Harvat pelisarjat kestävät niin pitkään, mitä tämä on kestänyt. Yksi syy voi olla siinä, että eri pelien välillä ei ole suoraa yhteyttä, ne vain jakavat tietyn tyylin, ollei toistensa hengellisiä jatko-osia ja osa samaa multiversumia. Tietyt asiat ovat muuttuneet liikaa ja tietyt eivät tarpeeksi, mutta sarjan viimeisin vesa osoittaa, että sarja on taas palaamassa oikeille teille.
Itse en ole pelannut jokaista Final Fantasy peliä mitä on tehty, siis oikeasti pelannut ja edes silloin, kun mukaan laskettaisiin vain numeroidut pelit. Arvio on kirjoitettu yhdestä jos toisestakin, mutta nyt on aika koota yhteen muutamat viimeisimmät poiminnat sarjasta, jotka todellakin osoittavat, että tästä sarjasta löytyy vaikka minkälaista vaihtelua.
Monen kohdalla oltiin siinä ja siinä että pitäisikö siitä tehdä kokoaan oma arvostelunsa, mutta lopulta sitten päädyin tähän ratkaisuun, sillä vaikka yhdestä jos toisestakin pelistä keksii aika paljon sanottavaa, niin sitten on niitä, joista ei keksi ihan niin paljoa.
Eräs syy miksi myös niputin muka pari peliä joista olisi ollut aika paljon sanottavaa, johtuu siitä, että nyt pystyy nostamaan esiin muutamia asioita sarjasta, joita ei sitten tarvitse jokaisen erillisen Final Fantasy arvion yhteydessä erikseen aina nostaa esiin, selittää ja avata sen enempää tai muistuttaa mieleen.
Hyvän ja pahan taistelu, yhdessä ja erikseen
Dissidia: Final Fantasy NT on heikosti nimetty osa sarjaa joka alunalkaen on ollut vähän liian monimutkainen omaksi hyväkseen. Se on kuitenkin parilla tapaa juurikin sellainen kokonaisuus jota haluaisi kovasti lisää, sen merkittävästi heikkouksista huolimatta.
Dissidia Final Fantasy NT
Final Fantasy tappelupeli oli jotakin mikä vaikutti todella hyvältä idealta, Soul Calibur tyylistä toimintaa mutta Final Fantasy hahmoilla. Siltä se ainakin vaikutti alunperin ensimmäisen Dissidian kanssa, mutta lopputulos oli jotakin aivan muuta. Siinä missä kaksi ensimmäistä Dissidia: Final Fantasy peliä ovat muuttuneet omassa mielessä pitkälti samaksi massaksi ja Dissidia 2 on sitten se parempi peli, niin NT on merkittävästi erilainen, mutta ei oikeastaan tee mitään varsinaisesti paremmin. Dissidia oli alunperin PSP:llä ja sanoisin että se oli loppuviimeksi aika hyvä pelisarja, vaikka siinä olikin toistoa turhankin paljon. Mutta siinä tuntui oikeasti myös pääsevän eteenpäin, hahmot olivat erittäin laadukkaasti toteutettuja niin ulkoisesti kuin pelillisestikin. Haastavahan se peli oli jos halusi nujertaa Chaosin, mutta tarinallinen laatu on erittäin korkealla ja sitä halusi mielellään nähdä enemmänkin. Dissidia: Final Fantasy NT siirtää tämän idean nyt PS4:llä, mutta saattaa hyvinkin jäädä pelisarjan heikommaksi osaksi, pääasiassa siksi, että se ei oikeastaan tee kunnollisia parannuksia pelillisesti.
Sankareita ja vihollisia
Dissidian isona juttuna on se, että pääasiassa pääsarjan päähenkilöt ja pääroistot on koottu yhteen omista maailmoistaan, ottaakseen osaa yhtenäiseen taisteluun. Tiettyjä poikkeuksia on ollut alusta asti sillä tavallaan Golbez ei ole FFIV:n lopullinen pääroisto ja mukana on ollut myös tukihahmoja kuten Tifa seiskasta ja Kain nelosesta. Tälläkin kertaa poikkeuksiakin on sillä myös Type-0:n päähenkilö Ace on mukana kuvioissa. Peli on sen verran uusi että mukaan on mahtunut myös FFXV:n Noctis ja Ardyn. Pelattavia hahmoja on siis valtava määrä ja tappelupelissä tämä olisi enemmän kuin uskomattoman hyvä idea, mitä se siis tietysti on nytkin, mutta Dissidia ei ole sellainen tappelupeli, jollainen sen toivoisi olevan.
Tarinassa uudet jumalat kokoavat omat taistelijansa kun maailman kohtalo on jälleen vaakalaudalla. Aiempien pelin ideat ovat vahvasti läsnä ja aiemmin mukana olleet tuntevat jo toisensa. Päähenkilöitä käytetään varsin hyvin sillä vaikka jotkut hahmot jäävätkin todella reilusti sivuun ja toiset korostuvat ehkä vähän liikaakin, niin erilaisten hahmojen käyttö toimii joka tapauksessa erittäin hyvin ja korostaa hienosti sitä miten erilaisia hahmoja peleistä löytyy. Squall Leonhart on yksinäinen susi joka hoitaa asiat omalla tavallaan, soolona, kun taas Cecil Harvey on sevlä johtajatyyppi ja huomattavasti sosiaalisempi tapus. Hän ei kuitenkaan nosta sitä erityisemmin esiin kun taas Warrior of Light on hyvin samankaltainen, mutta omaksuu johtajan roolin hyvin selvästi. Tidus ja Vaan taas ovat kuin samasta puusta veistetyt niin monella tavalla ja Zidane on sentään heistä hieman eroava ja luonteeltaan paljon rennompi tapaus. Tarina jakautuu useaan polkuun jotka kaikki johtavat samaan paikkaan. Eri hahmot kulkevat eri polkuja ja ajoittain nämä paritukset toimivat uskomattoman hyvin. Kun Squall ja Lightning laitetaan yhteen, niin näiden kahden varsin kyynisen hahmon kemia toimii varsin hyvin, sillä se nostaa Lightningista esiin puolen, jossa hän uskaltaa ilmaista tyytyväisyytensä, kun taas Squall ei. Cloud ja Bartz täydentävät toisiaan myös erinomaisesti kun taas Terra ja Zidane yhdistelmä ei oikeastaan tuo mitään uutta kuvioon.
Erittäin harmillista on se, että roistohahmojen rooli on hyvin pieni. Eri hahmot tulevat vastaan tietyissä tilanteissa ja monesti vieläpä tuttuja vihollisia vastaan, mikä ei tuo mukanaan mitään uutta. Olisi ollut paljon kiinnostavampaa katsoa että miten vaikkapa Squall ja Sephiroth ottavat yhteen, tai ehkäpä, toimivat yhdessä tai miten Golbez ja Terra kävisivät maagikkotaistelun tai miten Noctis ja Garland ottaisivat mittaa toisistaan, mikä olisi hyvä siitäkin syystä että siinä kohtaisivat ensimmäinen FF ja viimeisin FF. Vihollishahmojen tarinoita olisi muutenkin kiinnostavaa kokea enemmän, sen sijaan että he olisivat vain hidasteita matkalla. Tarinallisesti pelistä saisi niin paljon enemmän irti jos kaikkia hahmoja oikeasti käytettäisiin. Tapa jolla tarinat kerrotaan on nimittäin sieltä laadukkaimmasta päästä. Kaikki on ääninäyteltyä ja animoitua mikä korostaa sitä, että tästä kaikesta saisi aikaiseksi vaikkapa animaatiosarjan. Kun mukana on näin paljon liikkuvia osia, niin pakostakin tilanne tuntuu helposti todella täyteenängetyltä, mistä syystä eri reittien käyttö toimii niin hyvin ja mahdollistaa tiettyjen hahmojen kaksin- tai kolminkeskisen ajan. Tällä voidaan kertoa monenlaisia tarinoita ja mahdollisuudet joita olisi, jos sankarien lisäksi käytttäisiin myös vihollishahmoja tasapuolisesti, olisivat melko rajattomia.
Lisäksi tarinakokonaisuus ei ole sieltä kekseliäimmästä päästä, vaikka se miten kaikki alkaakin, päättyy tavalla, joka on kaukana siitä ilmeisimmästä. Se kaikki vain tuntuu jäävän pahasti kesken. Korostettakoon että tämä on sellainen tarinatila joka ei etene ihan sillä perinteisimmällä tavalla ja on ilmeisesti sitä sorttia, joka on lisätty peliin jälkikäteen, kuten myös monet erilaiset hahmot ja iso osa skineistä joita heille saa. Ei huono idea, sillä itse en ainakaan joutunut maksamaan mitään extraa tarinatilasta ja kaikki vaikuttaa olevan oikein hyvässä kokonaisessa paketissa, jota se ei varmaankaan ollut silloin peli ilmestyi.
Taistelusysteemi joka on liian monimutkainen omaksi edukseen
Alusta asti sarjan taistelusysteemi on ollut hyvin kaukana perinteisestä tappelupelistä ja on vaikuttanut huomattavasti enemmän sellaiselta peliltä joka toimisi paremmin perinteisenä seikkailupelinä. Voisi siis sanoa että kyseessä on ollut boss rush tyylinen ote toimintaan. Aiemmin kyseessä on ollut 1v1 taistelu jossa ensin tehdään Bravery hyökkäyksiä jolla tehostetaan omaa rohkeutta jotta sitten se ratkaiseva elinvoimaa vähentävä isku tekee enemmän vahinkoa ja leikkaa vihollisen rohkeuden siinä samalla pois. Tästä syystä toiminta on helposti ollut hyvin itseääntoistavaa koska ratkaisevaa on saada se tietty ratkaiseva isku perille ja kaikki sitä edeltävä on pelkkää pohjustusta. Erityisen rasittavaa tämä on tilanteessa jossa vihollisen tekoäly on sen verran tehokas että se pätkii pelaajan rohkeuden jatkuvasti pois ja pakottaa toistamaan alustusprosessiin uudestaan ja uudestaan. Tässä on kuitenkin puolensa, sillä toiminnasta on saatu monella tavalla aika monipuolista sillä erilaiset näppäinkomennot ja liikkeet muuttavat tapaa jolla pelihahmot hyökkäävät, puhumattakaan että eri hahmot tuntuvat todella omanlaisiltaan. Tämä systeemi tuntuu kuitenkin samalla aikaa aivan liian monimutkaiselta omaksi hyväkseen.
NT muuttaa tätä asetelmaa melko ratkaisevasti. Vaikka pääidea on edelleen sama, niin pelihahmoja on tällä kertaa 3v3. Toisin kuin Marvel vs Capcomissa, nyt ei vaihdella hahmojen välillä, vaan kaikki ovat samaan aikaan kentällä, osana taistelua. Tämä lisää kaaosta entisestään, vaikka se myös tuo mukanaan mahdollisuuksia. Sen ehdottomasti heikoin puoli on siinä, että pelaaja on monesti täysin tekoälyn armoilla, sillä tekoälyn "älykkyys" nousee varsin hitaasti ja sanotaan että ennen kultatasoa, pelaaja saa tehdä kaiken työn. Pronssitason viholliset ovat aika helposti nujerrettavissa mutta jo hopeatason viholliset voivat tarjota haasteen. Platinatasosta ylöspäin tekoälyt eivät juuri enää tarjoa merkittävää apua sillä pelaajalta vaaditaan jo selvää mekaniikkojen hallintaa, koska viholliset eivät enää ole mitään vässyköitä. Erityisen rasittavaksi tämä menee pomotaisteluissa, joissa idea on huomattavasti erilainen kuin 3v3 taisteluissa. Taistelua muokkaa myös joukko erilaisia lisähyökkäyksiä joita avautuu lisää pelin edetessä, näitä ovat mahdollisuus tehostaa omaa hyökkäystä, heikentää vihollisen puolustusta tai heitellä parantavia loitsuja tai heikentäviä loistuja. Mutta pääosassa on aina pelinhahmojen yhteiskäyttö, missä hahmoluokat korostuvat.
Erilaisia hahmoluokkia on tavallaan kolme, mutta oikeasti neljä. Vanguard on voimaan perustava hidas lähitaistelija joka lyö kovaa ja kestää myös jonkin verran iskua. Assassin taas on ketteryyn perustuva taistelija joka pystyy liikkumaan nopeasti paikasta toiseen ja tuottamaan valtavasti vahinkoa nopeilla sarjoilla, mutta ei kestä itse sitä vahinkoa niin paljoa. Marksman taas on taikurihahmo joka ampuu loitsuja etäisyyden päästä ja on lähitaistelussa oitis alakynnessä. Nämä kolme hahmoa luovat kivi-paperi-sakset asetelman jonka lomaan sitten sulautuvat Specialist hahmot, joiden mekaniikat voivat olla melkein mitä hyvänsä ja tätä kautta he eivät ole erityisen hyviä ketään vastaan, mutta eivät ole myöskään erityisen heikossa asemassa ketään vastaan. Vanguardilla on etulyöntiasema Assassinia vastaan voimansa ja kestävyyrensä ansiosta mutta on alakynnessä Marksmania vastaan koska ei pysty tehokkaasti poistamaan välimatkaa, jonka Assassin pystyy tekemään, mistä syystä Assassin on etulyöntiasemassa Marksmania vastaan. Sanotaan että hahmojen luokitus on vähän 50:50, Sephiroth on selvästi Vanguard, mutta Cecilin tulisi omasta mielestäni olla Specialist, kun taas Squall on selvä Assassin. Tosin Squallin tapauksessa Assassin valinta perustuu enemmänkin siihen, millainen hän on ollut sarjassa tähän asti, sillä muutoin hän voisi olla myös Vanguard (jos miettii Kingdom Heartsia tai FFVIII:a ylipäätään). Myös Lightning voisi hyvin olla Vanguard, mutta kyllä Assassin valinnan ymmärtää. Warrior of Light ja Cloud nyt ovat hyvin selvästi mitä ovatkin ja pääasiassa kaikki taikuutta käyttävät hahmot ovat Marksman luokkaa.
Tuttuja hahmoja on koko FF historian ajalta
Koukuttava, mutta silti niin puuduttava ja hidas
Dissidia on tavallaan koukuttava peli. Sanotaan että kun pääse pronssitason harjoittelusta hopeatasolle, niin peli alkaa hiljalleen etenemään ja vielä sellaista vauhtia että sen edistyksen huomaa. Platinan jälkeen mythril tason saavuttaminen vaatiikin sitten jo valtavasti pelaamista, eikä se ole edes vielä korkein taso. Pelaajan tapauksessa kyse on lähinnä siitä, että peli alkaa luonnistua, kun tiettyjä asioita tekee uudestaan ja uudestaan. Itselläni Squall Leonhart ja Sephiroth olivat ylivoimaisesti ne pelatuimmat, kumpikin tarjoten varsina erilaisen otteen. Varsinkin 3v3 taistelussa huomaa että assassin ja vanguard tarjovat todella hyvän otteen, mutta kun puhutaan pomotaisteluista, marksman alkaa olla huomattavasti houkuttelevampi, varsin viimeisen pomovihollisen kohdalla, joka on suoraan epäreilu. Tälläisessä tilanteessa tosin pätee se tuttu tappelupelitekniikka, älä yritä pelata taitavasti, vaan pelaa suoraan raukkamaisesti. Muutenkin peli tuntuu pitkälle edettyään hidastuvan laahaavaksi menevän siihen että pelissä yrittää vain spämmäämällä saada nopean voiton. Tässä korostuukin juuri se, että isossa osassa toimintaa on helposti osuva bravery hyökkäys ja helposti osuva HP hyökkäys. Jos tekoälyn taso on vihollisen tasoa korkeampi, ei pelaajan tarvitse juuri ihmeitä tehdä, mutta hahmonkehityksen suhteen, tämä hidastaa aivan kaikkea.
Hahmot eivät myöskään kehity samalla tavalla kuin aiemmin. Muistan hyvin aiemmissa peleissä että 70-99 tasoinen Squall tai Sephiroth tekee todella rumaa jälkeä viholliseen kuin viholliseen (Chaos pois lukien jonka tasoa on 100) ja niin pitkälle päästyä hahmolla on voimaa, kestävyyttä ja kaikki parhaat liikkeet joista valita. Tällä kertaa hahmot eivät muutu oikeastaan paremmiksi tasojen myötä. Heillä on alusta asti samat bravery hyökkäykset, joskin HP hyökkäyksiä saa lisää kun hahmo nousee tasolle 2, 5 ja 10. Uusi HP isku ei ole automaattisesti parempi, vaan tärkeää on valita sellainen hyökkäys joka tuntuu luonnolliselta tehdä. Sephirothin ykkösisku Scintilla ottaa pienen hakeutumisen ja osuu lähietäisyydelle, kun taas kolmostason Black Materia pudottaa meteorin taivaalta pienellä viiveellä ja voi olla merkittävästi vaikeampi osua. Squallin viimeinen isku Ultima on hyvin samanlainen, vaatii aikaa ladata ja on huomattavasti haastavampi osuva kuin kolmostason Blastin Zone, puhumattakaan että Ultimaa pitää aina "vetää" viholliselta. Draw on Squallin oma erikoisominaisuus, samalla tavalla kuin Sephirothilla on JENOVA, joka hidastaa vihollisia ja Cecil pystyy muuttumaan joko Dark Knight muotoon, tai Paladin muotoon. Nämä erikoisominaisuudet tuovat lisää vaihtelua peliin, mutta ne ovat myös lisää opeteltavaa.
Yksi merkittävä ongelma pelissä on sen valtava epätasainen vaikeuaste. Tietysti pelaaja saa itse valita että ottaako yhteen pronssitason vai timanttitason vihollisen kanssa ja vaikeusaste on sen mukainen. Erityisen rasittavaksi tämä kaiken tekee se, että kentät ovat juurikin sen verran isoja, että niissä saa aivan liikaa välimatkaa ja monesti viholliset tuppaavat liitelemään ympäriiinsä ja se on juurikin tämä ympäriinsä liitely, mikä tekee tästä pelistä monesti puuduttavaa hippaa, kun suurin haaste on päästä tarpeeksi lähelle vihollista jotta osuu tähän. Omat liittolaiset tuntuvat monesti myös olevan vähän niin ja sillä joskus he tekevät juuri sen mitä pitää ja toisinaan jopa jotakin sellaista mitä pelaaja ei edes ole ajatellut heidän tajuavan. Sitten on niinä hetkiä on tekoäly ei saa mitään aikaiseksi.
Dissidia on aluksi turhauttavan hidas, se muuttuu todella koukuttavaksi keskivaiheilla ja sitten kun ollaan yli keskivaiheen, niin peli alkaa olla puuduttava aivan muista syistä. Tässä on hyviä ideoita, mutta se kokonaisuus on niin sekava ja täynnä ideoita monesti eri asetelmasta, että siitä voi olla hyvin vaikeaa saada kunnolla kiinni, puhumattakaan jos peliä ei pelaa hetkeen. Tästä syystä tuntuu että pelattavuudessa ollaan menty monella tavalla vähän liian pitkälle, eikä olla oikeastaan mitenkään kehittytty siitä pisteestä, mihin peli on tähän mennessä jo päässyt. Kuten Marvel vs Capcom: Infinite, myös Dissidia: Final Fantasy NT on ottanut askelia taaksepäin, joskin tällä kertaa ei niin pahasti, koska tästä pelistä pystyy silti nauttimaan ja kattava määrä pelattavia hahmoja tarjoaa runsaasti vaihtelua.
Tarina jota haluaisi nähdä lisää
Dissidia: Final Fantasy NT ei ole se parhaiten nimetty peli eikä se parhaiten toteutettu peli, edes omassa sarjassaan. Mutta se minkä se tekee esimerkillisesti on se tarinankerronta. Koska kaikki on ääninäyteltyä ja animoitua, katsoo tätä todella mielellään, kuin erinomaista animesarjaa. Vaikka tarina onkin monella tavalla aika japanilainen ja paikoin vähän kiusallinen ja typerällä tavalla animetyylitteinen, niin se on samalla tavalla laadukas kuin monet aiemmat Final Fantasyt ja Kingdom Hearts pelit. Tarinassa on muutamia sellaisia muuttujia joiden vuoksi se tuntuu merkittävästi keskeneräiseltä ja repaleiselta kokonaisuudelta josta puuttuu palasia, mutta se on juurikin sellainen tarinapaketti, jota haluaisi nähdä lisää ja tämä todellakin hahmojen ansiota. Monet hahmot kuullostavat aika kliseisen tavallisilta, mutta tietyt hahmot ovat kuullostavat todella omanlaisiltaan ja osan puhetta kuulee ensimmäistä kertaa. Itse en ajatellut Rinoalle sitä ääntä joka hänellä on, mutta se on kuitenkin hyvä ja Locke taas on parempi, mitä aluksi ajattelinkaan. Vaikka hahmot kuten Firion ja Bartz ovatkin ääninäyttelyltään sinne massaan hukkuvia (puhumattakaan että muutenkin aika samanlaisia idealtaan), ovat Cecil, Squall, Lighting ja Kain erinomaisia esimerkkejä siitä, miten erottua joukosta pelkän ääninäyttelyn ansiosta todella hyvin. Vihollispuolella tässä ollaan myös onnistuttu samalla tavalla sillä siinä Sephiroth, Golbez ja Ultimecia ovat todella hyvin tehtyjä ovat Exdeath ja Gabranth esimerkkejä niistä jotka jäävät helposti vähemmän mieleenpainuviksi.
Kiinnostavaa onkin että Warrior of Light ja Garland ovat sellaisia hahmoja jotka eivät ole sieltä erikoisemmasta päästä oikeastaan millään tavalla mutta koska he ovat ne kärkihahmot kummallakin puolella, niin heistä saa sitä kautta yllättävän paljon irti. Tämä on tietysti täysin kiinni siitä, että mistä hahmoista itse pitää eniten ja mitä pelejä on pelannut. Mukana on hahmoja myös sarjan peleistä XI ja XIV jotka ovat itselle aivan vieraita. Niin ja mukaan on ängetty myös poiminnat Tacticsista ja Type-0:sta. Hahmojen kanssa mahdollisuuksia on paljon enemmän mitä tässä pelissä on tarinamielessä mukana. Sanotaan että tällä määrällä hahmoja saadaan helposti paljon isompia kokonaisuus, mutta koska pelattavuus ei kanna niin pitkälle voisi parempi ratkaisu olla jokin muu. Ehkä animaatiosarja, tai sitten vain peli jossa enistä enemmän katsottavaa. Vaikea valinta, mutta tarinallisesti näissä hahmoissa on mahdolisuuksia, vaikka pelattavuudessa tämä paketti kaipaisikin paljon enemmän. Joka tapauksessa sitä tarinaa on pakko korostaa koska Soul Calibur VI on hyvä esimerkki siitä, kun tarinankerronnassa mennään sieltä, mistä se aita on hyvin matala.
Yhteenveto
Dissidia: Final Fantasy NT on uudenlainen ote tuttuun sarjaan, sarjaan, joka simppelin ja toimivan idean mukaan meni aivan liian monimutkaiseen suuntaan. Pelattavuudessa Dissidia 3 on paperilla kuten aiemmatkin pelit, mutta se on tuonut muutamia uusia ideoita, jotka tekevät jo ennestään sekavasta systeemistä entistä monimutkaisemman. Tarinallinen toteutus on kuitenkin erityisen hyvä ja tyylikkyydestä peli ansaitsee valtavat pisteet, vaikka siinä on myös sellaisia tyyliseikkoja jotka eivät sovi kokonaisuuteen. Isona kokonaisuutena tämä on haastava peli arvioida, sillä todella monotoniseksi muuttuva pelattavuus tekee kokonaisuudesta erittäin itseääntoistavan ja aika tylsän, mutta samalla aikaa se pysyy juuri sen verran kiinnostavana, että tätä tarinapakettia haluaisi mielellään nähdää lisääkin, sillä laatu on huipputasoa. Pelattavuus saisi vain paljon parempaa, tämän sarjan olisi alusta alkaen pitänyt suunnata kohti sitä perinteisempää tappelupelikaavaa. Tyyliin Soul Calibur tai Marvel vs Capcom.
+ Laadukkaasti toteutettu ja näyttävä tarinankerronta
+ Paljon erinomaisesti toteutettuja hahmoja
+ Final Fantasy tyyli on huipussaan
- Pelattavuus menee monesti turhan sekavaksi ja puuduttavaksi
- Tekoälypainotteinen ja epätasainen haaste
- Runsaasti asioita joita ei ole ja asioita jotka olisi voitu tehdä toisin
Arvosana: 6,6
Erinomainen
Uudemman tyylin pelattavuudessa, mutta tyyli ja tunnelma ovat kestäneet
Viimeinen Fantasia: Luokka Nolla
Final Fantasy: Type-0
Aiemmalta nimeltään Final Fantasy Agito XIII, minkä huomaa eräästä nimestä todella hyvin, vaikka tätä ei aluksi tietäisikään. Type-0 on sarjan peli jossa on milteinpä ne kolme hyvin selvää vakioelementtiä sarjasta: Cid niminen hahmo, moogleja sekä chocoboja. Kyllähän pelissä se on vahvasti ja selvästi läsnä myös se yleinen FF tyyli jossa on runsaasti kehittynyttä teknologiaa, mutta myös sellainen erittäin selkeä fantasiaote jossa ase kuin ase on todella tehokas väline oikeissa käsissä. Tarinallisesti kyseessä on hyvinkin oma kokonaisuutensa joka ei suoraan liity mihinkään ja johon ei liity mikään, kuten monet pelit sarjassa ovat. Type-0 on kuitenkin pelattavuudessa todella kaukana siitä perinteisestä Final Fantasystä, että ne oikeasti FF tyyliset seikat ovat lähinnä niitä, joita tulee tunnelmasta ja tarinasta.
Korttipakkasotilaiden koululuokka
Pelin pääosassa on sotilasakatemian Class Zero ja eräänlainen näennäinen päähenkilö pelissä on Ace (Ässä). Mutta pelaaja pystyy lähemmäs täysin valitsemaan että mitä luokkalaista käyttää eniten, joten pelissä ei ole kiveenkirjoitettua päähenkilöä. Lähes koko luokka on nimetty kuin korttipakka sillä siellä on niin kunkku (King), jätkä (Jack), kasi (Eight), seiska (Seven) ja kakkonenkin (Deuce). Tämä hahmojoukko on ehdottomasti niitä pelisarjan kattavimpi ja vaikka taistelussa onkin kerrallaan vain kolme pelaajan valitsemaan jäsentä, niin muut voivat olla reservissä, josta heitä voi kutsua taistoon, kun aiempia putoaa pelistä. Ryhmäläiset erottaa lähinnä heidän kampauksistaan ja aseistaan, sillä vaikka heidän univormuissaan onkin tiettyjä eroavaisuuksia, niin pääasissa kaikki pukeutuvat samalla tyylillä, tietysti tytöt ja pojat eri tavalla, mutta valtaosalla on viitta ja värimaailmaltaan hyvin samanlaiset takit ja housut/mekot. Kampaukset tietysti tuovat hahmoihin hieman lisätyyliä, mikä voi olla yksi valintaelementti, mutta hahmon puhetyyli voi myös hieman ohjata valintoja.
Eniten kuitenkin tuntuvat ne aseet, jotka todella tekevät hahmoista omanlaisiaan ja näitä aseita on joka lähtöön. Päähenkilö Ace on tässä mielessä se joka todella erottuu joukosta sillä hänen käyttää aseenaan pelikortteja, kuten League of LegendsinTwisted Fate. Tämä on oitis jotakin sellaista mikä todella erottaa hänet joukosta ja antaa hänelle tiettyä tyyliä muihin nähden. Ulkoisesti hän on sellainen perustylsä sekavatukkainen nuori mies. Hahmojen asevalikoima on se mikä todella on kiveen kirjoitettu, koska hahmojen taikoja voi muuttaa, mutta aseita ei ja jokaisella aseella on heikkouksia ja vahvuuksia. King käyttää tuplapistooleja, jotka ottavat aina aikaa ladata, mutta yltävät kauas ja ovat nopeaa vahinkoa. Eight käyttää nyrkkejä ja on hyvä lähietäisyydeltä. Deuce on niinkin erikoinen että käyttää huilua ja on hyvin selvä tukihahmo. Astetta erilaisempiin aseisiin kuuluu myös Sevenin käyttämä, Soul Caliburista tutun Ivynkin käyttämä, miekkaruoska. Yksinkertaistetusti voidaan sanoa että jotkut hahmot taistelevat lähellä ja toiset kauempaa, samaten kuin jotkut taikavoimat osuvat kauemams kun taas toiset vain hahmon lähiympäristöön. Erikoisominaisuuksiakin on jokunen, kuten keihäällä tehtävä FF sarjan vakio, jump tai katanalla tehtävä reaktioperusteinen vastasivallus.
Luokan hahmojen kanssa tilanne on vähän niin ja näin, sillä näin monen hahmon kanssa, osa jää helposti reserviin täysin. Pelin aikana hahmojen eri ominaisuuksia pyritään kyllä tuomaan esiin enemmän ja enemmän. Kaikkien nimet eivät ole niitä ihan selvästi numerovivahteisia, mutta pointti on juurikin siinä että luokassa jokaisella oppilaalla on numero, paitsi kahdella uusimmalla tulokkaalla joista toinen voisi olla kymppi ja toinen, sitten varmaan jokeri. Nämä hahmo, Machima ja Rem ovat tavallaan hyvä tapa tuoda esiin luokan sisällä olevaa henkilökemiaa. Näin suuressa hahmojoukossa on paljon mahdollisuuksia mutta myös riskejä siihen, että toiset hahmot jäävät ontommiksi kuin toiset. Joku on selvä kuumakalle, kun taas yksi jääkuningatar, joku on vitsiniekka ja joku hyvinkin hiljainen. Tässä tarinankerronnassa on sellainen todella japanilainen ote, jollaista näkee mm. Anime sarjoissa kokoajan. Peli etenee paikka paikoin erittäin laahaavasti eikä pelin tarinallinen rytmitys sekään ole sieltä onnistuneimmasta päästä. Tämä idea on kuitenkin todella hyvä, tuntuu vain että siitä ei ole saatu kovinkaan paljon irti.
Ainakin kaikki tuntevat pukukoodin
Paljon muuttujia ja paljon tarinaa, vaihtelevalla menestyksellä
Mitä tulee pelin tyyliin, niin itse luulisin, että tämä peli toimisi paljon paremmin, jos ulkoasu olisi paljon värikkäämpi. Tämä astetta realistisempisävytteinen ulkoasu ei tee pelille varsinaisesti isompia palveluksia, vaan saa en monesti näyttämään sellaiselta perusgrafiikalta, mikä tuntuu olevan erittäin tyypillistä monissa astetta hienomman näköisissä japanilaisissa peleissä kuten vaikkapa Nier: Automass. Peli ei ole ulkoisesti mitenkään huono, se tuntuu että koska iso aika pelistä vietetään aika samankaltaisissa ympäritöissä, alkaa maailma vaikuttamaan aika monotonisen harmaalta. Hyvin selvä FF peli joka tapauksessa on kyse sillä viholliset ovat tutun näköisiä ja toiminnallisessa otteessa on todella tutunoloinen fiilis.
Toiminta tosin ei ole millään tavalla FF tavaraa. Liikkeitä on rajallisesti ja vaikka hahmoja voikin vaihdella lennossa, niin pelissä on sitli jatkuvasti sellainen todella tavanomainen ote. Yhdellä napilla tehdään perushyökkäys, toisella hahmolle ominainen erikoishyökkäys, kolmannella taikuus ja neljännellä väistö/tms, taistelu värittävät myös summon olennot, jotka ovat todella tuhovoimaisia, mutta joiden kutsumisella on kova hinta. Taistelu pelissä muuttuu erittäin nopeasti aika tylsäksi, vaikka sitä voikin värittää hahmoja vaihtelemalla. Taisteluun ei vain tunnu tulevan sellaista monipuolista otetta mitä monissa sarjan peleissä on ollut aiemmin. Sanotaan vaikka että toiminta ei ole huonoa, mutta siinä on tiettyjä sellaisia epätarkkuuksia jotka kyllä haittaavat sitä. Jos tehdään vaikka vertaus Kingdom Hearts sarjaan, jonka toiminta on tavallaan melko samanlaista, perustasolla, mutta parempaa, niin yksi ongelma on siinä, että vihollisiin ei voi lukittautua sillä tavalla, että erikoisliikkeet oikeasti menisivät aina oikeaan suuntaan. Voi tosin olla että vika ei ole lukittautumisessa, vaan siinä, että erikoisliikkeet on tehty miten sattuu. Tästä syystä tietyt hahmot jäävät aika helposti sivuun.
Type-0 ei ole yltiöpitkä peli ja siinä tuntuu olevan enemmän katsottavaa kuin pelattavaa. Tosin se sentään kaikki kuin yhtä suurta elokuvaa, eikä pelaajan tarvitse siksi lukea juuri mitään, kunhan kuuntelee. Tarinankerronnallinen tyyli on hyvä, mutta se tarinan jaksotus ei. Tämä ei ole sieltä kiinnostavimmasta päästä taustoineen, mutta se asetelma on hyvä ja hahmoissakin on puolensa. Voi olla että näin isolla joukolla hahmoja, ottaa omansa aikansa, että kaikki saavat tarpeeksi aikaa kehittyä ja tulla kunnolla esille. Iso osa on lisäksi sellaista, että se vaatii pelaajaa panostamaan maailman tutkimiseen ja ihmisille puhumiseen. Pelin kappaleet jakautuvat eri tavalla. Jokaisessa jaksossa on tehtävä tai pari ja tehtävien välillä on vapaata aikaa, jolloin voi tehdä sivutehtäviä, kuunnella Mooglen luentoja tai jutella vastaantuleville luokkatoverille tai muille oppilaille. Jokainen keskustelu, luento tai matka akatemian ulkopuolelle vie tietyn määrän aikaa ja kun aika loppuu, seuraava operaatio alkaa, oli pelaaja siihen valmis tai ei.
Tälläinen pelin kuljetus ei ole erityisen huono asia, mutta jos peli ei nappaa, niin kaikki sivuosuudet jättää helposti tekemättä ja vie vain päätarinaa eteenpäin. Type-0 ei ole erityisen koukuttava peli, mikä on sääli, sillä tämä tarina on loppuviimeksi oikein hyvä, sen kerronta ja esitys vain takkuavat paikka paikoin sen verran pahasti että siihen kyllästyy usein turhankin nopeasti.
Kyllähän sen Final Fantasyksi tunnistaa
Lopullinen fiilis mikä pelistä jää, on aika ristiriitainen. Pelin taistelusysteemi ottaa aikansa jotta siihen pääsee kunnolla sisään ja siitä alkaa oikeasti pitämään. Haaste tuntuu välillä liiankin helpolta ja toisiaan todella epäreilulta, se vain lisää turhauttavuutta. Koska tehtävät arvioidaan, niin niissä pyrkii todella tekemään aina parhaansa, mikä voi ensimmäisellä kerralla on paljon haastavampaa kuin aluksi odottaisi. Loppuhuipennuksessa on mukana ihan valintankin, joka tosin on lähemmäs turha lisä. Loppuhuipennus itsessään on aivan liian pitkäksi venytetty tuskien taival jonka lopussa odottaa automaatiopomotaistelu, tyyliin FFX:n Yu Yevon. Pääroisto on erittäin hyvin ääninäytelty (Steve Blum) ja tyylillisesti ja ideallisesti oikein toimiva myös, mutta tuntuu jäävän tarinan aikana vähän liikaakiin sivuosaan, mutta tälläiseen sotilasmaailmaan sijoittuvassa tarinassa hän on oikein hyvin tehty.
Tarinallisesti pelin lopetus jättää haikeat loppuvaikutelmat jonka kanssa tuntuu, että edes tämä "hyvä lopetus" ei oikeastaan edes ole sitä. Samalla aikaa se tosin myös jättää ajatuksia siitä, että mistä kaikessa oikeasti on kyse ja mihin se kaikki on menossa. Eeppinen lopetus onnistuu joka tapauksessa olemaan tyyliin Crisis Core tai eräs Halo sarjan peli. Tämä tosin tulee aivan yllättäen ja toteutettu tavalla, joka myös yllättää erittäin hyvin. Se ei kuitenkaan pelasta koko peliä, sillä vaikka pelissä on paljon erittäin hyviä ideoita ja todella tyylikkäitä ratkaisuja, niin valtaosa ajasta koostuu samankaltaisista tehtävistä ja ei niin hyvin tasapainoitetusta tarinankuljetuksesta. Pelihahmojen kehittäminen on myös todella mitäänsanomatonta, joskin siinä on eräs todella hyvä temppu olemassa, jolla prosessia voi vauhdittaa.
Yhteenveto
Final Fantasy: Type-0 on keskiverto peli sarjassa. Siinä on muutamia asioita jotka tekisivät siitä merkittävästi paremmankin, mutta niitä tasapainoittavat monet ei niin hyvät puolet. Korttipakkatyylillä nimetty ja rakennettu nollaluokka on hyvä porukka, joskin vaihtelua ja tyylikkyyttä voisi olla enemmänkin. Tarina on monesti aika keskinkertainen, mutta siinä on loppupuolella vahvuuksia astetta enemmän. Paremmalla taistelulla pelistä olisi voinut tulla paljon mielekkäämpi pelata, mutta FF peliksi, tarinallinen paketti on hyvinkin tiivis ja vaikka se tuntuu paikoin todella venytetyltä niin se etenee kohtia loppua ennenkuin alkaa olla liian tylsä.
+ Korttipakkapelihahmot
+ Vaihtoehdot joita toimintaan saadaan
+ Tarinakokonaisuus
- Tarina kerronnan rytmitys ja laahaavuus
- Toiminnan tietty epätarkkuus ja epätasaisuus
- Tehtävien itseääntoistava tyyli
Arvosana: 6,4
Hyvä
Peli joka olisi nimen perusteella voinut olla paljon isompi tapaus
Viimeisen Fantasian Maailma
World of Final Fantasy
Hyvin nopeasti pelistä huomaa, että se on erittäin selvä Final Fantasy sillä tuttuja olentoja tulee vastaan hyvin äkkiä ja pelin edetessä myös tuttuja hahmoja tulee vastaan. WoFF on ideallisesti todella hieno tapaus, mutta siinä on myös monia aika höpsöjä ideoita jotka eivät vain kanna, eikä pelin asetelmassa ole mitään niin ihmeellistä että peli samalla tavalla koukuttaisi kuin monet huomattavasti paremmat pelit sarjassa. Peli tuntuu todella hyvältä pelata, mutta siitäkin huolimatta se ei vain nappaa siinä määrin, että sen parissa viihtyisi samalla tavalla kuin monien muiden kaltaistensa parissa viihtyy.
Sisko ja sen veli pelaamassa pokemonia
Tarina seurataan kaksosia Lann ja Reynn jotka ovat jo pelkästään luonteiltaan erittäin erilaisia ja toisiaan täydentäviä. Lann on energininen ja huoleton kun taas Reynn on varovainen ja laskelmoija. Sisarukset päätyvät varsin pian fantasiamaailmaan ja matkalle, joka voi tarjota heille varsin paljon vastauksia heidän menneisyydestään ja siitä, keitä he oikeasti ovatkaan. Tällä matkalla vastaan tulee useita tuttuja Final Fantasy hahmoja aina Warrior of Lightista alkaen ja kyllähän joukkoon kuuluu myös runsaasti tuttuja olentoja kuten chocobo, moogle sekä summon joukko joiden kärjessä Ifrit, Shiva ja Ramuh. Pelin edetessä panoksevat kovenevat kokoajan mikä näkyy vastaan tulevissa hahmoissa sekä vihollisissa jotka tarjoavat kokoajan kovemman haasteen.
Tyylillisesti peli on hyvin värikäs, sen graafinen ulkoasu tuo hieman mieleen Kingom Hearts pelit, mutta vallitseva funko pop tyylinen ote tekee pelistä todella omanlaisensa, joskin tuntuu että kun pelissä mennään sekä figuurimuodossa että ihmismuodossa, luodaan kokonaisuuten tarpeetonta kikkailua joka näkyy sekä toiminnassa että tarinassa, eikä se varsinaisesti toimi kummassakaan tapauksessa erityisen hyvin. Tämä tavallaan selitetään, mutta se ei tee kokonaisuudelle minkäänlaisia palveluksia, vaan pikemminkin päinvastoin.
Eräs asia tekee pelistä myös varsin erilaisen mitä pääsarjassa on nähty. Sisarukset voivat nimittäin pokemon tyyliin vangita vihollisia itselleen avuksi taisteluun. Lähemmäs minkä tahansa vihollisen voi vangita kun täyttää tietyt ehdot ja eri olennoilla on eri temppuja käytössään. Kun käytettävissä olevat olennot kehittyvät, oppivat ne lisää temppuja joita hyödyntää taistelussa. Tämä hyvä idea kuitenkin torpataan eräällä typerällä mekaniikalla joka tulee esiin heti kun tarina alkaa mennä astetta fantasiasuuntaisemmaksi.
Tunttu tuntuma mutta ei erityisen toimiva ote
Toiminnallisessa mielessä peli tuntuu erittäin perinteiseltä, muutamilla todella omanlaisilla jutuilla joista eräs toimii hyvin, kun taas eräs tekee pelistä paljon hoopomman mitä sen tarvitsisi olla. Perustoiminta on vuoropohjaista toimintaa kun sarjassa kuuluukin olla ja ryhmänkokoaminen on alusta asti varsin tärkeää sillä mitä enemmän voimaa porukasta löytyy, sitä helpommaksi eteneminen muuttuu koska kun hyökkääjiä on enemmän, niin toiminnassa on enemmän tehtävissä. Eri hahmoilla/olennoilla kestää tietyn aikaa saada vuoro toiminnassa mikä näkyy aikapalkissa, josta näkee että kenen vuoro tulee seuraavaksi. Tietyt asiat myös lisäävät vauhtia palkissa. Tämä on varsin hyvä idea sillä se tuo toimintaan tiettyä selkeyttä.
Eräs kantava idea pelissä on pinoaminen, jossa pelihahmon yläpuolelle voi asettaa tiettyjä olentoja joiden päälle sitten taas tiettyjä olentoja. Jotkut olennot taas ovat sen verran isoja että pelaaja pitää asettaa niiden päälle ja riippuen pelaajan silloisesta muodosta, tulee vaihtoehtoja eri tavalla. Tämä näyttää todella typerältä, vaikka se tuokin toimintaan tiettyjä syvyyttä ja taktisuutta. Ei kuitenkaan niin paljoa, että se oikeasti kannustaisi jatkamaan pelin parissa.
Pelin yleinen rytmitys on myös aika huono. Monesti pelissä pitäisi pyöriä paikallaan jos oikeasti haluaa kehittää hahmoja tai sitten pelata tiettyjä alueita uudestaan ja uudestaan, että voimistuu. Tämä on todella puuduttavan tylsää sillä loppuviimeksi hahmot kehittyvät niin onnettoman hitaasti, että paras ratkaisu tuntuu monesti olevan vain eteenpäin painaminen. Tosin tämäkään ei aina ole se paras ratkaisu, sillä resurssien vähyys monesti hidastaa sitä merkittävästi, koska rahaa ei tule samalla tavalla kuin monissa muissa FF peleissä, suhteessa tarvikkeiden hintaan. Mutta toisaalta, jos kuolema korjaa, ei peli lopu, vaan hahmot vain palautuvat turvapaikkaan, ilman isompia sankioita.
Yhteenveto
World of Final Fantasy ei ole niin hyvä peli kuin se olisi voinut olla. Paperilla kaikki on kunnossa, mutta toteutus jättää silti kylmäksi. Toiminta on sitä tuttua laatua ja tutunlaisia hahmoja riittää. Pääkaksikko kuitenkin jättää kylmäksi eikä tarinakaan erityisemmin koukuta, vaikka paperilla kaiken pitäisi toimia. Final Fantasyn maailma kuullostaa erittäin lupaavalta, mutta siinä ei vain ole sitä jotakin mikä oikeasti kannustaisi katsomaan kokonaisuuden loppuun asti, eikä pelin rytmityskään tue tätä.
+ Final Fantasy tyyli
+ Taistelusysteemi
+ Tuttuja hahmoja ja olentoja
- Tylsähkö ja laahaava tarina
- Heikko jaksotus
Arvosana: 6,0
Hyvä
Sarjansa pohjamutaa, mutta Zodiac Age versio, pelastaa osan
Viimeinen Fantasia 12: Eläinrata-aikakausi
Final Fantasy XII: Zodiac Age
Alkuperäinen FF12 on itselle tuttu joten monet parannukset Zodiac Age versiossa ovat enemmän kuin tervetulleita. Ne eivät kuitenkaan korjaa sitä tosiasiaa, että tämä on se peli, jonka kohdalla koko sarja on merkittävästi mennyt alaspäin ja jonka itse luen oitis yhdeksi huonoimmaksi FF peliksi joita olen pelannut. FFXI ei ole tuttu, mutta sen perusteella mitä olen kuullut, ei sekään mitään kehuja kerää. 12 on paperilla oikein lupaava kokonaisuus ja tyylikkyydessään se saavuttaa monia samoja kohokohtia mitä vaikkapa FFIX saavutti aiemmin, mutta loppuviimeksi monet todella huonot tyyliseikat pilaavat tunnelman paljon tehokkaammin. Puhumattakaan että toiminta ei ole pelisarjassa koskaan ollut näin huono.
Katurotta, taivaspiraatti ja kruununprinsessa
Pelin tarina alkaa pienellä esinäytöksellä joka on pääasiassa vain tutoriaali peliin, mutta siinä myös laitetaan muutama tarinakuviokin käyntiin. Hyvin pian esitellään pelin näennäinen päähenkilö, Vaan. Vaan on tyypillinen nättipoika joka janoaa seikkailua tyyliin Luke Skywalker, mutta mukana on myös hieman Aladdinia. Seikkailua onkin pian tarjolla kun katurotta kohtaa tyylikkään taivaspiraatin Balthierin ja tämän partnerin kanimaisen Franin. Balthier nouseekin nopeasti pelin todelliseksi päähenkilöksi, ainakin omalla kohdalla. Kolmanneksi isoksi tekijäksi tarinaan liittyykin sitten vähemmän ovelasti naamioitunut kuninkaallinen, prinsessa Ashe. Kaikilla tästä sekavasta seurakunnasta on omat motiivinsa, jotka pelin edetessä menevät todella tehokkaasti limiittäin. Kyllähän se pääroistokin nousee varsin vikkelästi esiin ja on vaihteeksi todella onnistunut, varsinkin kun häntä vertaa pariin edeltävään. Tässä tapauksessa ysin Kujaan tai kympin Seymouriin.
Pelissä saadaan varsin pian kasaan koko hahmojoukko, vaikka muutama hahmo tekeekin ns. Vierailuja pelattavina hahmoina. Porukasta Balthier, Fran ja Ashe ovat helposti kolme parasta hahmoa. Balthier on tyylikkään näköinen, erinomaisesti ääninäytelty (Gideon Emery) ja tarinallisesti todella hyvä. Fran on tähän erinomainen lisä ryhmän ainoana ei-ihmisenä ja sitä puolta on muutamalla tavalla käytetty todella hyvin, hahmo on myös todella hyvin ääninäytelty. Ashe taas on se hahmo joka vaikuttaa ulkoisesti erittäin tyypilliseltä jrpg prinsessahahmolta ja kliseisemmäksi muuttuu kun tarina etenee. Ashe on kuitenkin oikein hyvä osa tarinaa, vaikka hahmona onkin sellainen aika tutunoloinen. Vaan taas, ei järin hyvä, kiinnostava tai onnistunut hahmo, laimeampi versio Tidusista joka oli jo valmiiksi tylsempi versio Zidanesta.
Sanotaan että nykyään kun pelin pelaa, niin sitä pystyy vertaamaan varsin moneen myöhemmin tulleeseen peliin joista huomaa tiettyjä samoja asioita, vaikka muutoin mitään yhteistä ei olekaan. Pelin roistohahmo Vayne Solidor esimerkiksi on tyylillisesti erittäin lähellä Witcherin Emhyria, varsinkin netflix versiota. Star Wars vertauksia käytettäessä Vayne on coolimpi versio Kylo Renistä. Star Wars tyylinen tarina korostuu lähinnä pelin alkupuolella kun tarinan palasia vielä asetellaan paikoilleen, sillä tarinan edetessä paketti alkaa olla kokoajan kauempana Tähti Sodista.
Tyylillisesti varsin lupaavan oloinen scififantasia
Otetaan hyvät asiat ensin kunnolla lautaselle. Mitä tulee pelin scififantasia otteeseen, ollaan nyt hyvin selvästi kiinni Star Wars vaikutteisissa ympyröissä, kuten tarinassakin vähän tulee esiin. Kaikki sijoittuu aavikkoympäristöön, joka sitten vaihtuu viidakkoon ja lumeen, kuten missä hyvänsä kymmenien ja taas kymmenien tuntien jrpg pelissä kuuluukin. Mutta se mikä oikeasti ja alusta asti todella nappaa tässä kaikessa on se, mitä FFX ei FFIX:n vanavedessä tehnyt ihan yhtä hyvin, nimittäin tämä lajirikkaus mitä ympärillä on. Ihmisten lisäksi mukana on ties mitä erilaisempia olentoja, kuin suoraan Star Warsin Mos Espasta tai vastaavasta. Kyllähän ne ihmiset ovat edelleen merkittävästi se yleisin joukko, mutta tämä on omasta mielestäni juuri oikea tapa tuoda peliin rikkautta ja vaihtelua on suuremmalla määrällä erilaisia lajeja, olivat ne sitten kuinka antropomorfisia tahansa. Vaikka pelattavista hahmoista Fran onkin ainoa ei-ihminen, niin se ei poista sitä tosiseikkaa että sitä variaatiota ei ole unohdettu. Kyllähän FFX myös oli varsin rikas eri lajeiltaan, mutta ne tuntuivat monesti olevan sellaisia satunnaisia lisäyksiä siellä täällä.
Tietysti tämä FF sarjalla tyypillinen fantasiatyyli miekkoineen ja lohikäärmeineen yhdistettynä hyvin kehittyneisiin aseisiin ja ilma-aluksiin on vahvasti läsnä ja hyvä että on, mutta se on pitkälti jotakin sellaista mitä sarjassa voi aina odottaa, joskus enemmän ja joskus vähemmän. FFXII on tässä mielessä sitä perushyvää tasoa. Tästä ei ihan samalla tavalla oitis nouse esiin jotakin sellaista tyyliä mitä monista muista nousee, mutta sanotaan että itse tälläinen teemallisuus on parempi, kuin FFX:n oma, varsinkin kun sitä on osattu edes hieman käyttää edukseen.
FF12 on graafiselta ulkoasultaan ihan ok, se vaikuttaa jotenkin karhealta, mikä on ehkä hieman häiritsevää, mutta siihenkin tottuu. Vaikka ulkoasu ei ole samalla tavalla oitis silmiin pistävää kuin monissa muissa peleissä, niin ainakin se on merkittävästi parempaa kuin FFVII:n palikkagrafiikka tai FFIV Remaken nukkegrafiikka. PS2:lla alunperin esille noussut peli siinä mielessä graafisesti oikein hyvä, eikä ota siitä isompia miinuksia sillä grafiikka harvemmin tekee peliä, tässä tapauksessa se on ihan hyvä. Valtavat pisteet myös siitä, että peli on suurelta osin ääninäytelty, sillä muutoin sitä luettavaa olisi tuskallinen määrä. Tässä suhteessa ollaan vahvasti FFX:n vanavedessä, joka oli ensimmäinen ääninäytelty FF peli. Sanotaan että itse suosin juurikin tätä ääninäyteltyä tyyliä tekstin sijaan, vaikka se tarkoittaakin lähemmäs poikkeuksetta sitä että hahmojaan ei voi nimetä miten haluaa. Täysin lukemiselta ei välty, siltä iso pala tekstistä on silti luettavaa ja pääasiassa välianimaatiopätkät ovat ääninäyteltyjä.
Positiivisiakin puolia löytyy, vaikka ne hukkuvatkin huonojen puolien joukkoon
Yksi sarjansa huonoimmista peleistä
Parannuksista huolimatta Zodiac Age ei isommin nosta 12. pääsarjan peleissä tasollisesti ylemmäs, tämä on edelleen siinä pohjaviitosessa mitä tulee pääsarjan peleihin. Vaikka mukaan otettaisiin kaikki spin-offit sun muut, niin ei tämä peli siltikään merkittävästi parantaisi tulostaan, koska sen verran iso pettymys tämä oli aikoinaan. Omalla kohdalla tätä pelasi jonkin aikaa 10. jälkeen ja vaikka tiettyjä parannuksia tästä löytyykin, niin ne monet mielekkyyteen vaikuttavat tekijät ovat merkittävästi huonompia.
Taistelusysteemi huonoimmasta päästä
Yksi isoimpia asioita mikä tämän pelin kanssa todella ottaa päähän, on siinä, miten paljon se onnistuu erkanemaan siitä FF tunnelmasta, mitä toimintaan tulee. Koska toiminta on todella iso osa kokonaisuutta, on tätä heikkoutta erittäin hankala puolustella. Taistelusysteemissä vuoropohjaisuus on tavallaan poissa eikä hahmoja samalla tavalla ohjata vuoron perään. Sen sijaan isossa osassa on enemmänkin tälläinen automatisoitu vuoropohjaisuuteen perustuva toimintatoteutus jollainen on tullut vastaan myös Star Wars: Knights of the Old Repulic pelissä, mutta merkittävästi huonompana versiona. Vastaavaa on tullut vastaan myös Dragon Age: Originsissa, edelleen, ei kovin hyvällä tavalla, mutta merkittävästi KOTORia paremmin ja tavallaan myös paremmin kuin tässä pelissä. Tämä systeemi voidaan tehdä siis hyvinkin, mutta jopa Dragon Agen kanssa pakostakin toteaa että taistelu on pelin ylivoimaisesti heikointa antia, mikä on laajassa toimintaroolipelissä erittäin huono asia, koska taistelu joutuu harrastamaan todella paljon ja kun se on se asia mikä todella kusee, niin se vie merkittävän palan pois myös itse siitä mielekkyydestä. Toisin kuin Dragon Agen kanssa, tällä pelillä ei ole vahvaa tarinaa korjaamassa taistelun heikkouksia.
Taistelussa isossa osassa on hahmonkehitys, jotta tämä on mahdollisimman tehokas taistelija. Koska hahmot joutuvat aina odottamaan "vuoroaan" jolloin heidän taistelumittarinsa on täynnä, korostuu pelissä se että hahmo on tarpeeksi kestävä odottamaan, tarpeeksi voimakas tehdäkseen merkittävästi vahinkoa hyökätessään ja tarpeeksi nopea, jotta saa vuoron nopeasti. Kyllähän tälläinen ABT systeemi on ollut läsnä alusta asti, mutta tässä pelissä se ei enää tunnu siltä, miltä sen pitäisi, koska iso osa taistelu on pelkkää odottamista ja katsomista että pelihahmot tekevät kaiken työn. Vaikka mukaan saa myös manuaalista ohjeistusta, niin se ei yksinkertaisesti toimi erityisen mielekkäällä tavalla. Tässä kohtaa ollaan juurikin siinä kohdassa, että taistelun pitäisi olla oikeasti vuoropohjaista kuten aiemmissa FF peleissä, vaikkapa FFX:ssä ja FFX-2:ssa, jossa taistelua oli osattu viedä todella hyvin eteenpäin oikeilla tyyliseikoilla. Tai vaihtoehtoisesti olisi pitänyt suoraan mennä kohti sitä, missä FFXV:ssä sitten ollaan, eli reaaliaikaisessa taistelussa.
Gambit systeemi on paperilla ihan hyvä, sillä se automatisoi muutoin varsin puuduttavaa farmaamista, mutta se ei ole toteutettu erityisen hyvin. Siitä puuttuu todellakin se jokin, mikä oikeasti nostaisi sen tasoa ylöspäin. Yhtenä satunnaisesimerkkinä jopa "limit breakit" ovat täyttä kuraa. Ne ovat pääasiassa isoja taikaräjähdyksiä ilman kunnollista hahmokohtaista eroa. Ne eivät yksinkertaisesti ole kovin hienoja sillä oikealla tavalla, vaan pääasiassa tylsää täytettä taisteluun. Mutta eräänä positiivisena seikkana Zodiac Age, osaa kuitenkin kehittää tätä ideaa, tarjoamalla muutamia viritelmiä. Koska aikaa voi vauhdittaa, pystyy farmaamisen todellakin optimoimaan hyvin automaattiseksi, jolloin pelaajan tehtäväksi jää vain viedä hahmot taistelusta toiseen ja katsoa sen verran että vastaan ei tule sellaisia vihollisia jotka ovat aivan liian voimakkaita hahmojen silloiselle tasolle. Tämä on eräs näitä Zodiac Agen pelastavia systeemejä sillä vaikka taistelu ei olekaan kunnolla mennyt minnekään, niin ainakin siihen on saatu tuotua jotakin sellaista extraa joka vähentää sitä grindaamista mikä näissä peleissä erittäin usein on erittäin isossa osassa, varsinkin Final Fantasy sarjassa.
Final Fantasy tyyliseikkojen irvikuva
Mitä tulee Final Fantasy sarjaan, niin tällä hetkellä numeroidut pelit voidaan karkeasti jakaa viisi parasta, viisi keskitasoa ja viisi huonointa. Tämä peli on helposti siellä pohjaviitosessa, sillä vaikka pidänkin tästä useampien eri rotujen kirjosta ja hieman Star Wars vivahteisesta tyylistä aina Tatooine teemaisuudesta alkaen, niin se on lähemmäs ainoa oikeasti merkittävä asia mikä tuo tähän sellaista FF fiilistiä. Vaikka mukana on myös sitä scififantasiaa, niin tämä peli tuntuu todella monella tavalla olevan Final Fantasy vain nimeltään ja peli toimisi varmaan merkittävästi paremmin jos se ei edes olisi Final Fantasy, koska Final Fantasy titteli oitis nostaa odotuksia ja tämä peli ei pysty niitä millään tavalla lunastamaan. Legendaariset summon olennot ovat poissa ja niiden nimet ovat mitä lie aluksia ja uusina summoneina on ties mitä ihme möllejä. Tämä voi tuntua aika pieneltä asialta mutta itse sanoisin että tämä kertoo erittäin hyvin siitä, mihin vähän tämä peli oikeasti välittää sarjan perinteistä ja niistä oitis tunnistettavasti tyyliseikoista.
Päähahmo on pelisarjan huonoimpia ja vaikka sivuhahmoissa onkin muutama erittäin hyvä, niin kokonaisuutena hahmokattaus on pelisarjan heikoimpia sillä vain muutama porukasta oikeasti erottuu edukseen. Pääroisto on merkittävästi parempi kuin tältä peliltä voisi olettaa ja mitä tulee moniin pelin tyyliseikkoihin, niin peli näyttää hienolta, vaikka onkin graafisesti jotenkin karhea. Kaikki kuitenkin menee hahmojenkin kanssa siihen samaan asiaan: Tämä ei tunnu Final Fantasyltä, vaan joltakin ihan miltä hyvänsä fantasia rpg:ltä aina Talesista ja Dragon Questista alkaen. Se sama jatkuu myös tarinassa sillä vaikka mukana onkin monia hyviä käänteitä, niin kokonaisuutena tarina on myös yksi pelisarjan huonoimpia. Lopetus ei juuri nappaa ja muutenkin peli tuntuu jatkuvan aivan liian pitkään, sillä maku tähän kaikkeen menee todellakin hyvissä ajoin ennenkuin tarina on edes loppupuolella, jossa odottaa ei niin hyvä loppuhuipennus, toiminnallisesti ja tarinallisesti.
Haasteellisesti peli ei myöskään ole se onnistunein, sillä vaikka FF peleissä lähemmäs poikkeuksetta tulee aina vastaan kohtia joissa farmaaminen on lähemmäs pakollista, niin tässä pelissä se tuntuu olevan isommassa osassa kuin missään aiemmassa pelissä. Osa syynä on varmasti myös tämä erilainen taistelusysteemi, joka ruokkii tätä grindaamistapainotteisuutta. Tarpeeksi kehitetty hahmo pystyy automaatilla kyllä tekemään osansa ja kun kaikki hahmot ovat kehitettyjä, niin taistelu teoriassa hoitaa itse itsensä, kunnes tulee taas uusi piikki, joka pitää grindada matalaksi. Onko tämä huonoin FF peli, ei välttämättä. Tekeekö tämä peli mitään parempi, kuin kaikki aiemmat. Zodiac versio tavallaan tekee, mutta sekin on jälkikäteen tehty lisäparannus. Ilman sitä, ei.
Yhteenveto
Final Fantasy XII on minulle se peli, jonka kohdalla sarja lopulta menetti otteensa ja muuttui merkittävästi huonommaksi. Hahmoissa on edelleen puolensa, mutta tarina voisi olla parempikin ja taistelusysteemi etenkin jättää niin paljon toivomisenvaraa, että peli ei yksinkertaisesti enää tunnu FF peliltä. Tosin pelimaailma erilaisine hahmorotuineen näyttää erittäin hyvältä ja se tietty FF tunnelma on sillä saralla vahvasti läsnä. Tietyistä hyvistä puolista huolimatta FF12 ei ole erityisen kiva peli pelata sillä sen rytmitys ja varsinkin tasapainoitus on heikkolaatuista. Myös grindaaminen on erityisen rasittavaa ja kuten monissa muissakin FF peleissä, sitä joutuu lopulta harrastamaan tiettyjä vaikeuspiikkejä varten.
Zodiac Age version ehdottomasti suurin parannus onkin pelin nopeuttaminen joka lähes täysin poistaa grindaamisen pelistä, mikä on valtava parannus.
+ Erilaiset lajit ihmistenlisäksi
+ FF tyylinen scifi-fantasiamaailma
+ Muutamat varsin hyvät hahmot
+ Pelattavuuden nopeuttaminen
- Taistelusysteemi
- Surkea tasapainoitus ja rytmitys
- Final Fantasy tunnelman katoaminen
Arvosana: 5,7
Paremmalla puolella
Pääarvio
Se kaikista eniten Final Fantasymäinen Final Fantasy tästä kattauksesta.
Tilkkutäkki aiempien pelien monista eri puolista
Viimeinen Fantasia 9
PlayStation Now
Final Fantasy IX
Yhdeksäs numeroitu Final Fantasy on hyvin perinteinen sarjan peli niin monella tavalla ja pelin ideana olikin tehdä koonti monista niistä asioita joita sarjassa on ehtinyt tapahtua tähän hetkeen mennessä. Tämä kollaasi aiempien pelien ideoista, tyylisuunnista sun muista toimii monella tavalla, mutta siinä on myös heikkoutensa. Pelissä on tukuttain luettavaa, niinkin paljon että siihen alkaa todella kyllästymään. Sen vuoropohjainen toimintasysteemi on juurikin sellainen, mitä sarjan parhaissa on. Tarina ei ole niitä sarjan parhaita, mutta jaksotus on erittäin onnistunut. Hahmojoukossa on muutama todella erinomainen lisäys, joskin heikko roistojoukko tasapainottaa sitä. Graafinen ulkoasu on erittäin hieno ja tyylikkyyttä siinä riittää. Final Fantasy tunnelma on sitä itseään ja erään asian peli onnistuu jopa tekemään paremmin kuin yksikään aiempi peli, ettei jopa yksikään peli koko sarjassa.
Shakespearetyylinen kidnappausfarssi
Final Fantasy pelejä voi jakaa todella moneen kategoriaan ja monilla peleillä sarjassa on todella omanlaisensa tyyliratkaisut, vaikka se yleinen tunnelma onkin monesti hyvin samanlainen. Final Fantasy IX on tästä erityisen hyvä esimerkki. Tunnelmallisesti se on niin selvä FF peli kuin ajatella voi. Fantasiatarinassa on runsaasti sellaisia tiettyjä vivahteita, jotka ovat erittäin tuttuja sarjan faneille. Se mikä kuitenkin todella erottaa ysin monista muista, tulee eräästä tyyliratkaisusta, joka toimii uskomattoman hyvin ja tuo omalla kohdalla mieleen sekä Star Wars sarjan että Aarreplaneetan, ilman avaruusaspektia tosin. Tämä korostuu siinä, että toisin kuin lähes kaikissa muissa sarjan peleissä, tässä pelissä on paljon muita älykkäitä olentoja, kuin vain ihmisiä. Usein FF sarjassa valtaosa pelin hahmoista on ihmisiä. FFVII:ssa oli Red XIII ja Caith Sith, mutta sekä FFVIII:ssa että FFIV:ssa oli vain ihmisiä, joskin FFIV:ssa oli muitakin lajeja, mutta hyvin ihmismäisiä. Sarjassa ei ole juuri ollut oikeasti fantasiatyylisiä olentoja, kuten vaikkapa susi-ihmisiä, vampyyreitä tai juuri mitään avaruusolentoja muistuttavia olentoja, mikä on omasta mielestäni todella suuri hukattu mahdollisuus. Tästä syystä tämä peli onnistuu tällä asetelmalla tuomaan kokonaisuuteen juuri sellaista tyyliä, joka toimii paremmin kuin monissa muissa paremmissa FF peleissä.
Pelin tarinassa seurataan oitis useampaa pelihahmoa jotka pelaaja saa myös nimetä. Apinahäntäinen Zidane on osa piraattimiehistöä joka teatteriesityksen kulisseissa aikoo kidnapata prinsessa Garnetin. Vartiokapteeni Steiner on kyseisen prinsessan vannoutuneimpia suojelijoita. Vivi taas on alusta asti salaperäinen olento, josta paljastuu pelin edetessä enemmän ja enemmän. Näiden kolmen tarinat linkittyvät erittäin nopeasti yhteen, pyörien aluksi täysin prinsessan ympärillä, mutta pelin edetessä fokus siirtyy enemmän ja enemmän Zidaneen. Tarina etenee varsin hienosti ja saa suuret pisteet siitä, että kun porukka saapuu uuteen paikkaan, tulee ruutuun paikan nimi, mitä aiemmissa peleissä ei samalla tavalla ole ollut. Tarinankerronta on erittäin hienoa ja kun tarina etenee niin samalla iloiseen joukkoon liittyy uusia hahmoja, joista voidaan oitis nostaa jalustalle joukon paras hahmo, Freya, joka niin ikään on antropomorfinen rotta. Tämä on juurikin esimerkki niistä parhaista tyyliratkaisuista joita tässä pelissä on tehty ja pari seuraavaa peliä noudattivat näitä ideoita enemmän kuin pari aiempaa. Kympissä on Kimahri ja kahdessatoista on Fran. Tietysti seiskassa oli Red XIII, mutta kasissa oltiin täysin ihmisjoukossa. mikä oli suuri sääli. Tässä pelissä tarina ei yleisesti ole niin hyvä kuin vaikkapa nelosessa, jossa ne heikkoudet todella pistivät silmään, koska tarina oli muuten niin uskomattoman hyvä. Nyt ne heikkoudet eivät ole niin selviä, koska tarina ei ole niin ihmeellinen.
Final Fantasy pelien tarinoissa on lähes aina useita erilaisia puolia, mutta yleensä muutama teema nousee ylitse kaikkien muiden. Kasi on rakkaustarina, seiska on kostotarina ja nelonen on kasvutarina, joskin jokaisessa pelissä on myös muitakin teemoja ja jokainen tarina on sellainen, että sitä voi tulkita aika vapaasti. Ehkä kasi on sittenkin kasvutarina kun taas nelonen on rakkaustarina. Ysi on omasta mielestäni joka tapauksessa ehdottomasti komedia. Tietysti kaikki FF pelit ovat kuin seikkailuelokuvia tai toimintaelokuvia, mutta ysissä on niin vahvat komediavivahteet, että sen lokeroi varsin helposti. Erityisen hyvin tämän komedia korostuu päähenkilö Zidanessa, joka on hyvin lunkki sumpliikkikaveri, todella erilainen mitä pari aiempaa päähenkilöä ovat olleet ja seuraavan pelin päähenkilö on varsin samanlainen mitä Zidane on. Tavallaan Zidanessa on samaa kuin FF8:n Irvinessä, mutta ei niin ylivedetty. Zidane Tribal on hyvä hahmo, mutta ei kokonaisuutena niin hyvä mitä vaikkapa Squall Leonhart tai Cecil Harvey ovat. Tyylillisestikään Zidane ei ole se erityisen hieno hahmo ja hänen tarinansa on ihan ok, sanotaan vaikka että parempiakin on koettu. Hyvä hahmo, mutta ei sellainen joka on standarti kaikelle mitä tulee myöhemmin ja kun aiempi päähenkilö on ollut Squall, niin kyllähän tämä on suunta alaspäin.
Zidanen ohella pelattavat hahmot ovat aika värikäs joukko todella monenlaisia tyyppejä joista osa toimii paremmin kuin muut. Vivi on omalla epävarmalla tavallaan ihan hyvä, Steiner on vähän pöljän näköinen, mutta koska hän on myös yleensä se pilkkakirveen kohde ja koominen kevennys, niin hän toimii oikein hyvin. Freya nyt on todellinen badass ja ehdottomasti joukon paras hahmo, kun taas Eiko on siedettävä pirpana hahmo ja jopa tässä joukossa astetta erikoisempi tapaus. Sitten on tosin näitä tylsiä täytehahmoja kuten Amarant ja Quina. Pisteet jokatapauksessa vaihtelevasta hahmojoukosta jossa on kokoa, toisin kuin kasissa, jossa hahmoja oli surullisen vähän. Lisäksi tässä ollaan menty enemmän siihen mikä on jäänyt mieleen FFIV:stä, nimittäin hahmojoukon vaihtuvuus tarinan mukaan, mikä ei seiskassa taas ollut osa tarinaa kuin muutamissa kohdissa Sellaisia hyvin kerttakäyttötyylisiäkin hahmo on, joita pelaaja ei voi nimetä. Nimeämistä pitää vielä erityisesti korostaa, sillä kasissa ei saanut nimetä kuin Squallin ja Rinoan, sekä Guardian Forcet. Tuntuu että hyvin monella tavalla ysi yrittää päästä lähemmäs seiskaa, kuin kasia hyvin monella tavalla. Tarinallisesti se joka tapauksessa häviää molemmille ja pitää sisällään yhden sarjan huonoimmista pääroistoista, kekkulin nimeltään Kuja, joka on ulkoisesti erittäin heikko esitys ja siitä syystä ärsyttää, että hahmosta on tehty taas merkittävästi järeämpi tapaus.
Klassinen taistelusysteemi hyvin vähillä omilla jutuilla
Pelattavuudessa on oitis sellaista tuttua fiilistä, vaikka pelimekaniikoissa onkin muutamia astetta omanlaisempiaan ratkaisuja. Joka tapauksessa tämä on juurikin sellainen peli, joka on sarja paljon pelanneille oitis hyvin tuttu. Siihen on erittäin helppo päästä sisään ei pelissä ei ole erityisen paljoa opeteltavaa, lähinnä muutamia sellaisia asioita, jotka vaativat hieman sopetumista. Erinäisiä lisäominaisuuksia voi saada käyttöönsä käyttämällä tiettyjä varusteita tarpeeksi kauan, mikä on pelin oma juttu, mutta tässä on myös valtava heikkous, sillä kaikki näistä ominaisuuksista eivät ole erityisen itsestäänselviä ja ohessa ei ole mitään selitystä siitä, mitä esimerkiksi High Tide tai Jelly oikeasti tarkoittaa. Se nyt ei ole läheskään yhtä hyvä systeemi kuin junction- tai materiasysteemi ja jättää aika paljon toivomisenvaraa Peruspelattavuus nyt ei merkittävästi muutu, hahmot voivat tehdä erinäisiä asioita omalla vuorollaan ja sama pätee vihollisiin. Taistelu voi suhteuttaa omanlaisekseen ja kun kyseessä on tälläinen modernisoitu versio, niin se näkyy myös muutamissa "huijaus-systeemeissä" joista itse käytän satunnaisesti lähinnä nopeutusta, jolloin hahmo liikkuu nopeammin ja taistelut etenevät nopeammin. Tämä tosin on huomattavasti rasittavammin tehty kuin aiemmin, sillä se vaatii aina pelin pausettamista, ennenkuin mitään voi aktivoida, mutta ainakaan niitä ei voi tehdä vahingossa tai epähuomiossa ja nopeutettu taistelu pakottaa pelaajaa nopeaan toimintaa, koska vihollisetkin tekevät asioita nopeammin.
Hahmoilla on myös omia temppuja, joita muilla hahmoilla ei ole. Zidane pystyy varastamaan tavaraa vihollisilta, Vivi on mustana maagikkona hyökkäysloitsujen käyttäjä, Quina on sininen maagikko, eli pystyy omaksumaan vihollisten taitoja, tosin todella omanlaisellaan tavalla. Dagger taas on valkeana maagikkona parantaja ja pystyy myös kutsumaan summon olentoja joita tällä kertaa kutsutaan jälleen Eidoloneiksi, kuten FFIV:ssäkin jo kutsuttiin. Mukana ovat ne vakioepäillyt kuten Ifrit, Shiva sekä se ehdoton ykkönen, Bahamut. Eräs surullisen vähän käytetty summon olento on myös mukana kattauksessa, Cerberusin sijaan. Eidolonien kutsuanimaatiot ovat todella hienoja, vaikkakin vievät runsaassa käytössä aina turhankin paljon aikaa. Sitten on näitä enemmän tai vähemmän perustaistelijoita, omilla lisävivahteillaan. Steiner on hyvin tyypillinen miekkaa käyttävä ritari hahmo, kun taas Freya on dragoon, jolla on se kuuluisa 'jump' osana taitovalikoimaa.
Taistelijoita on maksimmissaan käytössä neljä kappaletta, joka omalla kohdalla tuntuu runsaalta, koska olen itse tottunut paljon enemmän siihen kolmeen. Tosin aikoina FFIV jo yllätti viidellä taistelijalla ja eikä se kolme ole mikään standarti. Pelin rytmitykseen se sopii oikein hyvin ja sitten kun hahmoja voi alkaa itse valitsemaan, niin kyllähän siinä sellainen aika selkeä kattaus löytyy. Tiettyjä hahmoja selvästi suosii kun taas toisia käyttää hyvin vähän. Yleisesti pelin toiminta on hyvällä tasolla, joskin pelissä on useita vaikeuspiikkejä, joilloin se haaste hyppää yllättävän korkealle mitä tulee taisteluun ja monesti pelissä todella tuntuu, että farmaamista pitää harrastaa aika merkittävästi, jotta haasteeseen pystyy vastaamaan. Sanotaan että kyllähän tässä sarjassa on vastaavaa nähty ennenkin, tasapainoitus tuntuu olevan nyt pielessä. Yleisesti peli ei ole sen helpompi kuin muutkaan pelit sarjassa taistelun suhteen tai muuten rytmityksen suhteen, sillä mitään sellaisia todellisia seiniä ei tule vastaan. Peli ei ole läpihuutojuttu ja tuntuu että tässä pelissä saa ihan oikeasti yrittämällä yrittää jos haluaa parhaat aseet ja varusteet. Muutamia todella selviä huijauskohtiakin pelissä on ja sivutehtävät joilla hahmoista saa järeämpiä, eivät todellakaan ole sieltä parhaasta päästä, ehkä jopa sieltä huonoimmasta päästä, puhumattakaan niistä esineistä, jotka voi missata täysin. Myös status efektit ovat ehdottomasti sieltä ärsyttävimmästä päästä koko sarjassa.
Komedianäytelmä klassisten Final Fantasyen loppuajoilta
Erinomainen lisäys fantastiseen pelisarjaan
Se mihin kohtaan Final Fantasy sarjaa ysin sitten asettelisi on haastavampi kysymys. Sanotaan että jos mukaan lasketaan vain numeroidut osat sarjaa, niin silloinkin arviointi on haastavamman puoleista. Siis ehdottomasti taistelusysteemi saa tämän tuntumaan todella vahvasti FF sarjan peliltä ja koska tämä systeemi on sarjassa jo lähes täysin poissa, vaikka FFVII Remake onkin tarjonnut erittäin hyvin modernin version tästä. Se on oitis iso plussa kokonaisuuteen. Tosin, koska kyseessä on näitä pelejä jossa luettavaa on naurettavat määrät, vähentää se pelin painoarvoa verrattuna niihin, joissa sitä on vähemmän, kuten vaikka FFX joka on ottanut enemmän kuin hyvän suunnan sarjalle, ääninäyttelypainotteisemmin. Tosin kyllähän aiemmissa peleissä on ollut tämä sama juttu ja ne toimivat. Eräs asia mikä tässä pelissä oitis nousee esiin, jota seiskan aikaan jo toivoin ja tässä pelissä niin on jopa käynyt, on se, että vaikka pelissä ohjataan yhtä hahmoa ja muut tulevat mukana, niin he eivät yppää ohjattavan hahmon sisältä, vaan kun tulee tarinapätkä, niin hahmot vain ilmestyvät paikalle.
Eräs asia sarjan peleissä korostuu hyvin harvoin, nimittäin se musiikki ja erityisesti taistelumusiikki. Tämän pelin taistelumusiikki nousee oitis parhaiden joukkoon, pystyen jopa kilpailemaan seiskan kanssa, jota olen pääasiassa pitänyt parhaana taistelumusiikkien FF pelinä, oli kyse tavallisesta tai pomotaistelusta, tässä pelissä pomomusiikki ei nappaa erityisesti, mutta perustaisteluiden musiikki toimii erityisen hyvin.
Tarinallisesti tämä ei pärjää parille aiemmalle, mutta parille seuraavalle se pärjää huomattavasti paremmin, ei välttämättä voita, mutta kilpailee. Kun pelaa tälläistä keskiosan peliä sarjassa, niin siitä huomaa monet asiat jotka ovat kehittyneet suunnattomasti, mutta myös ne tietyt asiat jotka vielä vaatisivat aikaa. FFIX on kuitenkin sellainen peli, että se on suhteellisen helppoa pelata vielä nytkin "uutena" koska sarja on kehittynyt sen verran paljon tähän pisteeseen asti. Sanoisin että se tuntuu merkittävästi lyhyemmältä ja suoraviivaisemmalta peliltä mitä pari aiempaa ja etenee paljon nopeammin, siinä mielessä että sellaista isompaa harhailua ei juuri tapahdu, ennekuin peli alkaa olla lopussa ja tuntuu myös että jos haluaa tehdä sivujuttuja, niin ne saattaa missata paljon helpommin kuin aiemmin, varsinkin jos kyseessä on ensimmäinen kerta pelin kanssa eikä käytä strategiaopasta tai vastaavaa.
Mikäli peliä verrataan nyt suoraan sitä edeltäneeseen, eli mahdolliseen oman suosikkiini sarjassa, niin kyllähän ysi tekee monet asiat merkittävästi paremmin, tai ainakin tyylikkäämmin. Draw systeemi on kokonaan poissa ja taikoja voi tehdä taas MP:n hinnalla. Muutenkin systeemit ovat paljon perinteisempiä kasiin verrattuna. Suuret pisteet myös erään lähes unohdetun summonin mukana olosta ja siitä, että elokuvapätkiä on varsin paljon, siinä ollaan menty eteenpäin samalla tavalla, mitä kasissa oltiin menty seiskaan nähden. Erityiset pisteet myös siitä, että hahmojen nimeäminen on saatu näyttämään todella eeppiseltä. Hahmovalikoima on kattavampi kuin aiemmin, mutta ei suoraan parempi. Mutta kasin funtion systeemi nappasi todella hyvin eikä ysillä ole mitään yhtä hyvää. Minipelit eivät myöskään ole pelissä erityisen hyviä, sillä Tetra Masterin säännöt ovat jotenkin todella oudot eikä muita minipelejä juuri ole, jos satunnaisia pelattavuutta muuttavia kohtauksia ei lasketa, kuten alkupuolen loistavaa teatteriesitysen miekkailupätkää. Voisi siis luulla että ysi on kasia parempi, mutta kasissa on parempi päähenkilö, pääroisto, tarinakokonaisuus, toiminta ja sivutekemiset. Ysi on hyvä, mutta se ei ole erityisen hyvä eivätkä hahmotkaan nappaa samalla tavalla miten kasin Zell tai Rinoa, vaikka Garnet ja Freya loistavia ovatkin. Tosin Fujin ja Raijin vastineet ovat parempia ja todella huvittavia.
Suunta sarjalle, joka vaihtui nopeasti
Mikäli peliä vertaa siihen, joka tuli seuraavaksi, on tilanne myös aika monitahoinen, sillä tavallaaan tämä peli toimii paremmin kuin kymppi, monilla tavoilla. Kympissäkin on ihmisistä poikkeavia lajeja varsin paljon, mutta huomattavasti vähemmän, mitä tässä. Toiminta tosin on mennyt todella hienosti eteenpäin, tehden parannuksia, kuten hahmojen vaihtelun. Kympissä on myös ääninäyttely, mikä on iso askel oikeaan suuntaan. Hahmojen suhteen peli on aikalailla tasan. Parhaista hahmoista Auron ja Freya ovat erittäin hyviä, mutta Auron hieman parempi. Rikku ja Eiko ovat näistä huvittavista hahmoista todella onnistuneita ja aikalailla samalla viivalla. Huonoista hahmoista kympissä ei ole mitään selvästi huonoa, kun taas ysissä on Amarant ja Quina joista valita. Haasteiden suhteen kymppi taas on niin ylivedetty että oksat pois eikä kummassakaan pelissä ole erityisen hyviä minipelejä. Kymppi ja ysi ovat siis hyvin lähellä toisiaan ja ne ovatkin konsolisukupolvien taitekohta sillä ysi oli vielä PS1:llä, kun taas kymppi tuli PS2:lle.
Tästä pelistä huomaa muutamia selviä teemoja, jotka veivät sarjaa tiettyyn suuntaan. Päätarinan taso on vähän niin ja näin, puhumattakaan että se heittelehtii runsaasti. Tässä sarjassa on paljon sellaisia oikeasti typeriä ratkaisuja jokaisessa pelissä, sekä käänteitä jotka eivät vain toimi. Tarinan jaksotus kuitenkin toimii hyvin ja sitä on osattu rikastuu juuri oikeilla tavoilla, kuten hetkillä, joissa katsotaan mitä muualla tapahtuu tai aivan erilaisilla pelimekaniikoilla, joita on ollut aiemminkin, mutta joita on nyt selvästi paranneltu. Nämä asiat eivät kuitenkaan pysyneet ja jäivät tälle pelille ominaisiksi. Tarinankerronnassa on puolensa, mutta sarjassa on menty poispäin tälläisistä piristyshetkistä ja kerrontaa rikastavista ratkaisuista, mikä on sääli. FFIX tekee hyviä poimintoja menneestä ja lisää muutamia hyviä itsekin, mutta kymppi muutti sitten kaiken todella merkittävästi. Tietyt ratkaisut kuitenkin ovat ja pysyvät, kuten monet sellaiset hetket jotka tekevät tietyistä hahmoista tai vastaavista ylimitoitetun voimakkaita, jolloin niiden käyttö muualla pelissä ei vain sovi kuvioihin ilman selvää nerffausta.
Mitä tulee pelisarjan jatkoon, tosin vasta Final Fantasy XVI ja Final Fantasy VII Remaken jälkeen, niin jos koko FF sarjalle alkaa tarjoamaan remake kohtelua Resident Evilin hengessä, niin haluaisin itse joka tapauksessa nähdä seuraavaksi Final Fantasy VIII Remaken, tämän sijaan. Tosin koska Final Fantasy pelit ovat niin isoja, niin niiden remake kohtelu vaatii valtavasti aikaa ja seiskan remaken loput palaset tuskin tulevat vasta joskus 2025 aikaan ja sen jälkeen. Sanotaan että se mitä Final Fantasy sarjassa odottaa ehkä eniten tulevaksi, on western teemainen tarinakokonaisuus, vaikka tietenkin tälläisessä tutussa scififantasia asetelmassa, mutta länkkärityylinen tunnelma olisi joka tapauksessa jotakin sellaista, jota itse tähän sarjaan toivoisin, tarjoamaan lisää vaihtelua ja oikeasti erilaista tunnelmaa, jota ei sarjassa ole juuri nähty.
Yhteenveto
Final Fantasy IX ei nouse omiin suosikkeihini sarjassa, mutta se on joka tapauksessa erinomainen peli sarjan kulta-ajoilta jotka alkoivat Final Fantasy neljästä ja päättyivät Final Fantasy kymppiin. Toiminnallisesti peli on erittäin hyvä, tarinallisesti kelvollinen ja tyylillisesti huvittava kokonaisuus varsin toimivalla rytmityksellä ja hyvin käytetyllä värikkäällä hahmo joukolla. Roistopuolella kattaus on varsin kehno, mutta pelimaailma on ehdottomasti sieltä sarjan parhaasta päästä todella vaihtelevalla ja rikkaalla määrällä erilaisia lajeja ihmisten lisäksi. Final Fantasy yhdeksen tekee siis jotakin paremmin kuin yksikään toinen peli sarjassa ja se on ehdottomasti pelaamisen arvoinen peli sarjassa. Jää kuitenkin top 5:n ulkopuolella sarjassa, mutta numeroiduissa peleissä, se on kuitenkin sillä paremmalla puolella.
+ Fantasiamaailma täynnä erilaisia lajeja ihmisten lisäksi
+ Perinteinen Final Fantasy toiminta
+ Tarinan kerronnan tyyliseikat ja komediaote
- Hyvin huono pääroisto
- Epäselvä kehitys-systeemi
- Huonot minipelit ja sivutehtävät
Arvosana: 7,8
Erityinen
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.