Näin se kaikki alkoi/alkaa...

Final Fantasy pelisarja on nähnyt monet eri aikakaudet, pelityylit ja tarinat. Stranger of Paradise ei tavallaan tee mitään sellaista mitä ei olisi jossakin muodossa jo nähty, mutta samalla tuntuu, että se myös tekee. Tämä on uudelleenkuvitelma ensimmäisen Final Fantasy pelin tapahtumista uusilla ja vanhoilla hahmoilla, sekä pelattavuudella jollaista ei ole sarjassa ennen nähty.

Paratiisin Muukalainen: Viimeisen Fantasian Alku

Final Fantasy on sellainen pelisarja jonka kanssa on nähty jo vaikka mitä, mutta Team Ninjan uudelleenkuvitelma ihan ensimmäisestä FF pelistä on alkuperäiseen verrattu erittäin erilainen. Sanotaan heti että Stranger of Paradise, ei ole omasta mielestäni hyvä nimi pelille. Se ei kuullosta Final Fantasyltä ja tuo mieleen jotakin aivan muuta, mitä sen varmaan pitäisi. Final Fantasy sarjan kanssa on nykyään hyvin haastavaa oikeasti miettiä että mitä näiltä peleiltä enää todella odottaisi. Ennen niiden taistelusysteemi oli sellainen, joka oli varsin tuttua huttua, pienillä uusilla mekaniikoilla. Maailmoilla oli myös sellaisia tiettyjä yhtäläisyyksiä, vaikka aikakaudet saattoivatkin vahvasti erota toisistaan. Tietyt hahmot, olennot ja summon eidolonit ovat kuitenkin niitä, jotka ovat lähes kaikissa FF peleissä olleet vahvasti esillä. Tämä on kuitenkin siinä mielessä erittäin houkutteleva tapaus, että tämä voisi nyt olla kaiken alku.

Valon soturit vastaan Kaaos itse

Tarinassa on yksi erittäin selkeä tavoite: Tapa Kaaos. Kaaos/Chaos on Final Fantasy sarjassa useaan otteeseen esille noussut paholainen, eräänlainen kaiken pahan alku ja juuri, pahuuden ruumiillistuma ja niin edelleen. Ensimmäisen Final Fantasy pelin tarina alunperin kertoi Valon sotureista, jotka kävivät taistoon pahaa Garlandia vastaan, joka oli yritti tuoda Kaaoksen maailmaan. Warrior of the Light esiintyi myös Dissidia peleissä pelattavana hahmona ja eräänlaisena sankaripuolen johtajan, mitään varsinaista nimeä hän ei koskaan saanut, vaan enemmänkin tittelin. Alkuperäisestä pelistä vahvasti poiketen, tällä kertaa pelissä on hyvin selvä päähenkilö, Jack Garland niminen soturi joka yhdessä toveriensa kanssa käy taistoon, päämääräänään Kaaoksen loppu. Hänen partnerinsa Ash ja Jed ovat Jackin tavoin aivan uusia hahmoja ja myös matkan aikana tutuiksi tulevat muutkin uudet hahmot, kuten hyvin klassiseen Final Fantasy tyyliin kuuluva prinsessa hahmo Sarah sekä se paha ritarihahmo, hyvin selvä Garland, joka tällä kertaa kulkee uuden tittelin kanssa. Tarina ei pääpiirteittäin vaikuta mitenkään ihmeelliseltä, mutta siihen tulee matkan edetessä lisää vivahteita ja kokonaisuutena se on oikein laadukasta seurattavaa. Merkittävästi kattavampi mitä alkuperäinen Final Fantasy, mutta ei kuitenkaan hukkaa sitä pääpointtia mihinkään.

Tunnelmallisesti peli on hyvin synkkä fantasiatarina josta ei puutu väkivaltaa, hirviöitä eikä verta. Tyylillisesti monet asiat ovat enemmän kuin onnistuneita ja siitä kaikesta kyllä huomaa sellaisen tietyn Final Fantasy tyylin. Erään tyyliseikan kläyttöä olisi kuitenkin voitu hieman rajoittaa, nimittäin tämä kristallisoituminen, mikä tuntuu puskevan esiin aivan kaikkialta ja koko ajan. Vihollisia kristallisoidaan taistelussa jatkuvasti, sillä se tuntuu hieman rikkovan muuten niin hyvää tyyliä mikä pelissä on läsnä alusta asti. Tämä on tosin vain yksi sivuseikka johon pelin edetessä tottuu enemmän ja enemmän ja ainakin siitä on osattu ottaa kaikki tyylipisteet irti. Mutta kyllä se on silti jotakin sellaista, jota olisi voitu vahvasti himmata. Sanotaan että tavallaan se on hyvä tapa pehmentää pelin tyyliä, sillä ilman kristallisoitumista olisi varmaan menty huomattavasti hurmeisempaan tyyliin josta mm. Ninja Gaiden Sigma on erittäin hyvä esimerkki. Tämä kristalloituminen on kuin Ninja Gaiden Sigma 2:n violetti höyryveri, tapa välttää liian korkeaksi nouseva ikäraja. Tai se on ainakin yksi teoria. Mutta vaikka tämä aluksi todella nyppiikin, niin siihen tottuu yllättävän äkkiä ja tapa jolla erilaisia vihollisia kristallisoidaan muuttuu yllättävän kiinnostavaksi, sillä asennetta siihen on saatu todella paljon.

Se miten hyvin Stranger of Paradisen fantasiamaailma toimii verrattuna monien aiempien FF sarjan pelien maailmoihin on pitkälti mielipiteestä kiinni. Välillä sarjassa ollaan oltu todella puhtaassa fantasiassa, toisinaan steampunk henkisemmässä meningissä ja joskus tyyli on hyvin futuristinen. Sanoisin että itse pidän tässä pelisarjassa eniten juuri siitä että mukana voi olla lähemmäs mitä tahansa fantasian hirviöitä sekä lähemmäs mitä tahansa scifi laitteita ja ne toimivat hyvin yhdessä. Maailmat joissa miekat ja pyssyt ovat samalla viivalle ei ole realistista nähnytkään, mutta tyylillisesti se on sieltä parhaasta päästä mitä pelimaailmoissa on koskaan nähty ja vaikka Devil May Cryn Dante onkin tehnyt miekan ja pistoolin käytön näyttämään paremmalta kuin yksikään toinen, on Final Fantasy lähtökohtaisesti saanut aikaan parhaan mahdollisen fantasityylisen maailmarakenteen josta itse käytän yleensä termiä Fantasypunk tai Scifi Fantasia. Tyylipisteitä Stranger of Paradise saa aivan valtavasti ja se pätee lähemmäs kaikkiin osa-alueisiin pelissä.

Final Fantasy Gaiden

Toiminta on monella tavalla juurikin sitä sorttia, mitä se on ollut nyt muutamassa uudessa Final Fantasy pelissä (FFXV ja FFVII Remake), mutta omanlaisellaan otteella jossa tuntuu vahvasti sekä Ninja Gaiden, että NiOh. Sellainen tietyntasoinen soulslike fiilis välittyy tästäkin pelistä, mutta ei nyt niin haastavasti tai runsasmittaisesti, kuten vaikkapa NiOhissa, vaan ehkä enemmänkin kuten Code Veinissä, mutta siihenkin verrattaessa, ei niin paljoa. Toiminta siis yhtä aikaa todella tavanomaisen tyylistä, mutta samalla aikaa sen verran erilaista, että se ei ala kyllästyttää mitenkään äkkiä. Taistelussa on juurikin sellainen hyvä rytmitys, erittäin napakka ohjattavuus ja tyylikkyydessä siitä on saatu merkittävästi irti. Sellainen tietty hurmeinen ote peittyy kristallisoinnilla ja erilaiset aseet ja hahmoluokat tuovat merkittävästi vaihtelua. Myös partnerihahmot tarjoavat oman panoksensa toimintaan, joka muistuttaa oitis Final Fantasy XV:sta. Sanotaan että taistelusta saisi samanlaisen otteen kuin FF7 remakessa, jossa siinä olisi samalla tavalla aikaa hidastavia valikoita joissa valita että mitä mikäkin hahmo tekee. Tämän puuttumiselle on kuitenkin hyvä syy, nimittäin se, että tässä pelissä on moninpelikin, eli ihmispelaajat voivat liittyä taistoon.

Taistelu on perustasollaan sitä aika tyypillistä toimintaa, mitä on nähty monessa muussakin pelissä. Souls staminaa ei ole, mikä on monella tavalla hyvä asia, mutta pelissä on oma, Soul mittarinsa, jota voisi sanoa samanlaiseksi, kuin vaikka Jedi: Fallen Orderissa olevaa staminamittari, joka määrittää hahmon ryhdin ja joka loppuessaan jättää täysin alttiiksi vahingolle. Elinvoimamittari ja toimintapalkit kyllä löytyvät. Taistelussa pari nappia tekee hyökkäyksiä sekä heikkoja että vahvoja. Yksi nappi torjuu, yksi väistää, yksi avaa taikavalikon ja niin edelleen. Taistelusysteemi on varsin monipuolinen mutta siihen pääsee aika nopeasti sisään. Tämä kaikki tietysti riippuu tavallaan siitä, miten peliä alkaa pelaamaan ja millaisella hahmoluokalla. Hahmoluokat, tai tässä pelissä 'ammatit' ovat näitä tyypillisiä swordsman, mage, duelist, dragoon... joilla on kaikilla omat juttunsa. Miekkamies käyttää miekkaa ja on tälläinen aika perustyylinen taistelija joka monessa pelissä on soturi. Tosin miekkamiehen kykypuusta pystyy avaamaan yhtenä uutena ammattina soturin, tai paremminkin, osan soturista, sillä kehittyneet ammatit vaativat perehtymistä kahteen eri ammattiin, soturin tapauksessa swordsman ja ronin. Ammateille ominaista ovat myös ne aseet joita ammatinharjoittajat käyttävät ja vaikka pelaajan ohjaama Jack onkin aluksi miekkamies, niin kun ammatteja tulee lisää todella nopeasti  ja hänen ammattinsa voi määritellä täysin itse ja parin ammattin välillä vaihtelu onnistuu todella helposti. Eri aseet tuntuvat käytössä todella erilaisilta ja kun taistelusysteemiin pääse vähän sisään, niin se vie nopeasti mennessään.

Jo mainittu kristalloiminen on yksi erikoistekniikka, jonka voi tehdä silloin, kun vihollinen on maissa, eli tämän ryhtimittari on kulunut loppuun. Eri vihollisiin tehdään erilaisia hyökkäyksiä sillä pelisarjasta tutut pommit p puristetaan ryttyyn ja paiskataan maahan, kun taas kaikkiin fantasiapeleihin kuuluvat normaalit sudet repäistää leuoista kahtia ja luurankomiehiltä kiskaistaan pääkallo irti. Monesti nämä metodit ovat hyvin brutaaleja ja siinä se kristalloituminen astuukin kuvaan, koska ilman sitä tämä peli ei pääsisi K18 leimaa pakoon sitten millään, nyt se on K16 ja ansaitusti. Mitä pidemmälle mennään sitä enemmän tietyt tyyliratkaisut kristalloimisessa alkavat vakiintua, mutta mielekkyys ei juuri katoa, koska kyllä se on aika hienoa polkaista kristalloitunut vihollinen kappaleiksi, tai paiskata maahan. Toiminnan monipuolisuudessa korostuvat muutenkin monet erikoisliikkeet joiden käyttö tietyssä vaiheessa muuttuu todelliseksi suunitteluksi. Tiettyjä liikkeitä voi käyttää vain tietyllä määrällä toimintapalkkeja ja jotkut iskut voi sitoa vain tiettyihin liikkeisiin. Koko taistelusysteemin avaaminen ei tee sille kunniaa, mutta sanotaan että tämä ei ole yhtään niin vaikeaa ymmärtää, miltä se voi näin kiteytetysti vaikuttaa ja kun peliä on ehtinyt pelata pari tuntia ja tutoriaalit alkavat oikeasti jo vähentyä, niin kyllä taisteluun on jo päässyt varsin hienosti sisään.

Yksi pelin suurimmista rasitteista on kuitenkin jotain aivan muuta, niittäin tavaran määrään. Aseita ja asusteita pelissä on samalla tavalla liian paljon kuin NiOhissa ja monissa muissa romukoppatavaraluettelopeleissä. Toisin kuin monissa hyvissä FF peleissä, tässä pelissä viholliset pudottavat niin paljon varusteita, että niiden organisointi on painajainen. Tietyt hahmoluokat käyttävät vain tiettyjä aseita, mikä vain lisää sitä roinan määrää, mikä on alusta asti, avain överi. Tavaraluetteloon mahtuu kerralla satoja varusteita, mikä on merkki siitä, että tässäkin pelissä on menty siihen typerään suuntaan, jossa uniikkeja aseita ei oikeastaan ole olemassakaan. Paljon parempi vaihtoehto olisi ollut se, että pelissä olisi uniikkeja aseita, jolloin aseiden päivittämisessä olisi jotain järkeä. Nyt aseita on turha alkaa parannella, koska parempia tulee nopeasti tilalle. Tavaraluetteloiden koluaminen on todella turhauttava osa peliä ja koska itse haluan että hahmot näyttävät hienoilta, en vain suoraan optimoi hahmojen varustusta. Koko hahmojen varustelu on aivan oma lukunsa taulukkorallia, johon menee paljon enemmän aikaa, kuin olisi suotavaa.

Fantasitarina fantasiatarinalle tyypillisillä hahmoilla, japanilaisin vivahtein

Final Fantasy hengessä pelihahmon ympärille kertyy joukko liittolaisia ja vastaan tulee myös paljon genrelle tyypillisiä hirviöitä. Sivuhahmojen määrä on varsin pieni sillä ihan muutamia ihmishahmoja lukuunottamatta hahmovalikoima pysyy varsin pienenä. Pelihahmojakaan ei ole paljoa, mutta ainakin tämä on yksi asia jossa laatu korvaa kyllä määrän. Tosin, pelin heikko tarinankerronta ei tee pelihahmoille mitään palveluksia, eikä tee sekään, että heidän kenttälausahduksensa alkavat erittäin nopeasti toistaan itseään. Pelaajalla on kerrallaan kaksi partneria mukana ja vaikka hahmoja vaihtelisi, niin hyvin nopeasti on kuullut kaikki lausahdukset mitä he käyttävät. Tämä tuo todella huonolla tavalla mieleeni pelin Rogue Galaxy, jossa oli merkittävästi enemmän liittolaisia, mutta joiden lausahdukset kävivät todella nopeasti hermoille, sillä juoksentelu pelissä saa tehdä todella paljon taisteluiden välissä ja kun partnerit kymmenennen kerran toteavat lepopaikan olevan lähellä, alkaa se todellakin raivostuttaa. 

Liittolaiset eivät ole sitä FF pelisarjan parhaimmistoa, mutta taso on siitäkin huolimatta perushyvää. Jed on se rento huumorimies kun taas Neon on sellainen suhteellisen tyypillinen porukan kuopus. Eniten hahmojen kanssa kuitenkin vaikuttaa se, että mitä ammatteja heillä on, eli millaiset heidän taistelutyylinsä ovat. Tästä syystä Sophia on ehdottomasti oma suosikkini, varsinkin jälkimmäisellä puolella peliä, kun hänen edistyneet pätevyytensä tulevat mukaan kuvioihin. Tosin, Sophia on muutenkin joukosta ehkä se onnistunein hahmo, mikä ei tosin ole iso ero, koska porukassa ei ole oikeastaan yhtäkään huonoa hahmoa. Koska kaikilla on omat hahmoluokkansa, niin sitä kautta tietyt hahmot käyttävät vain tiettyjä aseita ja vain tiettyjä vaatekappaleita, mikä tyylllisesti rajoittaa sitä, mitä kaikkea heille voi pukea ja sitä kautta, miltä he näyttävät välianimaatioissa. Aiemmin mainittu taulukkuralli korostuukin todella nopeasti ja pelin edetessä se vain pahenee, sillä varusteiden tuleminen ei oikeastaan hidastu missään kohtaa.

Pomoviholliset ovat Final Fantasy tasolla pääasiassa oikein hyvää laatua, vaikka niitä heikompiakin näytöksiä löytyy. Sanotaan heti että pääroisto(t) jätti paljon toivomisenvaraa ja samoin se viimeinen pomovihollinen, joka oli kyllä vaikea kuin mikä, mutta ei erityisen hyvä lopetus pelille. Eeppisenä loppuhuipennuksena se kyllä toimii, mutta tarinallisessa mielessä tuntuu että tässä jää kyllä jotakin puuttumaan. Tosin, kun tarinallisesti miettii, niin se mihin peli tähtää, tavallaan oikeuttaa tämän tilanteen. Siitäkin huolimatta olisi ollut kiva saada vähän parempi lopputaistelu ja loppuhuipennus. Pomotaisteluita pelissä on varsin hyvä määrä, eikä peli yritäkään päästä millekaan soulslike määrälle mitä pomotaisteluihin tulee. Sellaisia oikeasti mieleenjääviä joukossa oli kuitenkin vain muutama, mikä on hieman sääli mutta ainakin laadullisesti pomotaistelut olivat hyviä vaikka sellaista todella joukosta erottuvaa ei oikein löytynytkään. Tietyt pomoviholliset olivat sellaisia ilmiselviä tapauksia joita on FF sarjassa nähty ennenkin, mutta mukana oli myös muutamia vähän vähemmän käytettyjäkin. . Mutta aivan perusvihollisten kanssa vaihtelua olisi kaivannut enemmän. Tuntuu siltä että pelissä alettiin aika nopeasti kierrättämään tiettyjä vihollistyyppejä, mikä on aika harmillista. 

Jack Garland ja Chaos

Tarinan, tunnelman, tyylin ja toiminnan suhteen kaikki on todella hyvällä mallilla pelissä, mutta siellä on siltä tiettyjä asioita jotka eivät ihan täysin nappaa. Siis kaikissa näissä osa-alueissa on sellaisia asioita jotka eivät aivan täysin nappaa, mutta yksi merkittävä seikka, mikä todella herättää kysymyksiä on se, että kuinka paljon tämä peli ihan oikeasti tuntuu Final Fantasyltä, joka sen selvästi olisi tarkoitus olla. Kuten jo todettu, sarja on nähnyt vaikka mitä, mutta olisiko tämä se uusi suunta johon sarjan toivoisi menevän, vai olisiko tämä enemmänkin jotakin sellaista joka toimii kerran ihan kivasti, mutta jonka silti toivoisi jäävän sivuosaan Final Fantasy pelien parissa?

_______________________________________________________________________________

SPOILERIVAROITUS

Paluu/Matka alun alkuun

Stranger of Paradisen kanssa on siinä mielessä vähän erikoinen tilanne, että se mitä peliltä on odottanut, on muuttunut varsin paljon ja siinä samalla ennakko-odotuksetkin ovat ehtineet kehittyä. Sanotaan että jos ensimmäinen Final Fantasy on entuudestaan tuttu, niin tämän pelin lopullisen tarinan saattaa hyvinkin pystyä arvaamaan ennalta jo hyvissä ajoin ennen niitä varsinaisia käänteitä ja paljastuksia. Alunperin ymmärsin että tämä pelin oli tarkoitus olla uusi versio ensimmäisen pelin tarinasta, mutta tämä on hyvin harhaanjohtava ilmaisumuoto. Parempi tapa kertoa tämän pelin tarinasta on korostaa sitä, että tämä on tarina Final Fantasyn alusta.

Itselleni se ensimmäinen ja samalla aikaa ilmeinen vihje oli se, että pelin päähenkilö on nimeltään Jack Garland. No ensimmäisen Final Fantasyn eräänlainen pääroisto oli mies nimeltään Garland. Omat ajatukseni olivat pitkälti sitä sorttia, että miksi näin, sehän vain sekoittaa jos päähenkilö on Garland ja roistopuolella on Garland. Chaos nyt on tietysti se ykköspahis, mutta varsinkin Dissidia: Final Fantasy on korostanut todella selvästi että ykkös Final Fantasyn pääroisto on Garland ja sankaria kutsutaan vain tittelillä, Warrior of Light. Kyllähän pelissä tätä tilannetta hieman makustellaan ja kaikki alkaa juurikin sillä tavalla, että nämä asiat voi sivuuttaa, mutta kyllä itselläni heräsi aika pian ajatus siitä, että tämä ei ole remake ensimmäisen pelin tarinasta, vaan prologi, ensimmäisen pelin tarinalle ja pelaaja ohjaa Garlandia, juurikin sitä Garlandia.

Sanotaan että tavallaan pelin eduksi on ollut juurikin se, että monet ovat tehneet tämän pelin kanssa oletuksia. Itse kuulin tästä ensimmäisen kerran juurikin siten, että tätä peliä esiteltiin uutena versiona ensimmäisen pelin tarinasta. Vaikka se mielikuva jäikin elämään, niin aika nopeasti ne epäilykset heräsivät. Kysymys olikin tämän jälkeen enemmänkin siinä, että miten tätä kaikki sitten alkoi. Kyllähän se on oitis kiinnostavaa saada katsaus menneisyyteen, kun tietää mihin hahmot päätyvät ja tarkoittaahan se edelleen sitä, että Kaaos on siellä jossakin, sillä yksi koko Final Fantasy sarjan suurimpia pahishahmoja kyseessä. Vaikka odotukse peliä kohtaan ehtivätkin vaihtua todella merkittävästi ennenkuin peli on kunnolla edes alkanut, niin kyllä se tapa, jolla kaikki sitten päättyy, onnistuu edelleen yllättämään. Yksi pelin parhaita hetkiä onkin siellä aivan lopussa, kun ympyrä sulkeutuu.

_______________________________________________________________________________

Final Fantasy seuraa trendejä

Pelattavuus on oikein hyvää tasoa ja taistelu vielä parempaa tasoa. Kummassain on sellaisia asioita joita hieman haluaisi muutettavan, mutta loppuviimeksi mitään merkittäviä heikkouksia ei ole. Eräs asia tässä kaikessa kuitenkin todella nyppii, vaikka se on sellainen asia mikä ei ole mitenkään itsestäänselvyys tälläisissä peleissä, nimittäin hyppäämisen puuttuminen. Valtaosa kentistä nyt on sellaisia että niissä hyppäämistä ei tarvita, mutta aika usein tuntuu että hyppäämisellä pääsisi palaamaan taaksepäin ilman kiertämistä tai vastaavaa. Toisaalta, se on selvästi pelillinen ratkaisu, koska iso osa kentistä on suunniteltu siten, että esteiden kiertäminen on osa kokemusta ja vaikka yhdellä hypyllä kaikki ratkeaisi, niin se ei kuulu tähän kokonaisuuteen. Siitä peliä ei myöskään voi isommin moittia sillä vaikka Final Fantasy XV mahdollistikin pelihahmon hyppimisen, niin FF sarjan uusi kultastandarti Final Fantasy VII Remake, on ohjattavuudeltaan erittäin lähellä Stranger of Paradisea, sillä eipä siinäkään pelissä isommin hypitty. Taistelutyylillisesti pelit ovat myös aika lähellä toisiaan, vaikka se yleinen ote onkin merkittävästi erilainen ja peleille ominaiset mekaniikat kyllä erottavat ne todella selvästi toisistaan. FFVII:ssa oli aikaa hidastava valikko ja mahdollisuus vaihdella pelihahmojen välillä. SoP:ssa pelaaja ohjaa vain yhtä hahmoa ja tekoäly vastaa liittolaisista. Tämä tekee taisteluista usein todella epätasaisia sillä joskus liittolaiset tekevät jotakin mitä pelaaja ei ehtinyt edes ajatella ja joskus tuntuu että liittolaiset eivät tee mitään mitä heidän pitäisi.

Avoimenmaailman peli tämä ei ole sillä tavalla miten Final Fantasyt yleensä ovat, vaan tässä pelissä on hyvin samanlainen tehtäväsysteemi mitä NiOhissa, jossa eri kentät ovat tehtäviä kartalla ja niiden haastavuuden määrittää niiden taso, joka hyvin äkkiä nousee sellaiseksi, että pelaajaa työnnetään kohti farmaamista, että tuleviin haasteisiin pystyy vastaamaan. Pelihahmot eivät kehity perinteisessä mielessä, vaan varusteiden taso määrittää yleensä sen haastetason. Jos kenttä on tasoa 60, niin se tarkoittaa että varusteiden tulisi olla suunnilleen sitä tasoa, että pelaaja pystyy vastaamaan tuleviin haasteisiin. Itse en yhtään pidä tästä lähestymistavasta ja tämänkin pelin kanssa se tuntuu johtavan siihen että todella usein pelin vaikeustaso on erittäin heittelehtivää ja epätasaista sorttia. Joskus haastetaso tuntuu nousevan todella korkealla ja vieläpä todella äkkiä. Vaikeustason tiettyähuonoa tasapainoitusta korostuu erityisesti se että vaikka kentän suositustaso olisikin korkeampi mitä pelihahmojen taso eivät kentät itsessäänsuoranaisesti tunnu niin haastavilta, mutta sitten pomovihollinen voi olla murhaavan vaikea. Tämä toimii myös toisin päin, sillä joskus kentät voivat olla todellisia koettelemuksia, mutta sitten pomotaistelu onkin yllättävän helposti hoidettu.

Final Fantasy peliksi Stranger of Paradise on pitkälti juuri sitä pituusluokkaa mitä hieman voisi odottaakin. Tämä ei ole niin pitkä kuin monet pääsarjan pelit ovat olleet, mutta kyllä tähän saa upottaa useamman kymmenen tuntia ja helposti. Sanotaan vaikka FFVII Remaken pelaa läpi noin 20 tunnissa ja Stranger of Paradisen kanssa menee suunnilleen yhtä paljon. Tähän tietysti vaikuttaa se, että miten paljon kiinnostaa tehdä sivutehtäviä, kuinka paljon grindaamista haluaa harrastaa ja millaisella vaikeustasolla ylipäätään pelaa. Koska peli on tehtävärakenteinen, niin samoja kenttiä voi pelata uudestaan ja uudestaan eikä pelin läpäisy mitenkään katkaise tätä kaikkea, vaan antaa pelaajalle aivan uuden vaikeustason jolla rankaista itseään. Tässä mielessä ollaan erittäin lähellä FFVII Remakea, joka myös avasi uuden vaikeustason kun pelin oli läpäissyt. Vaikka pelistä huomaakin tiettyjä soulslike vivahteita ja peli on paikoin aika haastava, niin ei tässä nyt suoraan missä soulslike FF ole, eli Fantasy Souls. Pelaaja ei menetä kokemuspisteitä kuolleessaan, eikä mitään tarvitse lähteä hakemaan kuolinpaikalta, mitään valuuttaa ei muutenkaan ole. Maailmoissa on oikoteitä jotka yhdistävät alueita toisiinsa ja tiettyjä kohtia voikin joutua pelaamaan uudestaan ja uudestaan, jotta pääsee seuraavalle alueelle. Tietyt viholliset todellakin tekevät pahaa jälkeä varomattomalle pelaajalle ja parannustarvikkeet ovat rajallisia, todella rajallisia.

Stranger of Paradise vastaan Final Fantasy VII Remake

Paratiisin Muukalainen on monella tavalla varsin samankaltainen kuin FF seiskan uusinta ja koska FF7R on tällä hetkellä uusin pääsarjan Final Fantasy niin siihen on hyvä vertailla ja katsoa miten hyvin SoP pärjää vertailussa. Vaikka pelit ovat hyvin erilaisia, niin niissä on paljon samaa.

Graafisesti kumpikin on todella hienon näköinen ja toiminnallisesti molemmat ovat täyttä laatua. Molemmissa on myös sellaisia todella japanlaisia tyyliseikkoja, jotka vaativat aika paljon sietämistä. Tässä suhteessa SoP menee kuitenkin merkittävästi enemmän yli. Tarinankerronta ei ole yhtä hyvää tasoa kuin FF7R:ssä ja vaikka FF7R usein vähän hosuukin rytmityksensä kanssa ja kiiruhtaa eteenpäin monessa kohtaa, sen sijaan että laajentaisi vielä enemmän, niin kyllä se on mieluisampaa, kuin se, mihin SoP päätyy. Tarinakuljetusta ei edesauta sekään että hahmot vain päätyvät paikasta A paikkaan B ja höpöttävät samoja asioita uudestaan ja uudestaan, ihmettelevät samoja asioita uudestaan ja uudestaan silti hätkähtävät käänteitä sellaisella todella japanilaisella tavalla. FF7R:n tarinankerronta tuntui paljon elävämmältä ja jotenkin luontaisemmalta. Cloudin ja Aerith keskusteluissa oli oikeasti laadukas toteutus ja monia tunteita, vaikka Cloud olikin jatkuvasti mahdollisimman ei kiinnostunut tarinasta. Jackin ja kumppanien keskustelut toistavat samaa kaavaa uudestaan ja uudestaan eikä Jack ole sen kiinnostuneempi mistään, kuin Cloudkaan, tosin hänen ulosantinsa on paljon tylympää.

Toiminta tosin on hyvin erilainen ja vaikka tämän pelin taistelumekaniikoista tykkäänkin, niin FF7R on modernilla tavalla klassinen, koska siinä on yhtä aikaa tätä modernia taistelua jossa ei odoteta vuoroja, mutta samalla aikaa mukana on sitä odottamista jotta pystyy tekemään erikoisliikkeitä ja tapa jolla tämä on tuotu mukaan toimintaa, on mestarillista jälkeä. SoP ei yritäkään toistaa tätä, vaan toiminnassa ollaan otettu erilainen ote. Kyllähän toiminnasta huomaa ne monet Dark Souls tyyliset ideat eikä uusien asioiden kokeilemisessa ole mitään pahaa, koska lopputulos on kuitenkin hyvä. Eräs asia mitä voisi juurikin soulslikesta puhuttaessa nostaa esiin, ovat pomotaistelut. SoP:n kanssa tuntuu, että peli ei yrittänyt tarpeeksi, kun taas FF7R onnistui yllättämään todella positiivisesti, tarjoten muutamia todellisia kohokohtia jotka voi nostaa koko pelisarjan parhaisiin pomotaisteluihin, vaikka kyseessä uudelleenlämmityksiä olikin.

SoP:n iso etu on siinä, että sen tarina on kokonainen, kun taas FF7R:n tarina on kesken ja etenee vielä. Se ei tosin paljoa paina koska valtaosa tämän pelin tarinasta on niin rasittavasti kerrottua tai suoraan oudosti koottua, että ei siitä saa oikeastaan mitään irti jos pelin sattuisi pelaamaan uudestaan. FF7R:n tarina taas on niin hyvin koottu, rytmitetty ja näytelty, että siitä saa paljonkin irti uudemmilla pelikerroilla. Vaikka SoP:n toiminta on parasta Team Ninjaa sitten Ninja Gaiden Sigma 2:n, niin ei se pärjää FF7R:n oikeasti FF tyyliselle toiminnalle.

Eihän tämä missään vaiheessa mikään kilpailu ollutkaan, mutta monella tavalla nämä kaksi peli tuntuvat todellisilta sukulaisilta, jolloin on mielenkiintoista vertailla.

Yhteenveto

Stranger of Paradise on monimutkainen tapaus. Se on tarinallisesti todella typerä, useilla tavoilla, mutta samalla aikaa se kertoo erittäin hyvän tarinan, joskin haparoiden. Tyylillisesti se on taattua Final Fantasya tutuista olennoista alkaen ja muutenkin pelimaailmassa on vahvasti läsnä tälläinen scifi fantasia tunnelma. Se missä peli erityisesti onnistuu, on se toiminta. Taistelussa on valtavasti erilaisia tyylilajeja, joista jokainen onnistuu tarjoamaan erittäin mielekkään lähestymistavan yhteenottoihin. Pelattavuudeltaan taistelu on haastavaa, hivenen itseääntoistavaa maratonilla mutta uskomattoman mielekästä, todella näyttävää ja niin monipuolista, että siitä saa paljon irti.

Peli on kokonaisuutena sellainen tapaus, että se vaatii aika paljon todella japanilaisten tyyliseikkojen sietämistä, kun tarina etenee ei niin jouhevasti ja kiinnostavasti, mutta houkuttimena luvassa on juurikin sellaista toimintaa jota Ninja Gaidenin ja NiOhin tekijöiltä sopiikin odottaa. Tosin, grindaamiseen on syytä varautua ja paikoin suuriin vaikeustasoheittelyihin. 

Ehdottomasti eniten pelistä saa irti, jos siitä ei tiedä etukäteen yhtään mitään, sillä ensimmäistä Final Fantasy pelanneet, saattavat pystyä arvaamaan mihin pelin kanssa ollaan menossa. Jos ei heti, niin kuitenkin hyvissä ajoin ennen loppukäänteitä, jotka ehdottomasti pelastavat tarinakokonaisuuden.

+ Näyttävää ja mielekästä toimintaa

+ Final Fantasy tunnelma tutuilla olennoilla

+ Taistelun monipuolisuus

+ Tarinan loppuosa

+/- Kristalloituminen

- Erittäin hatara tarinankerronta ja jaksotus

- Varusteiden määrä ja hallinta

- Vaikeustason tasapainoitus

Arvosana: 7,5

Erityinen