Kun on runsaasti aikaa pelata, niin silloin voi antaa myös aikaa sellaisille peleille joita ei muutoin välttämättä ehtisi oikeastaan edes pelata. Monesti kyse on suoraan siitä, että tietyt pelit ovat korkeammalla prioriteetilla, kun aikaa on rajallisesti. Lomalla voi helposti käyttää pari päivää pelkkään pelaamiseen, jolloin voi joko maratoonata vähän pidempiä pelejä yhden, ehkä kaksi, tai sitten lyhyempiä pelejä melko ison määrän.




Ei siinä sen ihmeempää. Mutta voidaan sanoa että näistä, joista ei nyt kokonaan omaa arviota sitten kirjoittanutkaan, aika moni ei ollut sieltä parhaasta päästä. Vaikka joukossa pari yllättäjääkin on.





TOEM.jpg?1663348948

Yksityiskohtia on, vaikka värejä ei


Toem: Suuri valokuvaseikkailu


PlayStation Plus: Premium



Toem

Peli josta en ennalta tiennyt mitään, en odottanut mitään ja joka vaikutta melko pienimuotoiselta tekeleeltä, mutta joka onnistui kuitenkin todella nopeasti osoittamaan, että se on ehdottomasti tutustumisenarvoinen ja hyvin toteutettu kokonaisuus joka on sopiva rentoon pelailuun ilman isompia paineita tai merkittävää haastetta.


Photomode the game

Valokuvaustilan käyttö on itselle yksi isompia juttuja peleissä, joka ei varsinaisesti vaikuta peliin itseensä ja joka alkaa olla osa useampaa ja useampaa peli, vaikkakin joissakin tapauksissa, siihen ei ole panostettu oikeastaan yhtään. Toem, on peli jossa kaikki rakentuu valokuvaamisen ympärille, kun peli hahmo räpsii kuvia ympäristöstään vaikka kuinka paljon. Pelin tarinassa pelaaja lähtee matkalle kuvaamaan maailmaa ja kaikki pelissä, rakentuu enemmän tai vähemmän kuvaamiseen. Sivutehtävissä ja saavutuksissa pelaajan on tarkoitus kuvata tietty esine/asia/tapahtuma tms ja sitten esittää otettu kuva sitä kaipaavalle henkilölle. Pelaaja voi myös ottaa selfieitä, käyttää erilaisia filttereitä ja saapa hän käyttöönsä myös jalustan, joka mahdollistaa että pelihahmo näkyy kuvassa, kauempaa kuin selfiemuodossa.

Tarina ei ole pelissä se oleellisen, sillä se unohtuu melko äkkiä ja eri paikkojen eri tapahtumat ovat nopeasti niitä, jotka oitis vetävät huomion puoleensa. Monia mielikuvituksellisia tapahtumia tulee vastaan, samalla kun pelihahmo tekee sivutehtäviä, saadakseen kasaan merkkejä, joilla lunastaa matkalippu seuraavalle pysäkille. Kaikki alkaa simppelisti ja peli ei missään vaiheessa tunnu mitenkään vaikealta. Merkkejä on eri paikoissa melko paljon ja yleensä vaatimus on alle puolet tai suunnilleen puolet. Koska tekemistä on niin paljon, muuttuu iso osa sisällöstä sivutehtäviksi, jotka saa tehdä jos huvittaa, ei siksi että täytyy. Ympäristöt eivät ole erityisen suuria joten ne ovat loppuviimeksi nähty suhteellisen äkkiä. Niihin on kuitenkin mahdutettu sisältöä niin paljon, että peli ei tunnu missään vaiheessa hätisesti tehdyltä tai suppealta. Ympäristöissä on myös suhteellisen kivasta vaihtelua sillä kaikki alkaa pienestä pihapiiristä ja etenee metsän kautta kaupunkiin. 


Simppeliä, kattavaa ja tavallaan haastavaa

Graafinen ulkoasu on helposti yksi pelin suurimpia voimavaroja sillä vaikka se aluksi onkin sitä sorttia, että pelistä ei ajattele paljon mitään, koska se on graafisesti niin vaatimaton, onnistuu peli eri ympäristöissään käyttämään tätä simppeliä tyyliä hyödykseen erittäin hyvin. Värityskirjamainen tyyli toimii todella hyvin sillä vaikka maailma on mustavalkoinen, on hahmoihin ja ympäristöihin saatu erittäin hienosti tyyli juurikin piirrosjäljellä. Hahmot näyttävät sympaattisilta ja niitä tulee matkan aikana vastaan valtavat määrät.

Pelin ohjattavuus ja niksit ovat todella pienimuotoiset, mutta niistä on saatu todella paljon irti. Latausajat ovat lähemmäs olemattomat ja piilotettua sisältöä on melko runsaasti. Pelin läpäisee muutamassa tunnissa mutta jos haluaa tehdä aivan kaiken, siihen menee helposti toiset samanmoiset. Vaikka iso osa tekemisestä onkin todella itsestäänselvää, on muutamia sivutehtäviä, joissa ei ole isommin minkäänlaista selostusta siitä, mitä niissä ihan oikeasti pitäisi tehdä, kun taas toiset ovat niin selkeitä, että niissä ei ole juuri erehtymisenmahdollisuutta. Pelin siis läpäisee helposti, mutta sen täysi suorittaminen on haastavampi prosessi.

Toem on ehdottomasti tutustumisen arvoinen kokonaisuus jonka simppeli pelattavuus ja suht simppeliä ulkoasu tukevat toisiaan erinomaisesti. Pelissä on aika paljon ravaamista, mikä syö sitä mielekkyyttä siinä vaiheessa, kun pitää etsiä ties mitä ties kuinka monetta kertaa ja varsinkin silloin, jos tilanne ei ole se itsestäänselvin. Valtaosa ajasta kuitenkin menee vain katsellessa ja kuvatessa ympäristössä ilman mitään isompia paineita.


Yhteenveto

Toem on lyhyt peli, täynnä sivutekemistä. Pelaaminen on varsin simppeliä ja rentoa touhua jossa ajoittain ratkotaan pulmia tai etsitään tavaraa mitä kuvata. Graafinen ulkoasu on kaikessa veikeydessään todella onnistunutta ja sitä kautta fiilis pelissä pystyy erittäin rentona. Kokonaisuutena Toem on peli joka ensisilmäyksellä ei vaikuta kovinkaan ihmeelliseltä, mutta joka on erittäin laadukkaasti toteutettu ja koukuttaa katsomaan koko paketin loppuun asti varsin äkkiä.


+ Graafinen tyyli

+ Valokuvaaminen

+ Paljon sivutekemistä


- Ympäriinsä ravaaminen


Arvosana: 7,4


Loistava



The%20LEGO%20Movie%20-%20Videogame.jpg?1

LEGO villityksen elokuvallinen versio, pelimuodossa, LEGO pelien tutulla kaavalla


LEGO Elokuva: Videopeli


PlayStation Plus: Premium



LEGO Movie: Video Game

Yksi näitä pelejä jota kohtaan ei ole mitään merkittäviä odotuksia mutta elokuvan nähneenä ja lukuisia LEGO pelejä pelanneena tiettyjä odotuksia on ja tietty ymmärrys siitä, millainen peli mekaniikoiltaan sitten tulee olemaan. Vaikka LEGO pelejä onkin tullut pelattua todella paljon, niin se ei ole isommin asettanut odotuksia tätä kohtaan, mutta vaarana on tietysti se, että peli saattaa todellakin sekoittua siihen massaan ja muuttua sitä kautta nopeasti aika tylsäksi, koska samanlaista tavaraa on tullut vastaan niin usein.


Legoilua Legoelokuvan Legopelissä

Jos on pelannut yhtä LEGO peliä, on varmasti perillä siitä, mikä näissä peleissä on kantavana ideana, pelattavuudessa. Tämä ei ole siitä kaavasta minkäänlainen poikkeus. Tiettyjä mekaniikkoja pelissä on, joita ei muissa ole ihan samalla tavalla, mutta pääasiassa ne ovat vain pelin omanlaisia variaatioita muista samankaltaisista ideoista. Koska peli pohjautuu todella selvästi elokuvaan, ovat elokuvan nähneet oitis tutuisssa maisemissa. Välianimaatiot ovat katkelmia suoraan elokuvasta eikä mitään varsinaisia yllätyksiä ole luvassa. Päähenkilönä on Emmett, sivuhahmoina mm. Unikitty ja Wyldstyle, sekä iso liuta tuttuja hahmoja sieltä täältä, kärjessä satiiriversio Lepakkomiehestä. Tarinassa paha presidentti Business aikoo alistaa koko maailman valtaansa ja hänen nyrkkinään toimii paha poliisi.

Tarina on hyvä, ihan kuin elokuvassakin, mutta se ei nyt varsinaisesti paranna isoa kokonaisuutta erityisemmin, sillä mieluummin voisi katsoa ihan elokuvan, tämän pelin sijaan, koska silloin ei tarvisisi itse hoitaa itseääntoistavia pelillisiä osuuksia. Maailmat ovat elokuvasta tuttuja, pelattavat hahmot ovat elokuvasta tuttuja ja pääasiassa kaikki mitä peli tarjoaa, on erittäin uskollista elokuvalle. Pelin on jokaisella klassisella tavallla lisenssipeli joka on tehty suoraan elokuvasta ja joka ei ota siitä mitään isompia vapauksia. Pelattavuus tosin ei ole niin hyvää laatua, että tätä pelaisi vaikkapa LEGO Star Warsien sijaan.

LEGO Multiversumista olisi saanut irti vaikkapa ihan kokonaisen, oman pelin, jonka ei olisi tarvinnut olla näin selvästi kiinni elokuvassa ja sen tapahtumissa. Vaikea tosin sanoa että olisi pelistä saanut silloin sen enempää irti, koska monet keskeisimmät ongelmat ovat pelin rytmityksessä ja heikossa vaihtelussa.


Perustoimivaa, mutta melko mitäänsanomatonta

Peruspelaaminen koostuu pulmanratkonnasta, tasohyppelystä, taistelusta ja esineiden keräämisestä. Kentät ja erilaiset maailmat pitää tutkia todella tarkkaan jos haluaa saavuttaa kaiken joten pelattavaa pelissä riittää todella paljon, vaikkakin isona kokonaisuutena kaikki toimii merkittävästi paremmin sitten, kun pelin on pelannut läpi asti ja saanut käyttöönsä lentäviä hahmoja, kuten Teräsmies. Eri hahmoilla on erilaisia ominaisuuksia joita käyttämällä ratkotaat ongelmat kentissä ja liikutaan eteenpäin. Rakennustyöläiset voivat käyttää katuporaa ja koota esineitä ohjeiden avulla, naishahmot hyppäävät korkealle, avaruusmies käyttää tietokonetta, Unikitty pystyy rakentamaan sateenkaaripalasista ja mestarirakentajat pystyvät kokoamaan erikoisesineitä, ennaltamäärätyissä kohdissa. Hahmot myös taistelevat vaihtelevilla tavoilla, sillä perus nyrkkitappelun ohella, jotkut hahmot voivat myös ampua.

Pelissä tehdään samoja asioita uudestaan ja uudestaan, mikä alkaa nopeasti muuttua melko tylsäksi. Tiettyjä vaihteleviakin osuuksia tulee vastaan, mutta pääasiassa pelaamisessa ei merkittäviä muutoksia tapahtu. Taistelu etenekin tuntuu tietyssä vaiheessa muuttuvan pelkäksi hidasteeksi, josta haluaisi päästä kokonaan eroon, jotta voisi rauhassa tehdä, mitä pitää, sen sijaan että ensin pitää hakata viholliset kappaleiksi. Jos pelin toiminta, tuntuu pelkältä hidasteelta ja täytteeltä, niin silloin ollaan oitis menty jossakin vikaan.


Yhteenveto

LEGO elokuvasta tehty peli on lisenssi peli sieltä selkeimmästä päästä. Välianimaatiot ovat pätkiä elokuvasta ja kentät ovat suoraan elokuvan tapahtumista tehtyjä. Pelaaminen on samanalista simppeliä tasohyppelyn, keräilymaratoonin, toiminnan ja pulmanratkonnan yhdistelyä mitä monet muutkin LEGO pelit. Jos se idea nappaa, tämäkin toimii. Mitään erikoista pelistä ei kuitenkaan irtoa ja pelaaminen on nopeasti melko itseääntoistavaa. Lisäksi tämä peli tuntuu aika huteralta, sillä se kaatuili itsellä usein.


+ LEGO tunnelma

+ Uskollinen elokuvalle

+ Perushyvää LEGO pelaamista


- Itseääntoistavaa

- Hidas rytmitys


Arvosana: 5,6


Paremmalla puolella



Sodan Jumala: Nouseminen


PlayStation Plus: Premium



God of War: Ascension

Kratosin saagan olisi pitänyt päättyä God of War 3:n tapahtumiin, koska lopetus oli lopulta melko hyvä, pois lukien "post credit scene". Uusi mahdollisuus on tulossa God of War: Ragnarökissa, mutta en usko että siinä tehdään sitä, mitä pitäisi. Ascension on joka tapauksessa katsaus menneisyyteen, sillä tämä on se osa sarjaa, joka ilmestyi God of War 3:n jälkeen ja on viimeinen pala Kreikkasaagaa. Itsellä ei ole mitään isompia odotuksia tätä peliä kohtaan, mutta uskoa on siihen, että samanlaista tavaraa se on, mitä niin monet sitä ennen tulleet ovat olleet.


Kauan sitten, ennen ensimmäisen pelin tapahtumia

Pelin tarinassa Kratos ottaa yhteen Furyjen kanssa, jotka ovat ensin kahlinneet spartalaisen kidutettavaksi, koska tämän on nyt petturi. Kratos onnistuu kuitenkin pääsemään irti kahleistaan ja ensimmäiseksi vastassa on tietenkin ensimmäinen fury, Megaera. Pelin tarina hyppii hieman, sillä vaikka pääpaino onkin nykyhetkessä ja Kratos vankilapaossa, niin välillä palataan ajassa taaksepäin, hieman tarjoamaan pohjustusta pelin tarinalle ennen kuin Kratos jäi siskojen vangiksi. Kokonaisuus puolestaan toimii eräänlaisena prologina koko pelisarjalle. Tuttuja hahmoja on vähemmänlaisesta ja ne mytologian hahmot joita tulee vastaan, eivät ole sieltä parhaasta päästä toteutuksessaan. Mukana on muutamia suhteellisen hyviä, mutta kyllä monella tavalla tuntuu että tämä on niitä vaihteita, kun God of War ei ollut ihan siinä parhaassa terässä mitä hahmojen toteutukseen tulee ja isona pakettina sama pätee pelattavuuteenkin. God of War 3 kun sattui olemaan se peli, joka erityisen onnistuneesti pilasi Hadesin ja heti ensimmäinen vastaan tuleva mytologinen hahmo, Megaera, olisi voitu tehdä merkittävästi paremminkin. Tätä puolta korostaakin se että sekä Tissyphony että Alecto on kumpikin tehty selvästi paremmin kuin vanhin sisarus.

Pelin brutaalin hurmeinen tyyli on ja pysyy, edelleen mutta mitä tulee tarinankerrontaan ja Kratosin käyttöön, niin peli voisi olla parempikin. Se on siis parempi mitä God of War 2, mutta siihen nyt ei paljoa vaadittukaan. Kratos nyt on yhtä tylsän näköinen ja sisällöltään yhtä huono mitä tähänkin asti, mutta tarinassa on sentään hieman hyviä ideoita, vaikka yleinen rytmitys ei sieltä parhaasta päästä olekaan. Tarinan lähemmäs kaikki heikkoudet kuitenkin johtuvat juurikin päähenkilöstä, sillä muutoin kaikki on yllättävän hyvällä tasolla, pohjustaen kaikkea mikä God of Warissa aikoinaan alkoi. Siinä missä God of War 1 alkoi tilanteista ja tapahtumista joita selitettiin melko suppeasti, toimii Ascension erinomaisena esiosana isolle kokonaisuudelle. Tarinallisesti ja tarinan rytmityksen suhteen peli ei merkittävästi eroa aiemmista, ideallisessa mielessä, mutta toteutuksellisesti peli on enemmän God of War 2, kuin God of War 3, mikä tuntuu lähinnä silloin, kun ympäristöt toistavat itseään kyllästymiseen asti eikä oikein mikään osuus pelissä erotu kunnolla edukseen, vaan tuntuu toistavan samaa tylsää kaavaa mitä alusta asti.


Toimintaa ottaa hieman takapakkia vaikka idea onkin sama

God of War ei yritä uudistaa hack n slash toimintaansa juuri mitenkään. Vihollisten silppuaminen on samanlaista mitä se on ollut päätrilogian aikana. God of War on tarjonnut oikein mielekästä, veristä ja sopivan monitahoista toimintaa, josta saa oikein hyvin irti mielekästä pelattavaa. Kyllähän toiminta on kehittynyt matkan aikana, mutta jos Ascensionin toimintaa vertaa edeltäjään, God of War 3:een, niin mitään isompaa kehitystä ei tunnu olevan, vaan ote on jopa heikompi. Koska God of War 3 on pelisarjansa paras peli, niin ainakin Ascensionilla on hyvä paletti mitä käyttää. Silti tuntuu että monissa paikoissa, se ei vain yllä sille tasolle, jolla edeltäjä oli. Kombomittari katkeaa nopeammin, tietyt viholliset tuntuvat aina osuvan pelihahmoon ilman todella tarkkaa väistö/suojausliikettä ja sitä rataa. Ohjattavuus tuntuu toiminnassa jotenkin viiveelliseltä tai sen verran epätarkalta että ihan kaikkeen ei pysty, mihin pitäisi.

Vaikka itse en isommin sarjan päähenkilöstä pidäkään, niin toiminta on ainakin sitä laatua, että sitä kyllä viitsii pelata, vaikka se melko yksitoikkoiseksi aika ajoin uhkaakin muuttua. Tähänkin pelillä on kuitenkin lääke, sillä kun toiminta uhkaa muuttua puuduttavaksi, heittää peli pelaajan syliin joko uudenlaisia vihollisia tai lisää toiminallisia vaihtoehtoja. Paperilla kaikki on hyvin, mutta toteutuksessa se ei vain nappaa samalla tavalla kuin God of War 3, tai edes kuin God of War 1. Taistelu tuntuu omalla tavalla todella karsitulta, minkä voisi luulla korostavan simppelimpää toiminta-asetelmaa, mutta se ei suoraan tee toiminnasta niin hyvää kuin voisi olettaa olevan. Ohjattavuus on tietyissä liikkeissä ehkä hieman hidas, mutta kun puhutaan lyömisestä ja hyökkäämisestä ilman kikkailua ja väistöjä, niin kyllä pelaaja on se joka saa iskuja perille ilman ongelmia. Isompien ja miksein pienempienkin vihollisten lopetus erikoisliikkeellä on samaa brutaalia tavaraa mitä aiemminkin mikä korostaa erinomaisesti sitä että Ascension on pääasiassa vain lisää GoW pelattavaa joka ei ehkä tuo sarjaan mitään erityistä lisää, muuta kuin lisää mättöä. Tuntuu monesti lähes lisäosamaiselta.

Vihollisvaihtelua on jonkin verran mutta loppuviimeksi peli tuntuu melko pienimuotoiselta, vaikka ei pituudeltaan nyt merkittävästi muita sarjan pelejä lyhyempi taidakaan olla. Syy miksi peli tuntuu niin pienimuotoiselta karsitulta johtuu sisällöstä. Pomotaistelut ovat todella tylsistä tehtyjä, furyeista ei oteta juuri mitään irti ja vaikka kaikki näyttääkin todella hienolta niin pelaaminen voisi olla merkittävästi parempaankin.


Paikoin tarpeetonta vaihtelua, vaihtelevilla säännöillä

Tapettavaa pelissä riittää kyllästymiseen asti ja siinä ohessa pelissä on hieman extrakeräiltävää joka tehostaa Kratosia ja tämän taitovalikoimaa. Muutamat pulmanratkonta/tasohyppelypätkät ovat satunnaista kaavaa rikkovaa vaihtelua, mutta toiminta on aina pääosassa, sillä paikoin vauhdikkaat paikasta toiseenhyppimiset johtavat helposti äkkikuolemaan, vain koska pelaaja etenee nopeammin mitä peli pysyy perässä. Tämä tavallaan pakottaa hidastamaan tahtia, mutta sitten toisinaan, pitää edetä nopeasti, jolloin hitaus johtaa äkkikuolemaan. Monesti iso kysymysmerkki on siinä, että onko nyt luvassa QTE pätkä, jolloin pitää odottaa mitä nappia painaa, vai hetki, kun pelaajan pitää itse tietää, mitä nappia painaa. Nämä ovat niitä hetkiä jotka paperilla ovat sopivaa vaihtelua, mutta jotka eivät kuitenkin mitään varsinaisia kehuja kerää.

Sama pätee pulmiin. Monet pelin pulmakohdat ovat muutaman lisätempun käyttöä, kyllästymiseen asti, mikä tapahtuu aika pian. Tavallaan ideat ovat erittäin hyviä, mutta yksi virhe pakottaa sitten odottamaan että erikoiskyky latautuu ja tässäkin tuntuu olevan paikoin kahdet eri säännöt, riippuen siitä että millainen pulma on kyseessä. Erityisesti aikakelaus pulmat ottavat päähän, koska monesti tuntuu, että paikka josta kelauksen voi aloittaa on todella pikkutarkka ja joskus taas riittää että vähän sinne päin. Pulmanratkonta tuntuu väkisinkin siltä, että se ei vain kuulu tähän peliin sillä siinä missä Uncharted on toteuttanut kolme pelielementtiä erinomaisesti on God of War enemmän tai vähemmän ryssinyt niistä kaksi.

Ascension tuntuu aluksi lähinnä lisäosamaiselta lisäykseltä sarjaan, mutta se on pituudeltaan pidempi mitä itse aluksi ajattelin, sillä sisältöä ja pelattavaa on pitkälti yhtä paljon kuin GoW3:ssa, vaikkakin kokonaisuus pelissä ei ole ihan yhtä monitahoinen, tai yhtä huoliteltu. Ascension ei missään nimessä ole mikään nopeasti kyhätty sieluton pala sarjaan, vaan siihen on ihan ajatuksella lisätty sitä ja tätä. Tarinallisesti ja noin muutoin se tuntuu oikeasti väkisin väännetyltä tapaukselta, mutta faneille, se on ehdottomasti pelaamisen arvoinen kokonaisuus joka on kaikenkaikkiaan ainakin selvästi parempi mitä God of War 2 oli. Kolmosta peli ei kuitenkaan peittoa ja ykkösen kanssakin tilanne on aika tasainen.


Yhteenveto

Ascension on hyvä peli, pelattavuudessaan. Se on samaa brutaalia tavaraa mitä niin monet sitä ennen tulleet ja idea on samaa, mitä muissakin. Kratos on tuhoutumaton jörö, joka pistää lihoiksi ison liudan Kreikkalaisesta mytologiasta tuttuja hahmoja. Toiminta on harmillisen karsittua vaikka perustasolla toimiikin. Tarinallisesti peli voisi olla parempikin, mutta iso osa johtuu siitä että Kratos ei ole järin hyvä hahmo, varsinkaan ulkoasultaan. GoW sarjan faneille Ascension on erinomainen peli.


+ Toiminta

+ Brutaalin verinen tyyli

+ Mytologian määrä


- Kratos

- Paikoin epäselvät säännöt

- Pulmanratkonta


Arvosana: 6,0


Hyvä



Ice%20Age%20Scrat%27s%20Nutty%20Adventur

Tuttu epäonnen orava


Jyrsiksen pähkinäinen seikkailu


PlayStation Plus: Premium



Scrat's Nutty Adventure

Ice Agen sympaattisen oravan oma peli nyt ei paljoa erikoisuuksia tarvitse, jotta se olisi kelvollinen, mutta jotain olisi kuitenkin hyvä olla. Tämä peli, tuntuu pitkälti niin perusnopeasti kyhätyltä lisenssipeliltä, että siltä ei todellakaan kannata odottaa mitään erikoista. Aivan perusrunkoista tasohyppelyä vain.


Tutun oravan toilailuja

Pelin idea on hyvin simppeli, mutta tarinallisesti se on tarpeettoman monimutkainen ja jopa hieman hukkaa sen perimmäisen idean, mikä tässä pelissä pitäisi olla. Jyrsis peli voisi olla niinkin simppeli että orava kerää pähkinöitä, väistelee vaaroja hyppimällä ja kiipeilemällä ja ajoittain kaikki menee pieleen, mikä johtaa vähän nopeatempoisempiin hetkiin. Ihmeellisempää tarinaa peliin ei tarvitsisi, koska tämän kurren osa Ice Age elokuvissa on ollut usein melko simppeli, yritä saada pähkinä, vaikka kaikki menee pieleen. Nyt tarinassa on yliluonnollisia voimia ulkoavaruudesta ja kristallipähkinöitä.

Ulkoasultaan peli on hienon näköinen, melko vaatimaton, mutta sen verran hienoa katseltavaa, että muistuttaa tarpeeksi paljon elokuvia. Pelillinen tyyli ei ole ihan niin hyvää tasoa, koska liilat kristallipähkinät vain tuntuvat siltä, että ne eivät kuulu tähän maailmaan, tai tämän hahmon tarinaan. Pelimaailmasta löytyy tuhansia pähkinöitä, mutta ne ovat lähinnä vain kivaa keräiltävää ja toimivat leivänmuruina, johdattaen pelaajaa oikeaan suuntaan. Tavoitteena on kerätä kristallipähkinöitö, joita Jyrsis ei tietenkään syö, vaan käyttää niitä mystisiin laitteisiin ja saa siinä samalla erikoisvoimia, jotka helpottavat tasohyppelyä merkittävästi.

Pelimaailmoissa ei ole erityisemmin vaihtelua, koska jääkauden monet sijainnit ovat todella samanlaisia. Jäätä siellä ja täällä. Tiettyjä ideoita on otettu elokuvista, mutta monesti ne ovat todella nopeasti ohi meneviä, eikä niihin panosteta juuri mitenkään. Tavallaan ihan järkeenkäypää, koska monesti Jyrsis vilahtaa nopeasti ohi ja kaikki mitä päätarinoissa tapahtuu, ei oravaa kiinnosta, koska hänellä on vain yksi asia mielessä. Joka tapauksessa maailmat eivät isommin vaihtelua tarjoa.


Lisenssipeli lapsille

Pelaaminen on pääasiassa perustasohyppelyä. Jos pelissä liikkuu ja hyppii liian nopeasti, ei ohjattavuus pysy perässä, vaan tuntuu että pelissä pitää olla melko rauhallinen edetä rytmitetysti ja painaa nappeluja rauhallisesti omalla vuorollaan, sillä monesti, kun yrittää tehdä monta hyppyä putkeen, voi olla että orava ei sitten hyppääkään seuraavalla kerralla, vaan putoaa tasolta alas. Peli on selvästi lapsille suunnattu, koska tarkastuspisteiltä pelin osuuksia voi yrittää uudestaan ja uudestaan ja kun tuplahyppy on mukana kuvioissa, tämä haittapuoli katoaa täysin. Voi ollakin, että tuplahyppy on osasyy siihen, miksi yksittäishyppely on jotenkin epävastaanottavaa.

Tasohyppelyn lisäksi pelissä on hieman taistelu pääasiassa jättiläiskoppakuoriaisia vastaan ja joskus jotain kärppiä vastaan. Jyrsis huitoo ja heittelee pähkinöitä. Taistelu on todella simppeliä ja tylsistyttää nopeasti, joten monesti vihollisten ohi vain juoksee. Pähkinöiden heittely taas on kankeaa ja hidasta. Taistelussa on vähän samanlaista viiveellistä tunnetta mitä hyppelyssäkin. Vaihtelua tuovat mm. Lentävät viholliset mutta pääasiassa kaikki tappelukohtaukset ovat pelkkiä hidasteita, joista ei saa mitään kunnollista vaihtelua irti.

Oikeastaan mikään osa pelissä ei tarjoa mitään erikoisempaa sisältöä sillä samoja asioita tehdään uudestaan ja uudestaan, muutamilla uusilla jutuilla silloin tällöin, mutta eivät ne kokonaisuutta isommin rikasta. Nutty Adventure on selvästi lapsille suunnattu peli sillä se pitää asiat simppeleinä ja "hauskoina". Kokonaisuutena se on todella hyvä esimerkki lähemmäs klassiste lisenssipelistä jonka kanssa on vain nopeasti kyhätty jotakin kasaan, jotta elokuvien faneilla olisi jotakin pelattavaa. Oli se kuinka huonolaatuista tahansa.


Yhteenveto

Kokonaisuutena peli on ihan ok lastenpeli, perustavallisella ja varsin simppelillä tasohyppelyllä joka ei isommin haasta pelaajaa. Suurimmaksi ongelma nousee kuitenkin se, että peli ei oikeastaan edes yritä tarjota pelaajalle mitään erityistä sisältö, vaan niin perusrunkoisen kokonaisuuden kuin voi olettaa. Taistelu on yksitoikkaista, tasohyppely on yksitoikkoista ja tarina menee nopeasti ohi eikä paljoa paina. 


+ Ice Age idea

+ Jyrsis


- Tylsä pelattavuus

- Tarpeetonta kikkailua


Arvosana: 4,5


Huonommalla puolella



Foreclosed.jpg?1662655965

Näyttää kivalta, mutta pelattavuus on kaikkea muuta


Pakkohuutokaupattu


PlayStation Plus: Premium



Foreclosed

Tälläinen peli josta ei tiedä etukäteen oikeastaan mitään, mutta joka on kansikuvan ja graafisen tyylinsä ansiosta oitis astetta kiinnostavampi. Niin ja kyberpunk voisi olla oikein toteutettuna kiinnostavaa pelattavaa. Foreclosed nimi nyt ei isommin pisteitä kerää, mutta kyllä peli vaikuttaa ainakin hienolta ja voisi olla kiinnostava pelata.


Sarjakuvallinen tyyli ja hieno teema, eivät auta juuri yhtään

Peli alkaa ja etenee varsin nopeasti. Pelin päähenkilön koko identiteetti huutokaupataan, kun maksut ovat myöhässä jne. Samalla aikaa kaiken maailman pyssymiehet alkavat jahdata häntä ja salaperäinen taho ottaa yhteyttä, tarjoten yhteistyötä, jonka kautta pelihahmo voi saada identiteettinsä takaisin ja kaupanpäälle vielä kostonkin. Cyberpunkasetelmasta on otettu varsin hyvät perusraaka-aineet isoon kokonaisuuteen ja sarjakuvamainen tyyli tarinankerronnassa on myös hyvä tyyliratkaisu. Muutenkin pelin graafinen ulkoasu on todella hienoa katseltavaa. Kaiken tämän perusteella Foreclosedin pitäisi siis olla erittäin hyvä, joskin hieman kliseinen kyberpunk tarina sarjakuvamaisella ulkoasulla. Nämä hyvät puolet eivät kuitenkaan paljon auta, kun hyvin nopeasti käy erittäin selväksi, että pelinä Foreclosed on todella heikkoa laatua. Yleinen toteutus on näyttää todella hyvältä, mutta heti pinnan alla kaikki on merkittävästi heikompaa laatua.

Pelin tarina on melko tylsä eikä tarinan rytmityskään ole erityisen hyvä. Foreclosed on melko hillittyä kyberpunkia ja mikä ei ole varsinaisesti huono asia, mutta voisi olettaa että kun kokonaisuuteen on valittu vain muutamia elementtejä, olisi ne sitten toteuttu erityisen hyvin. Näin ei tässä tapauksessa todellakaan ole. Tyylillisesti sarjakuvamainen tarinankerronta ei ole huono idea, mutta Foreclosed lankeaa liikkuvassa sarjakuvamisuudessa juuri siihen syntiin, että ajoittain voi olla hieman epäselvää että milloin pelaajan pitäisi liikkua ja milloin ei, missä hän on, jos kuvakulma on kauempaa ja tämä samainen ongelmallisuus on vasta alkua. Tarinankerronnassa se on lähinnä ärsyttävää, pelattavuudessa, se on merkittävästi huonompi juttu.


Toiminta ja hiiviskely ovat kumpikin epäonnistuneet

Pelattavuus koostuu pääasiassa kolmesta asiasta. Paikkojen tutkimisesta, mikä on ajoittain signaalin paikantamista ja ajoittain tämä on vapaaehtoista. Tämä puoli toimii hyvin, ilman ongelmia. Mutta sitten ovat toiminta ja hiiviskely, joista kumpikin on pilattu erittäin lahjakkaasti. Aloitetaan hiiviskelystä, koska se on nopeammin käsitelty. Tietyissä pätkissä, kuvakulma on pelaajan pahin vihollinen. Vihollisia ei näe, heidän näkökenttänsä ei ole se itsestäänselvin ja yksi virhe johtaa siihen, että pitää aloittaa alusta, mikä tekee kaikista hiiviskelypätkistä täyttä kuraa. Niitä ei ole paljon, mutta toisaalta pelikään ei ole pitkä.

Toiminnassa on paljon enemmän vaihtoehtoja, mutta harmillista on, että toiminta ei ole millään tavalla mielekästä. Ammuskelu on erittäin puuduttavaa ja suoraan tylsää. Pääosumat ovat ainoa oikeasti tehokas keino ammuskelussa ja monesti tarkkuus pelissä on niin kyseenalaista että ei voi olla varma, osuuko vihollisia päähän vai ei. Asepäivitykset ovat täyttä onnen kauppaa sillä niistä ei voi ennalta tietää, että onko niistä oikeasti mihinkään ja tapa jolla pelaajan kybertehosteet ovat toteutettu, tekevät aseesta varsin epäluotettavan. Muitakin vaihtoehtoja toimintaan on, kuten hakkerointia ja erilaisten "taikavoimien" käyttöä, mutta kaikki kuumentaa pelaajan siruja. Ylikuumeneminen jättää pelaajan oitis alttiiksi vahingolle ja se tapahtuu todella helposti ja todella äkkiä mikä tekee toiminnasta todella laahaavaa.

Foreclosed tuntuu tekevän kaiken väärin, sillä mikään osa pelissä ei ole oikeasti tehty hyvin. Tätä todella huolimatonta ja hiomatonta peliä korostaa se, että tietyt kohtaukset ovat niin luokattoman huonoja, että edes pelin omilla säännöillä, niistä on vaikea selvitä. Ammuskelu on piilosta kurkkimista ja nopeita taistelupätkiä, ettei pelihahmo kuumene ja tarina on loppuviimeksi niin heppoisesti tehty, että ei se ole kaiken vaivan arvoista.


Yhteenveto

Foreclosed ei edes parhaimmillaan ole kelvollinen peli, sillä sen toteutus jättää niin paljon toivomisen varaa. Pelin ulkoasu on erittäin hienon näköistä ja sarjakuvamainen lähestymistapa on houkutteleva. Cyberpunk maailmasta on otettu muutamia hyviä ideoita mutta kaikki on pelattavuudessa tehty niin huonolaatuisesti, että peliä ei ole oikeastaan missään kohtaa oikeasti hauska pelata. Toiminta on puuduttava ja tehotonta, hiiviskely on törkeän epäreilua eikä edes tarina isommin kiinnosta.


+ Kyberpunk maailma ja ideat

+ Graafinen tyyli


- Toiminta

- Hiiviskely


Arvosana: 3,2


Pettymys



Spirit%20of%20the%20North.jpg?1663348945

Kettumainen juttu


Pohjoisen Henki


PlayStation Plus: Premium



Spirit of the North

Lähinnä nimen perusteella valittu peli, joka alkaa kuin Journey, mutta muuttuu merkittävästi enemmän pulmapainotteiseksi peliksi, vaikkakin suhteellisen simppeliksi sellaiseksi. Yksi näitä pelejä, joka pyrkii olemaan pääasiassa tunnelmallinen ja taiteellinen, mutta harmillisesti se on myös ollut mielekkyyden hinta.


Näyttää ja kuullostaa hienolta

Pelin tarina on pitkälti pelaajan tulkittavissa sillä pelaajan ohjaama kettu ei isommin juttele, eivätkä pelin henkiolennotkaan. Peli alkaa hyytävissä maisemissa, sellaisissa joihin peli Journey päättyy. Peli etenee suhteellisen vikkelästi maastosta toiseen, samalla kun kettu omaksuu erilaisia henkivoimia, joilla se pystyy vaikuttamaan ympäristöönsä. Koska pelissä ei ole järin mukaansa tempaavaa tarinaa, on pelin ulkoasulla ja äänimaailmalla, pelattavuudesta puhumattakaan, isompi työ tehtävänä jotta peli olisi millään tavalla kiinnostavaa pelattavaa. Peli on pääasiassa pulmanratkontaa ja hieman tutkimista, samalla kun kettu oppii lisää temppuja.

Peli on ulkoisesti hienon näköinen, mutta ei erityisen mukaansa tempaava, sillä kettu ei ole erityisen kiinnostava eläin, pelin idea ei ole sieltä houkuttelevimmasta päästä, koska kyseessä on pulmanratkonta peli eikä isona kokonaisuutena pelissä ole oikeastaan mitään sellaista, joka todella houkuttaisi tekemään mitään ylimääräistä. Peli on suhteellisen suoraviivainen mutta ajoittain pelimaailmoissa voi joutua hieman arpomaan mitä pitäisi tehdä. Alueet eivät ole isoja, mutta niistä on saatu sen verran monipuolisia että piilopaikkoja on useita. Välillä pelissä voi joutua arpomaan että mihin pitäisi mennä, ei niinkään että mitä pitäisi tehdä koska tiettyjen ominaisuuksien käyttö on melko simppeliä.

Musiikiltaan peli tukee visuaalista ulkoasua erittäin hyvin. Pelin rauhallinen tunnelma välittyy musiikin kautta oikein hyvin, sillä peli ei ole mikään toimintarymistely eikä vastaan tule vihollisia jotka tappaisivat ketun. Varsinaisia vaarojakaan ei ole ja kaikki ajattelutyö mitä pelissä pitää tehdä on monin paikoin melko simppeliä.


Pelattavuus ja rytmitys eivät tunnu hyvältä

Pelattavuus, ei vakuuta. Ketun ohjaaminen on simppeliä ja erilaisten voimien käyttäminen myös. Peli ei kuitenkaan ole tasohyppely tai seikkailupeli kuten Stray, vaan pulmapeli jossa hyppiminen sun muut on lähinnä välimatkojen taittoa tai tiettyihin pisteisiin pääsemistä. Näppäinkomennot ovat simppeleitä ja sitä kautta isona kokonaisuutena peli ei ole vaikea. Mutta siinä on tiettyjä rasittavia puolia, joita on hyvin vaikea puolustella. Varsin pari asiaa nousee välittömästi mieleen, joista toinen on hyvin pieni tyyliseikka, mutta joka voi tapahtua niin monta kertaa putkeen, että se alkaa nopeasti ärsyttää. Kun kettu kastuu, se puristelee itsestään vedet, päästyään kuivalle maalle. Tämä on hyvin nopeasti ohi, mutta kun kettu on märkä uudestaan ja uudestaan, alkaa tämä pieni asia, ärsyttää aivan suunnattomasti kun se hidastaa peliä uudestaan ja uudestaan.

Merkittäväst isompia asia on henkivoima, joka kuluu tiettyjen ominaisuuksien käytöllä. Jatkuva energian kerääminen maailmassa kasvavista henkikukista on todella rasittavaa. Kettu saa henkivoimilla kukat kukkimaan ja pystyy sitten keräämään tätä energiaa. Kun tätä pitää tehdä uudestaan ja uudestaan, alkaa todellakin ärsyttää tämän prosessin toistaminen uudestaan ja uudestaan, sen sijaan että henkivoimaa voisi kerätä varastoon, eikä jokaisen riimukiven aktivoinnin tai vastaavan jälkeen tarvitsisi etsiä uusia kukkia, vaikka niitä onkin usein pulmakohtien läheisyydessä.

Viimeinen sudenkuoppa on pelin ympäristöt. Tietyt, oudon kankeat hetket tietyissä kohdissa voivat olal todella hämääviä, koska paikalla voi olla näkymätön kynnys, mikä tarkoittaa että tietyn näkymättömän esteen yli pitää hypätä, mikä pahimmillaan voi saada luulemaan, ettei paikasta kuulu mennä, joko vielä tai ollenkaan. Tämä ongelma toimii myös toisin päin, sillä ainakin yhdessä kohdassa löyty paikka, jossa ei ole tarpeeksi selkeitä esteitä pysäyttämässä ketun kulkua, mikä johtaa siihen, että ympäristön kautta voi päästä paikkaan, jos ei sitten ole mitään keinoa pois. Muutenkin pelin hyppykontrollit ovat jotenkin todella kulmikkaat, sillä tarkkuutta vaativissa kohdissa on täyttä arpapeliä, että pääseekö tietylle lohkareelle ollenkaan ja vaikka pääsisi, pystyykö siitä sitten jatkamaan eteenpäin. Samanlainen kulmikkuus näkyy myös silloin, kun kettu sinkoaa ilmaan ja silloin pelihahmo voi olla täysin ympäristön vietävänä.


Yhteenveto

Spirit of the North on peli joka kaikessa yksinkertaisuudessaan ei oikeastaan missään vaiheessa todella nappaa. Pelissä on ehdottomasti puolensa mitä tulee visuaaliseen ilmeeseen ja äänimaailmaan mutta pulmapainotteisena pelinä se ei ole erityisen hyvä ja vaikka peli onkin varsin tiivis ja lyhyehkö kokonaisuus, ehtii se muuttua melko pitkäveteiseksi ennen loppuhuipennusta, joka sekin on venytetty tarpeettoman pitkäksi ja tylsäksi. Kettuteema ei sekään tuo mukanaan oikeastaan mitään.


+ Visuaalinen ilme ja äänimaailma


- Pulmanratkonta

- Oudot ympäristö ja kontrollitoiminnot

- Rytmitys


Arvosana: 4,0


Huono



Observer_%20System%20Redux.jpg?165778677

Rutger Hauer ei paljoa pelasta tässä tapauksessa


Tarkkailija: Järjestelmän Paluu


PlayStation Plus: Premium



Observer: System Redux

Blade Runnerista tutun Rutger Hauerin osuus oli oikeastaan ainoa asia minkä tiesin tästä pelistä etukäteen ja kaikki muu tuli sitten tutuksi matkan aikana. Heti voidaan sanoa läheisin peli, johon tätä itse vertaisin, on Soma, joka taas on pitkälti paranneltu versio Amnesiasta. Observer tosin ei tunnu osaavan päättää, että millainen peli se yrittää olla.


Rutger Hauer kyttänä Cyberpunkissa

Pelin pääosassa on etsivä Daniel Lazarsky, jonka roolissa on edesmennyt Rutger Hauer. Dan elää rujossa, dystopisessa kyberpunk maailmassa ja on itse niin raskaasti muokattu, että pystyy rikospaikkatutkintaa ilman erillistä kalustoa sekä kuulustelemaan ihmisiä hakkeroimalla heidän mielensä. Peli sijoittuu puolaan joka on "virtuaalisen ruton" jäljiltä niin huonossa kunnossa, että koko maa on lähemmäs poliisivaltio. Kun Dan sitten saa eräänä aamuna puhelun vieraantuneelta pojaltaan, johtaa vierailu hänen luonaan tapahtumasarjaan, joka on niin kyberpunkia kuin ajatella saattaa. Mutta ei sillä toiminnallisella tavalla, vaan sillä tietoteknisemmalla, mieltä sorkkivalla, psykologisella kauhutavalla.

Rutger Hauerin ehkä tunnetuin roolisuoritus Roy Battyna, Blade Runnerissa on etäisestä verrattavissa tähän, joskin tällä kertaa Hauer on se etsivä. Tosin siinä missä Blade Runner on erinomaisesti tehty ja tyylikäs kokonaisuus, on Observer sekasotku joka ei edes tunnu itse tietävän mitä yrittää lopulta olla. Pohjimmiltaan kyseessä on psykologinen kauhupeli, joka alkaa etsivätarinana. Tyylillisesti heittelehtivä ja pelattavuudeltaan epämiellyttävä kokonaisuus on lähtökohdiltaan hyvältä vaikuttava ja kiinnostava kokonaisuus. Kyberpunk tunnelma on oikein käytettynä todella hyvä teema, mutta tämä ei ole mikään Ghost in the Shell, vaikka tiettyjä yhtäläisyyksiä onkin, mutta lähinnä tyylillisesti ja muutamien muutamien tarinallisten elementtien kautta.

Koska peli on psykologista kauhua, on se oitis astetta lupaavampi idea, koska silloin tarkoitus ei ole nojata pelkkään halpaan säikyttelyyn. Observer ei kuitenkaan onnistu ottamaan tästä ideastaan oikeastaan mitään irti. Kauhuksi peli alkaa äityä vasta puolen välin jälkeen ja silloinkin se monesti alkaa lipsua niihin tylsempiin kauhuratkaisuihin. Erityisen ärsyttävää kaikessa on se, että Observer on todella pimeä peli, eli pelaajan täytyy usein luottaa pimeänäköön, jotta ympäristöstä saa mitään selvää.


Sekasotku katsella ja sekasotku pelata

Tyylillisesti peli kaatuu juurikin kyberpunk ideaansa sillä yksi sen näkyvimmistä tyyliratkaisuista on toimintahäiriöefektit, joiden kautta pelihahmon näkökyky bugittaa ja tuntuu siltä että peli itsessään on rikki. Ideallisesti tämä ei ole se huonoin mahdollinen, mutta toteutuksessa siinä ei ole mitään hyvää. Se on pääasiassa todella ärsyttävää, varsinkin siinä kohtaa kun sitä saa katsella uudestaan ja uudestaan, vieläpä kiihtyvää tahtia. Pitkälti sama juttu mitä Amnesian stressiefektien kanssa. Tosin tässä tapauksessa tuntuu, että niitä ei pääse millään karkuun. Suuri sääli onkin että näinkin isossa osassa oleva tyyliseikka sotii täysin pelin mielekkyyttä vastaan. Koska peliä on todella epämiellyttävää katsella ja iso osa ympäristöstä tuntuu bugittavan, vähentää se mielenkiintoa peliä kohtaan merkittävästi. Tämä rikkonainen ulkoasu tulee vastaan aivan kaikkialla, oli sitten kyse todellisesta maailmasta, tai mielensisäisestä maailmasta.

Pelattavuudessa peli ei myöskään toimi erityisen hyvin. Tämä on niitä tapauksia on pelin PC versio on todennäköisesti käyttöliittymältään parempi, joskin toisin kuin Amnesia, Observer on parempi esimerkiksi ovien avaamisessa. Pelissä ei nt mitään erityisiä sorminäppäryyttä vaativia asioita joudu tekemään koska monesti kyse on vain ympäristön tutkimisesta, kunnes löytyy jotakin sellaista jota räplätä. Pelin yleinen rytmitys ei ole sieltä parhaasta päästä koska usein tuntuu että peli on kuin rakennettu harhailuun, mitä suorastaan ruokkii se, että ympäristöt ovat todella tylsän näköisiä ja todella samanlaisia.


Yhteenveto

System Redux on kaikessa yksinkertaisuudessaan epämiellyttävää katseltavaa, mikä on tosin selvästi tyyliseikka. Grafiikka ei ole huonoa, mutta toimintahäiriöefektit pelihahmon järjestelmissä ei ole erityisen hyvä idea, koska se monesti tekee pelistä epämiellyttävää pelattavaa. Lisäksi peli ei tunnu osaavan päättää että yrittääkö se olla etsiväpeli, selviytymiskauhupeli vai jotakin muuta. Pelattavuus saisi olla paljon parempi eikä pelillinen toteutuskaan mitään irtopisteitä revi.


+ Cyberpunk astelma

+ Rujo ulkoasu


- Toimintahäiriöefektit

- Tarinankuljetus

- Epämääräinen ja epäselvä


Arvosana: 3,0


Pettymys



Varjoympäristöt




Shadowgrounds

Yksi näitä pelejä josta oitis muistaa nähneensä pelikuvaa ja arvostelua, todella kauan sitten. Vaikka tämäntyylisiä pelejä onkin useita, niin omalle kohdalle ei ole osunut kovinkaan monta sellaista jotka olisiva aivan erityisesti jääneet mieleen. Shadowgrounds on kaikessa yksinkertaisuudessaan erittäin toimiva esimerkki tälläisestä pelistä sillä vaikka sillä onkin jo ikää, niin se on oikein mielekästä pelattavaa nykyäänkin, vaikka sitä pelaisi ensimmäistä kertaa. Hyvä esimerkki hienosti ikääntyneestä pelistä, jossa se ikä kuitenkin myös näkyy.


Hyvin säilynyt jäännös suomalaista pelihistoriaa

Pelin päähenkilö on mekaanikko Wesley Tyler joka ryhmänsä kanssa menee korjaamaan vioittunutta generaattori, vain havaitakseen, että jotakin on mennyt paljon pahemmin pieleen ja hyvin nopeasti Tyler joutuu taistelemaan yksin ötökkämäisiä alieneita vastaan, jotka pelin edetessä muuttuvat kokoajan isommiksi ja vaarallisemmiksi, sekä cyborgimaisemmiksi. Pelin aikana Tylerin menneisyydestä opitaan muutamia pikkuasioita, mutta pääasiassa pelin tarina etenee varsin simppeliä reitti, päättyen melko mitäänsanomattomasti ja suoraan tylsästi. Mutta monella tavalla Shadowgrounds on Dead Space, ennen Dead Spacea ja Wesley Tyler on näin Isaac Clarken eräänlainen esikuva, asetelmaltaan, ei tarinaltaan. Tosin siinä missä Dead Space on selvästi enemmän kauhupeli, kuin toimintapeli, on Shadowgrounds enemmän toimintapeli, kuin kauhupeli.

Omalla kohdalla yhdistän tälläisen pelattavuuden peliin Alienation, vaikka kyseinen peli ei millään tavalla ensimmäinen tälläinen peli olekaan, joka on ilmestynyt tai edes ensimmäinen jota olen pelannut, sillä Alien Swarmia olin pelannut ennen sitä. Alienation on kuitekin se peli joka on aivan erityisellä tavalla jäänyt mieleen tälläisenä räiskintäpelinä. Sinänsä runollista että sekä Alienation että Shadowgrounds ovat molemmat suomalaisten pelitalojen tekemiä. Frosenbyten (mm. Trine pelisarja) ja Housemarquen (mm. Returnal). Shadowgrounds on monella tavalla varsin hienon näköinen peli, eikä mikään nopeasti kyhätty sekasotku. Pelattavuus toimii hienosti, toiminta on erittäin hauskaa, mutta pelissä on silti tiettyjä asioita, joiden toivoisi olevan siloitellumpia, sillä ne ovat loppuviimeksi melko pienimuotoisia.

Suomalaisia pelejä ei tule kovinkaan paljon vastaan. Tosin monet jotka ovat tulleet vastaan, on huomannut suomalaisiksi peleiksi vasta sitten kun ne ovat about pelannut läpi asti. Kun tähän asiaan tutustuu enemmän, niin saattaa huomata pelanneensa aika paljon suomalaisten tekemiä pelejä, vaikka ei olisi siitä ollut silloin tietoinenkaan. Remedy nyt on asia erikseen, koska Max Paynen aikaan tiesi oikein hyvin että kyseessä on kotimaisten tekijöiden peli ja se oli todella iso juttu. Lisäksi pelejä on tullut omalla kohdalla harrastettua niin pitkään, että näistä asioista on paikoin todella hyvin perillä. Shadowgrounds on niitä tapauksia josta tiesi, että kotimaiset tekijät ovat sen tehneet, mutta vasta taustatutkimus osoitti, että tekijät ovat olleet samat, mitä myös Trine sarjassa.


Aseita löytyy ja ammuttavaa riittää

Peli tekee yhden asian paremmin kuin muut, nimittäin toiminnan. Toiminta on varsin simppelisti toteutettu, vaatii hieman totettulua ja on tavallaan suhteellisen kankeaa, mikä voi johtua iästä. Ohjattavuus on kuitenkin todella simppeliä ja juurikin sellaista todella hauskaa tyyppiä, jota ei tule kovinkaan usein vastaan, mutta josta kyllä todella pitää, lähemmäs aina kun niin käy. Näppäimistöllä liikutaan, hiirellä tähdätään ja ammutaan. Ylhäältäpäinkuvattu räiskintä on todella hyvä idea ja siitä on saatu yhtä aikaa simppeliä ja toimivaa. Tietyt asiat pelissä eivät ole parhaalla mahdollisella tasolla, sillä vaikkapa väistöliikkeet hektisessä toiminnassa, monesti tuntuvat kankeilta ja tietyt aseet ovat sellaisia, että niiden kanssa tuntuu, että niiden pitäisi toimia jouhevammin, kun vertaa muutamiin muihin, joissa samaa ongelmaa ei ole. Enkä oikein usko että tämä on tarkoituksellista, sillä luulisi että tuliaseen pitäisi olla luotettava käyttää.

Aseita onkin sitten todella paljon ja ne ovat vihollisten kanssa yksi merkittävä osa pelin rytmitystä. Aluksi käytössä on vain pistooli ja vastaan tulee pieniä ötökkävihollisia. Pistoolissa on loputtomat ammukset ja se on varsinkin alkupelissä erittäin pätevä ase. Nopeasti pelaaja saa ykkösaseekseen pulssikiväärin ja haulikon, samalla kun vihollisista tulee isompia, vahvempia ja nopeampia. Vihollisten määrä ja vahvuus nousevat melko äkkiä, mutta samoin aseiden määrä. Tietyt aseet voi saada vain tietyssä vaiheessa, joten paikkojen tutkiminen on erittäin tärkeää, sillä ammuksia on monesti rajallisesti, jolloin kattava arsenaali on erittäin tärkeä osa taktiikkaa. Tietyt aseet toimivat paremmin tiettyjä vihollisi vastaan, sillä loppupuolen super ärsyttäviä vihollisia pitää ampua selkään jos haluaa tehdä vahinkoa, jolloin pitää olla erittäin tehokas ase, kun taas suurina määrinä vastaan tuleviin vihollisin olisi hyvä olla runsaslippainen ase. Pelissä on myös näkömättömiä vihollisia, joilloin taskulampun käyttö korostuu ja samoin asevalinta, koska nämä viholliset voivat nopeasti tehdä todella pahaa jälkeä.

Arsenaalin lisäksi todella isossa osassa on aseiden päivittäminen. Vihollisilta saa satunnaisesti osia, joilla päivittää aseita ja kovemmilta vihollisilta saa suuremmalla todennäköisyydellä osia ja joskus useampia osia. Pääasiassa mitä uudempi ja tehokkaampi ase, sitä kalliimpi se on päivittää. Yleensä ensimmäinen päivitys on lisää voimakkuutta, toinen lipasta tai muutoin aseen käytettävyyden hiomista ja sitten kolmas päivitys on vaihtoehtoinen tulitus joka esimerkiksi laserkiväärillä on erittäin tehokas, mutta ammuksia todella ahneesti käyttävä leikkauslaser, kun taas singolla vaihtoehto tulitus on pieni ydinräjähdys. Kranaatinheitin ampuu kaasukranaatteja, mikä ei ole perusmuotoa suoranaisesti parempi ja minigunin voi asettaa erillisiksi sentry aseeksi, mikä on paikoin erittäin suuri apu. Vaihtoehtoja pelissä riittää ja koska ensimmäisellä pelikerralla kaikki tulee yllätyksenä, voi osien säästäminen olla erittäin hyvä idea, sillä monet parhaat päivitykset ovat melko kalliita. Mutta samalla aikaa olisi hyvä jos käytössä olisi muuta oikeasti tehokas ja luotettava ase, mikä kannustaa päivittämään myös niitä aloitusaseita.


Sekasotku paikoin kriittisillä tavoilla

Kauhutunnelmallisuutta korostaa pääasiassa valon käyttö. Monet paikat ovat erittäin pimeitä ja ainoa millä pelaaja näkee eteenpäin on taskulamppu, joka latautuu, kun sitä ei käytä. Tällöin pelihahmo kyllä näkyy, mutta eteenpäin ei näy kuin aivan pelihahmon edessä. Tyylillisesti tämä sopii erittäin hyvin eikä tätä ideaa varsinaisesti tuputeta peliin, vaan se tulee luonnollisena tyyliratkaisuna. Toiminta jyrää nopeasti ohi ja siinä ovatkin pelin suurimmat vahvuudet. Tarinallinen rytmitys on suhteellisen hyvä, mutta ympäristöihin olisi toivonut enemmän vaihtelua, sillä tietyssä pisteessä monet paikat ovat niin tylsiä ja samannäköisiä, että ne alkavat tuntua erittäin pitkäveteisiltä. Pelin ei ole erityisen pitkä, mutta se on normaalillakin vaikeusasteella tietyssä vaiheessa jo niin haastava, että pelin selkeimmät heikkoudet korostuvat.

Näistä suurimpina aseiden valinta ja tiettyjen aseiden käyttö. Hiirellä rullaaminen tuntuu toimivan vain jotenkuten mikä tekee aseiden valitsemisesta vähän hidasta, koska se pitää numeronäppäimillä, mikä ei ole merkittävästi nopeampaa. Tämä on ärsyttävää lähinnä silloin kun on paljon vihollisia, tai asetta on pakko vaihtaa, kun ammukset loppuvat. Tietyt aseet ovat erittäin tehokkaita tiettyjä vihollisia vastaan, mutta samalla aikaa tiettyjen aseiden kanssa tuntuu, että ne eivät toimi ihan sillä tavalla kuin pitäisi. Haulikko esimerkiksi tuntuu siltä, että kun sen ampuu tyhjäksi ja lataa, se jumittuu, mutta heti kun vaihtaa asetta pois ja takaisin haulikkoon, se toimii normaalisti. Myös railgun tuntuu siltä, että se toimii vähän niin ja näin, tai sitten se on ylitarkka.

Merkittävä heikkous pelissä tulee myös siinä selkeydessä. Alkupään kentät ovat todella itsestäänselviä ja melko suoraviivaisia, mutta loppupuolella tulee nopeasti pari kenttää, joissa kartta ja navigaattori, eivät tee pelaajalle palveluksia, varsinkaan jälkimmäinen. Tietyissä tehtävissä navigaattori näyttää paikkaa kartalla johon meneminen ei johda mihinkään. Tällöin peli tuntuu helposti siltä, että se joko bugittaa tai olettaa pelaajan tekevän jotakin, mikä pitäisi muistaa tai keksiä tyhjästä. Tämä tietty epämääräisyys on todella turhauttavaa, koska pelissä ei yksinkertaisesti pääse eteenpäin, ratkaisematta tätä ongelmaa. Myös kohdat joissa peli olettaa pelaajalta jotakin, ovat erittäin rasittavia. Sivuhahmot kyllä sanovat mitä seuraavaksi, mutta eivät miten. He sanovat että mennään komentosillalle, mutta eivät mainitse hissiä, jonka toinen voi avata, vaan pelaajan pitää se tietää. Asiaa ei myöskään auta se, että sivuhahmot eivät aina automaattisesti tee, mitä heidän pitäisi, mikä vain korostaa sitä rasittavuutta.


Yhteenveto

Shadowgrounds on aikakautensa tuote, ja hyvin säilinyt sellainen. Tietyt asiat ovat melko huvittavia, niiden kehnohkon toteutuksen takia, mutta pääasiassa pelissä on kaikki palaset kohdallaan. Toiminta on erittäin hauskaa ja toisistaan hienosti erottuvat aseet pitävät ammuskelun vaihtelevana ja mielekkäänä. Tietyt asiat ovat vähän tönkköjä ja ajoittain tunuu että pelin kartta ei ole perillä siitä, mikä kohta tehtävää on kyseeessä. Lopetus on myös melko huono, mutta isona kokonaisuutena Shadowgrounds on hienosti rytmitetty ylhäältäpäinkuvattu räiskintä, joka on yksi genrensä parhaimmistoa.


+ Monta erilaista asetta

+ Paljon ammuttavaa

+ Hyvä rytmitys

+ Tunnelmallisuus


- Tietyt erittäin ärsyttävät vihollistyypit

- Ajoittainen epämääräisyys


Arvosana: 7,4


Loistava



Pääarvio

Peli jota ei varsinaisesti voi läpäistä, mutta jonka Trophy setistä olen suorittanut 100%. Typeränä puolena tässä setissä tosin on se, että platinapysti ei kuulu settiin.



UNO.jpg?1663582197

Legendaarinen korttipeli virtuaalisessa muodossa


Uuno


PlayStation Plus: Premium



Uno

Yksi parhaita korttipelejä joita mieleen tulee. Todella hauskaa nopeaa hupia tai vähän pidempää hupia. Isoimpana erona tätä pelatessa oli se, miten pisteet lasketaan, mutta muutoin kyseessä on erittäin uskollinen versio korttipelistä. Ei oikeastaan sellainen peli jonka voi läpäistä, mutta 100% saavutuksista tuli kerättyä, eli tavallaan, läpäisty.


Sääntöjä on mistä valita

Jokainen joka on pelannut Unoa, on tottunut tiettyihin perusääntöihin ja omalla kohdalla ne perussäännöt ovat merkittävästi erilaisemmat, mitä tämän pelin. Itse kun olen tottunut siihen, että kierroksen voittanut ei saa pisteitä ja muut saavat. Se joka ylittää määritellyn rajan ensimmäisenä, häviää ja se jolla on vähiten pisteitä, voittaa. Tässä pelissä kaikki on tavallaan päinvastoin, sillä vain yksi pelaaja saa pisteitä, riippuen siitä, miten paljon muilla pelaajilla on kortteja jäljellä. Tähän oli totuttelemista sillä tavallaan se vei pelistä merkittävästi sisältöä ja teki kaikesta tavallaan selvästi yksitoikkoisempaa, koska sen sijaan että lähes kaikki pelaajat etenisivät kierroksilla kohti takarajaa, nyt vain yksi pelajaa per kierros oikeasti edistyy. Tämä on harmillisesti ainoa sääntö jota ei voi muuttaa vaan siihen pitää tottua.

Muutoin pelissä on paljon juurikin sellaisia sääntöjä jotka ovat enemmän tai vähemmän tuttuja. On pistekorttien pinoamista, korttien vaihtoa seiskalla ja korttien kierrättämistä nollalla, joskin ne ovat täysin sidoksissa toisiinsa. Mukana on myös bluffaamista, väliin hyppäämistä ja pakan päältä kokeilemista, jotka ovat itselleni merkittävästi vieraampia sääntöjä. Sen sijaan useampien samojen korttien kerralla pelaamista ei ole ollenkaan mikä on suuri sääli. Omaa taktiikkaa pitääkin hio sen perusteella miten paljon pelissä on sääntöjä, koska jos samaan peliin heittää kaikki mahdolliset säännöt, voi peliä jatkua tuhottoman kauan, varsinkin tekoälyä vastaan.

Vaikka pelissä onkin sääntöjä mistä valita, niin silti tuntuu että niitä voisi olla enemmänkin ja niiden määrittely voisi olla merkittävästi monipuolisempaa, lähinnä siksi, että pelistä saisi mahdollisimman paljon sellaisen, jollaisena sitä on itse tottunut ja oppinut pelaamaan. Pääasiassa peli on kuitenkin juuri sellaista tavaraa mikä on tuttua. Pääasiassa tapa jolla peliä pelataan on juurikin sellainen klassinen ja lisäsäännöt ovat sitten tuomassa vaihtelua. Pelistä saa joko niin perusrunkoisen kuin haluaa, tai niin ison sekamelskan kuin haluaa.


Viihdyttää hetken tai pidemmän ajan

Koska pelissä voi määritellä että kuinka suuria pisteitä kohti tähtää, niin pelistä saa joko lyhyen yhden kierroksen rymistelyn tai valtavan, 500 pisteen maratoonin. Koska iso sääntömäärä voi nopeasti pitkittää yhtä kierrosta todella pitkäksi, voi tämä hieman ärsyttää, mutta pääpointti on joka tapauksessa siinä, että pelaaja voi itse päättää että pelaako pitkää peliä, vai haluaako vain yhden nopean pelin. Tekoäly on tietyillä säännöillä melko helposti vietävissä, kun taas ihmispelaajat voivat nopeasti sekoittaa pakkaa aivan omilla tavoillaan. Verkkopelaaminen ei kuitenkaan ole ihan sieltä parhaasta päästä, sillä koska pelaajat voivat hyppiä mukaan peliin ihan missä vaiheessa tahansa, on kokonaisuus yhtä aikaa vastaanottava, mutta helposti myös todella epäreilulta tuntuva.

Se mikä kuitenkin omalla kohdalla piti yllättävän hyvin kiinni pelissä, oli sen trophysetti. Vaikka pelissä ei platinatrophya olekaan, niin 100% saavuttaminen oli melko simppeli tehtävä, heti kun pelin ylivoimaisesti vaikeimman trophyn onnistui saamaan. Tietyt haasteet ovat erittäin simppeleitä ja helposti tehtäviä, kun taas toiset ovat erittäin haastaviksi tehtyjä ja voivat tuntua jopa puolimahdottomilta. Mutta tekoäly on sen verran helposti vietävissä tietyillä sääntömuutoskilla, että tiettyjä temppuja voi käyttää heitä vastaan. Sillä on tosin varjopuolensakin, mutta isona kokonaisuutena trophyjahti ei ole pelissä mitenkään mahdotonta, tiettyjen haasteiden suhteen, se on tosin pirullisen vaikeaa.

Isona kokonaisuutena Uno on joka tapauksessa juurikin erinomaista ajantappoviihdettä jossa saavutukset ovat kannustamassa pelaamaan vähän pidempään.


Yhteenveto

Uno on hauskaa pelattavaa joko tietokonetta vastaan tai muita pelaajia vastaan. Koska pelissä on valtavasti erilaisia sääntöjä, saa pelistä todella paljon irti sillä vaikka peruspelattavuus ei oikeastaan muutukaan mihinkään, niin sääntömuutoksilla pystyy sekoittamaan pakkaa juuri sen verran, että pelaamisen taktiikat muuttuvat. Ehdottomasti mielekästä pelattavaa useaan otteeseen sillä joskus sitä pelaa yhden nopean pelin ja joskus merkittävästi pidemmän session. Trophy metsästykseen melko haavasta, eikä edes tarjoa platinaa.


+ Paljon erilaisia sääntömuutoksia

+ Simppeliä hupia useaan otteeseen


- Tietyt puuttuvat säännöt

- Pisteiden lasku


Arvosan: 7,8


Erityinen