PS%20Now.jpg?1655926607

PlayStation Now. Vielä viimeisen kerran.

 

PS Now on ollut mahdollisuus suoratoistaa pelejä millä on ollut hyvät ja huonot puolensa. Nyt kun PlayStation Plus ja Now yhdistyvät ja tietyllä tasolla Plussaa, Now'n ominaisuudet, kuten suoratoisto ovat edelleen osa kokonaisuutta.

 

 

 

PS Now'n poistuessa, on ollut viimeinen tilaisuus katsoa että mitä pelejä sieltä voi suoratoistaa, koska mitään takuita ei ole siitä, että ne tulevat olemaan osa valikoimaa PS Plussassa, Premiumissa. Tietysti sama pätee myös muihinkin peleihin, mutta suoratoisto on tarkoittanut PS3 pelejä, joiden saatavuus on merkittävästi isompi kysymysmerkki.

Suoratoiston merkittävästi suurin ongelma on siinä, että koska se vaatii vakaan internet yhteyden, voi suoratoisto olla varsin haastavaa, jos sellaista yhtetyttä ei joko ole, tai jos jokin äkisti heikentää kyseistä yhteyttä. Jotkut pelit nyt ovat raskaampia kuin toiset, mutta ideallisesti tämä ei ole huono. Toteutus vain olisi saanut olla merkittävästi parempi.

Kuollut Avaruus 3

 

PlayStation Now

 

 

Dead Space 3

Tämä pelisarja on omalla kohdalla aika vähän pelattu. Ykköstä en ole pelannut koskaan ja kakkosesta olen pelannut demon, joten kolmonen on ensimmäinen peli sarjasta, jota olen pelannut ihan oikeasti. Eipä tätä sarjaa kohtaan ole missään vaiheessa ollut järin isoa kiinnostustakaan. Siinä mielessä ollaan vähän samassa tilanteessa kuin Resident Evil sarjan kanssa. Kyseisestä sarjasta pelasin ensimmäiseksi Resident Evil 4:sta ja muutenkin ne toimintapainotteisemmat pelit ovat olleet niitä joista pidän enemmän. Ehkä tämä onkin hyvä tapa päästä kiinni tähän sarjaan, koska yleisesti kolmonen on se vähiten arvostettu Dead Space sarjassa.

 

Tarinallisesti laahaava, mutta tyylillisesti loistava

Dead Space 3 lähtee käyntiin pienellä tutoraaliaosuudella, joka toimii myös eräänlaisena prologina tapahtumille, mahdollisesti myös koko sarjan suhteen. Koska aiempien pelien tarina ei ole tuttu kuin pääpiirteittäin, niin monia viittauksia aiempaan ei välttämättä osaa edes ajatella, eikä huomaa, mutta yleisesti tarinaan pääsee kyllä hyvin kiinni siitäkin huolimatta. Päähenkilö Isaac Clarke on insinööri joka on aiemmin ollut tekemisissä avaruuden, paikoin cronenberg tyylisten hirviöiden kanssa ja selvinnyt siitä. Hänen haluttomuutensa ottaa mitään osaa kyseisiin asioihin enää millään tavalla romutti hänen suhteensa entiseen tyttöystävään, mutta kun kyseinen nainen on pulassa, päätyy Isaac taas matkalle hirviöiden täyttämään avaruusasemaan, jossa painajainen sitten taas jatkuu. Tarinallisesti peli ei ole mitään ihmeellistä ja luvassa onkin monia liiankin korostettuja kliseitä, mutta se onnistuu pitämään pyörät pyörimässä jotta pelaajan tehtäville on olemassa jonkinlainen syy. Se mikä tässä kaikessa eniten nyppii on se melko huono rytmitys mikä pelissä on läsnä. Peli ei ole mikään ihan lyhyt rymistely vaan päätarinaan uppoaa aikaa päälle 10 tuntia, mikä alkaa tietyssä vaiheessa todella tehokkaasti tuntua erittäin tylsältä.

Tarinallisesti korostetaan että tästä saa varmasti enemmän, jos aiemmat pelit ovat tuttuja, sillä tietyt tilanteet ja kuviot tuntuvat juurikin siltä, että niissä on jotakin sellaista, joka varmasti selittyisi aiempien pelien paremmalla tuntemuksella. Se ei kuitenkaan poista sitä faktaa, että omassa tarinassaan peli ei tee parasta vaikutusta rytmityksellään. Monet tilanteet tuntuvat selvältä täytteeltä, monet vaiheet tarinasta etenevät aika kliseisellä scifikauhukaavalla eivätkä edes ympäristöt tuo mukanaan mitään merkittävää vaihtelua kokonaisuuteen. Monet paikat ja tilanteet alkavat olla todella nähtyjä erittäin nopeasti mutta positiivista on sentään se, että tiettyä vaihtelua ympärisöissä on luvassa, vaikkakin se tietty scifin ja kauhun yhdistely huokuukin kaikesta ja tekee monista paikoista todella samankaltaisia muiden paikkojen kanssa. Tämänkin jälkeen voidaan todeta, että mitä tuleen tyylikkyyteen ja tunnelmallisuuteen, niin siinä suhteessa Dead Space 3 onnistuu oikein hyvin. Itse en ole erityisen suuri selviytymiskauhun ystävä, mutta kauhu on osa toiminnallisempaa kokonaisuutta, niin sitä arvostaa merkittävästi enemmän ja tässä pelissä se on tuotu mukaan oikein hyvin. Dead Space 3 ei ole varsinaisesti pelottava peli, koska ison osan ongelmista hoitaa väkivallalla, mutta sellainen astetta psykologisempi puoli pimeissä ympäristöissä joissa voi piilekselle ties mitä mörköjä, on tehty oikein hyvin.

Yleisesti Dead Space 3 pärjää oikein hyvin vertailussa monien kaltaisten kanssa. Tietysti nyt kun Resident Evil 2 Remake ja Resident Evil: Village ovat molemmat näyttäneet miten kauhua käsitellään erittäin onnistuneesti ja F.E.A.R on edelleen yksi todellisia psykologisen kauhun mestareita, voi Dead Space 3 tuntua vertailussa merkittävästi heikommalta. Tyylikkyydessään peli on silti erittäin hyvä kokonaisuus. Se ei ole paras lajissaan, mutta ottaa mallia oikeista lähteistä ja sen verran mitä muistan Dead Space 2 demoa, niin kyseinen peli asetti aika vahvan esimerkin. Koska demon pelaamisesta on jo pitkä aika, ei vertausten tekeminen tämän pelin ja sen edeltäjän kanssa ole sieltä luotettavimmasta päästä, joten en siihen edes meni tämän enempää. Dead Space 3 on joka tapauksessa tyylikkyytensä ansiosta sitä tasoa, että kyllä sen jälkeen voisi olla kiinnostavaa silmäillä myös edeltävää peliä. Tosin... kun tämä on se toiminnallisempi peli sarjasta, ei aiempia pelejä varmaankaan tule ihan äkkiä etsittyä yhtään mistään, kun niiden lähestymistapa kauhuun ja toimintaan on merkittävästi erilainen.

 

Ammua kaikki mikä liikkuu kohti ja polje se mössöksi

Hyvin nopeasti pelissä päästään kiinni siihen avainasiaan, ainakin omalla kohdalla, elikkä toimintaan. Prologissa opitaan ampumaan ja tallomaan vihollisia, kunnes niistä ei ole enää merkittävää vaaraa. Isaac Clarken ohjaksissa arsenaali on varsin vaatimaton alkupelissä ja suhteellisen pitkältä tuntuvan jakson ajan on pelin aseistus melko mitäänsanomatonta ja suoraan aika tylsää ja tehotonta. Pelissä kestää hetki että se toiminta lähtee ihan oikeasti käyntiin ja aseita saa käyttöönsä hieman enemmän ja sitä kautta toiminnasta voi tehdä vähän enemmän omanlaistaan. Koska toiminta on muutenkin pelissä isossa osassa, niin ei ole vain suotavaa, vaan välttämätöntä, että toiminta on oikeasti hauskaa. Ampumisen ohella pelihahmo voi tehdä muutamia lyötiliikkeitä ja sitten on varmistusliike, jossa pelihahmo polkee maassa olevaa vihollista kunnes siitä ei ole mitään jäljellä, tai kunnes vihollinen pudottaa jotakin resursseja. Yleensä ammuksia tai parannustarvikkeita.

Toiminnassa idea on leikata vihollisten raajoja irti, jotta niiden monottaminen mössöksi olisi helpompaa, mutta tästä ei ole tehty erityisen mielekästä. Sen sijaan että raajojen irtoaminen olisi näyttävää ja sitä kautta mielekästä, tuntuu se monesti olevan satunnaista, varsinkin kun pelin tarkkuus ei ole sieltä parhaasta päästä. Tähän tosin tulee apua staasiammuksesta joka jähmettää vihollista sen verran, että pelaaja saa enemmän aikaa tähtäämiseen ja varsinkin silloin, kun vihollisia on vain muutama, on tämä varsin toimiva vaihtoehto. Se lisäksi riippuu merkittävästi aseesta että kuinka helppo prosessi tästä on tulossa. Alkupelissä vaihtoehtoja ei paljoa ole, joten ainakin se on hyvä tapa opettaa pelaajaa taktiseen taisteluun, mutta kun aseita tulee enemmän, niin muuttujiakin tulee enemmän ja silloin alkaa todella huomaamaan, että tietyt aseet todellakin ovat hyviä raajojen leikkelyyn. Harmillista tosin on että aseiden kanssa monesti joutuu menemään ihan arvaamalla, että onko valmistettava erityisen hyvä taisteluun ja omaan pelityyliin.

Toiminnassa isossa osassa on myös tavaraluettelon hallinta, sillä parannustarvikkeet ja ammukset vievät nopeasti todella suuren tilan luettelosta, jonne pitäisi mahtua myös päivitystarvikkeita ja aseita. Koska asepäivityksetkin vievät tilaa tavaraluettelosta, on erittäin tärkeää muistaa että missä varusteita voi viritellä, ettei tarvitse kantaa kaikkea roinaa mukanaan, varsinkin silloin, kun invi on ihan tupaten täynnä, mikä voi tapahtua erittäin äkkiä. Aseiden muokkaus on muutenkin isossa osassa toiminnan kannalta, sillä aseisiin voi laittaa kaksi eri tulitustilaa. Tätä kautta yhdessä aseessa on kaksi eri asetta, mutta näiden kanssa monesti sellaisen oikeasti toimivan synergian löytäminen voi olla pitkän kokeilun tulos ja mielenkiinto siihen loppuu hyvin nopeasti. Yleensä kun löytyy yksi kelvollinen kombinaatio, niin siinä pitäydytään.

 

Ei mikään Resident Evil 4, Dead Space sarjalle

Jos pelin kanssa tekee vertauksen Resident Evil 4:een, peliin jonka jälkeen kiinnostus sarjaa kohtaan nousi merkittävästi ja jonka jälkeen tuli kokeiltua myös aiemmista peleistä Ressa kakkostakin, vaihtelevalla menestyksellä, niin samanlaista vaikutelmaa on turha odottaa. Siinä missä Dead Space 3:n toiminta alkaa nappaamaan vasta sitten kun peliä on ehtinyt pelata jo jonkin aikaa, nappaa RE4:n toiminta lähes välittömästi. Isona syy on se ote toimintaan sillä RE4 on erittäin mielekästä niin monella tavalla. Leonin lähitaisteluliikkeet ovat erittäin näyttäviä ja aseissa on juurikin sellaista oikeanlaista tuntumaa, joka tekee toiminnasta niin näyttävää ja toiminta myös kuullostaa todella hyvältä. Aseista puhuttaessa täytyy todeta että valikoima saisi olla merkittävästi parempi, tai vaihtoehtoisesti aseiden tuntuma, saisi olla parempi Dead Space 3:ssa. Yksi helppo esimerkki on haulikko. RE4:ssa ensimmäinen haulikko on kuin luojan lahja alkupeliin, sillä se tekee ihan oikeaa vahinkoa. Tässä pelissä haulikko on hidas ase, eikä siinä edes ole sellaista potkua, mitä haulikossa pitäisi olla. Tämä asettaa harmillisesti myös tietyn yleistason muillekin aseille. Sarjatuliaseet eivät nekään isommin nappaa ja vähän erikoisemman aseet tuntuvat monesti kikkailulta. 

Aseiden kanssa päästään myös harmillisesti siihen, että niiden valmistus ei sekään ole kovinkaan koukuttavaa. Siinä missä RE4 tarjosi vain muutamia vaihtoehtoja joita ostaa kauppiaalta, tai joita saattoi harvoin löytää ympäristöstä, tuntuu tässä pelissä ideana olevan se, että alusta asti vihjaillaan valtavalla määrällä aseita, joiden raaka-ainevaatimukset ovat niin tuhottomat suuret, että niitä ei ihan äkkiä valmisteta. Koska iso osa raaka-aineista ei myöskään kerro mitään, tuntuu tämä lähinnä tarpeettomalta vihjailulta joka vain sekoittaa entisestään. Tästä syystä monien tarvikkeiden kanssa arpoo ehkä turhankin paljon sitä, että kannattako niitä oikeasti edes käyttää, koska myöhemmin saata ase voi olla paljon parempi ja siihen saatavista tarvikkeista ei edes puutu kovin paljoa. Mitään selkeyttä tässä ei muutenkaan ole, koska suuri määrä aseista on sellaisia, että niistä on erittäin vaikea sanoa, että kuinka hyviä ne ovat sitten ihan oikeasti käytössä. Tietenkin RE4:ssa oli vähän samanlainen fiilis, mutta siinä monet aseet olivat selvästi parempia versioita jo olemassaolevista ja kuvat ja tiedot olivat niin hyviä, että kyllä niiden kanssa pystyi päättelemään että oliko ase kannattava ostos vai ei. Dead Space 3:n valikot eivät muutenkaan ole järin hyviä selkeydessään, minkä takia peli tuntuu monesti paljon sekavammalta, mitä se sarjan veteraanipelaajille monesti onkaan.

Merkittäviä pelimekaanisia ongelmia tuovat mukanaan myös monet sellaiset ratkaisut jotka ovat paperilla hyviä ja joista on ollut vivahteita myös RE4:ssa. Ylivoimaisesti suurimmaksi nostan itse nappuloiden hakkaamisen. Monet viholliset ottavat pelaajasta kiinni, jolloin nappia hakkaamalla pääsee irroittautumaan otteesta ja pelastamaan itsensä. Tämä on tehty aivan liian pitkäksi prosessiksi sillä sen sijaan että nopea nappulan hakkaaminen irrottaisi pelaajan vihollisesta, niin sitä joutuu väkisinkin katsomaan tarpeettoman pitkään, kun vihollinen raatelee pelihahmoa ja joiden vihollisten kanssa tuntuu, että näitä hetkiä joutuu sietämään kokoajan, mikä syö mielekkyyttä toiminnan lisävivahteista erittäin tehokkaasti ja nopeasti. Kuolinanimaatioista osa on myös jotenkin tarpeettoman pitkiä, tai sitten mukana on turhauttavia äkkikuolemakohtia joista on jopa vihollisten hyökkäyksistä. Erityisesti tämä ärsyttää silloin jos elinvoimaa on jäljellä reilusti, mutta vihollinen, joka on jo useamman kerran tehnyt vahinkoa, tekeekin sitten ratkaisevan äkkikuolema liikkeen, joka lopettaa kaiken siihen paikkaan. Muutoin kuolinanimaatioissa on sellaista todella tyylikästä ja groteskia otetta, joka sopii kokonaisuuteen erittäin hyvin ja joka on yksi niitä asioita, joka on tuttua RE4:n ajoilta, mutta nyt korotettuna entistä rujompaan suuntaan. Vaikkakin samalla aikaa tuntuu että RE4 teki kuolinanimaatiot tavallaan paremmin.

Yhteenveto

Dead Space 3 on ihan kiva, simppeli ja perushyvä scifikauhutoimintapläjäys. Pelaaminen on hieman kankeaa kauhupelijuurineen mutta toiminnasta ei pelissä ole mitään puutetta. Aikakautensa tuotteena peli toimii oikein hyvin sillä mukana on monia hidasteita ja tiettyä kankeutta, mutta ei mitään sellaista mikä rikkoisi ison kokonaisuuden. Tarinallisesti pelistä saisi varmasti enemmän irti, jos aiemmat pelit olisivat tuttuja mutta tunnelmaan pääsee oikein hyvin sisään myös ilman kokemusta aiemmista peleistä. Toimintapelinä Dead Space 3 on ihan kiva, mutta se ei ole mitään erikoista. Kyllähän tämän nyt kertaalleen pelaa, mutta siihen se pitkälti sitten jääkin, varsinkin kun lopetus on melko huono.

 

+ Kauhutunnelmainen scifitoiminta

+ Ympäristöt ja tyyliratkaisut

+ Toiminta, kun peli vähän pääsee käyntiin

 

- Rytmitys

- Vaihtelun vähyys

- Valikoidan ulkoasu ja selkeys

 

Arvosana: 6,8

 

Erinomainen

Vastarinta 3

 

PlayStation Now

 

 

Resistance 3

Resistance pelisarja on hieman erikoisempi tapaus omalla kohdalla. Ykköstä en ole pelannut, vaikka tekijänä on ollut Insomniac Games. Kakkosta olen pelannut ja se on ollut merkittävä pettymys tekijöiden tasoon nähden, sanoisin jopa että huono peli. Joten odotuksia tämän kolmannen kanssa ei oikeastaan ollut. Tästä syystä on todella positiviinen yllätys, että tämä peli tuntui aika hyvältä pelata. Voi olla että kakkosesta pitäisi enemmän jos sen pariin palaisi pitkän ajan kuluttua uudestaan, mutta Resistance 3 on omien kokemustan perusteella merkittävä parannus kakkoseen, kaikilla tavoilla.

 

Häväistyn sotilaan ja pelisarjan pelastus

Resistance 3 jatkuu vuosia toisen pelin jälkeen. Pelissä pelaaja ohjaa toisen pelissä lopussa kahden ensimmäisen pelin päähenkilön Nathan Halen ampunutta Joseph Capellia, joka tekonsa vuoksi on erotettu epäkunniallisesti armeijasta ja joka on saanut hylkiön leiman, samalla kun Hale on saanut sotasankarin arvostuksen. Capelli on jättänyt vastarinnan taakseen ja elää nyt suhteellisen rauhallista elämää vaimonsa ja tyttärensä kanssa, vaikka chimerojen vaara onkin alati heidän yllään. Capelli on osa uutta yhteisöä ja sen lisäksi että hän on uskollinen aviomies ja tunnollinen isä, on hyvä luetettava osa paikallista yhteistöä, varsikin kun hän osaa käyttää asetta. Kun tarina sitten lähtee käyntiin, saa menneisyys hänet kiinni ja on oitis vetämässä hänet mukaan vielä yhteen itsemurhatehtävältä vaikuttavaan operaatioon, jonka tarkoitus on niinkin vähäpätöinen, kuin maailman ja ihmiskunnan selviytymisen varmistaminen. Mutta Capelli ei ole erityisen kiinnostunut ottamaan millään tavalla osaa tehtävään, jossa ovat mukana ne tahot, jotka häpäisivät hänet jo kerran. Siitä syystä tarina onkin niin hyvä, että se Capellin viimeinen mahdollisuus pelastukseen.

Samalla Resistance 3 on pelisarjan viimeinen mahdollisuus pelastukseen, mitä se jo onnistuukin olemaan. Kun kyseessä on Insomniac Games, niin odotuksia on oitis merkittävästi enemmän kuin monien muiden pelintekijöiden kohdalla. Tämä firma teki PS1:llä alkuperäisen Spyro trilogian (yhden konsolin parhaita pelisarjoja) sekä PS2:lla  alkunsa saaneen, edelleen vahvasti jatkavan, Ratchet & Clank pelisarjan, jossa erikoisia aseita on ollut alusta asti mitä mielikuvituksellisimpia. Resistance oli heidän otteensä PS3:lla ja se oli valtava pettymys ja tasollisesti todellinen romahdus. Vaikka ensimmäistä peliä en pelannutkaan, koska se ei suoraan sanoen vaikuttanut erityisen hyvältä, niin Resistance 2 tuli pelattua ja se oli keskoverto räiskintää huonompi kokonaisuus. Resistance 3 tuntuu olevan juurikin sellainen peli, millainen toivon ensimmäisenkin pelin olevan.

Tarinallisesti peli toimii todella hyvin, mutta isossa osassa kokonaisuutta on myös se erinomaisesti tehty maailma jonka tyylikkyyttä korostaa erittäin hienosti se raju ja raunioitunut maailma, kuin suoraan Terminatorista. Chimera olennot ovat vaarallisia avaruusolentoja joiden futuristiset aseet tekevät pahaa jälkeä. Nyt ollaan kuitenkin jo niin myöhäisessä vaiheessa tätä vaihtoehtohistoriaa, että ihmiskunta on oppinut varsin tehokkaasti taistelemaan vastaan ja käyttää vihollisen aseita erittäin taitavasti heitä itseään vastaan.

 

Vaihteleva arsenaali erikoisuuksineen, mutta välttävällä ohjattavuudella

Aseet ovat iso syy miksi tämä toiminta toimii keskivertoräiskintään paremmin. Asearsenaali ei ole läheskään niin iso mitä se on monissa Ratchet & Clank sarjan peleissä ollut, vaan enemmänkin kyse on sellaisesta määrästä, joka on ollut läsnä niissä R&C sarjan peleissä, jossa se määrä on ollut suoraansanoen säälittävä. Tämän pelin tapauksessa pointti ei olekaan valtavassa arsenaalissa, vaan kohtuullisessa määrässä erinomaisesti suunniteltuja vähän erikoisempia aseita, jotka tuovat toimintaan sellaisen omanlaisensa tyylikkyyden. Tässä suhteessa ollaan onnistuttu todella hyvin. Pelkästään perus revolverissa on sen verran erikoista otetta, että se jää todella hyvin mieleen, räjähdeammusten ansiosta ja suojien läpi ampuva kivääri ja hakeutuvia ammuksia ampuava rynkky ovat todella hyviä useita. Voi vaikuttaa oudolta, että tämä kaikki ei vakuuttanut Resistance 2:ssa, mutta tilanne onkin se, että Resistance 2 oli peli jota kohtaan oli odotuksia, joita ei saavutettu edes melkein, kun taas Resistance 3 on peli jota kohtaan ei ollut juuri mitään odotuksia ja joka on onnistunut vakuuttamaan aivan omalla tavallaan.

Erilaisten aseiden kanssa toimintaan tulee juurikin sen verran erikoinen ote, että se erottaa pelin massasta juuri sopivasti edukseen. Koska kyseessä PS3 aikakauden peli, niin pelin selvin heikkous tulee ohjattavuudesta ja pääasiassa, tähtäämisestä. Ammuskelussa on merkittävänä heikkoutena se, että tämän pelin kanssa herkkyyttä saa olla säätämässä kokoajan, eikä se siltikään missään kohtaa tunnu olevan sellainen, millainen sen haluaisi olevan. Tämä tuntuu olevan juurikin tämän aikakauden ongelma. Ohjattavuus ei ole yhtään niin jämpti kuin sen toivoisi olevan, minkä vuoksi sitä todellakin toivoisi jotakin vahvaa tähtäysavustinta tai vastaavaa, jotta pelistä saisi kunnolla kiinni. Tässä tosin kuvaan astuvat erikoisaseet joiden kanssa tätä ongelmaa pystyy hieman kiertämään, kun ampumisen kanssa ei ole ihan niin pikkutarkkaa, että osuuko kohteeseen vai ei, kunhan osuu tarpeeksi lähelle tms.

Toiminnallinen rytmitys pelissä on suunnilleen yhtä hyvällä tasolla kuin tarinallinenkin rytmitys. Se on hieman hataraa sorttia, mutta taistelussa itsessään, peli kyllä pitää pintansa. Ammuskelu on hauskaa ja erikoisten aseiden kanssa siinä on oikeasti hyvä ote. Vaikka ohjattavuus jättääkin toivomisenvaraa, niin se on sellainen osa-alue, johon tottuu, varsinkin kun peliä pelaa pidemmän aikaa, eikä välissä pelaa muita räiskintöjä, varsinkaan samalla alustalla.

Yhteenveto

Resistance 3 on oikein hyvä scifi fps erinomaisella arsenaalilla, jossa on mukana monia merkittävästi erikoisempiakin aseita. Pelin rytmitys voisi olla merkittävästi parempikin, mutta pituudeltaan peli on loppuviimeksi todella sopiva ja tarinaltaan merkittävä parannus aiempaan. Graafinen ulkoasu on hyvällä tasolla ja vaikka pelin ohjattavuus saisi olla merkittävästi tarkempi, varsinkin ampumisen kannalta, niin monien FPS pelien joukossa Resistance 3 on oikein hyvä vaihtoehto, varsinkin jos haluaa vähän enemmän scifi tuntua ammuskeluun. Erityisesti peliä tulee omalla kohdalla arvostettua, koska Resistance 2 jätti kokonaisuutena niin pahan maun suuhun, että Resistance 3 tuntuu siltä pelisarjan positiiviselta lopetuksesta.

 

+ Vaihteleva arsenaali erikoisuuksineen

+ Tunnelma ja ulkoasu

+ Tarina

 

- Rytmitys ja tasapainotus voisi olla parempikin

- Ohjattavuus saisi olla jämäkämpi

 

Arvosana: 7,2

 

Loistava

Viivy Varjoissa

 

PlayStation Now

 

Linger in Shadows

Tämän kanssa, ei ollut minkäänlaista ennakkoaavistustakaan siitä, millainen peli on kyseessä ja nyt pelin jälkeen, ei vieläkään ole isommin käsitystä siitä, että mitä juuri tapahtui, sillä Linger in Shadows on hyvin erikoinen tapaus.

 

Epämääräinen kokonaisuus, epämääräinen arvio

Linger in Shadows on jotakin aivan muuta, kuin perinteinen videopeli. Siinä ei ole juuri pelattavaa, vaan enemmänkin katsottavaa ja sitä kautta tulkittavaa. Mutta kyseinen peli on osana PS Now'n suoratoistotarjonta PS3 pelien joukossa, joten sitä tulisi sitten arvostella yhtenä porukasta. Miten sitten arvostella peliä, joka ei isommin tarjoa pelattavaa, vaan tuntuu ensisijaisesti joltakin ajatuksia herättävältä taideprojektilta, jota jokainen voi tulkita enemmän tai vähemmän vapaasti omalla tavallaan.

Pelissä on muutama eri tila, kuten katselutila ja sitten viipyilytila joista molemmissa voi pysäyttää kuvaa ja viivyttää sen etenemistä varsin simppeleillä työkaluilla. Tuntuu että tämän "pelin" kanssa tilanne on sellainen, että se pitäisi todellakin kokea itse, jotta oikeasti tajuaa, että mistä on kyse. Ulkoasu on varsin hieno, PS3 tasolla ja tapa jolla kaikki esitetään pelaajalla, on varsin tyylikäs. Pituutta kokonaisuudessa on erittäin vähän ja tekemistä on myös erittäin vähän. Haastavaa on jo pelkästään arvioida että mihin genreen peli edes kuuluisi ja millä perusteilla sitä sitten arvioisi.

Lopulta kaikki menee kuitenkin siihen simppeliin asiaan, eli mielekkyyteen. Kuinka mielekästä sisältöä peli tarjoaa? Ligner in Shadows on melko tylsähkö kokonaisuus ja koska pelaajalla ei ole juuri mitään tekemistä, on kokonaisuus helposti aika pitkäveteinen. Se on ehkä nopeasti ohi, mutta kuinka hyvin se sitten pärjäisi vertailussa muiden pelien kanssa. Huonosti, se on se simppeli vastaus, sillä jopa huonot pelit tarjoavat monesti enemmän pelattavaa kuin tämä kokonaisuus. Tiedoissa peli väittää itseään toimintaseikkailuksi, no silloin kyseessä on oitis huonompi kokonaisuus koska toimintaa pelissä ei ole ja seikkailuakin vain jos sitä aspektia miettii todella laajassa skaalassa. Ongelmanratkonnaksi peli soveltuu merkittävästi paremmin, koska voi olla haastavaa edes tajuta, että mitä pitäisi tehdä, vai pitäisikö tehdä yhtään mitään.

Kokonaisuutena Linger in Shadows ei tarjoa juuri mitään, mutta se onkin ensisijaisesti taideteos ja peli enemmänkin ideallisesti, kun tarkoitus on haastaa pelaajaa ajatustasollisesti. Se ei ehkä ole järin kiinnostavaa saati mieleenpainuvaa, mutta ainakin se yrittää olla jotakin omanlaistaan ja erikoista.

Niin ja näin lopuksi sanottakoon että kyllä, pelissä on ihan pelattavaakin, siinä mielessä että pelissä on tiettyjä tavoitteita, mutta tuntuu että niiden kanssa ollaan menty vähän väärään suuntaan sillä sen sijaan että kokonaisuutta olisi kiinnostavaa tutkia ja suorittaa sille digitaalinen ruuminavaus, tuntuu pelin kanssa nopeasti siltä, että tämä pulmanratkontapeli ei ole sieltä kiinnostavimmasta, koukuttavimmasta saati selkeimmästä päästä ja siitä syystä se ei pelinä ole erityisen hyvin tehty sillä jopa kikkailuna vastaan on tullut parempia.

Yhteenveto

Linger in Shadows on näitä tapauksia joka rikkoo rajaa siinä, että mikä on oikeasti peli ja mikä on sitten jotakin muuta, kuten elokuva... tai mielipiteitä herättelevä taideprojekti. Pelinä, pulmanratkonta, epämääräinen sellainen ja sitä kautta suurimapan kysymyksenä on, kuinka matalan arvosanan tälle lopulta viitsii tai voi antaa?

 

+ Omanlainen idea

 

- Epämääräinen pelattavuus

 

Arvosana: 2,4

 

Surkea

Pahamainen: Veren festivaali

 

PlayStation Now

 

 

InFamous: Festival of Blood

InFamous sarja on varsin tuttu omalla kohdalla, sillä kaikki pelit pääsarjasta on pelattu. First Light ei ole tuttu, eikä ollut alunperin tämäkään, muuten kuin ideallisesti. Alunperin luulin että tämä on kakkospelin DLC, mutta Festival of Blood on yksi näitä pelejä joka tuntuu ja vaikuttaa hyvin selvältä DLC:ltä, mutta on kuitenkin tavallaan oma kokonaisuutensa, vaikka ei suoraan täydeltä peliltä vaikutakaan.

 

Hämärästä aamunkoittoon

Tälläisiä kauhutyylisiä spin off pelejä on tullut vastaan jokunen ja niistä ehkä Red Dead Redemptionin Undead Nightmare. Festival of Blood on hieman samaan tapaan tehty kokonaisuus. Se on rakennettu InFamous 2:n mekaniikkojen päällä mutta pelaaminen ei edellytä pääpeliä. Pelin varsin suppean tarinan läpäisee parissa tunnissa mutta sivutekemisestä voi irrota tunti tai pari vielä lisää, joskin mitään ihmeellistä ei ole luvassa, vaan lähinnä tiettyjen sivuaktiviteettien toistamista trophyt mielessä. Tosin kun pelissä ei ole platinapystiä, niin en itse ole erityisen kiinnostunut tämän pelin trophyjahdista. Mikäli InFamous 2 on tuttua huttua, niin tähän pääsee erittäin nopeasti sisään ja ne tietyt pienet muutokset omaksuu erittäin nopeasti.

Pelin tarina on Zeken kertomus, totta tai vähemmäs totta, siitä kun Cole, pelastaessaan ihmisiä, joutui vampyyrien ansaan. Lopputuloksena Colen veri virvoitti Bloody Mary nimisen vampyyrin, joka alkoi sitten levittää ruttoaan ympäri kaupunkia. Cole oli lisäksi hänen ensimmäinen uhrinsa, joten pelissä Cole pystyy käyttämään hyödykseen muutamia vampyyriominaisuuksiaan sähköominaisuuksiensa lisäksi. Colella ja Zekellä on tarinassa melkoinen hoppu, sillä jos he haluavat pelastaa Colen, on heidän kukistettava Mary, ennen auringonnousua, johon on pelin alusta 8 tuntia. Joskin peli pomppaa tietyn väliajoin eteenpäin suurilla harppauksilla, joten aikaraja on vain tarinan rakentumisen näkövinkkelistä katsottuna olennainen osa kokonaisuutta.

Tunnelmallisesti Festival of Blood ei ole se paras mahdollinen kauhuteemainen lisäri tai vastaava, mutta onnistuu kuitenkin käyttämään tätä vampyyritempaa oikein hyvin. Mitään moraalisysteemiä mukaan ei ole ängetty sillä näin suppeassa kokonaisuudessa se tuskin pääsisi millään tavalla oikeuksiinsa. Pelaaja voi täysin huoletta imeä veret niin monesta siviilistä kuin haluaa eikä siitä tule mitään sanktioita. Lisäksi se on helpoin tapa saada käyttöönsä verta, jota Cole käyttää vampyyriominaisuuteensa. Vampyyriominaisuus on pitkälti ainoa tekijä joka oikeasti tuo kokonaisuuteen jonkinlaista isompaa vaihtelua ja poikkeamaa. Kyky lentää, muuttumalla lepakkoparveksi on todella näyttävä ominaisuus ja vauhdittaa etenemistä kaupungissa. Tämä on ylivoimaisesti se hauskin juttu koko pelissä, vaikka sen käyttö onkin varsin rajattua, kunnes pelissä pääsee hieman enemmän eteenpäin ja saa kehitettyä hahmon vähän paremmaksi, jolloin tällä on käytössään enemmän verta lentämiseen. Tämä on niinkin hyvä ominaisuus, että sitä käyttäisi mielellään jossakin vähän isomman skaalan pelissä, koska se on todella nopea tapa liikkua paikasta toiseen.

 

Suppea ja itseääntoistava vampyyrirymistely

Pelillisesti Festival of Blood ei isommin poikkea InFamous 2:sta oikeastaan mitenkään, vaikka Colen ominaisuuksia onkin hieman karsittu ja vähän uutta tuotu tilalle. Tosin lepakkoparviominaisuuden tultua kuvioihin, normaali parkour tuntuu varsin hitaalta eikä edes isommin nappaa. Tuntuu että parkour oli paljon paremmin tehtyä pääpelissä ja muutenkin sarjassa, kun taas tässä tapauksessa se tuntuu merkittävästi vähemmän toimivalta. Tästä syystä pelissä ei oikeastaan isommin käytäkään parkouria, vaan uppoutuu lähemmäs täysin vampyyrilentoon, koska se on nopeampaa ja täyden veripalkin saa kun imee veret yhdestä siviilistä.

Koska peli on pituudeltaan varsin suppea, niin sen rytmityksestä ei nouse mitään isompia ongelmia. Harmillisempaa on enemmänkin se, että peli ei onnistu tarjoamaan oikeastaan minkäänlaista vaihtelua pelillisessä mielessä. Vampyyrien listiminen on pääosassa alusta loppuun asti ja vaikka kentällä onkin keräiltävää ja löydettävää, eivät ne isommin nappaa. Pelihahmo saa tiettyjä tehosteita suoritettuaan tiettyjä tavoitteita, mutta ne eivät ole varsinaisesti oikeaa vaihtelua. Vampyyrikeskittymien tuhoaminen on samaa settiä joka kerta ja koko kaupunki on niin samanlainen, että siitäkään ei tule isommin vaihtelua. Ehkä paras lisä ovat ylöisen joukossa vaanivat vampyyrit, joiden metsästäminen on hetkellisesti sitä parasta laatua, mutta varsin nopeasti sekin muuttuu samaksi massaksi kaiken muun joukkoon.

Festival of Blood on näitä tapauksia jolta ei kannata odottaa mitään ihmeitä. Se ei ole täyden pelin kokonainen ja vaikea sanoa että onko sen hintainenkaan. Veikkaisin että ei, toisin kuin Metal Gear Solid V: Ground Zeroes. Se on vähän sama kuin Far Cry 3: Blood Dragon, mutta ei nyt sentään niin hyvä. Siitä saa eniten irti jos todellakin pitää InFamous peleistä yleensä ja kaipaa siihen kylkeen hieman lisää vaihtelua. Suurin ongelma on juurikin sitä laatua, mitä monissa tälläisissä peleissä. Itseääntoistavaa pelattavaa, joskin varsin vähäksi aikaa.

Yhteenveto

InFamous: Festival of Blood on ihan ok kokonaisuus. Se tuntuu hyvin selvältä lisäriltä InFamous 2:een ja on pituudeltaan varsin nopeasti ohi. Vaihtelua pelissä on hyvin vähän mutta se missä peli onnistuu, on vampyyritarinan kertominen varsin tyylikkäästi. Vampyyriteema tarjoaa kivasti lisää Infamous pelaamista, vaikka kokonaisuudesta puuttuukin moraalisysteemi. Kokonaisuutena ihan kiva peli, mutta ei se nyt erityisen paljoa tarjoa.

 

+ Vampyyri teema

+ Lentäminen

 

- Hyvin vähän vaihtelua

- Hyvin suppea

 

Arvosana: 6,0

 

Hyvä

Pääarvio

Ehkä se yksi joka vaikutti ensin niin lupaavalta, mutta joka osoittautui ehkä huonoimmaksi kaikista.

Ninja Gaiden sarjan äpäräpoika

 

PlayStation Now

 

 

Yaiba: Ninja Gaiden Z

Ninja Gaiden sarjasta varsinkin PS3:lle tehdyt Sigma versiot ovat kaikesta vaikeudestaan huolimatta erittäin hyviä pelejä. Razor's Edge oli valtava pettymys, eikä selvästikään yrittänyt pelattavuuden näkövinkkelistä tarpeeksi. Mutta Ninja Gaiden Z, on aivan toisella tasolla, sillä vaikka se aluksi vaikuttaa varsin houkuttelevalta tapaukselta, niin erittäin pian pelin kanssa huomaa, miten surkea toteutettu kokonaisuus se onkaan, varsinkin tärkeimmällä osa-alueellaan, eli toiminnassa.

 

Peli jossa pääsarjan sankari, on se vihollinen

Pelin pääosassa ei tällä kertaa ole sarjan ykköshahmo Ryu Hayabusa, vaan hänen kilpailijansa Yaiba, joka tarinan alussa saa Ryulta tosi kovaa turpiinsa. Kun Yaibaa sitten parannellaan hieman sieltä täältä, lähtee cyborgininja kostoretkelle, tarkoituksenaan tappaa Hayabusa. Samalla aikaa maailmassa on zombirutto valloillaan ja Yaiban on tukijoukkojensa avulla raivattava tiensä läpi zombijoukkojen, saadakseen kostonsa. Varsinkin aluksi tarina vaikuttaa varsin hyvältä mutta vielä enemmän pelissä nappaa se ulkoinen tyyli, sillä sarjakuvamainen ote ja graafisen ulkoasun värikäs veren sävyttämä ote näyttää oitis todella hienolta. Tämä alkuviehätys alkaa harmillisesti varisemaan erittäin äkkiä kun pelissä pääsee hieman eteenpäin.

Pelattavuus itsessään koostuu pääasiassa taistelusta ja ajoittaisista ninjahyppelykohdista jotka hoituvat pääasiassa muutamia nappuloita painamalla. Taistelu puolestaan vaatii merkittävästi enemmän, mutta jos peliltä odottaa yhtään samanlaista mielekästä ja hyvällä tavalla haastavaa toimintaa kuin PS3:n Sigma peleissä, niin silloin tulee pettymään todella pahasti. Vaikka vertailukohtana olisi Ninja Gaiden 3, ennen Razor's Edge päivitystä, niin silloikin Yaiba olisi valtava pettymys. Pelistä puuttuu kaikki tarkkuus mikä teki Ninja Gaideneistä niin hyviä ja se on vasta alkua, sillä pelin edetessä mukaan tulee niin paljon turhauttavia seikkoja, jotka tekevät valmiiksi huterasta pelattavuudesta erittäin rasittavaa.

Jos pelistä pitäisi oikeasti etsiä jota merkittävästi positiivista, niin tulee huomaamaan että kaikki hyvät asiat pelissä jäävät aika näennäisiksi ja paikoin lähes täysin mitättömiksi. Peli on graafisesti hienon näköinen, mutta grafiikka ei peliä tee ja tämä on siitä erittäin hyvä esimerkki sillä pelattavuus ei paikkaa niitä heikkouksia oikeastaan millään tavalla. Sellainen turhauttavuus on pelin suurimpia saavutuksia eikä sitä voi millään tavalla pitää hyvänä asiana. Haaste tulee pääasiassa turhauttavista osista taistelu, sillä vaikka tasohyppelyssäkin on paljon äkkikuolemapätkiä, niin ainakin tarkastuspisteet mahdollistavat nopeat uudelleenyritykset. Tavallaan viimeinen naula pelin arkkuun on sen loppuosa, jolloin pitkälti kaikki mahdolliset puolet jotka olivat ärsyttäviä aiemmin, vedetään niin tappiin, että pelin loppupuoli on helposti se kaikista turhauttavin aina viimeistä lopparia myöten, joka ei ole edes järin hyvin tehty.

 

Osa-alue jonka pitäisi olla se paras asia, voi hyvinkin olla se huonoin

Ninjailu on pelissä pääasiassa tietynlaista vaihtelua toimintaan, mutta monesti siinä ei ole mitään erityisen mieleenpainuvaa. Hyppiminen ja kiipeily näyttää hienolta, on simppeliä ja hauskaa, mutta onnistutaan pilaamaan ajoittaisilla turhankin tarkoilla ajoituspätkillä joissa yksi virhe palauttaa oitis taaksepäin. Varsinkin eräs loppupuolen pätkä on niin pikkutarkka, että sitä ei oikeastaan voi pitää edes erityisen reiluna, mikä kuvastaa suoraan sitä, että Ninja Gaiden Z on jopa vaihtelua tarjoavilla peliosuuksillaan viety aivan väärään suuntaan.

Mikään pelissä ei kuitenkaan vedä yhtä pahasti suohon, kuin taistelu, se osa-alue joka merkkaa tässä tapauksessa eniten ja joka olisi ehdottomasti pitänyt tehdä oikein. Taistelussa on paljon erilaisia muuttujia muutamasta erilasesta hyökkäyksestä tiettyihin erikoisliikkeisiin, mutta mitään niistä ei ole tehty niin hyvin, että ne oikeasti tarjoaisivat laadukasta pelattavaa, saati oikeasti tehokasta vaihtoehtoa lähes täydelle nappuloiden hakkaamiselle, jolla Sigma peleissä ei yksinkertaisesti pärjännyt. Hahmonkehitys antaa tietysti lisää eväitä toimintaan, mutta koska ohjattavuus on niin epätarkka, tahmea eikä erityisen vastaanottava, ei mitään pikkutarkkaa taktiikkaa vain pysyt toteuttamaan niin hyvin, kuin pitäisi. Tämä vähän sinnepäin mentaliteetti näkyy pitkälti kaikessa mitä toimintaan liittyy. Jopa erikoisliikkeiden ajoituksen kanssa voi joutua olemaan todella tarkkana, esimerkiksi silloin, kun pitäisi mestata useampi vihollinen samalla kertaa.

Eräs asia mikä ruokkii tätä epätarkkuutta on kamera, joka pistää hanttiin alusta asti. Kameraa ei voi itse siirrellä ja monissa kohdissa tuntuu, että kamera on aseteltu juurikin siten, että se aiheuttaa mahdollisimman paljon ongelmia pelaajalle. Erikoisaseiden kanssa vastaan tulee samankaltaisia ongelmia kun pitäisi yrittää tähdätä oikeaan suuntaan. Koska pelissä ei ole myöskään lukitussysteemiä, ovat ampuma-aseet varsin epätarkkoja elleivät viholliset ole kookkaita, tai kasassa. Siis jopa perusaseista hauskimman, flailin, käyttö muuttuu nopeasti huonompaan suuntaan. Vaikka erikoisaseet niiden hankkiminen suolestamalla erikoisvihollisia on paperilla hyvä ajatus, ei niistä saa paljoa irti ilman niiden kehittämistä, mikä vaatii resurreja muista Yaiban ominaisuuksista. Kehityssysteemi ei sekään ole erityisen hyvin tehty, koska jotta siitä saisi oikeasti jotakin irti, pitäisi toiminnan olla hauskaa, mitä se ei todellakaan ole. Vihollisten käsien käyttäminen nunchakuina on hyvä idea, mutta toteutus voisi olla paljon parempikin ja sama pätee myös moniin Yaiban ominaisuuksiin, joiden käyttö huonojen kontrollien takia ei ole erityisen mielekästä.

 

Näennäistä vaihtelua ja toistoa aivan väärissäkin ajoissa

Pelissä on kombomittari, arvostelusysteemi, hahmonkehitys, piilotettuja esineitä ja vaikka mitä. Koska peli on varsin suoraviivainen, ei niiden etsimisen voisi luulla olevan erityisen haastavaa, mutta koska pelissä on monia kohtia joissa "värään" reitin valitseminen vie oitis eteenpäin ilman mahdollisuutta palata taaksepäin, on salaesineiden etsiminen hyvin rasittavaa, koska ne on erittäin helppo missata ja oman tahtonsa mukaan toimiva kamera ei sekään millään tavalla helpota asioita, vaan korostaa sitä, miten paljon tämä peli olisi tarvinnut lisää työtä.

Onko se pelissä sitten vaihtelua? Ei oikeastaan. Taisteluun tuo vaihtelua kokoelma erilaisia temppuja joita Yaiba oppii ja voi tehostaa, erikoisaseita unohtamatta, mutta kentät noudattavat lähes poikkeuksetta samaa kaavaa. Vihollisia tulee lauma vastaan ja ne pitäisi tappaa. Välillä hypitään ja heilutaan ympäristössä, jotta päästään eteenpäin, jotta voidaan sitten niistää seuraava lauma vihollisia ja mahdollisesti pomovihollisiakin, joista iso osa tulee myöhemmin pelissä vastaan uudestaan, usein vieläpä tuplana. Nämä yhteenotot alkavat eritätin nopeasti ärsyttää, vaikka näistä vihollisista voikin saada erittäin hyviä aseita, niin niiden käytön kanssa tulee vastaan ongelma siitä, että koskaan ei voi tietää että kuinka haastava seuraava pätkä pelissä on ja huonosti säännöstellyt aseet ja raivopalkki, joka tekee Yaibasta todellisen lihasilppurin, voivat johtaa tilanteeseen jossa pelistä tulee yllättäen turhankin haastava. Tätä monesti korostaa sellainen aivan ylivedetty tietyn napin painaminen, mikä on aivanosassa erikoisaseiden hankkimisessa, mutta eräässä pomotaistelussa, tämä idea on vedetty niin yli, että se ei ole enää millään tavalla hauskaa, tai edes reilua,

Peliin on pitänyt lisäksi änkeä näennäistä pulmanratkontaa, joka usein tarkoittaa sitä että pelaajan pitää etsiä tietty, joskin selvästi merkitty vihollinen ja heittää tämä milloin mihinkin, jotta peli pääsee etenemään. Se mikä tässä erityisesti nyppii, on se, että vihollisen poiminen ja erikoisaseen jättäminen ovat sama nappula, mikä tarkoittaa sitä, että monesti voi menettää säästämänsä erikoisaseen, vain että pystyy ratkaisemaan pulman, joita käytetään pelissä aivan liikaa. Itseääntoistavat pelimekaniikat käyvät erittäin nopeasti vanhaksi, mikä ei sekään millään tavalla edesauta luomaan peliin minkääntasoista mielekkyyttä. Mielekkyyden puutteeseen ei auta sekään, että peli sentään yrittää luoda hyvää huumoria ja nokkelia nimikikkailuja, mutta se nyt on pitkälti yhtä tyhjän kanssa koska pelissä on menty niin pahasti metsään.

Yhteenveto

Yaiba on tyylikäs ja toiminnantäyteinen ninjapeli, joka kuitenkin pilaa aivan kaiken hyvin heikolla toteutuksellaan kaikessa pelattavuuteen liittyvässä. Sarjakuvamainen ja värikäs ulkoasu näyttää hienolta mutta pelattavuus on nopeasti todella itseääntoistavaa nappuloiden hakkaamista ilman sitä todellista Ninja Gaiden tarkkuutta ja ketteryyttä. Kamera pistää hanttiin, ohjattavuus on vähän sinnepäin ja se avainasia, elikkä toiminta on muutenkin toteutettu niin heikkolaatuisesti, että tästä kokonaisuudesta ei laatua irtoa sitten millään.

 

+ Sarjakuvamainen tyyli ja toteutus

 

- Hyvin heikosti tehty pelattavuus

- Hyvin turhauttava

- Tahmea ja epätarkka ohjattavuus

 

Arvosana: 2,5

 

Surkea