Tästä Remedy aloitti

Kuolema ralli

Steam

Death Rally

Remedyn ensimmäinen peli joka on melko kaukana siitä, mihin studion kanssa on totuttu myöhemmin. Samalla aikaa tämä peli osoittaa että Remedyllä osataan tehdä vaikka mitä, sillä tämä on yllättävän pelattava ottaen huomioon että tämä on melko vanha peli monine karkeuksineen.

Kaasua ja romumetallia

Alussa poliisi jahtaa pelaajan kiinni hajoittaen tämän kulkuneuvon. George Lucasin näköinen päällikkö Harris tarjoaa pelaajalle mahdollisuuden välttyä suuremmilta ongelmilta, jos tämä osallistuu Death Rally tapahtumaan ja soluttautuessaan joukkoon etsii käsiinsä Adversary nimellä kutsutun mysteerihahmon. Ralli on kuitenkin sieltä vaarallisemmasta päästä sekä ajoneuvoille että kuskeille kun vastaan tulee toinen toistaan häijympiä ja taitavampia kuskeja. Tarinallisesti peli on hyvin ohut. Tarinapätkät ovat kerrottu Max Payne peleissäkin tutulla sarjakuvatyylillä ja ihan pätevällä ääninäyttelyllä, mutta niitä on aika vähän ja Adversaryn jahtaamisen ohella tarinassa ei juuri muita muuttujia ole.

Graafisesti peli on ihan kivan näköinen ja juurikin sellaista uudempaa retroa tyyliä mikä tuo itsellä mieleen PS1-PS2 aikakauden, eli ollaan aika kaukana mistään pikseligrafiikasta ja sellaisesta mikä olisi enemmän SNES aikakauden tyyliä. Pelin ulkoasu on jotakin sellaista mitä alkoi nähdä PS1 aikakaudella siellä ja täällä ja mikä oli normaalia PS2 aikakudella. Iso osa peliä on kuvattu sen verran kaukaa ylempää että yksityiskohtia ei isommin korostu, mutta kentät ovat hyvän näköisiä ja ajoneuvot erottuvat edes hieman toisistaan. Nämä ovat niitä hyviä rakennuspalikoita isossa kokonaisuudessa peliä ja vaikka ne ovatkin ulkoisia tekijöitä, niin ne korostavat että pelissä on panostettu useaan osa-alueeseen.

Pelaamisessa on kaksi eri tapa voittaa ja ansaita rahaa. Voita kisa mahdollisimman nopeasti ja tuhoa mahdollisimman monta vastustajaa. Tuhoa kaikki vastustajat ja voitat automaattisesti, mutta ilman kierrosbonuksia. Satunnaisesti mystinen varjomies tarjoaa lisämuuttujia jotka helpottavat kisoja tai asettavat joskus haasteen jossa merkittävä palkkio. Tuhoamalla vihollisia saa myös osia uusiin autoihin ja varusteisiin joten kumpikin metodi kisaamiseen toimii. Kentissä on myös monia tehosteita joilla korjata autoa, saada nitroa tai ammuksia erikoisaseeseen. Kisaamisessa on hyvät pelit jotka tekevät pelaamisesta mielekästä, joskin suhteellisen itseääntoistavaa koska erilaisia pelitiloja ei juuri ole. Deathmatch löytyy, mutta se on pelattavuuden epätarkkuuden ja karkeuden vuoksi turhauttavan vaikea.

Tasapainoa häviää mitä pidemmälle mennään

Pelattavuudessa Death Rally toimii myös hyvin isona kokonaisuutena, vaikka siellä piilevätkin monet pelin tuntuvammat heikkoudet. Yksi näistä on pelin ohjattavuus joka ottaa aikansa että siitä saa kunnolla kiinni ja sitten peli alkaa oikeasti toimia. Erilaiset aseet joita on käytössä tuovat mukavasti vaihtelua, samaten kuin eri automallit joista osa kestää vahinkoa enemmän, osan käsittely on parempaa ja osa on nopeampia. Muuttujia on tarpeeksi ja puhdas ajaminen toimii mukavasti.  Välineiden kehittäminen kannustaa pelaamaan samoja ratoja uudestaan ja uudestaan satunnaisilla muuttujilla, kuten yhden kierroksen kisoilla tai tiettyjen lisien kanssa. Monia asioita olisi voinut olla mukana enemmänkin. Ajoneuvo ampuu automaattisesti eteenpäin ja erikoisaseet ovat lisä tähän. Tuntuu että tämä on yksi asia mitä ajoneuvoissa pitäisi pystyä päivittämään suurempia haasteita mielessä pitäen.

Ärsyttävää on lähinnä se, että pelin suurin haaste on tehty turhauttavan haastavaksi, sillä vastus ajaa nopeammin ja kestää enemmän vahinkoa kuin mikään muu, mikä on niin suuri vaikeuspiikki, että se tuntuu suoraan epäreilulta. Vastaavaa on havaittavissa myös muutamissa muissakin tilanteissa sillä tietyssä pisteessä pelaaja ei pysty enää reilusti kilpailemaan vahingon tuottamisessa eikä sen kestämisessä, varsikin kun tehosteet ovat niin arpapeliä ja monesti kyseenalaisia edes saada käyttöönsä. Tasapainon suurin ongelma on juurikin loppupelissä, jossa pelaajan pelimerkit eivät enää yllä sille tasolle, jossa pelin "pomoviholliset" ovat ja tämä vain korostaa sitä, että peli on tietyillä tavoilla hyvin epäreilu. Lisäksi, suuremmassa haasteessa alkavat pelin ohjattavuuden vajavaisuudet todella näkyä, eikä tarkkuus riitä vastaamaan suurempiin haasteisiin.

Vanhan ajan ongelmat

Death Rally ilmestyi 1996, eli se on retroa tavaraa iältään 30 vuotta. Ikäisekseen peliksi se ei tunnu ihan niin vanhalta sillä tietyistä peleistä ikä näkyy paljon selvemmin, joskin toisista peleistä se näkyy vielä vähemmän. Osittain pelin ikä ei tunnu niin selvästi koska peli näyttää hyvältä ja ylhäältä kuvattu ralli ei näytä niin vanhalta kuin se on. Pelattavuudessa kokonaisuus tuntuu kuitenkin oitis ikäiseltään sillä monet asiat ovat selvästi kankeammalla puolella. Tämä onkin yksi selkeimpiä syitä mistä pelien iän todella tuntee, sillä pelattavuus on monissa tapauksissa se, mikä alkaa nopeimmin tuntua vanhalta. Mikäli peli olisi 3D, niin pelattavuus saattaisi tuntu oitis vanhemmalta.

Oman aikansa pelien joukossa Death Rally ei ole suoraan huono peli, voisi jopa sanoa että se on niitä parempia rallipelejä, sillä CTR ilmestyi vasta useampi vuosi myöhemmin. Jos peli ei loppupuoliskolla menisi niin turhauttavan vaikeaksi, jopa epäreiluksi, voisi se olla merkittävästi parempi. Muissakin taistelurallipeleissä on läsnä samanlaista vikaa, kuten Jak X:ssä, mutta koska tämä peli on ajalta kun PS1 oli vielä alkuvaiheessa ja monit pelit olivat tarkoituksella vaikeita, on tämä hieman perusteltua. Se ei ole hyväksyttävä tekosyy, mutta aikakautensa pelien joukossa, tämä ei ole mitenkään tavatonta.

Kokonaisuutena Death Rally ei vaikuta sellaiselta peliltä joka omalla kohtaa toimisi edes rallipelien joukossa, joten se onnistuu siinä mielessä oitis yllättämään, koska tästä sai irti aika paljon mielekästä sisältöä. Se loppupään merkittävä vaikeuspiikki on kuitenkin niin jyrkkä ylämäki epäreilulla rakenteella, että se pakostakin latistaa tunnelmaa, koska tässä pelissä on ihan hyvin kerrottua tarinaa, vaikka se onkin suht vähäistä.

Yhteenveto

Death Rally on taistelurallipeli jossa ohjattavuudessa on omat karkeutensa, mutta joka toimii tämän ikäisen pelin tasolle oikein hyvin. Autoja on useita ja erilaisia ratoja on riittävästi eikä muutamasta haasteesta silloin tällöin ole haittaa. Tarina on melko ohut ja haaste kiristyy tietyssä pisteessä naurettavan korkealle tasolle, mutta huomioiden että tämän sai alle eurolla, niin kyllä tästä sai mukavasti irti.

+ Useampi erilainen auto ja ase

+ Erilaiset radat ja lisähaasteet

+ Kivan näköinen

- Haaste kiristyy loppupuolella todella korkealle

- Vaihtelua on melko vähän

- Ohjattavuuden karkeudet

Arvosana: 5,9

Paremmalla puolella

Alennusten tai juhlapyhien aikaan erityisesti saattaa kirjastoon päätyä pelejä eurolla tai parilla joita pelataan sitten joskus.

Käärme luikertelee ja kiipeilee

Käärmekulku

Steam

Snakepass

Peli jossa ohjataan käärmettä toinen toistaan haastavammissa ympäristöissä, alusta asti haastavalla ohjattavuudella johon tottuu peliä pelaamalla, mutta ei koskaan täysin.

Käärme luikertelee ja kiipeilee

Snakepassa vaikuttaa aluksi "tasohyppelyltä" mutta käärmeperspektiivissä jossa ei sitten varsinaisesti hypitä yhtään, vaan liikutaan matelemalla paikasta toiseen. Käärme liikkuu nopeammin aaltomaisella liikkeellä, ei suoraan menemällä ja kiipeilyssä oleellista on kiemurrella erilaisten paikkojen ympäri, koska muutoin painovoima hoitaa tehtävänsä saman tien. Pelaaminen keskittyykin lähinnä tämän idean ympärille ja vaikka mukana onkin satunnaisia keräiltäviä esineitä ja muuta vastaavaa, niin pelaaminen on alusta loppuun asti tämän yhden idean ympärillä.

Ohjattavuus on yksi kokonaisuuden kriittisimpiä osia sillä koska liikkuminen on oleellinen asia pelattavuudessa, niin voisi olettaa että pelattavuuden mielekkyyden takaamiseksi olisi ohjattavuuteen panostettu enemmän kuin mihinkään muuhun ja se olisi hiottu erityisen hyväksi. Pelin suurin heikkous onkin juuri ohjattavuudessa koska vaikka se pääasiassa onkin idealtan simppeli, niin se ei käänny erityisen ohjaimella pelattavaksi, tai näppäimistöllä pelattavaksi. Ohjattavuudessa on läsnä sellainen tietty kankeus joka heikentää otetta tuntuvasti tarkkuudessa. Ideasta saa kiinni nopeasti mutta se fyysinen toteutus ottaa aikansa aivan alusta asti.

Koska pelissä ei ole mitään merkittävää tarinaa, niin Snakepass ei isommin onnistu tarjoamaan mitään merkittävää sisältöä. Se on kuin monet raivopelit (Super Meat Boy ja kumppanit) mutta merkittävästi hitaammalla ja suunnitelmallisemmalla lähestymistavalla. Tästä syystä Snakepass on yksi sellainen peli joka nappaa joko heti kättelyssä, tai ei kunnolla missään vaiheessa.

Yhteenveto

Snakepass on idea kiinnostava peli, mutta toteutuksessa se jättää aika paljon toivomisenvaraa monessa asiassa. Ulkoasu on hienon näköinen ja kenttäsuunnitteluunkin on panostettu. Ohjattavuus on iso osa haastetta sillä se vaatii paljon opettelua ja pelaaminen on pääasiassa paikasta toiseen liikkumista, joten ohjattavuus on todella oleellinen osa kokonaisuutta. Mitään merkittävää tarinaa tai isompaa vaihtelua ei ole, joten jos pelaaminen ei alussa nappaa, ei se nappaa merkittävästi myöhemminkään.

+ Omanlaisensa idea

+ Kivan näköinen

- Suht turhauttava ohjattavuus

- Olematon vaihtelu

Arvosana: 5,0

Välimallia

Odotuksia on, koska ensimmäinen oli niin hyvä

Oxenfree 2: Kadonneet Signaalit

Steam

Oxenfree 2: Lost Signals

Ensimmäinen Oxenfree oli yllättävän hyvä peli, varsinkin tarinalliselta anniltaan. Se oli toteutettu omanlaisella tavallaan, ääninäytelty erinomaisesti ja uudelleenpeluuarvoakin oli hieman ja yllättävällä tavalla. Jatko-osan kanssa on paljon mahdollisuuksia jatkaa/kehittää ensimmäisen tarinaa, tai sitten yrittää jotakin aivan omaa samanalaisella tyylillä ja laadulla.

Radioaalloilla tapahtuu ja todellisuus vääristyy

Pelin alussa tutustutaan uuteen päähenkilöön, Riley nimiseen naiseen joka palaa kotiseudulleen auttamaan tutkimuksessa joka keskittyy radioaaltoerikoisuuksiin joita alueella tapahtuu. Heti ensimmäisen antennin pystytyksen jälkeen lähellä alkaa läheisellä saarella tapahtua kummia ja pian Riley tempautuu yhdessä kollegansa Jacobin kanssa erikoiseen tilanteeseen joka vaikuttaa yhdistelmältä hallusinaatioita ja aika silmukoita. Riley ja Jacob alkavat selvittää että mitä oikeastaan on tapahtunut ja miten he korjaavat vahingon, joka on jo tapahtunut. Apunaan tässä kaikessa Rileyllä on sekä radiopuhelin että matkaradio joista toisella voi pitää yhteyttä eri henkilöihin ja toisella vaikuttaa yliluonnollisuuksiin.

Tarinassa on paljon samanlaisia elementtejä mitä ensimmäisessä Oxenfree pelissä ja vaikka ensimmäinsen pelin pelaaminen ei olekaan välttämätöntä niin sen kautta kokonaisuuteen saa kontekstia joka auttaa merkittävästi ymmärtämään mitä tarinan aikana tapahtuu. Riley on hahmona tarpeeksi erilainen kuin ykköspelin Alex eikä hänen tarinansakaan ole mikään suora kopio aiemmasta tarinasta, vaan hyvin erilainen tapaus asenteineen ja käänteineen. Sivuhahmoja on vähemmän, vaikka heitä tuleekin tarinan edetessä vastaan lisää. Yleinen fokus kokonaisuudessa on sitä sortti että pääpaino keskittyy Rileyyn sekä siihen mitä alueella tapahtuu ja lisää muuttujia tulee kun peli vähän etenee.

Tarina itsessään ei nappaa yhtä hyvin mitä ensimmäisen pelin tarina ja iso syy voi olla siinä, että uudellenpeluuarvo pelissä ei ole yhtä hyvä kuin aiemmin. Tarinassa on valintoja, mutta tuntuu että kaikki keskittyy lähinnä muutamaan loppuosan ratkaisuun jotka oikeasti vaikuttavat tapahtumiin, siinä missä ensimmäisessä pelissä oli enemmän muuttujia ja enemmän loppuratkaisuja. Muutenkin ensimmäinen peli tuntui paremmin kirjoitetulta tarinallisesti ja paremmin rakennetulta pelillisesti.

Kevyttä patikointi ja syvällisiä keskusteluja

Pelattavuus on pääasiassa dialogivalintoja ja liikkumista ympäristössä, kaikessa yksinkertaisuudessaan. Merkittäviä muuttujia kokonaisuuteen ei kuulu ja peli ei ole missään mielessä erityisen haastava, sisältöä tulee enemmän, jos paikkoja tutkii enemmän eikä lukittaudu pelkästään seuraamaan tarinaa sen yksinkertaisimmassa muodossa. Asioihini saa lisää sisältöä ja enemmän konstekstia jos paikkoja tutkii enemmän ja otttaa kiinni kaikista erilaisista mahdollisuuksista keskustella ihmisten kanssa. Oxenfree ei ole valintojensa suhteen erityisen kattava kokonaisuus sillä vaikka dialogivalinnoissa onkin yleensä kolme erilaista vaihtoehtoa, niin vaikutukset ovat melko pieniä.

Tyylillisesti patikointi ympäri aluetta on tehty mielekkääksi ja vaikka siinä onkin läsnä sellainen tietty hitaus jossa paikasta toiseen ei voi siirtyä välittömästi, on monesti tarjolla lyhyitä oikoteitä sitten kun aletaan palaamaan jo tutkituille alueille. Koska paikasta toiseen kulkemisessa on paljon tyhjää tilaa, on hyvä että sitä on täytetty keskusteluilla jotka menevät paikoin erittäin syvällisiksi. Tässä tosin tulee vastaan myös eräs heikkous, sillä vaikka keskustelut yleensä eivät katkea, kun siirrytään alueelta toiselle, niin jos valinta on kesken, kun alue vaihtuu, niin keskustelukin katkeaa. Tämä on yksi asia minkä kanssa saa olla hyvin varovainen, koska peli autotallentaa aina alueen vaihtuessa ja tämän suunniteluvirheen kanssa pelaaja voi pahimmillaan sivuuttaa oleellisiakin keskusteluja.

Pääasiassa Oxenfree on hyvin rytmitetty ja kerrottu tarina, jonka uudelleenpeluuarvo on suht heikko ja pakotetusti mukaan ängetty keräiltävien esineiden etsiminen ei ole erityisen miellyttävää. Seikkailun käy kerran läpi mielellään, mutta toisin kuin aiemman pelin kanssa, tämän kanssa se todennäköisesti jää siihen yhteen, korkeintaan kahteen pelikertaan, vaikka lopetuksen kanssa pelissä onkin sellainen tietty vivahde, jonka kautta voisi luulla, että pelissä olisi enemmän muuttujia pelaajan valintojen kautta, vaikka näin ei tunnukaan lopulta olevan.

Yhteenveto

Oxenfree 2 hyvä tarinapeli erinomaisella dialogilla ja samanlaisella tyylillä ja fiiliksellä kuin ensimmäinen peli sarjassa. Tarinan rytmi saisi paikoin olla paljon parempi kun tietyt osuudut tuntuvat venyvän, mutta isona kokonaisuutena se toimii erinomaisesti. Hahmojen keskustelut, dialogivalinta ja tämäntälläinen on pelin parasta antia ja graafinen tyyli toimii myös erinomaisesti. Peli ei ole yhtä hyvä kuin edeltäjänsä, mutta tarjoaa hyvän juonen, vaikka matka välillä onkin töyssyinen ja lopetuksia on vähemmän.

+ Tarinankerronta ja dialogivalinta

+ Ulkoasu

- Rytmi nykyy paikoitellen

- Vähäinen kehitys edelliseen nähden

Arvosana: 7,4

Loistava

A

Synkät yöt Poen ja Munron kanssa

Steam

Dark Nights with Poe & Munro

Pelit jotka on rakennettu kuin tv-sarjat tai elokuvat ovat usein pelillisesti melko pienimuotoisia ja vaikka mahdollisuuksia olisi kuinka, ne ovat usein myös vähän kyseenalaisesti toteutettuja. Tämä on juuri sellainen tapaus.

Ylinäyteltyä saippuaoopperaa

Pelissä seurataan kahta radiojuontajaa, John "Poe" Popea ja Ellis Munroa näiden ohjelmassa Dark Nights with Poe & Munro. Peli on jaettu kuuteen jaksoon joissa kaikissa on oma tarinansa ja paikoin hieman omanlaiset pelilliset juttunsa ja sitä kautta toinen jakso voi olla selvästi toista pidempi. Yksi jakso on pitkällinen haastattelu kun taas toinen on salapoliisityötä sivua tapaus. Peli nyt ei ole mikään Black Mirror tai Twilight Zone vaikka paikoin sille sarallekin yrittää päästä. Erilliset tarinat eivät ole mitenkään erityisn hyvin kirjoitettuja vaikka muutamassa tapauksessa onkin mukana pari ihan näppärää käännettä. Iso ongelma on kuitenkin siinä että peli on suurelta osin suht tylsä ja todella ylinäytelty mikä hajottaa sellaisen luonnollisuuden.

Peli nojaa suurelta osin kahteen pääosan esittäjään joista Poe erityisesti tuntuu usein todella ylinäytellyltä ja Munro astetta luonnollisemmalta, joskin tarinankerronta on monesti suht pöhköä, etenee usein aivan liian nopeasti omaksi hyväkseen ja valinnat eivät ole sieltä selkeimmästä päästä siinä, mitä tietty valinta tarkoittaa, koska mitään tekstiä ei useinkaan ole. Tällä varmaan haetaan luonnollisuutta ja yritetään olla vähemmän pelimäinen ja enemmän sarjamainen, mutta se ei tee kokonaisuudella mitään isoja palveluksia.

Toteutuksesta huomaa että tämä on kuin pienen kengännauhabudjetin tv-sarja. Eri jaksoissa on eri näyttelijöitä mutta toteutus ei missään kohtaa nouse erityisen korkeaksi. Pelattavuudessa ei ole mitään isoja muuttujia ja pelissä on enemmän katsottavaa kuin pelattavaa ja tästä syystä kokonaisuus ei isommin missään kohtaa nappaa koska jos ideana on katsoa sarjaa, niin toteutus saisi olla paljon parempi. Edes uudelleenpeluuarvoa kokonaisuudessa ei juurikaan ole koska mitään osia ei voi nopeuttaa tai ohittaa mikä ei isommin kannusta katsomaan samoja laahaavia tai lähemmäs kiusallisia pätkiä uudestaan. Kokonaisuutena pelillä ei ole paljoakaan tarjottavaa eikä siitä ole paljoa kerrottavaa.

Yhteenveto

Dark Nights with Poe & Munro on tv-sarjamainen tapaus jossa hieman Telltale vaikutteita ja valintoja, mutta aika vähän varsinaista pelattavaa. Tarina etenee ja seuraa erillisiä tapauksia tarjoten pelaajalle lähinnä satunnaisia paikkoja tehdä jotakin, jaksosta riippuen. Näyttely on usein ylivedettyä ja tarinankerronta hieman tylsähköä eikä pelaaminenkaan ole erityisen luonnollista. Uudelleenpeluuarvoa hieman, mutta kokonaisuus ei jää plussalle.

+ Asetelmassa on mahdollisuuksia

+ Tv-sarjamaisuus

- Pelillinen toteutus

- Tylsähkö

Arvosana: 4,0

Huono

Millaiset ovat uniesi muodot?

Unien muoto

Steam

Shape of Dreams

Yksi näitä pelejä jota olisi tarkoitus pelata enemmän moninpelinä kuin sooloseikkailuna, kun molemmat ovat mahdollisia. Kummassakin on puolensa mutta isoin juttu on siinä, että yksin uneksiminen on helpompaa kuin useamman muun kanssa, ihan vain järjestelymielessä.

Jaetut haaveet ja painajaiset

Shape of Dreams on yksi viime vuonna ilmestyneitä rogue-lite pelejä jossa samaa kierota pelataan uudestaan ja uudestaan, aina vähän paremmalle hahmolla ja kun eri paikat ja haasteet tulevat tutuiksi, pääsee aina vähän pidemmälle. Tämän haasteen voi myös jakaa useamman muun pelaajan kanssa, minkä peli tasapainottaa melko hyvin ja erilaiset pelattavat hahmot tarjoavat mukavasti vaihtelua kokonaisuuteen. Alussa on ihan introkin pelin tapahtumista, mutta se on ehtinyt jo unohtua sillä tarinallisuus ei ole pelin vahvimpia osia, mikä tuo mieleen Ravenswatchin, jossa tarina oli läsnä, mutta se oli monesti aika pieni osa isoa kokonaisuutta jossa on asetelma, joka toimii puitteina toiminnalle.

Tyylillisesti peli ei ole mitenkään joukosta erottuva kokonaisuus. Se on ihan kivan näköinen peli, mutta myös melko kiiltävä ja efektirikas kokonaisuus joka ei jätä samanlaista vaikutelmaa minkä vaikkapa Sworn jätti omalla tyylillään jossa sarjakuvamaisuus oli ratkaiseva tekijä. Shape of Dreams pyrkii olemaan näyttävä ja täyteläinen kokonaisuus, mutta se ei ole asia mikä automaattisesti tekee pelistä hyvän. Se tekee pelistä tyylikkään ja näyttävän, mutta ei sillä tavalla että se keräisi pelille mitään varsinaisia irtopisteitä, koska niin hieno peli ei ulkoisesti ole.

Ideallisesti pelissä on sentään vähän enemmän. Tämä idea unista tarjoaa valtavan määrän muuttujia ja mahdollisuuksia ja kun mukaan laitetaan useita erilaisia pelattavia hahmoja ja erikoiskykyjä, rikkoo tämä rakenne selvästi sitä toiston kierrettä jossa pelissä liikutaan alusta asti. Erilaisuus näkyy selkeimmin pelialueiden graafisissakin eroissa, ainakin tiettyjen alueiden tapauksessa, mutta todetaan myös että pelissä ei ole ihan niin paljon erilaisia muuttujia, mitä tämä koko uniasetelma mahdollistaisi ja paikoin Shape of Dreams tuntuu hyvin rajalliselta kokonaisuudelta.

Muuttujia ja tekemistä on, mutta sisältö on eri asia

Erilaisia pelattavia hahmoja on aluksi vain pari ja lisää saa pelaamalla peliä ja tekemällä tiettyjä asioita. Tämä on yksi tapa kannustaa pelaamaan peliä uudestaan ja uudestaan tietyillä taktiikoilla ja useamman pelaajan kanssa tietyt jutut onnistuvat helpommin kuin toiset. Hahmoissa on mukavasti eroa ja sitä kautta kokonaisuudesta saa enemmän irti. Harmillista on tosin se, että kun aletaan miettiä hahmonkehitystä ja vastaavaa, niin siinä tämä peli ei onnistu samalla tavalla kuin monet Hades-like pelit onnistuvat. Shape of Dreams on melko monimutkainen kokonaisuus jossa useampi erilainen valikko johon käyttää taitopisteitä ja vastaavaa ja lisää tulee varsinaisessa pelikierroksessa ja näitä ei ole tehty erityisen mielekkäiksi katsoa, mikä on oitis merkittävä heikkous. Pelin tyylistä tulee mieleen monet Diablo tyyliset pelit joissa paljon roinaa ja sitä kautta jatkuvaa valikkojen selaamista. Asiaa ei myöskään auta pelin ulkoasu ja kiiltävä pinta. Peli ei ole yhtä selkeä ja nopeatempoinen kuin vaikkapa Sworn, vaan paljon suunnitelmallisempi ja monesti rasittavampi.

Eräs ongelma pelaamisessa on myös se, miten paljon on kiinni puhtaasta tuurista ja tuuri yhdistettynä toistoon on todella huono kombo. Monet ominaisuudet ovat sellaisia että niitä saa ihan sattumalta ja jos alussa saa erittäin hyvät pelimerkit, niin yrityksestä tulee oitis mielekäs ja lupaava, mutta jos saa huonoa tavaraa, niin se ei isommin kannusta panostamaan yritkseen. Tähän kun lisätään vielä kaikkea turhaa ikkunankoristelua ja ominaisuuksien hienosäätöä, tulee monesti mieleen, että pelissä on liikaa pieniä asioita, joita ei ole tehty erityisen hyvin. Tämä itsessään on huono asia, koska kun peliä pitäisi pelata uudestaan ja uudestaan, alkavat monet pienetkin asiat nopeasti ärsyttää.

Perustoiminnassa Shape of Dreams on hyvä peli, mutta se ei ole niin hyvä peli miltä se aluksi saattaa vaikuttaa eikä se ole kaltaisten joukossa niitä esimerkillisimpiä tapauksia, vaan enemmänkin yksi monista jota pelaa todennäköisesti mielellään yhdet sessiot, mutta jonka pariin ei ole yhtä helppoa palata kuin useamman muun pelin.

Yhteenveto

Shape of Dreams on peli jota saa sahata alusta loppuun uudestaan ja uudestaan eikä kyseessä ole liian helppo peli, vaan se vaatii paikoin syventymistä pelattaviin hahmoihin, erilaisiin taitoihin ja hahmonkehitykseen. Peruspelattavuus vaihtelee merkittävästi eri hahmojen välillä ja erilaiset ominaisuudet rikastavat toimintaa merkittävästi. Erilaisia hahmoja on aluksi vain pari, mutta pelaamalla peliä, lisää avautuu. Shape of Dreams ei ole kaltaistensa keskuudessa sieltä parhaasta päästä, mutta sillä on puolensa, erityisesti useamman pelaajan kanssa, mutta peli on tasapainoitettu myös yksinpeli mielessä pitäen.

+ Useampi erilainen pelattava hahmo

+ Paljon muuttujia

+ Erilaiset maailmat omine tyyliratkaisuineen

+ Moninpeli

- Toisto ja tuuri yhdistelmä

- Kehittyy ja avautuu hyvin hitaasti

Arvosana: 6,4

Hyvä

Henkien kätkemä

Henkiputous

Steam

Spiritfall

Äkkiseltään en edes muista mistä olen tämän pelin saanut, mutta veikkaisin että joululahjana tai vastaavana. Mitään en pelistä etukäteen tiennyt tai ottanut selvää, aloin vain pelaamaan ja katsoin että mihin tästä on.

Henkiolennot samuraita vastaan

Spiritfallissa pelaaja ohjaa omenforged nimistä naamiota pitävää hahmoa joka käy taistoon samuraihenkisiä vihollisia vastaan joiden ylipapitar on tässä tapauksessa se ongelmien alkulähde. Tarina pelissä jää suht laihaksi kokonaisuudeksi ja se kerrotaan tekstin muodossa, mikä on selvästi heikompi esitys kun verrataan vaikkapa Sworniin jossa oli ääninäyttelyä. Pelaajan tarkoituksena on katkoa kaikki orjantappuraköynnökset suuresta portista. Sama kierros käydään läpi useamman kerran samoja pomovihollisia vastaan ja näiden erilaisia hirviölaumoja vastaan alati kasvavalla ja voimistuvalla arsenaalilla aseita. Apunaan taistelussa pelihahmolla on myös useita henkieläimiä jotka tarjoavat siunauksia jotka vahvistavat pelihahmon ominaisuuksia. Henkieläimillä on omat juttunsa sillä jänis tarjoaa sähköelementtiä, susi kriittisen vahingon tuottamista ja joukosta löytyy myös feenixlintu jonka elementti on tuli.

Pelin selkeinpiä heikkousia on se hyvin oleman tarina ja muutenkin heikko kerronta. Päämajassa olevat NPC hahmot eivät juuri erotu joukosta ja muutenkin tuntuu ettei pelissä ole tarjolla isompaa selittelyä siitä, mitä kokonaisuudessa on tekeillä tarinallisessa mielessä. Pelin tyyli yleisesti ei myöskään isommin erotu joukosta tai tarjoa mitään ihmeellistä. Värikäs ulkoasu on mielekästä katseltavaa, vaikka se ei mitään merkittävää juuri tarjoakaan pinnan alapuolella. Nämä ovat niitä syitä miksi Spiritfall ei millään yllä samalla tasolle kuin Teenage Mutant Ninja Turtles: Splintered Fate, eikä edes samalle tasolle kuin Sworn. Spiritfall on myös selvästi erilainen kuin molemmat pelit, koska tämä on 2D peli jossa pystyy lisäksi suunnittelemaan reittiään ja sitä, mitä kaikkea sitten matkan varrella tulee vastaan, mikä on tosin merkittävä parannus Sworniin verrattuna, jossa vaihtoehtoja oli monesti aika onnettomasti palkintojen suhteen. Nyt on ainakin joka alueella heti selvää että mitä kaikkea voi saada jos matkan suunnitelee oikein.

Aseet ja siunaukset torjuvat toistoa

Tyylillisesti pelistä huokuu sellainen Hades-like fiilis juurikin näiden henkiolentojen siunausten muodossa ja kun tähän päälle heitetään joukko erilaisia aseita joista jokainen tarjoaa erilaisen lähestymistavan toimintaan, on tarjolla hyvää toimintaa torjumaan sitä läsnäolevaa toistoa. Koska sama kierros täytyy pelata uudestaan ja uudestaan, niin erilaiset aseet ja vastaavat ovat erittäin hyvä tapa saada mukaan vaihtelua jolloin kaikki pelikerrat eivät tunnu samanlaisilta. Aloitusaseena on vasara, mikä on harvemmin se aloitusase ja oikeilla resursseilla voi joko avata vaihtoehtoisen muodon aloitusaseesta, tai ottaa haltuun kokonaan uusia aseita kuten tuplamiekat tai jousi. Asetta vaihtamalla pelistä saa nopeasti aivan erilaisen mitä toimintaan tulee sillä sotavasara on hidas mutta voimakas, kun taas tuplamiekat ovat nopeammat mutta heikommat ja jousella ammutaan etäältä.

Toinen osa toimintaa ovat sitten henkieläinten tarjoavat tehosteet erilaisiin hyökkäsmetodeihin ja niissä on sen verran paljon eroa, että kokonaisuus tuntuu eri pelikerroilla selvästi erilaiselta ellei aina pyri valitsemaan samoja henkieläimiä. Hadesin tapaan keräämällä saman eläimen siunauksia saa kokoajan parempia siunauksia, mutta yhdistelemällä useita eri eläimiä voi saada haltuunsa synergioita jotka tehostavat toimintaa entisestään. Pelissä on jokunen lisä toimintasysteemiin, mutta nämä kaikista Hadesmaisimmat ratkaisut ovat niitä jotka todella tekevät toiminnasta mielekästä.

Spiritfall on pelattavuudessa hyvä peli, mutta se ei yllä samalle tasolle kuin pari muuta peliä sillä vaikka pelin pelaa mielellään läpi useamman kerran, niin se ei tarjoa niin paljoa sisältöä ja materiaalia, mitä toiset pelit ja koska tarinallinen anti jää melko vähäiseksi, ei tämä ole sellainen peli jonka pariin palaa uudestaan ja uudestaan. Mutta jos Hades pelinä nappasi, on tämä yksi sellainen peli jota voisi harkita.

Yhteenveto

Spiritfall on Hades tyylinen peli, mutta ei sillä ilmeisimmällä tavalla, vaan 2D muodossa karttatyylisellä etenemisellä. Hadesmaista ovat kuitenkin useammat eri aseet ja useat henkiolennot jotka tarjoavat siunauksia helpottamaan matkaa läpi vihollisten täyttämien alueiden. Peli on graafisesti kivan näköinen ja vaikka tarina jääkin laihaksi ja toistoa on paljon, niin tämä on Hades-like pelien ystäville hyvä valinta vapaasti säädettävällä haasteella. Ei se paras lajissaan, mutta perusteet ovat kunnossa ja vaihtelu torjuu toistoa.

+ Erilaiset aseet ja henkien siunaukset

+ Värikäs ja tyylikäs ulkoasu

- Toistoa on saman kierron pelaamisella

- Tarinallisesti jää laihaksi

Arvosana: 6,8

Erinomainen

Pääarvio

Pelisarja joka on nimellisesti tuttu ja mutta jota en ole ennen päässyt kunnolla pelaamaan.

Prototyyppilohikäärme on suht osuva ilmaus traakille

Panssaroitu traakitaistelija

Steam

Panzer Dragoon: Remake

Tämä on yksi niitä pelisarjoja jota en ole koskaan kunnolla päässyt pelaamaan. Etäisesti muistan joskus kokeilleeni, mutta en niin hyvin että muistaisin siitä yksityiskohtia paremmin. Ideallisesti tämä on kuitenkin todella houkutteleva tapaus ja yksi niitä pelisarjoja jonka voi ainakin nyt merkata pois omalta listalta pelejä joita ei ole päässyt vielä pelaamaan. Odotukset ovat suht varovaiset, koska kyseessä on melko vanha peli ja oman aikakautensa tuote.

Raideammuskelua traakilla ratsastaen

Panzer Dragoonin tarina on melko epäoleellinen pelin isossa kokonaisuudessa. Pelin nimeämätön päähahmo kohtaa traakiratsastajan ja perii tämän tehtävän ja ratsun. Tämä traaki (prototyyppilohikäärme) on väriltään sininen ja panssaroitu taisteluvalmiiksi. Vastassa on pienimuotoinen armeija ja sen kärjessä isompi musta traaki. Pelaajalle kerrotaan että ratsu tuntee tien, itse en käytä tästä termiä lohikäärme, koska se ei sitä ole. Tästä johtuen pelaajan tehtävä on pääasiassa ampua kaikki mitä vastaan tulee ja väistellä vihollisten ammuksia. Traaki lentää eteenpäin ja valitsee aina oikeat reitit. Tälläinen railshooter idea toimii oikein hyvin kaikessa tyylikkäässä yksinkertaisuudessaan. Kentät ovat melko lyhyitä, mutta niiden opettelu mahdollistaa niiden täydellisen läpäisyn, eli kaikkien vihollisten tuhoamisen korkeammillakin vaikeusasteilla.

Pelattavuus on kokonaisuudessa hieman kyseenalainen ja iso syy on siinä, että pelissä ei juurikaan opeteta pelaajalle mitään. Perusidea jossa pelaaja tähtää ja ampuu on itsestäänselvää ja automaattitähtäyksenkin keksii todennäköisesti ilman mitään isompaa selitystä, koska se on ampumisnapin pohjassa pitämistä eikä mitään erikoista. Se missä ohjattavuuden haasteet tulevat esiin on toinen kenttä, jossa näkymä ei olekaan eteenpäin, vaan taaksepäin ja kääntyminen ei olekaan enää niin itsestäänselvää ilman että katsoo kontrollit erikseen valikoista. Tämän lisäksi tämä se kohta jossa huomaa että paljon parempi idea on vaihtaa ohjattavuus klassisesta moderniksi, jossa pelaajalla on enemmän hallintaa traakista, sen liikkeistä ja pelaajan näkymästä ympäri ratsuaan. Vihollisten määrä kasvaa nopeasti todella suureksi ja niitä tulee jokapuolelta, mikä nostaa vaikeutta merkittävästi, varsinkin kun ohjattavuus ei ole vielä täysin hallussa.

Kun ohjattavuuden eri niksit ymmärtää, niin haaste alkaa tulla suoraan siitä mistä vihollisia tulee ja mitä ne tekevät, eli haaste palaa sille reilulle tasolle. Vaikeus siis nousee kokoajan on tässä tapauksessa vaikeus määräytyy pääasiassa ruudulla olevan tavaramäärän kautta. Varsinkin jos haluaa saada enemmän "pisteitä" kentästä. Pelin arcade tyylinen lähestymistapa kuitenkin toimii hyvin ja juurikin pelin asetelma on erittäin hyvä, vaikka siinä ei lohikäärmeitä oikeastaan olekaan. Lohikäärmeellä on neljä rajaa, lohikäärmemäinen olento jonka yläraajat ovat lepakkomaisesti siivissä, ovat traakeja (wyvern, drake).

Lyhyt ja itseääntoistava

Pelin suurimmat heikkoudet ovat sen todella lyhyessä kestossa ja selvässä toistossa. Tämän pelin läpäisee melko helposti noin tunnissa ja kaikki mitä peli sitten tarjoaa on saman lyhyen kampanjan pelaamista uudestaan ja uudestaan joko korkeammalla vaikeustasolla, tai mahdollisesti idealla läpäistä kentät mahdollisimman täydellisesti, elikkä tuhoten kaikki kohteiksi määritellyt asiat kentissä. Tämä vaatii pelin kenttien todella yksityiskohtaista mieleenpainamista että pelaaja tietää tasan tarkkaan mistä tulee vihollisia, että ne ehtii oikeasti tuhota, ennenkuin ne menevät pois. Kestävämmät viholliset vaativat enemmän tulivoimaa jotta niistä pääsee eroon, kun taas jotkut viholliset saa nitistettyä melko helposti, varsinkin automaattitähtäyksellä.

Panzer Dragoon on harmillisen itseääntoistava. Peli on ihan hauskaa pelattavaa, mutta pelattavuudessa ei ole muuttujia juuri yhtään. Vihollisissa on hyvin vähän variaatiota ja toiminnassaan peli ei juurikaan ota kaikkea irti erilaisista mahdollisuuksistaan. Panzer Dragoon on tietysti oman aikakautensa tuote ja tämä remake on lähinnä metodi tuoda se nyky-yleisölle monilla parannuksilla. Alunperin sarja on toiselta vuosituhannelta, joten on selvää että peliltä ei tulisi odottaa liikoja, koska se on melko retroa pelattavaa. Itsellä tämä osui kohdalle Steamin alessa, joten ei tästä montaa euroa maksanut ja siinä mielessä tämä on hyvä tapa tutustua tähänkin pelisarjaan modernilla otteella.

Kokonaisuutena Panzer Dragoon Remake on ihan kiva peli. Se ei ole mitään maailmaa mullistaa, mutta teemallisesti se toimii erittäin hyvin. Tarina on melko olematon ja peli on nopeasti koettu, mutta ainakin se tarjoaa näyttävän loppuhuipennuksen.

Yhteenveto

Panzer Dragoon on nimellisesti todella iskevä peli ja idea kuullostaa välittömästi todella hyvältä. Pelattavuus toimii näppäimistöllä ja hiirellä mukavasti ja peli on kivan näköinen. Pelattavuus itsessään on tosin hyvin itseääntoistavaa ja peli vaatii hieman totuttelua ja säätöä ohjattavuuden suhteen että siitä saa oikeasti kiinni. Peli on lisäksi hyvin lyhyt, sen läpäisee tunnissa ja uudelleenpeluuarvo ei ole se paras mahdollinen. Mutta sanotaan että se on ihan kivaa ajantappoviihdettä vaikka onkin paikoin hyvin vaatimaton.

+ Teema ja idea

+/- Pelattavuus. Simppeli mutta tietyt asiat pitää tietää/hoksata

- Lyhyt ja itseääntoistava

Arvosana: 6,5

Erinomainen

Kuningatar Mononoke

Suden kasvutarinaa seuraava saaga käy läpi eri vuodenajat ja monet haasteet visuaalisesti vaikuttavassa ja tyylikkäässä pelissä, jossa varjoaines yrittää muuttaa luonnon ja eläimet kaltaisekseen.

PlayStation Plus: Premium

Neva

Yksi peli joka tuli Plussaan ilmestyessään ja on Gris pelin tekijöiltä. Gris antaa hieman viitteitä siitä mitä tämä peli mahdollisesti tarjoaa mutta pääasiassa kaikki tulee yllätyksenä, mikä tässä tapauksessa on ihan hyvä asia.

Suden elämän kiertokulku

Pelin alussa pelaajan ohjaama ihminen taistelee aikuisen suden kanssa eräänlaisia varjo-olentoja vastaan. Susi menehtyy tässä taistelussa ja sudelta jää Neva niminen pentu orvoksi, josta ihminen alkaa pitää huolta, samalla jatkaessaan taistelua näitä hirviöitä vastaan. Kolmiota painamalla pelihahmo kutsuu Nevaa nimeltä, tai lähellä ollessaan silittää tätä. Tämä yhden sanan käyttö toimii erittäin hyvin, koska sävy itsessään antaa oitis osviittaa siitä, mitä on tekeillä.

Koko asetelmasta tulee vahvoja Prinsessa Mononoke vivahteita mieleen sillä nämä "varjomassa hirviöt" tuovat mieleen suht tyypilliset Ghibli möröt ja susi jolla peuran sarvet tuo mieleen juurikin Prinsessa Mononoken. Sitten on pelin vahva luontoaihepiiri jossa varjoaines on kuin mätää, joka korruptoi kaiken mihin se koskee. Tyyliseikoiltaan peli on toteutettu erittäin onnistuneesti ja vaikka luvassa on toinen toistaan hienompia maalausmaisia kohtauksia ja hetkiä jossa pelaaja vain liikkuu eteenpäin ja taustalla avautuu hienoja näköaloja.

Peli sijoittuu vuoden mittaiselle ajanjaksolle joka alkaa kesästä ja käy läpi eri vuodenajat. Puolen välin jälkeen loppuratkaisu alkaa vaikuttaa suhteellisen helposti arvattavalta, mutta se ei vähennä sitä, miten hyvin peli kokonaisuutena toimii, koska siinä osataan ottaa mukavasti irti pienistä asioita. Neva on melko lyhyt peli, sen läpäisee ongelmitta muutamassa tunnissa eikä uudelleenpeluuarvoakaan paljoa ole. Pelissä on hieman keräiltäviä esineitä joten vaikkapa trophyjahtimielessä pelin pituus kasvaa tunnilla tai kahdella, riippuen siitä miten tarkasti pelaa tai miten paljon haluaa katsella pelin ympäristöjä.

Tarinallisesti Neva etenee nopeasti, varsinaista puhetta ei ole tietyt tilanteet ovat sellasia jotka jätetään pelaajan tulkinnan varaan. Eläinten ja ympäristöjen korruptio välittyy melko selvästi pelin tapahtumissa, mutta pomovihollisten ja muiden kanssa on enemmän tulkinnanvaraisuuksiakin yhdessä jos toisessa asiassa. Jokainen tehkööt itse omat tulkintansa mutta peli ei ole vaikeaselkoinen ja ne tärkeimmät asiat käyvät hyvin selviksi pelin edetessä. Tyylillisestikin peli vaihtelee oikein mukavasti. Vuoden aikojen kautta peliin tulee mukavasti vaihtelua ympäriöistöissä ja siinä samalla susi kasvaa, tuoden mukanaan uusia muuttujia varsinaiseen pelaamiseen.

Miekoin ja hampain

Yksi osa peliä on toimintaa ja toinen on pulmanratkontaa. Kumpikin näistä kahdesta on tehty melko simppelillä tavalla joten eteenpäin pelissä pääsee melko ongelmitta, joskin loppupään pulmaosat ovat hieman alkupäätä haastavampia ja erilaisia. Pelaaminen syksyllä on ratkaisevasti erilaista, mitä se on talvella ja eri osissa peli tulee uusia juttuja jotka luovat kehityskaaren kokonaisuuteen mikä sopii hienosti yhteen Neva suden kasvutarinaan.

Ihmishahmo käyttää taistelussa miekka ja suden ollessa pentu, on taistelu täysin ihmisen varassa. Taistelussa on simppelit säännöt lyömisen ja väistämisen kanssa. Taisteluperusteet eivät isommin kehity pelin edetessä, muuten kuin siten että kun Neva on kasvanut tarpeeksi, pystyy hän osallistumaan taisteluun. Taisteluhaaste kehittyy lähinnä muutamien erilaisten vihollisten kautta ja välillä ympäristössä on muuttuija mutta pääasiassa taistelu on kaikessa yksinkertaisuudessaan aika samanlaista läpi pelin. Koska toimintaa tarjoillaan pienissä erissä, se ei muutu erityisen puuduttavaksi ja ne pienet lisät siellä täällä tarjoavat mukavasti lisää muuttujia. Neva on tässä se ratkaiseva tekijä, kuten myös taistelun ulkopuolella.

Nevan kasvaminen tuo pulmanratkontaankin lisää muuttujia sillä aluksi pulmanratkonta on simppeliä hyppimistä ja syöksymistä ilman isompia ongelmia. Myöhemmin Nevaa käytetään enemmän osana pulmanratkontaa ja muutenkin peliin tulee lisää muuttujia, mutta pulmanratkontakaan ei missään kohtaa ala turhauttaa, koska eri paikoissa on erilaisia pulmia mitä ratkoa ja ne on monesti tehty oikein hyvin, eivätkä kestä liian pitkään mikä tarjoaa kokonaisuuteen oikein hyvän liikkeen.

Maalausmainen maisema kaudesta toiseen

Neva on kokonaisuutena hyvin rytmitetty ja hienon näköinen peli. Sen oleellisimmat tarinaelementit ovat selkeitä ja pelattavaa on sopivasti jotta peli ei mene pelkäksi kävelysimulaattoriksi ja tarinan katsomiseksi. Vaikkea pelillä saisi olla enemmän pituutta, niin juuri pituuden vuoksi se sopii hyvin heille joilla aikaa on hyvin rajallisesti. Tätä korostaa myös se että pelissä on monta hetkeä, jossa pelaamista voi hidastaa ihan vain katsellakseen toinen toistaan hienompia ympäristöjä niin syksyllä (mahdollisesti oma suosikkini tyylillisesti) kuin talvellakin ja ihan eri fiiliksellä ja tunnelmalla.

Itse en missään vaiheessa erityisesti lämmennyt pelin ihmishahmolle. Vaikka hän ei ole tarinan suhteen yhtä oleellinen ja tärkeä mitä Neva on, niin parempikin hänestä olisi saatu. Erittelemättä mitä itse olisin tehnyt, niin hahmossa on paljon samaa mitä Griss pelin hahmossa ja melkein voisi sanoa että hahmot on tehty samasta muotista.

Kokonaisuus olisi voinut olla pidempikin, mutta indiepelirintamalla tämä on ehdottomasti pelaamisen arvoinen kokonaisuus, jossa voisi olla jopa potentiaalia pärjäämään vuoden indiepelikisassa sillä vaikka pelissä ei varsinaista pituutta juuri olekaan, niin sisältöä ja varsinkin tunnelmaa siinä on ja vieläpä erittäin hyvin toteutettuna.

Yhteenveto

Neva on visuaalisesti erittän hienon näköinen ja tyylikäs kokonaisuus joka tarjoaa hyvin rytmitettyä toimintaa ja kevyttä pulmanratkontaa sekä keräilyä. Neva suden tarina kerrotaan nopeasti etenevänä saagana ja peli on pituudeltaan melko lyhyt, mutta hyvin kerrottu, tarjoten hieman tulkinnanmahdollisuuksiakin. Pelattavuus on kuitenkin hyvällä tasolla ja kokonaisuutena kaikki toimii hyvin yhdessä tarjoten sopivasti vaihtelua, minkä ansiosta peli ei missään vaiheessa ala tuntumaan puuduttavalta.

+ Neva suden kehitys

+ Rytmitys

+ Visuualinen ilme

+ Sopivasti vaihtelua ja pieniä lisiä

- Pituus

- Ihmishahmo ei nappaa

Arvosana: 7,8

Erityinen

Tällä kertaa itse valikoin kaikista kymmenistä kokeilemistani peleistä kaksi, jotka kaikista eniten erottuvat joukosta. Toinen on ollut omalla steam toivelistalla jo pitkään ja toinen on uusi tulokas jonka oitis lisäsin muistiin.

Demoja jotka eivät päässeet karsinnoista läpi, mutta jotka on hyvä nostaa hieman esiin erityismainintoina:

Seth

Hades-like, mutta FPS muodossa. Erittäin hyvältä vaikuttava peli, joskin vielä raakile siitä mitä se voi jossain vaiheessa olla merkittävän hienosäädön ja tasapainoituksen jälkeen. Mutta ehdottomasti mielessäpidettävä tapaus.

Vampire Crawlers

Vampire Survivorsin eräänlainen jatko-osa joka on tosin aivan erilainen peli. Tämä on dungeon crawler jossa toiminta on korttipakkatoimintaa. Vaikuttaa ihan hyvältä, kun pääse kunnolla alkuun.

Solitaire Battle

Toimintaa passianssia pelaamalla. Suht kiinnostava asetelma, samalla tavalla kuin viime Festissä pelaamani Dice & Fold.

Timber Rush

Majava kaataa puuta samalla keräten varusteita ja tappaen vihollisia. Alkaa simppelinä mutta kehittyy merkittävästi edetessään.

Timber Fever

Puunhakkauspeli alati paranevilla ominaisuuksilla. Simppeliä pientä kivaa.

Tamer: King of Dinosaurs

Ei niinkään seikkailupeli dinosaurus maailmassa dinoja kesyttäen, vaan enemmän eroottinen seikkailupeli dinosauruksilla. Mutta ääninäytelty joskin pelattavuudessaan aika raakile.

Super Meat Boy 3D

Haastava raivopeli joka on kääntynyt nyt kolmanteen ulottuvuuteen, ei mitenkään huono idea, mutta pelattavuudessa on muutamat haasteensa.

Codex Mortis

Kiinnostavalta vaikutta Vampire Survivorsin mieleentuova peli täynnä räiskettä ja sadoittain vihollisia.

Agentti Thunder

Koirailu

Barkour

Parkour sanalla leikkiminen ja koiralla pelaaminen luo ihan kiinnostavan asetelman ja tämä on yksi peli joka on ollut itsellä Steamin toivelistalla kauan ennen tämän demon pelaamista. Vaikka kyseessä ei olisikaan lopullinen versio siitä mitä peli sitten tarjoaa, niin demon jälkeen suhtautuminen tähän peliin ei ole enää yhtä toiveikas.

Asetelma kuin animaatioelokuvasta

Pelaaja ohjaa pelissä Thunder nimistä koiraa joka on enigmaattisen organisaation uusin agentti ja joka uuden kaulapantansa ansiosta pystyy jopa puhumaan. Kaulapanta ei ole ainoa varuste jonka hän saa käyttöönsä sillä taisteluliivi täynnä erilaisia varusteita mahdollistaa monenlaisen toiminnan. Demon aikana tarinasta ei saa paljoa irti, mutta perusteet tulevat tutuiksi kunhan koulutusosista selvitään. Tämän jälkeen Thunder päätyy keskiaikaiseen linnan, jota on tosin modernisoitu selvänä rikollisen neron piilopaikkana jossa on sotilaita ja valvontakameroita. Tarinaakin saadaan hieman kun tavataan sopivan piirrossarjamainen hahmo, joka hyvinkin voi olla pelin pääroisto. Tarinallisesti demolta ei kannata odottaa yhtään mitään, sillä pääpaino on paljon enemmän siinä millaista pelattavaa kokonaisessa pelissä voidaan sitten odottaa.

Sen verran voidaan kuitenkin vielä mainita että tyyliltään peli vaikuttaa oikein hyvältä. Alussa kohdattu veteraanikoira-agentti on todella tyylikäs ilmestyi ja pelin suht humoristinen lähestymistapa agentti toimintaan ei ole mitenkään huono. Asetelmassa on sopivassa suhteessa Kuin kissat ja koirat elokuvien lapsille sopivaa agenttimenoa mutta astetta omanlaisemmalla tyylillään ja tunnelmallaan joka voi hyvinkin toimia oikein hyvin jos mukaan saadaan hyvää läppää ja mahdollisesti hieman lisää pelihahmoja rikastamaan tarinaa. Niin ja hyvä juoni voisi myös tehdä kokonaisuudella paljon hyvää.

Demon perusteella mitään perusanimaatioelokuvan tarinaa kummempaa tältä ei kannata odottaa sillä vaikka ääninäyttely onkin ihan hyvällä tasolla ja graafinen tyylikin on sopivan kivan näköistä, niin kun pelin pelattavuuteen ja vastaavaan pääsee vähän enemmän sisään, niin sen perusteella täytyy todeta, että Barkour tuskin on se loppuun asti hiottu kokonaisuus suurella määrällä tyylikkäitä muuttujia. Grafiikankin suhteen demossa on ajoittain paikkoja kun on hieman pätkintää sekä kenttägrafiikassa että välianimaatiopätkissä.

Monenlaista pelattavaa heikolla pelattavuudella

Pelattavuuden tapauksessa Barkour voidaan jakaa useampaan osaan jotka omilla tavoillaan antavat aika hyvän kuvan siitä että miten hiottua peliä voidaan lopulta odottaa. Karkeasti peli jakautuu tasohyppelypainotteisempiin osiin jossa kiipeillään ja hypitää ja kun pelin nimi on leikkiä parkour sanalla, voisi odottaa että tämä on ainakin tehty hyvin ja se on iso osa peliä. Toisena elementtinä on hiiviskely ja erilaisten agenttivempaimien käyttö sen tukena, eri tavalla kuin parkourissa. Sitten on vielä toiminnallisemmat osat jossa taistellaan joko varusteilla, tai koiran hampailla. Koiramaisuutta on mukana myös hajuaistin kanssa, sillä se auttaa vihollisten ja kiinnostavien asioiden havaitsemisessa.

Parkour osioissa täytyy heti todeta että niitä on ainakin demon perusteella paljon vähemmän kuin nimen perusteella voisi peliltä odottaa, mikä on erittäin suuri heikkous. Kun nimi on selvästi leikkiä vapaajuoksemisen kanssa, niin miten tästä ei ole tehty merkittävämpää osa kokonaisuudessa. Nyt kiipeily on enemmänkin sellainen sivuelementti, eikä edes kovin hyvin tehty. Seinäjuoksemista on harvemmin jos koskaan, vempaimien käyttö rajoittuu aika tarkkoihin paikkoihin ja perushyppiminen ei ole yhtään niin tarkkaa kuin sen pitäisi ehdottomasti olla, mikä ei lupaa hyvää minkään muunkan kanssa.

Hiiviskely taas on liiankin oleellinen osa kokonaisuutta sillä se tuntuu olevan läsnä vähän joka paikassa ja kannustaa merkittävästi siihen että jos vihollisia ei välttele, niin heidän kannattaa hoitaa ilman meteliä, mahdollisesti varusteilla. Hiiviskely ei ole missään kohtaa erityisen hauskaa ja silti sitä tuputetaan kokoajan, mikä nostaa esiin pointin että Barkour on vähemmän parkourpeli ja enemmän hiiviskelypeli.

Toiminta on aina mahdollisuus, mutta se on tehty erittäin heikosti. Varusteiden kanssa taistelu on erittäin epämiellyttävää ja epäluotettavaa. Hampailla taistelu on kankeaa ja suoraan tylsää, mikä on sääli. Yllätyshyökkäykset onnistuvat helposti koska tekoäly pelissä ei ole se nerokkain, mutta puhtaasti toiminnallisessa mielessä peli ei loista millään vaan jättää paljon toivomisenvaraa.

Fokus väärässä paikassa

Barkour on peli joka vaikutti aluksi erittäin hyvältä, mutta joka on lopulta lähemmäs kaikilla osa-alueilla sellainen tapaus josta en vain usko merkittävästi pitävänä koska mitään ei ole tehty erityisen hyvin ja se merkittävä fokus tuntuu olevan jossakin aivan muualla kuin siinä mielekkäässä pelaamisessa jossa sen pitäisi olla. Hiiviskelyn sijaan pelin pääpainon pitäisi olla juurikin kiipeilyssä ja juoksemisessa sekä muussa näyttävässä menossa. Positiivista on tietysti se että hiiviskelyn voi muuttaa oitis toiminnaksi, mutta koska pelin toiminta ei sekään ole sieltä parhaasta päästä, ei sekään kerää mitään pisteitä isossa kokonaisuudessa.

Koirailu ei pääse pelissä isommin esillä ja siksi on helppo todeta että demon jälkeen peliä tuskin pelaa. Sanotaan että en nyt odottanut että tämä olisi loppuun asti hiottu ja viimeistelty AA peliä, vaan indiepeli jossa muutama hyvä idea ja fokus oikealla osa-alueella. Kun edes nämä varovaiset odotukset eivät täyttyneet niin tämä on parhaimmillaankin yksi sellainen peli jonka sitten hankii vasta vuosien päästä kunnon alennuksien kerä, jos silloinkaan. Pelin toteutus antaa aivan liikaa vivahteita Werewolf Apocalypse Earthbloodin kaltaisiin peleihin, mikä on merkittävästi parempaa kuin Guise of the Wolf, mutta niin sen pitäisi olla aina. Sanoisin että Barkour on kokonaisuutena samalla tasolla Red Lanternin ja Dog Sled Sagan kaltaisten pelin kanssa, mutta koska se on hiiviskelypeli, niin se on oitis astetta huonompi omissa kirjoissa.

Yhteenveto

Barkour on demona oitis peli jossa paljon erilaisia muuttujia, mutta yksikään näistä muuttujista ei ole sillä tasolla, että se vakuuttaisi pelin tasosta saati kannustaisi hankkimaan kokonaista peliä. Ideoita on useita mutta suurimmaksi ongelmaksi nousee hivenen heikosti tehty pelattavuus joka tuntuu nopeasti lähemmäs kaikilla osa-alueilla peliä. Kiinnostava asetelma ei kauas kanna kun se varsinainen pelaaminen ei vakuuta. Lisäksi, pelin fokus on enemmän hiiviskelyssä kuin parkourissa, mikä on oitis erittäin suuri virhe kun peli on nimetty näin.

+ Koirapäähahmo

+ Paljon erilaisia pelimekaniikkoja ja ideoita vaihteluksi

- Pelattavuus jättää toivomisevaraa kaikilla osa-alueilla

- Pelin fokus on hiiviskelyssä, ei parkourissa

Arvosana: 5,0

Välimallia

Agentti Nova

Parasiittimutantti

Parasite Mutant

Itse en ole "vielä" päässyt pelaamaan PS1 peliä Parasite Eve, mikä on sääli sillä se suht kehuttu ja vaikuttaa kiinnostavalta. Ehkä se joskus tulee osaksi PS Plussan klassikkovalikoimaa. Sitä odotellessa Parasite Mutant vaikuttaa demon perusteella kyseisen pelin erinomaiselta manttelinperijältä modernilla otteella.

Body horroria kyberpunkmaailmassa

Tarinallisesti demosta ei saa paljoakaan irti, vaan kaikki keskittyy enemmänkin siihen pelattavuuteen. Pelattavuudesta tuleekin sitten oitis mieleen Parasite Eve kaiken pelistä nähdyn materiaalin perusteella ja jopa pelihahmo näyttää erittäin selvästi Parasite Eve Aya'lta. Pelimaailma on kuin suoraan Resident Evilistä tai vastaavasta enemmän tai vähemmän maailmanlopun asetelmassa liikkuvasta pelistä kun muita ihmisiä ei tule vastaan, vaan erilaisia hirviöitä.

Pelihahmo on blondi nainen nimeltä Nova, joka on taitava taistelija sekä teräaseella että tuliaseella ja on hänellä myös muuta taikuudeksi tai sen kaltaiseksi tulkittava erikoisvoimakin, kuten RPG:ssä kuuluukin olla. Pelissä on yhtenä osana ympäriinsä liikkuminen, esineiden kerääminen ja niiden käyttäminen tietyissä paikoissa. Pulmanratkonta tuo oitis mieleen aikaiset Resident Evil pelit, mutta pelihahmo sentään liikkuu kuin moderneissa peleissä kuuluu, eikä tankkiohjattavuudella. 

Ympäristöjen tutkimisen lisäksi pelissä on paljon varusteiden parantelua ja muuta taktista varustelua mikä tekee toiminnasta merkittävästi mieluisampaa. Varsinainen toiminta on sitten ihan kokonaan oma juttunsa ja jotakin mikä saa pelin oitis erottumaan monista muista. Se on kuin yhdistelmä aktiivista ja vuoropohjaista taistelua. Pelaaja voi liikkua taistelualueella ja valita tiettyjä toimintoja kun toimintapalkki täyttyy. Oikealla taktiikalla vihollistne hyökkäyksiä voi väistää täysin helpottaa omia hyökkäyksiä vihollisia vastaan mikä lisää merkittävää taktisuutta kokonaisuudessa.

Lupaava tapaus suurella määrällä mahdollisuuskia

Demon perusteella kiinnostus tätä peliä kohtaan heräsi oitis, juurikin siksi koska Parasite Eve peliä ei ole päässyt pelaamaan ja nykyään sen pelaaminen voi olla raskasta, koska se on sen aikakauden pelejä jossa tekstiä on enemmän kuin hauskaa lukea ja pelattavuudessa on retrompaa otetta mikä ei monesti ole niin miellyttävää, kuin sen helposti ajattelee olevan. Tästä syystä Parasite Mutant voi olla paljon mielekkäämpi peli mitä sen nopeasti voisi ajatella olevan. Sen kanssa odotukset ovat kuitenkin suht varovaiset, koska on paljon mahdollista, että peli ei isossa kokonaisuudessa sitten ylläkään ihan sille tasolle, mille se voisi.

Pulmanratkonta on oma juttunsa ja jos sen painoarvoa korostetaan liikaa, se helposti syö mielekkyyttä isosta kokonaisuudesta suurella lusikalla. Sama pätee myös ympäristöjen tutkimiseen jos sen rytmi hidastaa liiaksi pelin rytmiä. Monet epäilykset peliä kohtaan ovat näitä paljon retrompia pelimekaniikkoja joista on helposti jäänteitä tässäkin pelissä, koska kokonaisuus yrittää olla, todennäköisesti, mahdollisimman lähellä PS1 esikuvaansa.

Toiminnassa on nähtävissä paljon mahdollisuuksia se vaikuttaa oikeasti todella hauskalta, juurikin sellaiselta minkä parissa voisi viihtyä enemmänkin ja pidempäänkin jos peli vain onnistuu rakentamaan kaiken muun tukemaan tätä. Vihollisten ja pelaajan liikkuminen rajatussa tilassa ja hyökkääminen oikealla ajoituksella ja taktiikalla oikeita vihollisia vastaan on erittäin tärkeää, minkä demon aikan ehti todellakin nähdä, kun ympäristö on erittäin tärkeä osa toimintaa. Tämä on erittäin lupaava osa kokonaisuutta.

Tarinallisessa mielessä peli on oitis jyrkässä ylämäessä jos kaikki kerrotaan pelkällä tekstillä, sillä itse olen sen verran mukavuudenhaluinen nykyään, että en isommin innostu tekstitulvapeleistä enää. Mutta jos pelissä tuodaan samaa tyyliä peliin, mitä on "kansikuvassa", niin tietty rujompi animetyylinen ulkoasu voi toimia täysin pelin eduksi. Parasite Mutant ei ole mikään iso AA peli, mutta se voi hyvinkin olla nukkuva hitti jossa on paljon mahdollisuuksia ja joka vaikuttaa oikein lupaavalta, kunhan se ei lankea niihin kaikista ilmeisimpiin ansioihin mitä tälläisissä retrohenkeä hakevissa moderneissa pelissä monesti on havaittavissa.

Yhteenveto

Parasite Mutant on erittäin kiinnostava kokonaisuus joka tarjoaa Parasite Eve tyylistä pelattavaa ja sopii hyvin kaltaisilleni, jotka eivät ole Parasite Eveä pelanneet. Toiminta erityisesti on oikein viihdyttävää ja vastaavaa ei juurikaan muualta löydy, mikä on pelille merkittävä vahvuus. Sen sijaan demo ei juurikaan anna esimakua tarinasta mikä voi olla huonokin asia, jos peli menee liian retroon suuntaan. Myös liian pulmapainotteisuus on mahdollinen on heikkoutensa. Mutta ehdottomasti kiinnostava peli demon perusteella.

+ Toiminta on erittäin viihdyttävää ja erottuu joukosta

+ Tyylikkään näköinen

+ Hyvin rytmitetty ja rakennettu demo pelimekaniikkojen suhteen

- Pulmapainotteisuuden vivahteet

- Tarinankerrontaa ei ole yhtään mukana

Arvosana: 7,0

Loistava

Leon Kennedyn paluu

Resident Evil on hyvin pitkäikäinen pelisarja jossa on toinen toistaan parempia pelejä, varsinkin toiminnallisessa mielessä. Uskoa tätä sarjaa kohtaan on ja varsinkin viimeisimmät tiedot tästä pelistä ovat todella lisänneet sitä. Vaikka tiettyjä epäilyksiä tätä peliä kohtaan edelleen onkin, niin tällä pelillä on potentiaalia olla vuoden paras peli, kuten Resident Evil 4:n remake oli jokunen vuosi taaksepäin.

Paha Asukas: Sielunmessu

Resident Evil 9 vaikutti alunperin todella kiinnostavalta, varsinkin paperilla ja Resident Evil 4 Remaken ja Resident Evil 8: Villagen jälkeen. Ensimmäiset trailerit piileskely/pakenemis kauhuasenteella tappoivat kaiken kiinnostuksen, kunnes Resident Evil paras hahmo, Leon Kennedy, onnistui omalla trailerillaan ja toiminnallisemmalla lähestymistavallaan oitis palauttamaan kiinnostuksen tätä peliä kohtaan. Kunhan Resident Evil ei toista Ninja Gaiden 4:n virheitä, tutun huippuhahmon kanssa, minkä Devil May Cry 4 teki ennen sitä.

Menneisyyden haamut palaavat kummittelemaan

Pelin alussa tutustutaan sarjassa täysin uuteen hahmoon, FBI agentti Grace Ashcroftiin. Hän saapuu tutkimaan groteskia tapausta samaiseen hotelliin jossa hänen äitinsä Alyssa Ashcroft murhattiin vuosia aiemmin. Kuvioihin astuu myös toinen päähenkilö, sarjan veteraaneille erittäin tuttu Leon Kennedy, jonka tilanne ei hyvältä näytä. Nopeasti esitellään myös Umbrellan viimeinen kummitus, parempiakin päiviä nähnyt tiedemies Victor Gideon, jolla on suuria suunnitelmia Gracen suhteen, mutta myös Leon kintereillään.

Requiemin tapahtumat sijoittuvat RE universumiin Villagen jälkeiseen aikaan, mutta ennen Shadows of Rose lisäsisältöä. Peli palvelee todella kattavasti pelisarjaa aiemmin pelanneita sillä pääosassa on yksi koko sarjan parhaita hahmoja. Monesti ne ovat kuitenkin ne pienet yksityiskohdat jotka todella palvelevat faneja erityisen hyvin. Varsinkin jälkimmäisellä puoliskolla peliä tulee vastaan iso joukko viittauksia sarjan alkutaipaleelle.

Tarinallisesti pelissä ollaan monella tavalla tutuissa asetelmissa, mutta eräs asia mikä itsellä on jo trailereista asti todella napannut huomion on siinä, että Leon vaikuttaisi olevan jonkinlaisen viruksen tartuttama, mikä on asetelmaltaltaan samaa sorttia kuin RE4, mutta siinä on myös hieman vivahdetta Resident Evil Gaideniin. Tämä on lopulta sellainen asia millä Leon saadaan helposti liittyy samaan seuraan Wolverinen (Logan) ja Iron Manin (Endgame) kanssa. Mutta sitä tuskin kukaan sarjan faneista isommin toivoo.

Tunnelma on se mikä saa tämän todella tuntumaan Resident Evil peliltä jossa on mukana vaikka ja mitä pitkin sarjaa, oli sitten kyse tarinasta tai vain tunnelmasta. Peli on yhtä aikaa jatkoa sekä alkuperäiselle Resident Evil aikajanalle, muta myös Remake aikajanalle, joskin pelattavuus ja ääninäyttely viittaavat enemmän remake aikajanaan. Päähenkilöt on tehty oikein hyvin, sekä sarjan terävimpään kärkeen kuuluva Leon, että uusi tulokas Grace, jossa on hieman Ashley Graham tyylisiä vivahteita. Roistopuolella tosin tuntuu että roistohahmoja olisi saanut olla kokonaisuudessa paljon enemmän ja heitä olisi pitänyt käyttää paljon paremmin. Victor Gideon ei ole erityisen hyvä roistohahmo, mutta ihan kelvollinen alkupuolelle peliä. Pomotaistelut on sentään tehty oikein hyvin.

Kokoelma sarjan suurimpia hittejä ja pinttyneimpiä kliseitä

Resident Evil sarjassa on nähty monenlaisia eri pelimekaniikkoja ja tyylilajeja joista osa on tullut jäädäkseen ja osa on toiminut enemmänkin esikuvana jollekin mitä on tullut myöhemmin. Omalla kohdalla olen merkittävästi enemmän toiminnallisten RE pelien ystävä ja Residen Evil 4 on edelleen se paras peli sarjassa, joskin se on sitten eri asia että onko  kyse alkuperäisestä vai remakesta koska kummallakin on merkittävät vahvuutensa. Remake on kuitenkin se jonka pariin on merkittävästi helpompaa palata. Toiminnallisten pelien joukossa myös Resident Evil 6 nousee todella esiin ja itse pidän sitä sarjan aliarvostetuimpana pelinä, eikä Villagekaan ole mitenkään huono, vaan erittäin miellyttävä kokonaisuus. Leonilla pelattavat osuudet tarjoavatkin lääkettä juuri tähän, sillä pelissä on paljon toiminnallisempiakin pätkiä joista monet todellakin tuovat mieleen RE4 remaken.

Peli kuitekin alkaa ja paikoin taantuu suoraan sellaiseen varovaisempaan selviytymiskauhuun kun ollaan Gracen ohjaksissa. Resursseista on aina pulaa, vihollisia on paljon ja ne ovat vaarallisia. Kauhussa käydään läpi monet erilaiset osa-alueet, oli sitten kyse puhtaasta hiippailusta, pulmanratkontaan keskittyvästä pelaamisesta tai lähemmäs pakokauhua aiheuttavista hetkistä kun stalker vihollinen väijyy ympärillä ja voi mahdollisesti tappaa pelaajan yhdestä osumasta. Tämä tuo merkittävästi mieleen Resident Evil 7:n, jota itse en pidä erityisen hyvänä pelinä sarjassa ja joka ei todella onnistunut vangitsemaan RE teemaa, minkä tämä peli onnistuu tekemään erittäin nopeasti.

Oma osansa sarjan faneja palvelemaa toimintaa on se, miten paljon viittauksia erilaisiin osaa koko sarjassa tuleekaan vastaan. Joskus kyse voi olla lyhyestä kohtaamisesta, mikä itsellä toi oitis mieleen ne pätkät Star Wars Jedi sarjassa, kun kuvioihin astui Darth Vader tai tässä tapauksessa enemmänkin Boba Fett. Toisinaan kyse on taas enemmänkin siitä että vastaan tulee käänne jos toinenkin mikä on jo puhdas klisee tässä sarjassa, koska se on tapahtunut niin usein. Sitten on tilanteita joissa otetaan vähän enemmän irti siitä menneisyydestä tarinankerronnassakin. Requiem ei ole peli joka niputtaa yhteen kaiken mahdollisen sarjassa eikä se isommin edes vie loppuun useita keskeneräisiä tarinoita joita sarjassa on vuosien mittaan kertynyt.

Leon ei pienestä säpäsähdä

Toimintakauhua ja selviytymiskauhua eri skenaarioissa

Peli yrittää yhdistää kaksi hyvin erilaista kauhutyyliä samaan pakettiin, kahden erilaisen pelihahmon kanssa. Yleensä sarjan peleissä on ollut yhtenäinen tyyli koko matkan ajan ja itse olisin enemmän kaivannut RE6 lähestymistapaa jossa useampi eri kampanja. RE9 lähestymistavassa on suurena riskinä se, että Leonin osuudet ovat niitä hauskoja äksönpläjäyksiä, kun taas Gracen osuudet pakotettua hiippailua. Tuo mieleen RE4 Remaken jossa yksi osuus Ashleyllä on selvästi pelin heikoin.

Leon Kennedy: Toimintasankari

Resident Evil 4:stä asti Leon Kennedy on ollut toiminnallisten ressojen kansikuvapoika, joka pistää lihoiksi laumoittain zombeja mitä näyttävimmillä tavoilla. Oli sitten kyse yhteenotosta heikosti aseistettuja tai täysin aseettomia kuivia luurankomaisia zombeja, tai petomaisia biologisia aseita, Leon pystyy tekemään selvää jälkeä kaikista. Toiminnassa on hyvin samanlainen ote mitä RE4 Remakessakin on, sillä erotuksella että nyt Leonin taistelutyyli ja vastaava ei ole yhtä korkealentoista, vaan jotenkin rajatumpaa ja hillitympää, mutta brutaalia siitäkin huolimatta. Sanotaan että toiminnassa ei ole yhtä paljoa muuttujia mitä aiemmin, mutta koska toiminta on nyt vain yksi osa isoa kokonaisuutta, on jostakin selvästi karsittu, vaikka mukaan olisi mahtunut enemmänkin. Erilaisia lähitaisteluliikkeitä on aika vähän ja vaikka mukana on RE4 remakesta tuttu parryaminen, niin tuntuu että kehitystä olisi voitu tehdä enemmänkin. Esimerkiksi RE6:ssa oli mahdollisuus hypätä taaksepäin selälleen ja jatkaa ampumista, tai tehdä taitolaukauksia. Näistä toisesta on hieman vivahteita, joskin niiden toteuttaminen on suht harvinaista. Tämä on sääli sillä RE6:n mekaniikoista saisi paljon irti ilman parantelua ja vielä enemmän pienellä parantelulla. Pelissä olisi voitu kehittää toimintaa enemmän uuteen suuntaan, sen sijaan että pelataan täysin varman päälle.

Eräs asia mikä itseä on häirinnyt trailereista asti on siinä että Leonin aseistus tuntuu todella erilaiselta verrattuna siihen mihin on totuttu. Leonilla on yleensä ollut pistooli ja selviytymisveitsi, jotka ovat nyt vaihtuneet revolveriin ja kirveeseen. Tämä tuntuu aivan tarpeettomalta muutokselta jossa tuttua hahmoa yritetään sovittuu johonkin turhaan muottiin eikä pelissä ole mitään mikä kunnolla edes perustelisi tämän uuden suunnan. Kyllähän kirveestä otetaan irti vaikka mitä ja se on näyttävä ase, mutta se tuntuu silti jotenkin turhan poikkeavalta tyyliratkaisulta, varsinkin kun sitä ei avata oikeastaan mitenkään. Tämä on yksi esimerkki muutoksista, joita ei olisi tarvinnut tehdä.

Toiminnallisessa mielessä Requiem tekee jotakin tuttua, mutta uudella tavalla. Leonilla on käytössään kattava tavaralaukku johon mahtuu aseita ja varusteita vaikka kuinka paljon ja hän pystyy hankkimaan uusia aseita pelin edetessä. Asevalikoima tuntuu lopulta hyvin suppealta, joskin sitä paikataan avattavilla bonusaseilla, kuten singolla, tutulla Matilda pistoolilla ym. Aseita Leon pystyy hankkimaan tietyissä paikoissa keräämillään taistelupisteillä joita saa tappamalla vihollisia. Tässäkin kohtaa tuntuu että pelissä olisi hyvin voinut olla systeemi jossa erilaista tapoista saisi enemmän pisteitä, tai edes extrapisteitä. Samalla tavalla miten vaikkapa RE4:n Mercenaries tilassa saa lisää aikaa tietynlaisista tapoista. Tässäkin peli tuntuu aika rajoitetulta sillä lähemmäs kaikki osat pelissä ovat sellaisia, että jos niitä vertaa RE4 remakeen, niin kyseinen peli aivan kaiken paremmin. Pelissä ei ole edes minkäänlaista Mercenaries tilaa, vaikka eräs pelin roistohahmoista on kuin tehty sellaista tilaa varten. Tämä on eräs asia mitä itse todella jäin kaipaamaan toimintaressojen fanina. Mutta ainakin monet yksityiskohdat ovat enemmän kuin kohdallaan kun Leon lähtee taistoon. Pelkästään se miten Leon käsittelee ja lataa aseita on uudestaan ja uudestaan erittäin tyylikästä.

Grace Ashcroft: Pelokas pikku tyttö

Gracella pelatessa ollaan siinä klassisessa RE otteessa, mutta modernilla parantelulla. Grace ei ole tehokas ampuja eikä pärjää lähitaistelussa erityisen hyvin. Hänen vahvuutensa ovat enemmänkin välttelyssä, hiiviskelyssä ja tavaroiden rakentelussa ja hyödyntämisessä, mikä edellyttää resurssien keräämistä.  Yksi pelin oma juttu on veren kerääminen, mikä tuo hieman mieleen Evil Withinin. Grace pystyy käyttämään verta raaka-aineena lähemmäs kaikissa tarvikkeissa joita valmistaa. Tähän ei ole tarjottu mitään järkevää syytä, näin vain on. Tämä kokonaisuus on juurikin sitä ressaa jossa resurssien kanssa pitää olla tarkkana. Siinä missä Leon kantaa kaikkea kokoajan mukanaan ja pystyy hankkimaan varusteita tietyissä paikoissa taistelupisteillä kaupassa, niin Grace käyttää klassiseen tyyliin tavarasäilöjä joihin voi jättää tavaroita ja käyttää niitä sitten myöhemmin, koska mukaan Grace pystyy kantamaan aika vähän tavaraa kerrallaan.

Myös pulmanratkonta on isossa osassa Gracen osuuksissa ja ensimmäinen isompia osa peliä tuo vahvasti mieleen erään linnan RE8:ssa. Tälläinen varovainen ja suunnitelmallinen eteneminen on tässä tapauksessa tehty aika hyvin ja mukaan on saatu useampi erittäin hyvä lisä, jotka rikastavat alkuosaa pelistä todella onnistuneesti. Mukana on järeämpiä erikoisvihollisia jotka ovat Gracelle haastavia, kun taas Leonilla pelkkiä hidasteita. Samaan tapaan kuin eriskoivihollisten mukaan tulo, alkuosan rytmiin kuuluu myös tietyt käänteet, jotka tuovat mukanaan lisähaasteita ja pitävät varpaillaan, mikä palvelee erittäin hyvin sitä osaa pelissä, jossa tutkimisella on merkittävä osa kokonaisuudessa. Vaikka itse en olekaan suuri fani näiden retrojen ressojen tapauksessa jossa taistelun on viimeinen vaihtoehto, niin tässä pelissä se on tehty erittäin onnistuneesti. Gracella pelaaminen on aluksi epämiellyttävää, mutta kun peli kunnolla alkaa, niin tässäkin puolessa peliä on puolensa, vaikka niitä seuraakin sitten uusi alamäki.

Vuoron perään pelin säännöillä

Kahdella hahmolla luodussa tarinakokonaisuudessa on paljon mahdollisuuksia mutta tuntuu monesti että Requiem ei ole osannut hyödyntää niitä täydellä potentiaalilla. Eräs merkittävä ongelma on siinä, että jos kun peliä pelataan läpi useamman kerran, niin monet Gracella pelattavat osuudet eivät ole erityisen hauskoja, vaan enemmänkin niitä turhauttavia ja hitaita pakotteita joista täytyy kahlata läpi ennenkuin pääsee pelaamaan niin hauskoja Leonin osuuksia. Puhumattakaan pelin ylivoimaisesti surkeimmasta osuudesta joka on sitä rasittavaa ja hidasta hiippailua ja piileskelyä. Kun sen on kerran pelannut, niin siinä ei ole yllätyksiä, eikä kyseista osaa voi nopeuttaa, vaan se pitää laahaavasti pelata läpi joka kerta.

Sanotaan että vaikka itse olisin pitänyt enemmän ratkaisusta jossa voisi pelata vain Leonin osuudet tai vain Gracen osuudet, kummasta ikinä pitääkään, kun on pelannut pelin läpi kerran, niin tämä Residen Evil 2 henkinen ratkaisu on juurikin sellainen, mikä toimii enemmänkin vasta kun tarinan on kertaalleen pelannut, koska tietyt osat olisi pitänyt tehdä hieman toisin. Siltikin tuntuu että pelistä olisi helposti saatu toimiva kokonaisuus kahdella eri kampanjalla joista on yhtenäinen tyyli läpi pelikerran, ilman että pompitaan erilaisesta pelattavuudesta toiseen uudestaan ja uudestaan. Tämä nimittäin saa ne heikommat osat peliä todella tuntumaan heikommilta, koska useamman peli kerran jälkeen niistä haluaisi vain päästä nopeasti ohi, että pääsee pelaamaan uudestaan Leonilla.

Tarinallisesti peli on kuitenkin rytmitetty erittäin hyvin. Kummallakin hahmolla on hitaammat osansa jotka ovat enemmänkin tarinankerrontaa. Sitten on nopeammat osat jotka ovat enemmän sitä nopeatempoisempaa pelattavaa, myös Gracen tapauksessa. Useammilla pelikerroilla kaikkea voi tehokkaasti rikastaa lisävarustella ja pelinmuokkauksilla, kuten loputtomilla ammuksilla ja vastaavilla jos on tehnyt tarpeeksi haasteita. Pelissä on uusimpien ressojen tapaan pisteitä, joita saa haasteita suorittamalla, kuten tietyllä vaikeusasteella pelaamisella ja vastaavalla. Tässäkin kohtaa peli tuntuu monesti siltä, että siihen olisi mahtunut enemmänkin sisältöä ja harmillista isossa kokonaisudessa on juurikin se, että Requiem tuntuu peliltä, josta on joko karsittu paljon, tai ei olla alunperinkään viitsitty tehdä enempää. Monessa osassa, oli sitten kyse pelattavuudesta, tyylistä tai tarinasta, tuntuu että tähän peliin olisi voitu saada enemmänkin sisältöä.

Grace kerää traumoja

Viimeinen Resident Evil?

Onko Resident Evil sarjassa lähestymässä loppuaan? Koska tämä on sarja jossa aika kuluu, hahmot vanhenevat ja tapahtumat etenevät, eivätkä jää paikoilleen, niin jossakin kohtaa ollaan tilanteessa jossa niin Leon, Chris, Jill että Claire ovat liian vanhoja jatkamaan taistelua. Loppuuko sarja, vai tuleeko tilalle uusia hahmoja?

Paljon on vielä kertomatta

Requiem ei yhdistä kaikkia kertomattomia ja keskeneräisiä tarinoita osaksi tätä kokonaisuutta. Se enemmänkin kertoo oman tarinansa muutamalla hieman pakotetulla tarinallisella osalla joissa logiikka ei ole paras mahdollinen, tai kokonaisuutta voitaisiin, olisi voitu, avata vähän enemmän. Pääasiassa kaikesta tarinassa saa aika hyvin kiinni, mutta tuntuu että tästä kaikesta olisi saatu enemmänkin irti. Mutta Requiem on kuin monet, oikein hyvät, Resident Evil animaatiot, siinä kerrotaa tarina rajallisessa määrässä aikaa, jota on varattu sen kertomiseen ja ihan kaikkialle ei voida levitä, jotta kokonaisuudessa pysyy yllä hyvä rytmi.

Spoiler--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Puhtaasti spoileriterritoriolla ollaan lähinnä ihan loppupuolen tapahtumissa, mutta niihinkin mahtuu muutama aika heikko käänne, joissa on tosin läsnä sellainen teemaan sopiva "parhaat hittit" tyylinen ratkaisu jossa käytetään tuttuja temppuja uudelleen. Se että Victor Gideon palaa vielä lopussa tappelemaan ei kuitenkaan ole erityisen hyvä ratkaisu, koska siinä katkaistaan lyhyeen Zenon kaikki potentiaali mitä olisi voitu vielä käyttää. Koska Gideon kuitenkin mutatoituu Nemesis tyyliseksi hirviöksi, niin tässä olisi aivan hyvin voitu käyttää hyödyksi Zenoa paljon paremmin, koska Zeno on erittäin tyylikäs roistohahmo ja siksi on todella suuri sääli että häntä käytetään tarinassa lopulta näin heikosti.

Zeno on selvästi Albert Wesker, ilman että Weskeriä herätetään kuolleista. Hän on erittäin tyylikkään näköinen kaikkine Wesker tyyliseikkoineen ja asevalintakin on erittäin hieno. Ääninäyttely tuo välittömästi mieleen Resident Evil 4 Remaken Weskerin ja tässä hahmossa on sitä todellista pääroistoasennetta, -tyyliä ja -potentiaalia joista Victor Gideonissa ei ole yhtään mitään. Tästä syystä tämä loppupään käänne, kaikessa yllättävyydessään on yksi pelin surkeimpia käänteitä. Se että lopussa taistellaan isoa biomassaa vastaan on vain tyypillistä ressaa, mutta se miten Zeno Weskeriä käyetään, tuo oitis mieleen pelit Metal Gear Solid V, jossa erittäin upea pääroisto pärsätään lopussa todella pahasti. Gideonin olisi voitu aivan hyvin antaa kuolla moottoripyörätaiston lopuksi, koska ainakin se olisi tuonut painoarvo kyseiseen osaan.

Loppuratkaisun suhteen pelissä ei vieläkään viedä tiettyjä juonikuvioita tyydyttävään lopetukseen, jotka ovat olleet enemmän tai vähemmän ilmassa lähes koko sarjan ajan. Puhtaasti tästä syystä voisi sanoa että Resident Evil 9: Requiem, ei tule olemaan se viimeinen Resident Evil peli.

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Spoiler

Yhteenveto

Resident Evil: Requiem on erittäin hyvin tehty peli sekä toiminnassa että kauhussa, se onnistuu esimerkillisesti tarjoamaan vaihtelua ja monenlaisia toisistaan erottuvia kokonaisuuksia. Päähahmot on tehty hyvin ja tarinassa on runsaasti hyviä kohtia, vaikka mukaan mahtuu useampi heikkokin tyyliseikka ja umpisurkea käänne. Ratkaisevilla tavoilla peli on kuitenkin ehtaa Resident Evil tavaraa ja pelattavuus on erittäin hyvällä tasolla. Erityisesti toimintaosuudet nappaavat erittäin hyvin ja Leon Kennedy on edelleen pelihahmo parhaasta päästä.

Vahva kandidaatti vuoden parhaaksi peliksi useammassa sarjassa.

+ Leon Kennedy

+ Toiminnallisempi puoli

+ Mukavasti vaihtelua

+ Resident Evil tyyli ja tunnelma

- Loppupuolen surkea käänne

- Useampi Gracen osuus

- Paljon jää puuttumaan

Arvosana: 8,0

Mahtava

Joskus vastaan tulee sellaisiakin pelejä joita ei muutoin voisi enää pelata ollenkaan. Näissäkin tosin karsii se, että kaikista peleistä joita kokeilee ei sitten lopulta meinaa keksiä juuri mitään sanottavaa muutamaa lausetta tai kappaletta enempää.

Sen tunnetumman jatko-osan edeltäjän uusintaversio

Järjestelmäshokki

System Shock

System Shock 2 on se minkä monet muistavat ja ykkönen tiedetään lähinnä siksi, kun kakkosta ennen yleensä tulee jotakin. Uusi versio pelistä on kuitenkin päätetty tehdä.

Shodanin kasvojen kohotus ja miljöön uudet tapeetit

System Shock on remake pelistä joka ilmestyi melkein 30 vuotta aiemmin ja jonka jatko-osaa monet nostavat yhdeksi kaikkien aikojen parhaaksi kauhupeliksi. Itse en ole pelannut alkuperäistä System Shock peliä, en ainakaan muista pelanneeni, mutta kakkosta joskus, eikä isommin napannut. Tarinasta on jonkin verran muistikuvia, mutta ei niin paljoa että osaisin vertailla sitä tähän remake tarinakokonaisuuteen.

Tarinassa pelaaja on hakkeri joka alussa jää kiinni rötöksestään ja osana sovittelu ottaa vastaan tehtävän, jossa hän avaruusasemalla krakkeroi aseman tekoälyn, SHODANin ja antaa aseman hallinnan "työnantajalleen", vaivutetaan hakkeri puoleksi vuodeksi koomaan paranemaan implanteistaan ja vastaavista. Kun hän sitten herää, on jotakin mennyt täysin päin prinkkalan kaivoa koska koko asemasta on tullut cyberpunkpainajaismaa täynnä vihamielisiä robotteja, kyborgeja ja mutantteja, joista osa oli joskus aseman henkilökuntaa. Tästä alkaa pako asemalta, tarvittaessa läpi kaiken vastaan tulevan. Mutta mitä tapahtui asemalle, SHODANille ja korporaatiolle jolla piti olla tilanne hallussaan?

Se mikä ensinäkemältä oitis erottaa tämän pelin monista muista kauhugenren peleistä on se miten erilaiselta peli näyttää. Se ei yritäkään lähestyä realisista ulkoasua, mutta ei myöskään yritä näyttää sarjakuvalta tai vastaavalta. Vaikea kuvailla sitä tarkkaan, mutta ulkoasussa on sellaista tiettyä retroa tyyliä, mutta modernilla siloittelulla. Graafisesti peli on ihan hienon näköinen ja ainakin se on yksi tapa hieman erottua joukosta. Varsinaisessa tunnelmassaan System Shock remake ei nyt mitään merkittävää vaikutusta tee, toisin kuin vaikkapa Silent Hill 2 remake. Erilaisia hirviöitä löytyy ja tunnelma ympäristöissä on karmiva, vaikka se nyt ei isommin mieleen jääkään.

Luettavaa, tutkittavaa ja harhailtavaa

Peli on pääasiassa räiskintäpeli ilman mitään merkittävää hahmonkehitystä tai mahdollisuutta roolipelaamiseen erilaisilla taktiikoilla. Pelaajalla on pyssyjä ja lyömäaseita joita jälkimmäinen on lähinnä se viimeinen keino, sillä monet viholliset ovat sen verran tehokkaita, että turvallisempaa on ampua etäältä kuin mennä lähietäisyydelle. Tuntuma pelattavuudessa ei ole konsolilla se paras mahdollinen, mutta ammuskelussa se ei ole mikään ongelma, mutta pelistä huomaa että se on varmaan enemmän PC:lle tarkoitettu kun aletaan invetaarioralliin ja tavaroiden kanssa räplääminen lisääntyy. Roinaa tässä pelissä on liiankin kanssa ja vaikka kokonaisuudessa pääosassa onkin räiskintä, niin roinan määrä on vasta esimakua siitä miten sekavaksi ja turhauttavaksi peliksi kehittyy varsin äkkiä.

System Shock on peli jossa paikkoja pitäisi tutkia kyllästymiseen asti kun samalla etsii jotakin, mikä veisi eteenpäin. Peli alkaa todella maistua puulta ennenkuin se kunnolla edes alkaa. Ees taas ravaamista tapahtuu kokoajan ja yksi merkittävä ongelma tässä on se, että viholliset palaavat takaisin alueille jotka on jo aiemmin putsattu vihollisista. Kun vastassa on simppeleitä vihollisia tämä on lähinnä hidaste, mutta kun resursseja on rajallisesti alkaa harhailu melko nopeasti todella ärsyttää ja se on yksi jatkuvia ja kantavia juttuja koko pelissä. Sekavuus ei auta peliä ollenkaan ja tavaran kanssa räplääminen sekin vain lisää pelin turhauttavuutta.

Kokonaisuutena kyseessä on keskivertoa selvästi heikompi kauhuräiskintä jossa ei ole juuri mitään merkittävää tarjottavaa tai mielekästä sisältöä. Räiskintä on kivaa, mutta parempia räiskintäpelejä on vaikka kuinka paljon, myös kauhuteemaisina ja scifiteemaisina.

Yhteenveto

System Shock on kauhua scifiteemassa ja tavalla, joka tuo vahvasti mieleen menneen ajan roolipelit jossa tavaraa turhankin paljon ja etenemisestä on selkeys kaukana. Tarinassa on kiinnostavat vivahteensa ja graafiselta tyyliltään peli ei näytä siltä perinteiltä selviytymiskauhulta. Vaihtoehtoja on useita, kuten muuttujiakin, mutta monella tavalla peli on sekava ja roinalla täytetty huonosti rytmitetty kauhurymistely joka ei tarjoa juuri mitään.

+ Räiskintä on ihan kivaa

+ Ulkoasultaan ihan kivan näköinen

- Sekava ja turhauttavasti rytmitetty

- Tunnelmaltaan ja tarinaltaan vähän niin ja näin

Arvosana: 4,0

Huono

Pikku kettu ottaa mallia isommista

Super uusi Luckyn tarina

Super New Lucky's Tale

Yhtäläisyydet useampaan muuhun maskottitasohyppelypeliin ovat todella ilmeisiä kaikkine puutteineen, mutta myös monine oikeasti hyvinekin ratkaisuineen. Kettu on kuin ykkösluokkalainen, joka ottaa mallia kutosluokalla olevasta pussimäyrästä.

Kettu seikkailee värikkäissä maailmoissa

Pelin alussa pikku kettu nimeltä Lucky joutuu eroon siskostaan kun paha kissa Jinx aiheuttaa ongelmia taikavoimillaan. Luckyn täytyy koota yhteen taikakirjan sivut voidakseen kukistaa Jinx ja palata kotiin. Tarina ei ole mitään monien maskottitasohyppelyiden tasoa ihmeellisempää, mutta tämä asetelma tarjoaa erittäin hyvät puitteet ottaa yhteen monenlaisia pomovihollisia vastaan toinen toistaan klassisemmissa maailmoissa, joissa on erilaisia kenttiä, joissa sitten harrastaa tasohyppelyä. Crash Bandicootin tai Spyro the Dragonin tarinat eivät olleet juuri ihmeellisempiä, vaan aika simppeleillä pelimerkeillä oltiin liikkeellä. Luckyn tapauksessa monet muutkin seikat pelillisessä kokonaisuudessa menevät todella lähelle etenkin Crashin edesottamuksia ja pelillisiä ratkaisuva, vaikka mukana on myös vivahteita myös Donkey Kong countrysta. Monet osa-alueet joita tässä pelissä tulee vastaan, tulevat vastaan myös monissa muissakin vastaavissa pelitapauksissa.

Super New Lucky's Tale on todella genreelleen tyypillinen peli ulkoasussaan ja yleisessä toteutuksessaan. Peli on todella värikäs ja tyyliltään erittäin miellyttävää katseltavaa sopien erinomaisesti kokoperheen seikkailuksi. Ääninäyttelyllä kiusoitellaan aluksi kun Luckyn sisko kertoo mitä tapahtui. Ääninäyttelystä kuitenkin luovutaan, tai sanotaanko, siinä mennään pakkia ja tyydytään siihen muminaan mitä monissa peleissä käytetään, kun halutaan karsia jostakin kuluerästä. Yooka-Laylee tulee tässä tapauksessa mieleen hyvänä esimerkkinä. Itse en ole tämän ratkaisun suuri fani ja tämänkin pelin kanssa tuntuu että se on sääli koska moni hahmo olisi selvästi höytynyt ääninäyttelystä ja paikoitellen tuntuu että ääninäyttely olisi ollut ajatus, koska aina välillä tuntuu että hahmot lähes puhuvat, mutta eivät sitten puhukaan.

Helppo läpäistä, haastava viimeistellä

Pelattavuuden suhteen tyypillisyydet jatkuvat. Lucky pystyy hyppäämään ja hyökkäämään, sekä omana juttunaan kaivautumaan maan alle mistä tulee esiin jokusia ihan hyviä ideoitakin. Pelaaminen on yksinkertaista ja yksinkertainen lisä kaivautuminenkin on, mutta se toimii oikein mallikkaasti. Pelin läpäisemiseenkään ei ihmeitä vaadita millään tavalla, vaikka lopputaistelu pienoinen vaikeuspiikki onkin. Suurelta osin pelin haasteet ovat todella lapsille sopivia ja ohjattavuus on sopivan simppeli ja monissa kohdissa vähän sinne päin on tarpeeksi. Pomoviholliset on tehty hyvin, ne erottuvat toisistaan ja toimivat kaikessa koomisuudessaankin onnistuneesti. Kentissä on paikoin oikein mukavasti vaihtelua kun välillään ollaan 3D asetelmassa ja välillä 2D:nä ja joskus tarjolla on vähän erilaistakin pelattavaa. Harmillista tosin on että erästä pulmanratkontaideaa käytetään niin pitkään että se alkavaa todella ärsyttää kun taas eräs toinen, paljon parempi juoksukenttäidea toimii erinomaisesti, mutta on todella vähän käytetty. Tuo itsellä kipeästi mieleen Spyro: Hero's Tail pelin ja siinä harvinaiset Hunter kentät ja liian yleiset Blink kentät.

Haasteena Lucky's Tale ei ole vaikea läpäistä, mutta jos haluaa tehdä kaiken ja kerätä tropheja, on tämä erittäin haastava peli, ei nyt tasolla Crash 4, mutta lähempänä sitä, kuin Crash 3:sta, joka on myös haastava. Lopun bonus kentät eivät ole Spyro tasoista oikeasta hauskaa lisää, vaan perushaasteita steroideilla. Nämä eivät ole pakollisia ja niiden haastetaso on helposti kolminkertainen normaaliin verrattuna, varsinkin jos saavutukset ovat mielessä. Se on sinällään outo ratkaisu lastenpeliin, mutta ainakin tämä peli tarjoaa myös jotakin kokeneemmillekin pelaajille, joskaan peli ei ole muutoin mitään must play kamaa. Kokonaisuutena kuitenkin astetta parempi maskottitasohyppelykeräilypeli.

Yhteenveto

New Super Lucky's Tale on hyvin tehty, värikäs ja helppo tasohyppelypeli hillityllä määrällä erilaista keräiltävää tavaraa. Tarina on simppeli ja kerrottu lähinnä muminalla vaikka pelissä ääninäyttelyäkin on. Ohjattavuus toimii hyvin, kentissä on ajoittain ihan kivaa vaihteluakin, mutta myös niitä liian pitkälle vedettyjä toistettuja osuuksiakin. Peli on lyhyehkö ja helppo, mutta lastenpeliksi, oikein hyvin tehty. Ei tämä nyt genren kolosseille pärjää, mutta ottaa niistä mallia juuri oikeilla tavoilla.

+ Värikäs ukoasu

+ Simppeli ja hyvin tehty pelattavuus

+ Vaihteluakin löytyy ja kerätävää on hillitysti

- Tiettyjen ideoiden toisto

- Ääninäyttelyä on, sitä ei vain käytetä

Arvosana: 6,3

Hyvä

Ammattiskeittari 7

Toni Haukan pro skeittari 3+4

Tony Hawk's Pro Skater 3+4

Tony Hawk's Pro Skater 2 on se mitä muistan sarjasta pelanneeni PS1:llä jonkin verran mutta jossa en koskaan ollut erityisen hyvä, eikä peli missään vaiheessa todella koukuttanutkaan. Tämä kokoelma on lähinnä tapa katsastaa PS2:n pelejä sarjasta, joista toinen on yksi ns. "Parhaita pelejä koskaan".

Olliesta se alkaa ja kehittyy

Kuten monien, lähes kaikkien, urheilupelien tapauskessa, tässäkin pelissä on lopulta aika vähän kerrottavaa. Tai ainakin melko vähän mitään sellaista mitä pelistä tulee mieleen, mikä tarjoaa vähänkin sisältöä. Pelattavuus on hyvällä tasolla sillä ohjattavuus on mukavan jämptiä ja vaikka muuttujia ohjattavuudessa on todella paljon, niin harjoittelemalla niistä saa kiinni melko nopeasti, vaikkakin sujuva pelaaminen ottaa aikansa ja pelin pariin voi olla haastavaa palata pidemmän tauon jälkeen. Perusajatukset ovat ehkä simppeleitä, mitä mikäkin nappi tekee, mutta eri osien yhdistely jouhevaksi kokonaisuudeksi ei ole niin vaivatonta kuin se helposti näyttää, varsinkaan sitten kun aletaan pelata pisteistä.

Varsinaista tarinaa pelissä ei ole, mutta tarjolla on kaksi kampanjaa omilla haasteillaan joissa pelaajan skeittaustaitoja testaan erilaisissa ympäristöissä ja erilaisilla haasteissa kyseisissä ympäristöissä. Jokaisessa kentässä on pistehaasteet, kerättäviä kirjaimia ja monia kenttäkohtaisia haasteita jotka vaativat tekemään tiettyjä asioita tiettyjen liikkeiden kautta. Monesti iso haaste on löytää oikea paikka ja haasteet kasvavassa haastavuudessaan nopeasti eikä ensimmäinenkään kenttä ole mitenkään ilmainen Pro Skater kolmosessa.

Pelaaja pystyy tekemään monia erilaisia temppuja aina hypyistä liukumisiin ja vastaaviin. Tietyt temput vaativat tietynlaisia paikkoja ympäristössä ja varsinkin pisteet mielessä pitäen virheettömyys ja monipuolisuus ovat avain mestaruuteen. Pelattavuuden haastavuus ei tule ohjattavuudesta mikä on erittäin hyvä asia, vaan kenttien opettelu ja ohjattavuuden harjoittaminen johtavat monesti menestykseen toinen toistaan haastavammissa tilanteissa.

Kokonaisuutena näistä peleistä ei paljoa irti saa jos skeittaus ei ole kiinnostavaa tai urheilupelit muutenkaan eivät nappaa. Itse en millään listaisi kaksikosta kolmosta parhaiden pelien joukkoon, vaikka se omassa genressään onkin sieltä vahvimmasta päästä. Se ei vain tarjoa kovinkaan paljoa oikeasti mielekästä pelattavaa, eikä "sitä jotakin".

Yhteenveto

Tony Hawk's Pro Skater 3+4 on skeittauspelikaksikko hyvällä pelattavuudella ja melko kattavalla määrällä pelattavaa, koska materiaalia on kahden pelin verran. Peli vaatii paljon opettelemista ja harjoittelemista jotta siinä pääsee yhtään mihinkään mutta muuttujia riittää juuri tästä syystä. Urheilupelien joukossa tämä on sitä parempaa tavaraa, mutta yleisesti tämä ei ole erityisen koukuttavaa pelattavaa eikä tarjoa suurta määrä viihdyttävää pelattavaa. Skeittauspelien joukossa parempaa ei tosin mieleen tule joten ainakin yhdessä asiassa tämä parasta mitä löytyy, mutta THPS3 ei todellakaan ole yksi parhaita pelejä koskaan.

+ Pelattavuus on hyvällä tasolla

+ Pelattavaa on runsaasti

+ Kaksi peliä yhdessä paketissa

- Vähäinen vaihtelua

- Vaatii paljon opettelemista

Arvosana: 6,0

Hyvä

Kong on siellä jossakin

Kong: Selviytyjävaisto

Kong: Survivor Instinct

King Kong ei aiheena ole sieltä kiinnostavimmasta päästä, mutta tästä olen nähnyt vähän pelikuvaa joten sen perusteella tämä näyttää astetta kiinnostavalta kun kyse on enemmänkin selvitä Kongin aiheuttamasta hävityksestä, ei niinkään pelata Kongilla, tai suoraan häntä vastaan.

Titaanien jaloissa seikkailua

Monsterverse elokuvien huippu on omasta mielestä ollut juurikin Godzilla II:ssa ja yhteenotossa Ghidorahin kanssa. Sen jälkeen on ollut enemmän tai vähemmän verkkaista alamäkeä, vaikka Godzilla vs Kong olikin paikoitellen oikein hyvää menoa ja Mecha Godzilla hyvä lisäys. Jopa New Empiressä oli puolensa, mutta ne olivat enemmänkin poikkeuksia melko huonossa kokonaisuudessa ja Dan Stevenin roolisuoritus yksi niitä harvoja oikeasti hyviä ihmishahmoja sarjassa. Ihmishahmot ovat usein se pakollinen lisä isoon kokonaisuuteen että mukaan saadaan vähän tarinaankin ja vaikka ihmisten rooli usein ei se kiinnostavin olekaan, niin näissä uudemmissa Godzilla elokuvissa on ollut useampia aika hyviä suorituksia, vaikkakin juuri Godzilla II:ssa turhan isossa roolissa ollut Kyle Chandler on ehkä paras esimerkki siitä kun ihmishahmot eivät toimi yhtään, joskin aiemmassa elokuvassa kärjessä ollut Aaron Taylor-Johnson on esimerkki siitä kun ihmishahmot toimivat ja kyllähän Ken Watanabe, Elizabeth Olsen ja Charles Dance ovat tehneet hyvät roolit.

Tässä pelissä pääosassa on David Martin, joka lähtee pelastamaan tytärtään kaupungista, jossa Kong riehuu parhaillaan ja mukaan sekoittuu muutama muukin titaani. Godzillaa ei näy eikä kuulu, mikä oitis hieman vähentää kiinnostusta, sillä mitä näihin elokuviin tulee, on Godzilla se ykkönen ja Kong on enemmänkin kakkostason titaani, parhaimmillaankin. Pelin rakentuminen ja eteneminen on aika lähellä elokuvien tyyliä. Ihmisten edesottamuksia seurataan aika paljon, vaikka hirviöiden yhteenotot ovat syy siihen miksi leffaan on menty katsomaan. Hirviöiden rooli on aina sivussa ja monesti suht säännöstellyllä tavalla, vaikka ne parasta antia ovatkin. Tässäkin tapauksessa hirviöitä näkee aina välillä, monesti taustalla, mutta välillä lähempää, kun on luvassa pakokohtauksia ympärillä tuhoutuvasta rakennuksesta tai vastaavasta. Tarinassa on mukana monet avaiasiat elokuvasarjasta, kuten ORCA, Monarch ja pääroistona pyöriä Alan Jonah. Tarina on lopulta aika mitäänsanomaton, päähenkilö on suhteellisen perustylsä ja peli etenee melko mielikuvituksentonta vauhtia tiettyjä metroidvaniapuolia käyttäen. Pelattavuudesta tulee parhaiten mieleen Deadlight sillä mukana on samalla tavalla kiipeilyä ja toimintaa.

Kiipeillään ja tapellaan ja toistetaan 

Pelaaminen koostuu ympäristössä seikkailusta ja etenemisestä milloin milläkin verukkeella milloin mihinkin suuntaan. Pelaajan täytyy kerätä ääninäytteitä, joita hän voi sitten yhdistää hirviökutsuksi, jolla titaani sitten tuhoaa esteen, jotta päästään seuraavalle alueelle, toistamaan sama sirkus uudestaan. Uudet varusteet tuovat lisää muuttujia kokonaisuuteen sillä leka hajoittaa murtuneita seiniä ja lattioita, kun taas tartuntakoukulla päästään kiipeilemään tai heilumaan. Tiettyjä esineitä voi siirrellä ja tietyistä esteistä pääsee läpi vain tätä mekaniikkaa hyödyntäen. Pääasiassa pelattavuus on hyvällä tasolla ja hahmo liikkuu ja kiipeilemään varsin ketterästi. Sen sijaan tartuntakoukku joka monessa pelissä on sitä parasta antia, on tässä se ehkä kaikista turhauttavin esine käyttää. Sen kanssa liikkuminen on heilahtamista lukuunottamatta hidasta ja vähänkin nopeammissa tilanteissa koukku on hyvin epätarkka työkalu.

Toiminta, on ihan kivaa myös, mutta yksi sen suuremmista heikkouksista on se toisto, sillä pääasiassa pelaajalla on aika vähän temppuja. Pistooli on erittäin tehokas, mutta vaatii ammuksia ja ei ole välttämättä se tarkin mahdollinen. Lyöminen toimii luotettavasti ja ympäristön käyttö on isossa osassa myös taistelussa. Paperilla taistelussa on paljon muuttujia, mutta osa niistä ei toimi niin hyvin kuin voisi toivoa, koska tietyt temput riippuvat täysin siitä että vihollinen tekisi jotakin tiettyä, mikä on epäluottavaa, vaikka monesti tietyn toiminnon voikin houkutella viholliselta. Taistelun ehkä turhauttavin osa on kuitenkin siinä, että pelihahmo toistaa samoja läppiä uudestaan ja uudestaan läpi pelin, mikä käy ennen puolta väliä jo todella ärsyttäväksi.

Pääasiassa Kong: Survivor Instinct on ihan ok peli, mutta siinä on sen verran paljon heikkouksia ja ärsyttävyyksiä, ilman mitään merkittäviä vahvuuksia, että se jää kokonaisuutena heikommanpuoleiseksi peliksi, vaikka siinä onkin hyvä asetelma ja mahdollisuuksia. Puhumattakaan että Monsterversestä ei ole erityisen hyviä pelejä tullut vastaan, jos tilaa tämän aiheen peleille olisi. Niihin vain pitäisi panostaa enemmän kuin tähän, tai jo vähän vahnempaan Godzilla peliin.

Yhteenveto

Kong: Survivor Instinct on idealtaan ja asetelmaltaan ihan ok, mutta pelattavuudessa se jättää paljon toivomisenvaraa monella osa-alueella. Pelissä on paljon todella kliseisiä ärsyttävyyksiä toistuvista repliikäistä alkaen ja pelaaminen tuntuu nopeasti hyvin itseääntoistavalta. Kong ei myöskään ole titaanihahmona se kiinnostavin eikä peli lopulta onnistu ottamaan asetelmastaan paljoakaan irti vaikka pelattavuus kunnossa onkin.

+ Asetelma

+ Toiminnan ja kiipeilyn yhdistely

- Itseääntoistava

- Jää suht tylsähköksi

Arvosana: 4,8

Huonommalla puolella

Mikki ja kaverit

Disneyn Illuusiosaari

Disney Illusion Island

Peli jonka ulkoasu on liiankin samanlainen nykyajan simppeleiden piirrettyjen kanssa ja kaukana oikeasti hienoista piirretyistä. Pelattavuudessa odotukset olivat moninpelitasohyppelyssä ja aika kaukana siitä, mitä peli sitten lopulta olikaan, metroidvaniaksi venyvässä rakenteessaan.

Mikki, Aku ja Hessu, sekä Minni

Tarinassa Mikki, Minni, Aku ja Hessu ovat menossa yhdessä piknikille, jonne ovat saaneet kutsun. Kun sitten ilmeneekin että tilanne onkin vähän erilainen, päätyvät he sankaruushommiin enemmän tai vähemmän tyypillisessa Disney piirretty asetelmassa jossa pelimaiseen tyyliin on vastassa muutama roistohahmo. Tarina itsessään ei ole mitään erikoista, pelin rytmi ei tarinan kanssa ole erityisen hyvä ja koko asetelma on melko heppoinen. Mutta siellä on muutama käännekin luvassa, jotka kokenut pelaaja varmasti aavistaa hyvissä ajoin ennen niiden tapahtumista, mutta jotka saattavat tulla tuoreemmille pelaajille melkoisena yllätyksenä.

Tyylillisesti peli tuo mieleen monet nykyajan piirretyt joissa piirrosjälki on turhauttavan yksinkertaista ja nopeasti tehtyä. Tämäntyyliset piirretyt yleistyvät yhdessä kohtaa merkittävästi, sanoisin 2010-2020 välillä, mutta pääpointti on siinä että nyt ei olla lähelläkään sitä 2000-luvun piirrettyjen renessanssia tai 80-90 lukujen kulta-aikaa, tai edes sitä klassista aikakautta josta Cuphead otti vaikutteensa. Tämä tyyli, ei kerää mitään pisteitä, sillä tämä ulkoasu on sitä sorttia mitä en itse missään tapauksessa valitsisi, jos saisin päättää että millä tyylillä seuraava piirrossarja omasta suosikkiaiheesta tehtäisiin. Sanotaan että tätä kyllä sietää jos sisältö paikkaa monet heikkoudet ja sitä rataa ja tietyllä parantelulla oltaisiin aika lähellä sitä, mitä Mikki Hiiri oli alkuvaiheinaan. Tarinallisesti ollaan kuitenkin vahvasti siellä myöhemmällä puolella ysäri, mutta edes ääninäyttelyä ei tähän kokonaisuuteen ole tuotu mukaan kuin todella säännöstellysti, joten siinäkään mielessä peli ei onnistu iskemään saati vakuuttamaan laadullaan.

Yleensä iskujoukkona ovat kolme kovinta; Mikki, Aku ja Hessu, joten Minnin osa tässä kokonaisuudessa on hieman outo, kun mukana ei ole ei esim. Iinestä. Ryhmädynamiikassa nelikko toimii kuitenkin. Mikki ja Minni ovat sellainen tyypillinen söpöstelevä tyttökaveri&poikakaveri kun taas Hessu on se vähän yksinkertainen hupiveikko ja Aku se lyhytpinnainen pilkkakirveenkohde jolle leikkaa nopeasti kiinni. Materiaali ei pääse kuitenkaan lähellekään niitä parhaita Mikki, Aku & Hessu piirrettyjä joita on ehtinyt katsella vaikka kuinka monta vuosien saatossa. Illusion Island on jotain aivan muuta.

Sahaamista ees taas ja ympäriinsä

Pelattavuudessa Illusion Island on kuin lapsen ensimmäinen metroidvania, jota pystyy pelaamaan 4 pelaajaa yhtä aikaa ja vaikeustasoissa erona on vain se että kuinka monta osumaa pelihahmo kestää. Mahdollisuus myös olla täysin kuolematon. Peli ei ole sitä perustavallista tasohyppelyä mutta vaan genrelle tyypilliseen tapaan uusia ominaisuuksia tulee pelin edetessä ja pelimaailma kasvaa kasvamistaan. Tiettyihin paikkoihin pääseminen vaatii että käytössä on tietyt päivitykset ja salapaikkoja siellä täällä, jotka vaativat paikoin suht tarkkaa silmää. Sisältöä pelissä on lastenpeliksi melko kattavasti, vaikka päätarinan pyyhkäiseekin läpi runsaassa viidessä tunnissa, riippuen siitä että kuinka paljon keräiltävät tavarat vievät huomiota ympäristössä, vaikka niillä ei juuri mitään pelattavuuteen vaikuttavaa saakaan haltuunsa.

Päivitykset ovat oma läppänsä. Hessun päivitykset ovat pääasiassa ruokateemaisia ja Akun päivitykset enemmän tai vähemmän puhdasta kettuilua, oli sitten kyse seinillä kiipeämisestä, tuulessa leijumisesta tai vedenalla uimisesta. Pelin suurin ongelma on siinä, että tämä ei ole erityisen hyvä metroidvania. Rytmiltään se on melko tylsä ja vaikka alueissa on tietyt teemalliset erot, niin monesti pelaaminen ei juuri muutu eivätkä alueet todella iske. Lisäksi oma ongelmansa on siinä, että nopea siirtyminen paikasta toiseen, on tehty erittäin kyseenalaisesti, mikä sotii merkittävästi lastenpeliasetelmaa vastaan, koska pelissä joutuu usein kulkemaan pitkiä matkoja päämäärään ja usein, reitti eteenpäin ei ole niin selkeä, mitä sen pitäisi olla ja karttaa tulee vilkuiltua uudestaan ja uudestaan.

Kokonaisuutena Disneyn Illuusiosaari ei ole erityisen hyvä peli, se on parhaimmillaan ihan ok, mutta hyvin usein pelin monet toteutukselliset puolet sekä pelattavuudessa että ulkoasussa ja tarinankerronnassa jättävät merkittävästi toivomisenvaraa. Mitään osaa pelissä ei ole tehty erityisen hyvin joten sisältömäärästään huolimatta tämäkin peli on sellainen astetta heikompi lastenpeli jonka suurin voimavara on siinä, että peli on ainakin moninpeli ja vieläpä neljän pelaajan sellainen. Se on kuitenkin laiha lohtu, koska mikään osa-alue ei ole toteutettu niin hyvin, että peliä suoranaisesti suosittelisi.

Yhteenveto

Disney Illusion Island on ihan ok Mikki ja kumppanit peli. Tasohyppely on ihan ok ja lisäominaisuuksia tulee pelin edetessä, samalla kun peli kasvaa. Ulkoasusta peli ei revi mitään irtopisteitä ja ääninäyttelykin on aika säännösteltyä. Metroidvaniaksi peli on liian hidas rytmiltään ja turhauttavalta rakenteeltaan. Tarina on kokeneelle pelaajalle vähän liiankin ilmeinen käänteineen, mutta nuoremmille mukana voi olla jokunen yllätyskin. Hyvä kokoperheen monipeliseikkailuksi, mutta ei itseä ei juuri puhutellut millään osa-alueella.

+ Mikki ja kumppanit

+ Värikäs ja kattava pelimaailma

- Huono rytmitys ja rakenne

- Itseääntoistava ja tylsähkö

Arvosana: 4,5

Huonommalla puolella

Pääarvio

Peli kaukaa PS3 aikakaudelta ja yksi näitä pelejä jota en uskonut pääseväni pelaamaan. Vieläpä tekijöiltä joilta on pelattu useampaa hyvää peliä.

Muista minut

Remember Me

Peli jostakin menneisyydestä jota en koskaan pelannut eikä isommin kiinnostanut. Jossakin vaiheessa se on noussut vähän paremmin esille kun Dontnodin pelit ovat nousseet esiin ja pelitalo on tehnyt melko monenlaisia pelejä. Tämä on heidän ensimmäinen pelinsä.

Muistelmia dystopiavuodelta 84

Neo-Pariisi vuonna 2084. Teknologiayhtiö Memorize on kehittänyt huippukehittyneen Sensen nimisen systeemin jolla käyttäjät voivat muokata omia muistojaan tai suoraan poistaa epämiellyttäviä muistoja, tehden elämästään valheellisen, mutta siedettävämmän. Tämä tosin on enemmänkin vauraamman kansanosan mahdollisuus, sillä maailma kiiltävän ulkokuoren alla on paikoin rujo dystopia jossa hyvien asioiden varjopuolet nostavat paikoin päätään. Kokonaisuudesta tulee vahvoja vivahteita yhteen jos toiseenkin elokuvaan, kirjaan tai peliin, eikä liene sattumaa että pelin tapahtuma-ajankohdaksi on valittu vuosi, joka osuu hyvin yhteen George Orwellin ehkä tunnetuimman tuoksen, 1984, kanssa.

Pelin päähenkilö on Nilin, joka pelin alussa on ollut toimenpiteessä, joka on karsinut lähes kaikki hänen muistonsa. Pelaaja asetetaan siis tilanteeseen jossa hän ei tiedä pelihahmoa enempää siitä että kuka hän on ja mitä hän on tehnyt tai osaa tehdä. Koko asetelma on kaukana mielekkäästä ja luottamusta herättävästä, sillä Nilin on paikassa joka ei ole mikään lääkärin vastaanotto, vaan lähempänä keskitysleiriä. Kun salaperäinen Edge niminen hahmo sitten autaa Nilinin pakoon, alkavat asia hiljalleen avautua peli tarina edetä, jossa käy ilmi että Nilin on taitava Errorist järjestön jäsen joka kykynee näkemään ihmisten muistoihin ja osaa remixita niitä poikkeuksellisen taitavasti.

Pelin edetässä tarina kehittyy vähemmän hyvällä rytmillä. Tavoitteet sun muut vievät peliä ympäri futuristista ympäristöä jossa on se Mirror's Edgenkin mieleentuova puhdas ylempi kaupunki valvontajoukkoineen, mutta myös se paikoin Blade Runnerin katutason mieleentuova slummimaailma, jossa elää pelin hirviöolentoja, sen verran mitä ne nousevat viemäreistä ylös. Rytmi ja tarinankerronta eivät ole erityisne hyvällä tasolla sillä pelin flow ei tee kokonaisuudesta erityisen koukuttavaa ja tietyssä vaiheessa alkaa todella tuntua että pelaaja tietää asioita enemmän, mitä Nilin, paikoin puhtaasti päättylellä tai summamutikka-arvailulla, joka monesti osuu aika lähellle oikeaa.

Kiipeilyä, tappelua ja vähän yhtä jos toistakin

Pelaaminen tuo paikoin mieleen Unchartedin kiipeilyn, kun ollaan kiinni pelin tasohyppelyrakenteessa jossa kiipeillän ympäriinsä ja paikoin ollaan osa astetta toimintaelokuvamaisempaa rakennetta ja äksönkohtauksia, jotka tosin jäävät hyvin kauas Unchartedin laadusta toteutuksessa. Toisinaan taas taisteellan harmillisen itseääntoistavalla tappelusysteemillä joka käy hyvin nopeasti hyvin tylsäksi. Tappelussa on hyviä ideoita, mutta vaikka siinä onkin etäisiä Arkham Asylum tyylisiä vivahteita, ei tappelussa olla missään kohtaa yhtä hyvin toteutetussa asetelmassa eikä flow yllä Batmanin taistelusysteemin tasolle. Mukana on myös paikoin aivan tarpeetonta hiiviskelyä ja pulmanratkontaa joista kumpaakaan ei ole tehty kovin hyvin. Mukaan mahtuu myös muutama kohtaus jossa pelaaja remiksiaa muistoja ja nämä osat, vaikkakin paperilla erittäin kiinnostavat, on toteutettu todella huonosti, monesti on selvää että mitä pitäisi tehdä, mutta metodi jättää toivomisenvaraa tarpeettomalla pikkutarkkuudellaan ja ajoittain pikselintarkalla ajoituksellaan kun muistoa kelataan ja etsitään paikkoja, joita muokata.

Vaikka pelattavuudessa onkin useamman kerran vastassa oikein hyvin tehtyjä pätkiä, niin isona kokonaisuutena peli jää melko heikolle tasolle. Se ei ole suoraan huono peli, mutta se on juurikin sellainen peli joka ei vain jää mieleen, kaikessa ironiassaan pelin nimeä kohtaan. Pelin tarina ei ole erityisen koukuttava tai hyvin rytmitetty. Pelimaailma on hieno, kaikessa Detroit: Become Human tyylisessä scifimäisyydessään jossa roboteilla on iso rooli ja pelattavuudessa on monta hyvää ideaa läsnä, joiden toteutus on sitä heikompaa tasoa, ja sitä kautta vie mielekkyyttä merkittävästi alaspäin isossa kokonaisuudessa. Tarina on harmillisesti se paras osa kokonaisuutta sillä vaikka se onkin paikoin kerrottu heikosti, niin se on kirjoitettu ideallisesti hyvin mitä tulee isoon kokonaisuuteen ja varsinkin loppupuoli on hyvä, vaikkakin suht ennalta-arvattavampaa sorttia. Yleisesti pelin tasoa voisi kuvailla hiomattomaksi. Pelaamisessa on läsnä sellainen tietty jatkuva kankeus jonka heikkous korostuu tietyissä osuuksissa toisia selvästi paremmin. Kiipeily ja hyppiminen on tyyliä, vähän sinne päin monesti riittää ja tappelussa ihan yksinkertaisetkin ideat toimivat.

Kokonaisuutena Remember Me on PS3 pelien joukossa sitä heikompaa ainesta. Studion ensimmäiseksi peliksi se ei ole huonosti tehty. Ulkoasu on hienon näköinen, päähenkilö toimii ja vaikka monet roistohahmot ovatkin aika huonosti tehtyjä, niin tarinan merkittävämmät roistot (tulkinnanvaraisesti) ovat paljon paremmin tehtyjä ja maailma on hieno. Toteutus ei ole vain niin hyvällä tasolla että peli jäisi vahvasti mieleen ja erottuisi monien kaltaisten joukossa edukseen.

Yhteenveto

Remember Me on kokoelma erilaisia ideoita ja sitä kautta pelistä tulee mieleen yksi jos toinenkin huippupeli, mutta todella vesitetystä. Kiipeily toimii hyvin, mutta nopeatempoisempia pätkiä ei ole mietitty loppuun asti. Taistelu on ok, paperilla, mutta menee nopeasti itseääntoistavaksi ja jää melko suppeaksi. Tarina on ehkä se paras osa, mutta tuntuu että sitäkään ei ole mietitty ihan loppuun asti. Kaikessa on myös läsnä tietty kankeus, mutta ei mitään sellaista johon ei tottuisi. Peli on kuin tilkkutäkki monenlaisia ideoita, joissa esimerkiksi vaihteluna mukaan ängetty hiiviskely oitis heikentää kokonaisuutta, joka ei useinkaan tunnu ihan tietävän, mitä peli haluaisi olla.

+ Dystopinen maailma enigmaattisella juonella

+ Kiipeily ja tappelu

- Melko kankea toteutus

- Hiiviskely ja muut pakotetunoloinen vaihtelu

Arvosana: 5,6

Paremmalla puolella

Anime Souls 2

Ensimmäisen pelin tavoin Code Vein II on animetyylinen souls-like omalla mytologiallaan ja tyylillään. Mahdollisuuksia jatko-osan suhteen on vaikka kuinka paljon mutta eniten toivon että kyseessä on Remnant tyylinen tapaus jossa jatko-osa parantelee ja monipuolistaa asioita menettämättä alkuperäisen hohtoa. Kunhan lopputulos ei ole kuin Dragon's Dogma II, jossa mitään ei todella paranneltu vaan virheet toistettiin uudestaan.

Koodi Veri 2

Ensimmäinen Code Vein on yksi omia suosikkejani souls-like pelien joukossa ja vaikka siinä oli paljon asioita jotka olisivat kaivanneet viimeistelyä ja parantelua, se oli kokonaisuutena todella hyvin tehty peli. Jatko-osa tuntui omassa mielessä asialta joka tapahtuisi aivan varmasti, mutta odotin että se tapahtuisi nopeammin, kuten Remnant II:n tapauksessa. Mahdollisuuksia on paljon, varsinkin jos lukuisista alagenren peleistä on otettu mallia, voi tämä olla yksi omia suosikkejani tänä vuonna.

Verikoodeja, sekasotkuhirviöitä, isoja miekkoja ja animehömppää

Pelin päähenkilö, jonka nimeä ei käytetä samalla tavalla kuin Code Vein ykkösessä, on hirviön metsästäjä (revenant hunter) joka pelin alussa herää kuolleista vierellään Lou niminen tyttö josta tulee korvaamaton liittolainen tulevaissa haasteissa. Maailma on lähes kokonaan tuhoutunut kun mystinen entiteetti on korruptoinut suuren osan elävistä ja kuolleista maailmassa ja vain MagMell niminen organisaatio taistelee enää korruptiota vastaan. Loun avulla metsästäjä pystyy kuitenkin matkustamaan menneisyyteen ja takaisin muuttaakseen asioita ja mahdollisesti pelastaakseen maailman lopulliselta tuholta. Menneisyydessä ja nykyhetkessä pelaajaa auttavat erilaiset spesialistit. Kokonaisuutta monimutkaistaa varsinkin tarinallisesti se että menneisyyden liittolaiset lähemmäs legendaarisia sankareita jotka uhrautuivat suuremman hyvän vuoksi ja ovat nykyajassa horrostavia massiivisia hirviöitä, jotka pelaajan tulisi tuhota. Mutta voivatko menneisyydessä tehdyt ratkaisut pelastaa maailman lisäksi myös nämä sankarit.

Tunnelmaltaan peli on hyvin lähellä ensimmäistä Code Veiniä pelihahmojen asustuksen ja aseistuksen muodossa ja muutenkin monet tyyliseikat ovat oitis aika tutunoloisia. Mukana on animehengessä valtavia aseita ja erilaisia lisävarusteita jotka tekevät pelistä oitis Code Vein nimelle kuuliaisen, vaikka tietyt tyyliseikat eivät samalla tavalla esille tulekaan, mitä ne tulivat ensimmäisessä pelissä. Tarina ei intron kautta aukea ihan niin hyvin ja selkeästi kuin soisi, koska siinä tulee aika paljon asiaa lyhyessä ajassa. Tarinakokonaisuudeltaan peli ei ole kuitenkaan erityisen monimutkainen kun siihen pääsee vähän enemmän kiinni, tietyt asiat eivät vain jää mieleen ihan sillä tavalla kuin tarinankertojat olisivat ajatelleet. Maailma on joka hienosti tehty ja eri alueet eroavat toisistaan sopivasti, varsinkin kun mukaan tuodaan menneisyyden ja tulevaisuudet muodot, sillä kun menneisyydessä tekee tietyt asiat, niin tulevaisuudessa maailma muuttuu. Tästä puolesta olisi saatu enemmänkin irti sillä lopulta tuntuu että vain tietyt paikat ovat oikeasti erilaisia menneisyydessä ja tulevaisuudessa.

Siinä missä ensimmäinen Code Vein otti selvästi mallia Dark Soulsista rakenteessaan, ottaa Code Vein II mallia Elden Ringistä. Avattavana on valtava avoin maailma joka kartalla on usvan peitossa. Kartta avautuu kun maailmasta löytää korriptiopuita (paremman kuvauksen puutteessa) jotka tuhoamalla kartalla näkee maailman muodot paremmin. Pelaajalla on merkittävästi vapautta mennä minne haluaa alkuosuuden jälkeen, mutta tietyt alueet ovat merkittävästi toisia vaikeampia ja viimeistään pomoviholliset haastavat pelaajan oikeasti. Pomovihollisten tapauksessa peli ei ole aina sieltä parhaasta päästä sillä vaikka erilaisia pomotaisteluja onkin paljon, niin aika harvat niistä jäävät oikeasti mieleen. Code Vein ykkösellä oli vähän sama ongelma, mutta siinä tietyt pomoviholliset jäivät erittäin hyvin mieleen. Tässä monet ovat sitä samaa massaa tietyillä pienillä eroavaisuuksilla. Jopa ne tärkeät pomoviholliset eivät ulkoisesti onnistu erottumaan joukosta kokonaisuuksina, vaikka tietyt osat heistä jäävätkin mieleen. Ulkoasussa olisi pitänyt monesti etsiä jotakin tiettyä teemaa johon oikeasti keskittyä eikä vain lätkiä kasaan erinäisiä naamioita, asusteita ja aseita, koska siitä syystä monet pomoviholliset ovat teemallisesti samanlaisia, mutta menettävät kaiken yksilöivän.

Pelihahmot ovat tietenkin erittäin iso asia kokonaisuudessa ja mukana on monta erittäin hyvin tehtyä hahmoa jotka erottuvat todella selvästi toisistaan. Lou on sellainen epävarmalta neitokaiselta vaikuttava hahmo, joka on kuitenkin taistelussa varsin pätevä. Holly on kiltteyden perikuva tietyllä flirttimäisellä lisillä. Zenon puolestaan on hyvin moniulotteinen ja enigmaattinen showmies ylitseampuvalla tyylillään. Jadwiga taas on yksi hahmo jonka tarina ja asenne tuntuu todella kehittyvän, jos pelaaja näkee vaivaa. Hahmot eivät ole yhtä hyviä mitä ensimmäisessä pelissä sillä vaikka Lou ja Holly ovatkin tietyillä tavoilla aika lähellä ykköspelin hahmoja Io ja Eva Roux, niin Jack Rutherfordin ja Rin Murasamen kaltaiset hahmot puuttuvat kokonaan, mikä on suuri sääli koska he olivat erittäin hyviä. Roistohahmojen tapauksessa peli tosin ei onnistu sitäkään vähää, mikä johtuu pääasiassa tarinasta.

Hahmonluonti ja kustomointi ottaa oitis tunnin

Ennen pelin ilmestymistä pelasin demoa, joka oli käytännössä pelkästään hahmonluontia varten. Siihen saa äkkiä kulumaan pitkän ajan ja itsellä meni muutamia eri asustetyylejä ja kampauksia sorvatessa päälle tunti. Sanotaan että kampauksissa on paljon vaihtelua ja vähän hienosäätöäkin voi harrastaa mutta tietyt kampaukset puuttuivat kokonaan, mikä tuntui erittäin oudolta koska useissa muissa samanlaisissa peleissä ne ovat. Sanotaan että tässäkin yksi niistä tavallaan on, mutta ylivedetympänä kuin olisin itse halunnut. Hahmonluonnissa on nyansseja vaikka kuinka mutta silti tuntuu että itse olisin halunnut viritellä sekä kampausta että vaatetusta enemmän, juurikin niissä yksityiskohdissa. Asusteissa vaikeus valita kasvaa entisestään. Hyvä onkin että erilaisia ulkoasuja voi tehdä valmiiksi ja tallentaa, jolloin niihin voi vaihtaa tukikohdassa vaivattomasti, kun kaipaa vähän lisää vaihtelua.

Vaikka kustomointi kattavaa onkin, niin verrattuna ensimmäiseen peliin, tuntuu että ihan kaikessa ei ole menty yhtä pitkälle. Osan näistä voi perustella sillä, että nyt pelissä on yksi iso maailma, ei mitään tukikohtaa jossa ollaan erillisellä varustuksella, mutta itse jäin vähän kaipaamaan sellaista tukikohtavaatetusta jonka päälle se taisteluasustus sitten kentällä menee. Code Vein tyyliseikoissa esiin nousee samassa yhteydessä se, että tietyt vaatekappaleet puuttuvat kokonaan ja loppuviimeksi erilaisia vaatteita on yllättävän vähän. Siinä missä hiustyyleissä tuntuu että vain muuta nykyään jo peruskampaus puuttui valikoimasta, niin vaatteiden kanssa tuntuu että aika moni tärkeä asukokonaisuus puuttuu ja näistä ehkä näkyvin on hartioilla pidettävä takki, jossa hihat ovat vapaana ja joista ne hurtat sitten muotouvuvat. Suht pieni asia, mutta yksi sellainen, mikä tällä osa-alueella nousee todella vahvasti esiin.

Kaiken kustomoinnin jälkeen itse pelatessa tietyt asiat ottavat päähän, sillä voisi tavallaan jo odottaa että ne osattaisiin nyt jo laittaa kuntoon. Monet asusteet eivät toimi yhdessä, koska esimerkiksi hiukset menevät monista asusteista läpi ja sama pätee naamioon. Tämä tuntuu sellaiselta asialta jonka ei pitäisi olla näin monimutkaista sillä vanhemmat pelitkin ovat osanneet tehdä niin, että tietyt vaatteet ovat päällimmäisenä, eikä niistä mene läpi mikään. Kyllähän monessa muussakin pelissä on sama juttu kuin tässä, mutta ei luulisi olevan niin haastavaa tehdä tietyistä osista hahmoa sellaisia, että ne eivät päästä mitään muuta läpi. Monet eivät välttämättä piittaa tälläisestä yhtään, mutta samalla tavalla kuin viittojen ja vastaavien käyttäytyminen juostessa alkaa helposti häiritsemään, niin omalla kohdalla tämä on yksi asia mikä rajoittaa hahmon kustomointia, ettei aina juostessa ala ottamaan päähään jokin, monesti aika pieni asia.

Ensimmäisestä pelistä hahmonluonti on jäänyt paljon mielekkäämpänä muistiin, mutta tällä kertaa ainakin voi vaikuttaa paljon enemmän siihen, miltä pelihahmo näyttää toiminnassakin, sillä viimeksi näin ei ollut. Sanoisin että tämän pelin hahmonluonti ja -kustomointi ei ole suoraan parempaa mitä se oli aiemmassa pelissä, mutta ei suoranaisesti huonompaakaan. Tästä tulee vähän sellainen fiilis, että kohta tulee ladattavana (ja maksullisena) lisäsisältönä lisää vaatteita ja vastaavaa, kuten esimerkiksi Soul Calibur VI:n kanssa kävi. Vaikka kustomoinnissa onkin paljon mistä naputtaa, niin tosiasia on kuitenkin että erilaisia tyylejä pelissä on paljon ja värimaailmassa on niin paljon vaihtoehtoja, että hahmonluonti on helposti alkupelin suurin haaste ja erilaisia ulkoasuja on pankissa äkkiä kolme riviä joiden välillä vaihdella ja osassa erot ovat aika häviävän pieniä. Joskus niinkin pieniä että ainoa mikä on erilaista, on naamio tai takin väri.

Photo modella leikkimiseen menee äkkiä hetki

Tuttu tyyli, mytologia ja asenne

Code Vein onnistui muutamilla aika pieniltä vaikuttavilla tavoilla todella luomaan mielekkään toimivan mytologian itselleen. Koodiminet olivat tässä yksi merkittävä osa ja niiden kautta peliin tuli todellakin sitä jotakin mikä jäi vahvasti mieleen ja jonka päälle olisi tässä pelissä ollut sitten paljon tilaa rakentaa. Mutta tässä pelissä ei ole koodinimiä samalla tavalla kuin edeltäjässä, mikä tuntuu erittäin oudolta ratkaisulta.

Toiminta tuntuu tutulta, pienillä parannuksilla

Souls-like genre on ollut pinnalla niin kauan että tuskin enää tarvitsee avata että miten sellaiset pelit toimivat ja Code Vein on alusta asti ollut hyvin selvä souls-like mitä tulee taisteluun. Omana juttuna ovat erikoishyökkäykset ja ichor systeemi joka paikoitellen nousee esiin merkittävästi enemmän kuin asetaidot Dark Souls 3:ssa. Elden Ringin Ash of Warit ovat lähempänä ja niissäkin otettiin mallia ensimmäisestä Code Veinistä, jolla tosin on omana lisänään myös ichorin kerääminen osana taistelua, jossa ollaan menty merkittävästi monipuolisempaan suuntaan tällä kertaa, kun erilaisia varusteita (Jail) tähän tarkoitukseen on pelissä mukavasti ja niillä on hyvin omanlaiset tyylinsä ja käytännöllisyytensä. Uutena juttuna ovat lisäaseet jotka käyttävät ichoria, kuten jousi pitkänmatkan vahingontekoon. Kilpien ja vastaavien käytössä on myös omat vaihtoehtonsa Dark Souls tyylisestä kilvellä puolustamisesta Bloodborne maiseen väistelyyn ja sinne väliin mahtuu myös parryamiseen keskittyvä lähestymistapa. Kilvet ovat tässä pelissä aseita joilla aina otetaan iskuja vastaan ei torjuta (parry), mutta jos kilven käyttö on ajoitettu erittäin hyvin, se tuottaa tietyn lisäefektin.

Uusista jutuista puhuttaessa esiin nousee pelin taakkamekaniikka (burden). Kaikissa ominaisuuksissa (voima, ketteryys, elinvoima...) on oma taakkansa jonka määrittävät varusteet joita on kyseisellä hetkellä käytössä. Pelaaja voi varustaa minkä tahansa varusteen, mutta ne lisäävät taakkaa tietyissä ominaisuuksissa tietyn määrän. Taakassa on sekä hyvät että huonot puolet. Esimerkiksi voimassa taakka johtaa siihen että pelaaja tekee enemmän vahinkoa lyönneillään ollessaan lähellä vihollista, mutta ohilyöminen kuluttaa enemmän kestävyyttä. Mitä enemmän taakkaa on, sitä suurempi vaikutus, joten tässä on riskinsä, mutta myös mahdollisuutensa jotka on hyvä pitää mielessä omassa pelityylissä. Suuri määrä taakkaa vaikuttaa myös siihen, miten tehokkaasti pelihahmo tekee väistöliikkeitä ja jos taakkaa ei ole yhtään, on kyseessä Bloodbornemainen nopea väistöliike, joka paikoin lähentelee Castlevania: Symphony of the Nightin väistöliikettä.

Verikoodisysteemi on pelin ehkä omanlaisin tuttu juttu mitä tulee pelimekaniikkoihin ja omaan identiteettiin. Final Fantasy VIII:ssa oli Junction systeemi, Victor Vranissa korttisysteemi ja Code Veinissä oli koodinimisysteemi. Tässä systeemissä idea on että eri koodinimet antavat tietynlaisia statseja ja tukevat tietynlaista pelattavuutta. Queenslayer, Surtr ja Hades ovat vain pari esimerkkiä verikoodeista joita ensimmäisessä pelissä oli ja odotin vastaavasti iskeviä nimiä tässäkin pelissä eri hahmoille. Toisin kävi sillä tässä tyyliseikassa on nyt ammutti pahasti ohi ja väkisinkin tuntuu että nyt on yksi ehkä pieneltä vaikuttava, mutta pelin oman identiteetin kannalta tärkeä asia sivuutettu todella pahasti. Verikoodit ovat edelleen läsnä, mutta nyt niiden nimikkeet ovat hyvin tylsiä, yleensä niiden antajan nimi, mahdollisesti alueekoodilla tai klaanitunnuksella, mutta turha odottaa verikoodeja kuten esimerkiksi: Fenrir, Chernobog, Cerberus, Niddhoggr tai Orion. Kuullostaa ehkä pilkunviilaamiselta tapaukselta jossa kärpäsestä tehdään härkänen, mutta näin radikaali tyylimuutos särähtää ikävästi.

Haastavaa, paikoin liikaakin

Souls-like genren pelien tapaan Code Vein II on paikoitellen hyvin haastava kokonaisuus ja yksi iso tekijä on siinä, että että koodien varustaminen, statsien huomioinen ja monet pikku nyanssit ovat sellaisia joita muissa souls-like peleissä ei juuri ole, mikä ottaa aikansa että siitä alkaa saamaan enemmän irti. Peli tuntuu monesti siltä että mukana on paljon piilomekaniikkoja, jotka kuitenkin saattavat olla vain mekaniikkoja joita ei ole selitetty tarpeeksi hyvin, tai joissa on sen verran muistamista, että niitä pitäisi aina välillä vähän kerratta. Pelissä on paljon mahdollisuuksia pelityylin valinnassa, mutta samalla aikaa tuntuu että peli on mennyt ykköspelistä sekavammaksi eri muuttujillaan jotka tekevät pelistä selvästi joukosta erottuvan, mutta ei aina positiivisessa mielessä. Tämä näkyy merkittävästi myös siinä että peli tuntuu paikoin hyvin haastavalta, vaikka varustuksen muokkaaminen voikin nopeasti tehdä tietystä haasteesta huomattavasti helpomman. Voi jopa olla että pelkästään kilven vaihtaminen voi auttaa merkittävästi.

Eräs merkittävä syy siihen miksi tämä peli tuntuu astettava vaikeammalta mitä monet muut genren pelit on siinä, että tässä pelihahmoa ei kehitetä samalla tavalla kuin monissa muissa muissa. Pelihahmon ominaisuudet kasvavat aina tason noustessa, mutta pelaaja ei voi panostaa tiettyyn statsiin kuten Elden Ringissä ja kumppaneissa. Kun pelihahmo kehittyy, kaikki statsit nousevat hieman, sen sijaan että saisi laittaa pisteitä tiettyyn statsiin ja kehittää sitä, tukeakseen tiettyä pelityyliä merkittävästi enemmän. Tämän ymmärtää kun miettii että miten pelin monet mekaniikat toimivat yhdessä, mutta isona kokonaisuutena tämä on yksi niitä tekijöitä joka tekee pelistä monesti paljon vaikeamman mitä sen soisi olevan ja asiaa ei auta sekään, että verikoodeja ei ole nimetty niin selvästi, että ne jäisivät mieleen. Puhumattakaan että kun niitä on oikeasti paljon, tulee hahmon rakentamisesta yksi iso valikkoralli jossa etsitään tiettyä koodia ja sille tukevia tehosteita ja aseita. Code Vein II on monesti liian monimutkainen omaksi edukseen, mikä tuo mieleen Final Fantasy VII:n, kun sitä pelasi ensimmäistä kertaa. Tähän päälle kun heittää ison määrän aseita joihin voi vapaasti valikoida erikoishyökkäykset, on pelissä paljon kokeiltavaa, opeteltavaa ja valikoitavaa, mikä monesti hidastaa varsinaista pelissä etenemistä, mutta tarjoaa valtavasti valinnanvapautta pelaajalle, kunnes se oikea pelityyli löytyy josta pitää kiinni.

Puhtaiden vääränlaisten vaikeustekijöiden suhteen peli on paljon hiotumpi mitä ensimmäinen Code Vein, jossa oli hyvin kyseenalainen väistömekaniikka ja monien pomovihollisten haaste tuli suuresta elinvoimasta, ylipitkistä comboista tai liian laajoista osuma-alueista hyökkäyksissä. Tässä pelissä kyseenalaista on se, miten tehokkaasti vihollisten hyökkäykset voivat keskeyttää pelaajan hyökkäykset, mutta ei toisin päin. Erikoishyökkäyksiä joutuu todella miettimään enemmän, koska vihollisen hyökkäys voi katkaista pelaajan hyökkäyksen missä vaiheessa tahansa, mikä tuntuu hyvin epäreilulta. Toinen, selvästi enemmän koodausongelma on se, että jos taisteluareena on tarpeeksi pieni, tai täynnä roinaa, niin isot viholliset pystyvät helposti, varsinkin nurkkauksissa peittämään koko kameran niin että pelihahmoa ei enää edes erota. Tämä on selvästi jotakin mitä ei pitäisi tapahtua, mutta sitä ei ole peliä tehtäessä tajuttu korjata tai säätää.

Hahmosta saa hyvin omanlaisensa

Selvästi erilaisempi souls-like

Code Vein oli yksi niitä ensimmäisiä souls-like pelejä, ainakin mitä itse muistan pelanneeni, vaikka siellä alussa olivat myös Lords of Fallen ja NiOh. Code Vein oli myös yksi niitä parhaita souls-like pelejä mitä vastaan tuli, joten tämä kakkonen oli peli jonka ilmestyiminen olisi vain ajan kysymys. Tosin, odotin sen ilmestyvän aiemmin, samalla tavalla kuin Remnant sai jatko-osan suhteellisen pian.

Ykkönen vai kakkonen?

Code Vein II on kokonaisuutena astetta vaikeampi souls-like, monesti useiden vaikeuspiikkien muodossa, mutta siinä on "sitä jotakin" mitä oli myös ensimmäisessä Code Vein ykkösessä, joka oli myös hyvin haastava peli. Koska peliä voi pelata joko partnerin kanssa rinnakkain tai partneri henkisenä tukena, saa pelistä helposti vielä vaikeamman itselleen. Ykkösessä huomasi todella selvästi että partnerihahmo on monessa tilanteessa ehdottomasti oltava mukana, jos pelistä haluaa millään tavalla siedettävän, koska monet viholliset käyvät päälle todella suurella voimalla jos vihollisia on useampi, niin haaste nousee merkittävästi. Kun mukana on partneri, niin he ottavat osan vihollisten huomiosta itseensä, mikä helpottaa selvästi. Tämä sama juttu on yhtestä kummallekin pelille, joten se ei isommin kallista kuppia kummankaan eduksi.

Ykkösen suurimmat valttikortit ovat puhtaasti tyylissä ja tunnelmassa. Ykkösessä on enemmän mieleenpainuvia hahmoja erittäin hyvillä tarinakokonaisuuksilla ja joukosta erottuvilla aseilla ja asusteilla, ilman että mikään menee hoopoksi. Kakkosessa on enemmnä tälläisiä höpsöjä animeratkaisuja kummassakin ja vaikka mukana on muutama erittäin hyvä tarinakokonaisuus, eivät ne yllä ykkösen tasolle. Tarina on muutoin ihan samalla tavalla kummassakin pelissä, mutta ykkösen tarina oli lopetuksen ansiosta parempi. Lisäksi koko koodisysteemi on ykkösessä ylivoimaisesti parempi kun saatavilla on koodeja kuten Hades ja Surt, ei koodeja joissa on klaaninimi ja sitten hahmon nimi tms. Puhumattakaan että vaatetuksessa ykkönen onnistui myös paremmin.

Pomovihollisten suhteen ykkönen voittaa koska monet pomoviholliset erottuvat joukosta selvästi paremmin mitä kakkosessa.Tämä ei kuitenaan ole selvä voitto koska ykkösessä vaikeus on pomotaisteluissa selvästi korkeampi vääristä syistä, vaikka kakkosessakin on omat selvästi haasteensa. Ykkösestä pomoviholliset ovat jääneet mieleen paremmin sillä Argent Wolf King, Judo Mizo, Queen's Knight, Bladebearer & Cannoneer ja DLC:n Hellfire Knight ovat jääneet merkittävästi paremmin mieleen kuin kakkosen Gobbo & Oscar, Hero Holly tai Soul Savior Valentin. Lisäksi Code Vein II on mennyt Elden Ring metodiin jossa mukana on paljon pomovihollisia jotka ovat buffattuja versioita normaaleista järeämmistä vihollisista joita tulee vastaan.

Kokonaisuutena sanoisin että vaikka kumpikin peli on erittäin hyvä, niin Code Vein II ei lopulta ole ykköstä parempi, vaikka onkin monella tavalla selvästi erilaisempi ja hiotumpi. Siinä paranteluprosessissa selvästi hukkuivat muutamat ratkaisevat tyyliseikat eikä monia erittäin onnistuneita osia edeltäjästä osattu toistaa tai tehdä paremmin.

Yhteenveto

Code Vein II on erittäin hyvä souls-like ja vieläpä hyvin erilainen mitä monet muut genren pelit. Se on monella tavalla hyvin haastava peli jossa on paljon opeteltavaa ja paljon kokeiltavaa ennenkuin se oma lopullinen pelityyli varustuksineen löytyy. Tyylisesti peli tarjoaa paljon mahdollisuuksia kustomoida omaa hahmoaan ja varustustaan mikä tuo mukanaan paljon vaihtelua. Pelimaailma on laaja ja siellä saa tutkia ja taistella hyvin vapaasti. Hahmoja on mukavasti osana tarinaa ja he eroavat toisistaan kiitettävästi. Visuaalinen tyyli on erittäin hieno ja vaikka tarina vähän heikoksi jääkin, niin pelattavaa on paljon ja vieläpä mielekästä sellaista Code Veinin omanlaisella tyylillä.

+ Paljon vaihtoehtoja asustuksessa ja aseistuksessa

+ Monta hyvää sivuhahmoa

+ Paljon pelattavaa

+ Toiminta

+ Code Vein tunnelma...

- ...mutta monet tyyliseikat ykkösestä ovat heikentyneet

- Paljon vaikeuspiikkejä

- Turhauttava määrä opeteltavaa ja säädettävää

Arvosana: 8,0

Mahtava

Tietyt tyyliseikat ovat todella tuttuja

Graalin maljan metsästys, uudella tavalla

Hadesin pelattavuus mutta aiheena Arthur ja pyöreän pöydän ritarit, mutta pienellä käänteellä. Sworn on nimeltään jäänyt erityisen hyvin mieleen, mutta se mitä se yrittää, keräsi oitis kiinnostusta puoleensa merkittävästi. Lisäpisteet siitä, että peli on graafisesti erittäin hienon näköinen. Potentiaali on siis ainakin paperilla vaikka kuinka paljon käytettävissä.

Steam

Vannoutunut

Sworn on peli jolla on oitis useampi merkittävä vahvuus verrattuna useampaan muuhun roguelike peliin tai graafisesti samankaltaiseen tapaukseen. Sworn onnistuu haastamaan ja vaikka se monella tavalla jääkin suppeammaksi kokonaisuudeksi kuin sen selvä esikuva Hades, on se oitis hyvin vahva kilpailija Teenage Mutant Ninja Turtles: Splintered Fate pelille, joka yhdisti pelattavuuden ja aihepiirin erinomaiseksi kokonaisuudeksi yllättävän laadukkaalla toteutuksella.

Langenneet ritarit

Pelissä Camelot on enää varjo entisestään. Arthur ja pyöreän pöydän ritarit, jotka ovat enää jäljellä, ovat hirviömäisiä versioita siitä, mitä he parhaimmillaan olivat. Merlin on yksi viimeisiä tasapainon suojelijoita ja tässä kohtaa kuvaan astuu pelaajan ohjaama soulforged nimellä kulkeva henkiolento, joka pystyy ottamaan muodoksen yhden neljästä soturista. Soulforgedin tehtäväksi jää kukistaa langennut kuningas Arthur ja pelastaa Camelot. Merlin ei kuitenkaan ole ainoa liittolainen, sillä vastaan tulevat niin Guinevere kuin järven neito Nimue, mutta merkittävästi läheisempää apua tuovat erilaiset jumalmaiset hahmot, jotka Arthur tappoi, mutta jotka voivat tarjoa henkimaailmasta siunauksiaan pelaajalle, voimistaen tätä monin eri tavoin.

Pelin visuaalinen ilme on erittäin hienon näköinen ja sitä voisi katsella enemmänkin. Pelillä on oma tyylinsä joka näkyy niin hahmoissa kuin maailmoissakin. Tässä on sellaista hyvin sarjakuvamaista tyyliä mikä puhuttelee monesti keskivertoa paremmin. Kattava ääninäyttely on myös plussaa kokonaisuudessa ja vaikka dialogia ja tarinaa ei olekaan suurta määrää niin kyllä kokonaisuudesta saa todella paljon irti. Tarina jää suhteellisen suppeaksi ja toimii enemmänkin syynä toistuville yhteenotoille Arthuria vastaan. Kokonaisuudessa on jokunen yllätyskin ja kaikki on toteutettu erittäin toimivasti käytössä olevan mytologian mukaan.

Tarinallisessa mielessä jäädään kauas siitä mihin Hades pystyi, varsinkin kun pelin ideana on jatkaa pelaamista uudestaan ja uudestaan eri hahmoilla, eri aseilla, korkeammilla vaikeustasoilla ja muilla haasteilla joita pelillä on tarjottavanaan. Tarinan suhteen kokonaisuudessa ollaan menty merkittävästi sieltä mistä aita on matalin ja harmillista on myös se, että vaikka peli lyhyt onkin, niin mukana on lopulta suht rajallisesti tämän mytologian hahmoja, sillä varsinkin eräs omasta mielestä erittäin tärkeä hahmo puuttuu kokonaan, vaikka hän, kuten iso osa pyöreän pöydän ritaista olisi aivan hyvin mahtunut mukaan peliin. Lisäksi se miten tämä pelikierre perustellaan tarinallisessa mielessä on tehty todella ohuesti ilman mitään merkittävää sisällöllistä laatua tai hyvin perusteltua syytä, vaan kaikki vain tapahtuu.

Hades-like Arthurin mytologiassa

Pelin erittäin selvä esikuva on Hades, joka on enemmän kuin rogue-like, Hades-like on kuin alagenre tässä alagenressä ja kuten Teenage Mutant Ninja Turtles: Splintered Fate aiemmin, myös Sworn ottaa kaikki ratkaisevat mekaniikat ja muuttujat suoraan esikuvaltaan, tietyillä omanlaisilla lisillä, jotka ovat isossa kokonaisuudessa enemmänkin pienimuotoisia muutoksia ja vähemmän oikeasti uusia ratkaisuja tässä ideakokonaisuudessa. Lisäksi, Sworn on merkittävästi suppeampi mitä Hades oli.

Pelattavuudessa isona tekijänä on se tuttu roguelike kierre jossa pelattavaa on vaihtelun suhteen aika vähän, mutta samaa sykliä toistetaan uudestaan ja uudestaan. Tässä mielessä eräs asia nousee vahvasti esiin ja osoittaa oitis missä karsinta näkyy selvästi. Hadesissa reittejä oli monesti kolmekin, tässä parhaimmillaan kaksi, ja monesti vain yksi. Tätä ei ole edes noppamekaniikalla paranneltu, sillä siinä missä Hades mahdollista reittien palkintojen muuttamisen "nopilla", niin tässä vastaavaa ei ole, vaan nopat toimivat vain palkintoja valittaessa. Tämä on eräs asia joka lisää peliin tuurielementti kun pelaajalla on vähemmän mahdollisuuksia oikeasti vaikuttaa siihen millaisia päivityksiä syklin aikana saa käyttöönsä, varsinkin kun vaihtoehdot ovat niin suppeavat alunalkaen.

Se miten paljon Arthurin mytologiasta otetaan irti pelillisissä tyyliseikoissa toimii ihan hyvin. Sanotaan että Hadesin tapauksessa monet kreikkalaiset jumalat ja vastaavat ovat jokseenkin tuttuja etukäteen, kun taas tämän pelin vastaavat henkiolennot eivät niinkään. Myös tehosteissa, joita pelin aikana tulee vastaan, vain muutama on oikeasti sellainen jonka oitis tunnistaa kuuluvan tähän aihealueeseen. Selkeys on läsnä kaikissa resursseissa ja koska nyt ei olla missään yhtä syvällisessä kuin historiallisessa ja kattavassa kansanuskonnossa, niin on selvää että muuttujia ei ole niin paljoa käytössä. Ei ainakaan siten että ne kaikki tunnistaisi niin selvästi osaksi tätä aihepiiriä.

Miekka kivessä tuo muistoja mieleen

Graalin maljan metsästys uudella tavalla

Vaikka kokonaisuudessa onkin tarinallisia osuuksia vähemmän, niin tietyt tutut teemat ja ideat ovat nopeasti havaittavissa ja osa vasta myöhemmin. Pelissä on kuitenkin samanlainen fiilis kuin Splintered Fatessa, mikä taas tuo samanalisen fiiliksen, mikä oli Hadesissa. Tässä mielessä Swornissa on aika vähän omaa, mutta kuitenkin tarpeeksi.

Jumalten monet siunaukset ja soturien monet aseet

Yksi näkyvimpiä tehosteita mitä pelissä vastaan tulee, ovat erilaisten henkiolentojen siunaukset, jotka tehostavat pelaajaa. Hadesissa Zagreus sai apua Olympoksen jumalilta kuten Ares, Artemis tai Dionysos. Tämän pelin jumalat eivät ole niitä tutuista tumpia sillä Fea kuningas Oberon, hämähäkkien kuningatar Mab tai kohtalon koura Lugh ovat hahmoja jotka tulevat tutuksi tämän pelin kautta, mutta joista kaikilla on oma tyylinsä ja omanlaiset siunauksensa. Fae kuningatar Titania tehostaa pelaajaa tulivahinkoa tekevillä hyökkäyksillä, mutta tarjoaa myös tehosteen jossa pelaaja tekee enemmän vahinkoa kun on ottanut tarpeeksi vahinkoa. Mab taas myrkyttää vihollisia ja mahdollistaa tehokkaampaa parantumista. Lisäksi kaikki jumalat tarjoavat erilaisen superhyökkäyksen jossa pelaaja hetkellisesti kanavoi heitä osaksi taistelua. Peliin voi saada myös lemmikin joka tekee omia juttujaan. Todellinen avain voittoon on kuitenkin erilaisten siunausten yhdistely mahdollisimman hyväksi synergiaksi kaikissa eri hyökkäyksissä joita pelaajalla on.

Perustasolla yksi selkeä monipuolisuustekijä on se että millä hahmolla pelaa ja mitä asetta kyseisellä hahmolla käyttöö. Valittavia hahmoja on neljä kappaletta ja jokaisella on neljä asetta joista valita. Kaikilla aseilla on kaksi hyökkäystä ja lisäksi pelihahmolla on yksi loitsu ja näiden kaikkien yhdistely on tärkeä osa toiminnallista menestystä. Jumalten siunaukset tehostavat kaikkia eri hyökkäyksiä ja tarjoavat mahdollisia passiivisia tai aktiivisia tehosteita. Tässä korostuu se että millainen ase on käytössä. Aseet voi jakaa karkeasti lyömäaseisiin ja ampuma-aseisiin. Eri aseet tuntuvat todella esilaisilta mikä tekee eri hahmoista hyvin erilaisia. Ensimmäisenä saatavilla oleva Vigilante on perustyylinen soturi jonka aloitusase on miekka, hyvä perusase nopeudessaan. Samaiselle hahmolle aukeaa nopeasti myös jousi, mikä on hitaampi ja vaatii aivan erilaista lähestymistapaa toimintaan. Muihin hahmoihin kuuluu niin Monk (papitar), Rook (tankkimainen ritari) sekä Spectre (henkiolentomainen velho) joilla kaikilla on omia juttujaan jotka monipuolistavat taistelua merkittävästi. Munkki aloittaa nuijalla, torni sotavasaralla ja aave taikapallolla.

Pelin suurimmat haasteet tulevat samasta asiasta, mistä tulevat myös sen vahvuudet, nimittäin erilaisten aseiden ja siunausten yhdistelystä. Neljä hahmoa ei tunnu paljolta, mutta kun kaikilla on neljä asetta, joissa on paljon eroa, saa pelistä irti todella paljon kun vaihtelee hahmoa ja aseistusta. Koska kaikilla hahmoille on myös neljä erilaista erikoistaistoa (loitsua) saa tämän pelin parissa vierähtämään pitkätkin ajat. Vaikka yksi sykli tuskin tekee puolta tuntia kauempaa, voi tähän peliin nopeasti käyttää monta tuntia vaihtamatta hahmoa ollenkaan. Pelillä on kuitenkin muutama temppua jotka kannustavat pelaamaan kaikilla hahmoilla ja kaikilla varusteilla.

Haasteita yhdessä ja erikseen

Erilaisia resursseja pelissä on todella paljon. Kristalleilla voi kehittää pelihahmon ominaisuuksia, kuten elinvoimaa, loitsuhyökkäyksen voimaa, rahan määrää heti aloittaessa. Silkillä voi avata vaihtoehtosia asuja ja pyhällä vedellä sitten voimistetaan aseita. Kuunsirpeillä taas voi avata lisää tehosteita ja haasteita kun salaisia kauppoja erikoistavaralla, rahaa kantavat aarrepeikon joka pitäisi tappaa nopeasti tai erilaisia haasteportaaleja ja alttareita joista kaikki tuovat peliin lisää tehosteita, mutta erilaisilla hinnoilla jotka eivät ole rahaa. Muuttujia on siinä missä TMNT: Splinter Fatessa mutta Hadesin rinnalla kokonaisuus on monesti melko hillitty. Sanotaan että peli on ottanut Splintered Fatea enemmän mallia Hadesista, ollen hieman kattavampi, mutta en suoraan sanoisi että parempi.

Sworn mahdollistaa myös moninpelin, kuten Splintered Fate, mutta nyt kaikki pelaajat voivat pelata ihan samalla hahmolla jos haluavat. Moninpeli on kuitenkin valtava voimavara sillä hyvällä porukalla pelistä saa paljon enemmän irti. Vihollisia tosin on selvästi enemmän moninpelissä, mutta varsinkin loppupuolella peli tuntuu helpommalta useammalla pelaajalla, varsinkin jos kaikki ottavat kaiken irti omasta varustuksestaan ja tietävät mitä tekevät.

Heikkoudet pelissä on hyvin samaa rataa mitä Hadesin ja Turtlesin heikkoudet, eli sitä toistoa on paljon ja tietty tuuritekijä on läsnä monin paikoin. Tämä pelin varsinkin tuntuu melko lyhyeltä ja vaihtoehtoja välipomotaisteluissa on todella vähän, varsinkin verrattuna Turtlesiin jossa niitä oli yllättävän paljon. Lisäksi monet hahmot loistavat poissaolollaan ja monet alueet näyttävät liiankin samanlaisilta muiden kanssa mikä vain lisää tuntua siitä, että peli toistaa nopeasti itseään ja tarjoaa aika vähän muuttujia. Niitä aika pieniäkin heikkouksia on, joista yhtenä aika mitättömänä asiana on se, että Arthur on omasta mielestä liian siloposkinen hahmo, varsinkin kun muillakaan pomovihollisilla ei ole viiksiä ja partaa, joillaiset Arthurilla on yleensä pop kulttuurissa ollut elokuvissa, peleissä ja sarjoissa.

Spoilereita---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Pelin suurimpiin heikkouksiin kuuluvat pitkälti samat mitkä nousivat heikkouksiksi myös TMNT: Splintered Faten kanssa, nimittäin se miten vähän tämän aiheen hahmoja on lopulta käytetty, tai miten paljon eri pelimekaniikkoja on karsittu verrattuna Hadesiin. Tarinallisessa mielessä kokonaisuudesta puuttuvat sekä Galahad että Mordred eikä Tristania tai Borsiakaan näy. 

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------Spoilereita

Yhteenveto

Sworn on kaltaistensa pelien joukossa ehdottomasti sitä parempaa laatua. Graafisesti se on erittäin hienon näköinen ja pelattavuudesta tulee oitis mieleen Hades sillä mukanat ovat kaikki kyseisen pelin avainmekaniikat. Pelihahmoja on useampi, kaikilla on useampi ase ja erilaisia voimasynergioita on valtavat määrät. Tarina on toteutettu hyvin ja sisältöä on mukavasti useilla erilaisilla muuttujilla mikä kannustaa kokeilemaan erilaisia taktiikoita. Pelin suurimmat heikkoudet ovat lähinnä siinä että, kokonaisuus tuntuu paikoin erittäin karsitulta ja mukaan olisi selvästi voitu mahduttaa enemmänkin materiaalia.

+ Mytologian vähän erilainen käyttö

+ Visuaalinen ilme

+ Ääninäyttely

+ Erilaiset hahmot/aseet/jne

+ Moninpeli

- Tuntuu moninpaikoin karsitulta

- Tuntuu lyhyeltä ja itseääntoistavalta

Arvosana: 8,2

Mahtava

2025 on perustyypillinen pelivuosi. Siellä oli samalla tavalla oma huippupelinsä kuten Marvel's Guardians of the Galaxy (2021), Marvel's Midnight Suns (2022), Resident Evil 4 Remake (2023) tai Final Fantasy VII Rebirth (2024). Parhaaksi peliksi nostaisin itse Dispatchin, mutta omat erityismainintansa ansaitsevat sekä Clair Obscur: Expedition 33 sekä Doom: The Dark Ages. Vuodelle 2026 näyttäisi olevan tulossa useampi huipputapaus, mikä tekee tämän vuoden GOTY valinnasta viime vuotta vaikeamman, ainakin siltä vaikuttaa nyt. Viime vuoden pelejä miettiessä useampaa heikompaakin on tullut pelattua.

Me olemme Jan

Muuttujat

Alters

Peli joka jossakin kohtaa todella korkean profiilin tapaukseksi, mutta ei missään kohtaa tehnyt vaikutusta eikä ollut selvää että mikä pelissä oli niin erityistä. Tämä on ollut saatavilla jo jonkin aikaa, mutta mikään pelissä ei ole sellaista joka todella lisäisi kiinnostusta. Mutta kun peliä hehkutetaan useasta suunnasta, niin kyllä sen voisi vilkaista.

Janista on moneksi

Retkikunnan ainoa selviytyjä, Jan, huomaa olevansa melko uhkaavalta vaikuttavalla planeetalla. Hän onnistuu pääsemään turvaan, mutta vaara pakottaa nopeaan toimintaan ja liikkeessä pysymiseen. Tukikohdan käyttöönoton jälkeen käy lopulta selväksi että selviytyminen ei onnistu yksin ja ainoaksi vaihoehdoksi nousee mahdollisuus kloonaamiseen, mutta pienellä lisävivahteella, jolla kloonin koulutusta ja menneisyyttä pystyy muuttamaan ja näin ollen lisäämään miehistön variaatiota taidoissa, mutta myös luonteissa.

Asetelmassa peli ei ole pöllömpi, siinä on mukavasti vaihtoehtoja ja kun mukaan laitetaan valintoja, vaikuttaa asetelma paperilla oitis paremmalta kun pelaajan on tarkoitus voimistaa sidettään klooneihinsa ja luoda siinä ohessa toimiva retkikunta, joka pystyy selviämään vaarallisessa ympäristössä. Pelattavuuden suhteen mukaan tulee paljon rakentamista, päivittämistä ja resurssien keräämistä, joten pelissä on paljon samankaltaisuuksia niin Cult of the Lambiin, kuin XCOMiinkin, mutta ilman toiminallisia elementtejä, ennenkuin pelissä ylitetään tietty piste.

Koska mukana on paljon dialogia ja valintojen sen suhteen miten toimia uusien kloonien kanssa, on pelissä myös paljon mahdollisuuksia, mutta tämä ei ole mikään Telltale peli, tai Dragon Age jossa on mukavasti vaihtoehtoja, vaan monesti tuntuu että mahdollisuudet vuorovaikuksessa ovat tasoa Dark Pictures ja vaihtoehdot A ja B. Koska Alters ottaa aikansa ennenkuin mitään alkaa kunnolla tapahtua, huomaa monet vajaavaisuudet erittäin nopeasti ja harmillista on juurikin se, että vaikka pelissä on potentiaalia monessakin suhteessa ja pelattavuus toimii oikein hyvin, niin peli ei vain onnistu koukuttamaan koska eri osa-alueet eivät toimi yhdessä erityisen hyvin ja erillään ne on kaikki tehty toisaalla paljon paremmin.

Toiston kierre ja hidas eteneminen tappavat kiinnostuksen

Altersin suurin ongelma on siinä, että se on etenemisessään todella verkkainen ja suhteellisen tylsä peli. Resurssinkeräyspelien täytyy pystyä todella nopeasti koukuttama, että niiden parissa oikeasti viihtyy ja toistoa sietää, kunnes peli ottaa seuraavan askeleen kehityksessään ja tarjoaa jotakin lisää. Alters ei pääse siihen pisteeseen, ennenkuin kiinnostus peliin romahtaa merkittävästi.  Tämän pelin suurimpia ongelmia on juurikin se toiston kierre jossa haalitaan resursseja, mutta samalla aikaa koskaan ei ole tarpeeksi tilaa resurssien varastoimiseen, mikä pakottaa päivittämään tukiohtaa, johon ei ole koskaan tarpeeksi tilaa tai toisenlaisia resurrseja, mikä luo erittäin nopeasti erittäin turhauttavan kierteen.

Kaikki alkaa yksinkertaisesti, samalla tarinaa kertoen, mutta mikään osa peliä ei kehity sellaista tahtia, että se pitäisi mielenkiintoa yllä, tai alkaisi koukuttaa erityisen hyvin. Pelin erinäiset osat kyllä kehittyvät, mutta sen verran hitaasti että ilmeisiä uudistuksia odottaessa pitää toistaa tiettyjä asioita uudestaan ja uudestaan kyllästymiseen asti, mikä koittaa harmillisen nopeasti. Pelit kuten Cult of the Lamb tai Forager ovat myös toiston kierteessä pyöriviä pelejä, mutta niiden eteneminen on nopeampaa ja varsinkin Cult of the Lambilla on tietyt omat juttunsa jotka erottavat sen nopeasti monista vähänkin kaltaisistaan peleistä edukseen.

Alters on ehkä kerännyt kriitikoilta ylistystä, mutta itse niputtaisin sen yhtään viime vuoden huonoimpien pelien kanssa, sillä hieno ulkoasu ja toimiva pelattavuus eivät riitä, kun sisältö ei vakuuta tarpeeksi nopeasti, vaan laahaa eteenpäin nippa nappa vauhtia.

Yhteenveto

Alters on melko hitaasti kehittyvä ja suhteellisen tylsä peli jossa on muuttujia ja paljon potentiaalia, mutta kokonaisuudessa ei ole sellaista koukkua joka todella lisäisi kiinnostusta peliä kohtaan, saati pitäisi mielenkiintoa yllä. Erilaisten versioiden luominen on kiinnostava ajatus, mutta tukikohdan rakennus, muokkaus ja resurssien hankkiminen eivät ole erityisen koukuttavasti toteutettu, vaan enemmän sitä perustylsää toistoa mitä monissa vastaavissa peleissä aiemminkin. Pelin tarina kehittyy samalla tavalla hitaasti ja vaikka pelattavuus onkin kunnossa, niin kokonaisuutena tämä on peli joka ei onnistu pitämään otteessaan kovinkaan kauaa jos genre ei kuulu suosikkeihin.

+ Asetelma

+ Eri versiot päähahmosta

- Kehittyy aivan liian hitaasti

- Tylsää toistoa

Arvosana: 4,8

Huonommalla puolella

Stellar Souls

Wuchang: Pudonneet Sulat

Wuchang: Fallen Feathers

Souls-like kuten monet muutkin pienellä Stellar Blade vivahteella, vai oikeasti jotkain erilaista? Tuskin mitään erilaista mutta ei sitä koskaan tiedä ja tämä on niitä pelejä josta en ole pelannut demoa tai mitään etukäteen, kuten Enotriasta, AI Limitistä tai First Berserkeristä.

Kiinan maalla tapahtuu

Jo alkuasetelmissa huomaa monet Souls vivahteet. Pelissä on oma mystinen ruttonsa, feathering, josta pelin päähenkilö, merirosvo Bai Wuchang, saa tartunnan ja menettää sen seurauksena myös muistinsa. Koska muistirappio on pienimpiä ongelmia mitä feathering aiheuttaa, on Wuchang oitis laina-ajalla ja kun ympärillä on ruttohirviöiden lisäksi keskenään sotia joukkoja, tulee Wuchangin matkasta haastava kun hän lähtee etsimään hoitoa tilaansa, voidakseen lopulta jatkaa alkuperäisiä suunnitelmiaan, tai mahdollisesti pelastaa koko mantereen.

Dark Souls ja Bloodborne vivahteet ovat todella selkeitä kaikissa osissa peliä mitä tulee pelattavuuteen ja tarinaan, vaikkakin tarinankerronta ja sen erinäiset vivahteet eivät ole yhtä kryptisesti tulkittavia. Kiinalainen mytologia ja sen tyyliseikat eivät ole sieltä kiinnostavimmasta päästä mitä historiasta löytyy ja ne häviävät lähemmäs kaikessa mahdollisessa japanilaisella mytologialle ja japanilaisille tyyliseikoille. Se ei tarkoita etteikö pelissä osattaisi hyödyntää monia enemmän kiinalaiselle historialle tyypillisiä puolia, mutta ne eivät millään tavalla yllä hienoudessaan, viileydessään tai katu-uskottavuudessa muinaisnorjalaiselle, japanilaiselle tai ranskalaiselle tyylille.

Pelissä kohdataan erilaisia hirviöitä, käytetään erilaisia aseita ja asusteita joissa on aikakauteen sopiva fiilis. Itse en tiedä juurikaan että ovatko nämä kuinka tarkkoja, mutta näyttävät pitkälti juuri siltä, millaiseksi kuvittelisin Ming Dynastian aikakauden. Peli ei kuitenkaan kerää mitään irtopisteitä valitulla aikakaudella tai asetelmallaan, mutta ainakin päähahmo on tehty hyvin. Tuo mieleen Stellar Bladen Even, mutta itse pidän Wuchangin tyylistä hieman enemmän, vaikka ero suhteellisen pieni onkin. Wuchang nyt ei ole yhtä hyvä souls-likepäähenkilö mitä Steelrisingin Aegis, mutta hänessä on sentään enemmän sielua mitä monissa nimettömissä souls astioissa, varsinkin Fromm Softwaren pelien tapauksessa. Joskin kustomointimahdollisuudet eivät ole yhtä kattavia kuin vaikkapa Dark Soulsissa.

Pelattavuus on sisältöä paljon paremmalla tasolla

Wuchang on hyvin haastava peli ja sanoisin että monien souls-like pelien joukossa, tämä on keskivertoa vaikeampi peli. Nykyään tämäkin genre tarjoaa enemmän ja enemmän mahdollisia haasteen kustomointiin kun vaikeustasot ovat tulleet osaksi kokonaisuutta, mm. First Berserker: Khazanissa. Wuchang ottaa paljon vahinkoa vihollisten hyökkäyksistä ja hänen elinvoimansa ja kestävyytensä ovat rajallisia. Ne perus souls-like mekaniikat ovat läsnä. Pelissä on omanlaisia mekaniikkojaan, jotka ovat paljon parempia mitä NiOhin omat, mutta myös monella tavalla paljon vaikeampia todella käsittää. Joskin, paljon helpomia toteuttaa, kun ne lopulta tajuaa vähän paremmin.

Hahmonkehityksessä on paljon vaihtoehtoja ja niitä tulee lisää, kun pelaaja saa haltuunsa lisää aseita. Mahdollisuus hyvin vapaaseen nollaamiseen mahdollistaa todella kattavan kokeilun pelattavuuden kanssa, mikä on yksi pelin voimavaroja, koska pelaaja ei ole monien selvästi huonompien souls-likejen tapaan jumissa siinä reitissä, minkä valitsee alussa. Nämä ovat niitä asioita jotka helpottavan peliä merkittävästi kun alussa osa ajasta menee täysin siihen kun etsii itselleen mieluisaa asetta jolla sitten ottaa yhteen haastavampien pomovihollisten kanssa. Tässä mielessä peli ei isommin vakuuta sillä pomoviholliset eivät ole erityisen iskeviä tapauksia, vaan suht tylsiä ilmestyksiä genressä, jossa pomoviholliset ovat yksi merkittävä mittari jolla näitä pelejä arvostellaan. Haastavia ne ovat, mutta harvemmin hyvällä tavalla. Melkolailla samoissa kuin Black Myth Wukongin pomoviholliset, mutta vähemmällä mielikuvituksella.

Suurin heikkous kokonaisuudessa on siinä, että peli on suoraan tylsä. Sen perusteet ovat pelattavuuden suhteen kunnossa ja päähenkilö on hyvin tehty, mutta ympäristöt, tarina, pomoviholliset ja tämän tälläiset ovat niin peruskauraa verrattuna moniin muihin souls-like peleihin, että Wuchang ei erotu joukosta juuri ollenkaan, vaan tuntuu ihan samalta mössöltä kuin lukuisat muut souls-like pelit. Ympäristöissä on oikoteitä, haastavia kohtauksia, piilotettua tavaraa ja vastaavaa, mutta tätä peliä pelatessa tuntuu usein juuri siltä että tämän sama juttu on nähty uudestaan ja uudestaan aiemminkin oli se sitten Steelrisingissä, Lies of P:ssä, Bloodbornessa, First Bersker: Khazanissa tai Lords of the Fallenissa. Nyt se on vain laitettu kiinalaiseen mytologiaan, joka häviää kaikille aiemmin mainituille peleille.

Yhteenveto

Wuchang: Fallen Feathers on melko selvä souls-like jossa hieman omaa ideantynkää, mutta ei lopulta juuri mitään sellaista mikä erottaisi tämän monista muista samanlaisista, koska pelin omat ideat eivät isommin nappaa. Maailma, toiminta, kenttäsuunnittelu tai tarina eivät mikään nouse erityisen hyvälle tasolle sillä vaikka pelattavuus onkin kunnossa niin moni muu souls-like on onnistunut vakuuttamaan paljon nopeammin ja pitkäkestoisemmin kuin tämä.

+ Erilaiset aseet ja taidot

+ Perusteet ovat kunnossa

- Tylsähkö ja mielikuvitukseton

- Tarina ja kerronta

Arvosana: 4,3

Huono

Aika-astronautti tai jotain muuta ihme huttua

Cronos: Uusi aamunkoi

Cronos: The New Dawn

Silent Hill 2 Remaken tekijöiden seuraava kauhupeli josta tulee nopeasti mieleen Dead Space mutta joka vaikuttaa myös vähän hoopolta ainakin pelihahmon ulkoasun perusteella. Mutta tunnelma ja toiminta lopulta ratkaisevat.

Matkaaja raunioituneessa hirviömaailmassa

Pelin alussa pelihahmo, Traveller, herää horroksesta maailmassa joka on lähes täysin tuhoutunut. Traveller on agentti enigmaattisessa Collective nimisessä organisaatiossa. Hänen tehtävänsä on jatkaa kollegoidensa tavoin organisaation päämäärää pelastaa ihmiskunta "Muutokselta" etsimällä maailmanlopun jälkeisestä tuhkan, romun ja mutanttien täyttämästä maailmasta paikkoija, joiden avulla aikamatkustaa menneisyyteen, pelastaakseen tietyt avainhenkilöt. Kaikessa monimutkaisuudessaan Cronos: New Dawn on peli jossa on paljon erilaisia ideoita samassa paketissa, josta on usein haastavaa ottaa täyttä selkoa, ja toisinaan kaikki tuntuu etenevän melko simppelillä tavalla. Iso kokonaisuus on sitten jotakin aivan muuta ja kauhutarinatyyliin luvassa on enemmän tai vähemmän ennalta-arvattavia käänteitä ja kliseitä. Kokonaisuus tuo useasti mieleen niin Silent Hill 2 Remaken, Dead Space Remaken sekä monet muut vastaavat pelit.

Tyylillisesti peli ei ole huono, mutta päähahmon kanssa tuntuu peli joko yrittää jotakin nokkelaa, tai ei ole keksinyt mitään osuvaa. Tämä astronauttityyli tuntuu jotakin todella oudolta ratkaisulta tämän pelin tapauksessa ja päähenkilö ei isommin nappaa. Ääninäyttely on ihan hyvällä tasolla ja tarinaa tulee kasvamassa määrin, mutta Cronos tuntuu peliltä joka jo nimensä puolesta vaikuttaa olevan todellinen väliinputoaja. Nimi on jotakin minkä on kuullut useasti erilaisissa asiayhteyksissä, asetelma vaikuttaa olevan variaatio useammasta muusta hyvin samanlaisesta pelistä, joskin päähahmo on helppo tapa välttää ilmeiden ja vastaavien animointia. Maailmakin tuntuu olevan jotakin sellaista mitä on nähty monesti aiemminkin, oli sitten kyse painajaisosuuksista Stephen Kingin elokuvasovituksissa, Stranger Thingissä tai selviytysmiskauhupeli A:ssa, B:ssä tai C:ssä.

Tuntuu nopeasti tutulta, mutta ei yhtä hyvältä

Cronos tuntuu oitis peliltä, jonka olen nähnyt ennenkin ja mitä tulee pelattavuuteen, se tuntuu joltakin, mitä olen pelannut ennenkin, mikä ei tosin ole huono asia, koska ainakin pelattavuudesta saa nopeasti kiinni ja perusteet ovat kunnossa, mutta yksityiskohdat alkavat selvitä vasta kun peli pääsee hieman etenemään. Ympäristöissä on paljon kerättävää tavaraa josta osa on tarinaa rikastavaa sisältöä, ja monesti aivan turhaa sellaista, kun taas osa on resursseja joka on monesti erityisen tärkeää ja tämä kierre kannustaa, tai pakottaa, tutkimaan kaikki mahdolliset kolot ja huoneet tarvikkeiden toivossa, koska pelin haastavuudet ovat edessäpäin. Tarinallisesti peli ei ole erityisen kiinnostava tai koukuttava joten kaikki tarinalliset esineet ovat pitkälti yhtä tyhjän kanssa. Tarinaa on tarjolla, mutta se ei ole edes kauhupelien joukossa keskivertoa parempaa.

Alussa pelaajalla on käytössään pistooli ja kourallinen panoksia. Tyypilliseen kauhupelihenkeen ottaa aikansa ennenkuin niitä joutuu käyttämään mutta yhteenotto yhtä vihollista vastaan voi nopeasti kuluttaa kaikki ammukset jos yhdenkin ampuu ohi. Toiminta on sentään mahdollisuus pelissä, mikä on hyvä asia, sillä hiiviskely ei juuri koskaan ole mahdollisuus, sillä viholliset huomaavat pelaajan aina. Vihollisten välttely ja pakeneminen ovat mahdollisuuksia kun tarvikkeet ovat vähissä ja usein pelissä tulee vastaan kohtauksia kun vihollisia on liikaa. Vaikeuspiikkejä on useita ja ympäristön hyödyntäminen on monesti tärkeää, että resurssejä käyttää mahdollisimman tehokkaasti. Ammuskelu ei ole mitään Resident Evil 4 Remake tasoista toimintasankarimenoa, vaan lähempänä Resident Evil 2 Remake jossa pelihahmolla on melko rajalliset taisteluvalmiudet. Se että pelissä on toiminnalliset mahdollisuudet tekee siitä mielekkään samalla tavalla kuin Evil Within 2, mutta koska toiminnassa on samanlainen kömpelyys mitä Callisto Protocolissa, saa se nopeasti kaipaamaan parempia pelejä samasta genrestä.

Yhteenveto

Cronos: New Dawn on suht tylsä kauhupeli. Se etenee ihan kivasti, tarjoten toiminnallisen lähestymistavan pelaamiseen, mutta ulkoasun kautta peli ei juuri erotu massasta ja pelihahmo näyttää suht hoopolta. Tarina ei missään vaiheessa isommin nappaa ja toiminta on harmillisen lähellä vähän sinne päin asennetta todella rajallisella määrällä resursseja, mikä hidastaa pelin rytmiä monesti turhauttavissa määrin. Kauhua on, mutta sekin on monessa muussa tapauksessa tehty merkittävästi paremmin.

+ Toiminnallinen mahdollisuus

+ Tunnelma on ihan ok

- Melko tylsä tarina ja ulkoasu

- Haastellisesti todella ailahteleva

Arvosana: 4,0

Huono

Taistelukenttä lähempää nykyhetkeä

Taistelukenttä 6

Battlefield 6

Monet viimeisimmät Battlefield pelit ovat olleet otteita historiasta ja useammasta eri armeijasta. Nyt ollaan vaihteeksi moderneissa ympyröissä ja pitäydytään yhdessä joukossa. Mieleen tulee nopeasti pari ei niin vanhaa Call of Dutya, mutta ehkä tässä sarjassa on jotkain omaakin.

Armeijaräiskintää joka on nähty monesti ennenkin

Pelin tapahtumissa ollaan nykyajan taistelukentillä jossa NATO sotilaat ovat vastakkain yksityisarmeijan, Pax, kanssa jatkuvassa eskaloituvassa asetelmassa. Pelin päähenkilö on vääpeli Dylan Murphy, joka pelin alkuosuudessa ottaa ryhmänsä kanssa yhteen Paxin kanssa ja vähemmän arvaamattomalla tavalla kaikki johtaa tilanteeseen jossa Murphy on ryhmän ainoa selviytyjä, mikä lisää hänen taistelutahtoaan Paxia vastaan, kun hänet liitetään uuteen ryhmään. Melko tuttua Call of Duty tasoista huttua. Murphy on hyvin samanlainen hahmo mitä Call of Dutyn Troy Marshall esimerkiksi ja peli etenee kuin Call of Duty: Modern Warfaren remake sarja, koukaten välillä Black Opsin puolelle. Pelissä ohjataan myös muitakin sotilaita kuin Murphya, joista yksi tarkka-ampuja ylikersantti Gecko ja toinen on huippukova veteraani ylivääpeli Haz, tyyliä kapteeni Price.

Tarina ei ole pelin vahvinta antia. Näkyvimpiin roistohahmoihin kuuluva Kincaid on ihan hyvin tehty ja näytelty hahmo, samalla tavalla kuin Haz, mutta jopa he tuntuvat paikoitellen uusioversioilta paremmista hahmoista, toisessa, hyvin samanlaisessa pelisarjassa, joka tosin on tarjonnut myös paljon heitä huonompiakin hahmoja. Gecko on perus ok, ei mitään ihmeellistä, mutta ei mitään suoraan huonoakaan, samalla tavalla kuin Murphy, mutta pääasiassa tuntuu pelin koko kampanja on jotakin sellaista missä ei oteta mitään ylimääräisiä riskejä vaan pelataan kaikessa mahdollisessa varman päälle. Panoksia tietysti korotetaan loppua kohden mutta loppuratkaisussakin peli tuntuu menevän reittiä jota Call of Duty on mennyt jo ajat sitten ja paremmin. Loppuratkaisu ei tarjoa tyydyttävää lopetusta tarinalle, joka on menettänyt otettaan jo pitkään ennen lopetusta ja jopa loppupuolella esille nouseva, oikein kiinnostavalta vaikuttava hahmo ei yllä samaan mihin Ghost Modern Warfaressa (uudessa versiossa), vaikka yrittääkin vetää samoista naruista.

Pelataan varman päälle tylsyydenkin uhalla

Pelattavuudessa kokonaisuudesta saa nopeasti kiinni sillä räiskintä on pääasiassa sitä samaa materiaalia mitä on nähty uudestaan ja uudestaan toinen toistaan samanlaisemmissa peleissä tässä genressä.  Lähemmäs kaikki mahdollinen mitä peli sitten yrittää tarjota edetessään tuntuu olevan jotakin, mitä on tullut vastaan ennenkin. Battlefield 6 tuntuu tusinatavarapeliltä joka ei ota kampanjan aikana mitään isompia riskejä millään tavalla vaan pyrkii tekemään kaiken tutulla ja turvallisella kaavalla mikä tekee pelistä monesti melko tylsää seurattavaa. Ammuskelu on hauskaa, mutta kun sitä saa tehdä uudestaan ja uudestaan samanlaisissa kentissä, niin tietyssä vaiheessa pyrkii kenttiä nopeuttamaan mahdollisimman paljon menemällä vikkelästi seuraavaan pisteeseen tehtävässä jotta pääsee tarinassa eteenpäin. Silloin kun oli vielä lievästi uskoa siihen että ehkä peli tarjoaa jossakin kohtaa jotakin, mitä se ei lopulta tee.

Battlefield 6 on erilainen peli mitä Battlefield 5, joka oli parempi. Siinä on samaa fiilistä kun paikkoja hajoaa ja vastaan tulee erilaisia tilanteita joissa päästään käyttämään erilaisia aseita melko vapaasti. Tälläisenään pelin suurimpana ongelma on se, että se on tylsää pelattavaa joka toistaa itseään uudestaan ja uudestaan ja kun pelin pyrkii tekemään vaihtelua, esimerkiksi pakollisella hiiviskelyllä, se ei lopulta ole oikeanlaista vaihtelua. FPS pelit eivät juurikaan onnistu pääsemään irti toiston kierteestä ja tämä peli ei ole siinä suhteessa millään tavalalla erilainen. Tämän lisäksi yhtenä ongelma on se, että pelin tarina on myös tylsä ja loppuviimeksi, niin on iso osa pelin hahmoistakin. Tämä ei ole mikään Call of Duty: Vanguard jossa oli vain pari huonoa hahmoa, sen sijaan että tässä pelissä on vain pari hyvää hahmoa.

Yhteenveto

Battlefield 6 on hyvin perustasoinen räiskintäpeli, samanlaisia on nähty tusinoittain aiemmin ja todennäköisesti nähdään tusinoittain myöhemminkin. Pelattavuus ei ole huonolla tasolla, vaan perustasolla. Tarina tuntuu B-luokan versiolta Call of Dutyn ei niin kauan sitten ilmestyneestä remakesta ja valtaosa hahmoista on suoraan huonosti, tai ainakin tylsästi tehtyjä. Hajoavat ympäristöt ovat hyvä ratkaisu, mutta pääasiassa tämä peli on tylsä, se tarjoaa jokuseksi tunniksi räiskintäviihdettä, mutta ei eroa muista kaltaisistaan positiivisesti oikeastaan millään tavalla. Omassa sarjassaan, perustasoa.

+ Räiskintää riittää

+ Ympäristöt hajoavat

- Toistoa, tai vääränlaista vaihtelua

- Tylsät hahmot tylsemmässä tarianssa

Arvosana: 4,3

Huono

Pääarvio:

Kokonaisuutena mahdollisesti se kaikista suurin pettymys tässä joukossa, koska viimeistään tässä kohtaa olisi pitänyt jo oikeasti oppia jotakin ja oikeasti kehittää tätä sarjaa parempaan suuntaan kaikilla osa-alueilla.

Uusi planeetta, samat jutut

Rajaseudut 4

Borderlands 4

Tämän pelisarjan tapauksessa kakkonen oli hyvin pitkäikäinen ja siitä on ollut vaikeaa pistää paremmaksi, vaikka Tiny Tina's Wonderlands muutamilla tavoilla siinä onnistuikin. Numeroitujen pelien tapauksessa Borderlands 3 ei onnistunut erityisen hyvin, mutta ehkä tämä nelonen on nyt vuorostaan sitten astetta parempi räiskintä, eikä vain lisää samaa kamaa mitä sarja on tähän asti ollut.

Uudet hahmot, uudella planeetalla, samalla tyylillä

Tarina sijoittuu uudelle planeetalle nimeltä Kairos. Neljä erilaista hahmoa, metsästää holvia joka on täynnä rikkauksia, mutta planeetan diktaattori, Time Keeper, tekee heidän elämästään haastavaa, joten nelikko (tai kuinka moni nyt peliä pelaakaan) alkaa tehdä töitä vastarinnalle voittaakseen diktaattorin ja lopulta löytääkseen holvin ja haaliakseen sen sisällön itselleen. Suht tuttua Borderlands kamaa alusta loppuun asti, todella tyylikkäässä Borderlands grafiikassa ja paikoin hyvin kiusallisella huumorilla höystettynä. Neljä päähenkilöä eivät ole sieltä parhaasta päästä tämän sarjan tasolla ja se jonka lopulta itse valitsin, ei ollut ääninäyttelyltä yhtä hyvä mitä Borderlands 3:n Zane, eikä ulkoiselta tyyliltään päässyt yhtä hyvälle tasolle kuin Borderlands 2:n Zero. Pelihahmolla on ääninäyttelyä samalla tavalla kuin aiemmassa pääsarjan pelissä ja peli noudattaa todella orjallisesti pelisarjassa tutuiksi havaittuja juttuja eikä kehitä oikeastaan mitään mihinkään parempaan suuntaan ja koska se näkyy jo valittavissa hahmoissa toteutuksesta pelattavuuteen, ollaan ensi askeleet otettu erittäin huojuvasti.

Tyyliseikat ovat pelin ehkä parasta antia sillä peli on edelleen todella värikäs ja todella verinen. Väkivaltaa ei säästellä tai sensuroida joten veri roiskuu kun ammutaan ja päät hajoavat pääosumista. Verinen tyyli yhdistettynä värikkääseen visuaaliseen ilmeeseen on toiminen tähänkin mennessä erinomaisesti joten miksi vaihtaa mitään sellaista nyt. Hahmoissa on tyyliä ja samoin maailmoissa. Graafinen tyyli on jotakin mistä tämän sarjan todella tunnistaa ja hyvä niin, sillä jos sarja ei monista muista FPS peleistä meinaa erottua, niin ainakin tämä on yksi sellainen osa, missä sarja erottuu edes jollakin tavalla. Toinen osa pelin ominaista tyyliä on sen huumori, joka ulkoasusta poiketen ei ole kaikkien mieleen. Isoin ongelma huumorin kanssa on se, että se vedetään monesti aivan liian yli ja se on hauskan sijaan enemmänkin kiusallista.

Merkittävimmät parannukset Borderlands 3:een verrattuna ovat melko pieniä mitä tulee moniin pelin ominaisimpiin juttuihin, mutta ainakin pääroisto on merkittävästi parempi mitä umpisurkea kaksikko aiemmassa pelissä, varsinkin se näkyvämpi pääroisto, Tyreen Calypso. Time Keeper jää suht mitäänsanomattomaksi ja vähän tylsähköksikin hahmoksi, mutta ainakaan hän ei ole ärsyttävä hahmo. Muutoin parannukset aiempaan peliin nähden ovat melko pieniä. Siis Borderlands 3:n tapauksessa tuntui että ainoat parannukset pelattavuudessa olivat mahdollisuus liukua ja kiivetä tasoille, joille pelihahmo yltäisi hyppäämällä. Ne tuntuivat melko mitättömiltä, mutta aiempia pelejä on vaikeaa pelata, kun niitä ei ole. Sama pätee ääninäyttelyynkin, se että pelaajan ohjaama hahmo puhuu, tuo peliin lisää elävyyttä ja ilman sitä, aiemmat pelit tuntuvat puutteellisilta. Parannuskuilu ei ole kolmosen ja nelosen välillä yhtä iso ja Borderlands 4 tuntuu monella tavalla tyypilliseltä jatko-osalta jossa on muutamia uusia juttuja, mutta samat perusteet.

Roinaa, toistoa, lisää roinaa, lisää toistoa ja niin hyrrä pyörii

Pelaaminen on ammuskelua. Aseita on tuhottomat määrät ja ammuttava ei lopu. Tämä on se tuttu kierre mihin pelisarjassa on totuttu ja roinan määrä on todella överi. Suuri osa aseista on täysin turhaa roskaa josta saa kyllä rahaa myytäessä, mutta jonka hyödyllisyys käytössä on aivan yhtä tyhjä kanssa. Parempia aseita tulee uudestaan ja uudestaan mikä pakottaa katsomaan kaikki uudet aseet ja valikoimaan ne parhaat. Tekstin pohjalta on vaikeaa sanoa että mikä ase on oikeasti hyvä ja vasta kokeileminen antaa kunnollisen kuvan. Tietysti tiettyjen valmistajien aseilla on yleensä samoja käytännöllisiä ominaisuuksia, mutta kuvaus ei useinkaan anna sitä parasta mahdollista ymmärrystä siitä miten ase toimii sitten käytössä. Aiempien pelien pelaajat pääsevät tähän kiinni erittäin nopeasti mutta vaikka itsellä Borderlands 3:n pelaamisesta on jo pitkäaika, niin fiilis Borderlands 4:n kanssa on sama, mitä se oli Borderlands 3:n kanssa: Enkö juuri pelannut Borderlands 2:n kokonaan ja eikö tämä ole ihan samaa huttua?

Uutena juttuna on lähemmäs kaikkiin pelisarjoihin jollakin tavalla ujuttautuva tartuntakoukku. Sen käyttö ei ole maata mullistavaa ja sitä ei voi Halo 6:n tavoin käyttää kaikkialla, vaan enemmänkin tietyissä tarkoin valituissa kohdissa, mutta se avaa ainakin monia mahdollisuuksia. Ei samalla tavalla miten Borderlands 3:n pienet parannukset, mutta se on kehitystä siitä huolimatta. Pelissä ei ole kuitenkaan tapahtunut kehitystä sellaisissa asioissa jotka todella nostaisivat tämän pelin seuraavalle tasolle mitä sarjan kehityksessä voisi ja pitäisi tapahtua. Roinan hallinta ei ole hauskaa, iso osa avattavista laatikoista ja vastaavista pitää sisällään ammuksia ja niiden määrä tuntuu olevan suhteutettu useammalla pelaajalla, joten harvemmin niistä tulee kerättyä mitään, kun ammuksia ei voi kantaa määräänsä enempää. Rahalla ei tunnu saavan koskaan mitään, koska aseiden ostaminen ei ole kannattavaa, sillä parempia saa taatusti hetken päästä. Raha kuluu lähinnä kun kuolee ja hahmo rakennetaan uudestaan.

Borderlands 4 on ihan kivaa räiskintää toinen toistaan erilaisemmilla aseilla. Sen suurin ongelma on kuitenkin sitä kaikkien jo olemassa olevien ongelmien summa. Peli muuttuu erittäin nopeasti itseääntoistavaksi ja paikoin todella laahaavaksi perusammuskeluksi jossa aseita saa vaihdella, vertailla ja ihmetellä kokoajan, tavaraluettelo on nopeasti täynnä ja tehtävät toistavat nopeasti itseään, samalla tavalla kuin yleinen pelattavuus. Bordelands sarja kehittyy aina sen verran että aiempaan peliin palaaminen on uudemman pelaamisen jälkeen melko haastavaa, joskin 3:n ja 4:n välillä tämä raja on pelattavuudessa melko olematon, mutta tarinassa/hahmoissa, erittäin selkeä, sillä Borderlands 4 on tarinassa vähemmän ärsyttävä, mutta ainakaan pelattavilla hahmoilla, se ei tee vaikutusta aiemman tavoin.

Yhteenveto

Borderlands 4 ottaa taas muutamat askeleen eteenpäin pelattavuudessa, mutta on lähes kaikilla tavoilla samaa tavaraa mitä pelisarja on ollut Borderlands 2:sta asti. Aseita on paljon, ammuttavaa on paljon ja moninpeliin todella kannustetaan. Graafisesti peli on erittäin hieno, huumoriltaan hieman kyseenalainen ja tarina on siellä jossakin. Borderlands 4 on parempi Borderlands 3, mutta se on myös monella tavalla vain ihan kiva peli. Se ei ole edes erityisen vahva FPS peli kun kilpailu on nykyään kovaa. Määrä ei korvaa laatua missään, vaikka peli todella yrittää muuta todistaakin.

+ Graafisesti pelisarja toimii edelleen

+ Pelattavasta ei ole pulaa

+ Paljon aseita ja ammuttavaa

- Paljon täytettä ja toistoa

- Melko vähäiset parannukset

- Huumori on yhä vähän mitä on

Arvosana: 6,0

Hyvä

Tyylikäs kansi ei takaa mitään

Räiskintäpelien joukossa Call of Duty on sarja joka monella tulee nopeasti mieleen. 2025 pelien joukossa tämä ei välttämättä tule monellakaan ensimmäisenä mieleen, ei ainakaan silloin kun puhutaan parhaista peleistä, sillä tällä pelillä on ongelmia vaikka muille jakaa.

Velvollisuuden kutsu: Mustat Opertaatiot 7

Black Ops 6 oli tarinallisesti sarjan huonoin peli, vieläpä selvästi, joten mitään merkittäviä odotuksia tätä peliä kohtaan ei ollut, mutta tarinan nyt tietysti toivoi parantavat edellisestä. Mutta tarina olikin sitten tämän pelin pienin ongelma.

Aave menneisyydestä, hämärä korporaatio ja erikoisyksikkö

Pelin alussa käydään todella tuttuun CoD tyyliin pääasiat läpit, tutustutaan päähenkilöön ja muihin avainhahmoihin. Tällä kertaa kärjessä on ihan hyvin roolitettu David Mason (Milo Ventimiglia), Spectre One yksikön komentaja. Tarinan alussa internetissä nousee esiin video jossa kuolleeksi oletettu Raul Menendez uhoaa tulevilla hirveyksillä joiden rinnalla jo tapahtuneet terroriteot ovat pientä. Tämän seurauksena teknologiajätti Guild, nousee esiin eräänlaisena pelastajana ihmiskunnalle. Guildin motiivena epäilevä eversti Troy Marshall (tuttu mm. Black Ops 6:sta) lähettää Masonin yksikön Avalon nimiseen kaupunkiin, jossa Guildin päämaja on, tarkoituksena tutkia tilanteen todenmukaisuutta. Vähemmän yllättäen kaikki ei mene suunnitelmien mukaan ja pian Spectre One altistuu hallusinogeenille, joka on vasta alkua tässä mieltäsekoittavassa tarinassa.

Black Ops asetelmaan tarina sopii ihan hyvin ja muutenkin kaikki palaset kokonaisuudessa ovat kuin mistä hyvänsä aiemmasta sarjan pelistä. BO7:lla on omanlaisensa asetelma jossa on vivahteita aiemmissa peleissä kohdatuista jutuista, mutta myös paljon omia ideoita ja poimintoja jotka osuvat enemmän tai vähemmän nykymaailman ilmiöihin ja mahdollisiin kehityksiin teknologiassa ja yhteiskunnassa. Black Ops alasarjassa otetaan paljon enemmän riskejä kuin monissa muissa, kun nyt liikutaan paljon enemmän salaisissa ympyröissä ja sitä rataa. Koska toiminta on kuitenkin tämän pelisarjan pääjuttu, niin tilanteiden täytyy mennä tietyllä tavalla, paikoin todella videopelimäisellä tavalla. Tässä pelissä on vähän samanlaista vivahteisuutta kuin Black Ops 3:ssa, joka parilla tavalla onnistui yllättävän hyvin vähän erikoisemmalla kokonaisuudellaan, mitä tarinaan tulee.

Huonoin Call of Duty sitten Black Ops 4:n

Call of Duty pelisarjan tapauksessa vastaan on tullut valtava määrä pelejä ja valtavalla tasollisella vaihtelulla. Siinä missä Advanced Warfare, Black Ops: Cold War ja Modern Warfare 3 ovat sieltä parhaasta päästä, vaikkakin FPS pelien joukossa kaukana huipulta, ovat Modern Warfaren remaket, Ghosts ja Black Ops 6 sieltä selvästi huonommasta päästä. Ghosts lähinnä lopetuksensa vuoksi. Huonoin Call of Duty on kuitenkin ollut Black Ops 4 jossa ei ollut edes yksinpelikampanjaa. Kun sanon on ollut, niin tämän pelin jälkeen, ei ole enää. Black Ops 7 onnistuu kuin onnistuukin ryssimään aivan kaiken mahdollisen mitä tällä kertaa olisi ehdottomasti pitänyt tehdä hyvin, kun vuotta aiemmin ilmestynyt BO6 oli niin huono peli verrattuna sitä edeltäneeseen Cold War peliin.

Tarinallisessa mielessä ei olla tehty mitään sen paremmin kuin aiemmassa pelissä. Kaikki alkaa nopeasti ja asettelusta tulee vähän sellainen kyseenalainen fiilis samantien. Osittain siksi koska internetissä on ehtinyt nähdä vaikka ja mitä tähän mennessä, joten kyllähän tiettyjen asioiden olettaa/odottaa olevan osa tässä kaikessa, mutta enemmän darkweb tasolla. Monia ajatuksia nousee sille samantien: Tuleeko tekoäly tulee olemaan yksi tekijä, jonka ajattelee olevan enemmän tai vähemmän osallisena isossa kokonaisuudessa, tai sitten joku deepfake juttu, cancelointi, woke tai mitä ikinä internetissä 2024 aikoihin tapahtuikaan kun tätä peliä tehtiin ja mihin kaiken enemmän tai vähemmän oletettiin menevän 2025 aikana ja sen jälkeen. Tarina ei peliä kanna mihinkään ja on käänteiltään ja yllätyksiltään melko mitäänsanomaton.

Mutta se ei ole syy siihen, miksi tämä peli on koko pelisarjan huonoin peli ja vuoden 2025 syvintä pohjamutaa. Ne isommat ongelmat tulevat suoraan siitä pelaamisesta sillä hyväkin tarina olisi vaikeuksissa jos pitäisi kantaa peliä, joka on näin epämiellyttävää pelattavaa. Paikoitellen pelistä tulee mieleen useampi peli joka vaatii verkkoyhteyden jotta sen pelaaminen onnistuu. Tämä peli tuo mieleen myös Marvel's Avengersin, joka on selvästi suunniteltu ensisijaisesti moninpeliksi, soolopelaajien kustannuksella. Mutta verrattuna tähän peliin, Marvel's Avengersin ongelmat ovat aika olemattomia, tai ainakin ratkaisevasti erilaisia mitä pelattavuuteen tulee.

Perusasiatkaan eivät ole kunnossa

Call of Duty on räiskintäpelien joukossa yksi pitkäikäisimpiä sarjoja ja tästä syystä on melko turvallista olettaa että pelintekijät tietävät mitä tekevät. Kyllähän näissä peleissä aina välillä vähän kokeillaan ja irrotellaan milloin milläkin tavalla. Joskus ajetaan ajoneuvoilla, hiihdetään, hiivitään tai liikutaan juosten, mahdollisesti lisävarusteiden kera. Mutta räiskintä on jo pysyy isona osana kokonaisuutta, monesti melko vähän toisistaan erottuvilla aseilla, mutta se on yhteinen asia kaikille armeijaräiskinnöille jossa yritetään olla realistisia tai muuta latteaa tekosyytä siihen miksi aseita ei voida nimetä joukosta erottuvasti tai saada jollakin muulla tavalla oikeasti erottumaan joukosta. Tässä pelissä, tilanne on monella tavalla samanlainen, paitsi että räiskintä on nyt tehty huonommin kuin koskaan aiemmin.

Pelin kampanja on pakotettu moninpeli, tavallaan. Kampanjaa voi pelata yksin, mutta tällöin Mason on ainoa joka osallistuu toimintaa ja tiimitovereita ei ole missään, koska heille ei ole ohjaajaa. Ei tämä nyt mikään ongelma muutoin ole, mutta haasteellisesti tämä tekee pelistä erittäin vaikean, koska pelaaja ottaa kaiken vihollisaggression itseensä. Ei tämäkään nyt vielä mikään peliärikkova asia ole. Mutta viholliset ovat turhauttavan kestäviä, tai aseet ovat turhauttavan lussuja. Pääosumissakaan ei monesti riitä kaksikaan täyttä osumaa kaatamaan vihollista ja tämän lisäksi tuntuu, että kaikki osumat rekisteröityvät viiveellä ja muutenkin peli tuntuu nykivän selvästi. Voi johtua siitä, että peli on suunniteltu verkossa pelattavaksi moninpeliksi ja sen kustannuksella kaikki muu on pilattu, mikä tekee pelistä turhauttavan vaikea. Jos pelissä on dynaaminen vaikeustaso, se ei toimi yhtään. Tätä katastrofia täydentää se, että aseilla on erilaisia tasoja ja käyttämällä asetta, siitä tulee vahvempi. Far Cry 5: New Dawn teki jotakin vastaavaa, mutta paremmin, tämä peli epäonnistuu tässäkin todella selvästi.

COD BO7 on erittäin epämiellyttävää pelattavaa kaikin puolin. Peli tuntuu yksinpelattuna todella epäreilulta, pelattavuus on tehty todella huteraksi ja näin pitkäikäisessä pelisarjassa näin yksinkertaisten asioiden ei pitäisi olla näin pahasta pyllyllään, sillä kyse ei tunnu edes olevan Cyberpunk 2077:n tapaan keskeneräisessä koodauksessa ja bugittamisessa, vaan siinä että peli on tarkoituksella tehty huonosti. Tämä ei ole iso avoimenmaailman peli vaan suht suoraviivainen räiskintä, johon ei ole panostettu sisällössä ollenkaan. Tämän kanssa voi todeta että online vaatimus on se mikä monella tavalla pilaa tämän soolokokemuksena, kun peliä ei voi edes pausettaa, vaikka olisit ainoa pelaaja.

Yhteenveto

Call of Duty: Black Ops 7 on mahdollisesti huonoin Black Ops peli sitten Black Ops 4:n ja sen alle meno on saavutus itsessään. Tarinallisesti ollaan hieman kyseenalaisissa fiiliksissä eikä tämä ole mikään merkittävä parannus. Ne suurimmat heikkoudet tulevat kuitenkin suoraan pelattavuudesta ja tässä kohtaa sarjaa voisi olettaa että tämä on yksi osa-alue joka osataan tehdä, mutta ei. Peli on haasteellisesti todella ärsyttävä ja suuri tekijä on siinä, että osuminen on kyseenalaista, aseet ovat joko lussuja tai viholliset kestäviä ja osuman jälkeen on melkoinen viive että osuma rekisteröityy. Asiaa ei auta lähemmäs vaadittu verkkomonipeli.

2025 huonoin peli ja vieläpä sarjasta jonka pitäisi ehdottomasti osata toteuttaa ne perusasiat oikein, mutta tämä todistaa että näin ei ole.

+ Päähahmo on hyvä

+ Moninpelimahdollisuus kampanjassa

- Yksinpelinä kampanja on epäreilu

- Pelattavuus on hyvin kyseenalainen

- Haasteen rakennus

- Osumarekisteröinti

- Toteutus ylipäätään

Arvosana: 3,0

Pettymys