Sekä hyvät että huonot pelit voivat olla vaikeita, eikä nyt erotella pelejä sillä perusteella. Nyt korostetaan sitä, kuinka vaikea peli onkaan. Tässäkin on niin paljon erilaisia muuttujia että monien käsitys siitä, mitä vaikea on, voi merkittävästi erota siitä, miten joku toinen asian ajattelee.

 

 

 

Tätä on hankala kiteyttää joten kerrataan koko litania:

 

Aika itsestäänselvä tapaus mutta syytä korostaa että vaikeutta on todella monenlaista.

- Tilanteet joissa kuolee usein, eli joutuu yrittämään tiettyä osaa pelistä monta kertaa.

- Haastavat pulmat joiden kanssa kestää todella kauan.

- Epäselvät pelit joissa saa harhailla loputtomiin tms.

 

Yksi per pelisarja

Vain pelit joita olen itse pelannut

 

Korostetaan vielä että haasteen pitää olla suhteutettua aikakauteen jolloin peli on tehty. Muutoin pitäisi halkaista tämäkin lista moderneihin ja retroihin peleihin. Silloin tosin on hankalaa määritellä että missä menee se raja.

 

(EPÄ)KUNNIALLISIA MAININTOJA

 

Lords of Fallen

Soulstavalla korostetusti vaikea, monesti vieläpä aika keinotekoisesti ilman mitään järkevää syytä. Tosin, ei läheskään niin vaikea kuin monet muut genren pelit.

 

South Park

Varsin simppeli siihen asti, kunnes pitää oikeasti alkaa tähtäämään. Silloin huomaa miten vähän siihen osaan peliä onkaan panostettu.

 

Star Wars: Bounty Hunter

Jopa PS2 tasolla tämä ohjattavuus tuntuu todella liukkaalta ja kamera vielä liukkaamalta mikä tekee monista tarkemmista osista peliä merkittävästi vaikeampia, mitä ne oikeasti ovat.

 

Damnation

Syy on heikossa toteutuksessa mikä tekee pelistä kökön ohjata, etenkin toiminnan ulkopuolella, mutta myös ammuskelutilanteissa.

 

Hotline Miami 2: Wrong Number

Yksi osuma on kuolema. Niitä virheitä ei saisi olla, minkä vuoksi pelin osuuksia pelataan uudestaan ja uudestaan, kunnes vedetään virheetön pelikerta.

 

24. Transformers

Se kulmikkuus ohjattavuudessa ja muutamien tilanteiden hyvin korkeaksi kiristetty haastavuus tekee tästä aika pahan. PS2 tasolla peli on edelleen oikein hyvä peli, mutta kun sitä on pelannut myöhemmin, niin on huomannut että etenkin tasohyppelyävaativissa kohdissa, ohjattavuuden kulmikkuus tekee kaikista osista erittäin haastavan. Taistelussa myös huomaa nopeasti miten vähän vahinkoa pelihahmo kestääkään ja usein siinä samalla myös huomaa, miten helposti viholliset pystyvät horjuttamaan pelihahmoa yhdellä osumalla oikeaan aikaan.

23. Asterix

PS1:n valloituspeli on satunnaisten minipelien ja tasohyppelytappelukenttien vuoksi yllätävän vaikea. Tasohyppelyissä se tarkkuus on niin perseellään että äkkikuolemat tulevat varsinkin yhdessä kentässä todella tutuiksi. Minipelien säännöt ja mekaniikat voivat olla hyvin epämääriset mikä johtaa erittäin usein siihen, että niissä epäonnistuu, ennenkuin niissä edes tajuaa että mitä pitäisi tehdä, eivätkä ne ole vapaaehtoisia läpäisyn kannalta.

22. Wolfenstein II: New Colossus

FPS pelien joukossa jotenkin yllättävän haastava. Varsinkin aiempaan verrattuna. Monet viholliset tekevät todella paljon vahinkoa ja kestävät sitä itse. Tuntuu että hyvin usein pelissä hiiviskely olisi se parempi ratkaisu sillä toiminnassa vihollisia pitää rankaista naurettavan paljon kun taas pelihahmo on yllättävän heikkoa tekoa.

21. Amnesia: Dark Descent

Pelattavuuteen menee hermo siinä vaiheessa kun pelistä tulee yhdistelmä piileskelyä ja harhailua. Kauhutunnelmaltaan peli on hyvä, mutta koska todella monessa kohtaa peliä kokonaisuus on yhdistelmä aarteenetsintää ja kuurupiiloa, niin pelistä tulee paljon vaikeampi kuin sen pitäisi olla. Viholliset tekevät pelaajasta nopeasti selvää jälkeä ja kun pelihahmon mielenterveys alkaa romahtaa, niin peli alkaa olla sillä selvä, koska psykoosiefektit tekevät jo valmiiksi epämääräisesti pelistä entistä rasittavamman pelata.

20. Blade II

Pelattavuus ja pelin yleinen haaste eivät kohtaa. Varusteiden rajoittaminen tekee monista kohdista puuduttavia nyrkkitappeluita, jotka eivät ole pelin vahvinta osa-aluetta, sillä niissä epätarkkuus ja selvä heikkous eivät tee minkäänlaisia palveluksia, etenkin kun vastassa useampi vihollinen kerralla. Tämä on juurikin sen kömpelön pelattavuuden ja typerien rajoitusten vuoksi rasittavan vaikea kokonaisuus.

19. Jak II: Renegade

Pelissä jonka kanssa tuntuu että vaikeustasoa on kiristetty paikoitellen aivan liikaa. Tässä pelissä syy ei ole ohjattavuudessa tai muussa vastaavassa. Syy on paljon enemmän siinä että pelin erilaisissa haasteissa joko aikarajat ovat aivan liian tiukat, virhemarginaalit ovat olemattomat tai vahinkoa aiheuttavat elementit ovat niin runsaat että joko pelaaja, tai pelaajan suojeltavat eivät kestä sitä vahingon määrää mitä ympäriltä tulee.

18. Crash Bandicoot 4: It's About Time

Retro-ote tekee siitä paikoin aika murhaavan vaikean. Vaikka alunperin tähän mietinkin alkuperäisen Crash Bandicootin Nsane versiota, niin kyllä Crash 4 on merkittävästi vaikeampi. Tämän pelin kenttäsuunnittelu vaatii niin paljon enemmän tarkkuutta ja oikeaa ajoitusta kuin yksikään aiempi peli sarjassa. Ohjattavuus ei ole aina se täydellisin, kuten ei ollut Nsane trilogiassakaan, mutta tämän pelin kanssa tuntuu että varsinkin haasteiden kautta tästä pelistä on yrittämällä yritetty tehdä mahdollisin vaikea, turhauttavalla tavalla.

17. Alien: Isolation

Epäselvää harhailua ja rasittava pelattavuus. Käy nopeasti hermoille kaikkine äkkikuolemineen. Nimikko Alien on voittamaton peto, mutta myös androidit ovat rasittavia lisiä kokonaisuuteen. Se hiiviskelyn huolellisuuden määrä yhdistettynä todella satunnaisiin nopeutta vaativiin hetkiin tekee kokonaisuudesta hyvin vaativan, varsinkin kun aina pitää ottaa huomioon että xenomorphi voi olla missä vain.

16. Ghostrunner

Olematon virhemarginaali näin nopeatempoisessa pelissä johtaa siihen että monia kohtauksia aloitetaan alusta uudestaan ja uudestaan. Koska monet osuudet eivät ole sieltä lyhyimmästä päästä, niin kuolemat pakottavat todella usein aloittamaan todella haastavia pätkiä uudestaan ja uudestaan kunnes ne pystyy vetämään läpi lähes virheettömästi. Koska yksikin osuma riittää tappaaman ja vihollisilla on aseet, niin yksikin virhe voi olla liikaa ja tähän kokonaisuuteen puutuu erittäin helposti.

15. Code Vein

Kuten monet muutkin Soulslike pelit, vaikeustasoa on revitty aika merkittävästi ylöspäin. Code Veinin tapauksessa iso syy on siinä, että hahmonkehityksessä ei voi määritellä että mitä ominaisuuksiaan tehostaa, toisin kuin monissa muissa kaltaisissaan peleissä. Sitten on toisena isona syynä se, että peli ei ole ihan niin hiottu väistöliikkeiden suhteen, kuin voisi toivoa. Tämän pelin kohdalla tuntuu että vaikeudesta osa tulee vihollisten aggressiivisuudesta ja voimakkuudesta, mutta toinen osa pelihahmon kehittämisestä ja passiivisuuden hallinnasta hyökkäyspotentiaalin ohella.

14. Immortal: Unchained

Tuntuu siltä, että tämä pelin kanssa idea on opetella osuus kerrallaan ulkoa jotta mikään ei yllätä. Lähemmäs kaikki pätkät tässä pelissä nojaavat siihen, että viholliset yllättävät pelaajan. Koska viholliset voivat ilmestyä kirjaimellisesti tyhjästä, niin monia osia pelissä saa pelata uudestaan ja uudestaan, kunnes oppii että mistä viholliset tulevat. Tämä on ylivoimaisesti pelin suurin vaikeutta aiheuttava seikka, sillä sitten kun vihollisten paikat tietää, niin vasta sitten taistelussa on edes hieman mahdollisuuksia reiluhkoon yhteenottoon.

13. Overcast: Walden and the Werewolf

Epämääräinen, sekava ja sotkuinen. Yksi iso syy miksi peli on niin vaikea, tulee siitä, että siitä on monesti hyvin hankala saada selkoa että mitä pitäisi tehdä. Sitten esille nousee se, että koska peli on niin sotkuinen, ei vaarojakaan meinaa kunnolla edes havaita, vaikka ne olisivat hyvin lähellä. Tätä ei ole voitu tarkoittaa näin haastavaksi, peliin ei ole yksinkertaisesti panostettu niin paljon, että se pystyisi nojaamaan vain tunnelmaan. Haastavuus kun johtuu selvästi pelin laadun vähyydestä.

12. Hellpoint

Huonoimpia soulslike pelejä, joka tekee niin monet asiat niin pahasti väärin. Toisin kuin hyvässä soulslike pelissä, tässä ei ole juuri pelastavia elementtejä. Taistelu ei ole mitään järin hyvää, kentät ovat yllättävän nopeasti hyvin epäselviä, varsikin pomovihollisten taso on todella korkea ja pelattavuus ei ole edes kovin mielekästä ja viimeisenä naulana arkkuun on pelin kehityssysteemi, joka on juuri sen verran epämääräinen, että silläkin voi saada itsensä liemeen. Niin ja perus soulslike vaikeuden vielä tähän päälle.

11. Celeste

Sanotaan heti että koska pelissä on Assist mode, niin tästä saa aivan helposti läpäistävän kokonaisuuden, mutta se miten peli on tarkoitettu pelattavaksi, on turhauttava ja hyvin vaikeaksi kiristetty tasohyppely jossa samoja pätkiä joutuu yrittämään uudelleen ja uudelleen jos haluaa nähdä tarinan lopun. Tarkkuus ja oikea ajoitus ovat erittäin tärkeitä ja paikoitellen ne pätkät jotka pitäisi lähes virheettömästi suorittaa, pitenevät samalla kun niissä esiintyvien hasardien määrä kasvaa.

10. Tomb Raider III

Ohjattavuus ei tee pelille mitään palveluksia, eikä myöskään se, miten pikkumaisia jotkut osat peliä ovat. Kentät voivat olla hyvin sokkeloisia, vaaratilanteet niin suunnatonta tarkkuutta vaativia, että pienikin hairahdus johtaa kuolemaan. Ylivoimaisesti suurimmaksi nousee kuitenkin se todella epämääräinen ohjattavuus jonka kanssa monet hyvin selkeiltä vaikuttavat tilanteet johtavat aina kuolemaan, joskus välittömään, joskus pitkitettyyn.

9. Witcher

Taistelusysteemiin pääsee kyllä sisään, mutta todella monet osat peliä on tehty jotenkin yllättävän haastaviksi jos pelaaja ei kehitä hahmoon "oikein". Sanotaan että varsinkin monet pomotaistelut ovat yllättävän pahoja jos pelaaja ei panosta taikamerkkien kehittämiseen, vaan enemmänkin puhtaasti miekan käyttöön. Tästä syystä peli voi olla toisille varsin helppo ja toisille epäreilulla tavalla vaikea. Itse lukeudun tässä tapauksessa enemmän tuohon jälkimmäiseen kategoriaan, koska pidän enemmän miekkatoiminnasta.

8. Ultimate Marvel vs Capcom 3

Iso syy tähän on tutoriaalien puute, eli pelin oppii pelaamalla ja lopussa odottaa epäreilulla tavalla vaikea Galactus. Galactus on yksi epäreilumpia pomotaisteluita koskaan, sillä vaikka tietäisi kaikki jipot, niin taistelu on silti merkittävästi pelaajalle epäreilu. Taistelussa pitäisi osata korkea hyppy, jota peli ei missään kohtaa opeta, kuten ei oikeastaan mitään muutaakaan, mikä tekisi pelistä merkittävästi helpommin. Kaikista muista taisteluista selviää varsin hyvin, mutta viimeinen taistelu, on epäirelu epäreiluimmilla tavoilla.

7. Frostpunk

Alkaa aivan liian haastavana ja kiihtyy turhankin nopeasti. Frostpunk on ideallisesti ihan hyvä, mutta koska toteutus on tehty niin turhauttavan kireäksi, että peliin ei ehdi kunnolla edes tottua, kun se jo vaatii todella pitkäjänteistä ajattelua ja kovia päätöksiä. Ongelmallista on lähinnä se, että pelissä ei ole juuri yhtään sellaisia elementtejä jotka auttaisivat vastaamaan niihin koviin vaatimuksiin. Tämä on peli jota pitäisi pelata todella paljon että siinä pystyy tehokkaasti operoimaan.

6. Hugo 2

Varsinkin "lastenpeliksi" aika vaativa. Osa kentistä menee kyllä suhteellisen helposti, mutta sitten mukana on muutama todellinen vaikeuspiikki, jotka tekevät pelistä niin vaikea, että se ei ole enää edes reilua. Hyvin usein peli vaatii niin paljon tarkkuutta, että ohjattavuus ei pysty sitä luotettavasti tarjoamaan, mikä johtaa todellakin siihen, että pelissä ei ole kyse siitä että tietääkö pelaaja mitä pitäisi tehdä vaan miten, vaikka kyse olisi yhdestä hypystä.

5. VVVVVV

Kyllähän tässä ehti kuolla varmaan pari sataa kertaa ennen kuin pääsi loppuun asti. Peli on yksi näitä tapauksia jossa yhtä pätkää voi joutua yrittämään 10 kertaa, ennenkuin siitä selviää, mutta nämä pätkät ovat monesti varsin lyhyitä ja tarkastuspisteitä on todella runsaasti. Peli on turhauttava, mutta se on sen verran simppeli että syy ei ole ohjattavuudessa, vaan siinä, miten paljon tarkkuutta haastavien osien suorittaminen vaatii. Ainakin tämä peli on tarkoituksella sellainen.

4. Lion King

Hyvin rumilla tavoilla hurjan vaikea tapaus. Tämä on niitä pelejä joka on hyvin vaikea, jopa alimmalla vaikeusasteella ja syy on pitkälti siinä, että monet äkkikuolemat tekevät tästä niin haastavan. Heti toinen kenttä on hyvin pahamainen sen todella korkean haastavuuden vuoksi. Monesti veteen, rotkoon tai laavaan putoaminen tappaa Simban välittömästi ja näitä hyvin runsaasti tarkkuutta vaativia kohtia on pelissä kentästä toiseen.

3. NiOh 2

Merkittävästi vaikeampi kuin ensimmäinen peli sarjassa, ainakin sen alkupuolen perusteella. Voi olla että peli helpottuu sitten kun sitä on vähän ehtinyt pelata ja tottuna peliin. Ensimmäinen NiOh on myös hyvin haastava kokonaisuus, mutta itse nostan tämän toisen osan esille sillä se on hyvin vaativa toiminnallisessa mielessä ja tuntuu että se on tasapainoitettu merkittävästi enemmän pelaajaa vastaan kuin ensimmäinen.

2. Helldivers

Niin paljon pelaajalle epäreiluja osia, että ei tätä voi kutsua edes reiluksi. Pelaaja kuolee erittäin helposti, resursseja on hyvin niukasti ja vihollisia on tähän kaikkeen suhteutettuna aivan naurettava määrä. Tietysti Helldivers on yksi näitä pelejä, jota kannattaisi pelata osana tiimiä, sillä silloin peli on merkittävästi helpompi. Jo helpoimmalla vaikeustasolla jotkut kentät ovat niin turhauttavia, että ne saavat pelin tuntumaan todella puuduttavalta.

1. Resident Evil 2

Yksi sana: Ohjattavuus. Tämä pitkälti määrittää aivan kaiken mitä tästä pelistä nousee negatiivisena mieleen. Peli on tarinallisesti hyvä ja mukana on myös erinomaisia ideoita joiden kautta tätä tarinaa sitten kerrotaan (jotka ovat poissa remaken tapauksessa). Mutta pelattavuus on niin surkeaa laatua, että Resident Evil 2 on väärillä tavoilla vaikea. Nämä hyvin vanhentuneet kontrollit eivät olleet koskaan hyviä ja johtavat uudestaan ja uudestaan tilanteisiin joissa ohjattavuuden kanssa sekoilu johtaa ongelmiin uudestaan ja uudestaan, etenkin haastavammissa pätkissä.