Toimintaseikkailupelien alalaji jossa isossa osassa ovat hiljalleen avautuvat osat yhtenäisestä pelimaailmasta tai alueet, joilla pitää palata myöhemmin, jotta voi tehdä tietyt asiat, tai päästä tiettyihin paikkoihim. Vaikka tämä tuokin mukanaan paljon asioita joista itse en pidä, niin samalla aikaa, tähän lajityyppiin mahtuu useita erinomaisia pelejä.

 

 

 

Backtracking on pääasiassa sellainen asia josta en peleissä pidä, mutta samalla myönnän että monissa suosikkipeleissäni on sitä. Metroidvanoissa tätä esiintyy paljon, koskan tietylle alueelle pääseminen monesti edellyttää tiettyä ominaisuutta tai varustetta. Tästä syystä hyvät metroidvaniat, ovat oikeasti erityisiä.

Monissa tapauksissa metroidvaniamaisuus on vain yksi osa isompaa kokonaisuutta eikä aina suoraan määrittele sitä, millainen peli on.

 

KUNNIAMAININTOJA

 

Sundered

Hivenen hitaasti ja ylitsevuotavasti alkava kokonaisuus joka kuitenkin paranee kun siinä pääsee vähän alkuun ja samalla kiinni ideaan. Tietyssä vaiheessa, alkaa tuntua erittäin selvältä esimerkkitapaukselta genressä.

 

Ori and the Blind Forest

Veikeä ulkokuori jonka taustalla hyvin tunteellinen tarina, käärittynä metroidvaniatyyliteltyyn pakettiin. Avautuu erittäin hienosti ja todella hyvin rytmitetysti.

 

Steamworld Dig

Yksi näitä lievempiä metroidvanioita joka on kuitenkin tyylillisesti oitis osuma ja jossa on sen verran vahva metroidvania tunnelma että itse lasken sen mukaan. Steampunk länkkäri ja sitä rataa. 

 

Super Metroid

Se minkä Symphony of the Night teki fantastiseksi, oli tämän pelin idea. Super Metroid on kelvollinen SNES peli, samalla tavalla kuin se on kelvollinen metroidvania. Niin monet asiat voisivat olla paremminkin, mutta pelissä on ehdottomasti puolensa.

 

Bloodstained: Curse of the Moon

Merkittävästi erilaisempi metroidvania, sillä se miten peli oikeasti rakentuu metroidvania tyyliseksi, riippuu paljon siitä, mitä pelaaja pelissä päättää tehdä. 

 

12. Bloodstained: Ritual of the Night

Kuin Symphony of the Nightin manttelinperijä, joka on lopulta enemmänkin jotakin bändärin ja fanin tasoa, sillä se mikä teki Symphonysta niin hyvän, ei vain ole samalla tasolla Ritualissa. Metroidvania elementit ovat selvät, mutta pelin heittelehtivä vaikeus jättää hieman pahan maun suuhun. Pääasiassa kokonaisuus on kuitenkin todella uskollisesti tehtyä metroidvaniaa, että kyllä siitä saa rapsutusta pahimpaan Symphony of the Night kutinaan.

11. Dust: An Elysian Tail

Välittömästi todella hienon näköinen, kuuloinen ja tuntuinen peli. Kuin pelaisi hyvin näyteltyä ja piirrettyä animaatiosarjaa. Pitkälti kaikki perusteet ovat kunnossa ja vaikka tarinallisesti kaikki jääkin kesken on peli itsessään todella mielekästä koettavaa.

10. The Messenger

Se todellinen metroidvaniamaisuus lähtee käyntiin vasta pelin toisessa vaiheessa, kun mukaan astuu aivan uusi mekaniikka ja peli muuttuu merkittävästi. Messenger on vähemmän toimintaa ja enemmän tasohyppelyä, mutta koska kaikki on tehty erittäin laadukkaalla huumorilla ja hyvällä tarinalla, niin kyllä kokonaisuus jättää positiivisen mielikuvan, vaikka toiminta olisikin se, mitä peliltä toivoo.

9. Shadow Complex

Yksi näitä pelejä joka puolivahingossa osui kohdalla ja jonka onnistui oitis muistamaan jostakin. Se mitä muisti, oli kuitenkin vasta pintaa, sillä Varjokompelksi on paljon isompi kokonaisuus kuin etäiset muistikuvat antoivat ymmärtää. Vaikak kokonaisuudessa onkin monia aika simppelisti toteutettuja osa-alueita, niin isona kokonaisuutena Shadow Compex on oikein hyvä peli joka avautuu hiljalleen kun pelaaja saa käyttöönsä toinen toistaan parempia varusteita.

8. Darksiders III

Dark Souls tyylinen peli, mutta paljon nopeatempoisempana, yksinkertaistetumpana ja helpompana. Soulslike tyylikkyys näkyy kuitenkin niin vahvasti, että vaiktuteista ei voi erehtyä, vaikka staminamittaria ei olekaan. Pelimaailma myös avautuu hiljalleen, enemmän ja enemmän kun eri alueet yhdistyvät toisiinsa monenlaisilla tavoilla, kun Fury saa käyttöönsä enemmän ja enemmän ominiasuuksia jotka tuovat kokonaisuus useita eri lisävivahteita.

7. Strider

Yksi näitä poikkeuksellisen hyviä pelejä, joka onnistui todella vahvasti viemään mukanaan. Toiminta on todella mielekästä, erittäin nopeatempoista ja näyttävää, puhumattakaan liikkumisesta ja etenemisestä kentissä. Tietyssä vaiheessa peli menee vähän harmillisesti ravaamiseksi, kun kaikki taidot on hankittu, mutta Strider on juuri oikeilla tavoilla koukuttava ja hienosti toteutettu kokonaisuus, että sen parissa viihtyy helposti alusta loppuun asti, sillä ninjailu on toteutettu erityisen onnistuneesti.

6. Hollow Knight

Ontto ritari on sen tyylinen peli josta haluaisi pitää vielä enemmänkin, sillä ulkoasussa ja äänisuunnittelussa se on uskomattoman hyvä ja toiminnassa juuri oikealla tasolla turhan vaikea, mutta ei liian vaikea. Hollow Knight on erinomaisesti toteutettu kokonaisuus jossa riittää pelattavaa, mutta joka on sen verran turhauttava, että sitä ei ole täysin kiinnostanut lopulta edes pelata, sillä vaikka taistelu on todella hauskaa, niin se tasohyppelypuoli menee monesti aivan yli, kun puhutaan nopeatempoisimmista kohdista.

5. Star Wars Jedi: Fallen Order

Sitä mukaan kun pelaaja oppii uusia temppuja, pääsee hän käsiksi uusiin alueisiin ja pystyy ratkomaan pulmia, joita ei aiemmin pystynyt. Maailma avautuu hiljalleen ja sisältää paljon oikoteitä. Fallen Order tuntuu enemmän soulslikelta kuin metroidvanialta, mutta nämä kaksi menevät usein lähellä toisiaan. Fallen Order on kuin kokoelma hyviä ideoita ja tähän kaikkeen metroidvaniamaiset ideat sopivat erittäin hyvin. Peliä kuvailee monella muulla termillä ennen metroidvaniaa, mutta kyllä sekin kuuluu pakettiin.

4. Control

Tapa jolla peli aukeaa, on toteutettu erinomaisesti ja ainoa mikä on toteutettu paremmin, on maailmanrakennus ja siinä ohessa tarinankerronta. Vahin talo on täynnä paikkoja jotka liittyvät toisiinsa, paljon ulokkeita sun muita, joihin päästääksene täytyy oppia uusia temppuja ja paljon alueita joille palata myöhemmin, ja päästä käsiksi johonkin uuteen. Control on erinomaisesti kontrolloitu kokonaisuus joka voi tuntua jopa niin hienovaraiselta metroidvanialta, että peliä ei isommin edes ajattele metroidvaniana.

3. Batman: Arkham City

Arkham sarja on ottanut metroidvaniamaisuudet hienosti osaksi isompaa kokonaisuutta jossa yhdistyvät niin monet erinomaisesti toteutetut pelimekaniikat. Vaikka kokonaisuus onkin pääasiassa kaikkea muuta kuin sitä, mitä metroidvanialta monesti odottaa, niin yhtäläisyydet ovat myös melko selvät. Arkham City on omasta mielestäni ehkä se onnistunein, sillä hallittu avoin pelimaailma sopii tähän konseptiin erityisen hyvin. Metroidvaniamaisuudet eivät ole se pääidea, mutta ne ovat hyvä osa kokonaisuutta.

2. Spyro: Year of the Dragon

Spyro 2 tuntuu ehkä perinteisemmältä metroidvanialta, sillä kun Spyro oppii sukeltamaan ja kiipeämään, aukeaa uusia paikkoja. Spyro 3 kuitenkin ottaa kokonaisuudesta enemmän irti, joskin liittolaisten muodossa. Kentissä on tiettyjä tehtäviä joita vain tietyt liittolaiset pystyvät suorittamaan ja tästä syystä pelissä on pakko palata aiemmille alueille, kun on vapauttanut tiettyjä hahmoja. Idea on juurikin sitä itseään, vaikka toteutus onkin tällä kertaa vähän erilainen. Mutta backtracking on tässä pelissä enemmän kuin isossa osassa.

1. Castlevania: Symphony of the Night

Koko genren kiistaton ylivaltias jollaiseksi kaikki haluavat eivätkä vain yllä. Yön sinfonia on ehdottomasti yksi parhaita PS1 pelejä koskaan ja oma valintani vuoden peliksi 1997. Tässä pelissä on yksinkertaisesti kaikki ne oleellisimmat metroidvania palaset ja vieläpä hyvin toteutettuna. Linna avautuu hiljalleen erilaisten ominaisuuksien lisääntyessä ja pomovihollisia on todella paljon, samaten kuin on erilaisia varusteita. Muuttujia pelissä riittää ja salapaikkoja tuntuu olevan kaikkialla. Tämä peli on todella valtava ja hyvin laadukkaasti toteutettu. Metroidilla saattaa olla genressä alkuosa sanasta, mutta kun metroidvaniasta puhutaan, niin Castlevania on se, mikä teki siitä suositun, eikä mikä hyvänsä Castlevania, vaan Symphony of the Night.