Siirtomaa-aikakausi kaikkine tyyliseikkoineen

 

Rogue ei ole vain erinomaiseen ja aliarvostettuun aikakauteen sijoittuva tyylikäs ote Assassin's Creed sarjasta, vaan se kertoo myös yhden erinomaisen tarinan joka oitis nostaa pelin sarjansa veitsenterävää kärkeen. Tällä kertaa tarina seuraa salamurhaajaa, josta tulee temppeliritari, mikä on yksi pelisarjan uniikeimpia ideoita ja tehty erittäin hyvin.

 

PlayStation Plus: Premium

 

 

Salamurhaajan Oppi 7: Roisto

Assassin's Creed sarja on mennyt useiden eri pelien kautta melko sekavaksi, kronologisessa mielessä. Pelit eivät aina ole suoraa jatkoa toisilleen sillä välillä hypitään ajassa eteen- ja joskus taaksepäin. Rogue on tästä erittäin hyvä esimerkki sillä se tapahtuu kronologisesti varsin kauan Black Flagin jälkeen, mutta jonkin aikaa ennen AC3:sta. Numerojärjestys on joka tapauksessa sarjassa melko sekava, koska osa on numeroitu ja osa ei. Mitään isompia odotuksia itselläni ei tätä kohtaan ollut, mutta ehkä juuri siksi se onnistui yllättämään todella positiivisesti.

 

Black Flag 2

Rogue sijoittuu varsin tyylikkääseen kolonialiseen aikakuteen, siirtomaatyyliseen aikakauteen jos tätä halutaan jotenkin suomentaa. Itse en ole oikein koskaan löytänyt oikeaa sanaa kuvaamaan tätä aikautta tarpeeksi osuvasti, mutta se on ehdottomasti yksi niitä tyylikkäimpiä aikakausia, joka on myös erittäin vähän käytetty. Greedfall oli eräs peli jossa oli samanlainen tyyli, joskin vielä paremmin kuin tässä tapauksessa. Vaikka tyylikkyys ei olekaan ihan samaa tasoa kuin Viktoriaaninen Lontoo, Renessanssi, merirosvot tai viikingit, on tämä ehdottomasti yksi sellainen peli joka tyyliratkaisuillaan onnistuu erottumaan todella hyvin joukosta omassa sarjassaan.

Pelin päähenkilö on irlantilais-syntyinen salamurhaaja Shay Cormac. Hahmona hän on aluksi melko tavanomainen, hieman samaa rosoista seikkailutarinapäähenkilötyyliä mitä mm. Edward Kenwayssä, mutta tarinan lähtiessä oikeasti käyntiin, muuttuu hänen tyylinsä merkittävästi, samalla kun hän alkaa kyseenalaistaa sitä, mitä on edustanut useita vuosia. Cormacin tarina on sitä sorttia, että siitä ei viitsi paljastaa parhaita paloja, koska pelaamalla pelin, siitä saa enemmän irti. Mutta sanottakoon että Shay Patrick Cormac ei ole vain erinomainen pelihahmo, vaan hän saattaa hyvinkin olla yksi koko Assassin's Creed sarjan tärkeimpiä pelihahmoja ja sen lisäksi, ehdottomasti yksi parhaita päähahmoja, jota parempia saa hakemalla hakea, joten itse asettaisin top 3:een yhdessä Edward Kenwayn ja Eivorin kanssa. Tyylillisesti hahmo toimii erittäin hyvin, mutta kyllä se on se dramaattinen ja vahva tarina joka todella tekee tästä pelihahmosta todella erityisen sarjassa.

Tarina sijoittuu aikaan useita vuosia Black Flagin jälkeen, mutta pelattavuudessa tämä on kuin jatko-osa Black Flagille sekä animus jaksoissa, että nykypäiväjaksoissa. Kokonaisasetelma tuo todella monella tavalla mieleen yhden koko pelisarjan parhaista peleistä ja Rogue onkin peli joka pyrkii hieman parantelemaan monia Black Flagin osuuksia. Päätehtävissä on vähemmän turhauttavaa toistoa ja taistelu sekä maalla että merellä on pyritty pitämään varsin samankaltaisena, vaikkakin tiettyjä asioita on karsittu. Muutamat tyyliseikat ovat oitis paremmin, kuten se että Cormac ei käytä Kenwayn tapaan puhallusputkea, vaan kivääriä, mutta toisaalta, hänen aseistuksensa on muutenkin todella erilainen. Suuri osa ajasta kuitenkin menee tekemällä kaikkea lisätekemistä, mitä pelissä on niin paljon, että kaiken tekemiseen menee useita kymmeniä tunteja ja kyllä siinä ehtii tulla aika tylsä ennenkuin kaikki on tutkittu, löydetty ja tehty. Paljon mieluummin pelin kanssa käy läpi tarinan, joka on sarjan terävintä kärkeä.

Peliin tosin kuuluu tuttuun tapaan samanlaista nykypäiväroskaa mitä Black Flagissakin oli. Tällä kertaa se on vielä huonompaa kuin aiemmin, sillä jatkuvasti lässyttävä ja pelaajaa nimellä numbskull kutsuva naikkonen on niin ärsyttävä hahmo, että hänestä haluaisi vain päästä erittäin nopeasti eroon. Tosin Otso Berg on sitten asia erikseen, sillä hän on oikein hyvä. Nykyaika osuudet ovat joka tapauksessa se syöpä pelisarjasta josta ei vain päästä eroon.

Eräs asia pelissä todella häiritsee. Rogue tuntuu pääasiassa leikkivän pelisarjan omilla hahmoilla. Historiallisia hahmoja tulee vastaan varsin vähänlaisesti, tai siltä se ainakin tuntuu. Black Flagissa kohdattiin lähemmäs kaikki klassiset merirosvot joita mieleen tuli, Henry Averya ei muistaakseni tullut vastaan mutta Musta Bart, Charles Vane, Anne Bonny ja Mustaparta kaikki olivat osa tarinaa. Tällä kertaa mukana ovat tyyliin Benjamin Franklin ja James Cook, mikä on aika mitäänsanomatonta otanta. Rogue olisi tarvinnut paljon paremman hahmovalikoiman tukemaan niin erinomaisesti toteutettua tarinaa.

 

Tarina parhaasta päästä 

Tarinan kanssa isossa osassa on tietysti pelaajan suhde sivuhahmoihin, mikä on tosin oitis spoileriterritoriota. Se iso käänne kokonaisuudessa on jotakin, mihin pelissä tietysti vihjataan aika vahvasti, jos sattuu katsomaan trailereita aloitusruudussa ja kyllähän nimikin antaa jos osviittaa siitä että kyseessä on tarina roistoista, joka pettää oman oppinsa ja toverinsa. Se että Cormac on salamurhaaja vain aluksi ja kääntyy ensimmäisen ison käänteen kautta temppeliritariksi, on todella iso juttu. Temppeliritarien puolta ei olla päästy käymään läpi oikeastaan missään kohtaa. Tietysti AC3:ssa pelataan hetki Haytham Kenwaylla, joka on suurmestari temppeliritarien joukossa ja tämä yllätys on yksi pelin kovimpia. Haytham on ehdottomasti yksi pelisarjan onnistuneimpia hahmoja ja merkittävästi parempi, kuin Connor, jolla pelissä muutoin pelataan. Cormac taas, on vielä parempi ja tapa jolla tarina etenee ja rakentuu saa oikeasti kannattamaan temppeliherroja, sillä salamurhaajien joukko tässä tapauksessa, Achilles nimisen miehen johdossa, ei ole sieltä miellyttävimmästä päästä, eivätkä muutkaan porukassa ole erityisen hyviä ystäviä varsinkaan alussa, Liam pois lukien, sillä hän on oitis miellyttävä hahmo. Hope taas paranee hieman kun peli etenee.

Se että pelaaja ensin tutustutetaan salamurhaajiin ja pyritään samaan lähentymään heihin on erittäin hyvä tapa rakentaa jännitettä, sillä kun Cormac siirtyy verivihollisten joukkoon, on selvää että hän joutuu lopulta metsästämään ja tappamaan kaikki läheisensä, uuden ja paremman aateen vuoksi. Temppeliherroista on saatu tässä pelissä merkittävästi parempi hahmoja ja heistä pitää oitis paljon enemmän. Pelaajan uusi suurmestari on erinomaisesti tehty ja käytetty hahmo ja pelaajan perämieheksi nouseva Gist on todella hyvä sivuhahmo kaikessa yksinkertaisuudessaan. Harmillisesti peli lankeaa samaan ongelmaan kuin monet muutkin pelit sarjassa, eli se ei onnistu tarjoamaan hyvää pääroistoa. Achilles on harmillisen tylsä hahmo, eikä pelaaja saavuta minkäänlaista todellista tyydytystä taistelussa häntä vastaan, varsinkin kun lopetus jää harmillisen mitäänsanomattomaksi, vaikka siinä onkin oikeanlaista tunnelmaa, ideaa ja draamallista painokkuutta. Silti olisi ollut parempi jos salamurhaajien johdossa olisi tässä pelissä ollut joka merkittävästi tyylikkäämpi ja paremmin tehty hahmo.

Se miksi tämä peli on niin tärkeä isossa kokonaisuudessa on siinä, että vaikka pelisarja on Assassin's Creed ja siksi salamurhaajat esitetään yllättäen sankareina ja monet historialliset hahmot tunnutaan jakavan hyviin ja pahoihin sillä perusteella, kummalla puolella he ovat, ei kumpikaan puoli ole puhtoinen. Roguessa osoitetaan että salamurhaajissa on mätiä omenoita ja he Templar puolella on sankareita. Tämä on sellainen asetelma josta sarjassa näkisi mielellään enemmäkin tutkintaa ja sitä kautta kaikki voisi syventyä entistä enemmän näiden kahden puolen välillä.

 

Shay Patrick Cormac, yksi pelisarjan parhaita päähahmoja

 

 

Pelattavuus sieltä keskivaiheilta, liiallisella määrällä tavaraa

Assassin's Creedillä on varsinkin suurimpien uudistusten jälkeen karannut täysin hallinnasta se, miten peliin tehdään sisältöä sillä määrä korvaa laadun todella merkittävästi. Kyllähän siitä on ollut merkkejä alusta asti ja kasvamassa määrin pelisarjaan on tuotu sisältöä lisää ja lisää. Rogue on kuitenkin se peli joka tavallaan tuntuu sellaiselta väliosalta ja sitä kautta sen kanssa luulisi, että sisällön määrä olisi hillitty, mutta ei. Black Flagin tavoin pelissä on valtavasti löydettävää ja sitä kautta tehtävää. Pelissä on aarrekarttoja jotka vievät haudattujen aarteiden luo. Kentissä on keräiltäviä arkkuja, animus palasia, sotakirjeita, temppeliherrojen ristejä ja vaikka mitä. Sivutehtäviä on hieman, joskin iso osa niistä tulee keräiltävän tavaran kautta. Osa ajasta vietetään merillä ja osa maalla, kummassakin on mahdollisuus metsästää erilaisia eläimiä joiden nahoista voi sitten valmistaa hyödyllisiä tarvikkeita suuremmalle määrälle tarvikkeita, tai kentien kokonaan uusia asukokonaisuuksia. Sivutekeminen on siinä mielessä kivaa, että pelissä saa kyllä rahalle vastinetta, mutta samalla toivoo, että määrällä ei pyrittäisi korvaamaan täysin sitä laatua, koska samaa paikasta toiseen kiipeilemistä ja esineiden etsimistä se tekeminen on kaupungista toiseen.

Assassin's Creed sarjalle ominainen vapaajuokseminen on yhtä hauskaa kuin monissa muissakin peleissä, mutta harmillista on, että se ei ole oikeastaan kehittynyt juuri mihinkään, vaan pysynyt harmillisen samana, kaikkine kömpelyyksineen ja liikevirheineen. Tiettyjä lisätemppuja on, tai ainakin luulen että on, sillä itse olen pelannut näitä pelejä niin ristiin, että aina ei muistu mieleen että mikä tuli ennen mitä. Omalla kohdalla tiedän että jossakin Syndicaten kohdalla taistelu ja vapaajuoksu ovat ottaneet sen seuraavan askeleen pois Black Flagin omasta, mutta Rogue on vielä tässä vanhemmassa toteutusmallissa. Mahdollista on tietysti että Unity olisi sitten se, joka muuttaisi pelattavuutta astetta helpompaan ja toimivampaan suuntaan. Eihän se vapaajuoksu ole parhaassa terässä Valhallassaan. Myös salamurhaaminen ja muut temput ovat läsnä kokonaisuudessa, mutta tässä pelissä tuntuu, että hiiviskely saisi olla pelisarjassa merkittävästi paremmin tehtyä, tai sitten siitä klassisesta AC:sta on tosiaan omalla kohdalla niin pitkä aika että ote on lähemmäs hävinnyt. Viimeisin ennen Rogueta pelattu tosiaan on ollut Valhalla, joka on hyvin erilainen.

Houkuttimena kaiken mahdollisen tekemisessä on iso joukko aseita ja asusteita joista osan saa vain pelaamalla peliä, kun taas osan saa vain jos oikeasti tutkii paikkoja ja kerää kaiken tietysti sarjasta. Tämä on tuskallisen suuri prosessi ja omalla kohdalla muistan ehkä liiankin hyvin sen, miten paljon Black Flagissa teinkään kaikkea oheishommaa ja silti kaiken saavuttaminen vei tarpeettoman pitkään, pelkästään Jackdawn päivittäminen oli tuskallisen pitkäveteistä. Ei ihan äkkiä kiinnostanut tehdä sitä kaikkea uudestaan.

 

Sodassa, maalla ja merellä

Taistelu on tietenkin osa kokonaisuutta sekä maalla, että merellä. Maalla taistelu on sitä hieman kehittyneempää AC:tä. Pelihahmo on taitava miekankäyttäjä ja miekkailussa oikeastaan ainoa ärsyttävä asia on tämä puolustuksen murtaminen joka tuntuu joskus tapahtuvan aika satunnaisesti. Tämä on niitä ongelmia kun nappeja meinaa olla tarpeeksi että kaiken saisi tehtyä jouhevasti. Tietty nikottelu on osa toimintaa, siitä ei vain pääse mihinkään, mutta Cormacilla on varsin kattava arsenaali erilaisia varusteita jotka todellakin auttavat toiminnassa todella suuresti. Kiväärillä pystyy ampumaan erilaisia nuolia täysin ääneti. Näillä voi nukuttaa vihollisia tai saada heidät hyökkämään toistensa kimppuun. Muita varusteita ovat tietenkin tutut pistoolit, joskin niitä on vähemmän kuin Kenwaylla. Sitten on köysinuoli, itselle uusi varuste ja kranaatiheitin. Varsinkin vihollisten tukikohtien valloituksessa erilaiset työkalut ovat erittäin hyödyllisiä, sillä hiljainen lähestymistapa on monesti se suotuisa, joskin merkittävästi haastavampi.

Merellä taistelu onkin sitten tuttua Black Flag toimintaa. Cormacin alus, The Morrigan, on erittäin hyvin aseistettu ja sitä pystyy voimistamaan pelin edetessä. Tässä kohtaa todella ärsyttävää on se, että resursseja saa loppuviimeksi todella vähän, ottaen huomioon mihin kaikkeen niitä voikaan upota. Vihollisaluksia valtaamalla saa paljon erilaisia resursseja, mutta laivoja saa vallata aika monta, että omaa alusta voi oikeasti päivittää, mikä tekee tästä vähän liian pitkällisen prosessin. Meritaistelusa on kuitenkin todella hyvä ote ja tämä onkin samanlaista mielekästä toimintaa mitä Black Flag tarjosi, vaikkakin ilman sitä merirosvo aineista. Se on kuitenkin juuri niin hauskaa, että siihen uppoutuu uudestaan ja uudestaan vähän pidemmäksikin aikaa.

Rogue on sellainen peli jonka pariin voisi palata mielellään useamman kerran, tekemään sivutehtäviä ynnä muuta sillä vaikka Syndicatessa olisi itsellä vielä tropheja ja muuta, kuten myös Black Flagissa, niin Rogue on silti kelvollinen lisä joukkoon, varsinkin kun Valhallassa tekeminen ei selvästikään lopu koskaan, koska lisää vain tulee dlc muodossa.

---

Yhteenveto

Assassin's Creed: Rogue on oman pelisarjansa tasolla merkittävästi keskivertoa parempi peli, jopa oikeasti erityinen tapaus. Pelattavuudessa se pyrkii tarjoamaan samaa mielekästä tekemistä mitä Black Flag, tyylikkyydessään se onnistuu erinomaisesti ja merkittävästi paremmin kuin Assassin's Creed III. Shay Cormac on pelihahmo parhaasta päästä ja samoin on pelin tarina. Tekemistä pelissä on liiankin kanssa, kuten monissa AC sarjan peleissä tuppaa olemaan ja Rogue tuntuukin merkittävästi isommalta peliltä, mitä se oikeasti onkaan. Tekeminen ei äkkiä lopu, mutta vaihtelu loppuu.

Kokonaisuutena peli kuitenkin tarjoaa pitkälti niitä parhaita asioita joita pelisarja tarjoaa tässä tietynlaisessa välivaiheessaan, jossa alkuperäisen tyylin pelien mekaniikat ovat hieman kehittyneet, mutta ovat silti pysyneet hyvin samanlaisina aiempiin verrattuna.

 

+ Tarina ja päähahmo ovat parhaasta päästä sarjassa

+ Koloniaalinen aikausi tyyliseikkoineen on upea

+ Ottaa mallia parhailta ja tarjoaa samaa

+ Paljon tekemistä

 

- Paljon toistoa

- Huono pääroisto

- Pelattavuus ei ole kehittynet juuri mihinkään

 

Arvosana: 7,8

 

Erityinen

 

Yksi sarjansa suurimpia yllättäjiä