Mitä enemmän pelaa vanhempia pelejä. Varsinkin PS1:n 3D pelit. Alkaa huomaamaan että peleistä on melko vaikeaa todella pitää, koska niissä on niin paljon lastentauteja jotka pienellä säädöllä saisi hiottua. Toisinaan taas pelit ovat muista syistä raskaita pelata. Varsinkin PS1 roolipelit. Niissä on aivan liikaa tekstiä ja liian vähän pelattavaa tarinankerronnan rikkomiseen, mikä tekee niistä aika pitkäveteisiä ja hitaasti eteneviä.

Monissa tapauksissa pelissä on sitä jotakin minkä takia sitä haluaisi pelata, mutta siellä on monesti myös sitten sitä jotakin mikä merkittävästi heikentää isoa kokonaisuutta, minkä vuoksi pelaaminen ei aina ole niin hauskaa, kuin sen pitäisi saatavilla olevien pelimerkkien vuoksi olla.

KUNNIAMAININTOJA

Dragon Age: The Veilguard

Toiminnallisesti todella pidän tästä pelisä, vaikka muuttujia saisi olla paljon enemmän. Tarinallisesti, tämä on menettänyt kaiken edistyksen mitä Inquisition teki, ihan vain woke hömpän vuoksi.

Splinter Cell: Chaos Theory

Itse en ole hiiviskelypelien ystävä, millään. Splinter Cell: Chaos Theory on peli jossa on hyvät puitteet päästä vähän enemmän kiinni tälläiseenkin pelattavuuteen, mutta pelattavuus ei tee siitä helppoa.

Resident Evil: Requiem

Peli joka yltää sinne sarjansa parhaimmistoon, mutta ne osuudet joissa mennään pakotetusti pois toiminnasta, elikkä Gracen osuudet vievät pelin tasoa alaspäin, vaikka Leon kuin tarjoaakin mielekästä ja tyylikstä pelattavaa.

24. Star Wars Jedi: Fallen Order

Tästä pelistä todella tykkää, mutta siinä on monia parannuksen paikkoja aina pomotaisteluista alkaen. Fallen Order on kuitenkin ehdottomasti yksi parhaita Star Wars pelejä koskaan, kunnes pelaa Survivoria joka on lähemmäs kaikilla osa-alueilla merkittävästi parempi peli. Loppuosa ei ole yhtä hyvä kuin tässä pelissä ja erään hahmon käyttö on myös tässä tehty paremmin. Jatko-osan pelaamisen jälkeen tästä on kuitenkin vaikeaa nauttia ja kun tätä pelasi ensimmäisiä kertoja, tästä todella piti, mutta samalla tuntui että monia osia olisi voitu parannella ja toteuttaa monipuolisemmin, mitä jatko-osassa tehtiinkin.

23. Killer7

Tämä vaikutti aluksi lupaavalta, mutta tästä on osattu tehdä todella turhauttava peli joka on enemmän selvää kikkailua kuin tyylikästä toimintaa tai mitä ikinä peli yrittääkään olla. Näkymättömien vihollisten tiettyjen osien ammuskelu on turhauttavaa, hahmojen vaihtelu ei tuo mukanaan juuri mitään ja kokonaisuus jää lähinnä epämääräiseksi sähellykseksi kuin miksikään muuksi.

22. Alan Wake

Siinä missä Alan Wake II on yllättävän hyvä ja laadukkaasti tehty peli, on tämä ensimmäinen peli hyvin kyseenalaisesti toteutettu paikoitellen ja täysin pelattavuuden suhteen. Tarinallisesti homma toimii erittäin hyvin, mutta pelattavuus yrittää olla yhtä aikaa Resident Evil tyylistä kauhua sekä räiskinnällistä toimintaa yhdellä jipolla. Tämä jippo tosin tekee siitä räiskinnästä monesti melko turhauttavaa ja harmillisesti ne toiminnalliset osuudet hankaloittavat niitä tarinallisia osuuksia, joita saa irti monesti paljon enemmän. Jatko-osa löysi tasapainoin, Resident Evil remake saaga tyylisellä otteella.

21. Max Payne

Jatko-osa on edelleen huippupeli, joka tosin karsi tietyt osat pois mitä tässä pelissä oli ja osaa jää kaipaamaan. Pelattavuudessa piilevät monet pelin sudenkuopat ja vaikeudessaan tämä on melko korkealla tasolla. Varsinkin loppupuolella peli tämä on hyvin armoton peli. Kenttien uudelleenpelaaminen ei ole yhtä hauskaa mitä jatko-osassa ja pelin yleinen toteutus, monet kohtaukset, tietyt hahmot eivät ole niin hyviä, kuin jatko-osassa. Remake saattaa korjata monet osat ja heikkouksineenkin pidin tästä pelistä. Mutta haluaisin pitää siitä kuin jatko-osasta.

20. Alpha Protocol

Tarinallisesti pidän tästä pelistä ja siinä on runsaasti mahdollisuuksia. Pelattavuudessa, tässä olisi paljon parantamisenvaraa. Vaikka tämä onkin yksi niitä pelejä jota mielellään pelaisi uudemmankin kerran tarinan vuoksi, niin läsnä on niin paljon heikosti tehtyjä osia, turhauttavaa hiiviskelyä ja kankeaa ammuskelua, että tästä on paikoin aika vaikeaa nauttia, vaikka mukana onkin kuinka hyvin tehtyä agenttiroolipelimeininkiä.

19. Assassin's Creed IV: Black Flag

Sarjan parhaimmistoa jonka päätehtävät kuitenkin jättävät toivomisenvaraa ja kyllä peli muutenkin tuntuu helposti todella ähkyä aiheuttavalta, johon viimeisimmät pelit sarjassa todella tuntuvat pyrkivän. Pelissä on paljon hyviä puolia joista nauttii, mutta juurikin ne tarinaosuudet ovat sellaisia, joissa samaa laatua ei ole ja pelin iso kokonaisuus ei ole erityisen johdonmukainen, vaan mukana on useita turhauttavia pätkiä joiden vuoksi peli on erittäin raska pelata. Oheistekeminen on sitä mielekkäämpää settiä. Tietyt asiat pätevät myös Re-synced remakeen, mutta monella tavalla remake on nyt se ainoa oikea tapa pelata tätä peliä.

18. Transformers: Battlegrounds

Transformers XCOM tyylisessä peliasetelmassa. Se on erittäin hyvältä vaikuttava yhdistelmä, joka kuitenkin jää melko suppeaksi monin paikoin. Tässä pelissä on mahdollisuuksia vaikka kuinka mutta kokonaisuudessa tuntuu olevan myös selkeitä puutteita minkä vuoksi siitä on usein vähän vaikeaa nauttia. Perusteet ovat kunnossa, mutta tähän ei ole juurikaan tuotu sisältöä mukaan.

17. Star Wars: Bounty Hunter

Haluaisin niin pitää tästä pelistä, mutta siinä on todella liukas kamera ja useita turhauttavan kiereitä haastekohtia. Yhdessä nämä kaksi tekijää aiheuttavan sen, että tämä peli on monesti todella turhauttava ja aivan vääristä syistä. Asetelmana tämä vaikuttaa erittäin hyvältä, mutta tästä asetelmasta olisi saatu irti merkittävästi enemmänkin jos siihen olisi kunnolla uppouduttu. Tästä olisi varmasti saanut irti enemmän, jos sitä olisi pelannut silloin PS2 kaudella.

16. Dirge of Cerberus: Final Fantasy VII

Vincent Valentine pelattavana hahmona ja jatkoa FF7:n tarinalle, kiinnostaa. Räiskintää kolmannessa persoonassa, sopii sekin. Peli ei kuitenkaan onnistu käyttämään hyödykseen mitään näistä ja vaikka tästä pelistä saakin jonkinverran kiinni, niin se on monella tavalla aika turhauttavaa pelattavaa jossa tarinakaan ei ole niin hyvällä tasolla, että se yksinään kannattelisi kokonaisuutta. Haluaisin pitää tästä, mutta se on hyvin vaikeaa.

15. Warhammer 40,000: Space Wolf

Monella tavalla tämä on juuri sellainen peli, joka itseä puhuttelee, mutta WH40K: Chaos Gate - Daemon Huntersin jälkeen tällä pelillä on aika vähän tarjottavaa. Isoimmat ongelmat ovat suoraan pelattavuudessa. Pelaajalla on niin vähän pelimerkkejä ja mahdollisuuksia vastata isoon ja loputtomaan viholisjoukkoon että peli tuntuu monesti suoraan epäreilulta ja ihan järjettömät rajoitukset toiminnassa eivät auta asiaa. Tyyliseikat ovat kohdallaan ja mahdollisuuksia on, mutta pelin puutteet ovat liian suuret, että siitä saisi niin paljon irti, mitä siitä ehdottomasti haluaisi saada irti.

14. Marvel's Wolverine

Wolverinen tapauksessa pelistä huomaa kyllä että missä kohtaa niitä virheitä on tehty, varsinkin tarinallisessa mielessä monia hahmoja on käytetty aivan väärin ja jopa hieman wokehtavalla sapluunalla. Toiminnallisesti kokonaisuudesta olisi saatu vielä parempikin, mutta itse tavallaan pidän tästä hieman Batman Arkham vivahteisesta systeemistä ja suurimmat ongelmat omalla kohdalla ovat suoraan tarinallisia enemmän kuin pelattavuudellisia. Silti olisi kiva jos ne pystyisi sivuuttamaan osana tätä alkuperätarinaa ja hyväksymään että hahmot muuttuvat lähemmäs sitä, mitä heidän pitäisi olla jo tässä kohtaa.

13. Ninja Gaiden 4

Näyttävää toimintaa monenlaisilla aseilla ja hurmeisella tyylillä. Mutta Ryu Hayabusa on liian pienessä roolissa ja peli on liikaa Devil May Cry 4, eikä tarpeeksi Devil May Cry 5 tarinallisesti ja toiminallisesti. Tässä olisi ollut Ninja Gaidenin paikka tehdä näyttävä paluu jossa se osaa ottaa enemmän mallia oikeasta osasta Devil May Cry sarjaa ja välttää samalla virheet joita Evil West teki, kun ei ollut tarpeeksi DMC tyylinen. Mutta sen sijaan NG4 meni sitä pidempää reittiä ajatuksellisessa mielessä ja päätyi samalla tekemään monet virheet kun ei panostanut pelattavuuteen niin paljon kuin olisi pitänyt.

12. Iron Man

Yksi näitä elokuvapelejä joka on ollut oikeilla jäljillä ja tuonut lisää sisältöä pelimuodossa. Mutta joka ei ole perusasioiden kanssa ollut tarpeeksi huolellinen. Itse muistan tämän melkovarmasti parempana mitä se oli, mutta niidenkin muistikuvien kanssa, on helppoa todeta että tässä pelissä on merkittäviä heikkouksia. Tarina ja monet lisäykset ovat samaa tasoa, mitä X-Men Origins: Wolverine pelissä,  osa hyviä, osa surkeita. Iron Man kompuroi kuitenkin eniten siinä pelattavuudessa, joka menee nopeasti aika tylsäksi, mikä on sääli, koska tässä asetelmassa oli valtavasti mahdollisuuksia.

11. Evil West

Pidän tästä pelistä, monella tavalla. Toiminta on erittäin hauskaa, tyyli on osuva ja mahdollisuuksiakin on paljon. Kokonaisuudesta kuitenkin puuttuu monta, todella ilmeistä asiaa, jotka kokonaisuudessa olisi ehdottomasti pitänyt olla. Nämä puutteet ovat merkittävä osa siinä, miksi tämän pelin taso laskee niin selvästi ja miksi pelistä on vaikeaa pitää. Kenttiä ei voi pelata uudestaan, minkä vuoksi peli pitäisi aloittaa aina alusta ja tietyillä aseilla ei pääse leikkimään tarpeeksi, koska ne saa niin myöhään. Tässä on paljon osia, joiden muokkauksella kokonaisuudesta olisi saatu niin paljon parempi ja itse todella haluan, että tämä olisi parempi, koska ne mahdollisuudet ja pelimerkat ovat mukana pelissä.

10. Werewolf Apocalypse: Earthblood

Tämä on parhaimmillaankin välimallin peli. Siinä on hyviä puolia, suoraan pöytäroolipelistä, mutta sitten siinä on niitä heikkouksia jotka tulevat siitä merkittävästi toistosta ja heikosta toteutuksesta josta paistaa hätäisyys ja hosuminen. Haluaisin todella pitää tästä pelistä paljon enemmän, mutta peli tekee lopulta aika harvat asiat oikeasti hyvin. Tarinaakaan peli ei onnistu viemää kunnialla loppuun asti eikä mikään osa-alue todella onnistu vakuuttamaan pelin laadusta. Hyvä aihe, mutta todella hutiloitu toteutus.

9. Darksiders II

Ensimmäinen Darksiders oli hyvä peli, siinä oli tiettyjä asioita joita olisi voitu parannella merkittävästi, mutta kokonaisuutena oikein hyvä, vähän ehkä liikaa pulmanratkontaa. Jatko-osa on paljon isompia, aivan liian paljon. Tämän pelin suurimpia heikkousia ovat sen ylitsevuotava sisältömäärä jossa laatu on monesti korvattu määrällä ja siitä syystä tästä pelistä on monesti hyvin hankalaa nauttia. Peli todella alkaa vasta NG+ tilassaan. Lisäksi tässä on paljon pulmanratkontatyrmiä jotka ärsyttivät jo aiemmin ja nyt niitä on enemmnä. Monella tavalla tämä on samaa tavaraa kuin ensimmäinen, mutta tasapaino on hukattu ja tästä on monesti erittäin vaikeaa todella pitää.

8. Dragon Age: Inquisition

Itseääntoistava, vaikkakin todella mielekäs kokonaisuus joka on kehittänyt sarjaa juuri oikeaan suuntaan. Parempi säännöstely olisi kuitenkin ollut hyvä paikka aloittaa parantelu. Pelattavuudessa on todella paljon muuttujia, mutta hyvin usein tuntuu että jotakin ei ole viety tarpeeksi pitkälle, tai se ei toimi niin kuin sen pitäisi. Toiminnassa tämä näkyy selkeimmin kun pelihahmot ja siellä se toistopirukin piileskelee. Tarinallisesti tämä on timanttinen peli jossa on paljon laadukasta sisältöä, mutta pelattavuudessa mukana on liikaa toistoa. Vaikka itse todella pidän tästä pelistä, niin silti tuntuu että siitä olisi saatu paljon parempi pienillä paranteluilla. Jatko-osa onnistuu tietyillä tavoilla, mutta pilaa kaiken tarinallisen kehityksen välittömästi woke hömpällään.

7. Dragon's Dogma II

Kuten ensimmäinenkin peli, haluaisin pitää tästäkin pelistä enemmän mitä pidän ja suurimmat ongelmat ovat siinä, että tämä kokonaisuutta ei ole päivitetty yhtään sitten alkuperäisen. Aivan samat heikkoudet ovat läsnä ilman mitään parantelua ja mitä tulee tarinaan ja maailmaan, ei sielläkään ole mitään rikastusta. Dragon's Dogma II on paljon asioita joista haluasin todella pitää, mutta peli on ladattu niin täyteen erilaisia kampituksia, että mistään ei ole helppoa nauttia tämän pelin tapauksessa, edes tarinallisia osuuksia ei ole saatu vietyä maaliin asti sillä tasolla, mitä jatko-osalta voisi odottaa.

6. BloodRayne 2

PS2 aikakauden tuote joka ulkoisesti ei ole mitenkään heikko vieläkään, mutta jonka pelattavuudessa huomaa, että ajanhammas on käynyt kiinni. Monet pelilliset ratkaisut ovat erittäin turhauttavia. Veren tarve on kokoajan aivan överi, mikä aiheuttaa turhauttavan toiston kierteen ja lähitaistelussa ollaan paikoin lähempänä DMC2 tasoa, DMC3 tason sijaan. Pelissä on hyvät puolensa, mutta niistä on turhauttavan vaikeaa nauttia, kun vastaan tulee kokoajan samanlaisia ongelmia aivan samoista syistä ja samoista pelillisesti ratkaisuista johtuen. Pelinmuokkausten kanssa tilanne on oitis parempi.

5. Devil May Cry

Pideän ensimmäisestä sarjan pelistä, mutta kun sitä on pelattu uudemman kerran osana Devil May Cry PS2 trilogian kokoelmaa, niin siinä samalla huomaa, että tästä pelistä puuttuua aika paljon sellaisia asioita joita nykyään sarjassa pitää itsestäänselvyytenä ja tietyt ratkaisut ovat tässä pelissä todella ärsyttäviä. Monet osat erittäin vahvoja ja Dante on erinomainen päähahmo. Pelin heikkoudet kuitenkin merkittävästi kuormittavat isoa kokonaisuutta, kuten se että kenttieen ei voi palata myöhemmin. Monet osat ovat vielä alkutekijöissään ja vasta DMC3 todella asettaa sen kultastandartin sarjalle.

4. Legend of Dragoon

Hype on se mikä pilasi tämän pelin itselle, sekä heikko PS5 käännös. Tästä oli kuullut pelkkiä kehuja ja ylistystä, joten kun peliä lopulta pelasi, oli pudotus aika suuri. Sanotaan että asetelma, tyyli ja monet ideat joita pelissä on, ovat selvää Final Fantasy tasoa ja peli toimii erittäin hyvin. Sen heikkoudet ovat siinä, että monia osia ei ole viety tarpeeksi pitkälle. Ääninäyttelyä ja välianimaatioita saisi olla paljon enemmän, kun peli aloittaa niillä ja tarina heikkenee selvästi loppupuolella. Pelillisestikin pelissä on monia käsittämättömiä rajoituksia jotka tekevät pelistä paljon vaikeamman.

3. Wild Arms 3

Tämä peli on turhauttavaa pelattavaa niin monella tavalla, vaikka siinä on erinomainen tyyli ja asetelma. Tämä on Final Fantasy villissä lännessä joten mukana on oitis pari elementtiä joista itse todella pidän ja joiden pitäisi kohdata toisenkin kerran jossakin pelissä. Wild Arms 3:n ongelmista isoimpia ovat sen merkittävä epäselvyys siinä mitä pitäisi tehdä ja missä, sekä se ylitsepursuava tekstin määrä. Yksi ärsyttävä pelihahmo ei myöskään paranna kokonaisuutta, mutta tässä pelissä olisi juuri sellainen asetelma joka puhuttelee, mutta sitä on kampitettu todella turhauttavasti.

2. Code Vein II

Siis pidän tästä pelistä, ehdottomasti, mutta haluaisin pitää enemmän. Tämän pelin kanssa on monta syytä, miksi peli ei nappaa niin hyvin, mitä alkuperäinen aikoinaan. Koodisysteemi ei ole yhtä hyvä mitä se oli ennen, pomovihollisissa ei ole yhtäkään sellaista mikä todella jäisi mieleen, toisin kuin ennnen ja vaikka pelissä on paljon tekemistä, niin aika harva osa jää oikeasti mieleen ja useammat pätkät ovat selvää kierrätystä samoilla pomotaisteluilla ym. Sanotaan että jos pelillä olisi tyylikkäästi nimetyt "koodit" niin tilanne voisi olla aivan toinen. Joskin, silloinkin sanoisin että pomotaisteluista puuttuu "se jokin".

1. Resident Evil 2 Remake

Tämä on yksi niitä pelejä joka oli erittäin houkutteleva kun siitä ensimmäisiä kertoja tuli uutisia. RE2 on tarinallisesti yksi parhaita pelejä sarjassa, mutta tämä remake onnistuu pilaamaan kriittisen pahasti tämän osan kokonaisuutta, sekä Claire Redfieldin hiusten värin. Tapa jolla tarina kerrotaan ei ole edes samanlainen, mitä alkuperäisen huippuonnistunut tapa. Tämä ei millään ole yksi sarjan parhaita pelejä, koska se pilasi alkuperäisen tarinan niin hyvin eikä pääse edes lähelle. Pelattavuudessa kaikki on täysin toisin ja haluaisin todella pitää tästä pelistä enemmän, mutta tarina on syy, miksi en voi.

Final Fantasy tyylisellä tarkoitetaan siis suoraan sitä tunnetuimpaa pelattavuutta joka kehittyi merkittävästi FF1-10 pelien aikana ja sitten katosi hetkeksi, tehdäkseen nopean paluun ja sitten taas kadotakseen, lähemmäs kokonaan. FF sarjan lisäksi moni muukin sarja on ollut vuoropohjainen toiminaltaan mutta itse miellän tämän tyylin juurikin Final Fantasyyn.

Mutta juurikin sellaista, klassisten FF pelien tyylistä pelattavaa näkisi mielellään paljon enemmänkin, samalla tavalla miten XCOM tyylistä pelattavaa näkisi mielellään useammassa eri aiheessa. Monet samoja mitä tässäkin. 

Ei aiheita joista on jo, paitsi jos aiheen määrittelee paljon tarkemmin kyseessä olevasta aiheesta. Esimerkiksi valitsee Marvelistä yhden tietyn ryhmän eikä koko Marvel aihetta.

- League of Legends aiheesta on jo. Suht ympäripyöreästi (Ruined King: League of Legends Story)

- Marvel's Midnight Suns on siellä päin, mutta ei ole FF tyylinen.

- Wild Arms 3 on länkkäriteemainen.

• Mutta parempi FF tyylinen cowboy peli olisi kyllä tervetullut.

Kaikki aiheet eivät myöskään erityisen vahvasti käänny FF muotoon, koska mukana pitäisi olla useampi toisistaan erottuva hahmo ja sooloseikkailut eivät tähän erityisen vahvasti taitu. Esim: Zorro.

KUNNIAMAININTOJA

Pirates of the Caribbean

Jack Sparrow on liikkunut hyvin monipuolisissa porukoissa, joskin monet heistä on tehty samasta muotista. Muuttujia on kuitenkin tarpeeksi jotta pelistä tulisi monipuolinen.

Avengers

Kostajat, kuten monet muutkin Marvelin sankariryhmät ovat erittäin vahva valinta tälläiseen peliin. Heitä sen verran monipuolinen joukko että kuten moni muukin Marvel ryhmä, heistä saisi hyvän pelin. Kun tehty oikein.

Ankronikka

Roope ja kumppanit mahtuvat monenlaiseen pelikokonaisuuteen ja varsinkin viimeisimmät animaatiosarjan kautta mukana on ollut hyvin laaja joukko erilaisia hahmoja.

24. Van Helsing

Paperilla tämä  on niitä aiheita jossa on se yksi kärkihahmo ja sitä kautta tämä voi vaikuttaa melko huonosti sopivalta tähän ideaan, mutta muitakin mahdollisuuksia on koska sekä Anna Valerious että Carl ovat molemmat hyvin erilaisia hahmoja ja jos mukaan otetaan Frankensteinin hirviö, niin tilanne monipuolistuu. Muitakin mahdollisuuksia on vaihtuvien pelihahmojen kautta mutta pääideana on joka tapauksessa Van Helsing hahmon ympärillä kehittyvä isompi kokonaisuus ja siinä mielessä tämä on hyvä aihe.

23. Power Rangers

Vaikka Rangereissa onkin monesti aika vähnä selvää eroa, niin kuitenkin mahdollisuuksia on sen verran että tietyillä muokkauksilla heistä saisi aika paljon irti. Sitten kun mennään vähän pidemmälle sarjassa niin mahdollisuuksia tulee merkittävästi enemmän mukaan kuvioihin aina Magna Defenderistä alkaen.

22. Näin koulutat Lohikäärmeesi

Yön raivo on tietysti se tärkein palanen, mutta Stormfly ja kumppanit tarjoavat mukavasti erilaisia muuttujia kokonaisuuteen ja kun mukana on kattavasti erilaisia lohikäärmeitä, saadaan mukaan kattavasti erilaisia ominaisuuksia. Vähän samaa makua mitä viimeisimmässä Digimon pelissä missä kokonaisuus toimi erittäin hyvin.

21.Darksiders

Darksidersin tehdessä paluuta neljännen pelin muodossa herää ajatus siitä että aiheesta saisi myös tälläisen pelin aikaiseksi, varsinkin kun kaikki neljä ratsastajaa olisivat yhdessä, mitä ei ole tapahtunut ennen kuin Darksiders 4:ssä, jota on odotettu jo pitkään.

20. Warhammer 40K

Space marinesit ovat se helpoin vaihtoehto tähän asetelmaan, mutta myös 40,000 maailman ulkopuoleltakin saisi aikaiseksi ihan hyvä asetelman. Tämä toimii erittäin hyvin XCOM tyylisessä setissä, joten ei ole mitään syytä, miksi se ei toimisi hyvin myös FF tyylisessä asetelmassa jossa lähinnä aseet ovat hahmoilla erilaisia.

19. X-Men

Erilaisia mutantteja on vaikka kuinka paljon ja vaikka Wolverine onkin omalla kohdalla se hahmo, joka on usein se kaikista kiinnostavin ja porukan tähti, niin sekä Jean Grey, Storm, Rogue, Gambit että Painajainen kaikki tarjoavat mukavasti erilaisia mahdollisuuksia mitä tulee monipuolisuuteen.

18. Justice League

Batman on omasta mielestä se ylivoimainen ykkönen niin monella tavalla että kannattelisi tälläistä asetelmaa vaikka yksinäänkin, mutta Oikeuden puolustajat ovat hyvin erilaisilla voimillaan ja nimekkäillä vihollisillaan erittäin toimiva ryhmät FF tyyliseen asetelmaan, josta ei todellakaan puuttuisi muuttujia.

17. Guardians of the Galaxy

Perusporukka koostuu niin sopivan monipuolisesta kattauksesta että heistä saisi erittäin helposti tälläisenkin pelin, koska kaikilla on omat ominaisuutensa. Kuten viimeisimmässä jengistä tehdyssä pelissä huomattiin, tässä Marvel revhokassa on rutkasti potentiaalia, jolla saadaan elokuvia parempi kokonaisuus.

16. Predator

Ryhmä yautja saalistaja toimisi samalla tavalla miten Warhammer 40K tyylinen space marine ryhmä ja monenlaiset eri aseet ovat se isoin juttu miksi kokoelmasta erilaisia predatoreja saa erittäin monipuolisen joukon tälläiseen pelikokonaisuuteen.

15. Hopeanuoli

Ginga aiheesta nyt ei ole pelejä tullut vastaan yhtään ja se on suuri sääli sillä anime oli hyvä ja magna oli hyvä ja varsinkin magnassa on valtava määrä erilaisia muuttujia ja mahdollisuuksia joita hyödyntää. Suuri määrä erilaisia koirahahmoja on tämän aiheen suurin voimavara ja sitä kautta tästä saisi erittäin hyvä pelikokonaisuuden aikeiseksi FF tyylilläkin.

14.  Witcher

Noituri, velhotar, bardi noin kättelyssä ja muutakin löytyy. Noiturijoukollakin saisi aikaiseksi erittäin toimivan kokonaisuuden koska noiturin taitovalikoimaan kuuluu miekan käyttö, alkemia ja merkkitaikuus. Mutta ehdottomasti paremman ja monipuolisemman kokonaisuuden saa käyttämällä koko porukan erilaisia ominaisuuksia, oli sitten kyseessä Geralt, Triss, Jaskier tai Zoltan, kaikki ovat sopivan erilaisia.

13. He-Man and the Masters of the Universe

He-Man liittyi hiljan beat em up genreen joten tässä olisi toinen toimiva asetelma johon kattava joukko mestareita sopisi erittäin hyvin. Orko, Teela ja Asemies ovat ne tyypillisimmät vaihtoehdot mutta eivät ainoat. Aiheet joista on paljon leluja, on myös paljon vaihtoehtoja kun etsitään pelattavia hahmoja ja tämä on todella hyvin peliksi kelpaava aihe.

12. Transformers

Aihe josta on tullut monenlaista peliä myös perus räiskintöjen ulkopuolellakin. Tästä aiheesta saisi sopivan vuoropohjaiseen taisteluun keskittyvän pelin jossa oikealla autobottivalikoimalla saisi luotua erittäin hyvän ja monipuolisen iskujoukon. Optimus Primen ohella on niin suuri määrä vaihtoehtoja aina Bumblebeestä, Jetfirestä, Wheeljackista, Silver Boltista ja Blurista alkaen.

11. Puss in Boots

Saapasjalkakissan tapauksessa voidaan helposti ottaa mukaan kuvioihin myös Shrek ja sitä kautta valtava määrä monia satuhahmoja, mutta sanoisin että esimerkiski Viimeisen toivomuksen puitteissa Saapasjalkakissa, Kitty ja Perrito olisivat jo sopivan monipuolinen ryhmä ja muutenkin kyseisestä elokuvasta saisi erittäin toimivan pelikokonaisuuden.

10. Fables

Grimmin satujen ja monien muiden legendojen yhdistely omaksi kokonaisuudekseen jossa on mukavasti vaihtoehtoja. Bigby Wolf on tietysti se päähahmo, mutta mukana on paljon muitakin mahdollisuuksia Lumikista ja Jaakosta alkaen. Fables nyt on yksi asetelmassa jossa klassisia satuhahmoja käytetään modernissa maailmassa, mutta ne toimisivat myös irrallaan tästä tietystäa asetelmasta. Mutta The Wolf Among Us on omia pelisuosikkeja, joten siksi valikoin Fablesin erityisesti muiden ohi.

9. Ninja Gaiden

Ryu Hayabusa toimii monesti täysin yksinäänkin ilman mitään ongelmia ja toimisi myös tällä tavalla, mutta kun mukaan otetaan vaikkapa Ayane ja Rachel, niin mukana on oitis useampi erilainen hahmo ja lisäämällä pakkaan sekä Rageboundin Kuromi, NG4:n Yakumo ja mahdollisesti ensimmäisten pelien Irene, on mahdollisuuksia paljon ja kaikissa on sopivasti jotakin omaa minkä kautta kokonaisuudesta saadaan melko kattava.

8. Batman

Lepakkomies yksin on jo sellainen hahmo josta saa irti vaikka ja mitä mutta Final Fantasy tyylisemmässä lähestymistavassa mukaan saadaan helposti niin Robin, Kissanainen kuin koira Acekin. Mahdollisuuksia on paljon koska partnerihahmoja on ollut paljon koko mytologian kasvaessa. Tietysti Batman yksinään on sellainen soolohahmo joka on monesti parhaimmillaan kun toimii yksin ja omalla tavallaan, mutta hänestä on paljon enempäänkin kuten on monesti huomattu ihan Batman, Robin, Batgirl asetelmasta lähtien.

7. Magic the Gathering

Jatkuvasti kasvamassa kokonaisuudessa on muuttujia vaikka mihin. Pelkästään Planeswalkereilla saataisiin helposti aikaiseksi ryhmä jolla pystyy luomaan hyvin monipuolisia toimintamahdollisuuksia. Sitten jos mietitään muitakin hahmoja, nimettyjä legendaarisia hahmoja ja monesta erilaisesta ryhmästä ja vastaavasta. MTG:ssä on mahdollisuuksia niin paljon että ei vaadittaisi edes paljoa että aiheesta saisi kasaan juurikin Final Fantasyn mieleentuovan pelikokonaisuuden suurella määrällä sisältöä.

6. Kingdom Hearts

Final Fantasylle ehkä kaikista läheisin näistä kaikista aiheista. Kingdom Hearts kääntyy varsin helposti vuoropohjaiseksi toiminnaksi, ihan samalla metodilla miten Final Fantasy kääntyi astetta reaaliaikaisemmaksi toiminnakis sarjan edetessä. Mahdollisuuksia on vaikka mihin ja mukaan ängetään kaikki Disney hahmot, niin niitä tulee Disneyn puolelta merkittävästi enemmän. Peli voi siis liikkua ihan samalla tyylillä kuin ensimmäiset pelit, mutta toimintatyyli vain vaihtuu, kaiken muun pysyessä samana.

5. Spyro

Lohikäärme Spyro on tietenkin se päähahmo, mutta sivuhahmoja on niin paljon erilaisia, että kyllä tästä helposti saadaan todella monipuolinen kokonaisuus, pelkästään Spyro 3:n muiden hahmojen kautta. Vaihtoehtoja on pelkästään Spyron kanssa valtavat määrät ja mitä monipuolisemman ja isomman kokonaisuuden FF tyylissä tästä aiheesta haluaa saada, sitä enemmän käyttää erilaisia hahmoja sillä joissakin FF peleissä on enemmän hahmoja ja joissakin vähemmän. Spyrossa riittää pelimerkit moneen eri kokonaisuuteen ja helposti.

4. Resident Evil

Monet hahmot nojaavat samaan perusrunkoon, mutta Leon, Claire, Chris ja Jill ovat kaikki ratkaisevasti omanlaisiaan ja kun mukaan otetaan Rebecca tai Sherry, saadaan lisää muuttujia kuvioihin. Tässä asetelmassa vaihtelua voidaan tuoda helposti aseilla ja muilla varusteilla, ilman että tarvitsee edes mennä isommin hahmojen muihin ominaisuuksiin. Mitä enemmän vaihtelua halutaan, sitä enemmän voidaan käyttää niitä enemmän joukosta erottuvia hahmoja ja heidän tyylejään.

3. Marvel

Midnight Suns on jo hyvin lähellä tälläistä asetelmaa, mutta se on kuitenkin vielä ratkaisevasti erilainen ja keskittyy korttipakkatoimintaan, mikä on tosin erittäin mielekästä. Hahmoja on valtavat määrät, kuten kyseisessä pelissä ja monissa muissa aiemminkin on huomattu. Marvel tuntuu olevan ehdottomasti niitä parhaita ja monipuolisimpia supersankarimaailmoja josta saa tehtyä vaikka minkälaisia pelejä ja jossa olisi materiaalia vieläkin monipuolisempaan kokeiluun erilaisten genrejä kautta.

2. Teenage Mutant Ninja Turtles

Neljästä kilpparista saadaan jo valtavasti erilaisia mahdollisuuksia ja kun mukaan laitetaan niin Casey Jones, April O'Neil että monet vähemmän tunnetutkin hahmot, saadaan mukaan alati kasvava määrä erilaisia muuttujia ja mahdollisuuksia joita hyödyntää isossa kokonaisuudessa. Pomoviholliset ovat myös merkittävä voimavara koska TMNT aiheessa on kaikki pelimerkit erinomaiseen pelikokonaisuuteen joka on nähty kerran toisensa jälkeen ja paikoitellen vaihtelevissa pelityyleissäkin, vaikka yleensä onkin pysytty beat em up tyylissä. FF tyyli olisi toimiva uusi mahdollisuus.

1. Star Wars

Tähtien Sodasta saa ehdottomasti eniten irti kun mukaan ottaa sekä mahdin käyttäjän valomiekalla, että mahdollisen avaruuscowboyn laserpistoolilla, puhumattakaan droideista, wookiesta ja monista muista mahdollisuuksista joita tässä kokonaisuudessa on. Samalla tavala miten KOTOR otti mukaan monia eri hahmoja, tässä asetelmassa voitaisiin tehdä aivan samoin ja yhdistellä parhaita puolia koko Star Wars aiheesta ja mahdollisuuksista. Pimeällä puolella on myös omat mahdollisuutensa tässä kokonaisuudessa, sillä ei tämän tarvitse keksittyä hyviin hahmoihin sillä Maul, Boba Fett ja Darth Vader ovat kaikki merkittäviä mahdollisuuksia.

Puhdas Castlevania ja esimerkillinen metroidavnia

Belmont's Curse on viimeisin laajassa Castlevania sarjassa joka on kokeillut vaikka mitä läpi sarjan. Nyt sarjassa otetaan taas metroidvaniarakenteinen lähestymistapa pelattavuuteen, jonka Symphony of the Night aikoinaan teki niin suosituksi ja jota yksikään peli sarjassa (tai sen ulkopuolella) ei ole ylittänyt. Edelliset pelit olivat osa Lords of Shadow saagaa, joka ei lopulta ollut sieltä parhaasta päästä. Belmontin kirous palaakin takaisin sivultakuvattuun tyyliin, kuten sarjan parhaat pelit.

Draculan Linna: Belmontin kirous

Castlevania sarjassa Belmont's Curse sopii oitis siihen yleisimpään muottiin jollaisia sarjan pelit olivat NES aikakaudella ja josta on aina välillä hieman poikettu ja lopulta kehitytty siihen metroidvania suuntaan, mihin tämä peli sopii vielä sitäkin paremmin. Tällä kertaa mukaan tuodaan paljon modernejakin ratkaisuja joista osaan päästiin kiinni pelin demon kautta, joka ehdottomasti kannusti uppoutumaan kokonaiseen versioon. Vuoden 2026 pelien joukossa ei ole vaikeaa yltää sinne kärkeen, koska pettymyksiä on tullut kohdalle aika paljon eivätkä hyvätkään pelit ole vielä yltäneet sinne 9/10 tasolle.

Dracula muuttaa Ranskaan

Castlevanisarjassa on oltu monenlaisissa paikoissa sillä vaikka linna on se koko pelin tärkein juttu ja sydän, niin ympäristöt ovat myös merkittävä osa kokonaisuutta. Symphony of the Night sijoittui täysin linnaan kun taas Simon's Quest vei aika laajalle seikkailulle ja tähän väliin mahtuu vaikka ja mitä. Tällä kertaa pelin tapahtumat sijoittuvat Ranskaan, kun Trevor Belmont saapuu kaupunkiin yhdessä tyttärensä Rose Belmontin kanssa, jonka edesmennyt äiti on Dracula's Curse pelistä tuttu Sypha Belnades. Erilaisia viittauksia Castlevania sarjaan on vaikka kuinka, mutta kun kyseessä on Trevorin tytär, niin taistelu Draculaa vastaan on vielä alkutekijöissään isossa skaalassa. Sarjan menneisyyttä ei kokonaisuudessa ole todellakaan unohdettu, sillä kronologisesti aiempien pelien juonikuvioita sivutaan aina välillä, mikä ei ole pelkästään hyvä asia, koska siellä on myös pelisarjan surkeimpiin tarinoihin kuuluvan Lament of Innocencenkin käänteitä luvassa ja vaikka kyseessä lyhyt hetki onkin, niin se ärsyttää edelleen.

Tarinallisesti kaikki lähtee käyntiin suhteellisen pian ja juoni on erittäin simppeli. Päätehtävä on etsiä ja tappaa Dracula, ei mitään sen monimutkaisempaa ja sama tehtävä on ollut monessa muussakin sarjan pelissä. Se miten tähän tavoitteeseen sitten päästään onkin toinen asia, sillä Draculalla on kattava määrä palvelijoita, osa halukkaita, osa vähemmän halukkaita, jotka tulevat Rosen tilelle, tämän suunnatessa kohti päämääräänsä. Mutta mistä se pelin nimikko kirous sitten tulee. Yksinkertainen versio: Syphalla oli se ja Rose sai sen syntyessään, jäänne Draculan kirouksesta. Tarinallisesti peli istuu erittäin hyvin yhteen sekä aiempien pelien ison mytologian kanssa, kuin myös animesarjan kanssa, pääasiassa siksi että Rose on kuin ilmetty Sypha. Lisää animen tuntua peliin tuo myös se, että Draculan äänenä kuullaan animessakin hommaa mallikkaasti hoitanutta Graham McTavishia.

Pelin nimikko linna on ulkoisesti hyvin samanlainen mitä se oli Symphony of the Nightissa, mutta sisältö on hyvin erilainen, vaikka muutmat tutu paikat ovatkin edelleen siellä linnassa. Siinä missä Symphony of the Night todella keskittyi linnan arkkitehtuuriin ja monenlaisten paikkojen mahduttamiseen mukaan, keskityttään tällä kertaa enemmänkin muutamiin avainasioihin, joiden päälle sitten rakennetaan. Linnaa ei päästä tutkimaan läheskään yhtä tarkoin kuin PS1:llä päästiin, mutta ne isommat alueet jotka peli tarjoaa, se rakentaa erittäin huolellisesti ja eri alueilla on sopivasti eroa että ne erottuvat joukosta eivätkä tunnu liian samanlaisilta. Pitkässä juoksussa olisi kuitenkin olla kivat jos pelissä olisi joko merkittävästi nopeampi mahdollisuus liikkua ympäriinsä, tai sitten fast travel systeemi olisi kattavampi. Hieman apua tulee Hollow Knightin mieleentuovista amuleteista joilla voi sitten tehostaa tiettyjä osia pelattavuutta, joskin tämä on yksi asia pelissä jossa paljon vähemmän pelimerkkejä, kuin olisin itse toivonut koska omaa pelityyliä tukevia amuletteja on melko vähän.

Ruusulla on piikit ja pakka kortteja

Pelin päähenkilö on Rose Belmont ja hän on pelin ylivoimaisesti näkyvin hahmo. Rose on erittäin onnistunut päähahmo jossa on samanlaista sisua mitä Syphassa oli Castlevania animessa. Rose ei ole hahmo, joka tuntuu oitis täysin omanlaiseltaan ja aivan uudelta, vaan enemmänkin yksi monista samanlaisista hahmoista toiminallisemmissa peleissä. Mutta siitäkin huolimatta hän on erittäin hyvä hahmo ja sopii hyvin Castlevania sarjaan, erottuen edes hieman edukseen. Hänen kirouksensa tuo vähän lisää pelimerkkejä ja loppu muotoutuu sitten tarinan kautta. Selvää on alusta asti että Rose on ehta Belmont, erittäin taitava taistelija aseella kuin aseella ja niitä aseita on useampaa tyyppiä, joiden kautta taisteluun tulee hieman lisää muuttujia. Miekka, tuplamiekat, ruoska, keihäs, kahden käden miekka sekä miekka & kilpi ovat kaikki toimiva ja mukaan on pudoteltu legendaarisia nimiä kuten gungnir ja excalibur, joiden kautta kokonaisuuteen laitetaan vähän lisää painokkuutta. Tätä kautta tietyt tyyliseikat eivät kutienkaan toimi täysin pelin eduksi, sillä ihan kaikkia hahmoja ei olekaan sitten tehty niin hyvin kuin olisi pitänyt, vaikka alku todella lupaava onkin.

Hahmoista puhuttaessa korostuu Rosen hallussa oleva taro korttipakka. Aluksi kortit ovat kuin kiva lahja äidiltä tyttärellä, mutta niissä piilevä taikuus on yllättävän toimiva osa isoa kokonaisuutta sillä ne ovat yhtä aikaa tapa seurata tulevia pomovihollisia ja myöhemmin hallussa olevia ominaisuuksia joita pomovihollisilta on saatu. Sanotaan että tässä suhteessa pelistä olisi saatu irti paljon enemmänkin, sillä ensimmäiset pomoviholliset tulevat osaksi ns. ryhmächättiä jossa vapautuneet henget auttavat Rosea, kun taas Draculalle uskolliset nujerretut viholliset jatkavat trollaamista. Tästä olisi saatu irti paljon enemmänkin ja näiden kautta esiin nousee myös se, että tietyissä kohdissa on selvää että mukana pitäisi olla ääninäyttelyä, mutta niin ei ole. Peli on pääasiassa erittäin kattavasti ääninäytelty, mutta mukana on jokusia kohtia joissa sitä ei ole ja myöhemmät kohdat ovat sellaisia joissa tähän ei ole mitään perusteltua syytä. Näitä hahmoja en spoilaa koska yksi osa kokonaisuutta on joko arvata että kuka/mikä on kyseessä, sillä kentistä löytyy vihjeitä siitä että missä kyseinen Tarokortti hahmo on ja millainen hän mahdollisesti on. Yllättävän toimiva systeemi ja hyvä tuoda erilaisia taikavoimia osaksi toimintaa. Lisäksi niihin sisältyy kehityssysteemi jossa haasteita suorittamalla saa kehityspisteitä ja vaikka tämä olisi voinut olla monipuolisempi, niin siitä on saatu mukavasti irti. Taikavoimat itsessään alkavat erittäin simppelienä: Heitä sarjasta tuttu risti eteenpäin, mutta pelin edetessä käyttöön tulee kehityneempiä systeemejä, kuten: Kutsu gargoyle taistelemaan rinnallasi. Osaa taioista voi vahvistaa kahdella haasteella kun taas valtaosaa kolmella. Vaihtelu eri ominaisuuksien välillä edellyttää hieman valikkojen selausta, mutta luonnistuu melko nopeasti ja on tehtävissä kesken toiminnan.

Pomovihollisten suhteen ja normivihollisten suhteen kokonaisuus tuntuu välittömästi todella selvältä Castlevanialta. Pelissä nyt ei käydä läpi kaikkia sarjan pomovihollisia mitä tietyt pelit sarjassa ovat tehneet aina tietyin väliajoin, mutta tietyt klassiset valinannat sieltä löytyvät Draculan lisäksi. Lopputaistelu Draculaa vastaan on ylivoimaisesti onnistunein pomotaistelu ja heittämällä vaikein kaikista, mutta mukaan mahtuu pari yllättäjää hyvillä mekaniikoilla. Varsinkin alkupuolella peliä vastaan tulee muutama todella onnistunut pomotaistelu, jotka ovat myös niitä todella onnistuneita yllätyksiä ja näiden identiteetin pystyi myös arvaamaan etukäteen, sillä heillä on ensin Taro kortti identiteetti ja sitten se oikea nimi paljastuu myöhemmin. Useat arvaa kyllä jos sarja on tuttu entuudestaan, mutta eräs oli erittäin onnistunut poiminta historiallisista tapahtumista ja yksi pelin parhaita pomotaisteluita, vaikka hahmo onkin historiallista varianttiaan näkyvästi vanhempi. Tavalliset viholliset vaihtuvat alueittain, vaikkakin tietynlaisia vihollisia tuntuu näkyvän vähän kaikkialla. Tuttuja ilmestyksiä on paljon, mikä korostaa sitä Castlevaniamaisuutta kokonaisuudessa.

Tunnen tuon tyypin

Metroidvania genren toisen vanhemman selvä jälkeläinen

Jos Super Metroid on genren äiti, niin Symphony of the Night on sitten se isä. Belmont's Curse on ottanut merkittävästi mallia sarjan parhaasta pelistä, mutta huomioita on otettu myös monista siihen väliin osuneistakin genren peleistä ja monet avainasiat ovatkin tässä pelissä juuri oikeilla paikoillaan. Genren uusi messias ei ole kyseessä, sillä monia asioita olisi voitu tehdä paremminkin, mutta kyllä Belmontin kirous tekee Yön Sinfonian ylpeäksi.

Värikästä ja kattavaa metroidvaniamenoa verkkaisella aloituksella

Pelattavuudessa Belmont's Curse on yhdistelmä toimintaa erilaisilla aseilla ja taikavoimilla sekä tarkkuustasohyppelyä kokoajan haastavammissa ympäristöissä joissa viholliset ja hasardit muuttuvat kokoajan vaarallisemmiksi. Pelattavuus on hyvällä tasolla alusta asti ja tällä kertaa voi syöksyä myös eteenpäin, toisin kuin Symphony of the Nightissä. Belmont's Curse on hyvin selvästi moderni peli genressä sillä siinä on otettu mallia vähän joka paikasta. Monet klassiset elementit ovat läsnä erilaisten oikoteiden ja tiettyjen erikoisominaisuusvaatimusten suhteen kuten genressä kuuluukin, mutta tapa jolla pelissä käytetään karttaa huokuu sitä modernimpaa puolta sillä kartta pitää kirjaa siitä että onko tietyllä alueella vielä salaisuuksia, kuten Resident Evil sarjassa jossa kartan pohjaväri alueella vaihtuu, kun kaikki on löytynyt. Kaikkea ei voi saada heti, sillä tiettyihin paikkoihin pääsee vain tiettyjen ominaisuuksien kanssa. Tässä pelissä niitä ominaisuuksia on vain kourallinen, mutta niiden käytön todella huomaa ja kun kaikki on käytössä, ero on valtava, kun monet osat pystyy suorittamaan erittäin helposti myöhemmin.

Graafisesti peli on todella hyvällä tasolla. Pelissä ei ole värejä säästelty sillä sekä ympäristöt että hahmot näyttävät molemmat erittäin upeilta ja kun pelin äänimaailma ja ääninäyttely ovat myös erittäin hyvällä tasolla, on peli mielekästä katseltavaa ja kuunneltavaa. Välianimaatioita ei ole, vaan liikkuva kuva on peligrafiikoilla ja hahmoilla tapahtuvaa ja valtava dialogista sun muusta on Hadesin tapaan hahmokorteissa ja still kuvissa. Tämä on eräs asia joka on tällä vuosikymmenellä tuntunut todella lisääntyvän, mutta sanotaan että itse pidän enemmän siitä että pelissä on ääninäyttelyä ja vähemmän liikettä, kuin että pelissä on paljon liikettä, mutta kaikki on tarina ja dialogia on tekstitulvana. Tämä on lähinnä sellainen asia joka viittaa siihen että tämä ei ole mikään ison budjetin peli, sillä paikoin kokonaisuudessa on jopa indiemäinen vivahde, mutta se ei laatua vähennä, sillä tämä on paremmin tehty peli kuin monet AA pelit. Ja nykymaailmassa, parempi kuin monet AAA pelit.

2026 pelien joukossa tämä on sitä selvästi parempaa kastia, mutta tänä vuonna monet erittäin kiinnostavat ja lupaavatkin pelit ovat sitten jääneet pois siitä 9/10 kerhosta. Tavallaan se saa tämän pelin vaikuttamaan oitis paremmalta, koska kyseessä on yksi parhaita pelejä mitä on tänä vuonna osunut kohdalle, mutta se ei tarkoita etteikö tässäkin pelissä olisi tiettyjä selviä heikkouksia joiden kautta tämäkään ei millään ole sitä yhtä vajaa kymmenen kastia.

Kyseenalaisia ratkaisuja on jokunen, mutta kokonaisuus on vahva

Belmont's Curse on yksi näitä pelejä jolla kestää hetki todella lähteä käyntiin ja jossa on omat heikkoutensa näistä pelattavuutta monipuolistavissa osuuksissa joissa pulmanratkonta astuu kuvioihin. Pääasiassa se toimii, mutta siellä on muutamat paikat joissa ei niinkään. Alusta loppuun asti pelissä korostuvat salaisuudet. Tietyt seinät voi hajottaa ja tietyissä kohdissa lattiaa voi hypätä alaspäin ja sama pätee myös kattoihin. Ei mitään uutta, mutta aina välillä tulee vastaan paikkoja joissa ratkaisu tuntuu lähes huijaukselta, koska vihjeitä ei juuri ole, muuta kuin tavallista isompi kohta ympäristössä johon ehkä voisi mahtua jotakin.

Ylivoimaisesti turhauttavin osa koko peliä hitaan aloituksen jälkeen on peilimaailma. Tämä on vapaaehtoinen osa kokonaisuutta, mutta se on osattu tehdä niin turhauttavaksi, että se pelaaminen ottaa todella päähän vaihtuvien sääntöjen ja jopa hivenen rasittavasti toteutetun ympäristön vuoksi, jossa ei tietenkään ole karttaa. Ratkaisuun on siis mukana perustelut, mutta se ei mitenkään paranna kokonaisuutta koska koko osa on tehty niin turhauttavalla tavalla. Pelin alku on hieman hidas, mutta se ei ole mitenkään tavatonta tälläisessä pelissä. Rose kykenee seinähyppelyyn samantien, mikä usein on avatta ominaisuus siinä missä tuplahyppy ja ilmasyöksykin, joista toinen on tässä pelissä se mitä saa odottaa omasta mielestä aivan liian kauan. Pitkässä juoksussa paljon ärsyttävämpää on se, miten hidasta eteneminen ympäristössä on. Vaikka Rose juoksee kokoajan, niin kun samoja alueita ja pitkiä matkoja saa liikkua uudestaan ja uudestaan, alkaa juoksu tuntua hitaalta. Vertailukohdaksi Strider, jossa liikkuminen oli tehty paljon nopeatempoisemmalla tavalla.

Tietyissä kohdissa peliä huomaa myös että ihan täydellisesti suunniteltu kartta pelissä ei ole. Monet osat pystyy pelaamaan kumpaan suuntaan liikkuessa tahansa, mutta tietyissä kohdissa huomaa että reitti on yksi suuntainen, eikä paluuta taaksepäin ole samaa reittiä koska joko kohdassa pitää liukua ahtaasta välistä ja jos sitä seuraa pienikin pudotus, ei reittiä voi kulkea takaperin ja sama pätee tarpeeksi korkeisiin pudotuksiin. Näissä kohdissa miettii että tälläinen peli voisi olla kiinnostava pelata NG+ tilassa siten että kaikki on saatavilla heti ja miten erilainen pelikokemus olisi. Väittäisin että nämä asiat ovat tämän pelin kanssa myös yksi syy siihen, miksi mukana on muutama ärsyttävä bugi, jotka haittaavat erityisesti trophyjahdissa, sillä muutama trophy on tiettyjen bugien vuoksi mahdoton ilman uutta pelikertaa, tai sitten pelin käsitys 100%:n suorituksesta on jotakin muuta mitä sen voisi olettaa olevan. Näitä bugeja on suht vähän, mutta niitä tuli vastaan vajaa kourallinen, joista viimeisin oli pärsäsi oitis kaksi trophyä.

Kaikkien näiden heikkouksienkin kanssa uusin Castlevania on hyvin tehty pelissä genressään ja sarjassaan. Sen uudelleenpeluuarvo ei ole erityisen suuri, koska kaiken mahdollisen tekeminen ei ole se houkuttelevin asia kun kaiken on tehnyt kerran. Asiaa ei auta ne muutamat bugit. Mutta kun tämä on myös peli jossa vaikeustasoa voi muokata todella merkittävästi, niin uudesta pelikerrasta voi tehdä selvästi haastavamman, tai selvästi helpomman, jos haluaa keskittyä keräilyyn tai jos haluaa murhaavan haasteen. Ja viimeisenä tyylillisenä plussana pelissä on erittäin upea tapa esittää pelaajalla paljonko peliä hän on nähnyt, kun latausruuduissa näkyy eräänlainen maalaustyylinen fresko, jossa vastaan tulleita hahmoja ja ympäristöjä, sekä tyhjää siinä, mihin vielä tulisi jotakin.

Yhteenveto

Castlevania: Belmont's Curse on hyvä peli sekä Castlevania sarjassa, että metroidvania genressä. Se alkaa vähän turhan hitaasti ja muistuttaa paikoin kipeästi useista surkeista juonikuvioista joita on sarjassa nähty, mutta samalla aikaa se myös palauttelee monia menneitä tapahtumia mieleen kertoessään uutta tarinaa menneisyydestä. Pelillisesti se on erittäin hyvää tasoa sekä toiminnassa että tasohyppelyssä ja vaikeutta voi säätää mielensä mukaan. Ulkoasu on upea, pomotaistelut hyvää laatua ja ääninäyttely on erinomaisella tasolla, vaikka sitä onkin paikoin todella oudosti säännöstelty. Kokonaisuutena erittäin onnistunut peli sarjassaan, vaikka liikkuminen saisi olla nopeampaa pitkässä juoskussa ja muutamat bugikin on päässyt livahtamaan mukaan. Ehdottomasti 2026 parhaimmistoa.

+ Castlevania tunnelma on vahvasti läsnä

+ Tarina on oikein hyvä ja hahmot vielä parempia

+ Toiminta ja tasohyppely toimivat hyvin yhdessä

+ Graafinen tyyli ja ääninäyttely ovat molemmat huippuhyviä

- Ääninäyttelyn todella outo säännöstely

- Turhauttavan verkkainen alkupuoli ja muutama ärsyttävä osuus

- Liikkumisessa saisi olla enemmän vauhtia

Arvosana: 8,0

Mahtava

Tuttu linna uudessa paikassa

Pelaajan pelottelu on yksi asia, mutta tietyissä genreissä pelaaja on se jota vihollisten tulisi pelätä. Koska kauhutunnelma sopii genreen kuin genreen erilaisissa muodoissa, tarjoaa se jotakin vähän jokaiselle, kun vain jaksaa etsiä.

Räiskintää eikä juuri mitään omaa

Kipulääke: Musta versio

Steam

Painkiller: Black Edition

Itse muistan Painkiller sarjan lähinnä yhtenä räiskintänä monien muiden joukossa. Onko sarjalla mitään oikeasti omaa vai toistaako se kaikki klassisimmat räiskintäkliseet mutta mahdollisesti erilaisilla aseilla ja tietyillä omanalisilla tyyliratkaisuilla tai tarinalla?

Pääsylippu taivaaseen

Tarinan päähenkilö on Daniel Garner, joka on matkalla vaimonsa kanssa ja jonka matka tyssää sateisella säällä Danielin aiheuttamaan kolariin ja kumpikin kaksikosta kuolee. Siinä missä vaimo pääsee suorinta tietä taivaaseen, päätyy Danny poika kiirastuleen. Kun hän sitten enkeli Samaelin tarjouksesta saa mahdollisuuden oikotiehen taivaaseen, ottaa hän sen vastaan. Tehtävä tappaa kourallinen Luciferin kenraaleja.

Tarinallisesti peli ei ole mitään ihmeellistä, mutta siinä on hyvät lähtökohdat todella videopelimäiseen etenemiseen erilaisten maailmojen ja demonilaumojen läpi. Tyyliseikoiltaan Painkiller on erittäin hyvällä tasolla ja onnistuu pelkästään niiden ansiosta nousemaan oitis kiinnostavammaksi pelikokoniasuudeksi FPS genressä kuin valtaosa hyvin samanlaisista armeijaräiskinnöistä pelkästään Call of Duty sarjassa. 

Varsinainen pelillinen anti tuo nopeasti mieleen mm. Doomin ja Serious Samin. Doomin puhtaasti tyyliseikoikkejensa ansiosta ja SS:n sen peruspelattavuuden vuoksi, jossa vihollisia puskee päälle laumoittain ja joista on oikeasti vaaraa vain laumoina, ei yksilöinä. Tämä metodi ei FPS genressä yleensä ole se mikä todella nappaa vaan jotain muutakin tarvitaan mukaan jotta peli oikeasti jaksaa kiinnostaa ja erottuu joukosta.

Painkillerin yksi suurimpia heikkouksia on juurikin se, että siinä ei ole juurikaan omaa, vaan se sekoittuu yhteen monien muiden genren pelien kanssa, varsinkin monien vähän vanhempien retrohkojen boomer shooterien kanssa. Painkiller jakaa teemallisen yhtenäisyyden Doomiin, vaikka sen tyylissä onkin vähän enemmän goottimaista kauhuteemaa kuin Doomin omaa hornankatkuista tuntua. Pelattavuudessa taas ei ole sitäkään vähää omaa, vaan samanlaista settiä löytyy Doomista, Serious Samista, Wolfensteinistä ja lähemmäs kaikista muistakin kollegoista.

Tyylikäs, vaikkakin sieluton ammuskelu

Räiskinnän suhteen Painkiller ottaa teemastaan paljon irti. Pelin nimikko Painkiller on pelin aloitusase, josta ei pitkässä juoksussa ole paljoakaan iloa, mutta joka alussa antaa vähän omaa tuntumaa kokonaisuuteen. Se toimii pitkälti lähitaisteluaseena, ei nyt mikään moottorisaha tai sirkkeli, mutta vähän sinne päin ja omalla tyylillään. Näyttää erittäin hyvältä ja siitä on hyvä aloittaa. Muut aseet ovatkin sitten vähän enemmän sitä perinteisempää lähestymistapaa ammuskeluun kun mukaan tulee nopeasti haulikko ja sitä seuraavat monet muut vakiotyökalut demonien lahtaamiseen. Aseita on monenlaisia ja niitä kaikkia pääsee kokeilemaan mukavasti ja kuten monissa muissakin peleissä, tässäkin pelissä arsenaali on yksi eplin voimavaroja, yhdistettynä suureen määrään ammuttavaa.

Vaihtelua pelissä ei ole juuri ollenkaan vaan kokonaisuus toistaa itseään välittömästi. Kentissä eteneminen on simppeliä ja eksymisenvaaraa ei juuri ole. Rytmi muuttuu aina välillä mutta pääasiassa pelissä on hyvin vähän muuttujia kentästä toiseen. Monet ratkaisut joita pelin aikana tulee vastaan, ovat kuin suoraan FPS kliseekirjasta ja monia on nähty sarjasta ja pelistä toiseen vaikka kuinka paljon. Näistäkään Painkiller ei käytä mitään erityisen kekseliäästi tai omaperäisesti, vaan juurikin samalla perustavalla kuin monet muut FPS kollegat.

Yhteenveto

Painkiller on kliseisen tyypillinen räiskintä jossa on läsnä monet tyypillisimmät pelilliset ratkaisut. Pelin aseissa on ehkä eniten oikeasti omaa ja kenttien tyyli ja yleinen fiilis ovat hienoja. Kauhusävytteinen tunnelma toimii, vaikka pelillisesti mukana on hyvin vähän oikeasti omaa. Koska peli toistaa nopeasti itseään, se sekoittuu todella vahvasti monien muiden pelien joukkoon, oli sitten kyseessä Doom, Serious Sam tai Wolfenstein, Painkiller erottuuu heikosti joukosta, mutta ainakin se on samalla tavalla mielekästä ammuskelua, kuin muutkin.

+ Kauhusävytteinen tunnelma hirviöineen

+ Aseita on monenlaisia ja ammuttavaa riittää

- Itseääntoistava

- Kliseiset ratkaisut vähän kaikessa

Arvosana: 6,0

Hyvä

Dark Pictures jatkuu

Toimintaohje 8020

Directive 8020

Dark Pictures antologian vauhti on hiipunut merkittävästi kun kaikki studion tuotokset eivät kuulu samaan sarjaan, vaikka jakavat lähes kaikki elementit sarjan kanssa. Directive 8020 on kuitenkin nyt uusi lisäys antologiaan jonka viimeisin peli oli Devil in Me, 4 vuotta sitten, jonka ilmestyessä tahti oli ollut peli/vuosi. Nyt näkee että onko pidempi valmistusaika vaikuttanut laatuun yhtään.

Kuka kulkee siellä?

Avaruuteen sijoittuva kauhutarina on uusin lisäys Dark Pictures antologiaan jossa on tähän mennessä seikkailtu "aavelaivalla", "kummituskylässä", maan uumeniassa ja murhasaarella, jokainen tarina tarjoten omat yllätyksensä ja ajoittain merkittävästi erilaisen pelillisen rytminsä, House of Ashesin ollessa hyvin toiminnallinen ja siten erottuen joukosta. Mitä tarinaan taas tulee, tasossa on ollut vaihtelua sillä vaikka Man of Medanin tarina oli yllättävä hyvällä tavalla, oli Little Hopen tarina hyvin kaukana siitä, koska se oli suoraan huonosti suunniteltu, varsinkin lopetuksensa vuoksi. Directive 8020 ei samalla tavalla rakennu antologialliseksi peliksi, koska siinä ei alussa tavata kuraattoria ja käydä läpi samoja pointteja mitä tähän mennessä ja tästä syystä tämä peli tuntuu astetta irrallisemmalta, enemmänkin joltakin mitä Quarry ja Casting of Frank Stone ovat olleet.

Tarina seuraa avaruusalus Cassiopeian miehistöä näiden avaruusmatkalla vieraaseen maailmaan. Tällä kertaa pelin kansikuvatyttönä on MCU:n vaihtoehto kapteeni Marvel ja muuhun porukkaan kuuluu useampi tuttu kasvo aiemmista Dark Pictures peleistä ja niiden hengenheimolaisista. Kaikki alkaa kun vierasesine törmää alukseen ja aloittaa tapahtumaketjun jossa miehistö herää välittömään vaaraan, kun vieras elämänmuoto on päätynyt alukseen ja tuo tullessaan vähemmän Alien tyylisiä vivahteita ja enemmän vahvoja The Thing vivahteita, mutta hitaalla ja sitä kautta toimivalla pohjustuksella. Tosin pelaaja todennäköisesti onnistuu arvaamaan monet käänteet ennen pelihahmoja, mutta se viimeinen käänne on merkittävästi vaikeampi arvata ennalta, ollen samalla tavalla yllättävä kuin Little Hopen viimeinen yllätys, mutta ei yhtä heikosti rakennettu.

Tyylikkyydessä peli ei isommin eroa muista peleistä. Se on teemallisesti hyvin erilainen kuin aiemmat, merkittävästi enemmän kuin aiemmat, mutta se ei tyyliseikoillaan mitenkään merkittävästi vakuuta. Yksi esimerkki pelin oudoista tyyliratkaisuista on miehistön asu kryokapseleissa, joka on naisilla luonnollinen, mutta näyttää miehillä suht typerältä. Muutenkaan peli ei isommin nappaa scifi elementeillään eikä pelin vihollisena toimiva elämänmuoto ole sekään mitään mitä ei olisi jossakin muodossa nähnyt monesti aiemmin, oli sitten kyseessä Callisto Protocol tai ties mikä muu kauhuscifimörkö.

Directive 8020 on yleiseltä rytmiltään suht nopeasti etenevä peli, mitä auttaa se että pelaaja voi vapaasti asettaa suuntimen joka näyttää että mihin päin pelaajan täytyy suunnata viedäkseen tarinaa eteenpäin. Kaikki muu mitä ympäristöstä löytyy on enemmän siellä sitä varten jos kokonaisuudesta haluaa saada irti enemmän taustaa maailmalle ja tapahtumille, mutta ne eivät ole juuri kiinnostavampia kuin monissa muissakaan saman studion peleissä. Kokonaisuutena peli ei ole sen pidempi kuin monet aiemmin tulleetkaan, sen läpäisee runsaassa viidessä tunnissa varsin vaivattomasti. Uudelleenpeluuarvoa on jos peli vähänkin nappaa mutta täytyy sanoa että ihan yhtä mahdollista kuolemaa lukuunottamatta pelihahmojen kohtalot eivät isommin kiinnostaneet.

Näissä peleissä yksi iso juttu on se että kuka elää ja kuka kuolee. Edellinen peli, Casting of Frank Stone, piti sisällään sen verran epämiellyttäviä hahmoja että heistä oikein yritti päästä eroon, mahdollisimman nopeasti. Tässä tapauksessa tilanne ei ole ihan sama koska mukana on muutama ihan hyvin tehty hahmo joista välittää edes vähän, mutta toisaalta jos hyvä hahmo kuolee, niin sitten ei muilla ole enää niinkään väliä ja kaikki paineet pelata "hyvin" häviävät ja kaikki osuudet voi pelata täysin hälläväliä-asenteella.

Kehittyy väärään suuntaan tai ei ollenkaan

Pelin hahmot jakaantuvat karkeasti pää- ja sivuhahmoihin ja itse määrittelen tämän siten että ne joilla itse pääsee pelaamaan ovat päähahmoja ja muut ovat sivuhahmoja. Valtaosaa pääsee ohjaamaan vain jokunen on täysin sivussa ja heidän kohtalonsa on täysin riippuvainen siitä, mitä valintoja pelaaja tekee pelattavilla hahmoilla, kuten tähänkin mennessä. Tämä idea ei ole kadonnut mihinkään ja iso yllättävyystekijä on se, että missä kohtaa hahmo voi oikeasti kuolla. Tietyt tapahtumat eivät johda kuolemaan vaikka mokaisi, mutta tuttuun Dark Pictures henkeen, koskaan ei voi olla varma että kuinka turvassa hahmo on, koska vaikutukset voivat selvitä vasta hyvin myöhään, minkä sekä Man of Medan että Little Hope osoittivat.

Ennen pelin aloittamista on mahdollista säätää pelin sääntöjä oman mielen mukaan, mikä määrittää pelin haastavuutta, mutta yhtenä uudempana juttuna on se, että pelin voi säätää tarina tai selviytyjä tilaan, josta ensimmäisessä voi kelata taaksepäin valintojaan, kun taas toisessa pitää elää valintojen kanssa ja vasta pelin läpäisy antaa luvan kelata tapahtumia. Koska tiettyjen valintojen vaikutukset voivat näkyä vasta useamman kappaleen jälkeen ja olla riippuvaisia siitä, miten eri hahmojen asenne/luonne muuttuu, on vaikea tietää että vaikuttaako kuolemaan jokin mikä tapahtui hetki sitten, vai jo pidempi aika sitten. Eniten ärsyttävät lähinnä ne typerät ratkaisuit joita hahmot tekevät ominpäin ja sitä kautta pärsäävät tarinan jota pelaaja on yrittänyt rakentaa.

Valinnoista puhuttaessa Directive 8020 on samalla tavalla hyvin rajallinen mitä kaikki aiemmatkin. Valinnat ovat edelleen tyyliä A tai B ja tietyt ratkaisevat valinnat todella muuttavat tapahtumia. Varsinaisen pelaamisen tapauksessa dialogiosuudet ovat yksi osa kokonaisuutta, ympäristön tutkiminen on toinen osa ja kolmas osa on puhdasta hiiviskelyä kun päätyy samaan tilaan hirviön kanssa, ajoittain tähän sotketaan myös pulmanratkontaa joka ei hiiviskelyä mitenkään paranna. Tietyssä pisteessä pelaajalla on myös puolustautumismahdollisuuksia, joihin vaikeusaste merkittävästi vaikuttaa. Rytmiltään peli on kuitenkin mahdollisesti koko sarjan huonoin peli, koska jatkuva hiiviskely ei tee pelistä missään kohtaa hauskaa.

Tarinallisesti peli ei ole sen heikompi kuin monet muutkaan, mutta se loppuhuipennus on lopulta se joka tekee tälle pelille Little Hopet ja pilaa ison kokonaisuuden, jossa on tähän mennessä ollut erittäin hyvät pelimerkit käytettävissä. Pelihahmoja on enemmän kuin useammassa muussa antologian pelissä ja osa on hyviä, toisen ollessa huonoja. Lashana Lynch ei samalla tavalla kannattele peliä miten Shaw Ashmore, Will Poulter tai Jessie Buckley kaikki kannattelivat, jokainen aiempaa paremmin.

Yhteenveto

Directive 8020 on tyyliltään, pelattavuudeltaan ja rakenteeltaan ehta Dark Pictures peli. Tarinallisesti sen esikuvat ovat hyvin selvät, joskin sen merkittävät käänteet ovat suht yllättäviä. Peli kuitenkin kärsii niistä samoista ongelmista kuin kaikki tämän studion pelit, elikkä melko epämiellyttävistä pelihahmoista. Pelattavuuden suhteen sapluuna ei ole kehittynyt juurikaan, mutta nyt mukaan on ängetty hiiviskelyä joka ei ole missään kohtaa yhtään hauskaa.

+ Avaruusteema on hyvä

+ Kauhuelementit toimivat

- Hiviiskely

- Valinnoissa edelleen hyvin rajallinen

Arvosana: 4,0

Huono

Hys...

Hiljainen Paikka: Tie edessä päin

PlayStation Plus: Premium

Quiet Place: Road Ahead

John Krasinskin Hiljainen paikka on koko ajan isommaksi kasvava elokuvasarja jonka kääntyminen pelimuotoon oli vain ajan kysymys ja jos Telltale Games olisi vielä olemassa, tämä olisi helposti yksi sellainen aihe, johon olisivat saattaneet tarttua. Kauhupeli on looginen seuraava askel, mutta laatu on sitten kokonaan eri asia.

Kaikessa hiljaisuudessa

Hiljainen Paikka on aiheena juurikin sitä sorttia jossa on kaikki pelimerkit kauhupeliin. Vieläpä sillä tavalla että aihe ei suoraan pakota tekemään tietynlaista kauhupeliä, vaikka selviytymiskauhu onkin se ilmiselvin ratkaisu. Lyhyesti avattuna pelimaailma on elokuvista hyvin tuttu. Ihmiset välttelevät avaruushirviöitä jotka ovat sokeita, mutta metsästävät erittäin tarkan kuulonsa avulla, minkä vuoski kaikki pitää tehdä hiljaa. Lisäksi hirviöiden panssari on niin vahvaa, että niiden tappaminen on erittäin hankalaa. Elokuvien katsominen auttaa pääsemään helpommin kiinni tähän peliin, mutta ne perusasiat käydään pelin alkupuolella läpi.

Pelin päähenkilö on nuori Alex niminen tyttö jonka tarinassa on hieman samoja vivahteita kuin Abbottien tarinassa ensimmäisessä elokuvassa, kun hän joutuu jättämään kotina pitämänsä paikan ja vaeltamaan vaarallisissa ympäristöissä hirviöitä vältellen. Alex kärsii astmasta, mikä on erittäin hyvä pelimekaniikka ja tuo mukanaan yhden äänenlähteen johon ihminen ei täysin voi itse vaikuttaa ja mikä oitis lisää haasteita. Tämä on yksi osa peliä, mitä on osattu käyttää erittäin hyvin, vaikka pelin aikana muitakin osia äänestä ja äänettömyydestä tuodaan mukaan.

Tunnelmassa peli saavuttaa aika hyvin sen saman nerokkaasti rakennetun fiiliksen mikä elokuvissa välittyy kun ihmiset puhuvat kuiskaamalla ja silloinkin vain kun on pakko ja rakentavat kaiken siten, että kaikki ääni pyritään pitämään mahdollisimman vähäisenä. Elokuvissa kaikkia yksityiskohtia ei selitetty ja avattu katsojalle, vaan monet yksityiskohdat sai itse huomata ja tehdä omia tulkintoja, puhumattakaan että viittomakieli oli isossa osassa Abbott saagassa. Pelimuodossa pelaajalla on enemmän aikaa silmäillä ympäristöä ilman kiirettä, mutta peli ei ole rakennettu siten, että se hidastaisi ja uppoutuisi hiljaisuuteen ja moniin yksityiskohtiin joita tähän maailmaan kuuluu. Välillä tulee vastaan tilanteita joissa äänen käyttö pääsee oikeuksiinsa, mutta nekin ovat useimmiten tilanteita, jotka ensimmäisessä elokuvissa oltiin jo nähty. Kuten vesiputous.

Road Ahead olisi varmasti hyötynyt enemmän tilanteesta jossa tarinaan olisi uppouduttu hitaammin ja pelattavuudessa olisi ollut enemmän pelisilmää siinä, miten pelissä liikutaan ja miten se varsinainen pelaaminen toteutuu, koska hyvin usein hitaus on pelin isoja ongelmia ja monesti tyydytään toistamaan samoja ideoita uudestaan ja uudestaan, vaikka ympäristöt muuttuisivatkin.

Hitaasti mutta varmasti

Pelattavuus on pääasiassa hiiviskelyä, enemmän kuin kauhupeleissä yleensä, koska pelkästään nopea liikkuminen voi kiinnittää kuuntelijoiden huomion ja peli on päättänyt käyttää ideaa jossa hirviö teleporttaa suoraan pelaajan taakse ja tappaa tämän, jos pelaaja tuottaa liikaa meteliä. Tämä ei muutoin olisi huono idea, mutta pelissä on todella paljon kohtia jotka muuttuvat laahavan hitaiksi juuri siksi, kun pelaajan täytyy tehdä kaikki hyvin hitaasti ja varovaisesti. Etenkin ovien avaaminen ja vastaava on jotakin mitä tehdään uudestaan ja uudestaan joka paikassa ja vaikka peli on pituudeltaan melko hillitty, alkavat tietyt osat todella kyllästyttää puoleen väliin mennessä. Peliin tulee lisää muuttujia hiljalleen ja osa muuttuu vakiokamaksi, kuten esineiden heittely, mutta monesti pelin rytmitys ei osaa ottaa mistään mitään irti.

Kaikki osat joissa kuuntelija sattumalta saapuu paikalle ja sitten syystä tai toisesta vaan hengailee paikalla ovat niin keinotekoisen haastavia että ne muuttuvat ärsyttäväksi. Monesti kuuntelija saattaa kävellä kehää, tai jonkin vetovoiman vaikutuksesta lähestyy suoraan pelaajaa, vaikka pelaaja ei tekisi yhtään mitään. Tämän voi tietysti perustella sillä että ihminen hengittää ja se voi täydessä hiljaisuudessa houkuttaa kuuntelijaa, mutta ulkona se harvemmin on se kuuluvin osa. Ajoittain pelissä ympäristö peittää pelaajan ääntä, samalla tavalla kun ajoittain ympäristössä on paljon ääntä tuottavaa materiaalia, usein maassa, mutta näistäkään ei ole saatu irti mitään ihmeellistä, vaan samoja juttuja toistetaan uudestaan ja uudestaan ilman isompaa kehitystä tai mitään innovatiivista.

Kauhupelien joukossa tämä menee aika lähelle Alien: Isolationia, mikä ei omissa kirjoissa ole erityisen hyvä asia, sillä Isolation ei isommin napannut. Kummallakin pelillä on selvä oma tyylinsä ja ideansa jonka ympärille rakentaa mutta Hiljainen paikka on aihe josta saisi paljon enemmänkin aikaiseksi, jos viitsisi oikeasti nähdä vaivaa ja etsiä jotakin vähän omalaatuisempaa näkökulmaa eikä vain poimia parhaita paljoa elokuvasta.

Yhteenveto

Quiet Place: Road Ahead ei se paras kauhupeli olekaan, niin ainakin se osaa yhdistellä muutamia aiheeseen kuuluvia ideoita selviytymiskauhukokonaisuudeksi. Tarina ei ole se vahvin ja tekeminen pelissä muuttuu nopeasti melko itseääntoistavaksi ja paikoin hieman keinotekoisen vaikeaksi kauhuksi.

+ Aiheeseen kuuluva tunnelma

+ Paljon hyviä ideoita

- Paikoin heikko rytmitys

- Keinotekoinen haastetaso

Arvosana: 4,8

Huonommalla puolella

Huggy Wuggyn kappale

Poppyn leikkiaika: Jakso 1

PlayStation Plus: Premium

Poppy Playtime: Chapter 1

Ensimmäinen peli satukirjassa joka käsittelee leikkimaan kauhua. Tämä on nimellisesti ollut jokseenkin tuttu, mutta pelattuani tätä, ajatukset tästä pelistä olivat hyvin erilaiset, mitä ne olivat tämän jakson pelaamisen jälkeen.

Leikkimaassa on tylsää

Pelaaja on jumissa lasten leikkimaailmassa joka on juuri niin veikä kuin pitääkin. Paikassa on sellainen tietty fiilis, että kaikki ei ole kunnossa. Hyvin samanlainen fiilis mitä Five Nights at Freddy's sarjassa on. Hitaan ja epämääräisen alun aikana saadaan vähän taustaa paikasta ja seuraavaksi näkyviin tulee tämän jakson maskotti, Huggy Wuggy, joka on juuri niin karmivan lelun näköinen kuin pitääkin. Tarinallisesti kokonaisuutta täydennetään piilossa olevilla videonauhoilla, mutta iso osa Poppy Playtimen tarinasta ja tapahtumien taustoista on helposti sivuutettavissa jos ympäristöjen tutkinta ei isommin kiinnosta, VHS nauhojen katsominen ei kiinnosta.

Pelattavuudessa paikkojen tutkiminen on kuitenkin pakollista, toisissa paikoissa enemmän kuin toisissa. Jotta pääsee ensimmäisestä alueesta eteenpäin, pitää harrastaa paikkojen tutkimista ja kevyttä pulmanratkontaa, mitä tulee vastaan myöhemminkin että saa haltuunsa kaikki tarvittavat tiedot ja esineet. Luvassa on myös kohtaaminen jakson hirviön kanssa, mikä on pakokauhua nostattava pätkä, mutta siinä on myös tietyt turhauttavat puolensa.

Poppy Playtime on melko heikosti rytmitetty peli, muutamilla lisävivahteilla pelattavuudessa, jotka eivät kuitenkaan kokonaisuutta isommin pelasta tai paranna. Koska iso osa peliä on puhdasta harhailua, alkaa kokonaisuus nopeasti kyllästyttää. Pelattavuus on kelvollisella tasolla on mikä on melko laiha lohtu, koska pelin rakenne ei ole kelvollisella tasolla. Vaikka pelin ympäristöt ovat ihan kivan näköisiä ja sellainen tietty hermostuttava tunnelma on alusta asti läsnä, ei tästä kokonaisuudesta saa tämän ensimmäisen jakson perusteella paljoakaan irti eikä lopuksi ole mitään isompia intressejä pelata muitakaan osia. Tämän pelin läpäisee hyvin nopeasti, mikä on tavallaan jopa hyvä asia, koska pidempänä kokonaisuutena, tähän olisi todennäköisesti kyllästynyt täysin ennen loppua.

Yhteenveto

Poppy Playtime: Chapter 1 on lyhyt ja paikoin epäselvä kokonaisuus erilaisia osuuksia joille yhteistä on se, että paikkoja joko tutkiktaan kyllästymiseen asti, ratkotaan kevyitä pulmia tai liikutaan yritys-erehdys tyylillä. Asetelma ei ole huono, mutta pelin yleinen rytmitys tekee tästä suht turhauttavan kauhupelin jolla on hyvin vähän tarjottavaa. Tuskin muut jaksot ovat tätä parempia.

+ Pelattavuus on kelvollinen

- Pelin rakenne/rytmitys ei ole

Arvosana: 3,0

Pettymys

Pääarvio

Kauhutunnelmaisena pelinä ehdottomasti yksi onnistuneimpia kokonaisuuksia ja hyvin erilaisella tavalla, mitä siltä ensin itse odotin.

Kauhutunnelmallinen pulmaseikkailu

Alakuloiset silmät

Gloomy Eyes

Vahvat Tim Burton vibat lähes välittömästi, kuten Little Nightmaresin kanssa, joten kiinnostaa ehdottomasti katsoa että millainen peli olisi sisällöltään.

Warm Bodies Tim Burtonin ohjaamana

Pelin kertojana toimii hautausmaan hoitaja joka on ainoa jonka ääntä pelissä kuullaan ja jonka voi löytää lähes jokaiselta alueelta pelissä. Pelin alussa tutustaan myös zombipoikaan nimeltä Gloomy. Gloomy on yksinäinen koska muut lapset eivät leiki hänen kanssaan, vaikka hän ei heitä aikoisikaan syödä ja koska zombeja metsästetään raivokkaasti, on Gloomy vaarassa kun liikkuu vähänkin enemmän enemmän ihmisten lähettyvilllä. Pelin toinen päähahmo puolestaan on suurisilmäinen saparohiuksinen tyttö nimeltä Nena, joka on kiinnostunut zombeista, vaikka hänen ukkinsa onkin paikallinen pappi ja selvä kiihkoilija, joka johtaa zombienmetsästäjiä. Kahden päähahmon tiet yhdistyvät varsin nopeasti, kun molemmat etsivät jo kauan kadoksissa ollutta aurinkoa.

Koko asetelmasta huokuu sellainen synkkä fantasia joka osuu hyvin lähelle sellaista tyyliä, jota monissa Tim Burtonin elokuvissa on, oli sitten kyseessä Beetlejuice tai Corpse Bride. Sellainen makabeeri tunnelma, mutta tietyllä kevyellä lapsillekin sopivalla tavalla esitettynä. Lisäksi ympäristöjen ja graafisen tyylin kautta kokonaisuuteen tulee sellainen tietty vivahde stop motion animaatiota. Tyyliseikoiltaan ja eri teemoiltaan peli toimii erittäin hyvin ja on rytmitetty toimivaksi kokoniasuudeksi sopivasti vaihtuvilla ympäristöillä. Tarina kestää tarpeeksi pitkään että ei tunnu lyhyeltä, mutta ei myöskään jatku pidempään kuin tarpeen. Omat huvittavuutensa kokonaisuuteen tuovat papin johtamat KKK tyyliset selootitkin.

Pulmahiiviskelyjenkin parissa sitä parempaa puolta

Peli on pääasiassa pulmapeli kauhuelementeillä ja hiiviskelyllä, sopivassa suhteessa. Mukana voisi olla enemmänkin vaihtelua ja mahdollisesti vähemmän pulmanratkontaa, mutta koska peli pyrkii pysymään rentona seikkailuna, ei mikään osa kokonaisuudessa ole erityisen vaikea, vaikka mukana onkin jokunen astetta ärsyttävämpi pätki jossa voi joutua vähän kokeilemaan vaihtoehtoja. Kahta eri hahmoa käytetään hieman hyödyksi kokonaisuudessa sillä Gloomy on vahva ja pystyy kantamaan ja heittämään tavaroita joita Nena ei jaksa, mutta Nena on ketterä ja fiksu, pystyn kiipeämään paikkoihin joihin Gloomy ei pääse käyttämään teknisiä laitteita joita Gloomy ei tajua. Nätä mekaniikkoja käytetään hieman, samalla tavalla kuin välillä pitää hiiviskellä niin että kaapuhahmot eivät näe.

Gloomy Eyes on ihan kiva peli kokonaisuutena, sopivan pituinen ja tyyliseikoiltaan todella hyvin rakennettu. Itse en isommin lämpene yhdistelmälle pulmanratkontaa ja hiiviskelyä, mutta pulmapelien keskuudessa tämä on niitä parempia. Vaihtelua olisi saanut olla enemmänkin sillä vaikka mukana on muutamia erilaisempiakin kohtauksia, niin pääasiassa kokonaisuudessa on sellainen tietty samankaltaisuuden kierre, vaikka kentistä onkin tehty sopivan suppeita ja syvällisesti rakennettuja. Ensimmäinen kentti erityisesti toimii hyvin suppeana esittelynä siitä, mitä peli parhaimmillaan on ja Nenan ensimmäinen kenttä on aivan samaa maata.

Kokonaisuutena hyvä peli jonka pelaa helposti päivässä läpi ilman mitään isompaa stressiä tai kauhusäikyttelyä. Hyvin rytmitetty ja kivan näköinen katsella.

Yhteenveto

Gloomy Eyes on kauhutunnelmallinen seikkailupeli pulmanratkonnalla. Kauhutunnelmaltaan peli on melko kevyt, ilman säikyttelyä, mutta erittäin toimiva ja viihdyttävää katseltavaa. Tyyli on pelin suurimpia valttikortteja aina grafiikasta alkaen ja jatkuen todella hyvään kertojaääneen. Tarina on simppeli, mutta toimiva eikä kestä tarpeettoman pitkään. Pulmapelien joukossa ehdottomasti sitä parempaa päätyä.

+ Graafinen tyyli monine yksityiskohtineen

+ Tarina ja kerronta toimivat hyvin yhdessä

- Vaihtelua saisi olla enemmän

- Hiiviskely ja pulmanratkonta pääpointteina

Arvosana: 7,6

Erityinen

Monissa tapauksissa pelistä ei keksi paljoa sanottavaa koska siinä ei ole mitään omaa, vaan enemmänkin jotakin mikä on nähty monesti ennenkin. Tai sitten demo on alusta asti niin pirun tylsä.

Summataan nopeasti ne joista ei merkittävästi sanottavaa keksi toistamatta itseään ja sitten käydään top 3 parhaat demot joita Next Festin aikana tuli pelattua.

Tuo oitis mieleen pelin WolfQuest ja siihen verrattuna kehitystä on tapahtunut hieman kun mukana on jokunen mekaniikka ja idea joita toisessa ei ollut. Pääasiassa tehtäviä on enemmän, mutta harmillisesti pelattavuus ei ole kehittynyt juuri yhtään sillä pelaaminen on todella huteralla tasolla ja siitä syystä pelin hyvistäkään ideoista ei paljoa irti saa. Lisäksi ympäristö on suoraan tylsä ja melko tyhjä, vaikka kyseessä demo onkin. Vaikka idea susilauman perustamisesta ja kehittämisestä onkin hyvältä kuullostava niin tälläisellä pelattavuudella sitä ei kestä montaa tuntia.

Diablo villissä lännessä jossa jokin outo rutto on muuttanut jäniksetkin vihamielisiksi pelaajaa kohtaan. Erilaisia aseita on ihan kivasti saatavilla ja ammuksia ei tarvitse miettiä. Ongelma on kuitenkin siinä että tämä pelattavuus on vähän sitä epätarkempaa sorttia kun vihollisia pitäisi ammuskella. Siihen pääsee kiinni aika hyvin, mutta täytyy sanoa että tietyssä vaiheessa demoa haaste pomppaa aika paljon ja samalla myös tietty epäselvyys siitä että tekeekö jotain väärin. Hyvä idea josta saisi irti vähän enemmänkin, mutta toteutuksen kautta tämä on niitä tapauksia jota tuskin tulee koskaan hankittua, sillä Incredible Adventures of Van Helsing sarja tarjoaa samaa, puhumattakaan monista muista Diablon kaltaisista peleistä roinamäärineen.

Godzilla tappelupeli kuullostaa oitis hyvältä sillä viimeisin jota pelasin vähän enemmän oli Godzilla: Unleashed PS2:lla. Tämä on se Xboxin peli joka oli kilpailijan puolella. Demon kautta pääsee kokeilemaan kaupungintuhoamista, josta ei lopulta paljoa sanottavaa ole. Ihan kivaa mutta siinä huomaa todella nopeasti miten rajalliset pelimerkit pelaajalla on käytössään ja miten nopeasti peli toistaa itseään. Lisäksi pelattavuudessa on sellainen tietty kulmikkuus jota ei ole remasteroinnissa yhtään siloiteltu. Tappelupeli tosin on se mikä kiinnostaisi enemmän War of the Monsters hengessä.

Oitis houkuttelevalta vaikuttava peli ihmissusien metsästämisestä mutta tämän kanssa olisi pitänyt alkaa säätää omaa maailmaa kaikkine asetuksineen joten tämän pelaaminen päättyi jo siihen. Eikä ole ainoa kaltaisensa jossa demoa aloitti vähän mutta sitten olisi pitänyt tehdä X tai Y ja lopputulos oli: Kiitos mutta ei kiitos, seuraava demo.

Vampire Surivors mutta tällä kertaa Warhammer 40K & Age of Sigmar hahmoilla ja asiaan kuuluvilla varusteilla. Tuttua survivors kamaa jossa vihollisia puskee päälle loputtomasti ja sitten niitä pitäisi alkaa hävittämään mitä erilasimmilla aseilla, pyrkien jatkamaan mahdollisimman pitkään. Vastaavia pelejä on osunut kohdalla valtavasti ja ne ovat aika samanlaisia. Tämän pelin valttina on juurikin tämä Warhammer asetelma josta saa kyllä paljon irti.

Kiinnostava idea mutta tämä saattaa olla kaikista raskain demo mitä pelasinn ja se alkaa aivan liian hitaasti. Ensimmäinen persoona Skyrim tyyliin ei sekään houkuta, joten tämän pelaaminen jäi erittäin vähäiseksi, vaikka siinä olikin mukana kiinnostavia mahdollisuuksia ja asetelma oli oitis hyvältä vaikuttava. Harmi että pelissä ei otettu mitään irti mistään.

Kuin yhdistelmä Hadesia ja Vampire Surivorsia, mutta Bloodborne hahmolla. Rakenne on kuin Hadesissa jossa valitaan huone ja sitten mennään eteenpäin roguelike tyyliin. Mutta toiminta on automaattista kuin Survivors genressä ja vihollisia tulee joka huoneessa tuhottomasti vastaan. Tämä olisi toiminut paremmin jos se olisi ollut enemmän kuin Hades, mutta ei tällä kertaa.

Tämä on olevinaan se ensimmäinen FPS soulslike ja tähän voin sanoa että ei muuten ole. Eikä tälläisenä mitenkään onnistu erottumaan joukosta johon kuuluvat sekä Valor Mortis että eräs josta lisää myöhemmin. FPS pelaamiseen ei pääse kunnolla sisään kun ammuskelu toimii juuri ja juuri, pelissä on jotkin ihmeelliset säännöt hirviöiden kanssa ja ympäristö on tylsää metsää. Perusräiskintää mutta heikosti ja kömpelösti toteutettua sellaista.

Välilyönti tekee kaiken, elikkä tässä tapauksessa lyö miekalla. Ideana tosin on lyödä siten että oma isku torjuu vihollisen iskun ja kun vihu on stunissa, niin sitten hakataan tästä paskat pihalla. Kiva idea mutta ei mitenkään erityisen hyvin nappaa koska on alusta asti vähän turhauttavan haastava.

Graafisesti lähes silmiä särkevän huono ja likainen. Tarinallisesti aika nysä ja nojaa todella vahvasti tekstin määrään kun pelissä istutaan tietokoneella. Keskustelut joita pelissä tulee vastaan eivät nekään mitenkään vakuuta. Tuntuu todella nopeasti ja tehdyltä ja lähemmäs juosten kustulta.

Vahvaa Castlevania henkeä mutta puuduttavalla ääniraidalla ja viiveellisellä ja kömpelöllä pelattavuudella joka alkaa aika nopeasti kyllästyttää. Asetelma on todella hyvä, mutta toteutus jää todella kauas siitä mitä sen nykypäivän pelinä ehdottomasti pitäisi olla. Siis tämä on pelattavuudeltaan huonompi kuin NES aikakauden Castlevaniat, mikä kertoo että kuka ikinä tämän tekikään, ei nähnyt vaivaa sen eteen. Vaikka pelissä pelataankin itse Vlad Tepesillä ja laitetaan porukkaa seipääseen.

Kiinnostava, joskin liian simppeli länkkäri jossa liikutaan ja ammuskelullaan. Vihollisten tappaminen lisää aikaa kelloon kun taas laataminen vie sitä pois. Lisäksi kello tikittää kokoajan joten toiminnan pitää olla nopeaa. Tämäkin on aika heppoisesti tehty peli mikä näkyy ulkoasussa ja valikoissa vähän liian selvästi.

Peruskiva shmup scifi teemalla ja ihan ok pelattavuudella. Haastava kuten monet muutkin mutta ihan kivaa viihdettä. Ei mitään ihmeellistä kaltaistensa joukossa mutta toimii.

Simppeliä beat em up hupia, mutta niin suurella tekstitulvalla että kiinnostus loppui tähän peliin aika nopeasti. Ennenkuin se ehti kunnolla alkaakaan. Graafisesti retrolla tavalla kivan näköinen ja pelattavuudessakin ihan kelvollinen, mutta suuressa demo määrässä ei onnistunut vakuuttamaan tarpeeksi nopeasti muusta kuin siitä, että ei tätä kauaa jaksaisi.

Hyvin vahva ehdokas top kolmoseen sillä tämän parissa viihdyin selvästi astetta enemmän ja vastaavia pelejä oli muutama muukin. Idea on erittäin simppeli ja siksi siitä ei paljoa sanottaa keksi. Ideana on silputa rahaa nopeammin ja nopeammin erilaisten tehosteiden kanssa ja käyttöönsä saa myös päivityksiä kuten räjähtäviä seteleitä ja muuta kivaa. Ehdottomasti yksi koukuttavampia pelejä kaltaistensa joukossa, vaikka sen saakin tietyssä vaiheessa pisteeseen jossa peli pelaa itse itseään.

Erinomainen hahmonluonti. Tuo mieleen pelin, josta ei demoa tullut koskaan vastaan, She Will Punish Them, joskin tällä kertaa pelaaja luo itselleen haltijan succubusin sijaan. Tosin yksi Darth Maul vivahteinen vaihtoehto menee enemmän siihen demonimaisempaan suuntaan. Hyvän hahmonluonnin jälkeen päästään aika simppeliin toimintaan kiinni ja tämän kohdalla voisi sanoa että peli ei ole suoraan huono, mutta siinä ei ole juuri mitään sellaista mikä nostaisi sen monien samanlataisten joukosta esiin. Toiminta on ihan kivaa, mutta siihen kyllästyy suht pian kun sisältöä pelissä on selvästi vähemmän mitä materiaalia hahmonluonnissa on.

Todella koukuttava ja simppeliä pulttien avaamista pienillä muuttujilla. Itse voisin helposti kuvitella pelaavani jotakin tälläistä peliä aina vähän silloin tällöin, tai melko paljon jos se olisi puhelimessa. Kevyttä pulmanratkontaa joka toimii erittäin hyvin. Mutta paljoa sanottavaa tästä ei mieleen tule, vaikka demo hyvä olikin.

Tuo mieleen Telltalen Minecraft Story Moden, joskin tällä kertaa kaikki on tekstinä ja pelihahmot hieman älähtelevät puhuessaan. Murhamysteeri jossa pulmanratkonta on isossa osassa. Siellä täällä on myös Among Usista tuttujakin juttuja, mutta vaikea uskoa että tämä peli onnistuisi tälläisenään merkittävästi iskemään.

Vahvasti samanlainen kuin What the Buck, mutta 3D peli jossa liikutaan viljapellolla ja kynnetään kaikki vilja, mitä on aivan pirusti. Mutta kun leikkaa tarpeeksi viljaa, voi päivittää ominaisuuksiaan. Oikeilla tavoilla koukuttavaa pelattavaa johon saisi äkkiä upotettua useamman tunnin. Helposti yksi yllättävämpiä demoja ja tämän jälkeen hengenheimolaisia löytyi useampi lisää demovalikoimasta.

Jatkoa Stories pelille, mutta pelattavuus on kehittynyt selvästi enemmän, vaikkakaan ei ole merkittävästi parantunut siinä samalla. Taisteluosuudet tuntuvat pääasiassa täytteeltä ennen erilaisia tarinallisia valintoja joita pelin aikana tulee vastaan valtavasti, kun pelaaja yrittää viedä tarinan päätökseen monien väärien reittien kautta. Sanotaan että tämä voisi olla ihan kiva peli, mutta se ei pelattavuudessaan vakuuta niin merkittävästi että siihen isommin uppoutuisi, koska niin suurta kehitysät ei ole tapahtunut edelliseen nähden eikä kertojakaan isommin uppoudu erilaisiin hahmoihin selostaessaa tarinaa.

3. Entuudestaan tuttu peli ja demoa on odotettu. Erittäin hyvä tapa tutustua siihen mitä pelillä on tarjottavana, mutta myös osoittaa että ihan kaikki ei ole kunnossa.

FPS Souls

Eschatonin pyssyt

Guns of Eschaton

Länkkäriteemaa tietyin yliluonnollisin elementein ja selvin haastein joilla souls-like puolta saadaan tuotua paremmin esiin tälläisessäkin asetelmassa jossa niitä tyypillisimpiä rakennuspalikoita ei voi käyttää. Länkkäriteema on joka tapauksessa yksi niitä, mikä lisää oitis tyyliseikkoja kokonaisuuteen.

Vahvuuksia on, mutta myös niitä heikkouksia

FPS souls-like länkkäriasetelmassa vaikuttaa oitis erittäin kiinnostavalta, joten päätyi itsellä oitis toivelistalle/muistilistalla ja demoa jäätiin odottamaan, hyvä että sellainen tuli, sillä se antaa erittäin hyvät puitteet ymmärtää että millainen peli onkaan kyseessä. Sanottakoon heti että ei ole enää toivelistalla, vaikka pelissä selvät vahvuutensa onkin, siinä on kuitenkin myös muutama turhauttavuus jotka vähentävät kiinnostusta peliä kohtaan ja yksi niistä on demon lopussa oleva pomotaistelu, joka on todella turhauttava mekaniikkoineen ja suht vaativa eri toimintaosien käytössä ja hallinnassa.

Nopeasti pelissä korostuu se hitaan suunnitelmallinen villin lännen tunnelma. Revolverissa on kuusi ammusta ja laataminen on hidasta. Syystä tai toisesta pelihahmo lataa nopeasti vain jos ampuu kaikki kudit ja muutoin hän hitaasti lataa ne ammutut. Kiväärissä taas on vain yksi ammus, mutta kantama ja vahinkoa on kovempaa tasoa. Oman haastensa tähän tuo se, että pelissä on rajallisesti hiekkaa, joka toimii lataamiseen ja yksi kiväärin ammus vie merkittävästi enemmän hiekkaa kuin koko sylinteri revolverin ammuksia. Tämä on yksi asia mikä tekee pelistä haastavan, mutta se todellinen haaste on enemmänkin vihollisissa ja tarkkuudessa, jota peli pelaajaltaan odottaa.

Merkittävä tekijä ovat vihollisten heikot kohdat, joihin ampumalla tuottaa joka kerta enemmän vahinkoa ja ampumalla kaikkiin, vihollinen saattaa kaatua oitis. Pelaajalla on mystisiä voimia joista yksi on kyky nähdä nämä heikot kohdat ja uusien vihollisten kohdalla on erittäin tärkeää käyttää sitä, jotta oppii mihin pitää ampua. Tähtääminen onnistuu hiirellä hyvin ja haaste tulee lähinnä jos etäisyyttä on enemmän ja kohta on pieni. Selvästi souls-likemaisempi vivahde tulee torjumisesta, jossa mystinen toinen käsipari torjuu vihollisten ammuksia ja linssivälähdys vieläpä kertaa milloin näin pitäisi tehdä. Hyvällä torjunnalla pääsee iskemään oitis takaisin ja lisäksi tämä mekaniikka on syytä sisäistää, koska vahinkoa pelihahmoa ei kestä juuri yhtään.

Se varsinainen ongelma kokonaisuudessa tulee siitä, että suht suoraviivaisessa etenemisessä tietynlaiset viholliset todella ottavat päähän erittäin nopeasti, kun taas toiset ovat erittäin hyvin tehtyjä ja teemaan sopivia. Hitaus ei aina ole valittia, mutta tämä vaikuttaa sellaiselta peliltä josta voisi saada ihan mukavasti irti, vaikka siinä selkeitä ärsyttävyyksiä onkin.

Ei sitä mitä odotin, mutta ei täysin toivotonkaan

Aina välillä pelissä kohdataan sheriffi, joka antaa hieman tietoja siitä, mitä on meneillään ja miten matka etenee. Tarinallisesti tämä on hyvin köyhältä vaikuttava tapaus, joskin demon tapauksessa pääpainon pitäisikin olla pelattavuudessa ennen kaikkea muuta. Tämän pelin tapauksessa ammuskelu toimii hyvin, kaikessa suunnitelmallisessa etenemisessään, mutta muutoin liikkuminen on vähän niin ja näin ja aina ei ole selvää että mitä kaikkea pelaaja voikaan tehdä syöksyliikkeellään ja onnistuuko kiipeäminen syöksyn päätteeksi. Kunnollinen lähietäisyyden hyökkäys olisi myös erittäin tarpeellinen ja muutekin tuntuu että tämä ei ole haastellisesti sieltä tasapainoisimmasta päästä, joskin se alkaa tuntua enemmän pomotaistelussa, joka ei tunnu alkupään pomotaistelulta, eikä vakuuta pomotaisteluna muutenkaan, mikä  on souls-like genressä aika iso ongelma.

Pääasiassa ärsyttävyydet ovat tietyissä vihollisissa jotka ovat sitä yliluonnollisempaa kastia ja todella rasittavia liikkumisen, sekä heikkojen kohtien tapauksessa. Koska pelissä on rajallisesti ammuksia, korostaa peli rytmissään hitaampaa lähestymistapaa ja tästä syystä kokonaisuudesta on paikoin haastavaa todella nauttia. Mutta tyylillisesti pelissä on hyvää otetta ja mahdollisuuksiakin on, jos se kokonainen peli alkaa selkeämmin ja paremmalla rytmillä, eikä peli muutenkaan ylikäytä niitä ärsyttävimpiä vihollistyyppejä ja ottaa enemmän irti länkkäriasetelmastaan.

Vaikka peli demon perusteella on merkittävästi hitaampi ja tarkkuutta vaativampi peli mitä odotin sen olevan, niin en uskonut että kyseessä on nopeatempoinen FPS, vaan enemmänkin souls-like henkinen versio Call of Juarez: Gunslinger pelistä, mutta suurella määrällä yliluonnollisia lisiä kokonaisuuteen. Demo antaa ihan hyvän kuvan siitä mitä odottaa, vaikka se ei enää ihan niin houkuttelevalta vaikutakaan.

Yhteenveto

Guns of Eschaton on haastava, mutta erittäin tyylikäs tapaus jossa selvää souls-like henkeä FPS westernissä, jonka toiminnassa on jatkuva suunnitelmallisuus ja varovaisuus mukana, koska pelihahmo ei ole merkittävästi vihollisia kestävämpi, mutta on merkittävästi paremmin varustautunut. Teema itsessään iskee todella hyvin, mutta demon aikana huomaa myös miten vaati peli mekaniikkojen ja pelattavuuden kanssa onkaan. Voisi olla kiinnostavaa pelattavaa, mutta ei täysin vakuuttanut.

+ Länkkäriteema

+ Ammuskelu erikoisominaisuuksineen

+ Tyyliseikat ovat huipputasoa

- Tarina jää köyhäksi

- Monet ärsyttävät vihollistyypit

- Pomotaistelu

Arvosana: 7,6

Erityinen

2. Demona ei välttämättä se kattavin, koska esittelee vain yhden osan kokonaisuudesta. Mutta toistaalta se on yksi sellainen osa joka oitis lisäsi kiinnostusta tätä peliä kohtaan merkittävästi. Enemmän kuin yhtäkään toista peliä demoista.

Kunniattomat paskiaisetkin tulisivat kateellisiksi

Nekome: Natsin metsästäjä

Nekome: Nazi Hunter

Peli joka on ehkä se suurin yllättäjä kokonaisuudessa, positiivisella tavalla. Sanotaan että tästä tuntee kyllä sen matalamman budjetin, mutta tämä on ehdottomasti yksi sellainen peli, joka ansaitsi oitis paikkansa toivelistalla, vaikka jäikin lopulta hopeasijalle demojoukossa. Mutta se saattaa olla todennäköisin peli jonka jossain kohtaa hankkisin itselle.

Natseja laitetaan verisesti lihoiksi Batman taistelusysteemillä

Demon aikana tarinasta ei saa irti mitään, vaan demossa tutustutaan ainoastaan taistelusysteemiin ja satunnaiseen hiiviskelyyn kun liikutaan huoneesta seuraavaan ja tapetaan kaikki mitä huoneessa vastaan tulee. Viholliset muuttuvat aste asteelta haastavammiksi, mutta pelaaja on erittäin tehokas tappaja joka kykenee ottamaan yhteen useamman vihollisen kanssa yhtä aikaa.

Kaikessa yksinkertaisuudessaan taistelusysteemi on tuttu Batman Arkham sarjasta. Yksi nappi on lyömistä varten, yksi nappi on torjumista varten. Yksi nappi hoitaa teloitukset ja yhdellä poimitaan esineitä maasta ja yhdellä potkaistaan. Muutama erikoishyökkäyskin on käytettävissä ja pelihahmoa voi tietyn väliajoin päivittää tehokkaammaksi tappajaksi. Pääasiassa kokonaisuus toimii erittäin hyvin, ilman mitään isompia ongelmia, mutta peli ei myöskään merkittävästi kehitä systeemi mihinkään suuntaan. Siis tavallaan taistelusysteemi, yhdistettynä pelin hivenen sarjakuvamaiseen graafiseen tyyliin tuo myös mieleen pelin Sifu, varsinkin kun aseeksi ottaa putken pätkän tehostamaan lähitaistelua.

Tässä taistelusysteemissä on juuri "sitä jotakin" mikä oitis nappaa. En tiennyt tästä pelistä etukäteen yhtään mitään, mutta tämän demon jälkeen tämä on oitis yksi näitä selvästi kiinnostavampia pelejä ja ihan pelkästään taistelusysteemin vuoksi. Siis sanotaan että systeemi ei ole yhtä jämpti, mitä se on Batmanin ja Talionin tapauksessa ollut, eikä päästä edes Mad Maxin tasolle, mutta systeemi on jämptimpi ja osuvampi mitä se on ollut monissa lite versioissa tästä systeemistä, kuten Stories pelissä tai LEGO Batmanissa.

Se että tarinasta ei saa irti mitään näin etukäteen ei ole kovin iso juttu, kun tässä huomaa että pelattavuus on erittäin hyvällä tasolla ja se kyllä kantaa vähän pidemmälle, varsinkin kun kyseessä on todennäköisesti tälläinen halvemman tasoinen peli, koska mikään AAA tai edes AA peli ei ole kyseessä, vaan lähempänä indie settiä, mutta erittäin hyvin tehdyltä vaikuttaa. Sitä paitsi, peli jossa saa pistään natseja lihoiksi kuin Kunniattomissa paskiaisissa, vaikuttaa oitis erittäin hyvältä jo pelkästään ideallaan ja asetelmallaan.

Tyylikäs sekä graafisesti että teemallisesti

Verta riittää, se on selvä. Tämä on peli sieltä verisemmästä päästä koska pelihahmo käyttää veistä natsien tappamiseen ja tahrii siinä samalla itsensä heti ensimmäisen vihollisen kohdalla. Hurmeinen tyyli ei silti tunnu niin yliampuvalta mitä se on joissakin Quentin Tarantinon elokuvissa, vaan tässä on sellaista tiettyä tyylittelyä, mikä toimii erittäin hyvin. Tyylikkyydestä peli ottaa oitis isot pisteet ja muutenkin peli on erittäin hyvin tehty graafisessa mielessä. Itse kuvailisin tätä grafiikkaa hieman sarjakuvamaiseksi animaatioksi jossa ei yritetäkään tehdä mitään turhan realistista. Tälläinen tyyli puhutteluu erittäin paljon, osittain siksi koska siinä on vähän sitä samaa graafista tyyliä mitä oli useissa PS2 aikakauden peleissä, joita edelleen muistelee lämmöllä.

Teema itsessään ei ole mitään kovin erikoista, mutta pelissä otetaan hienosti irti edes jotakin kokonaisuudesta. Wolfenstein, mutta ilman ammuskelua ei ole välttämättä ole se kuvaavin tapa, mutta koska pelin tarina ja syvällisempi asetelma eivät käy demossa selväksi, niin mennään arvailun varassa että millainen natsinmetsästäjä on kyseessä ja millä motivaatiolla. Oli mitä oli, peli ainakin puhuttelee selvästi ja voisi hyvinkin olla yksi hankinta tulevaisuudessa.

Yhteenveto

Nekome: Nazi Hunter on yllättävän hyvä, joskin melko rajallinen demo, joka onnistui oitis herättämään kiinnostuksen peliä kohtaan. Graafisesti tyylikäs, erittäin verinen toimintapeli fantastisella toimintasysteemillä joka on selvää Batman: Arkham tyyliä ja on toteutettu napakasta. Demossa saa erittäin hyvin toiminnasta, joskin tarinasta ei saa mitään. Tämä on kuitenkin juuri sellainen beat em up henkinen peli joka selvästi toistostaan huolimatta on nopeasti erittäin kiinnostava tapaus ja välitön lisäys omalle listalle.

+ Toimintasysteemi ja sen toteutus

+ Graafinen tyyli kaikessa verisyydessään

- Hyvin itseääntoistava

- Demo ei anna tarinasta mitään

Arvosana: 7,8

Erityinen

1. Mahdollisesti se kaikista onnistuin demo, koska se tarjoaa erittäin kattavan otteen kokonaisuudesta ja siitä mitä peliltä sitten voikaan odottaa. Tässä näkee ne heikkoudet, mutta myös piilevat vahvuudet genressä, joka on niitä kiinnostavampia ja joita mielellään pelaisi enemmänkin.

Critical Role iskee jälleen

Rokkipedot

Rock Beasts

Hyvin samanlaisia vivahteita mitä Dispatch antoi, mutta selvästi pienemmällä budjetilla. Mutta pelissä kuulee useampaa Critical Role porukan jäsentä, joista Sam Rigel on tällä kertaa mahdollisesti näkyvämmässä roolissa, Laura Baileyn, Matthew Mercerin, Marisha Rayn ja Liam O'Brian ollessa sivurooleissa siellä täällä.

Eläinten kaupungin uusin grungebändi

Peli sijoittuu musiikkibisneksen maailmaan, antropomorfisten eläinten maailmassa ja vetää siitä oitis isot pisteet. Pelaajan hahmona toimii nimetön managerihahmo, jonka naamaankaan ei nähdä. Pelaaja aloittaa tuoreen autotallitasolla olevan rokkibändin managerina ja on selvää että melko huteralla tasolla oleva bändi ei tiedä juuri mistään mitään, paitsi soittamisesta. Pelaajan kontolle jää järjestellä kaikki muu ja auttaa nostamaan bändin kuuluisuuteen sieltä pohjalla, joss managerikin tavallaan on. Demossa käydään läpi kolme jaksoa peliä ja sinä aikana ehditään huomata että pelissä on vahvoja Telltale tyylisiä tarinankerrontaelementtejä erilaisten päätösten muodossa. Mutta mukana on myös rytmipelityylinen esitysosuus, mikä on tosin aivan roskaa verrattuna muuhun osaan peli, mikä toimii yllättävän hyvin.

Tarinallisessa mielessä tärkeimpiä osia kokonaisuutta ovat neljä bändin jäsentä ja iso liutu sivuhahmoja siellä täällä. Kokonaisuuta pysyy aika hillityllä tasolla, mutta bändin kanssa huomaa että hahmoihin on panostettu sentään jonkin verran, minkä vuoksi osasta alkaa todella pitämään, vaikka toisia sitten taas lähinnä sietää. Kitaristi on cool ja tavallaan pelaajan moraalinen kompassi. Basisti on kaikessa epävarmuudessaan oikein lupaava hahmo. Rumpali on melkoinen kysymysmerkki ja hyvin sivuhahmomainen. Solisti taas, ihan täysi kusipää.

Tarinallisessa mielessä peli toimii oikein hyvin ja ääninäyttely on kattavasti. Sanotaan että ei tämä mikään seuraava Dispatch ole, mutta pienemmän budjetin Telltale-likena se toimii oikein hyvin, varsinkin jos rytmipeliosuudet heittää automaatille ja keskittyy itse enemmän resurssihallintaan ja tarinallisten päätösten tekoon eläinten kaupungissa, grungebändin ohjaksissa, jonka voi nimetä ihan vapaasti mielensä mukaan.

Valintojen tekemistä bisneksessä ja sen ulkopuolella

Pelaaminen koostuu erilaisten tavoitteiden tekemisestä, esityksen hallinnasta ja resurssien käyttämisestä mitä erilaisimpiin asioihin. Bändillä on elinvoima, hype, mieliala ja raha. Ideana on käyttää rahaa erilaisiin tarvikkeisiin kuten parempiin varusteisiin, mutta myös kolmen muun resurssin hankkimiseen, koska tietyt toiminnot, kuten esitykset, lippujen myynti ja promot vaativat tiettyjä asioita, jotta ne voidaan suorittaa. Päivässä on rajallinen määrä aikaa sillä aamu, päivä, ilta ja yö ovat kaikki aikoja joilloin voi tehdä yhden isommin aktiviteetin jolla saavuttaa jotakin ja tulevaisuudessa odottaa esitys, jota varten kaikki tehdään ja mitä paremmin esitys menee, sitä paremmin rahaa saa taskuunsa ja sitä enemmän taso nousee, mistä saa lisää ominaisuuksia ja vastaavaa.

Samalla kun bändiä manageroidaan, tehdään myös erilaisia valintoja. Osa valinnoista on vapaaehtoisten aktiviittien toimintaa ja osaa on suoraan tarinaan rakennettua materiaalia jossa suhde bändin jäseniin kehittyy pelaajan valintojen mukaan raadollisessa showbisneksessä, johon bändi on kovaa vauhtia yrittämässä erilaisista haasteista huolimatta ja kolmen episodin aikana tehdään jo melko lopulliselta tuntuviakin päätöksiä. Tai ainakin niin voisi olettaa jos kyseessä on samaa kokoluokkaa oleva peli, mitä esimerkiksi Dispatch on. Siinä missä Dispatch oli 8 jakson mittainen, monet Telltale pelit olivat 5 jakson mittaisia. Veikkaisin että Rock Beasts olisi lähempänä 10 kuin 5 jaksoa.

Rock Beast on erittäin lupaavalta vaikuttava tapaus johon sai nopeasti upotettua useamman tunnin ja jossa on selvästi potentiaalia hyvään tarinakokonaisuuteen, vaikka pelissä onkin aika suppeat mahdollisuudet siihen että missä missäkin tilanteessa sanoo tai tekee. Lisäksi tuntuu että sisältöä on aika rajallisesti selkeiden tehtävien ulkopuolle, mikä tekee kokonaisuudesta todella suoraviivaisen. Mahdollisuuksia pelissä on joka tapauksessa kun valinnat muokkaavat sitä että millaista tietä bändi päätyy introssa olevan Iggy Popin esittävän Iggy Pupin radio-ohjelmaan vieraaksi nykypäivässä, kertomaan pelaajan pelaamaan tarinaa, mikä alkoi 1993.

Yhteenveto

Röck Beast on hyvä demo, se on erittäin kattava ja toimii kuin kokeiluversio, laittaen tarinan alulle ja antaen pelaajalle todella selvän kuvan siitä, mitä varsinaisessa pelissä olisi tarjolla. Peliin pääsee sisään suht nopeasti, se on graafisesti kivan näköistä katseltavaa värityskirjatyylisellä piirrosjäljellään ja hyvällä ääninäyttelyllä. Tarinallisten (Telltale-like) pelien joukossa tämä on ehdottomasti niitä kiinnostavampia tapauksia ja jotenkin nämä antropomorfisten eläinten täyttämät maailmat aina kiehtovat.

+ Antropomorfiset eläinhahmot

+ Hyvä ääninäyttely

+ Hyvät mekaniikat

+ Demo on todella kattava / Kokeiluversiomaisuus

- Suppeat valinnat

- Rytmipeliosat

Arvosana: 8,0

Mahtava

Hyvilläkin studioilla tulee huteja silloin tällöin ja tuntuu että viimeaikoina parhaatkin ovat menettäneet otettaan selvästi siitä, mitä he parhaimmillaan ovat aikoinaan pystyneet tekemään.

Kokonaisuutena pelifirma ei kuitenkaan menetä täysin tasoaan, vaikka sillä olisikin meneillään laskukausi. Mutta heikompien pelien jälkeen studion tulisi todella osata ottaa itseään niskasta kiinni.

KUNNIAMAININTOJA

Raven

X-Men Origins: Wolverine tulee ensimmäisenä mieleen ja sitten lähinnä CoD pelejä, mutta useammanlaisia pelejä studiolta tuli, kun se oli aktiivinen, mukana Marvelia ja Star Warsia.

Eidos Montreal

Pääasiassa tukistudio jolla aika vähän kokonaan omia pelejä, mutta niihin kuuluu Marvel's Guardians of the Galaxy, joten tämä ansaitsisi enemmän tilaa kehittyä.

Dontnod

Monenlaisia pelejä on ilmestynyt joten taitoa on, mutta siellä on harmillisesti mukana useampi latteakin ilmestys vaikka ensimmäinen Life is Strange ja Vampyr ovat erinomaisia.

Ubisoft

Paljon materiaalia, mutta viimeaikoina lähinnä Assassin's Creediä. Lisäksi monissa peleissä on vähän liikaa saman kaavan toistoa.

Id Software

Doom studio kaikessa yksinkertaisuudessaan, vaikka tekee muutakin. Sanotaan että tämä on näitä FPS pelien tekijöitä, sillä siinä se on parhaimmillaan ja siinäkin genressä on kohdalle osunut myös selviä huteja.

24. Bandai Namco Studios

Paljon erilaisia pelejä ja sitä kautta tasossa on todella paljon heittelyä. Ehkä ensimmäisenä mieleen tulee Code Vein sarja jossa ensimmäinen todella nappasi, kun taas toinen ei sitten yltänyt samalle tasolle eikä merkittävästi kehittynyt, joten ei mikään varmoja hittejä tekevä studio, mutta potentiaalia on.

23. From Software

Souls-like genren luoja ja vaikeiden pelien tuottaja, jolla on hyvin selvä omanlainen tyylinsä. Sanotaan että ovat saaneet aikaiseksi monta todella hyvää peliä, mutta sellaista varsinaista kehitystä on tapahtunut suht verkkaisesti ja kohdalle on osunut myös huteja, kuten Sekiro, vaikka se paljon palkintoja keräsikin.

22. Firaxis

XCOM studio, jolta on myös tullut fantastinen Marvel's Midnight Suns. Ehdottomasti todella hyvä studio, vaikka onkin parhaimmillaan hyvin tietynlaisessa genressä. Lisäksi Sid Meier pelit eivät ole sieltä parhaasta päästä, mikä laskee studion tasoa.

21. Gunfire Games

Remnant pelien tekijätiimi joka onnistui jättämään nopeasti erittäin hyvän vaikutelman ja kyllähän Darksiders sarja on myös hallussa, sillä Darksiders 4 on tulossa. Osoittanut olevansa näitä vähän parempia studioita sillä vaikka Remnant sarja onkin heidän ainoa oikeasti oma juttunsa, niin se lisää uskoa selvästi Darksider sarjan tulevaisuuteen.

20. AdHoc Studio

Hyvin uusi studio, mutta entiset Telltale Gamesin työntekijät ovat todellakin Telltalen manttelinperijöitä, sillä Dispatch on todellinen taidonnäyte ja lisää tekisi mieli. Tämäkin on näitä pelifirmoja joka on vasta aloittanut, joten odotukset ovat varovaisia, mutta ovat ainakin osoittaneet heti että osaavat tehdä pelejä.

19. Rebel Wolves

Myös todella uusi studio ja vain yksi peli vyön alla, mutta entiset Witcher 3 pelin tekijät ovat osoittaneet Blood of the Dawnwalker pelillä että he ovat studio joka kannattaa pitää mielessä, sillä pelissä on laatua. Erittäin lupaava pelifirma, kunhan ei ala välittömästi kikkailemaan samalla tavalla miten porukka johon aiemmin kuuluivat.

18. Spiders

Studio joka otta pisteet siitä, että se yrittää todella monenlaisia juttuja pelistä toiseen, sillä vaikka tietyt teemat sieltä nousevatkin esiin ja joissakin peleissä ne laatustandartit ovat aika matalia, niin mahdollisuuksia on, koska muutamat pelit, kuten Greedfall ja Steelrising ovat jättäneet erittäin positiviiset vaikutelmat. Varsinkin ensimmäinen Greedfall oli mahtava peli, joskin kakkonen oli sitten melko ala-arvoinen, eli ote on alkanut lipsua.

17. Airship Syndicate

Battle Chasers: Nightwar, Darksiders: Genesis ja Ruined King: League of Legends Story ovat kaikki olleet todella hyvin osuvia pelejä, joten pienestä katalogista huolimatta tämä studio on jättänyt erittäin hyvän vaikutelman, vaikka nimi ei olekaan itsellä vielä jäänyt erityisen vahvasti mieleen.

16. Larian Studios

Divinity sarjan peleistä useampi on napannut todella hyvin ja Baldur's Gate 3 nyt on selvä merkki siitä että tämä porukka osaa keskittyä yksityiskohtiin ja käyttää aikaa jotta saadaan aikaiseksi laatua. Hyvä pelifirma kaikenkaikkiaan, vaikka siellä onkin ollut myös vähän arpomista pelimekaniikoissa, mutta tarinassa ei niinkään. Saattaa hyvinkin korvata BioWaren suht pian länsimaisena roolipelien tekijänä.

15. SuperGiant Games

Hades ja se on pitkälti se yksi peli mikä riittää. Siinä on merkki siitä että tämä studio tietää mitä tekee ja he lisäksi toistivat sen taidon Hades 2:lla. Ehdottomasti yksi parhaita, ellei paras indie pelifirma mitä tällä hetkellä on pinnalla ja itse odotan mielenkiinnolla sitä että mitä he seuraavaksi tekevät. Heidän tasostaan saisi moni ottaa mallia.

14. Bioware

Dragon Age ja Mass Effect sarja ovat niitä jotka todella noustavat tämän studion tasoa selvästi, vaikka studio lopulta pilasikin kummankin sarjan unohtamalla että mikä teki niistä niin hyviä ja änkemällä aivan liikaa wokea peleihinsä. Kyllähän KOTOR oli myös merkittävä tapaus, mutta tämä on niitä pelifirmoja joka tarinoiden kautta todella onnistui aikanaan, mutta on nykyään jo lähemmäs täysin menettänyt otteensa sillä Veilguard oli mekaniikoiltaan hyvä peli, mutta myös aivan liian monella tavalla taantunut sitten Inquisitionin. Studio on enää vain varjo entisestään.

13. Sucker Punch

PS2:lla todella vahvan startin ottanut porukka joka teki Sly Cooper pelit, keräten todella vahvan fanikunnan. InFamous sarja ei sitten ihan samalla tavalla iskenyt, mutta Ghost of Tsushima olikin sitten jo astetta iskevämpi tapaus. Sanotaan että tämä oli parhaimmillaan juurikin PS2:lla ja sieltä itse muistan sen parhaiten, koska vauhti on sittemmin hiipunut aika selvästi.

12. Rocksteady

Batman: Arkham sarja oli selvästi merkki siitä miten paljon tämä studio panostaa peleihin sekä pelattavuudessa, tyylikkyydessä että tarinallisuudessa, joten uskoa tämän porukan peleihin todella oli läpi PS3:n ja PS4:n. Mutta sitten tuli Suicide Squad: Kill the Justice League mikä oli valtava pudotus ja lähemmäs täyttä rienausta, varsinkin kun huomioi mitä he olivat onnistuneet tekemään Batman aiheesta. Yksi peli voi todellakin viedä kaiken luoton pois ja niin tälle firmalle sitten kävi. Arkham City ja Arkham Knight ovat kuitenkin edelleen esimerkillisesti tehtyjä pelejä.

11. Quantic Dream

Tarinallisten pelien yksi merkittävimpiä uranuurtajia joka on konsolisukupolvesta toiseen todella näyttänyt taitonsa, vaikkakin kokonaisuuksissa on monesti ollut myös yhtä ja toista parantamisenvaraa. Heavy Rain oli kuitenkin yksi peli joka todellakin näytti paljon mallia kaikille myöhemmin tulleille valintarakenteisille peleille ja oli QTE mekaniikkojen edelläkävijöitä. Vauhti on kuitenkin hidastanut selvästi, sillä PS5:lle ei ole ilmestynyt uutta peliä.

10. Konami

Varsinkin aikoinaan todella kova studio jolla oli TMNT pelejä vaikka kuinka, sekä Castlevaniat. Viime vuodet tämä on ollut lähinnä varjo siitä mitä se parhaimmillaan voisi olla, mutta katalogissa on sen verran monta huippuhyvää peliä, että ei tätä ihan äkkiä unohda. Siellä on niin Castlevania: Symphony of the Night, kuin 2003 vuoden TMNT animaation pohjalta tehdyt kolme Turtles peliä ja liuta vanhempia, mukana Turtles in Time.

9. Respawn Entertainment

TitanFall 2, Star Wars Jedi 1&2 sekä Star Wars: Zero Company. Hyvää settiä ja täysin erilaisilla tavoilla. Ehdottomasti studio joka kannattaa pitää mielessä, koska siitä on moneen. Jedi 3 on tietysti se seuraava iso juttu, mutta kyllä tästä pelifirmasta voisi olla muuhunkin, sillä Zero Company oli jotakin aivan uutta aiempiin nähden ja sekin toimi oikein hyvin.

8. CD Projekt Red

Witcher 3: Wild Hunt, yksi kaikkien aikojen parhaita pelejä. Cyberpunk 2077, yksi suurimpia pettymyksiä ja täysi skandaali ilmestyessään, mikä vahingoittu koko studion mainetta merkittävästi. Tämä on niitä tapauksia kun pelifirma on kerännyt paljon hyvää uskoa yhdellä pelillä ja sitten hassannut sen kaiken seuraavalla isolla uudella jutullaan. Mutta tämä on kuitenkin yksi niitä firmoja joka todella tuntuu välittävän pelaajistaan ja muistuttaa siitä aina välillä. Witcher 3 remake oli ilmainen niille joilla on alkuperäinen peli ja Songs of the Past DLC, on myös ilmainen.

7. Monolith Production

Useammanlaisia pelejä, joissa täysosumia toistensa perään. FEAR ja erityisesti Middle-Earth: Shadow kaksikko ovat pelejä jotka todella osuvat ja vain parantavat sitä pelattavuutta jota käyttävät. Tämä on yksi suht tuoreita menneitä studioita, jota ainakin itse jään kaipaamaan.

6. Square Enix

Kingdom Hearts ja Final Fantasy ovat isoja nimiä ja vaikka siellä onkin ollut toistuvaa haparointia aina silloin tällöin, niin isona kokonaisuutena tämä on ehdottomasti huippuhyvä pelifirma jolla on paljon laadukasta materiaalia tarjottavanaan. Kyllähän siellä on muutakin, mutta yleensä se genre pysyy samana ja kyllähän tietyt FF sarjan pelit ja pari ensimmäistä numeroitu Kingdom Hearts peliä ovat tämän studion parasta antia. Lisäksi ensi vuonna olisi tarkoitus saada FFVII: Revelation sekä Kindgom Hearts IV, joten Square on vahvoilla.

5. Naughty Dog

Yhteen aikaan ylivoimainen suosikkini, mutta viimeaikoina tuntuu että Tuhma Koira on selvästi menettänyt otteensa. Uncharted 4: Thief's End oli vielä ilmestyessään todellinen mestariteos, mutta sen jälkeen meno ei ole enää yltänyt samaan sillä sekä Uncharted: Lost Legacy että Last of Us 2 olivat merkittäviä pettymyksiä ja fanikunnan testaamista, eikä seuraava peli lupaavalta näytä sekään. Lisäksi meno on ollut todella verkkaista, kun uusia pelejä ei ole PS5:llä näkynyt yhtäkään. Mutta huippupelisarjoja on monta luettelossa PS1:llä, PS2:lla ja PS3-PS4:llä.

4. Remedy

Suomalainen pelifirma ja yksi uniikeimpia pelifirmoja, joka on varsinkin viimevuosina todella onnistunut keräämään vahvaa fanikuntaa, samalla testaten monenlaisia rajoja. Max Payne sarja todella onnistui iskemään ja pienen takeltelun jälkeen Alan Wake on myös näyttänyt kyntensä ja Control saattaa olla vielä vahvempi kokonaisuus. Tämä on ehdottomasti niitä studioita jonka pelit tuntuvat aina olevan "jotakin" ja niissä on ollut erittäin korkea laatutaso uudestaan ja uudestaan, joten Remedyllä menee vahvasti.

3. Telltale Games

Tämä studio todellakin teki pelejä jotka nappasivat uudestaan ja uudestaan, minkä vuoksi on suuri sääli että surkea johto onnistui upottamaan koko studion heikolla raha-asioiden hoidolla. Varsinkin studion todellisen renessanssin aikaan he lähemmäs loivat uudet pelimerkit valintojen kautta muotoutuvaan pelattavuuteen, mikä tuntui toimivan kaikissa asetelmissa ja aiheessa kuin aiheessa. Ehkä juuri siksi tämän pelifirman uppoaminen tuli niin suurena yllätyksenä, vaikka tämä tavallaan onkin yrittämässä uutta nousua, sillä Wolf Among Us 2:n olisi tarkoitus ilmestyä piakkoin.

2. Capcom

Materiaalia, siis on. Huippupelejä, pelkästään Devil May Cry ja Resident Evil ovat niitä täynnä ja lisää on tulossa. Capcom on ehdottomasti yksi niitä studioita joilla on sekä huteja että täysosumia, sekä mahtavia pelisarjoja. Tämä firma ei mene määrä korvaa laadun mentaliteetilla mikä on käynyt selväksi vuodesta toiseen, sillä monesti tuntuu että tämän talon pelisarjat paranevat paranemistaan. Kyllähän siellä on lipsahduksiakin, koska kun on monta rautaa tulessa, ei kaikki mene aina kuin pitäisi (Dragon's Dogma 2), mutta monesti asiat kyllä osuvat kohdalleen.

1. Insomniac Games

Yksi parhaita pelifirmoja koskaan, ei epäilystäkään. Sanotaan että Marvel's Wolverinessa näkyi harmillisesti tietyt nykyajan typeryydet wokettamisesta alkaen, mutta siinä oli paljon hyvää ja suurin ongelma oli vähän liian korkea hype, koska tältä pelifirmalta voi odottaa vähän enemmän, sillä PS1:ltä asti studio on todella onnistunut joko konsolisukupolvella. Välillä on ollut sitä kikkailua ja arpomista, mutta kyllä jokainen alusta on saanut niitä huippupelejä osakseen. Jos nyt Wolverinesta oppivat, niin voivat vielä tehdä korjausliikkeen, tarinankerronnassaan.

Paljon enemmän pelejä kuin vain Marvel vs Capcom tappelupelit

Marvel vs Capcom kokoelmassa on paljon enemmän pelejä mitä odotin siinä olevan, sillä vaikka paketti koostuu pääasiassa tappelupeleistä, on mukana myös muutama beat em up, vaikka yksi Marvel vs Capcom sarjan peli onkin paketin vahvin palanen. Marvel vs Capcom kokonaisuus on aika paljon isompi, kuin vain nimelliset Marvel vs Capcom pelit.

Marvel vastaan Capcom: Taistelukokoelma

Seitsemän pelin kokoelmassa on vain pari joukosta erottuvaa peliä ja sitten on iso kasa kivoja lisäyksiä kylkiäisiksi. Itse odotin tämän paketin lähinnä tarjoavan Marvel vs Capcom sarjan pelit, mutta kolmosta ei paketissa oleva, tosin sen sijaan tarjolla on useampi peli kaukaa menneisyydestä.

Tuomari jakaa oikeutta kaikella käsiin osuvalla

Varsinaisia beat em up pelejä kokoelmassa on yksi, SNES ajan Punisher. Pelin lisääminen tähän kokoelmaan on todella outo valinta, koska peli on niin kaukana kaikista muista ja siksi sen on helppo erottua edukseen. Punisher ei ole pelirintamalla saanut kovin montaa oikeasti hyvää peliä ja elokuvien/sarjojen kanssakin MCU aika on ollut synkkään kun nykyisenä esittäjänä on Punisher perusrosmon näköinen Jon Bernthal. Pelimaailmassa PS2:n Punisher on se ylivoimaisesti paras ja siinä olikin ääninäyttelijänä paras elokuva Punisher, Thomas Jane. Tuomari aiheisissa peleissä tämä beat em up mäiskintä & räiskintä on hyvää peruskamaa ja pätevä lisäys SNES pelien joukkoon.

Tarina on niin simppeli kuin beat em up peleissä tuona aikakautena yleensä olikin. Punisher jakaa oman käden oikeutta yksin tai yhdessä Nick Furyn kanssa ja vastaan tulee erilaisia Punisher roistoja Jigsaw'n ja Bushwackerin muodossa, vaikka pääroisto onkin enemmän tälläinen yleinen katutason Marvel roisto. Perusvihollisina on vähän sitä ja tätä, monenlaiset katurosvot toimivat hyvin, mutta kun robotteja alkaa tulla vastaan, menee meno vähän yli. Ja muuttuu jopa ärsyttäväksi. Sillä vihollisilla on tiettyjä tartuntaliikkeitä, joiden kanssa huomaa miten paljon vahinkoa pelaaja ottaakaan.

Pelattavuus on samaa settiä alusta loppuun asti. Punisher antaa vihuille turpaan nyrkein, välillä pistoolilla, jolloin vahinkoa pystyy tekemään paljon nopeammin ja tehokkaammin. Ympäristöstä pystyy poimimaan tavaroita joita heitellä ja hajottaa, ruoka parantaa elinvoimaa ja vihollisten aseita voi käyttää heitä vastaan. Hyvää perustasoista beat em up mättöä ja mahdollisesti paras esimerkki tästä genrestä. Vähän ehkä hassu lisäys tähän kokoelmaan, mutta itse en välitä kun ihan hyvä peli kyseessä, vaikkakin melko vaikea ja itseääntoistava. Mutta omalla aikakaudellaan ja omassa genressään joukosta erottuva tapaus.

Marvel vs Street Fighter

Iso osa peleistä on otteita ennen kuin peli meni varsinaiseen Marvel vs Capcom asetelmaan. Ensin kuviossa olivat vain X-Menit (X-Men: Children of Atom) jonka jälkeen muu Marvel porukka, ei vain sankareita, tuli mukaan tappelukuvioihin (Marvel Super Heroes). Sitten Capcom puoli astui muikaan kuvioihin kun X-Menit menivät vastakkain Street Fighter porukan kanssa (X-Men vs Street Fighter). Sitten kuvioihin tuli muita Marvel hahmoja, jälleen myös roistohahmoja (Marvel Super Heroes vs Street Fighter).

Nämä pelit ovat pääasiassa samaa tavaraa ensimmäisestä viimeiseen sillä pääasiassa vain hahmovalikoima kehtityy, kun taas pelattavuus pysyy hyvin pitkälti samalla tasolla. Tiettyä kehitystä tapahtuu siellä täällä kun pelattavuutta hieman parannellaan, mutta mikäli pelejä pelaa peräjälkeen kokeillen kaikkia, niin eroja ei välttämättä isommin edes huomaa sillä seuraavaan peliin on aina helppo hypätä. Pelattavuudessa on useampi vaihtoehto sen suhteen että kuinka paljon pelaajan täytyy osata pelattavuutta hallita, mutta kokonaisuudessa on myös vaihtoehto helpompiin kontrolleihin ja turboon.

Ulkoisesti kaikki pelit näyttävät retrolla tavalla todella hienoilta. Värejä on käytetty paljon, erikoishyökkäyksissä on tyyliä vaikka kuinka ja kaikki hahmot ovat erittäin sarjakuvauskollisen näköisiä. Peleissä huomaa kuitenkin tietyn todella selvän kaavan jossa hahmoissa on suht vähän kehitystä ja tietyt hahmot ovat mukana rymistelyssä alusta asti asti ja pelistä toiseen. Tietysti on selvää että tiettyjä fanisuosikkeja täytyy pitää mukana, mutta tuntuu jotenkin hassulta että pelistä toiseen mukana on samat hahmot ja hyvin vähän selkeitä uusia lisäyksiä, varsinkin kun hahmovalikoima ei merkittävästi tunnu kasvavan. Erona on lähinnä se että joko tappelussa on mukana Wolverine ja X-Men hahmoja, tai sitten näiden lisäksi Hämähäkkimiestä ja Rautamiestä, sekä yllättävän usein mukana ollut Blackheart.

Mielekkyydessä nämä eivät ole mitään erityisen hyvää settiä, sillä ne ovat yllättävän vaikeita pelejä joissa viholliset antavat todella nopeasti turpiin ja tuntuma taistelussa ei ole niin hyvällä tasolla, mitä sen toivoisi olevan. Tämä tosin ei ole kovin tavatonta sillä erityisellä lämmöllä en muistele myöskään SNES aikakauden Turtles tappelupelejäkään, oli sitten kyseessä SNES versio, tai Genesis versio sillä kyseiset pelit kärsivät samoista ongelmista, mistä näistä peleistä jokainen. Mutta valtaosa näistä ilmestyi PS1 aikakaudella, jossa olisi pitänyt olla vähän enemmän kehitystä, mutta toisin kävi. Näisäs peleissä korostuu vähän liikaakin se, mikä tuntuu olevan ongelma monissa tappelupeleissä ennen PS2 aikakautta: Tasapainon puutte ja heikot kontrollit. Täsäs tapauksessa yksi selvä merkki on se, että kun pelkästään hahmon vaihto ei ole niin selkeää kuin pitäisi olla, on ideassa paljon parantamisenvaraa.

Ehkä se kehutuin koko setistä

Marvel vs Capcom

Itse ajattelin että tämä kokoelma olisi pitänyt sisällään lähinnä Marvel vs Capcom tappelupelit, joista saatavilla onkin sitten ykkönen ja kakkonen. Ne jakavat hyvin samanlaisen asetelman, jossa tarinaa ei niinkään ole ja pelaaminen on joko arcadea tai versus tyylistä tappelua 3v3 joukkoina. Kummassakin pelissä on hahmoja sekä Marvelin että Capcomin puolelta ja hahmoista voi vapaasti koota oman ryhmän jolla sitten otetaan yhteen toisen ryhmä kanssa. Kaikilla hahmoilla on omat liikkeensä, taistelutyylinsä ja heidät voi määritellä tiettyyn rooliin, kuten maataistelijaksi, ilmataistelijaksi, ammuskelijaksi, hybridiksi tms. Itse en näihin merkittävästi tutustunut kun aika meni enemmänkin erilaisten hahmojen kokeiluun ja yhdistelyyn omaksi suosikkiryhmäksi. Koska taistelijoita on ryhmässä kolme kerralla, iso osa taktiikkaa on vaihdella taistelijoiden välillä ja käyttää reservissä olevia apuna. Aktiivinen taistelija putoaa pelistä jos elinvoima loppuu, mutta vaihtopenkillä voi huilata, mikäli on partnereita vielä jäljellä.

Graafisesti molemmat pelit ovat selvästi menneen ajan tuotteita. Ykkönen ilmestyi PS1:lle ja kakkonen PS2:lle. Graafisesti niissä on sellainen tietty arcade fiilis jonka ansiosta niitä voisi pitää helposti vieläkin vanhempina peleinä. Värien ja efektien käyttö ei ole yhtä hienoa ja modernia mitä Marvel vs Capcom 3:ssa, mutta muutoin peleistä varsinkin jälkimmäinen pystyy selvästi kilpailemaan seuraajansa kanssa sarjan parhaan pelin paikasta. Kaikissa on suurimpana haastena opetella hahmojen liikkeet, sillä näissä peleissä on varsinkin ensimmäisen kohdalla samat heikkoudet kuin aiemmissa. Nämä eivät ole helppoja pelejä ja vastustaja antaa todella tehokkaasti turpiin. Tiettyjä hahmoja selvästi suositaan, sillä he ovat olleet läsnä useammassa pelissä sarjassa, kun taas tietyt ovat läsnä vain yhdessä pelissä sarjaa. Pelattavuuden ohella suuri tekijä pelin mielekkyydessä ja laadussa onkin suoraan se hahmovalikoima.

Clash of Super Heroes on ensimmäinen Marvel vs Capcom ja se on todella mitäänsanomaton, tasoa Tekken 1. Pelattavia hahmoja on aika vähän ja muutenkin pelattavuudessa on sellainen fiilis että aika paljon hienosäätöä olisi kaivattu, joten tämä on mahdollisesti niitä heikoimpia pelejä sarjassa. Se tosin on myös se ensimmäinen, joten se vielä hakee paikkaansa, kun taas sarjan viimeisin peli, Infinity, munaa kaiken aivan suoraan, ottamatta yhtään oppia siitä mitä tästä pelistä pari seuraavaa todella saavuttaa. Hahmovalikoimaan 

New Age of Heroes ykkönen potenssiin kaksi, ellei enemmän. Hahmovalikoima on merkittävästi isompi, sillä parin kymmenen pelattavan hahmon joukosta pystyy kasaamaan suosikkiporukaita vaikka kuinka kovilla säännöillä. Marvel roistot (Doom, Venom, Blackheart tai mahdollisesti Sabretooth), Marvel sankarit (Iron Man, Wolverine, Gambit tai mahdollisesti Cable). Capcomin puolella ei ole ihan yhtä vaikuttavaa kattausta, mutta kyllä sieltä löytyy sarjan vakiokasvo Morrigan Aesenland, strider Hiryu sekä Mega Man. Seuraavassa pelissä Capcom iskee oitis kovempaa, mutta tämä on se peli joka varmasti teki sarjasta ison tekijän tappelupelien joukossa ja ansaitsee paikkansa siellä raskaassa sarjassa, ollen tietyillä tavoilla parempi kuin Fate of Two Worlds, mutta ei kaikilla. Vaatii paljon opettelua ja voi tuntua paikoin jopa turhauttavalta.

Toistuvat ongelmat, tietynlaisella kehityksellä

Määrä korvaa laadun on selvä tapa jolla tämän kokoelman kanssa on edetty. Useampi tappelupeli, joista yksi on oikeasti hyvä + sitten tietysti se yksi beat em up joka erottuu joukosta lähinnä siksi, koska on oikeasti erilainen. Kun on pelannut Marvel vs Capcom 2:sta, on suht turha palata edes aiempiin peleihin paketissa, koska niissä on tuntuvasti huonosti pelattavuus ja merkittävästi suppeampi valikoima pelattavia hahmoja. Tyylillisesti ja graafisesti ero ei ole merkittävä, mutta kun sen eron huomaa pelattavuudessa todella selvästi.

Koska pelit pitkälti toistavat samat virheet uudestaan ja uudestaan, niin on aika selvää että silloin aikanaan, PS1 aikakaudella läpi ysärin, pelisarjat eivät selvästikään juuri kehittyneet ainakaan tässä sarjassa. Tekken pelisarjan kanssa on selvää miten suuri ero kahden eri pelin välillä samassa sarjassa voi olla, mutta tässä tapauksessa erot ovat aika pieniä. PS1 pelien joukossa nämä eivät merkittävästi erotu edukseen. Vaikka muissakin tappelupeleissä on selvät heikkoutensa, osa samanlaisia kuin näissä, mutta siltikin tuntuu että tämä porukka on jäänyt junnaamaan paikalleen vähän liian pitkäksi aikaa.

Kokonaisuutena tämä tappelupelikokoelma on hyvä tapa pelata useita vanhempia genren pelejä ja katsoa että millaista meno oli silloin. Tosin tämän maratonin jälkeen alkaa arvostaa vähän heikompiakin PS2 aikakauden tappelupelejä, puhumattakaan sen jälkeen ilmestyneistä. Mutta tietyissä tapauksissa myös näkee että kaikki pelit eivät ole vieläkään päässeet irti tietyistä heikkouksista joista näissä peleissä on.

Yhteenveto

Marvel vs Capcom: Fighting Collection on monien erilaisten kokoelman joukossa ihan ok tapaus. Mukana on aika vähän oikeasti hyviä pelejä, mutta ainakin tämä on tapa tutustua menneen ajan peleihin ja sitä kautta pelattavaa ainakin riittää. Muutama hyvä peli ainakin tarjoaa laadukasta pelattavaa kun taas toimii lähinnä hetken hupina ja kokeilumielessä. Määrä korvaa laadun tämän paketin tapauksessa melko selvästi.

+ Marvel vs Capcom 2: New Age of Heroes

+ Punisher beat em up

+ Paljon pelattavaa/kokeiltavaa

- Samat heikkoudet toistuvat pelistä toiseen

- Määrä korvaa laadun tyyli

Arvosana: 6,0

Hyvä

Demojen kohdalla vastaan on tullut paljon niitä tapauksia jossa demo on hyvin kattava ja vastapainona niitä joissa demo on vähän liian suppea. Mutta kumpikin tapaus voi toimiva, toisin kuin tapaukset joissa demo on suoraan tylsä. Jos jo demo yksin alkaa kyllästyttää, niin silloin pelillä tulee olemaan todella jyrkkä ylämäki edessä.

Huomioitavaa on tosin että vaikka demo itsessään ei isommin lisäisi kiinnostusta peliä kohtaan, voi demo olla demojen joukossa erittäin hyvin tehty, jos se onnistuu antamaan pelistä selkeän ja kattavan esittelyn. Selvää plussaa ja houkutus sinällään, jos peliään voi jatkaa demosta sitten pääpelissä.

Castlevania palaa modernilla tavalla juurilleen

Draculan Linna: Belmontin Kirous

Castlevania: Belmont's Curse

Castlevania sarja on pitkästä aikaa saamassa uuden osan ja se vaikuttaa oitis merkittävästi paremmalta, mitä edelliset uudet Castlevaniat PS3:lla, yli 10 vuotta sitten. Hyvin nopeasti demosta huomaa että Belmont's Curse on kuin Symphony of the Night, tietyillä selvillä moderneilla ratkaisuilla metroidvaniana ja pelinä ylipäätään.

Paluu tarinan ja sukupuun alkupuolelle

Pelin tarina alkaa nopealla introlla jossa luetaan Trevor Belmontin saamaa kirjettä Pariisista, jossa tapahtuu pahoja asioita. Viimeisenä Belmontina tunnettu Trevor saapuu Pariisiin, jolloin käy myös oitis ilmi, että hän ei ole viimeinen lajissaan, sillä hänen kanssaan seikkailuun saapuu hänen tyttärensä Rose, joka on kuin ilmetty äitinsä Sypha Belnades (Castlevania animesarjasta). Kaksikko hajaantuu ja pelaaja ohjaa Rosea tämän juostessa ja kiipeillessä Pariisin kaduilla mukanaan äidin jättämä tarokorttipakka, miekka ja salaperäinen Belmontin kirous.

Demon aikana tarinasta saa irti lähinnä alkupalat. Ensimmäinen pomotaistelu tulee vastaan, paria taikaa pääsee kokeilemaan ja taikaruoskakin tulee käyttöön, jolla metroidvania elementit alkavat jo erottua hyvin selvästi, kuten myös mahdollisuudet taistelussa. Koska pelissä on selvästi otettu vaikutteita mahdollisesti sekä Castlevania animaatiosarjasta että pelisarjasta, niin tämä on yksi todella kiinnostava kokonaisuus joka voi yhtä aikaa jatkaa animen tarinaa, sekä pelisarjan tarinaa, vaikka näillä kahdella kokonaisuudella onkin omat hyvin selvät eronsa, ainakin mitä tulee Symphony of Nightin ja Rondo of Bloodin tarinakokonaisuuksiin.

Rose on erittäin lupaava päähahmo ja vaihteeksi erilainen Belmont mihin sarjassa on totuttu. Selkein ero on päähahmon sukupuoli, sillä Trevor, Simon, Richter, Leon ja Julius ovat ovat vahvasti samasta puusta veistettyjä, tietyin luonne-eroin. Rosessa on tiettyjä yhtäläisyyksiä muutamiin hahmoihin sarjassa, mutta hänessä on myös riittävästi omaa, jotta hän ei tunnu taas uudelta versiolta samasta päähahmosta. Koska monissa peleissä ei ole ollut ääninäyttelyä, tuntuvat hahmot todella samanlaisilta ja koska tämä peli on osittain ääninäytelty, saa Rose oitis vähän enemmän omaa luonnetta ääninäyttelyn kautta.

Ääninäyttely, olisi voinut olla kattavampikin sillä vaikka peli alkaa kattavalla ääninäyttelyllä ja "välianimaatiot" ovat ääninäyteltyjä, niin kentällä tapahtuva dialogia tulee pelkkänä tekstinä mikä tuntuu oudolta valinnalta koska mikään tekstitulvapel ei ole kyseessä ja nämäkin osat olisi aivan hyvin voitu ääninäytellä, tyyliin Hades, noin yhtenä esimerkkinä. Varsinkin kun ääninäyttely on hyvällä tasolla, vaikkakin demon aikana varsin suppeaa, koska Trevor ja ensimmäinen pomovihollinen, Fallen (äänenä erinomainen Liam O'Brian), ovat niitä joiden puhetta kuullaan. Hahmoina kumpikin on hyvin tehty sillä Trevor on sopivan tyylikäs vanha mentor/isähahmo ja Fallen kiinnostava salaperäinen kirottu "liittolainen".

Graafisesti peli on erittän kivan näköinen, mutta tuntuu että kamera kuvaa tapahtumia vähän liian kaukaa jotta hahmografiikoista ja ulkoasusta saisi kaiken irti. Maailman näkemisen ja metroidvaniajuttujen suhteen tämä on toimiva ratkaisu jotta ympäristöä näkee enemmän kerralla, mutta silti kun tätä vertaa Symphony of the Nightiin, niin tämä tuntuu takapakilta, mikä tosin on tapahtunut sarjassa jo kauan sitten. Mutta kun peli on graafisesti näin kivan näköinen, niin hahmoista näkisi mielellään vähän enemmän. Sanotaan vaikka että Bloodstained: Ritual of the Night on tälläinen peli, vaikka se sitten pelattavuudessa ja tyylikkyydessä onkin sitten kuin B-luokan Symphony of the Night, kivempi katsella mutta epämiellyttävämpi pelata.

Metroidvania haasteineen ja mahdollisuuksineen

Castlevania sarjassa on kokeiltu hyvin monenlaista pelillistä tyyliä, vaikka metroidvania saattaakin olla niistä se kaikista menestynein ja suosituin, Symphony of the Nightin ollessa koko sarjan ylivoimainen kruunu. Yön sinfonian jälkeiset pelit eivät ole itselle erityisen tuttuja, vaan kokemukset keskittyvät lähinnä sitä edeltäviin peleihin ja sitten uusimpiin Lords of Shadow jatkumon vähemmän hyviin peleihin. Tarinallisesti Lords of Shadow epäonnistui lähes täysin, vaikka pelattavuudessa olikin puolensa, jota kampitti heikko optimointi ja viimeistelyn puute ohjattavuudessa ja yleisessä tuntumassa. Belmont's Curse on 2D peli 3D grafiikalla, eli siinä ei ole niin paljoa haasteita pelattavuudessa kuin LoS jatkumo, mutta jotta peli pääsisi samalle tasolle aiempien pelien kanssa, on sillä todisteltavaa.

Toiminta on melko yksinkertaista. Rose käytää miekkaa tai taikahyökkäystä vihollisten listimiseen ja pystyy väistämään liukumalla eteenpäin tai hyppäämällä taaksepäin (edistystä Symphony of the Nightin tyylistä). Tämä ei demon aikana vielä alkanut käydä luonnostaan kun piti väistää taaksepäin, mutta idea on selkeä. Viholliset tekevät selvää vahinkoa, mutta pelissä on selvät modernit mahdollisuudet helpottaa kokonaisuutta säätämällä vihollisten vahinkoa ja pelaajan vahvuutta ym. Hyvä ratkaisu jolla pelistä saa helpomman tai vaikeamman juuri oikeilla tavoilla. Vihollisetkin ovat todella Castlevaniatyyliin sopivia, joten pelissä pääsee todella nopeasti siihen retrompaan Castlevania fiilikseen, mutta moderneilla pelillisillä ratkaisuilla.

Metroidvaniarakenteessa peli ainakin alkaa todella lupaavasti, mutta näissä peleissä se todellinen syvyys korostuu vasta sitten kun peli oikeasti alkaa kehittyä, sillä jos pelissä ei ole nopeutta liikkua kentissä, alkaa rakenne jossakin kohtaa todella ärsyttää. Mutta jos pelissä tehdään liike oikein ja toiminnallisia elementtejä kehitetään siinä samalla, tulee kokonaisuudessa erittäin nautinnollinen. Tietyt modernit metroidvaniat (Strider, Ori and the Will of the Wisps, Hollow Knight) ovat todella onnistuneet kun taas toiset (Ultros, Animal Well, Blasphemous) eivät niinkään. Sillä perusteella miten peli demossa alkaa, ovat odotukset kuitenkin positiiviset.

Demon perusteella kokonaisuudesta nyt ei pysty sanomaan ihan kaikkea ja kun on pelannut muutamasta pelistä paljon kattavampaa demoa, niin ei Belmont's Curse merkittävästi lisää kiinnostusta peliä kohtaan, se on enemmänkin tälläinen tapaus jossa demo vakuuttaa että pelissä on vähintäänkin erittäin hyvät perustukset joiden päälle sitten kasata lisää mekaniikkoja joiden kautta kokonaisuus on toivon mukaan sitten enemmän kuin Symphony of the Night ja vähemmän kuin Ritual of the Night, tai että pelissä on osattu ottaa mallia enemmän niistä hyvistä metroidvanioista ja vähemmän niistä huonoista.

Yhteenveto

Castlevania: Belmont's Curse on demon perusteella erittäin lupaavalta vaikuttava Castlevania sarjan peli ja hyvältä vaikuttava metroidvania. Graafisesti se on kiva näköinen, ääninäyttely on hyvällä tasolla, vaikkakin tarpeettoman säännösteltyä ja pelattavuudessa on perusteet kunnossa monine mahdollisuuksineen. Demo on melko lyhyt, joten siinä pääsee lähinnä kiinni perusteisiin, mutta Belmont's Curse vaikuttaa erittäin hyvältä lisältä sarjaa, usean hudin jälkeen.

+ Toiminta

+ Ympäristö ja tunnelma

+ Metroidvania elementit

- Ääninäyttelyn säännöstely

- Kamera kuvaa vähän turhan kaukaa

- Demo tuntuu suppealta

Arvosana: 7,6

Erityinen

Taas yksi sarja herjää horroksestaan

Onimusha: Miekan tie

Onimusha: Way of the Sword

Edellisestä Onimusha sarjan pelistä on kulunut 20 vuotta ja kyseinen peli löytyy PS Plussan klassikoista. Itselle sarjasta on tuttu ainoastaan kolmospeli; Demon Siege, joten vähän kosketuspintaa sarjaan on entuudestaan. Way of the Swordia kohtaan ei ole kaksisia odotuksia, mutta kiinnostavaa silti katsoa että mihin sarja yrittää edetä.

Faktan ja fiktion sekoittuminen animen hengessä

Tarinallisesti demo ei paljoa tarjoa, vaan on selvää että tarina aukeaa pääpelistä. Demo on enemmänkin ote siitä, että mitä peli mahdollisesti tarjoaa toiminnallisessa mielessä, mikä voi olla ihan hyvä ratkaisu, koska iso myyntivaltti tässä pelissä ja tässä sarjassa on siellä toiminnassa. Päähenkilö ei ole aiemmista peleistä tuttu, vaan tarinassa seurataan historiallista henkilöä fantasiatarinassa. Päähenkilönä on legendaarinen japanilainen miekkamestari, Miyamoto Musashi, joka miekkaa käyttämällä pistää demoneja lihoiksi. Pomotaisteluissa vastassa on sitten vähän kovempia vastuksia ja demon aikana ehditään käydä läpi useampi taistelukohtausta vihollislaumoja vastaan, sekä käydä läpi yksi pomotaistelukin. Pelin mekaniikat tulevat hyvin selviksi ja demo on todella sopivan pituinen.

Maailmallisesti demo ei selittele sen enempää kuin tarinallisestikaan. Pelaaja saa tehdä itse omat päätöksensä siitä että riittääkö tämä myymään pelin, vai onko myyntivaltti todellakin siinä toiminnassa. Tapahtumat sijoittuvat 1600-luvun Japaniin ja historiallisiin puitteisiin, mutta tässä vaihtoehtotodellisuudessa maailma on täynnä toinen toistaan erilaisempia yliluonnollisia voimia ja erilaisia demoneja. Tyylillisesti peli on hienon näköinen ja asetelmassa on puolensa. Onimusha 3 sijoittui kahteen aikaa ja sekin toimi hyvin kun taas Dawn of Dreams sijoittui yhteen aikakauteen, toimien myös hyvin. Way of the Sword tekee omaa juttuaan ja asetelmaltaan erittäin hyvä. Ottaen paljon irti kulttuurista ei niinkään mytologiasta, ainakin sen perusteella mitä demon aikana on tullut vastaan mikä ei ole paljoa.

Pääosassa oleva Musashi on mallinnettu mm. Seitsemän samuraita elokuvassa nähdyn näyttelijän mukaan, jonka nimi ei tule mieleen, mutta joka ei toisaalta erityisen suurta vaikutustakaan tee. Ei samalla tavalla kuin Jean Reno, Onimusha 3:ssa. Musashi tuntuu todella tyypillisestä samuraipäähenkilöltä ilman mitään sellaista, mikä saisi hänet tuntumaan siltä legendaariselta hahmolta, joka on historialliselta maineeltaan on. Voisi jopa sanoa että parempi olisi ollut että peliin ei olisi sotkettu Musashia ollenkaan. Tosin tämä on jo tehty Onimisha animessa, josta peli hyvin selvästi on ottanut vaikutteet päähahmon suhteen, sekä asetelman suhteen. "Demonihanska" ja sitä rataa.

Hyvin tehty, vaikka hukkuukin massaan

Pelattavuudessa peli toimi hyvin ja siitä näkee että siihen on panostettu vähän enemmän. Varsinainen toiminta ei kuitenkaan tee mitään erityistä vaikutelmaa. Pelissä on pitkälti ne perusraaka-aineet mitä miekkatoimintapeli tarvitseekin. Pari erilaista hyökkäystä, torjunta, väistö ja Onimushalle ominainen sielujen kerääminen tapetuilta vihollisilta. Ympäristössä on hieman muuttujia toimintaa, kun mahdollisuus nostaa pöytä kilveksi ja monottaa samainen pöytä vihollisten syliin. Tämä on lähes ainoa asia mikä on demosta jäänyt mieleen vähän erilaisena ratkaisuna valtaosaan samanlaisista peleistä. Demossa taistelusta oppii perusteet mutta pääpelin taakaksi jää sitten nostaa taistelu mielekkäälle/kiinnostavalle/koukuttavalle/siedettävälle/keskiverrolle tasolle, riippuen että miten paljon peliin on toiminnallisessa mielessä panostettu. Näillä pelimerkeille en odottaisi mitään erityistä.

Pelissä edetään melko selvässä putkessa ilman mahdollisuutta eksyä. Välillä reitti haarantuu ja toinen reitti pitää käydä läpi että toisen saa auki, mikä tämäkin on osoitettu niin selvästi että epäröintiä ei tarvitse itse harrastaa. Muita muuttujia kokonaisuudessa ei sitten olekaan ja vaihtelua tulee lähinnä viholliskattauksista. Tämä on vähemmän Onimushamainen peli, siinä mielessä millaiseksi itse sarjan miellän, mikä perustuu etäisiin muistikuviin PS2 aikakaudelta ja viimeaikaisiin pelailuihin. Way of the Sword on kivan näköinen peli, mutta varsinaisessa pelattavuudessa se ei vaikuta olevan mitään sellaista mikä merkittävästi eroaisi joukosta. Mutta ainakin peli on jotakin muuta kuin soulslike, joten siinä mielessä se eroaa nykyisisä villityksistä pelimaailmassa.

Yhteenveto

Onimusha: Way of the Sword demo ei ole vahva myyntivaltti pelille. Demo on sopivan pituinen, mutta se tarjoaa lähinnä maistiaisia siitä että millaista toimintaa pelissä on, mikä ei varsinaisesti tee vaikutusta ja hukkuu helposti massaan, vaikka onkin toteutettu hyvin. Ulkoisestikaan peli ei tee vaikutusta, joten demon perusteella ei itse tulisi peliä hankittua, kun mitään tarinallista antiakaan ei isommin kiusoitella.

+ Fantasiaelementit historiallisessa Japanissa

+ Samuraimeininki demoneilla

+ Toiminta on hyvin tehtyä...

- ...vaikkakaan ei juuri erotu massasta

- Päähahmo on vähän niin ja näin

Arvosana: 6,5

Erinomainen

What is your pleasure?

Hellraiser: Elpyminen

Hellraiser: Revival

Ideallisesti ei yhtään pöllömpi tapaus, mutta demon jälkeen tuntuu että tästä ideasti olisi saatu aika paljon enemmänkin irti mitä siitä lopulta otettiin. Jää vähän yksinkertaiseksi.

Hurmetta ja sadomasokismiä kultin keskuudessa

Hellraiser on yksi näitä aiheita, jossa elokuvat ovat aina koetelleet rajojaan ja onnistuneet tuomaan Clive Barkerin Hellbound Heart kirjan aika hyvin esiin. Pelimaailmassa rajoja on koeteltu paljon jo kauan, mutta kyllä tämänkin peli onnistuu menemään aika hyvin sinne mitä muut monesti välttelevät tai ainakin yrittävät piilottaa ja sensuroida. Tässä pelissä käy intron aikana selväksi että tämä on selvästi sieltä groteskimmasta päästä mitä peleihin tulee sillä ihmisiä revitään kappaleiksi, alastomuutta ei peitellä ja hurmeesta ei ole puutetta.

Tarina alkaa makuuhuoneesta, tuoden oitis vivahteita ensimmäiseen Hellraiser elokuvaan kun S&M pariskunta leikkii tutulla kuutiolla, onnistuen myös avaamaan sen. Pelaaja ohjaa Aidan Lynch nimistä miestä, enemmän tai vähemmän elämässään onnistunutta präkäjätkää jonka partneri katoaa nopeasti kuution avaamaan maailmaan. Intro vie Aidenin syvälle tähän hornaan ja vastakkain cenobitejen kanssa, mutta tämä kohtaaminen jää lyhyeksi, kun taas seuraava kohtaaminen heitä palvovan kultin kanssa asettaa Aidanin tilanteeseen jossa ei vältytä väkivallalta, kauhulta ja hurmeelta.

Hellraiser Revival on samalla tavalla laadukkaasti tehty peli mitä Robocop: Rogue City tai Terminator: Resistance. Sen ote on selvästi erilainen, sillä raakuudessaan se nousee aivan omalle tasolleen. Yhteistä näillä peleille on kuitenkin se että ne on tehty enemmän tai vähemmän elokuvasarjan jatkeeksi/lisäksi ja demon perusteella Revival voi hyvinkin yltää samaan kuin nämä kaksi merkittävästi toiminnallisempaa sarjaa. Mutta Hellraiser ei ole sellainen peli, mitä itse jopa hieman ajattelin sen olevan ja mitä uusi Halloween peli, selvästi on.

Aivan eri tasoa mitä monet aiemmat kauhuelokuvapelit

Siinä missä Perjantai 13 päivä, Evil Dead ja nyt seuraavaksi Halloween ovat tehneet, ei ole kertaakaan vielä erityisemmin toiminut, tai ainakaan napannut. Hellraiser ei mene tähän suuntaan, vaan ottaa aivan erilaisen ja paljon paremman lähestymistavan yksinpelimuodossa. Siitä tulee nopeasti mieleen Outlast, joten olisiko tämä peli samaa sorttia mitä Alien Isolation oli, onneksi ei. Melko nopeasti käy myös ilmi että kyseessä on enemmän Condemned kuin Outlast, sillä heti kun Aidan saa teräaseen haltuunsa, hän pystyy tappelemaan vastaan ja myös pyssyt ovat osa toiminnallista otetta tässä kokonaisuudessa. Toisin kuin Condmned (Criminal Origins + Bloodshot) sarjassa, tällä kertaa brutaaliin toimintaan uppoudutaan enemmän teräaseiden kuin lyömäaseiden kautta ja torjumisen sijaan väistellään. Siinä on joka tapauksessa erittäin hyvä ote ja hiiviskelykin on mahdollisuus, mutta kun ympäristöt on resurssien ja vihjeiden toivossa hyvä tutkia, on monesti tehokkaampaa tappaa kaikki mitä vastaan tulee, joko hiiviskelyhyökkäyksellä, ampumalla tai viiltelemällä.

Pelkkää toimintaa Hellraiser ei ole, sillä aluksi hiiviskely on täysin pakollista, toivon mukaan myöhemmin vapaaehtoista. Vastaan tulee myös pätkiä joissa pelaaja joutuu vastakkain cenobitejen kanssa ja silloin juostaan karkuun. Näitä kohtauksia tulee demon aikana vastaan yksi, eikä se isommin napannut sokkeloasettelussaan. Mutta pakokauhunomainen tunnelma tulee erittäin hyvin vastaan ja jotkut oikein haluavat sitä. Itseä ei puhuttele, mutta jos toteutus paranee tästä, niin eivät sellaiset satunnaiset kohtaukset kokonaisuutta kaada vaan enemmänkin korostavat asetelmaa jossa kaikkea ei voi voittaa tappelemalla.

Demon perusteella tämä on paljon parempi peli mitä odotin sen olevan, koska sen lähestymistapa pelattavuuteen on paljon toiminallisempi mitä se aluksi antoi ymmärtää. Itse en siis isommin ollut ottanut tästä yhtään selvää kun odotin sen olevan joko samaa sorttia kuin Friday the 13th tai Outlast. Mutta se on enemmän sorttia Condemned: Bloodshot tai Robocop: Rogue City, vaikka sillä omanlainen otteensa pelattavuuteen onkin.

Yhteenveto

Hellraiser: Revival on demon perusteella paljon lupaavampi peli miltä se aluksi vaikuttaa, sillä se on paljon enemmän kuin pelkkää hiiviskelyä ja vihollisten välttelyä ja menee toiminnallisuudessaan juuri oikeaan suuntaan. Tunnelmallisesti peli on sitä groteskeinta päätä mitä pelimaailmassa on vastaan tullut ja kokonaisuus istuu erinomaisesti Hellraiser aiheeseen. Alun hiiviskely ja pakenemisosuudet vähentävät kiinnostusta sitä kohtaan, mutta brutaalin toiminnan kautta en suoraan torppaisi.

+ Tyyli on ehtaa Hellraiseria

+ Toiminnalliset puolet nappaavat

- Vähemmän toiminnalliset eivät nappaa

- Pako-osuus/osuudet

Arvosana: 6,5

Erinomainen

Kuultu ja nähty muttei ennen pelattu

Kuolettava kehys 2: Purppuraperhonen

Fatal Frame II: Crimson Butterfly

Peli josta olen nähnyt ja kuullut yhtä ja toista ja joiden vuoksi olen niputtanut ajatuksellisesti parhaiden kauhupelien joukkoon, tyyliin Resident Evil 2 ja Silent Hill 2. Kakkonen on tämäkin ja saanut remaken ennen ykköstä, ihan kuin Paha Asukas kakkonen ja Hiljainen mäki kakkonen.

Kaksoset aaveiden täyttämässä kylässä, apunaan vain kamera

Kaksoset Mio ja Mayu seikkailevat aavekylässä aseenaan kummituksia vahingoittava kamera. Tarinallisesti tämän enempää ei pelistä juuri saakaan, vaikka introssa vähän yhtä ja toista kerrotaankin. Asetelma on pelisarjassa joka tapauksessa se että pelaajalla/Miolla on hallussaan yliluonnollisia voimia omaava kamera, jolla pystyy vahingoittamaan aaveita jotka kaksikkoa ahdistelevat. Samalla aikaa pitäisi sitten tutkia paikkoja, kerätä tavaroita ja edetä kylässä eteenpäin. Yleensä tarkoitus on etsiä avain jolla pääsee seuraavasta ovesta eteenpäin, samalla kokoajan odottaen että missä kohtaa aave hyökkää esiin, tai pelkällä läsnäolollaan pelästyttää läsnäolijat hengiltä. Kauhu on merkittävässä osassa kokonaisuutta ja vaikka siinä sorrutaankin nopeasti halpaan säikyttelyyn, niin tunnelmassa on myös sitä hiljaista kauhua jossa jännitys pysyy yllä niin kauan kun mitään ei tapahdu.

Crimson Butterfly on yksi näitä pelejä joka on PS2 aikakaudelta asti ollut yksi korkeammin listattuja kauhupelejä koskaan. Ei yleensä yllä Silent Hill 2:n ohitse mutta mahtuu samaan kymmennykseen. Pelin tunnelma on synkkä ja kaikki tapahtuu pimeydessä, jossa kummituksia on joka paikassa ja tapa jolla kummituksia käytetään, on niitä parempia, sillä monesti kummitukset ilmestyvät suht tyhjästä, minkä huomaa demon aikana todella hyvin. Demon aikana saadaan muutenkin maistiaista vähän kaikista kauhun puolista mitä pelissä sitten enemmän tai vähemmän yritetään tasapainottaa, tai ainakin toivonmukaan yritetään. Halpa säikyttely kun on kauhun alhaisin olomuoto, niin voisi olettaa että kun kyseessä on remake yhdestä suht arvostetusta kauhupelistä, että mukana olisi enemmän tätä vahvaa tunnelman luontia ja vähemmän sitä halpaa säikyttelyä. Samalla aikaa kuitenkin demon aikana huomaa että kamera on yksi iso syy siihen miksi pelin kauhupuoli toimii niin hyvin.

Kamera toiminta nappaa, hidas rytmi tylsistyttää

Kameran käyttö aseena on yllättävän toimiva ratkaisu ja ammuksina on filmiä, josta on osa on parempaa laatua ja osa vähän huonompaa. Iso juttu aaveiden vahingoittamisessa on siinä, että mitä parempi kuva, sitä parempi vahinko. Paremmuuden määrittää pääasiassa se että kuinka selvästi kohde näkyy kuvassa ja mitä kohde tekee. Mitä lähemmäs kummituksen päästään, sitä paremman kuvan siitä saa ja jos kuvan nappaa juuri kun kummitus on hyökkäämässä, pystyy tekemään entistä enemmän vahinkoa. Kamerasysteemi on erinomainen metodi rakentaa ja vahvistaa tunnelmaa. Mio ei ole samalla tavalla taistelukykyinen kuin valtaosa Resident Evilin mimmeistä, vaan hänen ainoa keinonsa puolustautua on kamera. Demon aikana sen käyttö on aika vähäistä ja iso osa ajasta menee tunnelman luonnissa, mutta koska kamera on iso osa sitä, saa pelistä demon kautta erittäin hyvän vaikutelman.

Fatal Frame 2 remake ei samalla tavalla nappaa mukaansa kuin Resident Evil 2 remake tai Silent Hill 2 remake, sillä pelin rytmi ja ote on niin erilainen. Siinä ei ole samanlaista tunnelmaa joka nappaisi ja iso syy on juurikin siinä että toiminnallinen elementti ei ole samalla tavalla iskevä. Tässä pelissä toiminta on osa pelottelua ja merkittävä syy miksi peli on niin pelottava. Jotta aaveista pääsee eroon, pitää ensin asettaa itsensä vaaraan ja mitä suurempi vaara, sitä parempi palkinto. Demon aikana itse en saanut kameran käytöstä kunnolla kiinni, joten aika kömpelöä räpeltämistä siitä tuli. Muutoin pelistä saa erittäin selvän vaikutelman ja siihen pääsee hyvin sisään. Vaikka ei tämän perusteella itse peliä tulisi hankittua.

Merkittävä tekijä on koko asetelma, sillä se on moniin Resident Evil peleihin verrattuna aika tylsä. Siinä on tyylillisesti vähän samaa tuntua mitä Silent Hilleissä monesti, mutta tarinallisesti, se vähä mitä demon aikana saa kiinni, on sitä tylsempää sorttia joka ei merkittävästi lisää kiinnostusta peliä kohtaan. Peli vaikuttaa ehkä tylsältä, mutta demona tämä on erittäin hyvä, sillä sen aikana pelistä saa todella selvän kuvan ja demon aikana ehditään nähdä ja kokea yhtä ja toista mitä pelin aikana voi sitten odottaa tulevan vastaan uudestaan ja uudestaan kokoajan ahdistavammalla tahdilla.

Yhteenveto

Fatal Frame II: Crimson Butterfly remake ei ole yhtä kattava remake, mitä RE2 ja SH2 remaket olivat verrattuna aiempiin peleihin. Se on kuitenkin hyvä tapa tutustua tähän PS2 peliin, jossa kauhu on merkittävä ja jatkuvasti päällekäyvä elementti ja läsnä kaikkialla. Kameratoiminta on kauhutunnelmallisesti erittäin toimiva osa kokonaisuutta ja paikkojen tutkiminen ei ole koskaan rauhallista. Puhtaiden kauhupelien joukossa tämä on yksi onnistuneimpia, mutta ei niitä mielekkäimpiä pelata, sillä tässä on omat hidastavat elementtinsä joiden vuoksi pelin rytmitys on todella huono, mikä ei tee tylsähkölle tarinallekaan mitään palveluksia.

+ Erinomaisesti toteutettu kauhutunnelma

+ Kameratoiminnassa on omanlaisuutensa

- Kameran käyttö ei ole niin jämptiä kuin pitäisi

- Tarina on melko tylsä

Arvosana: 6,5

Erinomainen

Shell Souls 2

Kuolevainen kuori 2

Mortal Shell II

Ensimmäinen Mortal Shell oli ilmestyessään yksi niitä parempi souls-like pelejä. Se teki muutamat näppärän jutun joka teki siitä todella omanlaisensa, eikä haastekaan ollut ylivedetty kuten monissa tapauksissa. Pelissä oli omat heikkoutensa, osa melko isoja, mutta kokonaisuutena se jätti positiivisen vaikutelman. Jatko-osalla on siis hyvä runko jonka päälle rakentaa ja useita hyviä elementtejä joita hyödyntää ja parannella.

Isompi ja monipuolisempi kuin edeltäjänsä

Kakkonen on tässä tapauksessa monella tavalla kuin ykkönen, varsinkin mitä tulee tyyliin ja toimintaan. Peli on synkkä samalla tavalla kuin moni muukin souls-like, joten sen suhteen Mortal Shell 2 ei merkittävästi eroa ensimmäisestä pelistä tai useammasta muustakaan genren pelistä. Tarinallisessa mielessä Mortal Shell kuitenkin erottuu joukosta paljon enemmän ja tarinaa on tällä kertaa luvassa myös paljon enemmän, sillä heti alussa on luvassa taustaa ja kun peli lähtee vähän enemmän käyntiin tulee vastaan lisää tarinaa. Mikään siitä ei erityisesti innosta tai jää mieleen, vaan kaikki tuntuu lähinnä taustahälinältä. Hahmoja on enemmän kuin aiemmin, mutta täytyy todeta että pelin keskuksena toimiva tukiohta ei ole toteutettu erityisen hyvin, eikä ole täysin selvää että missä on mitäkin, vaan kaikki selviää kokeilemalla. Keskustelut pelissä on ovat sellaisia joita ei voi nopeuttaa, joten turha lässyttäminen ottaa välittömästi päähän jos siihen päätyy. Aseiden päivittäminen on tosin erittäin hyödyllinen osa tätä tukikohtaa ja merkittävä tekijä pelin helpottamisessa ja kehityksen näkemisessä.

Hahmon kehitys on melko tylsää. Pelissä ei voi valita mitä ominaisuutta kehittää, vaan ainoastaan tasoaan voi nostaa ja kaikki ominaisuudet kehittyvät omassa tahdissaan. Tässä kohtaa korostuvat pelin "kuoret", elikkä hahmot joiden muodon pelihahmo ottaa ja kuten ensimmäisessä pelissä, näillä on omat juttunsa jotka tekevät eri hahmoista erityisiä. Erot eivät ainakaan aluksi vaikuta yhtä selkeiltä mitä ensimmäisessä pelissä, mutta alun perusteella, jossa tutut Harros ja Tiel ovat kokeiltavissa, erot ovat erittäin hyvä lisä toimintaan. Kuoria pystyy kehittämään kun oppii heistä jotakin lisää, joten hahmonkehityksessä on useita muuttujia jotka pitää huomioida. Tämä yhdistettynä suureen määrään erilaisia hahmoja pitkin keskusta, on vähän ärsyttävää, mutta ainakin mukana on muuttujia.

Betan aikana näkee hieman että millainen määrä pelattavia hahmoja on ja todennäköisesti aseita on samanlainen määrä, joten muuttujia on. Tässä vaiheessa ei ole vielä merkittävää käsitystä siitä että eroavatko hahmot kuinka paljon toisistaan, ensimmäisen pelin tapaan. Potentiaalia on siis vaikka kuinka paljon mitä tulee eri hahmoihin ja varusteisiin, varsinkin aseisiin kokonaisessa versiossa. Mortal Shell 2:ssa on potentiaalia nousta selvästi keksivertoa paremmaksi peliksi genressä, kunhan se onnistuu oikeasti väistämään monet sudenkuopat joihin useat genren pelit ovat langenneet. Mutta ainakin pelattavuudessa pelistä saa todella positiivisen vaikutelman sillä ohjattavuus on erittäin hyvä ja samoin taistelu. Hahmo tekee mitä pitää, parryaminen ja vastaava on tehty erittäin hyvin kokonaisuutena pelistä löytyy ne avainasiat jotka tekevät soulslike pelistä vähän paremmin joukosta erottuvan jo todella suuressa joukossa.

Lupaava alku, vaikkakin hitaahko ja ylitsevuotava

Pelin parasta antia on se toiminta. Pelissä ei ole heti alusta alkaen mahdollisuutta kovettumiseen, siihen ensimmäisen pelin kaikista omimpaan juttuun, mutta kun sen saa käyttöönsä, alkaa Mortal Shell 2 todella tuntua Mortal Shelliltä. Toiminnassa on paljon enemmän muuttujia mitä, mutta kokonaisuudesta saa todella samanlaisen otteen kuin ensimmäisestä pelistä. Mortal Shell 2 ei tunnu oitis mitenkään merkittävästi massasta erottuvalta peliltä, mutta mukana on tiettyjä muuttujia joita ei ole ylikäytetty genressä, joskin ne monet perusrakennus palikat souls-like peliä tehtäessä ovat läsnä tässäkin tapauksessa. Hahmonkehityksellä mukaan saadaan lisää muuttujia ja erilaisilla varusteilla pystyy sitten tekemään toiminnasta omanlaisempaansa ja vaikka betassa käytössä on suht rajallinen määrä varuteita, niin näillä saa aika hyvän käsityksen siitä, mitä pelin ihan oikeasti tarjoaa toiminnallisessa mielessä. Pelattavuus on toteutettu sen verran hyvin että Mortal Shell 2 vaikuttaa oitis vähän paremmin tehdyltä souls-likeltä mitä aika moni muu.

Pomovihollisia ehtii kohdata muutaman ja vaikka yksi onkin suht kusipäisesti tehty, niin pääasiassa haastetaso on kohdillaan, tietyt kovemmat haasteet kentissä ovat hyvää vaihtelua ja viholliskattauksessa huomaa myös mukavasti eroa sekä haasteessa että tavassa joka toimii parhaiten tiettyjä vihollisia vastaan. Ensimmäinen peli onnistui pomotaisteluissa erityisen hyvin, joten jatko-osalla on haasteensa päästä samaan. Tässä kohtaa siltä vaikuttaa, mutta tälläiset pelit voivat helposti menettää sen tasapainon edetessään. Yhden isomman alueen ja yhden astetta tärkeämmän pomovihollisen jälkeen kaikki vaikuttaa ainakin hyvältä.

Maailman suhteen peli tuntuu oitis melko helposti lähestyttävältä, vaikka asetelmat ovatkin melko ankeat ja viholliset tarjoavat oitis haastetta. Betan aikana mitään merkittävää vaihtelua ei ehdi nähdä, mutta pelissä on hyvät rakenteet ainakin alussa ja maailmassa on mukavasti vaihtoehtoja joita alkaa tutkia. Siellä on tosin myös aika paljon tyhjääkin tilaa jonne on sitten sinne tänne ripoteltu jotakin etsittävää. Rytmiltään tämä on vähän hitaampi peli joka ottaa aikansa että siitä alkaa kunnolla saamaan irti jotakin, samalla kun muuttujia tulee kokoajan lisää ja peli kehittyy. Mortal Shell 2 on hyvä peli alun perusteella ja ehdottomasti sellainen tapaus joka on ottanut paljon mallia monista muita genren peleistä. Siinä on paljon samaa ensimmäisen pelin kanssa, mutta myös merkittävä määrä kaikenlaisia lisäyksiä joide avulla tämä on hyvin suurella todennäköisyydellä parempi peli mitä alkuperäinen. Mikäli peli onnistuu pitämään kiinni tasapainosta.

Alun perusteella suurimmat heikkoudet ovat sisällön hallinnassa. Tukikohtana toimiva keskus on rakenteeltaan jotakin mikä ei ole se kaikista selkein eikä kaikkien hahmojen roolikaan ole se selkein, mikä ei mitenkään helpota peliin kiinni pääsemistä. Tietyt ärsyttävyydet ovat läsnä myös maailmassa jossa on paljon sisältöä, mutta myös tyhjää tilaa jossa arpoa että mihin pitäisi mennä ja mitä pitäisi tehdä. Beta on tietysti tietyillä tavoilla rajattu, joten kokonaiskuva on vähän hämärähkö, mutta pelistä saa hyvän kokonaiskuvan.

Yhteenveto

Mortal Shell II on betan perusteella pätevä souls-like. Se on haastavampi kuin ensimmäinen peli, mutta myös merkittävästi isompi ja kunnianhimoisempi kaikilla osa-alueilla. Paikoin kokonaisuus hyötyisi jos sitä olisi supistettu sieltä täältä, mutta sen perusteella mitä kaikkea pystyy tekemään, on tällä mahdollisuuksia nousta keskivertoa paremmaksi peliksi genressään. Tyyliseikat ja toiminta ovat kunnossa, joten tämä on yksi peli josta voisi saada irti vähän enemmän.

En kuitenkaan usko että tulee hankittua, vaan tätä voi ihan hyvin  odottaa osaksi plussaa tai vastaavaa, kuten ensimmäistäkin.

+ Tyylikäs karulla ja synkällä tavalla

+ Toiminta omilla jutuillaan ja hyvällä ohjattavuudella

+ Isompi ja monipuolisempi kaikilla osa-alueilla

+ Valtava potentiaali eri hahmojen ja varusteiden muodossa

- Paljon tyhjää tilaa ja silti paljon sisäistettävää

- Keskustelujen toteutus

- Hahmonkehitys

Arvosana: 7,5

Erityinen

Pääarvio

Todella kattava demo joka merkittävästi lisää kiinnostusta peliä kohtaan.

Värähtelyä multiversumissa

Viimeinen Fantasia Resonanssi

Final Fantasy Resonance

Monien Resonance/Resonant tyylisesti nimettyjen pelien joukossa Final Fantasy ei mitenkään erityisesti nouse esille, mutta tämän erittäin kattava demo on kyllä sitä tasoa, että se antaa todella selkeän kuvan siitä että millainen peli on kyseessä.

Maailmat kohtaavat jälleen

Pelin aluksi käydään läpi intro jossa on oitis massiiviset mittasuhteet, joita voidaan sitten varmaan jossain kohtaa peliltä muutenkin odottaa. Varsinaisen tarinan pääosassa ovat aluksi ritarit Rain ja Lasswell, jotka ovat myös kasvattiveljeksiä lapsuudesta saakka. Suht FFmäiseen tyyliin he kohtaavat mystisen tytön nimeltä Fina, joka tiedä kuka/mikä on ja mistä tulee, mutta on halukas oppimaan. Seikkailun päämääränä on suojella maailman tasapainoa ylläpitäviä kristalleja kun joukko pahaenteisiä hahmoja tuhoaa maakristallin, jota Rainin ja Lasswellin kuningaskunta suojeli. Tarinassa on todella kliseiset lähtökohdat, Rain on hyvin tyypillinen peruspäähahmo FF sarjassa, lähempänä Bartzia tai Cloudia. Lasswell taas on suht tyypillinen siisti samuraityylinen hahmo ulkoasultaan, mutta luonteeltaan enemmänkin kuin Ignis ja vähemmän kuin Auron. Fina taas tuo nopeasti mieleen Aerithin tai Rydian. Demon perusteella pääroistona oleva Veritas taas tuo oitis mieleen Golbezin/Garlandin.

Peli on tyylillisesti, maailmallisesti ja hahmoillisesti todella tyypillinen Final Fantasy peli, tällä kertaa enemmän tälläisessä korkeafantasia tyylisessä asetelmassa jossa on vähemmän koneita ja tiedettä. Graafisesti se on kuin suoraa jatketta Pixel Remaster peleille, elikkä pikselitaidetta ja paljon värejä. Pelissä on kuitenkin mukavasti ääninäyttelyä ja ihan hyvin toteutettua sellaista, joten voisi sanoa että selvää kehitystä monella rintamalla. Pelattavuus on samanlaista vuoropohjaista toimintaa, mitä sarjan kulta-aikana, joten siinäkin mielessä osataan vetää juuri oikeista naruista. Pelihahmoilla on erilaisia erikoisominaisuuksia ja muuta vastaavaa mitä sarjassa on totuttu näkemään, mutta uudempana juttuna hahmojen eräänlaiset taisteluhenget, joita demon aikana tulee vastaan useampi ja joihin kuuluu useita hahmoja muista FF peleistä. Näitä ovat mm. Warrior of Light, Cloud sekä Terra, joista kaikilla on oma hahmoluokkansa, joka antaa osviittaa siitä, että miten he taistelevat, tai pikemminkin, millaisia ominaisuuksia he antavat hahmolle, joka on taistelukentällä.

Tämä idea jossa rinnakkaisten maailmojen hahmot ikäänkuin toimivat eräänlaisina lisätaistelijoina, voimahenkinä tai mitä ikinä heidän on tarkoitus ollakaan, toimii erittäin hyvin ja tämä on samalla todella nokkela tapa korostaa uudelleen FF multiversumia, mitä tähän mennessä on lähinnä nähty Dissidia peleissä, todella laadukkaasti toteutettuna, mitä tulee tarinakerronnalliseen puoleen ja hahmojen käyttöön. Eri hahmojen kohdalla tulee ensin taustaa siitä että keitä he ovat ja millaisesta maailmasta he tulevat, jolloin voi koittaa arvata että kenestä puhutaan, ennenkuin hahmon nimi kerrotaan. Sitten käydään pieni haastattelu siitä että miten pelaaja toimisi hahmon asemassa, joskaan eriävät vastaukset eivät heikennä sidettä. Tässä koko ideassa on paljon sellaisia puolia joiden kautta voisi helposti kuvitella uppoutuvansa kokonaisuuteen todella syvällisesti ja keskittyä sitä kautta hahmonkehitykseen ja maailmojen tutkimiseen.

Paljon tilaa ja kasvaa ja kehittyä

Pelaaminen itsessään on kuin suoraan FF1-6 aikakaudelta. Pelimaailmana toimii suuri kartta, joka tällä kertaa paljastuu asteittain ja tiettyihin paikkoihin pääsee vain tietyillä apukeinoilla ja tarinan etenemisellä. Haastavammillekin alueille pääsee demon aikana, joilloin huomaa todella selvästi että pelimerkit eivät välttämättä riitä ihan kaikkeen ennenkuin kaikilla porukan jäsenillä on vähän kovemman tason voimaolento/aave selustassa. Kaikilla pelihahmoilla on oma hahmoluokkansa. Rain on sentinel, elikkä hän pyrkii keräämään vihollisten huomion itseensä ja kestää vahinkoa vähän enemmän ja Warrior of Light on samaa hahmoluokkaa ja tarjoaa tukiominaisuuksia. Mitä enemmän samaa hahmoa käyttää, sitä enemmän kyseisen hahmon taso nousee ja uusia ominaisuuksia avautuu, jotka tehostavat tiettyjä ominaisuuksia hahmossa pysyvästi, mutta avaavat myös uusia erikoisominaisuuksia joita henkiolento voi käyttää. Lasswell taas on breaker, joka tekee valtavaa horjutusvahinkoa ja horjututs onkin tuttu mekaniikka mm. FFXV pelistä ja Cloud on samaa sorttia. Fina taas on parantaja ja toimii tukihahmona, mutta Terra on commando, jolla on vähän erilainen taistelutyyli, maagisempi vahingontuottaja.

Perustasolla kaikilla hahmoilla on omat erikoisominaisuutensa ja juttunsa joita tulee lisää kun hahmo kehittyy. Rainin elementti on tuli ja Lasswellin jää ja tietyt erikoisominaisuudet ovat hieman tämän elementin mukaan taipuvia. Finan tapauksessa parannusloitsut tulevat tutuiksi. Demon aikana kuvioihin astuu vain nämä kolme hahmoa, vaikkakin vierailevana hahmona on muitakin ja vaikea sanoa että mitä kokonaisessa pelissä sitten tapahtuu, tuleeko lisää hahmoja ja jos tulee niin kasvaako ryhmäkoko, vai pitääkö hahmojen välillä tehdä päätöksiä. FFIV:ssa ryhmäkoko oli parhaimmillaan 5, joten ei olisi ennenkuulumatonta jos ryhmä kasvaisi puoleen tusinaan loppupuolelle mentäessä. Tietysti iso juttu olisi enemmänkin siinä että miten hyvin hahmoja käytetään ja mitä kaikkea tarinan aikana tapahtuu. Summon olentojen käyttö ei demon aikana isommin nouse esiin, mutta siellä se on ja intron perusteella siinä on lupaavasti potentiaalia, sillä ainakin yksi summon olento on läsnä ja todella hienosti toteutettuna.

FF Resonance on tutulta tuntuva peli lähes kaikilla tavoilla, mutta iso syy miksi se vaikuttaa erityisen lupaavalta on juurikin se, että pelissä on ääninäyttely. Itse en juurikaan jaksa vanhempia pelejä joissa on paljon tekstiä ja siksi monien pelien pelaaminen tuntuu hieman hitaalta ja joskus jopa työläältä. Niitä olisi varmasti osannut arvostaa aivan eri tavalla jos niitä olisi pelannut PS1 aikakaudella, mutta PS2:sta eteenpäin ääninäyttelyä on alkanut kasvamassa määrin pitää oleellisena osana kokonaisuutta ja nykyään jos sitä ei ole, niin se on usein oitis heikkous. Siksi tämä peli onnistuukin tekemään positiivisen vaikutelman sillä tarinaosuudet on ääninäytelty, vaikka pelissä ei elokuvapätkiä juuri olekaan. Tosin, se ärsyttää että Warrior of Light ja kumppanit eivät puhu englantia, vaikka pelissä muut puhuvatkin.

Demo on erittäin hyvä, siinä on pelattavaa useammaksi tunniksi, joten kokonaisuudesta saa varmasti kiinni. Hieman siinä ärsyttää se että taistelunjälkeisiä tilastoja ja valikkoja ei voi suoraan sivuuttaa, koska ne alkavat tietyn ajan jälkeen todella tuntua turhauttavilta kun ne pitää aina katsella, vaikka siellä onkin eriteltynä myös saadut esineet ja vastaavat.

Yhteenveto

Final Fantasy Resonance on demon perusteella erittäin lupaava vuoropohjainen roolipeli. Tarina on kliseineenkin hyvä, ääninäytelty ja tyylikkäästi toteutettu. Pelattavuus on hyvällä tasolla ja siinä on paljon potentiaalia. Demo on todella kattava ja tarjoaa useammaksi tunniksi pelattavaa joten kokonaisuudesta saa erittäin hyvän kokonaiskuvan, vaikka siinä todennäköisesti jääkin myös muuttujia piiloon, jotka sitten paljastuvat vasta kun peli etenee vähän pidemmälle.

+ Klassinen Final Fantasy ote

+ Ääninäyttely

+ Paljon muuttujia

+ Potentiaalia löytyy

- Kliseinen tarina

- Hitaahko aloitus ja eteneminen

Arvosana: 8,0

Mahtava

Aiheet joista on jonkinlainen LEGO peli jo olemassa, eivät mahdu listalle, vaikka lähestymistapa olisikin erilainen. Mutta koska tietyistä aiheista on jo jonkinlainen peli, niin ideana on poimia niitä, joista ei ole vielä ollenkaan.

Marvel ja DC ovat kumpikin olleet jo hyvin edustettuna, joten vaikka X-Men aiheesta ei olekaan vielä LEGO peliä, niin se ei myöskään ole kärjessä kun mietitään tulevia LEGO pelejä.

KUNNIAMAININTOJA

Fables

Vähemmän LEGOmainen aihe, mutta voisi toimia siitäkin huolimatta oikein hyvin, vaikkakin vähemmäs ihmismäisillä hahmoilla onkin iso rooli kokonaisuudessa.

Cyberpunk 2077

Siinä missä myös steampunk olisi hyvä LEGO muodossa, on Cyberpunk 2077:lla selkeämpi identiteetti jota kääntää LEGO muotoon.

Magic the Gathering

Monet hahmot kääntyisivät erittäin hyvin LEGO muotoon ja MTG:ssä niitä hahmoja on todella paljon, ihan jo Planeswalkereista alkaen.

24. 24

Jack Bauer ei ole pitkään aikaan ollut esillä missään muodossa mutta LEGO voisi olla kiinnostava tapa palautella 24 aihetta ylöspäin. Varsinkin jos se tehtäisiin LEGOlle ominaisella huumorilla. Mutta tässä tapauksessa tärkeää olisi myös saada mukaan ääninäyttely. Varsinkin Kiefer Sutherland itse Jack Bauerina.

23. Assassin's Creed

Yksi peli joka voisi hyvin kääntyä LEGO muotoon. AC sarja on kokeillut yhtä ja toista muutenkin joten LEGO aiheessa voisi toimia hyvin yksi käyttämätön aihe jostakin päin historiaa, tai sitten jokin jatke jollekin jo käytetylle. Historialliset hahmot nyt eivät käänny LEGO muotoon parhaalla mahdollisella tavalla, mutta muutoin pelimerkkejä kyllä  on.

22. Mad Max

Koko saaga kääntyisi aivan hyvin pelimuotoon, mutta jos yksi elokuva pitäisi nostaa esiin, olisi se Road Warrior, vaikka Fury Road olisikin se joka tunnetaan varmaan nykyään paremmin. Aihe toimisi kuitenkin erittäin hyvin, varsinkin mitä erilaisimpien autojen kautta. Unohtamatta sitä, miten ne hajoavat kappaleiksi näyttävässä toimintaspektaakkelissa.

21. Van Helsing

Yksi aihe joka toimii aina omalla kohdalla. Oli sitten kyse elokuvan, mahdollisesti myös animaatioesiosan, kääntämisestä pelimuotoon, tai kokonaan uuden tarinan pelimäistäminen. Tämä on joka tapauksessa juurikin sellainen aihe joka toimisi myös LEGO muodossa.

20. Muskettisoturit

Kirjojen tarinoissa on materiaalia vaikka kuinka paljon, joten kyllä tästä aiheesta saisi helposti todella kattavan LEGO pelin LEGO huumorilla. Isona juttu on tietysti se että kuinka uskollisena pysytään sillä klassisimmalla tavalla jolla nämä tarinat on yleensä kerrottu, vai yritetäänkö tehdä jotakin omaa.

19. Teenage Mutant Ninja Turtles

Turtlesit eivät välttämättä ole LEGOisella ulkoasullaan ne kaikista uskottavimman näköiset, mutta pääasiassa tämä aihe voi toimia oikein hyvin myös tälläisellä ulkoasulla ja ainakin siinä olisi jotakin mikä erottuisi edes hieman muusta massasta näiden pelien joukosa.

18. Power Rangers

Pelejä aiheesta on tullut sieltä täältä, mutta enemmänkin voisi olla. Sanotaan että tämä ei ole niitä ison profiilin aiheita, mutta toimisi erittäin hyvin siitä huolimatta ja ilman mitään isompaa kikkailua. Puhumattakaan että LEGOhahmojen ja isojen robottien & hirviöiden taistelut ovat vahvasti LEGOlle sopivaa settiä.

17. He-Man and the Masters of the Universe

Leluaiheena hahmona riittää oitis ja LEGO tyyliin olisi siis varsin helppoa kääntyä ilman mitään isompia haasteita. He-Manilla ei ole ihan samaa hohtoa mitä oli joskus aikanaan mutta kun uusi elokuva ja pelikin on aiheesta tullut, niin tämä olisi ihan mahdollinen.

16. Ninja Gaiden

Ryu Hayabusa ja kumppanit taipuisivat helposti myös LEGO muotoon. Ninja Gaiden tyylillä kokonaisuus voisi olla LEGOmainen, mutta myös nopeatempoinen kuten ne aiemmat Ninja Gaidenit, tai viimeisin, Ragebound.

15. Spyro the Dragon

Spyro ei välttämättä käänny täysin kivuttomasti LEGO muotoon, mutta sanoisin että tämä olisi ehdottomasti kiinnostavaa nähdä. LEGOissa on nimittäin se tietty yleinen tyyli joka taipuu aika moneen muotoon, mutta tässä on omat haasteensa minkä vuoksi käännös ei ole välttämättä se kaikista LEGOmaisin. Isoin syy tietysti se, että tässä ei ole ihmisiä.

14. Warhammer 40K

Warhammer aiheesta saisi irti vaikka mitä ja LEGOtyylinen lähestymistapa voisi toimia kaikessa yksinkertaisuudessaan oikein hyvin ilman mitään ihmeellistä kikkailua. Tarinallisesti tämä voi olla vaikka kuinka ohut koska pääosassa olisi enemmänkin se huumorin vääntäminen tästä aiheesta.

13. Kingdom Hearts

Sanotaan etttä Disney hahmoisa monet eivät käänne kaikista luontevimmin LEGO muotoon, mutta pääasiassa useat hahmot toimivat erittäin hyvin myös LEGOmaisemmalla tyylillä. Tässä iso kysymys on lähinnä se että mitä kaikkia Disney aiheita sitten käytettäisiin jos aiheesta tehtäisiin kokonaan uusi seikkailu LEGO muodossa.

12. Saw

Jostakin syystä olisi todella kiinnostavaa, saati huvittaa nähdä miten tämä überbrutaali trillerikauhusarja kääntyisi LEGO muotoon jossa LEGO ukot laitetaan kokemaan kovia. Kaksi täysin erilaista asetelmaa voisi kohdata hyvin erikoisella tavalla. Materiaalista ei olisi pulaa.

11. Terminator

Tuomion päivä on se kaikista ilmeisin vaihtoehto tähän, mutta sanotaan että aivan uusi osa koko Terminator saagaan voisi olla myös ihan mahdollinen. Tosin jo pitäisi valita, niin se turvallisin vaihtoehto olisi jo T2, tai sitten kahden ensimmäisen elokuvan yhdistäminen yhdeksi peliksi.

10. Devil May Cry

Danten tyylikkäät seikkailut LEGOmaisella lähestymistavalla. Sanotaan että tämä ei ole se kaikista LEGOmaisin aihe josta pelin voisi tehdä, mutta siinä on silti tarpeeksi pelimerkkejä rakentaa jotakin mikä erottuu vähän enemmän massata monien muiden kaltaistensa joukossa.

9. Predator

Kaikki Predator elokuvat yhtenä kokoelmana mutta hyvin LEGOmaisesti tehtynä. Välillä pelataan predatorilla ja välillä taas ei, mikä toisi mukanaan omat vaihtelunsa. Materiaalia on varsin mukavasti, vaikka pitäydyttäisiin täysin Predatoreissa eikä käytäisi AVP osuudessa ollenkaan.

8. Sherlock Holmes

Varsinkin kaksi RDJ elokuvaa toimisivat erittäin hyvin pelimuodossa ja LEGO otteella. Mutta kiinnostavaa voisi olla myös kokoelma erilaisia Sherlock Holmes tarinoita episodityylisesti koottuna samaan peliin, aina Baskervillen koirasta alkaen ja johtaen yhteenottoon professori Moriartya vastaan.

7. The Last of Us

Horizon Adventuresin jalanjäljissä tähän toiseen maailmanloppumaailmaan ja Aloyn sijaan seurataan Ellien seikkailuja. LEGOmainen tapa kertoa brutaali tarina lapsiystävällisellä tavalla. Tämä voisi toimia yllättävän monella tasolla, varsinkin jos itse on pelannut Last of Us tarinan läpi ja itse uskoisin että tämä voisi toimia paremmin, kuin TV-sarja joka on seikoittanut asioita paikoin tarpeettomasti.

6. Dragon Age

Kattava kokonaisuus joka voisi todellakin hyötyä LEGOmaisemmasta lähestymistavasta kun Veilguard selvästi unohti tyylissään sen mikä oli sarjassa alunperin tyylillisesti merkittävä seikka. LEGOssa tietysti brutaalit elementit vähenevät, mutta tämä on silti yksi asia mikä voisi toimia erittäin hyvin tällä hetkellä. Muussa tapauksessa sarjan pitäisi merkittävästi peruuttaa pois siitä, mihin Veilguard meni. Oli kyse mistä elementistä tahansa, paitsi toiminnasta.

5. Resident Evil

Zombiet ja muut LEGO muodossa ja vaikka koko saaga kerrattuna. Mukaan kaikki tutut päähahmot, roistot ja hirviöt aina RE0:sta RE9:n loppuun asti. Tai sitten kokonaan uusi tarina kokonaan uusilla hahmoilla, mutta tutussa asetelmassa ja mahdollisesti muutamilla vierailevilla tähdillä. Itse sanoisin kuitenkin että tuttut hahmot LEGO muotoon on se oikea lähestymistapa.

4. Uncharted

Koko tarina LEGO muodossa ja huumorikin on valmiiksi läsnä. Tämä on niitä tapauksia kun kokonaisuus pitäisi olla ääninäytelty että siitä saisi kunnolla irti, mikä alkaa olla normi LEGO peleissä. Suuri vahvuus on tietysti myös siinä että Uncharted tarjoaa lähemmäs kaikkea, mitä tälläinen peli tarvitseekin. Oli sitten kyse ammuskelusta tai kiipeilystä, tästä löytyy sitä.

3. Witcher

Hyvin vahvasti LEGO maailmaan sopiva aihe ja materiaaliakin on melko paljon erilaisten kirjojen ansiosta. Sanotaan että tämä voisi jopa kertoa tarinan merkittävästi paremmin mitä Witcher tv-sarja on kertonut. Puhumattakaan että tämä voisi olla helposti todella uskollinen kirjoille, vaikkakin todella siistityllä kerronnalla. Tai sitten tämä olisi ensimmäinen korkeamman ikärajan LEGO peli.

2. Transformers

Erityisen hyvä aihe kun halutaan enemmänkin rakennella LEGOilla ja hajottaa LEGO viritelmiä, ilman että ihmisiä sotketaan kuvioihin sen enempää kuin on välttämätöntä. Autobotit ja Decepticonit kääntyvät erittäin hyvin LEGO muotoon ja jos kokonaisuudessa käydään läpi kaikki tunnetuimmat hahmot Optimus Primesta Megatroniin ja Unicroniin, niin kyllä siinä on paljon minkä ympärille rakentaa.

1. Final Fantasy

Aihe joka kääntyy Star Warsin ja Lord of the Ringsin tavoin melkein mihin tahansa pelimuotoon. Genrejä voisi olla vaikka kuinka monta ja LEGO tyylinen lähestymistapa on vain yksi monista aiheista/tyyleistä jossa Final Fantasy voisi toimia oikein hyvin. Final Fantasysta voisi valita yhden pelin, tai sitten tehdä kokoelman jossa Dissidian tavoin useammat hahmot eri peleistä ovat samassa paketissa. Graafisesti sarjassa on muutenkin kokeiltu yhtä ja toista, osaa satunnaisesta ja osaa vähän pysyvämmin.

Hämähäkkiä seuraa ahma

Wolverine on yksi omia suosikkihahmoja Marvelin puolelta, joten odotukset tätä peliä kohtaan ovat aika korkeat. Insomniac Games on loistava studio ja Marvelin Spider-Man peliä ovat siitä viimeisimpinä todisteina. Hugh Jackmanin Wolverinesta, tai Steve Blumin ääninäyttelemästä versiosta on vaikea pistää paremmaksi, mutta mahdollisuuksia on, varsinkin jos X-Men Origins: Wolverine pelistä pystytään parantamaan kaikilla osa-alueilla.

Marvelin Wolverine

Tietyt hahmot keräävät oitis huomiota kun heistä tehdään pelejä. Oli sitten kyseessä sarjakuvapuolelta Batman, Punisher tai Iron Man, heidä pelinsä kiinnostavat oitis. Tähän joukkoon kuuluu myös Wolverine, joka usein on mukana X-Men peleissä, mutta häneltä on tullut useampi omakin peli, joista X-Men: Origins Wolverine tarjosi erittäin mielekästä pelattavaa PS2-PS3 taitteessa. Kun tekijänä on Insomniac Games, odotukset ovat vähän korkeammalla ja luottoa löytyy. Mutta hyväkin studio voi epäonnistua, jos ei yritä tarpeeksi tai alkaa kikkailla.

Ahman hurmeinen matka

Logan (roolissa Liam McIntyre, Spartacus) suorittaa tehtävää yhdessä entisten tiimiläisten kanssa kun heidän johtajansa ja eräänlainen opettajansa Nathaniel Essex (roolissa Troy Baker) on kaapattu mutantteja vihaavana tutkijan, Bolivar Transkin toimesta. Logan kanssa tehtävää ovat suorittamassa brutaalin petomainen Sabretooth, sekä muodonmuuttaja Mystique. Tarinaa alustetaan hieman aluksi pienellä katsauksella menneisyyteen, kun Logan 30-vuotta sitten oli täysin villissä tilassa ja täysin yksin. Essex löysi hänet ja tarjosi hänelle kodin ja perheen, joten nyt nykyajassa Logan kokee olevansa edelleen kiitollisuuden velassa. 30-vuodessa on tietysti ehtinyt tapahtua vaikka mitä ja niitä vaiheita ei juuri avata. Selvää on että Loganilla on menneisyyttä sekä Essexin, Mystiquen että Sabretoothin kanssa, kuin myös Essexin johtavan X-tiimin kanssa. Tarina lähtee todella käyntiin vasta tämän prologina toimivan tehtävän jälkeen ja samalla kun Logan liittyy jälleen osaksi vanhaa porukkaa, kun Essex aikoo pelastaa kaikki mutantin Traskin vainolta. Seikkailun aikana Logan tutustuu moneen uuteen tuttavuuteen, joiden joukossa on ehkä kaikista tärkeimpänä osana punatukkainen telapaatti ja psykokinetikko Jean Grey.

Wolverine on hahmona varmasti kaikilla Marvel faneille tuttu, sillä kyseessä on kuitenkin yksi tutuimpia sarjakuvahahmoja Marvelin puolelta ja hän on monesti ollut se X-Men hahmo joka on sieltä suosituimmasta päästä ja tästä syystä hän on sellainen selvä valinta aloittamaan mahdollisen X-Men jatkumon johon sitten voi mahduttaa pelejä pelien perään. Tämä Spartacus versio hahmosta ei ole niin hyvä, kuin sen toivoisi olevan. Kun Wolverinella on tuttu keltainen asu ja naamio päällä niin eroa ei isommin huomaa, mutta Liam McIntyre ei ihan onnistu tekemään hahmosta omaansa, vaikka ääninäyttelyllinen anti onkin sitten jo selvästi onnistuneemmalla tasolla. Iso syy miksi häntä on vaikea oitis hyväksyä rooliin on siinä että että Wolverinella on ollut jo pitkään todella selvä tyyli mitä tulee animaatioihin ja elokuviin, leffoissa se Hugh Jackman tai ei mitään. Tämä Wolverine ei kaikessa yksinkertaisuudessaan ole tarpeeksi mustatukkainen. Pieni asia, mutta häiritsee. Paljon isompi ongelma on siinä, että Wolverine ei asenteeltakaan tunnu siltä miltä pitää, spoilaamatta aivan kaikkia juttuja sanotaan että hän on vähän liian pehmo, eikä tunnu siltä, millaisena hahmon on oppinut lähes kaikissa animaatioissa, elokuvissa ja sarjakuvissa tuntemaan.

Ulkoisesti monet sivuhahmot, niin hyvät kuin pahatkin, ovat todella tarkasti tehtyjä sillä asut ja monet tyyliseikat ovat osuneet oikeaan. Mutta ongelmat nousevat kun mennään yksityiskohtiin. Sabretooth on yksi esimerkki siitä että hahmo tuntuu väärältä, etten jopa sanoisisi wokehtavalla tavalla väärältä ja ulkoisesti jotenkin pulskemmlta mitä pitäisi. Hänen pitäisi olla se kookas peto, mutta näyttää nyt enemmänkin buffatulta painijalta sillä erityisesti pää tuntuu pöhöttyneeltä, ainakin sen verran että se häiritsee, enemmän Liev Schreiberia ja vähemmä Tyler Manea, eli juuri väärin päin ja viiksetkin tuntuvat jotenkin oudoilta. Tätä pelin aikana onnistutaan korjaamaan erittäin onnistuneesti, mutta se ei hahmoa kokonaisuutena pelasta. Tarinallisesti hahmoa on käytetty aivan väärin ja tuntuu että tässä kohtaa Insomniac on mennyt hieman kikkailun suuntaan ja sivuuttanut täysin sen että mikä Wolverinen ja Sabretoothin suhde pitäisi olla, mutta tätä sen ei pidä olla, vaikka se kilpailuelementti siellä onkin. Mystique puolestaan on ehkä suurin kysymysmerkki siinä että mikä on ollut ajatuksena kun hänet on suunniteltu, sillä tyyliseikat ovat enemmän kuin kohdallaan, mutta tarinallisessa mielessä hän tuntuu olevan myös aivan erilainen millaisena hänet on oppinut tuntemaan. Itse miellän hänet aina vähän samanlaiseksi hahmoksi kuin Kissanainen tai Ada Wong, mutta tälläistä femme fatale tyyliä ei tällä kertaa ole läsnä yhtään vaan hänen funtionsa on aivan eri sorttia. Vastauksena omalle kriitikilleni voin kuitenkin huomauttaa että tämän olisi tarkoitus olla se Wolverinen syntytarina, joten kaikki hahmot kehittyvät ja muuttuvat, lähemmäs sitä, mitä heidän pitäisi olla.

Oikeasti onnistuneista hahmoista Jean Grey nousee todella vahvasti esille uudestaan ja uudestaan, vaikka hänenkin roolinsa on hyvin erilainen millaisena olen itse tottunut hänetkin näkemään. Ei ole kuitenkaan mahdotonta että vaikutteita olisi otettu jostakin sarjakuvasta ja tarinakuviosta joka ei ole itselle tutut, kun niitä on niin tuhoton määr. Jeanin lisäksi Troy Bakerin esittämä Nathaniel Essex on yksi kokonaisuuden parhaiten tehtyjä hahmoja sekä tyylillisesti että tarinallisesti. Tosin, jos X-Men tarinakuviot ovat millään tavalla tuttuja, on luvassa todella helposti arvattavia käänteitä ja tapahtumia. Tarinassa on tietyt todella helposti arvattavat osansa, mutta siellä on myös muutama ihan hyvä yllätys. Juonen suhteen peli etenee todella nopeasti eikä kokonaisudessa ole juurikaan mitään sellaista mitä ei olisi jollakin tavalla nähty Wolverine aiheisissa tarinoissa aiemmin, mitä nyt tiettyjä pieniä asioita joita ei pitäisi edes olla läsnä.

Suoraviivainen toimintaseikkailu Marvel tunnelmalla

Wolverine ei ole Spider-Manin tavoin avoimenmaailman peli kaikenlaisilla lisätekemisillä ja keräiltävillä tavaroilla. Tällä kertaa eteneminen ja keräiltävä tavara ovat enemmänkin samaa sorttia mitä Uncharted 4: Thief's Endissä, eli ei mitään isoa keräilymaratonia, mutta kannustaa pitämään silmät auki. Välillä vastaan voi tulla vähän laajempia alueita, mutta pääasiallisesti peli etenee suht suoraviivaista tahtia eteenpäin toiminnallisesta kohtauksesta toiseen ja välillä vastaan tulee hetkiä joissa tarjolla on enemmänkin hiljaisempaa ja hitaampaa tarinallisempaa pätkää, joka on erittäin hyvä tapa rikkoa pelin toiminnallista antia. Nämä monet pienet asiat todella vahvistavat pelin Marvel fiilistä, varsinkin silloin kun vastaan tulee tilanteita tai hahmoja jotka todellakin kuuluvat Wolverine aiheeseen. Niitä pieniä viittauksia sinne tänne on paljon ja siellä täällä, joten kyllä tähän on panostettu todella hyvin.

Pääasiassa peli on toimintaa jossa Wolverine silpoo vihollisia hurmeisella ja hurjalla tavalla. Taistelusysteemi on hyvin omanlaisensa ja Wolverinen tyyliin sopiva. Siinä on vähän vivahdetta Spider-Manin toiminnasta, mutta sanoisin että tämä on paljon lähempänä Batman Arkham sarjan toiminnallista rytmiä. Siinä missä lepakko ja hämähäkki käyttävät osana toimintaa kattavaa varustearsenaalia, luottaa ahma pääasiassa ainostaan kynsiinsä. Yksinkertaisimmassa muodossaan taistelu koostuu hyökkäämisestä, väistämisestä ja torjumisesta ja siihen lisätään pelin edetessä lisää muuttujia, kuten erikoishyökkäyksiä ja erilaisia ominaisuuksia joilla pelihahmon taistelutyyliä voi hieman kallistaa itselle mieluisaan muotoon. Systeemi on melko itseääntoistava mutta itse en missään kohtaa erityisemmin kyllästynyt siihen, vaan toiminnasta sai todella paljon irti sellaisella videopelimäisellä tavalla jossa fokus on siinä hurmeisessa tyylissä, joka on todellakin Wolverinelle sopivaa. Bättis ja hämis eivät tapa porukkaa vaan toimivat oman koodinsa mukaan. Wolverinella ei ole mitään tunnon tuskia kun hän pätkii vihollisia kilon paloiksi ja on taistelun jälkeen verentahrima.

Toiminnan helposti huonoin asia on se sama, mikä todella monessa muussakin toimintapelissä, nimittäin se toisto. Toiminnassa ei ole niin paljoa muuttujia että kokonaisuus tuntuisi vaihtelevalta, elikkä hyvin samanlainen tilanne kuin X-Men Origins: Wolverinessa, jossa tosin myös viholliskattaus tarjosi lähinnä pelkkää samaa lihapataa alusta loppuun asti, hyvin pienellä vaihtelulla. Tällä kertaa vihollisissa on sentään vaihtelua eri skenaarioiden välillä ja kyllähän Wolverine oppii vähän uusiakin jippoja kun peli etenee, joiden kautta taisteluun saa lisää muuttujia. Puhumattakaan että kun mukana on partnerihahmo, niin sekin vähän värittää taistelua.. Sanotaan että simppelilläkin taistelusysteemillä voi saada paljon aikaan jos siihen osataan tuoda oikeanlaisia muuttujia. Middle-Earth: Shadow of Mordor oli nopeasti todella itseääntoistava taistelun suhteen, mutta kyseinen Batman Arkham sarjasta peräisin oleva systeemi itsessään on niin hyvä, että sen kanssa taistelu jaksaa todella pitkään, hyvin vähällä vaihtelulla ja vaihtelu on yleensä juurikin vihollisista kiinni.

Hahmonkehitys on se asia mihin on sentään hieman uppouduttu. Siinä on paljon samaa mitä X-Men Origins: Wolverinessa, eli pelaaja valitsee mitä erikoisominaisuuksia käyttää ja millä tavalla tehostaa toimintaansa. Wolverine ehkä kaikista omin juttu taistelussa on syöksy. Wolverine lyhentään välimatkaa hyppäämällä vihollista kohti ja tehostettuna tainnuttaa vihollisen siinä samalla. Tuttu juttu toisesta Wolverine pelistä PS3:lta. Tämän tempun ohella torjuminen on erittäin iso juttu ja nämä tuntuvat olevan niitä tärkeimpiä osia systeemiä ja niiden tehostaminen on yksi mahdollisuus hahmonkehityksessä. Muuttujia on ihan mukavasti, mutta ei kuitenkaan niin paljoa että ne veisivät aikaa itse pelaamiselta ja kun kyseessä on tälläinen suht suoraviivainen kokonaisuus, niin ideana ei ole tarjoata Witcher 3:n tasoista hahmonkehityssysteemiä. Pituudeltaan sanoisin että pelin on about samaa kokoluokkaa mitä Uncharted 4: Thief's End.

X-Men Origins: Wolverine 2

Kuten on jo todettu useamman kerran ja tullaan varmasti vielä toteamaan useamman kerran uudetsaan, peli tuo todella nopeasti mieleen PS3:n leffapelin Wolverinesta niin toiminallisesas kuin tarinallisessakin mielessä. Harmillista on että tätä kautta pelin monet heikkoudetkin nousevat esiin, jotka ovat melko samanlaisia mitä oli X-Men Origins: Wolverinessa. Osa liittyy suoraan toimintaan ja osa enemmänkin tarinallisiin ratkaisuihin, mutta samalla aikaa kokonaisuudessa on todella selvästi läsnä sellainen tietty Insomniac Games laatu, joka on tehnyt valtaosasta heidän peleistään todella mielekästä pelattavaa, oli sitten kyse Spyroista PS1:llä tai Ratchet & Clankeista PS2:sta eteenpäin, unohtamatta Spider-Man pelejä.

Peleissä on paljon samaa. Bolivar Trask on kummassakin, kuten myös Sapelihammas ja Mystikko. Tarinallisesti peli tekee paljon omia juttujaan ja vaikka en isommin X-Men Origins: Wolverinen Sapelihampastaan pitänytkään, niin tarinnallisessa mielessä hän on paremmin käytetty mitä tämän pelin versio. Mystikon tapauksessa tilanne on vähän erilainen, mutta pidän tästä versiosta merkittävästi enemmän. Suht löyhillä perusteilla voisi jopa sanoa että tämän pelin tarinalla voisi olla jopa hieman jatko-osamaista otetta aiempaan peliin, sillä tämän pelin alkuosa, menisi aika pienillä muokkauksilla suoraan jatko-osasta, vaikka iso kokonaisuus onkin sitten todella erilainen.

Se mikä todella nostaa tämän pelin PS3 peliä paremmaksi, on se mitä kaikkea muutakin peli tarjoaa, kuin pelkkää taistelua, varsinkin kun kummankin pelin taistelu menee aika nopeasti itseääntoistavaksi ja PS3 pelin "vaihtelu" ei ole sitä oikeanlaista ja hyvää vaihtelua. Tämän pelin oma on, sillä se rikkoo samalla tavalla onnituneesti sitä toistoa, miten Uncharted 4 rikkoi omaansa. Wolverine pystyy kiipeilemään, vaikka tätä osaa onkin todella raskaalla kädellä rajoitettu ja näkymättömät seinät pitävät menon hillittynä. Kun kahta Wolverine peliä vertailee niin niissä on paljon samaa, sillä ne ovat kumpikin olleet todella mielekästä pelattavaa ja ainakin tämä myöhempi on osannnut pistää paremmaksi yhdellä jos toisella tavalla. Pienissä asioissa pelkästään ajoittain vastaan tulevat haasteosuudet tarjoavat pientä piristystä, vaikka niistä olisi saanutkin irti paljon enemmän, mitä niistä lopulta otettiinkaan, sillä eroja haasteissa on aika vähän, mutta ne ovat silti kivaa pientä vaihtelua.

Quick time eventit ovat eräs asia joita kumpikaan peli ei onnistu viemään kunnialla maaliin asti ja kumpikin ryssii aina eri tavalla. PS3 pelin tapauksessa QTE pätkiä oli aivan liikaa ja ne olivat todella vaativia, esimerkkinä täysin ylivedetty Sentinel pomotaistelu ja todella itseääntoistavat taistelut samoja vihollisia vastaan. Tälllä kertaa, QTE:t tuntuvat joko täysin turhilta tai niin karsituilta, että monessa kohtaa oikein ihmettelee että miksi tässä ei ole QTE pätkää ollenkaan tai miksi tässä on tämä yksi pieni osa, kun muutoin kaikki on elokuvaa ilman mitään pelaajan toimintaan. Tämä on eräs asia joka olisi pitänyt miettiä kokonaan uusiksi. QTE ovat oikein käytettynä hyvä asia, mutta tässä muodossa ne tuntuvat lähinnä turhilta lisiltä, kun niitä ei selvästikään ole uskallettu käyttää kuin todella näennäisesti.

Verenpunaa ja hurmeista toimintaa ei puutu

Hyvä rytmi ja tasapaino, vaikka ei pankkia räjäytäkään

Wolverine on saanut aika kovaa kyytiä kriitikoilta heti ilmestyttyään ja itse en yhdy siihen kritiikkiin, tai tietyissä tapauksessa edes tajua sitä. Tällä hetkellä pelimaailmassa, jossa studio toisensa jälkeen on enemmän tai vähemmän osoittanut että on menettänyt otettaan, ovat paineet kovat. Tämä peli ei ole sellainen Insomniac Gamesille, vaikka se ei niin hyvä olekaan, kuin sen olisi toivonut olevan. Wolverinelle sopii paremmin suoraviivaisempi seikkailu avoimen pelimaailman sijaan, mutta vastaavien pelien joukossa, tämä ei ole niitä parhaita, vaikka tekeekin pääasiassa monet asiat oikein, joskin vaatimattomasti.

Toiminta on seikkailun sydän

Kun miettii hyviä toimintapelejä, niin mielekäs pelattavuus on se isoin juttu ja jotkut pelit onnistuvat tässä erityisen hyvin aika pienillä asioilla, vaikka eivät nousisikaan esimerkillisiksi peleiksi genressään. Sitten on niitä joilla on hyvät pelimerkit, mutta pelaaminen ei ole missään kohtaa erityisen mielekästä. Itse sanoisin että kaikkien aikojen paras taistelusysteemi on Batman: Arkham sarjan systeemi, jota useammassa muussakin pelisarjassa on käytetty, näistä kaikista onnistuneimmin Middle-Earth: Shadow sarjassa, joka on paikoin jopa Batmanin systeemiä parempi, vaikka systeemi onkin käytännössä sama. Toiminnallisista pelisarjoista Devil May Cry nousee kuitenkin esille mahdollisesti esimerkillisimpänä tapauksena, vaikka sarjassa on kompurointejakin ollut. Resident Evil taas on hyvä esimerkki siitä miten toiminta tehdään onnistuneesti uudestaan ja uudestaan ja Ninja Gaiden on hyvä esimerkki siitä, kuten ote hieman lipeää. 

Tässä genressä Wolverine on vähän samanlainen kuin Dragon Age: The Veilguard. Kumpikin peli on puhtaasti taistelusysteemillään onnistunut todella hyvin sillä itse koin molemmat todella mielekkäinä systeemeinä ja taistelu nappasi todella hyvin, kummassakin vähän samaa tuntumaa kuin Batmanissa, vaikkakin omanlaisella tavallaan. Wolverinen tapauksessa muuttujia on enemmän ja ne ovat tehty tyylillisesti paljon onnistuneemmin. Vertaamatta Wolverinea kaikkiin mahdollisiin toimintapeleihin, sanoisin että se on selvästi keskivertoa toimintapeliä paljon mielekkäämpää pelattavaa, koska peli on toteutettu niin laadukkaasti ja saatu tuntumaan paikoin jopa todella koukuttavalta, vaikka pelattavuus ei isommin missään kohtaa muutukaan. Pelissä on osattu ottaa myös mallia Uncharted sarjasta tiettyjen toimintaosuuksien toteutuksessa, vaikka samalle tasolle ei päästäkään kun juostaan tuhoutuvassa ympäristössä tai jahdataan vihollista pitkin kaupunkia. Nämä osuudet ovat ihan kivaa vaihtelua, vaikka paikoin vähän liian automatisoitua sellaista.

Toiminnan ulkopuolella pelaaminen on simppeliä kulkemista eteenpäin ja Wolverinen vainu ohjaa vaikka sitten kädestä pitäen eteenpäin. Asetuksia pelissä on todella paljon ja niiden kautta peli saattaa tuntua hieman liikaakin pelaajaa ohjaavalta, mutta kun iso osa pelistä on vahvasti rajattua, niin tämä ei ole pelkästään huono asia. Keräiltävän tavaran suhteen tämä on vähän kaksiteräinen juttu sillä tavallaan pidän siitä että pelaajalla on pelimerkkejä joilla helpottaa tavaroiden etsimistä ilman että tarvitsee pelata jaksoja uudestaan, mutta ymmärrän myös miksi jotkut eivät välttämättä tykkää. Keräiltävät esineet, kuten haasteportit ovat kuitenkin lähinnä lisä pääpeliin ja selvää on että niihin olisi voitu panostaa paljon enemmänkin ja monipuolisemmin.

Tarinassa on puolessa, paikoin jopa toimintaa vahvempana

Tarinallisesti peli etenee aika nopeaa tahtia eteenpäin, välillä hidastaen. Monet asiat jäävät todella vähälle selittelylle mikä on hieman ärsyttävää, mutta toisaalta, aina ei ole tarpeellista käyttää aikaa siihen että selitetään auki kaikki ne asiat jotka pelaajan suht todennäköisesti tietävät. Tai sitten ne asiat jätetään jatko-osaan, ja sellainen on selvästi jo ideoitu, koska tietyt loppupuolen asiat jättävät tietyt ovet selvästi auki. Monet asiat ovat sellaisia että niitä ei voi isommin avata ilman spoilereita, joten tässä tulee.

Spoilereita--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Puhtaasti spoilereiden tapauksessa esille nousee valtavasti erilaisia asioita joita monet aiheen fanit eivät välttämättä edes miellä spoilereiksi, koska ne ovat sarjakuvissa niin tuttuja juttuja ja monissa muissakin medioissa. Näistä ehkä kaikista oleellisin asia on pelin pääroisto, nimittäin Mr. Sinister. Tämä hahmo ei ole omasta mielestäni saanut tähän mennessä vielä arvoistaan versiota elokuva- tai pelimuodossa. Elokuvissa X-Menit eivät ole koskaan päässeet siihen vaiheeseen että herra Pahuus olisi tuotu mukaan kuvioihin, vaikka yritystä on ollut. Pelimuodossa hän oli pääroisto Deadpool pelissä PS3:lla, mutta hän oli siinä lähinnä vitsi. Tämän pelin versio on loppuhuipennuksessa juurikin sellainen millainen hahmon pitääkin olla ja hahmo on roolitettu todella onnistuneesti. Hahmo näyttää miltä pitää ja kehittyy tarinan aikana todella onnistuneesti, nousten yhdeksi tämän vuoden parhaista videopeliroistoista. Nopeana vertauksena RE9:n pääroistoksi nouseva Victor Gideon, jonka olisi pitänyt jäädä sivuosaan, koska hahmo oli vedetty täysin yli, eikä isossa kokonaisuudessa lopulta sitten toiminutkaan. Tämä hahmo toimii alusta loppuun asti.

Monen muun hahmon kohdalla on vähän ristiriitaisi fiiliksiä. Tietyt hahmot ovat tässä vaiheessa siinä alkuasetelmassa, eivätkä ole vielä kehittyneet siihen tilaan, jossa ovat tunnetuimmillaan. Pelissä ei nähdä X-Men porukasta juuri ketään, professori X ei ilmesty lopussa tarjoamaan vaihtoehtoja eikä myöskään Magneto. Logan, Sabretooth ja Mystique ovat tulleet tässä kohtaa tutuiksi, mutta hypoteettisessa jatko-osassa heidän roolinsa saattaisivat muuttua paljon. Sabretooth näyttää nyt enemmän siltä miltä pitää ja Mystiquen elämä on muuttunut, mikä mahdollistaa nyt vähän uudemmanlaiset seikkailut ja asennemuutokset. Vaihhtoehtoja on ja pelissä on osattu loppupuolella todella hienosti avata ovia uusiin suuntiin, sillä matka siihen pisteeseen sai useasti kyseenalaistamaan sen että miksi hahmoja on käytetty näin tai noin.

Eräänä merkittävänä asiana sanoisin että ensimmäiseksi peliksi ja ns. "syntytarinaksi" tämä peli ei merkittävästi avaa sitä että miten Wolverinesta tuli mitä tuli, vaikka siinä tietty alkuperä hahmolle tarjotetaankin, mutta adamantiumluurankoon ei juuri uppouduta vaan nyt keskitytään aivan muihin asioihin. Jeanin tapauksessa taas ne isot pelimerkit lyödään jo nyt peliin kun koko Phoenix kuvio tuodaan konkreettisesti mukaan, eikä jätetä ns. Tietäjät tietää tasolle puuveistoksena, tai mysteeriäänenä. Voisi sanoa että tässä pelissä on nyt vähän menty jo seuraavan osan puolelle monessa mielessä, vaikka sitä lopussa hieman perustellaankin ja paikataan.

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Spoilereita

Yksi jos toinenkin hahmo on tuttu entuudestaan

MGU:n uusin lisäys

Marvelilla ei ole vielä virallista peliuniversumia samalla tavalla kuin heillä on elokuvauniversumi, vaikka pelejä siihen onkin mukavasti. Insomniacilla tavallaan on, kun tämä on samaa universumia kuin Spider-Man pelit. Marvel pelejä on kuitenkin ilmestynyt melkoinen määrä tällä vuosikymmenellä ja ne ovat usein olleet parhaita pelejä ilmestymistvuosinaan. Oli sitten kyseessä Spider-Man 2, Guardians of the Galaxy tai Midnight Suns. Näistä jokainen on todella vakuuttanut laadullaan ja kaikki ovat melko erilaisia pelejä, eri tekijöiltä.

Seura saisi tehdä enemmän kaltaisekseen

Wolverine ei ole kokonaisuutena ihan niin vahva aloitus mitä sen on pitkän aikaa todella odotettu olevan. Siinä missä Spider-man onnistui nopeasti saamaan erittäin vahvan fanikunnan, on Wolverinen aloitus ollut merkittävästi kompuroivampaa sorttia. Omalla kohdalla tämä on kuitenkin ehdottomasti juuri sellainen peli mistä itse todella pidän ja johon pääsee todella nopeasti kiinni ja jonka parissa viihtyy todella intensiivisesti. Se on omissa kirjoissa merkki onnistuneesta pelistä, kun ei tee mieli edes vilkaista muita pelejä ennenkuin on saanut käytyä tarinan loppuun ja toiminta on pitänyt huolen että matka on ollut miellyttävä siihen pisteeseen. Koska toimintaseikkailut ovat sitä ominta omaa, niin tälläinen peli puhuttelee merkittävästi enemmän, vaikka siinä onkin läsnä selkeitä heikkouksiakin.

Wolverine ei ole niin hyvä peli mitä Guardians of the Galaxy, joka onnistui pelattavuudessa ja tarinankerronnassaan esimerkillisesti, mutta paljon samaa tässäkin on. GotG:n tapauksessa tuntuu että trophysetti oli paljon parempi, aiheen yleinen fiilis tuli paremmin esille ja peli istui todella hyvin osaksi isoa tarinakokonaisuutta, varsinkin kun se ei edes yrittänyt kertoa mitään syntytarinaa tai alkua porukalle, vaan hyppäsi suoraan syvään päähän idealla: "Paljon on jo tapahtunut ja niitä ei nyt aleta puida." Wolverinen lähestymistapa on erilainen, mutta kummassakin pelissä on samanlainen yhdistelmä toimintaa ja hiljaisemminpia hetkiä. Kummankaan pelin toiminta ei ole sieltä monipuolisimmasta päästä, mutta kummassakin on tarpeeksi muuttujia jotta pelin parissa viihtyy alusta loppuun asti ja toiminnasta saa irti vähän enemmän.

Midnight Suns taas onnistui ottamaan kaikista mekaniikoistaan paljon irti. Wolverine onnistuu toiminnassa ja tyylikkyydessä todella hyvin ja tarinassa on vahvuutensa, vaikka kokonaisuutena peli niitä lisäjuttuja ei olekaan isommin syvennetty ja pelissä on paljon osia joissa tuntuu että joko jotakin puuttuu, tai jotkain on tarkoituksella karsittu. Yhtenä esimerkkinä juurikin ne QTE pätkät joita useammassa kohdassa olisi selvästi voinut olla enemmänkin. Kyllähän Midnight Suns oli tietyissä asioissa myös vähän vaatimaton, mutta Wolverine on ilmestynyt kaikkien näiden jälkeen, joten hieman tuntuu että pelin olisi pitänyt pistää kaikissa asioissa paremmaksi, tai sitten jättää suosiolla tietyt osat kokonaan pois. Myös tietyissä kohdissa tuntuu että paikkaa A olisi suunniteltu minipeli X tai vastaavaa, mutta sitä ei sitten olekaan. Esimerkkinä samanlainen monivalinta keskustelupätkä jollaisia Uncharted 4:ssa oli muutama. Ne olivat aika pieniä juttuja, mutta juuri sopivaa pientä kivaa josta tämäkin peli olisi hyötynyt.

Ei niin hyvä mitä odotin, mutta oikeat elkeet ja ideat

Wolverine on hyvä peli, vaikka siitä löytyykin paljon heikkouksia. Sekä pelattavuudessa että tarinassa. Pelattavuudessa paikoin tuntuu että pelissä ei ole yritetty tarpeeksi, tai siitä on karsittu raskaalla kouralla yhtä ja toista sieltä täältä, varsinkin kun vertaa moniin muihin Marvel aiheisiin peleihin joista ehdottomasti pitäisi ottaa mallia. Tarinallisessa ja tyylisessä mielessä iso syy voi olla siinä että vaikka Liam McIntyre ihan perushyvän suorituksen vetääkin, on vertailukohtana joko Hugh Jackman, jota vastaan uudellan Wolverinella ei ole mitään sanaa. Mutta isona kokonaisuutena tilanne ei ole läheskään sitä tasoa mitä monet muut supersankaripelit ovat tässä 2020-luvulla ollleet. Marvel's Avengers on tästä hyvä esimerkki sillä tarinallisesti se ei ollut hyvä ja pilasi monta osaa kokonaisuudesta, vaikka toiminta Rautamiehellä todella hauskaa olikin ja samanlaisella pelattavuudella voisi saada Iron Man aiheisen pelin aikaiseksi. Tosin jos Insomniac jatkaa Marvel aiheessa, niin oma toive olisi Punisher.

Omalla kohdalla miellän tämä hieman pettymykseksi, mutta lähinnä siksi, koska odotukset olivat melko epäreilut, sillä tätä ennen oli ilmestynyt erinomainen Guardians of the Galaxy, varoittava esimerkki Avengers ja Insomniac itse oli tehnyt useamman Spider-Manin joissa näkyy laatu. Tässä näkyy monessa kohtaa laatu, mutta myös kikkailu vähän siellä ja täällä mikä ei ole hyvä idea kun kyseessä on sarjan aloittaja ja nykyisen nettikeskustelun ja vastaavan vuoksi tämä saattaa jäädä ainoaksi peliksi "sarjassaan". Pelaisin kyllä toisenkin, mutta Sonyn nykyisen tyylin vuoksi, sitä toista ei välttämättä tule. Tai jos tulisi, niin ei välttämättä tulisi pelattua.

Kokonaisuutena Marvel's Wolverine on erityisen hyvä peli kaikkine heikkouksineen. Se on kuin X-Men Origins: Wolverine, paranneltuna modernina versiona ja toteutettuna tavalla joka oitis tuo mieleen Uncharted 4: Thief's Endin. Toiminnallisesti peli ei ole niin hyvää settiä mitä Batman: Arkham sarjassa on nähty, mutta toiminta nappaa paremmin, kuin Spider-Man peleissä on napannut, mikä on oitis askel oikeaan suuntaan, kun Wolverinen tapauksessa taistelu on todella tärkeässä osassa. Peli on erittäin sarjakuvauskollinen, sen tarina on hyvin kerrottu kokonaisuus ja kaikkien heikkouksiensakin kanssa tämä on yksi 2026 parhaita pelejä.

Yhteenveto

Marvel's Wolverine vaikuttaa aluksi pelkältä hurmeiselta toimitapeliltä, mutta sen tarina on paljon syvällisempi ja yllättävämpi miltä aluksi vaikuttaa. Tarina kertoo yhden version Loganin / Wolverinen alkuperästä ja mukana on paljon tuttuja hahmoja, vähän erilaisemmissa rooleissa kuin yleensä. Taistelu on yksi pelin isoimpia koukkuja ja vaikka se on suht itseääntoistavaa, se on erittäin mielekästä ja kantaa läpi pelin. Mukana on vähän oheistekemistä ja muutamia lisämekaniikkkoja, mutta ne tuntuvat suht suppeilta ja paikoin peli tuntuu hieman karsitulta ja vaatimattomalta. Siinä on kuitenkin sellainen tietty laadukas toteutus mitä Insomniac Gamesilta voi odottaa ja heikkouksineenkin se on yksi vuoden 2026 parhaista peleistä.

+ Marvel tunnelma

+ Hurmeinen ja tyylikäs toiminta

+ Hyvä tarina hyvällä pääroistolla

+ Paljon tuttuja hahmoja

+ Laadukas toteutus

+/- Tuttujen hahmojen käyttö

- Toiminnan tietty itseääntoistavuus

- Monin paikoin karsittu/vaatimaton

Arvosana: 8,1

Mahtava

...mukana photomode