Monesti tulee vastaan tilaisuuksia pelata tiettyjä pelejä joita voi olla vaikea löytää mistään tai jotka ovat niin uusia että niihin ei huvita sitoa täyttä hintaa. Tälläisissä tapauksissa peliin uppoutuu varsin mielellään kun veloituksetta saa mahdollisuuden.

 

 

 

Tietyt pelit ovat astetta isomman luokan tapauksia joten kun niitä pystyy pelaamaan helposti ilman erillistä maksua, niin tottahan niitä kokeilee edes hieman. Sitten on niitä tapauksia kun tietää pelin mutta ei ole sen ihmeemmin ajatellut sen pelaamista, mutta kun tosiaan tulee sellainen hyvä mahdollisuus, niin kyllä sitä kokeilee.




A%20Plague%20Tale_%20Innocence.jpg?16139

Sisko ja sen veli

 

Ruttotarina: Viattomuus

 

 

 

Plague Tale: Innocence

Tämä on yksi niitä pelejä josta on ehtinyt kuulla kehuja kehujen perään ja josta on lähemmäs heti tehnyt sellaisen johtopäätöksen, että tämä ei ole sen tyylinen peli josta itse todella nauttisin, mutta jolle voisi sitten joskus antaa mahdollisuuden kun se joko tulee PS Now'hun, PS Plussaan tai se osuu kohdalle Kirjaston hyllyssä. No kaksi näistä sitten tapahtui aika lähekkäin, eli kyllähän tämäkin tuli kokeiluun, eikä se yllättänyt oikeastaan millään tavalla. Ei oikeastaan negatiivisesti, vaikkei positiivisestikaan. Pikkusen on yliarvostettu tapaus mutta ainakin on varsin laadukkaasti tehty sellainen.

 

Rottien valtakunta

Pelin tapahtumapaikkana on Ranska myöhäiskeskiajalla. Peli tarinassa on varsin klassisia vivahteita, vaikka mukana on myös omiakin ajatuksia. Päähahmo, aatelinen nuori tyttö Amicia De Rune joutuu pikkuveljensä Hugon kanssa pakenemaan kotoaan kun inkvisitio iskee sinne, tappaen kaiken tieltään. Inkvisitio ja sen kärjessä oleva temppeliritarivivahteinen hahmo ovat kuitenkin vasta alkua, sillä maaseutua ja kaupunkeja runtelee ruttorottien tulva. Rutto tappaa ihmisiä kaikkialla, samalla kun rotat kasvavat määrällisesti sadoista tuhansiin ja satoihin tuhansiin. Rottamäärä on todella ylivedetty, mutta tyyliseikkana se toimii erityisen hyvin. Pelin pääfokus on Amician matka, jonka tarkoitus puolestaan on viedä Hugo alkemistille, joka voisi parantaa Hugon, jostakin, josta Amicia itse ei ymmärrä yhtään mitään. Tarinallisesti Amicia on juurikin se hahmo, jolle monet asiat pitää selittää juurta jaksaen, jotta pelaajakin pääsee kärryille kaikista pelin pikku yksityiskohdista, taustoista ja ajatuksista joita maailmaan liittyy.

Plague Tale: Innocence on tarinallisena kokonaisuutena varsin tavanomainen, tuttuja reittejä etenevä toimintaseikkailupeli jossa on ehkä muutama yllätyksellinen käänne, mutta joka on todella ison osan ajasta juurikin sen tyylinen peli, mitä voi arvatakin. Pelissä on hyvin vähän oikeasti isoja yllätyksiä, mutta muutamat tyyliseikat peli tekee erittäin hyvin ja mukaan mahtuu muutamia erittäin onnistuneita kohtauksia. Pelin ikäraja on K18 luokkaa, mutta K16 olisi varmaan riittänyt, sillä monilla tavoilla pelissä on aika kesyä kamaa, vaikka rottalaumat syövätkin ihmiset sekunneissa. Sellainen tietty surumielinen tunnelma on jatkuvasti läsnä mutta vastapainona on mysteeritarina siitä, mikä Hugoa vaivaa ja mitä kaikkea sen tilanteen taustalla onkaan. Amician näkökulmasta kaikki menee oitis päälaelleen sillä yhtenä hetkenä on metsällä isänsä ja koiransa kanssa ja sitten toisena hetkenä on pakenee henkensä edestä aseistautuneita sotilaita veljensä kanssa, josta ei tiedä oikeastaan yhtään mitään.

Tyylillisesti peli on monin paikoin aika rujoa kamaa, mutta hillityllä tavalla. Kokonaisuudessa on monia hienoja tyylillisiä ratkaisuja joissa keskiaikaiset vaikutteet näkyvät, mutta mikään ei ole sellaista, mitä ei olisi jossain tehty paremmin. Yksi asia kuitenkin todella nostaa tämän pelin erottumaan massasta, nimittäin juurikin nämä rotat ja niiden käyttö. Ruttoteema on todella toimiva ja historiallinen tilanne josta saa paljon irti ja Innocence on mahdollisen pelisarjan aloittajana sopivan hillitty, mahdollistaen lisää aaltoja jatkossa. Rottateemasta vaan saa todella paljon irti, sillä se on huomattu jo Dishonoredissakin. Hahmojen suhteen peli ei ole mitenkään ihmeellinen. Amicia on ihan hyvä päähenkilö ja muutamat tukihahmot aina Meliestä Rodriciin toimivat hyvänä osana tarinaa, vaikka Hugo onkin monesti hivenen rasittava tapaus. Todellinen shown varastaja on kuitenkin lordi Nicholas, joka on osallisena monissa pelin mahtavimmissa kohtauksissa. Iso syy tähän on siinä, että nyt pelihahmona on nuori tyttö joka ei ole kyvykäs taistelija ja siitä johtuen panokset ovat oitis kovemmat.

 

Pelattavuus joka harvoin miellyttää

Pelattavuudessa piilevätkin sitten ne monet heikkoudet. Vaikka peli on tyylikäs kokonaisuus toimivilla hahmoilla, niin ongelmallista on se, että pelattavuus on todella ison osan ajasta varsin heikkoa. Suurin syy on siinä, että Plague Tale: Innocence on hiiviskelypeli. Ajoittain pelaaja saa valita että ottaako vähän toiminnallisemman otteen, mutta ison osan ajasta peli pakottaa hiiviskelyyn. Amicia on vihollisia selvästi heikompi ja kuolee oitis, jos viholliset saavat hänet kiinni. Hiiviskelyssä on muutamia taktiikoita, mutta ne eivät ole erityisen hyviä. Sen sijaan toiminnallisempaa otetta tarjoaa mahdollisuus taistella vastaan. Amician ase on linko, jollaisella mm. Daavid kukista Goliatin, eli ei ihan turha ase. Erityisen hyvän tästä tekevät monet vaihtoehtoiset ammukset jotka tuovat mahdollisuuksia hiiviskelyyn. Viholliselta voi poistaa kypärän, jolloin yksi kivi kalloon tekee selvää jälkeä. Sytyttämällä tulia saa rotat väistymään tieltään, kun taas sammuttamalla tulia, rotat liikkuvat vapaammin ja ne pystyy jopa usuttamaan vihollisten kimppuun, mikä tekee todella pahaa jälkeä.

Alkupuoli pelistä on yhtä isoa saattotehtävää. Hugo panikoi lähes välittömästi jos Amicia on liian kaukana hänestä, mikä tuo viholliset oitis lähemmäs ja tapattaa pelaajan. Hugo on myös varsin hyödytön aivan loppua lukuunottamatta, mutta kun tarinassa päästään seikkailemaan ilman häntä, niin meno muuttuu oitis paremmaksi. Peli on varsin suoraviivainen, mutta kannustaa samalla aikaa jatkuvaan tutkimiseen, sillä Amician varusteita voi päivittää, jos pystyy kasaamaan tarpeeksi paljon raaka-aineita, näitä on ripoteltuna ympäriinsä mutta tuntuu että jos ei kokoaikaa ole tutkimassa paikkoja, niin kaikkea ei voi päivittää. Tämä kuitenkin tuo hieman lisätekemistä seikkailun oheen ja sitä tuovat myös monet keräiltävät esineet jotka kannustavat haravoimaan alueita entistä tarkkemmin. Mutta kun pelaaminen ei ole alunalkaenkaan kovinkaan mielekästä, niin eipä tätäkään tule erikoisemmin harrastettua. Lingolla taistelussa on omanlaisensa mielekkyys, vaikkakin se ei kanna peliä, koska hiiviskelyosuudet syövät aina sitä mielekkyyttä.

Ruttotarina on sen tyylinen peli joka toimii huomattavasti hiiviskelypainotteisempien pelien ystäville, mutta todelliset toimintaseikkailupelien ystävät, eivät tästä pelistä saa niin paljoa irti. Tarina on ihan kiva ja tyylikäs, mutta pelattavuudessa on niin paljon rasittavia osia, että niiden vuoksi ei juuri tee mieli suositella ja ennemmin toteaa, että kyllähän tämä on yliarvostettu peli, helposti. Mutta positiivista on se, että ainakin peli on tehty hyvin, muutama heikko ratkaisu pelissä oli, jotka johtivat jumiin, josta peli ei enää purkautunut, mutta pääasiassa kaikki ratkaisevat pelit ovat paikallaan ja monia ideoita monista varsin arvostetuista peleistä on käytetty todella hyvin. Vaikka se keräiltävän tavaran määrä meneekin aika reippaasti yli.


Yhteenveto

Plague Tale: Innocence on hienon näköinen peli, jonka pelattavuudessa tulee oitis mieleen monet viimeaikojen merkkitapaukset. Ohjattavuudessa on sellainen todella hyvä fiilis ja pelattavuudessa on omat niksinsä, vaikka samalla aikaa kokonaisuudessa on todella tutunoloinen fiilis. Graafisesti kaikki myös näyttää todella upealta ja ruttorottien kansoittama Ranska on näyttömänä todella hyvä. Mutta tarinallisesti kokonaisuus on parhamillaankin vähän niin ja näin ja koska iso osa peliä on rasittavaa Hugon kaitsemista, niin kyllä tästä pelistä menee maku hyvissä ajoin ennen sen päättymistä. Varsinkin kun Hugo ei muutenkaan ole se onnistunein hahmo. Samalla aikaa tosin on todettava, että pelissä on juurikin sellaisia osia puolen välin jälkeen, jotka kyllä kiinnostaisivat enemmänkin.

 

+ Tyylikäs asetelma

+ Tiivis tunnelmallisuus

+ Yksi uskomattoman hyvin tehty pomotaistelu

 

- Hiiviskely- ja saattotehtävä painotteisuus

- Hugo

 

Arvosana: 4,8

 

Huonommalla Puolella



HITMAN%203.jpg?1620473451

Tuttua huttua ilman sen kummempaa juttua

 

Palkkatappaja iskee jälleen, trilogian päätösosassa.

 

 

 

Hitman III

Hitman on yksi niitä pelisarjoja joka on tullut pariinkin otteeseen tutuksi. Sitä on joskus tullut pelattua PS2:lla, mutta PS3:n Absolution on ehdottomasti oma suosikkini sarjasta, joka voi olla vaikkapa puhdasta toimintaa jos pelaaja päättää toimia sillä tavalla. Myös tämän ns. Reboot trilogian ensimmäistäkin peliä tuli yhteen aikaan pelattua jonkin verran, mutta en nyt mitenkään erityiseksi tapaukseksi sitä nostaisi, pääsee kuitenkin paremmalle puolelle. Tämän trilogian päätösosassa on ristiriitaiset tunnelmat siinä mielessä, että itse pelasin jokaisen tehtävän vain kerran, eli en juuri opetellut kenttiä mitenkään tai etsinyt vaihtoehtoisia toimintamalleja. Tarina on kelvollinen, joskis sen kanssa tuntuu, että mitään uutta ei ole luvassa, eivätkä tehtävätkään, yhtä lukuunottamatta juuri eroa joukosta.

 

Tuttua huttua kun siihen pääsee sisään

Tarinan kohdalla  en nyt isommin avaa mitään, koska keskimmäinen osa tästä kolmikosta on itsellä täysin pelaamtta, vaikka olen siihen yhdessä kohtaa mahdollisuudenkin saanut. Tämän osan perusteella kokonaisuus on aika perushuttua josta tulee väkisinkin sellainen tunne, että eikös näin ole tehty ennenkin ja vieläpä tässä pelisarjassa. Tarina on lähinnä jokin syy suorittaa erinäisiä irrallisia salamurhaoperaatioita joiden tasoissa onkin sitten merkittävästi heittoa. Siinä missä eräs kartanoon sijoittuva salapoliisimurhamysteerisalamurhatehtävä on merkittävä positiivinen yllätys, on eräs tuplamurha kaupungin keskustassa sijaitsevan Mission Impossible vivahteisen kompleksin murron yhteydessä kaikkea muuta kuin hauska, sillä se onnistuu koko pelisarjan tasolla olemaan yksi huonoimpia kenttiä koskaan.

Peruspelattavuus ei ole juuri muuttunut minnekään. Suurin työ on siinä että opettelee kaikki nappulat, sillä Hitman on näitä pelejä jonka näppäinasettelu on todella omanlaisensa ja johtaa siihen että sellaisia virheratkaisuja tulee tehtä lähinnä siksi, kun painaa väärää nappia, lähinnä siksi koska monissa muissa peleissä tietyt painikkeet tekevät tiettyjä juttuja, jotka eivät päde tässä pelissä sitten mitenkään.

Vaihtoehtoja tehtävissä riittää varsin paljon ja jokainen kenttä onkin omanlaisensa kokonaisuus jonka voi suorittaa usealla eri tavalla ja moniin eri taktiikoihin on todella merkittävästi kiinnitetty huomiota, kunhan ne vain onnistuu löytämään. Itsellä ei tosin enää loppupuolella ollut juurikin halua tutkia kaikkia tehtäviä niin paljoa, että olisin juuri punninnut eri vaihtoehtoja, vaan valitsin vain se mikä ensimmäisenä tuli vastaan ja menin sen kanssa. Parissa tapauksessa se päättyi täyteen sotaan, jolloin pelin taso nousi hieman, mikä ei tosin ole tämän hiiviskelypelin standarteilla varmaan kovinkaan hyvä juttu.

 

Samaa tavaraa vaihtelevalla menestyksellä

Kyseenlaisia ratkaisujakin tästä pelistä löytyy ja niistä isoin on online vaatimus, jos haluaa tietää että miten meni noin yleensä. Itse en kiinnittänyt mitään huomiota tähän sillä olen sitä mieltä että yksinpelin tapauksessa online vaatimukseen ei yksinkertaisesti ole mitään hyväksyttävää syytä, samalla tavalla kuin online trophyilla ei ole mitään sijaan osana Platina trophyn saavuttamiseen, yksinpelissä. Menemättä tämän enempää sivuraiteelle, en minkään  tehtävän kohdalla näin ollen tiennyt että mikä olisi ollut oma luokitukseni. Eräässä kohdassa se vähän harmitti, sillä yhden tehtävän suoritin pitkälti virheettömästi, niin yllättävää kuin se onkin.

Hitman III ei ole mitenkään erityisen hyvä peli, mutta hiiviskelypainotteiseksi peliksi se on kuitenkin varsin onnistunut. Mukana on yksi umpisurkea tehtävä, mutta vastapainona on yksi erittäin hyvä tehtävä. Harmillista on lähinnä se, että tämä umpisurkea tehtävä tuntuu jatkuvan hyvin pitkään ja on täynnä todella rasittavia kohtia. Iso kokonaisuus ei sekään ole sieltä parhaasta päästä sillä aika mitäänsanomaton vaikutelmahan tästä jäi. Tarina on vähän niin ja näin, hiiviskelystä palkitaan ja toiminnasta rankaistaan. Lisäksi peli on rakennettu lähinnä siten, että kenttiä pitäisi pelata uudestaan ja uudestaan. Kentissä laatu kun korvaa määrän. Ei ole juuri mikään parannus trilogian ensimmäisestä, mutta ei nyt suoraan mikään tasollinen romahduskaan.


Yhteenveto

Hitman reboot trilogian kruunu jonka kohdalla jaksotus toimii hyvin, mikä nousee yhdeksi pääasiaksi. Tarina on ok, pelattavuus ei ole juuri muuttunut ja idea on sama kuin ennenkin. Vähän pelissä ehkä nyppii se että se on niin vahvasti hiiviskelypainotteinen, ettei toiminnalle ole juuri minkäänlaista sijaa kokonaisuudessa, vaikka sillä tavallakin peliä voi pelata ja siihen tuppaan itse aina kallistumaan. Hitman idea on edelleen vahvasti osana kokonaisuutta, mutta tuntuu että se ei ole vieläkään kehittynyt oikein minnekään.

 

+ Paljon vaihtoehtoja

+ Hyvä jaksotus

 

- Ei ole juuri kehittynyt minnekään

- Hiiviskelypainotteisuus

 

Arvosana: 5,6

 

Paremmalla puolella



Deadpool.jpg?1622841589

"Hittolainen Wade" kuten Cable sanoisi

 

Kuolopooli

 

 

 

Deadpool

Deadpool ei ole niitä omia suosikkihahmojani Marvel maailmassa, mutta omalla tavallaan ehdottomasti onnistunut hahmo, hauska ja toimii etenkin silloin kun hänestä tehdään pilaa oikein kunnolla. Lisäksi Wade Wilson on yksi niitä hahmoja joka on todella omanlaisensa, koska on tietoinen siitä että hän on fiktiivinen hahmo ja pitää huolen että myös pelaaja/lukija/katsoja tietää että hän tietää että pelaaja/lukija/katsoja tietää että hän tietää. Näillä eväillä käsissä on oitis suhteellisen ainutkertainen tapaus, sillä Deadpoolin peli on omanlaisensa samalla tavalla kuin pari Ryan Reynoldsin tähdittämää elokuvaa ovat olleet ja mitä sarjakuvat ovat olleet. Pelimuodossa tämä kaikki toimii, välillä... ja välillä ei.

 

Halpoja tarinaratkaisuja ja näennäistä vaihtelua minipeleinä

Tarinassa seurataa Wade "Deadpool" Wilsonia jonka äänenä Nolan North loistaa aivan uskomattoman hyvin, ollen ehdottomasti paras Deadpoolin esittäjä kaikista medioista. Tarina alkaa kun Deadpool alkaa suunnittelemaan ja toteuttamaan omaa nimeään kantavaa videopeliä, juurikin samaa peliä jota parhaillaan pelataan. Kaikki alkaa aika geneerisesti ja lähtee myös etenemään aika geneerisesti, samalla kun vastaan tulee tuttuuja ja vähemmän tuttuja hahmoja Marvelista. Mukana ovat tottakai Deadpoolin omat bestikset Wolverine ja Cable, mutta myös kaunottaret Rogue ja Psylocke. Roistorooliinkin löytyy varsin mahtipontinen X-Men roisto (joka oli melkein pääroisto Loganissa). Tarinassa edetäänkin siis varsin mahtipontisiin tilanteisiin ja isoihin panoksiin. Halppishahmojakin löytyy ja täytyyhän pelissä olla vihollisia joita tappaa.

Tarinallisesti peli etenee kuin videopeli. Kenttiä on runsas kourallinen ja aika kliseisiä ympäristöjä ja tavoitteita tulee vastaan. Isossa osassa on taistelu, mutta välillä pelissä myös tasohypitään tai tehdään erilaisia minipelejä jotka voivat olla pulmanratkontaa tai raideammuskelua. Deadpool käyttää lyömäaseita ja ampuma-aseita joita on muutamia erilaisia ja hahmokehitys on isossa osassa peliä. Mitä paremmin toiminnassa pärjää, sitä enemmän pisteitä saa, joilla sitten voi avata lisää ominiasuuskai aseisiin tai pelihahmoon. Tämä systeemi on varsin hyvin tehty ja mahdollistaa erilaiset taisteluvariaatiot joista kaikissa on omat puolensa. Peli vaikeutuu varsin sopivaa tahtia, vaikkakin loppupuolella taistelussa puuduttavuus ja toisto korostuu aivan erityisellä tavalla, erityisesti pomotaisteluissa.

Minipelit ovat  monesti varsin sopivaa vaihtelua peliin ja mahdollisuus esitellä Deadpool kaanonista tuttuja hahmoja, joihin lukeutuu myös lady Kuolema. Osa minipeleistä toimii ja osa taas ei, Deadpool ei kestä vahinkoa ihan naurettavia määriä ja vaikka hänen paraneekin tietyn ajan kuluessa, niin tämä peli ei ole mikään X-Men Origins: Wolverine, jossa pelihahmo on todellinen peto, joka kestää uskomattomia määriä rankaisua, juuri hidastumatta. Deadpool saattaa tiukassa tilanteessa hyvin nopeasti päästä hengestään. Ajoittaiset vaikeuspiikit ovatkin suhteellisen ärsyttävä osa peliä jossa toiminta on tietyn pisteen jälkeen varsin onnistunutta, mutta se on herkästi myös aika puuduttavaa. Taistelussa on muutamia Batman: Arkham sarja vivahteita jotka tuovat toimintaan sellaista tiettyä combosysteemiä tukevaa toimintaa ja tuliaseet tuovat myös sopivaa vaihtelua. Tässä kaikessa ongelmallista on lähinnä se, että todella monessa tilanteessa tuntuu että ohjattavuus on vähän sinnepäin. Teleportaamisessa tuntuu olevan pienoinen viive tai sitten Deadpool teleportaa kahdesti. Aseet ovat suht epätarkkoja ja kokonaisuudesta jää vähän sellainen hutera fiilis mitä tulee ohjattavuuteen. Taistelumielessä Deadpool on hyvin perustasoinen hack n slash peli jossa ovat mukana lyömäaseiden lisäksi myös ampuma-aseet. Molempia on muutamaa variaatiota, ampuma-aseita vähän enemmän, mutta niiden käyttö rajoittuukin ammuksiin.

 

Hurmeista toimintaa ja hurttia huumoria

Eniten pelissä toimii kuitenkin se huumori ja hurmeinen ulkoasu. Nolan North vetää uskomattoman hyvän suorituksen Deadpoolina ja ääninä tämän päässä ja hyviä suorituksia on myös sivuhahmoissa, kuten Steve Blum Wolverinena. Verinen ote on vahvasti läsnä ja samoin Deadpooolin paikoin pervo huumorintaju. Verta ja irtoraajoja ei pelistä puute ja se onkin yksi niitä asioita joita ilman Deadpool ei tunnu Deadpoolilta samalla tavalla. Ne olisivat tehneet Wolverine elokuvastakin enemmän hahmoa kunnioittavampia. Pelimuodossa tämä hurmeinen ote näkyy eniten taistelussa jossa myös huumorin kukka kukkii. Deadpool heittää erinäisiä kommentteja milloin missäkin ja vaikka nämä tietyt vitsit alkavat nopeasti toistaa itseään, niin ne toimivat silti varsin hyvin.

Tyylillisesti tämä neljännen seinän rikkominen on todella isossa osassa kokonaisuudessa. Deadpool vetää milloin mitäkin vitsijuttuja esiin tyhjästä ja rikkoo immersiota minkä kerkiää. Hän myös kommentoi sitä, jos pelaaja löytää itsensä Game Over ruudusta. Tälläinen huumori on vähän kaksiteräinen miekka sillä pieninä annoksina se on monesti todella nokkelaa ja hauskaa, samoin kuin ne hetket kun Deadpool joutuu ongelmalliseen tilanteeseen, tavalla tai toisella. Pelin kohdalla tosin tuntuu, että aika usein kaikki vedetään niin lekkeriksi, että se ei enää ole hauskaa, vaan sitä alkaa odottaa että milloin peli etenee seuraavaan kohtaan. Tälläinen tietty Loonie Tunes tyylinen koheltaminen ei ole samalla tavalla toimivaa huumoria kuin vitsit Deadpoolin kuolemattomuudesta ja kyvyttömyydestä ottaa mitään vakavasti. Tai siitä, että kaikki on osa videopeliä ja Deadpool tietää sen siinä missä pelaajakin ja tarjoaakin siksi ajoittain mielipiteitään asiasta.


Yhteenveto

Deadpool on sen tasoinen peli, jota voisi odottaa juurikin tältä hahmolta eikä se oikeastaan minkään muun hahmon kanssa voisi toimiakaan. Deadpool vetää kaiken lekkeriksi, juttelee itselleen ja pelaajalle jatkuvalla syötöllä, laukoo kommenttejaan ja Nolan North tekee tästä kaikesta todella hauskaa. Pelattavuus tosin on vähän niin ja näin ihan joka paikassa, eikä tarinakaan ole se kaikista osuvin. Hahmon tyyliin kaikki kuitenkin sopii todella hyvin.

 

+ Huumori

+ Toiminta

+ Tutut Marvel hahmot ja Nolan North'

 

- Usein liiallinen pelleily

- Toisto

- Hutera pelattavuus

 

Arvosana: 6,3


Hyvä



The%20Walking%20Dead_%20A%20New%20Fronti

Kolmas kausi, vai spin-off?

 

 

Kävelevät Kuolleet: Uusi Rintama

 

 

 

Walking Dead: New Frontier

Telltalen Walking Dead pelisarjan kolmas kausi on nimellisesti sieltä hämäävimmästä päästä, sillä nimen perusteella tätä voisi pitää spin offina, eikä suoranaisena jatkona kahden aiemman pelin kaanoniin. Kun peli sitten alkaa, niin on hyvin selvää että peli on vahvasti jatkoa aiemmille koska aiempien pelien päätökset pätevät tässäkin pelissä. New Frontier on lisäksi viimeinen Walking Dead jonka Telltale teki kokonaan itse valmiiksi, ennen konkurssiaan. Mutta kuinka hyvin peli sitten pärjää vertailussa aiempien kausien kanssa? Osittain pelin painokkuutta vähentää oitis se, että tämän pelin kanssa näin jälkikäteen pystyi pelaamaan episodit aika suoraan peräjälkeen, eivätkä tarinan käänteet ehtineet juuri jäädä vaikuttamaan.

 

Clementine tie jatkuu ulkopuolisin silmin

Aivan aluksi pelaaja saa valikoida että millaisesta lähtökohdasta tarina jatkuu. Pelaajan tekee tiivistetysti päätökset kahden pelin varrelta ja nämä päätöset vaikuttavat pääasiassa siihen että millainen selviytyjä Clementinestä muotoitui ensimmäisen pelin kokemusten pohjalta ja mihin hänen tiensä lopulta johti toisen pelin tapahtumien jälkeen. Isossa osassa on tietenkin se mitä Lee opetti Clementinelle ja kenen vaikutus todella vaikutti Clementineen myöhemmin, oliko se kentien Jane, Luke vai Kenny. Eihän tälläinen nopea poiminta tee samanlaista kunniaa tarinalle, kuin pelien pelaaminen, mutta tämä on kuitenkin todella hyvä tapa luoda puitteet sille, millaisesta tilanteesta haluaa tarinaa sitten jatkaa.

Kun peli sitten alkaa itsenäisesti etenemään niin, tutustutaan uuteen päähenkilöön, Javier Garciaan. Javi on häpäisty entinen baseball tähti jonka ura on mennyt kivikolle jo kauan sitten. Hänen välinsä veljeensä Davidiin on hankalat, kun taas välit tämän vaimoon Kateen paljon lämpimämmät. Kun maailma sitten menee rappiolle, monet tilanteet muuttuvat todella nopeasti. Spoilaamatta tarinan monia onnistuneimpia puolia sanottakoon että tarinaa kerrotaan kahdessa ajassa Javin näkökulmasta. On nykyaika kun maailma on kävelevien kuolleiden valtakunta ja sitten on aika kun maailma oli vielä normaali. Takaumat kehittävät pääasiassa Javin ja Davidin suhdetta, mutta myös Javin välejä pariin muuhunkin hahmoon. Nykyajassa taas ollaan tien päällä ja päädytään lopulta vastakkain New Frontier nimistä yhteisöä vastaan. Siinä ohessa Javi tutustuu myös Clementineen, jolla pelaaja myös pääsee pelaamaan muutamissa takaumissa, jotka sitovat tämän pelin edelliseen peliin.

Isossa osassa tarinassa on kuitenkin Javi, sillä Clementine on nyt tukihahmo. Pelaajalla ei ole kaikkia vastauksia siitä mitä Clementinelle on tapahtunut, mutta pelin edetessä niitä vastauksia kuitenkin saadaan enemmän ja enemmän. Kuten arvata saattaa, päätöksiäkin tulee tehtyä runsaasti ja ne vaikuttavat vahvasti siihen, mitkä hahmot selviävät tarinan loppuun asti. Kuten aiemmillakin kausilla, tälläkin kertaa mukana on paljon hyviä hahmoja, mutta myös niitä erittäin huonojakin. Siinä missä vaikkapa Tripp on erinomaisesti tehty hahmo, niin monien muiden kohdalla tilanne ei ole läheskään yhtä hyvä, etenkin kun jotkut hahmot alkavat todella hyvin, mutta eivät kestä loppuun asti. New Frontier on kuitenkin sitä samaa laatua mitä kaikki aiemmatkin pelit ja on pelillisesti myös aivan samaa tavaraa. Pääasiassa se tarina siis vaikuttaa siihen, miten hyvin tämä peli erottuu joukosta.

 

Sarjansa veroinen osa

New Frontier on monella tavalla aivan samaa tasoa kuin kausi kaksi. Eli siis varsin hyvä. Sanoisin että hankalinta tässä arvioinnissa on se, että olen pelannut tämän pelin, kuten kakkosenkin, läpi vain yhden kerran, kun taas ykkösen pari kertaa. Tämän vuoksi on vaikea sanoa että miten paljon pelaajan päätökset oikeasti vaikuttavat tarinan kehittymiseen, koska olen itse nähnyt vain yhden reitin pelissä. Tämän perusteella kuitenkin sanoisin että pelissä on lupaavassa määrin sellaisia osioita jotka todellakin mahdollistavat hienosti kehittyvän tarinan johon mahtuu paljon vaihtoehtoisia reittejä ja erilaisia lopputuloksia. Tämän tietysti pystyisi todella varmistamaan vain pelaamalla tarinan useamman kerran ja siinä mielessä on onnistunut, koska sen uudelleenpeluu arvo on erittäin korkea.

Kakkoskausi tuntui omasta mielestäni monella tavalla aivan liian kiveenkirjoitetulta, sillä päätöksillä ei tuntunut olevan juuri kunnollista painoarvoa tai vaikutusta siihen, miten tarina lopulta etenee ja varsinkin tietyissä paikoissa se oli hyvin rasittavaa kun ei pystynyt tekemään tiettyjä asioita joita olisi todella halunnut. Muutenkin kun vertailee aiempien Telltale pelin vaihtoehtoihin, niin tavallaan lupaavalta vaikuttaa, mutta samalla aikaa on pakko todeta että monet tilanteet voivat vaikuttaa lupaavilta ja sitten tietyt asiat tapahtuvat aina, ilman minkäänlaista todellista mahdollisuutta vaikuttaa asioihin. New Frontier on kuitenkin sitä vaihetta Telltalen peleissä, että oltiin jo päästy tiettyyn hyvään flowhun siinä, miten tehdään hyviä valintoja hyvällä jaksotuksella.

New Frontierin tapauksessa tarina toimii oikein hyvin ja se on jaksotettu erinomaisesti, paljon paremmin kuin edeltäjässä. Iso osa tätä jaksotusta on siinä, miten tarina etenee useammassa aikajanassa, eikä vain kronologisesti. Tämä tuo tarinaan oitis hyvän lisävivahteen joka tekee siitä huomattavasti kiinnostavamman seurata. Tarinan voisi mielellään pelata parikin kertaa nähdäkseen että onko tietyillä asioilla oikeasti mitään väliä vai ei. Mutta samalla aikaa kokonaisuus ei ole sillä tavalla kiinnostava kuin The Wolf Among Us tai Batman: Enemy Within, joten yhteen pelikertaan jäi. Mutta tämä on helposti yksi niitä pelejä jonka pariin olisi helppo palata uudestaan ja käydä tarina läpi erilaisilla ratkasiuilla. Tämän tyylisten tarinavetoisten pelien joukossa New Frontier on hyvä peli ja tämän kaltaisia ei juuri enää tule lisää, joten harvinaista herkkua ajalta, kun näitä oli vielä runsaasti.


Yhteenveto

Walking Dead: New Frontier on monella tavalla samaa tasoa kuin aiemmatkin sarjan pelit, mutta se ottaa vähän erilaisen lähestymistavan jonka rakentaminen todella toimii. Vaikka peli on tyylillisesti ja pelillisesti samaa kuin aiemmatkin, niin sen tarinallinen kehittyminen toimii hieman paremmin kuin vaikkapa kakkoskauden. Tarina onkin pitkälti se iso juttu ja vaikka pelissä onkin useita asioita, jotka tuntuvat todella kiveen kirjoitetulta, niin Walking Dead sarjassa New Frontier toimii oikein hyvin, vaikka se saisikin samalla kehittyä vähän kattavammin.

 

+ Valintojen ohjaama tarina

+ Hyvin rakennettu ja jaksotettu tarina

+ Monta erinomaista hahmoa Clementinestä Kateen ja Trippiin

 

- Tuntuu ajoittain todella kiveenkirjoitetulta

- Heikko roistokattaus

 

Arvosana: 8,0

 

Mahtava



Call%20of%20Duty%C2%AE_%20Black%20Ops%20

Meillä on työ tehtävänä

 

 

Velvollisuuden kutsu: Mustat operaatiot: Kylmä Sota

 

 

 

Call of Duty: Black Ops Cold War

Call of Duty sarja on jatkunut niin pitkään ja saanut niin monta erilaista osaa, että alkaa olla jo varsin haastavaa niputtaa niitä järjestykseen laadun suhteen. Monet peleistä kun ovat aika pitkälti samalla viivalla ja mielipiteet vaihtuvat ajan kuluessa. Black Ops sarjan kohdalla täytyy todeta että se ei ole ihan niin hyvä kuin Modern Warfare sarja, mutta siinä on muutamia vahvuuksia jotka todella tekevät siitä varsin toimivan kokonaisuuden ja monesti se tulee jaksotuksesta ja tarinan käänteistä. Cold War on monella tavalla erittäin hyvin tähän muottiin sopiva peli, se on CoD siinä missä niin moni muukin.

 

Kompuroinnin jälkeen vahva aloitus

Heti voidaan sanoa että itse pelaan CoD peleistä pääasiassa vain tarinan ja sitten ne pelit jäävät. Tästä syystä nostetaan heti esiin yksi tämän pelin kohdalla oleva valtava typeryys, joka on todellakin tälläinen modernin pelin ongelma. Tämän pelin kampanja pitää vielä erikseen ladata serveriltä ja asentaa, sen sijaan että se asentuisi suoraan pelin itsensä mukana levyltä. Tätä ei nyt voi olla korostamatta tarpeeksi, kenen pässinpää-ääliön mielestä tämä ollut alunperin hyvä ajatus, sillä se on vain tarpeeton hidaste ja tarpeetonta lisäsäätämistä ennenkuin peliä pääsee edes pelaamaan ja juurikin siitä johtuen tätä peliä voi pudottaa oitis pari pykälää alaspäin nokkimisjärjestyksessä, sillä peliin ei ole päästy vielä edes sisään, kun se alkaa ärsyttää.

Kun tästä alkukompuroinnista päästään, niin sitten peli todellakin onnistuu oikealla tavalla koukuttamaan pelaajan ja panostamaan kokonaisuuteen todella onnistuneesti. Pelaaja saa tavallaan luoda oman hahmonsa. Tosin ei samalla tavalla kuin Black Ops III:ssa, jossa pelihahmon ulkoasua sai hieman muokata. Tällä kertaa pelihahmon, koodinimi; Bell, taustat saa valikoida itse. Mikä on nimi, mikä on tausta ja millaisia poimintoja psykologiseen profiiliin kuuluu. Tässä olisi saanut olla merkittävästi enemmänkin vaihtoehtoja, mutta tälläinen ratkaisu todellakin vie mukaansa ja saa uppoutumaan tarinaan aivan erilaisella tavalla kuin ilman tätä kaikkea. Koska kyseessä on Black Ops, niin odotettavissa on jonkinlainen "matto jalkojen alta" käänne ja kun se käänne koittaa, niin kyllä siinä alkaa ajattelemaan alkua aivan uudella tavalla ja korostuu todella paljon. Tosin itse odotin jonkinlaista temppua, mutta en sellaista, millaisen peli sitten tarjosi.

Tarinassa pelataan muutamalla hahmolla erilaisissa skenaarioissa. Pääosassa on Black Ops ryhmä johon pelaajan hahmo "Bell" kuuluu. Ryhmässä ovat myös tutut naamat Frank Woods ja Alex Mason. Johtajana toimii taistelujen karaisema ja kylmä Russell Adler joka Albert Weskerin tapaan pitää aurinkolaseja kaikkialla, mikä saa hänet näyttämään todella coolilta. Tarinassa sitten operoidaan monenlaisissa ympyröissä 80-luvulla, Kylmän Sodan kulisseissa, samalla kun jahdataan pelin pääroistoa, Perseus koodinimellä kulkevaa vakoojaa jonka vaikutuksesta ydinsodan uhka kasvaa kasvamistaan. Black Ops tasolla tämä toimii erittäin hyvin, varsinkin kun monet pelin tapahtumat ovat todellisten historiallisten tapahtumien inspiroimia, enemmän tai vähemmän. Tästä syystä tähän kokonaisuuteen investoituu paljon paremmin kuin vaikkapa Black Ops III:n hyvin erilaiseen tarinakokonaisuuteen.

 

Heikkoon lopetukseen johtava trilleri

Pelillisessä mielessä pääpaino on räiskinnässä, mutta aika ajoin tehdään yhtä jos toista muutakin. Välillä hiiviskellään vakoojatouhujen lomassa, kunnes sitten taas räiskitään. Tehtävien välillä mennään tukikohtaan kuuntelemaan lisää tarinaa ja perehtymään todistusaineistoon. Eri tapahtumat sijoittuvat eri ajanjaksoihin ja tarinan kehittyessä kokonaisuus alkaa mennä enemmän ja enemmän trillerin puolella, kun mustien operaatioiden kanssa kuuluukin. Pelin suurimmat käänteet toimivat niin hyvin että saisivat erään kauhupainotteisen räiskinnänkin kalpenemaan, sillä tässä pelissä eräs kokonaisuus on tehty merkittävästi paremmin ja pelaaja on paljon paremmin saatu huijattua mukaan. Harmillista onkin että tarinan loppuhuipennus jättää kylmäksi. Mitään isoa ja näyttävää yhteenottoa ei tule, kuten Call of Dutyn parhaissa peleissä yleensä on tullut. Nyt ei hirtetä Makarovia tai heitetä Shepherdia veitsellä silmään. Tällä kertaa kyseessä on paljon tylsempi luotikujaratkaisu ja cliffhanger lopetus jossa pelaaja ei voi edes tehdä mitään, vaikka saattaakin pystyä aavistamaan tilanteen ennalta. Tosin, vaihtoehtoinen lopetus tarjoaa myös toisenkin reitin.

Räiskinnän suhteen pelistä ei ole paljoa sanottavaa sillä se on sitä perus CoD tasoa. Räiskintä toimii ja pelaajasta riippuen suht ramboilevakin lähestymistapa voi toimia aika ajoin, mutta taktinen lähestymistapa on kuitenkin monesti se paras ratkaisu. Erityiset plussat kuitenkin lähitaistelutapoille joissa on kliseisesti sanottuna John Wick meininkiä. Näyttävyydessään ne ovat pelin huippukohtia tyylikkyydessään. Muutenkin peli tarjoaa juurikin sitä, mitä tämän pelisarjan peliltä voi olettaakin. Ammuttavaa riittää ja erilaisia aseitakin on, mutta monesti ne eivät merkittävästi eroa toisistaan, mitä nyt konekiväärit, haulikot ja pistoolit tietysti ovat toisistaan eroavia, mutta konetuliaseet ovat keskenään aika samankaltaisia.

CoD Black Ops: Cold War on parempi peli mitä siltä odotin. Kampanjan pelaajaa varsin äkkiä, mutta se on hyvin jaksotettu ja tarjoaa hyvää sisältöä erinomaisena trillerinä. Vaihtelua on juuri sopivasti ettei peli ala vaikuttaa tylsältä ja henkilöhahmot toimivat oikein hyvin. Paremmalla lopetuksella tämä kilpailisi oitis Modern Warfaren parhaiden kanssa CoDn ykköspaikasta, mutta tälläisenään, se ainakin kilpailee oitis Black Ops sarjan ykköspaikasta, hyvän tarinansa ansiosta. Mielekkään loppuhuipennuksen puuttuminen tosin syö merkittävästi pisteitä.


Yhteenveto

Mitä tulee Call of Duty sarjan Black Ops sarjaan, niin se ei ole paras alasarja, mutta siinä on osattu ottaa aikamoisia riskejä, joiden kautta kokonaiskuva on monesti sieltä yllätyksellisemmästä päästä. Pelattavuudessa se on hyvin selvä osa pääsarjaa sillä näyttäviä kohtauksia riittää, vaihtelevalla tasolla toteutettuja hahmoja riittää ja räiskintää todellakin riittää. Cold War on erinomainen osa sarjaa, tarjoten erittäin hyvän tarinallisen kokonaisuuden, vaikkakin vähän väljähtäneellä loppuhuipennuksella.

 

+ Juonenkäänteet

+ Räiskintä

 

- Pitkälti perushuttua vikoineen

- Kehno loppuhuipennus

 

Arvosana: 6,8

 

Erinomainen