PS Plus Premium tarjoaa valikoiman klassikkopelejä suoraan PS1:lta, PS2:lta ja PSP:ltä. Ainakin nyt aluksi valikoima on melko vaatimaton eikä lisäyksiä PS Now'n ajoista ole isommin, mutta ne jotka ovat valikoimassa, ovat hyvä tapa tutustua peleihin, joita ei silloin joskus koskaan pelannut.
Klassikkovalikoima Premiumissa ei ole erityisen vaikuttava, verrattuna muutoin erittäin hyvin koottuun valikoimaan pelejä PS4:ltä ja jotain PS3:lta. Tämä on kuitenkin ollut erittäin hyvä tapa tutustua useisiin peleihin jotka on jostakin syystä jäänyt mieleen jos ei muuten niin nimeltään, mutta myös palautella mieleen pelejä, joita on silloin joskus pelannut. Aika on tietysti monia näistä kohdellut vähemmän imartelevasti, joten se on eräs asia mitä voi lähemmäs sääntönä odottaa. Mutta siitä syystä onkin todella positiivista huomata, että monet pelit ovat kestäneet aikaa paljon paremmin, kuin olisi alunperin odottanut. Mutta samalla aikaa, monien pelien kanssa on se aika voinut jäädä aika lyhyeksi, sillä ne eivät ole kestäneet aikaa mitenkään erityisen hyvin.
Vanhempia pelejä arvioitaessa pitää monesti yrittää suhteuttaa niitä omaan aikakauteensa, sillä nykymittareilla valtaosa niistä putoaa huonojen pelien joukkoon. Jos ohjattavuus on se ongelma, on se oitis merkittävä ongelma ja monessa tapauksessa juurikin se ohjattavuus nousee merkittäväksi heikkoudeksi.
Yksi PS1:n kehutuimpia ja arvostetuimpia pelejä.
Sifoni Filtteri
PlayStation Plus: Premium
Syphon Filter
Yksi näitä pelejä jonka nimi on jäänyt todella hyvin mieleen, vaikka pelistä ei tiennytkään oikein koskaan yhtään mitään, muutamia random yksityiskohtia lukuunottamatta. Koska tämä on osana Plussan klassikkovalikoimaa, niin täytyyhän sitä ainakin kokeilla ja katsoa että mistä on ollut kyse kauan sitten ja tunteeko siitä jotain sellaista, mikä olisi siitä aikoinaan tehnyt niin hyvän. Vai onko kyseessä se todennäköisempi vaihtoehto, eli huonosti ikääntynyt PS1 kokonaisuus.
Iskevä nimi, joka ei kerro yhtään mitään
Syphon on yksi näitä englanninkielen sanoja joka kuullostaa hienolta, on käytetty mm. League of Legendsissä, mutta jonka merkitys ei tunnu koskaan osuvan yksikään, kun huomioi sen, miten sitä käytetään. Tämän pelin kanssa en edes yritä ymmärtää että mistä nimi tulee tai mitä se nyt sitten on tarkoittavinaan. Se kyllä selviää pelin edetässä, mutta kun pelin aloittaa, se ei kerro pelistä yhtikäs mitään ja siitä syystä vaikka nimi kuullostaa hienolta, sen perusteella on mahdotonta sanoa, millainen peli on kyseessä genreltään, idealtaan tai miltään muultakaan osa-alueeltaan.
Eräs merkittävästi ärsyttävä asia nousee esille todella äkkiä. Se että pelissä ei ole isommin tutoriaaleja on aika iso heikkous. Kun ottaa huomioon miten paljon pelissä on muuttujia, olisi ollut suotavaa että pelaaja olisi saanut aikaa opetella toiminnan, hiiviskelyn ja kiipeilyn jonkinlaisessa koulutusosuudessa. Tomb Raiderissa oli Croft Manor ja Syphon Filterissä olisi voinut olla jokin harjoitusrata tai vastaava jossa pelaaja olisi päässyt kärryille kaikista tempuista joihin hänen pitäisi sitten pystyä pelin aikana. Peli kun ei edetessään mitenkään opeta pelaajaa vaan kaikki opitaan yritys-erehdys metodilla joka on ennenkaikkea, todella ärsyttävää. Ja jos väittää, että pelissä oleva "koulutusvideo" ajaa samanasian, niin on väärässä. Koulutusvideo kyllä kertoo varsin nopeasti pelin kontrollit, mutta kaikki tulee tässä niin nopeasti, että pelaajalla ei ole aikaa prosessoida kaikkea, puhumattakaan että pitäisikö tämän perusteella muistaa kaikki, ilman että on aikaa opetella mitään.
Tarinallisessa mielessä Syphon Filter tuntuu harmillisesti lankeavan ansaan, jossa se ei kerro tarpeeksi taustoja ja vain heittää pelaajan mukaan toimintaan. Tätä peliä olisi edesauttanut merkittävästi selvästi parempi pohjustus koska ei tapahtumista ja hahmoista välitä samalla tavalla, jos kaikki tuntuu niin irralliselta tai muuten vain epäselvähköltä. Käänteet sun muut ovat yhden tekeviä, kuten myös hahmojen väliset ihmissuhteet. Alkunäytös asettaa todella nopeasti palaset kohdalleen, mutta ei isommin avaa sitä että mihin organisaatioon kärkihahmot kuuluvat tai mikä laittaa kaiken alulle. Pelaaja ohjaa jokatapauksessa Gabe Logan nimistä erikoisagenttia tms. joka partnerinsa Lian Xingin kanssa jahtaa bioterroristia nimeltä Rhomer. Alkunäytökset ovat pari lyhyttä pätkää jotka tuntuvat todella karsituilta ja jotka eivät isommin jää mieleen. Paremmalla alustuksella kokonaisuuteen pääsisi merkittävästi paremmin sisälle. Nyt paras mihin yltää on oletustaso jossa Gabe ja Lian kuuluvat sitten ilmeisesti johonkin erikoisjoukkoon ja Gabe varsinkin on jonkinlainen alelaarivariaatio Jack Bauerista, Ethan Huntista, James Bondista, Solid Snakesta, Sam Fisheristä, Jason Bournesta jne jne jne. Tämä voi olla sellainen tilanne jossa fyysisen pelin mukana tullut ohjekirja saattaisi valaista asiaa, kuten PS1 aikakaudella monesti oli. Tämä ei ole kääntynyt digitaaliseen malliin erityisen hyvin. Korostetaan vielä, että tämä on olettamus.
Tyylillisesti asetelma ei ole huono sillä nimi on todella iskevä ja pelkästään pelin alkuvalikon musiikki on erinomainen. Se tuo oitis omanlaistaan tyyliä peliin, vaikka peliä ei olisi vielä pelannut yhtään. Kun peli sitten lähtee käyntiin niin graafisesti kaikki näyttää oikein hyvältä, PS1 standarteilla. Koska peli on ääninäytelty, tuo se oitis mukanaan vähän enemmän laatua, vaikka ääninäyttely onkin tehnyt melko tökerösti ja heikolla rytmityksellä. Jos peliin hyppää ilman mitään ennakkotietoja, on aloitus tyylillisesti ja ideallisesti oikein hyvä tapa viedä pelaaja mukaan toimintaan, olettaen että tarinalla ei ole mitään väliä. Gabe Logan on todella tyypillinen action man hahmo, vaikkakin on samalla tälläinen selvä "John Maincharacter" ilman mitään oikeasti erilaista tai poikkeavaa tyyliseikkaa, eikä sisältökään alun perusteella ole mitenkään erikoista. Lian on pitkälti ääni korvanapissa ja kaksikon yhteispeli on iso osa pelattavuudesta.
Pelattavuus joka ei ole ikääntynyt hyvin
Pelin ylivoimaisesti heikoin ominaisuus on arvattavasti se ohjattavuus. Syphon Filter on pelattavuudeltaan hyvin nopeatempoinen ja pelihahmo pystyy tekemään todella paljon erilaisia asioita. Hän pystyy kyyristymään, ottamaan suojaa, kierähtämään, hyppäämään, kiipeämään ja lukittautumaan kohteeseen, mutta myös tähtäämään tarkemmin. Ohjattavuus yrittää pysyä perässä, mutta tietyissä erittäin nopeatempoisissa kohdissa huomaa kyllä, että paikoin hyvin liukas mutta samalla todella kulmikas ohjattavuus johtaa monesti kuolemaa, jos kyseessä on vähänkin tarkkuutta vaativampi kohtaus. Toiminnassa peli alkaa varsin helppona, mutta vaikeustaso nousee varsin äkkiä, pakottaen pelaajan hyödyntämään erilaisten aseiden käyttöä ja toiminnallisia mahdollisuuksia joita pelissä on. Vaikka pelihahmo tähtääkin automaattisesti viholliseen, on tarkkaavaisempi lähestymistapa monesti parempi, jos vihollisia on enemmän tai he ovat raskaammin aseistettuja. Pääosumat pudottavat viholliset varsin äkkiä kun taas vartaloaosumia tarvitaan melko monta.
Liikkuminen on yksi pelin kyseenalaisia puolia sillä se on tarpeettoman liukas tarkkuutta vaativiin hetkiin ja monesti kaikki kiipeilypätkät tai vaikkapa palavien alueiden välttelyt ovat hyvin rasittavia hetkiä. Yksi virhe kun voi nopeasti tappaa täysin terveen pelihahmon. Tuli varsinkin tappaa välittömästi ja ajoittain tuntuu että ohjattavuus ei ole sopivaa tarkkaan kiipeilyyn tai vähänkään tasohyppelymaiseen lähestymistapaan. Tämän pelin kanssa taaksepäin kelaaminen ja tallentaminen mihin tahansa väliin on todella hyödyllistä ja vähentää turhautumista merkittävästi. Tarkastuspisteitä pelissä on todella satunnaisesti mikä monesti tarkoittaa että tietyt pätkät voi joutua pelaamaan uudestaan ja uudestaan koska niissä on paljon äkkikuolemapaikkoja, tai paikkoja joissa tehtävä epäonnistuu. Erityisesti kun pitää hiiviskellä, muuttuu peli rasittavasti niin turhauttavaksi, että mielenkiinto alkaa viimeistään siinä vaiheessa todella loppua.
Toiminnallisesti peli on merkittävästi parempaa oikeasti hyvillä ideoilla, vaikkakin vaikeustason suhteellisen nopea nousu ei tee sille isompia palveluksia ja heti kun luvassa on hiiviskelyä, tulee pelistä merkittävästi vaikeampi, koska hiiviskely on pitkälti arvuuttelua. Varsinkin ensimmäisessä kentässä toiminta on todella hauskaa, mutta se on samalla katsaus pelin varsin armottomaan tehtäväsysteemiin jossa tehtävät voi feilata jopa epähuomiossa. Ammuskelu on kuitenkin varsin hauskaa, mutta samalla aikaa tuntuu, että peli on ehkä vähän liian edellä aikaansa huomioiden mihin se pystyy ja mitä se yrittää. Se vaatii paljon totuttelua, mutta tässä pelissä pääosumat tappavat heti, mikä kannustaa oikeasti tarkkaavaiseen etenemiseen. Tätä tukee myös se, että pelissä on vaara-mittari, joka kertoo, milloin pelaaja ottaa osumaa ja tämä mahdollistaa vahingon välttämisen, pysymällä liikkeessä. Erilaisia liikkeitä on paljon, mutta tuntuu että PS1:n ohjattavuus ei vain pysy perässä eikä kankeuden vuoksi kaikkea pysty tekemään sellaisella sulavuudella mihin peli selvästi tähtää. Iso syy on lähinnä siinä, että ohjattavuus on melko kulmikas ja tietyissä liikkeissä on hieman viivettä. Toiminta on kuitenkin se osa peliä, josta saa eniten irti.
Tutoriaalien puute tuntuu lähemmäs aina, kun pitäisi tehdä jotakin uutta. Ammuskelu on melko itsestäänselvää ja siihen pääsee nopeasti sisään. Muutenkin pelin tiettyjä temppuja oppii nappeja painelemalla, mutta esimerkiksi taskulampun käyttö ei ole se itsestäänselvin asia, ellei varusteita satu tutkimaan. Myös aseiden ja varusteiden nopea vaihtaminen ei ole itsestäänselvyys. Vieläpä erityisen ärsyttävää on se, että taskulamppu ei kuulu näihin nopeasti saataviin varusteisiin vaan se pitää erikseen valikoida. Paljon mahdollista on myös se, että itse en vain huomannut jotakin, mikä puolestaan korostaa sitä, että Syphon Filter on peli, jonka pitäisi kertoa pelaajalle "oikotiet" valikoissa, jos sellaisia on. Suoraviivaisena toimintarymistelynä peli toimisi paljon paremmin, sillä sulavana agenttiseikkailuna tästä paketista puuttuu paljon osia, jotka tekisivät siitä oikeasti mielekkään pelata.
Yhteenveto
Syphon Filter on selvästi tälläinen peli jota varmasti osaisi arvostaa enemmän, jos sitä olisi pelannut PS1:n aikaan. Peli on ääninäytelty, animaatiopätkät ovat hienoja ja toiminnassa on puolensa, kaikessa monipuolisessa liikkuvuudessaan. Tarinan alustus saisi olla parempi ja pieni koulutusjakso olisi myös poikaa. Pelin suurin heikkous tulee sen ohjattavuudesta joka on juurikin sellainen todella kulmikas ja sitä kautta tarkkuutta vaativissa hetkissä todella rasittava. Haaste nousee nykytasolla vähän liian äkkiä, ohjattavuus huomioiden, mutta Syphony Filter on joka tapauksessa sellainen peli joka hyötyisi remasteroinnista, jossa ohjattavuus tuotaisiin nykypäivään.
+ Toiminta
+ Näyttävyys ja tyyliratkaisut
+ Ulkoasu
- Ohjattavuus
- Tarinankerronta
- Kaikki pikkutarkkuus
Arvosana: 5,6
Paremmalla puolella
Tappelupeli kankealta aikakaudelta
Rautanykki kakkonen
PlayStation Plus: Premium
Tekken 2
Tekken 3 on se peli joka on yksi tappelupelien uranuurtajia, ainakin omassa mielessä, vaikka se PS2:lla jäikin täysin Soul Calibur sarjan jalkoihin. Tekken pelejä on pelattua jokusta sieltä täältä, mutta kolmosta ei ole vielä päihitetty. Kakkonen taas, on kaikilla mahdollisilla tavoilla merkittävästi heikompaa laatua, kuin kolmonen. Se on aikakautensa tuote, kuin se kiusallinen välikappale arcaden ja kotikonsolin välillä.
Perustappelupeli kaikessa yksinkertaisuudessaan
Ideallisesti Tekken 2 ei paljoa poikkea Tekken 3:sta, mutta on tietysti hieman primitiivisempi. Koska ykköspeliä en ole pelannut kuin joskus kauan sitten pelihallissa, tulevat monet mielikuvani sarjasta kolmosen kautta sekä pelillisesti että tarinallisesti, koska se on läheisin peli jota voi tähän jollakin tavalla verrata. Varsinkin kun nämä ovat ilmestyneet noin vuoden välein. Ero näiden kahden pelin välillä on kuitenkin niin selkeä, että ei ole olemassa mitään kilpailua siitä, kumpi on parempi peli. Tekken 3 on edelleen koko pelisarjan paras peli, joskin itse olen ehkä hieman puolueellinen, koska se on ensimmäinen peli jota olen sarjassa pelannut eivätkä sen jatko-osat ole niin merkittävää vaikutusta sen jälkeen tehneet. Tappelupelien kanssa on lisäkis vähän sellainen juttu että niitä pitäisi pelata vähän enemmän, jotta niissä tulisi oikeasti hyväksi. Tekken 2 ei ole monimutkainen tapaus, vaan niin perustappelupeli, että jos tälläisiä on pelannut ennenkin, pääsee tähän aika nopeasti kiinni. Tietysti jokaisella hahmolla pitää pelata oman aikansa, jotta niillä alkaa oikeasti pärjätä.
Graafinen ulkoasu on palikkamaisempi ja taistelusysteemi on kömpelömpi ja hitaampi. Tämänkaltaisia tappelupelejä näkee ajoittain vielä tänäkin päivänä ja usein se on merkki siitä että niihin ei ole merkittävästi panostettu. Tekken 2 on tietysti aikakautensa tuote, mutta kun merkittävästi parempi jatko-osa ilmestyi jo vuotta myöhemmin, niin kyllä tämä väkisinkin tuntuu jotenkin mitäänsanomattomalta ja perusrunkoiselta, itseasiassa, hyvin perusrunkoiselta. Pelimuotoja on muutama, mutta mitään isompaa vaihtelua ei ole luvassa ja koska se pelattavuus kaipaisi paljon enemmän ytyä, ei peli ole sieltä mielekkäimmästä päästä kokea. Varsinkaan kun vaikeustasollisesti kokonaisuus on todella huonosti tasapainoitettu, viimeisen taistelun ollessa merkittävästi vaikeampi kuin yksikään aiemmin tullut.
Tekken 2 ei ole niitä pelejä joka on ikääntynyt hienosti, sillä tämä on enemmänkin nostalgiapläjäys. Kun sen mielekkyyttä miettii nykytasolla, niin eihän se pärjää vertailussa, mutta kun sen asettaa samalle tasolle kaltaisten kanssa PS1 aikakaudelle, se pärjää oitis paremmin. Onhan niitä huonompia tappelupelejä ilmestynyt tämän jälkeenkin, mutta ei tämä ole sellainen peli jota erityisemmin muistelee myöhemmin. Kokonaisuutta ei myöskään erityisemmin auta se että peli tuntuu mekaanisesti todella pelaajalle epäreilulta. Voi olla tietysti otteesta kiinni, mutta liikkeet tuntuvat monesti aika viiveellisiltä tai ajoitusvaatimuksellisesti oudoilta. Varsinkin silloin kun pelaaja on maassa, voi ylösnouseminen olla tarpeettoman hidasta. Tietokoneen ohjaamat hahmot taas voivat pitkälti stunlockata vastustajan hyvin helposti.
Tarina joka olisi voitu kertoa paremminkin
Hahmovalikoima on melko rajallinen, aluksi, mutta kasvaa loppuviimeksi melko kattavaksi. Koska kaikilla hahmoilla on oma tarinansa, joka on kerrottu aikakauteen nähden melko hienoilla videopätkillä, ansaitsee peli hieman ylistystä siitä, että kaikkea ei esitetä pelkillä tylsillä still kuvilla tai vastaavilla. Tarinakin pelissä on olemassa, mutta hahmokohtaiset tarinat poislukien, sitä ei ole kerrottu erityisen hyvin. Pääpointti on Rautanyrkkiturnauksessa ja siihen osallistujissa, mutta pelisarjan kannalta erittäin oleellinen Mishimaklaanin jatkuva sota toisiaan vastaan saa tässä pelissä selvää puhtia sillä pelihahmojen kärjestä löytyy itse Heihachi Mishima ja pääroiston paikkaa pitää Kazuja Mishima. Tarina on kokonaisuutena hivenen vaikeaselkoinen sillä vaikka hahmokohtaiset jälkinäytökset ovatkin kivan näköisiä, niin sellainen merkittävä tarina ei pelistä välity mitenään hyvin. Puhumattakaan että jos ensimmäinen peli ei ole tuttu, puuttuu palapelistä hieman palasia, kun taas jos kolmas peli on tuttu, huomaa tiettyjä kuvioita jotka johtavat siihen. Eihän Tekken 3 mitenkään paremmin sitä tarinaa kerro, mutta ei tämä mitenkään positiivinen asia ole.
Tekken 2 olisi tarvinnut paremmin tasoitetun taistelu tukemaan hyvää hahmovalikoimaa ja pitkässä juoksussa ihan pätevää toimintaa. Hahmoilla on liikkeitä ja comboja todella paljon mikä tarkoittaa sitä että kaikkien hahmojen opettelu ei ole mitenkään simppeli homma. Omalla kohdalla erityisesti ärsyttää se miten Heihachi on tehty, sillä Tekken 3:ssa hän on merkittävästi parempi pelata. Samanlainen fiilis on yhdessä jos toisessakin hahmossa. Isossa tarinakokonaisuudessa on kuitenkin kiinnostavaa katsoa hahmoja, jotka ovat Tekken 3:n hahmojen edeltäjiä, vaikka sen selvittäminen voikin olla hyvin vaikeaa. Itse nimittäin opin nämä asiat vasta netin kautta, koska pelissä ei isommin kerrota hahmoista mitään. Tekken 2:n Jun esimerkiksi on sukunimeltään Kazama ja Tekken 3:ssa esitellyn Jinin äiti. Nämä ovat sellaisia hyviä tarinapuolia, joita ei harmillisesti ole tuotu oikein millään tavalla esille.
Yhteenveto
Tekken 2 on monella tavalla perushuttua tappelipelirintamalla, mutta sen suuri heikkous on siinä, että se on hyvin kankea ohjata ja monet liikkeet eivät ole niin sulavia kuin niiden pitäisi. Iskut ovat vähän hitaita ja joissakin tuntuu olevan merkittävä viive, varsinkin kun hahmo pitäisi saada ylös lattialta. Erikoisliikkeiden ja vielä enemmän sarjojen tekeminen on todellakin niin ja näin ja vaikka hahmokattaus onkin kelvollinen, ei pelattavaa isommin ole. Parhaimmillaan peli on kiva nyökkäys sarjan alkutaipaleelle, mutta mitään erikoista siltä ei todellakaan kannata odottaa.
+ Hahmokattaus
+ Moninpelimahdollisuus
- Pelattavuuden kankeus
- Tylsä
Arvosana: 4,3
Huono
Apinajahti alkaa joukkopaon seurauksena
Apinapako
PlayStation Plus: Premium
Ape Escape
Toista Ape Escape peliä tuli PS Now'ssa pelattua ja se toimi yllättävän hyvin, ollakseen niinkin vanha peli. Paremmat ja kiinnostavammat pelit jyräsivät sen yli, mutta nyt kun myös ykkönen on tullut osaksi pelivalikoimaa, niin nyt on mahdollisuus aloittaa siitä ja sitten jatkaa Ape Escape kakkoseen ykkösen jälkeen. Sen verran hyvän vaikutelman kakkonen teki, huomioiden miten vähän siltä oikeasti alunperin odotti.
Animepoika apinoita pyydystämässä
Kaikki saa alkunsa pitkälti siitä kun yksi valkoinen apina muuttuu merkittävästi muita älykkäämmäksi ja samalla pahaksi. Tämä Specter niminen apina järjestää massiivisen joukkopaon apinateemaisesta huvipuistosta ja pelaajan tehtävä on pyydystää kaikki paenneet apinat lukuisista eri kentistä ja lopulta antaa Spectrelle satikutia. Pelihahmo, Spike, saa käyttöönsä aluksi varsin simppelit varusteet, lasermiekkaa muistuttavan pampun jolla tainnuttaa apinoita sekä verkon, jolla sitten oikeasti pyydystää ne. Peli aluksi varsin simppeliä hupia, mutta muuttujia tulee nopeasti paljon lisää.
Ape Escape on pelattavuudeltaan hieman erikoinen. Yhdellä tatilla ohjataan pelihahmo ja toisella tatilla lyödään, pampulla ja verkolla. Tämä mahdollistaa tiettyyn suuntaan lyömisen, mikä tekee taistelusta tavallaan helpompaa. Olkanapeilla hypätään ja kohdennetaan kameraa pelihahmon taakse, kun taas merkkinappuloilla valitaan vimpaimia. Tämä kaikki vaikuttaa erikoiselta, mutta toimii käytännössä erinomaisesti, merkittävästi paremmin kuin sen voisi olettaa toimivan. Pelattavuus tätä kaikkea oikein hyvin sillä kaikki alkaa todella helppona ja vaikeutuu asteittain. Jokaisessa kentässä on tietty määrä apinoita joita pitää pyydystää jotta pääsee pelissä eteenpäin. Päämajassa voi sitten tutkailla jo pyydystettyjä apinoita, valita määränpäänsä, tallentaa pelinsä ja harjoitella varusteiden käyttöä.
Ape Escape ei ole suoranaisesti sellainen peli joka tyyliratkaisuiltaan ja muilta puoliltaan olisi mitenkään erityisen houkutteleva omalla kohdalla, mutta se on erittäin onnistuneesti tehty peli joka pienen totuttelun jälkeen alkaa sujua varsin hyvin. Samanlaisia pelejä ei ole kovin paljoa, joten tämän kanssa voi joutua aina vähän palauttelemaan pelattavuutta mieleensä, mutta peli ei ole vaikea, vaan melko hyvin tasapainoitettu, joskin myöhemmissä kentissä pitää sitten jo oikeasti hallita eri varusteiden käyttö, jotta selviää pelin suurimmista haasteista.
Simppeliä pikkukivaa kasvavalla arsenaalilla
Peruspelattavuus on melko simppeliä hupia ja suurimmat haasteet tulevat pääasiassa kenttäsuunnittelusta jossa kyllä huomaa että ohjattavuus on melko palikkamainen ja siksi hosuminen yleensä johtaa ongelmiin. Varsinkin vedessä pelattavuus menee nopeasti erittäin sekavaksi ja suoraan huonoksi. Kenttähasardit ja viholliset vaikeuttavat jahtia ja apinat alkavat myös tietyssä vaiheessa pistää kunnolla hanttiin, sen sijaan että vain juoksevat ympyrää ja heittelevät banaaninkuoria.
Pelaaminen muuttuisi melko yksitoikkoiseksi melko nopeasti, ellei apuun tulisi varsin kattavaksi kehittyvä varustearsenaali. Erilaisia työkaluja apinoiden pyydystämiseen tulee todella paljon ja samalla apinat alkavat mennä haastavampiin paikkoihin. Kentät eivät ole isoja, joten kohteen löytää melko helposti ja suuremmaksi haasteeksi muodostuu enemmänkin se, että miten kyseisen apinan sitten onnistuu pyydystämään. Mikä varuste sopii tähän tarkoitukseen ja sitä rataa. Kentissä on melko kivasti eroa ja ne myös kasvavat ja avautuvat pelin edetessä hieman enemmän. Kaikkia apinoita ei aina voi saada kerralla, koska tietyt varusteet eivät ole heti käytössä. Kenttien teemoissa on sopivasti vaihtelua mutta vihollisasettelu on yleensä sellaista, että se tuntuu olevan läsnä vain ärsyttämässä, sen sijaan että esimerkiksi lihansyöjäkasveja olisi hauska hävittää siinä samalla kun yrittää pyydystää apinan, tai suorittaa tasohyppelyä. Kentissä on hieman keräiltäviä esineitä, mutta pääfokus pysyy apinajahdissa.
Yhteenveto
Ape Escape ykkönen on ohjattavuudeltaan totuttelua vaativa, todella palikkainen peli pelata. Kun ohjattavuudesta saa kiinni, alkaa peli kuitenkin tuntua merkittävästi paremmalta ja Ape Escape onkin sellainen peli josta voisi sanoa, että se on parempi, kuin sen pitäisi olla. Idea ei ole erityisen kiinnostava, ohjattavuus on paikoin erittäin kankeaa ja tuntuu että pelin ei pitäisi olla näin pikkutarkka. Mutta samalla aikaa se on yllättävän toimivaksi rakennettu kokonaisuus hyvällä rytmityksellä, varsinkin huomioiden sen iän ja alustan.
+ Totuttelua vaativa, mutta varsin nokkela pelattavuus
+ Yllättävän hyvin ikääntynyt
+ Veikeä tyyli
- Kankea ohjattavuus
- Tarkkuus
Arvosana: 6,5
Erinomainen
A
Krin Merkki
PlayStation Plus: Premium
Mark of Kri
Tämä on yksi niitä pelejä jonka muistan hyvin yhdestä pelilehdestä, jonka aikoinaan luin useamman kerran, oli muistaakseni jokin näytekappale ja siinä tätä peliä kehuttiin varsin paljon. Heti voidaan sanoa että tämä kulttuuri ei ole tyylissään, mytologiassaan tai oikeastaan missään muussakaan osa-alueessa, millään tavalla kiinnostava, tyylikäs tai vaikuttava. Kyse on tietysti preferensseissä ja itse pidän merkittävästi erilaisista maailmoista, kulttuureista ja mytologioista, joten Mark of Kri on asetelmansa vuoksi oitis altavastaavana ja pelattavuuden on vakuutettava entistä kovemmin.
Asetelma joka ei nappaa sitten yhtään
Tarinallisesti, mielenkiinto peliä kohtaan loppui todella äkkiä. Päähahmo Rau, maori Kratos, ei ole hyvä hahmo. Hän ei ole erityisen hienon näköinen, vaan pääasiassa tylsä läskipää ilman mitään kiinnostavaa sisältöä. Pitkälti sama pätee moniin sivuhahmoihinkin jotka eivät isommin kiinnosta tai erotu joukosta. Koko asetelma pelissä, on erittäin epäviehättävä. polyneesialainen kulttuuri ei ole samaa kaliberia kuin kelttiläinen, goottilainen, kreikkalainen, japanilainen tai norjalainen. Ei siis edes lähellä. Ei mitään esimerkiksi Uutta Seelantia vastaan, mutta koko maori kulttuuri on jumalattoman tylsän ja särmättömän oloista joten ei peli aiheesta ole millään tavalla kiinnostava ajatus. Voisi sanoa että tämä olisi sama juttu, jos tehtäsiin westerni peli, mutta pelkästään intiaaneilla. Tosin intiaanien tapauksessa tiettyjä kiinnostavia puolia olisi olemassa. Tyylillisesti peli kuitenkin osuu juuri oikealle alueelle, sillä peli näyttää varsin osuvalta, joten jos kyseinen kulttuuri kiinnostaa, niin tämä sekä eräänlainen jatko-osa Rise of Kasai, on harkitsemisen arvoinen tapaus. Rise of Kasai on jopa astetta houkuttelevampi tapaus, sillä siinä on useampi pelattava hahmo.
Kaikessa yksinkertaisuudessaan tarina seuraa Raun edesottamuksia, kun hän erään tehtävän aikana saa käsiinsä yhden Krin merkeist ja joutuu vastakkain pahojen voimien ja pahojen ihmisten kanssa. Tarinassa tulevat tutuiksi niin kasai heimo, kuin myös se, mitä Krin merkit oikeasti ovat. Tarina ei kuitenkaan ole mitenkään ihmeellinen ja huono hahmojoukko tappaa kiinnostuksen siihen melko nopeasti. Mark of Kri on yllättävän raaka peli, vaikka se on graafiselta ulkoasultaan melko piirrossarjamainen. Verta nyt ei roisku ihan ämpäritolkulla, mutta kyllä Rau tekee melko rumaa jälkeä vihollisista ja nykypäivänä tämä olisi taatusti God of War tasoista hurmehippaa brutaaleilla lopetusliikkeillä ja raajojen irtileikkaamisilla. PS2 ulkoasulla pelin tyyli on melko hienoa omalla brutaalilla tavallaan.
Sanotaan että jos peli sijoittuisi vaikkapa viikinkien maailmaan, olisin melko varmasti merkittävästi kiinnostuneempi katsomaan kaiken loppuun asti, koska pelissä on puolensa. Sen erittäin heikko tarina ja tylsä maailma, teema ja kulttuuri eivät kuitenkin pidä mielenkiintoa yllä niin paljoa, että vanhentunutta pelattavuutta jaksaisi sietää kovinkaan pitkään. Mark of Kri on astetta omalaatuisempi pelillinen kokonaisuus joka kärsii lähinnä siitä, että sen pelattavuudesta tuntee sen iän ja monet pelilliset ratkaisut eivät ole muutenkaan niitä parhaita mahdollisia. Välianimaatioita ei voi ohittaa ja kaikki puhe pitää kuunnella, mikä on näin pitkäveteisessä kokonaisuudessa melko rasittavaa. Siis Yakuza peleissä ja Judgmentista pystyi aika helposti ohittamaan välianimaatiot ja muut heti kun alkoi kärsivällisyys tai mielenkiinto loppua, mutta tässä pitää katsoa kaikki.
Astetta omanlaisempi toimintasysteemi
Peli on genreltään toimintaseikkailu jonka toiminnallisessa toteutuksessa on varsin hyvä idea, joka olisi erityisen mielekästä nähdä nykyään merkittävästi paremmin tehdyssä pelissä. Taistelussa pelaaja ensin "skannaa/vilkaisee" ympäristöä ja noteeraa siten viholliset. Vihollisia vastaan hyökkääminen tapahtuu nappulaa painamalla ja kun on useampi vihollinen, on jokainen vihollinen eri nappula. Yksi on X, toinen on O ja kolmas on neliö. Tämä idea on yllättävän hyvä, joskin hivenen kankea, eikä asiaa auta se, että kamera tekee pääasiassa oman mielensä mukaan. Koska yhdellä tatilla ohjataan hahmoa ja toisella valitaan pelaajan kohteet, on kameran kääntely poissa laskuista. Tämä tekee toiminnasta hivenen epämiellyttävää kun ympäristöä ei pysty tarkkailemaan ihan niin hyvin kuin toivoisi. Toiminnassa on joka tapauksessa potentiaalia ja kiinnostavammassa pelissä, siitä voisi saada todella paljon irti. Hyökkästen lisäksi pelihahmo pystyy myös torjumaan vihollisten iskuja ja pelin edetessä miekan oheen tulee muitakin aseita, ja toisin kuin monessa pelissä, tässä pelissä miekasta luopuu melko nopeasti, heti kun saa kirveen. Taistelu on ehdottomasti parhaita osia pelattavuudessa ja sääli onkin, että se on jäänyt tälläiseen peliin.
Pelaaminen ei ole pelkkää toimintaa, vaan ajoittain lähestymistapa on paljon taktisempi. Hiiviskelyä on ängetty peliin, kuten moniin muihin peleihin ja vaikka se on moniin muihin verrattuna melko siedettävää, varsinkin jos vertaa Syphon Filteriin, niin se ei ole erityisen hauskaa, koska kamera. Rau tekee yllätyshyökkäyksillä selvää jälkeä vihollisista, pelin hyvin raakaan tyyliin sopivilla tavoilla. Hiiviskely ja toiminta eivät ole erityisen hyvässä synergiassa, vaikka pelaaja voikin Raun lintuystävää käyttämällä tarkkailla ympäristöä etukäteen ja miettiä lähestymistapaa. Pääasiassa tämä tarkoittaa että pelaaja näkee paljonko vihollisia on vastassa ja missä he ovat.
Pelillisesti kokonaisuutta ei edesauta sekään, että pelin rytmitys, kenttäsuunnittelu ja vihollisasettelu eivät ole erityisen onnistuneita. Taistelu on kivaa, hiiviskely ei ja kaikki muu on melko selvää täytettä. Tarkastuspisteitä voi olla melko vähän mikä tarkoittaa sitä, että yksi kuolema voi johtaa siihen, että pelissä pitää pelata iso pätkä uudestaan. Mark of Kri alkaa vähän turhankin hitaasti, vaikkakin hitaus johtuu siitä, että peli opettaa pelaajalle kaiken tarpeellisen. Graafisesti peli on kelvollista PS2 tasolla, mutta ei se ulkoasusta mitään irtopisteitä ota. Kokonaisuudessa on jatkuvasti vähän sellainen fiilis, että tämä kaikki olisi niin paljon parempaa toisenlaisessa asetelmassa ja merkittävästi paremmalla päähenkilöllä.
Yhteenveto
Mark of Kri on toiminnallisesti varsin hyvällä idealla rakennettu rymistely jossa on jokusia muuttujia, jotka on toteutettu hivenen vaihtelevalla menestyksellä, mutta lähtökohtaisesti toimivasti. Pelin päähenkilö Rau, maori teema ja tylsä miljöö eivät kuitenkaan ole erityisen hyviä ja tarinassakin olisi paljon petrattavaa. Väkivaltainen tyyli toimii suhteellisen hyvin, mutta kokonaisuutena peli ei vain nappaa muutamista lupaavista ideoista huolimatta. Kaikki voisi toimia paljon parempi toisenlaisessa asetelmassa ja paremmin tehdyllä rytmityksellä.
+ Taistelusysteemi
+ Väkivaltainen tyyli
- Asetelma
- Rau
- Hiiviskely
Arvosana: 4,3
Huono
Alas, alas ja alemmas
Herra Poraaja
PlayStation Plus: Premium
Mr. Driller
Yksi näitä erittäin yksinkertaisia ajantappopelejä josta ei aloittaessa ollut mitään isompaa käsitystä. Aika nopeastihan siinä sitten pääsee kärryille siitä että millainen on pelin kantava idea, eikä siihen tule mitään isompia muutoksia.
Simppeliä ja haastavaa hupia
Idea pelissä on parata palikoita pelaajan ympärillä ja näin mennä kokoajan alemmas ja alemmas. Yläpuolelle jäävät palikat putoavat alaspäin kun niitä kannattelevat palikat hajotetaan ja jos pelaaja jää alle, hän kuolee. Elämiä on muutama ja matka pohjalle on erittäin pitkä. Lisähaastetta tuovat myrkylliset palikat joiden hajoittaminen ei ole suotavaa, sillä se maksaa happea, joka muutenkin jo kuluu syvemmälle mentäessä, koska siellä ei ilmaa ole muuta kuin ilmataskuissa, joista se pitää kerätä. Palikoita on useampaa väriä ja kun samanväriset palikat kohtaavat, hajottavat ne kerralla toisensa.
Mitään tämän ihmeellisempää pelissä ei oikeastaan ole luvassa ja suurimman haasteen tuo palikoiden asettelu. Kun haitallisia palikoita alkaa olla enemmän, on haastavampaa päästä alaspäin nopeasti. Välillä luvassa voi olla helpompi pätkä, mutta koska pelissä on tavallaan tiimalasi jatkuvassa valumassa, pitäisi matkallaan olla nopea senkin vuoksi. Koska elämiä on todella rajallinen määrä, pitäisi pelissä olla myös huolellinen.
Ulkoasu on värisävyiltään vauvamaisen pehmeä ja melko haalea, kun verrataan vaikka Tetris Attackin kirkkaisiin sävyihin. Muutenkin pelistä tulee sellainen todella Nintendopelifiilis jossa on mukavaa ja hauskaa eikä kuolemakaan näytä pahalta. Todella lapsille suunnatun oloinen kokoinuus.
Mr. Driller on kelvollista ajatappoviihdettä eikä siinä ole mitään ihmeellisempää tarinaa. Haaste kasvaa varsin nopeasti, mutta toisaalta, yhden kaivannon pituus ei ole niin suuri, etteikö tämä olisi oikeutettua.
Yhteenveto
Kaikessa yksinkertaisuudessaan simppeliä ajantappoviihdettä eikä mitään ihmeellisempää. Haaste on sopiva, ulkoasu on lapsiystävällinen ja pelattavuus simppeli. MItään isompaa vaihtelua tai erityisen kiinnostavaa sisältöä pelistä ei kuitenkaan löydy ja vaikea siitä on sen vuoksi mitään erikoisempaa saada irti.
+ Simppeli pelattavuus
- Yksitoikkoinen
Arvosana: 6,0
Hyvä
Western ideaa ilman westerni henkeä
Villit Aseet
PlayStation Plus: Premium
Wild Arms
Wild Arms 3:sta joskus pelanneena tätä peliä kohtaan on jonkinlaisia odotuksia. Ehkä vähän perusrunkoisempi länkkäriteemainen vuoropohjatoiminnallinen rpg tai jotakin sen suuntaista. Kyllähän siitä tietää että tekstiä siinä tulee olemaan enemmän kuin liikaa, mutta jos peli pääasiassa toimii tarinaltaan ja pelattavuudeltaan, niin kyllä sen tekstitulvan kanssa pärjää. Harmillisen nopeasti sitä kyllä huomaa, että tämä ensimmäinen peli sarjassa, ei olekaan vielä päässyt kiinni siihen länkkäritunnelmaan.
Perus jrpg ja sillä sökö
Pelin päähenkilö on tyypillisen anime-elokuvan tms päähenkilö, jonka pelaaja saa nimitä itse. Piikkitukkainen nuori mies käyttää aseenaan miekkaa, myös tuliase löytyy valikoimasta. Vaikka havaittavissa on tiettyä western vivahteisuutta, tuntuu peli todella selvältä perus jrpg:ltä. Se alkaa pienestä kylästä, toiminta vuoropohjaista, vihollisina on ties mitä mörköjä ja hahmo kehittyy kokemuspisteillä. Lisää hahmoja tulee pelin edetessä ja taistelu hieman kehittyy. Tavaraa pelaaja saa jatkuvasti lisää ja vaikeustasokin nousee. Mikään tästä ei ole mitenkään uutta tai ihmeellistä ja Wilds Arms on peruspätevää rpg höttöä. Tarina ei aluksi nappaa oikeastaan yhtään ja tuntuu todella tylsältä, eikä asiaa auta se, että kaikki etenee tarpeettomasti hitaasti, pommittaen tekstiä tekstin perään, kyllästymiseen asti. Isoimpana heikkoutena on juurikin se, että tästä kaikesta puuttuu sellainen länkkäriteemaisuus mikä Wild Arms 3:ssa välittyi paljon nopeammin.
Tämä on niitä PS1 pelejä josta ei hirveän paljoa sanottavaa keksi, ei ainakaan sen perusteella miten kauan jaksoin tätä itse pelata. Jopa kehnommat Final Fantasy pelit ovat napanneet kiinni paremmin ja kun otetaan huomioon että Wild Arms ilmestyi PS1 aikakaudella, haastajana on FF7, eli peli on jo hävitty. Koska peli alkaa niin hitaasti ja tylsästi, se ei vie mukanaan järin hyvin, eikä peliä jaksa seurata erityisen pitkälle. Tavallaan ongelma tässä on vähän sama, mitä Wild Arms 3:ssa myöhemmin tulee olemaan. Peli saisi olla paikoin selkeämpi siinä, mitä pelaajan pitäisi tehdä, miten varautua ja sitä rataa. Tämä tosin on ongelma vasta myöhemmin tässä pelissä, sillä alkupeli on melko itsestäänselvä.
Graafinen tyyli ei mitään isompia pisteitä kerää, vaan korostaa sitä, miten tavallisenoloinen peli on kyseessä. Tälläisiä pelejä on niin paljon muitakin. Erityisesti tämä harmittaa siksi, että animaatiovälianimaatio saa pelin vaikuttamaan merkittävästi paremmalta mitä se oikeasti on. Wild Arms on sellainen peli joka alkaa oikeasti toimiva vasta pidemmän ajan päästä. Siitä tosin puuttuvat kaikki sellaiset vähänkin erikoisemmat osat, jotka kannustaisivat pelaajaa seuraamaan peliä niin pitkälle. Tämä ei ole suoraan huono peli, mutta siinä ei ole myöskään ole mitään sellaista, joka saisi sen vaikuttamaan mitenkään hyvältäkään peliltä.
Yhteenveto
Wild Arms on merkittävästi vähemmän länkkärityylinen Final Fantasy kuin WA3. Se tuntuu lähinnä hyvin tavalliselta roolipeliltä vuoropohjaisella taistelulla. Luettavaa on todella paljon, taistelu ei tarjoa mitään erikoista, mistä johtuen peli on nopeasti unohtunut ja hukkunut useiden kaltaisten joukkoon. Puhumattakaan että tarina ei sekään ole mitään sellaista, joka erottaisi sitä monien kaltaisten joukosta.
+ Peruspätevää vuoropohjaista toimintaa
- Rutosti luettavaa
- Perustylsää jrpg huttua
Arvosana: 5,0
Välimallia
Sota ralliradalla
Jak Äksön: Taistelukilpa-ajo
PlayStation Plus: Premium
Jak X: Combat Racing
Naughty Dog on omassa mielessäni pitkälti laadun tae ja Jak & Daxter trilogia oli laatua alusta loppuun asti, kasvamassa määrin. Lost Frontier ei ollut enää heidän tekeleensä ja se on se piste jossa sarjan taso lopullisesti romahtu. Mutta tämän pelin jälkeen on selvää, että kyllä se taso romahti jo heidän vahtivuorollaan ja kunnolla. Jak X ei ole sitä, mitä CTR oli PS1:llä, koko konsolin paras rallipeli ja kestää vieläkin aikaa. Jak X voi hyvinkin olla yksi tekijöidensä heikompia tuotoksi sitten heidän ensimmäisten peliensä ja sitä kautta se on valtava pettymys, koska edes tarinallisesti, peli ei tarjoa sitä laatua, mitä sitä ennen tulleet.
Epämääräinen ja tylsä tarina hyvän päätöksen jälkeen
Trilogian tarinakokonaisuus on erittäin hyvä, joten Jak X on välittömästi vähän hankalassa paikassa koska sen olisi tarkoitus yrittää kehittää jotakin jatkoa tähän, mikä on melko haastavaa. Pelin tarina alkaa kun Jak, Daxter ja kumppanit kerääntyvät rikollisuuden käärmeenpesään, testamentin lukuun. Testamentti on Jak II:sta tutun Krewn ja porukkaan liittyy myös tämän laardikasan tytär. Kun sitten Krew kusettaa koko porukkaa, joutuvat he vasten tahtoaan osallistumaan taistelukilpa-ajoihin, jossa heillä on vastassaan koko kaupungin alinta saastaa, mutta myös kilpaileva rikollispomo Mizo ja menestynyt, charmikas ja yllättävän tyylikäs Razer. Kun on kyse rallista, niin jatkuvasti ruutuun ilmestyy myös kommentaattori, joka selvästi rakastaa niin omaa ääntään kuin naamaansakin.
Tarinankerronnassa peli ei todellakaan mitään isompia pisteitä ota, sillä tarina ei ole erityisen hauskaa seurattavaa, vaikka satunnaisia huvittavia pätkiä löytyykin. Tarina ei ole myöskään erityisen kiinnostava ja ongelmallista on myös se, että monesti tarinan kanssa tuntuu että kokonaisuus ei ihan seuraa samaa ideaa koko matkaa. Merkittävästi paketissa häiritsee se, että vaikka peli hyvin selvästi tapahtuu Jak 3:n jälkeen, niin kaikkia kolmosessa tapahtuneita puolia ei edes huomioida erityisen hyvin, vaan isossa osassa tarinaa tulee vähän sellainen maku, että tiettyjä kaaria tarinassa seurataan Jak II:sta, ihan kuin kolmosta ei olisi tapahtunutkaan. Tätä korostavat erityiset ne muutamat todella oudot tarinaratkaisut joita Jak 3:ssa tapahtui ja jotka olivat selvästi sivuuttaneet monet aiemmissa peleissä rakennetut juonikuviot. Muutenkin tarinan merkittäväksi ongelmaksi nousee se, että se ei onnistu kertomaan erityisen hyvää tarinakokonaisuutta, koska miltein kaikki mahdollinen ja ennenkaikkea tarpeellinen puuttuu.
Parhaimmillaan peli on muistojen kuja, kun vastaan tulee monia tuttuja hahmoja aiemmista peleistä, osa vieläpä sellaisia jotka eivät olleet erityisen hyviä alunalkaenkaan ja nyt heitä joutuu sitten sietämään lisää. Asiaa ei myöskään auta se, että rallissa itsessään, monet hahmot toistavat tiettyjä samoja lausahduksia uudestaan ja uudestaan ja jopa jakavat tietyt lausahdukset, mikä todellakin häiritsee. Jos kerran yksi hahmo sanoo ensimmäisenä "Whaam bam, thank you ma'am", niin miksi toisenkin hahmon pitää hokea tätä. Tämä on tosin pieni ongelma, sillä pelissä on luvassa merkittävästi isompia ongelmia kun päästään kiinni itse pelattavuuteen. Sanotaan heti että jos tarina olisi ollut oikeasti hyvä, niin se olisi ollut omiaan kannustamaan pelin läpäisemiseen, mutta tälläisenään kyseessä on turhauttava rallipeli, jossa se pelaaminen on kaukana Naughty Dogin mestariteoksesta, Crash Team Racingista. Tarinassa edes lopetus ei ole erityisen hyvä, vaan ylivoimaisesti koko sarjan huonoin, mikä on sinällään jo melkoinen saavutus. Tarina kun ei tunnu alkavan mistään, eikä se juuri edes johda mihinkään. Pois lukien eräs seikka, jolla on kiusoiteltu ykköspelistä asti.
Epätasainen ja liukas pelattavuus kireällä vaikeustasolla
Pelaaminen on perusrungoltaan kilpa-ajoa, aseilla. Autoja on jokunen ja niiden varustus vaihtelee. Toiset autot ovat hyviä nopeudeultaan ja kiihtyvyydeltään, kun taas toiset ovat todella hyvin panssaroituja. Näitä ominaisuuksia voi kehittää pelistä saatavilla pisteillä ja ajoneuvon kehittäminen on erittäin tärkeää, jotta taistelussa ja kilpa-ajossa on mitään mahdollisuuksia. Jak X on haastavuudeltaan Jak II:n tasoa, sillä se haaste pomppaa alun jälkeen todella nopeasti, todella ylös ja kun tarina on ihan kuraa, niin ei tätä pelattavuutta yksinkertaisesti vain siedä, vain jotta näkisi seuraavan tarinapätkän heikossa kokonaisuudessa.
Pelattavuudessa on sentään jonkinasteista vaihtelua. Vaikka valtaosa tekemisestä on kilpa-ajoja, jossa sitten vastustajia rankaistaan erilaisilla aseilla, samalla kun itse pyritään mahdollisimman hyvään kilpasuoritukseen, niin tietyissä kentissä luvassa on Deathmatch tyylinen lähestymistapa, ralli jossa pyritään vai tuhoamaan kaikki, aika-ajot ja saalistuskilpailu avoimella tantereella. Vaihtelua on kyllä luvassa, mutta kun ne ratkaisvet kisat ovat rallia todella kireällä vaikeustasolla, ei tästä pelistä loppuviimeksi saa oikeastaan mitään laatua irti. Vaikka kaksi ensimmäistä osaa pelistä menee kyllä sinnikkyydellä, niin vaihe jossa Razer osallistuu mukaan kisaan, on se kohta jossa vaikeus todella hyppää. Äkkiä kaikki osaavat ajaa ja lähemmäs täydellinen suoritus on välttämättömyys.
Mikä tästä pelaamisesta sitten tekee niin epämiellyttävää? Yksi iso seikka on siinä, että jopa täysin kehitetty auto ei tuo minkäänlaista etulyöntiasemaa ralliin, vaan vastustajat ovat aina samalla tasolla pelaajan kanssa. Toinen heikkous tulee suoraan siitä, miten ylitarkkoja viholliset osat ja miten hyvät aseet he saavat lähemmäs aina kun pelaaja on kärjessä. CTR:ssa tietyt aseet olivat sellaisia, että viholliset eivät niitä saaneet, tässä pelissä, yksi asia on vain pelaajalle, mutta muutoin kaikki käy. Jatke tähän on se, että kun pelaajan auto hajoaa, niin muut kisaajat menevät aina ohi, lähemmäs kaikki, sillä kuminauha efekti on tässä pelissä epäreilulla tavalla läsnä. Vaikka pelaaja pelaisi kuinka hyvin, niin lopussa otettu osuma takaa sen, että ykkössijalta putoaa ainakin neljänneksi, mutta yleensä viimeiseksi. Viimeinen naula tähän arkkuun on sitten puhtaasti se pelattavuus, mitä tulee auton ohjattavuuteen. Se on liukas, todella liukas. Auton saa tiukoissa kurveissa erittäin helposti käännetty täysin ympäri, tai ainakin seinään, mikä takaa sen, että aina ihan takana tulevat vastustajat, menevät aina ohi.
Peli on niin pelaajaa vastaan kallistettu, että se on suoraan epäreilua, eikä edes tarinallisesti käy järkeen. Spoilaamatta voidaan sanoa, että isosta kokonaisuudesta tuntuu, että useita asioita ei ole ajateltu loppuun asti ja Jak X todellakin tuntuu sellaiselta peliltä, joka on väkisin väännetty. Sarja olisi pärjännyt paljon paremmin ilman tätä peliä ja monella tavalla sitä voisi verrata Ratchet: Gladiator peliin, mutta Gladiator sentään oli loppuviimeksi varsin pelattavissa ilman että se tuntui turhauttavalta koko matkaa. Jak X alkaa kelvollisesti, mutta se on jo hyvin vastemielistä pelattavaa, ennenkuin iso paljastus edes tulee vastaan.
Yhteenveto
Jak X on kuin iso kokoelma Jak & Daxter trilogian huonoimpia puolia, rallipelimuodossa. Tarina ei tunnu tietävän että haluaako se olla jotakin joka jatkaa Jak 3:sta, vai Jak 2:sta, eikä lopuksi edes kerro hyvää kokonaistarinaa. Pelattavuudessa peli tuntuu aivan liian liukkaalta ja huteralta jotta sitä olisi oikeasti kiva pelata ja kokonaisuutta vain heikentää todella epätasainen vaikeustaso joka on paikoin tarpeettoman kireä. Toimintarallissa ei ole mitään niin hauskaa, mitä Crash Team Racingissa aikanaan oli, eikä kehno tarina pidä mielenkiintoa yllä, jotta pelattavuutta sietäisi koko pelin mittaa.
+ Paljon tuttuja hahmoja
+ Moninpeli
+ Vaihtelevia tehtäviä
- Heikko tarina
- Heikko pelattavuus
Arvosana: 3,8
Säälittävä
Pääarvio
Se josta itsellä on todella hyvät muistot ja jota vieläkin uskaltaa vahvasti suositella.
Heippa Woody, nähdään loppupuolella
Leluelämää 2: Putte Valovuosi Apuun
PlayStation Plus: Premium
Toy Story 2: Buzz Lightyear to the Rescue
Yksi näitä menneisyydestä tuttuja PS1 pelejä joka todellakin on klassikkoainesta. Se on elokuvaan pohjautuva peli ja ehdottomasti todella onnistunut sellainen. Juurikin tämän aikakauden pelejä jolloin monet tutut elokuvat sun muut kääntyivät todella hyvin pelimuotoon. Tämä ei ole niistä peleistä paras (ehkä toiseksi paras), mutta se on yksi josta on jäänyt niin hyvät muistikovat tietyistä heikkouksista huolimatta, että kyllä sitä voi pitää parhaimmistoon kuuluvana mitä elokuvapeleihin tulee. Mutta kuinka paljon siitä voi pistää nostalgian piikkiin, nyt kun peliä pelaa uudestaan vuosia myöhemmin.
Tuttu tarina todella pelimäisillä lisäyksillä
Tarinallisesti kokonaisuus on todella uskollinen elokuvalle ja tekee vain muutamia pieniä muutoksia. Välianimaatiot ovat otteita suoraan elokuvasta, kuten monissa tämän aikakauden peleissä oli tapana. Tarinaa siis viedään eteenpäin niiden kautta ja se onkin hyvä tapa pitää peli todella hyvin kiinni elokuvassa. Pelaaja ottaa ohjattavakseen avaruusrangeri Buzz Lightyearin, universumin suojeluyksiköstä. Kun cowboy lelu Woody kaapataan, lähtee Buzz yhdessä Rexin, Hamin, herra Perunapään ja Slinkyn kanssa pelastusretkelle. Matka on pitkä ja vaikea, käyden läpi useita vaihtelevia alueita, joskin varsin samanlaisilla tehtävillä.
Pelattavuus koostuu pitkälti tasohyppelystä ja vihollisten tuhoamisesta. Jokaisessa kentässä on viisi erillistä haastetta joista saa palkinnoksi Pizzaplaneetta merkin. Pomokenttiin pääseminen edellyttää tiettyä määrää näitä merkkejä, mutta vaatimukset eivät ole yhtään niin tiukat kuin voisi luulla, tai sitten tehtävät ovat sen verran helppoja, että tarpeellinen määrä tulee kyllä kerättyä. Peli jaksottuukin siten että ensin on kolme tehtäväkenttää ja sitten pomokenttä. Pomotaistelut ovat ehkä ne selkeimmät poikkeukset elokuvaan nähden, mutta ne ovat hyviä lisiä peliperspektiivistä. Yhteensä kenttiä on 15, mikä ei ole suuri määrä ja vaikka peli ei olisi entuudestaan tuttu, ei kokonaisuus ole erityisen vaikea. Elinvoimaa palauttavia pattereita on aika kiitettävästi ja lisäelämiäkin löytyy runsaasti. Kentissä on tietyt vakiotehtävät ja sitten muutama kentän oma jippo. Jokaisessa kentässä on kolikoita joita Ham kaipailee ja tavoite on aina 50. Kolikoita on reilusti enemmän ja vihollisten kukistaminen palkitaan myös kolikolla. Jokaisessa kentässä on myös minipomotaistelu, joissa on varsin kivasti vaihtelua, vaikka moniin päteekin täysin samanlainen taktiikka. Sitten on tiettyjen lelujen keräämistä ja aikahaasteita. Rex löytyy myös kentistä ja tarjoaa vihjeitä mistä Pizzaplaneettoja voisi saada. Pomotaistelut ovatkin sitten aivan oma juttunsa ja elokuvasta tuttu keisari Zurg, loistaa pelin ylivoimaisesti vaikeimpana pomovihollisena.
Toisin kuin elokuvassa, Buzzin lasersäde on tuhovoimainen ase joka tekee selvää jälkee vihamielisistä leluista. Laseraseen lisäksi Buzz kykenee pyörähdyksellä lyömään vihollisia ja myös tekemään ilmasta käsin tallausliikkeen. Taistelua tehostaa myös superlaser, jonka voi saada ajoittain käyttöön, kuten myös pelin aikana avattavat lisätehosteet, joita saa käyttöönsä kun löytää ja palauttaa Perunapään hukkaamia ruumiinosia. Kaikki eivät tosin ole aseita vaan joukossa on myös muunlaisia tehosteita jotka auttavat pääsemään alueille, joille ei muuten pääsisi, tai läpäisemään haasteita, joita ei muutoin läpäisisi. Tasohyppelypuoli taas korostuu lähinnä siinä mielessä että Buzz kiipeilee ja hyppii ympäristössä. Tuplahyppy onnistuu siipiä avaamalla ja poikittaistangoista pystyy heilahtamaan eteenpäin ja pystytankoja pystyy usein kiipeämään. Buzz ei myöskään ota vahinkoa putoamisesta ja monesti pelin suurimmat haasteet tulevatkin korkeisiin paikkoihin pääsemisestä, koska usein virheliike pakottaa kiipeämään koko matkan ylös.
Kankea ja kulmikas ohjata, mutta edelleen todella mielekäs pelata
Peli on kestänyt aikaa todella hyvin, vaikka ohjattavuudessa tuntuukin sellainen tietty kulmikkuus. Peli ei kuitenkaan ole niin vaikea, että tämä merkittävästi häirisisi, mutta se vaatii melkolailla totutttelua. Kamera ei ole ihan niin vikkelä kuin toivoisi, mikä monissa tarkkuutta vaativissa kohdissa hieman ottaa päähän. Se mikä kuitenkin on merkittävästi pelaajan apuna, on se, että Buzz ottaa esineistä kiinni erittäin helposti, satunnaisia poikkeuksia lukuunottamatta. Myöskään viholliset eivät käy oitis päälle, mikä mahdollistaa sellaisen vähän hitaamman ja varovaisemman lähestymistavan. Ohjattavuus on pelin ehkä suurin heikkous, mutta kun pelin laittaa perspektiiviin PS1 pelien joukkoon, on ohjattavuus oitis sieltä paremmasta päästä, ottaen huomioon pelin kokonaisuutena.
Kenttäsuunnittelu ansaitsee kehut. Valtaosa kentistä on sen verran pieniä ja säännösteltyjä kokonaisuuksia että niissä ei ole merkittävää vaaraa eksyä, eivätkä kenttärakenteet nyt välittömästi toista itseään. Kaikki alkaa Andyn talosta, joka saattaa hyvinkin olla se paras kenttä isona kokonaisuutena niin tyylissään, kuin tehtävärakenteissaan. Mukana ovat tietenkin myös Alin Lelulato sekä hänen asuntonsa, kuin myös loppuhuipennukseen johtava lentokentän laukkuhihnasto. Visuualinen ilme on erittäin onnistunut ja ääninäyttely on myös erinomaista laatua. Graafisesti peli on sellaista todella tyypillistä PS1 tasoa, mutta näyttää todella hyvältä.
Merkittäviä heikkouksia pelissä ei oikeastaan ole, ellei niitä ala kaivamalla kaivaa. Ohjattavuus on tietysti aikakautensa tuota ja sitä voisi pitää pelin suurimpana heikkoutena. Kenttien tehtävissä on myös paljon toistoa, joskin kenttäkohtaisella lisävivahteellaan. Erääksi hyvin rasittavaksi seikaksi nostaisin sen, että monissa kohdissa se virheaskel pakottaa pitkään kiipeilyyn, uudestaan. Tässä tosin kuvioihin astuu PS Plussan pelintallennus joka on apukeino PS1 peleihin. Tämä mahdollistaa save state systeemin jossa pelin voi tallentaa milloin vain. Siinä on tietysti tavallaan mahdollisuus hieman väärinkäyttää systeemiä, mutta kukin tavallaan. Itse käytin sitä lähinnä ehkäistäkseni pitkät kiipeilyt uudestaan ja uudestaan jokusessa kentässä.
Yhteenveto
Toy Story 2: Buzz Lightyear to the Rescue on PS1 peli parhaasta päästä. Se on erinomaista tasohyppelyä hyvällä toiminnalla, erittäin uskollisella jaksotuksella ja elokuvapätkät tuovat sen oitis lähemmäs elokuvaa. Ohjattavuus on aikakautensa tuote ja voi aiheuttaa turhauttavia hetkiä hyvin usein. Tietyt tehtävät toistuvat kentästä toiseen, mutta kenttäsuunnittelu pitää ne aina mielekkäinä. Kokonaisuutena tämä on ehdottomasti pelaamisen arvoinen tapaus. Se ei ole vain yksi parhaita PS1 pelejä vaan myös yksi parhaita elokuvapelejä.
+ Mielekäs tasohyppely ja toiminta yhdistelmä
+ Mukavasti pelattavaa
+ Pelityyliset lisäykset elokuvaan
+ Uskollinen lähdemateriaalille
+ Graafisesti hienon näköinen
- Kulmikas ohjattavuus
- Tietyt pitkät tasohyppelypätkät pienellä virhemarginaalilla
Arvosana: 8,4
Mahtava
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.