Monien pelien tapauksessa se ulkoasu on se mikä "myy" pelin, mutta joka yksin ei kanna peliä loppuun asti. Monesti olen itse huomannut että lauantaiaamujen piirrettyjä muistuttavat pelit, voivat olla niitä suurimpia yllättäjiä, sillä värikkäissä ja lapsillekin sopivissa peleissä vaihtelua voi olla juuri sillä tavalla kuin lauantaiaamujen piirretyissä on ollut vuosien varrella.

 

 

 

Värikkyyttä ja tyylikkyyttä monellakin tavalla aihepiiristä ja tyylistä toiseen. Joskus kyseessä on astetta vanhemmille lapsille tarkoitettua mättöä ja joskus selvästi pienemmille tarkoitettua. Yhteistä on kuitenkin se tietty värikkyys ja tyylikkyys joka tuo peliin sellaisen omanlaisensa tyylin ulkoisesti.




Pawsome Pack pitää sisällään ei yhtä vaan kaksi Cat Quest peliä joista kummassakin on samanlainen pelattavuus, mutta jotka ovat parilla tavalla varsin erilaisia. Tällä kertaa Sattumat alkavat siis Double Feature tyyliin.

 

 

Itse tiesin ensimmäisen Cat Questin koska olin pelannut demoa siitä, mutta toisesta pelistä en ollut tietoinen ennekuin tämä paketti osui kohdalle. Ykkösen pelasin itsekseni mutta kakkosen kaksinpelinä ja täytyy sanoa että ehkä juuri tästä syystä, kakkonen on se peli joka on parempi näistä kahdesta.


Cat%20Quest.jpg?1614726563

Pop kulttuuriviittausta täyttämä retki fantasiamaailmassa

 

 

Cat Quest - Kissaretki

Peli ei näytä juuri miltään erikoiselta, eikä se monella tavalla olekaan. Se kuitenkin on pelattavuudeltaan todella jämpti ja mitä enemmän peliin pääsee sisään, niin sitä koukuttavammalta se tuntuu. Huumorin kukka kukkii jatkuvasti ja tekemistä pelissä on aika kattavasti.  Cat Quest on sellainen tapaus jolta ei suoranaisesti odota yhtään mitään, varsinkaan olen itse enemmän koiraihminen. Mutta tapa jolla peli on loppuviimeksi koottu, on hyvin onnistunut, vaikka se onkin siinä mielesäs huonoa retroa, että sitä luettavaa on pelissä aivan liikaa. Vaikka, sitä on moniin japsiropeihin verratuna aika säännöstellysti.

 

Kissojen Valtakunta

Asetelma on juurikin niin eeppinen kuin voi arvatakin. Yksi kissa lähtee taisteluun pahaa valkoista kissaa vastaan ja hänen tehtäväkseen tuleekin nujertaa kolme mahtavaa lohikäärmettä. Elikkä ei mitään pikku retkeä vaan eeppinen taistelu siintää horisontissa alusta asti. Tarina ei ole se kaikista erikoisin, vaikkakin lopussa mukaan saadaan pari hyvää käännettä sekoittamaan kaikki. Seikkailun alussa pelihahmo saa oppaakseen suulaan henkiolennon jolta pelihahmo ei sitten tulekaan saamaan suuvuoroa. Erilaisten vihjeiden ja opasteiden kautta sitten lähdetään sitten matkustamaan ympäri luolastojen, kylien, metsien, vuorien vesistöjen ja hirviöiden täyttämää maailmaa. Pelin isoimpana rajoittajana toimivatkin viholliset joiden taso on alusta asti hyvin kiveen kirjoitettu. Tämä tarkoittaa sitä että tietyillä alueilla on oitis niin vahvoja vihollisia että ne tappavat pelaajan yhdellä osumalla. Tämä pakottaa kehittämään hahmoa pikkuhiljaa mikä tapahtuu tuttuun tapaan tehtäviä tekemällä.

Pelimaailmana toimiva varsin laaja manner Felingard saarineen on täynnä sivutekemistä ja eri tasoisia luolastoja. Luolastot ovat monesti varsin lyhyitä, mutta aarteita ja haasteita riittää. Jos pelissä haluaa tehdä kaiken, niin se kysyy paljon aikaa, sillä vaikka pelihahmo kehittyy varsin nopeasti, niin haasteet eivät pelistä kovinkaan pian lopu. Lopu eivät äkkiä myöskään sivutehtävät, sillä kylissä on useita eri tehtäviä jotka muodostavat tehtäväkaaren jonka aikana saavutetaan erilaisia asioita ja avataan mahdollisesti uusia kykyjä. Vasta aivan pelin loppupuolella pelihahmolla on kaikki tarvittava viimeiseen taisteluun. Tai sitten kaikkien paikkojen saavuttamiseen. Tiettyihin paikkoihin nimittäin täytyy ylittää vesistöjä ja joihinkin paikkoihin pääsee vain lentämällä.

Riippumatta siitä että missä kohtaa karttaa matkustaa, niin sellainen tietty humoristinen ja letkeä tyyli säilyy. Vastaan tulee paljon kevyellä mielellä tehtyjä tehtäviä joissa viljellään erilaisia popkulttuuriviittauksia. Peli itsessään on kuin selvä Dragon Questin parodiaversio kissamaisilla sanaleikeill ja kyllähän vastaan tulee myös Cara Loft niminen kissa joka pukeutuu aivan kuin eräästä pelisarjasta tuttu Lara. Sanaleikit ovat pääasiassa aika kissamaisia, sillä Felingard on kissojen kuningaskunta kun taas Lupusin keisarikunta on koirien aluetta.

 

Simppelillä tavalla monipuolinen

Peli on sieltä selkeimmästä päästä pelata ja mitään isompia jumipaikkoja ei tule. Tämä johtuu siitä että aina löytyy nuoli joka näyttää että mihin aktiivisessa tehtävässä pitäisi mennä. Mitään tekstiäkään ei tarvitse juuri lukea sillä eteenpäin pääsee todella nopeasti ja lähemmäs aina päämääränä on joko löytää ja jutella henkilölle X, tai mahdollisesti tappaa x määrä vihollisia. Pääosa tekemisestä pelissä on vihollisten mätkimistä ja paikasta toiseen liikkumista, mikä onnistuu pelin edetessä helpommin ja helpommin. Tästä kaikesta saadaan kuitenkin oikeilla ratkaisuilla tehtyä yllättävän koukuttava kokonaisuus. Yksi iso syy tähän on se, että pelihahmo kehittyy varsin nopeasti, mikä kannustaa jatkamaan.

Todella suuri osa pelin mielekkyyttä tulee myös kattavasta määrästä varusteita, jotka kaikki tuovat mukanaan tietynlaisia bonuksia. Miekka tuo hyökkäsvoimaa lyömiseen kun taas taikasauva tuo taikavoimaa loitsuihin. Velhon vetimet tehostavat taikomista kun sotilaan haarniska auttaa kestämään enemmän vahinkoa. Erilaisia vaatteita ja varusteita ei ole aivan tuhotonta määrää, mutta juuri sen verran erilaisia että peliin saa omanlaisensa vivahteen. Yhtenä osana tässä toimii mekaniikka jossa jo omistetut varusteet voimistuvat, jos pelaaja kerää niitä lisää. Tämä tosin johtaa harmillisesti siihen, että monesti pomovihollisista saatavat ns. Uniikit aseet eivät vain pärjää vertailussa useamman tason korkeammille perusaseille.

Pelityylejä on muutamia erilaisia, riippuen siitä että mihin ominaisuuksiin haluaa panostaa pelissä. Pelihahmo aloittaa siten että pystyy lyömään ja tekemään väistöliikkeen. Näillä pääsee alkuun, mutta hyvin pian mukaan heitetään loitsuja, joita tosin myös vihollisetkin tekevät. Itse tosin huomasin että jo ensimmäinen loitsu on sitä tasoa että sillä pärjää aivan hyvin aivan loppuun asti. Taistelu on varsin simppeliä ja toimivaa oikealla ajoituksella toimivaa mättöä. Erilaisilla vihollisilla on erilaiset ajoitukset tuomassa vaihtelua, mutta pelattavuus ei merkittävästi kehity pelin edetessä, vaikka erilaiset loitsut tuovatkin lisää vaihtelua.

 

Kyllähän tämän nyt kerran pelaa

Cat Quest on kokonaisuutena ihan ok, mutta se ei ole ihan sitä tasoa että sen parissa viihtyisi merkittävästi päätarinan jälkeen ja siihen pisteeseenkin pääseminen alkaa tietyssä vaiheessa todella puuduttaa. Yhtenä isona ongelmana pelissä on se, että todella merkittävä osa kokonaisuutta on jatkuva ympäriinsä ravaaminen. Kun tehtävä aloitetaan, niin monesti kyseessä on pitkä juoksu jonnekin ja sieltä sitten taas pitkä juoksu jonnekin muualle. Siinä ohessa mahdollisesti tapellaan, mutta juoksemista pelissä on paljon ja kokoajan. Tämä on juurikin sellaista puuduttavaa settiä johon kyllästyy erittäin helposti, mutta ainakin pelissä on selvä suunta, koska nuoli näyttää hyvin selvästi että mihin pitäisi mennä eikä pelaajalta vaadita oikeastaan minkäänlaista isompaa aivotyöskentelyä. Plussaa on tietysti sekin että huumoria pelistä löytyy.

Mutta tässä tullaankin pelin toiseen isoon heikkouteen, joka voi olla todella luotaantyöntävä, nimittäin se tekstin määrä. Tässä pelissä on turhauttavan paljon luettavaa. Siis mitään ei tarvitse lukea jos ei halua koska peli on hyvin selkeä etenemisen kanssa. Kaiken tekstin voi vaikka skipata ja silti pelissä pääsee eteenpäin aivan hyvin. Tosin mahdollisuus kannattaa antaa koska hauskaa settiä löytyy eikä se tekstivalli nyt ole ihan sitä luokkaa mitä monissa RPG genren tuotoksissa usein on.

Kissaretki on sellainen peli että sen parissa viihtyy sen kerran mutta uudelleen tätä ei juuri tule pelattua koska niin kiinnostava peli ei ole kyseessä ja vaikka toiminta hauskaa ja helppoa onkin, niin tässä pelissä ei ole juurikaan sellaisia asioita jotka todella houkuttaisivat tavallista enemmän. Kiva pelihän tämä on, mutta aika pian unohtunut sellainen.


Yhteenveto

Kissaretki on ulkoasultaan veikeä, tyyliltään humoristinen ja pelattavuudeltaan simppeli. Juurikin sellainen kokonaisuus joka toimii varsin hyvin. Tietysti pelissä on vähän turhauttavasti lukemista ja monet sivutehtävät ovat paikasta toiseen juoksemista, mutta dialogi on monesti todella hauskaa ja peli etenee myös varsin nopeaa tahtia. Pelattavuus on sopivan jämptiä ja muuttujia on juuri sen verran että peli ei oitis käy tylsäksi, vaan tarjoaa jopa vähän mahdollisuuksia tehdä hahmosta omanlaisensa. Tarinassakin on pari näppärää käännettä ja paljon kissa aiheisia sanaleikkejä.

 

+ Huumorintäyteinen asenne

+ Simppelillä tavalla toimiva taistelu

+ Värikäs ja veikeä ulkoasu

 

- Paljon ympäriinsä ravaamista

- Paljon luettavaa

 

Arvosana: 6,0

 

Hyvä


Cat%20Quest%20II.jpg?1614726564

Juuri oikeilla tavoilla kehittynyt jatko-osa

 

 

Cat Quest II - Kissaretki 2: Kaksin aina kaunihimpi

Jatko-osia on kahdenlaisia. Niitä jotka pyrkivät vain tekemään kaiken samalla tavalla kuin edeltäjä, pyrkien siis tarjoamaan samaa sisältöä, ehkä muutamilla uusilla jutuilla. Sitten on niitä jotka pyrkivät näkyvästi kehittämään tuttua kaavaa. Cat Quest II:n tapauksessa on haastavaa sanoa että kumpaan kallistutaan enemmän. Muutoin vastaus olisi selvästi ensimmäinen, mutta eräs asia tästä pelistä löytyy, joka todellakin kallistaa enemmän jälkimmäiseen, nimittäin tässä pelissä on moninpeli. Kaksi pelaaja voi yhtä aikaa ottaa osaa seikkailuun, kun ykköspelissäkin mainittu koirien keisarikunta tulee näkyväksi osaksi tarinaa.

 

Kuin kissat ja koirat

Pelissä päästään hyvin nopeasti kiinni toimintaan ja tarinaan sillä mitään laajoja taustoituksia ei tehdä. Peli ei mitenkään erityisesti sitoudu ensimmäiseen peliin sillä viittauksia on aika vähän ja pelihahmolla ei ole ykköspelin lopussa olevia ominaisuuksiakaan. Henkiolentomainen pallero alkaa höpöttää hyvin äkkiä kun peli alkaa ja pelaa ottaa ohjattavakseen sekä ykköspelistä tutun kissan, että uuden pelihahmon, valkoisen koiran. Yhdellä napilla voi vaihtaa näiden kahden pelihahmon välillä ja mahdollisuutena on myös moninpeli. Erittäin nopeasti tulee kuitenkin vastaan yksi suuri heikkous pelissä, nimittäin se, että ykköspelaaja on aina kissa ja kakkospelaaja on aina koira, eivätkä pelaajat voi valita että kumpi ovat. Itse pelasin koko pelin moninpelinä, mutta olisin halunnut olla koira. Mitään varsinaista väliä hahmolla ei ole koska kumpikin hahmo voi käyttää kaikkia pelin aikana vastaan tulevia aseita, vaatteita ja taikoja.

Peli sijoittuu samaan maailmaan kuin ykköspelikin, mutta tällä kertaa pelimaailmassa palloillaan kissojen kuningaskunnan ja koirien keisarikunnan välillä. Pelimaailma ei ole merkittävästi isompi kuin ykköspelin ja paikkapaikoin tuntuu että se saattaa jopa olla pienempikin. Tarinallisessa mielessä idea on hyvin selkeä. Kissojen ja koirien valtakunnissa on kummassakin tyrannimainen sotaherra joka pitää rautaisella otteella kuria. Tarkoitus onkin sitten nujertaa molemmat jotta pelihahmoina olevat kaverukset saisivat valtaistuimensa takaisin. Päätehtävät etenevät todella hyvää vauhtia, mutta sivutehtäviä avautuu pelin aikana varsin paljon ja lääniä riittää tutkittavaksi, kunhan käyttöönsä saa vähän lisää temppuja ja taso nousee, sillä tietyillä alueilla saa varsinkin aluksi, erittäin äkkiä erittäin pahasti turpaansa.

 

Oikeilla tavoille eteenpäin menevä jatko-osa

Cat Quest II on hyvin selvä jatko-osa, se on pelattavuudessa todella lähellä ykköspeliä ja nämä kaksi peliä ovatkin aivan samasta puusta veitsettyjä. Isoin juttu mikä todella erottaa nämä kaksi, on kahdessa pelihahmossa ja sitä kautta moninpelissä. Varusteita on vähemmän kuin viimeksi eikä aseitakaan ole läheskään yhtä paljon kuin viimeksi, mikä on kyllä merkittävä heikkous. Edellisessä pelissä oli erilaisia kypäriä paljonkin ja niiden kautta peliin saatiin oikeasti erilaisia mahdollisuuksia hahmon tehostamiseen. Tuntuu että tällä kertaa on paljon enemmän panostettu siihen, että aseita ja varusteita on vähemmän, mutta tähän on sentään selvä syy.

Sen sijaan että tavaraa olisi enemmän, niin nyt ideana on selvästi enemmän se että kahdesta pelihahmosta toisesta tehdään taistelija ja toisesta taikuri. Monissa varusteissa on todella selvästi esillä se, että ne lisäävät lyömävoimaa ja toisissa taas se, että ne lisäävät taikavoimaa. Sama pätee myös varusteisiin. Tässä mielessä pelissä on selvempi fokus ja kantavat ideat toimivat huomattavasti paremmin. Vaikka varusteita onkin vähemmän, niin niissä on kuitenkin tiettyä variaatiota. Lyömäaseissa on nopeita ja hitaita aseita ja taikasauvoissakin on selviä eroja. Myös aseiden päivittäminen on merkittävästi helpompaa ja varsin selkeämpää. Viimeksi oli aikalailla tuurista kiinni että mitä tavaraa saa käyttöönsä ja mistä varusteita tulee hyviä, tällä kertaa voi valita että mitä tarvikkeita päivittää, mikä mahdollistaa paljon enemmän sen, että hahmoista saa oikeasti omanlaisiaan.

Pelattavuudessa peli ei kuitenkaan kehity juuri minnekään, vaan luolastojen tutkiminen, sivutehtävien tekeminen sun muu pelaaminen, on aivan samanlaista kuin viimeksikin, mutta kahdella hahmolle, jolloin ei tarvitse vaihtaa kaikkia varusteita, jos haluaa pelata vähän eri tavalla, mikä on oikea suunta kehittyä. Tavallaan olisi hauskaa että vaihtelua olisi enemmänkin, mutta kyllähän sen ymmärtää että tälläisen pelin kanssa pyritään kehittymään askel askeleelta. Tunnelmallisesti ei ole menty minnekään, mikä on hyvä asia, sillä huumoria riittää ja sellainen rento tyyli on edelleen vahvasti läsnä.

 

Kyllähän tämänkin nyt kerran pelaa

Tässäkin pelissä on olemassa New Game+, tai no, Mew Game +, mutta itse en ainakaan siihen paneutunut sen enempää, sillä aivan kuin ykkösenkin kanssa, tämänkin pelin kanssa kokonaisuus on hyvin vahvasti aivan samanlaista tavaraa ja sitä kautta pelin kanssa on pitkälti aivan samanlainen fiilsikin kuin ykkösen kanssa. Peli ei ole se erikoisin, mutta se on jaksotettu hyvin, se etenee todella hyvää vauhtia eikä jää oikeastaan missään kohtaa isommin junnaamaan paikoilleen. Haaste nousee varsin äkkiä, mikä kannustaa tekemään sivutehtäviä ja kehittymään, mutta varsinkin kahdella pelaajalla, monista pelin haasteeista selviytyy aika hyvin, sillä jos toinen pelaaja nujerretaan, niin toisella on mahdollisuus nostaa tätä jaloilleen. Iso osa pelin haasteista on tehty juurikin siten, että ne ovat toimivia yksin tai kaksin ja tarinakin on hyvä, muutamalla suht näppärällä yllätyksellä.

Vähän tarpeetonta jatko-osa vihjailua lopussa tulee vastaan, mutta kokonaisuutena peli on oikein hyvä kokonaisuus joka sopii hyvin nuoremmillekin pelaajille, mutta myös vanhemmille. Mukana on muutama oikein hyvä sivuhahmo, yksi tuttu ja yksi uusi, jotka pitävät pelissä hyvän, mutta simppelin otteen.


Yhteenveto

Cat Quest II on juuri oikeilla tavoilla uskollinen jatko-osa, joka osaa myös tehdä uusia juttuja. Iso ja näkyvä osa on moninpeli jossa kaksi pelaaja voi nopeuttaa ja helpottaa peliä merkittävästi. Peruspelattavuus ei ole muuttunut juuri mihinkään, se on vain saanut lisää muuttujia, sekä jokusia vähennyksiä. Humoristinen tyyli on sekin kestänyt todella hyvin ja juurikin ne tyyliseikat jotka toimivat ensimmäisessä pelissä, toimivat myös tässä pelissä. Kokonaisuutena tämä kakkonen on hieman parempi.

 

+ Moninpeli

+ Simppeli taistelu

+ Hauskat viittaukset ja huumori

 

- Paljon ympäriinsä ravaamista

- Paljon tekstiä

 

Arvosana: 6,4

 

Hyvä



Wonder%20Boy_%20The%20Dragon%27s%20Trap.

Mitäpä tästä ajattelisi?

 

Ihmepoika: Lohikäärmeen Ansa

 

 

 

Wonder Boy: Dragon's Trap

Tämä on niitä tapauksia kun pelistä ei isommin tiedä mitään etukäteen. Tuli nyt vain kokeiltua ja kyllähän se peli sitten oli vähän erilainen mitä kannen perusteella olisi ehtinyt veikata. Wonder Boy on yksi näitä tapauksia kun peli ei ole retrotyyliin tehty moderni peli, vaan moderniin aikaan tuotu retropeli. Tästä nimittäin näkee paljon sellaisia vivahteita jotka ovat tuttuja monista retropeleistä. Kaikkia ei todellakaan tarvittaisi, mutta osa on ihan toimivia, edelleen.

 

Eläinkunta vastaan Lohikäärmekunta

Pelin aluksi käydään taistoon lohikäärmettä vastaan Ihmepojalla/tytöllä, pelaajan valinnan mukaan. Yhteenotto ei ole se kaikista vaikein koska pelihahmo on varsin kovassa kunnossa. Voiton jälkeen kuitenkin pelaaja saa niskaansa kirouksen joka muuttaa hänet liskomieheksi. Tästä alkaa se pelin varsinainen tarina jossa pelihahmon tehtäväksi tulee nujertaa useampi lohikäärme. Tämän matkan aikana pelihahmo käy läpi useita muutoksia aina liskomiehestä haukkamieheksi. Jokaisella eläinmuodolla on omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Siinä missä haukkamies osaa lentää, ei hän kestä vettä yhtään. Pirajamies taas kykenee uimaan ja leijonamies lyö miekallaan kaaressa, toisin kuin kaikki muut jotka pistävät. Pelin edetessä käydään läpi useita erilaisia maailmoja ja vihollisia.

Lohikäärmepomoviholliset ovat astetta kovempia mököjä, mutta yksikään ei ole erityisen vaikea, sillä oikealla eläinmuodolla jokainen pomovihollinen hoituu varsin helposti varsin yksinkertaisilla tempuilla. Oli sitten kyse siitä että pitää haukkamiehellä vain lentää tarpeeksi korkealle osuakseen, tai leijonamiehellä sivaltaa, jolloin osuu. Pelimaailma ei ole se laajin, mutta kokonaisuuteen mahtuu paljon sellaisia paikkoja joihin tarvitaan tietyn eläinmuodon ominaisuuksia, oli se sitten pirajamiehen uimataito tai hiirimiehen pieni koko. Maailma avautuu asteittain, mutta kyllä tämän pelin pelaa läpi varsin nopeasti, jos sattuu tietämään mitä tehdä.

 

Epämääräisyyden retrojäänne

Peli on teoriassa varsin simppeli ja yksinkertainen, mutta siinä on muutamia todella rasittavia retrovivahteita jotka hidastavat tahtia. Ehdottomasti isoin on se, että pelissä ei oikeastaan selitetä yhtikäs mitään vaan pelaajan pääteltäväksi jää että mitä pitäisi tehdä ja mihin pitäisi mennä. Jotkut temput voi helposti missata aluksi ihan kokonaan mikä johtaa siihen että sitten ne keksii joskus ihan tuurilla. Tietyissä vaiheissa peliä on hyvin selvää että mihin pitää mennä mutta noin puolessa välissä peli menee vähän epämääräiseksi ja lopussa tämäkin vedetään yli. Pelissä on runsaasti näkymättömiä ovia jotka löytää ihan pullalla, jos silläkään.

Wonder Boy ei ole kovin ihmeellinen peli. Se ei myöskään ota kaikkea irti mitä voisi sillä esimerkiksi liskomiestä käytetään hyvin vähän ja monet alueet muutenkin ovat sellaisia että ne ovat niin sivussa, että ne unohtaa kokonaan, ellei niissä olisi lähemmäs pakko käydä jossakin kohtaa. Tyylillisesti on tosin näppärää tämä klassinen vihollisten kestävyyden määrittely, nimittäin väri. Ei niin hauskaa on tämän pelin raju retro-ote, jossa peli vaikenee varsin äkkiä ja vaatii pelaajaa todellakin päivittämään varusteitaan jotta pystyy yhtään tappelemaan vihollisia vastaan.


Yhteenveto

Wonder Boy tuntuu tälläiseltä peliltä joka ehkä näyttää kivalta, mutta joka ei tarjoa kovinkaan paljoa. Meno on aluksi varsin suoraviivasta mutta monimutkaistuu lopulta ja muuttuu lopulta turhauttavaksi farmaamiseksi. Mitenkään erikoinen peli ei ole kyseessä, vaan enemmänkin retronaftaliinista kaivettu tapaus, joka ei vain tunnu tuovan mukanaan mitään erityistä.

 

+ Piirrossarja grafiikka

+ Simppeli pelattavuus

 

- Muuttuu lopulta sekavaksi

- Ei järin kiinnostava

 

Arvosana: 5,3

 

Välimallia



CounterSpy.jpg?1620473448

Tyylikäs agenttijännäri

 

Vastavakooja

 

PlayStation Now

 

 

CounterSpy

Yksi näität pelejä jota on vain satunnaisesti joskus alkanut pelaamaan ja se on kaikessa yksinkertaisuudessaan ollut juurikin sillä tavalla koukuttava, että sen on sitten pelannut samantien läpi asti. CounterSpy ei ole erityisen pitkä tai vaikea peli, mutta se on todella tyylikkäästi tehty hiiviskelypeli joka onnistui yllättämään varsin positiivisesti. Peli ei yritä olla laaja kokonaisuus, vaan enemmänkin muutamalla idealla eteenpäin pyrkivä agenttijännäri. Siinä mielessä peli onnistui esimerkillisesti.

 

Kylmän Sodan molemmin puolin

Pelaajan ohjaama päähenkilö on nimeämätön agentti, joka työskentelee C.O.U.N.T.E.R organisaatiossa. Kylmän sodan kurimuksessa agentti soluttautuu sekä Amerikan että Neuvostoliiton sotilastukikohtiin kerätäkseen kasaan tarpeeksi salaista tietoa paikallistaakseen ratkaisevan ohjustenlaukaisupaikan. Siinä ohessa sitten kerätään myös rahanarvoista lisäinfoa, sekä tietoa jonka avulla voidaan valmistaa parempia aseita ja toimintakykyä tehostavia lääkkeitä. Tukikohdat ovat varsin selkeästi muodostuvia, muutamilla salapaikoilla varustettuja komplekseja jotka pelin edetessä muuttuvat vaikeammiksi ja vaikeammiksi. Samalla aikaa kun agentti saa käyttöönsä parempia varusteita, myös viholliset tehostuvat ja samoin turvajärjestelyt.

Pelattavuus koostuu kenttien läpäisystä, mikä on pääasiassa varsin simppeliä. Reitti on yksi suora tiet ovelta toiselle ja viholliset voi joko hävittää, tai välttää. Erilaista keräiltävää on ripoteltuna sinne ja tänne mutta kentät eivät ole mitenkään erityisen laajoja, joten eksyminen on aika epätdennäköistä. Kentissä on välillä erilaisia reittejä jotka helpottavat etenemistä ja johtavat paikoitellen salapaikoille. Mahdollisimman paljon hyödykkeitä kannattaa kerätä jotta peli ei ihan yllättäen muutu tarpeettoman vaikeaksi. Viholliset alkavat varsin helppoina, mutta saavat pelin edetessä parempia aseita, kestävät enemmän luoteja ja lopulta valvontakameroistakin tulee niin kestäviä, että niitä ei voi ampua alas.

Agentti on ketterä kiipeilijä, taitava hiipijä ja lähitaistelussa lähes voittamaton. Mutta ajoittain tulitaistelu on myös toimiva vaihtoehto. Tarkka laukaus päähän pudottaa viholliset varsin helposti, mutta kypärät suojaavat yhden ammuksen. Lisäksi laukaukset päästävät ääntä, joten joskus on oltava todella nopea ja taktinen. Pelin edetessä saa parempia aseita, mutta ammukset ovat silti rajallisia, joten taktinen lähestymistapa on suotavaa. Tietyt tilanteet tosin kannustavat tappamaan kaikki viholliset.

 

Simppeli sekä haastava agenttiseikkailu

Haaste pelissä kasvaa kokoajan sillä vaikka alkupuolen kentät hoituvat helposti pelkän pistoolin kanssa, niin loppupuolella vihollisia alkaa olla niin paljon, että aseiden kanssa on oltava joka aika tarkka, kuten myös pelihahmon varustuksen kanssa. Agentti ei kuole pariin luotiin, mutta tulitaistelu ilman tehokasta suojaa, voi helposti olla liikaa. Pelissä ei myöskään saa yrittää montaa kertaa uudestaan, sillä haasteen peliin tuo myös kyseisen puolen Defcon taso joka kasvaa jos valvontakamerat näkevät agentin tai jos viholliset ilmoittavat agentista. Valmiustaso laskee pykälällä aina kun agentti "kuolee". Tapetut viholliset pysyvät kuolleina, mutta jos valmiustaso laske tarpeeksi alas, niin ohjustenlaukaisu käynnistyy, jolloin on minuutin verran aikaa päästä kentän loppuun ja pysäyttää laukaisu.

Tälläiset asiat ovat omiaan pitämään pelissä tiettyä jännitettä. Tietysti kenttiä voi yrittää uudestaan ja uudestaan, mutta monet kentät ovat satunnaisesti rakentuvia ja muuttuvat jos pelaaja epäonnistuu täysin. Lisäksi pelaajalla on rajallinen määrä valuuttaa käytettävissään tehosteisiin, ammuksiin ja uusien aseiden valmistamiseen. Tämä kannustaa perkaamaan kentät todella huolellisesti läpi, jotta oma varustus pysyy kilpailukelvollisena vihollisten varustukseen. Aluksi pistoolilla ja vaimennetulla pistoolilla pärjää todella hyvin, mutta loppupuolella peliä haulikko tai mahdollisesti viholliset huumaava nuolipistooli alkavat olla todella arvokkaita työkaluaj.

CounterSpy on todella hienon näköinen peli sillä sen graafinen ulkoasu on sopivan simppeli ja omalla tavallaan todella hieno. Pelin ulkoasu kertoo hieman sen budjetista, mutta samalla aikaa se erottuu hienosti joukosta tälläisellä sarjakuvamaisella sävytyksellään. Pelattavuus on myös mukavan simppeli, juurikin sellainen helppo oppia minkä takia peliä on helppoa vain alkaa pelaamaan. Kontrolleissa on kuitenkin sellainen tietty hoippuva ote, varsinkin hektisimmässä räiskinnässä. Joskus myös tuntuu että vihollisten tekoäly ja reagointi on aika summittaista. Joskus he huomaavat pelaajan heti ja reagoivat todella aggressiivisesti. Suurimmat heikkoudet pelissä on pääasiassa se että peli alkaa aika nopeasti toistaa itseään ja kokonaisuutena se on aika lyhyt. Mutta nämä asiat ovat sellaisia jotka samalla aikaa tekevät pelistä varsin helposti pelattavan sillä vaikka sen pariin ei tulisikaan palattua tämän yhden pelikerran jälkeen, niin positiivinen kokemus tämä joka tapauksessa on.


Yhteenveto

CounterSpy on helposti tälläinen yhdenillan peli. Sen pelaa läpi parissa tunnissa ja osittain siksi että se on varsin koukuttava. Uudet varusteet ja haastavamman ympäristöt pitävät mielenkiinnon yllä loppuun asti. Peli on tarpeeksi simppeli jotta siihen pystyy varsin nopeasti uppoutumaan täysin kun tietää kaikki jutut mitä pelissä voi tehdä. Kokonaisuutena peli ei ole sellainen joka nousee omiin suosikkeihin, mutta hienon grafiikan ja toimivan pelattavuuden ansiosta se on juurikin sellainen peli jonka mielellään pelaa loppuun asti.

 

+ Tyylikäs ulkoasu

+ Nopeasti opittavat perusteet

+ Hillitty kokonaisuus

 

- Lyhyt ja itseääntoistava

- Muutamat hienosäätöasiat

 

Arvosana: 7,4

 

Loistava



Streets%20of%20Rage%204.jpg?1627143966

Ei siinä muu auta kuin, tappelu

 

Raivon Kadut 4

 

PlayStation Now

 

 

Streets of Rage 4

Muutamaa sarjan peliä pelanneena en voi sanoa olevani erityisen suuri fani eikä tämäkään peli sitä nyt suuresti muuta. Streets of Rage 4 on kuitenkin varsin hyvä beat em up peli jossa korostuvat ne hyvät ja huonot puolet, sekä tietyt modernit lisä mitä tämäntyylisessä pelissä voisi odottaakin. Aiempia pelejä pelanneet varmaan saavat tästä huomattavasti enemmän irti.

 

Turpaan vaan ja onnea

Tarinakin pelissä on, mutta se on lähinnä sellainen kiva lisä ilman mitään sen ihmeellisempää. Uudet pahikset nousevat vanhan tilalle joten tutut sankarit alkavat tapella vastaan. Koska aiemmat pelit eivät ole itselleni erityisen tuttuja, ei isompia tunnesiteitä näihin hahmoihin juuri ole, mutta kyllä sieltä kourallisesta valittavia hahmoja löytyy sellaisia joilla voisi sitten pelata yksin, kaksin, kolmin tai nelin. Jokaisella hahmolla on vähän jotakin omaa tyyliä taistelussa ja hahmojen välillä voi vaihdella todella vapaasti kentästä toiseen. Vaikeustasoja on useampi ja erilaisia helpotuksiakin löytyy, jos menoo alkaa mennä liian karuksi. Kampanja on suhteellisen lyhyt, mutta eipä ainakaan ala tuntua tylsältä kaksin pelattuna. Vaihtelua voisi olla enenmmänkin, mutta kokonaisuutena ihan hyvä kampanja sillä taistelussa ei merkittävästi vaihtelua tule.

Toiminta on perus beat em up tyylistä nyrkkitappelua muutamilla erikoisominaisuuksilla ja kentistä löytyvillä aseilla. Pelihahmot saavat aikaiseksi varsin kattavia komboja yhdessä ja yksin ja saatavilla olevien tavaroiden hyödyntäminen on isossa osassa myös. Eri hahmot käyttävät eri tarvikkeita vähän eri tavoilla ja jokaisella hahmolla on omanlaisensa pelityyli. Siinä missä Axel on hyvin perustyylinen tappelija tulisävytteisine iskuineen on Blaze huomattavasti nopeampi tuulisävytteiseni hyökkäyksineen ja toisin kuin Axel, pystyy liikkumaan paljon jouhevammin erikoishyökkäksillään. Kahdella pelaajalla tosin sietää varoa ettei leipaise toista lättyyn vihollisten ohessa.

Toiminnassa on muutamia asioita jotka tuovat mukanaan oman taktisuutensa, sillä erikoishyökkäykset kuluttavat pelihahmon omaa elinvoimaa, mikä on riskaabelia toimintaa, joka kuitenkin voi todella kannattaa. Tietyn verran tällä tavalla kulutettua elinvoimaa voi kuitenkin saada takaisin normaaleilla hyökkäyksillä ja elinvoiman parantaminen omenoilla ja kalkkunoilla toimii myös. Siinä ohessa myös kerätään pisteitä joilla voi mahdollisesti saada myös lisää elinvoimapalkkeja jotka ovat luojanlykky tiukassa tilantessa. 

Pelin tarina ei ehkä se ole tärkein osa kokonaisuutta, mutta siihen on sentään hieman panostettu ja sarjakuvamainen kerrontatyyli toimii. Tyyli on ylitseampuvaa ja värikästä, näyttäen todella hyvältä. Streets of Rage 4 on kuin juurikin sellainen peli jossa mielekäs mätkintä on tuotu nykyaikaan värikkäämpänä kuin koskaan, mutta pelattavuudessa ollaan edelleen todella perinteisillä teillä. Retroa loppuun asti, kaikkine vikoineen.

 

Retroa meinoa heikkouksineenkin

Pelin suurimmat heikkoudet ovat sitä luokkaa, että pelaajalle ei suoranaisesti kerrota kaikkea, eivätkä kaikki säännöt ole täysin selkeitä. Peliä opetellaan pelaamaan sitä pelaamalla, sillä mitään liikkeitä ei kerrota tai opetella, vaan ne opitaan siinä samalla kun pelataan. Itse aloitin Axelilla, mutta kun hetkellisesti kokeilin Blazea, niin kyllähän tämä hahmo oli huomattavasti paremmalta tuntuva ulottuuvuden ja nopeuden ansiosta. Mutta eräs merkittävä heikkous pelissä on se, että monet liikkeet joita pelissä tekee, tuntuvat siltä, että joskus ne toimivat ja joskus taas ei. Varsinkin heitot ja vihollisiin tarttumiset tuntuvat toimivat vain silloin tällöin, mikä luo aika ärsyttävän tilanteen kun pelihahmo tekee vahingossa yhtä ja toista. Useita nappuloita ei ole käytetty mihinkään, joten olisi aivan hyvin voitu tehdä siten, että pelattavuudessa olisi selkeämmät säännöt. Tämä ratkaisua voi tietysit pitää retrona, mutta kun pelisarja ei ole entuudestaan tuttu, niin kyllähän tämä puoli ärsyttää.

Toinen ärsyttävä juttu ovat tälläiset viholliset jotka tuntuvat joko spämmäävän ihan muutamaa taktiikkaa tai jotka tuntuvat ennustavan pelaajan liikkeet ja reagoivat niihin aina. Tosin tässä suhteessa peliä pelaamalla oppii huomaamaan tälläiset temput ja käyttämään saatavilla olevia taitoja vastaiskuihin. Täytyy tosin todeta että yksin pelattuna tämä kaikki on merkittävästi vaikeampaa, sillä kaksin pomovihollisiakin vastaan pärjää yllättävän hyvin, kun taas yksin kaikki on paljon tarkempaa, koska yksi pelaaja ottaa kaiken agron vastaan.

Peli ei myöskään ole sieltä monipuolisemmasta päästä. Ympäristöt toki vaihtuvat ja ajoittain tulee vähän lisää vivahteita toimintaan, mutta pääasaissa peli on samaa touhua alusta loppuun asti, minkä vuoksi hallittu pituus pelissä on jopa hyödyksi. Vaikeus nousee monesti vähän yllättävän paljon, mutta kokonaisuutena Streets of Rage 4 on aika hyvin tasapainoitettu peli useammalla pelaajalla eikä se ehdi alkaa todella tuntumaan pakkopullalta siinä ajassa, jonka sen läpäiseminen vie.


Yhteenveto

Raivon Kadut 4 on hyvää viihdettävä kaverin kanssa pelattuna ja miksei yksinkin. Pelattavia hahmoja saisi olla enemmänkin ja pelissä voisi olla merkittävästi selkeämmät kontrollit. Näyttävyydessä ja tappelun toimivuudessa kokonaisuus on kuitenkin hyvin jaksotettu ja hallitun pituinen tappelupeli joka tarjoaa haastetta ja vielä lisää haastetta niille, jotka jaksavat pelata sitä uudestaan ja uudestaan, vaikka mitään isompaa vaihtelua peliä ei tarjoakaan.

 

+ Sarjakuvamainen ulkoasu

+ Tuntuu ja kuullostaa hienolta

+ Tappelun asenne 

 

- Ei juuri vaihtelua

- Epämääräiset kontrollit

 

Arvosana: 6,5

 

Erinomainen



Team%20Sonic%20Racing.jpg?1622841575

Erilainen taistelurallipeli

 

Ryhmä Sonic Ralliajot

 

PlayStation Now

 

 

Team Sonic Racing

Ihan aluksi ajattelin että kyseessä on samanlainen toimintarallipeli mitä CTR, mikä olisi siis hyvä asia. Mutta Team Sonic Racing onkin hieman erilainen tapaus omanlaisilla ideoillaan. Harmillista on lähinnä se, että nämä omat ideat eivät tosin tee tästä mitenkään erityistä peliä. Kyseessä on ihan ok rallipeli miltein kaikilla ärsyttävillä kliseillä, tällä kertaa Sonic hahmoilla ja ryhmäpainotteisella rallilla jossa aseet ovat lähinnä kiva lisä ilman kunnollista potkua.

 

Heikosti toteutettu tarina hyvällä ulkoasulla ja hahmoilla

Tarinallisesti kyseessä ei ole mitään maata mullistavaa ja iso ongelma tarinan kanssa on se, miten heikosti sen kerronta on toteutettu. Ääninäyttelyä on mukana, mikä on aina hyvä asia, mutta animaatiota ei ole nimeksikään, sillä kun hahmo puhuu, ruudussa on still kuva hahmosta ja tarinankuljetus on pääasiassa hahmojen välistä keskustelua. Siitä tulee todella sieluton fiilis ja monesti se johtaa siihen, että tarinan seuraamisen sijaan, sitä vain ohittaa kaikki tarinapätkät jotta pääsee kiinni seuraavaan rallipätkään. Ei ole tarinallisesti hyvä merkki, jos kiinnostus tarinaa kohtaa katoaa ennenkuin se kunnolla edes alkaa.

Tyylillisesti peli ei ole suoraan huono, sillä sen värikäs ulkoasu ja hyvin tehty äänimaailma ovat aika Sonic asenteellisia, vaikkakin kokonaisuuteen se ei merkittävästi vaikutakaan. Tuttuja hahmoja on todella paljon sillä aluksi pelataan kärkihahmoilla Sonic, Tails ja Knuckles, mutta pelin edetessä käyttöönsä saa uusiakin hahmoja kuten Amy, Blaze, Silver, Rouge sekä Shadow. Koska pelissä rallia ajetaan osana ryhmää, niin samaan tiimiin kuuluu kaksi muutakin hahmoa. Jokaisella hahmolla ryhmässä on oma tekniikkansa. Sonic on vauhtiatyyppiä kun taas Tails on tekniikkatyyppiä ja Knuckles voimatyyppiä. Kaikilla on omat etunsa ja heikkoutensa jotka korostavat tiimityön merkitystä. Pelaaja saa vapaasti valita oman paikkansa ryhmässä ja sitten voi vain toivoa että kaverit osaavat hoitaa hommansa.

Omalla kohdalla poimin lähinnä sen hahmolla jolla teki mieli pelata eniten. Ensin Sonic (vauhti), sitten Silver (tekniikka) ja lopuksi Shadow (nopeus). Ajoittain tosin huomasin että tekniikka oli selvästi parempi vaihtoehto, jolloin pitäydyin Dark ryhmässä ja valitsin Rougen. Vaikeustaso pelissä nousee hiljalleen mutta ehkä vaikeimpia osuuksia olivat lähinnä poikkeustehtävät joissa kilpaillaan lähinnä aikaa vastaan, tarkkuuden ollessa isossa osassa. Minipelit ovat kyllä hyvä tapa värittää rallia, mutta eivät ne nyt varsinaisesti peliä mitenkään erityisen korkealle nosta.

 

Omanlaistaan rallia, jossa olisi paljon parannettavaa

Ralliajoissa pääosassa ei ole pelkkä vauhti, vaan myös taktiikka. Kentissä on erilaisia aseita joilla voi hankaloittaa vihollisten peliä, mutta omalla kohdalla niiden käyttö jäi vähille ja passasin ne lähes suoraan liittolaisille, erityisen hyvät aseet pois lukien. Aseiden kanssa harmilista on se, että ne eivät ole sieltä selkeimmästä päästä. Vauhtiboosti, ohjus tms ovat kaikki sellaisia että niitä pitää pakostakin kokeilla että tietää mitä ne ovat. Crash Bandicootin kanssa aseiden kanssa oli aika selkeää että mitä mikäkin teki ensimmäisestä rallista alkaen.

Paljon toimivampaa on ryhmätekniikka joka tekee tuhoutumattomaksi ja antaa valtavan vauhtiboostin ja jota saa lisää tekemällä ryhmäliikkeitä, kuten passaamalla aseita muille. Isossa osassa ovat myös temput ja driftaukset, jotka tuovat vauhtia. Simppeleitä toteuttaa kun peliä on vähän aikaa pelannut ja tekevät tästä selvästi omanlaisensa rallipelin.

Rallissa kaikista turhauttavinta ovat nämä tietyt kliseeratkaisut. Kuminauhaefekti ei ehkä ole se kaikista näkyvin, mutta ehdottomasti osana rallia. Tietyt viholliset kun tuntuvat aina olevan niskassa kiinni, ajoi rallia kuinka hyvin tahansa. Tosin samalla aikaa pelissä on tiettyjä asioita, jotka osittain oikeuttavat tätä puolta. Sen sijaan paljon ärsyttävämpää on näissä usean rallin kisoissa pisteiden laskun muodostuminen. Nimittäin jos yksi tiimi on ensimmäisen kisan jälkeen vahvoilla pelaajan jäljessä, niin peli tekee tästä tiimistä automaattisesti paremman, jolloin häviäjät ovat monesti samat ja pelaajan suurimmat haastavat ovat myös aina samat. Selvää fuskausta sanon minä. Tiimipohjainen ralli ei vain samalla tavalla nappaa kuin yksilökisa, koska tässä on aina sidoksissa hieman myös siihen, miten hyvin muilla menee. Moninpeliä en kokeillut joten siitä en osaa sanoa mitään, mutta epäilen että ei tämä millään yllä samalla tasolle kuin Crash Team Racing.


Yhteenveto

Tiimi Sonic ralli voi aluksi vaikuttaa siltä, että se on sama settiä kuin CTR, mutta se on aika kaukana siitä. Vauhtia ja toimintaa löytyy, mutta siinä ei ole samanlaista mielekästä otetta mitä Crashilla on. Tiimirakenne rallissa ei juuri nappaa eikä pelissä ole mitään sellaista, joka todella nappaisi mukaansa. Aika perustyylinen rallipeli aseilla, mutta ei mitään sen erikoisempaa. Tietysti Sonic fanit saavat vähän enemmän irti pelistä hahmojen kautta, mutta pelattavuudessa kannattaa mieluummin valita Crash Team Racing.

 

+ Rallia aseilla

+ Vauhtia

 

- Aseista puuttuu potku

- Tarinankuljetustyyli

 

Arvosana: 5,6

 

Paremmalla puolella



Genie.jpg?1613326335

Elävät graffitt

 

Betonihenki

 

PlayStation Plus

 

 

Concrete Genie

Peli joka vaikuttaa aluksi hyvin tavanomaiselta tapaukselta, mutta joka edetessään osoittaa pelimekaniikallaan olevansa varsin omanlaisensa. Tyylillisesti peli tuokin mieleen sellaisen uudemman polven piirrettyjen tyylin jossa se perinteinen animaatio on vaihtunut varsin erilaiseksi. Tarinallisesti peli on hyvin piirroselokuvamainen ja sen värikäs tyylikkyys korostaa sitä varsin hyvin.

 

Taidetta joka elää

Pelin päähenkilö on nuori Ash niminen poika joka on kiinnostunut piirtämisestä ja uppoutuukin siihen syvästi. Harmaassa kaupungissa värikkyys jääkin hänen luonnoslehtiönsä väliin. Muut naapuruston lapset eivät tee hänen elämästään helppoa, vaan piinaavat häntä tilaisuuden tullen eikä Ash oli erityisen hyvä puolustautumaan, vaan pyrkii vain sivuuttamaan nämä. Kun viimeisimmän kiusaamistapauksen jälkeen Ash päätyy omilleen, keräämään tavaroitaan, tapahtuu jotakin maagista, kun eräs Ashin piirroksista herää eloon ja alkaa opastaa poikaa tuomaan väriä ja valoa maailmaan josta se on aikojen kuluessa hälvennyt.

Pelaajan tehtävä onkin pelin edetessä vapaaseen tyyliinsä luoda maalauksiaan milloin minnekin. Kaikki alkaa majakasta jota kiivettäessä pelaaja voi tuoda väriä julkisivuun hillitysti tai täysin yliampuvasti, juurikin siihen tyyliin miten itse haluaa. Aivan kaikkeen ei voi vaikuttaa, sillä värimaailma elää omalla tavallaan. Se mitä pelaaja voi maalata lisääntyy pelin edetessä samalla aikaa kun tarina etenee ja muuttuu koko ajan enemmän ja enemmän Disney/Pixar elokuvaksi, juoneltaan ja tyyliltään. Monet pystyvät varmasti samaistumaan tarinalliseen kokonaisuuteen mikä voi nostaa pelin arvoa merkittävästi sillä saralla. Tosin jos kaipaa vähän toimintapainotteisempaa tai jännittävämpää tarinaa, niin sitä Concrete Genie ei juuri tarjoa. Tietysti välillä pelissä pitää paeta/vältellä kiusaajia ja tietyt tavoitteet nyt pitää suorittaa jotta pääsee etenemään. Tasohyppely ja näennäinen pulmanratko johtaa kuitenkin joka kerta seuraavaan maalauskohtaukseen.

 

Pelaajan omalla tyylillä ja vauhdilla

Erityisesti pelissä toimii juurikin se pelattavuus ja siinä maalausmekanikka joka on sieltä rennoimmasta päästä pelata. Tämä tietty vapaus leikkiä kuvioilla poistaa paketista sen tietyn kiireen ja koska peli ei juuri pakota pelaajaa tekemään mitään isoa ja ihmeellistä, niin on pelaajan itsensä päätettävissä, miten paljon hän haluaa maalata. Tietysti pelissä on ajoittaista tasohyppelyä ja kiipeilyä, mutta tämäkin on lähinnä paikasta toiseen siirtymistä, mistä voi löytyä uusi "kangas" jolle maalata. Pelin tavoitteet eivät nekään juuri haasta pelaajaa, vaan antavat syitä jatkaa maalaamista.

Pelissä on myös keräiltäviä esineitä ja trophyjen metsätäjille riittää tekemistä, sillä pelin vapaus korostuu myös siinä, että mitään merkittäviä rajoja ei vedetä. Iso osa trophyistäkin vaatii tietynlaisia maalauksia, jotta pelaajan luomat maalausmöröt pystyvät tekemään tiettyjä asioita. Pelaaja saa pelin edetessä kokoajan vapaammat kädet tehdä mitä haluaa, oli sitten eteenpäin menemistä taaksepäin palaamista. Vaihtelun puute on ehkä niitä näkyvimpiä ongelmia pelissä, sillä maalamiseen menee suurin osa ajasta. Positiivista on kuitenkin se, että maalaamisessa on sen verran vaihtoehtoja että se ei kovin äkkiä muutu tylsäksi ja loppupuolella peliä, siinä alkaa olla jo aika hyvä, jolloin pystyy tekemään varsin monipuolisia teoksia.


Yhteenveto

Betonihenki on ensisijaisesti peli rentoutumiseen ilman turhia haasteita. Pelissä pääsee eteenpäin ja valtaosa siitä mitä pelaaja joutuu tekemään on maalaaminen jossa on hyvin vapaat kädet. Tarina etene varsin hyvää vauhtia, kertoen selvää viestiä mutta se mikä todella pelissä toimii parhaiten on se maagisuus, värikkyys ja taiteellinen vapaus tyylikkyydessä. Vaihtelun puute eikä niin mukaansa tempaava tarina kuitenkin pitävät pelin tietyllä tasolla eivätkä oikeastaan missään kohtaa todella koukuta pelaajaa jatkamaan.

 

+ Maalaaminen

+ Värikkyys ja tyylikkyys

 

- Tarinan heikkous

- Vaihtelun puute

 

Arvosana: 6,0

 

Hyvä



Pääarvio

Peli jota kohtaan oli isoimmat odotukset ja sitä kautta se on ehkä suurin pettymys ja siitäkin huolimatta varsin pätevä ja laaja peli, puhumattakaan että tyyliltään varsin veikeä.



 

Biomutant.jpg?1626551374

Kauan ihmisten jälkeen, evoluution on vienyt moniin suuntiin

 

Biomutantti

 

 

 

Biomutant

Tämä on yksi niitä pelejä josta näki kuvaa kauan sitten ja silloin se näytti todella lupaavalta. Sitten se siirtyi ja siirtyi eikä siitä hetkeen kuullut yhtään mitään. Peli kuitenkin lopulta alkoi nousta esiin ja ilmestyi. Tietyllä tasolla peliä kohtaan ollut aika paljon odotuksia, mutta samaan aikaan itsellä ei ole kuitenkaan ollut mitään aivan kohtuuttomia odotuksia, kun lähemmäs kokoajan peliä on pitänyt kivan näköisenä ja mahdollisesti kiinnostavana avoimen maailman pelinä jossa saa luoda vapaasti oman mutanttioravansa tai vastaavan, jolla sitten temmeltää. Heti voidaan kuitenkin todeta, että jopa ilman mitään isompia odotuksia, Biomutant on aika karvas pettymys.

 

Luo oma otuksesi ja kehitä omaa karmaasi

Aivan aluksi luodaan oma pikku mutantti. Pelihahmon ominaisuudet vaikuttavat siihen miltä hahmo sitten fyysisesti näyttää. Paljon voimaa korostaa lihaksikkuutta ja yläkropan kokoa kun taas maagiset voimat vaativat älliä, mikä kasvattaa pään kokoa. Tästä pitäisi sitten löytää sellainen tietty tasapaino eri ominaisuuksien välillä. Elinvoima, voimakkuus, ketteryys ja älykkyys ovat niitä oleellisimpia puolia hahmossa, mutta muutakin on luvassa. Tietyn ominaisuuden korostaminen kuitenkin helpottaa tietynlaista pelityyliä. Kestävä ja voimakas hahmo on oiva valinta lähitaisteluun kun taas ketterä ja nopea hahmo pärjää paremmin tuliaseilla. Tosin erilaisia aseita ja yhdistelmiä on useammanlaisia tarjoamassa mahdollisuuksia. Pelihahmolle valitaan myös rotu, joka oitis tekee hahmosta tietynlaisen. Siinä missä aloitushahmo näyttää hieman oravalta pystyillä korvilla, oma rotuvalintani, Rex, näyttää enemmän näädältä ja kun tähän lisätään omat värivalintani, niin otus näyttää mäyrältä. Välivalintojen kanssa olisi ollut parempi jos niissä olisi ollut enemmän mahdollisuutta solveltavaa. Hahmolle valitaan myös hahmoluokka, joka tehostaa tiettyä pelityyliä erilaisten aloitusominaisuuksien ja asevalinnoilla.

Kun sitten lopulta on saatu hahmo valmiiksi, niin päästään kiinni itse peliin. Pelissä pelaaja saa aika vapaasti kehittää omaa hahmoaan sillä aina kun hahmo nousee tason niin jotain ominaisuutta voi tehostaa. Lisää elinvoimaa, voimakkuutta, ketteryyttä, tuuria tai mitä nyt haluaakaan. Erilaisilla kokemuspisteillä, mutaatiopisteillä ja psi-pisteillä voi sitten hankkia lisää ominaisuuksia hahmolle tai parantaa tämän statuskestävyyttä. Aseitakin on vaikka kuinka mistä valita ja niillä kaikilla on omanlaisensa käyttötyyli. Kahdenkäden miekka on hidas mutta voimakas kun taas kaksi yhdenkäden miekkaa on nopeampaan toimintaa. Kaksi pistoolia tekee enemmän vahinkoa kuin yksi ja tarkkuuskivääri tekee merkittävästi enemmän vahinkoa, mutta hitaammin. Tähän päälle kun kasataan vielä iso kasa asusteita tarjoamaan tehostusta erilaisiin ominaisuuksiin tai puolustusvoimaa tiettyihin efekteihin tai ihan vain vahinkoon, niin kokonaisuus muuttuu alati monimutkaisemmaksi. Tässä tosin mennään helposti siihen että varsinaista pelihahmoa ei pian enää näe kaiken roinan alta.

Pelin varsinainen tarina alkaa nopealla pohjustuksella, jonka jälkeen mennään nopeasti itse asiaan. Ensimmäinen päätös onkin tien risteys ja ensimmäinen karma valinta, jolloin pelissä esitellään erinomaisesti ääninäytellyt ja toteutetut hyvä ja paha henkiolento. Musta pimeys voimistuu kun pelaaja tekee pimeän puolen valintoja kun taas valkoinen valo voimistuu hyvistä ratkaisuista. Nämä kaksi ovat kuin piru ja enkeli pelaajan olkapäillä ja kaksikon keskinäinen sadattelu on todella hauskaa kuunneltavaa. Varsinkin kun kaikki muut hahmot pelissä puhuvat siansaksaa jonka kertoja sitten tulkkaa. Kertoja onkin se jonka ääntä saadaan kuunnella kyllästymiseen asti ja monesti hän ei vain osaa tukkia turpaansa. Varsinaisessa tarinassa pelaajan tehtävänä on liittoutua yhden paikallisen heimon kanssa ja nujertaa muut heimot ja kukistaa lopulta verivihollisensa. Erilaisia tarinakuvioita mahtuu mukaan, mutta päämääränä joka on joko pelastaa maailma, tai antaa sen tuhoutua. Heimosodat ja Maailmansyöjähirviöiden kukistamiset ovat lähinnä etappeja matkalla.

 

Paljon sisältöä vaihtelevalla laadulla

Päätarina ei ole mitenkään ylivenytetty samalla tavalla miten jotkut pelit tuppaavata olevaan. Mutta pääkampanja on parilla tavalla todella itseääntoistava, sillä jokainen heimon nujerrus tai Worldeaterin nujertaminen tehdään lähes täysin samalla tavalla. Pääasiassa suurin ero on siinä että millainen se varsinainen pomotaistelu sitten on. Maailmansyöjissä on oikeasti vaihtelua mutta heimojen suhteen otin itse vastaan tietyn oikotien. Heimotaistoja olisi muutoin viisi, mutta kahden voiton jälkeen, voidaan jo lopettaa taistelu eräänlaisen antautusmissopimuksen kautta. Eri heimot ovat varsin erilaisia ja nujertamalla heimon, saa käyttöönsä heimon aseen. Vain liittymällä heimoon ja pettämällä entisen heimon, voi saada heimon haarniskankin käyttöönsä. Jokaisella heimolla on erilainen aseistus ja erilainen maailmankuva, kolme pimeän puolella ja kolme valon puolella ja toinen toistaan enemmän, sillä yksi on hieman pimeän puolella kun taas yksi merkittävästi.

Suurin laatu löytyykin sivutehtävistä, sillä vaikka niissä onkin toistoa myös tarpeettoman paljon, niin ainakin vastaan tulee useita suhteellisen hyvin tehtyjä sivuhahmoja ja satunnaisia oikeasti hyviä tehtäviä. Harmillista on kuitenkinkin että todella suuri osa peliä koostuu hyvin samanlaisista osuuksista. Pelin kartta on valtava ja täynnä tutkittavaa. Eri alueilla on useita pengottavia paikkoja joista voi löytää aseiden osia, haarniskan palasia tai tehosteita jompaan kumpaan. Hyödyllistä siis olisi penkoa kaikki paikat suuren tavaramäärän toivossa jolla parantaa omaa kokonaisvarustusta aseista asusteisiin. Maku tähän menee kuitenkin harmillisen pian. Pelattavaa on siis todella paljon ja samoin tavaraa, mutta silti tuntuu että oikeasti hyviä aseita ei tule juuri koskaan vastaan, mikä turhauttaa oitis entistä enemmän.

Yksi iso juttu tarinassa on myös se, että pelaaja voi valita neljä hahmoa, jotka kutsuu mukaansa Arkiksi kutsuttuun avaruusalukseen ja mahdollisesti uuteen maailmaan. Tämä on todella hyvä idea, mutta sen toteutus ontuu todella pahasti, sillä tuntuu että tiettyjä hahmoja voi kutsua Arkkiin vain kerran ja jos silloin epäröi, ei saa toista tilaisuutta. Kun hahmoja tulee vastaan suhteellisen paljon, niin sitä miettii, että ketkä todella haluaa mukaan. Lisäksi kun ei heti voi tietää että ketä tulee vastaan, niin näitä neljää paikkaa säästelee hyvinkin pitkään. Tietyt hahmot kuitenkin edellyttävän pelihahmolta tiettyä karmaa, mitä ei sitäkään voi ennalta tietää. Tämä on myös yksi niitä osia peliä, jossa tuntuu olevan paljon bugeja, jotka saavat tietyt hahmot katoamaan kokonaan, tai osittain. Bugeja nyt on myös pelimaailmassakin, mikä ei sinällään ole ihme, kun huomioi miten usealla osa-alueella pelissä on menty aika matalista kohdista aitaa.

 

Perusteet kunnossa, mutta syvällisyys puuttuu

Yksi merkittävästi heikko osa-alue on myös se, että pelin toiminta jättää aivan liian paljon toivomisenvaraa. Taistelu miekoilla ja vastaavilla on todella itseääntoistavaa ihan muutamien nappuloiden hakkaamista. Se todellinen vaihtelu tulee aseiden vaihtelusta sillä yhden tietyn asetyypin käyttöön väsyy hyvin äkkiä. Tuliaseet eivät myöskään merkittävästi paranna kokonaisuutta sillä niiden käyttö on aivan liian epätarkkaa ja helposti todella tehotonta ilman kunnollisia parannuksia aseisiin. Toiminta on juurikin sellainen osa joka tälläisessä pelissä pitäisi olla todella hyvin tehty mutta Biomutant tuntuu todella heikosti toteutetulta kokonaisuudelta johon on panostettu hyvin vähän. Toiminnassa on tiettyjä tyyliseikkoja kuten nimetyt erikoisliikkeet joiden toteuttaminen tuo mieleen Lord of the Rings: Return of the King pelin PS2:lla. Se ei pitkässä juoksussa merkittävästi auta, sillä toiminta saisi olla lyömäaseilla paljon monipuolisempaa ja ampuma-aseilla jouhevampaa.

Taistelun heikkouksia korostaa myös se, että monet isommat hirviöt toistavat itseään erittäin pian ja myös näyttävät samalta. Kuten God of Warin jättiläiset. Pelissä on myös huonoja ratkaisua uusimmista Assassin's Creedeistä. Tarina itseääntoistava, mutta ei sentään täynnä täytettä. Sen sijaan vihollisten taso nousee monesti hyvin nopeasti pelaajan tason mukana, mikä tekee farmaamisesta monesti täysin turhaa ja sen vuoksi sivutehtäviä ei juuri viitsi tehdä siitäkään syystä. Muutenkin monet taistelutilanteet ohittaa, koska se on vain nopeampi ratkaisu. Mitään kaksisia aseita niistä ei kuitenkaan saa ja pelihahmon kehittäminen ei tuo mukanaan isompaa etulyöntiasemaa. Tietyt alueet sentään pysyvät tietyissä tasoikkunoissa, jolloin palaamalla taaksepäin, voi tuntea itsensä voimakkaaksi.

Eräs positiivinen asia pelissä sentään on, nimittäin se monien pienien tyyliseikkojen huomioinen ja tämä eläimellisyyden käyttäminen. Esimerkiksi kun pelihahmo lähtee juoksemaan, hän laskeutuu neljälle raajalle. Lisäksi pelaaja voi valita asetuksen joka ei näytä pelihahmolla kypärää, naamasuojusta tai molempia. Tämä on klassinen ratkaisu, mikä toimii tässäkin pelissä erinomaisesti, sillä lähinnä yksi kypärä on oikeasti hieno.


Yhteenveto

Biomutant ei ole huono peli, mutta se ei myöskään ole läheskään niin hyvä peli miltä se on monesti vaikuttanut. Erittäin hienon näköinen peli on kyseessä ja siinä on erittäin paljon pelattavaa ja runsaasti erilaisia muuttujia tarjoaassa vaihtelua. Monella tavalla peli on kuitenkin todella itseääntoistava, ei mitenkään syvällinen toiminnassaan tai muutenkaan toteutuksessaan. Kertojaääni alkaa tietyssä pisteessä todella ärsyttää ja monin paikoin pelistä huomaa kuinka paljon siinä on toistoa ja miten vähän moniin osiin peliä onkaan panostettu. Kokonaisuudessa on puolensa, mutta liian monilla tavoilla peli jää harmillisen vaisuksi ja keskiverroksi tuotokseksi jossa määrä korvaa laadun.

 

+ Värikäs ja tyylitelty ulkoasu

+ Paljon pelattavaa

+ Moraalisysteemi ja sen koomisuus

 

- Itseääntoistava

- Vähän liikaakin muuttujia

- Määrä laadun sijaan

 

Arvosana: 6,0

 

Hyvä