PlayStation Plus on uudistunut ja itselle päivitys toi Premiumin ja ison valikoiman pelejä. Mukana on joitakin sellaisia joita on halunnut pelata jo pitkään, mutta sitten on myös niitä, joita voisi nyt sitten kokeilla, kun ne saatavilla ovat. Joskus peli todella yllättää positiivisesti, mutta ei kuitenkaan aina, mikä on odotettavissa kun alkaa kokeilemaan vähän kaikkea.
Itsellä oli heti aluksi suunnitelmana koota yhteen mahdollisimman paljon pelejä joita voisi pelata edes vähän ja tätä kautta määrä oli nopeasti valtava. Joukossa on myös paljon tuttuja pelejä joita on joskus tullut pelattua, pelejä joista on joskus kuullut jotakin ja sitä rataa. Joka tapauksessa pelattava ei ihan äkkiä ole loppumassa.
Sanotaan että tiettyjä pelejä ei sitten tullutkaan osaksi valikoimaa, vaikka ne käsittääkseni olivat osa ainakin jenkkilän kokoelmaa. Mutta voipi olla että Euroopassa on jotakin mitä heillä ei ole.
Kun yhden supersankarin mitta tuli täyteen
Epäoikeus: Jumalat Joukossamme
PlayStation Plus: Premium
InJustice: Gods Among Us
InJustice 2 on tuttu peli ja yksi parhaita tappelupelejä joita tulee mieleen. Pelissä on erinomainen ja kattava hahmovalikoima, todella hyvä pelattavuus ja esimerkillisesti toteutettu ja loistavasti kerrottu tarina jossa uppoudutaan yhteen vaihtoehtotodellisuuteen tässä pelimaailmassa. Ensimmäinen InJustice peli on siis lähtökohtaisesti todella houkuttava ja positiivista onkin huomata että vaikka peli on monilla tavoilla heikompi kuin seuraajansa, niin ne avainasiat ovat olleet läsnä jo tässä pelissä.
Yksi niitä tarinoita joka sekoittaa koko pakan
Monissa sarjoissa, kuten Marvel ja DC, yritetään aina välillä sekoittaa pakkaa vähän enemmän, jollakin tavalla. InJustice on yksi erittäin hyvä esimerkki tästä ja vaikka se ei ole suoraan paras vaihtoehtotodellisuustarinakaari, niin tämä on sellainen tarinakaari, josta näkisi mielellään paljon enemmän tarinoita ja josta saisi hyvän elokuvankin aikaiseksi. Eräs elokuva aiheesta onkin, mutta sen merkittävä ongelma on siinä, että se on aivan liian lyhyt ottamaan ideasta tarpeeksi irti ja oikeasti uppoutumaan aiheeseen. Hieman sama juttu on kyseessä tässäkin, mutta InJustice 2 onkin jatkanut tätä tarinaa todella menestyksekkäästi. Nyt onkin hyvä hetki palata alkuun ja katsoa että miten kaikki alkoi. Kun Teräsmiehestä tuli tarinan pääroisto.
Tarina alkaa tilanteesta jossa Jokeri onnistuu huumaamaan Supermiehen ja seuraukset ovat katastrofaaliset. Metropolisista tulee raunio ydinpommin jäljiltä ja Supermies tappaa siinä samalla myös Lois Lanen ja heidä syntymättömän lapsensa. Lepakkomiehen estelyistä huolimatta Supermies lopulta tappaa myös Jokerin ja aloittaa uuden valtakauden jossa hän on ylin herra ja ne jotka eivät seuraa häntä, ovat hänen vihollisiaan. Toisessa todellisuudessa iso joukko Oikeuden Puolustajista päätyy oudon tapahtuman seurauksena tähän todellisuuteen jossa niin monet asiat ovat toisin. Osa liigasta on Supermiehen puolella jossa hallitaan rautaisella otteella, kun taas osa on kapinallispuolella, jota johtaa Lepakkomies. Tässä asetelmassa hyvät ja pahat ovat sekoittuneet merkittävästi ja tarina on juurikin sitä sorttia, että mitä vain voi tapahtua.
Tarinasta saa paljon enemmän irti kun tietää pääidean, mutta loppu tulee omalla ajallaan. Tarina kerrotaan samalla tavalla kuin monissa uudemmissa Mortal Kombat peleissä joissa tarinan ohella käydään 1v1 taisteluita. Peli on jaettu useaan jaksoon, joissa pelataan aina tietyllä hahmolla. Joskus Lepakkomiehellä, joskus Ihmenaisella ja joskus Jokerilla. Myös Deathstrokella pääsee pelaamaan, mikä on yksi omia suosikkejani. Tarina on jaksotettu erittäin onnistuneesti ja tarina onkin yksi pelin suurimpia voimavaroja. Graafinen ulkoasu on erittän hyvä ja vaikka peli onkin selvää Mortal Kombat tyyliä, niin se ei edes yritä olla verinen ja brutaali. Pelihahmot on lähtökohtaisesti tehty todella uskollisen näköisiksi Justice League animaatiosarjaan nähden ja tuttuja ääninäyttelijöitäkin löytyy. Tyyliseikat eivät ehkä ole yhtä hyviä kuin Arkham sarjassa, mutta InJustice on ehdottomasti todella hienoa katsottava.
Hitaammanpuoleinen tappelupeli oikeilla ideoilla
Taistelu on tietysti tappelupelissä todella isossa roolissa ja yhteenottoja tuleekin vastaan runsaasti. Luvassa on monenlaisia asetelmia ja kiinnostaa onkin nähdä että ketkä päätyvät taistelemaan ketä vastaan. Muutamaa aika selvää vaikeuspiikkiä huomioimatta pelin haastaso on merkittävästi parempi mitä se monissa muissa on. Vaikeustaso määrittää todella hyvin sen yleisen tason ja nousee varsin sopivaa tahtia. Pari yhteenotto on yllättävän pahoja, mutta lähtökohtaisesti rytmitys on erittäin hyvä. Lisää vaihtelua pakettiin tuovat satunnaiset minipelit jotka ovat lähinnä oikeiden nappien painamista oikeaan aikaan. Ei mitään erikoista, mutta tuo hieman vaihtelua.
Tietty pelattavuuus on pysyy hahmosta toiseen samana, mutta erikoisliikkeiden opettelu on monesti aivain voittoon ja yleensä kun hahmolla oppii oikeasti pelaamaan, niin hahmo vaihtuukin jo seuraavaan. Taistelussa on erilaisia hyökkäyksiä joita yhdistelemällä saa aikaan toiseenlaisia hyökkäyksiä. Tietyt liikkeet ovat vähän ehkä liian pitkiä tietyillä hahmoilla, mutta ne ovat tehokkaita. Taistelu on varsin tavanoamista tappelupelimättöä, mutta siinä on tietyllä tavalla omanlaisensa ote. Tässä pelissä se ote tuntuu hieman hitaalta ja tuntuma taistelussa tuntuu olevan hieman poissa paikoiltaan, kunnes siihen pääsee vähän enemmän kiinni. Usein se menee kuitenkin siihen että kun löytää ne muutamat hyvät liikkeet, niin niissä myös pitäytyy. Usein tuntuu että pelihahmoilla on ehkä vähän liikaa elinvoimaa.
Taisteluun tuo vaihtelua myös ympäristö jossa on hieman muuttujia, kuten mahdollisuus iskeä vastustaja toiselle alueella aloitusalueelta. Tämä on yksi erimerkki siitä vaihtelusta, mutta samalla aikaa se on myös yksi esimerkki sellaisesta osasta joka tuntuu tietyssä vaiheessa todella hitaalta ja itseääntoistavalta. Yleisesti ote taisteluun on oikein hyvä, vaikka se saisi olla nopeampi. Tälläisenään kyseessä on melko suunnitelmallinen taistelusysteemi jota värittävät eri hahmot ja heidän omat liikkeens. Hahmovalikoima pelissä ei ole ihan sillä tasolla millä se jatko-osassa on, mutta mukana ovat pitkälti kaikki tärkeimmät hahmot ja jokunen vähän erikoisempikin hahmo. Kokonaisuudessa ovat kuitenkin mukana kaikki ne avainasiat joita tappelupeli tarvitsee yltääkseen keskivertoa paremmaksi ja tästä pelistä niitä löytyy.
Yhteenveto
InJustice: Gods Among Us on erittäin hyvä tappelu, vaikka se häviääkin monilla tavoilla jatko-osalleen. Tarinallisesti peli on erittäin hyvin rytmitetty ja esimerkillisesti toteutettu. Superman pääroistona on näitä kiinnostavampia vaihtoehtotodellisuuksia ja pelin ottaa tästä asetelmasta paljon irti. Hahmovalikoimasta löytyvät monet kärkihahmot, mutta myös muutama vähemmän tunnettukin hahmo. Taistelu itsessään on vähän hitaammanpuoleista ja ottaa aikansa että siitä saa enemmän irti, mutta eri hahmojen käyttö ja peruspelattavuus ansaitsevat kyllä kehut. InJustice kuuluu juurikin sellaisiin tappelupeleihin josta niin monien muiden tulisi ottaa mallii. Kuten Soul Calibur VI:n.
+ Tarinan toteutus
+ Tarinan rytmitys ja ääninäyttely
+ DC hahmovalikoima
- Tietty hidas tuntuma tappelussa
- Monet turhan pitkitetyt osa-alueet
Arvosana: 8,0
Mahtava
Esiosa sarjan parhaalle pelille
Pahamaineinen: Ensimmäinen Valo
PlayStation Plus: Premium
inFamous: First Light
InFamous pelisarjasta on tähän mennessä pelattu kaikki eri pelit, viimeisimpänä Festival of Blood joka pitkälti rakennettiin inFamous 2:n pelimoottorilla ja joka tuntuikin pitkälti DLC:ltä kyseiselle pelille. Alkuajatukset tästä pelistä ovat hyvin samanlaiset, sillä tämä vaikuttaa monella tavalla samalla tavalla tehdyltä peliltä, mutta nyt pelimoottorina on Second Sonin pelimoottori ja koska kyseinen peli on oma suosikkini koko sarjassa, niin kyllä tätä voi lähestyä varovaisen optimistisesti.
Esinäytös sarjan parhaalle pelille
Pelissä seurataan Second Sonista tuttua Abigail "Fetch" Walkeria, tämän kerratessa taustatarinansa ote otteelta. Tarinan lopputulos on jo selvillä, sillä peli päättyy pitkälti siihen mistä Second Son sitten alkaa. First Light ei ole tarinallisesti mitenkään erikoinen ja toisin kuin pääsarjan Infamous peleissä, tässä pelissä ei ole mitään erinäisiä päätöksiä jotka muokkaisivat mitään eikä uudelleenpeluuarvoakaan pelissä juuri ole. Fecht on hahmona oikein hyvä, ei nyt yhtä hyvä kuin Delsin, mutta ehdottomasti sellainen hahmo jolla on ihan mielekästä pelata. Sivuhahmoja pelissä on vain pari, mikä korostaa sitä miten pienimuotoinen kokonaisuus onkaan kyseessä. Laadullisesti on myös hajontaa sillä hahmo joka nousee isoimpaan rooliin on se ärsyttävin, kun taas paremmat hahmot jäävät aika pieniin rooleihin.
Festival of Bloodin tavoin First Light on varsin lyhyt peli, sillä sen tarinan pelaa läpi jokusessa tunnissa, joskin sivutehtävien ynnä muiden kanssa voikin sitten mennä saman verran aikaa.Sivutekeminen erinäisten haasteiden parissa on pienoista vaihtelua ja koska pelialue on suhteellisen pieni, ei urakka ole kovinkaan kummoinen.Se mikä oikeasti kannustaa tekemään kaiken oheistehtävän, tulee puhtaasti hahmonkehitys, vaikkakin tavallaan olisi hyvä että pisteitä myös säästää, sillä kaikkien ominaisuuksien avaaminen vaatii päätarinan pelaamista lähes kokonaan. Pelihahmon kehittäminen voimistaa erinäisiä ominaisuuksia joita hahmolta löytyy ja toisin kuin Delsin Rowe, Fecht käyttää vain neonia energianaan.
Sivutekemisessä on muutamaa erinäistä vaihtoehtoa. On "kilpajuoksuja" jotka kaikessa yksinkertaisuudessaan ovat aika hyviä. Sitten on myös graffitien tekemistä ja tämä on tehty aika huonosti. Tässä pitäisi ohjainta kallistelemalla siirtää kursoria ja tuntuu että tämä on aivan turhaa kikkailua, joka ei ole edes tehty erityisen hyvin. Siinä on vähän sama idea kuin Second Sonin graffitikohdissa, mutta toteutus tuntuu tässä olevan erityisen huono. Ei se nyt mitenkään erityisen hyvä ollut aiemminkaan, mutta tämä tuntuu aivan erityisen huonolta.
Nopeasti etenevä, kehittyvä ja koukuttava
First Light on nopeasti pelattu kokonaisuus joka kuitenkan on koukuttavasti rakennettu. Pelissä ei juurikaan tuhlata aikaa vaan tapahtumat etenevät vauhdilla ja tarina on nopeasti alta pois. Tarina on kuin se osa peliä, jossa pelaajalle opetaan kaikki niksit joita hän voi sitten käyttää, sillä vasta kun tarinaosuus on pelattu, on pelaajalla käytössään kaikki pelimerkit. Pelissä ei ole isommin vaihtelua pää- ja sivutehtävissä, mutta hahmon ominaisuuksien kehittämisestä on tehty erinäisten sivuaktiviteettien kautta sen verran hauskaa, että pelin pelaa läpi vaikkapa yhdeltä istumalta, tehden kaikenlaista oheistouhua siinä samalla. Mutta peli ei mitenkään pääty tarinan loppuunvientiin, sillä pelikenttä kaikkine lisähaasteineen jatkuu.
Jos pelistä haluaa tehdä aivan kaiken, mahdollisen platinapystin toivossa, niin se on hyvin samankaltainen urakka mitä monet muutkin Infamous pelit, joskin tällä kertaa ne saavutukset ovat selkeämpiä ja yleisesti vaikuttavat merkittävästi helpommilta mitä vaikkapa Second Sonissa on. Tosin ne ovat myös hyvin erilaisia, sillä siinä missä Second Son halusi tietysti vaikealla vaikeustasolla läpäisyn, kaikkien eri valintojen tekemisen ja kaikenlaista kikkailua, on tässä kyse enemmänkin vain pelin kaikkien osien tekemisestä ja muutamasta pistehaasteesta. Peli ei ole tässä suhteessa vaikea, mutta se on helposti aikaa vievä ja kun pelattavuudessa nyt ei ole merkittävästi sellaisia muuttujia jotka pitäisivät toiminnan mitenkään monipuolisena, alkaa tämä urakka nopeasti maistua puulta.
First Light on joka tapauksessa erinomainen lisä InFamous pelisarjaan. Se on ehkä lyhyt peli, kuten Festival of Blood, mutta se myös ottaa asetelmastaan ja pelattavuudestaan enemmän irti ja on näin merkittävästi parempi kuin Festival of Blood. Ei nyt kokonaisuutena yhtä hyvä kuin Second Son, mutta ehdottomasti vahva osa sarjaa, sanoisin että itse pidin enemmän kuin Infamous 2:sta.
Yhteenveto
First Light on juurikin sellainen mitä vähän odotinkin, kuin Festival of Blood, mutta Second Son tasolla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita että kyseessä olisi heikko kokonaisuus sillä First Light ottaa todella paljon irti hieman rajallisesta kokonaisuudestaan. Tekemistä on hyvin paljon ja mukaan mahtuu ihan vaihteluakin. Tarina on ihan jees ja pelattavuus toimii todella hyvin. Parhaiten peli toimii kun sitä ajattelee lähinnä Infamous: Second Sonin lisäsisältönä, vaikka peli oma kokonaisuutensa onkin, ei yhtä laaja ja monipuolinen kuin "pääpeli", mutta todella hyvää lisätekemistä.
+ Näyttävät neon voimat
+ Hyvä pelattavuus
+ Sivutehtävien vaihtelu
- Lyhyt tarina
- Supistettu tuntuma
Arvosana: 7,0
Loistava
Tyylikäs, värikäs ja taiteellinen musikaalipeli erinomaisesti rakennettuna kokonaisuutena
Taiteellinen Pako
PlayStation Plus: Premium
Artful Escape
Aivan nollista poimittu peli josta ei etukäteen ollut tiedossa yhtikäs mitään. Ei sitä että mihin genreen peli kuuluu, ei sitä että mitä siinä tehdään tai mistä se kertoo. Pelin nimikään ei suoranaisesti avaa sitä, että mistä pelissä on oikeasti kyse. Se on vain hyvä asia, sillä Artful Escape on erinomaisesti rakennettu kokonaisuus josta saa todella paljon irti kun vain antautuu sen vietäväksi. Tosin, samalla aikaa voi tehdä muutaman aika typerän ratkaisun, joita sitten katuu pelin edetessä, kun huomaa, että se on aika paljon parempi peli, miltä aluksi vaikuttaakaan.
Kitara, taivas ja tähdet
Pelin päähenkilö on folk-kitaristi Francis Vendetti, jonka setä Johnson Vendetti on hyvin menestynyt musiikki ja pienellä kotipaikkakunnallaan Francisin on hyvin vaikea erottua omana itseään, koska kaikki näkevät hänessä vain jatkeen sedästään. Kun Francis sitten kohtaa erikoisen Lightman nimisen miehen, saa hän mahdollisuuden uudelleekeksiä itsenäs artistina, samalla kun hän nopeasti jättää kotikontunsa ja matkustaa tähtiin, jossa hänen uusi kitaristipersoonansa, voi nousta aivan erityisiin korkeuksiin. Artful Escape on nopeasti muuttuva peli jonka tarina alkaa varsin tavanomaisissa ympyröissä, mutta joka etenee todella nopeasti aivan erilaiseksi peliksi, miltä se aluksi vaikuttaa.
Tarinallisesti peli ei ole ikimuistoinen, vaan paljon enemmän kokonaisuudessa nappaa se tapa, jolla päätarinaa viedään eteenpäin. Pelaaja nimeää itsensä matkansa aikana, puvustaa itsensä matkansa aikana ja tutustuu moniin hyvin erikoisiin olentoihin matkalla konserttiin, joka on kirjaimellisesti toisesta maailmasta. Artful Escape on hyvin erilainen peli, miltä se vaikuttaa kun se aloittaa ja tapa jolla peli rikastaa itseään ja kannustaa pelaajaa tekemään perushahmo Francisista jotakin aivan omanlaistaan, tekee pelistä välittömästi merkittävästi kiinnostavamman kokonaisuuden joka onnistuu todella positiivisesti yllättämään. Artful Escape on sen sorttinen peli että siihen voi uppoutua todella hyvin ja tästä syystä siihen toivoisi vielä enemmän muokkausmahdollisuuksia, joita on muutenkin jos melko paljon. Pelissä on tyylillisesti niin paljon hyviä asioita että vaikka niitä toivoisi vielä enemmän, niin tälläisenäänkin kokonaisuus voi yllättää todella positiivisesti, varsinkin jos sieltä ei odota mitään. Tiettynä heikkoutena tässä on se, että koska väli tiettyihin tyylivalintoihin on niin pitkä, tekisi helposti mieli muokata aiempia valintoja tukemaan nykyisiä.
Tyyliseikoiltaan peli on todella upean näköinen. Graafinen ulkoasu on ihan hieno jo aluksi, mutta sitten kun mielikuvitus alkaa oikeasti laukkaamaan, niin värien, äänien, maailmojen erilaisten pienien tyyliratkaisujen ja kenttälisäyksien ansiosta pelistä muodostuu todella hienoa katsottavaa. Mukana on jatkuvasti ne tietyt rajoitteet mitä tälläiseen pienemmän ryhmän tekemään peliin kuuluu, mutta se vain korostaa sitä, miten hieno lopputulos tyyliratkaisuiltaan onkaan.
Kävelymatka galaksista toiseen
Pelattavuuden suhteen kokonaisuus on kuin yksi suuri kävelymatka tiuhaan vaihtuvissa ympäristöissä. Matkaa taitettaessa sitten soitetaan kitaraa, joskus ihan vain siksi kun ei muutakaan tekemistä ole ja joskus että saadaan elämää ympäristöön. Tietyissä pätkissä luvassa on sitten ihan jammailuakin jossa pelaajan täytyy painaa nappeja oikeassa järjestyssä. Tässä kohtaa korostuu se, että pelissä ei oikeastaan voi hävitä, sillä vaikka painaisi väärin, niin pitää aloittaa sitten vain kyseinen pätkä uudestaan vähän aiemmin. Artful Escape on pääasiassa koettava seikkailu jossa peliosuudet ovat lähinnä jotakin sellaista, mikä tarjoaa pelaajan sormille jotakin tehtävää ja toimii todella tarpeellisena vaihteluna tasohyppelyyn ja kävelyyn. Vaikka pelissä joutuukin ison osan ajasta vain kävelemään vasemmalta oikealle, niin mukana on välillä vähän hyppimistä, liukumista ja muuta kivaa, joka toimii sekin pienoisena vaihteluna perusrunkoiselle pelattavuudelle.
Artful Escape on yksi valtava musikaalitarina joka näyttää erittäin hyvältä ja joka myös tietyistä yksinkertaisuuksistaan huolimatta myös kuullostaa todella hyvältä. Pelattavuuden suhteen se ei kuitenkaan ole mitään erityisen monipuolista, vaan melko tylsää kävelemistä ajoittaisilla konsertoinneilla. Pituudeltaan kokonaisuus on varsin lyhyt, mikä ainakin takaa sen, että vaikka peli onkin itseääntoistavaa pelattavaa joka muuttuu tietyssä vaiheessa melko tylsäksi ja puuduttavaksi, on tarina tällöin melkolailla jo lopussa, jolloin myös toisto loppuu siihen. Tämä on niitä pelejä jonka pääsee kyllä läpi, sillä ne haastavammatkin pätkät ovat sellaisia, joita voi yrittää uudestaan ja uudestaan. Pääasiassa kyseessä on todella helppo kokonaisuus jossa pääroolissa on enemmänkin se kokemus ilman isompaa haastetta.
Yhteenveto
Artful Escape on genrellisesti vaikea todella määritellä, mutta se on pääasiassa tasohyppelypeli musikaalitarinassa. Pääasiassa pelissä liikutaan eteenpäin, hyppien tasolta toiselle, välillä soittaen kappaleita joka tapahtuu nappeja painamalla, ei rytmissä, vaan oikeassa järjestyksessä. Tarinallisesti kokonaisuus kasvaa todella suuriin mittasuhteisiin ja pitääkin sisällään todella paljon tarinaa, kaikki ääninäyteltynä ja hienosti toteutettuna. Tyylikkyydestä peli ottaa todella isot pisteet ja varsinkin lopussa pelin näyttävyys saavuttaa erittäin suuret mittasuhteet. Peli on kokemus, jota ei ole vaikeudella pilattu ja joka on mielekkyydessään, yllättävän hyvällä tasolla.
+ Näyttävyys monissa asioissa
+ Äänimaailma
+ Graafinen ulkoasu
+ Tarinankerronta
- Vähäinen vaihtelu pelattavuudessa
- Paljon kävelypätkiä
Arvosana: 7,4
Loistava
Seikkailupeli ja teinikauhutarina kohtaavat
Kananlihalla
PlayStation Plus: Premium
Goosebumps
Itsekin jokusen RL Stinen kirjan lukeneena voin sanoa, että aihealueesta voi saada aika paljonkin irti, merkittävästi enemmän mitä esimerkiksi aiheesta tehty elokuva sai lopulta aikaiseksi. Pelimuodossa vaihtoehtoja on vaikka kuinka, joten potentiaalia tässä kaikessa on todella paljon. Mutta hyvin varovaisia odotukset ovat siksi, että tämä on hyvin klassisella tavalla tehty seikkailupelissä, jossa riittää tavaraa, tavaran etsimistä ja kokeilemista, jotta pääsee eteenpäin. Tästä syystä itse käytin ohjetta näyttämään että mitä olisi tarkoitus suunnilleen tehdä, jotta itse pystyisin keskittymään tunnelmaan ja tarinankerrontaan.
Slappy ja kumppanit ovat tulleet leikkimään
Maailman myydyimmästä lasten/nuoren kauhukirjasarjasta on tehty niin tv-sarjaa, elokuva kuin liuta pelejäkin, joten faneille on kyllä materiaalia. Koska kirjasarja on valtava, on tähän peliinkin todella merkittävästi sisältöä tarjolla ja muutamat mahdollisesti tunnetuimmat aiheet, hahmot tai elementit ovat vahvasti läsnä ja tiettyjä kauhukliseitä löytyy paljon. Tämä vuonna 2015 ilmestynyt peli onkin eräänlainen esiosa samana vuonna ilmestyneelle elokuvalle, jonka yhdessä pääosassa Jack Black.
Tarina on kuin kokoelma eri teoksien tapahtumia, kun monien eri kirjojen möröt sun muut pääsevät vapauteen ja alkavat terrorisoimaan ympäristöään, kärjessä varsin tuttu puhuva nukke, Slappy. Pelaaja valitsee itselleen pelihahmoksi pojan tai tytön ja nimeää tämän. Hahmon taustatarina hieman rikastuu pelin edetessä, mutta tarina on monella tavalla melko tavanomaista huttua ilman mitään oikeasti erikoista ja se tuntuukin jäävän samalla tavalla melko lappeaksi kokonaisuudeksi, kuin elokuvakin. Paljon enemmän kokonaisuudessa toimivat ne Goosebumps tunnelmaiset osuudet ja kauhuelementit jotka voivat olla todella jokapäiväisiä, tai sitten todella yliluonnollisia.
Sisältöä pelissä on suhteellisen paljon sillä erilaisia tapahtumapaikkoja ovat niin aavemainen talo, hylätty ostoskeskus kuin lähimetsäkin. Kaikissa paikoissa on omanlaisensa tyyli ja ote jotka tekevät sijainnesta omanlaisiaan tyylillisessä mielessä, mutta mitä tulee laatutasoon, tuntuu että mitä enemmän sisältöä yhteen paikkaan on ängetty, sitä haastavammaksi paikan selvittäminen lopulta on ja monessa tapauksessa merkittävästi turhauttavampaa myös.
Hyvin klassisen otteen seikkailupeli moninen heikkouksineen
Pelin klassinen seikkailupelityyli ei istu konsolille ihan parhaalla mahdollisella tavalla. Tälläisissä peleissä tuntuu että ne toimivat parhaiten tietokoneella pelattuna, jolloin point & click pelattavuudesta saa merkittävästi nopeampaa, tarkempaa ja sitä kautta siedettävämpää. Tietyissä tilanteissa konsoli on kyllä siedettävä, mutta valtaosan ajasta tuntuu että pelattavuus saisi olla merkittävästi parempi. Esineiden poimiminen, valitseminen, käyttö ja ympäristöön vaikuttaminen ovat kaikki sellaisia asioita jotka toimivat hiirelle paljon helpommin. Pelattavuudesta ei siis mitenkään erityisesti paljoa pisteitä saa, mutta kyllä se menettelee paremman puutteessa.
Pelaaminen on pääasiassa paikkojen tutkimista ruutu kerrallaan. Paikoissa on paljon poimittavia esineitä, tutkittavia asioita ja runsaasti äkkikuolemapaikkoja. Klassisen seikkailupelin tapaan valtava osa pelistä on paikkojen tarkkaa perkaamista jotta alueista kerättyjä esineitä voi sitten käyttää toisilla alueilla erinäisten pulmien ratkaisemiseen ja pelissä etenemiseen. Ilman opasta, tähän kaikkeen voi kulua monta tuntia ilman mitään erityistä etenemistä. Tietyt tilanteet ovat todella selkeitä, kun taas toiset voivat olla erityisen turhauttavia.
Omasta mielestä tämä on juurikin sellainen peli josta saa paljon enemmän irti oppaan kanssa, sillä silloin voi keskittyä tarinan ja ympäristön seuraamiseen ja eri tilanteiden tarkkailuun, kun pulmiin ei ainakaan jää jumiin. Tekemistä pelissä on todella paljon ja tietyt alueet ovat varsin laajoja ja täynnä tekemistä. Iso osa pelistä perustuu täyteen yritys ja erehdys tyyliin, sillä monissa hetkissä väärä valinta tarkoittaa kuolemaa. Peli tosin palauttaa tämän jälkeen lähes samaan paikkaan, jolloin voi nopeasti yrittää uudestaan. Suuri harmi tässä kaikessa on se, että aiheessa olisi potentiaalia paljon enempäänkin kuin perustylsään seikkailupeliin jossa niin paljon tekstiä ja niin hidas etenemistahti, että mielenkiinto sitä kohtaan loppuun erittäin nopeasti.
Yhteenveto
Goosebumps on peli jonka kanssa seikkailupeliveteraanit ovat kuin kotonaan ja josta kirjojen ystävät voivat saada todella paljon irti, sillä tuttuja tilanteita ja tapahtumia löytyy. Suurena heikkoutena on kuitenkin pelin varsin epämääräinen eteneminen jossa iso osa on puhdasta arvailua ja erinäisten paikkojen tutkimista, josta muodostuu loputon aarrejahti erilaisten kauhutarinamörköjen täyttämässä ympäristössä. Hyvä idea ei ole kääntynyt erityisen hyväksi peliksi.
+ Goosebumps asetelma ja sen käyttö
+ Valtavasti tekemistä ja tutkittavaa
- Epämääräinen ja hidas eteneminen
- Point & click pelattavuus ei istu konsolille erityisen hyvin
- Paljon tekstiä
Arvosana: 4,5
Huonommalla puolella
Katsottavaa kuin minisarjassa, tai siltä se ainakin tuntuu
Kertomassa Valheita
PlayStation Plus: Premium
Telling Lies
Yksi näitä, kokeilempa nyt kuitenkin pelejä, varsin simppelillä trophy listalla. Sanotaan heti että tämä peli oli todella erilainen mitä siltä odotin ja heti voidaan myös todeta että tämä ei ole hyvä peli, konsolilla pelattuna, sillä tämä on selvästi tarkoitettu pelattavaksi PC:llä, jolloin siihen tulee erilainen ote.
Videosta toiseen, läpi yön
Idea ei ole varsinaisesti huono, mutta pelimuodossa se ei myöskään ole se kiinnostavin. Ideana on katsella videopätkiä, joista sitten poimia avainsanoja, joilla katsoa lisää videopätkiä, joista kaikista sitten koota yhteen tarina, samalla kun pelihahmon ympärillä tapahtuva tarina etenee. Pelaajalle ei alussa anneta oikeastaan mitään isompia suuntia ja muutenkin pelissä kaikki pitää opetella kokeilemalla, tai ainakin oma kokemukseni oli sellainen. Pelaaja on tietokoneella jossa mahdollisuus pelata pasianssia ja tehdä näennäistä sivutouhua, mutta pääasiallinen tavoite on surffata videosta toiseen yön läpi. Aamulla sitten katsotaan että mitä kaikkea on kasassa ja mitä pelaaja on saanut aikaiseksi tarinoista.
Heti voidaan sanoa että peli on selvästi kuin suunniteltu tietokoneella pelattavaksi koska silloin kaikki olisi merkittävästi nopeampaa simppelimpää, koska konsolin käyttöliittymä ei varsinaisesti tue tätä pelattavuutta erityisen hyvin. Tästä syystä käyttöliittymä tuntuu hieman hitaalta, kankealta ja vaatii totuttelua. Muutenkin pelissä olisi muutama simppeli tutoriaali ollut poikaa, jotta vähän tietäisi että mitä kaikkea pelissä pystyy ihan oikeasti tekemään. Kun kaikkea opettelee samalla kun tekee, muuttuu peli erittäin nopeasti melko sekavaksi eikä asiaa auta sekään että siinä samalla pitäisi yrittää päästä kärryillä mahdollisista tarinoista joita kokonaisuuteen kuuluu.
Lähemmäs viimeinen niitti tähän kaikkeaan on siinä, että Telling Lies on melko tylsä paketti, sillä siinä on niin paljon katsottavaa suhteessa tekemiseen, että monesti tuntuu että useat videot voisi yhdistää, tai ainakin tehdä helpommaksi katsoa suoraan putkee, ilman mitään vaiheita. Muutenkin pelin kanssa tuntuu että niin monista osista olisi voitu tehdä niin paljon parempia, joko käyttömukavuuden tai puhtaasti nopeuden ja helppoudun suhteen.
Katsottavaa enemmän kuin pelattavaa
Sisältöä pelissä on todella paljon ja näyttelijäsuoritukset ovat oikein hyviä. Tuttuja kasvoja ovat Logan Marshall-Greene ja Angela Sarafyan joista kumpikin vetää omat pätkänsä erittäin hyvin ja tuntuu että tähän videosokkeloon on piilotettuna oikeasti hyvin näytelty tarina. Harmillista on vain se, että kaikki oheistekeminen tarinan seuraamiseen ei ole sieltä parhaasta päästä. Monessa kohtaa peliä vastaan tulee joko kasa lyhyitä videoita tai sitten niin tylsiä videoita, että kaikkea haluaisi vain hoputtaa eteenpäin.
Tarinankerronnallisesti kaikki toimii varsin hyvin, sillä kronologisessa järjestyksessä videoita tuskin tulee katsottua, mikä tuo tiettyä haastetta siihen, miten tarinaa alkaa päässään kokoamaan. Ketkä ovat keitä, miten he liittyvät toisiinsa ja tapahtuiko tämä ennen tuota. Telling Lies tuntuu sellaiselta peliltä, joka tarjoaa paljon keinoja syventyä tähän etsivätyöhön, mutta koska opetusvaihetta ei oikeastaan ole, ei peli onnistu erityisemmin koukuttamaan missään kohtaa mukaansa vaan on parhaimmillaankin vain ihan ok.
Telling Lies olisi varmasti toimivat paljon paremmin, jos isoa kokonaisuutta olisi tehty paljon helpommaksi käyttää. Puuduttavaksi tämä peli muuttuu todella helposti ja koska tämä iso palapeli ei ole sieltä selkeimmästä päästä, voi videoiden katselukin aika nopeasti maistua puulta. Pelissä ei yksinkertaisesti ole erityisen paljon laadukasta sisältöä joka oikeasti koukuttaisi, mutta useamman erittäin hyvän näyttelijäsuorituksen ja parin hyvin esitetyn tarinapätkän ansiosta potentiaalia on. Omalla kohdalla ainakin peli ei vain onnistu viemään mukaan vaan alkaa nopeasti muuttua harmillisen tylsäksi. Mutta ainakin kyseessä on melko erilainen pelikokonaisuus.
Yhteenveto
Pelin suurin heikkous on siinä, että luvassa on enemmän katsottavaa kuin pelattavaa koska lähes kaikki, mitä pelattavuuteen tulee, tulee videopätkien katselusta. Pelissä on ihan tarinakin joka koostuu ja muotoutuu useammasta pienemmästä tarinasta joista koostuva mosaiikki alkaa ratketa sitä mukaa, kun pelaaja tutkii asioita, tekee huomioita ja selaa videoita. Peli saisi vähän enemmän opettaa asioita, mutta tälläisenäänkin se ajaa kyllä asiansa. Se muuttuu helposti aika tylsäksi ja aikaa vaativaksi kokonaisuudeksi koska iso osa tapahtuu vain kokeilemalla asioita. Tavallaan simppeli trophyjahtipeli, mutta helposti aika puuduttava.
+ Näyttelijäsuoritukset ovat hyviä
+ Paljon sisältöä
- Pelattavuus ei istu konsolille erityisen hyvin
- Muuttuu helposti todella pitkäveteiseksi
- Voi olla nopeasti aika sekava
Arvosana: 4,2
Huono
Nykypäivän munkki Kratos
Pelastaja
PlayStation Plus: Premium
Redeemer
Nimi on jäänyt tästä pelistä mieleen, eikä oikein mitään muuta. Ihan hyvä lähtökohta sillä ainakaan ei ole isoja odotuksia joita täyttää ja jokin tässä pelissä on jättänyt vaikutelman, koska nimi on kuitenkin jäänyt mieleen, jostakin.
Sotilas ja munkki samassa paketissa
Pelin päähenkilö Vasily on entinen sotilas joka on nyt elänyt osana munkkiluostaria, jättäen väkivallan taakseen. Hyökkäys luostariin kuitenkin palauttaan Vasilyn väkivallan tielle, sillä se on ainoa keino pelastaa mitä on jäljellä ja kostaa mitä on menetetty. Hiljalleen tarinassa nousee esiin enemmän ja enemmän taustaa Vasilysta ja samalla peli siirtyy kauemmas siitä maanläheisestä aloituksestaan, mutta pitää kiinni siitä monipuolisesta toiminnastaan. Tarinallisesti Redeemer ei ole mitään kovinkaan erikoista, vaikka se edetessään eteneekin nopeasti vähän erilaiseen suuntaan, miltä aluksi vaikuttaa ja on lopuksi hyvin erilainen kuin aluksi.
Pelattavuuden suhteen vaihtelua ei ole erityisemmin, sillä pelissä tehdään samoja asioita alusta loppuun asti, mutta ainakin toiminta on tehty erittäin hyvin. Loppupuolella peliin yritetään tuoda hieman vaihtelua mutta siinä suhteessa epäonnistutaan todella hyvin ja niissä pätkissä joissa tehdään jotain vähän erilaista, huomaa että pelin kannalta olisi parempi jos olisi vain pitäydytty toiminnassa, koska pelattavuus ei tue mitään kikkailua.
Pituudeltaan Redeemer on varsin sopivan pituinen, sillä se ei ole erityisen pitkä, mutta se ei myöskään ole liian lyhyt. Hahmonkehitys on itsessään tietty mittari siitä, miten paljon peliä on jäljellä sillä kun pelihahmo käyttää erilaisia taitojaan, ne osat hänessä kehittyvät ja hän tulee paremmiksi niissä, tavallaan tietyt osat hänessä heräävät. Tämä kehitystyyli tukee pelattavuutta todella hyvin sillä se kannustaa vaihtelevaan toimintaa, jotta eri tilanteisiin on enemmän taktiikoita.
Kentissä on myös hieman keräiltäviä esineitä joilla voi sitten tehostaa tiettyjä ominaisuuksia toiminnassa. Kentät eivät ole erityisen suuria, mutta jos haluaa löytää kaikki esineet, pitää niitä silti tutkia suhteellisen tarkasti sillä kun etenee seuraavaan kenttään, ei aiempaan enää ole paluuta ja kentän loppu voi tulla vastaan varsin äkkiä ja yllättäen. Kentissä on hieman vaihtelua mutta tietyissä vaiheissa tarinaa tuntuu, että eri kentät muuttuvat samaksi mössöksi ja näyttävät todella paljon samanlaisilta.
Toiminnallinen tilkkutäkkiä
Taistelu on pelin sydän ja vaihtoehtoja siinä tarjotaan melko paljon. Vaikka pelattavuus ei tarjoakaan toiminnan ulkopuolella juuri mitään, niin toiminnassa peli on yllättävän hyvin tehty. Vasily on todella taitava lähitaistelija, sillä munkkipuoli hänessä pystyy lyönneillä ja potkuilla tekemään selvää jälkeä suurestakin vihollisjoukosta ja esineitä heittelemällä tähän tulee välittömästi lisää mahdollisuuksia. Lyömäaseet ovat myös merkittävässä osassa, sillä oli saatavilla sitten veitsi, lapio tai sauva, kaikki ovat todella tehokkaita työkaluja toiminanssa. Pelaaja voi myös viimeistellä vihollisia, kun saa ensin hakattua heidät tarpeeksi heikkoon kuntoon ja viimeistely liikkeet tuovat näyttävyyttä toimintaan todella paljon. Myös ympäristön käyttö on osa toimintaa, sillä nopeat viimeistelyt ympäristössä olevilla hasardeilla ovat myös mahdollisia, koska yksi terävä oksa on nopea tapa hankkiutua vihollisesta eroon. Lähitaistelua tukee myös mahdollisuus hiiviskelyyn, sillä jos Vasily päsee vihollisen taakse, voi hän tehdä tästä selvää nopeasti ja hiljaa. Nyrkkitappeluissa väistöliikkeet ja torjunnat ovat myös osa kokonaisuutta ja tuovatkin lisää vaihtelua mukanaan.
Lähitaistelun lisäksi pelissä on runsaasti tuliaseita. Kaikki ehkää alkaa pistooleilla, mutta loppupuolella arsenaali etenee haulikoiden kautta plasma-aseisiin ja kaikilla tuliaseilla on puolensa. Ammuksia on usein todella vähän, mutta koska tuliaseet ovat erittäin tehokkaita, on tämä vain yksi tapa pitää toiminnan monipuolisuus hallinnassa. Vasily voi kantaa kerralla yhtä lyömäasetta ja yhtä tuliasetta, mikä tuo oitis mukanaan mahdollisuuksia eri tilanteisiin. Mitään ei kuitenkaan kannata säästellä, sillä mitään ei voi kantaa mukanaan kentästä toiseen ja lisää aseita tulee todella hyvin säännösteltynä. Haulikossa varsinkin on aluksi vain muutama ammus, mutta jo yksi ammus tekee lähietäisyydeltä todella pahaa jälkeä, kun taas pistoolissa on enemmän ammuksia ja pistooleja on saatavillakin enemmän.
Aseiden ja lähitaisteluliikkeiden käyttömahdollisuudet kasvat niitä käytettäessä. Lähitaistelussa tehosteisiin kuuluvat mahdollisuus virittää hyökkäyksiä ja tehdä hyökkäyksiä väistöliikkeen jälkeen. Tuliaseissa tehosteet vaihtelevat merkittävästi eri aseiden välillä. Pistooliin saa vaimentimen ja nopeamman tulitukset kun taas haulikkoon saa läpäisyvoimaa ja enemmän ammuksia. Haulikko onkin yksi niitä aseita joka pysyy todella hyvänä vielä siinäkin vaiheessa kun saa käyttöönsä rynnäkkökivääriä tai konepistoolia, mutta se onkin yksi tekijä, joka tulee omasta pelityylistä.
Yhteenveto
Redeemer on simppeliä toimintahuttua ilman mitään ylimääräistä. Valtaosa pelistä on suoraa ramboilua, joskin hiiviskely ja suunnitelmallinen lähestyminen ovat vaihtoehtoja. Aseita on paljon, lyömäaseita on runsaasti ja vihollisiakin riittää. Vaihtelua pelissä ei juuri ole, mutta samalla aikaa, peli ei ole myöskään ylipitkä vaan varsin jämpti kokonaisuus. Tarina on kiva lisä, joskaan ei välttämättömyys. Uudellenpeluu arvo on melko pieni, mutta kokonaisuutena kyseessä on hyvää ammuskelua ja mätkimistä tiiviissä paketissa.
+ Toiminnan useat vaihtoehdot
+ Jämpti pelattavuus
+ Hyvin jaksotettu ja sopivan pituinen
- Itseääntoistava
- Loppupuolen tarpeeton kikkailu
Arvosana: 7,6
Erityinen
Pääarvio
Se tästä kattauksesta, jota kohtaan oli varmaan ne suurimmat odotukset aivan aluksi.
Verta, luoteja ja banaaneja
Ystäväni Pedro
My Friend Pedro
Yksi näitä PS Plus pelejä joka oli nopeasti pelattavien pelien kärjessä, sillä tämä oli pitkään osana Steam toivelistaa ja sitä kautta kiinnostusta peliä kohtaan on ollut, vaikka siitä onkin lähinnä nähnyt hieman pätkää siitä, miten toimintaan on pelissä suhtauduttu. Se on kuitenkin ollut enemmän kuin tarpeeksi, sillä tämä seikka on ollut se, mikä on todellakin herättänyt kiinnostuksen peliä kohtaan ja se on se sama asia, mikä pitää kiinnostusta yllä, pelin varsin suoraviivaisen ja lyhyen kokonaisuuden ajan.
Toiminnallinen näyttävyys huipussaan
My Friend is Pedro alkaa varsin nopeasti ilman mitään isompia selityksiä, eli pelaaja on aivan yhtä hukassa kuin pelihahmokin, joka ei tiedä missä hän on tai kuka hän on. Onneksi apuun säntää ystävällinen taikabaani, nimeltään Pedro. Pedro hoitaa pelin edetessä puhumisen ja selostukset, viedän tarinaa eteenpäin joskus kommentoiden niitä ja näitä ja joskus kertoen että mitä on meneillään ja mitä pelin hahmon tulisi tehdä. Vastaan tulee nopeasti aseistettuja vihollisia ja pomovastuksiakin löytyy. Onneksi pelihahmo on enemmän kuin kyvykäs taistelija jolla pystyy aseet käsissä ja joka kykenee varsin ketteriin liikkeisiin hyppiessään, kieriessään ja roikkuessaan milloin missäkin. Mutta se mikä hänestä todella lähemmäs yli-inhimillisen on hänen kykynsä hidastaa aikaa, jolloin on enemmän aikaa miettiä että mitä tekee. Mutta ei se vain siihen jää sillä pelihahmo pystyy myös väistelemään luoteja erittäin ketterästä. Tosin se asia mikä todella tekee hänestä joukosta erottuvan, on se, että kun pelihahmolla on kaksi asetta, hän voi ampua kahta eri kohdetta yhtä aikaa, yhtä kummallakin aseella, mitä eivät kovin monet muut pelihahmot tee.
Tyylillisesti peli on sidottu lähes kokonaan todellisuuteen ja voisi sanoa että ties vaikka myös ne hieman erikoisemmat hetket olisivat myös täysin todellisia, mutta osa jotain pahaa huumetrippiä. Yliluonnollisia asioita pelissä ei merkittävästi ole jos pelihahmon ominaisuuksia ei lasketa. Tapahtuma paikkana on varsin tavallisia kaupunginosia ja viholliset eivät nekään mitään erikoisempia ihmisiä ole. Alueittain tulee myös hieman vaihtelua joka on aluksi vain tehokkaampia aseita, mutta myös erilaisia muuttujia kenttähasardien muodossa ja paikoin meno menee todella tasohyppely- ja pulmapainotteiseksi jossa ammuskelu jää enemmänkin sivurooliin. Ammuskelu ei kuitenkaan missään kohtaa kokonaan häviää vaan pysyy todella suurena osana peliä alusta loppuun asti. Pituutta pelissä ei ole erityisen paljoa, kuten ei myöskään vaihtelua, mutta tälläisenään kokonaan on aika hyvän pituinen sillä vaikka sen toiston alkaa jo selvästi maistaa, niin uusia muuttujia tulee loppuun asti.
Kikkailua ja räiskettä joka menee helposti räpeltämiseksi
My Friend Pedro on ehdottomasti kokeilemisenarvoinen peli, sillä sen ote toimintaan on enemmän kuin mielekästä pelattavaa. Siinäkin on tosin raja että kuinka paljon pelistä saa irti, jos se tarjoaa vain yhtä ja samaa kyllästymiseen asti. Koska peli on aika lyhyt, nojaa se vahvasti siihen, että pelaaja pelaa kenttiä läpi uudestaan ja uudestaan saadakseen siitä paremman arvosanan. Arvosanaan vaikuttaa niin se kuinka nopeasti ja kuinka haavoittumattomasti kentän läpäisee, mutta myös se, kuinka hyvää komboa on pystynyt pitämään yllä. Komboa saa sillä klassisella tavalla, eli tapa vihollisia ottamatta osumaa siinä samalla. Tässä tulee juurikin vastaan se kenttien opettelu jossa yhtä kenttää voi tahkota uudestaan ja uudestaan kunnes tietää tasan tarkkaan että mitä mistäkin tulee ja mikä on se nopein tapa selviät siitä. Arvosanasysteemi on varsin simppeli ja pelin huumorille todella sopiva, sillä arvosanoissa on kirjaimen lisäksi jokin lausahdus, tyyliin B for Bananas tai vastaavaa.
Pelin toiminta on näyttävyytensä lisäksi sellaista, että se vaatii opettelua, jotta siitä saa oikeasti irti mahdollisimman paljon. Vaikka pelattavuus onkin periaatteessa varsin simppeliä, niin siinä on sen verran paljon muuttujia samalla aikaa, että se menee todella nopeasti pelkäksi räpeltämiseksi kun vihollisia tulee useammasta suunnasta pelaaja yrittää samalla aikaa väistää luoteja, valita kaksi vihollista kohteiksi ja ampua näitä yhtä aikaa, samalla tietysti liikkuen eteenpäin, joskun jopa jonkinlaisten esteiden kautta. Pelissä tiettyä lisämaustetta toimintaan tuovat esineet joista voi kimmottaa luoteja, skeittilauta jolla liikkua nopeammin sekä tietysti mahdollisuus monottaa lähelle osuvia vihollisia tai esteitä. Niin ja mitäpä hektinen toiminta olisi ilman räjähteitä. Kun tämä kaikki on samassa sumpussa, niin suureksi haasteeksi nousee se, että pystyykö pelaaja pitämään koko paketissa kasassa kaikkine muuttujineen.
Tätä peliä kohtaan oli ehkä vähän liian paljon odotuksia sillä kun pelistä näkee niin sanotusti niitä parhaita puolia, niin sitä olettaa että se on se pääfokus, mitä se tässä pelissä onkin, mutta sitä ei osaa ajatella että jos pelissä ei ole muuta, kuin sitä yhtä juttua, niin se hyvin usein tekee pelistä aika itseääntoistavan. My Friend Pedro ei ole pituudella pilattu ja tavallaan voisikin sanoa että se on hyvä asia. Uudelleenpeluuarvoa ei juuri muuta kautta tule kuin kenttien uudelleenpeluulla ja kyllähän tilanteessa tuntee oitis olevansa enemmän hallinnassa, kun tietää mitä vastaan tulee ja sitä kautta pystyy ennalta jo miettimään että missäkin tilanteessa tekee ja se räpeltäminen vähenee oitis.
Yhteenveto
My Friend Pedro on ennenkaikkea erittäin näyttävää räiskintätoimintaa johon kuuluvat isona osana ajan hidastaminen, luotien väistely ja kahden eri kohteen tulittaminen samaan aikaan, puhumattakaan ympäristön käyttämisestä taistelun kiihdyttimenä. Peli on suoraviivainen ja varsin lyhyt mutta erittäin toiminann täyteinen ja humoristisella otteella toteutettu kokonaisuus jonka merkittävimmät ongelmat ovat itseääntoistavuus ja helposti todella sekavaksi menevä räpeltäminen. Peli nojaa siihen, että pelaaja pelaa samoja kenttiä uudestaan,paremman arvosanan toivossa, mutta mitään merkittävää vaihtelua ei ole luvassa. Oman pituutensa verran peli kuitenkin pystyy pitämään mielenkiintoa yllä.
+ Erittäin tyylikkäästi toteutettu näyttävä toiminta
+ Paljon ammuttavaa ja paljon temppuja
+ Pelin tyyli ja tarinan kerronta
- Todella itseääntoistava
- Loppupuolen kenttien pulmavivahteisuus
- Pituus
Arvosana: 7,6
Erityinen
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.