Tietyt pelit tuntuvat olevan sellaisia, että niitä kovasti kehutaan arvostelusta toiseen, mutta silti niitä kohtaa on hieman varautunut. Tietysti arvostelu on vain kirjoittajan mielipide, mutta kun monesta mielipiteestä löytyy paljon samaa, niin silloin alkaa mielenkiinto vähän enemmän herätä.

 

 

 

Ajoittain tiettyjä pelejä kokeilee vain jotta pystyy sitten antamaan siitä oman mielipiteensä. Joskus kyseessä on niin huonoja pelejä, että niitä kokeilee vain siksi, jotta niitä pystyy sitten kunnolla haukkumaan. Tietysti toivottavaa on, että peli tarjoaisi edes jotakin. Siitä syystä on aina positiivista kun monien suosittelemat pelit onnistuvat oikeasti tarjoamaan vähän enemmän. Vaikka niitä ei pitäisikään samalla tavalla erityisinä kuin monet muut pitävät, niini kyllä monesti itse ajattelee, että mielellään sitä kokeilisi yhtä ja toista, jotta tietäisi mistä se kaikki hehkutus juontaa juurensa.

Sitten on tosin vastapainona rutosti niitä pelejä joita kehutaan vaikka kuinka ja sitten kun peliä itse pelaa, niin ei vain voi ymmärtää että mistä se kaikki hehkutus tulee, koska lopputulos ei ole yhtään niin mielekäs, kuin sen voisi olettaa olevan kaikesta hehkutuksesta johtuen.




Among%20Us.jpg?1624287212

Hys... joukossamme on huijari

 

Joukossamme

 

 

 

Among Us

Yksi näitä pelejä josta yhdessä hetkessä tuli todella suosittu ja joka oli sitä enemmän lähemmäs täysin tuntematon simppeli pikku peli. Among Us on ideallisesti kuin Lupus in Talbot peli jossa vähemmistö pelaajista on vihollisia joiden tarkoitus on tappaa muita pelaajia, kunnes heidän lukumääränsä on vähintään sama kuin muiden, silloin he voittavat. Muiden pelaajien tarkoitus taas on päätellä että ketkä ovat vihollispuolella ja lynkata heidät. Simppeli idea joka on hyvässä porukassa todella suurta hupia, mutta joka on sekalaisessa seurakunnassa helposti pelkkää sähläystä, etenkin kaikkien pellejen, trollien ja pelin hylkääjien vuoksi. Among Us pelaajia on paljon ja harmillista kyllä, tähän joukkoon mahtuu paljon niitä, jotka pilaavat sen pelin muilta.

 

Massaan sulautuvat petkuttajat

Among Us on simppeli peli, oli puoli kumpi tahansa. Miehistön jäsenien tehtävä on korjata kaikki viat aluksesta/tukikohdasta/jne jolloin he voittavat pelin. Huijarien tehtävä taas on tappaa miehistönjäsenet. Miehistön jäsenien tehtävät on aika simppeleitä muutamien klikkausten tehtäviä jotka vievät yleensä vähän aikaa. Tappaminen ei sekään ole kuin yksi nopea napin painallus. Mutta kaikki mitä murhan jälkeen tapahtuu, on kaikkea muuta kuin simppeliä. Vaikka joku todistaisi murhan, niin on hänen pystyttävä perustelemaan se muille miehistönjäsenille jotka eivät välttämättä häntä usko. Hopeakielinen huijari taas voi vedättää kaikkia muita ja saada jonkun muun näyttämään epäilyttävältä. Juurikin tämä on koko pelin suola. Huijarit eivät voi tappaa jatkuvasti vaan tietyin väliajoin. Sinä aikana heidän on saatava muut uskomaan että he tekevät tehtäviään, etteivät näytä liian epäilyttäviltä. Tappajat voivat myös piiloutua ilmastointikanaviin, mutta huolimaton ulostulo paljastaa heidät oitis. Huijarit voivat myös sabotoida järjestelmiä ja näin ollen vaikeuttaa miehistön toimintaa, kuten sammuttamalla valot tai hajottamalla hapentuoton.

Kumpikaan rooli ei suoranaisesti toista helpompi, koska molemmilla puolilla on etunsa. Miehistönjäseniä on paljon enemmän ja tiettyjen tehtävien suorittaminen näkyy selvästi ympäristössä, jolloin he saavat pysyvän alibin kierroksen ajaksi, koska huijarit eivät voi tehdä tehtäviä oikeasti, heidän pitää huiputtaa. Huijareilla on lisäksi rajallisesti aikaa tappaa kaikki, koska kun kaikki tehtävät on tehty, miehistö voittaa. Koska tappojen välillä on yleensä noin puoli minuuttia, asetuksista riippuen, on erittäin tärkeää että huijari valitsee sopivan ajan toimia. Monesti tosin, ajoitus menee tavalla tai toisella pieleen ja huijari palastuu hyvin selvästi. Mutta kaksi huijaria voi ryhmänä toimiessaan nopeasti pelastaa tälläiset tilanteet, mikä tekee useamman huijarien peleistä huomattavasti tiivistunnelmaisempia.

 

Toiseksi tekeytyjä, tuolta jostakin

Among Us on monesti kuvailtu kuin The Thing - "Se" jostakin elokuvan kaltaiseksi tunnelmakokonaisuudeksi. Huijareista jotkut ovat hirviöitä kun taas toiset vain suoranaisia slasher roistoja, mutta tunnelma on se mikä todella ratkaisee ja kyllä avaruusteema on omiaan korostamaan sitä, miten peli rakentuu tyylillisesti. Koska vain huijarit tuntevat toisensa, ovat kaikki miehistön jäsenet epäleväisiä toisistaan ja joutuvat suhtautumaan kaikkiin varovaisuudella. Lisäksi voi olla hyvin haastavaa tarkkailla muita miehistön jäseniä, vaikuttamatta oitis huijarilta.

Ulkoasultaan ja toteukseltaan peli on simppeli. Se on simppeli oppia ja pelata, mutta näyttää yllättävän yksityiskohtaiselta ja hienosti toteuteulta. Pelin tapauksessa veikeus todellakin toimii koska omaa pelihahmo saa suhteellisen kattavasti muokata näyttämään omanlaiseltaan. Among Us on juurikin sen näköinen peli, että vaikka se näyttää aika simppeliltä, niin se on kuitenkin toteutettu laadukkaasti, juurikin sillä tavalla, että siitä ei tule sellaista todella halpaa fiilistä. Iso painokkuus on pelaamisessa ja pelin ulkoasu on lähinnä kivaa katseltavaa ja selkeää pelattavaa.

 

Parasta puhuttuna, ei kirjoitettuna

Pelin yksi suurimpia ongelmia on siinä, että monesti peli rakentuu täysin sen mukaan, että millaisia pelaajia peliin saapuu. Monet trollit jättävät pelin oitis jos eivät saa olla impostor puolella, vaan päätyvät crewmate puolelle, samoin jos he kuolevat nopeasti ja joutuvat seuraamaan sivusta kun keskusteluja käydään. Ymmärrettävää, mutta todella rasittavaa. Sitten tulee vastaan tilanteita kun äänestys on käynnissä, mutta jotkut pellet eivät tee mitään, vaan odottavat vain että aika äänestysaika päättyy. Nämä ovat sellaisia tilanteita joissa pelistä katoaa oitis osa sen viehättävyydestä, kun joutuu toimimaan monien trollien ja pellejen kanssa. Hyvässä porukassa pelistä saa huomattavasti enemmän irti, mutta koska pelaajia on paljon, niin peliin päätyminen ja siinä pärjääminen on hyvin usein tuuripeliä.

Among Us on ylivoimaisesti parasta puhuttuna kuin kirjoitettuna. Yksi syy on siinä että monet eivät kirjoita mitään, tai sitten kirjoittavat epäselvästi kirjoitusvirheiden, lyhenteiden ja ties minkä asioiden vuoksi. Puhuttuna peliin tulee aivan uusi ulottuvuus ja kokonaisuudesta saa paljon enemmän irti. Tämäkin tietysti olettaen että pelissä on sellainen porukka, joka osaa kommunikoida asiallisesti ja säännöt tuntien koska muutoin tämäkään ei toimi. Nämä ovat tälläisten moninpelien suurimpia ongelmia, koska toiset pelaajat voivat olla hyvin ongelmallisia.


Yhteenveto

Among Us on monimutkainen tapaus arvioida sillä se pääsee oikeuksiinsa vain tietynlaisessa porukassa pelattuna. Totta kai täysiä muukalaisia vastaan pelattuna pelissä on jotakin, mutta se ei ole sama asia. Isossa osassa on kommunikointi, päättely ja perustelu, mutta kirjoitettuna tästä ei saa irti samaa laatua, mitä puhuttuna. Pääasiassa Among Us on joka tapauksessa varsin hyvä peli, sillä se on monella tavalla simppeli, veikeä ja helppo, mutta mahdollistaa myös hyvin suunnitelmallisen lähestymistavankin, etenkin jos sattuu itse olemaan se joku joukossamme.

 

+ Veikeä ja värikäs ulkoasu

+ Hyvät perusteet ja ideat

+ Simppeli ja nopea peli oppia

+ Päättely, keskustelu ja petkuttaminen

 

- Ei pääse oikeuksiinsa kirjoitettuna

- Vaatii tietynlaisen porukan kunnolla toimiakseen

- Voi olla monesti täyttä tuurin kauppaa

- Trollit ja pellet (monet muut pelaajat)

 

Arvosana: 6,0

 

Hyvä



Hellblade_%20Senua%27s%20Sacrifice%E2%84

Onko Senua se uhrilahja?

 

Hornaterä: Senuan Uhraus

 

 

 

Hellblade: Senua's Sacrifice

Aivan heti todetaan että Ninja Theoryn pomomies Tameem Antoniades ei kehuja ansaitse mistään. Hellblade on kuitenkin Ninja Theoryn teoksista yksi niitä merkittävimpiä sillä palkittu teos on kyseessä. Hellblade on kiinnostava tapaus, sillä tapa jolla se tutkii psykoosia on aivan omanlaisensa. Pelihahmo kuulee pelin aikana monia ääniä jotka tuovat omanlaisensa soinnun myös pelimaailmaan ja tarinan kehittymiseen. Tästä syystä peli kehottaa pelaajaa pelaamaan kuulokkeilla, jolloin äänet tulevat eri suunnista ja erinäisillä voluumeilla. Itse en tosin näin tehnyt ja TV:n äänentoiston kanssa eniten huomaa lähinnä se että toiset äänet ovat kovempia kuin toiset. Senua's Sacrifice on loppuviimeksi kokemisenarvoinen peli, lähinnä siksi että sen tapa käsitellä alati murenevaa mielenterveyttä on hyvin omanlaisensa.

 

Traumatisoituneen matka psykoosin hornan tuuttiin

Päähenkilö Senua on tarinan alusta asti hyvin heikossa tilanteessa. Traumatisoitunut soturi on psykoosin kourissa, kuulee ääniä ja hänen matkansa muuttuu kokoajan hurjemmaksi. Hänen päämääränsä on pelastaa rakastettunsa sielu, tämän kuoltua. Tästä syystä Senua matkaa kohti Helheimiä, Norjalaisen mytologian helvettiä, jossa odottaa kuoleman jumalatar Hel. Matkalla sinne tulevat vastaan niin Surt kuin vahtikoira Garm (jota tosin trophyjen muodossa kutsutaan virheellisesti Fenririksi). Tarina alkaa hyvin "normaaleissa" tunnelmissa. Se että päähenkilö kuulee ääniä, jotka keskustelevat keskenään hänen tekemisistään tosin luo vähän arveluttavan asetelman. Kun peli sitten lähtee oikeasti etenemään, niin kaikki muuttuu askel askeleelta oudommaksi.

Norjan mytologian ja kelttiläisen kulttuurin yhdistely toimii vähän sinne päin. Peli on hienon näköinen ja pelissä kerrotut tarinat ovat kiinnostavia ja monet paikat näyttävät myös erittäin hyviltä. Ongelmallista tosin on se, että monet henkilöhahmot eivät ole erityisen hienoja, vaan monella tavalla aika tylsästi toteutettuja. Surt on tästä hyvä esimerkki, sillä tulijättiläinen on aika mitäänsanomaton säkkipää ja vahtikoira Garm ei edes näytä koiralta. Myös pelin näennäinen pääroisto Hel ei juuri näytä siltä, millaiseksi hänet itse miellän mytologian perusteella. Tässä suhteessa peli menettää todella paljon pisteitä, koska siinä ei olla menty tarpeeksi pitkälle eeppisessä mielessä ja kokonaisuudesta saa vähän sellaisen kuvan että monet asiat pelistä on tehty vähän hosuen. Se on sääli sillä ympäristöt ovat todella hienon näköisiä ja käytetty todella hyvin. Kahlaaminen kaulaa myöten liejussa on todella hyvä ratkaisu ja usvaiset metsät ovat myös todella upeita.

Muuten se tapa jolla peli etenee on varsin hyvä. Hellblade ei ole pitkä peli, sen pelaa siinä 5-10 tunnissa riippuen vähän pelaajasta. Se on lisäksi varsin simppeli platina trophy, sillä yhtä trophyä lukuunotttamatta kaikki saa automaattisesti. Erityisen kiinnostavan tästä kokonaisuudesta tekee se, että koska kyseessä on traumatisoituneen mielen luoma, psykoosimaailma, voivat kaikki vastaantulevat asiat olla täyttä kuvitelmaa. Senua ei matkaa mihinkään Helheimiin, koska se ei ole todellista, vaan se kaikki tapahtuu hänen päänsä sisällä. Hän ei taistele liekehtivää paholaista vastaan, ei pakene hornanhurttaa pimeydessä tai taistele lukuisia aavemaisia sotureita vastaan, eikä vedä Excalibur vivahteisesti Gramria puusta. Tosiseikka on siinä että hänen mielenterveytensä vetelee viimeisiään ja sen vuoksi hallusinaatiot alkavat olla niin vahvoja että ympäröivä maailma on jo kauan sitten kadonnut. Tai sitten kaikki on täyttä totta. Tätähän tarina ei kerro, vaan pelaaja tekee tämän tulkinnan itse.

 

Mikä on totta ja mikä on huijausta?

Yksi todella suuri vahvuus mikä pelissä on, on se taistelumekaniikassa. Taistelussa on paljon todella tuttuja vivahteita. Hyökkäyksiä on kahden vahvuisia ja sitten on horjutus. Lisäksi valikoimaan kuuluu torjunta ja väistö. Myös juoksua voi käyttää taistelussa, kun haluaa hyökätä raivolla eteenpäin. Nämä simppelit taktiikat ovat todella kovassa käytössä sillä tiettyjä vihollisia vastaan täytyy käyttää tiettyjä taktiikoita. Kilpivihollisia pitää esimerkiksi horjuttaa. Lisäksi vihollisten määrä on merkittävä osa taktiikkaa, sillä jos viholliset pääsevät piirittämään pelaajan, voi simppeliltä vaikuttavasta taistelusta tulla hyvin vaikea.

Taistelut ovat ehdottomasti pelin mielekkäintä osaa sillä pelkästään tapa jolla ne alkavat toimii hienosti tämän psykoosiasetelman kanssa, sillä viholliset ilmestyvät tyhjästä ja käyvät aggressiivisesti kimppuun. Muutama kohtaus ottaa tästä taistelusta mieltä itseään vastaan todella hienosti, yllättävästi irti vähän enemmän. Taistelut ovat yksi osa kokonaisuutta, mutta niitä käytetään suhteellisen hillitysti ja siinä missä viholliset kehittyvät, myös pelaajan käytössä olevat metodit kehittyvät hieman pelin aikana.

Taistelun lisäksi iso paino on pulmanratkonnassa ja pakokohtauksissa joissa mennään hyvin tehokkaaseen psykologiseen kauhuun. Vaikka nämä pulmaosuudet eivät juuri kiinnostakaan, niin niistä on kuitenkin otettu yllättävän hyvin irti sisältöä. Tietyissä vaiheissa pulmat tuntuvat vähän turhan pitkäveteisiltä ja välillä palaaminen reitin alkuun tuntuu turhauttavalta. Etenkin pidempi pulmapainotteinen osa peliä on se kaikista turhauttavin, vaikka sitä seuraakin sitten pidempi taistelupainotteinen osa. Loppuviimeksi peli on aika hyvin tasapainoitettu taistelulla ja hitaudella.

Aivan erityisen huomion ansaitsee pelin pääosan esittäjä Melina Juergens. Suurisilmäinen neitokainen on hyvin hätkähdyttävä kun hän epätoivoisena vilkuilee ympärilleen kun äänet kiusaavat häntä. Myös hänen varovainen puheensa ja harkitut liikkeensä luovat hienosti asetelman varovaisuudesta ja pelosta. Tämän hillityn puolen vastapainona on sitten se hektinen osa jossa hän joko huutaa hädissään ja lähes itkuisena yritää paeta ties mitä vaaroja. Sama myös silloin kun hän on haavoittunut ja kuolemaisillaan. Mutta myös hänen raivokas ulosantinsa toimii hienosti, kun Senua pistää hanttiin. Pääosan esittäjästä on otettu erittäin paljon irti ja vaikka itse en valitsisi vuoden 2017 parhaaksi roolisuoritukseksi, niin huomionarvoinen suoritus siitä huolimatta. Tosin jos pitää Game Awardseja vertailupohjana, niin se gaala nyt muutenkin umpisurkea.


Yhteenveto

Hornaterä: Senuan Uhrautuminen on siinä mielessä hyvin erilainen peli, että se pärjää aivan hyvin ilman mitään jatko-osaa, vaikka sellainen onkin tulossa. Tämä idea on erittäin hieno ja sitä on käytetty hyvin. Tosin mytologiasta ei ole otettu tarpeeksi irti ja monet hyvät ideat on pilattu täysin. Mutta pelillisesti ja tarinallisesti peli toimii erinomaisesti yhdistellen todella mielekästä ja näyttävää toimintaa tunnelmalliseen pulmanratkontaan. Peli näyttää hienolta ja vaikka se tuntuukin kaiken jälkeen vähän yliarvostetulta, niin se on ehdottomasti kokemisarvoinen, sillä tämä trauman aiheuttama psykoosi on kuvattu varsin kiinnostavalla tavalla ja siitä välitty varsin vaivaannuttava tunnelma.

 

+ Taistelukohtaukset

+ Psykoosin kuvaus ja äänien käyttö

+ Tarinan kehittyminen ja kyseenalaisuus

 

- Ajoittain puuduttavan pulmapainotteinen

- Paljon hukattuja tyyliseikkkoja

 

Arvosana: 7,0

 

Hyvä



Celeste.jpg?1636070545

Pää pystyyn ja suunta ylöspäin

 

Celeste

 

 

 

Celeste

Yksi näitä pelejä joka on saanut valtavasti kehuja vaikka mistä asioista aina pelattavuudesta ja tarinasta alkaen. Toiseen näistä yhdyn kun taas toiseen en ihan suoraan. Sanotaan vaikka näin: Jos Super meatboy ja muut rage mentaliteettia seuraavat pelit nappaavat, niin Celeste on enemmän kuin oikea valinta, sillä se haastaa pelaajan kiihtyvässä määrin. Jos taa nämä pelit eivät nappaa, niin Celeste voi olla pelattavuudessa turhauttava hyvin nopeasti. Mutta pelissä on yksi valttikortti, joka mahdollistaa tarinan katsomisen loppuun asti vaikka pelattavuus ei nappaisikaan, nimittäin Assist mode, jonka kanssa ei voi hävitä.

 

Vaikeuksien kautta voittoon

Tarina seuraa Madeline nimistä tyttöä, tämän matkalla Celeste vuoren huipulle. Alusta asti vaaralliselta vaikuttava matka haastaa Madeleinen paljon enemmän, kuin hän aluksi osasikaan aavistaa. Pelkkä fyysinen haaste kiipeäminen ei myöskään ole, sillä matkan aikana Madeleine joutuu kohtaamaan myös henkiset haasteensa, puhumattakaan eräästä osasta itseään. Muutenkin pelin tarinassa sivutaan todella isoja asioita joiden vaikutukset ihmisiin voivat olla enemmän kuin kuormittavia. Voisi veikata että jokainen saa jonkinlaista kosketuspintaa edes johonkin pelin monista voimallisista teemoista tai vaihtoehtoisesti tulee saamaan jossakin kohtaa elämäänsä. Nämä puolet tarinaa tekevät Celestestä tarinallisesti hyvin vahvan kokonaisuuden jonka draamallinen painoarvo on enemmän kuin puhuttelevaa, ajatuksia herättävää ja mahdollisesti jopa parantavaa. Tarina on ehdottomasti sitä laatua, jolle kannattaa antaa mahdollisuus ja katsoa se loppuun asti.

Suurin haaste tässä kaikessa on kuitenkin siinä pelattavuudessa. Celeste on hyvin vaikea peli ja se haastaa pelaajan alusta asti ja kiihtyvässä määrin. Pelin on perusajatukseltaan tasohyppelyä. Madeleine pystyy hyppäämää ja kiipeämään, kuten odottaa saattaa, mutta hänellä on myös erikoisominaisuus, nimittäin syöksy. Syöksyllä voi nopeuttaa liikettä, sekä ylittää railoja joiden ylittämiseen pelkkä hyppy ei riitä. Näitä todella simppeleitä mekaniikkoja hyödyntäen peli sitten lähtee etenemään ja kehittymään hyvin vaikeaksi kokonaisuudeksi jossa lukuisat erilaiset kenttähasardit haastavat pelaajan uudelleen ja uudelleen. Välillä haasteet kysyvät ajoitusta ja toisinaan tarkkuutta. Haaste lisääntyy kun hasardeja heitetään peräjälkeen ja päällekkäin, jolloin pelaajalta vaaditaan hyvin tarkkoja liikkeitä hyvällä ajoituksella. Harmillista on että tämä kaikki muuttuu varsin pian erittäin turhauttavaksi kokonaisuudeksi josta katoaa se oikea hauskuus. Pelattavat osuudet ovat varsin lyhyitä ja nopeaa kuolemaa seuraa nopea uudelleen yritys, eikä kovinkaan kaukaa. Tästä syystä kuolemia tulee nopeasti, mutta erinäisiä kohtauksia pystyy yrittämään uudestaan ja uudestaan ilman mitään isompaa rangaistusta. Pelaajan kuolemat kirjataan ylös, mutta yrityksiä on loputtomasti.

Tämä tyypillinen raivopelimentaliteetti vaati veronsa, sillä vaikka Celeste on tarinallisesti hyvä, niin se ei ole erityisen mielekäs pelata, kuin ihan satunnaisesti. Pituutta pelissä ei ole ylimitoitetusti, sillä riippuen taitotasosta sun muusta, voi pelin pelata läpi varsin äkkiä. Yhden osuuden läpäisy onnistuu 15-30 minuutissa, mutta saattaa hidastua pelin edetessä kohti vaikeampia pätkiä. Varsinkin tietyt osuudet pelissä voivat olla niin murhaavan vaikeita,että niiden läpäisy tuntuu mahdottomalta. Vaihtelua ei ole erityisen paljoa mitä yleiseen pelattavuuteen tulee, mutta eri alueilla on erilaisia vaaroja ja niiden voittamiseen on erilaisia temppuja kentissä, mikä pitää kyllä mielenkiintoa yllä, mutta pelin haaste ei vain ole erityisen houkutteleva.

 

Apuja kuolemattomuudesta jumalallisuuteen

Eräällä asialla Celeste pelastaa kokonaisuuden täysin, nimittäin Assist modella. Aputilassa pelaaja voi määritellä taitojaan uudelleen, joko antaen itselleen hieman helpostusta, tai tehden matkasta tarinan, jonka voi kokea ilman minkäänlaista haastetta. Assist moden asetuksiin kuuluvat loputtoman syöksen antamminen, kuolemattomuus, loputon kiipeilyvoima ja peräti ajan hidastaminen. Näillä tempuilla voi pelin perusmekaniikkoja säätää juurikin niin paljon kuin itse haluaa. Sanotaan että vaikka itselleen antaisi loputtoman syöksyn, niin tietyistä osuuksista se tekee erittäin helppoja, mutta virheliikkeet johtavat silti vikkelään kuolemaan, kun taas kuolemattomuus tekee pelistä erityisen helpon, joskin pakottaa silti menemään eteenpäin, vaikka sitten pomppimalla tyhjyyden päällä. Koska kaikki voi aktivoida samanaikaisesti, voi itsestään tehdä täysin pysäyttämättömän, eikä peli ole enää silloin lainkaan vaikea.

Assist mode on tietysti erinomainen niille, joilla on rajoituksia, jotka haittaavat pelaamista, kuten myös niille, jotka eivät yksinkertaisesti välitä tälläisistä raivopeleistä, mutta joita kiinnostaa katsoa tarina loppuun asti. Celeste ei ole NES vaikea peli, koska sitä voi yrittää loputtomiin, mutta se on erittäin vaativa kokonaisuus joka vaatii tiettyjen osuuksien yrittämistä uudestaan ja uudestaan, kunnes ne pystyy vetämään lähes virheettömästi.

Lisätekemistä pelissä on myös valtavasti. Vaikka pelin tarina onkin suhteellisen lyhyt, niin kaikkien erillisten haasteiden läpipelaaminen voi vaatia todella paljon aikaa, mahdollisesti enemmän kuin tarinan läpi käyminen kokonaisuudessaan. Celeste on kiinnostava tapaus, mutta se on myös aivan naurettavan yliarvostettu. Tarinallisesti se kyllä ansaitsee kehuja, mutta pelattavuudessaan se ei ole millään niin hyvä kuin annetaan ymmärtää. Tietysti kokonaisuudessa on puolensa, jos haluaa haastavaa tasohyppelyä, mutta itse annan sille suurimmat pisteet juurikin siitä tarinasta, sekä mahdollisuudesta poistaa vaikeus pelistä, jos niin todella haluaa.


Yhteenveto

Celeste on hyvin vaikea peli. Mutta Celeste on myös erittäin vastaantuleva peli. Pääpointti pelissä on raivotuottava haastellisuus tasohyppelymuodossa, värikkäässä pikselitaidegrafiikassa. Tarina on erittäin vahva ja käsittelee todella isoja aiheita. Celeste on monimutkainen tapaus, sillä pelattavuudessa se ei ole kovinkaan houkutteleva tapaus kun taas tarinallisesti se on huomattavasti parempi. Suurin ongelma kokonaisuudessa on kuin siinä, että pelattavuudessa Celeste on erittäin turhauttava kokonaisuus ja siitä syystä sen mielekkyys laskee kuin kissan häntä, varsinkin loppupuolella.

 

+ Tarina ja sen käsittelemät isot aiheet

+ Assist mode

+ Ulkoasu ja äänisuunnittelu

 

- Turhauttava pelattavuus

 

Arvosana: 6,8

 

Erinomainen



Judgment.jpg?1630118873

Yakuza sarjan spinoff

 

Harkinta

 

PlayStation Now

 

 

Judgment

Yakuza pelisarja on itselleni hieman tuttu, sillä Kiwamia on tullut pelattua. Kyllähän kyseisessä sarjassa riittää pelattavaa ja varsinkin tarinaa. Toiminta on todella yliampuvan näyttävää ja ihan ok, vaikkakin aika itseääntoistavaa. Sivutekemistä oli myös vaikka kuinka. Luettavaa pelissä oli kuitenkin naurettavan paljon, sillä englanninkielistä dubbausta ei ollut, mikä oli isoin syy miksi kyseinen pelisarja oli niin luotaantyöntävä. Judgment korjaa tässä yhtälössä yhden ongelman, tarjoamalla englannninkielisen dubbauksen. Tosin luettavaa on silti turhauttava määrä, koska kaikkea ei ole puhuttu. Pääasiassa päätarinan ja välianimaatioiden kanssa on puhetta, mutta sivutehtävät ja monet keskustelut on luettava. Tämä on kuitenkin oitis askel oikeaan suuntaan Yakuzaan verrattuna.

 

Japanin Sherlock tutkii, tappelee ja varjostaa

Pelin päähenkilö on yksityisetsivänä toimiva Takayuki Yagami. Entinen puolustusasianajaja ja taitava kung fun harjoittaja tuo hyvin nopeasti mieleen Benedict Cumberbatchin Sherlockin, kampauksen perusteella. Muutoin Tak on hyvin erilainen hahmo, sillä hän on sympaattinen ja avulias mies joka ei ole juuri minkään toimeksiannon yläpuolella. Pelin tarinassa Yagami uppoutuu syvälle salaperäiseen murhasarjaan jossa uhrien silmät on kaivettu ulos. Hyvin pian käy kivuliaan selväksi että yakuzalla on osansa kokonaisuudessa, mikä tekee ongelmasta oitis merkittävästi suuremman. Yagamin lämpimät välit paikalliseen yakuza divisioonaan viilenevät tapauksen myötä, kun hän ei voi antaa tapauksen vain olla, vaan päättää löytää syyllisen, jota kutsuu nimellä Mole.

Peli koostuu useammasta erilaisesta pelimekaniikasta joista tappelu on selvästi se suurin. Vähän väliä vastaan tulee ties minkälaista porukkaa jota pitää leipoa turpaan, jotta voi jatkaa eteenpäin. Tappelu on hyvin samanlaista kuni Yakuza sarjassa, joskin Yagamin taistelutyyli perustuu vain kahteen taistelutyyliin; Tiikeriin ja Kurkeen joista toinen on 1v1 taisteluun panostavaa ja toinen joukkotappeluun. Taistelussa merkittävässä roolissa on näyttävyys, mutta harmillista on että ei tämä taistelu tyyli nyt sieltä parhaasta päästä ole, koska se on aika itseääntoistavaa ja käy pitkäveteiseksi todella nopeasti. Tiettyjä muuttujia taistelussa on, mutta monesti siitä ei vain saa irti kovinkaan paljoa mielekkyyttä, sillä monesti se tuntuu aika hitaalta, itseääntoistavuuden lisäksi. Mutta ainakin se on hienon näköistä katseltavaa, vaikka erikoisliikkeisinkin kyllästyy liian nopeasti.

Varsinaista etsivätyötäkin tehdään. Erilaisia haastattelutilanteita on useita, mutta niitä voisi olla enemmänkin. Varsinkin niitä joissa pyritään mahdollisimman tehokkaasti keräämään oleelliset tiedot. Paljon enemmän pelissä on varjostustilanteita, joissa kohdetta seurataan pitkin kaupungin katuja. Tämä on uskomattoman tylsää, hidasta ja turhauttavaa, etenkin kun kohteet tuppaavat kiertelemään ja monesti vilkuilemaan taakseen niin ylimitoitetusti, että se vain korostaa tilanteen koomisuutta. Vastapainona on myös takaa-ajoja joissa kohde pyritään ottamaan kiinni, väistellen esteitä. Nämäkin tosin tuntuvat turhan leikkimielisiltä koska monesti kohde juoksee naurettavan lujaa, mutta animaatio ei tue sitä liikettä. Varjostus tuo oitis mieleen Assassin's Creed IV: Black Flagin toistuvat varjostus tehtävät, joita ei niitäkään nyt suoraan voi kehua, mutta tämän pelin omat nyppivät vielä enemmän.

 

Ajottain turhauttava ja ajoittain laahaava

Judgment on täynnä erilaista sivutekemistä. Minipelejä on vaikka kuinka ja sivutehtäviä avautuu lisää mitä enemmän pelaaja tekee sivuaktiviteettejä ja parantaa välejään kaupunkilaisiin. Sivutekeminen on kivaa vaihtelua mutta ei nyt varsinaisesti tee pelistä merkittävästi parempaa koska iso kokonaisuus ontuu melko pahasti. Isoimpia ongelmia on juurikin se itseääntoistavuus. Myös sellainen todella ylimenevä japanilainen pelleily ja pervoilu nousee ajoittain aivan liian korostetuksi osaksi peliä. Tappelut ovat tälläisissä peleissä monesti niitä parhaita, mutta kun tällä kertaa tappelut käyvät melko pitkäveteisiksi jo ennen pelin puoliväliä niin ei liene yllättävää että peli tuntuu aivan liian pitkältä. Aika ajoin päätehtävissä ja myös sivutehtävissä tulee vastaan tilanteita joissa tehtävän seuraava päämäärä ei ole merkittynä karttaan. Tämä johtaa useasti siihen että pelissä on täysin hukassa, mikä on kaukana hyvästä pelisuunnittelusta. Muutenkin Judgment tuntuu todella usein todella turhauttavalta ja laahaavalta peliltä. Myöskään tarina ei ole rakentunut niin hyvin että se todella koukuttaisi jatkamaan. Ainoa iso juttu on lähinnä se Luomen henkilöllisyys. Muutoin tarina ei erityisemmin nappaa

Henkilöhahmot pelissä eivät nekään mitään isompia pisteitä kerää. Muuta ihan hyvin tehty hahmo löytyy, mutta valtaosa ei juuri nappaa. Pelissä on enemmän typerän näköisiä tai muuten vaan pellejä hahmoja, kuin oikeasti hyviä ja kiinnostavia hahmoja. Mitään varsinaisia pisteitä ei kerää sekään, että iso osa hahmoista on sellaisia, jotka unohtaa täysin eivätkä nimet vaan jää mieleen. Tässä kohtaa syynä on lähinnä se että todella monet japanilaiset nimet kuullostavat niin samanlaisilta jos niitä kuuluu kerralla paljon. Tietysti tietyt hahmot tulevat sen verran tutuiksi että nimet jäävät mieleen, mutta siitäkin huolimatta iso osa hahmoista olisi voitu nimetä paremminkin. Tämä on tosin suoraan kulttuurillinen asia, eli en nyt pidä sitä samanlaisena heikkouksena kuin hahmojen ulkoasua. Tietysti joidenkin hahmojen naamavärkki ei kerää minkäänalaisia pisteitä millään tasolla.

Yksi merkittäviä heikkouksia mitä pelissä tulee vastaan tarinallisessa mielessä, on todella iso asia, nimittäin tämä pääroisto. Salaiseksi roistohahmoksi nimittäin on valittu, tai pikemminkin tehty niin tylsän näköinen heppu että se romuttaa tasoa merkittävästi. Siis tämä peli on täynnä typerän näköisiä hahmoja, mutta se että näin tärkeässä roolissa on suoraan sanottuna näin munattoman näköinen, särmätön ja typerän näköinen hahmo, tekee pahaa. Ehdottomasti yksi surkeimpia juonenkäänteitä mitä on vastaan tullut. Puhumattakaan että hahmosta on tehty jopa hieman liian ylivoimainen tiettyihin tilanteisiin. Se kyllä pilaa loppuhuipennuksen, joka voisi muutoin olla varsin näyttävä.

 

Omaa harkintaa käyttäen

Judgment ei ole erityisen hyvä peli. Tietysti jos Yakuza sarja on napannut todella kovaa, niin kyllä tämä silloin varmasti nappaa myös, sillä tyyli, ulkoasu ja monet ajatukset ovat niin samanlaisia, pelattavuudesta puhumattakaan. Itse sanoisin että Judgment on siinä mielessä huomattavasti helpommin lähestyttävä peli, koska ihan kaikkea ei tarvitse lukea ja peliin pääsee sitä kautta paremmin sisään. Ainakin itse pääsin. Ongelmana on lähinnä se, että pelin lähemmäs kaikki mahdolliset osa-alueet käyvät todella turhauttavaksi ja itseääntoistaviksi kauan ennen pelin loppua. Siis ne käyvät turhauttavaksi jo ennen puoliväliä ja kun tarina ei onnistu vakuuttamaan silloin, kun sen todella pitäisi, niin tämä peli onnistuu lähinnä tarjoamaan yhden huonoimmista pääroistoista lähiaikona, päästen siinä mielessä suoraan samaan kastiin kuin Borderlands 3.

Judgment on tosin samalla aikaa sellainen peli josta haluaisi länsimaistetun version. Joskaan pelit eivät tee sitä, joten sellaista ei varmaan ihan äkkiä ole tulossa. Myöskään länsimaisessa versiossa ei taatusti olisi samalla tavalla pervoilua kuin tässä. Judgment on kuitenkin sellainen peli jota voisi kyllä harkiva ainakin kokeiltavaksi. Pelissä on hyviä ideoita, mutta ne jäävät niin puolivillaisesti toteutettujen huonojen ideoiden alle. Erityisesti silloin peli todella alkaa tympiä kun vastaan tulee kohta jossa ollaan jumissa niin kauan kunnes löytää jonkin tietyn pienen asian tai onnistuu tuurilla pääsemään oikeaan paikkaan. Erityistä turhautumista aiheuttavat hetket joissa ravataan paikasta toiseen, vain jotta saataisiin pätkä tarinaa lisää. Siis sitä ympäriinsä ravaamista on pelissä aivan liikaa koska miltein kaikki mahdolliset tehtävät vaativat paikasta a paikkaan b kulkemista.


Yhteenveto

Judgment on ideallisesti ihan hyvä, mutta toteuksessa se voisi olla niin paljon parempikin. Yakuza sarjan ystävät varmasti pitävät, mutta muutoin pitää suhtautua varauksella. Peli on todella itseääntoistava, monesti todella turhauttava ja laahaavaa, vaikkakin toiminnallisesti erittäin näyttävä ja sivutekemisellä runsaasti maustettu kokonaisuus jossa pelattavaa riittää hyvin paljon. Laadun suhteen kokoniasuus ei kuitenkaan ole mitään priimaa, varsinkin kun tarinassa ollaan menty myös ikävästi vikaan.

 

+ Näyttävä tappelu

+ Runsaasti pelattavaa

 

- Itseääntoistava miltein kaikilla osa-alueilla

- Surkea "pääroisto"

 

Arvosana: 4,6

 

Huonommalla puolella



Pääarvio

Ehkä se kaikista eniten suositeltu peli, uudestaan ja uudestaan ja joka paikassa.



Undertale.jpg?1630118864

Peli jota kehutaan kehumasta päästyään

 

Alataru

 

PlayStation Now

 

 

 

Undertale

Epäilemättä voin sanoa että en ole tainnut koskaan kuulla yhtäkään negatiivista arviota tästä pelistä. Kyllähän sitä tietysti aina välillä tulee vastaan samalla tavalla korkeasti arvioituja pelejä joiden kanssa niitä negatiivisia arvioita ei juuri löydy, tai sitten niitä ei vain etsi tarpeeksi kovasti. Sanotaan heti että kyseessä ei ole huono peli missään nimessä, mutta samalla aikaa sen kanssa miettii, että onko se nyt lopulta mitenkään erityisen hyväkään, sillä muutamia todella omanlaisten ideoiden ansiosta peli jää kyllä mieleen, mutta sitä pelatessa vastaan tulee tilanteita jotka eivät nappaa erityisen paljoa.

 

Matka maan keskipisteestä

Tarinassa seurataan pelaajan nimeämää nuorta ihmislasta, joka voi olla tyttö, poika ja muu. Lapsi putoaa aukkoon maassa ja päätyy maanalaiseen valtakuntaan jonka historia on yhtä aikaa traaginen ja kuten arvata saattaa, paljon enemmän mitä se aluksi antaa ymmärtää. Maailma on täynnä mitä ihmeellisempiä olentoja ja paikkoja, joita pelaaja joutuu sitten koluamaan matkallaan. Tarinasta en avaa enempää sillä se, kuten monet muutkin asiat tässä pelissä ovat sellaisia joista saa merkittävästi enemmän irti, jos ne pystyy kokemaan enemmän tai vähemmän sokkona. Tästä syystä tämä peli on haastava arvioida, koska monesta osasta ei viitsi hirveästi puhua, ettei vahingossa spoilaa mitään. Tarina kun ei ole pelin ainoa asia mistä saa enemmän irti kun vain uppoutuu peliin.

Undertale ottaakin paljon irti monista roolipelien tavanomaisimmista asioista ja pelaajien tietystä vakiintuneesta ajattelumallista jossa korostuvat monet normit joita tulee vastaan lähemmäs kaikissa mahdollisissa roolipeleissä. Päällisin puolin Undertale on kuin mikä hyvänsä pikseligrafiikkaroolipeli retroajalta, 90-luvulta. Näitä erinäisiä vertauksia on vaikka kuinka ja yksi yleisimpiä mitä olen itse kuullut, on vertaus Earthboundiin. Itse ole kyseistä peliä pelannut joten vaikea sanoa että kuinka osuva vertaus on, muuten kuin sillä perusteella mitä olen Earthboundista nähnyt muutoin. Taistelusysteemissä on paljon hyvin samanlaista tyyliä mutta Undertale on graafisesti hieman erilainen.

Graafinen ulkoasu onkin yksi Undertalen oikeasti omanlaisimpiaan juttuja. Erilaisia hahmoja on valtava määrä, ne ovat monesti tehty todella läpällä ja varsin simppelillä tyylillä. Kun pelin tekijänä on ollut yksi heppu, niin täytyy todeta että ulkoasuun on nähty varsin hyvin vaivaa ja Paintista on otettu paljon irti. Pelattavuus toimii myös varsin hyvin ja pelin soundtrack on täyttä rautaa. Tämä tietty laatu näkyy aika monella saralla mitä peliin tulee ja tarinallisessa mielessä myös huumorin kukka kukkiin erittäin laajasti. Pelissä on jatkuvasti läsnä sellainen todella lapsille sopiva tyyli jossa korostuu sellainen rento ote, samanlainen rento ote, mikä on läsnä myös pelin yleisessä tyylissä aina hahmoista ja paikoista alkaen. Se pinta tietysti pintaa ja sisältö on tietysti se, mikä tarinassa merkkaa enemmän. Sanotaan että ei sekään mitenkään huonoa ole, mutta ei myöskään mitenkään erityisen mukaansatempaavaa.

 

Minipelien täyteinen toiminta joka muuttuu hullummaksi loppua kohden

Kun nyt kyseessä on kuitenkin videopeli, niin arvata saattaa että pelattavuus on erittäin tärkeä osa isoa kokonaisuutta. Tässä kohtaa korostuukin se, miten hankalaa pelin yleisen tyylin siirtäminen pelattavuuteen onkaan. Pelattavuus kun ei nappaa erityisen hyvin. Taistelu on pääasiassa melko tylsää ja helposti vieläpä sellaista turhaa hidastusta kaikkeen muuhun. Taistelut voi hoitaa kahdella tavalla. Perinteisellä tavalla jossa vihollisista tehdään selvää jälkeä aseilla tai sitten rauhanomaisella tavalla jossa ongelmat hoidetaan vaikkapa kehumalla vihollisia, jolloin tilanne rauhoittuu ilman väkivaltaa. Kummallakin metodilla saa rahaa, mutta vain vihollisten tappamienn nostaa pelihahmon lv:tä. Tilanteista voi myös useasti paeta, jolloin ei saa mitään. Tappelu on se helppo tapa, eikä vaadi ajattelua, kun taas rauhanomainen tapa voi vaatia hieman kokeilua.

Taistelut ovat erinäisten toimintojen valitsemista ja sitten minipelimuodossa vihollisten hyökkäysten väistelyä. Tämä on loppuviimeksi aika puuduttavan tylsää ja menee pomotaisteluissa helposti kunnolla yli. Tietysti tässä on hieman enemmän vaihtelua mitä paljon yksinkertaisemmissa roolipeleissä. Taisteluruutu on kuvattua pelihahmon näkökulmasta, jolloin viholliset näkyvät ruudussa eikä pelaajan hyökkäyksissä ole mitään animaatiota. Itse en todellakaan pidä tästä ratkaisusta, sillä vaikka kyseessä on yhden tekijän peli, niin ei tämä ratkaisu saa mitään isompia pisteitä. Toiminta on ehdottomasti pelin heikointa antia, vaikka siinä on sentään hieman yritetty saada aikaan vaihtelua, mikä varsinkin monissa pomotaisteluissa on saatu varsin hyvin tulemaan esiin. Muutoin toiminta on kuten peli ylipäätään, aika itseääntositavaa.

Muutoin pelin suurimmat heikkoudet ovat siinä, että luettavaa on todella paljon, mistä en itse juuri pidä. Itse pidän enemmän siitä että tekstimaratoonipelit ovat menneisyyden tuotteita, mutta näin ei varmaan koskaan tule olemaan. Undertale pitää sisällään tekstiä melko paljon, joten siihen on syytä varautua. Undertale ei ole erityisen pitkä peli, mikä on tässä tapauksessa hieman jopa plussaa. Sen itseääntoistavuutta korostaa tosin se, että hyvin monin paikoin peli alkaa tuntua hyvin tylsältä, jos siinä haluaa tehdä jotakin muuta, kuin vain painaa eteenpäin. Eteneminen tuntuu usein vähän liiankin hitaalta.

 

Keskinkertainen, mutta ehdottomasti kokeilemisen arvoinen

Undertale ei omasta mielestäni ole millään niin erityinen peli mitä siitä on maalattu. Siinä on hyviä ideoita ja sanoisin että se on joka tapauksessa kokeilemisen arvoinen, varsinkin siinä tapauksessa jos pelistä ei tiedä isommin mitään etukäteen, sillä peli onnistuu yllättämään useamman kerran, varsinkin loppupuolella. Kiinnostava tapaus tämä on myös siksi, että veteraanipelaajat ja uudet pelaajat kokevat tämän melkovarmasti todella eri tavalla. Tätä en viitsi alkaa isommin avaamaan, koska se spoilaa yhden pelin nokkelimmista tempuista.

Undertale on monella tavalla kun tietyt pelit videopelihistoriasta, koska se on ensimmäisenä onnistunut tekemään yhden törkeän mindfuck tempun, jota ei yksinkertaisesti voi kukaan muu enää tehdä samalla tavalla, koska Undertale on tehnyt sen jo, eikä se siksi toimi samalla tavalla. Vähän samanlaisen vertauksen voisi tehdä pelistä Eternal Darkness: Sanity's Requiem, jossa pelkoefektit vetivät pelaajalta täysin jalat alta aikoinaa. Harmillista onkin että tuota kyseistä peliä koskaan päässyt pelaamaan. Paljon uudempi esimerkki nokkelasta ideasta tulee Hellblade: Senua's Sacrificen kautta, kuten ehkä saattoi tuosta aiemmasta arviosta huomata.

Undertale tosin on myös esimerkki yliarvostetusta pelistä. Se ei ole niin hyvä mitä väitetään ja sen kanssa on ristiriitaiset fiilikset. Pelihahmo ei nappaa, toiminta ei nappaa ja itseääntoistava tyyli ei nappaa. Mutta tarina nappaa, huumori toimii ja tämä on ehdottomasti kokeilemisen arvoinen tapaus, vaikka itse pidänkin sitä lähinnä hieman keskivertoa paremana kokonaisuutena.


Yhteenveto

Undertale on loppuviimeksi yksi näitä pelejä jonka kanssa huomaa että siitä saisi paljon enemmän irti, jos siitä ei tietäisi yhtikäs mitään etukäteen. Kun pelin tietyt jipot tietää ennalta, voi oitis tähdätä mieleiseensä lopetukseen. Tarinallisesti peli ei ole mitenkään huono, juurikin sen tietyn yllätyselementin kautta, joka nojaa vakiintuneisiin pelaajavaistoihin. Pelattavuus itsessään on harmillisen puuduttava todella ison osan ajasta, vaikka veikeä huumori ja monet erilaiset hahmot tarjoavatkin vaihtelua. Kokonaisuus vain vajoaa monesti vähän tylsemmän puolelle eikä iso kasa luettavaa isommin paranna asiaa. Ottaen huomioon tekijöiden määrän ja budjetin, tämä on kuitenkin anteeksiannettavaa.

 

+ Erinomainen soundtrack

+ Hyvin jaksotettu ja kirjoitettu tarina

+ Yllätyselementit

 

- "Toiminta"

- Paljon luettavaa

- Itseääntoistava

 

Arvosana: 5,9

 

Paremmalla puolella