutta siitäkin olisi saatu enemmän irti. Mutta ainakin se on läsnä ja osoittaa että pelissä on ajateltu useampaa osaa Holmesin metodeista.

Sherlock Holmes pelien keskuudessa pulmanratkonta nousee yleensä keskeiseksi mekaniikaksi ja se on tässäkin pelissä yksi kantavia ideoita. Mutta tällä kertaa luvassa on myös jotakin mitä näissä peleissä ei ole tullut tarpeeksi vastaan. Huomioiden tekemistä ja päättelyä, mikä voi sitten osua oikeaan, tai mennä pieleen. Tämä on yksi elementti pelissä joka toimii astetta paremmin ja jota tekisi mieli pelata enemmänkin ja josta haluaisi saada irti enemmän mitä siitä lopulta sitten saakaan. Tämä on yksi sellainen osa jossa oikeasti pääsee tekemään sitä mitä Sherlock Holmes monesti tekee heti ja nopeasti. Vaikka tämä systeemi voisi olla merkittävästi syvällisempikin, niin tässä on kuitenkin jotakin mikä on aiemmin pelatuista aiheen peleistä aina puuttunut. Sen sijaan aiemmat pelit ovat tarjonneet pulmanratkontaa joka harvoin kunnolla edes linkittyy meneillään oleviin tilanteisiin vaan pulmanratkonta on osana kokonaisuutta vain jotta kokonaisuudessa olisi läsnä pulmanratkontaa.

Rytmi kärsii ja hidastuu uudestaan ja uudestaan

Päättelyn lisäksi pelissä on ajoittain luvassa paikkojen tutkimista Holmesin kykyjä hyödyntäen, mutta nämä menevät usein todella turhauttavaksi nysväämiseksi kun paikat täytyy tutkia tarpeettoman pikkutarkasti ja etsittävä asia saattaa olla tasoa: "Tahra lattialla". Jonka löytäminen on lähes tuurista kiinni. Tämä on yksi sellainen tutkimusosa joka helposti jää junnaamaan paikallaan ja todella hidastamaan pelin rytmiä ja harmillista on että näitä tilanteita tulee vastaa aivan liikaa. Sitten on hiiviskelyosuuksia joissa pitää tehdä milloin mitänkin salamyhkäisesti ja todella hitaalla rytmillä. Mukaan sotketaan myös QTE pätkiä. Nopeitakin tilanteita on myös näissä tuntuu todella huomaavan sen, miten heikko pelin pelattavuus onkaan ja miten heikosti toteutettu peli on kyseessä kaikessa tahmeudessaan ja nykivässä toteutuksessaan. Liikkuminen vähänkin nopeammissa tilanteissa ei tunnu yhtä toimivalta kuin hitaammissa tilanteissa. Hitaammat tilanteet tosin ärsyttävät aivan muista syistä kuin nopeat tilanteet, koska monesti niissä ei ole mitenkään selvää että mitä oikeasti pitäisi tehdä/löytää että voi viedä tapauksen tutkintaa eteenpäin.

Täyttä roskaa on erityisesti se että juurikin nämä kaikki ärsyttävät ja hitaat tilanteet toistuvat todella ärsyttävällä kaavalla uudestaan ja uudestaan minkä vuoksi suhteellisen hillityn pituinen peli tuntuu merkittävästi pidemmältä mitä se muutoin on. Vaikka peli ei ole niin pulmakeskeinen mitä Jack the Ripper ja Cthulhu teemasiet pelit ovat, niin tämän pelin ongelmat ovat paikoin jopa ärsyttävämpiä. Vaikka kokonaisuudessa on menty selvästi oikeaan suuntaan verrattuna useampaan aiempaan peliin sarjassa, niin se ei tee tästä erityisen hyvää peliä koska sitä toimivaa rytmiä ei ole löydetty ja tyhjiä rakoja on täytetty selvästi vähemmän toimivilla ideoilla. Päätelmien tekeminen on hauskaa kun taas lähemmäs kaikki muu kokoniasuudessa ei ole. Hyvä esimerkki pelissä jossa on vaihtelua, mutta se on monesti vääränlaista. Tosin, kun peli on näin huonosti optimoitu, niin tilanne ei ole erityisen hyvä vaikka vaihtelu olisi tehty oikein.

Sherlock Holmes sarjan suhteen Devil's Daughter on kronologisesti viimeisin sillä tämän jälkeen sarja palasi alkuun ja sitten alkoi remake reitti jossa Awakened oli ensimmäinen ja tällä hetkellä viimeisin. Sherlock Holmes pelien kehityskaari on siis tällä hetkellä jäissä kun tekijänä toiminut Frogware on keskittynyt Sinking City sarjaan, jossa on tosin paljon samaa Sherlock Holmes sarjan kanssa mitä tulee salapoliisityöhön. Devil's Daughter ei ole sarjansa vahvimpia pelejä ja iso syy on sen huonossa rytmissä ja kyseenalaisessa toteutuksessa. Remasterointi voisi korjata tästä osan, mutta tämä peli ei ole välttämättä se joka oikeasti tarvitsisi remasterointia koska se ei korjaa monia muita ongemia mitä pelissä on.

Yhteenveto

Sherlock Holmes: Devil's Daughter on kuin hyvä Sherlock Holmes peli, joka hukkuu kaikkien turhien pulmien ja hitaiden oheispelien alle. Se on pelattavuudessaan hieman kankeahko ja nykyviä, eikä vakuuta ulkoasullaankaan. Tarinallisesti tilanne on toinen ja varsinkin osuudet joissa tehdään havaintoja ja päätelmiä pääsevät oitis kiinni siihen oikeaan Sherlock Holmes meininkiin. Mutta monet pelin näinnäiset vaihtelua tarjoavat osuudet eivät tarjoa laadukasta sisältöä vaan monesti vain hidastavat kokonaisuutta, varsinkin jos kyseessä on aarteenetsintä tyylinen pätkä ja etsittävä kohde on kuin läikkä lattialla.

+ Havinnointi ja päätelmien teko

+ Tarinalliset ainekset

+ Monet pienet yksityiskohdat

- Monet aivan liian hitaat osat

+ Pelattavuuden surkea optimointi

- Vääränlainen vaihtelu

Arvosana: 4,9

Huonommalla puolella

Pääarvio

Peli jolta odotin eniten, jossa oli eniten potentiaalia mutta myös hyvin selkeät virheet jotka se teki.

Asetelmallisesti hyvin erilainen mitä kansi antaa ymmärtää

Merirottien kirous

Curse of the Sea Rats

Peli joka ulkoisesti tuo oitis mieleen pelin Claw, jota itse en päässyt koskaan pelaamaan, mutta jonka demo oli yksi parhaita mitä oli vastaan tullut PC alkuaikoina. Tässä on paljon samanlaista fiilistä, vaikkakin vain ulkoisesti ja tyylisesti.

Kahden idean palat samassa paketissa

Peli vaikuttaa kannen perusteella siltä että kyseessä on rottapiraattien maailman keskittyvä kokonaisuus jossa eläinhahmoseikkailu pääsee samalla tavalla oikeuksiinsa mitä pelissä Claw. Todellisuus on kuitenkin merkittävästi erilainen, sillä pelin alussa paha merinoita muuttaa kaikki ihmiset laivalla rotiksi. Pahat rotat kaappaavat amiraalin pojan ja jo valmiiksi heikoilla olevan miehistön johtaja päättää värvätä pelastuspartioksi vankina olleet merirosvot. Neljän merirosvon ryhmä lähtee siis pahan Flora Burnsin perään vapauttaakseen amiraalin pojan ja antaitakseen sillä teolla vapautensa hirsipuulta.

Tarinallisesti kokonaisuus ei ole erityisen hyvä. Tarina olisi toiminut merkittävästi paremmin, jos se olisi keskittynyt asetelmaan jossa kaikki ovat eläimiä ja ihmiset eivät kuulu kokonaisuuteen. Rottahahmot olisivat olleet ihan hyvä ajatus kokonaisuudessa ja tuonut edes jotakin omaa tyyliään, sillä muutenkin pelimaailmassa tuntuu olevan paljon sellaista kokorakennetta joka on kuin rotille tehty, vaikka pelissä yritetäänkin samalla aikaa raknetaa asetelmaa jossa rotat seikkailevat ihmisten maailmassa mutta omia reittejään. Tällä asetelmalla tuntuu väkisinkin siltä että pelissä ei ole osattu päättää että millaista kokonaisuutta siinä yritetään rakentaa.

Graafisesti peli on kivan näköinen ja värikäs sekä kuullostaa kattavan ääninäyttelyn ansiosta kuin lauantaiaamujen piirretyltä. Varsinaiset elokuvapätkät ovat suht harvinaisia ja pelistä näkee että se ei ole mikään ison budjetin peli. Harmillisinta on kuitenkin se että tarinankerronta ja ääninäyttely ovat monesti menneet niin yli että ne eivät isommin toimi. Tietyt käänteet eivät käy järkeen ollenkaan ja jotkut kohdat ovat niin ylinäyteltyjä että niistä häviää uskottavuus. Peli olisi monessa kohtaa toimivat paljon paremmin jos siinä olisi ollut vähän enemmän hienosäätöä ja muutamat osat olisi mietitty uudestaan.

Tutut pelimerkit joita olisi voitu käyttää paremminkin

Pelattavuudessa ovat läsnä kaikki keskeisimmät metroidvaniaelementit joilla rakennetaan toimiva kokonaisuus jossa maailma hiljalleen aukeaa ja jossa on vaikka kuinka paljon erilaisia salapaikkoja. Eri alueet pelissä erottuvat suht mukavasti toisistaan mutta niiden yhdistäminen ei ole aina kaikista jouhevinta ja ajoittain voi olla haastavaa saada kiinni siitä että mihin pitäisi suunnata seuraavaksi. Uusilla lisäkyvyillä pääsee uusiin paikkoihin ja niiden kautta peli avautuu kokoajan enemmän. Pelimaailma on melko kattava ja nopea siirtyminen helpottaa merkittävästi. Ongelmallista tosin on se, että loppupuolella peli pilaa oman kokonaisuutensa todella pahasti, kun ottaa nopean siirtymisen kokonaan pois, ilman mitään varoitusta, mikä on melko retroa, mutta samalla todella surkeaa pelisuunnittelia.

Yksi iso osa kokonaisuutta ovat pomotaistelut joissa on mukavasti vaihtelua ja muutamat pomoviholliset ovat todella hauskoja kohtaamisia, toisten taas ollessa melko ärsyttäviä. Muutamat erottuvat joukosta, toiset taas ovat sellaista melko perustylsää maassaa ilman mitään merkittävää sisältöä. Monia kliseitä osataan kuitenkin käyttää mukavasti hyväksi kokonaisuudessa. Tietyt modernisoinnit olisivat auttaneet kokonaisuudessa merkittävästi.

Toiminnassa on harmillisesti läsnä muutamat pelin suurimmat heikkoudet. Pääasiassa toiminta on tehty hyvin ja se hauskaa, mutta tässä näkyy myös se, että peli olisi kaivannut lisää hienosäätöä. Parryaminen on ajoituksella hyvin kyseenalainen ja monet taistelut toistavat erittäin nopeasti samaa kaavaa minkä vuoksi peli alkaa tietyssä pisteessä todella toistaa itseään ja alkaa käydä hivenen turhauttavaksi. Neljä pelihahmoa tuo mukanaan hieman vaihtelua, mutta harmillisesti paras ratkaisu on valita yksi ja pitäytyä siinä, koska hahmojen taitojen oppiminen ei onnistu samanaikaisesti. Pelissä on muuttujia, mutta ei niin paljoa että tämä päihittäisi monet muut metroidvaniat, jotka osaavat käyttää samoja pelimerkkejä merkittävästi paremmin.

Yhteenveto

Curse of the Sea Rats on metroidvania jossa lähemmäs kaikki genret perusrakennuspalikat, mutta niitä ei ole aina käytetty parhaalla mahdollisella tavalla. Merirosvomaailmaan sijoittuva peli ei tarinaltaan ole erityisen hyvä, vaikka tyyliseikat ovatkin kunnossa. Toiminta on hyvin simppeliä, mutta kivaa vaikka alkaakin tietyssä vaiheessa todella toistaa itseään. Kokonaisuudesta jää vähän sellainen hiomaton tuntuma ja loppupuoli todella pilaa kaiken sekä pelattavuudessa että tarinassa.

+ Tyylikäs ulkoasu ja asetelma

+ Metroidvaniarakenne toimii

+ Pomotaistelut

- Toiminta toistaa itseään

- Monet ratkaisut maailman rakenteessa

- Tarina on heikompaa laatua

Arvosana: 6,4

Hyvä

Mikki Hiiri Noir henkisessä boomer ammuskelussa

Mouse on yksi tälläinen peli josta on oitis pelisarjaksi. 30-luvun piirrettyjen tyyliin uppoutuva FPS peli joka näyttää oitis Mikki Hiiri tyyliseltä ja ottaa tyyliseikoistaan muutenkin kaiken irti. Pelattavuus voi olla sitten asia erikseen, mutta ihan muutamilla ideoilla ja tyyliratkaisuilla peli on alkanut vaikuttaa erittäin lupaavalta ja kiinnostavalta tapaukselta.

Hiiri: Yksityisetsivä käytettävissä

Mikki Hiiren siirryttyä public domainiin alkoi hahmosta ilmestyä mitä monenlaisimpia tekeleitä ja tämä on yksi niistä. Toisin kuin monet muut, tämä vaikutti erittäin lupaavalta jo pelkästään ulkoiselta olemukseltaan. FPS genren alkuajoista mallia ottava räiskintä jossa pelataan Mikkimäisellä hahmolla, 10 vuotta sitten olisi kuullostanut ehkä vähän hassulta, tai sitten ei. Nyt lopputuloksena on ehkä selkein Mikki Hiiren tyyliä imitoiva pelillinen tekele.

Mustavalkoinen hiiri juustonmakuisessa dekkarissa

Pelin päähahmo on Michael "Mick" Mouse Jack Pepper (äänenä Troy Baker) niminen yksityisetsivä Mouseburgin kaupungissa, jossa kaikki asukkaat ovat ihmismäisiä hiiriä ja jossa on erinäiset versiot monista tutuista paikoista, monista tutuista noir elokuvista. Chinatown ja Maltan Haukka tulevat mieleen, mutta monet pop kulttuuriviittaukset ja vitsit eivät jää pelkästään noir klassikoihin ja vastaaviin, sillä pelissä osataan heittää läppää yhdestä jos toisestakin asiasta. Pelin tarina keskittyy useampaan mysteeriin joita Pepper tutkii ja lopulta eri mysteerit alkavat hiljalleen linkittyä yhdeksi isoksi kokonaisuudeksi, mikä vie Pepperin yhä syvemmälle rikolliseen alamaailmaan, korruptioon ja aseistettuihin yhteenottoihin. Kokonaisuudessa nojataan moniin kliseisiin ja vaikka tietyt tilanteet tulevat vähän puskan takaa ilman merkittävää alustusta, niin osa toimii erittäin hyvin, vaikkakin noir elokuvia ja tarinoita paljon katsoneet ja lukeneet pystyvät arvaamaan ison osan käänteistä melko helposti.

Iso ja paikoin vähän liiankin iso osa pelin yleistä tyyliä on erilaisten juustoteemaisten vitsien heittely ja toistelu. Ne ovat aluksi ihan nokkelia mutta kun niitä kuulee jatkuvasti niin niihin lopulta alkaa todella kyllästyä. Juustoteeman käyttö tietysti tukee vahvasti koko hiiriteemaa eikä se ole ainoa asia mikä korostuu pelin edetessä, mutta se on yksi niitä kaikista selkeimpiä. Siis kun pelin päähenkilö on Jack Pepper, niin mitä muutakaan voisi odottaa. Juustojuttujen sijaan erilaiset noir teemalliset jutut eivät kyllästytä tai ärsytä läheskään samalla tavalla vaan juuri populaarikulttuuriviittaukset ovat niitä osia kokonaisuutta jotka ovat mahdollisesti kaikista parhaimpia, kun niistä yrittää arvata että mistä viittaus on peräisin.

Koska peli on lähes kokonaan mustavalkoinen, tuo se mukanaan tiettyjä rajoitteita, mutta niitä osataan kiertää erittäin hyvin ja pelissä otetaan tyylistä paljon irti. Asetuksista voi lisäksi säätää että millaista tyyliä haluaa lisäämällä ja säätämällä filttereitä. Niitä pieniä asioita. Se että kokonaisuudessa on vahvat alkuaikojen Mikki Hiiren vivahteet on vain yksi osa isoa kokonaisuutta eikä tarinassa tai tunnelmassa isommin yritetä upota mihikään Disney systeemeihin vaan kertoa ihan oma tarina suurella määrällä erilaisia viittauksia. Voisi jopa sanoa että Mikki Hiiri on vain tapa kerätä huomiota ja sitten osoittaa mihin kaikkeen pelissä pystytäänkin niin tarinallisessa kuin pelillisessä mielessä.

Ennalta-arvattavuus ei ole aina huono asia

Tarinallisessa mielessä pelin erilaiset hahmot ovat hyvin isossa roolissa, vaikka ovatkin kaiken muun ohella, enemmän tai vähän kliseisiä poimintoja noir genrestä ja sen lähisukulaisista. Jack Pepper on sellainen tyypillinen karkea dekkarihahmo kuten Sam Spade tai Jake Gittes. Hänellä on karu menneisyys, oma tapansa toimia ja ajatella. Hänen ajatuksensa ovat iso osa tarinankerrontaa, taustoitusta tai alustusta. Troy Baker pääsee toteuttamaan sisäistä noir lättäjalkaansa ja hänen ääntään kuullaan paljon. Peli jopa yllättävän kattavasti ääninäytelty mikä on pelkästään hyvä asia, sillä ääninäyttely sopii erilaisiin hahmoihin todella hyvin, korostaen heidän erilaisia puoliaan graafisen tyylin tavoin. Tavallaan ärsyttää se että hahmoilla tuntuu olevan vain se yksi tietty animaatio jota he toistavat puhuessaan, vaikka aina välillä tuleekin jotain muutoksia ja yllätyksiä. Se että päähahmo toimii on tietysti yksi tärkeimpiä osia kokonaisuutta, sillä tukijoukoissa onkin sitten vähän enemmän vaihtelua.

Mahdollisesti parhaiten joukosta erottuu Tammy Tumbler joka toimii tarinallisesti on hyvin läheinen Pepperin kanssa ja pelillisesti tarjoaa mahdollisuuden päivittää aseita. Tammy on juurikin sellainen klassinen nuori tyttö joka on erityisen pätevä mekaanikko, ammattilainen joka 30-luvulla yleisesti katsottiin mieheksi. Toinen merkittävä klisee on silmälasipäinen, kiharatukkainen ja utelias reportteri ja kolmas klisee on tyypillinen femme fatale tyylinen hahmo, joka on lisäksi leffatähtönen, juurikin sellaisessa vanhan Hollywoodin hengessä. Jos Jack Pepper olisi Humphrey Bogart, olisi tämä hahmo Lauren Bacall. Tammyn ohella ylivoimaisesti onnistunein hahmo, kliseineen päivineen. Muitakin erilaisia ja eri tasoisesti toteutettuja hahmoja löytyy niin liittolaisina kuin vihollisinakin.

Varsinainen pääroisto kokonaisuudessa on pienoinen pettymys. Koska pelin iso tarina koostuu useammasta tutkimuksesta, tulee useampi roistohahmo vastaan ja näistä viimeinen, vaikkakin tyylillisesti ja ideallisesti hyvin tehty, jää suht vähälle käytölle ja hänen kaarensa kehittäminen tuntuu hieman hätäiseltä, sillä kaikki tuntuu tapahtuvan loppuhuipennuksessa. Spoilaamatta käänteitä, ei liene yllättävää että monet pelin aikana käytävät tutkimukset ovat myös enemmän tai vähemmän kliseisiä paikkoja, tapahtumia tai yhteenottoja tietynlaisten hahmojen kanssa. Ne eivät erotu mitenkään merkittävästi toisistaan mutta erilaisissa paikoissa on tarpeeksi eroa toisiinsa, jotta meno ei muutu täysin tylsäksi, vaikka pelattavuudessa ei merkittävää vaihtelua olekaan läpi pelin.

Piirrossarjamaisuudet ovat vahvasti läsnä

Ammuskelua joka on nähty monesti ennenkin

Mouse on boomer shooter Doom hengessä, vaikka mukana onkin myös paljon liikkumista tehostavia temppuja melko moderneista FPS peleistä. Erittäin hyvä yhdistelmä retroa ja modernia siis. Tälläisen pelin iso ongelma monesti on siinä, että se ei tarjoa oikeastaan mitään muuta kuin ammuskelua, joten tärkeää on tehdä edes se asia onnistuneesti.

Paljon aseita, paljon ammuttavaa ja paljon keräiltävää

Perusteet pelissä on erittäin helppo oppia, kuten tälläisissä FPS peleissä yleensä on. Pelihahmo ampuu, liikkuu ja hyppii. Kun oppii vaihtelemaan aseita tehokkaasti, pärjää jo todella pitkälle ja monesti tuntuu että kahden aseen tekniikalla selviää lukuisista tilanteista, vaikka aseita onkin saatavilla erittäin hyvä määrä ja melko suurella vaihtelulla. Mukana on tietysti ne genren perustarvikkeet noir tyylillä, elikkä tommy gun on perusvaruste, kuten myös pistooli ja haulikko. Lähes kaikkia aseita pystyy päivittämään, jolloin niistä saa entistä enemmän irti ja heti ensimmäinen päivitys tuo aseeseen vaihtoehtoisen tulituksen. Pistooli ampuu kolmen ammuksen sarjan ja haulikkoa vai virittää, hyvin selvässä piirrossarjahengessä. Tyyliseikat ovat merkittävä osa toimintaa aseesta riippumatta. Aseistus on yksi tärkeimpiä osia kokonaisuudessa, sillä se mahdollistaa suuren määrän vaihtelua, vaikkakin tietyt aseet nopeasti tuntuvat toisia paremmilta käyttää. Koska ammuksia on rajallisesti, pitäää toiminnassa olla hieman taktiikkaakin mukana ja tietynlaisia vihollisia vastaan tietyt aseet toimivat paremmin.

Viholliset ovatkin merkittävä osa kokonaisuutta ja vaikka pitkässä juoksussa tuntuukin että tiettyjen vihollisia tulee vastaan riippumatta siitä että missä ollaan, niin välissä luvassa on vähän vaihteluakin, mikä monesti muistuttaa että käynnissä on useampi eri tapahtumasarja eri vihollisryhmittymillä. Tyyliltään Mouse on melko raaka peli siinä mielessä että pääosuma voi räjäyttää koko pään irti, mutta tämäkin on tehty sopivan piirrossarjamaisesti että ei se nyt tee pelistä mitään hurmeista K18 näytöstä, vaan toimii enemmänkin huvittavana tyyliseikkana isossa kokonaisuudessa. Yksi aseista tuo itsellä otiis mieleen Epic Mickey pelissäkin käytetyn tinnerin, joka sulattaa lihat luiden päältä, mutta film noir hengessä sitä voisi myös pitää viittauksena elokuvaan 'Kuka viritti ansan Roger Rabbit?'. Asevariaatio tuo paljon enemmän vaihtelua kokonaisuuteen kuin vihollisvariaatio. Tietyssä vaiheessa viholliset alkavat muuttua hyvin samanlaiseksi massaksi ja joukosta erottuvat lähinnä ne selvästi tavallista kestävämmät mörssärit, vaikkakin tietyt viholliset ovat asevalinnoillaan astetta isompia uhkia.

Pelattavuutta tehostaa liikkuvuuden suhteen sekä tuplahyppy että mahdollisuus häntäpropellilla leijua ilmassa. Näitä tiettyjä tehosteita on muuta ja vaikka tiettyjä käytetäänkin toisia enemmän niin ne kaikki ovat ihan kiva lisä kokonaisuuteen. Vaikka sellaista merkittävää kiipeilyä ja parkouria kokonaisuuteen ei ahdetakaan, niin kaikkien piilotettujen tavaroiden suhteen nämä lisät ovat erittäin toimivia. Piilotettua tavaraa ovat niin minipelissä käytettävät pesäpallokortit, aseiden päivityksessä käytettävät sinikopiot sekä lähinnä keräilyn ilosta kerättävät sarjakuvat ja sanomalehdet. Keräiltävää tavaraa on vähän liiankin kanssa ja osa on piilotettu niin hyvin että niiden löytäminen voi olla hyvinkin haastavaa. Tämä tietysti kannustaa tutkimaan kaikki kentät mahdollisimman tarkkaan ja tällöin huomaa että kenttäsuunnittelun moniin yksityiskohtiin on todella panostettu. Monesti vastaan tulee myös kassakaappeja joissa käydään läpi nopea tiirikointiminipeli, johon pääsee nopeasti sisään ja jota tulee tehtyä pelin aikana todella paljon. Toinen minipeli on pesäpallokorttipeli, mikä ei ole mikään Triple Triadin tai Queen's Bloodin veroinen tapaus.

Laadukkaasti tehty, vaikkakin vähän buginen ja itseääntoistava ammuskelu

Mouse: P.I for Hire on kokonaisuutena erittäin laadukkaasti tehty peli ja koska se on kokonaan ääninäytelty, se vain korostaa pelin laadukasta tuntumaa. Vaikka pelissä onkin laadukas ote kaikilla osa-alueilla, niin siinä on myös omat merkittävät heikkoutensa vähän siellä täällä. Bugeja pelissä on jonkinverran. Yksi isoimpia mikä itsellä tuli vastaan on trophy bugi jossa eräs tutkimus saavutus ei avaudu, vaikka tutkimus on saatu päätökseen. Ei välttämättä iso juttu, mutta ottaa päähän. Pelissä pari kertaa tuli vastaan tilanne jossa hahmo jää jumiin ympäristöön, kun hyppii ympäristössä ja sattuu osumaan kohtaan johon on jäänyt kolo johon voi jäädä jumiin. Suht pieniä asioita, mutta siellä niitä on.

Pelattavuuden suhteen eniten ehkä peliä kokonaisuutena heikentää se, miten paljon pelissä on pelkkää toistoa. Vaihtelua on hyvin vähän, vaikka välillä tulee vastaan kohtia joissa tehdään jotakin muutakin kuin ammuskellaan, mutta niitä on erittäin vähän. Tämän lisäksi tämänkin peli kärsii siitä, mistä monet muutkin samanlaiset pelit kärsivät, nimittäin siitä että loppukohden pelin rytmi alkaa merkittävästi rakoilla. Lopussa tulee vastaan monta käännettä nopeassa tahdissa ja tuntuu että koko tilannetta olisi voitu jaksottaa paremmin ja vähän pidemmällä aikavälillä.

Pituudeltaan Mouse on selvästi pidempi peli mitä odotin sen olevan, sillä kaikki oheisjuttujen kanssa tämä on äkki lähemmäs 20 tunnin peli, eikä sellainen 10 tunnin peli mitä aluksi ajattelin sen olevan. Kenttiä on mukavasti ja niissä on vaihteluakin, minkä ansiosta peli ei tunnu liian pitkältä, vaan erittäin toimivalta. Sanotaan että uudellenpeluuarvoa tämä hieman kampittaa sillä vaikka pelin päättäisi pelata uudestaan ja vieläpä selvästi tietyt sivutehtävät ja trophyt mielessä, tuntuu ajatus suht raskaalta, koska samaa settiä peli on joka tapauksessa, ilman minkäänlaista merkittävää vaihtelua.

Mouse: P.I for Hire ei ole tämän vuoden parhaita pelejä, mutta se on hyvin tehty peli joka tapauksessa josta moni peli voisi ottaa enemmän tai vähemmän mallia. Eikä pelkästään tässä genressä.

Yhteenveto

Mouse: P.I for Hire on ihan kiva retrotyylinen FPS peli erittäin hienolla ulkoasulla, toimivalla ääninäyttelyllä ja hyvin tehdyllä huumorilla, johon mahtuu valtava määrä erilaisia pop kulttuuri viittauksia, varsinkin kaukaa menneisyydestä ja noir henkisistä teoksista. Tarina toimii hyvin, ammuskelu toimii hyvin ja vaikka pelissä on vaihtelua hyvin vähän, lähinnä aseiden kautta, niin tämä on vähän parempaa vanhemman aikakauden ammuskelua kuin monet muut. Hyvä indiepeli, vaikka tarjoaakin lähinnä yhdenlaista pelattavaa ja menee vähän turhankin "juustoisaksi".

+ Ulkoasu on erinomainen

+ Noir kliseet ja viittaukset toimivat 

+ Ammuskelu on kivaa ja erilaiset aseet tarjoavat vaihtelua

+ Huumori

- Toisto

- Bugeja löytyy

- Rytmi alkaa kärsiä loppuakohden

Arvosana: 7,3

Loistava

Jackie kerää myös figuja itsestään

Black Flag remake

Merirosvoteema on yksi onnistunempia koko sarjassa ja alkuperäinen Black Flag oli ilmestyessään sarjan parhaita pelejä välittömästi ja se on edelleen yksi onnistuneimpia merirosvopelejä. Resynced versio on todella selvä modernisointi tästä pelistä useilla muutoksilla, lisäyksillä ja parannuksilla. Sellainen remake jonka jälkeen alkuperäistä on hyvin vaikea pelata.

Salamurhaajan oppi 4: Musta lippu - Uudelleensynkronoitu

Assassin's Creed sarjan voi jakaa monella tavalla erilaisiin osiin ja Resynced versio Black Flagista on selvä modernisointi jossa alkuperäisen pelin pelattavuuden osat on tuotu viimeisimpien sarjan pelien tasoiseksi. Tämä on yksi vaikuttava syy siihen miksi alkuperäistä peliä on tämän jälkeen erittäin vaikea pelata, koska siinä oli pelattavuuden suhteen paljon rasittavia puolia, joita ei nyt ole havaittavissa oikeastaan ollenkaan. Jos alkuperäinen peli nappasi, niin tämä nappaa vielä paremmin ja pitää otteessaan.

Historiallisia merirosvoja AC tyylillä

Neljäs numeroitu Assassin's Creed alkaa kun merirosvo Edward Kenway haaksirikkoutuu meritaistelun seurauksena. Hänen kanssaan haaksirikkoutunut salamurhaaja ei pärjää Edwardille tappelussa tai ketteryydessä ja Edward ottaa hänen varusteensa ja pyrkii nopean kullan kiilto silmissään viemään salamurhaajan bisneksen loppuun. Tämä kuitenkin johtaa lopulta siihen että Edward päätyy osaksi salamurhaajien ja temppeliherrojen ikuisuuksia jatkunutta ja jatkuvaa sotaa. Edwardilla on pääasiassa mielessään vain rikkaudet ja merirosvous tarjoaa siihen hyvät puitteet. Kahden sotivan salaseuran välillä seikkaileminen tuo mukanaan omat haasteensa, vaikka Edwardilla onkin liittolaisinaan niin Mustaparta, Anne Bonny kuin James Kidd. Vähemmän avuliaita ovat kolmikon tavoin historialliset merirosvot Charles Vane kuin Calico Jack Rakhamkin, joista toinen on täysi mulkku ja toinen täysi luuseri juoppo. Edwardin uuden laivan miehistöä täydennetään merkittävästi toimivammilla hahmoilla joissa on pari erinomaista lisää pelattavuudessa että tarinallisessakin mielessä. Historiallisia hahmoja tarinassa on valtava määrä ja heitä on käytetty todella AC sarjalle tyypillisellä tavalla. Osa toimii hyvin, mutta sitten on niitä joista on tekemällä tehty vastenmielisiä, tai lähemmäs karikatyyrisiä versioita todellisista hahmoista merirosvohistoriassa.

Puhtaasti merirosvo teeman suhteen Black Flag onnistuu kaikilla tavoilla erinomaisesti. Edwardille on useampi puku joissa on enemmän tai vähemmän teemaan sopivia tyyliseikkoja, vaikkakin alussa pelataan salamurhaajan vermeissä. Pelaajan käyttöön tuleava laiva, Jackdaw, on kuitenkin se mikä monesti kruunaan sen merirosvo teeman, kun laivalla seilataan meriä ja otetaan yhteen muiden laivojen kanssa. Erilaiset paikat pelimaailmassa näyttävät siltä miltä pitääkin ja vaikka tarinan aikana kaikki menee valtaosan ajasta suoraan Assassin's Creedille tyypillisiin suuntiin ja se mystiikkakin nostaa päätään, niin iso osa puhtaasta pelaamisesta on silkkaa merirosvofantasiaa niin maalla kuin merelläkin. Vaikkea pelaajan aseistus onkin varusteineen monipuolista, niin miekoilla ja musketeilla hoituu suurin osan kaikista haasteista. Kun ei taistella, niin kiipeillään ja kaikki tämä on todella tuttua huttua niille jotka ovat yhtään pelanneet sarjaa aiemmin. Black Flag toistaa kaikki ne asiat mitä aiemmatkin pelit ovat eri teemoissa toistaneet ja monet asiat tässä pelissä, ovat tuttuja alkuperäistä pelistä suoraan PS3 aikakaudelta.

Suurimmat parannukset remake hengessä ovat pelattavuudessa. Hiiviskely on helpompaa ja erilaisten päätarinalliset seurannat ovat merkittävästi paremmin tehtyjä, eivätkä yhtään niin turhauttavia kuin alkuperäisessä tapauksessa. Taistelustakin on saatu paljon parempaa ja oikeastaan voisi sanoa että ainoa asia mikä tuntuu vahvasti samalta kuin aiemmin, on meritaistelu, joka oli hauskaa aikanaan ja on edelleen. Tämän parempaa laivasotaa ei ole pelimaailmassa tunnu löytyvän sitten millään. Siis Sly 3:n minipeli Karibialla on hauskempaa kuin valtaosa niistä jotka yrittävät imitoida sitä, mitä tämän pelin alkuperäinen versio onnistui tekemään. Tosin, myös Kingdom Hearts 3 pääsi myös aika lähelle tässä mielessä, mutta Skull & Bones ja kumppanit eivät siinä tunnu onnistuvan. Tämä korostaa sitä, että tämä peli on helposti paras lajissaan ja monesti juurikin nämä merirosvoilutoiminnalliset osat ovat niitä, jotka nousevat pelin ylivoimaisesti parhaaksi anniksi.

Tykit ulkovat ja miekat viuhuvat

Meritaistelut ovat varmaan se yksi iso juttu joka monille tulee mieleen tästä pelistä PS3:lta ja se tosiseikka että paremmaksi ei ole minkään pelin toimesta päästy. Jopa AC: Odyssey yritti änkeä mukaan laivataistelua ja epäonnistui siinä. Se oli ihan ok, mutta siitä puuttui se jokin, mikä on tässä vahvasti läsnä. Kaikessa yksinkertaisuudessaan ideana on ohjata laivaa ja oikealla ajoituksella käyttää laivassa saatavilla olevia aseita. Tykkirivistö on se isoin juttu kokonaisuudessa ja siinä on jotakin todella mielekästä kun Edward huutaa "Fire" ja sitten suuri tykkirivistö ampuu vihollislaivan tuusan nuuskaksi. Tai suurta Man 'o' War laivaa vastaan taisteltaessa heikentää sitä. Sivutykkien lisäksi laivassa on tykit myös edessä, räjähdetynnyreitä takana ja mortar kannella. Eri kanuunatyyppejä, tai ammustyyppejäkin on muutama ja kun laivaansa lisää tietyt upseerit, pystyy tekemään lisää temppuja, joista yhdellä otetaan merkittävästi enemmän irti laivan kyvystä puskea vihollisia päin. Muuttujia on vaikka kuinka paljon ja mitä enemmän meriä matkustaa, sitä haastavampi vihollisia tulee vastaan. Tämä on kuitenkin yksi sellainen osa peliä, joka ei kovin äkkiä ala kyllästyttää, vaikka sitä saakin tehdä uudestaan ja uudestaan läpi tarinan. Mutta meritaistelut ovat samalla yksi parhaita tapoja ansaita rahaa jolla voi sitten parannella alustaan, tukikohtaansa ja varusteitaan, joten siinä on nopeasti havaittavissa tietty kierre.

Meritaistelut eivät ole pelkkää tykkitulta, sillä kun laivaa on heikentänyt tarpeeksi,  pystyy pelaaja valloittamaan laivan. Tämä tosin edellyttää miekkataistelua laivan kannella kunnes vihollisten moraali laskee tarpeeksi alas. Miekkataistelu on erittäin hauskaa, ja merkittävästi parempaa kuin alkuperäisessä. Siinä on jopa hieman sellainen Batman: Arkham tyylinen vivahde jossa erilaisista lisäaseista ja vastaavista otetaan kaikki irti. Pistoolit ovat mahdollisesti kaikista arvokkain lisä puhtaassa taistelu mielessä, sillä oikeilla pistooleilla taistelussa saa valtavan etulyöntiaseman ja parantamalla Edwardin varustusta, saa käyttöönsä enemmän pistooleja, elinvoimaa ja ammuksia. Tartuntaköysi on mahdollisesti toiseksi arvokkain työkalu arsenaalissa sillä siitä hyötyä niin taistelussa kuin hiiviskelyssäkin, sillä vaikka puhallusputkessa onkin omat hyötynsä, niin se ei ole yhtä hyödyllinen kuin pistooli ja köysi. Mutta miekka on se mihin tulee luottaa kaikista eniten, koska se ei kulu. Miekoissakin on eri tyyppejä joilla pelaamiseen tulee omat lisänsä. Muuttujia on tässäkin suhteessa todella paljon, joten meno ei hevillä muutu tylsäksi ja peli on paikoin yllättävän koukuttavaa ja mukaansa tempaavaa, vielä enemmän kuin mitä se oli alunperin.

Hiiviskely on lähinnä se välttämätön paha. Tietyt tilanteet ovat merkittävästi helpompia, jos ne hoitaa hiiviskelyn tavoilla ja eri aseilla, kuten köydellä ja puhallusputkella tästä saa paljon irti, mutta hiiviskely on harvoin täysin pakollista ja sen voi muuttaa toiminnaksi jos niin tahtoo. Mutta ainakin hiiviskelyä on merkittävästi paranneltu aiemmasta. Itse muistan alkuperäisen AC4:n hyvin turhauttavana seurantatehtävien suhteen sillä pelihahmolla ei ollut samanlaista hiiviskelytilaa mikä tässä pelissä on, kiitos modernien ratkaisujen. Vaikka itse hoidankin tehtävät lähemmäs aina suoralla toiminnalla, niin hiiviskely tarjoaa todellisen vaihtoehdon peliin ja on monesti ihan tervetullutta vaihtelua, varsinkin kun sitä ei suoraan tuputeta pelaajalle pakollisena osana kokonaisuutta jossa virhe johtaa siihen että pitää aloittaa alusta. Muutama poikkeus vahvistaa säännöt.

Kuvatila on edelleen vahvasti läsnä

Laivataisteluja, aarteiden etsintää ja iso määrä keräiltävää tavaraa

Assasin's Creed sarjalle uskolliseen tyyliin tämäkin peli on ängetty siihen ihan änkeämällä täyteen ties minkälaista oheistekemistä. Tässäkin tapauksessa määrä monesti korvaa laadun ja vaikka tietyt aktiviteetit ovatkin sieltä sarjan parhaimmistosta, niin tämä on paikoin hyvin lähellä Valhallassa täysin käsistä riistäytynytty kaavaa jossa sisältöä on vain sisällön vuoksi ja monesti ihan copy + paste tyylillä toteutettuna. Alkuperäisessä oli sama juttu, joten siinä mielessä mikään ei ole muuttunut.

Karibialla on tutkittavaa monessa muodossa

Oheistekemisen suhteen monet tyypillisimmät lisät ovat läsnä. Eläimiä metsästetään nahkojen vuoksi, joista sitten väsätään parannuksia varusteisiin. Merimaiseman mukana tätä täydennettään valastuksella jossa harpuunoidaan haita, joista myös tehdään varusteparannuksia. Näissä on selvä kaava jossa metsästys johtaa Edwardin voimistumiseen. Aarrekarttojen avulla taas etsitään arkkuja, joissa on mitä moninaisimpia hyödykkeitä, parhaissa tapauksissa tehosteita Edwardin laivaan, joko kestävyyden parannuksessa tai tulivoiman tehostuksessa. Kaikki oheistoiminta on myös hyvä tapa ansaita rahaa, jota tässä pelissä kuluu nopeasti niin suuria määriä, että sitä ei ole koskaan tarpeeksi ja laivojen ryöstely on monesti se nopein taha ansaita kultaa. Laivaan saa myös sukelluskellon jolla päästään tutkimaan vedenalaisia maisemia ja keräämään sieltä kaikki uponneet aarteet.

Karibia on täynnä salamurhaajien kotkapaikkoja, joista näkee lähiseudut, ja jotka toimivat matkustuspisteinä ja helpottavat paikasta toiseen liikkumista merkittävästi. Aina välillä matkan täytyy taittaa laivalla, mikä vie monesti paljon aikaa ja on hivenen tylsää, mutta senkin saa automatisoitua nopeammaksi, hieman nopeammaksi. Haudatut aarrearkut ovat niitä isoja aarteita jotka vaativat kartan, mutta kentät ovat täynnä pienempia arkkuja joista saa myös hyödykkeitä ja eri alueilla on erilaisia salaisuuksia ties missä muodoissa, puhumattakaan että salamurhatehtäviä löytyy, nykyaikamaisia "taikuus/tiede" juttujakin on siellä täällä, vaikka nykyaikaosuudet onkin karsittu tästä pelistä kokonaan pois tarinallisessa mielessä. 

Saaria karibialla on vaikka kuinka paljon ja osa niistä on selkeitä asutuskeskittymiä sotilaineen ja vastaavineen. Sitten on pienempiä, näennäisesti autioita saaria, salakuljettajien luolia ja vaikka mitä joissa on omat haasteensa. Joskus sisäään pääsee vain sukeltamalla, joskus pitää kiipeillä ja joskus eteenpäin päästääkseen riittää että listii kaikki viholliset joita vastaan tulee. Laivoille suuria haasteita ovat linnoitukset, jotka tarjoavat suuren taisteluhaasteen, mutta myös suuren palkinnon. Tekemistä on siis todella paljon ja jos aivan kaiken haluaa tehdä, voi moniin osiin kokonaisuutta upota äkkiä tunti ja kaikkien samanlaisten tekemiseen lähemmäs aina 5-10 tuntia.

Merirosvo peli jolle ei haastajaa löydy

Merirosvoilu on ollut useissa peleissä monesti sivuvivhateena. Sly 3 ja Kingdom Hearts 3 kumpikin ovat käyttäneet sitä esimerkillisesti hyödykseen, mutta toisin kuin länkkärien kanssa, merirosvoteemasta ei ole otettu kunnalla irti mitään alkuperäisen Black Flagin jälkeen ja nyt tämä peli on ainoa joka todella pistää siitä pelistä merkittävästi paremmaksi. Skull & Bones aloitti pelinä jonka oli tarkoitus imitoida Black Flagia, mutta epäonnistui kaikilla mahdollisilla tavoilla kolossaalisesti. Vaikka Red Dead Redemption olikin ensimmäinen peli joka todella nosta länkkäriteeman uudelle tasolle, niin aiheesta oli ollut hyviä pelejä aiemminkin, kuten Gun. Merirosvoteema ei ole kokenut samanlaista käsittelyä, sillä sellaiset puhtaat strategiapelit eivät onnistu ikinä tarjoamaan kaikkia ratkaisevia osia merirosvoilusta. Ne tarjoavat yleensä sen laivataistelupuolen, mutta miekkataistelut tuntuvat unohtuvan. Siksi suurin kysymys onkin siinä että kumpi on parempi. Alkuperäinen AC4, vai remake? No ylivoimiasesti remake, mutta tekeekö se kaiken paremmin?

Koska nykyaikaosuudet puuttuvat kokonaisuudesta kokonaan, ei peli kerro ihan kaikkia samoja juttuja kuin alkuperäinen, vaikka mukana onkin muutamia tarinallisia lisiä muussa mielessä. Sanotaan että itse en isommin valita koska nykyaikaosat ovat olleet aina pelien huonointa antia niin pelillisesti kuin tarinallisestikin, erityisesti tarinallisesti. AC4 oli yksi poikkeus jossa nykyaikaosuudet ja Black Bart saivat aivan uuden, yllättävän toimivan ulottuvuuden, jota tällä kertaa ei kokonaisuudessa ole. Mutta pomotaistelujen suhteen, yhteenotto Black Bartia vastaan on pelin ylivoimaisesti paras osa, sillä monet muut pomotaistelu eivät isommin vakuuttaneet, vaikka olivatkin ihan kivoja lisiä. Poislukien viimeinen, mikä oli ihan roskaa ja sitä kautta pelin pääroisto oli myös aivan hanurista. AC sarja harvoin todella onnistuu pääroistojen kanssa ja tämä on yksi parhaita esimerkkejä siitä miten pääroistosta saadaa todella tylsä. Bartholomew Roberts olisi ollut erinomainen pääroisto, sillä vaikka hän onkin yksi tarinan avainhahmoja, hänen olisi pitänyt olla se loppuhuipennus.

Nykyaikajutut ovat ovat kuitenkin oikeastaan ainoa asia jonka alkuperäinen tarjoaa, mitä tästä pelistä ei löytyisi ja kaikki muu on tässä pelissä tehty paljon paremmin. Alkuperäinen Black Flag oli tämän pelin pelaamisen asti oma suosikkini Assassin's Creed sarjassa, mutta ero Syndicateen, Assassin's Creed 2:een tai Valhallaan ei ollut erityisen suuri, sillä kaikissa peleissä oli jotakin mikä todella nappasi, mutta myös jotakin mikä todella ärsytti. Tämän resyncedin kanssa lähemmäs kaikki ärsyttävyydet, ainakin pelattavuuteen vaikuttavat ovat hiottu pelistä pois, joten nyt on aika selvää että mikä on sarjan paras peli.

Kokonaisuutena AC4: Black Flag remake on se paras merirosvoilupeli, paras Assassin's Creed peli, tällä kertaa selvästi ja yksi vuoden 2026 onnistuneimpia pelejä joka on hyvä pitää mielessä. Vaikka se onkin pääasiassa remake pelistä PS3 aikakaudelta, niin se on remake samassa hengessä kuin Resident Evil 4 remake on remake alkuperäisestä PS2:n Resident Evil 4:stä. Se tekee ratkaisevat asiat erityisen onnistuneesti.

Yhteenveto

Assassin's Creed IV: Black Flag - Resynced on erinomainen remake joka korjailee oikeastaan kaikki alkuperäisen pelin heikkoudet ja tuo mukanaan monia lisäyksiä, ainakin sen perusteella mitä alkuperäisestä muistan. AC sarjan hengessä peli on tupaten täynnä erilaista tekemistä minkä vuoksi tämän parissa saa helposti kulumaan kymmeniä ja taas kymmeniä tunteja. Toiminnallisesti peli on erittäin mielekästä pelattavaa ja merirosvotunnelmasta ja tyylistä ei ole koskaan saatu enempää irti. Tarinallisesti tietyt juonikuviot ovat edelleen melko typeriä ja useat sarjalle tyypilliset hölmöt ratkaisut ovat vahvasti läsnä. Mutta isona kokonaisuutena tämä on yksi yksi erinomainen remake ja sarjansa paras peli.

+ Merirosvo teemasta on otettu paljon irti

+ Pelattava ei hetkessä tai kymmenessä lopu

+ Toiminta on merkittävästi alkuperäistä parempaa

+ Laivataistelu on parasta lajissaan

- Juonessa on omat typeryytensä

- AC maiset hölmöt ratkaisut/vapaudet historiallisten hetkien/henkilöiden kanssa

- Paljon toistoa

Arvosana: 8,5

Fantastinen

Paras Assassin's Creed, ainakin nyt

Batman elokuvat yhtenä isona tarinana

LEGO pelien joukko on kasvanut paljon sitten LEGO Star Warsin ja vaikkakin Batman on noussut LEGO aiheessa merkittävästi vasta LEGO elokuvan kautta. Legacy of Dark Knight on kuitenkin jotakin sellaista mikä on monille aiheille se ensimmäinen askel LEGOmaisempaan suuntaan. Batmanin tapauksessa moni elokuva on nyt mahdutettu samaan pakettiin.

LEGO Lepakkomies: Yön Ritarin perintö

LEGO aihe leviää moneen suuntaan ja tällä kertaa se leviää Lepakkomiehen historiaan aina elokuvista peleihin kun matkan varrella käydään niin 1989 Batmanin että viimeisimmän, The Batmanin tapahtumia läpi, poiketen välillä myös Arkham pelien puolella. Pääosassa on omalla humoristisella LEGO tavallaan LEGO Batman, joka ei ole samalla tavalla vakavasti otettava kuin hahmo monesti on. Isossa kokonaisuudessa monia elokuvia on karsittu merkittävästi ja niiden juonikuvioita on käytetty todella vapaasti yhdistellen.

Batman Beginsistä BurtoninBatmanien kautta Dark Knight Risesiin

Pelissä seurataan yhtä kaikkien aikojen tunnetuinta ja suosituinta sarjakuvasankaria, Lepakkomiestä. LEGOmainen tunnelma ja tyyli pitävät huolen että tämä on hyvin erilainen Batman, mitä hahmo yleensä on. Tämä Batman ei ole vakava ja stoaalainen, vaan melko humoristisella otteella tehty hahmo jota monesti viedään kuin litran mittaa, mikä pätee todella hyvin moniin muihinkin hahmohiin pelissä. Tarinan aikana käydään läpi kaikkien 1989 jälkeen tulleiden Batman elokuvien tapahtumia läpi. Batman v Superman ei listalle kuulu, mutta heikko The Batman saa kokonaisuudessa about yhtä paljon aikaa kuin Batman Forever. Elokuvien tapahtumia ei käydä järjestyksessä, kuten Star Warsissa, vaan isoa kokonaisuutta täydennettään erilaisilla juonikuvioilla eri elokuvista, siten miten se kaikki sopii isoon kokonaisuuteen.

Tuttuja Batman hahmoja on todella paljon ja koska kyseessä on LEGO peli, pitää yön ritarilla olla aina yksi partnerihahmo, oli se sitten Robin, Catwoman tai Batgirl. Eri hahmoilla on eri temput, joiden kautta kokonaisuuteen pyritään saamaan mukaan vähän lisää vaihtelua, vaikka pelissä pääasiassa noudatetaankin hyvin samanlaisia ratkaisuja läpi kokonaisuuden. Päätarinan läpäisee siinä 10-15 tunnissa, riippuen miten paljon kokonaisuudessa tutkii paikkoja ja tekee oheistehtäviä siinä samalla. Oheistehtävät ovat paras tapa voimistaa hahmoja mikä tulee tarpeeseen, sillä vaikka peli ei olekaan erityisen vaikea, niin siinä on omat osansa joiden vuoksi tietyt tehosteet ovat hyvin tervetulleita. Koko kokonaisuuden voi pelata läpi moninpelinä, mikä sopii hyvin tälläiseen kokoperheen peliin, mutta yksinpelinä se paikoitellen ärsyttää kun pitää vaihdella hahmojen välillä, koska tekoäly ei osaa tehdä juuri mitään muuta, kuin mennä eteenpäin ja tapella. Pulmanratkonnassa siitä ei ole mitään apua.

LEGO aiheen tyyli, tunnelma ja huumori ovat vahvasti läsnä kokonaisuudessa joten jos on pelannut aiemmin mitään LEGO peliä, on nopeasti mukana tässäkin pelissä. Isona kokonaisuutena tämä ei ole juuri vaikeampi peli kuin aiemmat. Tarjolla on kolme vaikeusasoa joilla voi muokata omaa peliä omien taitojen ja kiinnostuksen mukaan. Vaikuttaa pääasiassa vain taisteluun. Huumorin suhteen kokonaisuus on kuin yksi iso parodia kaikista Batman elokuvista. Puvuiksi avautuu kaikki klassiset Batman asut, myös elokuvien ulkopuolelta ja ajoneuvoillakin on monenlaisia kuoria, puhumattakaan että eri hahmoilla on eri kulkupelit. LEGOmaiset ratkaisut monesti pehmentävät erilaisia osia kokonaisuudessa sillä vaikka pelissä tapellaan, niin ne karummat osat ja väkivaltiasimmat pätkät on ns. Leegotettu sopimaan kaiken ikäsille pelaajille.

Keräiltävä ei lopu, eikä hakattavakaan

LEGO peleissä ei ole ollut pulaa toiminnasta missään kohtaa ja se ei tässäkään tapauksessa muutu mitenkään. Omalla kohdalla iso juttu oli se, että peli on ottanut mallia Arkham sarjan taistelusysteemistä, mikä on paras taistelusysteemi koskaan. No, sanotaan että tässä kohtaa tulee vastaan eräs iso pettymys, nimittäin tämä systeemi on tässä pelissä niin vesitetty ja laimennettu että siellä on jäljellä lähinnä ihan perusteet ja nekin tuntuvat olevan mukana lähinnä lisävivahteena. Sanotaan että itselle olisi riittänyt pelkästään se, että torjuntasysteemi olisi kattavasti istutettu pelin perustaistelusysteemiin. Nyt se on lähinnä yksi temppu monien muiden joukossa ja aika pienimuotoinen sellainen.

Taisteluja pelissä kuitenkin riittää vaikka kuinka paljon. Rikoksia tapahtuu kaikkialla ja kokoajan mikä tarkoittaa että yhteenottoja tulee vastaan uudestaan ja uudestaan. Iso osa tehtävistä on joko vihollislauman pieksemistä, tai esineiden etsimistä, jotta jonkin pulman saa ratkaistua, tuttua Arkham sarjan tyylistä pelattavaa. Tämä johtaa aika pian toistoon, mutta peli on eri hahmoilla ja kasvavalla määrällä lisätemppuja kivaa pelattavaa ja kolikoiden keräämisessä on jotkain todella miellyttävää, pelkästään siinä äänessä.

Toiminnan lisäksi iso osa LEGO pelin DNA:ta on keräiltävä tavara. Tällä kertaa ei pääse pelaamaan kaikilla vastaan tulevilla roistoilla ja vastaavilla, vaan nyt keräillään sankareille erilaisia asuja. Batmanilla asuja on kaikista eniten, mutta kyllä vaihtelua saa mukavasti muillekin hahmoille. Deluxe versiolla tietysti saisi heti kättelyssä vaikka kuinka paljon lisää kivaa mutta perusversiossakin avattavaa eri hahmoille on todella paljon. Osan saa kun peli etenee mutta toiset täytyy ansaita tietyillä sivuaktiveeteille tai mahdollisesti ostamalla ne kaupasta, kun ne sattuvat olemaan myynnissä. Tämä on hivenne ärsyttävää siinä mielessä että tietyt asut vaativat vähän enemmän, kun taas jotkut suht epämiellyttävät on erittäin helppo saada.

Keräilymaratoonina Batman on tavallaan kuin Batman: Arkham Knight tai Marvel's Spider-Man, mutta ei yhtä hyvä. Sanotaan että pelimaailma on sen verran iso, että olisi kiva helpommin pystyä jäljittämään tiettyjä tehtäviä, miten Marvel's Spider-Man 2 sen lopulta tekee. Tämä on erittäin selvää siinä kohtaa kun on radiomastoilla paljastanut ison osan aluetta, mutta silti näyttäisi että kaikkea ei ole vielä näkyvillä. Nämä ovat niitä keräilymaratooniärsyttävyyksiä joista tälläisen pelin olisi pitänyt päästä jo irti. Se tietysti lisää peliaikaa, mutta se tehdään pääasiassa ärsyttävyyden muodossa, mikä on vähemmän ideaali tilanne pelissä kuin pelissä.

Elokuvien todelliset tähdet LEGO muodossa

Batman peli Batman faneille

Legacy of Dark Knight on ehkä huumoripitoinen lastenversio tutusta hahmosta, joka on tyylillisesti hyvin erilainen kuin se synkkä yön ritari, joka on monien (kuten allekirjoittaneen) suosikki sarjakuvahahmo. LEGO versiossa on paljon samaa aiempien LEGO versioiden kanssa, mutta kokonaisuudessa on hyvin omanlainen otteensa, eikä tämä ole suoraan sidoksissa aiempiin LEGO peleihin hahmoista. Tämä on monella tavalla Batman faneille tehty peli ja LEGO aiheessa mitään ei oteta turhan vakavasti ja vitsiä väännetään aina ja kaikkialla, kaikesta.

Tuttuja hahmoja, paikkoja ja kuvioita riittää

Batmanin tapauksessa roistohahmot ovat yksi tärkeimpiä osia isoa kokonaisuutta. Niitä tässä pelissä riittää. Nyt ei olla lukittuina ainoastaan elokuvien roistohahmohin, vaikka he ovatkin pääosassa ja näyttävät todella selvästi elokuvaversioilta niin hyvässä kuin pahassakin. Jokeri kokee kovimmat muutoksen 89 Batmanin versiosta Yön Ritarin versioon, kun taas Bane on vain Yön Ritarin Paluu versio, kun taas Mr. Freeze ja Poison Ivy ovat kaamean Batman & Robinin versiot. Harmillisen osa tässä ei ole kuitenkaan juurikaan se, miltä hahmot näyttävät, vaan enemmänkin miltä he kuullostavat, sillä tuntuu että tässä yhdessä osassa kokonaisuutta, hahmoihin ei ole juurikaan panostettu, sillä kukaan ei isommin erotu joukosta ja tuntuu monesti melko heikosti toteutetulta.

Gotham City sen sijaan on todella hyvin toteutettu. Tuttuja paikkoja riittää vaikka kuinka paljon ja liikkuminen paikasta toiseen on todella hyvin toteutettua. Ajoneuvolla pääsee kaahaamaan pitkin katuja, huolettomassa LEGO meiningissä. Tietyt esteet tosin eivät murru ja auto/präktä jää suht helposti jumiin paikkoihin. Monesti paljon helpompaa on lähteä liitoon ja tartuntakoukun avulla sinkoilla ympäriinsä Arkham sarjan hengessä. Tätä pystyvät kaikki hahmot tekemään ja tämä yhdistelmä koukkua ja liitoa on se helpoin ja monesti mielekkäin tapa liikkua ympäriinsä ja tällöin todella näkee että lääniä on mitä tutkia. Tuttuja paikkoja on vaikka kuinka paljon ja isona kokonaisuutena pelistä näkee, että kaupunki on suunniteltu todella hyvin.

Monesti ne pienet asiat todella tekevät pelistä useasti niin miellyttävää pelattavaa. Paljastamatta kaikkia pieniä yksityiskohta, voidaan sanoa että pitkän linjan Batman fanit huomaavat monia vivahteita, elokuvista, peleistä ja sarjakuvista siellä täällä ja vaikka toteutus hahmoissa paikoitellen ei olekaan niin hyvällä tasolla kuin sen toivoisi olevan, niin kyllä tämä on parodianakin yksi parhaita mitä aiheesta on vastaan tullut. Jos verrataan vaikkapa animaatiosarjaan Harley Quinn (hauska ja hyvin tehty, aluksi, mutta heikkenee loppuakohden), on tämä paljon onnistuneempi, vaikkakin Harley Quinnissa eri hahmoista on todella saatu erityisiä ääninäyttelyllä, mikä tässä ei onnistunut. Vitsin vääntäminen erilaisista, yleensä vakavasti hahmoista, on kuitenkin yllättävän onnistuneella tasolla.

Ei täydellinen LEGO peli, mutta sieltä paremmasta päästä

Spoilereita_________________________________________________________________________

Ne jotka ovat nähneet elokuvat, eivät opi juurikaan mitään uutta tarinasta, mutta mukana jokunen todella hyvin tehty osa, ja useampi huono osa, jotka haluan nostaa esiin. Tarinallisesti tämä koko juttu siitä että Talia on se pääroisto, ei toimi tässä pelissä sen paremmin kuin Dark Knight Rises elokuvassa, jossa se on mahdollisesti koko elokuvan surkein käänne ja heikentää Banea hahmona merkittävästi. Tässä pelissä, se tulee todella nopeasti eikä sitä isommin edes perustella. Puhumattakaan että nyt Banea maalataan vielä enemmän pelin pääroistoksi, missä hän olisi toiminut todella hyvin. Lopputaistelu on todella hyvä, mutta se ei tee Taliasta hyvää pääroistoa, varsinkin kun sivuroistot ovat LEGOmaisella tavalla todella onnistuneita.

Jokerin suhteen ehkä ärsyttävinta on se, että vaikka hänen kanssaan tuleekin vastaan pari erinomaiseta kohtausta, niin sellaista erinomaista pomotaistelu ei häntä vastaan käydä, kun taas lähes kaikki muut tärkeät roistot saavat pomotaistelun. Jokerin tapauksessa tämä osa missataan kaksi kertaa, mikä on todella ärsyttävää. Tietysti pomotaistelut noudattavat pääasiassa hyvin samanlaista kaavaa, mutta kaikissa on vähän jotakin omaa mikä tässä tapauksessa jää puuttumaan. Yhteenotot Jokerin kanssa ovat hyvin erilaisia, mikä on vaihtelua, mutta tälläisessä pelissä tuntuu silti oudolta että samanlaista nyrkkihippaa ei käydä Jokerin kanssa mikä käydään niin Myrkkymuratin kuin Pakkasherrankin kanssa.

Mutta lopetetaan tämäkin avautuminen yhteen erittäin positiviiseen osaan Knightfall hengessä. Loppupuolella tulee vastaan kohtaus vankilassa, joka on kuin yksi iso roistogellarianäyttely ja ylivoimaisesti koko pelin paras osuus. Puhumattakaan todella sopiva osa tarinakuvioon joka silloin on käynnissä.

_________________________________________________________________________Spoilereita

Kokonaisuutena LEGO Batman: Legacy of Dark Knight on todella kattava LEGO peli Batman hengessä. Tekemistä on paikoin kyllästymiseen asti ja pelissä on omat kulmikkuutensa jonka vuoksi liikkuminen paikasta toiseen, erityisesti todella nopeasti ja tarkasti ei ole samalla tasolla kuin Rocksteadyn Batmaneissa tai Insomniacin Spider-Maneissa. Bugejakin tuli vastaan jokunen, mutta pääasiassa tämä on LEGO pelien kuten monet muutkin. Se tuntuu monesti suht karsitulta, mutta etenee todella nopeasti eteenpäin, eikä tylsistymistä juurikaan tapahdu. Oheistekemistä on tunneiksi päätarinan jälkeen ja aikana ja vaihteluakin on siellä täällä. Pääasiassa kokonaisuus on hyvää tasolla tärkeimmillä osa-alueilla ja tämä on yksi parhaita LEGO pelejä.

Yhteenveto

LEGO Batman: Legacy of Dark Knight on hyvä LEGO peli, sieltä parhaasta päästä. Se on otattanut paljon mallia kaikista aiemmista LEGO peleistä ja kertookin nyt useiden Batman elokuvien tarinoita yhtenä isona kokonaisuutena. Osa elokuvista käydään läpi nopeasti, mikä on ymmärrettävää, kun pelin rytmi on melko nopeasti eteenpäin liikkuvaa sorttia. Pelattavuus on tuttua LEGO huttua, tietyllä Batman Arkham sarjan vivahteella ja tekemistä ja kerättävää on tunniksi tai kymmeneksi. Isona kokonaisuutena tarina toimii, vaikka siinä onkin myös monet heikkoudet joita elokuvissa on ollut. Pelattavaa on paljon ja se on tehty hyvässä LEGO hengessä, hyvällä huumorilla, koko perheelle.

+ Batman hahmoja on todella paljon

+ Pelattava ei äkkiä lopu

+ LEGO fiilis, huumori ja tyyli

+ Tutut tapahtumat uudella tavalla

- Paljon toistoa

- Ison tarinakokonaisuuden heikko lopetus

- Taistelusysteemistä olisi saatu irti enemmänkin

Arvosana: 8,0

Mahtava

Lepakkoluolassa on tutkittavaa, päivitettävää ja muuta hauskaa

Kuninkaan paluu

League of Legends pelien joukossa Ruined King on yksi niitä parempia tapauksia joka oli samalla eräänlainen kultastandarti kaikelle mikä tuli myöhemmin. Samalla tavalla kuin Viego, nimikko Ruined King, myös tämä peli on yllättävän moniulotteinen ja kiinnostava kokonaisuus jossa valokeilaan pääsee hyvin monenlaisia hahmoja tästä valtavasta ja kokoajan kasvavasta pelikokonaisuudesta. Lisäksi tämä oli yksi ensimmäisiä League of Legends Story pelejä, kauan ennen Arcade animaatiosarjaa.

Tuhoutunut kuningas: Legendojen Liiga tarina

Ruined King on yksi ensimmäisiä itsenäisiä League of Legends aiheisia pelejä ja edelleen yksi isoimpia. Sen pääjuonellinen aihe on todella selvä, mutta monien sivujuonien kautta usemapi tuttu hahmo saa paljon tilaa kehittyä ja tuoda oman osansa kokonaisuuteen. Nimikko hahmo Viego on pelin ehkä tärkein juonielementti ja ei ole vaikeaa arvata, että myös pelin eräänlainen pääroisto, vaikka tarina tekeekin hänen osuudestaan isossa tarinakokonaisuudessa paljon monimutkaisemman.

Tuttu mytologia, tuttuja hahmoja ja mahtava tarina

Peli sijoittuu League of Legends maailmaan ja noudattaa sen mytologiaa hyvin kuuliaisesti, kehitellen hieman omia juttujaan ja sijoittuen tiettyjen tapahtumien jälkeiseen aikaan. Peli ei ole sidoksissa mihinkään tiettyyn aikajaksoon, vaan tietyt hahmot tarinassa ovat tietyssä elämänvaiheessaan ja toimivat yhdessä kuin ensimmäistä kertaa. Pelin alussa tutustuaan pelin nimikko hahmoon, Viegoon, hänen kuolemansa hetkellä. Hiljalleen pelin edetessä tulevat tutuiksi pelin pelattavat hahmot. Sarah Fortune, entinen palkkionmetsästäjä on viime ajat toiminut merirosvokapteeni ja eräänlaisena kuningattarena Bilgewaterissa, tapettuaan entisen kuninkaan, Gankplankin. Samassa kaupungissa krakenpapitar Illaoi tapaa haaksirikkoutuneen Freljordilaisen soturin, järkälemäisen Braunin ja alkaa saada näkyjä tulevasta pahuudesta. Braunin tavoin vieraalla maalla on myös Ionialainen miekkamies Yasuo, joka toimii henkivartijana salaperäiselle Ahrille, tämän tehdessä omia juttujaan. Kuvioihin sekoittuvat nopeasti ja eri tavoin myös Pyke, kuolleeksi luultu Gankplank ja nukkemestarin elkein toimiva Tresh.

Tarinallisesti Ruined King on erinomaisesti kerrottu ja paikoin, todella sarjakuvamaisella ulkoasulla toteutettu seikkailukertomus johon mahtuu monenlaista teemaa ja tyyliä paikoin kauhutunnelmaisista hetkistä lämpimän koomisiin tilanteisiin ja kaikilla hahmoilla on tilaa kehittyä ja tuoda oma panoksensa isoon kokonaisuuteen. Toiset hahmot pääsevät enemmän esiin kuin toiset ja varsinkin Miss Fortune ja Illaoi ovat alkupuolella erittäin vahvasti esille ja tuntuvat todella vievän tarinaa eteenpäin. Keskivaiheilla sitten roistomaisemmat hahmot varastavat shown toinen toisensa jälkeen ja vaikka pelin loppuratkaisu ei olekaan niin hyvä, kuin matka siihen pisteeseen, niin kokonaisuutena Ruined King on tarina parhaasta päästä koko League of Legends mytologiassa.

Tietyt näennäiset heikkoudet tulevat esiin siinä, että tuttuja ja vähemmän tuttuja hahmoja sarjassa ei ole käytetty ihan niin paljon kuin olisi voinut toivoa ja tämän lisäksi tuntuu että tietyt hahmot pelattavasta kokoonpanosta olisi voitu korvata paremmilla valinnoilla. Pääasiassa valinnat toimivat hyvin ja jokainen hahmo tuntuu oikeasti erilaiselta pelattaessa, mutta tähän aiheeseen ja tähän maailmankolkkaan olisi kuulunut pari muutakin hahmoa, jotka kuitenkin loistavat poissaolollaan. Tämä on pääasiassa mielipidekysymys ja jos olisin itse saanut täysin valita puolitusinaa pelattavaa hahmoa tälläiseen LoL peliin, olisivat valinnat olleet kaikki erilaisia mitä tähän lopulta päätyi. Useamman kanssa on kuitenkin todella helppo arvata miksi juuri kyseinen hahmo on valittu osaksi kokoonpanoa, koska he sopivat tiettyy muotiin paremmin kuin monet muut. Tavallaan on pieni heikkous, jos pelin heikkoutena on se, että siihen olisi kaivannut enemmän erinomaisesti toteutettuja hahmoja, vaikka kaikki eivät onnistukaan yhtä hyvin kuin toiset. Siinä missä Ahri on yllättävän hyvin toteutettu jää Pyke melko mitäänsanomattomaksi.

Toimintaa kuin Final Fantasyn kulta-aikana

Toiminnallinen puoli on sitä pelin parasta antia. Ruined King on kuin League of Legends peli, Final Fantasy tyyliin toteutettuna ja toimii kuten tälläiset pelit parhaimmillaan toimivat. Yhtäläisyydet tekijöiden aiempaan peliin, Battlechasers: Nightwar, ovat todella ilmiselkeitä ja tämä on vuoropohjaista taistelu parhaasta päästä. Kaikki pelattavat hahmot erottuvat toisistaan erittäin hyvin pelattavuudessa sillä vaikka Miss Fortune ja Yasuo ovat kumpikin vahingontuottajia, niin pelityyli heillä on ratkaisevasti erilainen ja samalla tavalla kuten Illaoi ja Braum ovat niitä kestäviä tankkeja, on kummallakin aivan erilainen pelityyli toiseen verrattuna. Iso osa peli taktista antia onkin koota kolmihenkinen ryhmä joka pystyy vastaamaan moniin erilaisiin haasteisiin. Synergia ryhmän kesken on erittäin tärkeässä roolissa kokonaisuudessa ja hahmonkehitys tukee tätä erittäin onnistuneesti. Perusteet on helppo oppia, mutta eri hahmojen oppiminen ja yhdistely muihin hahoihin on erittäin tärkeää varsinkin loppupuolella peliä.

Hahmokehitys ja hahmojen ominaisuuksien ja varusteiden kautta on korostaa pelin monipuolisuutta ja sopivan haastavaa kehitystä jossa hahmoista saa rakennettua edes vähän sellaisia, että ne sopivat omaan pelityyliin. Kaikilla hahmoilla on kaksi taito-osaa joissa on erilaiset tehosteensa ja eri varusteilla saa tuettua tiettyjä osia pelihahmoa. Taistelusta voi tehdä todella puhdasta numerorallia, mutta jos tälle tielle lähtee niin erilaisia statuksia, hyvässä ja pahassa pitää opetella todella iso määrä ja niiden yhdistely ja hyödyntäminen ovat kokonaaan oma petonsa. Pääasiassa pelissä pärjää sellaisella hauskalla ja huolettomalla pelitavalla suuren osan ajasta, jos tekee sivutehtäviä sitä mukaa kun niitä tulee vastaan. Tasojen farmaaminen ei pelissä isommin onnistu, koska tietyssä vaiheessa tasoero vihollisiin ei tuota enää yhtään kokemuspisteitä. Tämä on tavallaan hyvä asia, sillä peli on tasapainoitettu sen verran hyvin että vaikka vastassa olisi astetta haastavampiakin vihollisia, niin peli ei oikeastaan missää  kohtaa tunnu erityisen epäreilulta, vaan enemmänkin oikealla tavalla haastavalta.

Varsinaiset sivutehtävät ovat ihan kivaa vaihtelua peliin, vaikka ne tietyn pisteen jälkeen alkavat tuntia suht itseääntoistavilta. Joskus kyse on puhtaasta suunnistusrastien hausta pienellä muistipelivivahteella ja joskus kyse on alueiden läpikaluamisesta jossa tapetaan kaikki mahdollinen mitä vastaan tulee. Lopussa on sitten joko taistelu, tai sitten keskusteluna hoidettava osuus. Valintoja on hyvin, mutta niitäkin on ja monesti ne tulevat sen verran yllättäen että niitä ei osaa isommin odottaa ja vaikka ne tuntuvat mitättömiltä, niin ne voivat olla erittäin hyödyllisiä lisiä isoon kokonaisuuteen. Sivutehtävät ja eri alueiden läpi käyminen ovat yleensä parhaat tavat saada haltuunsa parhaat mahdolliset varusteet, sillä niiden ostaminen on harvoin hyödyllisitä, koska nopeasti saa haltuunsa parempia tarvikkeita. Tosin eri hahmoille saatavat varusteet voivat tulla suht satunnaisesti, joten tämä on hieman arpapeliä, riippuen siitä, mitä hahmoja käyttää eniten pelatessaan.

Hahmoja monelta aikakaudelta pääpeliä

Viegon miekan varjossa

Vaikka pelin varsinainen nimikkohahmo on Viego, on niitä selkeämpiä roistohahmoja liigassa, niin hänen osansa isossa kokonaisuudessa on pienempi mitä voisi odottaa ja hän on pääasiassa tässä pelikokonaisuudessa kaiken pahan alku ja juuri ja iso osa on hahmon rooli on olla sellainen mysteerinen hahmo, josta oppii enemmän vasta aivan lopussa ja tarinankerronnallisesti Viego on ehkä koko pelissä se kaikista parhaiten tehty hahmo, vaikka pari muuta onkin poikkeuksellisen onnistuneita.

Tyyliseikat ja pienet yksityiskohdat ovat hallussa

League of Legends tyyliseikat ovat kaikki erittäin hyvällä tasolla, hahmot näyttävät miltä pitää ja graafisesti peli on värikäs ja todella mukavaa katseltavaa. Ääninäyttelykin on todella hyvällä tasolla ja sitä on todella mukavasti kaikissa tarinaosuuksissa. Mutta tässä kohtaa nousee esiin myös se rasittava heikkous ääninäyttelyn kanssa, nimittäin se, että monissa kohdissa, joissa sitä selvästi voisi, tai paremminkin pitäisi olla, sitä ei ole ollenkaan. Se että ääninäyttelyn kanssa on näinkin usein pihistelty tuntuu hieman halvalta ratkaisulta. Sen ymmärtää kyllä että kun sivuhahmot puhuvat ties mitä täytejuttuja tai päähahmot juttelevat kauppiaiden, sivutehtävien antajien ja monien muiden kanssa, niin näitä ei ole ääninäytelty, mutta niden lisäksi on paljon muitakin osuuksia joissa ei ole ääninäyttelyä, tuntuu pelissä todella usein ääninäyttelyn kanssa on tehty budjettiratkaisuja, tai sitten sitä on unohdettu lisätä moniin osiin, joissa päähahmot keskustelevat, mutta kaikki on pelkkää tekstiä.

Ulkoisest tyyliseikat ovat paljon johdonmukaisempia kuin ääninäyttely sillä ne toimivat erinomaisesti alusta loppuun asti. Pelissä on elokuvamaisemmin tehtyjä hetkiä, jotka tosin toimivat kuin sarjakuvan sivut ilman liikkuvaa kuvaa ja sitten on keskustelupätkiä joissa still kuvat hahmoista juttelevat keskenään, täysin ääninäytellysti. Tämä ratkaisu toimi erittäin hyvin myös peleissä Hades ja Darksiders: Genesis ja se toimii erittäin hyvin tässäkin tapauskessa. Tutut LoL hahmot näyttävät siltä miltä pitää ja vaikka joillakin on uusi ääninäyttely, niin myös ne ovat erittäin onnistuneita. Jos LoL mytologia on hyvässä muistissa tai edes suurin piirtein muistissa, saa kokonaisuudesta paljon enemmän irti. Pelkästään hetket joissa hahmot juttelevat toistensa kanssa leirinuotiolla, ovat erinomaista tarinankerrontaa jossa tuodaan mukaan lisää sisältöä tästä maailmasta. Joskus pelkästään yhden hahmon mainitseminen riittää rikastamaan kokonaisuutta erittäin onnistuneesti.

Spoilaamatta liikaa tarinaa voidaan sanoa että roistohahmot erityisesti pääsevät oikeuksiinsa tässä kokonaisuudessa. Samalla tavalla miten Ahri on hyvien puolella erityisen hyvin toteutettu ja tarinallisesti käytetty hahmo, on pahojen puolella Tresh yksi sellainen hahmo joka todella toimii keskivertoa merkittävästi paremmin. Mutta Viego on mahdollisesti se kaikista parhaiten tehty hahmo sillä hahmon käyttö tarinallisesti, tyylillisesti ja pelillisesti on onnistunut paremmin kuin yksikään toinen hahmo koko pelissä. Muu osa peliä pääsee kuitenkin todella lähelle tätä onnistunutta kolminaisuutta jossa tarina on kerrottu erinomaisesti ja pelin rytmi on huipputasoa, pelattavuus on mielekästä alusta loppuun asti, myös erinomaisesti kehittyen ja viimeisenä osana pelin tyylilliset ratkaisut ovat sitä parempaa LoL materiaalia.

League of Legends Story, jollaisia pelaisin enemmänkin

League of Legends Story pelejä näkisi mielellään paljon enemmänkin ja erilaista genreistä. XCOM tyylisenä tästä aiheesta saisi samalla tavalla potentiaalisen kokonaisuuden kuin tästäkin ja kyllähän kolmannen persoonan räiskintä tai hack n slash peli myös toimisi LoL hahmoilla. Turtlesit, Power Rangerit ja Marvel sankarit ovat vuoron perään olleet beat em up genressä esillä ja He-Man on jonossa seuraavana, joten miksi ei League of Legends. Tai sitten voitaisiin muuten vain ottaa Marvelista mallia sillä Midnight Suns, Rivals ja Guardians of the Galaxy ovat kaikki onnistuneet todella hyvin omilla tahoillaan. Ruined King on joka tapauksessa se peli, jonka tulisi olla esimerkki siitä, miten peli pitäisi toteuttaa koska siinä on pääasiassa kaikki hyvin, vaikka monia asioita olisi voitu tehdä paremminkin. Oli sitten kyse isommasta määrästä valintoja, kattavampi ääninäyttely tai monipuolisemmat sivutehtävät, unohtamatta tuttujen hahmojen kattavampaa käyttöä. Tälläisenäänkin Ruined King on esimerkillinen peli aiheesta ja tehty myös esimerkillisesti valitussa genressä.

Iso tekijä pelin mielekkyydessä on siinä, että se on toteutettu klassisella tavalla, mutta moderneilla pelimerkeillä. Taistelusysteemissä on mukavasti Final Fantasy tyylistä fiilistä ajalta kun sarja oli parhaimmillaan, mutta omanlaisella tyylillä tehtytä, kuten Battlechasers: Nightwar ennen tätä. Tarinankerronta on onnistunut ja juoni on toimiva, minkä lisäksi peli on todella näyttävää katseltavaa ja mielekästä kuunneltavaa. Eri osien toimiminen yhdessä ja erikseen on vaikea asia peleissä saada todella toimimaan, mutta tässä tapauksessa se toimii. Pelkästään todella yleinen kalastusminipelikin on todella hyvä pieni lisä kokonaisuuteen eikä erilaisten paikkojen tutkiminen uudestaan ja uudestaan ala missään kohtaa isommin tympiä. Peli ei myöskään tunnu venytetyltä, vaikka sitä pelaisi mielellään enemmänkin, niin pituudeltaan Ruined King toimii erittäin hyvin siksi, että se myös päättyy, ennenkuin alkaa merkittävästi toistaa itseään. Vaikka itse hieman jumiuduinkin tässäkin pelissä ihan muutamaan toimivaksi havaittuun hahmoon, niin hahmojen välillä vaihtelu on helppoa ja koska kaikki hahmot kehittyvät kokoajan, ei vastaan tule tilannetta jossa yksi hahmo olisi merkittävästi muita heikompi. Eroa saattaa olla tason verran, mikä ei peliä millään tavalla horjuta.

Virheetöntä suoritusta ei kaikista hyvistä puolista huolimatta ole saatu aikaiseksi, sillä jokunen bugikin pelissä on. Suht pieniä: Sivutehtävän vaihe ei päivity tehtävän annossa. Mutta todella ärsyttäviä jos ei ole seurannut mitä hahmoille on kerrottu, tai pelin pariin palaa myöhemmin, jolloin ei ole enää muistissa että mitä piti seuraavaksi tehdä. Lisäksi voisin vannnoa että jotkut osat joissa ei ole ääninäyttelyä, vaikka selvästi pitäisi/voisi olla, saattaavat olla bugin aiheuttamia. Puhtaasti ärsyttäviä asioita pelisuunnittelussa ovat tietyt pulmapätkät joissa ei ole ihan selvää että mitä pitäisi tehdä, mutta nämä, bugien tavoin ovat suht satunnaisia ja yleensä puzzleosat ovat aika selkeitä.

Kokonaisuutena Ruined King on paras League of Legends Story peli, eivätkä muut pääse edes lähelle. Siinä olisi ollut potentiaalia vielä enempäänkin, mutta tälläisenäkin kyseessä on fantastinen peli joka on ehdottomasti pelaamisen arvoinen jos pitää League of Legends aiheesta tai tästä genrestä, tai jos Battlechasers: Nightwar nappasi. Ehdottomasti vuoden 2021 parhaimmistoa. Tälläisiä pelejä näkisi mielellään enemmänkin, ei välttämättä samasta genrestä, mutta yleisesti samalla tasolla ja huolellisuudella toteutettuna.

Yhteenveto

Ruined King on esimerkillinen peli tarinallisesti, tyylillisesti ja pelattavuudellisesti. Siinä on mukavasti sisältöä, pelattavat hahmot ovat merkittävästi toisistaan erottuvia ja roistohahmot varastavat shown yksi toisensa jälkeen. Taistelu on sitä klassisempaa vuoropohjaista, Final Fantasy henkistä, toimintaa suurella määrällä muuttujia ja sopivaa haastetta. Visuaalinen ilme on värikäs, paikoin todella sarjakuvamainen ja ääninäyttely on laadukasta, vaikkakin monesti todella rajallista, vaikka sitä selvästi pitäisi olla enemmän. Aiheessaan ja genressään Ruined King on todella esimerkillinen tapaus ja helposti ilmestymisvuotensa parhaimmistoa kokonaisuutena.

+ Toiminta on huipputasoa genressään

+ Pelihahmot todella erottuvat toisistaan

+ Aiheen tyyliseikat ovat kohdallaan

+ Tarina on erinomaisesti kerrottu ja rytmitetty

+ Ääninäyttely on laadukasta...

- ...mutta usein rajallista

- Tietyt hahmot olisivat sopineet kokonaisuuteen paremmin

- Tuttuja hahmoja olisi voitu käyttää enemmänkin

Arvosana: 8,7

Fantastinen

Vuoropohjainen taistelu tuo oitis mieleen Final Fantasyjen kulta-ajan

Toisin kuin demojen kanssa, kokeiluversiossa ei pääse heti kiinni johonkin mitä pelistä mahdollisesti halutaan tarjota, joten ymmärrän miksi jotkut pelit varmasti hyötyvät enemmen demoversiosta kokeiluversion sijaan, sillä jos pelaa alkaa hitaasta tms, niin tunnin tai kahden kokeiluversiolla ei pääse pitkälle, ellei ohita kaikkea tarinamateriaalia mitä pelissä saattaa olla paljonkin.

Olentojen pyydystystä ja kehitystä

Ikuinen Kadotus

PlayStation Plus: Premium

Eternal Exodus

Paras tapa tutustua uuteen peliin on ilman odotuksia ja tämän kanssa on käynyt juuri näin. Sanotaan että lyhyen kuvauksen ja kannen perusteella tämä ei vaikuta erityisen houkuttelevalta, mutta ei luotaantyöntävältäkään. Tavanomaista lyhyempi kokeiluaika on jopa hieman outo ratkaisu tämän pelin tapauksessa sillä veikkaisin, että tähän voi helposti joutua upottamaan useamman kymmenen tuntia.

Kokeiluversion pituus: 1 tunti

Digi-poke-palworld-mon

Peliä pelatessa käy erittäin nopeasti selväksi että mistä se on suurimpia vaikutteitaan ottanut. Vähän Digimonia, jonkin verran Pokemonia ja aavistus Palworldia ja joukossa voi myös olla Jade Cocoonia. Pääidea kokonaisuudessa on olentojen "demonien" pyydystäminen ja niiden kehittäminen yhdistelemällä demoneja toisiinsa. Pelin päähenkilö, Apollo, on tuore demonikutsuja, eli tämän maailman Pokemonkouluttaja tms. Intron jälkeen tutuksi tulee myös paha Orion, jonka kätyrit polttavat päähenkilön kylän maantasalle ja maanpakoon lähteneen sankarin uusi seikkailu alkaa. Tarinaa ei kokeiluversion aikana tämän enempää irtoa, mutta pääpiirteet tulevat hyvin esille.

Tarina nyt ei ole ulkoasun kanssa ole pelin suurimpia voimavaroja sillä kansikuva pelistä ei anna sitä parasta mahdollista kuvaa, sillä tämä on graafisespikseliulkoasu NES/SNES aikakaudelta ei isommin nappaa, vaikka mukana on myös pikselitaidetta kun hahmon puhuvat. Ja ääninäyttelyäkin löytyy, joskin on olemassa mahdollisuus, että tässä on ollut jo tekoälyäkin mukana. Ääninäyttely on kiva lisä joka tapauksessa, mutta siitä huomaa kyllä, että tunnetta ei monissa rooleissa juurikaan ole eivätkä kaikki äänet ihan vastaa sitä, mitä voisi hahmosta odottaa. Tästä syystä veikkaisin että tässä on ollut tekoäly mukana ja kun kyseessä mahdollisesti pienemmän budjetin indiepeli, niin en itse tuomitse.

Tarina ja ulkoasu sikseen, sillä pelin suurimmat voimavarat ovat pelattavuudessa ja erilaisten demonien kehityksessä ja taisteluissa. Kaikki alkaa simppelisti kun saatavilla on heikompia demoneja ja parempi saa yhdistelemällä näitä heikompia, tai pyydystämällä taistelussa heikentyneitä demoneja, mikäli pelaajan tarpeeksi korkeatasoinen kutsuja ja tämä taso nousee, kun demonien taso nousee. Ohessa on myös varusteiden valmistamista joita pelaaja ei käytä, vaan demonit käyttävät ja käyttämällä tiettyä varustetta tarpeeksi pitkään, demoni saa tästä varusteesta ominaisuudet. Koska demonilla voi olla kerralla vain neljä ominaisuutta, pakottaa tämä kehittämään näitä demoneja tietyt ajatukset mielessä. Taistelussa on kerralla neljä demonia, joten valintoja pitää tehdä että millaisia demoneja käyttää ja miten näitä kehittää jotta niistä saa mahdollisimman paljon irti.

Juurikin koko kehityssysteemi on sellainen, johon voi äkkiä upota paljon aikaa, sillä fuusiossa kahdesta demonista tulee yksi, mutta pelaaja voi kutsua näitä käytettyjä demoneja joukkoonsa, jos haluaa, ilman että hajottaa fuusion. Systeemi on varsin simppeli ja siihen pääsee nopeasti kiinni, kuten myös varusteiden valmistukseen. Mitä enemmän varusteita valmistaa, sitä parempia varusteita pystyy valmistamaan, kunhan vain ensin saa haltuunsa tarvittavat raaka-aineet, joiden kerääminen voi olla työlästä, mutta avain demonien merkittävään voimistamiseen entistä tehokkaammiksi hyökkääjiksi, loitsijoiksi tai tukijoukoiksi.

Grindaamista tulee olemaan luvassa

Kokeiluversion aikana peli saadaan hienosti käyntiin ja siinä saa aika hyvän kuvan siitä mitä peli sitten mahdollisesti tarjoaa. Tässä on vähän samanlainen loppuvaikutelma mikä Digimon Story: Time Stranger demossa oli, jota sai sitten jatkaa kokonaisessa pelissä. Siinäkin huomasi aluksi vähän että miten Digimonien kehittäminen toimii ja peli kehittyy aluksi. Kyseiseen peliin sai sitten lopulta upottaa +50 tuntia ja sanoisin että tämäkin on mahdollisesti jotakin +20 tunnin luokkaa sillä sellainen tietty indiemaisuus näkyy kokonaisuudessa ja siksi voisi sanoa että tähän tuskin tulisi samanalista määrää aikaa käytettyä kuin Digimoniin. Selvää on kuitenkin se, että tämä on juurikin sellainen peli joka nojaa vahvasti grindaamiseen hyvin monella tavalla, koska demonien kehittäminen, varusteiden valmistaminen ja niiden ominaisuuksien tuottaminen demoneille kaikki ovat prosesseja isossa kokonaisuudessa, jossa on sellainen tietty sykli jossa tehdään yhtä asiaa, jotta voidaan sitten tehdä toista ja samalla tulla vahvemmaksi pelin edetessä.

Eternal Exodus on ensimmäisen pelitunnin jälkeen peli jota mielellään voisi jatkaa samantien lisääkin, sillä se onnistuu koukuttamaan juuri oikeilla tavoilla, jotta peliä voisi mielellään jaksaa useamman tunnin lisää. Tässä alkuvaiheessa se ei ehdi muuttua erityisen turhauttavaksi, tylsäksi tai hitaaksi, vaikka pelissä onkin suht selvää että toistoa siinä tulee olemaan melko runsaasti. Taistelut toistavat erittäin nopeasti samaa kaavaa ja vaikka haastavammat viholliset vaativatkin vähän tarkempaa suunnittelua ja parempia demoneja, niin sellainen tietty jatkuvuuden kierre toiminnassa on osa syy miksi peli onnistuu koukuttamaan melko tehokkaasti intron aikana ja sen jälkeen.

Kokonaisuutena pelille on vielä paljon mahdollisuuksia tarjottavana, mutta en suoraan odota että kokonaisuus onnistuu isommin vaikuttamaan sillä tarinallisesti ja asetelmallisesti peli on suht kliseinen tapaus. Pelattavuudessa ovat ne ratkaisevat osat ja sitä kautta Eternal Exodus onnistuu parhaiten. Peli ei ehkä vedä mitään pisteitä ulkoasullaan tai tarinallisella annillaan, mutta tämä on ehdottomasti sellainen peli jota voisi kuvitella pelaavansa enemmänkin jos tilaisuus koittaisi. Tämä on toisaalta myös juurikin sellainen peli joka voi sitten joskus tulla osaksi PS Plussaa tai vastaavaa, mutta en usko että itse ostaisin tätä, koska peli ei niin paljoa ole vakuuttanut millään tavalla, edes pelattavuudessaan, vaikka se onkin sitä parempaa antia mitä tarjolla on.

Yhteenveto

Eternal Exodus on retrohenkinen peli ulkoasultaan, tietyllä modernilla vivahteella. Se on erittäin hyvin rytmitetty ja tunnissa peli ehtii jo koukuttaa simppeleillä, mutta hyvin tehdyillä puolillaan. Tarina ehtii kertoa intron, mutta olentojen pyydystyksessä on se pääpointti, mikä toimii esimerkillisesti. Sanotaa että selvät heikkoutensa kokonaisuudessa on hitaan kävelyn kautta ja grindaamista on luvassa todella paljon. Vaihtelua saattaa tulla myöhemmin, mutta suht itseääntoistava peli on kyseessä, ainakin aluksi.

Jatkaisin oitis siitä mihin jäi, jos tulisi osaksi Plussaa.

+ Hyvin tehty olentojen pyydystys ja kehitys

+ Monenlaisia olentoja

+/- Ulkoasu

- Itseääntoistava

- Grindaamista on luvassa

Arvosana: 7,0

Loistava

Synkältä vaikuttava asetelma ei kerro koko totuutta

Caligo

PlayStation Plus: Premium

Caligo

Nimestä on vaikea päätellä mitään ja kansikuvakin on hieman tulkinnanvarainen. Sanotaan että lopputulos olikin sitten merkittävästi erilainen, mitä itse ajattelin sen mahdollisesti olevan. Itse ajattelin että se on jotakin Little Nightmaresin tyylistä, mutta se ei ole lähelläkään.

Kokeiluversion pituus: 30 minuuttia

Ajatuksia ja kysymyksiä herättävä patikka

Pelin nimi ei kerro kokonaisuudesta oikeastaan mitään mutta kokeiluversion aikana pelistä saa todella hyvän kuvan. Pituudeltaan kokonaisuus on todennäköisesti lyhyempää sorttia ja monissa kohdissa peli etenee omalla rytmillään ilman että pelaajalla on juuri sanottavaa siihen. Ajoittain reitti hieman laajenee eikä ole pelkkää suoraa tietä eteenpäin. Pääasiassa Caligo on kuitenkin suoraviivainen kävelysimulaattori monenlaisissa maisemissa ja hyvällä tarinankerronnalla joka pääasiassa keskittyy nimeämättömän päähenkilön ja mystisen isännän keskusteluihin, samalla kun pelaaja ohjaa päähenkilö eteenpäin. Tarina itsessään on sitä sorttia että siitä saa enemmän irti kun kokonaisuudesta ei tiedä etukäteen juuri mitään, mutta tarina onnistui todella hyvin vakuuttamaan siitä että Caligolla saattaa olla oikein hyviä ajatuksia jaettavanaan, sillä puolen tunnin jälkeen tämä jätti oikein positiivisen mielikuvan jota voisi olla erittäin kiinnostavaa jatkaa.

Paljoa sanottavaa tästä pelistä ei meinaa keksiä, ilman että paljastaisi liikaa tarinasta, joka on parhaimmillaan juurikin silloin kun sitä saa käydä läpi omassa tahdissa, mutta sanotaan vaikka että mitä tulee pelin ulkoasuaan, on graafinen tyyli todella upea ja tarjoaa toinen toistaan hienompia ympäristöjä joita ihailla. Viimeksi ympäristöt ovat jättäneet yhtä positiivisen ja hieman yllättävän vaikutelman, umpisurkeassa pulmapelissä The Witness. Caligo ei ole yhtä värikäs, mutta sen tyyli toimii erittäin hyvin ja tarjoaa paljon hienoa ja vaihtelevaa katseltavaa samalla, kun koetaan kiinnostavaa ja hyvin rytmitettyä, sekä ajatuksia herättävää tarinaa.

Yhteenveto

Caligo on hyvin tehty, hyvin ääninäytelty ja tyylikäs kävelysimulaattori jossa erilaiset tyyliratkaisut toimivat todella hyvin yhdessä ja tarina avautuu hiljalleen, todella hyvässä rytmissä. Peli on pääasiassa tarinan seuraamista ja ajoittaista ympäristön tutkimista, joskin hyvin pienimuotoisesti. Pääasia on että peli on miellyttävää katseltavaa ja suuri vahvuus on siinä, että graafinen ulkoasu on todella hienon näköinen ja tarjoaa monenlaisia tapahtumiapaikkoja suoraviivaisessa tarinakokemuksessa.

Pelaisin oitis, jos tulisi PS Plussaan.

+ Kiinnostava ja hyvin rytmitetty tarina

+ Graafinen ulkoasu vaihtelevine ympäristöineen

- Liikkuminen voisi ajoittain olla nopeampaakin

Arvosana: 7,0

Loistava

Burtonmainen iltakävely

Keskiyön kävely

PlayStation Plus: Premium

Midnight Walk

Selvästi VR peliksi tarkoitettu kauhukävely jossa selvää Tim Burton tyyliä ja kevyttä pulmanratkontaa ainakin varsin lyhyen kokeiluajan puitteissa.

Kokeiluversion pituus: 30 minuuttia

Valoa pimeydessä

Peli alkaa vähemmän ilmiselvissä tunnelmissa. Pelihahmo, jonkinlainen epämääräinen ihmismäinen kummajainen lähtee liikkumaan yöllä, melko aavemaisessa paikassa ja pian huomaa, että hän ei ole paikalla yksin. Lähistöllä liikkuu valoa syövä hirviö, joka voi nopeasti tehdä selvää jälkeä pelaajasta. Suurilla tulitikuilla pystyy sytyttämään kynttilöitä ja varsin äkkiä pelaaja kohtaa myös vähän aran, mutta ystävällisen purkkiolennon, josta tulee yksi jatkuva valopilkku tässä melko pimeässä maailmassa ja hän on myös tärkein osa pulmanratkontaa pelissä.

Peli jakautuu karkeasti kahdenlaiseen pelityyppiin. On kävelysimulaattorimainen pulmanratkonta puoli sekä hirviöitä välttelevä piileskelykauhupuoli, pulmanratkonnalla, joista kumpikaan ei millään tavalla paranna tätä kokonaisuutta. Midnight Walk olisi toiminut paljon paremmin täysin tunnelmaan ja ympäristöihin keskittyvänä kävelysimulaattorina maailmassa, joka tuo mieleen useamman Tim Burtonin mielentuotteen. Hyvin lyhyessä kokeiluajassa pelistä ei saa erityisen kattavaa isoa kuvaa, ellei tässä sitten ole kaikki mitä pelille on tarjottavana ja se ei sitten ole paljoa. Pulmanratkonta on simppeliä eikä hirviön välttelykään ole monimutkaista, mutta varsinkin jälkimmäinen on turhauttavaa hidastamista joka ei paranna isoa kokonaisuutta yhtään.

Midnight Walk on alunperin ollut VR peli ja tästä näkee nopeasti että se on varmasti ollut ihan hyvä ajatus, sillä pelin tunnelmassa ovat sen suurimmat vahvuudet ja pelin maailmassa on tyyliä, mikä voi välittyä VR muodossa erittäin hyvin. Harmillista vain on että pelaaminen ei monesti ole yhtään hauskaa kun luvassa on jotakin muuta, kuin pelkkää ympäristössä kävelemistä ja miljööseen uppoutumista. Peli kun ei tee kauhuosuuksiaan eikä pulmaosuuksiaan erityisen hyvin. Joten tämä on helposti sellainen peli johon tuskin tulisi tuhlattua enempää aikaa, vaikka peli tulisi osaksi Plussan valikoimaa. Tällä pelillä kun ei ole paljoa tarjottavaa, paitsi jos pitää pelkurikauhusta jossa piileskely ja hiviiskely ovat ainoat vaihtoehdot.

Yhteenveto

Midnight Walk on kokonaisuutena vähän niin ja näin. Se nojaa vahvasti piileskelykauhun ja kävelysimulaattorin yhdistelyyn erittäin tyylikkäässä ympäristössä. Se mikä tunnelmassa saadaan, menetetään puhtaasti pelattavuudessa joka ei ole erityisen mukaansatempaavaa. Peli ei tarjoa juurikaan sellaista materiaalia joka todella veisi mukanaan koska tälläinen kauhu+pulmanratkonta asetelma ei nappaa, vaikka peli graffisesti näyttääkin erittäin hyvältä.

Pelaamatta jäisi myös plussaa.

+ Graafinen ulkoasu on erittäin upea

- Yhdistelmä piileskelykauhua ja pulmanratkontaa

Arvosana: 4,0

Huono

Ruutia ja mutantteja

Armahda minua isä 2

PlayStation Plus: Premium

Forgive me Father 2

Demoa olen pelannut tämän pelin edeltäjästä, joten jonkinlainen käsitys tästäkin pelistä on on ja aiemman pelin muistan lähinnä Doom tyylisenä räiskintänä monien muiden samanlaisten joukossa, ilman juurikaan mitään omaa ja mukana kaikki kliseiset heikkoudet.

Kokeiluversion pituus: 1 tunti

Boomer shooter kohtaa Cthulhun

Tunnin kokeiluaika on tässä tapauksessa riittävä sillä siinä saa aika hyvän kuvan siitä millainen peli on kyseessä. Peli hahmo on cthulhu mytologian mukaisesti enemmän tai vähemmän hullu ja viettää valmistautumisajan mielisairaalassa ja toiminta sitten sijoittuu milloin minnekin ja vastaan tulee erilaisia mutantteja ja cthulhuhenkisiä hirvityksiä. Asevalikoimassakin on hieman toisenmaailman fiilistä, mutta myös sellaista klassista otetta, kuten kaksipiippuinen haulikko. Tarinallisesti peli ei ole mitään ihmeellistä ja jos mukana oli jonkinlaista tarinaa intron lisäksi, se on jo unohtunut.

FMF2 on monien muiden tälläisten retroräiskintöjen tapaan peli josta ei lopulta keksi mitenkään suurta määrä sanottavaa ja kun peliaikaa on vähän, niin sekään nyt ei lisää materiaalia jota on käytettävissä. Ammuskelu toimii siinä missä monissa muissakin samanlaisissa peleissä. Oli sitten kyseessä todella retro Doom, tai jokin lukuisista uudemmista hengenheimolaisista. Aseena on aluksi pistooli ja pian valikoimaan tulee haulikko. Veitsi on viimeinen vaihtoehto kun joudutaan menemään lähitaisteluun. Pelissä on saatavilla useita eri variaatioita aseista, jos niihin viitsii käyttää resurssejaan. Ammuskelu pysyy suhteellisen mielekkäänä pitkälti siksi että perusteet ovat pelissä täysin kunnossa. Liikkuminen on sulavaa ja räiskintä pysyy mielekkäänä, kuten monissa muissa vastaavissa peleissä.

Varsinaisia heikkouksia kokonaisuudessa ovat pitkälti samat mitä monissa muissakin vastaavissa peleissä. Paikoin eteneminen on suht epämääräistä kun pitää etsiä värikoodattua avainta tai reitti eteenpäin ei ole tarpeeksi ilmeinen, mikä voi johtua osittain graafisesta tyylistä. Tarkkuus vaatii hieman totuttelua eikä ole iso ongelma. Pelissä ei kuitenkaan ole oikeastaan mitään sellaista joka erottaisi tämän monista kilpailijoistaan mikä on harmillista, koska teemallisesti peli toimii hyvin. Graafinen tyyli on erittäin hienon näköistä ja cthultu vivahteet ovat kiva lisä kokonaisuudessa.

Yhteenveto

Forgive Me Father 2 on hyvin selvä Doom-like sillä siinä on läsnä lähemmäs kaikki ne elementit mitä Doomissa. Demonien sijaan vastassa on enemmän Cthulhu henkisiä mutantteja ja tyyli on sen mukainen. Pelattavuudessa tämä ei juuri eroa monista kaltaisitaan, mutta ulkoasussa se on niitä astetta hienompia. FPS pelien joukossa kilpailu on kovaa ja tässä pelissä on aika vähän omaa, joten se ei juurikaan erotu joukosta.

Pelaisin osana Plussaa

+ Graafinen tyyli on hienon näköinen

+ Perusteet kunnossa

+ Cthulhu vivahteinen tyyli toimii

- Paikoin tarpeettoman epämääräinen

- Suht itseääntoistava

- Ei erotu monista muista vastaavista

Arvosana: 6,5

Erinomainen

Edeltäjänsä jalanjäljissä, ilman parannuksia

Uusi maailma: Vapautus 2

PlayStation Plus: Premium

Kingdom Come Deliverance 2

Edellinen peli sarjassa jäi peliajaltaan lyhyeen, sillä se oli rytmiltään aivan liian hidas ja tylsä. Puhumattakaan että pelissä oli turhauttava määrä opeteltavaa ja pelaaminen ylipäätään oli melko turhauttavaa. Saattaapi olla että tämä keskivertoa pidempi kokeiluversio on peliajaltaan enemmän, mitä pelasin ensimmäistä peliä sarjassa.

Kokeiluversion pituus: 3 tuntia

Edeltäjän ongelmat ja edeltäjän asetelmat

Kingdom Come Deliverance 2:ssa on sama päähenkilö kuin aiemmin ja vaikka lähtökohta onkin erilainen kuin ennen, se nollataan melko nopeasti ja peli alkaa hyvin samanlaisella metodilla kuin aiempi. Tarinaa spoilaamatta sen enempää, Henry on jäänyt tyhjän päälle ystävänsä/herransa typerien päätösten/toimien vuoksi ja nyt pitäisi korjata useammat tapahtumat, jotta päästään pois katuojasta ja takaisin aiempaan asemaan, korkeammalla arvoasteikolla. Tämä tapahtuu aloittamalla pienistä asioita ja hyödyntämällä pelihahmon ominaisuuksia, joita kehittämällä niitä.

KCD2 on yleiseltä rytmiltään juuri niin laahaava mitä aiempikin peli ja muuttuu erittäin nopeasti erittäin tylsäksi. Tarinallisesti materiaali ei ole erityisen koukuttavaa, paikoin nippa nappa siedettävää. Suurimmat ongelmat ovat juurikin siinä että intron jälkeen peli aukeaa siten, että pelaaja saa vapauden tehdä mitä haluaa, mutta peli ei tässä mielessä toimi erityisen hyvin. Kaikki mahdollinen on toteutettu murhaavalla hitaudella jossa käytännössä mikä vain yritys johtaa siihen että peli hahmo etenee hitaasti, kehittyy hitaasti ja miltein kaikki mahdollinen mitä tehdä voi, on toteutettu turhauttavalla epätarkkuudella ja kömpelyydellä. Ensimmäisen pelin kanssa tämän ymmärsi, mutta tämän pelin olisi tarkoitus alkaa asetelmassa jossa pelihahmo ei ole todellisuudessa täysi nolla ja näin ollen hänen pitäisi osata tehdä edes jotakin.

Jatko-osa menee vähän liiankin lähelle ykköspeliä eikä tunnu olevan kehittynyt mihinkään. Tarinallisesti ykkönen oli jopa hieman parempi, vaikka kummankin pelin rytmitys on sieltä heikoimmasta päästä eikä asiaa auta juuri yhtään sekään, että kun tähän yhdistetään rakenne jossa tähdätään realistisuuteen, mutta kyseinen realistisuus tekee pelistä monien mekaniikkojen ja ideoiden kautta hitaan, turhauttavan tai epämääräisen, ei peli ole missään kohtaa erityisen koukuttavaa pelattavaa. Sanoisin että tämän pelin kanssa olisi ollut paljon toimivampi ratkaisu, jos pelihahmosta olisi tehty selvästi kyvykkäämpi tietyissä asioissa, pelaajan valintojen mukaan, sen sijaan että hahmo ei ole kyvykäs missään.

Heikko pelattavuus heikolla rytmityksellä

Pelattavuudessa on paljon samanlaisia ideoita mitä monissa muissakin samankaltaisissa peleissä. Toiminta on niistä ehkä se, mikä tulee vahvimmin esille ja on harmillisesti yksi heikoimmin toteutettuja. Miekkailussa tuntuu että pelihahmo ei ole oppinut ensimmäisen pelin aikana mitään ja säännöt miekkailussa on myös sellaiset, että joko kaikkea ei kerrota, tai sitten säännöt muuttuvat ja ovat useimmiten merkittävästi pelaajan haitaksi painotetut. Suunnitelmallinen ja varovainen lähestymistapa on usein se kannustettava metodi, koska kun vastassa on yksi vihollinen, niin on tilaa leikkiä, mutta jo kaksi vihollista voi olla hyvinkin haastava tilanne, varsinkin kun pelihahmon ominaisuudet ovat niin onnettomat.

Pelattavuuden heikkous näkyy myös jousiammunnassa, mikä vaatii paljon totuttelemista, koska mikään pelissä ei ole kuten monissa muissa vastaavissa. Minipelimäisimmissä peliosuuksissa kaikki ei ole niin haastavaa ja kyse on enemmänkin siitä, että seuraa ohjeita huolellisesti, kuten rohtojen valmistuksessa. Paikasta toiseen liikkuminen ei sekään ole erityisen hauskaa, sillä isona juttuna on alusta asti se, että pelissä kaikki on vaikeaa, ilman että pelaajalla on alunalkaen mitään kunnollisia pelimerkkejä. Tallentaminen on onnistuu vain tietyissä tilanteissa, nukkuminen, syöminen ynnä muut ovat pakollisia, mutta peli ei opeta juuri mitään kunnolla, mikä tarkoittaa että iso osa peliä on harhailua ja kokeilemistä enemmän tai vähemmän tuurilla.

Peli on monella tavalla sellainen, että siitä saa varmasti enemmän kuin sitä pelaa enemmän ja tottuu pelin omalaatuisuuksiin, mutta ongelma on siinä, että tapa jolla peli alkaa ei kannusta tähän ja pelissä kestää aika todennäköisesti aika kauan että siitä alkaa saamaan mitään irti. Kokeiluversiokin on pituudeltaan 3 tuntia, eikä siinä ajassa saa aikaiseksi oikeastaan mitään, alustuksen lisäksi. Hyvin vaikea kuvitella että tähän tulisi missään kohtaa palattua vaikka peli ilmestyisi (ja jossain kohtaa tod näk parin vuoden sisään ilmestyykin) plussaan pelattavaksi. Toiminnallinen puoli ei ole niin hauskaa että sen parissa viihtyisi, pelissä ei ole kiinnostavia puolia juurikaan ja monella tavalla pelin omat jutut, ovat niitä ongelmallisempia osia kokonaisuudessa.

Ensimmäiseen peliin nähden vaikuttaa siltä että jatko-osassa ei ole tehty mitään parannuksia, vaikka lähtökohtien kautta siihen olisi ollut kaikki mahdollisuudet. Ensimmäisellä kerralla pelattiin maalaisella joka ei osaa mitään, omista juuri mitään ja joka on täysi luuseri, jolla suunta on tietysti vain ylöspäin. Olisiko ollut mahdoton ajatus että nyt pelataan ritarilla joka osaa jotakin, omistaa jotakin ja jolla suunta voi olla myös alaspäin, riippuen siitä, miten pelaaja pelaa.

Yhteenveto

Kingdom Come: Deliverance 2 kärsii aivan samoista ongelmista kuin edeltäjänsä. Se on kivan näköinen, mutta erittäin heikosti rytmitetty ja turhauttavan hidas peli jossa tämä on tarkoituksellinen ratkaisu, joka heikentää peliä merkittävästi saaden sen tuntumaan paikoin laahaavalta. Pelattavuus ei ole sieltä parhaasta päästä, varsinkaan taistelussa ja pelissä on valtavasti opeteltavaa. Tarina ei kokeiluversion aikana tarjoa laadusta tietoakaan ja peli menee nopeasti tylsäksi. Jos ensimmäinen peli ei napannut, tämä tuskin muuttaa tuntemuksia tätä sarjaa kohtaan.

+ Hyviä ideoita

+ Hienon näköinen

+ Paljon muuttujia ja tekemistä

- Laahaava rytmitys / Tylsä

- Heikko pelattavuus

- Turhauttavia mekaniikkoja riittää

Arvosana: 4,0

Huono

Mä vaan kävelin täällä

Kuolema kariutumassa 2: Rannalla

PlayStation Plus: Premium

Death Stranding 2: On the Beach

Ensimmäinen Death Stranding oli ilmestymisvuotensa huonoin peli, vaikka Mads Mikkelsen tekikin erinomaisen roolisuorituksen. Kakkospeliltä en odota yhtään mitään, ehkä se on tämän vuoden huonoin peli, tai ehkä se on mennyt toiminnallisempaan suuntaan, jolloin se on oitis edeltäjäänsä parempi.

Kokeiluversion pituus: 5 tuntia

Näyttää hienolta, mutta ei ole hauskaa pelattavaa

Toinen Death Stranding alkaa jonkinaikaa ensimmäisen jälkeen. Sam Porter Bridges (Norman Reedus) jatkaa elämänsä Loun kanssa samalla kun maailma jatkaa radallaan. Toismaailmalliset hirviöt ovat edelleen jatkuvaa arkipäivää ja ongelmat seuraavat toisiaan. Tragedia aiheuttaa Samille ongelmia ja tuo esiin uudenlaisen uhan, mutta uusi mahdollisuus tarjoaa hänelle suuntaa elämässä kun vanha tutta Fragile (Lea Seydoux) tarjoaa töitä Australiassa. Tarinaa alkaa kehittymään suht Kojimamaiseen tyyliin seuraten pitkälti ensimmäisen pelin sääntöjä ja tunnelmaa. Tuttuja ilmestyksiä on useita sillä mm. Guillermo Del Toron naama tulee vastaan. Uutena ohjaajanaamana nähdään Mad Maxit tehty George Miller ja yksi uusia näyttelijälisäyksiä on Elle Fanning. Kokonaisuudessa on selvät AAA projektin merkit, paljon isoja nimiä ja hyvin elokuvamaiset puitteet tarinankerronnassa ja ulkoisessa toteutuksessa. Pitkälti samat pelimerkit kuin edellisellä kerralla monine heikkouksineen ja satunnaisine vahvuuksineen.

Ensimmäisen pelin parasta antia oli muutama erinomainen roolisuoritus sillä Troy Baker oli erinomainen roistohahmo Higgs Monaghanin roolissa, mutta shown suurelta osin varasti uudestaan ja uudestaan Mads Mikkelsen Clifford Ungerina. Vaikka tarina jättikin paljon toivomisenvaraa ja mukana oli useampi heikko käänne, vähemmän hyvä roolisuoritus ja todella Kojimamaista perseilyä, niin peli oli hienon näköinen ja mekaniikkoja oli hiottu pitkälle. Kokonaisuudessa oli kuitenkin enemmän hyvin tehtyä katsottavaa, kuin hyvin tehtyä pelattavaa. Tässäkin mielessä jatko-osa seuraa täysin edeltäjänsä vanavedessä sillä valtaosa pelin paremmasta sisällöstä on katsottavaa eikä pelattavaa.

On the Beach näyttää hienolta ja on toteutettu elokuvamaisesti suurella määrällä välianimaatioita. Varsinkin alussa pyritään kertaamaan kaikki oleelliset asiat ja etenemään hyvässä tahdissa eteenpäin, vaikka Kojima pyrkiikiin ottamaan aikansa tiettyjen asioiden toteutuksessa. Tämä on juurikin sellainen peli jossa kestää varsin kauan että mitään oikeasti tapahtuu tai alkaa ja kun jotakin alkaa tapahtumaan, niin pelattavuuden suhteen, peli ei tarjoa sen parempaa sisältöä kuin ensimmäinen peli aikanaan, vaikka eri muuttujat tulevatkin nopeammin osaksi kokonaisuutta mitä ensimmäisessä pelissä. Jatko-osa selvästi olettaa että ensimmäinen peli on pelattu että tarina ja maailma ovat tuttuja ja pelattavuudesta saa nopeammin kiinni. Opeteltavaa on joka tapauksessa turhauttava määrä ja jatkuvat hidastukset ja valikkorallit tulevat liiankin tutuiksi.

Kehitystä siellä täällä, mutta kaikki laahaa edelleen

Varsinainen pelaaminen on edellisestä pelistä tuttua hidasta ja suunnitelmallista tarpomista paikasta A paikkaan B. Pelihahmo kuskaa paikoin suuriakin määriä tavaraa mukanaan ja pelin hidas rytmi on paikoin turhauttavalla tasolla. Suunnitelmallisuus korostuu jokaisella askeleella ja alkaa heti tavaran lastauksessa. Vaikka pelihahmo saakin nopeasti käyttöönsä moottoripyörän, niin monet osat peliä ovat jalkapatikalla sillä mäet ja kiviset paikat ovat monesti liian haastavia liikkua ja tietyt paikat vaativat tikkaita ja köysiä. Pyörä on lähinnä pitkien matkojen nopeaan taittamiseen ekä ensimmäisestä pelistä tuttu turhauttava ja laahaava tyyli ole kadonnut minnekään. Vaikka jatko-osa tekeekin useita asioita hyvin, niin ei se yllä mielekkyydessä merkittävästi edeltäjäänsä korkeammalle.

Pelissä vihollisiin lukeutuu niin ihmisiä kuin pt mörköjäkin. Kummatkin tarjoavat omanlaisia haasteitaan ja mörköjen tapauksessa pelaaminen monesti hidastuu entisestään mikä tekee näistä tilanteista oitis turhauttavampi ja aivan vääristä syistä. Ihmisten kanssa paikoin suoraviivainen taistelu on mahdollista koska pelaaja voi käyttää aseita hyödykseen. Tappavalla voimalla on omat seurauksensa joten pelin Metal Gear ajatukset ovat selviä ja hiiviskely on monesti kannustetumpaa kuin taistelu. Pomotaistelut ovat oma juttunsa, mutta tässäkin osassa pelillä on heikkoutensa. Monesti haastavuus tulee siitä, että mitä tarvikkeita pitäisi/kannattaisi kantaa mukanaan ja tietyissä tilanteissa varsinkin huomaa miten paljon eri tilanteet on rakennettu ajatuksella että pelaajalla on varusteet 1,2,3 ja 4 mukanaan. Se jatkuva valikkoralli ei tunnu loppuvan koskaan.

Death Stranding 2 ei edes yritä tehdä merkittäviä parannuksia, lähinnä lisäyksiä tuttuun kaavaan joka on peli heikommasta päästä. Monella tavalla tuntuu että tämä on niitä tapauksia joka toimisi paremmin elokuvana sillä valtaosa siitä varsinaisesta pelaamisesta ei ole erityisen mielekästä, kun taas elokuvapätkistä saisi yhteenkoottuna paljon enemmän irti. Vaikka pelissä onkin jokusia hyvin tehtyjä pelillisiä osia, niin ovat todella harvassa ja reippaasti 60% pelaamisesta turhauttavaa ja laahaavaa ja lopuista 40% prossasta puolet on suht selvää täytettä, valikkojen selaamista tai toistuvaa pläräämistä joka monesti olisi parempaa jos sen voisi automatisoida ohitetuksi.

Yhteenveto

Death Stranding 2: On the Beach tekee monien jatko-osien tavoin siirron kohti toiminnallisempaa suuntaan. Se ei kuitenkaan ole tarpeeksi koska peli on edelleen turhauttavan hidas, laahaava ja tylsä rytmiltään ja pelattavuudeltaan. Välianimaatiot ovat hienon näköisiä ja mukana on monta hyvää näyttelijäsuoritusta. Pelattavuudessa peli ei kuitenkaan kestä ja menee nopeasti todella Kojimamaiseksi pelleilyksi, joka ei ole erityisen koukuttavaa pelattavaa.

+ Hyviä näyttelijäsuorituksia

- Toiminnallisempia elementtejä

- Laahaava rytmitys

- Turhauttava pelattavuus

Arvosana: 3,5

Säälittävä

Pääarvio

Peli jota joukosta pelaisin kaikista suurimmalla todennäköisyydellä ja joka vakuutti syvimmin kestonsa aikana.

Noitien metsästyskausi

Mandrake: Noitapuun kuiskaukset

Mandragora: Whispers of the Witch Tree

Demo joka antaa oikein hyvän kokonaiskuvan siitä mitä on odotettavissa tässä tapauksessa. Kaikki alkaa ja kehittyy pitkälti juuri sillä tavalla ja siihen suuntaan kuin tälläisessä peleissä monesti käy.

Kokeiluversion pituus: 2 tuntia

Inkvisiittori noitajahdissa

Pelin tarina ei parin ensimmäisen tunnin aikana jätä erityisen hyvää vaikutelmaa ja tuntuu jäävän lähinnä sivuseikaksi. Alussa on kyllä intro jossa avataan vähän avainasioita ja lisää tulee kun pelin sää liikkeelle. Tarinaa kerrotaan tyylitellyillä piirroskuvilla ja kertojan selostuksella. Pelissä on myös ääninäyttely ja pienemmän budjetin pelin tapaan tarinaa tulee pelitilanteissa joissa puhujan puhelaatiko nousee ruudulle ilman mitään välianimaatioita tai vastaavaa. Keskustelut eri hahmojen kanssa rikastavat tarinaa hieman, mutta pääasiassa tuntuu että tarina ei ehdi isommin alkaa kokeiluaikana. Päähenkilö on inkvisiittori joka lähtee noitajahtiin. Siinä tilanne yksinkertaisimmillaan.

Pelissä on omat fantasiapuolensa, mutta ne ovat suhteellisen hillittyjä ainakin näin aluksi. Taikuus on osa kokonaisuutta, kuten myös monet vähemmän ihmismäisen viholliset aina susista ja hiisistä alkaen. Ryöväreitä tulee myös erilaisella aseistuksella ja ympäristöjä on luolastoista erilaisiin ulkomaisemiin, hieman asustuskeskeisesti. Kokonaisuudesta huokuu sellainen todella tutuntuntuinen yleisfiilis mitä tälläisissä peleissä yleensä on. Hahmonluonti on melko yksinkertainen, erilaisia hahmoluokkia on puolisen tusinaa ja varustuksessa on omat eronsa. Hahmonluonti ei kerää mitään irtopisteitä ja ääniäkin on vain kaksi, mikä korostaa että tässä nyt ei olla luomassa täysin omanlaista hahmoa.

Pelin roolipelielementit tuntuvat nopeasti sillä hahmonkehitys on hyvin kattavaa, merkittävästi kattavampaa mitä voisi peliltä odottaa alun hahmonluonnin jälkeen, jossa kampaukset ja parrat jättävät paljon toivomisenvaraa. Hahmonkehityksessä eri ammateilla on omat juttunsa ja muuttujia riittää aika paljon. Sama pätee myös varustukseen sillä vaikka se aluksi onkin aika simppeliä, niin kyllä toiminnassa nopeasti huomaa että miekka ja kilpi taktiikassa on erilainen fiilis mitä kahdenkäden miekan käytössä. Pelissä on myös souls-like vivahteisesti kestävyyspalkki rajoittamaan pelkkää hakkaamistaktiikkaa ja pidemmälle pääsee väistöliikkeen ja torjunnan hyödyntämisellä. Varsinkin oikein ajoitettu torjunta horjuttaa hyökkääjää.

Hyvin etenevä ja kehittyvä metroidvania

Pelissä alkaa parin tunnin aikana näkyä selvät metroidvaniamerkit. Lukittuja ovia alueella B voidaan avata myöhemmin alueella F ja näin saadaan oikotie. Alueella D tarvitaan tartuntakoukkua että päästään ylemmäs fast travel tulee nopeasti osaksi kokonaisuutta. Alueet ovat melko pinnallisia piilopaikkojen ynnä muiden suhteen, mutta pelin rytmi sopii tähän erittäin hyvin, sillä pelissä ei oitis hukuteta pelaajaa suunnaattomaan määrään erilaisia muuttujia, lukuisia reittejä ja muuta vastaavaa mitä genren pelit tuppaavat monesti tekemään. Tämä luo oikein hyvän alkuvaikutelman jossa kokonaisuuden moniin nyansseihin ehtii hieman totutteutua ennenkuin kaikki alkaa todella laajenemaan, jos niin edes lopulta käy.

Taistelu pelissä simppeliä, mutta hauskaa. Vihollisia on monia erilaisia, päätehtävien lisäksi mukana on oheisaskareita ja paikkojen tutkiminen on monesti kannattavaa. Varusteiden valmistaminen onnistuu, samoin myös niiden tehostaminen, joten muuttujia pelissä kyllä on, enemmän mitä pelin ulkoasu yleisesti antaisi ymmärtää. Peli on graafisesti kivan näköinen, mutta myös suht vaatimaton, minkä vuoksi pelin monet syvällisemmät ratkaisut ovat paikoin yllättävän kattavia. Mandragora on kuitenkin monella tavalla vaatimaton peli, jollaisia on tullut paljon vastaan. AA pelien joukossa tämä on kuitenkin yksi niitä tapauksia joka onnistuu luomaan erittäin positiivisen vaikutelman, koska se ei tunnu oitis ylisuurelta kokonaisuudelta tuhottomalla määrällä muuttujia, vaan enemmän hyvin rytmitetyltä peliltä joka saattaa edetessään sitten kasvaa isommaksi.

Yhteenveto

Mandragora on metroidavania joka alkaa suoraviivaisena, mutta hiljalleen se alkaa kehittymään ja kasvamaan. Rytmi on oikein hyvä ja muuttujia tulee mukavassa tahdissa. Kokonaisuus ei leviä käsiin, vaan pysyy ainakin kokeiluversion ajan melko hillittynä, mutta tarjoaa mukavasti tekemistä päätehtävien ja oheishommien muodossa ja vanhoilla alueilla on uusia juttuja, jos haltuunsa saa oikeita tarvikkeita. Ulkoasu on kivan näköinen mutta tarina jää melko olemattomaksi, ainakin näin aluksi.

Pelaisin plussassa tai vastaavassa palvelussa.

+ Asetelma fantasiaelementeillä

+ Pelattavuus muuttujineen

+ Metroidavania rakenne toimii

- Tarina tuntuu olemattomalta

- Vaihtelun vähyys

Arvosana: 7,0

Loistava

Bond 1

007 on valtava elokuvasarja, josta on tullut useampi pelikin ja First Light näistä viimeisin ja merkittävästi isompi kokonaisuus kuin moni sitä edeltänyt. First Light on kuin aloitus uudelle Bond pelisarjalle, sillä se vie pelaajan James Bondin uran alkuvaiheeseen eikä ole sidoksissa mihinkään aiempaan, paitsi Ian Flemingin luomaan hahmoon.

007: Ensivalo

James Bond aiheisista peleistä oma suosikkini on 007: Everything or Nothing joka on monella tavalla esimerkillinen Bond tarina ja Pierce Brosnanin viimeinen kerta 007 roolissa ja parempi kuin hänen viimeinen Bond elokuvansa. Muiden pelien kanssa on tullut vastaan jokunen hyvä tapaus, mutta itse en isommin lämmennyt GoldEye pelille, joskin, en lämmennyt myöskään N64:lle. First Light on kiinnostavaltava vaikuttava tapaus, mutta näihin osaa suhtautua erittäin varovaisilla odotuksilla.

James Bondin ensimmäiset vaiheet MI6:ssa

James Bond (roolissa Patrick Gibson, en muista nähneeni missään aiemmin) nuori lentosotamies, joka värvätään salaiseen palveluun, MI6, hänen osoitettua kykynsä tehtävässä, josta hän oli ainut selviytyjä. Tästä alkavat kovat haasteet armottomassa koulutuksessa joka johtaa hänet nopeasti toinen toistaan vaarallisempiin tilanteisiin useissa tehtävissä, joiden jälkeen hän saattaa hyvinkin ansaita 00-numeronsa. Tarkkuus mielessä tämän pelin olisi pitänyt olla James Bond: First Light, sillä hän on 007 aika pienen osan ajasta ja tämä on peli on enemmänkin hänen matkansa kohti sitä tuttua statusta. Seikkailuun mahtuvat monet ratkaisevat Bond elementit, megalomaaninen roistohahmo, häijyjä kätyrihahmoja, femme fatale vivahteinen tuttavuus, kilpailevia 00-kokelaita sekä veteraaniagentti jolla on oitis jotakin Bondia vastaan. Niin ja tutut koodinimihahmot kuten M ja Q.

Bond on hahmona nähnyt monta erilaista variaatiota ja tämä on erittäin lähellä alkuperäistä lähdemateriaalia, joskin pari asiaa on pielessä. Tosin silmien väri ei ole yksi niistä, mikä monesti pistää itsellä silmään ensimmäisten asioiden joukossa. Tämäkään Bond ei ole mustatukkainen, kuten kirjoissa, mutta hänellä on  kirjoissa kuvattu arpi poskessa, mitä ei ole missään aiemmin (muistaakseni), joskin arpi tuntuu olevan paljon näkyvämpi, mitä kirjoissa joissa se kuvataan ohuena. Mutta pääasiassa hahmo näyttää siltä, miltä Bondin pitääkin ja kuullostaa myös hyvältä. Koska kyseessä on nuori versio hahmosta, niin sellainen tietty kylmyys ja teräksisyys mitä hahmossa myöhemmin on, ei ole vielä kehittynyt. Poikamainen huumori ja charmi ovat läsnä ja monet Bondimaisuudet ovat osana kokonaisuutta, joten ei jää epäselväksi että kyseessä on tuttu hahmo, vaikkakin uudella aikakaudella. Pelkästään hahmon sanailu eri tilanteissa todella toimii, oli Bond tekemisissä kenen kanssa tahansa.

Koska Bond on hahmo joka ei oikeastaan ikäänny, vaan muuttuu aikakauden mukaiseksi, on nyt kyseessä James Bond, jonka uran alkuaika on 2000-luvulla eikä 1900-luvun ensimmäisellä puolikkaalla, kuten ensimmäisissä tarinoissa joita Fleming kirjoitti 50-luvulla. Nykyaika muuttaa monia asioita joita kaikki eivät välttämättä isommin siedä, mutta Bond on muuttunut monta kertaa aiemminkin sillä Roger Moore oli merkittävästi erilainen Bond mitä Sean Connery ja Timothy Dalton vielä merkittävästi yksikään aiempi, ollen mahdollisesti se kaikista uskollisen versio kirjojen hahmoon verrattuna. Oma suosikkini on kuitenkin aina ollut Pierce Brosnan, joka tuntuu nykyään mietittynä Bondilta joka on modernimpi hahmo, mutta silti Bondmainen. Viimeisin elokuva Bond, Daniel Craig, on tyylillisesti Daltonin kaltainen, melko kylmä hahmo, mutta selvästi modernimmassa maailmassa kuin aiemmat ja moderneimmilla toimintaelokuvatyyleillä. Gibsonin peliversio hahmosta on kuin jotakin, mikä voi helposti kehittyä mihin tahansa suuntaan, mutta joka on tässä vaiheessa vielä niin poikamainen ja veikeä, kuten Roger Moore, että ei hän ihan äkkiä muutu sellaiseksi hahmoksi, millainen Bond alunperin on ollut.

Tarinallisesti First Light etenee ja kehittyy kuten Bond elokuvat yleensä, varsinkin puolivälissä, sillä modernit ratkaisut näkyä ja tuntua merkittävästi enemmän alkupuolella. Lopetus on kuitenkin se, mikä heikentää kokonaisuutta merkittävästi ja tässä on tehty juurikin se kaikista typerin lopetusmetodi, eli keskeneräiseksi jäävä tarina, jotta on helpompaa myydä seuraava Bond peli 3-5 vuoden päästä. Spoilaamatta mitään voidaan sanoa että vaikka monet loppupuolen tapahtumat ovat hyvin selvää Bondimaista materiaalia, niin se viimeinen käänne tuntuu joltakin, mikä menee todella lähelle Daniel Craigin ensimmäistä Bond elokuvaa, Casino Royale, joka myös ei osannut lopettaa kokonaisuutta, vaan pohjusti oitis jatkoa. Lisäksi, ei ole mitenkään vaikeaa päätellä, että kuka tai mikä se mysteeripelaaja on. Pienempänä juttuna on myös harmillista että loppu tulee vähän töksähtäen eikä sivuhahmoille anneta tilaa sanoa vielä paria sanaa, huomioiden millaisessa tilanteessa Bond heidät pelin loppupuolella näki.

Ammuskelua onnistuu ilman 00-lisenssiäkin

Pelinä First Light on hyvin selvä aikakautensa tuote. Vaikutteita löytyy vaikka mistä, sillä useammalla tavalla mieleen tulee PS2:n 24: The Game ja 007: Everything or Nothing, PS3:lta Uncharted 3: Drake's Deception ja Tomb Raider sekä useampi moderni peli, erityisesti PS4:ltä uusimmat Hitmanit. Pelin tekijät ovat Hitman sarjalla ansainneet kannuksensa, mutta harmillisesti ne rasittavat Hitman puolet näkyvät tässä kokonaisuudessa enemmän, kuin sellainen hyvä flow, mitä on Uncharted sarjassa nähty alusta asti ja kokoajan paremmin tehtynä (Lost Legacy pois lukien). Kokonaisuudesta ei puutu nopeita tilanteita, tappeluita, ajamista ja kiipeilyä tai hiippailua ja toiminnassa nimenomaan tappelu korostuu enemmän kuin ammuskelu, vaikka sekin on läsnä kokonaisuudessa.

Toiminta on pelin parhaita puolia ja Bond on erittäin taitava tuliaseiden kanssa. Vaikka 00-lisenssiä ei löydy, niin tilanteissa joissa viholliset vetävät aseet esiin, on lupa tappaa. Tilanteet joissa ammuskelua ei vihollisten toimesta ole aloitettu, tai provosoitu, ei voi kylmäverisesti vain ampua kaikkia ja hoitaa tilannetta siten. Tämä sääntö pitää pelissä yllä tiettyä rytmiä jossa suunnitelmallisuudella on iso osa kokonaisuudessa. Aseiden ammuksetkin ovat monesti aika vähäiset, mikä pakottaa monesti vaihtamaan aseita lennosta ja tämä on eräs asia missä peli onnistuu erittäin hyvin. Siiinä missä Unchartedissa voi monesti pitäytyä tietyssä aseessa ja siihen monesti saa ammuksia, joutuu tässä rymistelyssä vaihtamaan ja käyttämään mitä ikinä aseita haltuunsa saa vihollisilta. Toiminnassa tämä on huomioitu erinomaisesti sillä nyrkkitappeluissa on ne nykyajan tärkeimmät raaka-aineet väistön ja torjumisen kanssa, mutta ympäristön käyttä on erittäin iso apu, sillä tavaroiden heittely ja vihollisten paiskominen helpottavat käsirysyä varsinkin kun vastassa on enemmän kuin yksi vihollinen.

Puhtaan toiminnan vastapainona on hetkiä, joissa ideana on toimia enemmän vakoojamaisesti, hiljaa ja hiiviskellen. Nämä ovat sitä selvää Hitman kamaa ja pelin nopeasti turhauttavimpia kohtauksia. Eivät siksi että ne olisi tehty erityisen huonosti, vaan enemmänkin siksi että monesti niissä on selvästi yritetty tehdä eteneminen joko väkinäisen pulmanratkaisun tavalla, tai aarteenmetsästysmekaniikalla, samalla tarjoten myös mahdollisuus löytyy vaihtoehtoinen reitti jotakin melko kryptistä reittiä pitkin. Ajoittain nämä kohdat todella ärsyttävät kun ilmeistä reittiä yritetään selvästi kampittaa ihan vain että pelaaja tutkisi paikkoja enemmän ja tämä menee helposti pelkäksi ees taas ravaamiseksi. Näissä pätkissä esiin nousee kuitenkin yksi pelin oma juttu, nimittäin bluffaaminen. Bond voi hoitaa tietyt osuudet puhumalla itsensä pois ja bluffaaminen on iso osa kokonaisuutta, jonka Bond voi sitten nopeasti kääntää edukseen kun päättää aloittaa tappelun. Suoraviivainen lähestymistapa tilanteisiin  on yleensä vaihtoehto, mutta näissä tapauksissa sitä sitten saa mitä tilaa.

Pelissä on vahvasti läsnä myös monet asiat, jotka tuntuvat olevan kaikissa nykypeleissä, jotka haluvat ruksia kaikki laatikot laatupelin tarkistuslistasta. Ajoittain käydään keskusteluja joissa Bond voi valita vastauksiaan, hyvin suppeista vaihtoehdoista mutta kuitenkin. Pomotaisteluita tulee vastan jokunen, huippuvarusteella pääsee leikkimään rymistelykohtauksessa, hidas hetki suurella määrällä tarinaesineitäkin löytyy ja QTE pätkiäkin tulee vastaan aina välillä. First Light tuntuu todella modernilta peliltä jossa on läsnä lähes kaikki mitä voisi tässä kohtaa melkein jo olettaakin olevan. Pomotaistelujakin löytyy muutama, mutta perus käsirysyjen lisäksi mukana olevat ovat lähinnä hiekompia versioita siitä, mitä Batman: Arkham City teki Mr. Freezen kanssa kauan sitten, ja mistä kukaan ei ole onnistunut pistämään paremmaksi.

Se on hauska nähdä että yksityiskohtiin on panostettu

Bond, Jimmy Bond

First Light pyrkii olemaan kuin monet Bond elokuvat ja se näkyy monessa osassa tarinaa, jossa toistetaan tuttuja kaavoja, joskin modernissa maailmassa. First Light ei missään kohtaa menee täyteen woke hömppään, vaan pyrkii olemaan uskollinen juurilleen, vaikka maailma ja hahmo eivät olekaan sellaisia mitä ne olivat viime vuosituhannella. Bond on myös vielä kehitysvaiheessa ja tästä syystä kaiken ei tarvitse vielä olla sillä tasolla, jolla se on peleissä ja elokuvissa tähän asti harvoja poikkeuksia lukuunottamatta ollut. Tosin, on hauska nähdä kun monia Bond kliseitä tuodaan kokonaisuuteen, osaa ilmeisesti, osaa vaivihkaa.

Ihmeellisiä vempaimpia, kauniita naisia ja nopeita ajoneuvoja

Valtava osa sekä toimintaa että hiljaisempaa etenemistä rakentuu vempaimien käyttöön. Vempaimet ovat erittäin arvokkaita keinoja tehdä selvää vihollisista, teknisistä laitteista, tai sitten niillä pystyy hämäämään siviilejä, tai vihollisia. Pelaaja voi kantaa mukanaan rajallista määrä näitä laitteita, mutta ne ovat pääasiassa hyvin tehtyjä kaikki, vaikka osa tuntuukin merkittävästi toisia paremmilta monipuolisissa tilanteissa ja koska koskaan ei voi varmaksi etukäteen tietää että mitä haasteita vastaan tulee, täytyy varusteet valita arpomalla, mikä on hieman turhauttavaa, mutta sitten täytyy vain valita ne varusteet jotka todennäköisimmin ovat hyödyllisiä erilaisissa tilanteissa. Q-laitteet ovat vahva osa Bond tyyliä, varsinkin ennen Craigin Bond aikaa, jolloin vempaimet menettivät vähän otettaan. Tosin, koska teknologia on paljon isompi osa koko maailman tilaa, ei nyt ollaan missään Conneryn ajan maailmassakaan jossa kaikki vempaimet olivat mitä ihmeellisimpiä

Bond tytöt ovat toinen iso osa Bond elokuvan DNA:ta ja tässäkin tarinassa heitä on useampi. Joskaan peli ei seuraa sitä tuttua kaavaa mitä Bond elokuvat seurasivat varsin pitkään, aina välillä hieman kaavaa rikkoen ja tehden jotakin omaa. Sellaiset tietyt tutut vivahteet on havaittavissa ongelmitta, mutta tässä modernissa ja varovaisessa maailmassa ei enää uskalleta tehdä ihan kaikkea. Pelissä ei monet asiat tehdään ns. Hyvällä maulla ja sen verran vihjailevasti, että päästään aika lähelle sitä tasoa, millä Bond pelissä on monesti oltu. Myös roistopuolelal ollaan vahvasti samalla radalla, millä lukuisissa Bond elokuvissa. Pelin yksi pääroisto on hyvin samanlainen mitä Hugo Drax, Elliot Carver tai monet muut megalomaanimiljardöörit jollaisia sarjassa on monesti tullut vastaan. Heillä on sitten kätyrihahmoja eri tasoilla ja eräänä Bond kliseenä on myös se, että pääroisto harvemmin on se jonka kanssa Bond oikeasti yhteen viimeiseeksi. Roistopuolella on myös sivuroistoja joiden rooli kokonaisuudessa on pienempi, mutta silti toimiva, tulee mieleen parista Brosnanin Bond elokuvasta Vladimir Zukov.

Tutut hahmot: M, Q ja Moneypenny ovat kaikki ihan hyvin tehtyjä. M on selvästi pyritty tekemään omanlaisekseen. Hänen kanssaan ei ole yritetty toistaa sitä mitä Judy Dench teki esimerkillisesti, tai mitä Ralph Fiennes viimeisimmäksi, niiden klassista M hahmojen tapaan. Moneypenny tosin on niin selvästi kuin Naomie Harris Craig kaudella, varsinkin ulkoisesti, joskin hänen rooliinsa on kuin yhdistetty Ben Wishawn versio Q:stä, tietokone-experttinä. Varsinainen Q on täysin omanalisensa hahmo ja helposti yksi pelin parhaita hahmoja jossa on vähän sellaista mentorihahmoa Bondilla, isällistä viisautta ja ymmärrystä, sekä monesti myös sanatonta tukea. Mutta myös sitä teknologiavelhomaista asennetta, joka ei ole vielä toiminut Bondin kanssa niin kauan että olisi kyllästynyt hänen temppuiluunsa.

Viimeisneä osana ovat sitten ne ajoneuvot ja vaikka ajamista onkin hurjastelumielessä aika vähän, niin niillekin pätkille on aikansa ja paikkansa seikkailun aikana. Vaikka itse en yleensä ole tälläisten pätkien suuri ystävä, niin sanoisin että tämä seikkailu on yhtä tälläistä osuutta vajaa, kun taas niitä hitaampia soluttautumispätkiä on ainakin yksi liian paljon. First Light on pidempi peli mitä odotin sen olevan ja vaikka pelin rytmitys on pääasiassa hyvä, niin muutamassa osassa tuntuu että siinä olisi pitänyt olla enemmän monipuolistamista. Ei niinkään ammuskelun/tappelun tasapainoittamisessa hiiviskelyyn tai kiipeilyyn, vaan juurikin ajoneuvoilla temppuiluun.

Tästä se vasta alkaa

First Light on peli joka aloittaa kokonaan uuden pelillisen aikakauden James Bondille ja tästä eteenpäin tilanne kehittyy sillä kun Bond on osoittanut kykynsä, saanut tittelinsä ja päässyt sisään agenttimaailmaan, on mahdollisuuksia enemmän. Koska peli jättää yhden juonikuvion avonaiseksi, vaikka ei olisi pitänyt, on selvää että tästä jatketaan tavalla tai toisella. Heti seuraavassa Bond pelissä ei tarvitse esitellä SPECTREä, vaikka jonkinlainen protyyppiversio tästä organisaatiosta todennäköisesti on jo olemassa tässäkin Bond maailmassa ja tarinajatkumossa. Mahdollisuuksia on muutenkin todella paljon sillä jos aletaan käyttää tuttuja hahmoja elokuvista, kuten Alec Trevelyan / 006, Francisco Scaramagna tai se ilmeisin, Erns Stavro Blofeld, on riskinä että hahmo ei toimi erityisen hyvin, varsikin jos hahmoa muokataan liikaa, on huomattiin todella tuskallisesti Goldeneye Reloadedissa joka pärsäsi lähemmäs kaikki hahmot todella pahasti. Mutta tämän pelin perusteella pelintekijät osaavat käyttää hahmoja hyvin ja omalla tavallaan.

Bond pelien joukossa First Light on helposti sieltä parhaasta päästä, ollen hyvä pitkälti kaikilla osa-alueillaan. Sanotaan että oma puhdas suosikkini 007 peleissä on edelleen Everyhting or Nothing, joka tuntuu paljon enemmän Bond elokuvalta ja joka omalla aikakaudellaan oli selvästi se paras Bond peli ja oikein pätevä PS2 peli, vaikka siinä omat heikkoutensa olikin, joita on turha kiistää ja jotka tuntuvat paljon selvemmin, jos peliä nykyään pelaa. First Light on myös oman aikakautensa tuote siinä mielessä, että nykyään taso on korkeampi ja vaatimukset myös. Tietysti PS5 aikakauden peli on monella tavalla paremmin tehty kuin PS2 aikauden peli, sillä pelien budjetit ovat isompia, pelattavuutta on todellakin osattu kehittää oikeaan suuntaan ja pelien tekemiseen käytetään paljon enemmän aikaa. Tämä on yksi syy miksi pelien vertailussa täytyy myös muistaa että ne ovat hyvin eri aikakausilta. Mikä ei tosin vanhmpia pelejä juuri pelasta sillä esimerkiksi N64 Goldeneye ei pärjää Bond pelien vertailussa yhtään, vaikka monet sitä yhtenä FPS pelien kuninkaallisena pitävätkin (en ole yksi heistä).

007: First Light on kokonaisuutena hyvä Bond peli. Onko se vuoden parhaita pelejä, ei välttämättä,  mutta pärjää kyllä vertailussa aika monen kanssa sillä pääasiassa kokonaisuus on tehty laadukkaasti ja pelissä on mukavasti vaihtelua ja monia erilaisia puolia joita Bond seikkailulta voisi odottaakin. Samalla tavalla kuin pelifirma Teyon on onnistunut erittäin hyvin Terminator ja Robocop pelien kanssa ja heidän toivoisi seuraavaksi tekevän Judge Dredd aiheisen pelin, on tämän pelin tekijöinä oleva IO Interaktive onnistunut Bond aiheen parissa sen verran hyvin, että he voisivat olla erittäin hyvä valinta tekemään Mission Impossible aiheisen pelin seuraavaksi, paitsi jos seuraavana listalla on uusi Hitman, tai suoraan seuraava 007 peli. First Light on joka tapauksessa laadukkaasti tehty peli, joskaan ei täydellinen sellainen.

Yhteenveto

007 First Light on erinomainen Bond peli, mahdollisesti jopa se paras. Peli tarjoaa erittäin mielekästä toimintaa, kiipeilyä, vakoojameininkiä ja Bondmaista seikkailua hyvällä toteutuksella. Pelattavuus on hyvällä tasolla, tarinankerronta on hyvällä tasolla ja Bondin esittäjä on hyvä. Roisto jättää vähän toivomisen varaa ja tarinan loppupuolella päädytään jättämään asioita kesken, mutta isona kokonaisuutena tämä toimii erittäin hyvin Bond "syntytarinana" ja hänen ensimmäisenä seikkailunaan jolla hän ansaitsee 00-statuksensa. Bond fanille erittäin hyvä hankinta.

+ Toimintaa on hauskaa nyrkein ja pyssyin

+ Bond elementit ovat läsnä

+ Hyvä rytmitys ja pituuttakin riittää

+ Hyvä Bond ja tukijoukko

- Hiiviskelypainotteiset osuudet tuntuvat venytetyiltä

- Paikoin turhauttavat tutkiskelu/etsiskely osat

- Roistohahmoissa olisi ollut parantamisen varaa

- Tarinan lopetus

Arvosana: 7,8

Erityinen

Tästä on hyvä jatkaa

Tietyt pelit ovat sellaisia että ne on helppo poimia ja pelata uudestaan ja uudestaan ja monesti niissä ei edes mene erityisen paljoa aikaa. Mutta sitten on niitä pelejä joiden kanssa sitä aikaa joutuu äkkiä varaamaan kahden ellei kolmen pelin edestä. Joissakin tapauksissa kyse on enemmänkin siitä että viitsiikö pelin oikeasti aloittaa alusta asti, kun sen on kerran pelannut läpi kokonaan ja tehnyt mahdollisesti kaikki aktiviteetit ja vastaavat.

Jos aikaa olisi tuhlattavaksi asti, tulee mieleen parinkin tapausta jossa niin kävisi, niin todennäköisesti useat näistä listauksen peleistä tulisi pelattua uudestaan. Sitten on tietysti niitä pelejä jotka on tullut pelattua ei niin pitkä aika sitten uudestaan ja niitä ei tähän niputeta mukaan,  vaan tähän kuuluvat ne, joita ei ole tullut hetkeen pelattua, vaikka hieman houkuttaisi.

KUNNIAMAININTOJA

Final Fantasy VII

Peli täyttää ensi tammikuussa 30 vuotta, niin hieman houkuttaisi pelata tämä taas kerran alusta loppuun asti ja katsoa että kuinka hyvin se nappaa. Mutta ongelmana on että itse en nykyään isommin enää innostu näistä tekstitulvapeleistä.

Alan Wake II

Kerran pelattu ja kaikki mahdollinen tehty, mutta ilmeisesti mukana olisi muuttujia jotka saa selville vasta kun pelaa toisen kerran, mutta eipä ole siihen vielä uppouduttu.

Kingdom Hearts: Birth by Sleep

Voisi sanoa että yksi todennäköisimpiä pelejä jonka saattaisinkin pelata uudestaan, kun viime vuonna Kingdom Hearts II oli uudestaan pelattavana, kun peli täytti 20 vuotta. Birth Sleep on tosin astetta raskaampi peli aloittaa uudestaan.

Batman: Telltale series

Batman ja Batman: Enemy Within kaksikko olisi houkuttelevaa pelata, etenkin erikoisgrafiikoilla, vaikka kumpikin on useamman kerran pelattu läpi erilaisilla valinnoilla.

Final Fantasy XVI

Pelissä kun on New Game+ tila, niin kiinnostaisi hieman pelata sekin, mutta epäilen että ei ihan äkkiä ole aikaa, varsinkin kun tämä on vielä suht uusi peli jonka pelaamisesta ei ole yhtä pitkää aikaa kuin monen muun.

24. Evil West

Ehdottomasti juuri sellainen peli joka tuntuu olevan yksi niitä, kuin itselle tehtyjä tapauksia ja jonka pelaamiseen ei lopulta edes mene niin kauaa. Pelissä on omat haasteensa, mutta se on niin hauskaa mättöä että kyllä toiston yli kahlaa suht kivuttomasti uudemmankin kerran kun ensimmäiselläkin kerralla oli hauskaa kokeilla erilaisia aseita.

23. Alpha Protocol

Agenttipeli jossa on paljon hyviä aineksi, varsinkin tarinallisesti, mutta joka on pelattavuudessa tapaus joka jättää aika paljon toivomisenvaraa. Kuitenkin yksi peli jossa on puolensa ja joka voisi olla kiinnostavaa pelata uudestaan todella pitkän ajan jälkeen ja suht uusilla silmillä ja ajatuksilla.

22. TitanFall 2

Yksi parhaita räiskintöjä jossa on jopa hieman yllättävää syvyyttä mukana. Ehdottomasti yksi peli jonka pelaisi mielellään uudestaankin sillä tästä on jäänyt mieleen se melko laaja vaihtelun määrä mitä kokonaisuudessa on tarjolla uudestaan ja uudestaan erilaisten aseiden ja sotakoneiden muodossa. Tarinakin on yllättävän hyvä.

21. Judge Dredd: Dredd vs Death

Oikein hyvä räiskintä, vaikka siinä hieman aika näkyykin. Ideallisesti tämä on konsepti josta saisi irti todella paljon enemmänkin, mitä siitä on otettu pidetys-mekaniikalla ja erilaisilla ammuksilla. Sanotaan että kunnes Dredd seuraa Terminatorin ja Robocopin perässä, tämä on parasta Judge Dreddiä mitä tarjolla on. Peli muodossa, sillä elokuva Dredd on parempi.

20. Mad Max

Peli josta olen tehnyt lähemmäs kaiken, paitsi kaikkia tropheja, joten siinä olisi jotakin minkä vuoksi tähän voisi palata. Tosin, sitten on myös se hyvä tappelusysteemi josta saisi paljon irti. Mutta tämä on myös yksi niitä pelejä joka on todella rakasta pelata alusta asti, koska tekemistä on niin paljon ja kun haluaa monesti tehdä kaiken heti, että saa parhaat tavarat, niin tämä on aika hidastavakin peli tarinallisen etenemisen suhteen. Mutta samalla aikaa tämä on myös peli jossa on sitä selvää Mad Max fiilistä.

19. FEAR

Erinomainen yhdistelmä kauhua ja toimintaa, vieläpä todella hyvillä aseilla ja lisätehosteilla. Ei edes kovin pitkä peli, mutta molempien lisärien kanssa pituus äkkiä kasvaa ja tarinallisessa mielessä pitäisi myös pelata FEAR3 siihen perään, joten kyllä tässä on äkkiä aika paljon pelattavaa.

18. Bulletstorm

Yksi huippuhyvä räiskintä, vaikka jääkin tarinallisesti pahasti kesken. Ehdottomasti mielekästä ammuskelua juuri oikeanlaisilla lisuikkeilla ja tyyliratkaisuilla, puhumattakaan hurtista huumorista hyvillä ääninäyttelijöilllä. Helposti yksi helpommin aloitettava peli jossa ei ole niin suurta kynnystä aloittaa uudelleen alusta.

17. Cyberpunk 2077

Tästä voisi nyt saada paljon enemmän irti kun peli on rakennettu lähes kokonaan uudestaan ja paranneltu merkittävästi. Mutta koska tämä on yksi massiivinen kokonaisuus, niin pakko todeta että tätä ei niin vaan aloiteta, koska siihen saa sitten upottaa kymmeniä tunteja että saa pelattua edes koko päätarinan loppuun asti, puhumattakaan kaikesta oheistekemisestä ja vastaavasta.

16. Greedfall

Yksi parempia roolipelejä mitä on vastaan tullut ja kun jatko-osa osoittautui nopeasti todella suureksi pettymykseksi, osaa tätä peliä arvostaa merkittävästi enemmän. Vaikka kokonaisuudessa on omat heikkoutensa, niin siitä huolimatta tämä olisi kiinnostavaa pelata uudestaan erilaisella tyylillä, aseilla ja vastaavalla, katsoen että kuinka hyvin peli nappaa uudella pelikerralla.

15. Star Wars Jedi: Survivor

Fallen Orderin tavoin ehdottomasti todella houkuttelevaa pelattavaa ja vaikka Fallen Orderissa houkuttaisi käydä uudestaan läpi pääasiassa Dathomir (parhaat pomotaistelut) sekä loppuhuipennus, niin Survivor on se pelissä jossa on enemmän mielekästä sisältöä ja toimintaa valosapelin kanssa. Tarinallisesti pelin loppuhuipennus on kuitenkin sellainen joka ei isommin houkuta joten tämän pelaamisessa on aika selvä kynnys.

14. Steelrising

Yksi näitä parempia soulslike pelejä, joka on jäänyt aika vähälle huomiolle monien isompien haaliessa kaiken huomion. Tämä on kuitenkin yksi peli jonka mielellään pelaisi uudestaankin, mahdollisesti aloittaen aivan alusta ja uudella hahmolle ja uusilla tempuilla, tai sitten NG+ mielessä ja tutuilla todella hyvillä tarvikkeilla. Loppuviimeksi ei edes erityisen pitkä genren peliksi eikä myöskään niin vaikea kuin monet muut.

13. Uncharted: Lost Legacy

Suurin syy on tavallaan siinä että tämän kanssa saisi tehtyä trophy setin valmiiksi Legacy of Thieves kokoelmasta josta Thief's End on pelattu myös siten että muutamat irto trophytkin on tehty. Tästä pelistä ei itsellä ollut tallennusta enää tallessa, joten tämä pitäisi pelata kokonaan alusta asti ja tehdä aivan kaikki, mikä on kokonaisuutena suht iso työ ja siksi tätä on vaikea aloittaa, vaikka vähän olisi houkutintakin. Vähän bullshittiä että Thief's Endin platina PS5:llä vaatii myös tämän pelaamisen.

12. Tomb Raider

Tämä on yksi näitä pelejä joka on hieman noussut esiin nyt kun uusi Tomb Raider peli on tulossa ja myös tv-sarja aiheesta. Tämä reboot oli hyvä peli ja sen pelaamisesta on mennyt sen verran aikaa, että tämä voisi napata ihan hyvin nyt taas pitkästä aikaa. Tosin samalla aikaa pari muutakin Tomb Raider peliä houkuttaisi, kuten Legend, mutta sanoisin että sen kylkeen pitäisi sitten pelata myös Underworld, kun ovat tavallaan samaa tarinaa. Lisäksi tämä Tomb Raider on vähän raskas pelata kuin ensimmäisen pelin anniversary remake, se ensimmäinen remake, kun toinen remake samasta pelistä on seuraava iso Tomb Raider peli.

11. Darksiders II

Darksiders sarjassa on muutama peli jotka tekisi mieli pelata uudestaan, etenkin nyt kun seuraava peli jatkaa tarinaa. Mutta samalla aikaa monet ovat aika pitkiä ja täynnä tekemistä. Sanoisin että tämä kakkonen on, mikä tuntuu omalla kohdalla siltä, mikä on jäänyt eniten ns. Kesken, vaikka tarina on pelattu kokonaan ja iso osa sivutehtävistäkin tehty. Mutta tästä muistuu mieleen se keräiltävän tavaran määrä, mikä tekee kokonaisuudesta niin uuvuttavan laajan, vaikka siellä onkin luvassa hyvät palkinnot. Tämän kanssa tosin pitäisi palata PS3:lle jossa on tallella oma tallennus josta voisi jatkaa NG+ muodossa.

10. Darkness II

Yksi parempia räiskintöjä ja vieläpä merkittävästi tyylikkäämpi kuin edeltäjänsä. Iso ongelma on siinä että peli jää todella pahasti kesken, mutta tässä olisikin pääpainoa enemmänkin se puhdas toiminta pimeyden voimien kanssa, jotka tuovat kokonaisuuteen on mielekkään lisänsä. Puhumattakaan että tässä on paljon erinomaisia tyyliseikkoja jotka tekevät pelaamisesta astetta parempaa kuin monissa muissa tapauksissa.

9. Remnant II

Tämän kanssa se juttu olisi kehittää kaikki hahmoluokat loppuun asti ja mahdollisesti lähteä suorittamaan Apocalypsevaikeustasoa erittäin hienon miekan vuoksi. Tämän on kuitenkin yksi peli jota aikanaan pelasin niin paljon että opin siinä monet asiat sen verran hyvin, että homma tuntuisi nopeasti suht pakkopullalta, vaikka aikaa pelin pelaamisesta onkin jo aika kauan ja uusien hahmoluokkien ansiosta kokonaisuudesta saisi irti vähän eri tavalla sisältöä. Puhumattakaan erilaisten aseiden käytöllä vaihtelua tulee oitis lisää. Mutta tämänkin on yksi tapaus jossa sitä aikaa saisi sitten varata jonkin verran ja ihan puhtaaseen grindaamiseen.

8. Binary Domain

Tyyliseikoiltaan erinomainen räiskintäpeli jonka mielellään katsoisi uudestaan läpi ja asti ja ottaisi selvää että kuinka hyvin se nappaa tällä kertaa, varsinkin kun tietää mitä odottaa ja mikä vaikuttaa lopputulokseen. Tyyliseikat ovat kokonaisuudessa isossa osassa sillä vaikka tarina hyvä onkin, niin se on myös yksi niitä kokonaisuuksia josta kyllä muistaa ne isoimmat yllätykset, vaikka homma toimii hyvin niiden kanssakin.

7. Final Fantasy VII Rebirth

Tämän kanssa pitäisi tavallaan pelata myös se FFVII Remake ensin, että ehtii ennen FFVII Revelationin ilmestymistä käydä läpi koko tarinan mitä on tähän asti vastaan tullut. Rebirth on kuitenkin se peli joka todella pitää sisällään paljon pelattavaa ja tarinallisesti sisältöä on niin paljon, että kaikkea ei välttämättä muista trilogian päätösosan ilmestyessä. Mutta koska tässä on pelattavaa niin tuhoton määrä, en usko että tälle on kovin äkkiä aikaa. Varsinkin jos tämän kanssa peliviritelmästä tulee tilanne Remake + Rebirth: Story So Far... tai Tarinan kertaus ennen Revelationin ilmestymistä.

6. Gun

Länkkäripelien joukossa yksi näitä pelejä joka kiinnostaisi pelata uudestaan, sillä pelissä on tehty lähemmäs kaikki asiat erittäin hyvin, ennen Red Dead Redemption sarjaa. Koska itse olen pelannut tämän viimeksi PS2:lla, on pelin pelaamisesta kulunut jo sen verran kauan että ei tästä muista juuri mitään ja siitä syystä kokonaisuudesta voisi saada aika paljonkin irti. Tosin muistan tämän melko suurena tapauksena johon uppoaa vähän enemmän aikaa.

5. Middle-Earth: Shadow of Mordor

Yksi parhaita miekkatoimintapelejä mitä mieleen tulee ja peli jossa Batman: Arkham sarjasta tuttu taistelusysteemi on toteutettu mahdollisesti vielä paremmin. Tämä on ehdottomasti yksi niitä pelejä jossa on paljon tekemistä ja erinomaiset kannustimet tehdä kaikki mahdollinen, mahdollisimman hyvin ja nopeasti, että pystyy vastaamaan moniin haasteisiin tehokkaammin. Puhtaasti toimintamättömielessä tämä on todella houkutteleva tapaus, vaikka tarinallisesti se ei tarjoakaan ihan samaa mitä jatko-osa sitten tarjosi.

4. Assassin's Creed: Valhalla

Valhallan tapauksessa oikeastaan kaikki aika menisi Hel saagan pelaamiseen joka on yksi niitä viimeisiä lisäsisältöjä, joten en isommin ehtinyt enää pelata, kun siinä vaiheessa oli paljon muutakin tullut jo pelattavaksi. Päätarinaa en niinkään aloittaisi alusta, vaan enemmänkin uppoutuisin tähän pelitilaan jota kyllä pelasin, mutta en niin paljoa että olisi ottanut siitä kaiken irti. Varsinkin kun se on näitä roguelike tyylisiä kokonaisuuksia jossa sitä pitää pelata uudestaan ja uudestaan että siinä tulee oikeasti hyväksi.

3. Witcher 3: Wild Hunt

Tämä on siinä mielessä erikoinen tapaus että koko peliä en niinkään olisi pelaamassa uudestaan, vaan enemmänkin tekemässä loppuun kaiken mahdollisen mitä on vielä tehtävänä, kun pelasin pelin läpi PS5:llä vajaa vuosi sitten. Pääasiassa tein kaikki päätehtävät ja DLC tarinat siihen päälle, sekä kaikki hirviönmetsästykset mutta jokunen sivutehtävä ja vastaava olisi vielä jäljellä. Puhumattakaan lukuisia kysymysmerkkejä jotka hyppäisivät kartalla heti jos ne laittaisi aktiivisiksi. Sanotaan että jotakin tulisi varmasti tehtyä kun Songs of the Past DLC ilmestyy, mutta ei kaikkea, mitä listalla vielä olisi.

2. Dragon Age: Origins - Ultimate

Tämän pelaamisesta on mennyt niin kauan että uusi pelikerta voisi olla suht tuoreelta tuntuva kokonaisuus. Puhumattakaan että Veilguardin jälkeen tämän tarinasta ja tyylistä saisi irti vaikka kuinka paljon. Toisaalta tämä on myös suhteellisen iso projekti kun Ultimate versiossa on mukana kaikki lisäsisältö ja varsinkin Witch Hunt ja Awakening ovat sellaisia jotka tuntuvat erittäin tärkeiltä osilta isoa tarinakokonaisuutta. Oma haasteensa on myös siinä että tässä pelissä on selvät heikkoutensa mitä tulee toimintaan ja siitä syystä tämä voi olla aika raskas peli pelata kokonaan alusta asti. Mutta siitäkin huolimatta tämä on yksi sellainen, jonka pelaisi mielellään uudestaan, jos olisi enemmän aikaa, koska tähän saa äkkiä upottaa +50 tuntia.

1. Batman: Arkham City

Ehdottomasti yksi parhaita pelejä mitä on koskaan tehnyt ja pelattu useamman kerran ja täysin läpi PS3:lla. PS4:llä peli olisi tarjolla joten siinä mielessä olisi jopa hieman hokutintakin pelata peli uudestaan ja hommata platina trophy uudestaan. Tämä on yksi sellainen peli joka sitten vaatii aika paljon aikaa että siinä saa tehtyä kaiken, mutta pelkästään kampanjan läpäisyn suhteen tämä olisi houkuttava tapaus. Mutta sen on kuitenkin pelannut todella kattavasti kerran, jonka vuoksi tietää miten iso homma on kyseessä, että se ei ole niitä helpoimpia aloitettavia. Tosin se on projektina paljon hallittavampi kokonaisuus kuin Arkham Knight.

Lukuisista ja taas lukuisista erilaisista kokeilluista demoista muutamat olivat sellaisia että niissä oli jotakin mikä todella kiinnosti, mutta lopulta peleistä ei keksinyt tarpeeksi sanottavaa tai sitten jokin toinen peli onnistui samassa genressä paremmin, tai muuten vain oli peli josta keksi enemmän sanottavaa.

Summaan lyhyesti muutamat pelit joista ei tullut mieleen enempää ja nostan esiin myös jokusen jotka ovat todella samanlaisia niiden kanssa.

Kiinnostava asetelma jossa pelataan shakkia, mutta aivan uusilla säännöillä ja suurella määrällä erilaisia tehosteita jossa nappulat oppivat uusia temppuja ja voimistuvat merkittävästi. Demon perusteella todella kiinnostavalta vaikuttava asetelma, joskin myös sellainen josta ei kovinkaan paljoa sanottavaa keksi. Mutta pomotaistelu oli erittäin onnistunut ja se viimeinen osa joka vakuutti siitä että tästä ideasta voidaan saada irti aika paljon.

Yksi demo jota en lopulta onnistunut pelaamaan kun erilaisten asetusten säätö ei antanut niin paljoa periksi että peli olisi edes käynnistynyt, tai paremminkin, pysynyt päällä. Vaatii jo aika paljon jerkkua koneelta että peli pyörii. Sääli sinänsä koska tämä Lovecraftmainen asetelma toimi ensimmäisessä pelissä hyvin ja voisi todellakin kehittyä oikeasti toimivaksi tässä jatko-osassa. Vastaavanlainen ongelma tuli vastaan myös pelin 'Samurai: Ronin's Path' kanssa joka ei kännistynyt myöskään ja oli vielä vaativampi koneen vaatimusten kanssa.

Stanley Parable tyylinen, melko karkea kokonaisuus jossa kertoja vitsailee pelaajan kustannuksella ja peli on kuin rakennettu epävakaaksi peliksi jonka tarkoitus on ärsyttää. Tosin sen seurauksena kokonaisuus tuntuu todella keskeneräiseltä ja paikoin rikkinäiseltä. Ehkä se on tarkoitus, ehkä se ei, mutta peli naamioi sen tarkoitukselliseksi.

Nopeatempoista rymistelyä nyrkein, miekoin, asein ja vastassa loputon määrä vihollisia. Tyylikäs ja toimiva kokonaisuus, joskin myös yksi niitä pelejä joka vaatii koneelta vähän enemmän jotta homma rullaisi jouhevasti. Pystyi kokeilmaan ja pelissä on puolensa, mutta vaikea kuvitella että tätä tulisi itse hankittua. 

Hieman sellaisia Dark Messiah tyylisiä vivahteita, mutta myös roinan keräämistä rajalliseen reppuun. Muistuttaa myös vahvasti Tainted Grailia, mutta alkaa nopeammin. Näyttää kivalta ja ideakin on hyvä, mutta vaikea nähdä että tätä tulisi hankittua kun pelaaminen ei niin iskevää ollut.

Vaikeustaso on yksi asia mikä merkittävästi rajoittaa kiinnostusta tähän, hieman Castlevaniaa muistuttavaan tapaukseen. Toiminta on näyttävää ja mielekästä ja siinä on mukavasti muuttujia, minkä vuoksi voisi uskoa että tässä on mukavasti mahdollisuuksia. Ei kuitenkaan merkittävästi erotu joukosta vaikka pelattavuudessa onkin sieltä paremmalta puolelta. Joskin myös haastavammalta.

Peli josta tuli oitis sellainen Silent Hill tyylinen fiilis, varsinkin kartan ansiosta, joskin 2D tyylisessä asetelmassa jossa liikutaan lähinnä siltä toiselle. Aavemainen ympäristö ja sen sellainen luo kuitenkin erittäin hyvän tunnelman, joka kuitenkin nopeasti romuttuu siihen verkkaiseen tapaan jolla peli alkaa ja jossa rampataan ympäriinsä kun etsitään tapaa päästä eteenpäin. Tästä olisi varmasti saanut irti enemmän, jos peli olisi alkanut paljon selkeämmin ja näyttänyt että onko tässä toiminnallista antia millä tavalla ja millä toteutuksella. Graafisesti joka tapauksessa kivan näköinen.

Aiempi peli on nimellisesti tuttu, mutta ei ole tullut pelattua. Tämän demon jälkeen on selvää että tämä on liian tekstipainotteinen omaan makuun. Ääninäyttelyä on kertojan kautta, mutta valtaosa pelistä on pelkkää tekstiä satunnaisilla valinnoilla ja itseä ei kiinnosta nykyään enää lukea tälläistä romaania pelimuodossa, jossa pelaamista on niin vähän.

Vahvasti sama fiilis kuin Paper's Please pelissä, joskin värimaailma on merkittävästi parempi ja värikkäämpi, tuoden hieman Stardew Valley tyylistä vivahdetta. Tämä ja Next Girl Please olivat pelejä jossa lähinnä tehdään parit haastattelut ja tarkistetaan paperit. Ihan kiva idea ja siinä on tilaa muuttujille, mutta ei tälläisiä kovin montaa jaksa pelata, jos pelissä ei ole jotain erityistä koukkua, mikä Death & Taxes pelissä todellakin oli läsnä.

Värikkyydestä ja pelattavuudesta tulee oitis mieleen Rayman Legends. Pelihahmolla on monta temppua joita käyttää liikkumisessa ja vihollisten nuijimisessa ja tätä kautta kokonaisuus vaikuttaa hyvin tehdyltä. Ei mitenkään vienyt mukanaan, mutta ainakin tähän panostettu jonkin verran enemmän kuin moniin muihin.

Peli josta tuli oitis mieleen Rautajätti, mutta Ghiblin tekemänä. Pelissä tyttö ja robotti seikkailevat ympäristössä johon mahtuu kevyttä tasohyppelypulmanratkontaa yhdessä ja erikseen. Kivan näköinen peli ja toimiva pelattavuus, mutta ei niin kiinnostava asetelma että sitä valitsisi monien muiden ohi.

Yllättävän koukuttava metsänkaatopeli jossa alati kasvava arsenaali keinoja kaataa puita, ansaita fyrkkaa ja pitää metsä elinvoimaisena. Tässä on sitä jotakin mikä sopii puhtaasti ajantappamiseen, vähän samalla tavalla kuin Feeding a Black Hole. Joskin tämän tyyli on monipuolisempi.

Roguelike tyylistä etenemistä jossa taistelu tehdään polttopallotyylisesti, mutta myös mailaa käyttämällä. Toimiva asetelma, mutta myös sen verran itseääntoistava että vaikea nähdä tätä hankintana, vaikka ideassa onkin samaa fiilistä mitä Lethal Leaguessa.

Hyvin erilainen peli mitä odotin. Ei näytä yhtä hienolta ja rakentuu raivostuttavan tarkkaan tasohyppelyyn, samalla tyylillä kuin Black Wolf tai Super Meat Boy. Ei napannut.

Yllättävän hyvin tehty ja koukuttava peli jossa kalastetaan, todella toiminnallisella tavalla. Onkitarvikkeilla taistellaan kaloja vastaan lähemmäs beat em up tyylisellä lähestymistavalla ja pyydystettyjä kaloja myydään jotta saadaan parempia tarvikkeita, joilla peliin tulee lähes bullet hell tyylinen lisä. Ehdottomasti todella hyvin tehtyjä ja kiinnostava peli josta voisi saada irti paljon enemmänkin ja joka on siksi hyvä pitää mielessä. Vaarana tosin että meno hidastuu merkittävästi jossakin kohtaa.

Monien beat em up pelien joukossa yksi joka pelattavuudessa olisi ehdottomasti se onnistunein ja tuo mieleen samaan aiheeseen perustuvan pelin SNES ajalta, mutta tämä ei ole graafisesti juuri parempi, vaikka pelattavuudessa onkin selvästi parempi ja monipuolisempi. Voisi olla hyvä beat em up moninpelimätöksi.

Beat em up pelien joukossa sellainen tapaus joka on merkittävästi hienomman näköinen kuin monet muut. Pelattavuudessa tosin, ei erityisemmin erotu joukosta edukseen vaan toistaa monet kliseisimmätkin heikkoudet kokonaisuudessa tuomatta mukanaan mitään oikeasti omaa.

Harmillisesti pelkkä boss rush peli, joskin heti ensimmäinen pomotaistelu on erittäin huvin tehty ja iskevä. Simppeli pelattavuus ei tee mitään isompia palveluksia kokonaisuudelle ja pääasiassa menee nopeasti aika itseääntoistavaksi. Todella kivan näköinen ja idea on hyvä, mutta toteutus jää harmillisesti aika kauas siitä, miltä peli vaikutti aluksi.

Simppeli survivor tyylinen peli jossa vain liikutaan ja ampuminen tapahtuu automaattisesti. Mutta tämä on tehty yllätttävän toimivasti tässä 3D ympäristössä. Erikoisefektit eivät mitenkään merkittävästi iske ja peli tuntuu pääasiassa aika mitäänsanomattomalta ulkoisesti, mutta se on myös oikealla tavalla koukuttava. Joskin tälläisiä pelejä on niin paljon, että siiinä joukossa on todella vaikea erottua edukseen.

Uusin Trine tekee jotakin aivan ihmeellistä, tuo mukaan uusia pelihahmoja. Idea ja pelattavuus on pääasiassa samalla tasolla kuin aiemminkin. Osoittaa että pelisarja kehittyy, mutta ei tätä yksin jaksa tahkota vaan tämä on niitä tapauksia joka vaatii useamman pelaajan. Mutta vaikuttaa samalla tavalla huolellisesti tehdyltä kuin aiemmatkin Trine sarjan pelit joita on tullut pelattua.

Rogue-like vivahdetta miekkoja keräiltäessä

Miekkuus

Swordcery

Hades-like, jolla on kuitenkin vahvasti oma identiteettinsä ja erittäin iskevä asetelmansa. Demon tapauksessa eniten kysymyksiä herättää se, että kestääkö tämä kun tunteja kertyy enemmän. Itse uskoisin että kestää sillä tämä on yksi niitä demoja jota olisin voinut pelata enemmänkin, ellei niin suurta määrää muitakin demoja olisi ollut pelattavana.

Miekkoja, siis on

Alussa vuoren kokoinen miekka iskeytyy maahan ja vapauttaa ympäristöön suuren joukon toinen toistaan erikoisempia miekkoja. Pelin sankari lähtee matkaan kohti tätä mystistä jättiläismiekkaa, mukanaan oma miekkansa. Matkan aikana hän sitten käyttää ympäristöstä löytyä miekkoja hyödykseen, kun erilaiset hirviöt hyökkäävät kimppuun ja hankaloittavat matkan tekoa merkittävästi.

Swordcery on ideallisesti erittäin hyvältä vaikuttava peli jossa miekat ovat kokonaisuuden kantava teema. Tästä asetelmasta saisi oitis todella paljon irti ilman mitään isompaa kikkailua, mutta tämä peli ei tyydy siihen, vaan miekkojen tapauksessa vaihtelua riittää merkittävästi alusta asti kun haltuunsa saa ison ja järeän miekan nopean perusmiekan kylkeen ja meno muuttuu nopeasti erikoisemmaksi kun haltuunsa saa moottorisahamiekan, suoraan Warhammer 40K:sta ja lisää tulee.

Pelaamisesta tulee mieleen Hades, tai Sworn tai joku vastaava, vaikka pelissä ei mennäkään samalla tavalla huoneesta toiseen ja suunta on kokoajan eteenpäin. Tässä pelissä voidaan palata taaksepäin ja tutkia huoneita miten lystää, mutta resurssien kerääminen ja pelihahmon vahvistaminen on isossa osassa, sillä vihollisia on paljon ja ne tarjoavat haasteen, varsinkin suurina määrinä. Taistelusta saa nopeasti kiinni ja toiminta pysyy erittäin hyvällä tasolla, sillä miekoissa on merkittäviä eroja ja sitä kautta toiminnassa on kiitettävästi muuttujia jotka kannustavat kokeilemaan erilaisia miekkoja, sitä omaa suosikkia etsittäessä.

Tarinallisesti peli tuntuu hieman ohuelta, mutta siinä on mahdollisuuksia. Tämä on kuitenkin enemmänkin pelaamiseen keskittyvä peli ja se on hyvin tehty osa. Pelin edetessä tätä toivottavasti myös kehitetään eteenpäin, mutta kokonaisuutena tästä on saanut erittäin hyvän vaikutelman ja vaikka itse pelasinkin tätä suht vähän, niin ideasta sain erittäin hyvin kiinni ja useamman Hades-like demon kanssa tämä voitti vertailun joka kerta ja on mahdollisesti koko tapahtuman suurin yllättäjä omalla kohdalla.

Yhteenveto

Swordcery on peli joka tuo mieleen useamman hyvän pelin ja kokonaisuudessa on vahvasti läsnä "se oma juttu". Monet erilaiset miekat pitävät toiminnan todella mielekkäänä ja vaikka tarina tuntuukin melko ohuelta ja ulkoisesti peli olisi kaivannut vähän kiillotusti, niin pelattavuudessa kaikki vaikuttaa erittäin lupaavalta. Demo jota olisi jaksanut tahkota pidempäänkin ja joka on ehdottomasti mielessä pidettävä, minkä vuoksi se on Steamin toivelistalla/muistilistalla, ettei unohdu. Mahdollisesti se lupaavin peli kaikista ja yksi parhaita demoja.

+ Miekkoja riittää

+ Toiminnassa on kiitettävästi vaihtelua

+ Ideassa on mahdollisuuksia

- Tarina vaikuttaa ohuelta

- Kaipaisi vähän hiosäätöä

Arvosana: 7,6

Erityinen

Tasohyppelyä kellomaailmassa

Iltakajo

Duskfade

Tasohyppelyä ja taistelu josta tulee mieleen yhdellä tavalla Sora Kingdom Heartsista, toisella Hat kid pelistä A Hat in Time ja osittain myös Legend of Zeldan Link. Tyylillisesti tulee vähän vivahteita Asterigosista. Duskfade vaikuttaa nopeasti melko positiiviselta.

Kello käy, kuvainnollisesti

Pelin teemana ovat kellot, mutta ilman mitään raskasta aikarajaa tai vastaavaa. Kyseessä on enemmänkin rento tasohyppelyn ja taistelun yhdistelmä jossa pelin päähenkilö etsii sisartaan, apunaan mekaaninen pöllö ja kädessään kellonvisaarimiekka, josta tulee vahvoja Avainmiekka vivahteita. Pelimaailma ja vastaava aukeaa melko nopeasti ja pelin on kivan näköistä katseltavaa. Harmillista tosin on, että pelissä on todellakin kursailtu ääninäyttelyn kanssa, sillä sitä on, mutta lopulta melko rajallisesti, mikä sopii yhteen jokusen melko selvän esikuvan kanssa, mutta itselle tulee väkisinkin vähän nihkeä suhtautuminen peliin kun tilanne on tälläinen.

Pelattavuudessa peli kuitenkin näyttää kyntensä. Vaikka taistelu on melko itseääntoistavaa, eikä mitään erityistä, niin tasohyppelyssä peli todella onnistuu, yllättävän hyvin. Pelihahmo pystyy tekemään tuplahypyn ja syöksyn, joita yhdistelmällä liikkuminen kentissä on erittäin lennokasta ja nopeaa. Tämä on yksi sellainen asia missä peli todella onnistuu muuttuvaan todella mielekkääksi ja vaikka eteneminen on suoraviivaista, niin silti kokonaisuudessa tuntuu että usein pystyy hieman oikaisemaan rohkealla etenemisellä. Taistelu on melko tavanomaista miekalla huitomista ja vihollisten väistelyä, juuri sellaista mitä on nähty monet kerrat. Pomotaistelut eivät nekään nyt mitään maata mullistaa ole, varsinkaan maskottitasohyppelypomovihollisten joukossa, mutta kyllä siellä on osattu yhdistellä taistelua ja hyppelyä oikein hienosti.

Tasohyppelypelien hengessä mukana on paljon keräiltävää. Tällä kertaa keräiltävänä on kristalleja, joita on joka paikassa. Isompia kristalleja varten pitää nähdä vähän vaivaa tasohyppelyssä ja tutkimisessa, osa kristalleista on saatavilla kun hajottaa paikkoja ja monesti jono kristalleja osoittaa suunnan mihin pitäisi mennä. Demon aikana pelistä saa erittäin hyvän kokonaisuvaikutelman ja vaikka tämä onkin omalla kohdalla enemmänkin pelejä joita pelaisin osana jotakin palvelua, enkä erikseen ostaisi, niin kyllä tämä vaikuttaa oikein toimivalta pelikokonaisuudelta genressään.

Yhteenveto

Duskfade on tasohyppely peli josta tulee nopeasti mieleen useampi maskottipeli ja jokunen PS2 aikakauden tapaus. Pelattavuus on hyvällä mallilla sekä tasohyppelyssä että taistelussa, joskin taistelu menee iteääntoistavaksi, kun taas tasohyppely pysyy erittäin hauskana läpi demon. Ulkoasukin on kivan näköinen. Ääninäyttelyn kanssa on ei olla menty niin pitkälle kuin olisi pitänyt, mutta pääasiassa kaikki toimii hyvänä kokonaisuutena.

+ Erinomainen tasohyppely

+ Graafinen tyyli on todella hienon näköinen

+ Tarinassakin on mahdollisuuksia

- Itseääntoistava taistelu

- Ääninäyttelyn kanssa on kursailtu

Arvosana: 6,5

Erinomainen

Tyttö ja uskollinen koiransa

Signy ja Mino: Kaikkia jumalia vastaan

Signy & Mino: Against All Gods

Ideallisesti oitis sellainen peli joka vaikuttaa todella lupaavalta, vaikka se ulkoisesti nopeasti tuntuukin peliltä, joka on vähän oikoteittäin tehty kokonaisuus, joskin toiminnassa ovat läsnä ne pelin suurimmat mahdollisuudet.

Me kaksi maailmaa vastaan

Aluksi tutustutaan Signyyn, energiseen nuoreen tyttöön, ja hänen koiraansa Minoon. Tarinassa on mahdollisuuksia jos se lähtee etenemään kiinnostavaan suuntaan, sillä tyylillisesti pelin huumori toimii erittäin hyvin ja tarjoaa mukavasti pelimerkkejä hauskoihin tilanteisiin. Tässä kohtaa on pakko oitis todeta että tämä on niitä pelejä jossa on enemmän tekstiä, kuin olisi kiinnostusta lukea ja kokonaisuus olisi todellakin hyötynyt ääninäyttelystä, pääasiassa siksi koska pelin huumori on niin hyvällä tasolla. Demo mielessä se asia mikä todella kokonaisuudessa nousee ok tasolta erinomaiselle tasolle on se toimintapuoli.

Peli on vuoropohjaista taistelu jossa pelaaja tekee juttunsa ja viholliset tekevät juttunsa. Pelaaja pystyy väistämään vihollisten hyökkäyksiä oikealla ajoituksella, mikä on yleisempää, mitä se oli aikoinaan. Pelin oma juttu on siinä, että vihollisten viimeistely edellyttää tiettyjä erikoishyökkäyksiä, mikä hieman kampittaa kokonaisuutta, koska se helposti hidastaa taisteluja joissa on enemmän vihollisia. Mutta kun systeemiä monipuolistetaan kahden hahmon tiimihyökkäyksillä, saadaan kokonaisuutta kombotettua melko kiitettävästi ja siinä samalla huomaa että taistelusysteemi on kuin kokoelma monien muiden pelien hyväksi havaittuja ideoita. Taistelusysteemi voi todellakin kantaa peliä, mikäli sitä kehitetään toimivasti pelin edetessä.

Liikkuminen kentissä näyttää vähän hoopolta kun hahmo on täysin 2D ja liikkuu sen mukaan hahmon lähes paperista leikattu, joskin liikkuuva kuvake ei kääntyile, mutta sanotaan että tämä ei ole iso juttu kun muutoin peli toimii oikein hyvin. Mutta se kertoo hieman siitä mikä pelin budjetti mahdollisesti on ollut ja miksi on erittäin hyvä asia että pelin varsinainen sydän on toiminnassa, mikä on paremmalla tasolla kuin muu osa peliä, vaikka huumori lähelle pääseekin, mutta kärsii siitä suuresta tekstimäärästä ilman ääninäyttelyä.

Yhteenveto

Signy & Mino on pääasiassa vuoropohjainen toimintapeli hyvällä huumorilla ja tietyllä taktisella omalla lisällä. Peli olisi todella hyötynyt ääninäyttelystä, koska tekstiä on paljon. Samalla aikaa pelistä huomaa että se on selvä indiepeli, joskaan se ei isommin toimintaa haittaa, mikä on pelin paras osa, huumorin kanssa. Demon aikana homma menee melko itseääntoistavaksi, mutta mahdollisuuksia on.

+ Nimikkohahmot

+ Huumori

+ Toiminta

- Itseääntoistava

- Tekstiä on liiankin kanssa

Arvosana: 6,0

Hyvä

Virustartunta etenee kehossa

Patogeeninen

Pathogenic

Toiminnallisempi ja nopeampi lähestymistapa aiheeseen kuin Plague Inc. Tässä tapauksessa patogeeni toimii kuin roguelike tyylisessä rymistelyssä ja kohteena on koko maailman sijaan yksi ihmiskeho.

Patogeeni kasvaa ja voimistuu

Aluksi valitaan minkä tyyppiminen mikrobi otetaan käyttöön ja miten sitä muokataan. Sitten se lähetetään kehoon jossa se alkaa tehdä matkaansa iholta eteneepäin, syvemmälle kehoon jossa puolustus samalla voimistuun. Mutta edetessään myös tämä mikrobi voimistuu ja tutkimusryhmän kehittämä seuraava mikrobi voi olla merkittävästi tehokkaampi mitä ensimmäinen. Peli toimii kuin monet muutkin saman genren pelit, bullet hell tyylisenä räiskintänä jossa pitää pysyä jatkuvassa liikkeessä ja kehittää "taistelualustaan" kokoajan tehokkaamaksi, sillä heti toisella alueella ja hyvin nopeasti siellä viholliset osoittautuvat merkittävästi haastavammiksi mitä ensimmäisellä. Toisen alueen puolustusjoukot ovat paikoin ensimmäisen alueen pomovihollisen veroisia haasteita, vaikkakaan eivät yhtä kestäviä.

Peli koostuu räiskinnästä ja pelaaja saa pelin edetessä melko vapaasti muokata ohjaamansa eliön aseistusta. Tässä tulee vastaan yksi pelin iso ongelma, sillä tämä systeemi ei ole niin hyvin tehty ja selkeä kuin sen toivoisi olevan. Siitä saa kiinni pelin edetessä, mutta monesti tuntuu että valintoja tehdään puolittain arvaamalla eikä siten miten pitäisi. Sanotaan että tässä kohtaa osa syynä voi olla sekin, että peli on osittain suomennettu. Monet asiat on suomenettu mutta tietyt pätkät eivät, mikä antaa vähän sellaisen kuvan että ymmärtääkö kerrotun asian nyt täysin vai ei. Jos pitäää kääntää peliä, niin pitäisi sitten nähdä vaiva mennä loppuun asti eikä jättää käännöstä keskeneräiseksi. Hahmokehityksessä ja patogeenin "ohjelmoinnissa" on hyvät puolensa, mutta myös sellaiset osat joiden vuoksi homman helposti pilaa itseltään täysin, mikä korostaa pelin selvää yritys erehdys mentaliteettiä, mikä tieteessä on paikoin olla tapa päästä eteenpäin.

Puhtaasti toiminnassa peli onnistuu hyvin. Perusräiskintä on hauskaa ja mukana on erilaisia aseita jotka tuovat kokonaisuuteen vaihtelua ja taktiksta lisää. Vihollisia on erilaisia ja muuttujat tarjoavat mukavasti vaihtoehtoja  toimintaan, pitäen sen kiinnostavana. Alueet ovat melko yksinkertaisia, mutta monesti on kannattavaa tutkia paikkoja tarkasti koska kehityspisteet ovat piilossa ja vihollisten tappaminen on avain kehittymiseen. Kokonaisuutena peli on toimiva kokonaisuus, mutta se on myös peli, joka vaatii hieman pelaamista ennenkuin siitä saa kunnolla kiinni ja siinä alkaa kehittyä.

Yhteenveto

Pathogenicin kohdalla luotihelvettityylinen pelaaminen yhdistettynä roguelike tyyliseen etenemiseen ihmiskehossa on idealtaan erittäin toimiva ja siinä on mahdollisuuksia. Nopeatempoinen räiskintä on hauskaa, mutta hahmonkehitys on vielä vähän nihkeää ja tuntuu siltä että peliä pitää pelata vähän aikaa että hommasta saa todella kiinni. Lisäksi, jos peliä pitää suomentaa, niin voisi homman viedä myös loppuun asti. Demon aikana pelistä saa kuitekin positiivisen vaikutelman.

+ Asetelma on todella hyvä

+ Paljon muuttujia

+ Nopeatempoinen toiminta

- Hahmonkehitys vaatii totuttelua ja opettelua

- Todella jyrkkä vaikeustaso

Arvosana: 6,3

Hyvä

Astronauttikoira seikkailee vieraalle planeetalla

Avaruushäntä

Space Tail

Koiralla pelattavissa peleissä on aina vähän sitä jotakin, mikä nostaa niitä astetta kiinnostavammiksi, kuten Barkour aiemmin vastaavassa tapahtumassa, joskin se peli oli tiedossa jo kauan ennen tapahtumaa, tämän tullessa vastaan ensimmäistä kertaa.

Kokoelma hyviä ideoita

Pelissä ohjataan koiraa avaruuspuvussa, vieraalla planeetalla, kun koira etsii pehmonalleaan. Näillä eväillä saadaan tapahtumat käyntiin ja siitä voidaan sitten jatkaa isompaan kokonaisuuteen, seikkailuun tässä maailmassa jossa yhdistyy scifi ja fantasia tasohyppelypelattavuudessa, johon kuuluu myös pulmanratkontaa psykokinesialla, mistä tulee mieleen Marvelin Cosmo, kosmonauttikoira. Tyyliseikat toimivat, joskin pelin edetessä tuntuu että niistä ei oteta yhtään niin paljoa irti, miltä aluksi vaikuttaa että niistä saataisiin. Kokonaisessa pelissä kaikki voi tietysti kehittyä sitten uuteen suuntaan, tai muuten vain kasvaa, mutta demosta jää hieman sellainen vaikutelma että kokonaisuus ei käytä kaikkia mahdollisuuksia joita se voisi käyttää hyväkseen. Barkour oli demon kautta myös melko suuri pettymys, koska se ei toiminut ihan niin hyvin kuin olisin toivonut ja nojasi paljon enemmän hiiviskelyyn, kuin varsinaiseen parkouriin.

Tämän pelin tapauksessa sellaiset hitaammat pulmapainotteisemmat osat ovat niitä joissa kokonaisuus oitis menettää otettaan ja eräs "pomotappelun aloittaja" kohtaus on tehty hivenen kyseenalaisesti. Idea on hyvä, mutta toteutus ei ole niin selkeä kuin sen pitäisi tälläisessä pelissä olla. Ne tasohyppelyosat ovat täysin toista maata sillä ne ovat oikeasti hauskoja ja hyvin tehtyjä. Iso juttu tulee ketterästä liikkumisesta minkä kautta hyppiminen ja vastaava on todella hauskaa ja tarjoaa mukavasti vauhtia kokonaisuuteen. Pelistä tule aluksi vähän sellainen vaikutelma että kyseessä voisi olla metroidvania, mutta näin ei lopulta ole ja kyse on enemmänkin suoraviivaisemmasta seikkailupelistä.

Eniten kokonaisuudessa kuitenkin harmittaa se että asetelmasta olisi saatu irti vaikka mitä, mutta tuntuu että se on jäänyt melko perustasoiseksi seikkailuksi vieraalla planeetalla ja vaikka useat elementit ovatkin hyviä, toisten ollessa heikompia, ei hyviä puolia ole juurikaan paranneltu, vaikka oliis selvästi voitu. Se sääli sillä tästä jää sellainen vaikutelma että kokonaisuudesta olisi saatu irti paljon enemmänkin, mutta näin ei ole käynyt.

Yhteenveto

Space Tail on hyvin tehty tasohyppely mukavalla määrällä erilaisia tyyliseikkoja ja ketterää pelattavaa. Demon aikana saa kiinni siitä mitä peli tarjoaa maailmallaan ja pelattavuudellaan. Vaikea sanoa että seikkailupelien joukossa pelin pulmat ovat aika kevyitä, mutta niissä näkee että niitä ei ole aina mietitty loppuun asti. Tasohyppelypuolet ovat paljon onnistuneempia ja maailma vaikuttaa lupaavalta. Vaikutti aluksi paremmalta mitä sitten oli eikä lopulta päätynyt omalle "muistilistalle".

+ Koira

+ Yhdistelmä fantasiaa ja scifiä

+ Ketterä tasohyppely

- Pulmanratkonta

- Tuntuu paikoin kyseenalaisesti suunnitelluta

Arvosana: 6,6

Erinomainen

Pääarvio

Peli josta tiesin etukäteen, jonka demoa odotinkin osaksi tätä tapahtumaa ja jonka pelaaminen oli lopulta melkoisen säätämisen kautta mahdollista. Ei välttämättä tapahtuman paras demo eikä sellainen peli jonka oitis hankkisin, mutta se demo josta on eniten sanottavaa.

Rohkeutta kuolemankin koittaessa

Urheus Kuolemassa

Valor Mortis

Tämä peli on jäänyt omalla kohdalla mieleen vahvasti siksi, että tämän olisi tarkoitus olla ensimmäisestä persoonasta pelattava soulslike, jollaista ei ole vielä tähän mennessä vastaan tullut, ei ainakaan tarpeeksi selvässä soulslike muodossa. Valor Mortis on siis jo nyt erottunut joukosta, mutta kyllä sillä on ihan tarjottavaakin mitä tulee toimintaan, mutta myös seikkailuun ympäristössä.

Napoleonin sodissa kytee pimeys

Peli sijoittuu Napoleonin aikaiseen sotakampanjaan, mutta historiaa on nyt väritetty yliluonnollisilla elementeillä, kuten taikuudella ja zombimaisilla olennoilla. Pelillä on omanlainen lähestymistapansa tähän yhdistelmään ja tyyliseikoiltaan kokoniasuus näyttää erittäin hyvältä alusta asti ja pelin pääosassa oleva William pääsee nopeasti kiinni toimintaan tapahtumien seuraamiseen, etulinjasta. Joskin jotakin on mennyt jo pahasti pieleen ja ilmeisesti jo jonkin aikaa, sillä ruumiiden täyttämällä taistelukentällä liikkuu uudenlaisia vihollisia ja William saa käyttöönsä uudenlaisia keinoja taistella näitä vihollisia vastaan.

Heti voidaan sanoa että Valor Mortis on raskas peli. Se vaatii hieman jytyä koneelta että se pyörii kunnolla ja omalla kohdalla piti tehdä paljon säätöjä että peli pyörisi jouhevasti, mutta senkin kanssa tuntui että pelin asetuksia piti merkittävästi säätää että peli käynnistyisi kunnolla uudemmalla pelikerralla ja pysyisi päällä. Tämä on erittäin hyvä muistutus itselle siitä, miksi itse pelaan mieluummin konsolilla, jossa tälläistä haastetta ei ole. Valor Mortis on melko epävakaa peli joka kaatui usein, nyki usein ja tuntui muutenkin siltä, että se tarvitsee vielä melko paljon hienosäätöä, että peli todella olisi mielekästä pelattavaa ja toimisi niin kuin pitää.

Pelattavuuden suhteen tuntuu että tasapaino on pelissä myös vähän hakusessa. Oma osansa voi olla myös sillä että peli on vielä kesken, mutta vähän parempaa ajoitusta vaativissa kohdissa huomasi ajoittain että pelin tietyt systeemit eivät ole vielä sillä parhaalla mahdollisella tasolla, vaan vaatisivat vielä hienosäätöä ja tasapainoitusta. Pelin on tarkoituskin olla vaikea, mutta tähän tavoitteeseen voi päästä monella tavalla. Demon aikana päästään kokeilemaan kahta osaa pelistä, alkuosaa ja pätkää lähempää keskivaihetta jossa on oma aseistuksensa ja enemmän pelimerkkejä.

Ensimmäisen persoonan soulslike

Pelissä on kaksi isoa osaa, on taistelu vihollisia vastaan ja on liikkuminen ympäristössä erilaisia parkour liikkeitä käyttäen ja yliluonnollisia temppuja hyödyntäen. Ketterä liikkuminen on näyttävää katseltavaa toteutettu todella onnistuneesti. Se iso juttu on kuitenkin taistelu, johon on panostettu mukavasti ja jossa on useita muuttujia. Pääidea on käyttää miekkaa lähitaistelussa ja pistooli on tukiase jossa ammutaan vihollisten heikkoja kohtia tai vastaavaa, mutta rajalliset ammukset ja hidas lataaminen korostavat että pistooli on tukiase, kuten Bloodbornessa, mutta tässä pelissä sillä pystyy tekemään selvää vahinkoakin. Muita tukiaseita miekan kylkeen ovat erilaiset taikavoimat sekä hyökkäävään että puolustavaan lähestymistapaan. Miekka on kuitenkin pääosassa sillä pelihahmo pystyy niihin tuttuihin soulslike toimintoihin ja parryaminen on todella isossa roolissa, kuten nykyään niin monissa muissakin peleissä.

Toiminnassa on omat mahdollisuutensa joiden kautta on selvää että pelin aikana kuvioihin tulee paljon uusia muuttujia jotka pitävät toiminnan vaihtelevana ja tarjoavat erilaisia mahdollisuuksia tukemaan tiettyjä pelityylejä. Hahmonkehityksessä sitten voidaan korostaa tietynlaista lähestymistapaa toimintaan. Kyseessä ei ole sellainen perinteinen soulslike hahmonkehitys, vaan pelille ominaisempi tyyli, joka on toimiva ja jolla voi tehostaa juuri niitä osia toiminnassa, jotka kokee tarpeellisiksi. Ensimmäinen pomovihollinen on sitten se todellinen testi sillä siinä pitää osata kaikki osat toimintaa että siitä selviää. Näitä selvästi haastavampia ensimmäisiä pomovihollisia tyyliin Thymesia tai Lords of the Fallen.

Kokonaisuutena tästä demosta saa kattavan maistiaisen pelistä ja siitä miten hyvin soulslike toimii kun hahmoa ei näe. Omalla kohdalla se vaatii vähän totuttelua mutta ohjaimella pelatessa tähänä peliin pääsee aika nopeasti sisään. Hiirellä ja näppäimistöllä pelatessa siitä ei tullut juuri mitään sillä hektisissä tilanteissa, kuten pomotaisteluissa, torjunnat ja väistöt eivät onnistuneet yhtä hyvin kuin ohjaimella. Joka tapauksessa tämä on hyvä demo jolla kiinnostuneet pelaajat saavat esimakua tästä varsinkin kiinnostavasta pelistä, jossa on kuitenkin vielä jonkin verran paranneltavaa ja viimeisteltävää tehtävänä ennen julkaisua. Varsinkin jos haluaa parempien soulslike pelien joukkoon.

Yhteenveto

Valor Mortis on demon perusteella vielä siinä vaiheessa että se vaatii vielä hiomista ja tasapainoitusta. Maailman rakenne aikakuden tyyliseikoilla ja yliluonnollisuuksilla on erittäin hyvällä tasolla ja toiminnasta saa hienosti kiinni ja siinä on mukavasti muuttujia. Soulslike vaikutteet ovat todella selkeitä ja toimivat hienosti ensimmäisessä persoonassa. Demo on paikoin hyvin epätasainen haasteessaan ja graafisesti se on myös suht vaativa ja monin tavoin hieman epävakaa. Mutta kyllä tämä lupaavalta vaikuttaa, vaikka ei olisikaan välitön ostos omalla kohdalla.

+ Aikauden tyyliseikat aseita myöten

+ Yliluonnollisuudet historiallisissa puitteissa

+ Toiminta muuttujineen

- Melko epätasainen vaikeustaso

- Vaatii vielä hiomista siellä täällä

- Epävakaa

Arvosana: 7,0

Loistava

Vaikka seuraava Dyyni elokuva alkaa olla jo horisontissa, niin se ei ole mitenkään inspiroinut tätä ajatusta, vaan näillä kahdella pelillä oli vain aika selvä yhteinen teema.

Hiekkalaatikkoleikkejä animemaassa

Hiekkamaa

Sand Land

Perustuu johonkin animeen tai magnaan, josta en itse tiedä yhtään mitään muuta kuin sen, että näyttää kovasti Dragon Ball Z:lta. Lisäksi sen verran tiedän, että luoja on hiljan menehtynyt, koska sen jälkeen sekä DBZ että tämä saivat oitis lisää nostetta.

Dragonball Z kohtaa Dyynin

Sand Land pelin tapahtumapaikkana on hiekkamaailma, jossa on hyvin selviä Dyyni vaikutteita, sillä esimerkiksi alkupuolella vastaan tulee valtava hiekkamato, Geji lohikäärme. Tyylillisesti peli on kuitenkin lähempänä Dragonball Z animea mitä suorastaan korostaa se, että pelin päähenkilön isä, demonikuningas Lucifer, on niin selvä Dabura DBZ:sta. Pelin päähenkilö, demoniprinssi Beelzebub seikkailee värikkään demonijoukkonsa kanssa planeetalla, joka ihmisten toiminnan vuoksi on jatkuvassa vesipulassa ja paahtava aurinko ei mitenkään helpota tilannetta. Mahdollisuus tilanteen helpottamiseen vie Beelzebubin nopeasti seikkailuun josta ei puutu vauhtia ja toimintaan, varsinkaan kun porukka saa käsiinsä panssarivaunun jolla matkustaa ja taistella kuninkaallista armeijaa vastaan aavalla aavikolla.

Sand Landin ehkä suurin heikkous on siinä, että se on melko tylsä peli. Peli etenee ihan hyvää vauhtia ja pelattavuus toimii. Pelattavuudessa kuitenkin nopeasti tuntuu että peli etenee aika hitaasti, eikä siinä ole juuri mitään erityisen kiinnostavaa. Beelzebub on ääneltään sellainen ärsyttävä kakara, joka ei ole mikään plussa puoli. Mutta toisin kuin todella monissa animepeleissä (kuten Sword Art Online pelit) tässä pelissä on täysin englanninkielinen ääninäyttely mikä on suuri vahvuus isossa kokonaisuudessa, vaikka paikoin olisikin kiva säätää sitä pelin automaattista tekstinkuljetusta nopeammaksi. Pelin tarina ei ole mikään ihmellinen, ei erityisne kiinnostava tai koukuttava ja harmillisesti pelattavuus ei merkittävästi paranna tilannetta.

Peli koostuu tankkitaisteluista ja tankilla matkustamisesta ja tankin parantelusta, sekä jalankulkemisesta ja taistelusta. Tankkitoiminta on ihan hauskaa, mutta nyrkkitappelut ovat aika tylsiä, eivätkä erityisen hyvin tehtyjä sillä niissä ei ole sellaista erityisen hyvää tuntumaa. Tässä mielessä Sand Land on kuin käänteinen Batman: Arkham Knight, jossa "tankkitaistelut" olivat sitä huonointa antia. Pääasiassa pelattavuus on hyvällä tasolla, siitä ei ole vain otettu irti juuri mitään missään tilanteessa ja loppuvaikutelma ei ole erityisen kehuttava. Sitä ei myöskään auta paikottainen pakotettu hiiviskely, mikä on juurikin sitä vääränlaista vaihtelua.

Sand Land ei ole mistään muusta formaatista itselle tuttu ja aika helppoa on todeta että ei tämä peli isommin lisää kiinnostusta tutustua mihinkään muuhun osaan tätä Sand Land kokonaisuutta tämän enempää, joten ei kokonaisuus siinäkään mielessä isommin onnistu nostamaan aiheen tasoa.

Yhteenveto

Sand Land on melko tavanomaisen tuntuinen animetyylinen peli, mutta sillä erotuksella että se on englanniksi ääninäytelty, vieläpä todella kattavasti mikä on suuri vahvuus. Pelattavuudessa peli näyttää ihan kivalta, mutta ei ole erityisen iskevä toiminnassaan tai maailmassaan. Ihan peruskivaa pelattavaa simppelillä tappelulla ja ammuskelulla, mutta mukana on myös vähemmän hauskaa hiiviskelyä ja iso, mutta melko tylsä hiekkalaatikkomaailma.

+ Animetyyli

+ Ääninäyttely

- Tylsä

- Vääränlainen vaihtelu

Arvosana: 5,6

Paremmalla puolella

Tuntuu että tämä on niin nähty useasti ennenkin

Sortunut Kartasto

PlayStation Plus: Premium

Atlas Fallen

Yksi peli joka nopeasti hukkuu monien kiinnostavampien joukkoon. Jo ilmestyessäänkin tämä oli sellainen peli joka näytti niin samalta monien muiden kanssa, eikä millään tavalla onnistunut erottumaan joukosta tai tarjoamaan jotakin erityistä.

Hiekan valta-aika

Alkupeli tuo hieman mieleen Outridersin, mutta peli onnistuu melko nopeasti löytämään oman tyylinsä ja se on hyvin kaukana Outridersista ja seuraavaksi mieleen tulee Mad Max, joskin suuremmalla määrällä taikavoimia, hirviöitä ja ilman nykypäivän teknologiaa. Pelaaja luo itselleen hahmon, hyvin mitäänsanomattomalla hahmogeneraattorilla eikä tarinakaan nyt varsinaisesti vie mukanaan. Se mikä pelissä kuitenkin todella nappaa heti, on se liike. Liikkuminen hiekkamaassa on todella nopeaa, vaivatonta ja hauskaa. Tuo itsellä mieleen After Us pelin jossa liike oli myös todella hauskaa. Atlas Fallen tosin on siitä pelistä poiketen toimintaroolipeli jossa tekeminen ei äkkiä lopu.

Pelissä on läsnä valtaosa kaikista tyypillisimmistä ratkaisuista mitä tälläisissä avoimienmaailmojen hiekkalaatikkopeleissä yleensäkin on. Tehtäviä saa sieltä täältä, tietyt tehtävät ovat selvää täytettä ja toistuvat uudestaan ja uudestaan. Hahmonkehitys on isossa osassa ja vaikka monella tavalla tuntuu että vaihtoehtoja on todella hillitysti, niin tiettyjä muuttujia kokonaisuudessa on todella paljon. Atlas Fallen ei toiminnassaan ihan heti nappaa, mutta kehittyy hyvällä rytmillä, mitä tosin ei voi sanoa tarinasta, sillä tarinallisessa mielessä peli saisi päästä asiaan vähän nopeammin.

Pelin yleinen tyyli ei ole se iskevin. Tälläinen suuri hiekkamaailma tuo mieleen Dyyni kirjat/elokuvat mutta tässä tapauksessa pääpaino on enemmän taikuudessa kuin tieteessä. Monia tyylillisiä samankaltaisuuksia on, mutta itse en ole suuri Dyynifani, joten ei tämä peli nyt mistään erityisesti narusta vedä. Puhumattakaan että pelimielessä, tälläisiä pelejä on vaikka kuinka paljon, joten Atlas Fallen jää aika nopeasti syrjään.

Peruskivaa, mutta silti vähän tylsää

Eräs merkittäviä heikkouksia mitä pelissä on, on puhtaasti siinä että tämä on aika tylsä kokonaisuus. Se tekee hyvin vähän mitään oikeasti omaa. Muistelen että jossakin kohtaa tämä peli oli yhdessä Immortals of Aveumin kanssa sellainen tapaus jossa oli jotenkin samantyylinen fiilis sen perusteella mitä olin pelikuvaa nähnyt, mutta siinä missä IoA oli yllättävän hyvä, on Atlas Fallen monella tavalla yllättävän mitäänsanomaton. Kummankin pelin heikkouksiin kuuluu se, että peleissä on aika vähän sellaista, mitä moni muu saman genren edustaja ei olisi tehnyt paremmin ja monipuolisemmin. Kummassakin pelissä on oheistekemistä ja maailmoissa voi liikkua enemmän ja enemmän kun saa lisää temppuja, mutta silti tuntuu että pelit eivät vain saa kiinni potentiaalistaan. Tämän pelin tapauksessa, sitä potentiaalia tosin ei paljoa ole, koska kokonaisuuden kanssa on vaikeaa nähdä, että sille olisi selvää fanikuntaa.

Peli ei ole pelattavuudessaan huonosti tehty, mutta siitä saa nopeasti aika mitäänsanomattoman vaikutelman jonka kanssa pelistä saa hakemalla hakea mitään oikeasti omaa tai mainitsemisen arvosita. Tuntuu että melkein kaikki mitä tästä pelistä on sanottavaa, on jotakin sellaista mikä on läsnä, mutta joka ei ole niin erityistä että se nostaisi peliä mitenkään paremmaksi, tai mitä ei olisi jossakin toisessa pelissä tullut vastaan, monesti paremmin, tai ainakin kiinnostavammin tehtynä. Atlas Fallen ei ole huono peli, se on lähinnä tylsä peli.

Yhteenveto

Atlas Fallen on kattava, mutta hivenen huonosti rytmitetty peli. Sisältöä riittää ja muuttujia riittää, mutta oikeastaan mikään osa pelissä ei ole sellaista, joka todella erottaisi peliä saman genren muista peleistä. Maailma ei ole erityisen kiinnostava, tarina ei juuri nappaa eikä päähenkilökään. Pelattavuus toimii ja vaihteluakin on tarjolla, mutta valtaosa pelistä tuntuu lähinnä perushutulta suurella aavikolla.

+ Taistelu on ihan kivaa

+ Tekemistä on runsaasti

- Melko tylsä

- Huonosti rytmitetty

Arvosana: 6,0

Hyvä