Erikoisyksikkö kloonisotilaiden joukossa

 

Tähti Sodat: Tasavallan Kommando

 

 

 

Star Wars: Republic Commando

Tähtien Sota aiheisia pelejä löytyy niin monesti eri kategoriasta, että kun tarpeeksi kaivaa, miltein mitä vain löytyä. Ensimmäisen persoonan räiskintä ei ole mitenkään ihmeellinen aihe, mutta Republic Commando voi hyvinkin olla sieltä parhaasta päästä. Aikakautensa tuotteeksi toimii yllättävän hyvin ja on vaihteeksi tälläinen tapaus jossa pääosassa eivät ole jedit tai muut voimankäyttäjät ja valomiekkatoiminta. Tämä on niitä pelejä josta on saanut melko posiviitisen kuvan ja johon mielenkiinnolla tutustuu.

 

Delta jengi iskee

Pelin tarinassa pelaaja ohjaa iskujoukkojen erikoisryhmän, Deltan, komentajaa ja muut ryhmästä toimivat tekoälyn varassa. Nelihenkinen porukka ei ole mikään Bad Batch jossa jokainen on merkittävästi joukosta erottuva, vaan kyseessä on hyvin perinteinen klooniarmeijan joukko. Jokaisessa jäsenessä on hieman omaa, mutta kaikista parhaiten heidät erottaa toisistaan lempinimien ja puhetyylin perusteella. Scorch on räjähde-expertti ja se koomisin hahmo. Fixer on tietotekniikan osaaja ja se kaikista neutraalein. Sev puolestaan on tarkka-ampuja ja se kaikista karskein hahmo. Vaikka jokaisella hahmolla onkin oma erityisosa-alueensa, niin kaikki osaavat kuitenkin tehdä kaikkea, mukaanlukien komentaja. Pelaaja voi pääasiassa päättää että mitä tekee itse ja mitä komentaa muut tekemään tarinan aikana.

Tarinassa lähtee käyntiin suunnilleen siitä hetkestä kun kloonisotilaat astuvat kuvioihin Attack of the Clones elokuvan lopussa ja tarina jatkuu Kashyykin taisteluun, päättyen juuri ennen käskyn 66 toimeenpanemista. Kokonaisuutena pelissä on kolme isompaa operaatiota jotka jakautuvat sitten useaan vaiheeseen. Vaihtelua on hieman mitä tulee alueisiin, mutta toiminnallisessa mielessä variaatiota on hyvin vähän. Välillä pelataan puolustuspeliä, joskus pitää räjäyttää jotain, joskus hakkeroida jotakin ja joskus käytössä on vähän järeämpää kalustoa kuin yleensä. Räjähteiden asettaminen ja monet muut virittelyhommat vievät tietyn aikaa ja sen ajan tekijä on jumissa yhdessä paikassa ja muiden on suojattava sen aikaa. Komentaja voi käyttää ympäristöä hyödykseen ohjaamalla yksikköön tiettyyn asemapaikkaan. Yhdestä paikasta voi suojata tarkka-ampujana kun taas toisesta sijainnista voi heittää räjähteitä. Lisäksi on mahdollista komentaa kaikkia hyökkäämään yhtä tiettyä vihollista kohti, mikä on hyvin suotavaa tehokkaampia vihollisia vastaan. Taisteluun tulee lisää vaihtelua myös erilaisista käskyistä joita porukalle voi antaa. Heitä voi käskeä aggressiiviseen hyökkäykseen, puolustuslinjaan tai vaikka jättämään kaiken mitä ovat tekemässä.

Perustasolla pelattavuus koostuu kuitenkin todella perusrunkoisesta räiskinnästä Tähtien Sota tunnelmissa. Pelaajalla on käytössään rynnäkkökivääri, tarkkuuskivääri, kranaatiheitin sekä pistooli ja liuta erilaisia kranaatteja. Pelaaja voi myös ottaa käyttöönsä vihollistenkin aseita, joita voi kantaa yhtä kerrallaan. Aseiden käytössä ei ole mitään kovinkaan ihmeellistä. Rynnäkkökivääri on yleisesti se tehokkain sillä vaikka kranaatinheitin tekeekin massiivista tuhoa, sen ammuksia on hyvin vähän. Tarkkuuskivääri taas on lähitaisteluun erittäin hidas, mutta pitkällä matkalla se on erittäin tehokas. Pistooli taas on hyvä vasta sitten kun ykkösaseesta loppuvat ammukset, koska pistooli vaatii nopeasti latautumisajan. Vaikka arsenaali onkin hyvin rajallinen, niin se tarjoaa juuri sopivasti vaihtelua toimintaan ja erilaisiin tilanteisiin. Vihollisia on kuitenkin niin rajallinen määrä että merkittävää vaihtelua ei oikeastaan missään kohtaa varsin nopeasti koettua peliä tule. Muutenkin peli tuntuu rytmitykseltään hivenen heikolta. Kaikki alkaa melko nopeasti ja etenee melko nopeasti mutta se lopetus on se, mikä todella rikkoo aivan kaiken, koska lopussa peli tuntuu oikeasti todella hosutulta ja hätäisesti tehdyltä. Viimeinen osa viimeistä tehtävää on käänteiltään hätäinen, lopetukseltaan hätäinen ja todella töksähtävä, mikä jättää hivenen pahan maun suuhu.

 

Asetelma jonka mielellään näkisi uudelleenkin

Koska kyseessä on peli menneisyydestä, alunperin Xboxilla, sen rajoitteet tuntuu juurikin pelattavuudesta. PS4:lle ilmestynyt paranneltu versio ei tunnu erityisen parannellulta, mutta koska peruspeliä ei koskaan tullut pelattua, niin vertailupohjaa ei isommin ole. Peli on aikakautensa tuote sillä se ei ole niin sulava kuin monet uudemmat räiskinnät, mutta se ei myöskään ole mitenkään huonolaatuista, eli pitää kyllä pintansa. Sanoisin että olisin itse veikannut tätä ehkä hieman vanhemmaksi, mutta samalla konsolisukupolvella oltaisiin edelleen oltu. Jos tätä vertaisi moniin PS2:n räiskintöihin, niin kyllä pelattavuudessaan ollaan hyvien joukossa, mutta pituudeltaan peli tuntuu jotenkin katkaistulta, kuin sen pitäisi olla vielä hivenen pidempi. Samalla aikaa tosin voidaan sanoa että räiskinnöillä on monesti pahana tapana muuttua aika tylsiksi jos ne eivät tarjoa isompaa vaihtelua missään kohtaa.

Idealtaan kyseessä on joka tapauksessa erinomainen kokonaisuus. Tässä pelissä ei ole yhtään lasermiekkojen käyttöä vaan kyse on suoraan fps toiminnasta. Star Wars tunnelmallisesti kaikkein on oikein hyvää tasoa ja tämän pelin voisi nostaa helposti niiden parempien Tähtien Sota pelien joukkoon sillä mitä tulee räiskintään, ei kovinkaan moni peli yllä samalle tasolle. Nopeasti voidaan verrata vaikka Dark Forces peliin ja sen aloittamaan sarjaan jossa räiskintä on tehty hyvin mutta kenttäsuunnittelu oli erittäin heikolla tasolla. Uudempia Battlefront pelejä ei niitäkään voi isommin kehua, sillä melko perustasoista räiskintää nekin. Tämän pelin yleinen asetelma on niinkin hyvää tasoa, että tästä ideasta pelaisi mielellään enemmänkin pelejä, joko sitten lisää paranneltuja versioita vanhoista peleistä tai kokonaan uusia pelejä. Kloonisotilaiden, iskujoukkojen ja muiden ohjaksissa koettavia tarinoita olisi oikein kiinnostavaa katsoa.

Star Wars maailmassa on paljon vaihtoehtoja sillä ennen ja jälkeen käsky 66:n on hyvin erilaiset maailmat joihin sijoittaa tarinoita, puhumattakaan että mitä hahmoja haluaa käyttää. Jos tähän peliin toivoisi jotain enemmän, niin ryhmäläisten keskistä jutustelua ja yleistä tarinanrakennusta olisi toivonut merkittävästi enemmän, koska latausaikojen välissä nähtävät sitaatit eivät vain riitä. Joka tapauksessa Republic Commando on oikein positiivinen tapaus. Se nyt ei ole se erikoisin räiskintä, mutta Star Wars fanina siitä saa oitis vähän enemmän irti kuin monista muista perusräiskinnäistö koskaan.

---

Yhteenveto

Republic Commando on monella tavalla keskivertoa räiskintää, mutta Star Wars asetelmassa. Pelihahmona on kloonijoukon Delta yksikön komentaja ja tämän ryhmä. Toiminnan taktiset puolet tuovat siihen hienosti muuttujia ja tunnelma on selvää Tähtien Sotaa. Tarinassa tulee vastaan tuttuja tapahtumia uudesta näkövinkkelistä ja vaikka peli onkin varsin lyhyt ja etenkin loppupuolella hoputetusti etenevä, niin se toimii erittäin hyvin ja tarjoaa hyvän kokonaisuuden. Ei se erikoisin räiskintä, mutta erottuu kuitenkin joukosta, varsinkin oman aikansa FPS pelien joukossa.

 

+ Star Wars tunnelma

+ Räiskintää hyvillä lisäyksillä

+ Tarina tutuilla tapahtumilla

 

- Pituus, rytmitys ja lopetus

- Vaihtelun puute

 

Arvosana: 7,2

 

Loistava

---

---

Kenet kutsutte?

 

Haamujengi remasteroituna

 

 

 

Ghostbusters Remastered

Haamujengiaiheisia pelejä ei ole kovin montaa osunut kohdalle ja nekin jotka ovat, ovat olleet lähinnä sellaisia varsin nopeita kokeiluja, joista ei ole jäänyt mitään isompaa mieleen. Tämän peli oli idealtaan ja asetelmaltaan tuttu, mutta ei tästäkään ole jäänyt mieleen mitään ihmeellisempää, vaikka tästä olen kyllä joskus jotain lukenut ja kuullut. Sanotaan vaikka että asetelma on tuttu, mutta kun pelistä ei tiedä mitään erityistä, ei siltä isommin mitään odotakaan, mikä on varsin hyvä tilanne.

 

Tarinallisesti Haamujengi 3

Pelin tarina lähtee käyntiin pari vuotta toisen Haamujengi elokuvan jälkeen ja mitä tulee pelin tarinaan ja yleiseen tunnelmaan, on tämä peli kuin se kolmas Haamujengi elokuva, jota ei koskaan saatu, kun koko jengi oli oikeasti vielä koossa. Pääporukasta kaikki lainaavat äänensä ja näköisyytensä hahmoille ja tarinassa on samanlainen fiilis mitä elokuvassakin on ollut. Harold Ramis (jonka muistoa pelikin kunnioittaa), Bill Murray, Dan Aykroyd ja Ernie Hudson ovat merkittävä osa sitä isoa tunnelmaa joka saa pelin vaikuttamaan selvältä jatkeelta nelikon seikkailuille. Pelissä pelaaja itse ohjaa Rookie nimellä kulkevaa tulokasta joka ei saa muilta suuvuoroa sitten ollenkaan. Hän on suht väritön ja mauton tylsän tavallinen peruspelihahmo jonka kautta pelaaja vain roikkuu mukana porukassa, kun mennään pyydystämään aaveita ympäri kaupunkia, kiitospäivän aikaan.

Haamujengi elokuvien ystävät saavat tästä pelistä varmasti todella paljon irti, mitä tulee tarinaan. Itse pidin elokuvia ihan hyvinä, mutta en nyt suoraan nostaisi niitä kaikkien aikojen parhaiden komedioiden joukkoon. Itselläni Haamujengi tuli merkittävästi paremmin tutuksi New Ghostbusters animaatiosarjan kautta, jonka myötä ideasti otettiin varsin paljon irti. Pelin suuriin vahvuuksiin kuulukin juuri tämän idean käyttäminen. Protonipakkaukset ja haalarit päällä pelihahmo menee täysin osana jengiä ja luvassa on täysin samanlaista läppää mitä varsinkin ensimmäisessä elokuvassa kuultiin. Aykroyd ja Ramis ovat kumpikin olleet mukana käsikirjoituksessa, joten laadullisesti paketti on ollut hyvissä käsissä. Siitäkin huolimatta itse korostan paljon enemmän sitä tyylikkyyttä ja tunnelmallisuutta mitä pelissä on. Protonisäteet tekevät vahinkoa ympäristöön ja kun haamu on jäämässä nalkkiin, on luvassa melkoinen valoshow. Haamujen pyydystäminen on näyttävää kummituksissa on jokunen erittäin hienokin ilmestys.

Tämä tietty elokuvamainen toteutus ja ajattelumalli ei pelimuodossa toimi ihan niin hyvin kuin voisi toivoa, koska monissa kentissä eteneminen on hieman hitaammanpuoleista, sillä monesti pitää kuunnella porukan höpöttämistä ja odottaa että he ovat valmiita jatkamaan matkaa. Vaikka peli onkin hyvin selvästi tarkoitettu kolmannenpersoonan ammuskelupeliksi, ovat monet kentät tälläistä merkittävästi laahaavampaa sorttia, mikä ei nyt suoranaisesti heikennä toiminnan mielekkyyttä, varsinkin kun taistellaan vihollisia vastaan joita ei tarvitse pyydystää ansaan. Tuntuu vain useasti siltä, että pelattavuuden rytmitys ei osu ihan yksiin tarinallisen rytmityksen kanssa.

 

Hyvästä ideasta tehty, todella itseääntoistava peli

Mitä tulee pelattavuuteen, niin peli ei nyt millekään uudelle tasolle nouse, vaan pysyy pitkälit peruspätevällä tasolla. Pelaaminen koostuu haamujen etsimisestä, väsyttämisestä ja lopulta pyydystämisestä. Protonisäteen lisäksi varusteisiin kuuluu pari muutakin variaatiota joista yksi on selvästi "haulikko" ja toinen "sarjatuliase". Varusteita pystyy päivittämään mikä tehostaa tiettyjä ominaisuuksia mutta missään kohtaan ei päästä karkuun sitä tosiseikkaa, että varsin pian pelattavuus alkaa mennä hieman itseääntoistavaksi. Peli ei ole useamman kymmenen tunnin seikkailu vaan enemmän varsin suoraviivainen ja tiivis paketti jonka kanssa rytmitys on varsin hyvä ja ympäristöt ehtivät vaihtumaan suhteellisen hyvässä tahdissa sisä- ja ulkotiloihin, pitkin kaupunkia. Peli näyttää erittäin hyvältä hahmojen ja ympäristöjen muodossa mikä tuo tyylipisteitä, mutta koska kyseessä ei ole elokuva, niin pelkillä tyylipisteillä ei pitkälle pötkitä, jo pelattavuus takkuaa.

Ohjattavuus on varsin hyvää tasoa. Pelin pääasiat ovat varsin simppeleitä. Kummitus etsitään haamututkalla, jolla myös kerätään näytteitä, jotka myös auttavat päivittämään varusteita. Kun haamu sitten jossakin kohtaa löytyy, niin alkaa väsytysoperaatio jossa säteellä otetaan kiinni haamusta ja sitten paiskotaan sitä pitkin seiniä, kunnes se on tarpeeksi väsynyt ja jää pyydykseen. Tässä projektissa haamuansan heittäminen ja haamun siihen sulkeminen saisi olla merkittävästi hienompaa tai edes jollakin tavalla mielekkäämpää, sillä se osuus nopeasti sellainen suht tylsä osa jossa kohdetta pidetään paikoillaan ansan imiessä kohtaan sisälleen. Erityisen ärsyttävää on ansaan tähtääminen, etenkin vähän ahtaammissa tai täysissä paikoissa joissa liikkuminen on rajoitettua. Tietyt haamut jäävät nakkiin todella helposti, mutta kestävämmät kohteet vaativat enemmän aikaa, kuten pomoviholliset. Varusteiden päivitykset voivat vähentää jäädytyksen tarvetta tai tehostaa ansaa, mikä tekee pyydysprosessista nopeamman.

Pelkkää leikkiä tämä ei ole, sillä protonipakki lämpenee käytössä ja vaatii hieman lämmönpäästöä, joka on kuin aseen laataminen räiskinnöissä. Väsytysprosessi on aluksi todella hauskaa, mutta tietyssä vaiheessa se alkaa käymään todella itseääntoistavaksi, eikä variaatiota pelissä ole niin paljoa, että tähän tulisi mitään isompia muuttujia. Sanotaan että pienissä annoksissa tämä kaikki toimii oikein hyvin, ilman isompia ongelmia, mutta pitkiä aikoja putkeen tätä peliä ei juuri jaksa pelata, ellei satu olemaan isompi Haamujengifani joka haluaa käydä koko tarinan läpi välittömästi. Muutoin kyseessä on itseääntoistava, mutta tyylillisesti erittäin onnistunut peli tutusta aihealueesta, jonka uudellenpeluuarvo on tosin varsin mitätön. Mutta ensimmäinen pelikerta toimii todella hyvin, varsinkin jos on nähnyt elokuvat, jolloin saa kiinni tietyistä vitseistä paremmin.

---

Yhteenveto

Ghost Busters: Video Game on hyvä remasterointi, sillä pelattavuus on juurikin niin jämptiä, kuin modernisoinnin kohdalla voisi olettaakin. Peli näyttää ja kuullostaa siltä miltä elokuvat ovat parhaimmillaan tuntuneet ja toiminnassa on juurikin sellaista Haamujengi fiilistä. Suurimmat heikkoudet ovat pelin merkittävässä toistossa ja tietyssä tylsyydessä mikä uhkaa tämän toiston kautta laskea mielekkyyttä pitäytyä pelin parissa pitkiä aikoja putkeen. Leffojen faneille tämä on enemmän kuin onnistunut tapaus, sillä se todellakin on vahva jatke kahden elokuvan tarinalle, tutussa porukassa.

 

+ Tunnelma ja tyyli

+ Haamujengi aihealue

 

- Itseääntoistava pelattavuus

- Paikoin hyvin laahaava rytmitys

 

Arvosana: 7,0

 

Loistava

---

---

Kuka asuu ananaksessa, merenpohjassa?

 

SieniPaavo Neliöhousu: Taistelu Bikinipohjasta - Uudelleennesteytetty

 

PlayStation Now

 

 

Spongebob Squarepants: Battle for Bikini Bottom - Rehydrated

Heti voidaan sanoa, että ihan aluksi en edes tiennyt että tämä peli on alunperin PS2:n peli sillä jos pelissä ei olisi Rehydrated lisäystä, menisi omalla kohdalla ihan viimevuosina tehdystä pelistä, kunnes sitä sitten ihan oikeasti itse pelaa. Tämä kertoo oitis siitä, että kovinkaan paljoa en ole Pesupienen Pavesta tehdyistä peleistä tietoinen, eikä animaatiokaan ole erityisen hyvässä muistissa, jaksoja on jokusen nähnyt, mutta ei kuulu suosikkeihini, koska on merkittävästi enemmän ärsyttävä kuin viihdyttävä. Monia suomennettuja nimiä en tiedä, mutta peliä pelatessa huomaa, että kyllä sarjasta jotain muistaa, koska tietyt asiat pelissä tunnistaa. 

 

Paavo ja kumppanit vastaan robottiarmeija

Pelin tarinassa Plankton aiheuttaa merkittäviä ongelmia kun hänen suunnitelmansa robottiarmeijasta menee pahasti pieleen ja pian kaikki lähialueet ovat täynnä erilaisia robotteja. Siispä Paavo Pesusieni käy taistoon apunaan sekä meritähti Patrik että orava Sanna. Pelin aikana vastaan tulee paljon tuttuja sarjasta aina herra Ravusta alkaen. Tarina ei ole sieltä erikoisemmasta päästä ja robottiarmeija on lähinnä sellainen jatkuva teema jonka ohessa sitten autetaan toinen toistaan erikoisempia hahmoja toinen toistaan erilaisemmissa projekteissa. Mikäli animaatiosarjaa on katsonut paljon, niin pelistä saa oitis merkittävästi enemmän irti kun taas jos sarja on vieraampaa sorttia, niin ihan samanlaista vaikutusta ei todellakaan ole. Pääasiassa pelin suurimpana juttuna on kuitenkin tasohyppelypelattavuus ja keräilymaraton, varsinkin omasta näkökulmasta jossa mitään isompaa faniutta lähdemateriaalia kohtaan ei oikeastaan ole eivätkä pelin hahmot isommin uppoa, vaikka kuullostavatkin suurin osa sen verran tutuilta, että ne kyllä tunnistaa sarjasta tutuiksi vaikka jo äänenkin perusteella.

Pelissä pelataan pääasiassa Paavo Pesusienellä joka pystyy tekemään näitä perustasohyppelytemppuja hyppimisestä hyökkäämiseen, minkä hän tekee haavilla. Patrickilla pelatessa on hieman lisää vivahteita, päällimmäisenä Patrickin kyky poimia ja heittää esineitä. Helposti parhaaksi hahmoksi kuitenkin nousee Sanna joka pystyy lassonsa avulla leijumaan pitkiä matkoja ja vahingoittamaan vihollisia etäältä. Hän pystyy myös heilumaan tiettyjen koukkujen avulla mikä entuudestaan hyvästä hahmosta vielä paremman. Isoimman osan ajasta pelataan Paavolla ja bussipysäkeillä voi vaihtaa hahmoa. Patrickia ja Sannaa voi käyttää vain tietyissä kentissä ja jos kyseisessä kentässä voi vaihtaa toiseen, on toinen poissa laskuista. Hyvin usein Patrick kentät ovat niitä vähemmän hauskoja sillä Sanna on helposti tehokkain vihollisten listimisessä ja ympäriinsä liikkumisessa, mikä tekee hänellä pelaamisesta helposti sen mielekkäimmän vaihtoehdon. Mutta kaikesta ei hänelläkään aina selviä, mikä pakottaa vaihtelemaan hahmoja.

Viholliset nyt on lähtökohtaisesti aika helppo listiä eikä tasohyppely sekään ole sieltä vaikeimmasta päästä, mutta kentissä on tärkeää pitää silmänsä auki jos haluaa kerätä kaikki esineet. Keräiltävistä esineistä tärkeimpiä ovat kultaiset paistinlastat, joilla pystyy avaamaan uusia pelialueita. Viimeiseen pomotaisteluun vaadiataan 75/100 lastasta, joten ihan kaikkea ei tarvitse tehdä. Toinen erikoisempi keräilytarvike on Patrikin hikisukat joita pystyy vaihtamaan kultaisiin lastoihin kun niitä on kerännyt tarpeeksi. Sitten on vielä valuuttana toimivat värikkäät merilevät joita on ripoteltuna pitkin kenttiä, joita saa tuhoamalla vihollisia ja joilla pystyy avaamaan kentissä olevia aktiviteetteja ja joilla voi vaikkapa ostaa lastoja herra Ravulta. Kentissä on varsin kivasti teemallista vaihtelua ja robottien taso nousee tiettyjen tapahtumien jälkeen. Peli on loppuviimeksi hyvin helppo, mutta se kuitenkin pakottaa tietyissä vaihessa vähän skarppaamaan. Pelihahmo kestää jokusen osuman mutta keräämällä Paavon kalsareita, saa parannettua itseään. Kuolemasta nyt ei merkittävästi rankaista, sillä tarkastuspisteitä pelissä on varsin anteliaasti ja koska kaikki viholliset ja merilevät nollautuvat kuolemasta, on valuutan farmaaminen varsin simppeliä. Pomovihollisistakaan ei isompia ongelmia koidu ja vaikka niissä ihan näppäriä ideoitakin onkin käytetty, niin eivät ne mitenkään erityisesti mieleen jää, toisin kuin merkittävästi paremmissa tasohyppelyissä.

 

Varsin vähän muutoksia tai parannuksia

Koska alkuperäistä en ole pelannut, en osaa sanoa että onko pelissä tehty jotain selviä muutoksia alkuperäiseen verrattuna, jotain modernisointeja tai vastaavia, mutta jos pitäisi arvata, niin sanoisin että ei. Hyvin monet asiat pelissä tuntuvat hieman sellaisilta, että ne ovat melkovarmasti olleet läsnä myös ensimmäisellä kerralla ja niitä olisi oikeasti voitu hieman hioa. Monesti kyse on lähinnä nopeuttamisesta tai tiettyjen asioiden helpottamisesta, ei niinkään haasteellisessa mielessä, vaan käytännöllisessä mielessä. Koska peli on jo valmiiksi melko simppeli niin ne muokkaukset lähinnä vähentäisivät tiettyjen asioiden turhauttavuutta, mutta samalla aikaa pelin kanssa huomaa kyllä miksi tiettyihin ratkaisuihin on päädytty. Se ei kuitenkaan poista sitä tosiseikkaa että monella tavalla pelin kanssa huomaa että todennäköisimmät muutokset ja parannukset ovat ohjattavuudessa ja käyttöliittymässä, ei niinkään pelin sisäisissä ratkaisuissa.

Monesti tälläisissä peleissä isona hidasteena on paikasta toiseen liikkuminen, mutta tässä tapauksessa se ei ole isompi ongelma, koska pelissä voi hyvin vapaasti liikkua tutkittujen alueiden välillä muutaman valikon kautta. Taksi vie hyvin lähelle valittuja haasteita mikä vähentää ravaamista erittäin paljon. Kentissä itsessään voi kuitenkin joutua kulkemaan vähän enemmän ees ja taas kun yrittää löytää jotakin tai keksiä jotakin jolla saisi jotakin. Tietyissä kentissä tämä ärsyttää enemmän kuin toisissa ja monesti isompana syynä on se, että kentät piilotetut esineet eivät ole läheskään niin selvillä, kuin voisi toivoa. Joskus esineistä on saatavilla tiettyjä vihjeitä, kun taas toisinaan pitää tutkia enemmän jotta vihjeet aukeavat. Koska liikkuminen helpottuu kun alueet saa avattua ja vähän tutkittua, niin raavamisessa erityisesti kismittää hahmonvaihto koska sen voi tehdä vain tietyissä paikoissa ja koska hahmoja on vain se kaksi, niin tuntuu että tähän olisi melkeinpä voinut valita napinpainallusvaihdon.

Mitä parannuksia tämän pelin kaltaisiin uusiin versioihin alkuperäisistä sitten yleensä toivoisi? Sitä on hyvin vaikea sanoa jos ei pelannut alkuperäistä, koska monesti on kyse hyvin yksilöllisistä asioista. Välillä tuntuu että jotkut kohdat saisivat olla selkeämpiä, kuten mihin tietty ovi oikeasti vie, eteen- vai taaksepäin. Puhumattakaan että mihin oikeasti voi mennä ja mihin ei. Pelissä on todella paljon tälläisiä "äkkikuolema" paikkoja joissa iso käsi poimii pelihahmon pois ja palauttaa tarkastuspisteelle, jolloin viholliset sun muut nollautuvat. Tämä muutuu erittäin ärsyttäväksi kun pitäisi tutkia paikkoja, eikä voi millään tietää että mitkä paikat ovat sallittuja ja mitkä eivät. Piilotettujen esineiden kanssa kaikki on juurikin tälläistä perus aarteenetsintää joka nappaa vain jos se on tehty oikeasti hyvin ja tämä ei ole niitä tapauksia. Kyse on tietysti siitä että mitä yleensä kaipaa keräilypeliltä ja tämän pelin kohdalla kyse on monesti oikean henkilön tai paikan löytämisestä tai tiettyjen esineiden löytäminen mitä erikoisemmista piilopaikoista. Tämä on kaikenkaikkiaan varsin helppo keräilypeli, mutta vaatii silti paljon syventymistä jos haluaa tehdä kaiken ja siihen voi tietyssä vaiheessa todella väsyä.

Parhaiten tämän voisi kuvailla perustasohyppelynä. Pelattavuus toimii hienosti, tekemistä on mukavasti ja ulkoasu on hienon näköinen. Perheen pienimmillä peli on todella hyvä sen helppouden takia, mutta tuntuu että tämä on yksi niitä tapauksia jonka kanssa pitää tykätä animaatiosarjasta, koska muutoin peli voi ärsyttää todella paljon.

---

Yhteenveto

Battle for Bikini Bottom on varsin hyvä uudelleentehty versio PS2 peleistä, ajalta kun pelit olivat, tai ainakin tuntuivat merkittävästi laajemmilta ja laadullisesti paremmilta kuin monet niiden jälkeen tulleet. BfBB tarjoaa varsin paljon pelattavaa hyvällä pelattavuudella ja värikkäällä ulkoasulla ja erittäin hyvällä ääninäyttelyllä. Tyylillisesti tämä vaatii todella suurta faniutta, sillä jos tämä asetelma ärsyttää, ei pelaaminen suoranaisesti pelasta kokonaisuutta. Sanoisin että omalla kohdalla se on siedettävää koska hyvin tehty peli joka tapauksessa kyseessä.

Jos Paavo Pesusieni nappaa, etenkin perheen pienimmillä, niin lopulliseen arvosanaan voi surutta heittään pisteen tai puolitoista lisää.

 

+ Uskollinen lähdemateriaalille

+ Paljon tekemistä

+ Hyvä pelattavuus

 

- Tyylillisesti melko ärsyttävä

- Äkkikuolema paikat

- Paljon asioita joita olisi pitänyt parannella

 

Arvosana: 6,0

 

Hyvä

---

---

Yksi erikoisjoukkojen sotilas vastaa kymmenkuntaa vihollis-solttua

 

Crysis Paranneltuna

 

PlayStation Now

 

 

Crysis Remastered

Tämä on se peli jonka muistaa varsin hyvin siitä, että se oli aikoinaan se, joka vaati koneelta aivan erityistä tehoa, että peliä pystyi pelaamaan. Pelisarjaa en ole koskaan aiemmin pelannut eikä mitään isompia odotuksiakaan ole, sillä Crysis on aina vaikuttanut sellaiselta suhteellisen tavanomaiselta räiskintäpeliltä, joskin omalla futuristisemmalla otteellaan. Sanotaan heti, että tästä pelistä kyllä huomaa, että se on oman aikakautensa tuote, ei niinkään ulkoaussa, mutta pelattavuudessa.

 

Nanopunk tyylistä räiskintää

Crysisin tarina seuraa yhtä erikoisjoukkojen sotilasta, koodinimeltään Nomad, kun tämä muun joukon kanssa laskeutuu tropiikkiin jossa Yhdysvallat ja Pohjois Korea ovat pitkälti täydessä sodassa, kun heille on kehittynyt erimielisyyksiä arkeologisista kaivauksista. Korealaisia sotilaita onkin kaikkialla, mikä tekee viidakossa liikkumisesta hyvin vaarallista. Nomadilla ja muulla possella tosin on käytössään huipputeknologiaa olevat nanopuvut, joilla he voivat muuttua näkymättömiksi tai luoda suojakilven torjumaan ammuksia. Tämän lisäksi nanopuvun kanssa pystyy liikkumaan merkittävästi nopeammin ja hyppäämään korkeammalle. Nanopuku nouseekin pelin ehdottomasti suurimmaksi omaksi jutuksi ja auttaa pelaajaa löytämään oman pelityylinsä vihamielisessä ympäristössä. Tarina ei kehity mitenkään erikoiseksi, sillä suhteellisen samanlaista menoa on nähty ennenkin, eikä kokonaisuus mitenkään maatamullista kerronnallisesti muutenkaan, mutta toimii hyvin alustana toimintakohtauksille. Heti voidaan kuitenkin sanoa että viholliskattaus on hyvin tylsää sorttia. Tietysti on vaihtelua että tällä kertaa niitetään Korealaisia, niiden räiskintäpelien ykkös- ja kakkosvaihtoehtojen, eli natsien ja ryssien sijaan. Mutta varsinkin pelin näennäinen pääroisto on todella surkea esitys. Jotenkin tuntuu että vaikka natsit ja ryssät ovatkin monesti iso klisee, niin ainakin heidän kanssaan on tullut vastaan useampi varsin hyvin tehty roistohahmo, varsikin verrattuna tämän pelin Gold Lioniin, jonka voi oitis korostaa yhtenä heikoimmista räiskintäpääroistoista, missä sielläkin, kilpailu on aika kovaa laatua.

Nanopuku on varmasti se asia, mistä Crysis eniten muistetaan. Vaikka siinä ei olekaan kymmentä erilaista ominaisuutta eikä ominaisuuksia muutenkaan tule lisää pelin edetessä, niin yleisesti se on juuri niin hyvä, että se pitää pelaamisen omanlaisenaan ja erottaa sen niistä kaikista perustyylisimmistä räiskinnöistä, joissa ei ole juuri mitään oikeasti erikoista. Kyllähän muissakin peleissä on ollut erikoisvarusteltuja supersotilaita tai vastaavia, kuten Halossa. Mutta Crysis on silti yksi näitä pelejä jonka tietää, vaikka tämä olikin ensimmäinen kerta kun sitä itse pelasin. Nanopuku on sen sorttinen lisävaruste toimintaan, että siitä ottaisi mielellään enemmänkin irti tai sitä edes kehittäisi mielellään johonkin suuntaan. Se ei ole täysin ylivoimainen varuste, koska se kuluttaa nanoenergiaa käytössä ja kun energia loppuu, ei puvun erikoisominaisuuksia voi käyttää. Tämä pitää pelaajan maanpinnalla ja pakottaa taktiseen lähestymiseen. Näkymättömänä pelaaja voi tuntea olevansa Predator tyylinen saalistaja joka pääsee hyvinkin lähelle, tai voi välttää ison osan taisteluista kokonaan. Mutta jos viholliset ovat havahtuneet, tuntuu että näkymättömyys on yhtä tyhjän kanssa, vaikka siihen menisi piilossa ja lähtisi sitten liikkeelle. Kilpi on aina luotettava apu, sillä se pysäyttää ammukset. Kilven kanssa on hyvä hetki antaa myös elinvoiman palautua, sillä nanopuku automaattisesti parantaa käyttäjäänsä tietyllä viiveellä. Elinvoima on kuitenkin sellainen asia, että se loppuu todella äkkiä jos pelaaja ottaa kunnolla vahinkoa, mikä todellakin kannustaa taktiseen lähestymiseen.

Kahden ilmiselvän taisteluominaisuuden lisäksi nanopuku mahdollistaa nopean juoksemisen mikä on ehkä nopein tapa kuluttaa kaikki energia todella äkkiä, varsinkin jos sen yhdistää hyppimiseen, mitä käyttää loppuviimeksi ehkä vähiten. Koska peli sijoittuu avoimemmanpuoleiseen pelimaailmaan jossa päätehtävät ilmestyvät tutkalle sivutehtävien kanssa, on pelaajalla paikoin isoja välimatkoja taitettavana. Monesti vaikuttaa houkuttelevalta vain juosta eteenpäin, mutta tämä on yleensä myös nopein tapa saada ei-toivottua huomiota, sillä viholliset tuntuvat olevan erittäin herkkiä ärsykkeille, mikä ei isommin kannusta hiiviskelyyn, vaan suoraan toimintaan kilven ja haulikon kanssa. Erilaisia aseita pelissä on jokunen, mutta ei mitään ihmeellistä. Positiivista on kuitenkin se, että aseita pystyy kantamaan useammanlaisia, myös vähän erikoisemmasta ja järeämmästä laadusta alkaen. Kiväärien ja haulikon tyylisiä aseita voi pitää kahta erilaista, sitten on iso liuta kranaatteja, pistoolit ja sinko, mikä yllättäen on oman asetyyppinsä ei-kranaattityylisten räjähteiden kanssa. Monesti sinko onkin erittäin hyvä tapa hankkiutua eroon vähän tehokkaammasta kalustosta.

 

Aikakautensa tuote johon pitää tottua

Ammuskelusta huomaa nopeasti että Crysis on 2000-luvun puoliväen peli, kuten F.E.A.R. Monella tavalla se tuntuu suhteellisen selvältä Halon vanavedessä tulleelta scifiräiskinnältä, vaikka sijoittuukin nykyaikaan ja nanopuvut ovat yksi näitä salaisia miljoonien taalojen huippuleluja joita vain harvat ja valitut koskaan pääsevät käyttämään ja joka tarvittaessa hävitetään täysin, ettei vihollinen saa teknologiaa haltuunsa. Jos Crysisia vertaa vaikkapa FEARiin, niin ei se pärjää vertailussa, vaikka omalla tavallaan tuokin pelattavuuteen jotakin merkittävästi erilaista. Se yleinen fiilis ei vain nappaa ihan yhtä hyvin. Haloon verrattuna tilanne on hieman erilainen koska tilanne on aika paljon tasaisempi. Sanoisin että PS4 ei tuo Crysisia parhaaseen valoon koska ohjattavuus on yksi isoimpia tekijöitä josta pelin iän kyllä tuntee, erittäin kivuliaasti. Sellainen tietty hitaus ja tahmeus vaatii aikaa totutteluun ja muutenkin johtaa siihen että pelin kanssa helposti arpoo pitkät tovot että millainen herkkyys olisi paras mahdollinen tai muuta vastaavaa. Kuten FEARn kanssa huomasin, tälläisiä selvästi vanhempia pelejä vain kannattaa pelata PC:llä, hiiren ja näppäimistön kanssa jos se on vaihtoehto koska silloin niistä saa niin paljon enemmän irti. Tällöin se ohjattavuuden tietty heikkous ei vain näy samalla tavalla eikä mitään isompaa totutteluakaan juuri tarvita.

Pelkkä ohjattavuus ei ole pelin ainoita heikkouksia. Eräs asia, mikä todellakin ärsyttää tässä kokonaisuudessa, on ammusten poimiminen. Tähän ei vain ole mitään järkevää syytä, miksi hahmo ei voisi poimia ammuksia automaattisesti, koska kuka ei niitä haluaisi poimia, etenkään vihollisilta. Tavallaan voidaan tietysti sanoa että se on realistisuustekijä, tai että se on tapa pakottaa pelaajaa tutkimaan ympäristöä ja miettimään ammusten määrää, mutta kyllä se on erittäin nopeasti pelkkä rasite jossa ei ole mitään hauskaa. Toinen asia on siinä, että pelaaja voi poimia todella monenlaisia esineitä joilla heitellä vihollisia. Tämä nyt tuntuu lähinnä turhalta lisältä, joka voi olla ihan ok ajatus, jos ammukset ovat loppu, mutta monesti aseen vaihtaminen kentällä ratkaisee nämä ongelmat ja tiukassa tilanteessa laatikoiden sun muiden heittely ei vain isommin muuta tilannetta mihinkään.

Aika isona tekijänä on ympäristö. Tämä tuo tiettyjä ajatuksia FEARista, jossa on tämä sama heikkous, vaikkakin vielä selvemmin. Ympäristöt käyvät aika nopeasti aika tylsiksi. Viidakossa riittää lääniä, mutta se on pitkälti samaa tylsää tropiikkia muutamilla sotilaskomplekseilla, jotka eivät yksinkertaisesti ole sieltä näyttävimmästä tai kiinnostavimmasta päästä. Vähän sama juttu oli myös ensimmäisen Far Cryn kanssa. Tätä rasittavuutta lisää myös se, että viidakossa vihollisia voi olla paikoin haastavaa nähdä, jopa aktiivisessa taistelussa koska grafiikassa he eivät isommin korostu, mikä on tosin varmaan se ideakin. Tämä on juurikin niitä juttuja, jonka kanssa olisi kiva jos pelissä olisi Predatorin linssi jolla näkisi vihollisen ruumiinlämmön, sillä pelin yönäkötila ei aja samaa asiaa, eikä monesti edes auta niin paljoa taistelussa, kuin sen toivoisi auttavan.

---

Yhteenveto

Crysis Remastered on tapaus jonka pelattavuudessa saisi olla merkittävästi enemmän tarkkuutta, sillä tietty epätarkkuus tuntuu etenkin ammuskelussa. Toiminnassa itsessään on todella hyviä lisävivahteita jotka todellakin tuovat pelin futuristiset varusteet erittäin hyvin esille. Pelin tarina on ihan ok, ei mitään ihmeellistä, mutta sitä on osattu käyttää hyvänä pohjana kokonaisuudelle. Pelissä saa valita oman lähestymistapansa varsin vapaasti ja ammuskelussa on puolensa vaikka mitään erityistä peliltä ei kannata odottaa, sillä se on aikakautensa tuote mitä tulee ohjattavuuteen ja sitä kautta pelattavuuteen. Pelissä on kuitenkin juuri sen verran hyviä pelillisiä ja tyylillisiä ratkaisuja, että se toimii oikein hyvin.

 

+ Toiminnan monet vaihtoehdot

+ Nanoteknologia ja sen käyttö

+ Laajuus

 

- Epätarkkuus ja ohjattavuus

- Heikko loppupuoli ja lopetus

- Pääroisto

 

Arvosana: 7,0

 

Loistava

---

---

Pääarvio

Erinomainen esimerkki siitä kun remasterointi tuntuu juurikin graafiselta päivitykseltä ilman mitään isompaa, mutta toimii erittäin hyvin, etenkin kun peliä pelaa ensimmäistä kertaa modernisoiduilla kontrolleilla. Se ei ole mikään Nsane tai Reignited trilogy, vaan yksi peli PS2:n pelisarjasta.

---

---

Jotakin lohikäärme Spyron ja pussimäyrä Crashin väliltä

 

Tasmanian Tiikeri Ty

 

 

 

Ty the Tasmanian Tiger

Vaikka Ty the Tasmanian Tiger pelisarja on nimellisesti tuttu ja hahmon muistan todella hyvin monista pelikaupoista ja pelilehdistä, ei tätä tullut koskaan PS2 aikakaudella pelattua, vaikka PS1:n aikaan Crash Bandicoot ja etenkin Spyro the Dragon olivat sieltä kärkipäästä mitä tuli tasohyppelyyn. Ty on pitkälti jäänyt siksi pirun äkäisen näköiseksi maskottihahmoksi, jota ei olisi pussipedoksi veikannut, ellei sitä olisi lukenut pelin kannessa.

 

Pussihukan seikkailu Australiassa

Peli on tarinaltaan hyvin tyypillistä lastenpelitavaraa. Päähenkilö on asennerikas pussihukka Ty, jonka ääninäyttely ei tosin ihan osu yksiin hahmon äkäisen ulkoasun kanssa ja luonteeltaan hahmo on myös paljon rennompi miltä näyttää. Pelin taustatarinassa Tyn perhe taistelija kauan sitten Boss Cass nimistä kasuaaria (australialainen strutsi) vastaan ja he päätyivät vangituksi uniaikaan, samalla kun Cass menetti talismaanit, joista taistelussa oli kyse. Nyt kun Cass on aikeissa kerätä talismaanit uudelleen, on Tyn tehtävä kerätä ne ensin ja mahdollisesti niiden avulla sitten vapauttaa perheensä. Apuna tässä on monenlaista eläinhahmo kuten tiedemies koala ja neuvoja tarjoava kakadu. Kuten näissä peleissä yleensä, jengiin kuuluu tottakai myös Coco Bandicoot tyylinen hahmo, tässä pelissä dingo nimeltä Shazza. Niin ja tasohyppelypelille ominaisesti tarinan aikana vastaan tulee myös useampi vähän astetta kovempi roisto hahmo pomovihollismuodossa sekä paha versio Ty'sta.

Peli sijoittuu Australiaan ja tästä teemasta on otettu paljon irti. Eläinhahmot ovat australialaisia ja sanotaan heti että lähinnä kenguru hahmo oikeasti puuttuu, sillä koala, vesinokkaeläin ja jopa pussiahma ovat kaikki edustettuina. Ty käyttää aseinaan bumerangeja ja tapa jolla hän puhuu on sanavalinnoiltaan todella australialaista. Saa jopa hieman kaipaamaan enemmän tähän kulttuurin sijoittuvia pelejä, sillä australian eläimistö on omiaan juurikin tälläiseen ja ehkä juuri siksi Ty the Tasmanian Tiger sai useamman jatko-osan. Tässä ensimmäisessä pelissä luodaan todella hyvät puitteet ja asetelma jatkolle. Hahmot ovat hyvin tehtyjä, vaikkakin paikoin selviä kopioita jostakin aiemmin tulleesta. Etenkin koalatiedemies Julius on niin selvä kopio Spyro the Dragonin professorista. Tosin kyllähän Ty hahmossa on vähän Spyroa ja vähän Crashia, otetaan Spyron asenne ja vähän tuimempi ilme ja alustaksi otetaan pussimäyrätyylisesti jonkinlainen eläin.

Hahmojen suhteen pelissä on aika vaihteleva laatutaso. Ty on loppuviimeksi hyvä hahmo, vaikka hänessä olisi voinut olla vähän enemmän asennetta, koska tälläisenään hän tuntuu todella samanlaiselta kuin valtaosa kaikista maskottipelihahmoista. Shazza ei ole sellainen Crash 1:n Tawnan tyylinen neito hädässä, vaan enemmän juurikin Crash 2:n Cocon tyylinen kyvykkäämpi naishahmo. Roistorintamalla on aika vähän sellaisia hahmoja jotka oikeasti pääsisivät isommin oikeuksiinsa, sillä he jäävät nopeiksi pomotaisteluiksi. Boss Cass on suoraan pelin huonoin hahmo. Kasuaari on huono valinta roistohahmoksi sillä Cass ei ole erityisen hienon näköinen saati uhkaava. Lähinnä sellainen välttämätön paha. Myös pääroistona hän on tylsä klisee ilman mitään sellaista joka oikeasti erottaisi häntä massasta.

 

Tasohyppelyä ja näennäistä vaihtelua

Pelaaminen on valtaosan ajasta sellaista hyvin tyypillistä tasohyppelyä. Erittäin hyvä asia on se, että tasohyppely on osattu tehdä todella hyvin. Paikoitellen vastaan tulee hyppyjä joissa pitää olla tähtitieteellisen tarkka, mutta 80% ajasta hypyt onnistuvat juuri sillä tavalla kuin niiden pitääkin. Lisäksi Ty tarttuu bumerangeillaan kielekkeistä ja kampeaa itsensä ylös jos hyppy sattuu jäämään lyhyeksi. Paikoitellen niin ei kuitenkaan tapahdu koska ihan kaikesta ei saa kiinni. Bumerangit toimivatkin Tyn aseina monia vihollisia vastaan ja useimmiten yksi osuma riittää, mutta joskus voidaan tarvita pari. Toisena hyökkäyksenä Ty puree vihollisia ja jotkut viholliset ovat sen verran kovaa sorttia, että bumerangista ei ole apua. Bumerangeilla pystyy myös liitämään, mikä on monissa tilanteissa välttämätöntä, mutta kun se ei ole, niin se on kuitenkin tietty apukeino varmistaa, että korkeutta riittää hyppyjen tekemiseen. Tasohyppely ei ole vaikeaa ja useimmiten hypyssä epäonnistuminen ei oitis maksa elinvoimaa, vaan se vain pudottaa hahmon alemmas ja nopeasti hyppyä voi yrittää uudelleen.

Tasohyppelyn lisäksi pelissä on tiettyjä lisävivahteita, mutta harmillista on, että tässä ei olla menty pidemmälle. Jos verrataan peliä vaikkapa Spyro sarjaan, niin pituudeltaan peli on selvästi lyhyempi ja vaihtelua on myös vähemmänlaisesti. Peli jakaantuu kolmeen alueeseen joissa on kolme kenttää ja sitten on loppukentät. Erikoiskenttiä on vain jokunen, sillä yhdessä kentässä ratsastetaan valtavalla sialla pitkin maanteitä, mikä on juuri oikeanlaista ja hauskaa vaihtelua, mikä olisi aivan hyvin voitu tuoda mukaan myös toisenkin kerran, sillä monet ideat toistavat itseään sen kaksi kertaa. Vesikenttiä on kaksi, koalaperheen lapsia etsitään kaksi kertaa ja vesiliukumäkiä on pari kappaletta. Tietysti joitakin ideoita voi olla enemmän kuin kaksi kertaa, mutta pääasiassa tietyt ideat käydään läpi kahdesti, haaste vain nousee. Tämä on tavallaan kiva vaihtelua, mutta tässä tilanteessa väkisinkin tulee sellainen olo, että kolme kenttää ja pomotaistelu per alue on aika vähän, sillä heti kun vertailuun heitetään aiemmalla konsolilla tullut Spyro 3, niin kenttiä oli se viisi, plus speedway erikoiskenttä, Sparx erikoiskenttiä ja erikoishahmon kenttä,  pomotaistelusta puhumattakaan. Väkisinkin tuntuu että pelistä olisi saatu kyllä enemmänkin irti.

Pomotaistelut ovat merkittävästi haastavampia kuin mikään muu, kunnes keksii että mikä on se idea kussakin tapauksessa. Hai taistelu saattaa on ehdottomasti se kaikista kryptisin ja vesielementin vuoksi rasittavin. Ensimmäinen pomotaistelu on ideallisesti helppo, mutta toteutus tuntuu huomattavasti haastavammalta kun pitäisi välttää osumia. Viimeinen taistelu puolestaan on kaikista surkein ja tylsin. Pomotaisteluissa muutenkin huomaa että pelin ohjattavuudessa on tiettyjä kankeuksia, mikä ei juurikaan välity muutoin pelissä. Ty kestää vahinkoa suunnilleen saman mitä Spyrokin ja jos elämän joutuu käyttämään, jatkuu meno tallennuspisteeltä. Pomotaistelut eivät nollaannu kuollessa, mikä on oitis merkittävä apu pelaajalle ja tekee niistä monesti aika helppoa, varsinkin jos elämiä on vähän enemmän. Pomotaisteluissa on sentään vaihtelua, mutta niistä puuttuu se laatu, mitä Crash Bandicootissa ja varsinkin Spyro the Dragonissa on ollut. Ty olisi voinut ottaa vähän enemmän mallia edeltäjistään.

 

Keräilymaratoonia kyllästymiseen asti

Vaikka kenttiä onkin vähemmänlaisesti, niin sisältöä niihin on ahdettu hyvin paljon. Pääkeräiltävät pelissä ovat salamajalokivet joilla koalasetä väsee Ty'lle uusia bumerangityyppejä joilla tuodaan peliin lisää vaihtelua. Tulibumerangit polttavat esteitä kun taas jääbumerangit jäädyttävät vihollisia. Tulibumerangit varsinkin tulevat oitis osaksi keräiltävien esineiden metsästystä. Jalokivien lisäksi kentissä on etsittävän rattaita, opaaleja, vangittuja eläimiä ja Ty tauluja. Kaikilla on omat tarkoituksensa ja yhteisesti kaikki on läsnä jotta kentät tulisi perattua mahdollisimman tarkasti, ettei mitään jää huomaamatta. Vangittu eläimiä on kentissä viisi kappaletta ja vapauttamalla kaikki saa yhden jalokiven. Kentissä on erilaisia kilpatehtäviä, joista saa jalokiven ja kun kerää kentästä 300 opaalia, voi ne vaihtaa jalokiveksi. Nämä ovat ne vakiot ja sitten on erilaisia sivutehtäviä joista osa voi olla vain oikeaan paikkaan menemistä ja piilotetun jalokiven löytämistä kun taas toisissa tapauksissa voi olla kyse vipujen vetämisestä tai muuta vastaavaa.

Kentät ovat suhteellisen laajoja mutta se mikä todella tekee osasta yllättävän haastavia, on se tapa jolla ne on suunniteltu. Osa etenee varsin suoraviivaisesti ja kun tulee tienristeys, niin on aika helppoa pitää kirjaa että missä on käynyt ja missä ei. Kentät jotka ovat oitis avoimempia ovat hyvin rasittavia tutkia, koska niissä on huomattavasti haastavampaa muistaa että missä on käynyt, etenkin jos on löytänyt jo 250 opaalia ja sitten pitäisi etsiä ne loput, jotka pahimmillaan ovat aivan ympäriinsä kentässä. Tiettyä kryptisyyttä on myös muutamissa keräilyesineissä ja joissakin tapauksissa vastaan tulee rasittavia tasohyppylejä joissa koko radan uudelleenaloittamiseen voi mennä hetki, kun matka lähtöruutuun voi olla astetta pidempi.

Se mikä todella rasitaa tässä collectathonissa on se, että jopa pelin läpäisyn jälkeen ei saa käyttöönsä oikeastaan mitään todellisia apukeinoja, joilla kaiken etsiminen helpottuisi. Verrataan taas Spyroon. Spyro 3:ssa jalokivien etsintä oli valtava urakka, mutta eräs Sparx palkinto oli "tutka" jolla sai tiettyä osviittaa siitä, missä jalokiviä vielä on. Lisäksi maiden välillä siirtyminen oli erittäin helppoa, tämä siis siinä vaiheessa kun kaikki tehosteet on hankittu, mikä on vasta viimeisen pomotaistelun jälkeen. Ty ei saa mitään apua ja vaikka pelissä on bonusmaa, jos kerää kaiken, niin se ei ole järin houkuttelevaa. Ty taulut on näkymättömissä laatikoissa jotka yleensä ovat taivaalla, ei mahdoton juttu kun vain takasti katsoo, koska tietyt siniset heijastukset laatikoissa kyllä näkyvät. Eläinten häkit ovat rasittavia koska luulisi että nämä bilbyt pitäisivät jotain ääntä jotta heidät olisi helppo löytää, kuten Sly Raccoon sarjassa olleet vihjepullot joita pystyi paikallistamaan niiden pitämän klinän perusteella. Tämän pelin keräilyurakkaan ei ole mitään helpotuksia tiedossa.

---

Yhteenveto

Ty the Tasmanian Tiger on hyvin klassinen tasohyppely ja vaikka peli on graafisesti tuotu nykypäivään, niin pelattavuudesta ja pelin yleisestä toteutuksesta kyllä huomaa, että kyseessä on PS2:n tasohyppelyä, laadukasta tasohyppelyä, tiettyine kankeuksineenkin. Pelattavuus ei ole missään nimessä pelin huonoimpia puolia, koska tasohyppelystä saa varsin paljon irti, enemmänkin heikkoudet tulevat jotenkin liian lapsille suunnattusta toteutuksesta joka on paikoin sellaista ei niin hyvin dubattua animaatiota, vaikka se englanninkielistä onkin. Keräilymarattonigenrelle uskollisesti pelissä riittää tekemistä, vaikka pelin läpäisy varsin helppo prosessi onkin.

 

+ Hyvin toteutettu pelattavuus

+ Australia teemat

+ Paljon keräiltävää

 

- Ääninäyttely ja tarinankerronta

- Pääroisto

 

Arvosana: 7,0

 

Loistava