Etelä Puisto

South Parkin tekijöiden kaksi South Park peliä ovat enemmän kuin loistavia ilmestyksiä ja vaikka kaksiosta parempi onkin suhteellisen selvä, ovat kumpikin pelaamisen arvoisia kokonaisuuksia, vieläpä mielellään järjestyksessä, koska niillä on yhteinen juoni.

South Park peleistä itselle tuttu on pääasiassa PS1:llekin ilmestynyt, South Park. Todella heiveröinen, itseääntoistava ja ohjattavuudella pilattu perusrunkoinen Doom klooni, joka ei onnistunut oikeastaan millään osa-alueella tarjoamaan sellaista huumoria, toimintaa tai asennetta mitä lähdemateriaalista saisi irti. Rima on omalla kohdalla siis erittäin alhaalla mitä tulee tämän aihealueen peleihin.

Positiivisin asia onkin se, että koska sarjan tekijät, ovat tässä tapauksessa myös pelin tekijät, välittyy se sama ruokoton, ronski, pervo, nokkela ja hillitön huumori tästä pelistä pitkälti samalla tavalla, miten se välittyy sarjastakin. Lisäksi, koska nämä kaksi peliä ovat niin samanlaisia monella tavalla, oli loogisempaa niputtaa ne yhteen, että kaikkea ei tarvitse selittää tai avata molempien kanssa erikseen.

Fantasialarppi saavuttaa eeppiset mittasuhteet

Totuuden Keppi

Stick of Truth ei ole parhaiten nimetty peli, mutta osuva joka tapauksessa. Paljon suurempi painoarvo on asetelmassa. Peli on kuin suoraa jatketta animaatiosarjaan ja tavallaan sen voi myös suunnilleen asetella johonkin kohtaan sarjan tapahtumia. Pelin huumori on yhtä räävitöntä, härskiä ja pervoa kuin sarjassa on ollut sen alkutaipaleelta asti, mutta samalla aikaa peli ottaa kantaa moniin roolipelikliseisiin ja repii konseptin alkutekijöihinsä, josta se sitten kasaa kaiken yhteen, tehden siinä matkalla pilaa milloin mistäkin aihealueesta, pelaamisesta alkaen.

Parhaita paloja vuosien varrelta, yhtenä tilkkutäkkinä

Pelin päähenkilö on uusi kakara, jonka perhe on juuri muuttanut South Parkiin. Pelaaja voi todella vapaasti tehdä tästä penskasta pääasiassa juuri sellaisen kuin haluaa, vaikkakin pelissä on tiettyjä rajoitteita. Yksi molemmille peleille yhteinen juttu on jatkuva pilkanteko pelihahmoja kohtaan, jotka eivät puhu mitään, vaikka heidän selvästi pitäisi, tästä tehdäänkin armotto pilaa koko ajan. Samalla kun pelaajan vanhemmat alkavat asettua taloksi, patistavat he pelaajan ulos ystävystymään paikallisten kanssa. Ensimmäisiin ystäviin lukeutuukin nopeasti yksi parhaita South Park hahmoja, sympaattinen, sinisilmäinen vakiopilkkakirveenkohde, Butters. Tutulla poikaporukalla on tällä hetkellä meneillään massiivinen fantasia-aiheinen roolipelikampanja, johon pelaajakin pääsee nopeasti mukaan ja pian Cartman, suurvelho, opettaakin pelaajalle kaikki perusteet ja pelaaja saa myös vähemmän mairittelevan tittelin ja nimen. Varsin viattomana alkava seikkailu eskaloituu ulkopuolisten tekijöiden vuoksi erittäin nopeasti kun avaruuden muukalaiset, zombit ja lukuisat sarjasta tutut olennot sekoittuvat jollakin tavalla mukaan tähän kokonaisuuteen. Kaiken keksiössä on tarinan aikana pelin varsinainen MacGuffin, totuuden tikku.

Pelinä Stick of Truth on yksi valtava klisee, cameo ja satiiri kokoelma. Monet sarjan klassisimmat pätkät ovat jollakin tavalla osana kokonaisuutta, kuten vaikkapa sarjan alkuvaiheilta peräisin olevat avaruuden muukalaiset "vierailijat" tai myöhemmin esitellyt alushousumaahiset. Tietyt cameot ovat todella nopeita, eikä niillä ole järin isoa osuutta pelin tapahtumissa, edes järin kaksisena sivutehtävänä. Tämän valtavan hahmojoukon läsnäoloa tosin perustellaan pelin yhtenä pelimekaniikkana, joka on selvää satiiria facebookista. Pelin edetessä pelaajan kaverilista kasvaa kasvamistaan ja se onkin yksi suurimpia keräilyhaasteita pelissä. Pelissä on läsnä selvä fokus siinä, mihin se panostaa eniten, sillä vaikka läsnä on tiettyjä kenttiä joissa uppoudutaan vähän enemmän tiettyyn aihealueeseen ja samalla vastaan tulee sivutehtävä, jossa voidaan ottaa enemmän kosketuspintaa, vaikkapa joulukakka hra Hankyyn, on se pääfokus pelaamisessa ja tutun nelikon ropekampanjassa.

Stick of Truth saattaa hyvinkin olla ensimmäinen kerta kun South Parkin kaupungista on tehty suhteellisen selvä, pääasiat (ja vähemmän pääasiat) kattava kartta, jossa ovat omilla paikoillaan mm. koulu, päähenkilöiden talot, city Wokki ja farmi. Kaupunki on suhteellisen laaja, mutta kuitenkin melko hillityn kokoinen pelialue jossa riittää tutkittavaa ja tehtävää. Roolipelikliseitä on melko paljon ja tapa jolla peli tekee niistä pilaa on paikoin todella osuvaa. Monet tehtävät ovat tyyppiä mene paikkaan A josta sitten hae paikoista b,c ja d tietyt esineet ja palaa sitten paikkaan A. Siinä ohessa sitten vedetään vihollisia turpiin ja kerätään kokemuspisteitä joilla hahmon ominaisuuksia parannellaan. Pelissä on oheistekemisenä pari melko suurta keräilymaratoonia, joista kaverilista on ylivoimaisesti se haastavin viedä loppuun asti.

Vuoropohjaista toimintaa ja perusroolipelihöttöä

Iso osa ajasta menee paikasta toiseen kulkemisessa ja tarinaa seuratessa. Välillä tehdään jokunen päätöskin, mutta pääasiassa pelaaminen nojaa toistoon. Pelimaailma avautuu hiljalleen ja uusia vihollisia tulee tarinan edetessä, mutta se selvästi pelillisen osa kokonaisuutta, vuoropohjainen taistelu on ja pysyy. Taistelu onkin yksi asia pelissä joka on alusta loppuun asti varsin hauskaa, monipuolista ja siitä on osattu tehdä erittäin onnistuneesti pilaa. Pelkästään se, miten näyttäväksi taistelu on tehty, on erittäin upeaa. Tässä on tietysti läsnä se South Parkin ylitse ampuva tyyli, sillä aika hurjaan kuntoon lapset hakkaavat toisensa tämän kaupunginkattavan larpin yhteydessä. Aseina on puumiekkoja, vasaroita, jääkiekkomailoja ja kaikkea tälläistä mitä larppaamisessa ja vastaavissa nyt voidaan käyttää aseita. Pelin edetessä käyttöön tulee myös ihan oikeitakin aseita jotka tekevät aivan omanlaistaan vahinkoa. Viholliset syttyvät tulee, saavat oksennustaudin ja vuotavat kunnolla verta, mutta tarina ei kerro että onko se kaikki mielikuvitusta, vai tapahtuuko se oikeasti.

Taistelu on hyvin Final Fantasy tyylistä vuoropohjaista taktiikkaa jossa on aikaa miettiä omia siirtoja. Tietyt liikkeet vaativat hieman sorminäppäryyttä ja ajoitusta, kun taas toiset lähinnä ajoitusta ja jotkut eivät edes sitä. Pelaaja pystyy tekemään muutaman asian oman vuoronsa aikana, kuten käyttämään esineen, erikoisominaisuuden ja hyökkäyksen. Vuoro ei katkea yhteen metodiin, ellei se sitten ole hyökkäys. Tämä on varsin hyvä idea ja toimii, varsinkin kun pelaajalla on myös apunaan valitsemansa partneri, joihin kuuluvat tuttu porukka. Paladin Butters on parantaja, prinsessa Kenny kutsuu eläimiä ja soturi Stan on tehokas miekankäyttäjä. Tietyt hahmot käyttävät tiettyjä statuksia hyväkseen ja avain menestykseen onkin monesti koko porukan hyödyntäminen, sillä vaikka vain yksi partneri voi olla kerrallaan mukana, ovat muut reservissä valmiina. Pelaajan hahmolla on myös omat juttunsa ja vahvempia tulee hahmon kehittyessä. Esimerkiksi taistelija pystyy tietyssä vaiheessa oppimaan Roshambo liikkeen... eli kivi, sakset, paperin, jonka voittaja potkaistaa toista munille niin kovaa kuin pystyy. Hahmoluokkia on neljä ja kun yksi on valittu, siinä pysytään. Taistelija nojaa fyysiseen voimaa kun taas maagikko loitsujen heittelyyn ja kyllähän mukana on myös hahmoluokka, jota ei ole muissa pelissä juuri näkynyt.

Pääasiassa Stick of Truth on todella perinteinen roolipeli monine kliseineen. Sen retro ote pelattavuuteen tietyillä moderneilla helpotuksilla on kuitenkin erittäin onnistunut ja pitää pelaamisen varsin mielekkäänä todella sopivan pituisen kampanjan ajan. Päätehtävät etenevät suhteellisen hyvää tahtia ja pelin pelaa kyllä läpi alta kymmenen tunnin. Sivutehtävät nyt pidentävät hieman peliä, mutta sellainen selvä kehitysrunko pelissä kyllä näkyy. Kun tietyt ominaisuudet ovat saatavilla, on pelihahmo aikalailla kykenevä seuraavaan haasteseen. Sivutehtävien kautta hahmo kehittyy yleensä sen verran hyvin, että pelissä ei ole juuri vaikeuspiikkejä. Haaste nousee hyvää tahtia ja tietyssä vaiheessa parannustarvikkeet alkavat kulua selvästi nopeammin kuin aluksi, jolloin niitä oli niin paljon, ettei tavaraluetteloon mahtunut. Varsinkin jälkimmäisellä puoliskolla partnerihahmon valinnalla on todellakin merkitystä, puhumattakaan hahmon omasta varustuksesta, koska tietyt asusteet tuovat tiettyjä bonuksia, puhumattakaan varusteiden päivityksistä.

Supersankariuniversumi jyrää fantasiamaailman alleen

Murtunut mutta Kokonainen

Fractured But Whole jatkaa tarinaa melko suoraan edellisestä pelistä. Fantasiaseikkailu vaihtuu nopeasti supersankarileikkiin ja tarina ottaa siinä samalla uudenlaisen, mutta varsin tutuntyylisen lähestymistavan jossa MCU varsinkin on nopeasti inspiraation ja pilkan kohteena. Aiemmasta pelistä tutut ideat ovat todella vahvasti läsnä, tietyillä muokkauksilla ja parannuksilla. Siinä missä tyyli ja huumori eivät katoa mihinkään, tai edes tasollisesti heikkene, tuntuu että toiminnallisesti, pelissä mennään enemmän sivuraiteelle.

Supersankarit tekevät tuloaan ja juoni tiivistyy

Pelaaja on edelleen sama penska kuin ensimmäisessä pelissä, mutta hänet voi tehdä todella erilaiseksi jos haluaa. Kuitenkin, ykköspelin jälkimainigeissa pelaaja on nyt kuningas ja sotureista voimakkain joka peittoavaa yksin vaikkapa lohikäärmeen. Mutta kun Cartman, vetää Coonin vermeet ylleen ja kutsuu muut pojat supersankarileikkiin, joutuu pelaaja uuden leikin alkaessa aloittamaan täysin nollasta. Koska pelaaja on Cartmanin mielestä ihan uuno, niin aluksi kaikki opetetaan taas uudestaan. Pelaaja saakin myös aivan uuden supersankarinimen, joka on kuin suoraan sarjakuvasta, joskin ei sillä imartelevimmalla tavalla. Sarjakuvat ja supersankarielokuvat muutenkin vaikuttavat kaikkeen mahdolliseen, vieläpä todella onnistuneen lekkeriksi heitetyllä ja larppaustyylisellä tavallaan. Pelaaja luo oman hahmonsa jonka ominaisuudet perustuvat joko voimaan, nopeuteen tai energiaan. Ykköspelistä poiketen, pelin edetessä, uusia hahmoluokkia avautuu pelaajan käyttöön joten yhden hahmoluokan piiriin ei tällä kertaa jäädä ja hahmoluokkia voi myös vaihdella täysin vapaasti. Tarina puolestaan alkaa ykköspelin tavoin edetä nopeasti ja eskaloitua nopeasti ja vaikka tällä kertaa teema on todella erilainen, ovat panokset yhtä korkeat, elleivät korkeammat ja pelaajan perse joutuu jälleen kovalle koetukselle. Kirjaimellisesti.

Tyylillisesti ja rakenteellisesti kaikki noudattaa pitkälti samaa teemaa, joskin pelimekaniikat hieman kehittyvät ja osittain helpottuvat. Kartan katsominen on nopeampaa ja sitä kautta tehtävien valitseminen on helpompaa ja pelissä pystyy paremmin kärryillä siitä missä mitäkin on ja miten pitkä matka kohteeseen on. Sivutekemistä on myös valtavasti ja osa tekemisestä vaatii todella huolellisesti kaupungin tutkimista. Kaupunki myös avautuu samalla tavalla pikku hiljaa kun pelaaja saa avukseen lisää liittolaisia joiden kautta hän pystyy tekemään tiettyjä temppuja. Kaupunki on pääasiassa samanlainen kuin viimeksi, mutta siinä on tiettyjä muutoksia, jotka ovat kuin myöhempää sarjasta. Tämä koskee joitakin hahmoja ja tiettyjä ideoita ja teemoja, mutta isona kokonaisuutena tämä toinen peli ei ole varsinaisesti erilainen kuin ensimmäinen. Pelillisesti tarina on pidempi kuin viimeksi, mutta maailmallisesti kaikki on pienempää koska erillisiä paikkoja ei ole niin paljon kuin ensimmäisellä kerralla oli. Eräs 8bit valtio esimerkiksi ei tee paluuta, ellei sitten... lisäsisällössä maksuvallin takana.

South Park huumori on läsnä aivan kaikessa eikä mikään tietenkään ole pyhää. Toisin kuin ensimmäisessä pelissä, tässä ei ole senruroituja kohtia, joissa kaikki menee "liian pitkälle". Peli tuntuu tarinakampanjaltaan pidemmältä mutta samalla aikaa se tuntuu myös paljon kahlitummalta, sillä pelimaailma avautuu hitaammin ja sivutehtäviä kasaantuu hitaammin, jos ollenkaan. Peli pysyy myös perässä modernissa kehityksessä, tai ainakin pyrkii siihen. Facebookin ja kaverien keräämiseen sijaan pääosassa on seuraajien kerääminen instragamissa, tai pikemminkin versiossa siitä. Pieruhuumori on muutenkin edelleen erittäin suuressa osassa kokonaisuutta oli sitten kyse toiminnasta tai tutkimisesta. Tällä kertaa tuntuu että se on entistä suuremmassa osassa koska lähemmäs kaikessa on kyse perseilystä. Kirjaimellisesti. 

Taktisempaa toimintaa ilman merkittäviä parannuksia

Toiminnan kanssa olo ehkä kaikista ristiriitaisin, sillä tavallaan pidän enemmän ykköspelin retrotyylisemmästä otteesta vuoropohjaiseen toimintaan, kun kakkospelin monitahoisemmasta, jossa pelaajan sijainnilla on valtava merkitys kaikessa. Kyse on edelleen klassisesta vuoropohjaisesta toiminnassa jossa pelaaja tekee omalla vuorollaan jonkinlaisen liikkeen ja sitten seuraa ja sitä rataa. Nyt myös parannusesineen käyttäminen katkaisee vuoron, mikä on toimiva ratkaisu, koska pelaajan ryhmässä on kokoa enemmän kuin viimeksi. Taktisuus korostuukin merkittävästi myös tällä saralla, koska taistelun rytmi on paljon erilaisempi kuin viimeksi. Myös hahmonkehitys on merkittävästi erilaisempaa, sillä nyt ulkoasu ei enää määritä sitä, kuin tehokas hahmo on, vaan ulkoasu on täysin kosmeettinen ja pelaajan vapaasti muokattavissa, kuten myös hahmon ominaisuudet ja taisteluliikkeet. Vapaus on suuremmassa osassa, kuin viimeksi.

Taistelussa hyökkäysillä on erilaiset osuma-alueet ja jotta tiettyjä liikkeitä voi edes käyttää täytyy pelaajan olla sellaisessa kohdassa, että oikeasti osuu johonkin koska hutiliikkeitä ei pysty tekemään. Jotkut hyökkäykset nojaavat raakaan voimaan, toiset statusten aiheuttamiseen ja toiset liittolaisten voimistamiseen tai parantamiseen. Koska pelaaja voi vaihdella hahmoluokkaansa täysin vapaasti, on käytössä jatkuvasti kasvava määrä monia tehokkaita liikkeitä. Siinä missä ykköspelissä oltiin jatkuvasti tietyssä teemassa, nyt voi omaa arsenaaliaan kehittää todella kattavasti. Nyt liikkeet eivät edes kuluta manaa, koska sellaista ei enää ole ja todelliset superliikkeet ovat ryhmän käytettävissä, joten kun yksi käyttää superliikkeen, muut eivät voi. Koska pelaajalla on enemmän liittolaisia on taistelussa aivan erilainenrytmitys. Kahden pelaajan sijaan kentällä on maksimissaan neljä taistelijaa ja hyvällä ryhmäkokoonpanolla pystyy todella monipuolisiin taktiikoihin. Ryhmäkokoonpanoa voi tietyssä vaiheessa peliä muokata erittäin vapaasti, vaikkapa juuri ennen taistelua.

Hahmonkehitys on todella erilaista kuin viimeksi. Aiemmin asusteen ja aseen valinnalla oli paljon väliä, koska statsit tulivat niistä. Nyt ne tulevat enemmänkin artifakteista, esineistä jotka tehostavat tiettyjä ominaisuuksia. Ne eivät näy hahmolla, joten monesti tulee vain valittua se, joka nostaa pelihahmon yleistä voimatasoa eniten. Sen sijaan että oma pelihahmo olisi se todellinen voimanpesä joka tekee kaiken yksin, on ryhmäkokoonpanolla todella merkitystä. Siinä missä Kylen supersankariminä on pääasiassa tukihahmo on Kennyn hahmo yksinomaan melko suoraviivainen vahingontekijä ja Stanin hahmosta löytyy vähän molempia. Toisilla hahmoilla liikkeet osuvat kerralla useampaan suuntaan, toisilla erittäin pitkälle ja joillakin liike vaatii sen, että hahmo itse liikkuu liikkeen aikana lähemmäs vihollisia. Taktisuus on joka tapauksessa isossa osassa ja mitä enemmän peliä pelaa, sitä enemmän tähän pääsee sisään. Samalla tulee huomattua miten vaikeaa onkaan valita omien hahmoluokkien ja tiimiläisten välillä, koska joukossa on niin monta todella hyvää.

Yhteenveto

Stick of Truth ja Fractured But Whole ovat hyvä pelikaksikko joiden yleinen idea ja ote ovat todella samanlalsia, melko yhtenäisellä tarinalla. Suurimmat erot tulevat lähinnä toiminnasta, joka on ensimmäisessä pelissä merkittävästi retrompi ja parempi. Monella tavalla pelit ovat melko tavallista ropehöttöä, mutta se mikä todella nostaa kummankin pelin varsin erityiseksi tapaukseksi South Park faneille, tulee tyylistä. Trey Parker ja Matt Stone olleet mukana tekemässä kokonaisuutta tarinallisesti, huumorillisesti ja äänellisesti, mikä tekee peleistä todella uskollisia lähdemateriaalille. Ilman tätä osaa, peleistä ei saisi samalla tavalla mielekkyyttä irti. Pelattavaa on melko runsaasti ja kaikkialla on läsnä se selvä South Park tyyli, joka ei ole kaikkien mieleen.

Pääasiassa ainoa todellinen ero kahden pelin välillä on se toiminnallinen toteutus, joka ei loppuviimeksi ole suoraan parempaa kummassakaan tapauksessa, vain erilaisempaa, sillä kummassakin on vahvuutensa. Vaikka molemmat ovat todella samanlaisia pelejä mitä tulee ideaan, tyyliin ja asetelmaan, on taistelu juurikin niin erilaista, että pelit tuntuvat erilaisilta toiminnallisessa mielessä.

+ South Park huumori ja idea

+ Paljon pelattavaa

+ Paljon tuttua materiaalia

+ Vuoropohjainen toiminta

- Paljon ravaamista

- Paljon toistoa

Arvosana: 8,0

Mahtava