Vaihtelu virkistää, mistä johtunee se että vaikka kuinka pitäisi tietystä lajityypistiä, niin ei ole sokea sille, miten hyviä ne muiden lajityyppien pelit voivatkaan olla.

 

 

 

Idea lienee enemmän tai vähemmän tuttu tässä vaiheessa. Välillä vastaan tulee pelejä jotka joko unohtuvat hyvin nopeasti tai jäävät ikimuistoisiksi tapauksiksi.

 



FantaVision.jpg?1569850888

Ilotulitus alkakoon

 

Fantasianäkemys

 

PlayStation Now

 

 

Fantavision

Aina välillä on kiva pelata sellaisia pelejä joiden kanssa ei tarvitse miettiä sen kummemmin mitään muuta kuin pelaamista itseään ja ehkä siitä seuraavia hauskoja pikku juttuja ja värikkäitä efektejä. Itse kutsun sellaista pelityyliä tetrispelaamiseksi koska silloin keskitytään yhdenlaiseen pelattavuuteen jossa ei ole tarinaa, isompia yllätyksiä tai muutakaan kummempaa. Fantavision on juurikin tälläinen peli, se on yksinkertainen, viihdyttävä ja hienonnäköinen, puhumattakaan että se on oikealla tavalla koukuttava.

Idea on niinkin yksinkertainen että käynnissä on ilotulitus ja pelaaja varmistaa että raketit räjähtävät ja linkittämällä yhteen mahdollisimman paljon räjähdyksiä, saa isomman kombon ja sitä kautta enemmän pisteitä. Tämä on juurikin sellainen peli jonka kanssa pelaaminen on helppoa, mutta samalla omalla tavallaan haastavaa. Siinä on tiettyä koukuttavuutta mutta myös sellaista yksinkertaisuutta joka toimii paremmin pieninä annoksina, koska pitkällä aikavälillä ja isona annoksena meno voi muuttua vähän rasittavaksikin.

Fantavisionista nyt ei paljoa sanottavaa keksi, mutta kaipa sekin kertoo jotakin. Peli ei ole monimutkainen, sen oppii nopeasti ja siihen pääsee sisälle varsin nopeasti. Pelattavuudessa on muutamia sellaisia pikku juttuja jotka voivat saada pelattavuuden tuntumaan helposti vähän sähläykseltä, mutta se on niitä juttuja jotka vähenevät kun peliä vähän aikaa pelaa ja siihen pääsee kunnolla sisään.

Kokonaisuutena Fantavisio on kokeilemisenarvoinen tapaus. Sopii hyvin ajantappoviihteeksi silloin kun ei vain jaksa pelata mitään "vaativampaa".

 

+ Hienon näköinen

+ Simppeli

 

- Ei paljoa vaihtelua

 

Arvosana: 7,0

 

Loistava



Titanfall2.jpg?1576930301

Titaani putoaa

 

 

Titaanin putoaminen 2 on räiskintäpeli joka on oikealla tavalla erilainen ja erityisen mielekäs pelata.

 

PlayStation Plus

 

 

Titanfall 2

Perusräiskintöjä on todella paljon joten jos haluaa niiden joukossa erottua kunnolla edukseen, niin pitää pystyä tarjoamaan selvästi enemmän kuin vain perusräiskintä. Titanfall sarja vaikuttaa ensi näkemältä perusräiskinnältä, mutta jättirobottimausteella. Todellisuus on kuitenkin enemmän, sillä Titanfall 2 onnistuu tuomaan pelattavuuteen juurikin oikeanlaisia lisiä, jotta perustyylinen räiskintä tuntuu huomattavasti mielekkäämmältä kuin niin monet muut FPS pelit. Sanoisin että Titanfall 2 on suurin FPS yllättäjä omalla kohdalla, sitten Bulletstormin, mutta vähän eri syistä. Ensimmäinen Titanfall ei ole itselleni mitenkään tuttu, muuten kuin ideallisesti, mutta Titanfall 2 on helposti yksi parhaita ensimmäisen persoonan räiskintäpelejä koskaan.

Ehkä suurin syy miksi en ole aiemmit edes juuri katsellut tämän pelin suuntaan on siinä, että se ei nimelleisesti tai ideallisesti ole kovin puoleensa vetävä, mutta kun peliä on kokeillut niin on pakko todeta että onhan se enemmän kuin onnistunut tapaus.


Titanfallin maailmassa on sotilaita ja sitten titaanipilotteja. Yksi titaani on täysin ylivoimainen haaste jos käytettävissä ei ole valtavaa asearsenaalia ja miehistöä, tai toista titaania. Pelaaja ottaa ohjattavakseen kiväärimies Jack Cooperin joka taistelutantereella päätyy muutaman tapahtuman jälkeen ohjaamaan BT titaania. Samalla Cooper saa vastuulleen titaanin edellisen pilotin tehtävä mikä vie syvemmälle ja syvemmälle sodan syövereihin.

Pelattavuus onkin pääasiassa joko jalkamiehenä taistelua vihollis-sotilaita vastaan, jossa käytetään erilaisia pilotin varusteita kuten häivetilaa, seinäjuoksua tai tehokasta liukua, näistä jokainen on erityisen hyödyllinen, puhumattakaan miten mielekästä niitä on käyttää ja miten paljon ne saavat sellaisen perustoiminnan tuntumaan paljon mielekkäämmältä. Toisena osana ovat sitten titaanin ohjaksissa käytävät taistelut joissa pelaaja on sotilaita vastaan täysin ylivoimainen, muut titaanit ovatkin sitten kovempia paloja. Titaanitoimintaa saadaan paremmaksi ja paremmaksi erilaisilla titaanivariaaioilla joissa jokaisella on omanlaisensa aseet, erikoiskyvyt ja superhyökkäykset. Tämä tekee kenttien uudelleenpelaamisestakin todella mielekästä koska titaanivarioita on niin paljon että ei niillä kaikilla vain ehdi kunnolla pelaamaan.

Tiettynä laiskuutena on havaittavissa että yksi hienoimmin nimetty titaani ei omaa omalaatuista superhyökkäystä. Muutamia perusominaisuuksia on myös kierrätetty, mutta kyllä superhyökkäykset olisivat saaneet kaikki olla uniikkeja. Myöskään yhtään oikeasti mieleenjäävää hahmoa ei pelissä ole, ei kummallakaan puolella. Kaikki jäävät enemmän tai vähemmän kasvottomiksi sotilaiksi. Pomovihollisetkin tuntuvat kaikki enemmän tai vähemmän samanlaisilta kuin perusviholliset, mutta heillä on enemmän elinvoimaa ja tehokkaammat hyökkäykset ja ehkä pari omaa kikkaa. Lisäksi viimeinen pomotaistelu on todella heikko esitys kun vertaa sitä edeltävää, oikeasti haastavaan pomotaisteluun, joka täyttäisi helposti viimeisen pomoviholliset vaatimukset.


Tarina Titanfall 2:ssa ei ole mitenkään erikoinen, mutta se on muutamilla erityisen hyvillä osuuksilla jaksotettu esimerkillisesti. Niin esimerkillisesti että monet FPS pelit voisivat ottaa siitä mallia. Muutamassa kentässä käyttöön tulee muutama ainutlaatuinen toimintamekaniikka jotka saavat ne kentät tuntumaan erityisen hyviltä ja sitä kautta loppuhuipennus on todella onnistunut. Pelkästään automaattitähtäys osuus on yksi pelin mielekkäimpiä hetkiä ja yksi mielekkäimpiä hetkiä kaikissa räiskintäpeleissä.

Asevalikoima pelissä on vähän niin ja näin. Kyllähän siellä on muutama erilainen pistooli, haulikko, rynkky ja kranaattia mutta monesti tuntuu että pelissä on muutama oikeasti hyvä ase ja sitten useampi ei niin hyvä variaatio. Monesti erot ovat juurikin tulinopeudessa, tehokkuudessa tai lippaassa. Itse löysin tosi nopeasti ne muutamat aseet joita ei sitten juuri vaihtanutkaan, paitsi korkeintaan tuodakseen vähän vaihtelua pelattavuuteen. Räiskintä kuitenkin pysyy erittäin mielekkäänä käytti mitä aseita hyvänsä ja titaanien runsaan variaation vuoksi pelaaminen ei kovinkaan äkkiä muutu tylsäksi ja puuduttavaksi. Välillä juostaan pitkin seiniä, kiipeillään ja liikutaan niin että parkour ammattilaiset jäävät kakkoseksi ja sitten välillä käydään täyttä sotaa titaaniarmeijaa vastaan.

Pelin jaksotus on erinomainen, mutta loppuviimeksi peli on aika lyhyt. Lyhyyden vuoksi peli työntää kohti moninpeliä, mutta itse en siitä juuri innostunut, paljon mieluummin pelaan uudestaan muutamia tehtäviä joissa pääsee todella nauttimaan pelattavuuden parhaista osa-alueista ja kokeilemaan titaaneja enemmän ja enemmän. Tarinallisessa mielessä peli tosiaan onnistuu tarjoamaan tiiviin paketin ja varsin huvittavan kun pelaaja saa Cooperina valita mitä vastaa missäkin tilanteessa ja BT vastaa kommentteihin. BT on helposti pelin hauskimpia hahmoja koska ei ymmärrä sarkasmia ja ottaa asiat kirjaimellisesti. Loppuhuipennus on erittäin onnistunut ja onnistuu lopussa vielä olemaan varsin tunteellinen kokonaisuus.


Kokonaisuutena Titanfall 2 on ehdottomasti kokeilemisen arvoinen räiskintä, vaikka ei muuten FPS peleistä tykkäisikään. Peli on hauska, viihdyttävä, nopeatempoinen, erittäin hyvin jaksotettu ja todella mielekäs pelata. Todellakin yksi parhaita räiskintöjä pitkään aikaan.

 

+ Sotilaana ja titaanina pelaamisen vaihtelu

+ Jaksotus ja vaihtelu

+ Toiminnan mielekkyys ja suvujuus

 

- Lyhyt kampanja

- Ei kovinkaan mieleenpainuvia hahmoja

 

Arvosana: 8,4

 

Mahtava



Wolfenstein%20The%20Old%20Blood.jpg?1576

Sitten tapetaan natseja

 

Wolfstein: Vanha Veri, esiosa Uudelle Järjestykselle

 

PlayStation Now

 

 

Wolfenstein: Old Blood

Wolfenstein on niitä pelisarjoja joka on varmaan kaikille FPS faneille tuttu ainakin jollakin tapaa. Itselleni se tuli kunnolla tutuksi vasta New Orderin aikaan, mutta kyllä jotain aiempiakin olin pelannut, mutta eivät ne olleet mitään isompaa vaikutusta pelattavuudessaan jättäneet, tarina ja idea oli sitten vähän tutumman puoleinen. BJ Blazkowicz tappaa natseja isolla kädellä ja tarvittaessa konekivääri molemmissa käsissä, eli äijämäistä machoa toimintaa.

Old Blood on esiosa New Orderille eli kronologisesti tiettyjä juttuja ei ole vielä tapahtunut, nyt ollaan vielä etsimässä Deathshedin tukikohdan sijaintia. Tyylillisesti peli vaikuttaa ottavan astetta yliluonnollisemman ja hiiviskelyynkin kannustavan otteen, mutta se puhdas toiminta ei kuitenkaan missään vaiheessa katoa minnekään eikä sen suosimisestakaan varsinaisesti rangaista, toisin kuin monet muut pelit saattaisivat. Old Blood on peruspelattavuudessaan samanlainen kuin New Order, muutamilla omillakin jutuilla, kun ajoittaisella kiipeilyllä.


Tiettyjä juttuja New Orderista toistetaan, kuten perk systeemi ja tietyt pelaajan valinnat. Upseerit kutsuvat edelleen lisävoimia jos heitä ei nopeasit pudota pois pelistä ja kentissä on piilossa kaikkea pientä kivaa, kuten retrokenttiä. Muuten mitään oikeasti uutta ei ole luvassa ja Old Blood tuntuukin monella tavalla lisäosalta New Orderille. Pituus on kohtuullinen ja suoraviivaisena pelinä tämän läpäisee suhteellisen äkkiä. Ehkä kaikkein ärsyttävimpiä ovat hiiviskelyy pakottavat pätkät, mutta pahishahmojen suhteen tällä kertaa ollaan aika heikoilla kantimilla sillä Jäger poislukien (kuten Deathshed New Orderissa) pahiksissa ei ole juuri kehumista sillä pääroisto on erittäin huono ja viimienen taistelukin on vähän niin ja näin.

Toiminnassa ovat Old Bloodin parhaat hetket ja taistelun lomassa on usein saatavilla runsaasti tarvikkeita joilla meno ei hetkessä hyydy, paitsi jos menee väärään aikaan liian rambomaisella otteella eteenpäin. Muutamat osuudet pelissä ovat kuitenkin sellaisia että niistä saa sellaisen kuvan että ne tekemällä tehty vaikeiksi. Turhauttaviakin pätkiä on siis luvassa mutta useimmiten toiminta on samalla tavalla toimivaa kuin aiemminkin. Erittäin positiivista ovat kuitenkin monenlaiset aseet joissa vaihtelua on todellakin osattu tuoda peliin.


Kokonaisuus on vähän niin ja näin Old Blood on kuin nopeasti kyhätty jatko New Orderille, mutta ei tarinallisessa mielessä. Toiminta on mielekästä, mutta tunnelma jää vähän vaisuksi ja menee useimmiten sinne perusräiskintäpuolelle.

 

+ Toiminnan tietty mielekkyys

+ Paljon ammuttavaa ja paljon aseita

 

- Heikko jaksotus ja hiiviskelypätkät

- Surkea pääpahis

 

Arvosana: 6,5

 

Erinomainen



Teslagrad.jpg?1572822925

Olipa kerran löytöretki

 

Teslagradientti tai jotakin

 

PlayStation Now

 

 

Teslagrad

Tämä on niitä pelejä joihin meni ilman mitään odotuksia tai tietoa siitä että mitä tuleman piti. Teslagrad on siitä poikkeuksellinen tapaus että siitä voi napata platina trophyn, pelaamatta peliä läpi. Ei tule toista samanlaista mieleen. Ensimmäisenä pelistä nousee mieleen tuo graafinen ulkoasu, siinä on sellaista tyyliä joka tuo itselläni hyvin nopeasti mieleen Olipa kerran-sarjat, kuten elämä tai ihminen. Lähinnä tuon päähahmon silmien takia sekä piirrossarjamaisen jäljen vuoksi.

Peli itsessään on pääasiassa pulmanratkontaa ja tasohyppelyä. Pelin edetessä päädytään vastakkain pahan kuninkaan kanssa tämän teslapunk tyylisessä mekaniisesti kehittyneessä linnoituksessa jossa ajoittain jouduta ottamaan yhtään vihollistenkin kanssa. Pelin edetessä pelihahmo saa erilaisia tarvikkeita käyttöönsä joilla joko taistellaan vihollisia vastaan tai liikutaan alueilla joilla on tarkoituksena kerätä eräänlaisia kääröjä/kapseleita. Tietyllä määrällä avataan viimeinen ovi viimeiseen pomotaisteluun.

Teslagrad on monella tavalla varsin simppeli mutta haastava peli. Pelihahmo kuolee yhteen osumaan, mutta loputtomat continuet antavat mahdollisuuden yrittää heti uudestaan. Tietyt haasteet ovat todella vaikeita, mutta monesti kyse on enemmänkin vain salapaikkojen löytämisessä joista osaa ei helposti huomaa ollenkaan kun taas osaan vaaditaan tietynlaisia erikoisvarusteita.

Kokonaisuutena tästä pelistä on vähän ristiriitaiset mietteet. Pelattavuus toimii hyvin mutta samalla pelissä on todella paljon edestakaisin ravaamista ja aarteenetsintää. Pulmapelien ja metroidvania tyylisten pelien ystävät saavat tästä varmasti enemmän irti, mutta toiminnallisempia pelejä etsivät eivät niinkään.

 

+ Paljon etsittävää ja löydettävää

+ Graafinen ulkoasu

 

- Ajoittaiset vaikeuspiikit

- Helposti aika tylsä

 

Arvosana: 6,3

 

Hyvä



Täysi uudelleenkäynnistys

 

PlayStation plus

 

 

 

Master Reboot

Tämä on niitä pelejä joita pelaa vähän aikaa eikä välttämättä ole mitään käryä siitä, että mistä pelissä on kyse ja hyvin helposti ei ole mitään käsitystä siitäkään että mitä pelissä pitäisi tehdä. Samalla aikaa peli on kuitenkin varsin simppelin oloinen, suoritettavat tehtävät eivät ole sieltä monimutkaisimmasta päästä ja jopa surrealistinen tyyli pelissä tekee kokonaisuudesta omanlaisensa. Tietyllä tavalla kokonaisuus on vähän ylitaiteellinen ja pelattavuus kärsii sen takia sillä jos tämän pelin jättää vähäksi aikaa sivuun, on sen pariin hyvin vaikea palata koska on kaikesta ihan pihalla.

Ensimmäisestä persoonasta ohjattava peli pyrkii immersioon ja kertomaan tarinaan niin että pelaaja kokisi sen kuin omana itsenään. Jos ja kun peliin vähän enemmän uppoutuu, niin siitä voi saada aika paljonkin irti, mutta itse en juurikaan innostunut sillä kyllähän tämä on todella pulmapainotteinen peli. Tämän lisäksi peli ei juurikaan ohjaa pelaajaa, vaan peliä pelatessa pitäisi itse oivaltaa asioita. Ei välttämättä huono juttu, mutta ei juuri kannusta jatkamaan pelaamista, sillä aika tylsäkin paketti on kyseessä.

Itselläni tämä ei pitkäksi aikaa sivuun kun pelejä alkoi olla enemmän ja sitten kun sen pariin joskus taas palasi, niin kyllä sen jätti sivuun entistä nopeammin sillä kokonaisuutena peli ei juuri erotu joukosta juuri millään tavalla eikä ole sen tyylinen peli jonka pariin palaisi uudelleen sillä ei se niin kiinnostavalta vaikuta.

 

+ Omalaatuinen idea ja ympäristö

 

- Tylsä ja epäselvä

 

Arvosana: 4,5

 

Huonommalla puolella



A%20Boy%20and%20His%20Blob.jpg?155992706

Taikakarkit saavat taikinapalleron muuttumaan

 

Poika ja hänen palleronsa

 

PlayStation Now

 

 

Boy and his Blop

Kaikki alkaa kun nimeämätön poika kohtaa ulkoavaruudesta peräisin olevan valkoisen möykyn. Tämä tapaaminen johtaa siihen että poika ryhtyy taisteluun pahoja möykkyjä vastaan, jotka osaavat ottaa monenlaiset muodot. Mutta niin osaa myös pojan uusi paras ystävä.

Poika ja hänen möykkynsä on pulmapeli näppärällä idealla. Pulmat ratkotaan muuttamalla Blop erilaisiin muotoihin syöttämällä hänelle erilaisia karkkeja. Tarinan ja graafisen ulkoasun puolesta kokonaisuus on kuin suoraan jostakin piirretystä. 


Aika nopeasti huomaa miten peli toimii. Poika heittää karkin, Blop poimii karkin ja muuttuu. Jotkut muutokset vaikuttavat suoraan ympäristöön kun taas toiset muuttavat Blopin siten että poika voi sen jälkeen vaikuttaa ympäristöön Blopilla. Pulmanratkonta ei ole sieltä vaikeimmasta päästä eikä se kovin äkkiä vaikeaksi pompahdakaan. Mutta aarrearkkujen muodossa tulevat bonusesineet ovat sellaisia joiden eteen saa nähdä vaivaa paljon nopeammin.

Viholliset ovat limamaisia, eri muotoisia möykkyjä jotka tappavat pojan yhdestä osumasta, mutta jotka myös nujertuvat varsin helposti oikeilla työkaluilla. Karkkivalikoima on rajattu vain erilaisten karkkien muodossa, mutta muutoin karkkeja on loputtomasti. Koskaan ei tule tilannetta jossa karkit loppuisivat vaan kaikki pulmat ovat ratkaistavissa kun vain viitsii yrittää.


Itse en oikeastaan missään vaiheessa todella lämmennyt pelille. Se on monessa suhteessa aika tylsä peli. Pulmia on paljon mutta jos ne eivät nappaa niin aika vähän tästä pelistä saa irti, vaikka se värikäs onkin. Ulkoasu on kuin vanhemmista piirrossarjoista. Pelattavuudessa ei ole juuri mitään isompaa vikaa, vaikka ajoittain voisi toivoa että tietyt asiat olisi tehty paljon nopeammiksi. Kuten Blopin kutsuminen. Valtaosa pelistä kuitenkin toimii aika vaivattomasti eikä muutu kovin äkkiä edes haastavaksi.

Pituutta pelissä on varsin hyvin ja vaikka kentät ovatkin suhteellisen lyhyitä, niin tekeminen ei ihan heti lopu. Sanoisin että ollaan lähempänä kymmentä kuin viittä tuntia. Sitten jos päättää tehdä kaiken niin sitäkin enemmän.


Kokonaisuutena Poika ja hänen Möykkynsä on ihan ok peli. Se on rento, kivan näköinen ja melko helppo pulmapeli. Siinä ei kuitenkaan ole mitään sellaista mikä todella nappaisi mukaansa. Blop on veikeä kaveri ja peli näyttää hienolta mutta ei siinä vain isossa kokonaisuudessa ole mitään järin ihmeellistä tai kiinnostavaa.

 

+ Kivan näköinen ja näppärä asetelma

+ Mukavasti pelattavaa

 

- Tylsähkö

- Ei oikein mitään koukkua

 

Arvosana: 5,3

 

Välimallia



KickBeat.jpg?1572822916

Rytmitaistelua

 

Potkurytmi

 

PlayStation Now

 

 

KickBeat: Special Edition

Rytmipeli ja varsin keskinkertainen sellainen. Tarinakin pelissä on mutta se ei ole millään tavalla kiinnostava tai mukaansavetävä, lähinnä vain syy kuljettaa päähahmoa taistelusta toiseen. Tarinassa on kaksi osaa mutta ensimmäisen tarinan koettua ei jäänyt juurikaan kiinnostusta edes aloittaa seuraavaa.

Pelattavuus koostuu taisteluista joissa viholliset tulevat neljästä suunnasta ja jokaista suuntaa vastaa yksi nappula. Juuri oikealla hetkellä tehty painallus lyö tai potkaisee vihollista ja pitää taistelun käynnissä, mitä paremmin taistelu rytmittää sitä paremmat pisteet onnistuu keräämään, ongelmallisinta on se miten heikosti erikoistehosteiden ja lisäpisteiden kerääminen on tehty, sillä niiden kanssa pitäisi tehdä tuplapainallus ja peli tuntuu olevan todella pikkutarkka näiden kanssa. Muutenkin pelattavuutta on tehty tarpeettomin tavoin monimutkaiseksi.

Pelattavuuteen kyllästyy erittäin nopeasti mutta ajatus on hyvä ja muistan tämä pelattavuudeen PSP:n Daxterin minipelistä ja se toimi oikein hyvin. Koska jokainen taistelu käydään musiikin tahdissa, niin peliin tulee sellainen tietty todella nappaava asenne, vaikka valtaosa kappaleista ei erityisen hyviä olekaan, mutta mukaan on mahtunut myös todella loistaviakin kappaleita, kuten eräs Papa Roachin biisi jonka tahdissa taistelu on todella hauskaa.

Kokonaisuus on aivan liian itseääntoistava ja aivan liian pikkutarkka paikka paikoin. Idea ei kuitenkaan ole huono ja tavallaan pelistä saa irti todella mielekkäitäkin pätkiä, mutta silti olisi ollut paljon mieluisampaa jos pelin kanssa olisi pyritty enemmänkin rentoon ja näyttävään hauskanpitoon, koska tälläisenään siitä ei paljoa irti saa, ellei tykkää uudelleen ja uudelleen parantaa omia pisteitään.

 

+ Hyvä idea

+ Muutama erinomainen kappale

+ Tietty näyttävyys

 

- Puuduttava

- Huono tarina

- Itseääntoistava

 

Arvosana: 5,0

 

Välimallia



Marsin Sotapäiväkirjat

 

 

PlayStation Now

 

 

Mars: War Logs

Jotkut pelit vetävät huomion puoleensa jo pelkällä nimellään ja jotkut vasta pelattavuudellaan. Muistan etäisesti joskus pelanneeni demoa tästä pelistä ja sanottakoon että siitä jääneet fiilikset ovat vähän niin ja näin. Ei mitenkään erikoisen oloinen peli, mutta ei nyt suoranaisesti huonokaa. Nyt kun tämän pariin palasi ties kuinka pitkän ajan jälkeen ja aikomukseni oikeasti pelata tätä lyhyttä kokeilua enemmän, niin kyllä ne fiilikset ovat enemmän positiiviset kuin negatiiviset. Siis aika monella tavalla Mars: War Logs on aika keskitasoinen peli, mutta se on sen tyylinen peli joka on ikääntynyt oikein hyvin. Pelattavuus ei ole turhan monimutkainen ja ohjattavuus on ikääntynyt oikein hyvin minkä takia peliä on ihan kiva pelata ja hahmon kehitys on myös ihan ok. Toiminta on vähän niin ja näin, mutta ajan kanssa siihen tottuu.


Tarina alkaa sotavankien keskuudessa jonne uusi poika Innocence saapuu. Tuttuun tyyliin vankilan lihava porsas alkaa oitis ahdistelemaan uutta ruipeloa, kunnes astetta kovempi mies astuu kuvaan. Pelissä otetaankin ohjattavaksi tämä kovempi kaveri, nimeltään Roy. Roy on pitkälti mysteeri menneisyytensä suhteen mutta tarinan edetessä hänestä ja pelin maailmasta ja sen tilasta oppii lisää. Siinä samalla myös päästään kiinni pelin karma systeemiin (maineeseen) joka määräytyy, kuten arvata saattaa, sen mukaan mitä kaikkea pelaaja tekee pelin edetessä. Ymmärtäväinen ja oikeudenmukainen mies kerää sympatiaa ja hänestä on suureksi johtajaksi, kun taas karu ja armoton mies herättää enemmän pelkoa. Ainoa todellinen vaikutus näissä on siinä, mitä ominaisuuksia näistä voi saada tai miten tietyt, harvat, tilanteet voi ratkaista.

Tarina on ihan ok, mutta se alkaa vähän hitaamman puoleisesti. Roy on hahmona kuitenkin oikein hyvin. Hänessä on vähän sitä tavallisen päähenkilön verta, mutta hänen parransänkensä ja rujo asenteensa saavat hänet erottumaan kuitenkin edes hieman siitä massasta mihin valtaosa kaikista pelipäähenkilöistä tuntuu asettuvan. Pitkälti peli alkaa juurikin sillä tavalla että kaikki ovat enemmän tai vähemmän tavallisia ihmisiä mutta kaikilla on menneisyys ja nykyinen maailman tila on omiaan muokkaamaan heitä.

Pelaajan valinnat muokkaavat tapahtumia tietyissä tilanteissa ja hahmojen väliset keskustelut valottavat tiettyjä asioita ja tapahtumia mikä puolestaan syventää pelin yleistä kokonaisuutta, mutta mitään ei varsinaisesti tuputeta pelaajalla, vaan tietty minimalistisuus on läsnä. Tarina on muutenkin monesti todella hoputettu ja valinnat ovat todella selkeitä juonen kuljettajia.


Toiminta koostuu pääasiassa lähitaistelusta tietyillä lisätempuilla. Aseita ovat mitkä hyvänsä putket tai vastaavat joita Roy voi muokata ja tehostaa, sama pätee vaatteisiin ja lisätarvikkeisiin. Lyömäaseet ovat ensisijainen väline taistelussa ja ampuma-aseet ovat tehosteita, sillä niiden ammukset voivat olla varsin rajallisia, puhumattakaan räjähteistä tai muista tarvikkeista, joihin lukeutuvat myös lääkintätarvikkeet. Taistelun ulkopuolella Roy parantuu varsin nopeasti ja samoin ryhmäläiset joita voi myös ohjeistaa taistelussa, mutta itse keskityin yleensä vain omaan toimintaani ja annoin heidän tehdä mitä tekivät, poikkeuksena huomattavasti haasvammat osuudet. Taistelu on varsin simppeliä lyönteineen, väistöineen, torjuntoineen ynnä muine kikkoineen ja Royn ominaisuudet tehostavat tiettyjä ominaisuuksia.

Taitopuussa on kolme haaraa joihin kuuluu niin fyysinen taistelu, hiiviskely ja taikuus (joka kulkee nimellä technomancy). Jokaisessa on omat vahvuutensa ja omat heikkoutensa. Itse olen tälläisissä tilanteissa aina soturityyppiä eli lähitaistelu on se mihin kaikki pisteet menevät hyvin nopeasti, niin kauan kuin mahdollista. Pelin edetessä taktikointi nousee kokoajan tärkeämmäksi osaksi peliä kun viholliset muuttuvat haastavammiksi. Hyvin nopeasti pelissä huomaa miten arvokkaita työkaluja ampuma-aseet tai pommit ovatkaan kun vihollisia on enemmän kuin kaksi.


Taistelun ohella iso juttu pelissä on tietysti se hahmojen välinen keskustelu. Juttelemalla muille hahmoille heistä oppii lisää ja se vaikuttaa myös maineeseen. Mars: War Logs ei ole niitä tunnetuimpia pelejä, mutta se on selvästi osannut ottaa mallia monist varsin isoista nimistä. Voisin vetää jopa eräänlaisen vertauksen Dragon Age sarjan suuntaan, mutta toiminnan suhteen Mars on lievästi parempi, mutta tarinallisessa mielessä se ei pärjää vertailussa millään.

Tunnelmallisesti pelissä on juurikin sellainen varsin lohduton meno. Mars ei ole kovin rehevä ja ystävällinen paikka sillä paikka on autiomaa vihaisine hirviöineen ja kun peli alkaa sotavankileiriltä, niin siinä tulee välittömästi omanlaisensa ote kokonaisuuteen. Aseet ovat rujoja, vaatteet ovat kelvollisia ja ruma peli on joskus välttämätöntä. Vihollispuoli on selvästi paremmin varusteltu ja pelaaja on se altavastaava. Tämä kaikki toimii kuitenkin varsin hyvin ja pelin yleinen tyyli on sekin varsin hieno ja kun peli alkaa vähän enemmän etenemään, niin kokonaisuus paranee huomattavasti. Mars: War Logs on niitä pelejä jotka vaativat aikaa ennenkuin niistä alkaa kunnolla pitämään, mutta peli on kestänyt aikaa oikein hyvin.

Tunnelmaa ylläpitää se tietynlainen Mad Max tyylinen ulkoasu scifityylitellyssä maailmassa (vähän kuin Riddickissä) jossa hahmot ovat tietyllä teemalla nimettyjä, maailmassa on olemassa oleva mytologia eikä päähahmo ole mikään maailmaa pelastava avaruusrangeri. Mars: War Logs on paljon maanläheisempi ja se tuo peliin sellaista tiettyä tyylikkyyttä.


Erityisen rasittavaa on kuitenkin se miten monet tehtävät rakentuvat. Valtaosan ajasta kaikki on joko sitä että mennään paikkaan X, jossa tehdään jotakin sitten palataan takaisin. Ajoittain voi vaikuttaa siihen että hoidetaanko tilanne uhkailemalla vai tappelemalla, mutta todella paljon edestakaisin juoksentelua on luvassa ja ajoittain siinä välillä tapellaan vihollisia vastaan. Tietysti välillä tehtävissä voi joutua keräämään tiettyä tavaraa tietyn määrän, mutta mitään oikeaa vaihtelua peliin ei siitä tule.

Taistelun heikkouksiin puolestaan kuitenkin kuuluu se, että ennenpitkää siitä tulee saman toistoa koska tietyt taktiikat toimivat selvästi muita paremmin ja liittolaisetkin ovat vain näennäinen hyöty. Sellainen tietty toistuvuus on teemana pelissä vähän kaikessa ja kyllä kokonaisuudesta näkee että monesti hyvistä peleistä on otettu vaikutteita, mutta ei olla päästy samalla tasolle. War Logs ei ole ison budjetin peli joten siinä mielessä on hyvä, että pelattavuus sentään toimii valtaosan ajasta.

Peli on kuitenkin monesti todella hoputetun oloinen ja hiomaton paketti jossa laajuutta ei paljoa ole. Mutta omalla tavallaan kokonaisuus toimii enemmänkin tyylikkyytensä vuoksi ja sillä tietyllä teemalla jonka se on valinnut. 


Kokonaisuutena Mars: Sotapäiväkirjat on ihan hyvä peli. Se ei ole oikein millään tavalla mitenkään erikoinen ja puoleensavetävä tapaus, mutta se ei ole selvästi huonokaan peli sillä pelattavuus on tehty oikein hyvin, peli näyttää hyvältä ja on kestänyt aikaa. Pelattavaa on aikalailla sopivasti ja muutenkin kokonaisuus on oikein hyvin kasattu, vaikkakin turhan hoputettu ja paikoitellen todella rosoinen.

 

+ Rujo tyylikkyys ja lohduton tunelma

+ Hyvä pelattavuus ja taistelu

 

- Aika paljon toistoa

- Moninpaikoin aika tavallinen

 

Arvosana: 6,5

 

Erinomainen




Red%20Faction%20Guerrilla%20Re-Mars-tere

Tervetuloa Marsiin jossa virkavalta suorastaan luo kapinallisia

 

 

Punaisen ryhmittymän sissitaistelija

 

PlayStation Now

 

 

Red Faction: Guerilla

Kun insinööri Alec Mason (Troy Baker) saapuu Marsiin ei kestä kauaakaan kun hän saa huomata että Marsissa on paljon parempi olla "kapinallinen" kuin "lainkuuliainen" sillä rehelliset ihmiset, kuten Mason veli Dan (Liam O'Brian) pääsevät nopeasti hengestään fasistisen ja kovaotteinen lain koura otteessa. Sotilaallinen poliisijoukko on kaikkea muuta kuin ystävä ja siksi ei ole mikään yllätys että Red Faction liike kerää niin paljon kannatusta ja Masoninkin päätyy tämän joukon sissitaistelijaksi tehtävänään hajottaa kaikki mikä ei ole omaa.

Red Faction sarja ei ole itselleni mitenkään positiivisessa valossa sillä ykköstä ja kakkosta pelanneena voin sanoa että en juuri pitänyt kummastakaan. Syynä tosin on se että kun pelasin niitä todella kauan niiden ilmestymisen jälkeen, sain huomata että ne eivät ikääntyneet hyvin, pääasiassa siksi että ohjattavuudessa oli tämä käänteinen ohjattavuus joka ei minulle sovi, koska olen tottunut standartiin ohjattavuuteen. Ehkä siksi tykästyinkin tähän peliin niin paljon enemmän, sillä kolmannesta persoonasta kuvattu räiskintä peli toimii todella hyvin ja mahdollisuus räjäyttää tai hakata kaikki vihollisrakennukset maantasalle, tuo mukanaan juurikin oikeanlaista ja todella mielekästä vaihtelua vihollisten ammuskeluun.


RF: Guerilla on varsin laaja peli eikä samalla tavalla suoraviivainen kuin edeltäjänsä jotka olivat ensimmäisen persoonan räiskintää. Masonilla pelatessa käytössä on kattava valikoima työkaluja joilla rakennusten tuhoaminen on todella helppoa. Masonin ykkösase on leka jolla on tehokasta lyödä vihollisia, mutta joka on luotettava työkalu rakennus tuhoamiseen ja mineraalien louhintaan, se on hidas, mutta ei kulu. Sitten on räjähteitä, sinkoa, haulikkoa ja ties mitä muuta jolla pystyy joko tappamaan vihollisia tai tuhoamaan erittäin nopeasti rakennuksia. Raunioista kerättävällä romulla sitten voidaan hankkia parempia varusteita ja parannella jo hankittuja. Mason voi ottaa käyttöönsä myös erilaisia tehosteita kuten rakettireppu jolla hypätään korkealle tai vaikka tehostettua juoksunopeutta.

Guerilla rikastaa pelattavuutta juurikin oikeilla tavoilla ja koska kyseessä on varsin laaja pelimaailma, niin luvassa on myös paljon autolla ajelemista. Etäisyydet ovat pitkiä ja välillä tuntuu että niitä on tarkoituksella venytetty jotta autoilla ajeltaisiin enemmän, itse tykkäisin kyllä lyhyemmistäkin välimatkoista sillä loppuviimeksi tehtävät toistavat nopeasti itseään. Rakennuksia tuhotaan alusta loppuun asti, vihollisia tulee enemmän ja paremmalla kalustolla, mutta myös pelaajan kalusto tehostuu ja vaihtoehtoja tulee enemmän. Sivutehtäviäkin pelissä on paljon, mutta ne ovat todella usein saman, eikä usein kovinkaan kiinnostavan, idean toistoa. Vähän väliä pitäisi ajaa kulkuneuvo tukikohtaan aikarajan puitteissa tai pysäyttää vihollisen kulkue tai lähetti.

Ensisijainen tarkoitus pelissä on kasvattaa Punaisen ryhmittymän vaikutusvaltaa alueella ja kun vaikutus on tarpeeksi korkealla, niin sitten kyseinen alue voidaan ottaa täysin hallintaan. Tätä ideaa sitten toistetaan kyllästymiseen asti tekemällä päätehtäviä ja sivutehtäviä. Päätehtävät sentään vievät tarinaa jonnekin päin tai rikastavat ymmärrystä siitä, mistä tässä maailmassa onkaan kyse.


Punainen Ryhmittymä: Sissitaistelija on hyvä peli. Mars on hienon näköinen paikka ollakseen täysi autiomaa. Siinä tulee hieman sellaista Mad Max tyylistä maailmanlopun fiilistä kun ympäristössä liikkuu niitä maantierosvojakin kehittyneen miliisin lisäksi. Asetelma toimii ja erityisen positiivista on se että pelattavuuskin toimii. Mason liikkuu todella hyvin, ohjattavuus toimii erittäin hyvin ja haasteen suhteen peli ei ole missään nimessä epäreilu sillä tietty ramboilukin toimii. Mason ei ole sellainen heikko lasikanuuna vaan hän pystyy ottamaan vahinkoakin vastaan eikä myöskään kuole vaikka rakennus sortuisi niskaan. Ajoittainen taktikointi on kuitenkin suotavaa sillä vihollisia tulee usein todella suurina määrinä eivätkä kovin äkkiä lopu.

Red Factionin maine on se tekijä jolla pelin etenemistä pääasiassa mitataan joten sen hankkiminen on se iso juttu. Siihen on myös tuotu osaksi sitä puolta, että siviilejä ei saisi satuttaa. Se on tavallaan todella ärsyttävää koska monet siviileistä tuppaavat aina tulemaan tulilinjalle, jolloin pitäisi katsoa että mihin ampuu ja milloin räjäyttelee. Tosin se maine minkä sivullisten tappamisesta menettää on usein sen verran pieni että ei se mitään varovaisuutta lisää.

Ehkä kaikkein suurimmat heikkoudet pelissä ovat hyvin roistohahmojen puuttuminen ja samojen juttujen toistaminen ehkä vähän liiankin pitkään. Myös Mason aika tavallisen näköinen siilitukkainen päähahmo ilman mitään särmää, jos ei lekaa lasketa.


Kokonaisuutena Red Faction: Guerilla on hyvä peli. Se on itseään toistava, mutta monella tavalla todella mielekäs peli. Monia asioita olisi voitu tietysti muokata vähän toimivammaksikin kokonaisuudeksi, mutta kyllä tämä on ehdottomasti niitä pelejä jotka viihdyttävät todella hyvin, vaikka eivät olekaan kovinkaan erikoisia tapauksia.

 

+ Rakennusten romuttaminen maantasalle

+ Mielekäs toiminta

+ Paljon varustevariaatiota

+ Paljon tekemistä

 

- Liikaa toistoa

- Mitäänsanomattomat liittolaiset ja viholliset

 

Arvosana: 7,5

 

Erityinen