RE8.jpg

Tervetuloa kylään, Ethan Winters


Resident Evil pelisarja etenee kauemmas ja kauemmas siitä, mitä parhaimmillaan on ja mitä se aluperin on ollut. Pelimekaniikoiltaan ja monilta ideoiltaan kokonaisuus pysyy kasassa ja kehittyy, mutta tunnelmallisesti ja tarinallisesti se pääajatus alkaa olla enää muisto vain, mistä syystä RE: VII ja nyt uusin peli Village, eivät enää edes tunnu todellisista Resident Evil peleiltä.




Pahan asukkaan kylä

Resident Evil: Village on hyvin uskollinen jatko-osa Resident Evil: Biohazardille joka myös nimellä Resident Evil VII tunnetaan. Nämä kaksi viimeisintä peliä ovat kuin eräänlaisia rebootteja sarjalle, koska tunnelmaa alkaa mennä jo todella kauas siitä, mitä se sarjan kulta-aikana on ollut. Omalla kohdalla olen vahvasti jo sitä mieltä, että näiden kahden viimeisimmän pelin kanssa, olisi pitänyt aloittaa kokonaan uusi pelisarja, koska nyt ollaan jo vahvasti yliluonnollisten elementtien parissa, eivätkä ne osat perustu enää tieteeseen, mitä aiempien pelien bioaseet ja zombit olivat. Tietysti tälläinen teknologialeikki nyt voi aivan hyvin luoda erilaisia ihmissusimaisia hirviöitä, sillä kuten on huomattu, aika moneen nämä kastiin mutatoituneet hirvitykset pelisarjassa mahtuvat. Silti sitä miettii että tarvitseeko Resident Eviliin mahduttaa kaikki mahdollinen klassiset monsterit kuten nyt ilmeisesti lykaanit ja vampyyrit. Toisaalta (ja nyt heitän teorian ilmoille) voisi ajatella, että Resident Evil on nyt saavuttanut sen pisteen, jossa ollaan multiverse tilanteessa. 7 ja 8 ovat omaa erillistä universumiaan samalla aikaa kun reboot RE (RE2 ja RE3) ovat omaansa ja sitten on tämä ensimmäinen pelisarja, johon myös elokuva Degeneration, Damnation ja Vendetta sijoittuvat. Tavallaan Final Fantasy sarja on mennyt selvästi tälläiseen multiversumiin, tai vaihtoehto historia tilanteeseen FFVII Remaken kautta. Tietysti Final Fantasy on tavallaan ollut alusta asti multiversumi, joten ei liene mahdoton ajatus, että nyt Resident Evil, olisi menossa enemmän siihen suuntaan.


Eetu Talvet ja Risto Punakenttä

Tarinassa seurataan aiemmasta pelistä tuttua Ethan Winterisiä joka Bakerien tontilla vietettyjen kauhunhetkien jälkeen on palannut vaimonsa Mian kanssa kotiin ja yhdessä he ovat saaneet tyttären. Rose on Ethanille kaikki kaikessa ja kun tytär sitten kaapataan, lähtee Ethan epätoivoisesti pelastusretkelle ympäristöön josta tulee vahvasti mieleen monet klassiset hirviötarinat aina Draculasta ja Wolfmanista alkaen. Keskiaikais-sävytteinen linna ja kylä ovat omiaan luomaan erityisen vahvan tunnelman kokonaisuuteen ja kun mukaan heitään iso joukko hirviöitä, niin paketti alkaa olla kasassa. Vaikka tarinassa seurataankin Ethanin matkaa kohti Rosea, niin mukaan mahtuu myös muitakin tarinaelementtejä jotka edetessään vievät enemmän ja enemmän koko pelisarjan monia sivutarinoita eteenpäin. Ethan on nyt paljon kykenevämpi taistelussa, mutta ei kuitenkaan ole samalla tavalla taistelukouluttautunut kuin monet muut pelin päähahmot ovat olleet. Tosin RE8:n monet tilanteet, ympäristöt ja asetelmat menevät vahvasti siihen suuntaan, mikä johtaa kohti RE4:n viitoittamaa tietä ja monella tavalla Village on paljon toiminnallisempi, nopeatempoisempi ja kehittyneempi mitä Biohazard oli.

Eräs valtava tarinallinen kysymysmerkki ja salainen valtti on kuitenkin ykkösressasta asti sarjassa mukana ollut Chris Redfield. Ennenkuin peli kunnolla edes alkaa, asetetaan pelaaja tilanteeseen jossa Chris vaikuttaa pelin mahdolliselta roistohahmolta alkupelin tekojensa vuoksi. Koska kyseessä on näinkin merkittävä hahmo RE tarinakokonaisuudessa, niin pakostakin miettii että mistä tässä kaikessa oikeasti on kyse. Chris on sarjan aikana muuttunut merkittävästi, kokenut monet ylä- ja alamäet mutta se mitä hän tällä kertaa on, on hyvin kaukana monista aiemmista tapahtumista, ainakin aluksi. Tällä kertaa Chris on tyylillisesti myös paljon lähempänä sitä, mitä hän sarjassa ollut RE5:sta asti. RE7 teki Chrisistä hyvin erilaisen hahmon ulkoisesti joten nyt on todella positiivista nähdä, että hän alkaa näyttää taas enemmän itseltään. Toisin kuin Ethanin kohdalla, Chrisin kanssa on takana niin paljon historiaa, että hänen kokonaistilannettaa miettii todella eri tavalla. Ethan on hahmo jonka kanssa voidaan tehdä vielä vaikka mitä varsin helposti, kun taas Chris on niitä hahmoja, jonka kanssa on aina tiettyjä odotuksia.

Chris Redfieldin painoarvoa pelin isossa kokonaisuudessa korostaa myös se, että hän on pelin kannessa ja tämän kuva-asettelun kautta kokonaisuudesta tuntuu, että Chris saattaa olla paljon isommassa roolissa pelissä, miltä aluksi vaikuttaa. Tämä on yksi niitä asioita joka todella houkuttaa katsomaan pelin kokonaan loppuun asti. Samalla aikaa pelin aikana myös alkaa nousta monia epäilyksiä siitä, että mihin tarina on oikeasti menossa, sillä on monesti aika riskaabelia touhua jos aletaan leikkimään sarjan perustajahahmojen kanssa. Tosin Chris on sen tyylinen hahmo, että hänen kanssaan monet vähän riskaabelimmatkin ratkaisut voisivat aivan hyvin toimia. Jill Valentinen kanssa ne ovat toimineet, mutta kuten Albert Weskerin kanssa on huomattu, jos asiat vedetään liian pitkälle, niin lopputulos voi olla harmillisen kaukana oikeasti tyydyttävästä lopputuloksesta. Mitä taas Ethaniin tulee, niin hyvissä ajoin tarinan aikana hänestäkin alkaa ajatella monia enemmän tai vähemmän kyseenalaisia asioita. 


Vampyyriamatsooni, Annabelle, äyriäisquasimodo ja Magneto

Kun ollaan selvitty alkujärkytyksestä, niin päästäänkin sitten osaksi toinen toistaan shokeerampia tapauksia joiden edetessä Ethanille tulevat kertaheitolla tutuksi pelin monet roistohahmot joista osa on ennen pelin ilmestymistä saanut valtavan fanikunnan. Kirjavasta roistojoukosta edukseen erottuu ehdottomasti lady Dimitrescu tyttärineen, mutta itse nostan myös jalustalle todella huvittavan, sekä kauhistuttavan riivatun nuken/nukkemestarin Angien/Donna Benevienton joka on kauhutunnelmallisesti se kaikista onnistunein, tietyllä huumorilla onnistunein ja ääninäyttelyssä onnistunein. Niin ja kyllähän psykokinesiaa käyttävä Karl Heisenberg ansaitsee paikkansa parrasvaloissa. Itseä tavallaan eniten nyppii se, että tässä ei ole sellaista alfa lykaania, oikeasti ihmissuden näköistä hirviöhahmoa. Vapaaehtoinen hirviöpomovihollinen on ehkä se mikä pääsee lähimmäs, mutta sekin on lähinnä tälläinen karvainen lykantrooppihirviö, joskis merkittävästi eläimellisempi. Hirviöhahmojen kanssa ei ihan päästä siihen mitä itse olisin toivonut, joskis eräs lohikäärmevivahteinen hirviöhahmo on pelisarjan hienoimpia ilmestyksiä. Muutoin monet isommat hirvitykset eivät ole sieltä mielikuvituksellisemmasta päästä ja useat ovat vieläpä kopioita toisistaan. Nämä näkyvämmät vihollishahmot ovat kokonaisuutena varsin hyvin tehtyjä ja pärjäävät varsin hyvin vertailussa monia muita klassisia RE hahmoja vastaan, osa paremmin osa huonommin. Esimerkiksi remake jatkumossa on todella pahasti vesitetty pari erinomaista roistohahmoa, ehkä kaikista pahiten Nicholai Ginovaeff, josta on onnistuttu karsimaan sitä tiettyä kylmää tyylikkyyttä ja harmillisesti ääninäyttely ja hahmon manerismit ja ilmeet ovat suurin syy tähän.

Tämä on yksi niitä kohtia jossa huomaa että varsin usein Resident Evil pelit ovat tarjonneet aika kahtiajakoisia roistohahmoja mistä tämäkin peli on hyvä esimerkki. Monesti hirviöhahmot toimivat paremmin, kuten X Tyrant, Nemesis, Garrador ja Ustanak. Nyt tarkoitan tälläisiä ihan persoonan saaneita roistohahmoja joihin on sidottuna vähän tarinaakin. Resident Evil 4:ssa ainoa oikeasti erinomainen roistohahmo oli Jack Krauser, mikä on todella vähän, sanotaan että kyllähän Bitores Mendez oli hyvä, mutta lopulta aika heikosti käytetty kun vertaa lähinnä ärsyttävään Ramon Salazariin (erittäin hyvin nimetty, huonosti käytetty ja toteutettu). Mutta nelosessa monet muut hirvitykset olivat aika hyvin tehtyjä, vaikka niiden joukossa monta aika huonoakin löytyi. Salvador ja Garrador ovat sarjan parhaimmistoa, kun taas "It" sarjan surkeimpia koskaan. RE5 ja RE6 eivät myöskään juuri loistaneet roistohahmoillaan (poislukien Albert Wesker/sarjan paras roistohahmo) mutta tekivät kelvollista työtä. Derek C. Simmons oli kliseisyydestään huolimatta ihan hyvä (vaikka tekikin Willliam Birkinit vähän uudella tavalla), kun taas Carla oli jotenkin todella oudosti ja puolivillaisesti tehty pääroisto. RE7:n Eveline oli erilainen ja oikein hyvä, kun taas Bakerit eivät niinkään. Tavallaan huvittavaa onkin se, että RE1-3 tarjoaa ehkä onnistuneimmat roistohahmot, kun ajattelee että muutoin ne pelit eivät pärjää RE4-6 peleille, todella karkealla vertailulla, koska jokaisella pelillä on puolensa tarinallisesti ja pelillisesti.

Ääninäyttelyn suhteen tilanne on suhteellisen kahtiajakoinen, mutta pääasiassa todella positiivinen. Tosin eräs asia näissä ääninroolivalinnoissa todella häiritsee, nimittäin se, että monet näyttelijät ovat tuttuja aiemmista peleistä, eivätkä kuullosta tarpeeksi erilaisilta. Chris Redfieldinä oleva Jeff Schine on ollut mukana mm. Marvel's Avengersissa kapteeni Amerikkana ja Walking Dead: New Frontierissa Javierina, mutta myös Resident Evil 3 Remakessa Carlos Oliverana. Jotenkin häiritsee että hän ei kuullosta merkittävästi erilaiselta. Tosin itse pidän viimeisimpiä remake pelejä uutena kaanoni Resident Evil multiversessä, jossa roolitukset ovat olleet ositttain osuvia, mutta samalla myös vähän heikosti tehtyjäkin. Menemättä siihen sen enempää, myös RE3 Remaken Nicholain roolissa ollut Neil Newborn on mukana tässäki pelissä Karl Heisenbergina ja kuullostaa myös vähän turhan samanlaiselta, joskis erilaisella aksentilla. Tosin, onhan mukana myös Nichole Tompkins (RE3 Remaken Jill Valentine), mutta sen verran sivuroolissa että sitä ei välttämättä edes huomaa samalla tavalla.


Bioaseet ja tiede sekoittuvat yliluonnollisuuteen ja taikuuteen

Yksi isompia juttuja tämän pelin kanssa omalla kohdallani on ollut siinä, että trailerit ovat maalanneet tästä tyylillisesti todella erilaisen. Village on tyyliltään huomattavasti yliluonnollisempi ja taikuuspainotteisempi kuin kaikki edeltäjänsä, mikä tekee siitä merkittävästi erilaisen kuin aiemmat sarjan osat. Tässä kohtaa on hyvä todeta, että kyllähän RE4 otti myös uudenlaisen suunnan siinä, millaisia vihollisia siinä oli aiempien pelien zombeihin verrattuna, joten suoraan ei tätäkään nyt kannata tyrmätä. Silti on hyvä korostaa, että RE tunnelma alkaa pikkuhiljaa muuttua, ehkä jopa kadota. Kokonaisuudessa on kuitenkin hienosti sellaisia asioita jotka tuovat nämä osat mukaan RE kaanoniin ja selittävät osan niistä. Mutta täytyy silti todeta että Heisenbergin kaltaiset tapaukset tuntuvat merkittävästi enemmän noituudelta, kuin tieteeltä. Tosin, tätäkin osaa voidaan tavallaan puolustella sillä, että monet asiat jotka yhteen aikaan tuntuivat taikuudelta, alkoivat tietyssä vaiheessa vaikuttaa paljon enemmän tieteeltä. Lopulta nämä kaksi asiaa saattavat olla enemmnä tai vähemmän yhtä.

Merkittävä osa pelin tyylissä on ehdottomasti nimikko Kylä. Tämä ränsistynyt asutuskeskittymä on vaatimattoman näköinen ja monet nykymukavuudet eivät ole vielä ehtineet tähän maailmankolkkaan joka on varmaan ollut enemmän tai vähemmäs eristyksissä. Ympäristö taas luo alueesta varsin monipuolisen vaikutelman sillä yhdellä suunnalla on vampyyrileidi Dimetrescun keskiaikainen linna, kun taas toisaalla on magneto Heisengergin tehdaskompleksi jotka ovat kuin eri aikakausilta peräisin. Tämän lisäksi eri alueet kylän ympärillä tarjoavat pelattavuudessa hyvin omanlaisiaan vivahteita. Benevienton kartano on kaikista erilaisin ja pelottavin, kun taas Dimetrescun linna tuo oitis mieleen vivahteita aiemmista RE peleistä. Jaksotus pelissä toimii erinomaisesti sillä kylä itsessään ei merkittävästi muutu, vaikka hieman avautuukin. Tiettyjä ylläreitä ja vapaaehtoisia haasteita tulee vastaan, mutta iso juttu on ehdottomasti siinä, miten hyvin eri alueet eroavat toisistaan. Vaikka metallitehdas on pelattavuudessa hyvin samanlainen kuin vampyyrilinna, niin tyylillisesti se on paljon enemmän body horroria, kun taas linna on paljon klassisempaa kauhua.

Loppuhuipennus pelissä on vähän kahtiajakoinen, tehden muutamia aika rohkeita, suhteellisen hyviä ratkaisuja, jotka kuitenkin samalla vähän menevät kyseenalaiseen suuntaan ja aiheuttavat lisää kysymyksiä. Äiti Miranda ei pääroistona yllä samalle tasolle kuin monet häntä aiemmin tulleet roistot tässä pelissä eikä millään pärjää vertailussa Albert Weskerin kanssa, mutta jos tehdään nopea vertailu RE4:n Osmund Saddleriin, niin siinä tapauksessa tilanne on oitis vähän erilainen. Mirandassa on potentiaalia, mutta lopputulos ei juuri käytä sitä ja saa hänet vaikuttamaan jotenkin alikehitetyltä hahmolta huomioiden miten suuri hänen merkityksensä on koko pelisarjalle. Lisäki loppupuolella paljastuu monia todella isoja käänteitä ja yllätyksiä joista valta osa on niin ennalta-arvattavia ettei mitään rajaa, mutta se miten peli on jaksottunut, shokeerannut ja yllättänyt ennen tätä loppuhuipennusta, toimii paljon paremmin. Vaikka monet käänteet ovat ennalta-arvattavia, niin ainakin ne käyvät todella hyvin järkeet ja pitävät paketin hienosti kasassa. Eivätkä ne edes olleet kovin kaukana siitä, mitä itse arvelin tilanteen todellisuudessa olevan. Kun tarinan monet salaisuudet paljastuvat, niin kokonaisuudesta tulee vähän outo vaikutelma, varsinkin alun tapauksessa, etenkin sen yliampuvuuden kanssa, mutta kaikkeen on lopulta todella hyvä ja toimiva syy.



Family.jpg?1627588326

Perhe jonka rinnalla Bakerit kalpenevat täysin



Resident Evilien joukossa

Yksi iso juttu pelien kanssa, jotka ovat osa pitkään jatkunutta sarjaa, jossa toinen toistaan parempia pelejä, on se, miten hyvin peli pärjää vertailussa monien muiden kanssa. Alkuperäinen RE2 on ohjattavuudessa aivan karmea, mutta tarinassa ja ideoissaan todella hyvä, siitä syystä saman pelin remake ei toimi niin hyvin kuin se voisi, koska siinä tarinankerronnassa ja kahden sankarin matkassa, ei ole samaa syvyyttä, vaan peli tuntuu aika halvasti/nopeasti tehdyltä peliltä, josta puuttuu se sydän (niin ja Clairen hiustenväri on väärä). Resident Evil 5 taas on siinä pisteessä että se on muutoin erittäin hyvä, mutta sen ohjattavuudessa tuntuu jo se PS3:n epätarkkuus, kun vertaa samankaltaisiin PS4 peleihin. RE4 ja 6 ovat aivan omaa luokkaansa, sarjan ehdotonta huippua, kun taas heikon ohjattavuuden vuoksi vanhimmat pelit sarjasta, eivät pärjää enää vertailussa. Mihin Village sitten mahtuu? Se on RE7:n tavoin hyvin erilainen ensimmäisen persoonan kuvakulmallaan ja RE7 on suht keskiverto RE peli. Mutta RE8 tuntuu monella tavalla RE4:n uudelta tulemiselta, monien ratkaisevien parannuste ja ideoiden ansiosta.


Poimintoja menneisyydet ja ideoita tulevaa ajatellen

Pelattavuus on REVII:n pelaajille hyvin tuttua, muutamilla pienillä lisillä. Ensimmäisestä persoonasta kuvatussa toiminnassa Ethan pystyy muutamiin perusliikkeisiin ja taktiikoihin, joita hahmo pienoinen kehitys sitten vähän parantaa. Räiskintä on kuitenkin se, missä pelin todellinen sydän on. Tietysti kauhu on tarinallisesti merkittävässä osassa, varsinkin muutamissa kohdissa peliä, mutta itse koen että RE8 on RE4:n tavoin merkittävästi enemmän toimintapeli ja hyvä niin, sillä itse pidän enemmän juurikin sen tyylisistä RE peleistä. Tosin täytyy myös todeta, että tässä pelissä on muutamia koko sarjan groteskeimpia hetkiä ja ahdistavimpia tilanteita joten pakostakin tämän pelin on miellytettävä sarjan monia faneja. En nyt suoraan sanoa että tämä on onnistunein yhdistelmä kauhua ja toimintaa sillä RE2 Remake, RE: Revelation 2 ja RE4 tekivät sen todella hyvin. Puhumattakaan että kauhua ja toimintaa on niin monenlaista.

Kuinka mielekästä tämä kaikki sitten on? Jos otetaan vertailukohdaksi edeltäjä, Resident Evil VII, niin merkittävästi mielekkäämpää. Village ottaa paljon toimintahakuisemman lähestymistavan metroidvania vivahteisella kylän avautumisella ja erilaisilla teemoilla, riippuen siitä, että missä päin ollaan liikkeellä. Vaikka kylässä onkin tiettyjä paikkoja joihin ei heti pääse, niin mikään avoin pelimaailma ei ole kyseessä. Pelin alueet käydään läpi järjestyksessä ja pääasiassa suoraviivaisesti kuten monesti aiemminkin ja kun kerran poistuu linnasta, ei paluuta enää ole ja sama pätee muihinkin selvästi erilaisiin alueisiin. Tämän lisäksi kylä muuttuu kerta toisensa jälkeen, lähinnä siten, että tiettyjä lisähaasteita avautuu pelaajalle. Tällä kertaa aseiden painoarvo kuitenkin kasvaa, niitä pystyy virittelemään ja Ethanilla on apunaan paikallinen kauppias, Duke. Tämä laardikasa on kuin RE4:n mystinen merchant, joskis merkittävästi erilainen. Duke tarjoaa viisauksiaan, heittää satunnaisia kommentteja ja vitsejä sekä ostaa ja myy hyödykkeitä. Duke on helposti pelin hyödyllisin hahmo, sillä parannellut aseet voivat ratkaisevasti muuttaa tilannetta pelaajan eduksi monissa tiukoissa tilanteissa. Aseiden parantelu on kallista puuhaa mutta onneksi erilaisia aarteita on kaikkialla ja Duke on enemmän kuin halukas ostamaan kaiken mitä pelaaja haluaa myydä.

Ethan on myös varsin näppärä käsistään sillä hänen kykenee myös valmistamaan monia hyödykkeitä kentistä löytämillään tarvikkeilla. Tavaraluettelon ja resurssien hallinta on erittäin tärkeää pelissä pärjäämisen kannalta. Tällä kertaa pelaajan tavaraluettelo on merkittävästi kattavampi kuin koskaan aiemmin, sillä harvoin tulee vastaan tilanteita, että jotakin ei pystyisi poimimaan. Reilua on varsinkin se, että myytävät tavarat ja resurssit eivät vie tilaa, vaan tilaa vievät pääasiassa aseet, ammukset ja muut vastaavat tavarat. Village on monien mekaniikkojen suhteen vienyt pelisarjaa merkittävästi eteenpäin edeltäjästään sekä pelattavuudessa että tarinassa. Monella tavalla Village tuntuu toimintapainotteisemmalta, mutta se ei unohda niitä tunnelmallisempiakaan hetkiä. Tavallaan rasittavaa on pääasiassa se kaikkea ei voi organisoida mieleisekseen, mikä tarkoittaa että kun tietty tavara on palvellut tarkoituksensa, sitä ei heitetä pois, vaan se jää tavaraluetteloon. Myös tietyt asiat pitää tehdä ns. Pidemmän kaavan kautta ja joskus toivoisi kylään vieläkin enemmän oikoteitä muutamiin avainsijainteihin joihin pääsee saatuaan sen ratkaisevan avaimen. Pelissä on muutenkin useita erilaisia hidasteita joista osasta pääsisi helposti jos tietyt animaatiot voisi ohittaa tai jos monet tilanteet etenisivät nopeammin.


Uudelleenpeluuarvoa oikeilla houkuttimilla

Useasti Resident Evil pelien kanssa uudelleenpeluuarvo ei ole sieltä huonoimmasta päästä sillä vaikka todella monet pelit ottavat sen joko itsestäänselvyytenä tai eivät vain piittaa siitä yhtään. Resident Evilien kanssa uudelleenpeluuarvo voi tulla monista syistä ja Villagen uudelleenpeluuarvo tulee vähän samalla tavalla kuin Resident Evil 4-6 sekä 3 remake, eli tässä on useampi erinomainen lisävivahde joka todellakin houkuttaa pelaamaan pelin uudestaan ja uudestaan. Tietyt jutut ovat pelin omia, kun taas monet ovat muiden esittelemiä. Mukana on RE4 tyylisesti aarteita joiden avulla hankkia lisää rahaa jotta voi hankkia parempia aseita tai päivittää jo hankittuja. Pelissä on haasteita joita suorittamalla voi saada pisteitä joilla avata lisää tavaraa peliin, kuten RE6 tyylisesti loputtomat panokset aseisiin. Vivahteita riittää ja RE8 ottaa juurikin oikeita poimintoja sieltä täältä, sillä aseiden kanssa riittää kokeiltavaa, päiviteltävää ja leikittävää. Loputtomien panoksien hankkimisen edellytysenä on huippuunsa viritetty ase joka esimerkiksi Wolfsbanen kanssa käy todella kalliiksi, mutta on sen arvoista.

Uudelleenpeluuta tuovat myös monet pelin haasteet, jotka ovat aika uusi juttu. Haasteina on X määrä tappoja ylipäätään, X määrä tappoja tietyllä asetyypillä ja X määrä valmistettavaa hyödykkeiden muodossa. Haasteisiin kuuluu myös pelin pelaaminen läpi useamman kerran, mahdollisesti eri vaikeustasoilla, rajallisella lääkintätarvikkeiden käytöllä tai erittäin nopeasti. Tiettyjä varjopuolia tälle pelityylillä kuitekin on, sillä tietyt osuudet pelissä käyvät todella tylsiksi, kun niitä joutuu pelaamaan uudestaan ja uudestaan, että pääsee kiinni siihen hyvään tavaraan. Pelin intro on useamman pelikerran jälkeen lähinnä hidaste, mutta myös ensimmäiset tunnelmalliset hetket matkalla kylään, käyvät todella turhauttavaksi koska niitä ei voi juuri nopeuttaa, eikä niissä ole uusilla pelikerroilla mitään yllätyselementtejä.

Mercenaries minipeli tekee myös paluun, mutta erilaisena tapauksena kuin Resident Evil 6:ssa. Tällä kertaa mukana on Raid minipelivivahdetta, joten nämä kaksi tavallaan samanalaista, mutta kuitenkin erilaista minipeliä yhdistyvät. Peli kulkee Mercenaries nimellä, mutta omalla kohdalla se kuitenkin tuntuu enemmän Raid tilalta. Iso syy on siinä, se suoraviivaisuus. Pelaaja etenee putkessa, tappaen vihollisia matkallaan kohti loppua. Siinä samalla yritetään pitää yllä combomittaria parempien pisteiden toivossa. Tämä ei ole missään nimessä huono pelitila, mutta itse en FPS muodossa vain siitä samalla tavalla irti mielekkyyttä, mitä kolmannan persoonan toiminnassa. Resident Evil 6:n Mercenaries on edelleen oma suosikkini, vaikka RE4 ja RE5 tekivätkin sen myös erittäin hyvin eikä RE: Revelations 2:n Raid tilassakaan mitään isompaa naputtamista ole. Itse pidän näistä kahdesta minipelistä, myös tässä pelissä, mutta se ei vain tunnu niin hyvältä, mitä se on ollut aiemmin.


Resident Evilin uudet suunnat

Ehkä se näkyvin heikkous pelin kanssa on siinä, että se alkaa olla jo todella kaukana siitä, mikä tuntuu oikeasti siltä Resident Evililtä. Tässä kohtaa otetaan samanlaista harppausta mitä Resident Evil 4 aikoinaan otti (taas eräs tapa jolla RE8 on kuin RE4) kun on zombivirus vaihtui parasiitteihin. Tällä kertaa jatketaan samanlaisella teemalla mitä RE7:ssa jo aloiteltiin, nyt vain otetaan uudenlaisia vaikutteita. Lykantrooppityylinen idea on askel suoraan kohti huomattavasti klassisempaa kauhutunnelmaa hyvin todenmukaisella pohjalla. Lykantroopit eivät kuitenkaan ole sama asia kuin ihmissudet, mikä tämän pelin kohdalla todella nyppii itseäni, ei siis se että peli kutsuisi niitä ihmissusiksi, vaan se että tietämättömät tuppaavat kutsumaan niitä siksi kaikkialla. Tämä folklore pohja pelin monissa hahmoissa on omiaan tekemään tästä osasta merkittävästi erilaisen kuin monet muut, eikä se nyt suoraan huono asiakaan ole. Tarpeeksi kauan kun Resident Evil sarja etenee, niin vastaan tulee varmaan lopulta kaikkea mahdollista. Kyllähän tässäkin pelissä ehditään nähdä jo lohikäärmemäisempääkin hirviötä, joka on sarjan alusta asti ollut vain ajan kysymys.

Se miten hyvin tälläinen uusi suunta toimii, on kyseenalaista. Tietysti tiede pystyy muutatioilla ja ties millä muilla tavoilla luomaan vaikka mitä, mutta monet tämän pelin puolet ovat sellaisia, että niissä aletaan olemaan jo todella kaukana siitä, mistä kaikki alkoi, eli siitä tieteestä ja tämä alkaa mennä näkyvämmin jo noituuden puolelle. Mutta kun jo totesin, ehkä tämä on juurikin se asia, mistä tiede on saanut alkunsa. Se mitä joskus pidettiin noituutena, voidaan myöhemmin pitää tieteenä. Lisäksi kun tälläkin kertaa pelataan Ethanilla, niin asetelma on oitis erilaisessa suunnassa mitä se on ollut monien muiden hahmojen kanssa. Siinä missä Leon ja Claire esimerkiksi ovat pääasiassa oleet tekemisissä virusten aiheuttamien mutaatioiden kanssa, on Chris käynyt läpi paljon kattavamman kirjon, johon nyt mahtuvat myös nämä taikuusvivahteisemmat olennot.

Omalla kohdalla erityisesti tuntuu että äiti Miranda on nostettu jotenkin aivan liian suureksi tekijäksi koko pelisarjan tarinallisessa kokonaisuudessa, ottaen huomioon että tämä on ensimmäinen peli jossa hän on oikeasti osana sarjaa. Oswel Spencerin tapauksessa kaikki oli suhteellisen hyvin hallinnassa ja tietysti hänenkin piti saada "raaka-aineet" viruksiin jostakin, mutta se että Miranda on nyt se jokin, tuntuu aivan liian vähän käytetyltä ja aivan liian nopeasti poistetulta osalta isoa kokonaisuutta. Puhumattakaan että Mirandan tapauksessa taikuudella on merkittävä osa kokonaisuudessa mikä menee kauemmas ja kauemmas sellaisesta perinteisestä RE:stä. Miranda olisi ollut ihan hyvä osa tarinallista kokonaisuutta jos hänestä ei olisi nyt yritetty tehdä avainhenkilöä miltein kaikkeein. Tässä on vähän tälläistä hosumishenkeä jossa yritetään hyvin äkkiä tehdä asioita ja yhdistellä asioita. Eritsen paljon tuntuu että tässä ollaan menossa tilanteeseen jossa tiede ja taikuus ovat yksi ja sama asia, ainakin tietystä persepktiivistä. Vaikka Miranda onkin kelvollinen pääroisto, niin se että hän on kaiken pahan alku ja juuri, tuntuu todella heikosti tehdyltä idealta. Jokin alkuvoima tai erityisen harvinainen kasvi tai horroksessa elänyt virus tms, olisi paljon toimivampi ratkaisu. Samalla aikaa on tietysti mahdollisuutta, että tätä osaa rakennetaan pidemmälle jollakin tavalla, kuten Mirandan taustatarinalla.




Yhteenveto

Asukas Paha: Kylä on erittäin hyvä osa Resident Evil sarjaa. Itse pidän edelleen kiinni siitä että Resident Evil 4 on koko pelisarjan paras ja Resident Evil 6 on hyvin lähellä sitä. Mutta Village yltää kuitenin kisaamaan monista kärkipaikoista sillä vaikka Resident Evil 2 ja 3 Remaket olivat todella hyviä pelejä, niin ne jättivät niin paljon toivomisenvaraa, että kyllä Village saa siinä oitis jalansijaa, sillä Villagen kohdalla mahdolliset odotukset ovat ylittyneet. RE7 jää RE8:n kanssa kisatessa selvästi taka-alalle ja vertailu RE5:n kanssa, onkin jo sitten huomattavasti haastavampaa, sillä vitosen kanssa tuo ikä hieman tuntuu ohjattavuudessa.

Resident Evil 8 on monella tavalla erinomainen peli, ei epäilystäkään. Se yhdistää todella hienosti toiminnan ja kauhun yhtenäiseksi ja hyvin jaksotetuksi paketiksi jossa näkyvät RE4:n vaikutteet ja monet parannukset mitä RE7:sta on tehty. Tiettyjä asioita jää kaipaamaan, mutta loppuviimeksi tämä on merkki lupaavasta tulevaisuudesta, mitä tulee Resident Evil pelisarjaan.


+ Toiminnan mielekkyys ja kattavuus

+ Erinomainen tunnelma ja tyylikkyys

+ Eri alueiden erilaiset vivahteet ja ideat

+ Todella hyvä ja jaksotus

+ New Game Plus ja bonukset


- Tuntuu menevän aika kauas RE:stä

- Aika ennalta-arvattava tarina

- Pääroiston osa isossa jatkumossa

- Paljon hidasteita


Arvosana: 8,6


Fantastinen


Wolfhounds.jpg?1627588355

Chris Redfieldin susikoirat