The%20Dark%20Pictures%20Anthology.jpg?16

Kauhuelokuvia pelimuodossa pelaajan valinnoilla

 

Until Dawnin jalanjäljissä tulleet pelit muodostavat yhden ison kokonaisuuden, jossa pelattavuus ja yleinen idea ovat samoja, vaikka tarinat ovat aivan omia kokonaisuuksiaan. Kauhuelokuva-asetelmat ovat poimintaja laajasta kirjastosta, joita kuraattori sitten esittelee pelaajalle.

 

 

 

 

Synkät Kuvat Antologia

Tähän mennessä kolmen pelin pituinen kauhupelisarja, jonka kanssa olen lähinnä odottanut että niitä ilmestyisi PS Plussaan tai Now'hun, tai että niistä tulisi kokoelma, kuten tämä kolmen pelin kokoelma. Vaikka sarja jatkuukin vielä ja kauden päätösosa ilmestyy tänä vuonna, niin tilaisuuden tullen on ollut aikaa uppoutua tähän mennessä ilmestyneisiin peleihin jotka ovat kaikki omia kokonaisuuksiaan, vaikka jakavatkin hyvin paljon keskenään. Until Dawn oli varsin hyvä peli, kun taas Hidden Agenda oli suunnaton pettymys. Odotukset tätä antalogiaa kohtaan ovat siis suhteellisen varautuneet, mutta genreltään pelit ovat sellaisia, että ne voivat hyvinkin tarjota mielekästä pelattavaa.

Kokoelmaan kuuluvat pelit ovat: Man of Medan, Little Hopea ja House of Ashes.

 

Kuraattorilla on tarinoita kerrottavana

DPA on kaikessa kokonaisuudessaan hyvin selvää jatkoa Until Dawn pelille, sillä se jakaa pelin kanssa niin paljon pelattavuudessaan ja tyylissään. Kyseessä on kauhutunnelmainen valintojen muovaama tarinakokonaisuus seikkailupelielementeillä ja QTE hetkillä, mutta loppuviimeksi ainoa mikä pelin etenemisen kannalta on oleellista, on pelaajan liikkuminen eteenpäin. Kaikessa on aikaraja ja peli menee eteenpäin vaikka pelihahmoja kuolisi. Lopetuksia on useita ja mikäli haluaa viedä kaikki hahmot loppuun asti, voi se vaatia melko paljon. Jokainen kolmesta pelistä pitää sisällään omia juttujaan ja kyllä sen huomaa, että viimeisin on pelattavuudessa selvästi kehittynyt ensimmäisestä, mutta pelit jakavat niin paljon, että kun pääsee yhden pelattavuudessa jyvälle, niin kaksi muuta sujuvat varsin ongelmitta.

Peleillä ei ole varsinaista yhtäjaksoista tarinaa, mutta jokaisen pelin alussa kertojana toimiva kuraattori alustaa kaikkea ja vie pelaajan tarinan syövereihin. Välillä kuraattori tarjoaa hieman lisää sisältöä, joskus vapaaehtoisilla vihjeillä, mutta monesti enigmaattisilla viesteillä jotka vihjaavat siitä, mitä tulevan pitää, mutta epäsuorasta. Loppuviimeksi pelien tarinoissa on mukavasti käänteitä jotka tulevat paikoin melkoisina yllätyksinä ja vaikka tarinoista pääsisikin kärryille, voi monesti olla liian myöhäistä pelastaa kaikkia. Sanoisin että omalla kohdalla tilanne oli joka pelissä hyvin erilainen. Ensimmäisestä pelistä sain tarinasta ja siitä perimmäisestä ideasta kiinni hyvin pian ja Man of Medan on helpoin peli kolmikosta. Little Hope taas on tarinallisesti kaikista yllättävin, mutta myös huonoimmin ideoiti. House of Ashes taas on selvästi erilaisin, mutta ei tasollisesti juuri eroa joukosta. Itse huomasin että koska jokaisessa pelissä ohjataan viittä eri hahmoa, en lopulta sitten pelannut hahmoja siten, miten itse tilanteissa toimisin, vaan miten ajattelin, että hahmot toimisivat.

Pelillisesti pelit eivät juuri eroa toisistaan, mitä nyt kolmannessa mukaan tuodaan enemmän toimintaa muutamalla uudella pelillisellä idealla. Pitkälti samat ideat pysyvät yllä alusta loppuun asti eivätkä ne ole paljoa muuttuneet Until Dawnista. Tosin ohjaimen paikoillaan pitäminen on poissa stressitilanteissa ja tilalla on sydänrytmin mukaan nappuloiden painaminen ja kolmannessa pelissä mukaan astuu tähtääminen. Merkittävä osa peliä on myös se, että ei voi ennalta tietää että mikä valinta on kuinka tärkeä sillä yksi väärä liike väärään aikaan voi tapattaa hahmon välittömästi, kun taas toisissa kohdissa pelissä virheitä saa tehdä useamman. Until Dawnista tutut Toteemit tekevät myös paluun erilaisissa muodoissa, mutta idea on aina sama. Nämä ennustukset antavat viitteitä siitä miten pelihahmot voivat mahdollisesti kuolla, tai miten he voivat saada etulyöntiaseman eri tilanteisiin.

Ehkä pelin suurimpiin heikkouksiin kuuluu se, että valinnat ovat usein kahden eri ratkaisun välillä ja tuntuu että tässä vaiheessa tarinallisten pelien kehitystä voisi olettaa että oltaisiin pikku hiljaa jo päästy siihen pisteeseen jossa valinnat eivät olisi A tai B variaatiota vaan mukana olisi mahdollisesti myös C. Puhumattakaan että tässä pelisarjassa kaikissa dialogivalinnoissakin on vain kaksi vaihtoehtoa, kun taas Telltalella niitä oli kolme. Neljä jos hiljaisuus lasketaan, mikä on tavallaan vaihtoehto tässäkin, jos ei valitse mitään.

 

Medanin Mies

Man of Medanin tarina sijoittuu pääasiassa avomerelle jossa joukko rikkaita snobeja päätyy merirosvojen kaappaamaksi sukkellus/ryyppyreissullaan ja myrskyn aikana he päätyvät hylätyltä vaikuttavalla valtavalla laivalle, jossa alkaa tapahtua hyvin outoja asioita. Kauhutunnelmaisesti peli tuo todella vahvasti mieleen elokuvan Aavelaive, vaikka asetelma onkin erilainen. Tarinallisesti Man of Medan on kolmesta pelistä ehkä se parhaiten rakennettu ja varsin simppeli kokonaisuus. Tarinallisessa juonikeskiössä oleva Manchurian kulta, on todella hyvin käytetty ja ideallisesti erittäin onnistunut käänne. Muutenkin pelin kauhutunnelmallisuudessa on onnistuttu yllättävän hyvin, vaikka tässä kohtaa käykin myös selväksi että pelisarjassa nojataan aivan liikaa siihen halpaan säikyttelyyn. Sen suurimman käänteen/yllätyksen suhteen peli on onnistunut todella hyvin ja vaikka itse tilanteen onnistuinkin arvaamaan ennen suurta paljastusta, niin se oli joka tapauksessa todella hyvin tehty ja erinomaisesti rakennettu. Puhumattakaan että yllättävyyden kautta pelissä onnistuttiin luomaan hyvät pohjat sille, mitä sarjalta voi odottaa.

Pelin viidestä pelattavasta hahmosta kansikuvapojaksi nousee entinen Marvel mies, X-Men elokuvien Bobby Drakena/Jäämiehenä esiintynyt Shawn Ashmore, joka on varsin hyvä näyttelijä. Hänen esittämänsä Conrad on vain yksi viidestä päähenkilöstä mutta omalla pelikerrallani hänen roolistaan tuli se kaikista merkittävin, mitä saattoi edesauttaa se, että hän on tietysti snobiudestaan huolimatta porukan ehdottomasti miellyttävimpiä hahmoja, kun taas hänen sisarensa poikaystävä Alex, on porukan huonoimpia hahmoja, eikä liene yllättävää että itse tapatin kyseisen hahmon. Hahmojoukko on kuitenkin kolmesta pelistä se, jonka nuorisohahmot ovat ehkä yleisesti kaikkein miellyttävimpiä kaikessa kliseisyydessään. On kirjatoukkaa, hienosto prinsessaa ja kovapintaista merenkävijää. Tosin näyttelijäsuorituksissa huomaa, että ihan kaikki eivät ole sieltä parhaasta päästä, sillä hahmona varsin hyvä Fliss, ei ole erityisen hyvin näytelty.

Eniten pelissä rasittaa lähinnä se todella kulmikas ohjattavuus, joka sarjan edetessä hieman silottuu, mutta ei täysin. Peli on pääasiassa suoraa putkikävelyä, mutta laivaympäristö kaikkine ahtaine käytävineen ja huoneineen johtaa ajoittain tilanteisiin joissa sitä oikeaa reittiä ei välttämättä edes huomaa. Asiaa ei myöskään helpota se, että lukitut kuvakulmat voivat joskus tehdä eri reittien löytämisestä haastavampaa mitä pitäisi. Pelin pelaa myös läpi aika nopeasti ja siinä mielessä oli aika hyvä että en täysihintaisena tätä koskaan hankkinut. Tietysti pelin kanssa korostuu se useampi pelikerta jota kuraattorikin tarinan lopussa korostaa, mutta isona ongelmana tässä on se, että mikäli näin päättää tehdä, niin huomaa todella hyvin että mitään pelin osuuksista ei voi juuri nopeuttaa ja eri tilanteiden katsominen useamman kerran menee taatusti todella vanhaksi todella äkkiä.

Man of Medan on joka tapauksessa hyvä aloitus sarjalle ja sen sopivan tasainen laatutaso on kauhuelokuvamaisuudessaan oikein onnistunut.

 

Pikku Toivo

Little Hope on tarinallisesti huomattavasti monitahoisempi mitä edeltäjänsä ja lopulliselta käänteeltään merkittävästi yllättävämpi, mutta ei suoranaisesti parempi koska loppukäänteen jälkeen kokonaisuuteen jää hieman juoniaukkoja. Tarinassa uusi viisikko päätyy bussiturman jälkeen harhailemaan sumuiseen pikkukaupunkiin joka vaikuttaa lähes autiolta. Samalla aikaa aavemaiset olennot kiskovat heitä ajassa taaksepäin noitavainojen aikaan, jossa he kohtaavat täysin itsensä näköisiä ihmisiä. Pelin tyylistä tulee todella Silent Hill maiset fiilikset pääasiassa sumun vuoksi. Tarinallisesti kokonaisuudessa on paljon enemmän liikkuvia osia mitä Man of Medanissa ja tästä syystä kokonaisuudesta tulee merkittävästi vaikeampi ennakkoarvata. Lopetus on merkittävästi heikompi kuin Man of Medanissa, sillä Little Hope tuntuu loppupuolella vetävän maton pelaajan jalkojen alta viimeisen käänteensä kautta. Hahmojen kohtaloihin vaikuttavat asiat ovat jälleen päättelyllä ratkaistavissa, mutta tällä kertaa itse aavistin hieman väärin, tai sanotaanko, sain kokonaisuudesta kiinni vähän liian myöhään muutaman tilanteen suhteen.

Pelin viisi päähenkilöä ovat hyvin vaihteleva porukka jo pelkästään iältään. Varsinaiseksi kansikuvahahmoksi nousee tulema Marvel mies, Guardians of the Galaxy vol 3:ssa Aatami Velhoa esittävä Will Poulter, jonka kolmoisrooli on helposti koko pelin laadukkainta katsottavaa ja tarinallisesti onnistuneinta antia. Kyllä jokainen näyttijä pääsee osoittamaan taitojaan vaihtelevissa rooleissa mutta Poulterin roolit varsinkin Andrew'na ja vielä enemmän Abrahamina ovat erittäin hienoja ja osoittavat että mies on oikein hyvä näyttelijä. Tällä kertaa pelihahmot eivät ole ihan niin hyviä mitä aiemmassa pelissä. Mukana on koulun professoria, aikuisopiskelijaa ja nuoria aikusia. Kuten Man of Medanissa, myös tässä pelissä hahmojen väliset kemiat vaikuttavat merkittävästi siihen miten tilanteet tuntuvat kehittyvän. Tässä porukassa ei niin hyvien hahmojen määrä on isompi kuin aiemmassa, minkä vuoksi suuren osan kohtalo ei isommin kiinnosta ja muutaman jopa yrittää saada hengiltä.

Little Hope on varsin suoraviivainen peli, mitä nyt useammassa kohtaa peliä saa vähän harrastaa tutkimista jolloin huomaa että monet keräiltävät esineet ovat paremmin piilossa kuin aiemmin, sillä pitää oikeasti poiketa reitiltä jotta pääsee niihin käsiksi. Tässä kohtaa todella huomaa, miten helposti pelissä voikaan mennä pysyvästi eteenpäin, jolloin todella missaa osan taustoista mitä pikkukaupungilla on tarjottavanaan. Pikku kaupunki on aavelaivaa avoimempi ja tuntuu olevan kaikelta keräilytavaraltaan myös kriittisempi, sillä pelin loppuratkaisun kanssa on tärkeämpää todella keskittyä moniin asioihin, jos haluaa parhaan lopetuksen. Itse tosin halusin vain eroon tietyistä hahmoista. Tässä kohtaa todella huomaa että näissä peleissä hahmot voi olla merkittävästi haastavampaa tappaa, kuin voisi olettaa.

Little Hope on vahvaa jatkoa sarjalle, se vaikuttaa laajemmalta kokonaisuudelta kuin edeltäjänsä, mutta ei ole isossa kokonaisuudessa tasoltaan parempi tai huonompi.

 

Tuhkien Talo

House of Ashes on viimeisin ilmestynyt peli sarjassa ennen piakkoin ilmestyvää neljättä peliä. Tarina sijoittuu lähi-itään jossa sodan keskellä jossa ohjataan joukkoa sotilaita. Kaikki alkaa varsin simppeliltä vaikuttavana operaationa joka kuitenkin menee nopeasti todella pahaan suuntaan ja koko porukka päätyy hiekan alle hautautuneeseen muinaiseen temppeliluolastoverskostoon syvälle maan alle, jossa odottaa suuri määrä erilaisia hirviöitä ja aiemmin paikan löytäneen tutkimusryhmän jäänteitä. Pelissä on hieman vivahteita sekä jokusesta sotaelokuvasta, kuten Hurt Locker, mutta myös kauhuelokuva Descent vivahteita on havaittavissa puolen välin tienoilla. Little Hopesta poiketen pelin kaksi tavallaan erillistä juonikuviota toimivat erittäin hyvin yhdessä ja kentistä löytyvät muistikirjapalaset ovat kuin elokuva elokuvassa. Peli on myös merkittävästi toiminnallisempi kuin aiemmin, mikä ei liene iso yllätys, huomioiden että nyt ohjataan sotilaita jotka osaavat taistella. 

Viidessä kärkihahmossa on tällä kertaa ehkä vaihtelevin laatutaso. Mukana on yksi joka on heti alussa sellainen josta haluaa eroon, mutta joka paranee pelin alkaessa, sitten on yksi joka vaikuttaa suhteellisen hyvältä aluksi, mutta huononee kunnolla loppuakohden. Sitten on eräs josta ei pidä oikeastaan missään kohtaa ja yksi joka on ylivoimaisesti se paras, eikä kyseessä ole tällä kertaa se kansikuvahahmo. Kansikuvatyttönä on tällä kerta Ashley Tisdalen esittämä Rachel. Toisin kuin Ashmore ja Poulter, Tisdalea en suoraan osaa yhdistää mihinkään, eikä hän tee isommin vaikutusta. Paljon paremmaksi hahmoksi nouseekin hyvin sivuhahmomaiseksi tehty Jason. Eräs asia mikä kuitenkin todella tekee tästä paremman kuin parista aiemmasta on siinä, että tarinaan kuuluvia hahmoja on merkittävästi enemmän ja sitä kautta uhreja hirviöille on enemmän. Vaikka ohjattavia hahmoja ei olekaan enempää niin päätökset vaikuttavat siihen, miten monet tilanteet ratkeavat ja useat pelin mahdolliset kuolemat ovat paljon enemmän kulman takaa tulevia. Tavallaan äkkikuolemia on enemmän.

House of Ashes on tasollisesti samaa rataa mitä pari aiempaakin, mutta eri syistä. Toiminnallisempi ote tarjoaa erilaisen pelikokemuksen kuin pari aiempaa ja vaikka peli on monessa kohtaa todella suoraviivainen, mutta siellä on myös pari hitaampaa osaa joista yksi on rasittava "aarteenetsintä" pätkä joka on enemmän kuin ärsyttävä hidaste kokonaisuudessa ja vaikka mukana ei olekaan sellaisia juuri useampia, niin se on silti viemässä pelisarjaa väärään suuntaan. Kuitenkin peli on monella tavalla edistynyt, vaikka se yleinen laatutaso ei olekaan merkittävästi korkeammalla kuin parissa aiemmassa sillä monet pelin vahvuudet ovat monien heikkouksien tasapainottavia. Tämän pelin kanssa joka tapauksessa tuntuu että päätöksillä on enemmän vaikutusta moniin tilanteisiin ja Dark Pictures kehittyy oikeaan suuntaan. Sanottakoon tosin että kuraattorin käyttö alkaa tässä vaiheessa jo todella ärsyttää sillä hän puhuu siihen tyyliin että tuntee pelaajan ja tämä asetelma ei ole uusi, mutta silti hän tuntuu toistavan samoja kertauksia joka kerralla uudestaan, vaikka mitä ilmeisimmin luulisi hänen olettavan että pelaaja tuntee säännöt.

House of Ashes on pitkälti samalla viivalle kuin kaksi aiempaa ja on haastavaa sanoa että mikä olisi oikeasti se paras, sillä kaikissa on puolensa. Jos yksi pitäisi kuitenkin valita, niin saattaisin kallistua Tuhkien Talon puoleen.

Yhteenveto

Dark Pictures Anthology on hyvä paketti, sillä siinä saa kolme peliä samassa paketissa. Pelattavuus pysyy samana ja ote on todella samanlainen Until Dawnin kanssa ja tuleva peli sitten jatkaa tätä tyyliä edelleen. Peleissä on heikkoutensakin, sillä niissä tehtävät päätökset ovat loppuviimeksi kahden eri valinnan ratkaisuja ilman mitään illuusiota isommista ja monimutkaisemmista ratkaisuista, vaikka valintapohjainen tarina onkin aina monen asian summa. DPA on tarinapohjaisten pelien ystäville erittäin hyvä valinta, varsinkin kun Telltale pelejä ei enää tule, niin kilpailu on merkittävästi vähentynyt. Parhaimmillaan nämä pelit ovat joka tapauksessa silloin, kun niistä ei ennalta tiedä yhtään mitään ja niihin uppoutuu täysin sokkona.

 

+ Valintojen muovaamat tarinat

+ Kolme peliä

+ Yllätykselliset tarinat

 

- Vähäiset vaihtoehdot

- Halpa säikyttely

- Ei nopeutusta/dialogiohitusta

 

Arvosana: 7,3

 

Loistava

 

Curator.jpg?1642420779

Kuraattorilla riittää kirjoja esiteltävänä ja tarinoita kerrottavana... kuten Devil in Me