Mega%20Man%20X%20Legacy%20Collection.jpg

 

Megaman X sarjan pitkä taival kolmen konsolin läpi ylä- ja alamäessä. Kun kaikki tarinankerronnasta ja pelattavuudesta alkaen kehittyy, lähinnä tyyli säilyy, vaikkakin edistyy teknologian mukana. Muutamasta pelistä on hyviä muistoja, mukaan mahtuu pari kyseenalaista tapausta, eräs selvä romahdus sekä yksi, joka palauttaa hieman uskoa sarjan mahdollisuuksiin.

 

 

 

Megaman X Perintö Kokoelma 1+2

Megaman X sarjassa valtaosa peleistä noudattaa samankaltaista kaavaa, mutta sarjassa tapahtuu myös kehitystä suuntaan jos toiseenkin. Kaikki muutokset eivät ole hyviä, mutta ainakaan peli ei orjallisesti yritä tehdä aina samaa asiaa. Tosin paikoitellen tuntuu, että tietyt asiat oli tehty paremmin varhaisimmissa peleissä. Jos kaikki pelit arvioisi yksitellen, niin tiettyjä asioita tulisi toistettua uudestaan ja uudestaan joten nyt on enemmän kyse siitä, että teen tiettyjä poimintoja eri peleistä, keskittymättä liikaa yhteen tiettyyn, paitsi silloin kun se on selvästi tarpeellista. Pakettiin kuuluu koko X sarja, eli kahdeksan peliä, mikä on melko kiitettävä määrä pelattavaa.

 

Super Nintendon haastavat kokonaisuudet

Alkupuolella peli tuntuu ehkä siltä kaikista aidoimmalta kun ainoa mitä pelillä on tarjottavanaan on pääasiassa se näyttävä ja erittäin osuvaksi muodostuva taistelu. Tarinalliset osuudet ovat varsin pienimuotoisia, mutta ne ovat siellä. Toiminnassa pääpainoana on juurikin se ammuskelu yhdistettynä tasohyppelyyn. Megaman pystyy ampumaan normaaleja ammuksia ja sitten virittämään asettaan jolloin ammukset ovat tehokkaampia. Pomovihollisia voittamalla saa käyttöönsä heidän aseitaan ja kantavana teemana on se, että jokainen vihollinen on heikko yhä kollegansa asetta vastaan. Tasohyppelyssä yksi varsin iskevä asia on seinähyppiminen, mikä oli aikoinaan yksi niitä asioita joka oikeasti erotti tämän perus-sarjasta. X sarja onkin yksi SNESin parhaita pelisarjoja.

X, peli josta kaikki alkoi ja joka asetti selvät standartit jatkolle. Edelleen yksi sarjan parhaista. Tämä on pitkälti se peli jossa ne perusrakennuspalikat tulivat tutuiksi. Pomoviholliset eivät olleet perussarjan tasolla -man loppuisia robotteja, vaan tällä kertaa isossa osassa olivat eläinhahmot ja sitten jotkut etuliitteet kuvaamassa sitä, millaisia hahmot olivat joko elementiltään ja joltain muulta osalta. Näihin kuuluvat niin Launch Octopus, Chill Penguin ja Spark Mandril. Mutta tässä pelissä esiteltiin myös roistohahmot kuten Vile sekä vakiopääroistoksi nouseva Sigma. Samalla aikaa tutuiksi tulivat myös uusi Megaman, nimeltään X, sekä tämän tämän taistelutoveri Zero joka X:stä poiketen käyttää aseenaan miekkaa. Tarina sekin oli oikein hyvä kaikessa yksinkertaisuudessaan. Kentissä oli piilossa myös tehosteita helpottamaan lopputaistelu, kuten haarniskan osia, elinvoimaa nostavia sydämmiä sekä energiatankkeja joilla parantaa pelihahmoa.

X2 on todella hyvä jatko-osa, vaikkakin se on myös hyvä esimerkki siitä, että tietyissä asioissa aletaan mennä vähän horjuvaan suuntaan. Mutta tyylikkyydestä ja kehityksestä tämä vetää selvästi isommat pisteet ja kisaa sarjan parhaan pelin paikasta. Keräiltävät esineet ja tehosteet ovat haastavampia saada ja muutenkin peli on selvästi vaikeampi sekä tasohyppelyssä että pomotaisteluissa ja salaiset pomoviholliset nekin ovat aika kovia haasteita. Mutta pomoaseet nekin ovat parenneltuja mikä on yksi esimerkki siitä, että toiminnassa on menty eteenpäin. Pomoviholliset kuten Flame Stag, Morph Moth ja Wheel Gator ovat pitkälti samoilla tasoilla aiempien kanssa, mitä nyt osa toisia parempia ja osa huonompia. Isoja pelillisiä muutoksia peli ei tarjoja vaan pikemminkin tarjoaa sitä tuttua kamaa, mutta haastavampana ja muutamilla hyvillä lisäyksillä.

X3 tuntuu peliltä joka yrittää hieman liikaa korottaa panoksia sillä se on vaikeudeltaan jo aika epäreilun tuntuinen ja muutenkin vähän sellainen, että ote alkaa selvästi jo lipsua, vaikka tasoa ei merkittävästi putoakaan. Isoin ongelma tämän pelin kanssa on enemmänkin siinä, että X3 ei tunnu tekevän mitään oikeasti omaa, vaan ainoastaan jatkavan sitä vaikeuden korottamista ja uusien vihollisten keksimistä. Volt Hornet, Neon Tiger ja Gravity Beetle eivät myöskään ole ihan niin hyviä kuin X2:n Maverickit. X3 on suht hyvää jatkoa sillä se on pelillisesti todella samanlainen, mutta se vain tuntuu lähinnä tarjoavan paikoin turhankin kireälle vedettyä vaikeutta sen sijaan että oikeasti keksisi mitään uutta tarjottavaa. Kokonaisuutena varsin X3 tuntuu siltä, että se alkaa jo menettää otettaan, verrattuna edeltäjiinsä.

 

PlayStationin kahtiajakoiset valinnat

Pelisarjan siirtyessä PS:n puolelle pelisarja alkoi enemmän keksiä uusia asioita joita tarjota sillä pelattavuudessa tuli mukaan enemmän vaihtelua ja vaikeustaso tavallaan laski hieman, mutta pääasiassa pelattavuus ei muuttunut mihinkään, koska ne asiat jotka oliva läsnä ensimmäisessäkin pelissä, ovat läsnä tässäkin vaiheessa. Hyvin nopeasti tässä vaiheessa huomaa isoinpana muutoksena sen, että tekstin määrä lähtee hurjaan nousuun ja tarinankerronta osuus kasvaa merkittävästi. Tarina peleissä ei ole mitenkään huonoa tasoa, mutta se tekstin määrä on todella luontaantyöntävää, varsinkin kun sitä tulee niin nopeasti niin paljon.

X4 on kuin se viimeinen oikeasti hyvä ja alkuperäiselle uskollinen osa sarjaa mitä pelattavuuteen tulee, mutta tyylillisesti se hieman kiusallinen siirtymä astetta elokuva tai tv-sarjamaisempaan suuntaan ja pelattavuudessa se tuntuu jotenkin erilaiselta, joskin vaikea sanoa että miksi. Sanotaan että animaatiotyylinen lähestymistapa välianimaatioissa näyttää todella hyvältä omalla 80-luvun tavallaan, mutta sitä käytetään lopulta niin vähän että ne muutamat pätkät tuntuvat lähes tarpeettomilta. Haasteellisesti peli ei ole niin paha kuin X3, mutta se on jälleen suhteellisen epämääräinen erilaisten haarniskoiden etsimisen kanssa. Maverickit kuten Magma Dragoon, Web Spider ja Split Mushroom saattavat olla yksiä koko pelisarjan parhaita. Lisäksi mahdollisuus valita pelaako X:llä vai Zerolla tuo oitis lisää muuttujia kokonaisuuteen tehden tästä yhden pelisarjan kohokohdista ja PlayStation Megamanien parhaan.

X5 tuntuu siltä, että se on kuin jatkoa neloselle, samalla tavalla kuin kakkonen oli ykköselle ja kehittyy, tai yrittää kehittyä samalla tavalla, mutta tuntuu lähinnä vain lisäävän pirusti kaikenlaista ylimääräistä, mutta tehden muutamia melko hyviä tyyliratkaisuja, mutta ei menemällä eteenpäin, vaan taantumalla. Tosin tietyt asiat peli tekee aika hyvin ja on tasollisesti suhteellisen samoilla seuduilla kuin aiempi. Maverickit kuten Dark Necrobat, Tidal Whale ja Burn Dinorex ovat erinomaisia pomovihollisia. Se haarniskoiden keräily ja hyödyllisyys alkavat todella olla jo sivuseikkoja paitsi keräilyn suhteen, sillä varusteiden valinta alkaa korostua merkittävästi, mikä tekee tietyistä osuuksista peliä aika turhauttavia. Tasollisesti tämä on se kohta jossa sarja alkaa jo mennä alaspäin, tavallaan samalla tavalla, miten X3 alkoi jo lipsua edeltäjiensä laadusta.

X6:n kohdalla tuntuu että tässä kohtaa peli alkaa jo oikeasti repeillä suuntaan ja toiseen sekä pelattavuudessa että tarinankerronnassa, puhumattakaan siitä yleisestä tyylistä ja otteesta kun keräiltävät tavaratkin alkavat karata näpeistä. Tämä oli se peli joka kuitenkin vaikutti todella lupaavalta, mutta ei sitten ollutkaan. Maverick joukossa on muutama hyvä, mutta pääasiassa pomoviholliset ovat aika heikkoja. Blizzard Wolfgang, Rainy Turtloid ja Infinity Mijinion ovat niitä vähän parempia mutta pääasiassa tämä peli ei oikeastaan millään tavalla enää merkittävästi pidä laatua yllä, vaan on jo melko huono peli, vaikka tyylillisesti näyttääkin hyvältä. Tosin tämä on muistaakseni se peli, jossa pomoheikkouksien tehokkuus merkittävästi laskenut kuin muissa peleissä.

 

PlayStation 2:n viimeiset yritykset

PS2 on pitkälti se konsoli jolla tämä sarja lopullisesti kuoli, mutta ei ennenkuin onnistui vielä kerran näyttämään että mahdollisuuksia olisi jatkolle. Eräs asia pitää myös nostaa esiin, nimittäin se, että PS1:llä Megamanin ääninäyttely oli karmea, mutta PS2:lla, se on aivan erilainen ja merkittävästi parempi, varsinkin X8:ssa.

X7 on ylivoimaisesti koko sarjan huonoin osa, lähemmäs kaikilla tavoilla. Pelattavuudessa mennään tarpeettoman kikkailun puolelle kun välillä mennään 2D:ssa ja välillä 3D:ssä, kerronnallisesti ei olle menty kunnolla eteenpäin ja edistysaskeleita ei ole juuri edes tehty vaikka konsoli on vaihtunut. Megamanilla pääsee pelaamaan vasta jälkimmäisellä puoliskolla ja alkua pelataan Zerolla ja uudella Maverick Hunterilla, Axl:lla. Vaihtelua pelissä on tosin enemmän kuin muissa peleissä, mutta se ei kuitenkaan ole minkäänlainen laaduntae. Pelissä on myös ehkä koko sarjan huonoimmat pomoviholliset, joiden kanssa edes heikkouksien hyödyntäminen ei tunnu kunnolla toimivan. Lisäksi Maverickit kuten Tornado Tonion, Flame Hyenard ja Vanishing Gungaroo on onnistuttu tekemään erittäin ärsyttäväksi. Tämä on merkittävästi huonoimpi kuin yksikään toinen peli sarjassa.

X8 on sarjan viimeinen peli ja merkittävästi parempi verrattuna moniin sitä edeltäviin. Voisi sanoa että tämä selvä parannus kaikilla tavoilla ja kokonaisuudessa on kuin osattu poimia useat parhaat palat aiemmista, mutta tiettyjä asioita jää silti kaipaamaan eikä peliä ole niin hyvä, mitä sen tässä vaiheessa pitäisi olla. Pomovihollisissa voisi olla enemmänkin tyyliä vaikka mm. Gravity Antonion, Gigabolt Man-O-War ja Dark Mantis ovat todella hyvin tehtyjä. Pelattavia hahmoja ovat X, Zero ja Axl joilla on kaikilla omat jipponsa ja tyylinsä, mutta pelillisesti käyttöä voisi olla enemmänkin sillä yhden joutuu aina karsimaan pois taisteluparista. Vaihtelua pelissä voisi myös olla enemmänkin, sillä PS1:n pelit tarjosivat vaihtelua enemmän. X8 on kuitenkin tasollisesti siellä, missä sarjan parhaat.

Megaman X sarja on omasta mielestäni loppuviimeksi merkittävästi parempi kuin alkuperäinen Megaman. Kaikki alkaa hyvin lupaavasti, joskin muuttuu tarpeettoman haastavaksi parin ensimmäiset jatko-osan kanssa. Sitten vaikeustaso hieman laskee, mutta tekstin määrä lähtee räjähdysmäiseen kasvuun. Sittemmin tyyliseikat voimistuvat ja vaihtelu pysyy yllä, mutta samalla aikaa pelattavuudessa otetaan monia pahoja virheaskelmia. Maverickit ovat todella tyylikkäitä, vaikkakin vaihtelevalla menestyksellä. Lopulta kaikki alkaa palata kohti parempaa, mutta samalla sarja päättyy. Silti, tämä on sellainen pelisarja, josta olisi kiinnostavaa nähdä uskollista jatkoa. Tosin tälläiset ajatusmallit lopulta loivat Mighty Number 2 pelin, joka on merkittävästi huonompi kuin X7.


Yhteenveto

Megaman X kokoelma pitää sisällään kahdeksan peliä, mikä on oitis todella hyvä määrä ja runsaasti pelattavaa. Ongelmallista on lähinnä se, että taso heittelee todella paljon ja edetessään pelisarja tekee runsaasti aika huonoja ratkaisuja. Peleissä on aina tietyt vahvuudet, mutta heikkoudet syövät niitä paikoin todella pahasti. Tosin pelissä on mukana sen verran paljon helpotuksia että kyllä nämä pystyy katsomaan loppuun asti. Megaman X on joka tapauksessa sarja, joka hukkasi hetkellisesti fokuksensa, mutta sai sen vielä takaisin ennen loppuaan. Tämän sarjan paluun näkisi kyllä mielellään, kunhan siinä osattaisiin sitten ottaa mallia monista virheistä. Sekä mahdollisesti oikeilla tavoilla modernisoida kokonaisuutta. Peleissä on joka tapauksessa sellaista tiettyä mielekkyyttä, vaikka useampaa peliä ei aika ole kohdellut kauniisti. Loppuviimeksi mukana on muutama todellinen helmi, mutta tasoa laskee pari selvää tasollista romahdusta.

 

+ Megaman toiminta

+ Kahdeksan peliä

+ Tyylikäs ulkoasu

 

- Hyvin heittelehtivä laatutaso

- Paikoin todella haastava, vaihtelevista syistä

- Tautinen määrä tekstiä

 

Arvosana: 6,5

 

Erinomainen

 

Mega%20Man%20X%20Legacy%20Collection%202