Viimeinen sarjan peli, joka ei enää edes yritä päästä samaan, mihin alkuperäinen pääsi

P.3.L.K.O

F.3.A.R

Ensimmäinen F.E.A.R on edelleen yksi parhaita räiskintöjä, yksi parhaita kauhupelejä ja yksi suurimpia yllätyksiä FPS pelien ja kauhupelien joukossa. Pelissä on omat heikkoutensa ja parantelua kaipaavat osuudet, mutta myös todella hyvin tehdyt osa-alueet ja tyylilliset ratkaisut. Kakkospeli tuntui menettävät otteen sekä tunnelmassa että toiminnassa ja tuntui todella etsivän sitä omaa identiteettiä. Tämä kolmas peli on selvästi enemmän toimintapainotteinen tapaus, kuin tunnelmallinen tapaus. Vaikka kauhutunnelma on edelleen läsnä, on se erinomainen psykologinen kauhupuoli lähes kokonaan hävinnyt ja toimintaa tukee pääasiassa halpa säikyttely muutamilla varsin osuvilla kohtauksilla. Heti voidaan sanoa että kyseessä ei ole sarjan paras eikä huonoin osa, mutta se on mahdollisesti sarjan selvästi erilaisin ja kehittynein osa, joskin poispäin siitä, mikä teki ensimmäisestä niin hyvän.

Pointman, Fettel ja Alma Wade

Tarinallisesti kaikki jatkuu jonkin aikaa (todennäköisesti 9kk) F.E.A.R 2;n jälkeen, mutta Michael Beckett on heitetty syrjään ja pelaaja siirtyy jälleen ohjaamaan ensimmäisestä pelistä tuttua huippurefleksistä Pointmania, joka saa partnerikseen aaveena hilluvan Fettelin. Pointmanin vaihteita ensimmäisen pelin ja tämän lisäsisältöjen jälkeen ei juuri noteerata vaan kaikki alkaa melko satunnaisesti tilanteesta jossa viholliset hakkaavat vangittua Pointmania, kunnes Fettel puuttuu peliin ja lähtee veljensä kanssa etsimään kaksikon äitiä, Alma Wadea, samalla aikaa kun Armanach sotilaat jahtaavat heitä ja hirviöt väijyvät molempia osapuolia. Tarina on huomattavasti selkeämpi kuin ensimmäisen pelin, mitä korostaa se, että Fettel ei pidä turpaansa kiinni juuri ollenkaan kun taas Pointman ei sano koko pelin aikana mitään. Tarinan ymmärtämistä auttaa merkittävästi jos on pelannut kaksi aiempaa peliä.

Peli yhdistelee toimintaa ja kauhua vaihtelevalla menestyksellä. Kummallakin osa-alueella on menty varsin kauas siitä hillitystä, mutta groteskista tyylistä mikä oli hyvin vahva ensimmäisessä pelissä. Psykologinen kauhu oli parhaimmillaan ensimmäisen pelin monissa rauhallisemmissa ja hillitymmissä osuuksissa, joita hyvin suunniteltu toiminta sitten sävytti entisestään. Tässä kolmannessa pelissä mennään merkittävästi enemmän toiminnan säännöillä sillä vaikka kauhu on edelleen merkittävä osa kokonaisuutta ja paremmat grafiikat tuovat mukaan tiettyjä muutoksia ja tyylillisiä leimahduksia nojaa pelattavuus niin paljon toimintaan, että kauhu on lähinnä tyyliseikka toiminnan lomassa. Sellainenkin kauhu voidaan tehdä hyvin, mutta FEAR3 menee tässä tapauksessa monesti todella pahasti vikaan, että hyvin usein tuntuu, että peli noja sellaisiin helppoihin kauhuratkaisuihin, jotka monesti ovat juurikin sitä halpaa säikyttely jump scare kohtauksilla. Välillä tosin mennään lähemmäs tätä varjoihmiset harhaa ja kyllähän siellä on viittauksia ensimmäisen pelin klassisiin kauhuratkaisuihinkin.

Tarina on jaksotettu varsinkin hyvin ja sen pääosassa ovat juurikin Pointman ja Fettel. Alma Wade toimii todella monella tavalla pelin tarinallisena päämääränä. Hän ei ole nyt se hirviö joka hiippailee ympäriinsä tai seuraa pelaajaa. Nyt pelaaja yrittää päästä hänen luokseen. Tämä kehityskaari jonka Alma on kolmen pelin aikana käynyt, toimii oikein hyvin, varsinkin verrattuna siihen, mitä Pointmanin ja Fettelin kehityskaaret ovat edenneet. Pointman on niin ilmiselvästi mykkä, että se olisi selvempää vain jos hän yrittäisi puhua, mutta ääntä ei tulisi. Ulkoisesti ratkaisu on varsin yllättävä, ei ihan sitä mitä itse hahmosta odotin. Fettel taas on turhankin suulas tänä aavemaisena partnerihahmona joka toimii niin ikään tarinan avaajana ja vaikka hänen ja velipojan taustatarina korostuukin pelin aikana, ei se juuri paranna Fetteliä, joka oli paljon parempi ensimmäisessä pelissä.

Oikealla tavalla koukuttavaa ja vapaaehtoisesti vaihtelevaa toimintaa

Peli on selvästi tehty toiminta mielessä ja toiminta onkin hyvin onnistunutta. Toiminnassa on varsin erilainen ote, mitä aiemmissa pelissä, sillä tuplapistoolit ovat poissa, aseita voi kantaa vain kahta kerralla ja suojautumismekanikkaa nousee isoon asemaan. Lähitaistelu on myös paljon karsitumpaa ja suunnitelmallisempaa mutta slo-mo on ja pysyy. Pointman pystyy edelleen hidastamaan aikaa, mikä tuo merkittävän edun toimintaan. Hahmo myös kehittyy aivan uudella tavalla. Ensimmäisessä pelissä piti kaluta kaikki paikat tarkkaan elinvoima- ja refleksibuustien toivossa, mutta tällä kertaa pelihahmo kehittyy pelaamalla. Pelissä on eräänlaisia toimintahaasteita, joita suorittamalla saa pisteitä, jotka tietyin väliajoin nostavat pelihahmon tasoa ja samalla aikaa pelihahmo saa jonkinlaisen tehosteen, kuten vaikkapa lisää aikaa slo-mo mittariin. Aseita on ne tutu pistooli, haulikko ja konekivääri, mutta myös astetta erikoisempiakin aseita. Tulivoima ei ole ykkösen tasoa sekään, mutta seissa on aivan omanlaisensa ote. Pistooli on parhaimmillaan kun hakee pääosumia, kun taas haulikolla pari osumaa lähietäisyydeltä tekee veristä jälkeä. Konepistoolin kanssa määrä korvaa monesti laadun, sillä tuntuu että pääosumat voivat olla hyvin pikkumaisia.

Toimintahaasteet määrittävät koko räiskinnän. Nämä haasteet ovat helposti todella simppelitä. X määrä tappoja tietyllä aseella, X määrä aikaa slo-mo tilassa, X määrä aikaa suojaassa, tappo heti kun olet hypännyt esteen yli, X määrä tappoja pääosumalla... kyllä niitä vaihtoehtoja on. Koska näitä erilaisia haasteita on niin tuhottomasti, ei kaikkia tunnu vain voivan suorittaa yhden tehtävän aikana, mutta siinä se hienous onkin. Pelaa peliä miltein miten tahansa, jotkut tehtävät tulee suoritettua vaikka vahingossa. Nämä haasteet kuitekin kannustavat vaihtelemaan aseita ja tekemään erilaisia juttuja samalla aikaa kun taistelee vihollisia vastaan. Kun saa haasteen suoritettua pistoolilla, voi alkaa keskittyä haulikkoon tai kun saa tarkkuuskiväärin, niin alkaa oitis varovaisemmin tähtäämään, sillä tiettyjen aseiden ammusmäärät ovat merkittävästi rajallisempia. Haulikko ja konepistooli ova todella yleisiä kun taas pistooli on astetta harvinaisempi ja tarkkuuskivääri hyvin harvinainen, yksi niitä aseita joita tulee vain tietyissä kentissä ja tilanteissa.

Toiminnan rytmitys on varsin samalla tiellä mitä ensimmäisessäkin pelissä. Vihollisia on paljon ja taisteluja tulee vastaan paljon. Toiminnassa on kuitenkin juuri sen verran erilaisia haasteita ja muuttujia, että tilanteet eivät niin merkittävästi ala toistaa itseään, että ne alkaisivat olla puuduttuvia. Erilaisia vihollistyyppejäkin on kuin muutama, mikä tuo vaihtelua eri intervalleilla. Sotilaita on useampaa tyyppejä, hirviöitä on useampaa tyyppiä ja erikoisvihollisiakin jo useita. FEAR 3 ei ole pitkä peli, mutta eri kentät on tehty juurikin sen verran hyvin, ne pelaa kyllä mielellään parikin kertaa, sillä tämä toimintahaastesysteemi on samalla tavalla mielekäs ja koukuttava, kuin Bulletstormin vastaavankaltainen pisteytyssysteemi, tosin siinä pelissä pisteet olivat valuuttaa kun taas tässä ne ovat kokemusta.

Vahva toiminnassa, ei niinkään tunnelmassa

Pointmanilla pelaaminen on tosin vain yksi osa peliä. Kun kentän läpäisee, voi saman kentän pelata uudelleen Fettelillä. Siinä missä Pointmanilla pelaaminen on perinteistä räiskintää, on Fettelillä pelaaminen todella erilaista. Hahmo panostaa psykokinesiaan ja vastaaviin temppuihin, mikä tekee pelaamisesta hänellä oikeasti erilaista. Ei oikeastaan parempaa kuin Pointmanilla, mutta kuitenkin. Fettel on lähinnä kiva lisäidea jos pelkkä Pointmanilla pelaaminen alkaa kyllästyttää. Pelissä on lisäksi kaksi erilaista lopetusta, riippuen siitä, kumpi veljeksistä on ollut parempi taistelussa. Tästä päästäänkin siihen uuteen juttuu, mikä pelistä myös löytyy, nimittäin moninpeliin. Itse en ole tätä moodia testannut niin en voi sanoa että onko se kuinka hyvin tehty, mutta koska sitä ei ole ängetty mukaan soolopelin päälle, niin se kelpaa hyvänä lisänä.

FEAR 3 on hyvä toimintapeli, mutta harmillista on se, että kauhupuoli on jäänyt niin pahasti jalkoihin. Itse en ole suuri kauhupelien ystävä, koska todella monissa kauhupeleissä mennään niin sanotusti sieltä mistä se aita on matalampaa sorttia. Tällöin seurauksena on huomattavasti halvemmalla tavalla tehty kauhu joka ilmenee yleensä jump scare ratkaisuilla. FEAR 3 on mennyt tähän suuntaan, joskaan ei ihan täysin, sillä välillä pyritään ottamaan mukaan myös tälläistä vähän erilaistakin kauhua, jossa on sellainen psykologisempi ote, mutta se ei vain toimi samalla tavalla miten se toimi ennen. Yksi syy voi olla siinä, että koska uudella grafiikalla ja kaikella sellaisella, peli on niin paljon kiiltävämpi ja ylikorostetumpi. Tämän seurauksena monet tälläiset psykoosikohtauksetkin menevät enemmän tähän suuntaan jossa kaikki heitetään pelaajan naamalle samalla aikaa kun äänet pomppaavat ylöspäin. Sellainen hiljainen tunnelman rakentama ja hienovarainen kauhu on lähes kokonaan poissa. Siis kyllähän ensimmäinenkin FEAR käytti näitä halpoja ratkaisuja joissa kovat äänet säpsäyttävät enemmän kuin naamalle hyppäävät hirviöt tai vastaavat, mutta siinä pelissä on paljon myös niitä hetkiä, kun ympäristö kertoi paljon ahdistavampaa tarinaa.

F.E.A.R 3 on merkittävästi parempi kuin monet muut kauhupelit. Siinä kauhu on ehkä enemmän sitä toiminnan ohessa olevaa lisäsisältöä, mutta se ei missään kohtaa tarkoita sitä, että se olisi täysin unohdettua, tai että se toimisi ollenkaan. Itseä häiritsee lopuksi paljon enemmän se, että pelin tarina jää todella keskeneräiseksi ja irralliseksi. Tämä on sellainen tapaus jossa monet asiat eivät ratkea, vaan päättyvät todella yllättäen, kuten aiemmissakin peleissä. Koska tämä on viimeinen sarjan peli, niin keskeneräiseksi kaikki jää varmaan lopullisesti, mikä ennestään heikentää pelin tunnelmallista arvoa ja korostaa ennestään sitä, että tätä peliä kannattaa pelata enemmänkin toiminnan, kuin tarinan tai tunnelman vuoksi. Tyyli on sentään toiminnassakin huipussaan.

Yhteenveto

F.E.A.R 3 on trilogian hyvää peruslaatua. Siitä huomaa että se on varsin modernilla otteella ja tyylillä toteutettu toimintapeli kauhuelementeillä. Erinäiset haasteet kannustavat vaihtelevaan pelaamiseen, tarina etenee varsin jouhevasti, joskin tehden kyseenalaisia ratkaisuja ja moninpeli on ihan kiva lisä. Tunnelmallisesti peli menee vähän liikaa halvan säikyttelyn piiriin ja on ulkoasultaan paljon kiiltävämpi ja värikkäämpi kuin alkuperäinen. Toiminta on vauhdikkaampaa, mutta samalla aikaa myös huomattavasti modernisoidumpaa heikkouksineen ja vahvuuksineen. Isoin ongelma on lähinnä kauhutunnelman psykologisen puolen heikkeneminen ja muutenkin kolmas peli tuntuu monella tavalla irralliselta. Se on joka tapauksessa mielekäs räiskintäpeli ja selvästi parempi peli kuin FEAR 2, mutta jää edelleen kauas ykkösestä.

+ Toiminta

+ Toimintahaasteet

+ Slo-mo

+ Kauhusävytteinen asetelma

- Irralliselta tuntuva tarina

- Pointmanin ja Fettelin kemiat eivät toimi

- Jää aika aukinaiseksi

Arvosana: 7,5

Nimikin sen jo sanoo: Ei ole ensimmäinen lajissaan

Ja taas toinen Zombipuolustus

PlayStation Now

Yet Another Zomdie Defense

Heti voidaan sanoa että tästä pelistä ei mitenkään erityisen paljoa kerrottavaa keksi, sillä vastaavia pelejä on useita ja yhdellä idealla kokonaisuus pystyy varsin samanlaisena alusta loppuun asti, vaikka tarvikkeita tuleekin käyttöön enemmän, mitä pidemmälle pelissä pääsee. Pääidea on niinkin yksinkertainen kuin jatkuva puolustauminen loputonta zombiearmeijaa vastaan, tosin mukaan mahtuu muutakin kuin pelkkiä zombeja.

Zombeja, odottaa ulkona

Pelissä on ideana tappaa kaikki viholliset joita tietyssä aallossa tulee vastaan. Seuraava aalto on aina edellistä haastavampi kun vihollisten määrä, nopeus, voimakkuus ja variaatio kasvaa. Peruszombit nyt eivät ole vaarallisia muuten kuin isoina joukkoina, koska niiden hengiltä niittäminen on aikaa vievää, mutta erikoisviholliset voivat olla hyvinkin pahoja. Pelaajalla tosin on apunaan varsin kattava arsenaali erilaisia aseita, suojia ja ansoja joilla hidastaa vihollisia tai suoraan tappaa ne. Kaikki alkaa perus pistoolilla ja loputtomilla ammuksilla, mutta vihollisten rintaman vahvistuessa kannattaa nopeasti investoida tehokkaampiin aseisiin ja mahdollisiin barrikaadeihin tai ansoihin, kuten miinoihin. Aseita löytyy aina perusluotettavasta haulikosta ja rynnäkkökivääristä liekinheittimeen ja rakentinheittimeen, sekä astetta erikoisempiin aseisiin kuten sähköase tesla coiliin tai laseraste blasteriin.

Pelissä on mahdollisuus myös moninpeliin joko liittoumana tai vastakkain. Erilaisia pelimoodeja on muutama ja vaikka niissä ei olekaan isommin vaihtelua, niin tiettyä eroa löytyy. Loputtomassa pelitilassa kyse on puhtaasti siitä, kuin kauan pelaaja selviää. Tällöin kentälle tulee satunnaisesti erilaisia tehosteita, kuten latausnopeus, juoksunopeus, tuhoutumattomuus tms. Mutta myös aseita, aivan satunnaisesti, mikä tekee tästä varsin hyvin pelitilan. Perus selviytymiskamppailu on erilaista koska silloin viholliset tulevat aalloissa ja kun kaikki ovat kuolleet, on aika vihollisilta saadulla rahalla sitten joko ostaa parempia aseita tai luoda itselle puolustusta. Kaikissa on plussat ja miinukset, sillä suojat eivät kestä kovinkaan kauaa, mutta mahdollistavat linnoittautumisen. Aseet taas vaativat ammuksia ja ilman suojaa on pelaajan jatkuvasti juostava. Hahmo kehittyy hieman, mutta niin vähän että se nyt ei juuri pelasta.

YAZD on erittäin kliseinen peli, eikä yritä muuta ollakaan. Nimikin jo kertoo kaiken oleellisen mitä pelistä tulee tietää. Tälläisiä pelejä on ollut ennenkin ja yksinkertainen idea on vain tehty vähän eri tavalla. Onhan Tetriksiäkin tehty loputtomia määriä. Peli ei ole suoraan huono, mutta ei mitenkään erityisen hyväkään. Se on kelvollinen. Pelattavuus on simppeli ja toimii, tarjoaa sen verran vaihtelua että sen parissa viihtyy ihan kivasti ja tietyt lisämausteet houkuttelevat jatkamaan vähän erilaisilla taktiikoilla.

Yhteenveto

Yet Another Zombie Defense on simppeli peli, se on ajantappoviihdettä ilman mitään ihmeellisempää. Ohjattavuus on simppeli, idea on simppeli eikä pelissä ole mitään sellaista mikä tarvitsisi isommin opettelua. Tähtää vihollisia kohti ja tapa kaikki. Välillä voit varustaa itsellesi tukikohtaa sen mukaan miten paljon on pätäkkää ja sitten taas tappaa alati voimistuvaa vihollisrintamaa. Peli on todella itseääntoistava, eikä sitä jaksa kovinkana kauaa yhteen putkeen. Sen viehätys tosin tulee sen yksinkertaisesta ja mielekkäästä pelattavuudesta joka sopii todella hyvin ajantappamiseen, kun ei juuri sillä hetkellä keksi mitään ihmeellisempää.

+ Simppeli pelattavuus

+ Moninpeli

- Itseääntoistava

- Tunnelmallisesti vähän niin ja näin

Arvosana: 6,0

Hyvä

Xenomorpheja riittää kyllästymiseen asti

Alienit: Partio Eliitti

Aliens: Fireteam Elite

Jos olisin tiennyt että tulee tämä peli saatavilla näin äkkiä, olisin hannannut Predator: Hunting Grounds pelin arviointia niin, että nämä olisivat olleet yhdessä, sillä muutamat asiat tekisivät melko hyvän vertailun. Varsin erilaiset pelit on kyseessä, mutta alienit ja predatorit ovat aika läheisiä keskenään. Itse olen paljon enemmän predator kannattaja, mutta kaikki Alien sarjan elokuvat on katsottu, vaikkakaan pelejä ei ole erityisen paljoa pelattu. Fireteam Elite on kuitenkin sellainen peli joka on vaikuttanut mahdollisesti hyvältä ajanvietteeltä ja vaihtelulta muihin kauhutunnelmaisiin ja teemaisiin peleihin. Alien vs Predator asetelmassa olen ehkä hieman puolueellinen, mutta itse ainakin laittaisin nämä pelit varsin lähelle toisiaan.

Aliens: Colonial Marines 2 - Fireteam

Alienit: Tulitiimi Eliitti on varsin puhdas kolmannen persoonan räiskintäpeli muutamilla asevaihtoehdoilla ja aselajivaihtoehdoilla. Ensin pelaaja luo itselleen avaruusjalkaväen sotilaan, suhteellisen suppealla, mutta ei ihan onnettomalla hahmonluonnilla. Ihan kelvollisen soltun siinä pystyy itselleen kehittelemään. Aselajeihin kuulu varsin kattava määrä erilaisia taistelijoita joista jokaisella omanlaisensa erikoisominaisuudet ja tietty aseistus. Jotkut aselajit ovat varsin hyviä suoraviivaisemmassa toiminnassa, kun taas toiset paljon taktisemmassa lähestymistavassa. Joukkoon kuuluvat mm. gunner, demolisher, recon, doc kuin myös vähän erikoisemmin nimetty phalanxkin. Jos aikomuksena on varsin lyhyen kampanjan läpikäyminen, on syytä pysytellä valitussa hahmoluokassa, sillä haaste voi olla suhteellisen kova, jos hahmolla ei ole jonkinverran taitoja käytössään. Tietyin väliajoin hahmot kehittyvät ja samoin käytetyt aseet. Tälläinen suunnitelutapa korostaa sitä, että ideana olisi, että pelaaja pelaisivat kampajaa läpi monta kertaa eri hahmoluokkia käyttäen, tai muuta vastaavaa.

Tarina on lähemmäs tarpeeton kokonaisuudessa. Tukikohdassa voi jutella eri miehistönjäsenten kanssa ja oppia yhtä ja toista, mutta tehtävät toistavat samaa kaavaa. Liiku eteenpäin, tapa kaikki mikä tulee vastaan. Räplää tietokonetta tai vastaavaa ja tapa useita aaltoja vihollisia kun jonkin tekosyyn varjolla et voi liikkua eteenpäin. Kampanjassa on neljä opertaatiota joissa jokaisessa kolme erillistä tehtävää. Samaa kaavaa toistetaan kokoajan ja siihen kyllästyy ennen puolta väliä. Tosin siinä kohtaa peliin tulee hieman vaihtelua, kun vastaan tulee muutakin kuin pelkkiä xenomorpheja. Tämä muuttaa hieman taistelun rytmitystä, mutta se tietty kaava ei silti muutu yhtään.

Tarinassa seurataan kolmihenkisen sotilaspartion etenemistä xenojen täyttämillä aluiella ja vastaan tulee kokoajan vaarallisempia vihollisia. Itse en ole niin hyvin perillä Aliens kaanonista että osaisin asettaa tämän pelin kronologisesti oikeaan paikaan. Sotilaat kuitenkin tietävät mitä xenot ovat ja osaavat tappaa niitä, eli ihan alkutekijöissä ei olla. Tapahtumat eivät juuri kehitä sarjaa mihinkään koska se näennäinen tarina tarjoaa vain tekosyyn tappaa iso kasa alieneita yksin kahden androidin kanssa, tai kolmistaan osana colonial marines partiota.

Tuttu fiilis aika mitäänsanomattomalla toteuksella

Kyllähän monet pelit toistavat samoja juttuja uudestaan ja uudestaan, mutta omalla kohdalla tuntuu siltä, että Fireteam Elite on jälleen yksi heikko tekele jossa vaihtelua ei ole oikeastaan edes yritetty tuoda mukaan. Otetaan esimerkkinä Marvel's Avengers, joka pelattavuuden näkövinkkelistä toistaa samoja ideoita uudestaan ja uudestaan ilman mitään kunnollista vaihtelua. Mutta kyseisessä pelissä vaihtelua on kuitenkin merkittävästi enemmän kuin tässä pelissä. Kummankin isona ongelma on kuitenkin se, että niistä tulee vähän sellainen vaikutelma että pelattavuuden suhteen niihin ei ole edes yritetty todella panostaa. Aliens tosin ei ole panostanut tarinaankaan ja vaikka pelissä useita hahmoluokkia onkin, niin ei se merkittävästi paranna tätä kokonaisuutta.

Pelin kanssa pääsee sentään siihen Aliens tunnelmaan, samaten kuni Avengersin kansa pääsi siihen Marvel tunnelmaan. Mutta Marvel tunnelmassa on huomattavasti enemmän muuttujia ja mahdollisuuksia. Tämän kanssa pääosassa on xenomorphien tappaminen ja tyylillisesti ollaan hyvin lähellä James Cameronin ohjaamaa elokuvaa Aliens, ensimmäistä jatko-osaa Ridley Scottin ohjaamalle elokuvalle Alien. Yleisesti näitä pidetään elokuvasarjan kahtena parhaana elokuvana, mutta kukin valitkoon oman suosikkinsa väliltä Alien - Alien: Covenant. Kauhutunnelmaisesti peli ei juuri tarjoa mitään halpaa säikyttely ihmeellisempää ja se ajoittainen laadukkuus tulee juurikin toiminnasta. Erilaisilla aseilla on pieninä annoksina todella mielekästä antaa palaa, joissakin tapauksissa kirjaimellisesti. Hetkellistä lisähupia saa kun alkaa käyttämään hyvin valikoituja aseita. Eräs kivääri pitää todella tutunkuuluista ääntä, suoraan elokuvista ja kuollessaan xenomorphit jättävät jälkeensä voimakasta happoa.

Fireteam Elitessä ne heikkoudet kuitenkin merkittävästi ylittävät ne vahvuudet sillä vaikka peli on ihan ok, niin ei se ole juuri pidemmällä tähtäimellä kovinkaan ihmeellinen kokonaisuus. Kyllähän sitä pelaa, ohjattavuus toimuu, ammuskelu on ihan kivaa ja tutunalainen tunnelma on mukana. Mutta peli on niin monella tavalla klassinen tapaus todella perusmättöammuskelupelistä jossa on hyvin vähän mitään omaa, vielä vähemmän vaihtelua ja joka toimii paremmin moninpelinä, mutta vaikea uskoa että tästä saisi ihmispelaajien kanssa sen enempää iloa irti. Itse kokeilin sitäkin ja monesti ihan botit Alpha ja Beta auttavat pelaajan kyllä loppuun asti luotettavammin kuin ihmispelaajat.

Yhteenveto

Aliens: Fireteam Elite on peruskelporäiskintä pelimekaniikoiltaan ja siinä on ihan yksinpelikampanjakin. Pääpaino on tosin moninpelissä, jolloin peliin tulee aivan erilainen ote. Aliens: Fireteam Elite on varsin haastava peli ja se on myös lähes poikkeuksetta yhden ja saman idean jatkuvaa toistoa ilman mitään isompaa yritystäkään tarjota vaihtelua. Aselajeja nyt on useampi ja sitä kautta erilaisia kykyjä ja aseita on tuomassa vaihtelua. Pelillisesti kyseessä on kuitenkin harmillisen yksitoikkoinen ja puuduttava kokonaisuus joka ei loppuviimeksi ole edes keskiverto räiskintää.

Astetta isommat Aliens fanit voivat heittää pisteen tai puolitoista lisää loppuarvosanaan.

+ Aliens teema

+ Useita aselajeja

+ Moninpeli 

- Epätasapainoinen vaikeusaste

- Hyvin puuduttava ja yksitoikkoinen

- Mitäänsanomaton tarina

Arvosana: 4,5

Huonommalla puolella

Hyvää yötä ja kauniita painajaisia

Unen seassa

Epic Games

Among the Sleep

Yksi näitä kauhupelejä josta on kuullut jotakin ja siitä on jäänyt mieleen juurikin tämä asetelma jossa pelataan puolustuskyvyttömällä vauvalla, kun ties mitkä yön möröt vaanivat ympärillä. Sanotaan heti että ellei peli olisi ollut Epic Gamesilla ilmaisena, en olisi tätä varaman edes pelannut koska heti on selvää, että kyseessä on todella vähän itselle suunnattu peli. Tosin mikäli tälläiset ensimmäisen persoonan Amnesia tyyliset kauhupelit toimivat omalla kohdalla, on tämä peli välittömästi harkitsemisen arvoinen ja melkovarmasti hyvä paketti käydä läpi.

Mielikuvitusta, vai oikeasti maagista?

Pelihahmona on nimeämätön vauva joka saa kaksivuotis syntymäpäivälahjakseen nallekarhun, josta tulee pelin edetessä pelaajan ainut todellinen suoja ja ylivoimaisesti pelin paras hahmo, johtuen pääasiassa siitä että muut pelin hahmot, eivät saa kovin paljoa ruutuaikaa, verrattuna nalleen. Synttärien jälkeen pelihahmon äiti laittaa taaperon nukkumaan, jolloin se peli oikeassti alkaa. Kun on nukkumaanmenoaika ja kaikkialla pimenee, alkaa myös mielikuvitus laukkaamaan ja varjoissa piilevät möröt alkavat näkyä huomattavasti paremmin. Varsinkin eräs hirviöhahmo todella nousee esiin ja muuttuu pelin aikana kokoajan uhkaavammaksi ja sitä kautta sitä saa vältellä kasvavassa määrin kun pelin loppu lähestyy. Mielikuvituksen valoisana puolena pelaajan tueksi nouseekin uusin lelu, nallekarhu joka osaa tietenkin myös puhua. Tämä karhu on myös se valon lähde niinä pimeimpinä hetkinä.

Tämä asetelma pelissä toimii todella hyvin ja onnistuu luomaan erittäin hyvin toimivan kauhuasetelman, kun kaikkea katsellaan pienen lapsen persepktiivistä. Kovin moni tuskin muistaa eritysen hyvin aikaa kun oli alle leikki-ikäinen, tai edes leikki-ikäinen, jolloin maailma on hyvin erilainen ja mielikuvitus ei aina ollut se paras mahdollinen liittolainen. Tätä kokonaisuutta on pelissä kuvattu erittäin hyvin, sillä ympäristönä on varsin tavallinen omakotitalo jossa ei periaatteessa ole mitään yliluonnollista. Se kaikki yliluonnollisuus tulee sieltä, miten lapsi näkee maailman, etenkin silloin kun on pimeää. Vai onko niin, että taianomaisuus kuitenkin vie lapsen seikkailulle toiseen maailmaan. Pelin lopetus kyllä vastaa tähän ja käsittelee ihan aikuisten oikeita asioita, mutta se matka joka pelissä käydään läpi, on kaikkea muuta kuin tavallinen, sillä pakettissa on luvassa todellakin satumaisia hetkiä, joskin kauhutunnelmaisia sellaisia. Kauhutunnelmaisena pelinä Among the Sleep on selvästi yksi niitä parempia, joskaan ei omalla kohdalla erityisen houkutteleva peli pelata, koska sekin etenee aika verkkaisesti. 

Tunnelma toimii, pelattavuus puuduttaa

Tunnelmasta peli vetää todella isot pisteet mutta se itse pelattavuus ei ole erityisen hyvää tasoa. Pääpaino on juurikin tälläisessä Amnesia tyylisessä vaarojen välttelyssä ja jatkuvassa piileskelyssä, joskin tässä pelissä selvitään aika iso pätkä ilman tätä puolta, mutta tietyn pisteen jälkeen se korostuu merkittävästi. Iso osa peliä on ympäriinsä haahuilua ja esineiden etsimistä, jotta päästään seuraavaan vaiheeseen peliä. Harmillista tässä on se, että vaikka pelikenttien rajat ovat monesti todella selvät, on luvassa myös runsaasti paikkoja joissa tuntuu, että tietyistä paikoista pitäisi päästä läpi, mutta ei pääse. Asiaa sekoittaa entisestään se, että peli tuntuu kenttägrafiikaltaan sen verran kulmikkaalta, että kulmiin ja vastaaviin jää helposti jumiin, tai tietyistä koloista pääsee läpi vain jos menee suht keskeltä. Tämä saa pelin tuntumaan todella verkkaiselta ja hyvin usein erittäin tylsältä. Lisäksi se pulmapainotteinen etememinen ei varsinaisesti tee pelille mitään isompia palveluksia ja tämä on vähän sellainen genre joka sopii joillekin ja joillekin ei.

Omalla kohdalla kyse ei ole niinkään siitä että peli on liian pelottava ja sitä ei siksi pysty pelaamaan. Kyse on enemmänkin siitä että peli on puuduttava että siihen kyllästyy erittäin nopeasti. Rytmitys ei ole pelin parhaita puolia mikä tekee siitä todella tylsän. Tälläiset pelit jossa pääpaino on jatkuvassa piileskelyssä, ei vain nappaa omalla kohdalla, sillä itse pidän merkittävästi enemmän kauhupeleistä, joissa voi tapella vastaan. Among Sleep ei kuitenkaan mene tässä tapauksessa yli, vaan osaa olla suhteellisen hillitty. Se on kuitenkin todella selvää, että mikä on ollut esikuvana, sillä todella Amnesia maisia ratkaisuja tässäkin pelissä on tehty. Tietyt asiat pelissä eivät ole käyttöliittymältään myöskään sieltä parhaasta päästä. Kun pitäisi pyörittää tai nostaa jotakin, niin tuntuu että siihen tarvitaan tilaa, tai se kaikki pitää tehdä oikeasta kohdasta. Tämänkaltaiset pelit monesti eivät ole sieltä jouhevimmasta päästä pelata.

Yhteenveto

Among the Sleep on hyvin perinteinen selviytymiskauhupeli jossa piileskely ja vaarojen välttely on avainasemassa. Sen asetelma tosin on varsin erilainen, koska tällä kertaa pelaaja on pari vuotias taapero jolla on turvanaan vain nallekarhu. Peli ottaa asetelmasta varsin hyvin irti ja onnistuu kehittämään kauhutunnelmaa todella onnistuneesti. Pelillisesti peli ei tosin ole järin iskevä, koska iso osa ajasta menee hitaassa etenemisessä ja puzzlepainotteisessa pelaamisessa, mikä ei ole järin koukuttavaa saati mielekästä. Kauhupelinä se kuitenkin ottaa hyvät pisteet ulkoasustaan ja teemallisesta tyylistään.

+ Omanlainen asetelma

+ Nallekarhu

- Hyvin verkkaisesti etenevä

- Jatkuva piileskely 

Arvosana: 4,3

Huono

Tyylikkään näköinen kauhutarina alkaa

Tulipunainen Notko - Osa 1

Scarlet Hollow - Episode 1

Sanotaan heti että mikään Telltalen tasoinen valintapohjainen tarinapeli ei ole kyseessä, mutta aika pitkälti pelissä tehdään juurikin ne oikeat ratkaisut, ainakin tämän ensimmäinen osan perusteella. Uudelleenpeluu arvo kasvaa oitis koska riippuen pelaajan valinnoista jo pelkästään hahmoa tehtäessä, voi lopputulos olla todella erilainen. Kauhutunnelmaisena pelinä Scarlet Hollow toimii varsin hyvin, eikä nojaa pelkkään säikyttelyyn, mikä tekee siitä oitis varsin hyvän tunnelmaltaan. Suurin vavuus pelissä on kuitenkin sen erittäin hienossa piirrostyylisessä grafiikassa. Pienemmän budjetin pelille tyypillisesti, luettavaa pelissä on aika paljon ja ääninäyttelyä erittäin vähän, mikä korostuu lähinnä tunnelmanluonnissa.

Kuin suoraan luonnoslehtien sivuilta pelimuotoon

Ihan ensin pelaaja nimenää pelihahmonsa ja kertoo mistä on kotoisin, lopuksi valiten myös sukupuolen. Lisäksi pelaaja valitsee hahmolleen kaksi ominaisuutta, jotka tuovat merkittävät edut mukanaan. Voimakas hahmo on fyysisesti todella kykenevä ja kookkaan ulkomuotonsa vuoksi uhkaava. Tarkkasilmäinen hahmo taas huomaa asioita ja tekee tehokkaasti tulkintoja kun taas kirjaviisas hahmo tietää yhtä jos toista ja kuuma hahmo on charmikas ja puoleensa vetävä. Ominaisuuksiin lukeutuu myös kyky puhua eläimille, mikä tuo peliin oitis erittäin hyvän lisäpuolen ja on tarinankerronnallisesti erittäin hyvä lisäys. Tarina alkaa sitten rakentumaan hiljalleen, riippuen siitä miten paljon pelaaja esittää kysymyksiä, eli tutkii tilanteita, ja miten hän vastailee hahmoille, mahdollisesti käyttäen ominaisuuksiaan hyödykseen. Monet tilanteet ovat tosin sellaisia, että niistä on vaikea sanoa, että miten ne kehittyvät tämän ensimmäisen osan perusteella. Valinnoissa kuitenkin huomaa, että tiettyjä tienhaarautumistilanteita tulee vastaan, joiden vuoksi uudelleenpeluu arvo kasvaa myös. Sitten jos miettii pelin erillisiä saavutuksia, niin episodi on pakko pelata siten, pelihahmolla on käytössään tietyt erityisominaisuudet.

Tarinallisesti peli rakentuu ihan kivasti. Peli hahmo saapuu Scarlet Hollow nimiseen pikku kylään, osallistuakseen hautajaisiin. Tässä kylässä hän tosin tempautuu mukaan varsin viattomalta vaikuttavaan tutkimukseen, jonka aikana käy ilmi, että tässä paikassa on tekeillä jotakin todella erikoista, ettei jopa, yliluonnollista. Tunnelmallisesti peli toimii erittäin hyvin, sillä sen yhtenä erittäin hyvänä ratkaisuna on se, että ääninäyttelyä käytetään lähinnä vain tunnelman luontiin, kun taas tarinankuljetus ja muu sellainen käydään läpi vain luettavana tekstinä. Tosin tietyillä tavoilla myös tarinaa korostetaan ääninäyttelyllä. Kauhutunnelmaiseksi peliksi Scarlet Hollow on siksi varsin hyvän että se ei nojaa niin paljoa halpaan säikytteleen kuin surulliset monet kauhupelit. Kauhu on paljon enemmän tunnelmassa ja astetta paremmassa psykologisessa kauhussa, jossa ei juurikaan ole kiirettä tai pakokauhua, koska mikään kiire pelissä ei ole, vaikka tilanne olisikin astetta hektisempi.

Hiljaa hyvä tulee ja tästä se alkaa

Sanoisin että ehkä eniten pelissä rasittaa se että luettavaa tekstiä on niin paljon, että mielenkiinto peliä kohtaan kärsii siinä samalla. Tietysti pelissä voi edetä todella nopeasti jos niin haluaa, kun taas vaikkapa Telltalen peleissä tämä ei ole koskaan ollut mahdollisuus vaan kaikki dialogi pitää kuunnella joka kerta alusta loppuun asti, mikä alkoi useammilla pelikerroilla lopulta hieman ärsyttää, etenkin jos nämä pelikerrat tapahtuivat lähellä toisiaan. Scarlet Hollow ei tästä kärsi, sillä pelaaja voi vaikka sivuuttaa ison osan tekstistä jos niin haluaa koska kun vastaan tulee pelaajan hetki puhua, voi sitten taas ottaa aikansa. Tosin jos sattuu omaamaan kyvyn puhua eläimille, ei välttämättä kannata kovinkaan kiirellä ohittaa tekstiä, vaikka olisi pelannut tämä ensimmäisen osan jo aiemmin. Ihan vain vinkkinä.

Scarlet Hollow on ehdottomasti hyvä peli, mutta se ei ole mitenkään erityinen kokonaisuus. Tarina etenee varsin hyvin, valinnoilla on ajoittain todella selkeitä seurauksia ja kauhutarinana peli toimii yllättävän hyvin. Tunnelma rakentuu verkkaisesti ja kehittyy siksi todella hyvin. Kokonaisuus on aika lyhyt, mutta uudellenpeluuarvo kasvattaa sitä. Koska tämä ensimmäinen osa on ilmainen, on se erittäin hyvä keino uppoutua tarinaan ja sitten harkita jatkoa, jos kokonaisuus alkaa todella kiinnostaa. Mutta koska kyseessä ei ole kokonainen peli, niin se on väkisinkin sitä sorttia, että kokonaisuus jää monilla tavoilla aika mitäänsanomattomaksi. Olettaa voi että toinen osa sitten jatkaa tilanteiden kehitystä, ensimmäisessa osassa aloitettujen ratkaisujen mukaan.

Yhteenveto

Scarlett Hollow'n ensimmäinen osa on varsin nopeasti katsottu, mutta uudelleenpeluuarvoltaan oikein hyvä tarinavetoinen ja valintapohjainen kauhutarina. Pienemmän porukan aikaansaannos on piirrosjäljeltään todella hieno ja ensimmäinen osa aloittaa kaiken varsin hienosti, luoden sitä mysteeriä. Pelissä on paljon luettavaa eikä ääninäyttely lainkaan. Halpaan säikyttelyynkään peli ei juuri sorru, mutta ei myöskään juuri rakenne kauhutarinaa erityisen iskevästi, vaan enemmänkin suhteellisen varovaisesti. Se kuitenkin toimii oikein hyvin ja koska ensimmäinen osa Steamissa ilmainen, se on hyvä tapa katsoa että kuinka hyvin tarina nappaa mukaansa.

+ Graafinen ulkoasu on erittäin hyvä

+ Valintojen mukaan etenevä tarina

+ Ensimmäinen palanen on ilmainen kokeilla

- Paljon luettavaa

- Lyhyt

Arvosana: 7,0

Loistava

Pääarvio

Ehkä se tämän joukon onnistuinein kauhupeli, mutta samalla aikaa erinomainen toimintapeli jota kohtaan on alustavasti ollut aika vähän odotuksia.