Monesti pelejä kohtaan on ehkä vähän liian isoja odotuksia ja toisinaan odotukset eivät ole varsinaisesti isoja, mutta ne ovat tiettyjä tasoa. Tällöin ei vaadita monesti paljoakaan, että näitä odotuksia ei tavoiteta ja peli jättää paljon latteamman vaikutelman kuin olisi voinut toivoa.
Aika monet pelit, jotka ovat jonkinlaista jatkoa hyville peleille, tai jotka ovat osa jotakin sarjaa, josta pitää, ovat oitis haastavassa välissä, koska niitä kohtaan on melko selkeitä odotuksia. Myös pelit joista on kuullut paljon hyvää, ovat myös haastavassa tilanteessa.
Erinomaisen pelin kehno lisäosa
Paha Asukas: Kylä - Ruusun Varjot
PlayStation Plus: Premium
Resident Evil: Village (GOLD) - Shadows of Rose
Resident Evil 8 on hyvä peli, top 3 parhaita RE pelejä. Gold versio tarjoaa mahdollisen pelata pääpeli kolmannessa persoonassa, mikä on erittäin hyvä lisä ja syy pelata peli jälleen loppuun asti. Ei juurikaan keksi kerrottavaa, lähinnä sen, että se on itselle luonnollisempi tapa pelata. Mercenaries tilassa on myös lisää sisältöä, mikä on myös kiva lisä. Itse odotin juurikin tätä kultaversiota ennenkuin ostin koko komeuden ja lähinnä juuri siksi odotin, koska RE7:n tavoin, peli sai lisäsisältöä. Tämä lisäsisältö on Shadows of Rose, josta nähtiin viitteitä pääpelin lopuksi ja osittain siksi on kiinnostavaa katsoa, että miten tarina päättyy.
Tyttären Tarina
Tarinassa seurataan pääpelin päähenkilön Ethan Wintersin Rosemary "Rose" Wintersin tarinaa, kun hän teini-iässä saa mahdollisuuden poistaa voimansa, jotka ovat varjostaneet hänen koko elämäänsä ja tehneet hänen lapsuudestaan vaikean. Rose päätyy erikoiseen maailmaan joka on kuin korruptoitunut versio tutun Kylän ympäristöstä ja tämä versio on täynnä groteskeja homehirviöitä. Yksi valopilkku kuitenkin löytyy, sillä matkansa alussa Rose tapaa "suojelusenkelinsä" joka kommunikoi hänen kanssaan kirjoitetuilla sanoilla, joiden avulla hän tukee Rose henkisesti ja materiaalisesti. Tarina on melko lyhyt ja heikosti rytmitetty, sillä pelistä huomaa todella selvästi että se on melko rajoitettu tilallisesti ja tavarallisesti. Resursseja on niukasti ja tuntuu että tämän lisäriin olisi helposti saatu paljon enemmänkin sisältöä jos siinä olisi oikeasti käytettyä kaikkea saatavilla olevaa materiaalia. Tälläisenään se tuntuu väkisinkin rahastukselta.
Tarina alkaa suhteellisen kyseenalaiselta ja tämä Inception vivahteinen idea herättää paljon kysymyksiä, joista moniin ei tunnu tulevan lopullista saati tyydyttävää vastausta. Rose ja hänen suojelusenkelinsä väliset keskustelut ovat ihan kivaa sisältöä, mutta ne ovat sen verran vähäisiä ja näin suppeassa kokonaisuudessa, ne eivät saa aikaa kasvaa. Rosen kivulias menneisyys on raskasta tavaraa ja siksi olisikin ollut mahdollisesti parempi, jos tarina olisi oikeasti johtanut johonkin. Sivuhahmoja on melko vähäisesti ja tämäkin on yksi asia, minkä jälkeen tuntuu, että tämän lisärin olisi pitänyt olla pidempi ja tarinallisesti syvällisempi. Siinä missä pääpelin pelaa läpi noin 10 tunnissa, menee tähän noin 2 ja hinnasta riippuen se on joko paljon tai vähän, mutta sanoisin että jos DLC:n hinta on yhtään yli 10€, se on melko ylihinnoitelu.
Pääpelin tarinakokonaisuuteen verrattuna parasta antia on enemmän kaikki mikä on luettavassa muodossa ja löydettävissä maailmasta. Se tarjoaa hieman osviittaa menneisyydestä ja nykyisyydestä, jota pelaajalle ei suoraan kerrota. Varsinkin toinen osuus lisäriä uppoutuu tarinalliseen puoleen vähän enemmän, ei vain tämän pelin suhteen, vaan koko Winters saagan suhteen, minkä vuoksi tuntuu entistä suuremmalta rikokselta, että peli ei sitten loppuviimeksi viekään saagaa mihinkään tyydyttävään loppuratkaisuun, vaan edelleen jättää oven auki Rosen tarinan jatkumiselle. Tulee ikäviä muistoja Kingdom Hearts 3:n lisäsisällöstä joka teki samanlaisen tempun, mutta vielä rumemmin. Se miten peli loppuu, onkin sitten yksi niitä asioita joka todella saa lisärin tuntumaan erittäin hätäisesti kyhätyltä kokonaisuudelta joka on tehty puhtaasti rahastus mielessä. Kyllä siitä väkisinkin jää paha maku suuhun.
Pääpelin parhaita paloja maistiaisina
Pelattavuuden suhteen se suppeus tuntuu erityisesti siinä, miten paljon pelistä saa irti. Peli tavallaan jakaantuu kolmeen osaan joista ensimmäinen on selvästi se toimintaosa, keskimmäinen pulmaosa ja kolmas loppuhuipennus. Spoilaamatta mitään voidaan sanoa että keskimmäinen osa on pelattavuudessa, näin omasta perspektiivistä se huonoin, mutta kauhutunnelmaltaan paras. Ongelmallisinta tässä kaikessa on se, että erillään nämä palat tuntuvat entistä pienemmiltä palasiltä pääpelistä. Tiettyjä tuttuja ideoita löytyy, kuten myös tuttuja hahmoja, mutta flow ei ole yhtä hyvä, koska joka kerta kokonaisuudesta jää vähän sellainen fiilis, että tämä kaikki olisi pitänyt tehdä isommin ja paremmin.
Toiminnallisesti pelissä päästään aika hyvin siihen, mihin pääpelissäkin. Aseita on melko vähän ja ammuksilla ei päästä mihinkään cowboy menininkiin, koska vihollisia on sen verran, että resurssit ovat aina vähissä. Nämä hirviöt tekevät myös melko pahaa jälkeä jos pääsevät pelaajan kimppuun, mikä on ehtaa survival horror settiä. Ammuskelu on kuitenkin kivaa samalla tavalla kuin pääpelissä, mutta sitä on melko vähän tässä paketissa. Rosella on myös omat temppunsa, joita Ethanilta ei löytynyt, joilla hän voi tasoittaa tilannetta taistelussa ja tämä osa, niin ikään olisi hyötynyt laajemmasta käytöstä.
Pulmapainotteisuus on yksi osa joka on ei ole sen haastavampaa kuin pääpelissä. Pääasiassa kyse on siitä että löytääkö pelaaja alueelta kaiken tarvittavan käyttääkseen sitä sitten melko selkeässä paikassa. Tähän osa-alueeseen RE sarja on palannut enemmän ja enemmän, etsien tiettyä tasapainoa toiminnan ja pulmanratkonnan suhteen. Kiinnostavaa nähdä mitä RE9 keksii, sillä RE4: remaken on parempi muistaa että RE4 on toimintapeli.
Kauhutunnelmassaan peli on erittäin onnistunut. Alusta asti pelissä on varsin synkkä ja ahdistava tunnelma ja koska pelihahmo on alusta asti varsin selvän ylivoiman edessä, on jokainen uusi tilanne melkoinen uhka ja paikoin pakokauhuksi yltyvä rakenne onnistuu ottamaan tästä paljon irti, varsinkin ensimmäisen pätkän jälkeen. Sääli onkin että että yhtäjaksoinen tasapaino pelissä ei yllä pääpelin tasolle.
Yhteenveto
Shadows of Rose ei ole pääpelin arvoinen DLC. Se on suppea kokonaisuus jossa tavallaan kaksi erillistä pelialuetta ja loppuhuipennus. Toiminnan ja kauhuhiiviskelyn erottelu ei ole huono idea, mutta sisältömäärältään peli ei ole sieltä parhaasta päästä. Tarinallisesti, se ei toimi sitäkään vähää. Siinä on nokkela idea, joka ei kuitenkaan lopuksi toimi ja varsinkin lopetus on erittäin huono, jättäen melko turhautuneen olon. GOLD versio Villagesta on kuitenkin erittäin hyvä, mutta erikseen Shadow of Rosea ei kannata hankkia, se ei ole sen arvoista.
+ Rosemary Winters on hyvä hahmo
+ Ammuskelu on hauskaa
+ Kauhutunnelma on tehty erittäin hyvin
- Suppea kokonaisuus katkonaisella rytmityksellä
- Erittäin huono lopetus
- Paljon avoimia kysymyksiä ilman vastauksia
Arvosana: 4,5
Huonommalla puolella
Saint's Row spinoff
Sekasorron Agentit
PlayStation Plus: Premium
Agents of Mayhem
Saint's Row sarjaa on tullut pelattua jonkinverran ja oikeastaan ainoa mitä etukäteen tiesin tästä pelistä, on se, että se ilmeisesti sijoittuu samaan maailmaan, tai rinnakkaismaailmaan viimeisimpien Saint's Row pelien kanssa ja ainakin ulkoisesti ja tyylillisesti samasta puusta veistetty. Mitään erityisen positiivista tästä en ole kuullut mutta eipä tältä ole missään kohtaa mitään erityisempää odottanutkaan.
Huumorilla ja värikkäällä hahmojoukolla kohti uusia seikkailuja
Agents of Mayhem on nopeasti samantyylistä settiä mitä Saint's Row ja pelit ilmeisesti jakavat saman universumin. Muutenkin pelissä on todella humoristinen ja menevä ote jossa on mahdollisuuksia vaikka mihin. Etenkin alati kasvavan hahmojoukon ansiosta tuntuu että pelissä riittää muuttujia mitä toimintaan tulee. Ongelmaksi nousee kuitenkin se, että pelaaminen ei isommin muuttujia tarjoa ja räiskintä muuttuu harmillisen nopeasti harmillisen itseääntoistavaksi setiksi joka on hyvissä ajoin ennen loppua puuduttavan tylsää pelattavaa.
Pelissä seurataan joka tapauksessa erilaisia agentteja jotka agentuurin johtajan, Persephonen, komennossa suorittavat erilaisia tehtäviä. Agentteihin kuuluu niin toimintasankarinäyttelijä Hollywood, räväkkä ja rääväsuinen rollerderbypeto Daisy ja demonimainen yakuza pukumies Oni, noin muutamana esimerkkinä, joita itse lopulta eniten pelissä käytin. Kyllähän siihen porukkaan kuuluu paljon muitakin ja paperilla kaikilla pelihahmoilla on omat juttunsa tuomassa vaihtelua toimintaan. Hollywood käyttää rynnäkkökivääriä kun taas Oni pistoolia ja Daisy minigunia. Eri hahmoilla on eri aseiden lisäksi erilaisia passiivisia ominaisuuksia ja Mayhem hyökkäyksiä. Hyvien kombojen löytäminen voi viedä aikansa ja sitä kautta pelissä riittää kyllä sisältöä.
Tarinassa agentit käyvät taisteluun pahaa tohtori Babylonia ja tämän roistojoukkoa vastaan. Vastassa on monenlaisia roistohahmoja jotka ovat kuin suoraan jostakin animaatiosarjasta tai lelusetistä, samalla tavalla kuin agentitkin. Mitään isompaa pelillistä vaihtelua ei ole luvassa, mutta huumori on sentään hyvää ja tarinallista sisältöä riittää, varsinkin jos pyrkii avaamaan käyttöönsä kaikki mahdolliset agentit. Tietyt tehtävät avaavat eri hahmojen suhdetta johtajaansa ja siihen, miten heistä tuli osa porukkaa. Persephonen lisäksi äänessä ovat usein operaatiivinen tuki nimeltään Friday ja tekninen tuki, nimeltään Gremlin. Pelissä on paljon potentiaalia sillä huumori on hyvää, visuaalinen ulkoasu on sopivan sarjakuvamaista ja pehmeää, mutta pelillinen sisältö olisi kaivannut paljon enemmän.
Pitkäveteiseksi muuttuvaa ja itseääntoistavaa räiskintää
Siinä missä Saint's Row onnistui iskemään aivan omalla tavallaan, johtui useammasta tekijästä. Pelin hurtti huumori ei ollut kaikkien makuun, mutta se erottu pelin monien GTA:n kaltaisten pelien joukosta ja nosti pelisarjan jopa monia merkittävästi paremmaksi. Pelimaailma oli vapaa mutta realistisuus oli heitetty romukoppaan varsin äkkiä. Pelihahmoa pystyi muokkaamaan todella vapaasti ja pelissä oli kivasti vaihtelua monien vitsiminipelien kautta. Tarinallisestikin pelisarjassa oli varsinkin kolmosessa ja nelosessa todella onnistuttu vetämään kaikki lekkeriksi. Tätä kaikkea on haastavaa jatkaa onnistuneesti, varsinkin kun Agents of Mayhem muuttaa ideaa todella merkittävästi, vaikka huumorissa ja ulkoasussa pysytäänkin samassa värikkäässä tyylissä.
Agents of Mayhemin ongelma on siinä, että koska peli ei tarjoa erityisen paljoa vaihtelua, muuttuu peli aika nopeasti aika tylsäksi ja on lopulta melko turhauttavaa hyvissä ajoin ennen loppua. Monesti pelissä tuntuu että oli tehtävä mikä tahansa, niin aina pelissä tehdään samoja asioita uudestaan ja uudestaan. Kaikki hahmot osaavat hakkeroida ja vihollisia vastaan käytävät taistelut ovat pääasiassa samaa huttua. Pelimaailmassa ei isommin tee edes mieli ajella vapaasti, koska erikoisempaa tekemistä ei juuri ole. Varsinkaan verrattuna vaikkapa Saint's Row the Third peliin. Eniten pelistä saa irti kokoamalla hyvän kolmen agentit ryhmän jossa jokainen agentti tuo mukanaan jotakin mielekästä sisältöä. Itse pelasin ehkä eniten Hollywoodilla, koska hän oli mukana alusta asti, mutta Daisy tuo merkittävästi aggressiivisemman otteen toimitnaan ja Oni paljon kirurgisemman ja tarkkuutta vaativamman puolen.
Vaikka peli tuntuukin siltä, että sitä olisi tarkoitus pelata hahmoja reippaasti vaihdellen, sillä tietyt tehtävät vaativat tiettyjä hahmoja, ei tämä millään tavalla paranna kokonaisuutta, koska monesti tuntuu että tämä on sitä keinotekoista pakottamista, etenkin jos kyseessä on pääjuonitehtävä. Sanotaan että siinä missä nuorena olisi mielellään halunnut että pelit ovat paljon pidempiä mitä ovat, niin nykyään tuntuu että tietyt pelit, jatkuvat aivan liian pitkään. Agents of Mayhem on todellakin yksi tälläinen peli, se on aivan liian pitkä, koska mielenkiinto ehtii loppua ennenkuin loppuhuipennus häämöttää.
Yhteenveto
Agents of Mayhem ei ole mikään Saint's Row, vaikka siinä onkin paljon samaa. Pääasiassa kyse on kivasta räiskinnästä kasvavalla joukolla agentteja. Pääasiassa peli ei kuitenkaan tarjoa mitään niin ihmeellistä ja kiinnostavaa että sivutekeminen isommin kiinnostaisi ja päätarinakaan ei ole sieltä parhaasta päästä. Agents of Mayhem on perustoimivaa räiskintää, mutta se vain tuntuu niin lattealta monella tavalla, että sitä on vaikea suositella, koska merkittävästi parempia räiskintöjä on markkinoilla tukuittain.
+ Räiskintä
+ Monta erilaista pelihahmoa
+ Ulkoasu ja tyyli
- Itseääntoistava tekeminen
- Muuttuu puuduttavaksi kivuliaan nopeasti
- Melko tylsä tarina
Arvosana: 4,8
Huonommalla puolella
Sivuja muistokirjasta
Lelutarina 3
PlayStation Plus: Premium
Toy Story 3
Toy Story 2 peli PS1:llä oli erittäin onnistunut kokonaisuus joka oli todella uskollinen elokuvalla, onnistuen samalla tekemään muutamia omia juttujaan. Toy Story 3 kaksi konsolisukupolvea myöhemmin oli siis oitis odotusten täyttämä, sillä jos peliin olisi panostettu samalla tavalla kuin aiemmasta elokuvasta tehtyyn peliin, merkittävästi alkeellisemmalla alustalla, olisi tämä erinomainen kokonaisuus jota olisi helppo suositella. Näin ei ole, ei lähelläkään.
Säälittävä yritys jopa leffapeliksi
Pelin tapahtumat ovat otteita Rexin piirroksista, jotka kertovat tarinaa siitä, mitä leluille on matkan aikana tapahtunut. Piirrokset ovat melko alkeellisia, mutta niiden avulla Rex kertaa tapahtumat kolmannen elokuvan ajalta Bonnien leluille, elokuvan jälkeen. Matkan aikana mukaan tarttuu myös muutamia minipelejä, mutta pääasiassa pelaaminen on simppeliä tasohyppelyä muutamilla vaihtelua tarjoavilla pätkillä. Elokuvalle peli on erittäin uskollinen ja matkan aikana ohjataan useampaa hahmoa, vaikka Woody ja Buzz ottavatkin pääosan kokonaisuudessa. Muutoksia on varsin vähän, mutta yksi niistä on jopa täysin uusi idea, jota ei elokuvassa tapahdu ollenkaan. Tämä on tavallaan outoa, sillä elokuvassa olisi ollut materiaalia useampaankin kenttään. Mutta tavallaan tämä on ihan hyvä ratkaisu, sillä laatua tähän toteutukseen ei selvästikään ole mahtunut nimeksikään.
Kentissä noudatetaan varsin simppeleitä ideoita. Pelihahmot kuten Woody, Buzz ja Jessie osaavat pääasiassa hypätä ja lyödä jollakin tavalla. Vihollisia ei tosin juurikaan ole, vaan löyminen on ympäristön esineitä varten. Jokaisessa kentässä on tiettyä tavoitteita, jotka ovat tavallaan viittauksia Toy Story 2 peliin, mutta toteutettu merkittävästi pienemmässä kaavassa ja huonommin, huomioiden alustan. Yleensä saavutuksia ovat kaikkien kentässä olevien tähtien kerääminen, piilotettujen esineiden löytäminen ja sitten muutamat pienet kenttäkohtaiset yllätykset. Kentän läpäisyn jälkeen on sitten luvassa aikakisa, mutta pelaaminen ei ole missään kohtaa niin hauskaa, että kenttiä viitsisi käydä läpi uudestaan.
Graafisesti peli on suoraan ruman näköinen. PS3 tasolla tämä ulkoasu ei mitään pisteitä kerää, sillä parempaankin olisi pystytty. Hahmot kyllä näyttävät siltä miltä pitää mutta kaikessa on tietty elottomuus. Tälläkin saralla tuntuu että Toy Story 2 on parempi. Näistä kahdesta pelistä kyllä huomaa että toiseen on panostettu ihan oikeasti ja toiseen ei sitten ollenkan. Toy Story 3 on juurikin nopeasti kyhätty elokuvapeli joka on suunnattu selvästi pienemmille pelaajille. Kentät ovat helppoja ja pelin huitaisee läpi erittäin nopeasti. Tämä on monella tavalla todella surullinen yritys, sillä vaikka peli on lapsille suunnttu, niin ei se tarkoita että laadusta tingitään välittömästi.
Toy Story 3:sta PS3:lla voisi lytätä vaikka kuinka, mutta pääidea tulee kyllä nopeasti selväksi. Elokuvan kohtauksia on kerrotu uudestaan pelimuodossa mutta kohtauksia olisi ollut enemmänkin käytettäväksi ja pelissä olisi voinut olla merkittävästi enemmän muuttujia ja yleisesti pelattavuus olisi voinut olla paljon parempikin. Tämä on lähes surullinen kliseinen leffapeli jossa ratsastetaan hyvän elokuvan menestyksellä ja peli on sitten melkoista kuraa josta puuttuu kaikki laatu, mitä siihen olisi voitu elokuvan esimerkillä tuoda. Onhna se kiva että luvassa on tuttuja tapahtumia, useammalla pelihahmolla, mutta ne ovat laihoja lohtuja kun pelattavuus on niin monella tavalla niin heikkolaatuista eikä isoon kokonaisuuteen ole panostettu oikeastaan yhtään.
Yhteenveto
Toy Story 3 on surullinen tapaus jossa on vain nopeasti kyhätty jotakin leffan faneille. Tasohyppely on simppeliä ja jäykkää. Kentät ovat lyhyitä ja helppoja eikä vaihtelua isommin ole luvassa. Graafisesti peli ei ole mitenkään erikoinen mutta pelattavuus on kuitenkin se missä peli kompuroi eniten. Pelaamisessa ei ole tehty mitään erityisellä huolella sillä kaikesta huokuu sellainen tunne, että pelissä on tyydytty pitkälti minimivaatimuksiin. Erityisen harmillista tämä on siksi että kyseessä PS3 peli ja PS1:n Toy Story 2 on merkittävästi parempi peli heikoimmillaan, kuin tämä parhaimmillaan.
+ Elokuvasta tutut tapahtumat
+ Useampi pelattava hahmo
- Tylsän tavanomainen toteutus
- Lyhyt ja helppo
- Vähäinen vaihtelu
Arvosana: 3,5
Säälittävä
Peli ja animesarja samassa paketissa
Syyllinen Ratas Ponnistus
Guilty Gear Strive
GG sarjasta olen pelannut jokusta peliä ja täytyy sanoa että monien tappelupelien joukossa tämä ei ole läheskään se paras pelisarja. Suurin syy on täysin pelattavuudessa sillä muistan tämän erityisen hyvin siitä, että erikoisliikkeiden tekeminen oli todella turhauttavaa. Tavallaan se pätee edelleen, mutta toisaalta taas ei niinkään ja siitä vielä toisaalta, se riippuu paljon myös hahmosta.
Suppea arcade tila suppealla hahmovalikomalla
Arcade tila on juuri sitä mitä tappelupeliltä voisi odottaakin, mutta tiettynä omana juttuna on se, että eri hahmoilla on erilaiset kanssakäymiset eri hahmojen kanssa. Tähän olisi tosin voitu panostaa vähän enemmänkin. Eniten se näkyy siinä, kenen kanssa ensimmäinen yhteenotto käydään. Ky Kiske ottaa yhteen Sol Badguyn kanssa kun taas Leo Whitefang ottaa yhteen Potemkinin kanssa. Yllättäen ensimmäinen taistelu määrittää sen, millainen muusta pelistä tulee. Esimmäinen taistelu Whitefangilla johti oitis murhaavan korkeaan vaikeustasoon, mutta Ky'lla pelatessa sitten tulikin todellinen turpasauna ja peli oli sen jälkeen paljon helpompi, poislukien viimeinen yhteenotto joka on suoraan epäreilu ja vaikeustasoltaan niin ylös revitty, että siitä tulee merkittävä piikki.
Taistelu itsessään koostuu varsin simppelistä taistelusysteemistä, josta ei kehuja keksi. Tämän pelisarjan taistelusysteemi on todella hahmosta riippuvaista sillä tietyillä hahmoilla on todella paljon eroa. Siinä missä Kyn erikoisliikkeet tehtdään tattia kääntelemällä, osa Whitefangin liikkeistä tehdään pitämällä yhtä nappia pohjasta ja sitten vapauttamalla ja painamalla vastakkaista nopeasti. Monet erikosliikkeet tuntuvat menevän täysin yli siinä, miten haastavia ne ovat suorittaa. Guilty Gear ei ole helppo tappelupeli, mikä johtaakin siihen, että monesti siinä menee suoraan sitä halpamaista reittiä, jossa ei isommin edes yritä opetella liikkeitä, vaan käyttää muutamaa simppeliä ja toimivaa.
Hahmovalikoima tuntuu pelissä todella suppealta, mutta ainakin hahmoissa on todella paljon eroa sekä ulkoisesti että mekaanisesti. Siltikin hahmovalikoimasta jää vähän sellainen suppea fiilis. Tämäkin on niitä tapauksia kun iso osa hahmoista on maksumuurin toisella puolella ja saatavilla dlc:nä. Nykyajan ongelmia mutta kun vertaa vaikkapa Guilty Gear X2:n hahmovalikoimaan, niin ero on todella selkeä. X2:n eduksi.
Anime-sarja ilman pelattavuutta
Pelissä on myös story mode, joka on tosin pelkkä animaatiosarja, ilman pelaamista. Tavallaan kiva lisä, sillä pelissä on aineksia anime-elokuvaksi ja nyt se on tässä. Kokonaisuutena se on ihan kivasti toteutettu kokonaisuus, mutta vähän outo ratkaisu peliin kun mukana ei ole yhtään varsinaista pelaamista. Ainakin se on hienosti toteuttu joten kyllä sen nyt katsoo, mutta ei tämä pelaamisen ja elokuvan katselun erottaminen toimi samalla tavalla kuin niiden yhdistäminen, vaikkapa Mortal Kombatin tapauksessa. Lisäksi animesarjan kanssa on outoa, että siinä ei ole asetuksia jotka saisivat sarjan tulemaan yhteen pötköön ilman keskeytyksiä, tai että tapahtumia voisi vaikka kelata.
Sarja ei isommin selittele monia asioita minkä takia sen kanssa on helposti todella hukassa, jos pelisarjasta ei entuudestaan tiedä mitään. Monet pelisarjasta tutut hahmot ovat osa tarinaa, vaikkakaan eivät kaikki. Hahmojen rooleissa on todella paljon eroa sillä siinä missä Sol oli sarjan selkeimpiä päähenkilöitä, ovat hahmot kuten Zato1 tai Chip varsin selvästi sivurooleissa. Monet hahmot eivät pääse isommin osaksi toimintaakaan, sillä Leo Whitefang ja Millia Rage eivät tappele sarjan aikana ollenkaan.
Sarjan rytmitys ei myöskään ole sieltä parhaasta päästä. Mukana on muutamia aika hyviä käänteitä ja tiettyjä puolia kokonaisuudesta pohjustetaan todella hyvin. Varjopuolena on sitten se, että tiettyjen hahmojen osuus tuntuu todella oudosti tehdyltä ja paikoin tarinankerronta on erittäin heikkolaatuista. Monesti jopa mennään niin animeratkaisuihin että tietyt typeryydet nousevat aivan uudelle tasolle. Kuten se animeklisee, että keksellä taistelu, vain puhutaan niitä näitä.
Yhteenveto
Guilty Gear: Strive on ok tappelupeli, jonka suurimpiin heikkouksiin kuuluu se, että se tuntuu aivan liian epätasaiselta, sillä viimeinen yhteenotto on todella suuri vaikeuspiikki. Tappelu itsessään ei sekään ole sieltä parhaasta päästä, mutta paljon huonompiakin on ollut, eli sanotaan että välimallia. Vaatii aikansa jotta peliin pääsee sisään. Animesarja/elokuvatyyli on joka tapauksessa todella hienon näköistä ja tuttuja hahmoja riittää. Yllättäen pelissä on mukana myös tarinatila, joka on yksi suuri elokuva, ilman mitään pelaamista.
+ Näyttävyys ja ulkoasu
+ Anime-sarja
- Epätasainen vaikeustaso
- Suppea hahmovalikoima
Arvosana: 6,0
Hyvä
Kahdessa paikassa yhtä yhtä aikaa
Meedio
PlayStation Plus: Premium
Medium
Tämä on yksi niitä pelejä josta mieleen jäi se yksi kantava idea, mikä tekee pelistä oikeasti omanlaisensa, nimittäin se että pelihahmo liikkuu yhtä aikaa kahdessa maailmassa. Tiettyjä odotuksia tätä peliä kohtaan tuli ja pääasiassa siksi, että pelistä ei isommin tiennyt millainen se olisi. Ehkä ensimmäiset ajatukset mitä mieleen tuli, että tämä olisi sellainen seikkailupeli tietyllä kauhutunnelmallisuudella.
Kuudennalla aistilla keskelle kahta todellisuutta
Pelin päähenkilö Marianne, on lapsesta asti ollut erityinen. Hänellä on kyky nähdä kuolleita ja vaikuttaa heihin. Vaikka hän olisi todellisuudessa yksin, voi toisessa maailmassa hänen kanssaan olla vaikka ketä ja ympärillä voi tapahtua vaikka mitä. Tarina lähtee käyntiin, kun Marianne joutuu hoitamaan isähahmonsa Jackin viimeiset hautajaisvalmistelut sekä todellisessa maailmassa, että kuolleessa maailmassa. Pelin aloitus on rakennettu ja rytmitetty erinomaisesti sillä tietyllä tavalla häiritsevä kauhutunnelma on todella kohdallaan ja tapa jolla tämä erikoisuus esitellään on todella onnistunut. Peli lähtee kuitenkin todella käyntiin vasta kun Marianne saa puhelin soiton mieheltä, joka kertoo, että Marianne ei ole ainoa, jolla on erikoinen kyky. Tästä alkaa matka, joka vaarallisempi kuin Marianne osaa edes kuvitella.
Kun peli lähtee oikeasti etenemään, muuttuu tarinankerronta hitaammaksi ja samalla pelimekaniikat korostuvat enemmän. Maailmoissa ei ole isommin vaihtelua, sillä tapahtumat sijoittuvat pitkälti samaan paikkaan ja sen ympäristöön. Vaihtelua ja kiinnostavuutta tuleekin siitä, miten kaksi eri todellisuutta toimivat yhdessä, sillä vaikka toisessa maailmassa olisi portaat tai silta yhdessä paikassa, ei toisessa paikassa välttämättä olekaan näin. Marianne ei voikaan ylittää esteitä, ellei se ole mahdollista molemmissa maailmoissa. Tämän mekaniikan käyttöä olisi pelissä voitu priorisoida enemmänkin tai käyttää monipuolisemmin, sillä nyt tuntuu että se on lähinnä kiva idea, joka jää sivuun kaiken muun kanssa.
Marianne on kokonaisuutena oikein hyvä pelihahmo. Sopivan sympaattinen omaan rooliinsa välittäjänä, joka vie kuolleet henget eteenpäin. Sivuhahmoja on vähäisesti ja ne harvat jotka ovat osa kokonaisuutta, tuntuvat myös melko pinnallisilta, minkä vuoksi tarina ei isommin rikastu pelin edetessä ja valtaosa pelistä on lähinnä ympäristö katselua ja tunnelmaan uppoutumista. Tarinan edetessä tarinakokonaisuus monimutkaistuu kunnes saavuttaa varsin hienosti tehdyn lopetuksensa. Tunnelmallinen matka siihen lopetukseen on hyvin rakennettu, mutta sitä ei pelattavuuden suhteen käytetä erityisen hyvin, sillä monissa paikoissa pelaaminen itsessään menee usein siihen laahaavaan tai turhauttavaan suuhtaan joko aarteenetsintäharhailun tai välttelykauhun vuoksi.
Välttelykauhua ja harhailuhuttua
Pelin suurimmat ongelmat ovat harmillisesti juurikin pelattavuudessa ja tietyissä ylitsevuotavissa mekaniikoissa siinä pelattavuudessa. Yksi merkittävä osa on monista seikkailupeleistä tuttu aarteenetsintä josta tulee monesti täyttä harhailuhuttua. Mediumissa se on siinä mielessä hallinnassa, että loppuviimeksi niitä paikkoja ei tässä pelissä nyt hirveän paljoa ole, mikä oitis rajaa sitä harhailua merkittävästi, mutta heti kun tämä mekaniikka nostaa päätään, alkaa mielenkiinto peliä kohtaan laskea. Se että pitää harhailla ja etsiä yhtä ratkaisevaa esinettä ei ole uusi juttu, varhaiset Resident Evilit rakentuivat täysin tämän pohjalle, mutta voisi luulla että parempiakin ideoita olisi. Kyllähän tässä ajoittain käytetään hyödyksi kahta maailmaa niiden kanssa temppuilua, mutta enemmänkin olisi voitu, jolloin kyse olisi enemmän siitä, että miten näitä kahta maailmaa hyödyntämällä, voi päästä johonkin tai saada jotakin. Tästä on viitteitä, mutta enemmänkin olisi voinut.
Toinen rasittavuus on tämä välttelykauhu, tai piileskelykauhu jossa isoa mörköä ei voi kohdata, vaan pitää hiiviskellä sen ympärillä, mahdollisesti vaikuttaen ympäristöön tms. Tätä on merkittävästi vähemmän, mutta tuntuu siltä, että tämä on taas yksi näitä asioita joka on pakostakin pitänyt änkeä mukaan tuomaan näennäistä kauhua peliin, johon sitä ei olisi tarvinnut änkemällä änkeä, sillä kauhutunnelmaisuus toimi oikein hyvin siihen pisteeseen asti ja sen jälkeen, se ei enää napannut yhtä hyvin vaan alkoi olla puuduttavaa.
Medium on kokonaisuutena peli, jonka pelaaminen ei ole erityisen hauskaa. Kauhutunnelma on hyvää, kunnes siitä tehdään tätä "pelkurikauhua" ja pulmanratkonta ei käytä hyödykseen sitä yhtä ideaa, joka on pelille oma ja jonka pitäisi olla ylivoimaisesti se suurin juttu kokonaisuudessa. Tälläisenään Medium tuntuu yhdeltä tusinakauhupeliltä joka nojaa pulmanratkontaa jotta pelaajalla olisi jotain tekemistä, kunnes tulee pätkä, jossa pitää hiiviskellä ettei pääse hengestään. Tietyissä kohdissa kaikkea yritetään hieman rikastaa, mutta epäonnistuneesti. Tämä sääli, sillä tarina alkaa erittäin hyvin ja johtaa oikein hyvään lopputilanteeseen.
Pienenä lisänä nostan esiin pointin siitä, että pelin toteutus on myös hieman retuperällä, sillä trophy setti on tehty erittäin huonosti, koska tietyssä pisteessä (melko aikaisin) trophyt eivät enää avaudu. Pelissä tälläistä ei isommin ole, mutta ensimmäinen nopeatempoise kohtaus on myös toteutettu typerästi, koska hahmo ei automaattisesti juokse, mikä johtaa oitis äkkikuolemaan.
Yhteenveto
Medium ei ole erityisen hyvä peli ja vaikka odotukset tätä peliä kohtaan olivat hyvin pienet, niin silti niitä ei tavoitettu. Isona syynä tässä saattaa olla se, että sen sijaan että peli olisi rakentanut jotakin erityistä tälle kahden tason välilä seikkailulle, on kyseessä perustylsä kauhupeli sillä tyypilliseen aarteenetsinnällä. Nämä kaksi osa-aluetta eivät yhdisty mitenkään erityisen hyvin eikä peli ole rytmitetty erityisen hyvin, vaikka tarinassa tietyt puolensa onkin. Ehkä parhaiten tämän voi kiteyttää, että Medium ei sitten lopulta käytäkään omaa ideaansa kunnolla edukseen oikein missään ja jää melko tylsäksi ja puuduttavaksi.
+ Kahden maailman yhtäaikainen käyttö
+ Tarina ja sen tunnelma
- Hyvien ideoiden vähäinen käyttö
- Huono rytmitys
- Puuduttava pelattavuus
Arvosana: 4,0
Huono
Värittämällä se selviää
Sikuri: Värikäs tarina
PlayStation Plus: Premium
Chicory: A Colorful Tale
Tästä pelistä en tiennyt oikeastaan mitään etukäteen, mutta tavallaan peli Toem, kasati odotuksia tätä peliä kohtaan, vaikka peleillä ei olekaan juuri mitään yhteistä. Chicory on kuitenkin samalla tavalla veikeän näköinen ja rento peli jota voi viedä eteenpäin omaa tahtiaan. Mutta Chicory osoittautuukin paljon työläämmäksi peliksi kuin Toem, mutta se on kuitenkin juuri niin rento peli, miltä se vaikuttaa.
Seikkailu värityskirjassa
Chicory on yksi näitä pelejä joka varsinkin aluksi vaikuttaa sellaiselta tapaukselta joka nojaa siihen rentoon pelailuun ilman merkittävää yrittämistä tai isompaa haasteellisuutta, kuten Toem, joka onnistui todella yllättämään tällä saralla. Chicory on tavallaan tälläinen peli, mutta se on myös tapaus, joka nojaa todella vahvasti tutkimiseen ja kokeiluun, sillä pulmanratkonta on todella isossa osassa. Tämä vie oitis ison osan siitä rentoudesta, ainakin omalla kohdalla eikä asiaa merkittävästi auta sekään, että pelissä eteneminen on monesti kiinni harhailusta, kunnes sattuu löytämään jotakin, joka vie eteenpäin, sekin kokeilun kautta. Peli ei suoranaisesti ohjaa pelaajaa mihinkään, vaan antaa pelaajalle tilaa vain tutkia paikkoja omaan tahtiin. Tarinallisesti tämä ei ole se paras tapa, sillä tarina pelissä on ihan hyvä, mutta tapa jolla sitä viedään eteenpäin, ei ole.
Pelin pääosassa oleva koira on pelaajan nimeämä ja nimikkohahmo Chicory, on maalarivelho, jonka sudin pelaaja saa haltuunsa. Tällä sudilla pelaaja voi sitten alkaa laittaa väriä maailmaan ja tietyt asiat maailmassa, reagoivat veriin omalla tavallaan. Jotkin asiat supistuvat ja toiset kasvavat. Tähän pelin pulmanratkonta pitkälti sitten nojaakin. Toinen osa seikkailua on sitten maailman hahmoille juttelu joka voi johtaa vihjeisiin että mitä pitäisi tehdä tai vastaavaa. Kuten pulmanratkonnassa, myös vuorovaikutuksessa, ympäristön maalaamisella on keskeinen rooli kaikessa. Pelin rento ote ja veikeä ulkoasu toimivat erinomaisesti yhdessä ja graafinen tyyli on ehdottomasti pelin suuria voimavaroja. Piirrosjälki on todella miellyttävän oloista ja peli soveltuu todella hyvin kaikenikäisille.
Suti käteen ja väriä ympäristöön
Peli on parhaimmillaan juurikin silloin kun sitä ei yritä ns. Läpäistä, vaan keskittyy enemmänkin kikkailuun, mihin liittyy värin sutiminen milloin mihinkin. Sudin käyttö on varsin simppeliä. Värin vaihtaminen, sudin painaminen ja maalaustavan määrittely eivät kauaa vaadi että niihin tottuu ja asetuksia voi säätää vastaamaan omia mieltymyksiä. Ohjattavuus ei ole järin ihmeellinen mutta sudin käyttämisen mukavuus voi olla melko paljon kiinni asetuksista, jotta se tuntuisi oikeasti miellyttävältä. Varsinkin konsolilla tuntuu että tälläisten pelien kanssa tarkkuus ei ole koskaan tarpeeksi hyvä. Vähän sama kuin räiskinnöissä tai missä hyvänsä ensimmäisen persoonan peleissä. Kun alkaa säätämään herkkyysasetuksia, tulee siitä nopeasti loputon suo jossa mikään ei ole koskaan tarpeeksi hyvin.
Jos peliä lähtee pelaamaan pelkästään tarina ja läpäisy mielessä, tuntuu kokonaisuus nopeasti todella epäselvältä, koska isompia suuntimia ei ole. Tämä johtaa helposti tiettyyn turhautumiseen, sillä varsinkin omalla kohdalla, pulmanratkonta ei ole koskaan se ykkösjuttu, se toimii parhaiten simppelinä vaihteluna ja mielellään vieläpä vapaaehtoisena sellaisena. Tässä pelissä, eteneminen on lähemmäs aina kiinni pulmanratkonnasta ja keskuteluista, jotka monesti johtavat eräänlaiseen pulmanratkontaan. Peli ei ole vaikea, sillä pulmat ovat varsin simppeleitä ja koska peli on kokonaisuutena varsin yksinkertainen, ei sen hallitseminen vaadi mitään ihmeitä.
Chicory: Colorful Tale on hyvä peli, mutta ei niin hyvä kuin itse olisin toivonut sen olevan. Ehkä syy on siinä että Toem onnistui todella hyvin tarjoamaan simppeliä viihdettä jossa oli tiettyä pulmanratkontaa, mutta myös niin paljon vaihtoehtoja, että tiettyjä pulmia ei tarvinnut edes miettiä, ellei halunnut tehdä kaikkea. Chicory on tavallaan hengenheimolainen, mutta sen lähestymistapa tälläiseen rentoon viihteeseen on melko erilainen. Toemissa oli selvät sävelet heti, Chicoryssä, pelaajan pitää itse löytää tie eteenpäin ja saada tarinasta kiinni.
Yhteenveto
Chicory: Colorful Tale on kiinnostava tapaus, siinä mielessä, mitä se oikeasti tarjoaa. Isona ideana on tuoda väriä värittömään maailmaan ja värittämällä sitten ratkoa erilaisia pulmia jotka vievät pelihahmoa eteenpäin maailmassa ja tarinassa. Chicory ei ole se selkein peli, sillä iso osa on kokeilua ja tutkimista. Tarinaa riittää jos jaksaa puhua kaikille ja tutkia paikkoja vähän enemmän mutta samalla aikaa Chicory ei erityisemmin koukuta jatkamaan koska se alkuviehätys vähenee melko äkkiä, siinä missä Toemin tapauksessa, se kesti loppuun asti.
+ Veikeä ulkoasu
+ Rento ote ilman paineita
+ Värittäminen
- Epämääräinen etenemisen suhteen
- Pulmapainotteisuus
Arvosana: 6,5
Erinomainen
Kirous ja kuolema
Kuolleiden Jumalien Kirous
PlayStation Plus: Premium
Curse of Dead Gods
Tämän pelin kanssa ihan alunperin ulkoasu antoi hieman sellaista Darkest Dungeon vaikutelmaa, ennenkuin pelistä oli ehtinyt nähdä mitään muuta, eikä missään vaiheessa isommin edes kiinnostanut. Kun peli sitten oli tulossa PS Plussaan, niin otin hieman enemmän selvää ja tämän jälkeen peli vaikutti merkittävästi enemmän siltä, miltä Hades näyttää. Tämän jälkeen odotukset ovat olleet merkittävästi positiivisemmat.
Hades, Darkest Dungeon ja Slay the Spire poimintoja
Curse of Dead Gods ei ole tarinallinen peli, mutta jos siitä haluaa jotakin tarinantynkää kaivaa, niin pelaaja ohjaa tutkimusmatkailijaa joka koluaa luolastoa aarteiden ja ties minkä muun toivossa, mutta löytää samalla myös kirouksia. Luolasto itsessään on täynnä lukuisia huoneita, ansoja, aarteita ja vihollisia. Peli on satunnaisesti rakentuva roguelike, eli kun kuolema korjaa, kaikki menee. Tiettyjä pysyviä päivityksiä pystyy avaamaan, mikä tekee jokaisesta uudesta läpäisy-yrityksestä hivenen helpomman, mutta CoDG on juurikin niin vaikea mitä monet kaltaisensa pelit tuppaavat olemaan. Peli alkaa varsin helppona, mutta muuttuu nopeasti hyvin haastavaksi, varsinkin riippuen siitä, miten ahne tai varomaton pelaaja on valitessaan huoneita.
Pelistä tulee ensimmäiseksi mieleen Darkest Dungeon, mutta yhtäläisyydet tähän peliin jäävät ulkonäköön. Pelin kansi varsinkin huokuu samanlaista graafista ulkoasu kuin Darkest Dungeon, mutta vähän suuremmalla määrällä väriä. Slay the Spirea peli muistuttaa hieman enemmän, koska luolastoja valitaan tiettyjä reittejä pitkin, kuten Slay the Spiressa. Pelattavuudessa peli on kuitenkin paljon lähempänä mestariteosta Hades. Kuten Hadesissa, myös tässä pelissä mennään läpi lukuisten erilaisten huoneiden, jota voi valita yhden jokusesta vaihtoehdosta ja pelihahmo vai käyttää jokusta asetta listiäkseen vihollisia, kuten Hadesissa. Päivityksiä, lääkityksiä ja varustuksia tulee myös saatavilla luolastoon mentäessä, kaikki eivät ole positiivisia, mutta muistuttaa hieman Hadesta myös. Mutta sanotaan että Curse of Dead Gods on köyhäversio Hadesista.
Idea on melko samanlainen, mutta siinä missä Hades tuntuu toiminnassa todella nopeasti kehittyvän erittäin upeaksi, vaihtelevaksi ja mielekkääksi kokonaisuudeksi, tuntuu CoDG paljon hillitymmältä, rajallisemmalta ja pienimuotoisemmalta, vaikka siinä paljon tavaraa ja vaihtoehtoja onkin. Yleinen ote tuo kuitenkin helposti mieleen paljon paremman pelin minkä takia kokonaisuus tuntuu siihen verrattuna merkittävästi heikommalta, mutta rapsuttaa kuitenkin sitä tiettyä kutinaa.
Paljon muuttujia mutta silti vähäisesti vaihtelua
Iso osa pelin todellisesta vaihtelusta tulee siitä määrästä tehosteita, kirouksia ja varusteita, joita pelaaja saa käyttöönsä. Aseita on useampaa sorttia nopeista veitsistä järeisiin vasaroihin ja pidemmän ulottuvuuden keihäisiin. Tuliaseitakin löytyy tuomaan mukaan vaihtelua ja eri aseiden välillä vaihtelu on avain menestykseen. Toiminnassa on rajansa, sillä pelihahmolla on soulslike tyylinen kestävyyspalkki joka rajoittaa päätöntä huitomista ja väistöliikkeen spämmäämistä. Tehosteilla voi hankkia tähänkin apua. Oman haasteensa tuo myös luolastojen pimeys. Pelaajalla on alusta asti käytössään soihtu, jolla voi sytyttää valolähteitä luostossa, jolloin aseiden käyttö ei oitis katkaise valoa. Valo ja pimeys ovat tärkeässä osassa kokonaisuutta, sillä pimeys ei ole pelaajan ystävä.
Toiminta on kuitenkin melko itseääntoistavaa sillä vaikka pelissä onkin monenlaisia muuttujia niin pitkässä juoksussa luolaston kaluaminen alkaa muuttua melko itseääntoistavaksi. Tälläisessä pelissä se ei ole mikään ihme ja merkittävä osa strategiaa onkin oikean reitin valinta, sillä jos reitillä on kultaa, aseita tai elinvoimaa, auttaa se oitis pelaajaa eteenpäin. Tietyissä kohdissa on myös alttareita joille uhraamalla kultaa tai verta, voi tehostaa tiettyjä asioita. Kaikella on kuitenkin hintansa ja viimeinen niitti haasteisiin tulee nimikko kirouksista, sillä tietyt asiat kasvattavat pelihahmon kirousmittaria joka merkittävästi rajoittaa pelaajan toimintaa, edetessään tarpeeksi pitkälle.
CoDG on hyvä peli, mutta se ei ole erityinen tapaus koska siitä puuttuu monia asioita joita paremmissa peleissä on. Pääasiassa tämä on peli jota pelataan uudestaan ja uudestaan kunnes siinä tullaan tarpeeksi hyväksi, jotta eri haasteista selviää ongelmitta. Siinä on paljon hyviä ideoita muista peleistä jotka yhtenä kokonaisuutena toimivat oikein hyvin. Graafisesti pelin sarjakuvamainen tyyli toimii myös todella onnistuneesti ja toiminta on hauskaa. Kokeilemisen arvoinen peli, jousta tosin puuttuu sellainen koukku, joka kannustaisi palaamaan uudestaan ja uudestaan. Jos verrataan Hadesiin, niin tässä pelissä ei ole tarinallista vetoa, erilaisia mutta kaikki tyyni kiinnostavia aseita ja suurta määrää tehostekomboja jotka omalla tavallaan tekevät pelaamisesta joka kerta omanlaistaan. Jos Hades nappasi, kannattaa tätä ainakin kokeilla.
Yhteenveto
Curse of Dead Gods on ihan ok luolastorymistely yllättävän anteeksiantavalla vaikeustasolla. Se tuo yhtä aikaa mieleen pelit Hades ja Slay the Spire, joskin vain osittain. Vaihtelua on jonkin verran ja peli vaikeutuu taso tasolta. Tämä on hyvä peli pelattavaksi vähän kerrallaan tai sitten runsaasti yhteen pötköön. Tarinallisuutta ei juurikaan ole vaihtelukin on pitkälti pelaajasta kiinni, että haluaako kokeilla erilaisia tarvikkeita. Maailmoissa vaihtelua sen sijaan ei juurikaan ole. Peli ei kuitenkaan ota erityisen paljoa irti kaikista mahdollisuuksistaan ja monesti sen kanssa pysyykin hyväksi havaituisssa taktiikoissa.
+ Toiminta
+ Ulkoasu
+ Paljon muuttujia
- Tarinallisesti köyhä
- Itseääntoistava
Arvosana: 6,8
Erinomainen
Lo Wangin uusi tyyli, tutunlaisella tavalla
Varjosoturi 3
PlayStation Now
Shadow Warrior 3
Shadow Warrior sarjan on tuttu pääasiassa näiden uudempien pelien kautta. Shadow Warrior oli erittäin hyvä toimintakokonaisuus ja kakkonen oli tarkoitus käydä läpi myös, mutta se vain jäi sitten pelaamatta. Vanhemmat pelit ovat vähemmän tuttuja, eivätkä erityisen hyviä. Uuden trilogian kolmantena pelinä Shadow Warrior 3 on tyylillisesti todella uskollinen tapaus, mutta se on myös melko erilainen, mitä alunperin siltä odotin. Tosin, samalla aikaa todettakoon, että en suoranaisesti missään kohtaa odottanut että kolmas peli olisi edes tullut.
Hurmeinen toimintarymistely hurtilla huumorilla
Pelin tarina keskittyy pääasiassa päähenkilö Lo Wangin taisteluun lohikäärmettä vastaan. Ensin hän häviää yhteenoton, mutta saa pelin edetessä uuden mahdollisuuden, joskin tällä kertaa apujoukkojen turvin. Menneisyydestä tuttuja naamoja tulee vastaan, mutta myös selvästi uusiakin tuttavuuksia. Haastavaa sanoa että ovatko jotkut hahmot olleet läsnä toisessa pelissä trilogiaa sillä sitä ene ole pelannut. Ensimmäisestä pelistä tuttuja naamoja on pari, eikä uusia hahmoja isommin edes tule. Hahmojoukko pysyy varsin pienenä koska tarinallisesti peli ei juri mene sivuraiteille. Pelissä on yksi pääjuoni muutamilla käänteillä, mutta mitään sivupolkuja ei tule vastaan. Shadow Warrior 3 on kuin vuoristorata, siinä on pääosassa toiminta ja tarina on lähinnä vain pitämässä vauhtia yllä. Tarinassa ei ole mitään ihmeellistä, mutta sen rytmitys ja tyyli toimivat oikein hyvin.
Erityisesti huumori toimii erittäin hyvin omalla varsin hurtilla tavallaan. Lo Wang laukoo erilaisia populaarikulttuuriviittauksia ja suurena sarjakuvafanina hänellä luulisi olevan enemmän viittauksia heitettävänä, mutta kyllä ne letkautukset ehtivät loppua ennen kuin peli loppuu. Muutenkin tässä suhteessa toivoisi että vitsejä ja erilaisia viittauksia olisi merkittävästi enemmän. Ne mitä pelin aikana tulee vastaan, on sentään käytetty todella hyvin ja huumorin suhteen peli onnistuu varsin hyvin pääsemään samalle tasolle kuin Shadow Warrior vuodelta 2013 tai Bulletstorm. Kikkelivitsejä sun muuta on siis luvassa, mutta mitään ei ole käytetty mitenkään liikaa. Pelin huumori on kuitenkin sellaista sorttia että se ei uppoa ihan kaikkiin. Lo Wang on pelihahmo, jota peli ei ota kovin vakavasti, joka ei ota itseään järin vakavasti ja arvata saattaa, ettei ota kukaan muukaan. Samaa pätee pitkälti kaikkiin muihinkin hahmoihin joita vastaan tulee ja jotka voi laskea yhden käden sormin.
Tyylillisesti huumori on iso osa kokonaisuutta, mutta vielä enemmän pelisarjaa määrittää se hurmeinen tyyli joka näkyy toiminnassa paremmin missään muualla ja koska toiminta on merkittävä osa kokonaisuutta, niin verta pelissä roiskuu alusta alkaen ja jatkuen loppun asti. Toimintaan pääseekin kiinni erittäin äkkiä ja suurin osa ajasta on juurikin taistelu joko katalla tai muilla aseilla joita matkan varrella tarttuu mukaan. Demoneja on kuten aseitakin, usemapaa sorttia, mutta varsin äkkiä ne alkavat toistaa itseään ja tiettyjä samoja vihollistyyppejä tulee vastaan nopeasti. Tämä ei ole suoraan huono asia, sillä iso osa taistelu on tietää että miten vihollisista saa eniten hyötyä irti ja mitkä aseet purevat parhaiten.
Hektistä räiskintää ja nopeatempoista parkouria
Ammuskelua ja miekalla huitomista pelissä riittää ja asevalikoima pitää mielenkiintoa yllä loppuun asti. Koska ammuksia eri aseissa on varsin rajoitetusti, joutuu aseiden välillä nopeasti vaihtelemaan, mikä on omiaan pitämään toiminnan monipuolisena. Katana on hyvin tehokas lähitaistelussa, pistooli auttaa pääsemään alkuun ja haulikko on hyvä kun pitää tehdä paljon vahinkoa lähietäisyydellä. Vähän erikoisemmat aseet kuten basilisk niminen energia ase tuovat omanlaistaan vaihtelua toimintaan. Aseita ei ole paljoa, mutta niissä on kaikissa juuri sen verran eroa, että ne eivät tunnu toistavan samaa kaavaa keskenään, vaan täydentävät toisiaan. Tietyt aseet sopivat tiettyjä vihollisia vastaan paremmin kuin toiset ja koska kaikkia aseita voi parannella, pystyy omaa peliään tehostamaan hieman. Päivitykset ovat kuitenkin varsin kalliita vaativat pelaamaan todella tietyllä tavalla, jos haluaa avata kaiken mahdollisen. Suorittamalla tiettyjä haasteita, eli tappamalla vihollisia tietyillä tavoilla tarpeeksi usein, saa käyttöönsä parannuksia aseisiin ja hahmoon.
Tyylillisesti ammuskelu on erittäin värikästä, sillä viholliset ovat värikkäitä, ammukset, räjähdykset ja muut vastaavat ovat värikkäitä ja vihollisista saatavat aseet tekevät kaikesta entistä kirjavampaa. Teloitustyylillä tapettujen vihollisten aseet voi ottaa omaan käyttöönsä, mikä tekee toiminnasta entistä monipuolisemaa ja entistä kirjavampaa. Yhdellä vihollisella voi jäädyttää viholliset, toisella voi heittää laserkranaatin ja yhdellä saa käyttöönsä tuplakonetuliaseet joilla kylvää merkittävää vahinkoa ympärilleen. Koska taistelussa on niin paljon erilaisia muuttujia, muuttuu meno todella nopeasti erittäin hektiseksi räiskeeksi johon voi helposti hukata aivan kaiken. Kun vihollisia on kerralla paljon, pitää pysyä liikkeessä, kerätä elinvoimaa parantavia esineitä, lisää ammuksia ja voimaa tuovia kehriä, jotta voi tehdä lisää teloituskia ja käyttää vihollisten aseita heitä itseään vastaan.
Satunnaista vaihtelua toimintaan tuo erilainen kiipeily ja juoksentelu seiniä pitkin. Lo Wang pystyy tekemään tuplahypyn ja syöksymään, myös ilmassa, mikä lisää hänen ketteryyttään merkittävästi. Seinäjuoksussa ja kiipeilyssä riittää että osuu kirkkaalla vihreällä merkittyyn tarttumakohtaan vähän sinnepäin ja liikekin tapahtuu automaattisesti. Nämä osuudet eivät ole turhan pikkutarkkoja, mutta niissä piilee monia äkkikuolemia. Varsinkin silloin kun kyseessä on pidempi yhtäjaksoinen pätkä parkouria, muuttuu peli äkkiä varsin ärsyttäväksi, koska yksi virhe pakottaa aloittamaan kokonaan alusta. Näitä osuuksia on vain muutama, mutta niissä on sen verran rasittavuuksia, että ne kyllä erottuvat joukosta. Nopeatempoisuus ei katoa mihinkään oli sitten kyse kiipeilystä ja juoksentelusta, tai demonien silpomisesta ja ammuskelusta.
Perusteet ovat kunnossa, lisäykset eivät
Se miten hyvin Shadow Warrior 3 pärjää vertailussa monien muiden FPS pelien kanssa on hankalaa määritellä. Toiminta on mielekästä, ulkoasu on näyttävää ja huumorikin toimii. Tarinallisesti peli on kelvollinen ja pituudeltaan paketti on aika jämptin kokoinen. Ehkä eniten siinä rasittaa se, että iso osa päivityksiin tarvittavista tehosteita on piilotettu kenttien sivuun tai rasittavien haasteiden suorittamiseen. Peli ei olisi oikeastaan tarvinnut minkäänlaisia piilotettuja esineitä tai muuta, mitä tosin oli 2013 vuoden Shadow Warriorissa, koska kyseessä on pääasiassa suoraviivainen huvittelurymistely jossa piilotetut esineet ovat lähinnä hidasteita ja tarpeetonta täytettä. Kyllähän Doom Eternalissakin oli verrattavissa olevia esineitä, mutta niillä oli tarkoitus ja niitä oli enemmän kuin tarvetta oli, tässä pelissä niin ei ole. Jos haluaa saada kaikki päivitykset, pitäisi aika tarkasti perata kaikki paikat läpi ja silloinkin pitää suorittaa valtaosa, ellei peräti haasteet joita pelissä riittää.
Toiminnallisesti peli pärjää varsin hyvin monia genren pelejä vastaan sillä realistisuus ei kuulu tähän kokonaisuuteen. Focus on suoraviivaisessa, näyttävässä ja mielekkäässä toiminnassa, eikä juuri tarpeettomissa hidastuksissa tai missään järin epäolennaisessa. Vaikka hahmoa ja aseita voi kehittää, ovat nämä lähinnä oheistekemistä jolla voi tehostaa tiettyjen aseiden voimatasoa tai saada etua tiettyihin ominaisuuksiin. Ongelmallista tässä on se, että niitä ei ole tehty järin hyvin, vaan suoraan huonosti. Niinkin huonosti että niiden puutteesta rankaistaan varsin loppupuolella, mutta samalla aikaa niiden saavuttaminen on hyvin turhauttavaa. Pelattavuus on hyvää tasoa, mutta sisällössä olisi saanut olla vähän enemmänkin vaihtelua. Tälläisenään kokonaisuus toimii kuitenkin hyvin, koska ainakin se, mitä pelissä on runsaasti, on tehty oikein hyvin, vaikka ei kuitenkaan niin hyvin, kuin Shadow Warrior kolmikon ensimmäisessä pelissä.
Yhteenveto
Shadow Warrior 3 on oikein pätevä räiskintä jossa laatu korvaa määrän. Peli on sieltä lyhyemmästä päästä ja tietyt lisät kenttiin ja pelaamiseen ylipäätään eivät isommin nappaa. Toiminta on pelin sydän ja FPS pelien joukossa katanalla varustettu populaarikulttuuriviittauksia viljelevä Lo Wang, erottuu aika hyvin joukosta. Huumori pelissä toimii samalla tavalla kuin aiemminkin ja tyylikkyydestä peli vetää isot pisteet. Parkour ei ole sieltä parhaasta päästä pitkillä osuuksilla, mutta tuo kokonaisuuteen näyttävyyttä. Peli pysyy mielekkäänä sen reilun viiden tunnin ajan mitä kestää ja kyllä kokonaisuudesta näkee, että siinä on tehty karsintoja monella tavalla.
+ Hurmeinen ja hurtti tyyli
+ Mielekästä toimintaa
+ Miekka pyssyjen seassa
+ Huumori
- Turhankin pitkät äkkikuolemaparkourpätkät
- Hyvin vähän vaihtelua
- Aseiden ja ominaisuuksien päivitykset
Arvosana: 7,4
Loistava
Disney Pixar elokuva pelimuodossa
Kena: Henkien Silta
Kena: Bridge of Spirits
Tämä on se peli, joka useaan otteeseen tuntui sulautuvan yhteen Disney elokuvana Raya and the Last Dragon kanssa, tai ainakin sen meinasi sekoittaa siihen silloin kun kummastakin oli kuulut ihan vain pääpiirteet. Tyylillisesti ne ovat lähellä toisiaan ja tämä peli voisi hyvinkin mennä Disney tai Pixar elokuvasta. Pelattavuudesta ei missään kohtaa ollut isommmin tietoa, eikä sitä koskaan kiinnostanut isommin edes selvittää. Tätä tulisi pelattua sitten joskus, jos tulisi.
Ghiblitarina Disneytyylillä henkiolennoista
Tyylillisesti Kena: Bridge of Spirit on erittäin hienon näköinen peli. Graafinen ulkoasu tuo mieleen varsinkin monet uudemmat Disney elokuvat joissa tyyli on juuri tälläistä vähemmän piirrosmaista ja enemmän animaatiomaista, mistä itse muistan ehkä ensimmäiseksi Tangled - Kaksin Karkuteillä elokuvan ja sen jälkeen lähemmäs kaikki Disney elokuvat aina Zootopiasta ja Frozenista alkaen ovat nojanneet samanlaiseen tyyliin ja se sama tyylisuunta pätee myös Pixarin elokuviin. Tosin samalla aikaa kun tyylilliset ratkaisut antavat todella Disneymaisia vivahteita, on pelin asetelma ja tarina jotenkin paljon lähempänä Ghiblin astetta taianomaisempia tarinoita, vaikkakin pääasiassa vain alkuasetelmaltaan ja maailmanrakennukseltaan, ei niinkään tarinankerronnalta ja siltä isolta kokonaisuudelta joka tarinasta lopulta muodostuu pelin edetessä.
Pelin päähenkilö on nuori Kena niminen tyttö, henkiopas, joka auttaa kuolleita siirtymään pois maallisesta maailmasta, kohti henkisempää maailmaa. Tässä maailmassa kuolleet voivat jäädä välitilaan, mikäli ovat tarpeeksi traumatisoituneita ja Kenan kaltaiset auttavat heitä eteenpäin. Kena kohtaa matkallaan myös ystävällisiä olentoja joita kutstuaan mädäksi (Rot) ja jotka voivat varsinkin suurina määrinä todellakin voimistaa Kenan ominaisuuksi ja tarjota merkittävää apua hänen matkantekoonsa. Se tuleekin tarpeeseen sillä pian Kena kohtaa kuitenkin mystisen naamiohahmon, joka on syy maan ongelmiin, kuten ympäriinsä leviävään korruptioon joka turmelee kaiken mihin se koskee. Tarina on pääasiassa oikein hyvä, mutta sitä ei ole kerrotty erityisen kiinnostavalla tavalla, vaan monissa tarinapätkissä mennään jotenkin todella lattealla tavalla eteenpäin, eikä tarinallinen rytmityskään ole sieltä parhaasta päästä.
Ghiblimäisyys välittyy erittäin vahvasti sekä päähahmosta, Kenasta, että hänen pienistä apureistaan, mädästä, vaikkakin nämä olennot eivät niin veikeitä olekkaan kuin monet Ghiblin luomat otukset, sillä niille jotenkin oudot hampaat, jotka ainakin omalla kohdalla tuntuivat hieman häiritsevämmiltä kuin olisi suotavaa. Disneymäisyys tarinallisuudessa menee vahvasti tähän moderniin aikakauteen jossa iso osa tarinoista nojaa ymmärtäväisyyteen ja moniin vastaaviin positiivisiin teemoihin, jossa hintana ovat monesti ne klassisemmat Disneyn konfliktit hyvän ja pahan välillä. Tässä tarinassa tosin on myös se roistohahmo, jonka kohtaamista edeltää useampi muu taistelu korruptoituneita henkiä vastaan. Siinä ohessa myös kerrotaan tarinaa useamman eri hahmon avulla. Kena ei ole sellainen suulas päähenkilö, kuin vaikkapa Horizon sarjan Aloy, vaan kun Kena puhuu, on hänellä ihan asiaakin.
Hyvää tahtia kehittyvää toimintaa ja pulmanratkontaa
Pelattavuus on pelin ehkä sitä parasta antia, koska tällä osa-alueella on rytmitys paljon enemmän kohdillaan, verrattuna tarinan rytmitykseen. Pelaaminen on mukavan jämptiä kun Kena tekee mitä pitää kun pitää. Tietyt näppäinkomennot voivat olla sellaisia että niissä pitää hieman totutella tiettyihin ratkaisuihin, mutta kun pelihahmolla on kaikki ominaisuudet, ovat kaikki palaset oikeasti kohdallaan. Tiettyjä heikkojakin ratkaisuja on, joista ehkä isommaksi nousee se, että kun Kena putoaa tarpeeksi korkealta, hän kompuroi. Tämä tapahtuu myös silloin, vaikka pelaaja tekisi tuplahypyn vähän ennen laskeutumista, mikä tuntuu olevan sellainen osa ohjattavuutta, että sen pitäisi poistaa tämä kompurointi, mutta näin ei ole. Ei iso iso asia, mutta ärsyttää suunnattomasti. Erilaisia ominaisuuksia Kena saa lisää pelin edetessä ja sitä kautta pelissä pysyy todella hyvä kehityskaari yllä. Pulmat ja maailman tutkiminen muuttuvat siinä samalla ja haastekin kasvaa. Pulmien suhteen parit loppupuolen osuudet tuntuvat enemmän tuuripeliltä kuin oikealta reilulta loogiselta päättyltä ja nopeilta refleikseiltä, mikä hieman syö sitä tasapainoa pulmanratkonnan ja toiminnan välillä. Joskus pulmanratkonnassa pääosassa on palikoiden järjestely kun taas toisinaan kyse on nuolien ampumisesta kristalleihin, jotta voi aktivoida kaiken oleellisen. Pulmanratkonta ei missään kohtaa niin paljon mene yli, mitä se menee joissakin peleissä, kuten vaikkapa Immortals: Fenyx Risingissa.
Toiminta on joka tapauksessa sitä mielekkäämpää pelattavaa, mutta yksinään se ei olisi tarpeeksi, tarjoamaan riittävää vaihtelua peliin. Toiminta alkaa varsin perustyylisenä sauvalla huitomisena, johon tulee lisää muuttujia pelin edetessä, jousipyssyn ollessa näistä se kaikista oleellisin lisäys. Myös rot olennot tuovat mukanaan merkittävästi lisää voimaa, sillä tietyt erikoishyökkäykset onnistuvat niiden ansiosta. Toiminta tuo aluksi mieleen miltein minkä tahansa kevyitä ja vahvoja hyökkäyksiä yhdistelevän toimintapelin, kuten monet sousliket, mutta Kena ei mene sille tielle, vaikka peli onkin merkittävästi haastavampi, miltä se ulkoisesti voisi vaikuttaa olevan. Vihollisia ei ole mitenkään suurta määrä, vaan monia samoja vihollistyyppejä tulee vastaan alusta loppuun asti, vaikkakin mukaan sekoittuu tiettyjä erikoisvihollisia, joiden voittaminen vaatii tiettyjä Kenan erikoistaitoja. Pomoviholliset ovat tietenkin astetta kovempia tapauksia ja loppuviimeksi erittäin tyylikkäästi suunniteltuja. Pitkässä juoksussa tosin alkaa tuntua, että toiminnassa on melko vähänlaisesti vaihtoehtoja, mutta näillä eväillä pärjätään silti hienosti.
Tyylikkyys toiminnassa ja pulmanratkonnossa on oikein hyvällä tasolla sillä värien ja valojen käyttö eri tilanteissa on onnistunut hienosti. Vaikka monet eri paikat pelissä eivät merkittävästi toisistaan eroakaan, on tietyissä tilanteissa aivan erilainen fiilis kuin toisissa. Kokonaisuudesta jää hieman sellainen fiilis, että sen kanssa on jossakin kohtaa päätetty mennän paljon pienimuotoisempaa reittiä, mitä olisi aluksi voinut luulla. Tekemistä pelissä on varsin suuri määrä, jos mielessä on kaikkien esineiden ja muiden kerääminen. Rot olentoja on valtava määrä ja niille kerättäviä hattuja on myös melkoisesti. Kena saa kokemuspisteitä vihollisia voittamalla ja maailmaa tutkimalla kerätään valuuttaa jolla ostaa hattuja rot olennoille. Tässä ärsyttää hieman se, että koska rot olennot ilmestyvät hieman satunnaisesti, niin myös ne joilla on hattu, ilmestyvät satunnaisesti, jolloin erilaisia hattuja ei välttämättä juuri edes näe. Varsinkaan niitä jotka haluaisi nähdä.
Yhteenveto
Kena: Bridge of Spirits on ulkoisesti kuin Disney elokuva ja se ei ole ajatuksiltaankaan kovin kaukana. Tiettyjä asioita tyylissä olisi voitu siloitella enemmänkin, mutta graafisesti peli on erittäin hienon näköinen. Merkittävästi harmillisempaa on se, että tarinallisesti kokonaisuus jää aika mitäänsanomattomaksi, eikä tarjoa mitään sellaista, joka jäisi mieleen oikeasti pidemmäksi aikaa. Pelattavuudessa kyse on pitkälti pulmanratkonnan ja taistelun yhdistelystä, oikein napakalla ohjattavuudella ja tällä osa-alueella rytmitys on osunut paljon paremmin kohdalleen. Tekemistä pelissä on varsin sopivasti sillä vaikka päätarinan pelaakin alta 10 tunnin, niin kaikki sivutekeminen täydentää pakettia oikein sopivasti 15-20 tuntiin. Sisällössä tosin on sen verran puutteita, että toista pelikertaa tuskin tulee pelattua, varsinkaan kun ideallisesti peli ei osu kovin lähelle erityisen kiinnostavaa asetelmaa.
+ Disney Pixar sävytteinen ulkoasu
+ Jämäkkä pelattavuus
+ Pelattavuuden hyvä rytmitys
- Lattea tarina ja sen rytmitys
- Vähäinen maailmallinen ja tyylillinen vaihtelu
Arvosana: 6,8
Erinomainen
Hämähäkkimiehen oppipoika
Hämähäkkimies: Miles Morales
PlayStation Plus: Premium
Marvel's Spider-Man: Miles Morales
Lyhyesti voisin kuvailla tämän pelin samanlaiseksi tapaukseksi Spider-Manille, mitä Lost Legacy on Uncharted 4:lle. Miles Morales on kuin DLC joka on venytetty kokonaiseksi peliksi. Pituudeltaan se on merkittävästi lyhyempi kuin "pääpeli" mutta se on myös sisällöltään sen verran laajennettu, että se on oikeutetetusti kokonaan oma kokonaisuutensa. Sitä en tiedä että millä hinnalla se julkaistiin, mutta laajuudeltaan se on ainakin oikeutetumpi mitä säälittävän kokoinen MGSV: Ground Zeroes oli. Sen pelin olisi pitänyt olla DLC.
Harlemin Hämähäkkimies
Pelin tarina lähtee vikkelästi käyntiin siitä mihin Marvel's Spider-Man pelissä jäätiin. Tarinan pääosassa on siis nimikko Hämis, Miles Morales, Peter Parkerin oppipoika joka on ominaisuuksiltaan pitkälti samaa tasoa, mutta joka matkansa aikana havaitsee, että hänellä on piileviä kykyjä, jotka helpottavat merkittävästi hänen taisteluun rikollisuutta vastaan. Kun Peter lähtee lomanviettoon, on Milesin tehtävänä jatkaa Hämähäkkimiehen tehtäviä ja varsin äkkiä hänen tulikoneensa alkaa kun salaperäinen Tinkerer huipputeknologiansa ja Underground raggarijoukkonsa kanssa nostaa päätään. Samoihin aikoihin Miles tutustuu myös Prowler nimiseen naamiomieheen. Niin ja siinä ohessa hän yrittää opetella toimimaan Hämähäkkimiehenä, tukenaan ystävänsä ja hänen kehittämänsä Spider-Man App. Mitä tulee pelin hahmoihin, niin joukosta erottuu edukseen oikeastaan vain yksi hahmo, Prowler, joka on todella näyttävän näköinen ja jonka tarinakin toimii. Tinkerer ei toimi läheskään yhtä hyvin, mutta teknologia jota hän käyttää, on sieltä parhaasta päästä. Tosin samalla aikaa tämä teknologia tuntuu jotenkin liiankin kehittyneeltä tälle hahmolle. Tämä on enemmän sitä Rautamies tai Ultron tasoista teknologiaa. Tosin samalla aikaa tulee hieman mieleen Suicide Squadin Bloodsportsin käyttämä teknologia.
Pelaaminen on hyvin pitkälti samaa tasoa mitä se oli pääpelissä ja itse käytän nyt ensimmäisestä Marvel's Spider-Man pelistä, sillä Miles Morales on niin vahvasti DLC:ltä tuntuva kokonaisuus. Taistelu, seittitemppuilu ja kaikki muukin on pitkälti aivan sitä samaa tavaraa, mitä pääpelikin tarjosi. Toiminta on näyttävää ja mielekästä pelattavaa jossa on kivasta vaihtoehtoja kaikessa yksinkertaisuudessaan. Vihollisissa on sopivasti vaihtelua tarjoamaan haastetta taisteluun, vaikka isosta osasta pääseekin varsin helposti eroon. Pelin oikeasti uudet jutut ovat muutamat Milesin ominaisuudet kuten "myrkkyisku" ja näkymättömyys. Toinen auttaa taistelussa kun pitää tehdä kunnolla vahinkoa ja toinen auttaa hiiviskelyä. Monet tilanteet voikin ratkaista hiiviskelytyylillä, mutta tämä lähestymistapa ei isommin houkuta, eikä ole myöskään tehty erityisen hyvin. Hiiviskelyssä ei päästä kiinni mihinkään Arkham sarjan vaanimiseen, vaan se on enemmänkin kiva lisä.
Taistelu on merkittävästi tärkeämmässä osassa, sillä monissa tilanteissa on pakko nitistää isompi joukko erilaisia vihollisia joista osa kantaa aseita ja osa taas torjuu kaikki vastaan tulevat iskut. Mitään merkittäviä erikoistaktiikoita ei juuri tarvita sillä taistelu menee melko helposti eteenpäin. Näyttävyys korostuukin taistelussa samalla tavalla kuin pääpelissä sillä varsnkin lopetusliikkeissä isketään kiinni todella näyttävään lähestymistapaan. Varsinkin pomotaisteluissa saadaa hienosti kiinni siitä näyttävyydestä ja viimeinen yhteenotto varsinkin on todella näyttävä kokonaisuus. Taistelun ja välianimaatioiden yhdistely toimii myös todella hyvin. Päätarinassa tiettyä vaihtelua tulee satunnaisista puzzlepätkistä, jotka ovat aika simppeliä sorttia. Tosin, ne ovat merkittävästi parempia kuin pääpelin pakotetut hiiviskelypätkät MJ:n ja Milesin ohjaksissa.
Peli joka tuntuu DLC:ltä
Miles Morales ei ole ihan niin laaja peli, kuin pääpeli sillä tapahtumat keskittyvät nyt Harlemiin ja erilaisia tehtäviä on pääasiassa kymmenkunta jokaista, mikä kyllä tarjoaa pelattavaa joksikin aikaa mutta varsinkin päätarina on hyvin nopeasti läpi käyty mutta sen jälkeen on sitten sitä oheistekemistä joksikin aikaa. Sivutekeminen ei ole pelkkää taistelua sillä muutamat oheisaktiviteetit ovat enemmänkin seittisinkoilua jossa pystyy myös tekemään erilaisia temppuja. Liikkuminen pitkin kaupunkia on ehdottomasti yksi pelin salaisia valtteja joka oli todella hauskaa ensimmäisellä eikä se mielekkyys ole vähentynyt mitenkään. Seiteillä heiluminen on uskomattoman hauskaa ja muutenkin liike joka pelissä on vain korostaa sitä nopeutta ja ketteryyttä joka kuuluu tähän supersankariin.
Suurimmat erot Miles Moralesin ja pääpelin kanssa ovat pääasiassa siinä laajuudessa. Peter Parkerilla on enemmän tarvikkeita ja ominaisuuksia kun taas Miles Moralesilla nämä ovat pienimuotoisempia. Tämä sopii kuvioihin todella hyvin koska Peter on kuitenkin jo jonkin aikaa ollut Hämähäkkimies kun taas Miles on vasta aloittanut. Tämän hahmon kanssa mennään kuitenkin siihen samaan suuntaan kuin esikuvankin kanssa. Erilaisia pukuvaihtoehtoja on runsaasti ja suoraan omasta mielestä hienoimman voi valita miettimättä pukukohtaisia erikoisominaisuuksia, koska niitä ei ole. Pääpelissä oli, mutta tällä kertaa ei. Tarinallisesti musta puku on se kaanon vaihtoehto, mutta pelissä saa täysin valita sen puvun jota haluaa käyttää eikä peli rajoita muutenkaan pelaajan tyylivalintoja.
Miles Morales ei juuri pysty kilpailemaan aiemman pelin kanssa, siis juuri yhtään koska tämä ei tee oikeastaan mitään paremmin kuin pääpeli, mutta ei varsinaisesti huonomminkaan, mikä suorastaan korostaa sitä, että kyseessä voisi aivan hyvin olla DLC. Pelissä käytetään pelimekaniikoilta aivan samoja ideoita kuin aiemminkin, mikä ei ole mikään ihme. Ehkä eniten se omanlaisiin tulee esiin pelihahmojen eroilla. Tarinallisesti kyseessä on tietysti aivan oma kokonaisuutensa joka ei ole isommin kiinni pääpelissä. Tarina alkaa ja päättyy pelin aikana ja siinä on todella paljon samaa monien aiempien Hämistarinoiden kanssa. Se miten tässä pedataan jatkoa pelisarjalle, on aika selvää, vaikka siinä ei suoranaisesti tehdä mitään uutta. Kaikki vihjaukset tulevasta eivät ole suoraan sieltä parhaasta päästä, koska mahdollisuudet munata yksi erityisen hyvä hahmo, on olemassa... taas. Mutta itsenäisenä kokonaisuutenaan peli on hyvä, vaikkakin lyhyempää sorttia. Pääpelin lisäsisällöt eivät kooltaan olleet merkittävästi lyhyempiä.
Yhteenveto
Spider-Man: Miles Morales on pelattavuudeltaan ja muutenkin yleiseltä toteutukseltaan pitkälti samaa laatua mitä Spider-Man. Tarina on suppeampi, mutta ei varsinaisesti heikompi, sen rytmitys on oikein hyvä ja mukana on pari oikein hyvää hahmoa. Miles Moralesin kanssa tuntuu siltä vähän siltä että sen olisi pitänyt olla osa pääpeliä, DLC:nä kuten useampi varsinainen DLC joita Spider-Man sai, sillä iso osa pelistä tuntuu pelkältä täytteeltä. Tarinan pelaa läpi varsin äkkiä, minkä jälkeen sivutekeminen tuo rutkasti lisää pelattavaa. Peli on todella näyttävä monella tavalla, mutta loppuviimeksi se ei varsinaisesti ole niin ihmeellinen, varsinkaan "pääpelin" jälkeen, vaan tuntuu suppealta.
+ Näyttävä monella tavalla
+ Vapaus ja kikkailu
+ Tarina
- Paljon täytettä mutta tuntuu suppealta
- Olisi toiminut paremmin DLC:nä
Arvosana: 7,3
Loistava
Pääarvio
Se jota kohtaan oli ehkä suurimmat odotukset, koska se oli monella "Parhaat PS5 pelit" listalla.
Jousiampuja ja haukanmuotoinen apuhenki
Suunnaton
Pathless
Tämä on yksi näitä pelejä joka on ollut jokusella "Parhaat PS5 pelit" listalla, joten kiinnostavaa katsoa että mistä on kyse. Pelistä on ennalta tiedoissa vain vähän. Sen verran että on jonkinlainen aavistus siitä että millaista pelaaminen suunnilleen on. Mitään yksityiskohtia en ole juuri selvitellyt jota peli tulee sitten yllätyksenä ja ilman mitään ennakko-odotuksia. Oli sitten kyseessä lyhyempi ja suoraviivaisempi tiivis kokonaisuus tai laajaksi avautuva seikkailu, vaihteeksi peliin pääsee sisään suht tietämättömänä.
Henkien kätkemä
Pathless on yksi näitä pelejä joka ei isommin selittele tai avaa itseään, vaan keskittyy enemmänkin kertomaan näyttämällä ja sitten hieman siinä ohessa täydentämään ajoittaisella dialogilla. Itsellä tämä toi nopeasti mieleen Journeyn, joskin merkittävästi toimintapainotteisempana, sekä vielä pulmapainotteisempana. Tässäkin on kyse tietynlaisesta matkasta, mutta hyvin selvillä tavoitteilla. Pelaaja ohjaa jousipyssyllä varustettua metsästäjää jonka tavoitteena on puhdistaa maailma, sitä jäytävästä kirouksesta. Matkan varrella hän kohtaa pian henkiolennon, josta tulee hänen oppaansa ja avustajansa. Haukan muodon ottanut henkiolento pyytää metsästäjää vapauttamaan lapsensa, muut henkiolennot, kirouksesta sillä sitten he voivat auttaa puhdistamaan maan. Koska kirous on jo ottanut vallan henkiolennoista, on niiden taltuttaminen ensisijainen tehtävä ja lopullinen tehtävä on nujertaa kirousta ylläpitä Godslayer.
Visuaalinen tyyli on pelin suurimpia voimavaroja, mutta puhtaan pelilisessä mielessä Pathless onnistuu myös tarjoamaan varsin mielekästä pelattavaa, silloin kun päämääränä ei ole mikään erityisempi haastava pulmanratkonta. Peli alueita on vajaa kourallinen ja jokaisessa on useampi pulma ratkaistavana ja tiettyjä esineitä löydettävänä, jotka tehostavat pelihahmoa ja helpottavat matkan tekoa merkittävästi. Pelattavaa pelissä on varsin hillitysti, sillä pääjuonen läpäistäkseen riittää että ratkoo karkeasti puolet pulmista, kun taas saavuttaakseen kaiken, pitää ratkoa ne kaikki. Pomotaistelut ovat hyvin näyttäviä yhteenottoja, mutta pelissä ei oikeastaan missään kohtaa nousi esiin sellaista erityistä haastetta, joka muodostaisi mitään seinää etenmiselle. Pulmat ovat pelin haastavin osuus, sillä itse en matkan aikana kuollut kertaakaan. Pathless ei ole vaikea peli ja tavallaan voisikin sanoa että pelin kanssa ensisijainen asia ei ole se päämäärä, vaan se matka, sillä eteneminen kentissä on sitä osaa jossa Pathless onnistuu olemaan hyvin näyttävä kokonaisuus.
Vauhdikas liike yhdistettynä ongelmanratkonnalliseen etenemiseen
Yksi asia joka tässä pelissä oli itselläni tiedossa oli se liike. Pelihahmo liikkuu todella nopeasti, mikäli juostessa ampuu eräänlaisia taikakilpiä, joista hän saa lisää henkivoimaa, joka puolestaan mahdollistaa nopeamman liikkumisen. Haukkapartneri taas voi nostaa hänet ilmaan ja liitää eteenpäin, sekä kehittyessään, ottaa lisää korkeutta siivillään Näitä paria seikkaa yhdistelemällä pelin liikkeeseen saadan todella suurta vauhdikkuutta johon tulee lisää vauhtia pelin edetessä. Tämä on pelin mielekkäämpää sisältöä ja isossa osassa myös pomotaisteluissa joissa on myös mukavasti vaihtelua. Monesti avainasemassa on väistely ja oikeaan aikaan iskeminen. Toiminta ei ole suoraviivaista ramboilua vaan paljon tatkisempaa ja tarkempaa. Tässä mielessä peli ei tarjoa isommin vaihtelua ja liikkumisen pointtina on lähinnä päästä pulmasta toiseen, kunnes niitä on selvittänyt tarpeeksi ja voi haastaa pomovihollisen. Se on tavallaan sääli, sillä tästä olisi saatu irti enemmänkin.
Vauhdikkuuden vastapainona on pelin yksi suurimpia pelillisiä puolia joka on samalla yksi suurimpia etenemisen rajoittajia, nimittäin ongelmanratkaisu. Tietty määrä pulmia on ratkaistava, jotta pääsee kentissä eteenpäin. Monesti nämä pulmat ovat esineiden siirtelyä, oikeassa kulmassa ampumista ynnä muuta. Lisää muuttujia tulee pelin edetessä, mutta missään vaiheessa pulmat eivät muuta erityisen hyviksi ja mielekkäiksi vaan pysyvät lähinnä pelkkinä hidasteina. Ne eivät ole varsinaisesti vaikeita ja koska pulmia on enemmän, kuin on vaadittu pelin läpäisemiseen, voi pelaaja vaikuttaa siihen, mitkä pulmat hän haluaa ratkaista. Omalla kohdalle ne kuitenkin tuntuvat pääasiassa pelkiltä hidasteilta jotka eivät tarjoa mitään mielekkyyttä peliin.
Koska itsellä valtaosa tiedoista tämän pelin kanssa perustui sen läsnäoloon monissa listoissa parhaista PS5 peleistä, täytyy oitis sanoa että sitä paikkaa en tällä pelille kovin pian antaisi. Tosin nämä listat joihin viittaan, eivät muutenkaan olleet sieltä parhaasta päästä, mutta vaikka Pathless onkin monella tavalla varsin mielekästä pelattavaa ja näyttävää katsottavaa, ei se tarjoa niin hyvää sisältöä, että pelissä olisi edes kiinnostusta tehdä kaikkea mahdollista. Pathless on ensisijaisesti pulmapeli, koska valtaosa pelin etenemistä rajoittavista asioista tulee erilaisista pulmista, jotka pelissä pitää ratkaista, jotta voi avata pomotaistelun ja sitten edetä seuraavalle alueelle ja niin edelleen. Tämä tekee pelistä aika kahtiajakoisen, sillä tavallaan siitä pitää, mutta pulmia ratkoo vain sen verran, että näkee pelin loppuun asti ja sitten se jää.
Yhteenveto
Pathless on graafisesti todella tyylikäs peli ja tietyillä tavoilla se tuo vahvasti mieleen Journeyn, mutta merkittävästi toiminnallisemmassa mielessä. Vauhdikas liike on yksi pelin mielekkäimpiä puolia jossa jousiammunta ja haukan kanssa liitety ottaa simppeleistä työkaluista paljon irti. Peli itsessään nojaa todella paljon pulmanratkontaan, joka ei tee isosta kokonaisuudesta erityisen kiinnostavaa, varsinkin kun peli nopeasti kiristää vaatimuksia. Toiminnalisessa mielessä haaste on näennäinen osa kokonaisuutta ja paljon isommassa osassa on näyttävyys. Kokonaisuutena pelistä jää hieman ristiriitaiset fiilikset, sillä peli on upean näköinen, mutta pelattavuudessa tietyllä tavalla itseääntoistava ja toisella tavalla, suoraan turhan pulmapainotteinen.
+ Visuaalinen tyyli on upea
+ Liikkeen käyttö ja vauhdikkuus
- Pulmapainotteinen eteneminen
- Vähänlaisesti toiminnallista vaihtelua
Arvosana: 6,8
Erinomainen
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.