Bond 1

007 on valtava elokuvasarja, josta on tullut useampi pelikin ja First Light näistä viimeisin ja merkittävästi isompi kokonaisuus kuin moni sitä edeltänyt. First Light on kuin aloitus uudelle Bond pelisarjalle, sillä se vie pelaajan James Bondin uran alkuvaiheeseen eikä ole sidoksissa mihinkään aiempaan, paitsi Ian Flemingin luomaan hahmoon.

007: Ensivalo

James Bond aiheisista peleistä oma suosikkini on 007: Everything or Nothing joka on monella tavalla esimerkillinen Bond tarina ja Pierce Brosnanin viimeinen kerta 007 roolissa ja parempi kuin hänen viimeinen Bond elokuvansa. Muiden pelien kanssa on tullut vastaan jokunen hyvä tapaus, mutta itse en isommin lämmennyt GoldEye pelille, joskin, en lämmennyt myöskään N64:lle. First Light on kiinnostavaltava vaikuttava tapaus, mutta näihin osaa suhtautua erittäin varovaisilla odotuksilla.

James Bondin ensimmäiset vaiheet MI6:ssa

James Bond (roolissa Patrick Gibson, en muista nähneeni missään aiemmin) nuori lentosotamies, joka värvätään salaiseen palveluun, MI6, hänen osoitettua kykynsä tehtävässä, josta hän oli ainut selviytyjä. Tästä alkavat kovat haasteet armottomassa koulutuksessa joka johtaa hänet nopeasti toinen toistaan vaarallisempiin tilanteisiin useissa tehtävissä, joiden jälkeen hän saattaa hyvinkin ansaita 00-numeronsa. Tarkkuus mielessä tämän pelin olisi pitänyt olla James Bond: First Light, sillä hän on 007 aika pienen osan ajasta ja tämä on peli on enemmänkin hänen matkansa kohti sitä tuttua statusta. Seikkailuun mahtuvat monet ratkaisevat Bond elementit, megalomaaninen roistohahmo, häijyjä kätyrihahmoja, femme fatale vivahteinen tuttavuus, kilpailevia 00-kokelaita sekä veteraaniagentti jolla on oitis jotakin Bondia vastaan. Niin ja tutut koodinimihahmot kuten M ja Q.

Bond on hahmona nähnyt monta erilaista variaatiota ja tämä on erittäin lähellä alkuperäistä lähdemateriaalia, joskin pari asiaa on pielessä. Tosin silmien väri ei ole yksi niistä, mikä monesti pistää itsellä silmään ensimmäisten asioiden joukossa. Tämäkään Bond ei ole mustatukkainen, kuten kirjoissa, mutta hänellä on  kirjoissa kuvattu arpi poskessa, mitä ei ole missään aiemmin (muistaakseni), joskin arpi tuntuu olevan paljon näkyvämpi, mitä kirjoissa joissa se kuvataan ohuena. Mutta pääasiassa hahmo näyttää siltä, miltä Bondin pitääkin ja kuullostaa myös hyvältä. Koska kyseessä on nuori versio hahmosta, niin sellainen tietty kylmyys ja teräksisyys mitä hahmossa myöhemmin on, ei ole vielä kehittynyt. Poikamainen huumori ja charmi ovat läsnä ja monet Bondimaisuudet ovat osana kokonaisuutta, joten ei jää epäselväksi että kyseessä on tuttu hahmo, vaikkakin uudella aikakaudella. Pelkästään hahmon sanailu eri tilanteissa todella toimii, oli Bond tekemisissä kenen kanssa tahansa.

Koska Bond on hahmo joka ei oikeastaan ikäänny, vaan muuttuu aikakauden mukaiseksi, on nyt kyseessä James Bond, jonka uran alkuaika on 2000-luvulla eikä 1900-luvun ensimmäisellä puolikkaalla, kuten ensimmäisissä tarinoissa joita Fleming kirjoitti 50-luvulla. Nykyaika muuttaa monia asioita joita kaikki eivät välttämättä isommin siedä, mutta Bond on muuttunut monta kertaa aiemminkin sillä Roger Moore oli merkittävästi erilainen Bond mitä Sean Connery ja Timothy Dalton vielä merkittävästi yksikään aiempi, ollen mahdollisesti se kaikista uskollisen versio kirjojen hahmoon verrattuna. Oma suosikkini on kuitenkin aina ollut Pierce Brosnan, joka tuntuu nykyään mietittynä Bondilta joka on modernimpi hahmo, mutta silti Bondmainen. Viimeisin elokuva Bond, Daniel Craig, on tyylillisesti Daltonin kaltainen, melko kylmä hahmo, mutta selvästi modernimmassa maailmassa kuin aiemmat ja moderneimmilla toimintaelokuvatyyleillä. Gibsonin peliversio hahmosta on kuin jotakin, mikä voi helposti kehittyä mihin tahansa suuntaan, mutta joka on tässä vaiheessa vielä niin poikamainen ja veikeä, kuten Roger Moore, että ei hän ihan äkkiä muutu sellaiseksi hahmoksi, millainen Bond alunperin on ollut.

Tarinallisesti First Light etenee ja kehittyy kuten Bond elokuvat yleensä, varsinkin puolivälissä, sillä modernit ratkaisut näkyä ja tuntua merkittävästi enemmän alkupuolella. Lopetus on kuitenkin se, mikä heikentää kokonaisuutta merkittävästi ja tässä on tehty juurikin se kaikista typerin lopetusmetodi, eli keskeneräiseksi jäävä tarina, jotta on helpompaa myydä seuraava Bond peli 3-5 vuoden päästä. Spoilaamatta mitään voidaan sanoa että vaikka monet loppupuolen tapahtumat ovat hyvin selvää Bondimaista materiaalia, niin se viimeinen käänne tuntuu joltakin, mikä menee todella lähelle Daniel Craigin ensimmäistä Bond elokuvaa, Casino Royale, joka myös ei osannut lopettaa kokonaisuutta, vaan pohjusti oitis jatkoa. Lisäksi, ei ole mitenkään vaikeaa päätellä, että kuka tai mikä se mysteeripelaaja on. Pienempänä juttuna on myös harmillista että loppu tulee vähän töksähtäen eikä sivuhahmoille anneta tilaa sanoa vielä paria sanaa, huomioiden millaisessa tilanteessa Bond heidät pelin loppupuolella näki.

Ammuskelua onnistuu ilman 00-lisenssiäkin

Pelinä First Light on hyvin selvä aikakautensa tuote. Vaikutteita löytyy vaikka mistä, sillä useammalla tavalla mieleen tulee PS2:n 24: The Game ja 007: Everything or Nothing, PS3:lta Uncharted 3: Drake's Deception ja Tomb Raider sekä useampi moderni peli, erityisesti PS4:ltä uusimmat Hitmanit. Pelin tekijät ovat Hitman sarjalla ansainneet kannuksensa, mutta harmillisesti ne rasittavat Hitman puolet näkyvät tässä kokonaisuudessa enemmän, kuin sellainen hyvä flow, mitä on Uncharted sarjassa nähty alusta asti ja kokoajan paremmin tehtynä (Lost Legacy pois lukien). Kokonaisuudesta ei puutu nopeita tilanteita, tappeluita, ajamista ja kiipeilyä tai hiippailua ja toiminnassa nimenomaan tappelu korostuu enemmän kuin ammuskelu, vaikka sekin on läsnä kokonaisuudessa.

Toiminta on pelin parhaita puolia ja Bond on erittäin taitava tuliaseiden kanssa. Vaikka 00-lisenssiä ei löydy, niin tilanteissa joissa viholliset vetävät aseet esiin, on lupa tappaa. Tilanteet joissa ammuskelua ei vihollisten toimesta ole aloitettu, tai provosoitu, ei voi kylmäverisesti vain ampua kaikkia ja hoitaa tilannetta siten. Tämä sääntö pitää pelissä yllä tiettyä rytmiä jossa suunnitelmallisuudella on iso osa kokonaisuudessa. Aseiden ammuksetkin ovat monesti aika vähäiset, mikä pakottaa monesti vaihtamaan aseita lennosta ja tämä on eräs asia missä peli onnistuu erittäin hyvin. Siiinä missä Unchartedissa voi monesti pitäytyä tietyssä aseessa ja siihen monesti saa ammuksia, joutuu tässä rymistelyssä vaihtamaan ja käyttämään mitä ikinä aseita haltuunsa saa vihollisilta. Toiminnassa tämä on huomioitu erinomaisesti sillä nyrkkitappeluissa on ne nykyajan tärkeimmät raaka-aineet väistön ja torjumisen kanssa, mutta ympäristön käyttä on erittäin iso apu, sillä tavaroiden heittely ja vihollisten paiskominen helpottavat käsirysyä varsinkin kun vastassa on enemmän kuin yksi vihollinen.

Puhtaan toiminnan vastapainona on hetkiä, joissa ideana on toimia enemmän vakoojamaisesti, hiljaa ja hiiviskellen. Nämä ovat sitä selvää Hitman kamaa ja pelin nopeasti turhauttavimpia kohtauksia. Eivät siksi että ne olisi tehty erityisen huonosti, vaan enemmänkin siksi että monesti niissä on selvästi yritetty tehdä eteneminen joko väkinäisen pulmanratkaisun tavalla, tai aarteenmetsästysmekaniikalla, samalla tarjoten myös mahdollisuus löytyy vaihtoehtoinen reitti jotakin melko kryptistä reittiä pitkin. Ajoittain nämä kohdat todella ärsyttävät kun ilmeistä reittiä yritetään selvästi kampittaa ihan vain että pelaaja tutkisi paikkoja enemmän ja tämä menee helposti pelkäksi ees taas ravaamiseksi. Näissä pätkissä esiin nousee kuitenkin yksi pelin oma juttu, nimittäin bluffaaminen. Bond voi hoitaa tietyt osuudet puhumalla itsensä pois ja bluffaaminen on iso osa kokonaisuutta, jonka Bond voi sitten nopeasti kääntää edukseen kun päättää aloittaa tappelun. Suoraviivainen lähestymistapa tilanteisiin  on yleensä vaihtoehto, mutta näissä tapauksissa sitä sitten saa mitä tilaa.

Pelissä on vahvasti läsnä myös monet asiat, jotka tuntuvat olevan kaikissa nykypeleissä, jotka haluvat ruksia kaikki laatikot laatupelin tarkistuslistasta. Ajoittain käydään keskusteluja joissa Bond voi valita vastauksiaan, hyvin suppeista vaihtoehdoista mutta kuitenkin. Pomotaisteluita tulee vastan jokunen, huippuvarusteella pääsee leikkimään rymistelykohtauksessa, hidas hetki suurella määrällä tarinaesineitäkin löytyy ja QTE pätkiäkin tulee vastaan aina välillä. First Light tuntuu todella modernilta peliltä jossa on läsnä lähes kaikki mitä voisi tässä kohtaa melkein jo olettaakin olevan. Pomotaistelujakin löytyy muutama, mutta perus käsirysyjen lisäksi mukana olevat ovat lähinnä hiekompia versioita siitä, mitä Batman: Arkham City teki Mr. Freezen kanssa kauan sitten, ja mistä kukaan ei ole onnistunut pistämään paremmaksi.

Se on hauska nähdä että yksityiskohtiin on panostettu

Bond, Jimmy Bond

First Light pyrkii olemaan kuin monet Bond elokuvat ja se näkyy monessa osassa tarinaa, jossa toistetaan tuttuja kaavoja, joskin modernissa maailmassa. First Light ei missään kohtaa menee täyteen woke hömppään, vaan pyrkii olemaan uskollinen juurilleen, vaikka maailma ja hahmo eivät olekaan sellaisia mitä ne olivat viime vuosituhannella. Bond on myös vielä kehitysvaiheessa ja tästä syystä kaiken ei tarvitse vielä olla sillä tasolla, jolla se on peleissä ja elokuvissa tähän asti harvoja poikkeuksia lukuunottamatta ollut. Tosin, on hauska nähdä kun monia Bond kliseitä tuodaan kokonaisuuteen, osaa ilmeisesti, osaa vaivihkaa.

Ihmeellisiä vempaimpia, kauniita naisia ja nopeita ajoneuvoja

Valtava osa sekä toimintaa että hiljaisempaa etenemistä rakentuu vempaimien käyttöön. Vempaimet ovat erittäin arvokkaita keinoja tehdä selvää vihollisista, teknisistä laitteista, tai sitten niillä pystyy hämäämään siviilejä, tai vihollisia. Pelaaja voi kantaa mukanaan rajallista määrä näitä laitteita, mutta ne ovat pääasiassa hyvin tehtyjä kaikki, vaikka osa tuntuukin merkittävästi toisia paremmilta monipuolisissa tilanteissa ja koska koskaan ei voi varmaksi etukäteen tietää että mitä haasteita vastaan tulee, täytyy varusteet valita arpomalla, mikä on hieman turhauttavaa, mutta sitten täytyy vain valita ne varusteet jotka todennäköisimmin ovat hyödyllisiä erilaisissa tilanteissa. Q-laitteet ovat vahva osa Bond tyyliä, varsinkin ennen Craigin Bond aikaa, jolloin vempaimet menettivät vähän otettaan. Tosin, koska teknologia on paljon isompi osa koko maailman tilaa, ei nyt ollaan missään Conneryn ajan maailmassakaan jossa kaikki vempaimet olivat mitä ihmeellisimpiä

Bond tytöt ovat toinen iso osa Bond elokuvan DNA:ta ja tässäkin tarinassa heitä on useampi. Joskaan peli ei seuraa sitä tuttua kaavaa mitä Bond elokuvat seurasivat varsin pitkään, aina välillä hieman kaavaa rikkoen ja tehden jotakin omaa. Sellaiset tietyt tutut vivahteet on havaittavissa ongelmitta, mutta tässä modernissa ja varovaisessa maailmassa ei enää uskalleta tehdä ihan kaikkea. Pelissä ei monet asiat tehdään ns. Hyvällä maulla ja sen verran vihjailevasti, että päästään aika lähelle sitä tasoa, millä Bond pelissä on monesti oltu. Myös roistopuolelal ollaan vahvasti samalla radalla, millä lukuisissa Bond elokuvissa. Pelin yksi pääroisto on hyvin samanlainen mitä Hugo Drax, Elliot Carver tai monet muut megalomaanimiljardöörit jollaisia sarjassa on monesti tullut vastaan. Heillä on sitten kätyrihahmoja eri tasoilla ja eräänä Bond kliseenä on myös se, että pääroisto harvemmin on se jonka kanssa Bond oikeasti yhteen viimeiseeksi. Roistopuolella on myös sivuroistoja joiden rooli kokonaisuudessa on pienempi, mutta silti toimiva, tulee mieleen parista Brosnanin Bond elokuvasta Vladimir Zukov.

Tutut hahmot: M, Q ja Moneypenny ovat kaikki ihan hyvin tehtyjä. M on selvästi pyritty tekemään omanlaisekseen. Hänen kanssaan ei ole yritetty toistaa sitä mitä Judy Dench teki esimerkillisesti, tai mitä Ralph Fiennes viimeisimmäksi, niiden klassista M hahmojen tapaan. Moneypenny tosin on niin selvästi kuin Naomie Harris Craig kaudella, varsinkin ulkoisesti, joskin hänen rooliinsa on kuin yhdistetty Ben Wishawn versio Q:stä, tietokone-experttinä. Varsinainen Q on täysin omanalisensa hahmo ja helposti yksi pelin parhaita hahmoja jossa on vähän sellaista mentorihahmoa Bondilla, isällistä viisautta ja ymmärrystä, sekä monesti myös sanatonta tukea. Mutta myös sitä teknologiavelhomaista asennetta, joka ei ole vielä toiminut Bondin kanssa niin kauan että olisi kyllästynyt hänen temppuiluunsa.

Viimeisneä osana ovat sitten ne ajoneuvot ja vaikka ajamista onkin hurjastelumielessä aika vähän, niin niillekin pätkille on aikansa ja paikkansa seikkailun aikana. Vaikka itse en yleensä ole tälläisten pätkien suuri ystävä, niin sanoisin että tämä seikkailu on yhtä tälläistä osuutta vajaa, kun taas niitä hitaampia soluttautumispätkiä on ainakin yksi liian paljon. First Light on pidempi peli mitä odotin sen olevan ja vaikka pelin rytmitys on pääasiassa hyvä, niin muutamassa osassa tuntuu että siinä olisi pitänyt olla enemmän monipuolistamista. Ei niinkään ammuskelun/tappelun tasapainoittamisessa hiiviskelyyn tai kiipeilyyn, vaan juurikin ajoneuvoilla temppuiluun.

Tästä se vasta alkaa

First Light on peli joka aloittaa kokonaan uuden pelillisen aikakauden James Bondille ja tästä eteenpäin tilanne kehittyy sillä kun Bond on osoittanut kykynsä, saanut tittelinsä ja päässyt sisään agenttimaailmaan, on mahdollisuuksia enemmän. Koska peli jättää yhden juonikuvion avonaiseksi, vaikka ei olisi pitänyt, on selvää että tästä jatketaan tavalla tai toisella. Heti seuraavassa Bond pelissä ei tarvitse esitellä SPECTREä, vaikka jonkinlainen protyyppiversio tästä organisaatiosta todennäköisesti on jo olemassa tässäkin Bond maailmassa ja tarinajatkumossa. Mahdollisuuksia on muutenkin todella paljon sillä jos aletaan käyttää tuttuja hahmoja elokuvista, kuten Alec Trevelyan / 006, Francisco Scaramagna tai se ilmeisin, Erns Stavro Blofeld, on riskinä että hahmo ei toimi erityisen hyvin, varsikin jos hahmoa muokataan liikaa, on huomattiin todella tuskallisesti Goldeneye Reloadedissa joka pärsäsi lähemmäs kaikki hahmot todella pahasti. Mutta tämän pelin perusteella pelintekijät osaavat käyttää hahmoja hyvin ja omalla tavallaan.

Bond pelien joukossa First Light on helposti sieltä parhaasta päästä, ollen hyvä pitkälti kaikilla osa-alueillaan. Sanotaan että oma puhdas suosikkini 007 peleissä on edelleen Everyhting or Nothing, joka tuntuu paljon enemmän Bond elokuvalta ja joka omalla aikakaudellaan oli selvästi se paras Bond peli ja oikein pätevä PS2 peli, vaikka siinä omat heikkoutensa olikin, joita on turha kiistää ja jotka tuntuvat paljon selvemmin, jos peliä nykyään pelaa. First Light on myös oman aikakautensa tuote siinä mielessä, että nykyään taso on korkeampi ja vaatimukset myös. Tietysti PS5 aikakauden peli on monella tavalla paremmin tehty kuin PS2 aikauden peli, sillä pelien budjetit ovat isompia, pelattavuutta on todellakin osattu kehittää oikeaan suuntaan ja pelien tekemiseen käytetään paljon enemmän aikaa. Tämä on yksi syy miksi pelien vertailussa täytyy myös muistaa että ne ovat hyvin eri aikakausilta. Mikä ei tosin vanhmpia pelejä juuri pelasta sillä esimerkiksi N64 Goldeneye ei pärjää Bond pelien vertailussa yhtään, vaikka monet sitä yhtenä FPS pelien kuninkaallisena pitävätkin (en ole yksi heistä).

007: First Light on kokonaisuutena hyvä Bond peli. Onko se vuoden parhaita pelejä, ei välttämättä,  mutta pärjää kyllä vertailussa aika monen kanssa sillä pääasiassa kokonaisuus on tehty laadukkaasti ja pelissä on mukavasti vaihtelua ja monia erilaisia puolia joita Bond seikkailulta voisi odottaakin. Samalla tavalla kuin pelifirma Teyon on onnistunut erittäin hyvin Terminator ja Robocop pelien kanssa ja heidän toivoisi seuraavaksi tekevän Judge Dredd aiheisen pelin, on tämän pelin tekijöinä oleva IO Interaktive onnistunut Bond aiheen parissa sen verran hyvin, että he voisivat olla erittäin hyvä valinta tekemään Mission Impossible aiheisen pelin seuraavaksi, paitsi jos seuraavana listalla on uusi Hitman, tai suoraan seuraava 007 peli. First Light on joka tapauksessa laadukkaasti tehty peli, joskaan ei täydellinen sellainen.

Yhteenveto

007 First Light on erinomainen Bond peli, mahdollisesti jopa se paras. Peli tarjoaa erittäin mielekästä toimintaa, kiipeilyä, vakoojameininkiä ja Bondmaista seikkailua hyvällä toteutuksella. Pelattavuus on hyvällä tasolla, tarinankerronta on hyvällä tasolla ja Bondin esittäjä on hyvä. Roisto jättää vähän toivomisen varaa ja tarinan loppupuolella päädytään jättämään asioita kesken, mutta isona kokonaisuutena tämä toimii erittäin hyvin Bond "syntytarinana" ja hänen ensimmäisenä seikkailunaan jolla hän ansaitsee 00-statuksensa. Bond fanille erittäin hyvä hankinta.

+ Toimintaa on hauskaa nyrkein ja pyssyin

+ Bond elementit ovat läsnä

+ Hyvä rytmitys ja pituuttakin riittää

+ Hyvä Bond ja tukijoukko

- Hiiviskelypainotteiset osuudet tuntuvat venytetyiltä

- Paikoin turhauttavat tutkiskelu/etsiskely osat

- Roistohahmoissa olisi ollut parantamisen varaa

- Tarinan lopetus

Arvosana: 7,8

Erityinen

Tästä on hyvä jatkaa

Tietyt pelit ovat sellaisia että ne on helppo poimia ja pelata uudestaan ja uudestaan ja monesti niissä ei edes mene erityisen paljoa aikaa. Mutta sitten on niitä pelejä joiden kanssa sitä aikaa joutuu äkkiä varaamaan kahden ellei kolmen pelin edestä. Joissakin tapauksissa kyse on enemmänkin siitä että viitsiikö pelin oikeasti aloittaa alusta asti, kun sen on kerran pelannut läpi kokonaan ja tehnyt mahdollisesti kaikki aktiviteetit ja vastaavat.

Jos aikaa olisi tuhlattavaksi asti, tulee mieleen parinkin tapausta jossa niin kävisi, niin todennäköisesti useat näistä listauksen peleistä tulisi pelattua uudestaan. Sitten on tietysti niitä pelejä jotka on tullut pelattua ei niin pitkä aika sitten uudestaan ja niitä ei tähän niputeta mukaan,  vaan tähän kuuluvat ne, joita ei ole tullut hetkeen pelattua, vaikka hieman houkuttaisi.

KUNNIAMAININTOJA

Final Fantasy VII

Peli täyttää ensi tammikuussa 30 vuotta, niin hieman houkuttaisi pelata tämä taas kerran alusta loppuun asti ja katsoa että kuinka hyvin se nappaa. Mutta ongelmana on että itse en nykyään isommin enää innostu näistä tekstitulvapeleistä.

Alan Wake II

Kerran pelattu ja kaikki mahdollinen tehty, mutta ilmeisesti mukana olisi muuttujia jotka saa selville vasta kun pelaa toisen kerran, mutta eipä ole siihen vielä uppouduttu.

Batman: Telltale series

Batman ja Batman: Enemy Within kaksikko olisi houkuttelevaa pelata, etenkin erikoisgrafiikoilla, vaikka kumpikin on useamman kerran pelattu läpi erilaisilla valinnoilla.

24. Evil West

Ehdottomasti juuri sellainen peli joka tuntuu olevan yksi niitä, kuin itselle tehtyjä tapauksia ja jonka pelaamiseen ei lopulta edes mene niin kauaa. Pelissä on omat haasteensa, mutta se on niin hauskaa mättöä että kyllä toiston yli kahlaa suht kivuttomasti uudemmankin kerran kun ensimmäiselläkin kerralla oli hauskaa kokeilla erilaisia aseita.

23. Alpha Protocol

Agenttipeli jossa on paljon hyviä aineksi, varsinkin tarinallisesti, mutta joka on pelattavuudessa tapaus joka jättää aika paljon toivomisenvaraa. Kuitenkin yksi peli jossa on puolensa ja joka voisi olla kiinnostavaa pelata uudestaan todella pitkän ajan jälkeen ja suht uusilla silmillä ja ajatuksilla.

22. TitanFall 2

Yksi parhaita räiskintöjä jossa on jopa hieman yllättävää syvyyttä mukana. Ehdottomasti yksi peli jonka pelaisi mielellään uudestaankin sillä tästä on jäänyt mieleen se melko laaja vaihtelun määrä mitä kokonaisuudessa on tarjolla uudestaan ja uudestaan erilaisten aseiden ja sotakoneiden muodossa. Tarinakin on yllättävän hyvä.

21. Fahrenheit: Indigo Prophecy

Ei lopulta edes erityisen pitkä peli, mutta jos haluaa tehdä kaikki haasteetkin niin sitten saa tutkia paikat aika tarkkaan ja tietyt osat täytyy pelata useamman kerran. Pelin pelaamisesta on kuitenkin jo sen verran pitkä aika että kyllä tämän saisi pelattua aika hyvin läpi ilman että kaikki kohdat tuntuvat liian tutuilta.

20. Bulletstorm

Yksi huippuhyvä räiskintä, vaikka jääkin tarinallisesti pahasti kesken. Ehdottomasti mielekästä ammuskelua juuri oikeanlaisilla lisuikkeilla ja tyyliratkaisuilla, puhumattakaan hurtista huumorista hyvillä ääninäyttelijöilllä. Helposti yksi helpommin aloitettava peli jossa ei ole niin suurta kynnystä aloittaa uudelleen alusta.

19. FEAR

Erinomainen yhdistelmä kauhua ja toimintaa, vieläpä todella hyvillä aseilla ja lisätehosteilla. Ei edes kovin pitkä peli, mutta molempien lisärien kanssa pituus äkkiä kasvaa ja tarinallisessa mielessä pitäisi myös pelata FEAR3 siihen perään, joten kyllä tässä on äkkiä aika paljon pelattavaa.

18. Greedfall

Yksi parempia roolipelejä mitä on vastaan tullut ja kun jatko-osa osoittautui nopeasti todella suureksi pettymykseksi, osaa tätä peliä arvostaa merkittävästi enemmän. Vaikka kokonaisuudessa on omat heikkoutensa, niin siitä huolimatta tämä olisi kiinnostavaa pelata uudestaan erilaisella tyylillä, aseilla ja vastaavalla, katsoen että kuinka hyvin peli nappaa uudella pelikerralla.

17. Cyberpunk 2077

Tästä voisi nyt saada paljon enemmän irti kun peli on rakennettu lähes kokonaan uudestaan ja paranneltu merkittävästi. Mutta koska tämä on yksi massiivinen kokonaisuus, niin pakko todeta että tätä ei niin vaan aloiteta, koska siihen saa sitten upottaa kymmeniä tunteja että saa pelattua edes koko päätarinan loppuun asti, puhumattakaan kaikesta oheistekemisestä ja vastaavasta.

16. Mad Max

Peli josta olen tehnyt lähemmäs kaiken, paitsi kaikkia tropheja, joten siinä olisi jotakin minkä vuoksi tähän voisi palata. Tosin, sitten on myös se hyvä tappelusysteemi josta saisi paljon irti. Mutta tämä on myös yksi niitä pelejä joka on todella rakasta pelata alusta asti, koska tekemistä on niin paljon ja kun haluaa monesti tehdä kaiken heti, että saa parhaat tavarat, niin tämä on aika hidastavakin peli tarinallisen etenemisen suhteen. Mutta samalla aikaa tämä on myös peli jossa on sitä selvää Mad Max fiilistä.

15. Star Wars Jedi: Survivor

Fallen Orderin tavoin ehdottomasti todella houkuttelevaa pelattavaa ja vaikka Fallen Orderissa houkuttaisi käydä uudestaan läpi pääasiassa Dathomir (parhaat pomotaistelut) sekä loppuhuipennus, niin Survivor on se pelissä jossa on enemmän mielekästä sisältöä ja toimintaa valosapelin kanssa. Tarinallisesti pelin loppuhuipennus on kuitenkin sellainen joka ei isommin houkuta joten tämän pelaamisessa on aika selvä kynnys.

14. Steelrising

Yksi näitä parempia soulslike pelejä, joka on jäänyt aika vähälle huomiolle monien isompien haaliessa kaiken huomion. Tämä on kuitenkin yksi peli jonka mielellään pelaisi uudestaankin, mahdollisesti aloittaen aivan alusta ja uudella hahmolle ja uusilla tempuilla, tai sitten NG+ mielessä ja tutuilla todella hyvillä tarvikkeilla. Loppuviimeksi ei edes erityisen pitkä genren peliksi eikä myöskään niin vaikea kuin monet muut.

13. Uncharted: Lost Legacy

Suurin syy on tavallaan siinä että tämän kanssa saisi tehtyä trophy setin valmiiksi Legacy of Thieves kokoelmasta josta Thief's End on pelattu myös siten että muutamat irto trophytkin on tehty. Tästä pelistä ei itsellä ollut tallennusta enää tallessa, joten tämä pitäisi pelata kokonaan alusta asti ja tehdä aivan kaikki, mikä on kokonaisuutena suht iso työ ja siksi tätä on vaikea aloittaa, vaikka vähän olisi houkutintakin. Vähän bullshittiä että Thief's Endin platina PS5:llä vaatii myös tämän pelaamisen.

12. Tomb Raider

Tämä on yksi näitä pelejä joka on hieman noussut esiin nyt kun uusi Tomb Raider peli on tulossa ja myös tv-sarja aiheesta. Tämä reboot oli hyvä peli ja sen pelaamisesta on mennyt sen verran aikaa, että tämä voisi napata ihan hyvin nyt taas pitkästä aikaa. Tosin samalla aikaa pari muutakin Tomb Raider peliä houkuttaisi, kuten Legend, mutta sanoisin että sen kylkeen pitäisi sitten pelata myös Underworld, kun ovat tavallaan samaa tarinaa. Lisäksi tämä Tomb Raider on vähän raskas pelata kuin ensimmäisen pelin anniversary remake, se ensimmäinen remake, kun toinen remake samasta pelistä on seuraava iso Tomb Raider peli.

11. Darksiders II

Darksiders sarjassa on muutama peli jotka tekisi mieli pelata uudestaan, etenkin nyt kun seuraava peli jatkaa tarinaa. Mutta samalla aikaa monet ovat aika pitkiä ja täynnä tekemistä. Sanoisin että tämä kakkonen on, mikä tuntuu omalla kohdalla siltä, mikä on jäänyt eniten ns. Kesken, vaikka tarina on pelattu kokonaan ja iso osa sivutehtävistäkin tehty. Mutta tästä muistuu mieleen se keräiltävän tavaran määrä, mikä tekee kokonaisuudesta niin uuvuttavan laajan, vaikka siellä onkin luvassa hyvät palkinnot. Tämän kanssa tosin pitäisi palata PS3:lle jossa on tallella oma tallennus josta voisi jatkaa NG+ muodossa.

10. Darkness II

Yksi parempia räiskintöjä ja vieläpä merkittävästi tyylikkäämpi kuin edeltäjänsä. Iso ongelma on siinä että peli jää todella pahasti kesken, mutta tässä olisikin pääpainoa enemmänkin se puhdas toiminta pimeyden voimien kanssa, jotka tuovat kokonaisuuteen on mielekkään lisänsä. Puhumattakaan että tässä on paljon erinomaisia tyyliseikkoja jotka tekevät pelaamisesta astetta parempaa kuin monissa muissa tapauksissa.

9. Remnant II

Tämän kanssa se juttu olisi kehittää kaikki hahmoluokat loppuun asti ja mahdollisesti lähteä suorittamaan Apocalypsevaikeustasoa erittäin hienon miekan vuoksi. Tämän on kuitenkin yksi peli jota aikanaan pelasin niin paljon että opin siinä monet asiat sen verran hyvin, että homma tuntuisi nopeasti suht pakkopullalta, vaikka aikaa pelin pelaamisesta onkin jo aika kauan ja uusien hahmoluokkien ansiosta kokonaisuudesta saisi irti vähän eri tavalla sisältöä. Puhumattakaan erilaisten aseiden käytöllä vaihtelua tulee oitis lisää. Mutta tämänkin on yksi tapaus jossa sitä aikaa saisi sitten varata jonkin verran ja ihan puhtaaseen grindaamiseen.

8. Binary Domain

Tyyliseikoiltaan erinomainen räiskintäpeli jonka mielellään katsoisi uudestaan läpi ja asti ja ottaisi selvää että kuinka hyvin se nappaa tällä kertaa, varsinkin kun tietää mitä odottaa ja mikä vaikuttaa lopputulokseen. Tyyliseikat ovat kokonaisuudessa isossa osassa sillä vaikka tarina hyvä onkin, niin se on myös yksi niitä kokonaisuuksia josta kyllä muistaa ne isoimmat yllätykset, vaikka homma toimii hyvin niiden kanssakin.

7. Final Fantasy VII Rebirth

Tämän kanssa pitäisi tavallaan pelata myös se FFVII Remake ensin, että ehtii ennen FFVII Revelationin ilmestymistä käydä läpi koko tarinan mitä on tähän asti vastaan tullut. Rebirth on kuitenkin se peli joka todella pitää sisällään paljon pelattavaa ja tarinallisesti sisältöä on niin paljon, että kaikkea ei välttämättä muista trilogian päätösosan ilmestyessä. Mutta koska tässä on pelattavaa niin tuhoton määrä, en usko että tälle on kovin äkkiä aikaa. Varsinkin jos tämän kanssa peliviritelmästä tulee tilanne Remake + Rebirth: Story So Far... tai Tarinan kertaus ennen Revelationin ilmestymistä.

6. Gun

Länkkäripelien joukossa yksi näitä pelejä joka kiinnostaisi pelata uudestaan, sillä pelissä on tehty lähemmäs kaikki asiat erittäin hyvin, ennen Red Dead Redemption sarjaa. Koska itse olen pelannut tämän viimeksi PS2:lla, on pelin pelaamisesta kulunut jo sen verran kauan että ei tästä muista juuri mitään ja siitä syystä kokonaisuudesta voisi saada aika paljonkin irti. Tosin muistan tämän melko suurena tapauksena johon uppoaa vähän enemmän aikaa.

5. Middle-Earth: Shadow of Mordor

Yksi parhaita miekkatoimintapelejä mitä mieleen tulee ja peli jossa Batman: Arkham sarjasta tuttu taistelusysteemi on toteutettu mahdollisesti vielä paremmin. Tämä on ehdottomasti yksi niitä pelejä jossa on paljon tekemistä ja erinomaiset kannustimet tehdä kaikki mahdollinen, mahdollisimman hyvin ja nopeasti, että pystyy vastaamaan moniin haasteisiin tehokkaammin. Puhtaasti toimintamättömielessä tämä on todella houkutteleva tapaus, vaikka tarinallisesti se ei tarjoakaan ihan samaa mitä jatko-osa sitten tarjosi.

4. Assassin's Creed: Valhalla

Valhallan tapauksessa oikeastaan kaikki aika menisi Hel saagan pelaamiseen joka on yksi niitä viimeisiä lisäsisältöjä, joten en isommin ehtinyt enää pelata, kun siinä vaiheessa oli paljon muutakin tullut jo pelattavaksi. Päätarinaa en niinkään aloittaisi alusta, vaan enemmänkin uppoutuisin tähän pelitilaan jota kyllä pelasin, mutta en niin paljoa että olisi ottanut siitä kaiken irti. Varsinkin kun se on näitä roguelike tyylisiä kokonaisuuksia jossa sitä pitää pelata uudestaan ja uudestaan että siinä tulee oikeasti hyväksi.

3. Kingdom Hearts: Birth by Sleep

Voisi sanoa että yksi todennäköisimpiä pelejä jonka saattaisinkin pelata uudestaan, kun viime vuonna Kingdom Hearts II oli uudestaan pelattavana, kun peli täytti 20 vuotta. Birth Sleep on tosin astetta raskaampi peli aloittaa uudestaan, kun siinä on kolme eri hahmoa pelattavaksi ja sitä kautta pelattavaa on niin tuhottomasti että siihen menee äkkiä 10-15 tuntia per hahmo, plus sitten kaikki grindaaminen ja farmaaminen siihen päälle.

2. Dragon Age: Origins - Ultimate

Tämän pelaamisesta on mennyt niin kauan että uusi pelikerta voisi olla suht tuoreelta tuntuva kokonaisuus. Puhumattakaan että Veilguardin jälkeen tämän tarinasta ja tyylistä saisi irti vaikka kuinka paljon. Toisaalta tämä on myös suhteellisen iso projekti kun Ultimate versiossa on mukana kaikki lisäsisältö ja varsinkin Witch Hunt ja Awakening ovat sellaisia jotka tuntuvat erittäin tärkeiltä osilta isoa tarinakokonaisuutta. Oma haasteensa on myös siinä että tässä pelissä on selvät heikkoutensa mitä tulee toimintaan ja siitä syystä tämä voi olla aika raskas peli pelata kokonaan alusta asti. Mutta siitäkin huolimatta tämä on yksi sellainen, jonka pelaisi mielellään uudestaan, jos olisi enemmän aikaa, koska tähän saa äkkiä upottaa +50 tuntia.

1. Batman: Arkham City

Ehdottomasti yksi parhaita pelejä mitä on koskaan tehnyt ja pelattu useamman kerran ja täysin läpi PS3:lla. PS4:llä peli olisi tarjolla joten siinä mielessä olisi jopa hieman hokutintakin pelata peli uudestaan ja hommata platina trophy uudestaan. Tämä on yksi sellainen peli joka sitten vaatii aika paljon aikaa että siinä saa tehtyä kaiken, mutta pelkästään kampanjan läpäisyn suhteen tämä olisi houkuttava tapaus. Mutta sen on kuitenkin pelannut todella kattavasti kerran, jonka vuoksi tietää miten iso homma on kyseessä, että se ei ole niitä helpoimpia aloitettavia. Tosin se on projektina paljon hallittavampi kokonaisuus kuin Arkham Knight.

Lukuisista ja taas lukuisista erilaisista kokeilluista demoista muutamat olivat sellaisia että niissä oli jotakin mikä todella kiinnosti, mutta lopulta peleistä ei keksinyt tarpeeksi sanottavaa tai sitten jokin toinen peli onnistui samassa genressä paremmin, tai muuten vain oli peli josta keksi enemmän sanottavaa.

Summaan lyhyesti muutamat pelit joista ei tullut mieleen enempää ja nostan esiin myös jokusen jotka ovat todella samanlaisia niiden kanssa.

Kiinnostava asetelma jossa pelataan shakkia, mutta aivan uusilla säännöillä ja suurella määrällä erilaisia tehosteita jossa nappulat oppivat uusia temppuja ja voimistuvat merkittävästi. Demon perusteella todella kiinnostavalta vaikuttava asetelma, joskin myös sellainen josta ei kovinkaan paljoa sanottavaa keksi. Mutta pomotaistelu oli erittäin onnistunut ja se viimeinen osa joka vakuutti siitä että tästä ideasta voidaan saada irti aika paljon.

Yksi demo jota en lopulta onnistunut pelaamaan kun erilaisten asetusten säätö ei antanut niin paljoa periksi että peli olisi edes käynnistynyt, tai paremminkin, pysynyt päällä. Vaatii jo aika paljon jerkkua koneelta että peli pyörii. Sääli sinänsä koska tämä Lovecraftmainen asetelma toimi ensimmäisessä pelissä hyvin ja voisi todellakin kehittyä oikeasti toimivaksi tässä jatko-osassa. Vastaavanlainen ongelma tuli vastaan myös pelin 'Samurai: Ronin's Path' kanssa joka ei kännistynyt myöskään ja oli vielä vaativampi koneen vaatimusten kanssa.

Stanley Parable tyylinen, melko karkea kokonaisuus jossa kertoja vitsailee pelaajan kustannuksella ja peli on kuin rakennettu epävakaaksi peliksi jonka tarkoitus on ärsyttää. Tosin sen seurauksena kokonaisuus tuntuu todella keskeneräiseltä ja paikoin rikkinäiseltä. Ehkä se on tarkoitus, ehkä se ei, mutta peli naamioi sen tarkoitukselliseksi.

Nopeatempoista rymistelyä nyrkein, miekoin, asein ja vastassa loputon määrä vihollisia. Tyylikäs ja toimiva kokonaisuus, joskin myös yksi niitä pelejä joka vaatii koneelta vähän enemmän jotta homma rullaisi jouhevasti. Pystyi kokeilmaan ja pelissä on puolensa, mutta vaikea kuvitella että tätä tulisi itse hankittua. 

Hieman sellaisia Dark Messiah tyylisiä vivahteita, mutta myös roinan keräämistä rajalliseen reppuun. Muistuttaa myös vahvasti Tainted Grailia, mutta alkaa nopeammin. Näyttää kivalta ja ideakin on hyvä, mutta vaikea nähdä että tätä tulisi hankittua kun pelaaminen ei niin iskevää ollut.

Vaikeustaso on yksi asia mikä merkittävästi rajoittaa kiinnostusta tähän, hieman Castlevaniaa muistuttavaan tapaukseen. Toiminta on näyttävää ja mielekästä ja siinä on mukavasti muuttujia, minkä vuoksi voisi uskoa että tässä on mukavasti mahdollisuuksia. Ei kuitenkaan merkittävästi erotu joukosta vaikka pelattavuudessa onkin sieltä paremmalta puolelta. Joskin myös haastavammalta.

Peli josta tuli oitis sellainen Silent Hill tyylinen fiilis, varsinkin kartan ansiosta, joskin 2D tyylisessä asetelmassa jossa liikutaan lähinnä siltä toiselle. Aavemainen ympäristö ja sen sellainen luo kuitenkin erittäin hyvän tunnelman, joka kuitenkin nopeasti romuttuu siihen verkkaiseen tapaan jolla peli alkaa ja jossa rampataan ympäriinsä kun etsitään tapaa päästä eteenpäin. Tästä olisi varmasti saanut irti enemmän, jos peli olisi alkanut paljon selkeämmin ja näyttänyt että onko tässä toiminnallista antia millä tavalla ja millä toteutuksella. Graafisesti joka tapauksessa kivan näköinen.

Aiempi peli on nimellisesti tuttu, mutta ei ole tullut pelattua. Tämän demon jälkeen on selvää että tämä on liian tekstipainotteinen omaan makuun. Ääninäyttelyä on kertojan kautta, mutta valtaosa pelistä on pelkkää tekstiä satunnaisilla valinnoilla ja itseä ei kiinnosta nykyään enää lukea tälläistä romaania pelimuodossa, jossa pelaamista on niin vähän.

Vahvasti sama fiilis kuin Paper's Please pelissä, joskin värimaailma on merkittävästi parempi ja värikkäämpi, tuoden hieman Stardew Valley tyylistä vivahdetta. Tämä ja Next Girl Please olivat pelejä jossa lähinnä tehdään parit haastattelut ja tarkistetaan paperit. Ihan kiva idea ja siinä on tilaa muuttujille, mutta ei tälläisiä kovin montaa jaksa pelata, jos pelissä ei ole jotain erityistä koukkua, mikä Death & Taxes pelissä todellakin oli läsnä.

Värikkyydestä ja pelattavuudesta tulee oitis mieleen Rayman Legends. Pelihahmolla on monta temppua joita käyttää liikkumisessa ja vihollisten nuijimisessa ja tätä kautta kokonaisuus vaikuttaa hyvin tehdyltä. Ei mitenkään vienyt mukanaan, mutta ainakin tähän panostettu jonkin verran enemmän kuin moniin muihin.

Peli josta tuli oitis mieleen Rautajätti, mutta Ghiblin tekemänä. Pelissä tyttö ja robotti seikkailevat ympäristössä johon mahtuu kevyttä tasohyppelypulmanratkontaa yhdessä ja erikseen. Kivan näköinen peli ja toimiva pelattavuus, mutta ei niin kiinnostava asetelma että sitä valitsisi monien muiden ohi.

Yllättävän koukuttava metsänkaatopeli jossa alati kasvava arsenaali keinoja kaataa puita, ansaita fyrkkaa ja pitää metsä elinvoimaisena. Tässä on sitä jotakin mikä sopii puhtaasti ajantappamiseen, vähän samalla tavalla kuin Feeding a Black Hole. Joskin tämän tyyli on monipuolisempi.

Roguelike tyylistä etenemistä jossa taistelu tehdään polttopallotyylisesti, mutta myös mailaa käyttämällä. Toimiva asetelma, mutta myös sen verran itseääntoistava että vaikea nähdä tätä hankintana, vaikka ideassa onkin samaa fiilistä mitä Lethal Leaguessa.

Hyvin erilainen peli mitä odotin. Ei näytä yhtä hienolta ja rakentuu raivostuttavan tarkkaan tasohyppelyyn, samalla tyylillä kuin Black Wolf tai Super Meat Boy. Ei napannut.

Yllättävän hyvin tehty ja koukuttava peli jossa kalastetaan, todella toiminnallisella tavalla. Onkitarvikkeilla taistellaan kaloja vastaan lähemmäs beat em up tyylisellä lähestymistavalla ja pyydystettyjä kaloja myydään jotta saadaan parempia tarvikkeita, joilla peliin tulee lähes bullet hell tyylinen lisä. Ehdottomasti todella hyvin tehtyjä ja kiinnostava peli josta voisi saada irti paljon enemmänkin ja joka on siksi hyvä pitää mielessä. Vaarana tosin että meno hidastuu merkittävästi jossakin kohtaa.

Monien beat em up pelien joukossa yksi joka pelattavuudessa olisi ehdottomasti se onnistunein ja tuo mieleen samaan aiheeseen perustuvan pelin SNES ajalta, mutta tämä ei ole graafisesti juuri parempi, vaikka pelattavuudessa onkin selvästi parempi ja monipuolisempi. Voisi olla hyvä beat em up moninpelimätöksi.

Beat em up pelien joukossa sellainen tapaus joka on merkittävästi hienomman näköinen kuin monet muut. Pelattavuudessa tosin, ei erityisemmin erotu joukosta edukseen vaan toistaa monet kliseisimmätkin heikkoudet kokonaisuudessa tuomatta mukanaan mitään oikeasti omaa.

Harmillisesti pelkkä boss rush peli, joskin heti ensimmäinen pomotaistelu on erittäin huvin tehty ja iskevä. Simppeli pelattavuus ei tee mitään isompia palveluksia kokonaisuudelle ja pääasiassa menee nopeasti aika itseääntoistavaksi. Todella kivan näköinen ja idea on hyvä, mutta toteutus jää harmillisesti aika kauas siitä, miltä peli vaikutti aluksi.

Simppeli survivor tyylinen peli jossa vain liikutaan ja ampuminen tapahtuu automaattisesti. Mutta tämä on tehty yllätttävän toimivasti tässä 3D ympäristössä. Erikoisefektit eivät mitenkään merkittävästi iske ja peli tuntuu pääasiassa aika mitäänsanomattomalta ulkoisesti, mutta se on myös oikealla tavalla koukuttava. Joskin tälläisiä pelejä on niin paljon, että siiinä joukossa on todella vaikea erottua edukseen.

Uusin Trine tekee jotakin aivan ihmeellistä, tuo mukaan uusia pelihahmoja. Idea ja pelattavuus on pääasiassa samalla tasolla kuin aiemminkin. Osoittaa että pelisarja kehittyy, mutta ei tätä yksin jaksa tahkota vaan tämä on niitä tapauksia joka vaatii useamman pelaajan. Mutta vaikuttaa samalla tavalla huolellisesti tehdyltä kuin aiemmatkin Trine sarjan pelit joita on tullut pelattua.

Rogue-like vivahdetta miekkoja keräiltäessä

Miekkuus

Swordcery

Hades-like, jolla on kuitenkin vahvasti oma identiteettinsä ja erittäin iskevä asetelmansa. Demon tapauksessa eniten kysymyksiä herättää se, että kestääkö tämä kun tunteja kertyy enemmän. Itse uskoisin että kestää sillä tämä on yksi niitä demoja jota olisin voinut pelata enemmänkin, ellei niin suurta määrää muitakin demoja olisi ollut pelattavana.

Miekkoja, siis on

Alussa vuoren kokoinen miekka iskeytyy maahan ja vapauttaa ympäristöön suuren joukon toinen toistaan erikoisempia miekkoja. Pelin sankari lähtee matkaan kohti tätä mystistä jättiläismiekkaa, mukanaan oma miekkansa. Matkan aikana hän sitten käyttää ympäristöstä löytyä miekkoja hyödykseen, kun erilaiset hirviöt hyökkäävät kimppuun ja hankaloittavat matkan tekoa merkittävästi.

Swordcery on ideallisesti erittäin hyvältä vaikuttava peli jossa miekat ovat kokonaisuuden kantava teema. Tästä asetelmasta saisi oitis todella paljon irti ilman mitään isompaa kikkailua, mutta tämä peli ei tyydy siihen, vaan miekkojen tapauksessa vaihtelua riittää merkittävästi alusta asti kun haltuunsa saa ison ja järeän miekan nopean perusmiekan kylkeen ja meno muuttuu nopeasti erikoisemmaksi kun haltuunsa saa moottorisahamiekan, suoraan Warhammer 40K:sta ja lisää tulee.

Pelaamisesta tulee mieleen Hades, tai Sworn tai joku vastaava, vaikka pelissä ei mennäkään samalla tavalla huoneesta toiseen ja suunta on kokoajan eteenpäin. Tässä pelissä voidaan palata taaksepäin ja tutkia huoneita miten lystää, mutta resurssien kerääminen ja pelihahmon vahvistaminen on isossa osassa, sillä vihollisia on paljon ja ne tarjoavat haasteen, varsinkin suurina määrinä. Taistelusta saa nopeasti kiinni ja toiminta pysyy erittäin hyvällä tasolla, sillä miekoissa on merkittäviä eroja ja sitä kautta toiminnassa on kiitettävästi muuttujia jotka kannustavat kokeilemaan erilaisia miekkoja, sitä omaa suosikkia etsittäessä.

Tarinallisesti peli tuntuu hieman ohuelta, mutta siinä on mahdollisuuksia. Tämä on kuitenkin enemmänkin pelaamiseen keskittyvä peli ja se on hyvin tehty osa. Pelin edetessä tätä toivottavasti myös kehitetään eteenpäin, mutta kokonaisuutena tästä on saanut erittäin hyvän vaikutelman ja vaikka itse pelasinkin tätä suht vähän, niin ideasta sain erittäin hyvin kiinni ja useamman Hades-like demon kanssa tämä voitti vertailun joka kerta ja on mahdollisesti koko tapahtuman suurin yllättäjä omalla kohdalla.

Yhteenveto

Swordcery on peli joka tuo mieleen useamman hyvän pelin ja kokonaisuudessa on vahvasti läsnä "se oma juttu". Monet erilaiset miekat pitävät toiminnan todella mielekkäänä ja vaikka tarina tuntuukin melko ohuelta ja ulkoisesti peli olisi kaivannut vähän kiillotusti, niin pelattavuudessa kaikki vaikuttaa erittäin lupaavalta. Demo jota olisi jaksanut tahkota pidempäänkin ja joka on ehdottomasti mielessä pidettävä, minkä vuoksi se on Steamin toivelistalla/muistilistalla, ettei unohdu. Mahdollisesti se lupaavin peli kaikista ja yksi parhaita demoja.

+ Miekkoja riittää

+ Toiminnassa on kiitettävästi vaihtelua

+ Ideassa on mahdollisuuksia

- Tarina vaikuttaa ohuelta

- Kaipaisi vähän hiosäätöä

Arvosana: 7,6

Erityinen

Tasohyppelyä kellomaailmassa

Iltakajo

Duskfade

Tasohyppelyä ja taistelu josta tulee mieleen yhdellä tavalla Sora Kingdom Heartsista, toisella Hat kid pelistä A Hat in Time ja osittain myös Legend of Zeldan Link. Tyylillisesti tulee vähän vivahteita Asterigosista. Duskfade vaikuttaa nopeasti melko positiiviselta.

Kello käy, kuvainnollisesti

Pelin teemana ovat kellot, mutta ilman mitään raskasta aikarajaa tai vastaavaa. Kyseessä on enemmänkin rento tasohyppelyn ja taistelun yhdistelmä jossa pelin päähenkilö etsii sisartaan, apunaan mekaaninen pöllö ja kädessään kellonvisaarimiekka, josta tulee vahvoja Avainmiekka vivahteita. Pelimaailma ja vastaava aukeaa melko nopeasti ja pelin on kivan näköistä katseltavaa. Harmillista tosin on, että pelissä on todellakin kursailtu ääninäyttelyn kanssa, sillä sitä on, mutta lopulta melko rajallisesti, mikä sopii yhteen jokusen melko selvän esikuvan kanssa, mutta itselle tulee väkisinkin vähän nihkeä suhtautuminen peliin kun tilanne on tälläinen.

Pelattavuudessa peli kuitenkin näyttää kyntensä. Vaikka taistelu on melko itseääntoistavaa, eikä mitään erityistä, niin tasohyppelyssä peli todella onnistuu, yllättävän hyvin. Pelihahmo pystyy tekemään tuplahypyn ja syöksyn, joita yhdistelmällä liikkuminen kentissä on erittäin lennokasta ja nopeaa. Tämä on yksi sellainen asia missä peli todella onnistuu muuttuvaan todella mielekkääksi ja vaikka eteneminen on suoraviivaista, niin silti kokonaisuudessa tuntuu että usein pystyy hieman oikaisemaan rohkealla etenemisellä. Taistelu on melko tavanomaista miekalla huitomista ja vihollisten väistelyä, juuri sellaista mitä on nähty monet kerrat. Pomotaistelut eivät nekään nyt mitään maata mullistaa ole, varsinkaan maskottitasohyppelypomovihollisten joukossa, mutta kyllä siellä on osattu yhdistellä taistelua ja hyppelyä oikein hienosti.

Tasohyppelypelien hengessä mukana on paljon keräiltävää. Tällä kertaa keräiltävänä on kristalleja, joita on joka paikassa. Isompia kristalleja varten pitää nähdä vähän vaivaa tasohyppelyssä ja tutkimisessa, osa kristalleista on saatavilla kun hajottaa paikkoja ja monesti jono kristalleja osoittaa suunnan mihin pitäisi mennä. Demon aikana pelistä saa erittäin hyvän kokonaisuvaikutelman ja vaikka tämä onkin omalla kohdalla enemmänkin pelejä joita pelaisin osana jotakin palvelua, enkä erikseen ostaisi, niin kyllä tämä vaikuttaa oikein toimivalta pelikokonaisuudelta genressään.

Yhteenveto

Duskfade on tasohyppely peli josta tulee nopeasti mieleen useampi maskottipeli ja jokunen PS2 aikakauden tapaus. Pelattavuus on hyvällä mallilla sekä tasohyppelyssä että taistelussa, joskin taistelu menee iteääntoistavaksi, kun taas tasohyppely pysyy erittäin hauskana läpi demon. Ulkoasukin on kivan näköinen. Ääninäyttelyn kanssa on ei olla menty niin pitkälle kuin olisi pitänyt, mutta pääasiassa kaikki toimii hyvänä kokonaisuutena.

+ Erinomainen tasohyppely

+ Graafinen tyyli on todella hienon näköinen

+ Tarinassakin on mahdollisuuksia

- Itseääntoistava taistelu

- Ääninäyttelyn kanssa on kursailtu

Arvosana: 6,5

Erinomainen

Tyttö ja uskollinen koiransa

Signy ja Mino: Kaikkia jumalia vastaan

Signy & Mino: Against All Gods

Ideallisesti oitis sellainen peli joka vaikuttaa todella lupaavalta, vaikka se ulkoisesti nopeasti tuntuukin peliltä, joka on vähän oikoteittäin tehty kokonaisuus, joskin toiminnassa ovat läsnä ne pelin suurimmat mahdollisuudet.

Me kaksi maailmaa vastaan

Aluksi tutustutaan Signyyn, energiseen nuoreen tyttöön, ja hänen koiraansa Minoon. Tarinassa on mahdollisuuksia jos se lähtee etenemään kiinnostavaan suuntaan, sillä tyylillisesti pelin huumori toimii erittäin hyvin ja tarjoaa mukavasti pelimerkkejä hauskoihin tilanteisiin. Tässä kohtaa on pakko oitis todeta että tämä on niitä pelejä jossa on enemmän tekstiä, kuin olisi kiinnostusta lukea ja kokonaisuus olisi todellakin hyötynyt ääninäyttelystä, pääasiassa siksi koska pelin huumori on niin hyvällä tasolla. Demo mielessä se asia mikä todella kokonaisuudessa nousee ok tasolta erinomaiselle tasolle on se toimintapuoli.

Peli on vuoropohjaista taistelu jossa pelaaja tekee juttunsa ja viholliset tekevät juttunsa. Pelaaja pystyy väistämään vihollisten hyökkäyksiä oikealla ajoituksella, mikä on yleisempää, mitä se oli aikoinaan. Pelin oma juttu on siinä, että vihollisten viimeistely edellyttää tiettyjä erikoishyökkäyksiä, mikä hieman kampittaa kokonaisuutta, koska se helposti hidastaa taisteluja joissa on enemmän vihollisia. Mutta kun systeemiä monipuolistetaan kahden hahmon tiimihyökkäyksillä, saadaan kokonaisuutta kombotettua melko kiitettävästi ja siinä samalla huomaa että taistelusysteemi on kuin kokoelma monien muiden pelien hyväksi havaittuja ideoita. Taistelusysteemi voi todellakin kantaa peliä, mikäli sitä kehitetään toimivasti pelin edetessä.

Liikkuminen kentissä näyttää vähän hoopolta kun hahmo on täysin 2D ja liikkuu sen mukaan hahmon lähes paperista leikattu, joskin liikkuuva kuvake ei kääntyile, mutta sanotaan että tämä ei ole iso juttu kun muutoin peli toimii oikein hyvin. Mutta se kertoo hieman siitä mikä pelin budjetti mahdollisesti on ollut ja miksi on erittäin hyvä asia että pelin varsinainen sydän on toiminnassa, mikä on paremmalla tasolla kuin muu osa peliä, vaikka huumori lähelle pääseekin, mutta kärsii siitä suuresta tekstimäärästä ilman ääninäyttelyä.

Yhteenveto

Signy & Mino on pääasiassa vuoropohjainen toimintapeli hyvällä huumorilla ja tietyllä taktisella omalla lisällä. Peli olisi todella hyötynyt ääninäyttelystä, koska tekstiä on paljon. Samalla aikaa pelistä huomaa että se on selvä indiepeli, joskaan se ei isommin toimintaa haittaa, mikä on pelin paras osa, huumorin kanssa. Demon aikana homma menee melko itseääntoistavaksi, mutta mahdollisuuksia on.

+ Nimikkohahmot

+ Huumori

+ Toiminta

- Itseääntoistava

- Tekstiä on liiankin kanssa

Arvosana: 6,0

Hyvä

Virustartunta etenee kehossa

Patogeeninen

Pathogenic

Toiminnallisempi ja nopeampi lähestymistapa aiheeseen kuin Plague Inc. Tässä tapauksessa patogeeni toimii kuin roguelike tyylisessä rymistelyssä ja kohteena on koko maailman sijaan yksi ihmiskeho.

Patogeeni kasvaa ja voimistuu

Aluksi valitaan minkä tyyppiminen mikrobi otetaan käyttöön ja miten sitä muokataan. Sitten se lähetetään kehoon jossa se alkaa tehdä matkaansa iholta eteneepäin, syvemmälle kehoon jossa puolustus samalla voimistuun. Mutta edetessään myös tämä mikrobi voimistuu ja tutkimusryhmän kehittämä seuraava mikrobi voi olla merkittävästi tehokkaampi mitä ensimmäinen. Peli toimii kuin monet muutkin saman genren pelit, bullet hell tyylisenä räiskintänä jossa pitää pysyä jatkuvassa liikkeessä ja kehittää "taistelualustaan" kokoajan tehokkaamaksi, sillä heti toisella alueella ja hyvin nopeasti siellä viholliset osoittautuvat merkittävästi haastavammiksi mitä ensimmäisellä. Toisen alueen puolustusjoukot ovat paikoin ensimmäisen alueen pomovihollisen veroisia haasteita, vaikkakaan eivät yhtä kestäviä.

Peli koostuu räiskinnästä ja pelaaja saa pelin edetessä melko vapaasti muokata ohjaamansa eliön aseistusta. Tässä tulee vastaan yksi pelin iso ongelma, sillä tämä systeemi ei ole niin hyvin tehty ja selkeä kuin sen toivoisi olevan. Siitä saa kiinni pelin edetessä, mutta monesti tuntuu että valintoja tehdään puolittain arvaamalla eikä siten miten pitäisi. Sanotaan että tässä kohtaa osa syynä voi olla sekin, että peli on osittain suomennettu. Monet asiat on suomenettu mutta tietyt pätkät eivät, mikä antaa vähän sellaisen kuvan että ymmärtääkö kerrotun asian nyt täysin vai ei. Jos pitäää kääntää peliä, niin pitäisi sitten nähdä vaiva mennä loppuun asti eikä jättää käännöstä keskeneräiseksi. Hahmokehityksessä ja patogeenin "ohjelmoinnissa" on hyvät puolensa, mutta myös sellaiset osat joiden vuoksi homman helposti pilaa itseltään täysin, mikä korostaa pelin selvää yritys erehdys mentaliteettiä, mikä tieteessä on paikoin olla tapa päästä eteenpäin.

Puhtaasti toiminnassa peli onnistuu hyvin. Perusräiskintä on hauskaa ja mukana on erilaisia aseita jotka tuovat kokonaisuuteen vaihtelua ja taktiksta lisää. Vihollisia on erilaisia ja muuttujat tarjoavat mukavasti vaihtoehtoja  toimintaan, pitäen sen kiinnostavana. Alueet ovat melko yksinkertaisia, mutta monesti on kannattavaa tutkia paikkoja tarkasti koska kehityspisteet ovat piilossa ja vihollisten tappaminen on avain kehittymiseen. Kokonaisuutena peli on toimiva kokonaisuus, mutta se on myös peli, joka vaatii hieman pelaamista ennenkuin siitä saa kunnolla kiinni ja siinä alkaa kehittyä.

Yhteenveto

Pathogenicin kohdalla luotihelvettityylinen pelaaminen yhdistettynä roguelike tyyliseen etenemiseen ihmiskehossa on idealtaan erittäin toimiva ja siinä on mahdollisuuksia. Nopeatempoinen räiskintä on hauskaa, mutta hahmonkehitys on vielä vähän nihkeää ja tuntuu siltä että peliä pitää pelata vähän aikaa että hommasta saa todella kiinni. Lisäksi, jos peliä pitää suomentaa, niin voisi homman viedä myös loppuun asti. Demon aikana pelistä saa kuitekin positiivisen vaikutelman.

+ Asetelma on todella hyvä

+ Paljon muuttujia

+ Nopeatempoinen toiminta

- Hahmonkehitys vaatii totuttelua ja opettelua

- Todella jyrkkä vaikeustaso

Arvosana: 6,3

Hyvä

Astronauttikoira seikkailee vieraalle planeetalla

Avaruushäntä

Space Tail

Koiralla pelattavissa peleissä on aina vähän sitä jotakin, mikä nostaa niitä astetta kiinnostavammiksi, kuten Barkour aiemmin vastaavassa tapahtumassa, joskin se peli oli tiedossa jo kauan ennen tapahtumaa, tämän tullessa vastaan ensimmäistä kertaa.

Kokoelma hyviä ideoita

Pelissä ohjataan koiraa avaruuspuvussa, vieraalla planeetalla, kun koira etsii pehmonalleaan. Näillä eväillä saadaan tapahtumat käyntiin ja siitä voidaan sitten jatkaa isompaan kokonaisuuteen, seikkailuun tässä maailmassa jossa yhdistyy scifi ja fantasia tasohyppelypelattavuudessa, johon kuuluu myös pulmanratkontaa psykokinesialla, mistä tulee mieleen Marvelin Cosmo, kosmonauttikoira. Tyyliseikat toimivat, joskin pelin edetessä tuntuu että niistä ei oteta yhtään niin paljoa irti, miltä aluksi vaikuttaa että niistä saataisiin. Kokonaisessa pelissä kaikki voi tietysti kehittyä sitten uuteen suuntaan, tai muuten vain kasvaa, mutta demosta jää hieman sellainen vaikutelma että kokonaisuus ei käytä kaikkia mahdollisuuksia joita se voisi käyttää hyväkseen. Barkour oli demon kautta myös melko suuri pettymys, koska se ei toiminut ihan niin hyvin kuin olisin toivonut ja nojasi paljon enemmän hiiviskelyyn, kuin varsinaiseen parkouriin.

Tämän pelin tapauksessa sellaiset hitaammat pulmapainotteisemmat osat ovat niitä joissa kokonaisuus oitis menettää otettaan ja eräs "pomotappelun aloittaja" kohtaus on tehty hivenen kyseenalaisesti. Idea on hyvä, mutta toteutus ei ole niin selkeä kuin sen pitäisi tälläisessä pelissä olla. Ne tasohyppelyosat ovat täysin toista maata sillä ne ovat oikeasti hauskoja ja hyvin tehtyjä. Iso juttu tulee ketterästä liikkumisesta minkä kautta hyppiminen ja vastaava on todella hauskaa ja tarjoaa mukavasti vauhtia kokonaisuuteen. Pelistä tule aluksi vähän sellainen vaikutelma että kyseessä voisi olla metroidvania, mutta näin ei lopulta ole ja kyse on enemmänkin suoraviivaisemmasta seikkailupelistä.

Eniten kokonaisuudessa kuitenkin harmittaa se että asetelmasta olisi saatu irti vaikka mitä, mutta tuntuu että se on jäänyt melko perustasoiseksi seikkailuksi vieraalla planeetalla ja vaikka useat elementit ovatkin hyviä, toisten ollessa heikompia, ei hyviä puolia ole juurikaan paranneltu, vaikka oliis selvästi voitu. Se sääli sillä tästä jää sellainen vaikutelma että kokonaisuudesta olisi saatu irti paljon enemmänkin, mutta näin ei ole käynyt.

Yhteenveto

Space Tail on hyvin tehty tasohyppely mukavalla määrällä erilaisia tyyliseikkoja ja ketterää pelattavaa. Demon aikana saa kiinni siitä mitä peli tarjoaa maailmallaan ja pelattavuudellaan. Vaikea sanoa että seikkailupelien joukossa pelin pulmat ovat aika kevyitä, mutta niissä näkee että niitä ei ole aina mietitty loppuun asti. Tasohyppelypuolet ovat paljon onnistuneempia ja maailma vaikuttaa lupaavalta. Vaikutti aluksi paremmalta mitä sitten oli eikä lopulta päätynyt omalle "muistilistalle".

+ Koira

+ Yhdistelmä fantasiaa ja scifiä

+ Ketterä tasohyppely

- Pulmanratkonta

- Tuntuu paikoin kyseenalaisesti suunnitelluta

Arvosana: 6,6

Erinomainen

Pääarvio

Peli josta tiesin etukäteen, jonka demoa odotinkin osaksi tätä tapahtumaa ja jonka pelaaminen oli lopulta melkoisen säätämisen kautta mahdollista. Ei välttämättä tapahtuman paras demo eikä sellainen peli jonka oitis hankkisin, mutta se demo josta on eniten sanottavaa.

Rohkeutta kuolemankin koittaessa

Urheus Kuolemassa

Valor Mortis

Tämä peli on jäänyt omalla kohdalla mieleen vahvasti siksi, että tämän olisi tarkoitus olla ensimmäisestä persoonasta pelattava soulslike, jollaista ei ole vielä tähän mennessä vastaan tullut, ei ainakaan tarpeeksi selvässä soulslike muodossa. Valor Mortis on siis jo nyt erottunut joukosta, mutta kyllä sillä on ihan tarjottavaakin mitä tulee toimintaan, mutta myös seikkailuun ympäristössä.

Napoleonin sodissa kytee pimeys

Peli sijoittuu Napoleonin aikaiseen sotakampanjaan, mutta historiaa on nyt väritetty yliluonnollisilla elementeillä, kuten taikuudella ja zombimaisilla olennoilla. Pelillä on omanlainen lähestymistapansa tähän yhdistelmään ja tyyliseikoiltaan kokoniasuus näyttää erittäin hyvältä alusta asti ja pelin pääosassa oleva William pääsee nopeasti kiinni toimintaan tapahtumien seuraamiseen, etulinjasta. Joskin jotakin on mennyt jo pahasti pieleen ja ilmeisesti jo jonkin aikaa, sillä ruumiiden täyttämällä taistelukentällä liikkuu uudenlaisia vihollisia ja William saa käyttöönsä uudenlaisia keinoja taistella näitä vihollisia vastaan.

Heti voidaan sanoa että Valor Mortis on raskas peli. Se vaatii hieman jytyä koneelta että se pyörii kunnolla ja omalla kohdalla piti tehdä paljon säätöjä että peli pyörisi jouhevasti, mutta senkin kanssa tuntui että pelin asetuksia piti merkittävästi säätää että peli käynnistyisi kunnolla uudemmalla pelikerralla ja pysyisi päällä. Tämä on erittäin hyvä muistutus itselle siitä, miksi itse pelaan mieluummin konsolilla, jossa tälläistä haastetta ei ole. Valor Mortis on melko epävakaa peli joka kaatui usein, nyki usein ja tuntui muutenkin siltä, että se tarvitsee vielä melko paljon hienosäätöä, että peli todella olisi mielekästä pelattavaa ja toimisi niin kuin pitää.

Pelattavuuden suhteen tuntuu että tasapaino on pelissä myös vähän hakusessa. Oma osansa voi olla myös sillä että peli on vielä kesken, mutta vähän parempaa ajoitusta vaativissa kohdissa huomasi ajoittain että pelin tietyt systeemit eivät ole vielä sillä parhaalla mahdollisella tasolla, vaan vaatisivat vielä hienosäätöä ja tasapainoitusta. Pelin on tarkoituskin olla vaikea, mutta tähän tavoitteeseen voi päästä monella tavalla. Demon aikana päästään kokeilemaan kahta osaa pelistä, alkuosaa ja pätkää lähempää keskivaihetta jossa on oma aseistuksensa ja enemmän pelimerkkejä.

Ensimmäisen persoonan soulslike

Pelissä on kaksi isoa osaa, on taistelu vihollisia vastaan ja on liikkuminen ympäristössä erilaisia parkour liikkeitä käyttäen ja yliluonnollisia temppuja hyödyntäen. Ketterä liikkuminen on näyttävää katseltavaa toteutettu todella onnistuneesti. Se iso juttu on kuitenkin taistelu, johon on panostettu mukavasti ja jossa on useita muuttujia. Pääidea on käyttää miekkaa lähitaistelussa ja pistooli on tukiase jossa ammutaan vihollisten heikkoja kohtia tai vastaavaa, mutta rajalliset ammukset ja hidas lataaminen korostavat että pistooli on tukiase, kuten Bloodbornessa, mutta tässä pelissä sillä pystyy tekemään selvää vahinkoakin. Muita tukiaseita miekan kylkeen ovat erilaiset taikavoimat sekä hyökkäävään että puolustavaan lähestymistapaan. Miekka on kuitenkin pääosassa sillä pelihahmo pystyy niihin tuttuihin soulslike toimintoihin ja parryaminen on todella isossa roolissa, kuten nykyään niin monissa muissakin peleissä.

Toiminnassa on omat mahdollisuutensa joiden kautta on selvää että pelin aikana kuvioihin tulee paljon uusia muuttujia jotka pitävät toiminnan vaihtelevana ja tarjoavat erilaisia mahdollisuuksia tukemaan tiettyjä pelityylejä. Hahmonkehityksessä sitten voidaan korostaa tietynlaista lähestymistapaa toimintaan. Kyseessä ei ole sellainen perinteinen soulslike hahmonkehitys, vaan pelille ominaisempi tyyli, joka on toimiva ja jolla voi tehostaa juuri niitä osia toiminnassa, jotka kokee tarpeellisiksi. Ensimmäinen pomovihollinen on sitten se todellinen testi sillä siinä pitää osata kaikki osat toimintaa että siitä selviää. Näitä selvästi haastavampia ensimmäisiä pomovihollisia tyyliin Thymesia tai Lords of the Fallen.

Kokonaisuutena tästä demosta saa kattavan maistiaisen pelistä ja siitä miten hyvin soulslike toimii kun hahmoa ei näe. Omalla kohdalla se vaatii vähän totuttelua mutta ohjaimella pelatessa tähänä peliin pääsee aika nopeasti sisään. Hiirellä ja näppäimistöllä pelatessa siitä ei tullut juuri mitään sillä hektisissä tilanteissa, kuten pomotaisteluissa, torjunnat ja väistöt eivät onnistuneet yhtä hyvin kuin ohjaimella. Joka tapauksessa tämä on hyvä demo jolla kiinnostuneet pelaajat saavat esimakua tästä varsinkin kiinnostavasta pelistä, jossa on kuitenkin vielä jonkin verran paranneltavaa ja viimeisteltävää tehtävänä ennen julkaisua. Varsinkin jos haluaa parempien soulslike pelien joukkoon.

Yhteenveto

Valor Mortis on demon perusteella vielä siinä vaiheessa että se vaatii vielä hiomista ja tasapainoitusta. Maailman rakenne aikakuden tyyliseikoilla ja yliluonnollisuuksilla on erittäin hyvällä tasolla ja toiminnasta saa hienosti kiinni ja siinä on mukavasti muuttujia. Soulslike vaikutteet ovat todella selkeitä ja toimivat hienosti ensimmäisessä persoonassa. Demo on paikoin hyvin epätasainen haasteessaan ja graafisesti se on myös suht vaativa ja monin tavoin hieman epävakaa. Mutta kyllä tämä lupaavalta vaikuttaa, vaikka ei olisikaan välitön ostos omalla kohdalla.

+ Aikauden tyyliseikat aseita myöten

+ Yliluonnollisuudet historiallisissa puitteissa

+ Toiminta muuttujineen

- Melko epätasainen vaikeustaso

- Vaatii vielä hiomista siellä täällä

- Epävakaa

Arvosana: 7,0

Loistava

Vaikka seuraava Dyyni elokuva alkaa olla jo horisontissa, niin se ei ole mitenkään inspiroinut tätä ajatusta, vaan näillä kahdella pelillä oli vain aika selvä yhteinen teema.

Hiekkalaatikkoleikkejä animemaassa

Hiekkamaa

Sand Land

Perustuu johonkin animeen tai magnaan, josta en itse tiedä yhtään mitään muuta kuin sen, että näyttää kovasti Dragon Ball Z:lta. Lisäksi sen verran tiedän, että luoja on hiljan menehtynyt, koska sen jälkeen sekä DBZ että tämä saivat oitis lisää nostetta.

Dragonball Z kohtaa Dyynin

Sand Land pelin tapahtumapaikkana on hiekkamaailma, jossa on hyvin selviä Dyyni vaikutteita, sillä esimerkiksi alkupuolella vastaan tulee valtava hiekkamato, Geji lohikäärme. Tyylillisesti peli on kuitenkin lähempänä Dragonball Z animea mitä suorastaan korostaa se, että pelin päähenkilön isä, demonikuningas Lucifer, on niin selvä Dabura DBZ:sta. Pelin päähenkilö, demoniprinssi Beelzebub seikkailee värikkään demonijoukkonsa kanssa planeetalla, joka ihmisten toiminnan vuoksi on jatkuvassa vesipulassa ja paahtava aurinko ei mitenkään helpota tilannetta. Mahdollisuus tilanteen helpottamiseen vie Beelzebubin nopeasti seikkailuun josta ei puutu vauhtia ja toimintaan, varsinkaan kun porukka saa käsiinsä panssarivaunun jolla matkustaa ja taistella kuninkaallista armeijaa vastaan aavalla aavikolla.

Sand Landin ehkä suurin heikkous on siinä, että se on melko tylsä peli. Peli etenee ihan hyvää vauhtia ja pelattavuus toimii. Pelattavuudessa kuitenkin nopeasti tuntuu että peli etenee aika hitaasti, eikä siinä ole juuri mitään erityisen kiinnostavaa. Beelzebub on ääneltään sellainen ärsyttävä kakara, joka ei ole mikään plussa puoli. Mutta toisin kuin todella monissa animepeleissä (kuten Sword Art Online pelit) tässä pelissä on täysin englanninkielinen ääninäyttely mikä on suuri vahvuus isossa kokonaisuudessa, vaikka paikoin olisikin kiva säätää sitä pelin automaattista tekstinkuljetusta nopeammaksi. Pelin tarina ei ole mikään ihmellinen, ei erityisne kiinnostava tai koukuttava ja harmillisesti pelattavuus ei merkittävästi paranna tilannetta.

Peli koostuu tankkitaisteluista ja tankilla matkustamisesta ja tankin parantelusta, sekä jalankulkemisesta ja taistelusta. Tankkitoiminta on ihan hauskaa, mutta nyrkkitappelut ovat aika tylsiä, eivätkä erityisen hyvin tehtyjä sillä niissä ei ole sellaista erityisen hyvää tuntumaa. Tässä mielessä Sand Land on kuin käänteinen Batman: Arkham Knight, jossa "tankkitaistelut" olivat sitä huonointa antia. Pääasiassa pelattavuus on hyvällä tasolla, siitä ei ole vain otettu irti juuri mitään missään tilanteessa ja loppuvaikutelma ei ole erityisen kehuttava. Sitä ei myöskään auta paikottainen pakotettu hiiviskely, mikä on juurikin sitä vääränlaista vaihtelua.

Sand Land ei ole mistään muusta formaatista itselle tuttu ja aika helppoa on todeta että ei tämä peli isommin lisää kiinnostusta tutustua mihinkään muuhun osaan tätä Sand Land kokonaisuutta tämän enempää, joten ei kokonaisuus siinäkään mielessä isommin onnistu nostamaan aiheen tasoa.

Yhteenveto

Sand Land on melko tavanomaisen tuntuinen animetyylinen peli, mutta sillä erotuksella että se on englanniksi ääninäytelty, vieläpä todella kattavasti mikä on suuri vahvuus. Pelattavuudessa peli näyttää ihan kivalta, mutta ei ole erityisen iskevä toiminnassaan tai maailmassaan. Ihan peruskivaa pelattavaa simppelillä tappelulla ja ammuskelulla, mutta mukana on myös vähemmän hauskaa hiiviskelyä ja iso, mutta melko tylsä hiekkalaatikkomaailma.

+ Animetyyli

+ Ääninäyttely

- Tylsä

- Vääränlainen vaihtelu

Arvosana: 5,6

Paremmalla puolella

Tuntuu että tämä on niin nähty useasti ennenkin

Sortunut Kartasto

PlayStation Plus: Premium

Atlas Fallen

Yksi peli joka nopeasti hukkuu monien kiinnostavampien joukkoon. Jo ilmestyessäänkin tämä oli sellainen peli joka näytti niin samalta monien muiden kanssa, eikä millään tavalla onnistunut erottumaan joukosta tai tarjoamaan jotakin erityistä.

Hiekan valta-aika

Alkupeli tuo hieman mieleen Outridersin, mutta peli onnistuu melko nopeasti löytämään oman tyylinsä ja se on hyvin kaukana Outridersista ja seuraavaksi mieleen tulee Mad Max, joskin suuremmalla määrällä taikavoimia, hirviöitä ja ilman nykypäivän teknologiaa. Pelaaja luo itselleen hahmon, hyvin mitäänsanomattomalla hahmogeneraattorilla eikä tarinakaan nyt varsinaisesti vie mukanaan. Se mikä pelissä kuitenkin todella nappaa heti, on se liike. Liikkuminen hiekkamaassa on todella nopeaa, vaivatonta ja hauskaa. Tuo itsellä mieleen After Us pelin jossa liike oli myös todella hauskaa. Atlas Fallen tosin on siitä pelistä poiketen toimintaroolipeli jossa tekeminen ei äkkiä lopu.

Pelissä on läsnä valtaosa kaikista tyypillisimmistä ratkaisuista mitä tälläisissä avoimienmaailmojen hiekkalaatikkopeleissä yleensäkin on. Tehtäviä saa sieltä täältä, tietyt tehtävät ovat selvää täytettä ja toistuvat uudestaan ja uudestaan. Hahmonkehitys on isossa osassa ja vaikka monella tavalla tuntuu että vaihtoehtoja on todella hillitysti, niin tiettyjä muuttujia kokonaisuudessa on todella paljon. Atlas Fallen ei toiminnassaan ihan heti nappaa, mutta kehittyy hyvällä rytmillä, mitä tosin ei voi sanoa tarinasta, sillä tarinallisessa mielessä peli saisi päästä asiaan vähän nopeammin.

Pelin yleinen tyyli ei ole se iskevin. Tälläinen suuri hiekkamaailma tuo mieleen Dyyni kirjat/elokuvat mutta tässä tapauksessa pääpaino on enemmän taikuudessa kuin tieteessä. Monia tyylillisiä samankaltaisuuksia on, mutta itse en ole suuri Dyynifani, joten ei tämä peli nyt mistään erityisesti narusta vedä. Puhumattakaan että pelimielessä, tälläisiä pelejä on vaikka kuinka paljon, joten Atlas Fallen jää aika nopeasti syrjään.

Peruskivaa, mutta silti vähän tylsää

Eräs merkittäviä heikkouksia mitä pelissä on, on puhtaasti siinä että tämä on aika tylsä kokonaisuus. Se tekee hyvin vähän mitään oikeasti omaa. Muistelen että jossakin kohtaa tämä peli oli yhdessä Immortals of Aveumin kanssa sellainen tapaus jossa oli jotenkin samantyylinen fiilis sen perusteella mitä olin pelikuvaa nähnyt, mutta siinä missä IoA oli yllättävän hyvä, on Atlas Fallen monella tavalla yllättävän mitäänsanomaton. Kummankin pelin heikkouksiin kuuluu se, että peleissä on aika vähän sellaista, mitä moni muu saman genren edustaja ei olisi tehnyt paremmin ja monipuolisemmin. Kummassakin pelissä on oheistekemistä ja maailmoissa voi liikkua enemmän ja enemmän kun saa lisää temppuja, mutta silti tuntuu että pelit eivät vain saa kiinni potentiaalistaan. Tämän pelin tapauksessa, sitä potentiaalia tosin ei paljoa ole, koska kokonaisuuden kanssa on vaikeaa nähdä, että sille olisi selvää fanikuntaa.

Peli ei ole pelattavuudessaan huonosti tehty, mutta siitä saa nopeasti aika mitäänsanomattoman vaikutelman jonka kanssa pelistä saa hakemalla hakea mitään oikeasti omaa tai mainitsemisen arvosita. Tuntuu että melkein kaikki mitä tästä pelistä on sanottavaa, on jotakin sellaista mikä on läsnä, mutta joka ei ole niin erityistä että se nostaisi peliä mitenkään paremmaksi, tai mitä ei olisi jossakin toisessa pelissä tullut vastaan, monesti paremmin, tai ainakin kiinnostavammin tehtynä. Atlas Fallen ei ole huono peli, se on lähinnä tylsä peli.

Yhteenveto

Atlas Fallen on kattava, mutta hivenen huonosti rytmitetty peli. Sisältöä riittää ja muuttujia riittää, mutta oikeastaan mikään osa pelissä ei ole sellaista, joka todella erottaisi peliä saman genren muista peleistä. Maailma ei ole erityisen kiinnostava, tarina ei juuri nappaa eikä päähenkilökään. Pelattavuus toimii ja vaihteluakin on tarjolla, mutta valtaosa pelistä tuntuu lähinnä perushutulta suurella aavikolla.

+ Taistelu on ihan kivaa

+ Tekemistä on runsaasti

- Melko tylsä

- Huonosti rytmitetty

Arvosana: 6,0

Hyvä

Kesäkauden alkaessa, koulujen päättyessä ja sen sellaisessa PS plussan premiumiin tuli valtava määrä erilaisia kokeiluversioita, mikä on enemmän kuin hyvä asia. Iso osa on peleistä joita olen pelannut jossakin vaiheessa aiemmin ja jopa PS4 sai vielä jokusen kokeiluversion. Vaikka joukossa oli myös eräs kokeiluversio jonka pituus oli 8 tuntia (tähän mennessä pisin mitä olen pelannut oli 5 tuntia), niin valtaosa oli tälläisiä puolen tunnin kokeiluversioita, mikä on aika lyhyt aika, mutta toisaalta, monet demot PS1-PS2 aikakaudella olivat todella lyhyitä.

Aivan erilainen mitä odotin

Kalamalja

PlayStation Plus: Premium

Fishbowl

Peli joka ei ulkoisesti vakuuta, mutta joka on pelattavuudessa paljon parempi miltä aluksi vaikuttaa. Oitis sellainen peli josta on vaikea sano mitään, mutta josta saa myös aika nopeasti hyvän kokonaiskuvan.

Kultakala auttaa käsittelemään juttuja

Oitis yksi sellainen peli josta on tietty ajatus kannen perusteella, mutta joka on pelattavuudessaan sitten aika erilainen mitä siltä aluksi itse odotin ja mitä tulee tarinalliseen puoleen, merkittävästi erilainen mitä sen odottaa olevan. Peli käsittelee vaikeitakin asioita, joskin ensimmäisen puolen tunnin aikana suhteellisen ympäripyöreästi ilman että mikään menee erityisen syvälliseksi tai kipeäksi, mutta kuitenkin sen verran että ideasta saa kyllä kiinni.

Pelin päähenkilö Alo asuu yksinään, työskentelee kotoa käsin ja käsittelee siinä samalla omia tuntemuksiaan, joskus itsekseen, joskus sosiaalisessa mediassa ja joskus perheen ja ystävien kautta puhelimitse. Muutosta paikoin raskaaseen arkeen tuo hänen juuri saamansa kultakala, joka tarjoaa ajoittain kommentteja ja lyhyitä keskusteluja. Iso juttu on juurikin siinä että Fishbowlin tarinassa on oma raskas teemansa jonka varjossa Alo elää jokapäiväistä elämäänsä, tekee töitä, hoitaa kotia ja itseään. Tiettyjä asioita ei voi heti tehdä ja Alo "lupaa itselleen" että tekee ne huomenna. Toiset asiat taas voi tehdä osana päivittäistä rutiinia.

Pelaaminen koostuu osittain tiettyjen toimintojen valitsemisesta, bingettäisikö jotakin sarjaa, selaisiko sosiaalista mediaa, siivoaisiko, tekisikö töitä, mitä ruokaa laittaisi ja sitä rataa. Kaikkea ei ehdi yhdessä vuorokaudessa kun nukkuakin pitäisi ja tietyt asiat täytyisi aina muistaa tehdä. Se varsinainen toimintojen suorittaminen tapahtuu omana minipelinään eräänlaisena QTE pätkänä jossa painellaan oikeita nappuloita oikeisiin aikoihin. Tarinallisesti homma kehittyy lähinnä puheluiden kautta jossa tekstiä on todella paljon ja välillä pelaaja valitsee mitä sanoaa, suht simppeleistä vaihtoehdoista A&B. Ei ole rytmiltään se paras mahdollinen.

Tyyliltään peli on tätä indiepelien suosimaan pikselitaidetta jossa on vahva 16bittinen retro ote. Itse en ole merkittävä tälläisen grafiikan fani ja koska tämä peli on yksi näitä tapauksia jossa tekstiä on todella paljon, on pelaaminen paikoin melko tympeää, etenekin jos tarina ei isommin vie mennessään. Fishbowlista saa vähän sellaisen kuvan että se on osittain taiteellisempi projekti ja osittain tapa käsitellä mahdollisesti omia raskaita aikoja pelimuodossa, mikä on hyvä asia. Pelaajalle se ei välttämättä nappaa samalla tavalla, mutta jos on omia haasteita joiden kautta kokonaisuus on mahdollisuus jopa käsitell niitä itsekin, on se aina plussa. Vähän samanlainen tilanne kuin pelin Celeste kanssa.

Kokonaisuutena ei isommin oma juttu, mutta yllättävän hyvin tehty joka tapauksessa, vaikkakin juurikin sellainen suht tyypillinen tarinapainotteinen indiepeli, jossa tarinankerronta ei ole sieltä vahvimmsta päästä.

Yhteenveto

Fishbowl on kuin yhdistelmä taide-elokuvaa ja kipeää draamaan pelimuodossa, jossa iso osa on erilaista minipeliä. Pelin tarina ei ole sieltä helpoimmasta päästä sulattaa, mutta se on retrolla graafisella otteella ja simppelillä mutta oitis toimivalla pelattavuudella todella helposti lähestyttävä peli. Puolessa tunnissa pelistä saa enemmän kuin tarpeeksi kiinni ja vaikka tämä ei ole olekaan sellainen peli jonka oitis ottaisin pelattavaksi, niin perusteet ovat sen verran toimivat, että kyllä tätä voisi kuvitella pelaavansa enemmänkin, vaikka plussassa.

+ Retro tyyli ja fiilis

+ Minipelityylinen toteutus

- Paljon tekstiä

- Rytmi

Arvosana: 6,5

Erinomainen

Taidetta ja konekivääri

Toisen unelmat

PlayStation Plus: Premium

Dreams of Another

Taide-elokuva pelimuodossa joka käy ilmi todella nopeasti. Pelattavuuteen on tuotu vähän toiminnallisempaakin otetta ja vaikka peli näytätä 11:11 Memories Retoldilta, niin tämä on aivan erilainen peli.

Unia vai muistoja

Pelissä liikutaan unimaisessa ja epäselvässä kuplagrafiikkamaailmassa, jossa käsitellään pelihahmoihin menneitä muistoja, tai jotakin. Kokonaisuudesta jää taiteellisella tavalla epämääräinen vaikutelma ja tuntuu lopulta koostuvan toinen toistaan irrallisemmista osista erilaisia tapahtumia, joihin saa aina sitten hieman puoliarvailullista kontekstia.Tarina pysyy tästä syystä kokoelmana melko irrallisia osuuksia jotka eivät merkittävästi pidä mielenkiintoa yllä ja joiden pohjalta voi tehdä pääasiassa erilaisia tulkintoja.

Pelaamista on yritetty tehdä astetta toiminnallisemmaksi antamalla pelihahmolle rynnäkkökivääri, jolla pystyy hajottamaan ympäristön kuplagrafiikkaa ja täten selkeyttämään ympäristöä, josta paljastuu milloin mitänkin. Tätä ideaa hieman kehitetään, mutta pääidea pysyy erittäin simppelinä ja puolessa tunnissa tästä kokonaisuudesta saa irti aivan tarpeeksi.

Kokonaisuus ei tarjoa erityisen paljoa, se on lähinnä taiteellinen tapa kertoa tarinaa jossa on näennäistä toimintaa. Mikään osa kokonaisuutta ei ole erityisen mukaansatempaavaa tai erityisen kiinnostavaa. Peli on astetta erilaisempi, mutta ei mitenkään erityisen hyvällä tavalla.

Yhteenveto

Dreams of Another ei kerää pisteitä ulkoasullaan, mutta pelillisessä toteutuksessa on sentään jotakin astetta toimivampaa ja vähän erilaisempaa. Iso osa peliä on hidasta tarinankerrontaa ja varsinkin alkumetrit ovat todella tylsää laahaamista.

+ Vähän erilaisempi päämekaniikka

- Graafinen tyyli

Arvosana: 4,0

Huono

En tiedä mitä odotin, mutta en ainakaan tällaista

Urbaanien myyttien laimennuskeskus

PlayStation Plus: Premium

Urban Myth Dissolution Center

Peli joka kannen perusteella voi olla melkein mitä hyvänsä ja joka sitten lopulta on jotakin astetta erikoisempaa sekä hyvässä että pahassa, joskin vähän enemmän pahassa.

Näen kuolleita

Pelin päähenkilö Azami on nuori tyttö joka näkee kuolleita ja etsii parannusta tähän kykyyn. Se johtaa hänet keskukseen joka on erikoistunut yliluonnolliseen ja tässä keskuksesssa hän oppii, että hänen kykynsä on itseasiassa selvännäköä, jota hän alkaakin sitten käyttää mysteerien selvittämiseen.

Tarinasta ei ehdi puolessa tunnissa saada mitään syvällisempää irti ja pääasiassa kokonaisuus tuntuu isolta tekstitulvalta lievillä yliluonnollisuuksilla. Alku menee pääasiassa pelkästään erilaisten tekstilaatikoiden, kirjojen ja vastaavien lukemiseen jossa avataan sitä että mikä pelin UMDC on ja mikä on. Varsinaisen pelaamisen tapauksessa peli ei tarjoa juuri mitään muuta kuin lisää tekstin etsimistä.

Graafisesti kokonaisuus ei ole myöskään erityisen vaikuttava eikä siinäkään saada irti juuri mitään. Pelillä on ehkä selvä oma tyylinsä mutta sen yliluonnollisista puolista ei saada asetelmassa irti juuri mitään ja vaikka ne ovatkin pelin kiinnostavin osa, niin kokonaisuudessa ne eivät kanna kokonaisuutta juuri ollenkaan.

Yhteenveto

UMDC on hyvä ideallisesti mutta toteutuksellisesti se jää todella mitäänsanomattomaksi. Peli ei vakuuta ulkoasussaan eikä merkittävästi pelattavuudessaankaan. Koska iso osa on lukemista ja jatkuvaa valikoiden selaamista mikä tarjoaa lisää luettavaa, ei kokonaisuus ole erityisen houkuttelevaa saati mukaansatempaava minkä vuosi puoli tuntiakin tuntuu pidemmältä ajalta mitä on.

+ Asetelma ja idea

+ Toteutus lähes kaikessa

Arvosana: 3,0

Pettymys

Hyvin vähän vahvuuksia

Tuhatkertainnen vastustus

PlayStation Plus: Premium

1000x Resist

Peli johon uppotuu oitis ilman mitään odotuksia ja jonka kanssa puoli tuntia on tarpeeksi antamaan hyvä kuva siitä, mihin tästä on ja mihin ei.

Asetelmasta josta unohdin jo kaiken

Scifi seikkailu tulevaisuuden dystopisessa maailmassa, jonka tarinasta ei jäänyt mieleen juuri mitään. Päähahmo tuntuu olevan ainoa ihminen aaveiden täyttämässä kaupungissa, mutta pystyy liikkumaan kahden ajan/maailman välillä ja kokemaan tapahtumia sitä kautta. Asetelmassa on sellainent tietty koulumaailmafiilis, yhdistettynä johonkin vähän erikoisempaan asetelmaan joka on joko digitaalista, yliluonnollista tai muuta vastaaavaa, ei se kokonaisuutta juuri auta.

Tämän pelin ongelma on suoraan siinä että se on tylsä ja epäselvä. Tavoitteita on, mutta kaikki perustuu harhailuun ja sitten puolitasohyppelymäiseen etenemiseen vähän erikoisemmassa maailmassa. Voi olla että peli ei puolessa tunnissa kunnolla ala, mutta tämä aika riittää tappaamaan kaiken kiinnostuksen peliä kohtaan, koska kaikki alkaa useilla kysymysmerkeillä ja kehittyy niin turhauttavan hitaasti että harva asia todella enää voisi peliä pelastaa, varsinkin kun tarina on sieltä tylsemmästä päästä myös, ainakin alun perusteella.

Graafisesti peli on kivan näköinen ja vaikka kahden todellisuuden tai mikä lie välillä vaihtelussa on mahdollisuuksia, niin pelattavuus ei vain nappaa kokonaisuudessa joka on onnistuttu tekemään näin tylsästi ilman mitään mikä saisi kiinnostusta puoleensa.

Yhteenveto

1000xResist on peli johon mielenkiinto katoaa erittäin nopeasti. Kysymyksiä herättävä aloitus ei tapa mielenkiintoa mutta todella huono rytmitys suurella määrällä harhailua tappaa kaiken kiinnostuksen peliin erittäin nopeasti ja tätä ei tule pelattua edes plussassa.

+ Graafisesti ihan hyvä

- Tylsä

- Harhailu

Arvosana: 2,9

Heikko

Vaihvoja animesarjafiiliksiä

Demonikkoulu

PlayStation Plus: Premium

Demon School

Tämä on ajatustasolla erittäin hyvältä vaikuttava peli ja muutenkin kokonaisuudessa on hyviä muuttujia, joten tätä kohtaan on astetta enemmän odotuksia.

Tämän olisi pitänyt olla parempi

Pelissä seurataan demoneja metsästäviä yliopisto-opiskelijoita joista Faye on tämän pelin Buffy vampyyrintappaja. Asetelma ei ole pölllömpi ja kokonaisuus tuntuu oitis joltakin, mistä voisi hyvinkin olla olemassa animesarja. Tämä peli menettää otteensa pelattavuudessa, mikä on sääli, koska tässä olisi ollut mahdollisuuksia paljon muuhunkin. Merkittävä ongelma on siinä että puolessa tunnissa tämä peli ei ehdi kunnolla alkaakaan, sillä iso osa menee täysin mekaniikkojen opiskeluun, pelkästää taisteluun menee iso osa ja loppu on sitten tarinaa, mikä sekään ei merkittävästi nappaa. Peli on ihan ok näköinen, mutta tarinankerronta ei ole sieltä iskevimmästä päästä, mikä ei tässä kohtaa täysin johdu suuresta tekstimäärästä, vaan enemmänkin siitä opeteltavasta materiaalista ja tyyliratkaisuista.

Iso juttu on toiminta, mikä tässä tapauksessa on taktista ruudulla tapahtuvaa vuoropohjaista taistelua jossa pelaaja määrittelee pelihahmoilleen liikkeet ja toiminnot, mitkä sitten tapahtuvat ketjussa. Tässä on omat muuttujansa joita on hankala selittää, kun niistä ei isommin meinannut saada kiinni vaikka tutoriaalia tuli tutoriaalin perään. Koko taktinen taistelusysteemi  tuntuu yhtä aikaa todella epäselvältä ja kömpelöltä, siinä ei ole mitään iskevää ja tälläiset pelit ovat sellaisia että niiden niksit pitää tietää, mikä tarkoittaa näissä pitäisi olla erittäin hyvät ja selkeät tutoriaalit, mitä tässä ei ole. Tilanne on se, että pelistä voi luulla saavansa kaiken irti, vaikka näin ei olisikaan.

Kokonaisuutena peli ei yllä sille tasolle mille se voisi, koska se ei tee mitään erityisen hyvin  ja puoli tuntia on liian lyhyt aika saada tästä kokonaisuudesta kunnollista kuvaa.

Yhteenveto

Demonschool on paperilla todella hyvä peli ja puolen tunnin kokeilu menee pitkälti pelattavuuden opetteluun joka on harmillisesti vähemmän hyvin tehtyä, eikä erityisen hyvin kerrottuakaan. Tämä on peli joka hajoaa nopeasti liitoksistaan vaikka vaikuttaa hyvältä. Mikään osa ei isommin nappaa vaikka perusteet ovatkin hyvät. Tarinankerronta ei sekään isommin nappaa kun iso osa on tekstitulvaa.

+ Tyyliseikoissa on puolensa

+ Asetelma on hyvä

- Toiminta jää heikoksi

- Tarinankerronta jää heikoksi

Arvosana: 4,0

Huono

Arvaus genrestä meni metsään

Aghasban tornit

PlayStation Plus: Premium

Towers of Aghasba

Aluksi vaikuttaa seikkailupeliltä kiipeilyelementeillä, mahdollisesti jopa Immortals: Fenix Rising tasolla mutta vähemmän Pixarmaiselta. About yhtä nopeasti se todellinen genre paljastuu sieltä taustalta.

Ankeaa puurtamista

Etäisesti tulee vivahteita niin Conan Exile peliin, kuin Immortals: Rise of Fenixiin, mutta tämä peli on paljon siistimpi kuin Conan ja paljon värittömämpi kuin Immortals. Pelaaja on perheineen haaksirikkoutunut ja nyt pitäisi sitten aloittaa selviytymiskamppailu. Aluksi vaikuttaa että kyseessä on kiipeily/tutkiskelupeli, mutta nopeasti käy ilmi että kyseessä on tukikohdan rakennus/hallinta peli jossa kerätään resursseja, rakennellaan tarvikkeita ja kerätään parempia rerusseja. Tämä peli muuttuu erittäin nopeasti erittäin epämiellyttäväksi pelattavaksi joka on kankeaa pelattavaa, epäselvää pelattavaa ja todella rumaa katseltavaa hitaalla ja rasittavalla kierteellä.

Tarina unohtuu nopeasti ja se mitä pelissä eniten pitäisi tehdä ei ole missään kohtaa erityisen hauskaa. Iso ongelma on myös siinä että pelissä ovat eniten esille monet ruskean sävyt joiden kautta maailma näyttää melko ankealta ja kaikki pelaaminen mitä on luvassa, on lähinnä hanttihommia joita ei ole hauska tehdä ja joilla peli ei meinaa kunnolla edetä mihinkään. Tästä on erittäin vaikeaa pitää, vaikka kokonaisuudessa on muuttujia useampia.

Toteutus on todella heikolla tasolla minkä vuoksi ei ole vaikeaa löytyy parempia pelejä. Iso ongelma tämän pelin tapauksessa on lisäksi se, että puolessa tunnissa tälläisistä peleistä ei saa kunnolla kiinni ja kun tämä peli on selvästi monia kaltaisiaan rumempi ja tylsempi, on se oitis hävinnyt vertailun.

Yhteenveto

Towers of Aghasba on huonosti rytmitetty rakentelupeli joka muuttuu tylsäksi erittäin nopeasti ja joka näyttää yhtä ankealata miltä pelattavuus tuntuu. Tarina ei paikkaa mitään koska ne tuntuvimmat osat kokonaisuutta ovat niin heikolla tasolla.

+ Useita muuttujia

- Näyttää ankealta

- Pelattavuus on heikolla tasolla

Arvosana: 3,6

Säälittävä

Sotakoneiden rakentelua

Piiritetty

PlayStation Plus: Premium

Besieged

Idea on oitis selvillä, mutta puoli tuntia on liian lyhyt aika tämän pelin sisäistämiseen, vaikka pelissä onkin hyvät perusrakennuspalikat.

Idea hyvä, pelattavuus huono

Ideana rakentaa sotakone joka on katapultti, muurin murtaja tai vastaava, jolla sitten pitäisi nujertaa vastarinta, mikä alkaa simppelinä, mutta vaikeutuu kokoajan ja sotakoneen täytyy kehittyä haasteiden mukaan kokoajan tehokkaammaksi.

Iso juttu mikä tulee heti vastaan on siinä, että tämä on peli jota täytyy pelata PC:llä, sillä konsolilla rakentelu on todella epämiellyttävää. Iso osa menee nyhväämiseen jo valmiiksi, joten kyllä sen täytyy tapahtumia helpommalla ohjattavuudella.

Toinen juttu, tämä peli ei kerro tarpeeksi siitä, mitä kaikkia muuttujia on, tai sitten ohjattavuus on todella surkea. Mahdollista myös että en huomannut jotakin, mutta aika nopeasti tulee vastaan tilanne jossa selvästi pitäisi tietää jotakin, että pystyy muokkaamaan sotakonettaan tiettyjä haasteita vastaan.

Viimeinen juttu, puolessa tunnissa huomaa erittäin hyvin että tämä peli on konsolilla yllättävän haastava, aivan vääristä syistä.

Yhteenveto

Besieged on paperilla hyvä peli, mutta se on selvästi peli jota kuuluu pelata PC:llä koska kankeus tuntuu nopeasti kun katapulttia pitää hienosäätää. Muutenkin pelistä huomaa nopeasti että toteutus on kaukana hyvästä ja lyhyessä ajasta tästä ei paljoa jää käteen.

+ Ideassa on potentiaalia

- Pelattavuus ei toimi konsolilla

Arvosana: 3,4

Pettymys

Pokemon-like

Temtemit

PlayStation Plus: Premium

Temtem

Palworldin tavoin tästä pelisät huomaa oitis mistä se vetää ideansa. Ne ovat jopa niin selkeitä että Nintendon lakitiimi etsii oitis syitä vetää oikeuteen.

Temtem, valitsen sinut

Ei ole pitkäkään aika kun pelasin Eternal Exodus nimistä kokeiluversiota pelistä, josta tuli nopeasti mieleen Pokemon/Digimon. Tämä peli, on ylivoimaisesti siellä Pokemon puolella sillä peli alkaa Pokemon tyylillä ja etenee Pokemon tyylillä. Pelaaja luo hahmon, erittäin heikolla hahmonluontisysteemillä, hän kohtaa kilpailijan joka on täysi kyrpä ja voittaa epäreilusti ensimmäisen matsin. Villistä luonnosta kerätään lisää temtemejä, muiden kouluttajien temmiejä nuijataan ja kehitetään omia paremmiksi. Puolen tunnin kokeiluversion aika tulee täyteen ennenkuin peli kunnolla alkaa mutta perusteet tulevat kyllä selviksi.

Kokonaisuudessa on niin selvä Pokemon fiilis että turha tätä on edes yrittää piirtää miksikään muuksi. Palworld sentään on erilainen, vaikka selvä Pokemon peli sekin on. Tässä erot ovat hyvin pienet koska lähemmäs kaikki ideat ovat Pokemonista tuttuja. Temtemeissä on aika vähän (alun perusteella) kiinnostavia vaihtoehtoja ja vaikka omat temtemit voikin nimetä, niin alun perusteella tämä ei ole sellainen peli joka merkittävästi nappaisi. Pelkästään alun hahmonluonti vähentää merkittävästi kiinnostusta tätä peliä kohtaan.

Kokonaisuuten tämä on b-luokan Pokemon peli niille jotka kipeästi haluavat pelata Pokemonia, mutta eivät halua itsekkään kiukkupussi Nintendon hirmuvaltaan.

Yhteenveto

Temtem alkaa ja etene juuri siten miten sen odottaakin etenevän. Ulkoasu on todella pehemä ja tyyli on sen mukainen pelattavuutta unohtamatta. Temtemistä saa helposti kiinni, mutta siinä on aika vähän omaa ja samat jutut on tehty muualla paremmin.

+ Kivan näköinen ulkoasu

+ Toimiva idea

- Online perusta

- Muut tekevät saman paremmin

Arvosana: 4,8

Huonommalla puolella

Mätkitään ja kokataan

Dosa diivat

PlayStation Plus: Premium

Dosa Divas

Puoliksi osunut arvaus siitä mitä peli tarjoaa ja toinen osa on toimiva lisä kokonaisuuteen. Ulkoasukin on kivan näköinen ja mukana on muutamia hyviäkin yllätyksiä.

Leivotaan turpaan tai tortillaan

Pelin pääosassa on siskokaksikko jotka liikkuvat robotilla joka toimii samalla eräänlaisena ruokakojuna. Heidän tiensä johtaa nopeasti vastakkain ruokakorporaation johtajan ja tämän lakimiesarmeijan kanssa. Värikäs seikkailu on yhdistelmä vuoropohjaista toimintaa, QTE toiminnoilla tehtävää ruuanlaittoa ja resurssien keräämistä jolla maailmaa sitten rakennettaan. Tarinallisesti peli etene melko hitaasti ja vaikka mukana on ääninäyttelyä, niin todella nopeasti huomaa että isossa osassa teksti tulee ilman ääninäyttelyä, mikä on oitis huono merkki.

Vuoropohjainen toiminta on ehkä yllättävin osa kokonaisuutta ja siinä on mukana jokunen minipelivivahteinen lisäominaisuus kun eri hahmoilla on erilaisia temppuja omasta takaa. Yhdellä pitää virittää hyökkäystä kun taas toisella pitää lyödä rytmissä jotta pystyy jatkaamaan lyömistä. Haasteellisessa mielessä toiminta on astetta haastavampaa mitä yleensä on näissä tullut mieleen sillä Clair Obscur hengessä oikein ajoitetuilla torjunnoilla on erittäin iso merkitys taistelussa. Toiminnallinen rytmi kokonaisuudessa on ihan hyvä, mutta sanotaan että se ei ole perustasoa parempi mitä tälläisissä peleissä on yleensä vastaan tullut ja puolessa tunnissa ei millään ehdi nähdä että miten se alkaa kehittyä ja muotoutua omanalisekseen.

Ruuanlaitto puolestaan tapahtuu minipelimäisemmin. Välillä painetaan nappia oikealla ajoituksella, toisinaan naputetaan ja nämä puolet on tehty kelvollisesti. Maailmasta kerätyillä raaka-aineilla sitten valmistetaan erilaisia tortilloja joilla on erilaisia ominaisuuksia ja raaka-aineetkin vaikuttavaisivat hieman määrittävän minipelit. Tätäkään ei niin paljoa ehtinyt kokeilla että siitä olisi saanut paremman kuvan mutta ainakin perustasolla kaikki toimii hyvin.

Kokonaisuutena pelin perusteet ovat kunnossa, mutta syvällisempää vaikutelmaa pelistä ei puolessa tunnissa ehdi saada ja vastaavia, parempia, pelejä on tullut vastaan jokunen, ei kaikilla samoilla rakennusaineilla, mutta kuitenkin.

Yhteenveto

Dosa Divas on toimiva yhdistelmä vuoropohjaista toimintaa, ruuanlaitto minipeliä ja tavaran keräilyä ja maailman päivitystä. Ääninäyttelyä on rajallisesti mikä kuvastaa vahvasti sitä että monella osa-alueella pelissä on selvästi nirsoiltu mikä tuntuu myös laadussa. Hyviä ideoitas vähemmän kiinnostavasti toteutettuna.

+ Vuoropohjainen toiminta

+ Kokkaus

- Rajallinen ääninäyttely

- Tylsä tarina

Arvosana: 6,2

Hyvä

Minkähän lainan friikkileuka tämä nyt sitten on

Viisi yötä Freddyssä: Matkijan salaisuus

PlayStation Plus: Premium

Five nights at Freddy's: Secret of the Mimic

FNAF sarja on kehittynyt ja kasvanut merkittävästi siitä, mistä se alkoi ja tämä on taas hyvä esimerkki siitä kehityksestä. Mitään oikeasti uutta ei ole luvassa, varsinkaan kun miettii monia muita vähänkin samankaltaisia pelejä.

Uusi hanttihomma johtaa samaan lopputulokseen

Koko sarja on kehittynyt merkittävästi ja Security Breach on siitä erittäin hyvä esimerkki koska peli ei enää tapahdu yhdessä huoneessa, vaan mukana on merkittävästi seikkailua ja harmillisesti valtaosa, hiiviskelynä. Secret of the Mimic on tässä mielessä hyvin samankaltainen peli tähän nähden. Pelaaja pääty jonkin enemmän tai vähemmän bullshit tekosyyn perusteella hanttihommana kiinteistöön joka on täynnä erilaisia maskottihahmoja ja selvää on oitis, että jossakin kohtaa nämä käyvät hänen kimppuunsa tavalla tai tisella ja halpaa säikyttelyä seuraa kyllästymiseen asti.

Puolessa tunnissa tästä demosta ei saa kovinkaan paljoa irti sillä itse en ehtinyt nähdä yhtäkään säpsäytystä ja vähiin jäivät maskottihahmot ja muutkin. Ainoa mitä tästä jäi käteen oli se, että tämä peli rakentuu rasittavan paljon pulmapainotteisuuteen ja melko kankeaan ohjattavuuteen. Tunnelma on vahvalla pohjalla, mutta tälläisestä pelistä en itse isommin pidä koska se on paljon vähemmän toimintaa ja paljon enemmän hidasta etenemistä ja nyhjäämistä samalla kun pitää pelätä kaikkea mikä liikkuu ja mahdollisesti myös sellaista mikä ei liiku.

Kokonaisuuden voi kitäyttää todella simppelisti siten että jos tämä sarja ei ole tähän mennessä napannut, niin tämä ei tule muuttaamaan yhtään mitään ja mitä tulee kauhupeleihin ylipäätään, parempiakin löytyy, jopa tässä surkeammassa kauhugenressä.

Yhteenveto

Secret of the Mimic on puolen tunnin kokeiluun aivan liian hitaasti ja verkkaisesti alkava peli jossa pulmilla tuntuu olevan vähän liian iso rooli. Tyylillisesti se näyttää ja tuntuu hyvältä, mutta ei se mitenkään paranna sarjaa kokonaisuutena tai vakuuta sarjan laadusta jos tähän mennessä ei ole vielä napannut. Tässä ajassa kokonaisuudesta ei saa kiinni tarpeeksi ja se mistä saa, ei vakuuta.

+ Tyyliseikat ja tunnelma ovat kohdallaan

- Rytmitys

- Pulmapainotteisuus

Arvosana: 3,5

Säälittävä

Odotinkin jotakin tälläistä

Sector

PlayStation Plus: Premium

Sektori

Sanotaan että tässä on nopeasti vähän samanlainen fiilis kuin vaikkapa Thumperissa tai Rez0:ssa, unohtamatta Resogunia, joissa pelistä ei oitis näe että millainen se on, mutta josta saa erittäin nopeasti kiinni.

Kuviot tuhoavat toisiaan

Kaikessa yksinkertaisuudessaan Sektori on simppeliä pistejahtia jossa on liikkumista ja ampumista. Mitään ylimääristä mukana ei oikeastaan ole, mutta toimintaa on maustettu monilla tehosteilla joiden kautta kokonaisuus hieman värittyy. Haastava peli on kyseessä sillä osumia pelaaja ei kestä vihollisia enempää ja tehosteet eivät tee tuhoutumattomaksi, joskin ne auttavat tuhoamaan kaiken mahdollisen erittäin tehokkaasti.

Tyylikkyydessä monet erilaiset räjähdyt tuovat näyttävyyttä ja tehosteet muutenkin korostavat mahdollisuuksia ja niiden kautta saa monesti sen yhden lisäsekunnin aikaa miettiä seuraavaa siirtoaan ja koska tehosteita on aika vähän, niin niistä oppii nopeasti että mitä niistä saa. Peli on haastava alusta asti mutta siihen pääsee kiinni erittäin nopeasti ja ilman mitään isompia ongelmia. Eniten taktikointia vaatii oikeiden tehosteiden valinta jotta pelattavuudesta saa mahdollisimman paljon irti.

Kokonaisuutena pelistä ei keksi paljoa sanottavaa, vaikka pelistä saakin puolessa tunnissa irti pitkälti kaiken mahdollisen mitä tarvitsee. Vastaavia pelejä on vaikka kuinka paljon ja niissä on yleensä vähän enemmän tyyliä. Tämä peli on kuin tetris mitä tulee tyyliin. Pääpaino on pelattavuudessa ja monesti tuntuu että kaikki on tehty mahdollisimman minimalistisesti ilman mitään isompaa parantelua.

Yhteenveto

Sektorin tapauksessa puoli tuntia on enemmän kuin tarpeeksi aikaa saada kiinni pelistä. Idea ja pelattavuus on simppeleitä ja peli on alusta asti hyvin haastavaa huippupisteiden metsästystä simppelissä, mutta toimivassa asetelmassa. Tuhoa omalla kuviollasi muita kuvioita valojen ja värien siivittämänä ja tehosta tulivoimaa päivityksillä. Helppoa ajantappoviihdettä, mutta ei kokonaisuutena mitään erikoista.

+ Värikäs ja hektinen toiminta

+ Helppo oppia

- Vaikea hallita

- Itseääntoistava

Arvosana: 6,2

Hyvä

Pääarvio

Tästä kattauksesta se peli joka saa puolessa tunnissa eniten aikaan ja on muutenkin kokonaisuutena se kaikista lupaavin ja jonka kanssa ehkä eniten jää kaipaamaan vähän lisää peliaikaa.

Vähän psykomman näköinen jänö

Pipistrello ja kirottu jojo

PlayStation Plus: Premium

Pipistrello and the Cursed Yoyo

Ympäripyöreä ajatus tästä pelistä oli olemassa jo ennen kokeiluversion pelaamista, joskin se oli hieman ristissä Mina the Hollower demon kanssa, sillä näillä kahdella pelillä on aika paljon yhteistä, vaikka ovatkin melko erilaisia tapauksia.

Jojolla pystyy vaikka mihin

Alussa tutustutaan pelin päähahmon  siniseen Pippit nimiseen jänikseen, joka saapuu tapaamaan tätiään, Pipistrellon energiayhtiön johtajaa. Tapaaminen ei onnistu toivotulla tavalla kun joukko kilpailevia jyrsijöitä iskee paikalle, nokkamiehenä Don Mauretti niminen punainen rotta. Hyökkäys epäonnistuu kun Pippit jojollaan yrittää auttaa tätiään. Lopputuoksena tädin sielu yhdistyy jojon kanssa ja Pippitin seikkailu todella alkaa, tukena jojossa elävä lievästi demonimainen versio tädistä ja vastassa Mauretti ja muut pahikset.

Seikkailun alettua pelin koosta saa aika nopeasti vähän osviittaa kun kartta aukeaa ja sinne tulee pari kiintopistettä ja siinä välissä on valtava määrä tyhjää tilaa. Pelaaminen on sitten metroidvania tyylistä paikkojen tutkimisa ja pykälä pykälältä kaupungissa pääsee eteenpäin. Puolessa tunnissa nyt ei ehdi erityisen pitkälle, mutta siinä ajassa ehtii saamaan hieman kuvaa siitä miten maailma rakentuu ja miten siellä sitten operoidaan hiljalleen kasvavalla taitovalikoimalla.

Jojo on pääpointti kaikessa. Alussa Pippit ei osaa tehdä sillä juuri mitään muuta kuin lyödä vihollisia ja kerätä tavaraoita. Perusteet ovat todella toimivat ja heti ensimmäinen uusi temppu mitä jojollaa oppii tekemään avaa merkittävästi uusia mahdollisuuksia kokonaisuuteen. Kerättävää tavaraa ei merkittävästi tule vastaan, mutta tapetut viholliset ja hajotetut laatikot pudottavat kolikoita ja pelkästään niiden keräilyssä on jotakin todella mielekästä. Mutta erilaisilla tehosteilla voi parannella taitojaan, joita listan perusteella on todella kattava määrä.

Pelissä on todella vahva retrotyyli joka näkyy parhaiten graafisessa ulkoasussa ja se on todella vahvasti läsnä myös äänimaailmassa. Tämä on juuri sellainen peli josta tulee mieleen useampi peli NES-SNES aikakaudelta ja sopivan simppeli pelattavuus sopii peliin erinomaisesti.

Kokonaisuutena tämä on sellainen melko koukuttava peli jota on mukavaa pelata ja jojolla tehtävistä jutuista saadaan alusta asti mukavasti irit ja niissä on runsaasti tilaa kehittyä. Pelistä tulee samanlaisia fiiliksiä mitä Shovel Knightista, Messengeristä ja Bloodstained: Curse of the Moonista vaikka kaikki ovat erittäin erilaisia pelejä. Ne ovat kuitenkin kaikki juuri sellaisia pelejä jotka muistuttavasta NES/SNES pelejä.

Yhteenveto

Pipistrello and the Cursed Yoyo on ensimmäisen puolen tunnin peruteella oikein hyvältä vaikuttava peli. Se osoittaa nopeasti että perusteet ovat hyvät, pelattavaa on aika paljon kun saa eteensä ison kartan ja tyyliltään peli toimii myös. Tekstiä ei ole tuhottomasti, mutta helposti enemmän kuin kiinnostaisi lukea ja ensimmäiset hetket pelissä ovat melko turhauttavan hitaita, ennenkuin peli alkaa kunnolla aukeamaan. Mutta tämän tunnin puolikkaan perusteella tämä olisi peli jota voisin ehdottomasti pelata vähän enemmänkin, mutta ei olisi ihan äkkiä täysinhintaisena ostos.

+ Retro tyyli monella tavalla

+ Toimivat perusrakenteet

+ Kehittyvä ja kattava pelimaailma

- Hitaahko aloitus

- Paljon harhailua/kokeilua

Arvosana: 7,4

Loistava

Telltale-like ei ole vielä virallinen termi, mutta sen pitäisi olla, sillä tietynlaiset pelit todella sopivat tämän termin alle ja ovat niin lähellä sitä mitä Telltalen pelit olivat The Walking Deadista alkaen ja Batman: Enemy Within peliin jatkuen, minkä jälkeen koitti konkurssi eikä uusi yritys ole juuri hedelmää tuottanut.

Tarinallisia pelejä tulee vastaan aina siellä täällä sillä vaikka Life is Strange sarja onkin hieman erilainen, niin siinäkin on omat Telltalemaiset tarinankerronta puolensa ja viime vuoden paras peli, Dispatch, on kuin Telltalen entisten työntekijöiden feenixmäinen nousu vanhan firman tuhkista. Tälläiset pelit eivät siis ole katoamassa, vaikka niitä onkin saatavilla merkittävästi vähemmän, mitä Telltale Gamesin kulta-aikana.

Saippuaooppera telltale-like muodossa

Kun iltarusko laskeutuu

PlayStation Plus Premium

Gamepass

As Dusk Falls

Peli ja jossa on vahvat Telltale seikkailupelifiilikset suurella määrällä valintoja, jotka sitten muovaavat tarinaa. Itse olen pelannut tämän läpi vain kerran, mutta koska peli näyttää aina kulkemasi reitin ja monet vaihtoehdot tyyliin Detroit: Become Human, on tällä erittäin hyvä uudelleenpeluuarvo.

Teoilla on kauaskantoisia seurauksia

Pelin alussa tutustutaan perheeseen matkalla uuteen alkuun, kun isä on saanut potkut lentomekaniikon tehtävästään. Onnettomuus tiellä pakottaa heidän pysähtymään motelliin ja odottamaan että auto saataisiin kuntoon. Sitten tutustutaankin onnettomuuden toiseen osapuoleen, veljeksiin jotka ovat matkalla murtohommiin. Kun murtohomma ei sitten menekään parhaalla mahdollisella tavalla, päätyy kolmikko samaan motelliin, jossa tilanna alkaa kehittymään ja eskaloitumaan kokoajan pahemmin. Lopulta koko tarinakokonaisuus keskittyy seuraamaan paria henkilöä kummastakin porukasta, kallistuen edetessään toiseen näistä ja johtaen lopulta isoon tarinakokonaisuuteen joka venyy 14 vuoden mittaiseksi kertomukseksi anteeksiannosta, elämän kovista kohtaloista ja salaisuuksista.

Pelin tarina ei se ole kiinnostavin mahdollinen, jos verrataan vaikkapa The Wolf Among Usin tai Batman: Enemy Within pelien tarinoihin. As Dusk Falls on enemmänkin todellisuuteen sidottu kertomus, johon on laitettu siellä täällä vähän lisää toimintaa ja tilanteihin johon tuskin kukaan toivoo päätyvänsä, vaikka lopusssa pelaajan valinnoista riippuen on myös toivoa. Juurikin valinnat ovat isossa roolissa kokonaisuudessa, sillä niiden kautta tietyt hahmot elävät ja kuolevat. Tietyt asiat tapahtuvat tai jäämät tapahtumatta. Koska tarinassa hypitään ajassa sinne tänne, monet isommat salaisuuspätkät pelissä aukeavat omaa tahtiaan ja tässä tullaan samaan kompastuskiveen mihin moni Telltale peli on astunut. Peli onnistuu vimeisessä osassaan jättämään kaiken täysin auki ja monien tulkintojen varaan, vaikka kokonaisuus olisi helposti saatu niputettua yhteen. Itse en nimittäin usko että tämä peli tulee jatkoa saamaan, vaikka kyseesä onkin suhteellisen tuore peli.

Tarinankerronta joka kehittyy pelaajan valinnoilla on monesti haastavin siinä mielessä, että kuinka paljon se antaa pelaajalle vapauksia, samalla pitäen kokonaisuuden hallittuna ja järkevänä. As Dusk Falls on ajoittain hyvin ärsyttävästi rakennettu peli, kun vastaan tulee läheskiusallisia hetkiä. Peli käsittelee monia todella isoja teemoja joita aiemmin pidettiin osana normaalia tarinankerrontaa mutta tänä ylivarovaisuuden aikana jossa tiettyjä sanoja ei saa edes käyttää, tuntuu että peli onnistuu yhtä aikaa kertomaan tarinan niillä vaikeillakin asioilla, mutta silti etenee kananmunankuorilla. Onneksi ne oikeasti huonot pätkät nopeasti korvataan merkittävästi paremmin tehdyillä hetkillä jossa tarina saa aivan uutta puhtia ja vastaan tulee erittäin hyvin tehtyjä osuuksia joissa saadaan aikaiseksi sekä hyvää dialogia että tyylikkäästi toteutettuja tilanteita. Tässä kohtaa on hyvä korostaa pelin graafista ulkoasua joka tuo tavallaan mieleen sarjakuvaromaanit ja toisalta antaa hieman sellaisen maalausmaisen fiiliksen. Kumpikin toimii oikein hyvin sillä vaikka pelissä harvemmin on liikkuvaa kuvaa, niin kerronta ei siitä kärsi, vaan onnistuu paikoin jopa hyödyntämään sitä erittäin onnistuneesti.

Telltalesta ja Quantic Dreamista mallia ottaen

As Dusk Falls on uudellenpeluuarvoltaan erittäin hyvä peli. Itse olen pelannut sen vain kerran, sillä vaikka sen läpäisee helposti alta 10 tunnin, niin itse priorisoin ajankäyttöä nyt tarkemmin, kun Gamepass oli aktiivinen rajallisen ajan. Tämä on ehdottomasti yksi sellainen peli jonka voisin aivan hyvin pelata uudestaan, tehden paikoin hyvin erilaisia ratkaisuja. Pelissä on otettu monien Telltale pelien lisäksi selvästi mallia Quantic Dreamisin peleistä, joissa hyvin rohkeasti käsitellään vähän kipeämpiäkin asioita. Heavy Rain esimerkiksi tulee monesti mieleen tätä pelatessa, vaikka QTE pätkät ja vastaavat eivät niin runsaita olekaan. Hahmot voivat kuitenkin samaan tapaan kuolla pelaajan valinnoista riippuen ja jokainen tapahtuma aloittaa uuden polun jossa kaikki tapahtuu ketjussa. Tietyt reitit vievät tiettyihin suuntiin ja sulkevat muita pois. Koska peli näyttää kuljetun reitin ja tyhjäksi jäävät monet muut reiti, antaa se vahvasti osviittaa siitä, mitä kaikkea pelissä voisikaan tehdä, jos valitisisi toisella tavalla.

Pelattavuus on simppeli ja toiminnalliset hetket tehdään tatteja pyörittämällä tai pyyhkäisemällä sekä tatteja painelemalla, joko nopeasti tai pohjassa pitäen. Muuttujia on mukavasti ja pelissä on hyvä vaikeustason säätö joka helpottaa pelin pelaamista seikkailuvalintatarinana jossa pelaaja voi selvästi päättää että mitä tekee ja mitä tarinassa sitten tapahtuu. Pelihahmot ovat melko tavanomaisia eikä kukaan ole yhtä hyvä kuin Telltalen peleistä tutut Bigby Wolf tai Clementine, tai sitten Quantic Dreamsin Madison Paige tai Connor. Pelattavista hahmoista Jay on ehkä se parhaiten tehty, mutta eivät muutkaan avainhahmot nyt mitenkään erityisen huonoja ole. Tämä on tavallaan jopa hyvä asia, koska silloin ainakin omalla kohdalla en ylimieti mitään vaan annan tiettyjen asioiden tapahtua miettimättä sen enempää että mitä millekin hahmolle saattaa tapahtua sen seurauksena. Tietyt mäntit oikein haluaa pulaan, kun taas toisten kanssa miettii vähän enemmän, mitä tekee.

Tapa jolla peli kehittyy muuttaa helposti suhtautumista tiettyihin hahmohiin ja silläkin on selvästi väliä että minkä porukan näkövinkkelistä tapahtumia seuraa ja miten paljon taustaa on ehtinyt saamaan ennen tiettyä tapahtumaa. Pääasiassa peli on jaksotettu hyvin eikä asioita paljastu liian äkkiä, mutta kuviot eivät myöskään kestä liian kauan, ennenkuin jotain ratkaisevaa alkaa tapahtua. Tarinan maanläheisyys on isossa osassa kokonaisuudessa ja koska välillä siirrytään tilanteisiin jotka voivat vaikuttaa aika etäisiltä päätarinaan, toimivat ne hyvin isossa kokonaisuudessa. Tietyt hetket ovat selvästi toisia parempia sillä jotkut osuudet ovat suoraan huonoja. Joskus laatua heikentää tilanteen kehittyminen/eteneminen, joka saisi yleensä olla paljon nopeampaa sorttia.

Toimiva draama rikollisessa maailmassa

Kokonaisuutena As Dusk Falls on hyvin tehty peli ja ehdottomasti pelaamisenarvoinen jos vastaavat pelit ovat tuttuja. Oli sitten kyseessä QD:n puolelta Detroit: Become Human tai edesmenneen Telltalen puolelta The Walking Dead. Tässä pelissä on hieman omia ideoitaan mutta kaikki isoimmat mekaniikat, ideat ja jutut ovat selvästi muilta pelintekijöiltä imitoituja. Ne toimivat erittäin hyvin ja varsinkin omalla kohdalla todella pidän tälläisistä peleistä, eikä näitä ole mitenkään liikaa, paikoitellen ne on kaikki jo pelattu, joten uusi peli genressä saa huomiota vähän enemmän, mutta samalla aikaa, sitä myös verrataan ankarammin jo ilmestyneisiin peleihin joita ovat olleet paikoin erittäin laadukkaita. Joskus jopa niin hyviä että ne laskee osaksi parhaita koskaan tehyjä pelejä.

Pelissä on samanlaisia rasittavuuksia mitä muissakin tälläisissä peleissä. Dialogia ei voi ohittaa tai nopeuttaa mikä on haaste kun peliä pelaa läpi uudemman kerran koska tietyt osuudet ovat todella hitaita kun tietää tasan tarkkaan että mitä niissä tapahtuu. Lisäksi joissakin pätkissä rytmi ylipäätään on vähän laahaavampaa sorttia. Osa pelin kohtauksista on todella rasittavasti tehtyjä ja osa on kerronnaltaan vähän laiskempaa sorttia. Koska peli on todella tosimaailmaan ja rikosllisiin ympyröihin keskittyvä draama, siinä on omat rajallisuutensa mitä tulee puhtaaseen toimintaan, varsinkin kun päähahmot eivät ole mitään toimintasankareita. Pääasiassa kokonaisuus kuitenkin toimii ja tarjoaa hyviä käänteitä ja runsaasti mahdollisuuksia eri hahmojen kohtaloihin. Jostakin typerästä syystä lopetus on päätetty kuitenkin päätetty pilata pakotetulla cliffhangerilla, mikä ei tee kokonaisuudelle isompia palveluksia.

As Dusk Falls on joka tapauksessa peli jollaisia näkisi mielellään enemmänkin sillä ratkaisevat osat kokonaisuutta on tehty hyvin ja heikkoudet tulevat yleensä suhteellisen pienistä asioista jotka menevät aika äkkiä ohi. Tietysti useammilla pelikerroilla nekin asiat alkavat todella ärsyttää, mutta ainakin ensimmäisellä pelikerralla kokonaisuus on sen verran hyvin toteutettu, että se pitää otteessaan helposti alusta loppuun asti.

Yhteenveto

As Dusk Falls on hienon näköinen, hieman sarjakuvaroomanityylinen seikkailupeli jossa seikkailuvalinta on se vahvin teema. Aiheissa on paljon tosielämän ratkaisuja, mutta myös toiminnallisempaakin lähestymistapaa. Hahmot ovat melko tavallisia ja toimivat hyvin. Pituutta on sopivasti ja se on äkkiä kaksin- tai kolminkertainen koska vaikka valintoja on monesti kaksi, niin muuttujia on silti isossa kokonaisuudessa enemmän. Teemat eivät ole ehkä ne kaikista kiinnostavimmat ja jotkut hahmot ihan mänttejä, mutta tässä genressä As Dusk Falls on ehdottomasti pelaamisenarvoinen, varsinkin jos monet Telltale pelit ovat napanneet.

+ Graafinen tyyli toimii yllättävän hyvin

+ Pituus ja rytmitys ovat kohdillaan

+ Uudellenpeluuarvo

- Ei se kiinnostavin tarina

- Selvä jatko-osan petaaminen

Arvosana: 7,4

Loistava

Sarja jatkuu vaikka tekijä vaihtuu

Uusia tarinoita rajamailta

New Tales from the Borderlands

Ensimmäinen Tales from the Borderlands oli yksi Telltale Gamesin yllätyksiä. Vaikka useampi peli on sitä selvästi parempi, niin se oikein pätevä peli Telltalen kulta-ajalta, ennen studion hajoamista. Jatko-osa ei ole Telltalen tekele, vaan Gearboxin, joka on Borderlands pelisarjan tekijä.

Borderlands tasollakin kiusallinen tarina rasittavilla päähahmoilla

Ensimmäinen Tales from the Borderlands päättyi selvään cliffhangeriin kun päähenkilöt Rhys ja Fiona astelivat tuntemattomuuteen muun porukan hamstratessa aarteita ulkosalla. Valtaosa pelin tarinallisista juonenkäänteistä ehdittiin nitoa yhteen, mutta muutama pieni vivahde mahdollisesta jatkosta jätettiin mukaan, yhdessä lopetuksen kanssa. Telltale ei koskaan tehnyt toista kautta, ei välttämättä ehtinyt edes miettiä sitä mahdollisuutta useamman isommin lisenssin odottaessa jatkoa, niin ja sitten tulikin ihan muita ongelmia vastaan. Jatko-osalla on siis useampi mahdollinen suunta johon mennä, mutta tässä kohtaa on päädytty ratkaisuus jossa kuvioihin astuu uudet kärkihahmot ja yhteydet aiempaan peliin jäävät suhteellisen pieniksi.

Päähahmoina ovat sisarukset Anu ja Octavio joista toinen on tutkijana ensimmäisestä pelistä tutun Rhysin firmassa ja toinen on eräänlainen yhdistelmä pienyrittäjää, huijaria ja katutaiteilijaa. Kolmantena pyöränä on Octavion pomo, jätskibaariyrittäjä Fran. Sisaruksilla on tuttavansa joka Anun kohdalla on hänen tutkimusavustajansa ja Octavion tapauksessa kyseessä on mahdollisesti pelin paras hahmo, salamurhaajarobotti LOU13. Kolmikosta Fran on kaikista parhaiten tehty, mikä ei tosin tämän pelin mittarilla ole paljoakaan kun kaksi muuta hahmoa ovat todella epämiellyttäviä ja ärsyttäviä hahmoja ja jopa Borderlands mittapuulla todella ärsyttäviksi tehtyjä.

Tarinallisesti tämä peli ei missään vaiheessa onnistu viemään mukanaan. Mukana on niin paljon tarinallisia ongelmia että vaikka mukana on ajoittain muutama hyväkin vitsi tai hauska kohtaus niin yleensä sitä seuraa tai edeltää puolitusinaa ärsyttää, rasittavaa tai kiusallistata kohtasta joiden sietäminen on monesti todella turhauttavaa. Vaikka tarinassa on todella tutunolosia Borderlands vivahteita, niin tämä kokonaisuus ei vain nappaa millään tavalla. Päähahmot eivät kiinnosta eivätkä he juuri parane pelin edetessä. Käänteet eivät kokonaisuutta paranna ja erilaiset tapahtumat eivät myöskään isommin vie mukanaa, saati kiinnosta, koska kaikki on toteutettu niin huonosti. Peli on jaksotettu kuten episodimaiset Telltale pelit, mutta pelaajan valintojen vaikutuksien esittelyssä ja käyttämisessä ei ole millään tavalla samaa painukkutta tai tyylikkyyttä, mitä Tales from the Borderlandsissa, saati Telltalen viimeisimmissä peleissä oli.

Toiminnassa on paljon tuttua juttua

Peli näyttää pelattavuudessa oitis samalta miltä monet Telltale pelit. Pelaaja tekee valintoja dialogissa ja ajoittain päätöksien välillä, muu aika menee sitten ympäristöjen tutkimisessa mistä on tehty paljon Borderlandsmaisempaa ja kaikenmaailman laatikoita pitäisi etsiä ja avata että saa kerättyä valuuttaa. Telltale pelien seikkailupelijuuret näkyvät eniten kaikissa tyhjissä kohdissa joissa kerätään tavaraa ympäristöstä, kunnes löydetään jotakin tärkeää jolla voidaan laittaa kokonaisuus etenemään ja päästä seuraavaan vaiheeseen. Ne ovat ollet hyviä tapoja tuoda listää tarinaa mukaan ja rikastaa maailmaa ja tapahtumia. Tämä peli ei onnistu tässä, koska kaikessa täytteessä korostuu aivan liikaa se, miten rasittavia päähahmot ovat tai miten hitaaksi peli on saatu, koska monesti tuntuu että peli ei etene mihinkään eikä mitään ole merkattu tarpeeksi selvästi.

Nopeatempoisemmissa osuuksissa on paljon QTE pätkiä joissa joko painellaan nappeja tai käännellään tattia. Hyvin tuttua settiä niille jotka ovat pelanneet enemmänkin tälläisiä pelejä. Toiminnalliset osuudet ovat kivaa vaihtelua, mutta niitä ei ole tehty niin hyvin että ne mitenkään erottuisivat joukosta. Ovat enemmänkin näyttämässä että tämän pelin tekijät ovat sentään hieman osanneet ottaa vaikutteita siltä peliltä johon tämän pelin olisi tarkoitus perustua ja jonka ideaa tässä olisi tarkoitus enemmän tai vähemmän jatkaa. Pyörää ei selvästikkään olla keksimässä uudestaan, vaan toimivaksi todettuja ideoita käytetään sellaisenaan, vaikka parannuksiakin olisi voitu tehdä. Telltalen käsissä lähemmsä kaikki mekaniikat kehittyivät myöhempie pelien kanssa ja Batman kaksikko varsinkin oli toiminallisesti kaikista mielekkäintä pelattavaa. Tämän pelin tapauksessa kehitystä ei ole tapahtunut.

Toiminnallisempia puolia latistaa lisäksi hieman se, että monet osat kokonaisuutta on vesitetty enemmän tai vähemmän pelihahmojen kyvyttömyydellä. Monesti huomaa missä kohtaa kokonaisuutta on yritetty olla hauskoja tai vastaavaa, mutta kun tämän pelin kanssa aiheen huumori ei pääse oikeuksiinsa ainakaan toiminnallisessa mielessä. Monesti läsnä on sellainen väkinäinen ja pakotettu hauskuus joka ei vain toimi, vaan saa kokonaisuuden tuntumaan monesti jotenkin keinotekoiselta ja paikoin suoraan säälittävältä, ihan kuin tilanteessa jossa kerrotaan huono puujalkavitsi joka ei tuota mitään reaktiota. Edes se valintojen tekeminen, mikä on tälläisten pelien suola, on tässä kokonaisuudessa toteutettu erittäin huonosti ja samalla aikaa kryptisesti, mutta väärillä tavoilla. Koska epäonnistuminen QTE pätkissä johtaa tietyissä (useissa) tilanteissa kuolemaan ja kohtauksen uuteen yritylkseen, on epäreilua että tietyt "valinnat" edellyttävät mokaamista tälläisessä tilanteessa. Tämä jos mikä on huonoa pelisuunnittelua tai pelaajan selvää huijaamista. Jotkut tilanteet taas ratkevat perustuen aiempiin valintoihin, mutta silloinkaan ei yleensä ole selvää että mitkä valinnat olivat ratkaisevia.

Merkittävä pudotus ja uusi pohjalukema

Telltale pelien suurena ystävänä itsellä on aika astetta suuremmat vaatimukset tälläisiä pelejä kohtaan, varsinkin silloin kun peli on selvästi tarkoitettu jatkoksi aiemmalle pelille, tai se on niin selvästi tehty samoista raaka-aineista kuin jokin aiempi, hyväksi osoittautunut peli. Pudotus on siis melko massiivinen kun laatu ei osukaan kohdalleen oikeastaan millään ratkaisevalla tavalla. Toiminta on hauskaa, mutta ei niin hauskaa että pelin monia heikkouksia jaksaisi sietää niiden vuoksi. Suurimmat ongelmat ovat suoraan tarinassa ja hahmoissa joiden kanssa kokonaisuus ei vain toimi. Pelin rytmi ei ole erityisen hyvän, valtaosa dialogipätkistä on melko rasittavaa seurattavaa ja päähahmot eivät kokonaisuutta pelasta, vaan upottavat sen.

Graafisesti peli on selvää Borderlands settiä ja kokonaisuus on ääninäytelty kattavasti kuten pitääkin, mutta ne asiat joita monissa sarjan peleissä sietää, ovat tässä niin naamalletulevia että niistä ei pääse eroon millään. Koko asetelma pelissä on niin heikoilla kantimilla alkupuolelta asti että pelistä on vaikeaa löytää mitään oikeasti positiivista. Uudestaan ja uudestaan peli osoittaa, että vaikka se näyttää miltä pitää, se ei todellakaan tunnu miltä pitää. Merkki siitä että peli ei isommin toimi, näkyy myös siinä, että vaikka pelissä pitäisi vahvistaa kärkikolmikon keskinäistä ymmärrystä ja tiimihenkeä, niin kukaan ei ole niin miellyttävä hahmo, eikä tarina niin kiinnostava, että pelaajalla olisi mitään isompia intressejä varmistaa, että kaikki sujuu päähahmoilla. Hyvässä pelissä pyrkisi todellakin panostamaan tälläisen asian hoitamiseen mutta tässä tapauksessa, yksi lysti mitä heille käy. Vastaavaa on tullut monesti vastaan Dark Pictures peleissä, joista useammassa monista hahmoista haluaa vain päästä eroon, koska he ovat niin epämiellyttäviä.

Koska pelin heikkoudet ovat niin selkeitä, tuntuu monesti että niitä hyviä puolia saa etsimällä etsiä ja vaikka pelattavuus pääasiassa onkin hyvällä tasolla, niin niin ne ratkaisevatkin asiat on monesti tehty heikosti. Joskus kun pitää etsiä tiettyä asiaa kentästä, tuntuu se helposti bugiselta, tai sitten todella oudosti tehdyltä sillä esimerkiksi asian X tutkiminen ei onnistu jos ei seiso oikeassa paikassa. Merkittävästi suurempi synti on siinä, että pelissä on valintojen tekemisen kanssa selvästi mokattu pahasti. Koska hahmot ovat muutenkin huonosti tehtyjä, heidän touhonsa uskomattoman typerää, ei monesti isommin edes kiinnosta että mitä heille käy. Paitsi silloin kun pelaaja ei tunnu voivan edes vaikuttaa valinnoillaan niin selkeisiin valintakohtiin, joissa olisi Telltale aikana aina ollut valinta: A vai B?

Kokonaisuutena ehdottomasti yksi huonoimpia tälläisiä pelejä mitä on vastaan tullut ja Telltale onnistui kuitenkin aikanaan tarjoamaan pari aika heikkoa peliä, mutta tähän verrattuna Minecraft: Story Mode esimerkiksi on yllättävän siedettävä, vaikka se yksi Telltalen heikoimpia yrityksiä onkin.

Yhteenveto

New Tales from the Borderlands on suoraan huono peli. Päähahmot ovat todella huonosti tehtyjä ja ärsyttäviä, juoni etenee todella hitaasti ja suoraan tylsää seurattavaa. Valintoja on jonkin verran ja muutama hyvä sivuhahmo toimii huumorin kanssa, mutta ne ovat laiha lohtu kun valtaosa pelistä on todella turhauttavaa/ärsyttävää/kiusallista/tylsää seurattavaa eivätkä Telltale-maisimmatkaan osat kokonaisuutta toimi erityisen hyvin, koska niitä ei ole osattu käyttää.

+ Graafisesti kivan näköinen

+ Muutama hyvin tehty sivuhahmo

+/- Borderlands huumori

- Päähahmot

- Lukuisat kiusalliset/ärsyttävät kohtaukset

- Tarina etenee hitaasti ja on tylsä

- Valintojen käyttö

Arvosana: 2,3

Surkea

Marvel palaa beat em up genren pariin

Marvel aihe on ollut jo pitkän aikaa erittäin kovassa nosteessa ja useampi peli on todella vakuuttanut. Samalla tavalla beat em up genre on ollut erittäin hyvässä tuulessa pidemmän aikaa ja nyt nämä kaksi yhdistyvät, joten odotukset ovat melko korkealla. Varsinkin kun demo pelistä on pelattu, ja se vakuutti siitä että tämä voisi olla erittäin hyvä peli genressään.

Marvelin kosminen maihinnousu

Teenage Mutant Ninja Turtles: Shredder's Revenge pelin jälkeen beat em up pelejä on ilmestynyt vaikka mistä aiheesta, kuten G.I Joe ja uusimpana He-Man. Siinä välissä ilmestyi myös Power Rangers: Rita's Rewind, joka tosin on esimerkki siitä, miten peliä ei pitäisi tehdä. Valinnanvaraa tässä genressä on vaikka kuinka, mutta mihin kohtaan mittari kuuluukaan Cosmic Invasion?

Annihilusin mielenhallinta vaikuttaa sekä sankareihin että roistoihin

Tällä kertaa isona paha pääroistona on Annihilus. Hahmo ei ole itselle samalla tavalla tuttu kuin Dormammu, Ultron tai Doctor Doom, joten vaihteeksi ihan hyvä että vastassa on joku vähemmän käytetty superroisto. Kun avaruusmöllit hyökkäävät maahan aikeinaan enemmän tai vähemmän orjuuttaa kaikki maapallolla, apuun saapuu iso joukko tuttuja Marvel sankareita ja vastassa on toinen toistaan tutumpia roistoja. Tarina pelissä ei ole mitään kummallisempaa, vastaavanlainen tarina on monessa muussakin elokuvassa tai pelissä, kuten vaikkapa Justice League: War animaatioelokuvassa. Tarinan ei mäiskintäpelissä tarvitse olla mitään ihmeellistä, kunhan se antaa hyvät puitteet tuoda vastaan paljon pätkittävää ja juuri sen Cosmic Invasion tarjoaa.

Tarinan aikana vastaan tulee useampi tuttu hahmo Marvelin maailmasta ja tässä suhteessa peli toimii erittäin hyvin. Pelkästään jos tätä vertaa Marvel's Avengersiin, niin tämä käyttää erilaisia tuttuja roistohahmoja paremmin ennen puoltaväliä, kuin Avengers koko kestollaan. Tuttujen hahmojen joukossa on myös yksi omista ikisuosikeistani, Taskmaster, joka tuntuu putkahtavat esiin yhdessä jos toisessakin pelissä sekä yksi hyvin harvoin käytetty roistohahmo, Knull. Pomotaistelujen suhteen peli ei ole mitään sen ihmeellisempää kuin valtaosa muista genren peleistä mutta tuttuja hahmoja on aina hauska nähdä ja muutama pomotaistelu onnistuu tarjoamaan jotakin todella hyvin tehtyä, vaikka ei ihan samalla tasolle pääsekään mitä Shredder's Revengessä päästiin mm. Chrome Dome pomotaistelussa, joka oli kuin suoraan uusi versio Turtles in Timen ensimmäisestä Silppuri taistelusta. Asetelmasta olisi saatu irti aika paljon enemmänkin ja tätä tarinaakin olisi saatu venytettyä vaikka kuinka paljon, mutta beat em up muodossa juoni ja sen kerronta toimivat oikein hyvin.

Tyyliltään tämä peli mahtuu hyvin samaan sarjaan kuin muut viimeaikojen mäiskintäpelistarat. Cosmic Invasion on värikäs katsella ja eri hahmojen erilaisissa hyökkäyksissä on todella paljon valoja ja värejä. Juurikin sellaista silmäkarkkia mitä tälläiset pelit parhaimmillaan ovat. Asiaa parantaa entisestään se, pelattavuuden suhteen tässä pelissä on juurikin sellainen mättöpelin mielekäs ote, mikä nostaa sen monien muiden yläpuolelle. Kuullostaa ja tuntuu hyvältä kun painaa vihollista turpaan ja combottaminen on todella hauskaa ja sopivan haastavaa. Kombojatkumo on todella antelias, mutta osuman ottaminen katkaisee sen välittömästi. Lyömisen lisäksi on erikoishyökkäyksiä, väistöä ja eri hahmoilla on omanlaisia temppujaan aina passiivisesti ominaisuudesta alkaen. Hahmot tuntuvat oikeasti todella erilaisilta sillä toiset pystyvät tiettyihin asioihin mihin toiset eivät. Jotkut torjuvat, kun taas toiset väistävät, mikä tarjoaa jo toimintaan paljon muuttujia mutta syvällisemmin katsottuna osa toimii tankkeina, osa lähitaistelijoina ja osa iskee kauempaa ja liikkuu ilmassakin. Pelaajalla on kerralla käytössään kaksi hahmoa ja mitä parempi synergia hahmoilla on, sitä parempaa comboa saa aikaiseksi ja sitä parempi pistesaldo.

Toimintaan osallistuu melko kattava määrä erilaisia Marvel sankareita/antisankareita mahtuu joukkoon. Wolverine, Rautamies, Venom, Jean Grey/Phoenix, She-Hulk, Hämähäkkimies ja Aaveajaja ovat muutama esimerkki ja eri hahmot ovat erilaisia pelata. Mikään Marvel Rivals ei ole kyseessä mutta beat em pelien mittapuulla tässä pelissä on todella katttavasti erilaisia hahmoja. Hahmoissa onkin yksi tämän pelin suurimpia vahvuuksia sillä koska kerralla saa ottaa vain kaksi hahmoa, on houkuttelevaa vaihdella hahmoja ja kokeilla että mikä tuntuu omimmalta. Pelaaja ei ole lukittu alussa valittuihin hahmoihin vaan jokaisen kentän alussa saa valita oman kaksikkonsa. Hahmot myös kehittyvät käytettäessä, mikä hieman kampittaa kokonaisuutta, koska kun vaikeustaso nousee, eivät tason 1 hahmot pysty vastaamaan haasteeseen samalla tavalla kuin tason 5 ylittäneet hahmot. Tarinallisessa mielessä kaikki hahmot saavat vähän tilaa kokonaisuudessa, sillä kentissä on aina tietyt hahmot jotka ovat kyseisessä tarinapätkässä ns. Pääosassa. Vaikka tarinaa onkin vähän, niin ainakin se on ääninäyteltyä ja antaa tilaa sekä hyville että pahoille hahmoille.

Retroa tyyliä timanttisella pelattavuudella

Toiminta on monesti se mikä todella erottaa jyvät akanoista mitä tulee tähän genreen. TMNT: Shredder's Revengessä on todellista tunnetta kun vihollisia painettiin turpaan ja siitä tuli hyvin samanlainen fiilis kuin TMNT: Turtles in Time pelissä, SNES aikakaudella. Power Rangers: Rita's Rewind puolestaan epäonnistui osittain juurikin siksi, kun siinä ei ollut samanlaista tunnetta kun vihollisille antoi selkään. Lisäksi kyseinen peli oli masentevat monotoninen mitä taisteluun tulee, mutta sitä ongelmaa ei tässä pelissä ole. Cosmic Invasion on samoilta tekijöiltä kuin Shredder's Revenge ja sen todella huomaa. Moniin pieneen yksityiskohtiin ei ehkä ole panostettu samalla tavalla kuin Shredder's Revengessä, ja graafisesti Cosmic Invasion ei ole yhtä viimeisen päälle. Tosin tässä ei ole varmaan ole sellaista yhtä selvää ideaa tyylin suhteen mitä Shredder's Revengessä. Cosmic Invasionissa on retroa tyyliä ulkoisesti, mutta sisällöllisesti se panostaa pelattavuuteen. Omiakin juttuja pelissä on jotka saavat tämän kokonaisuuden vaikuttamaan sopivan erilaiselta. Yhtenä isona juurikin tiimihyökkäykset kuin suoraan Marvel vs Capcomista ja tämä on sellainen osa mikä todellakin korostaa valitun hahmokaksikon synergiaa.

Puhdas taistelu on pelissä erittäin mielekästä, siinä määrin että tämän pelaa erittän mielellään läpi useamman kerran aina hahmoja vaihdellen ja mahdollisesti hieman kenttiäkin valikoiden, sillä tässä ei ole lukittuna tiettyyn putkeen, vaan kentät saa valita aikajanalta, kunhan ne on ensin läpäissyt kerran. Siinä missä ensimmäisellä kerralla hahmoina itsellä oli Wolverine ja Iron Man (tyyliin Hugh Jackman ja RDJ) niin kyllä he menivät heti vaihtoon kun tasomaksimi tuli vastaan ja pari uutta naamaa pääsivät oitis valokeilaan. Koska kaikilla hahmoilla on omat juttunsa, niin muuttujia on tarpeeksi että peli pysyy mielekkäänä uudestaan ja uudestaan pelattauna. Siinä missä Wolverine on todella tehokas lähitaistelija jolla comboa saa kerättyä erittäin tehokkaasti ja passiivisena on elinvoiman parantuminen, on Iron Man erittäin hyvä valinta kun pitää poimia lentäviä vihollisia tai iskeä kauempaa ja jos viitsii haastaa itseään torjumiseen, siinä missä Wolverinella väistellään. Venom taas on erittäin hyvä tankki todella hyvällä tiimihyökkäyksellä ja Phoenix sopii partneriksi hyvin lähemmäs mille tahansa lähitaistelijalle, pystyen hoitamaan viholliset niin ilmassa kuin isossa kasassakin.

Pelattavuudessa peli ei yritä keksiä pyörää uudestaan vaan enemmänkin hyödyntää kaikkea niitä temppuja joita genressä on tehty iät ja ajat. Cosmic Invasion tosin tuntuu vaihteeksi peliltä joka osaa todellakin käyttää hyödykseen monia tuttuja juttuja, ilman että käyttää myös kaikkia typerimpiä ideoita mitä monissa samanlaisissa peleissä on lähes aina. Tässä pelissä vihollisia ei lyödä ruudun ulkopuolelle, mikä huonosti suunnitelluissa peleissä johtaa aina siihen että sitten pitää odotella että viholliset osaavat tulla takaisin taistelukentälle. Täydellistä suoritusta ei tältäkään peliltä irtoa, koska muutamat pomoviholliset pyrkivät vähän liiankin innokkaasti aivan ruudun laitoihin, mikä tuppaa viemää osan toiminnasta katvealueelle. Tässä pelissä on selvää että perusteet ovat kunnossa ja kokonaisuudessa on enemmänkin panostettu juuri niihin asioihin jotka ovat tärkeimpiä, elikkä juurikin toiminnallisiin asioihin. Tyylilliset puolet ovat hyvänä kakkosena tarinaelementit tulevat siellä vanavedessä. Peli ei ole pitkä ja juuri siksi kokonaisuus tuntuu niin hyvin viimeistellyltä. Pituutta peliaikaan otetaan uudelleenpeluuarvolla ja suurellla määrällä pelattavia hahmoja sillä vaikka pelin läpäisee viidessä tunnissa, on sen pariin mielekästä palata uudestaankin sillä erilaisia haasteita pelissä on trophymuodossa, sekä kenttien omissa haasteissa. Joissakin tapauksissa pitää pelata tietyllä hahmolla, toisissa pitää taas tehdä tiettyjä juttuja, hahmosta riippumatta.

Tuttuja hahmoja molemmilla puolilla

Hauskaa soolona ja täydellä sohvalla

Kuten monet parhaat beat em up pelit, myös tämä on parasta useammalla pelaajalla ja mukaan mahtuu 1-4 pelaajaa ja kuten moninpelit monesti, ne toimivat parhaiten samalla sohvalla ja hyvällä porukalla. Peli on mielekästä pelattavaa myös soolona, mutta siinä on sitä jotakin, kun ruutu on täynnä tavaraa useamman pelaajan ja vihollislauman muodossa. Tasapaino pelissä on todella hyvällä tasolla, minkä vuoksi sen on erittäin hyvä valinta muutaman tunnin pelisessioon.

Genren parhaat osat esimerkillisessä toteutuksella

Moninpelien joukossa beat em up on genrenä erittäin toimiva ratkaisu kun haussa on jotakin mihin pääsee sisään nopeasti ja jonka pelaa läpi yhdessä peli-illassa. Bonusta jos pelin pariin voi palata useamman kerran. Jos pelissä on vielä lisäksi jokin erityinen koukku, siitä saa paljon irti. Shredder's Revengen tapauksessa yksi sellainen elementti oli mahdollisuus kuudelle yhtäaikaiselle pelaajalle ja sitä ei ole muualla tullut vastaan, varsinkin kun tuntuu monesti on ihme jos pelaajia voi olla kerrallaan enemmän kaksi. Cosmic Invasionin tapauksessa ollaan siinä max neljässä pelaajassa, mutta koska kaikki pelaajat voivat kerralla ottaa käyttöön kaksi hahmoa ja vaihdella näiden välillä, tuo se mukanaan oitis merkittävästi jotakin mitä ei juurikaan ole tullut vastaan muualla kuin tappelupeleissä. Suuri määrä erilaisia hahmoja on myös iso valttikortti tässä kokonaisuudessa ja tälläisessä monipelissä vastaavaa ei ole juurikaan osunut kohdalle sitten PS2 aikakauden, jolloin ilmestyi mm. Marvel Ultimate Alliance, josta sai myös merkittävästi pelattavaa irti.

Beat em upit ovat monesti sellaisia pelejä, että kun on pelannut yhtä, niin muista saa nopeasti kiinni. Tästä syystä pelien kuvailu on monesti samanlaista. Muutamaa nappia käyttämällä hyökätään, yhdellä puolustetaan tai väistetään ja sitä rataa. Jos TMNT: Shredder's Revenge, tämän ja Asterix & Obelix: Slap em allin laittaa vierekkäin, pelaa kaikki pätkän ja kuvailee ne, yhtäläisyyksiä on paljon. Monesti ne pienet asiat ovat niitä jotka helposti rikastavat peliä, tai ovat turhaa täytettä. Tässäkin pelissä on keräiltävää tavaraa, mutta hyvin vähäisesti, mikä on jopa hyvä asia, koska se ei kiilaa pelattavuuden ohi. Uudellenpeluuarvoa lisäävät haasteet joiden saavuttaminen on monesti astetta haastavampaa ensimmäisellä yrittämällä. Monesti kyse on yhdistelmästä. Pitäisi olla hahmo jolla osaa pelata ja tehdä tiettyjä juttuja mitä vaaditaan, sekä tietämystä kentästä, etteivät mitkään osat kokonaisuutta tule yllätyksenä. Cosmic Invasion ei ole vaikea peli, mutta se tarjoaa vapaaehtoisia lisähaasteita jotka parantavat kokonaisuutta todella mukavasti. Trophyjen suhteen tästä tulee vahvasti samanlainen fiilis kuin Marvel Rivalsista. Osa trophyistä on helppoja, kun taas osaa saa yrittämällä yrittää. Harmillista tosin on se, että tässäkin pelissä, tietyt trophyt vaativat myös muita pelaajia.

Koska perusteet on joka tapauksessa ja kiistämättä tehty niin hyvin, saa kokonaisuudesta todella mukavasti irti useammallakin pelikerralla. Tämä tietysti tarkoittaa sitä että peli on pitkälti rakennettu toiston ympärille. Tämä tosin pätee moneen muuhunkin tämän genren peliin, joten se ei ole mikään merkittävä heikkous, mikä sekin kertoo aika paljon tästä pelistä, koska pelin heikkoudet ovat pääasiassa genren heikkouksia tai sitten sellaisia asioita joita jää kaipaamaan lisää kun peli on ohi, vaikka samalla aikaa ne tarkoittaisivat vain lisää toistoa, mitä pelissä on jo valmiiksi. Olisi hauskaa jos pelissä olisi vielä enemmän pelattavia hahmoja, tai enemmän tuttuja roistohahmoja pomotaisteluina. Cosmic Invasion on osoittanut että se osaa käyttää Marvel hahmoja, joten kyllähän vastaavaa haluaisi nähdä enemmän. Varsinkin jos vertaa siihen, miten Marvel's Avengers teki aivan samat asiat ja isommalla budjetilla. Tietysti joissakin beat em up peleissä on myös vähän vaihtelua tarjoavia kenttiä ja hyvin tehdyt pomotaistelut voivat olla tälläisiä. Shredder's Revengestä mainittu Chrome Dome käytti erinomaisesti hyödyksi mahdollisuutta heittää vihollisia ruutua kohti, mikä toimi todella hyvin. Mutta väkisin tehty vaihtelu voi olla myös heikkous, sillä Power Rangers: Rita's Rewind änkesi mukaan ajo-osuuksia, joita ei ollut sitten tehty erityisen laadukkaasti. Cosmic Invasion pyrkii tekemään ratkaisevat asiat hyvin. 

Erinomainen Marvel peli, tällä kertaa beat em up muodossa

Beat em up pelejä on paljon ja monet ovat kuin samasta puusta veistettyjä. Cosmic Invasion on selvästi ylempää kastia ja monella tavalla paremmin tehty kuin monet muut. Tämä on niitä tapauksia kun monet pelin vajavaisuudet johtuvat siitä että kaiken toivoisi olevan vielä isommin ja monipuolisemmin. Ottaen huomioon että usein tälläiset pelit ovat melko suoraviivaista mättöä ilman isompaa sisällöllistä vaihtelua, on Cosmic Invasion huonoimmillaankin parempi kuin monet muut mäiskintäpelit. Mielekkyydessä tämä peli toimii joka tapauksessa todella hyvin ja vaikka pelissä on melko vähän oikeaa vaihtelua, niin ainakin se mitä pelissä tehdään uudestaan ja uudestaan on hauskaa ja koska pelin pariin on helppoa ja miellyttävää palata, toimii se perustekeminen todella hyvin. Vastaan on tullut useampi beat em up, joka on jo ensimmäisellä pelikerralla alkanut todella rastitaa ja toista pelikertaa ei ole sitten tullutkaan. Yhtenä esimerkkinä Scott Pilgrim vs the World, jossa oli hyviä puolia, mutta jonka pelattavuus ei lopulta sitten napannutkaan niin hyvin, että peliä olisi pitänyt keskivertoa mättöpeliä parempana.

Todella iso syy miksi Cosmic Invasion toimii niin hyvin on aihe. Marvel aiheesta saadaan irti todella paljon ja koska mukana on paljon tuttuja hahmoja, lisää se hyviä puolia kokonaisuuteen. Erinomainen pelattavuus on tiestyi tärkeämpää, mutta kuten jo todettu, perusteet ovat pelissä enemmän kuin kohdallaan, joten on positiivista että myös tyylilliset ja teemallisetkin asiat ovat kohdallaan. Marvel aiheiset pelit ovat onnistuneet todella hyvin viime vuosina ja useammassa genressä. Mitä tulee beat em up genreen, on Cosmic Invasion on sieltä parhaasta päästä, joten jos haluaa Marvel menoa beat em up hengessä, on tämä peli todella osuva valinta. Vaikka tarinalliset osat ovatkin pienimuotoisia ja pääpaino pysyy aina suoraviivaisessa mätkinnässä, niin tässä genressä ei tule äkkiä parempaa peliä mieleen joka olisi Marvel maailmasta.

Kokonaisuutena Marvel Cosmic Invasion on esimerkillinen beat em up peli ja Tribute Gamesin toinen täysosuma putkeen. Tässä on pelifirma joka osaa tehdä beat em up pelit paremmin kuin kukaan toinen.  Ei ainakaan tule toista pelifirmaa mieleen joka olisi pystynyt demoamaan saman mitä Tribute Gamesin ensin Teenage Mutant Ninja Turtles: Shredder's Revengen kanssa ja nyt Marvel Cosmic Invasionin kanssa. Sanotaan että turtlesien tapauksessa se selvä kiintymys lähdemateriaalia kohtaan oli paljon selvempää, mutta huolellisuus pelattavuuden toteutukseen on se mikä todella ratkaisee ja tekee näistä kahdesta pelistä genren terävintä kärkeä tällä vuosikymmenellä, jossa tämä genre on selvästi alkanut taas nousemaan esille.

Yhteenveto

Marvel Cosmic Invasion on todella onnistunut beat em up. Se on mielekäs pelata koska se kuullostaa, näyttää ja tuntuu siltä miltä pitääkin. Hahmovalikoima on erittäin hyvä ja siellä on jokaiselle jotakin, puhumattakaan että eri hahmoilla on erilainen tuntuma pelata. Kentissä olisi voinut olla vähän enemmän vaihteluakin, mutta pääasiassa kaikki hyvän beat em up pelin rakennusaineet ovat tässä pelissä mukana, vaikka pelissä ei juurikaan kokeilla mitään uutta. Useamman pelaajan (yli kaksi) moninpeli samalla sohvalla on myös merkittävä vahvuus jota kaikissa vastaavissa ei ole. Marvel maailmaa on käytetty hienosti hyödyksi joten tämä on taas yksi onnistunut Marvel peli.

+ Toiminta

+ Hyvä hahmovalikoima

+ Näyttää ja kuullostaa hyvältä

+ Beat em up tuntuma on erinomainen

+ Moninpeli

- Vaihtelua saisi olla enemmän

- Lyhyt ja perustuu toistoon

Arvosana: 8,5

Fantastinen

On myös pelejä joista olisi niin vähän kerrottavaa että niitä ei viitsi edes laittaa osaksi listaa. Joissakin tapauksissa mielenkiinto loppuu alle tunnissa, kun taas toisissa tapauksissa pelistä ei sen pelaamisenkaan jälkeen tunnu jäävän mitään käteen.

Linssin läpi

Etsin

PlayStation Plus: Premium

Viewfinder

Yksi peli josta en etukäteen tiennyt mitään ja joka nyt vain sattui olemaan osana Plussan valikoimaa. Pelistä tulee nopeasti mieleen pari muutakin peliä, vaikkakin vain muutamilla tavoilla. Pelit kuten The Witness ja Toem, toinen surkeasti tehty pulmapeli ja toinen yllätyshyvä valokuvaus-seikkailu.

Maailma muuttuu kuvien kautta

Pelin tarina ei ole se koukuttavin, vaan sen pääpointit tuntuvat nopeasti unohtuvan. Pelaaja on osa tutkimusryhmää joka yrittää digitaalisessa maailmassa luoda jotakin pysyvää ja tosimaailmaan siirrettävää, voidakseen pelastaa kuolevan maailman. Tai jotain sen suuntaista. Tarina itsessään ei ole se tärkein osa kokonaisuutta ja itsellä oli pelistä vähän erilainen ajatus sitä pelatessa. Selvää oli kuitenkin että päähenkilö on digitaalisessa maailmassa jossa hän pystyy kuvien avulla muokkaamaan maailmaa merkittävästi ja kasvamassa määrin erilaisilla tavoilla. Pelissä on runsaasti erilaisia mekaniikkoja joista osaa käytetään vain kourallisessa erilaisia tehtäviä, kun taas toisia käytetään pitkin peliä. Peli jakautuu useampaan eri alueeseen joilla on omia erikois-sääntöjään jotka ohjaavat pelattavuutta tiettyyn suuntaan, tarjoten vaihtelua.

Pelaaminen on pulmanratkontaa. Ensin kaikki on yksinkertaista. Löydä kuva ja kuvalla muokkaa maailmaa, joka luomalla reittejä eteenpäin, tai tuodaksesi maailmaan esineitä, joilla päästä eteenpäin. Esimerkiksi akkuja joilla laitteet saavat virtaa ja pelissä päästään eteenpäin. Matkan edetessä kuvioihin tulee mukaan kannettava kamera jolla voidaan ottaa omia kuvia ja tämä lisää oitis muuttujia kokonaisuuteen. Peli ei ole erityisen pitkä, sen läpäisee muutamassa tunnissa, mutta se on erittäin hyvin tehty, vaikka jotkut pulmaosuudet ovatkin suht ärsyttäviä. Peli onnistuu kuitenkin käyttämään pulmarakennettaan erittäin hyvin edukseen, sillä varsinkin aluksi peli on pulmapeliksi yllättävän koukuttava. Tätä edesauttaa se, että peli on todella hienonnäköistä katseltavaa. Witnessin tavoin graafinen tyyli on paikoin erittäin hienon näköistä, mutta toisin kuin Witnessissä, Viewfinderissa mutta pulmanratkonta on tehty paikin erittäin hyvin.

Viewfinder on yksi näitä rennompia pulmapelejä joka alkaa todella haastaa pelaajaa vasta loppupuoliskollaan ja varsinkin aluksi meno on aika helppoa. Ympäristöt ovat hienon näköisiä ja edetessään pelissä paikoin jopa yllätetään pelaaja erilaisilla tempuilla, kuten perspektiivillä kikkailulla tai digitaalinen- vs todellinenmaailma temppuilulla. Ei tämä nyt mitään vahvasti mieleenjäävää pelattavaa ole, mutta sopii hyvin rentoon pelailuun ilman isompia paineita.

Yhteenveto

Viewfinder on astetta paremmin tehty pulmapeli. Ympäristön muokkaaminen kuvien avulla kehittyy pelin edetessä melko monitahoiseksi kokonaisuudeksi joka loppukohden on paikoin turhauttavaa, mutta hienoa pelattavaa. Graafisesti peli on erittäin hienon näköinen ja täynnä sellaisia pieniä lisiä jotka todella parantavat kokemusta. Hyvä peli, varsinkin omassa genressään.

+ Maailman muokkaaminen

+ Graafisesti erittäin hienonnäköinen

- Loppupuolen pulmat

- Seikkailupuoli jää taka-alalle

Arvosana: 6,0

Hyvä

Vuohen ja ankan perässä kurre

Oravalla on ase

PlayStation Plus: Premium

Squirrel with a Gun

Tulee mieleen Goat Simulator tai Untitled Goose Game, mutta tällä kertaa pääosassa on orava ja omana juttuna se, että orava käyttää asetta. Untitled Goose Game toimi oikein hyvin, kun taas Goat Simulator ei isommin napannut, vaikka ideassa puolensa olikin.

Kurre pyssyttää

Peli alkaa kun orava päätyy, oletettavasti, salaiseen laitokseen ja saa haltuunsa erikoisen pähkinän. Tämän jälkeen selvät agenttimiehet rynnivät sisään, orava saa rytäkässä haltuunsa pistoolin ja siitä peli sitten oikeasti alkaa. Tämän enempää tarinaa kokonaisuudessa ei juurikaan ole ja tästäkin eteenpäin meno muuttuu suhteellisen erikoiseksi, lähennellen Goat Simulatorin täysin todellisuudesta irrallista tyyliä. Lattia on laavaa on pelissä toistuva klisee joka tekee monista kohtauksista merkittävästi vaikeampia mitä ne muutoin olisivat ja koska peli nojaa merkittävästi yhdistelmään tasohyppelyä ja ammuskelua, on monet kohtaukset raamitettu yllättävän haastaviksi. Hyppimisen lisäksi aseen käyttäminen tuo oravalle lisää korkeutta, toimien tuplahyppynä ja vaikka idea vaikuttaa hyvältä, niin pelattavuudessa ovat pelin suurimmat ongelmat.

Ohjattavuus on aivan liian hutera yhdistelmä nopeutta ja epätarkkuutta mikä tekee simppeleistäkin hypyistä paljon vaikeampia, mitä niiden selvästi pitäisi olla. Kamera on suhteututettu yhteen tämän rakenteen kanssa, joten monesti pelin haasteet eivät ole kenttäsuunnittelussa vaan suoraan siinä, miten pelaaja pystyy oravaa ohjaamaan. Ohjattavuus on ylivoimaisesti suurin syy siihen miksi pelaaminen on niin epämiellyttävää. Koska kokonaisuus nojaa simppeleihin ideoihin joita sitten toistetaan kentästä toiseen, ei peli missään kohtaa parane. Koska asetelma on alusta asti suht pähkähullu, on vaikea sanoa että mitä tämän pelin kanssa on alunperin yritetty tehdä. Tasohyppelynä se ei kuitenkaan toimi läheskään sillä tasolla, millä sen pitäisi, jotta pelistä saisi oikeasti irti jotakin mielekästä sisältöä.

Yhteenveto

Squirrel with a Gun on ideallisesti erikoinen peli, jonka isona ongelmana on sen vähän liian herkkä ja hutera ohjattavuus joka ei istu erityisen hyvin näin tasohyppelyvaativaan kokonaisuuteen. Aseen käyttökään ei merkittävästi paranna kokonaisuutta, joka on pääasiassa pulmahyppelyä, välillä jopa tarkkuushyppely pähkähullussa asetelmassa. Ei nappaa kun ei ota hulluudestaan irti juuri mitään eikä pelattavuuskaan istu erityisen hyvin peliin.

+ Ideassa on omat hullut mahdollisuutensa

- Ohjattavuus ei tee kokonaisuudelle mitään palveluksia

Arvosana: 4,0

Huono

Skeittaa tai kuole

Rullalautatarina

PlayStation Plus: Premium

Skate Story

Yksi näitä pelejä joka lisättiin PS Plussaan oitis sen ilmestyessä. En tiennyt tästä etukäteen mitään, mikä on tavallaan hyvä tapa aloittaa.

Manalasta kuuhun

Tarina, mikä nimessäkin mainitaan on hyvin ohut lisä kokonaisuudessa. Sitä on, mutta ei erityisen hyvin kerrottuna, mutta siellä se on. Pelaaja on demoni, joka tekee diilin paholaisen kanssa että jos hän onnistuu skeittaamaan hornan tuutista kuuhun ja nielemään kuun, vapauttaa paholainen hänet. Matkan varrella demoni sitten kohtaa erilaisia kärsiviä sieluja jotka pyrkivät tuomaan peliin vähän enemmän tarinallista sisältöä mitä pelissä muutoin olisi. Mutta mitään tarinallista osaa ei ole toteutettu erityisen hyvin, eivätkä ne isommin lisää kiinnostusta pelin pelaamiseen, koska se varsinainen ydin kokonaisuudessa pyörii haastavan ja nopeatempoisen rullalautailun ympärillä.

Kokonaisuudessa pelissä on hyvin abstrakti fiilis ja asetelma itsessään ei erityisemmin nappaa, mitä ei millään tavalla auta iso määrä tekstiä mitä pelaajalle syötetään kun pelin nopeatempoisesta introsta on selvitty. Sanoisin että pelin nimi ei anna sitä parasta mahdollista kuvaa siitä, mitä peli itsessään sitten tarjoaa, koska kyse on enemmänkin puhtaasta skeittaamisesta ja tarinalliset puolet eivät juuri tasopainota kokonaisuutta. Isoin syy tähän on puhtaasti se että mikään osa pelissä ei ole niin hyvin tehty, että ne erottuisivat joukosta edukseen. Pelattavuudessa on paljon opeteltavaa kun taas tarinassa on paljon luettavaa eikä juuri mitään nokkelaa, hauskaa tai kiinnostaa sisältöä.

Skeittaaminen temppuineen on pääosassa ja vaikka pelattavuus onkin ihan hyvällä tasolla, niin peli ei vain nappaa. Ulkoasu on graafisesti hienoa, mutta ei tee pelille mitään palveluksia koska se ei ole sillä tavalla hienoa, että sitä viitsisi kauaa katsella. Muistuu mieleen peli nimeltä Bound, joka myös oli melko abstrakti kokonaisuus ja joka oli ulkoasultaan hyvin erikoinen, mutta se ei tehnyt kokonaisuudesta erityisen hyvää. Skate Story on haastava peli, mutta turhauttavalla tavalla ja tämä yhdistettynä ei niin miellyttävään tyyliin ja ulkoasuun ei tee pelille mitään palveluksia. Sitä ei ole erityisen hauskaa pelata oikeastaan missään vaiheessa.

Samalla tavalla kuin monet muutkin skeittauspelit, Skate Story ei onnistu koukuttamaan pitkäksi aikaa. Syy on pitkälti siinä että vaikka peli onkin graafisesti joukosta erottuva, niin se ei tee visuaalisesta ilmeestä hyvää, tai paremmin muotoiltuna miellyttävää. Suurempi ongelma tosin on siinä että peli on sisällöltään joko todella tylsä (tarinalliset osat) tai pelattavuudeltaan turhauttava.

Yhteenveto

Skate Story on nopeatempoinen ja haastava peli heikosti kerrotulla tarinalla. Peli nojaa pitkälti ideaan jossa pelihahmo on lasia ja siksi pelaamiseen pitäisi olla melko virheetöntä. Erilaisia temppuja ja mekaniikoja riittää, mutta peli ei oikein missään vaiheessa osaa koukuttaa, tai isommin edes tarjoa mitään sisältöä joka ottaisi skeittaamisesta tarinallisesti irti mitään. Jää tylsäksi ja mitäänsanomattomaksi skeittaus-simulaatiowannabe peliksi joka ei yllä Pro Skater sarjan tasolle.

+ Joukosta erottuva graafinen tyyli

- Sisällöltään tylsä

Arvosana: 4,0

Huono

Tämäkin sarja on ilmeisesti jo osassa 10

Rynnäköivä syke 10: Rähinäveljesten paluu

Rushing Beat X: Return of Brawl Brothers

Beat em up pelien joukossa on vastaan tullut useampi yllätys, mutta myös pettymys. Itsellä ei ole tätä kohtaan mitään ennakko-odotuksia kun aiemmat osat sarjaa eivät ole tuttuja, mutta sen verran monta vastaavaa on tullut pelattua, että aika nopeasti saa kuvan siitä että onko tästä keskivertoa paremmaksi.

Hyvät perusteet ja kliseiset virheet samassa paketissa

Pelin tarina ei ole mitään ihmeellistä. Sekava joukko tappelijoita kohtaa matkallaan toinen toistaan kovempia haastajia kun vastassa on sekä rikollissyndikaatin roistot että Neo-Ciscoa runtelevan viruksen tartuttamat ihmiset/zombit. Alussa käytössä on vain kolme toisistaan erilaista pelattavaa hahmoa mutta useampi nujerrettu hahmo liittyy joukkoon, joten vaihtelua tulee sentään jonkin verran. Toiset hahmot ovat nopeampia ja toiset vahvempia, kun taas yksi aloitushahmo, se peruspäähenkilö Rick Norton, on kaikissa ominaisuuksissa puolessa välissä. Pääroiston suhteen peli vetää ihan pohjat ja useampi pomotaistelu nojaa muutenkin harmillisen turhauttaviin osiin kokonaisuutta jossa vihollinen käyttää turhauttavia tartuntaliikkeitä tai on muuten vain ihan samaa materiaalia kuin aiemmat vastustajat.

Pelattavuudessa on tälläisen pelin tukiranka ja Rushin Beat on tässä suhteessa ihan peruspätevä mättöpeli. Se on hyvin simppeli, mutta siinä on muutama lisävivahde mukana. Aseiden käyttöä ei monissa vastaavissa näe samalla tavalla ja ruokien käyttö elinvoiman parantemisessa on monesti myös avainroolissa selviytymisen suhteen. Tässä on omat tarpeettomat monimutkaisuutensa, mutta ne eivät isoa kokonaisuutta riko, kuten eivät myöskään aseet. Perustappelu hoituu pääasiassa muutamalla napilla joista lyöminen on käytetyin. Pelissä on tietyntasoinen automaattikombo jossa yhden nappulan lyöminen riittää. Tätä sitten monipuolistetaan hypyillä, tehoiskuilla ja aseiden käytöllä, mutta peli muuttuu melko äkkiä aika itseääntoistavaksi, vaikka taistelussa on myös tartuntaliikkeitä joilla heitellä vihollisia ympäriinsä.

Pelissä on vähäistä vaihtelua myös eri hahmojen kautta, mutta pelin mielekkyys tuntumassa ja tyylissä ei yllä samalla tasolle mitä Streets of Rage 4 tai vielä enemmän Teenage Mutant Ninja Turtles: Shredder's Revenge. Se on kuitenkin mielekkäämpää pelattavaa kuin Power Rangers: Rita's Rewind koska pelin tuntuma on parempi. Mutta kokonaisuudessa ovat läsnä lähemmäs kaikki sellaiset elementit jotka turhauttavat beat em up peleissä, kuten vihollisten liikkuminen ruudun rajojen ulkopuolelle tai tiettyjen turhauttavien liikkeiden ylikäyttäjät. Pelin kokonaisuutta ei myöskään paranne melko heikko tarinallinen anti ja suht heikosti tehdyt ja itseääntoistavat pomoviholliset. Peli pääsee lähelle laadukkaampia beat em up pelejä, mutta kokonaisuutena se on melko keskinkertainen, vaikka tekeekin monet asiat oikein. Tässä kohtaa kuitenkin pitäisi olla se selvää että mitä asioita pitäisi osata jo välttää tässä genressä, mutta monet niistä ovat yhä läsnä.

Yhteenveto

Rushing Beat X on ok beat em up. Hahmovalikoimaa on mukavasti, tappelu on näyttävää ja suhteellisen yksinkertaista tietyillä lisäyksillä. Suurimpana heikkoutene on todella itseääntoistava ja melko ärsyttäväksikin kehittyvä rakenne jossa mukana monet ilmeisimmät genren heikkoudet ärsyttävistä vihollisista ja pomotaisteluista alkaen. Kokonaisuutena melko keskiverto peli genressään, ei huono, mutta parempia löytyy useita.

+ Moninpelimahdollisuus

+ Värikäs ulkoasu

+ Useampi pelattava hahmo

- Itseääntoistava

- Lyhyt

- Monet genren ärsyttävimmät virheet ovat läsnä

Arvosana: 6,0

Hyvä

Pääarvio

Mahdollisesti se josta sai kaikista eniten irti, mutta josta ei lopulta keksi juurikaan enempää kerrottavaa mitä muistakaan.

Kissat merirosvoteemassa

Kissaretki 3

PlayStation Plus: Premium

Cat Quest III

Kuten kaksi aiempaa Kissaretkeä, myös tämä kolmonen on pitkälti samasta puusta veistetty ja jos on pelannut aiempia, niin tästä saa erittäin nopeasti kiinni, eikä juuri mikään ole muuttunut tai kehittynyt mihinkään suuntaan kokonaisuudessa. Teema on ainoastaan vaihtunut.

Merirosvoja erilaisilla lisävivahteilla

Kissamaisille jutuilla, huumorilla ja tyyliratkaisuilla täytetty peli joka on mahdollista pelata läpi toisen pelaajan kanssa. Noudattaa pitkälti aivan samoja rakenteita mitä ensimmäiset kaksi ennen tätä. Simppeli pelattavuus tietyillä pienillä lisäyksillä siellä täällä ja suurella määrällä erilaista tekemistä alati kasvavalla haasteella ja kokoajan suuremmalla arsenaalilla ja pukukaapilla. Puvustus on yksi iso juttu kokonaisuudessa ulkoisesti, mutta myös kehityksen suhteen. Kaikissa asukokonaisuuksissa on tietyt toisiaan tukevat tehosteet jotka tukevat tietynlaista pelattavuutta. Erilaisia ominaisuuksia ei ole tuhottoman suurta määrää, mutta kuitenkin sen verran että asevalintoja saa hieman miettiä. Puhumattakaan että mitä varusteitaan alkaa sitten ihan tosissaan kehittämään sillä vaikka rahaa pelissä saakin suhteellisen hyvin, niin rajansa kaikella koska kehittettävän on niin aseita, vaatteita kuin taikojakin.

Pelin tarinassa ei ole mitään ihmeellistä. Pelissä on useampi voimakas merirosvojoukkio jotka pikkukissan olisi tarkoitus nujertaa. Näistä mahdollisesti kaikista uhkaavin on rottapiraatti kuningas, Pi-Rat King, joka on myös erittäin hienon näköinen roistohahmo. Päähahmon apuna on merirosvoaave Cappy joka ohjaa päähahmoa etsimään pohjantähteä joka on pudonnut mereen lähettyvillä. Tämän monimutkaisempi seikkailusta ei juuri tule, vaikka kaikki sivutehtävät tuovatkin kokonaisuuteen omia pikku lisiään ja kertovat omia humoristisia tarinoitaan, aivan kuten aiemmissakin sarjan peleissä. Joka tapauksessa pelaaminen on paikasta A paikka B juoksemista ja vihollisten tappamista siinä samalla. Pelihahmo pystyy lyömään, väistämään ja käyttämään taikojaa, joita saa käyttöönsä melko kattavasti erilaisia. Peli ei ole juurikaan kehittynyt sitten edellisen pelin, teemaksi on vain vaihtunut ja tavallaan tämä on sääli, koska aiemmassa pelissä pelattavat kaksi hahmoa olivat selvästi erilaisia ja vaikka rottapiraatti onkin erittäin toimiva nimileikki, niin pinnan alla ei ole juuri muuta.

Cat Quest 3 on ehdottomasti hyvä peli, varsinkin jos kaksi aiempaa peliä ovat napanneet mukaansa, mutta se ei ole niin hyvä mitä Cat Quest 2 oli, vaikka ero hyvin pieni onkin. Liikkuminen paikasta toiseen on usein suhteellisen hidasta sillä vaikka maailma ei ole venytetty, niin siinä on silti paljon tilaa liikkua ja kun liikkumista ei ole nopeutettu kuten aiemmin, tuntuu tämä jopa takapakilta, vaikka merirosvolaiva onkin hauska kulkupeli. Sanotaan että Cat Quest 3 on yksi näitä pelejä joka on erittäin uskollinen jatko-osa, mutta se ei ole jatko-osa joka kehittäisi sarjaa mihinkään suuntaan ja tämä on suuri sääli koska tälläisenään tämä on tuntuu lähinnä aiemman toistolta, erilaisilla vaatteilla. Vaikka itse pidänkin merirosvoteemasta, niin aiempi peli oli parempi ja ensimmäisen pelin kanssa ollaan suht tasoissa.

Yhteenveto

Cat Quest 3 ei ole merkittävästi heikompi peli mitä pari edellistäkään. Se on jälleen moninpeli, teema on kivaa vaihtelua ja tekemistä on erittäin paljon. Pelaamisessa ei ole kuitenkaan juurikaan kehitystä ja pääasiassa peli tuntuu samalta toistolta mitä pelaaminen on ollut sitten ensimmäisen pelin, vaikka pelaajia voikin olla kaksi. Pääroisto on ihan kiva, huumori toimii ja peli on hyvin uskollinen jatko-osa. Se on kuitenkin myös jatko-osa joka ei ole kehittynyt oikeastaan mihinkään suuntaan, vaan ainoastaan löytänyt uuden teeman mitä käyttää.

+ Merirosvo teema toimii

+ Moninpeli

+ Paljon tekemistä

- Pääasiassa saman toistoa

- Ei ole kehittynyt edeltäjästään

Arvosana: 6,2

Hyvä

Persian prinssi saapui PS2:lle

Peli joka uudelleensytytti koko sarjan ja on edelleen koko sarjan paras peli erinomaisella toteutuksella ja joukolla erinomaisia ideoita jotka olivat vahva kasvualusta jatko-osille, joita tuli PS2:lla melko nopeasti pari kappaletta. Puhumattakaan että tämä on se sarja ja tämä on se pelattavuus josta lopulta jalostus Assassin's Creed.

Steam

Persian prinssi: Ajan hiekat

Prince of Persia sarja alkoi kauan ennen tätä peliä, vuonna 1989, mutta tämä on se peli joka todella nosti sen kartalle isomman pelaajakunnan keskuudessa PS2:n kulta-aikana 2003. Nykyään sarja on taas keksimässä itseään uudelleen sillä se menetti PS3:lla otteensa todella selvästi. Sands of Time on edelleen yksi näitä pelejä joka mielekästä pelattavaa, vaikka se Steamissa vaatiikin hieman säätämistä, eikä pelaaminen ihan millä tahansa ohjaimella onnistu. Kun kerran tästä pelistä nyt ei ilmeisesti remakea ole sitten tulossa, niin on hyvä hetki palata alkuperäisen pariin, vaikkakaan ei konsolilla, minne sinne kuuluu.

Prinssi kertaa seikkailuaan

Peli alkaa nopeasti ja lähtee etenemään todella hyvällä vauhdilla ja onnistuneella rytmityksellä. Asetelma kuin suoraan 'Tuhannen ja yhden yön tarinoista' kun salaperäiseltä vaikuttava hahmo lähestyy palatsia jossa prinsessa havahtuu, samalla kun hyökkäys alkaa. Nimeämätön prinssi on sotaretkellä isänsä vihollista vastaan ja saa sotaretken yhteydessä haltuunsa arvokkaalta vaikuttavan tikarin. Pian tarinaan yhdistyy välittömästi pahalta vaikuttava visiiri, jonka suostuttelu johtaa siihen, että ajan hiekat pääsevät valloilleen, muuttaen lähes kaikki paikallaolijat hiekkahirviöiksi. Vain prinssi, prinsessa Farah sekä visiiri pysyvät ennallaan ja tästä alkaa seikkailu jossa prinssi ja Farah liittoutuvat korjatakseen juuri aiheutuneet vahingot. Mutta matka tiimalasille joka pitää ajan hiekkoja hallitussa tilassa on pitkän matkan päässä ja matkan varrella on suuri määrä hiekkahirviöitä ja erilaisia ansoja.

Sands of Time on erinoaminen esimerkki siitä, miten pelisarja voi saavuttaa uudet mittasuhteet PS2:lla. Ennen tätä peliä koko sarja oli hyvin simppelin näköistä ja hyvin haastavaa tasohyppelyä/kiipeilyä ysäri alkupuolella. Sands of Time on koko sarjan uusi alku, se on paikoin todella elokuvamainen, hienosti toteutettu ja ääninäytelty kokonaisuus jossa ei ole paljoa tarinaa, mutta tarpeeksi että meno pysyy vauhdikkaana ja juuri siksi pelin rytmitys on hyvä eikä peli oikeastaan missään kohtaa isommin ala laahaamaan. Pituudeltaan kokonaisuus on siinä 10 tunnin luokkaa, eli sen läpäisee suhteellisen nopeasti. Kokonaisuus on kuitenkin sen verran hyvin tehty että tämä tuntuu melko sopivalta pituudelta pelille jossa ideana on luoda tiivis kokonaisuus selkeällä päämäärällä ja rakenteella.

Päähahmona prinssi (äänenä Yuri Lowenthal) on hyvin tehty ja paikoin jopa koomisella vivahteella. Tarinassa prinssi selostaa tapahtumia ja ajattelee ääneen erilaisia asioita mitä ympärillä tapahtuu. Hän on suht sympaattinen hahmo kuninkaallisella taustalla ja tekojensa seurauksien painolla. Juuri sellainen hahmo joka toimii hyvin, eikä myöskään täysin huku siihen tyypillisimpään päähahmomassaan.

Yksi iso osa prinssin hahmonkehitystä on Farah, joka on toinen iso osa tarinaa, sillä ison osan ajasta, hän on prinssin apuna ja tarinallisena lisänä kokonaisuudessa. Näiden kahden välinen satunnainen kuittailu on mukavaa pientä lisää tarinan kylkeen, samalla kun iso tarina kehittyy siellä taustalla. Muutenkin Farah toimii hyvänä osana pelin etenemisessä. Hän ei ole yhtä ketterä kuin prinssi, mutta mahtuu ahtaista paikoista joista prinssi taas ei. Tämä idea toimii sekä kentissä etenemisessä että pulmanratkonnassa, mutta on myös osa kaksikon satunnaista kuittailua.Visiiri taas on ihan hyvä pääroisto, joskin melko vähän käytetty, mutta ajaa asiansa erittäin onnistuneesti. Tyyliseikoissa ja prinssin kehityksessä eräs erinomainen idea on se, että matkan aikana prinssin vaatteet kärsivät kokoajan enemmän ja tämä on erinomainen tapa näyttää pelin eteneminen ja kehittyminen, kun prinssi ensin menettää päähineensä ja seuraavaksi hihansa.

PS2 tuttua tyyliä persialaisessa ympäristössä

Teemana tälläinen '1001 yön tarinoita' ei ole se tyylikkäin. Siinä on puolensa, mutta mitään erityisen hienoa tälläisestä maailmasta ei yleensä löydy. Mutta ainakin tässä pelissä muutamia yksityiskohtia on osattu käyttää erittäin onnistuneesti hyödyksi. Koska pelin viholliset ovat hiekkazombeja, elikkä erilaisia ihmsiä jotka hiekka on muuttanut, niin tätä kautta pelin yksi tyylikkäimpiä asioita pääsee esille, nimittäin se, miten viholliset nujerretaan. Tapa jolla viholliset hajoavat hiekaksi aina yhtä tyydyttävää seurattavaa, vaikka sitä tekisi uudestaan ja uudestaan. Siinä on sitä samaa tyylikästä asennetta mitä Blade elokuvien vampyyrien tappamisessa on. Tämä on lisäksi yksi niitä pieniä asioita jotka tämä peli tekee erityisen hyvin.

Ympäristöjen suhteen monet pelin alueet tuntuvat melko samanlaisilta. Vaikka tietyillä alueilla onkin hyvin omanlaisensa fiilis, niin pääasiassa monet pelin alueet eivät merkittävästi erotu toisistaan, mikä on sääli. Mukaan olisi varmaan saatu enemmänkin vaihtelua, ainakin ympäristöt on rakennettu sen verran hyvin että harvemmin tulee vastaan tilanteita joissa ei menee keksiä että mihin pitäisi mennä tai mitä pitäisi tehdä. Poikkeuksena tietysti pulmanratkontaosuudet. Lisäksi vastaan tulee useita kohtia joissa prinssi saa näkyjä tulevasta ja nämä vinkkaavat siitä, mitä pian olisi luvassa.

Koska kyseessä on PS2 peli, niin Steam version kanssa on omat haasteensa. Omalla kohdalla täytyi muuttaa tiettyjä asetuksia että peliä pystyi ylipäätään edes pelaamaan, mikä on oitis merkki siitä, että käännös ei ole todellakaan niin hyvä, kuin sen pitäisi olla. Toinen ongelmapaikka on siinä, että tämä ei voi pelata ohjaimella, tai sanotaan että varmasti voi, mutta ei ilman merkittävää säätämistä koska yksikään omista ohjaimista ei toiminut tämän pelin kanssa, mikä on merkittävä heikkous. Ohjattavuus PC:llä on kelvollinen, mutta ei niin hyvä mitä se konsolilla pelatessa on ja mitä se PS2:lla oli aikanaan. Ohjattavuuteen ottuu, mutta se ottaa kuitenkin aikansa että se alkaa todella luistaa. Siksi onkin hyvä että peli itsessään on suunniteltu todella hyvin eikä vastaan tule tilanteita jossa vaikeus tulisi ohjattavuudesta, mikä on monien PS1 pelien ongelma kun niitä pelaa uudelleen.

Kuin tuhkaksi tuuleen

Ajan hiekat tekevät pelistä erityisen

Pelin ylivoimaisesti tunnetuin mekaniikka on mahdollisuus kelata aikaa taaksepäin jos suunnitelma ei sujukaan odotetulla tavalla tai pikku virhe käy kalliiksi. Se on yhdistetty eniten pelin parkouriin ja nämä kaksi puolta ovat se combo joka todella teki tästä sen pelin jonka suurin osa pelaajista tunnistaa kun sarjan nimi mainitaan. Mutta toiminnassakin ajan hiekkojen käyttö on monesti erittäin hyvä työkalu ja sillä pystyy tekemään pari temppua vihollisillekin.

Parkouria ja paljon teräviä esineitä

Ympäristöissä hyppiminen ja kiipeily on mahdollisesti se juttu, mistä tämä peli parhaiten muistetaan, varsinkin kun siihen yhdistetään ajan kelaaminen taaksepäin. Prinssi on melkoinen akrobaatti jolta onnistuu seinää pitkin juokseminen, pylväiden kiipeäminen, tangoissa heiluminen ja kaikki vastaava. Kaikki alkaa simppelisti mutta pikku hiljaa pelaajalta vaaditaan enemmän ja enemmän ja erilaisia liikkeitä yhdistellään toinen toistaan näyttävämmäksi liikesarjoiksi. Alussa on varaa arpoa ja miettiä, mutta tietyt kohtaukset vaativat nopeaa toimintaa ja hyviä refleksejä sillä usein virhe johtaa oitis kuolemaan. Koskan hiekkaa on käytössä rajallinen määrä, ei tiettyä virhettä voi tehdä montaa kertaa koska jokainen korjausliike kuluttaa hiekkaa, jota saa takaisin vain keräämällä hiekkakapseleita, tai imemällä hiekkaa vihollisista, vihollisia pelissä riittää, mutta harvemmin kiipeilyosuuksissa. Peli on suht antelias tarkastuspisteissä, mutta tietyt osuudet täytyy suorittaa yhteen pötköön, ennen tarkastuspistettä.

Ansat ovat yksi iso tyyliseikka kokonaisuudessa. Pyörivät terävät ja lattiapiikit ovat yleisiä hasardeja, mutta myös hajoavat ympäristöt tarjoavat haastetta. Jotkut näistä osuuksista on tehty eräänlaisiksi pulmatilanteiksi joissa pitää tutkia ympäristöä ja löytää oikea reitti eteenpäin. Ajoittain jopa tuntuu että parempi kuolla suoraan ja palata tarkastuspisteelle, kuin aloittaa pudota alas ja joutua kiipeämään koko matkan takaisin ylös. Pelissä on omat ärsyttävät osuutensa ja joskus kyse on siitä että ei ole täysin selvää pitäisi tehdä, tai sitten sitä tehdessä pitäisi mennä hiljaa ja rauhallisesti, ei hosuen, mikä taas toisinaan on ihan käypä metodi. Pelattavuus pysyy pääasiassa hyvin perässä, mutta tietyt liikkeet ovat sellaisia, että niitä ei voi tehdä ns. vikkelästi, vaan seuraus on monesti osuma hasardiin tai putoaminen alemmas.

Pulmanratkonta on yksi näennäinen lisä kokonaisuudessa. Pulmaosuuksia ei ole paljoa, mutta ne ovat ylivoimaisesti pelin ärsyttävimpiä. Eräs unenomainen osuus loppupuolella on pelin ärsyttävin pätkä, kuten myös alkupuolella oleva iso mekanismi. Sands of Time ei ole mikään Uncharted kun pulmista puhutaan ja vaikka Uncharted sarja on pulmien suhteen onnistunut merkittävästi keskivertoa paremmin, ovat ne pulmaosuudet pelistä riippumatta niitä huonoimpia osuuksia kun pelejä pelaa useamman kerran läpi. Lisäksi tässäkin kohtaa tuntuu että tietyt esineiden siirtelypulmat eivät ole kääntyneet erityisen hyvin PC muotoon, sillä tuntuu että kaikkia toimintoja ei voi tehdä niin jouhevasti kuin pitäisi ja näissä osuuksissa huomaa usein myös sen että kamera ei aina ole pelaajan ystävä, vaikka 80% ajasta katsookin sinne minne pitää.

Ketterää miekanheilutusta hiekkahirviöiden keskellä

Toiminta on merkittävä tekijä kokonaisuudessa. Alkuperäisissä sarjan peleissä kauan ennen tätä miekkailu on melko simppeliä ja lähinnä pieni lisä kiipeilyn kylkeen. Tällä kertaa siitä on saatu paljon enemmän irti ja toiminnassa on mukavasti muuttujia prinssi on ketterä mies miekan ja tikarin käytössä. Hän pystyy torjumaan, väistämään, hyppäämään seinästä vihollisia päin ja myös vihollisten yli hyppääminen onnistuu helposti. Vihollistyyppejä pelissä on suhteellisen vähän, mutta tietyillä vihollisilla on tietyt jutut mitä ne tekevät ja tietyt tekniikat eivät toimi heihin. Ärsyttäviä jatkuvasti suojaaviakin vihollisia löytyy, tottakai ja toiminta on monesti melko itseääntoistavaa. Toiminnallisten pätkien mahdollisesti ärsyttävin asia on kuitenkin se, että monesti tuntuu että vihollisia on paljon enemmän, kuin pitäisi sillä joissakin osuuksissa vihollisia tuntuu tulevan lisää ja lisää, vaikka niitä kuinka tappaisi. Mutta kun ohjattavuudesta saa vähän paremmin kiinni, niin taistelu on pääasiassa hauskaa.

Hiekkavoimat ovat läsnä myös taistelussa. Prinssi pystyy hidastamaan aikaa ja horjuttamaan vihollisia hiekkaiskuilla joilloin ne voi viimeistellä. Lisäksi prinssi pystyy vapauttamaan mega pysäytyksen minkä aikana hän pystyy tappamaan kaikki kentällä olevat viholliset, mutta tämä liike vaatii paljon energiaa, mitä saa kun imeaa hiekkaa vihollisista. Tässä mielessä on hyvä asia että vihollisia on paljon, mutta koska samanlaisia vihollsia on paljon, se myös ruokkii tätä toistoa, mikä on toiminnassa läsnä. Liikkeitä taistelussa ei ole paljoa, mutta ne perusliikkeet toimivat erittäin hyvin ja taistelussa on erittäin hyvä fiilis. Ehkä ärsyttävin asia taistelussa on se, että kamera ei aina ole täysin mukana siinä, että mitä pelaaja yrittää tehdä, koska kamera yleensä lukittuu tiettyyn viholliseen ja tietystä suunnasta, mikä voi tietyissä tilanteissa ja erityisesti ahtaissa tiloissa olla melko ärsyttävää.

Pomotaisteluja pelissä on vain muutama ja muutenkin sellaisia erityisiä tilanteita on erittäin harvoin. Toiminnassa pelin viimeinen osuus on kuitenkin sellainen jossa laitetaan aivan uusi vaihde silmään kun pelaaja saa pelin parhaan miekan käyttöönsä. Muutoin toiminta noudattaa samoja kaavoja. Pelaajan apuna oleva Farah käyttää jousipyssyä aseena, mikä vaikuttaa aluksi hyvältä lisältä koska jousi horjuttaa vihollisia joihin on helppo iskeä ja horjuttaa heitä. Farah ampuu kuitenkin melko hitaasti ja on usein pulassa, mikä pakottaa prinssiä keskittymään lähellä oleviin vihollisiin. Toimintaan on pyritty tuomaan pientä lisää sieltä tälläkin tavalla, mutta se ei ole mitenkään iso osa.

Kestää aikaa

Sand of Time on se peli koko Prince of Persia sarjassa joka on kestänyt aikaa erittäin hyvin. PS2 trilogian kolmas peli, Two Thrones on jäänyt mieleen samankaltaisena, paikoin monipuolisempana, mutta myös samoja ongelmia toistavana pelinä kun taas PS3:lla sarja kokeili yhtä ja toista, mutta ainakaan 2008 ilmestynyt reboot ei ollut erityisen vahva lisä sarjaan. Ysärillä ilmestyneet ensimmäiset pelit taas ovat aikakautensa tuotteita, pääasiassa huonolla tavalla. Uusimpana pelinä oleva Lost Crown on hyvin erilainen, mutta hyvä peli. Se ei kuitenkaan tätä voita, osittain ehkä nostalgian vuoksi, mutta toisaalta Lost Crown on vielä sen verran tuore että vielä ei voi sanoa että kestääkö se aikaa. Mutta tämän pelin päähahmo on joka tapauksessa parempi, joskin pääroisto, ei pärjää Lost Crownin omalle.

Kokonaisuutena Prince of Persia: Sands of Time on kuten monet muutkin PS2 pelit. Se on kestänyt aikaa yllättävän hyvin ja sen toteutus on monella osa-alueella erittäin onnistunut. Pelin graafisesti hienon näköinen, ääninäyttely on todella onnistunuttu kun prinssi kommentoi omaa kuolemaansa, tai ajattelee asioita ääneen, tai päässään. Pelattavuus on hyvällä tasolla, vaikkakin PC versiossa on omat oikkunsa ja nykyinen PC voi vaatia hieman hienosäätöä. Mutta useimmiten PS2 pelit ovat sellaisia että ne kääntynyt hyvin myös PC muotoon, toisin kuin PS3 pelit, jotka ovat merkittävästi ongelmallisempia tapauksia.

Yhteenveto

Prince of Persia sarjassa Sands of Time on selvästi se paras peli. PC version ohjattavuus ei ole sieltä parhaasta päästä, mutta kun siitä saa kiinni, se pääsee aika lähelle PS2:n erittäin hyvää pelattavuutta. Asetelma toimii, tarina on hyvin kerrottu ja peli on todella kivan näköinen graafisesti. Tyyliseikoissa on vahva yhtenäisyys, joskin itseääntoistavuus mikä pätee myös hyvin toteutettuun toimintaan ja vielä parempaan parkouriin, jossa ajan kelaaminen pääsee oikeuksiinsa.

+ Hiekka ja sen monet mahdollisuudet

+ Toiminnan ja parkourin rytmitys

+ Tarinan kerronta ja päähahmot

+ PS2 tyyliä PS2 laadulla

- Teeman tyyliseikat eivät ole ne parhaat

- Melko itseääntoistava

- PC version ohjattavuus ja tekniset ongelmat

Arvosana: 8,0

Mahtava

Sands of Time kestää aikaa

Valitse oma puolesi

AVP 2000 on yhdistelmä retroa räiskintää ja hiiviskelyä jossa kolme eri kampanjaa tarjoaa omanlaisensa mausteen pelattavuuden ja suunnittelun suhteen. Aikakausi tuo monet omat rajoitteensa mukanaan, mutta kaikki ei ole paremmin moderneissakaan räiskinnöissä.

Steam

Muukalainen vastaan Saalistaja

AvP aiheesta ei ole tullut turhan montaa peliä vastaan, sillä ainoastaan Alien vs Predator: Extinction PS2:lla on tuttu. Predator aiheesta pelaisin mielelläni enemmänkin pelejä, kun taas Alien aiheesta on tullut vastaan aika monta eikä yksikään ole juuri napannut. Sotilaat taas ovat yleensä se tylsin vaihtoehto.

Alien: Hiiviskelyä yhdistettynä lähitaisteluun

Alienilla pelaamisessa tulee esiin nopeasti yksi asia, mikä pelissä vaatii paljon totuttelemista. Ohjattavuus. Alien liikkuu nopeasti ja erittäin liukkaasti, minkä vuoksi tähän pitää totutella. Alienilla on suhteellisen simppelit kontrollit, liikkumisessa ja kiipeilyssä, mutta heti ensimmäinen kenttä osoittaa miten turhauttava kampanja tämä onkaan. Alue on epämääräinen, kiipeily on aluksi erittäin turhauttavaa ja nämä kaksi osaa eivät palvele isoa kokonaisuutta yhtään vaan tekevät tästä kampanjasa sen kaikista epämiellyttävimmän. Taisteluakin tässä tulee vastaan, jos onnistuu sukkuloimaan oikeaan paikkaan, mutta silloinkin huomaa miten heikko hahmo xenomorphi onkaan, koska vihollisten ammukset ja tuli tekevät merkittävää vahinkoa.

Alienilla pelaaminen nojaa vahvasti hiiviskelyyn ja piilossa pysymiseen, mutta tässä pelissä kumpaakaan ei ole isommin tuettu. On vaikeaa päätellä että missä kohtaa vihollinen näkee alienin ja koska ohjattavuus on mitä on, niin tehokas hiiviskely oikeaan paikkaan ilman virheitä on melko haastavaa. Tähän päälle vielä hyvin epämääräinen ympäritö todella pimeällä grafiikalla ja heti ensimmäinen kenttä on turhauttavava pelattavaa, oitis yksi huonoimpia aloituskenttiä, siellä pohjalla yhdessä Metal Gear Solid V: Phantom Painin sairaalan kanssa. 

Alien fiilikseen ei tässä kampanjassa isommin pääse sillä tuntuu että alienin pitäisi nähdä ympäristönsä paremmin ja pystyä navigoimaan siellä tehokkaammin, mikä ei tässä pelissä välity yhtään. Nykyään tämä olisi helpompaa ja selkeämpää toteuttaa mutta tämän aikakauden pelien joukossa tämä on suht tyypillistä, mutta tässä kohtaa huomaa, miksi se ei monesti toimi juuri ollenkaan. Kyllähän monet vanhemmat FPS pelit Doom mukaanlukien olivat monesti selvää harhailua paikasta toiseen ja kyllästymiseen asti, mutta tässä pelissä monet pelin ominaisuudet tekevät tästä niin turhauttavaa että Alien kampanja on kaikista kolmesta se kaikista surkein.

Merisotilas: Perusräiskintää

Sotilaalla pelaaminen on sitä perustyypillistä räiskintää mikä paperilla voisi toimia samalla tavalla kuin Star Wars: Dark Forces tai Outlaws: Handfull of Missions, mutta tämän pelin asetelmilla ja toteutuksella tilanne ei ole niin hyvä. Peruspelattavuus ei ole mitenkään ongelmallista ohjattavuuden suhteen sillä liikkuminen ja ampuminen ovat niin itsestäänselviä kuin voisi ajatellakin. Tässäkin alku ottaa aikansa että peliin hieman tottuu, mutta ohjattavuus ei ole tämän kampanjan ongelma, vaan ulkoasu ja suunnittelu.

Peli on graafisesti todella pimeä ja synkkä mikä tietysti lisää tunnelmaa, mutta monesti pelissä ei meinaa nähdä juuri mitään muuta kuin erilaiset valot, mikä on melko ärsyttävää. Pelihahmolla on yönäkölaitteet mikä tekee kaikesta kirkkaampaa vihreää, mutta tämä on ärsyttävää siksi, että ilman tätä on ympäristössä navigoiminen hyvin ärsyttävää ja epämääräistä. Tässä näkymässä vilkkuvat valot erityisesti rasittavat, mutta ainakin lähestyvät viholliset näkee. Kenttäsuunnittelu ei sekään tee mitään palveluksia koska monesti on haastavaa sanoa että mihin pitäisi mennä ja kun monet paikat näyttävät niin samanlaisilta, alkaa sokkeloisuus ärsyttää erittäin nopeasti.

Tämä kampanja on monella tavalla sitä välimallia. Siinä on puolensa, mutta pelissä on niin merkittäviä heikkouksia ja typeriä ratkaisuja että tämäkin kampanja on enemmän turhauttavaa kuin miellyttävää pelattavaa. Kaltaisten räiskintöjen joukossa tämä ei pysty tarjoamaan sitä, mitä moni myy pystyy tarjoamaan. Sanotaan että Star Wars: Dark Forces on monesti hieman epäselvä siinä että mitä siinä pitäisi paikoitellen tehdä tai mikä on eteenpäin, mutta tässä se on kaikki merkittävästi huonompaa, koska ukoasu tekee tästä entistä turhauttavampaa.

Predator: Asemestari usealla taktiikalla

Oma ehdoton suosikkini ja se kampanja joka erottuu merkittävästi edukseen kahteen muuhun nähden. Predator hyödyntää teknologiaa merkittävästi edukseen ja vaikka tässäkin kampanjassa hiiviskelyllä on merkittävä osansa, niin monesti predator on kuitenkin se vahvempi osapuoli, oli vastassa melkein mitä hyvänsä. Teknologia on tässä merkittävässä osassa sillä aseita ja varusteita on useampi erilainen, tarjoamassa sitä selvää Predator fiilistä ja useampi linssi tarjoaa mahdollisuuksia katsella ympäristöä tehokkaammin. Tässä suhteessa pelin paikoin liiankin tumma ulkoasu ei isommin haittaa ja predatorin tapauksessa nämä eri näkymät ovat täysin perusteltuja.

Varusteiden suhteen tässä kampanjassa on todella paljon opeteltavaa ja pelin ikääntynyt ohjattavuus tuo mukanaan tiettyjä haasteita kokonaisuuteen. Tämä kampanja on hyvä esimerkki miksi eri kampanjoiden välillä vaihtelu ei ole se paras tyyli pelata, koska predatorilla on niin paljon opeteltavaa että kun kaikista jipoista saa kiinni, on niistä myös syytä pitää kiinni ettei aina pelaamista aloittaessa tarvitse muistella että mikä nappi teki mitäkin ja missä järjestyksessä aseet olivatkaan.

Haasteellisesti tämä on ehkä se helpoin kampanja, mutta haasteita tulee. Sotilaat ovat aseineen erittäin tehokkaita ja alienit ovat liikkeissään nopeita. Predatorilla pelaaminen on ehkä kaikista suunnitelmallisinta, mutta myös monesti miellyttävintä, koska vaihtoehtoja on yleensä enemmän mitä kahdella muulla ja se todellinen fiilis mitä tälläistä kampanjaa pelatessa mitä olla, tulee aika hyvin myös esille. Näkymättömänä väijyminen ja useiden eri aseiden käyttäminen ovat sitä oikeaa Predator tyyliä ja vaikka peli onkin aikakautensa tuote, niin ei se olla tällä hahmolla pelatessa niin kivuliasta mitä kahdella muulla. Ei tämä yksinään koko peliä pelasta, mutta Predator aiheisia pelejä ei ole kovinkaan montaa hyvää tullut vastaan, joten ainakin siinä suhteessa tämä peli tarjoaa jotakin. Samaten mitä Marvel's Avengers tarjosi Iron Manilla pelatessa.

Yhteenveto

Alien vs Predator 2000 on paperilla erinomainen kokonaisuus, joka on kuitenkin myös peli, joka ehdottomasti tarvitsisi remasterinnoin, ellei peräti remakea. Peli ei ole ikääntynyt erityisen arvokkaasti ja vaikka kolme eri kampanjaa tarjoavatkin hyvin erilaista settiä toisiinsa verrattuna, niin lähinnä predator kampanja on sellainen, joka on suht miellyttävää pelattavaa, kun taas kahden muun heikkoudet ovat vähän liiankin selviä. Tunnelmassa kaikki ovat vahvoilla, mutta pelaaminen ja monesti aivan liian pimeä grafiikka heikentävät kokonaisuutta merkittävästi 2/3 ajasta.

+ Predator kampanja erottuu edukseen

+ Tunnelma on hyvällä tasolla

+ Kolme erilaista kampanjaa tarjoaa vaihtelua

- Graafisesti aivan liian pimeä

- Pelattavuudessa on haasteensa

- Alien kampanja on selvästi heikoin

Arvosana: 4,9

Huonommalla puolella