Monesti pelejä kohtaan on ehkä vähän liian isoja odotuksia ja toisinaan odotukset eivät ole varsinaisesti isoja, mutta ne ovat tiettyjä tasoa. Tällöin ei vaadita monesti paljoakaan, että näitä odotuksia ei tavoiteta ja peli jättää paljon latteamman vaikutelman kuin olisi voinut toivoa.

 

 

 

Aika monet pelit, jotka ovat jonkinlaista jatkoa hyville peleille, tai jotka ovat osa jotakin sarjaa, josta pitää, ovat oitis haastavassa välissä, koska niitä kohtaan on melko selkeitä odotuksia. Myös pelit joista on kuullut paljon hyvää, ovat myös haastavassa tilanteessa.




 

Lohik%C3%A4%C3%A4rmeet_%20Yhdeks%C3%A4n%

Animaatioelokuva tai sarjapätkä pelimuodossa

 

 

Lohikäärmeet: Yhdeksän Valtakunnan Legendat

 

 

 

Dragons: Legends of the Nine Realms

Näin Koulutat Lohikäärmeesi aiheesta olevat pelit eivät ole merkittävästi osuneet maaliin. Ensimmäinen oli kelvollista pikku pelattavaa joka selvästi kehitteli aivan oman juonikuvionsa, ollen siten suht irrallinenen elokuvasta. Toinen peli olikin sitten aivan omantasoisensa pohjanoteeraus jota voisi pitää yhtenä huonoimmista peleistä joita olen pelannut. Tässä mielessä Legends of the Nine Realms on kuten Dawn of New Riders, merkittävästi parempi, selvästi lapsille suunnattu ja oikein toimivaa simppeliä mättöä, ilman mitään erikoista.

 

Yön Raivon perillisen seikkailu

Peli sijoittuu aikaan kauan elokuvien ja sarjojen tapahtumien. Tarina on todella simppeli, lastenelokuvamainen seikkailu jossa kertoja selostaa tapahtuma ja toimii siinä ohessa opastajana pelaajalle. Ensimmäisestä elokuvasta tutun Yön Raivon suht ilmeinen perillinen Ukkonen, on Yön Valo, jonkinlainen sekarotuinen Yön Raivo, voisi olettaa. Pelin päätarkoitus on etsiä muut Yön Valot, joista Ukkonen eksyi vihollislohikäärmeiden Skrillien hyökkäyksessä. Hänen matkansa vie läpi niiden tyypillisten elementtimaailmojen. Kuten tuli ja jää. Matkan aikana mukaan porukkaan liittyy muitakin lohikäärmeitä joila on omat erikoisosaamisensa, mikä jää pitkälti siihen, mitä elementtiä kukin käyttää. Ukkonen käyttää salamoita, kun taas järkälemäinen Sarvipää, käyttää tulta.

Tarinan käy läpi varsin nopeasti, eri maailmoja on kourallinen ja jokaisessa maailmassa on kourallinen kenttiä suoritettavana. Riippuen siitä miten kentän läpäisee, aukeaa haasteversio kentästä tai sitten suoraan seuraava kenttä. Pääasiassa ratkaisevana puolena on se, että minkä väristä kristallia koskettaa, kun ensin löytää sen. Sininen johtaa seuraavaan kenttään, keltainen avaa haasteversion juuri läpäissystä kentästä. Yhden kentän läpäisee varsin nopeasti, eikä pelissä ole moninpeliä tai muutakaan vastaavaa, joka olisi tälläiseen peliin melko osuva lisäys. Sen sijaan kyse on suoraan yksinpelistä useammalla pelattavalla hahmoja, joiden välillä voi vaihdella melko vapaasti. Haaste kasvaa kenttä kentältä mutta kyseessä on melko helppo peli.

Tyylillisesti kaikki on todella uskollista Dragons animaatioille ja itse olen näistä aina tykännyt. Peliversiot eivät ole isommin vakuuttaneet ja vaikka tämä on aivan kelvollinen kokonaisuus, on se myös niin helppo, yksitoikkoinen ja selvästi nuoremmille pelaajille suunnattu, että kokenut pelaaja käy sen läpi erittäin nopeasti ja jos selvä toisto ja farmaus ei kiinnosta, ei tästä paljoa pelattavaa irtoa. Lopetus tosin on melko yllättävä, pakko sanoa.

 

Aivotonta mäiskettä alusta loppuun asti

Pelaaminen on simppeliä paikasta toiseen etenemistä, kristallien keräämistä ja vihollisten nuijimista. Viholliset muuttuvat vahvemmiksi ja kestävämmiksi, mutta myös omia lohikäärmeitä pystyy tehostamaan kerätyillä kristalleilla ja palkinnoksi saaduilla kristalleilla. Viides kenttä on aina pomotaistelu ja niissäkin simppelein taktiikka monesti toimii ja ainoa isompi haaste on paikoitellen keksiä, että miten joko haavoittaa pomovihollista, tai saada se tuleemaan lähemmsä, mutta nämäkin on niin simppeleitä että kyllä niistä selviää. Perustaistelu on todella simppeliä nappuloiden hakkaamista. Yksi nappi tekee nopean hyökkäyksen, toinen hitaamman elementtihyökkäyksen, kolmas ampuu energia-ammuksen ja neljäs tekee väistöliikkeen. Muutamia kombojakin aukeaa, mutta pääasiassa kyseessä on erittäin simppeli kokonaisuus joka muuttuu erittäin itseääntoistavaksi erittäin nopeasti.

Kentissä ei myöskään ole isommin vaihtelua. Ihan muutaman kerran vastaan tulee vähän erilaisella tyylillä etenevä kenttä, mutta valtaosa ajasta menee perustyylisessä taistelussa, josta siitäkin iso osa vapaahetoista. Monesti mikään ei estä lentämästä vihollisten ohi ja jatkamasta matkaa. Ajoittain vastaan tulee tilanteita joissa pitää voittaa joukko vihollisia, jotta pääsee jatkamaan matkaa. Palkintona on kristalleja, mutta kyllä loppupelissä alkaa taistelu jo väsyttämään, koska näennäisin haaste tulee siitä, mikä elementti tehoaa mitäkin vihollisia vastaan parhaiten. Tämä vaatisi vaihtelemaan lohikäärmeitä uudestaan ja uudestaan, mutta itse huomasin että todella pitkälle pääsee kun tehostaa Ukkosen mahdollisimman nopeasti mahdollisimman vahvaksi ja mahdollisesti yhden lohikäärmeen varahahmoksi. Perushyökkäyksillä pääsee todella pitkälle ja tiettyjä elementtejä tarvitaan ajoittaisissa kristallien aktivoinneissa.

 

Tästä olisi ollut parempaankin

Peli olisi voinut olla paljon parempikin, jos siihen olisi panostettu enemmän, mutta tälläisenään tuntuu, että se on mahdollisimman nopeasti kyhätty peli hyvästä aihealueesta. Ongelmana tälläisissä peleissä on usein se, että ne todellakin menevät sieltä mistä aita on matalin eivätkä kunnolla edes yritä tarjota vaihtelua ja jos yrittävät, niin se on niin näennäistä vaihtelua, että se toimii jopa peruspelattavuutta vastaan. Niin käy tässäkin tapauksessa, sillä vaikka lohikäärmeet on toteutettu hienosti, tunnelma on erittäin hyvällä tasolla ja peli on todella uskollinen lähdemateriaalille, ei pelattavuus tarjoa mitään sellaista, mikä todella tekisi tästä erityisen kokonaisuuden.

Eräs merkittävä heikkous tulee myös siitä, miten paljon kertojapoika höpöttää. Erityisesti se ottaa päähän lohikäärmeiden taitovalikoissa, joissa kertojan on pakko joka kerta lukea koko litania siitä mitä tietty taito tarkoittaa. Asiaa ei myöskään auta se, että tämä on yksi niitä typerästi koodattuja pelejä, joka automaattisesti säätää kieliasetukset vastaamaan konsolin kieliasetuksia, eikä niitä voi vaihtaa mitenkään muuten kuin vaihtamalla konsolin kieliasetukset. Tämä on eräs asia joka todella ottaa päähän ja kyllähän hyvätkin pelit ovat tälläistä tehneet, mutta kun monesti sen kielen voi valita, niin miksi pakottaa tiettyyn vaihtoehtoon.


Yhteenveto

Legends of Nine Realms on lastenpeli ja siinä mielessä erittäin onnistunut, mutta muutoin, ei niinkään. Toiminta, vaikkakin ohjattavuudelta ja pelattavuudelta todella hyvin toteutettua, muuttuu nopeasti niin itseääntoistavaksi ja tylsäksi, että siitä on vaikea saada irti mitään erityistä laatua. Tarina on simppeli, mutta hyvä. Lohikäärmeet ovat hienon näköisiä ja tässä suhteessa peli on todella onnistunut. Pelattavuuden kanssa olisi voitu kehittää vähän enemmän vaihtelua, mikä olisi oitis voinut auttaa, sillä tälläisenään, peli muuttuu harmillisen nopeasti puuduttavaksi toistoksi.

 

+ Lohikäärmeet

+ Perustason toteutus

+ Tyyli ja tarina ovat lähdemateriaalille uskollisia

 

- Pelattavuus on lähes pelkkää samaa toistoa

- Kertoja alkaa nopeasti ärsyttää

 

Arvosana: 5,8

 

Paremmalla puolella



Digger.jpg?1671007091

Uusi kaivosmies saapui kaupunkiin

 

Höyrymaa Kaivanto

 

 

 

Steamworld Dig

Tämä on niitä pelejä joka ei ollut kauaa Steamin toivelistalla, mutta jota on kuitenkin miettinyt useasti, koska se yhdistää länkkäriteeman ja steampunk tyylisen lisämausteen yhdeksi kokonaisuudeksi ja nämä ovat niitä teemoja jotka todellakin omalla kohdalla toimivat. Pelattavuus on ollut vähän isompi kysymysmerkki, mutta en sitten lopulta ottanut isommin selvää siitä että mistä tässä pelissä on kyse, sillä kun sen alesta sai niin reiluilla alennuksilla ja niin olemattomaan hintaan, voisi siinä aivan hyvin ottaa riskin.

 

Höyrykaupungin peltiheikit ja -heidit

Pelaaja on Rusty, uusi robotti kaupungissa, joka on perinyt sedältään Joelta kaivoksen. Hän tutustuu nopeasti paikalliseen harrastelijaseikkailija Dorothyyn, joka auttaa Rustyn alkuu hänen uudessa yrityksessään. Rusty ryhtyy nopeasti töihin kaivoksessa, louhimalla jalokiviä jotka Dorothy sitten vaihtaa rahaksi. Kaupungissa asustaa ensin vain pari muuta robottia mutta pelin aikana kaupunki myös kasvaa Rusty saa käyttöönsä parempi työkalja urakkaansa. Kaivautuessaan syvemmälle ja syvemmälle, paljastuu kaivoksesta melkoisia yllätyksiäkin.

Steamworld Dig on simppeli kokonaisuus joka oitis vetää muutamat irtopisteet tyylikkyydestään. Peli on graafisesti todella hienon näköinen ja kuuloinen peli, että ne puolet ovat kunnossa. Steampunk ja länkkäriyhdistelmä robottimaailmassa on oikein hyvä kombo ja fiilis pelissä on hyvällä tasolla. Sivuhahmoja ei ole paljoa, mutta kaikki on tehty oikein hyvin ja tyylillisesti peli näyttää hienolta. Perinteistä länkkärifiilistä ei isommin ole, paitsi siinä mielessä että nyt työskennellään kaivoksessa, eli nyt ei olla seriffi tai lainsuojaton, vaan mainari. Ei ehkä se kaikista kiinnostavin puoli villiä länttä, mutta siinä kohtaa pelattavuus nouseekin vahvasti esille.

Steamworld Dig on simppeli mutta oikein koukuttava peli. Iso syy tulee siitä, että peli alkaa todella simppelisti ja lisää muuttujia tulee vastaan kokoajan. Ensin louhitaan hiekkaa ja löydetään mahdollistaa kultaa ja jokusia mineraaleja. Sitten vastaan alkaa tulla vihollisia ja kovaa kalliota johon hakku ei enää tehoakaan. Pelin läpäisee varsin helposti noin viidessä tunnissa ja peli on juurikin sen verran koukuttava, että ei olisi suuri ihme, jos se viisi tuntia menisi yhteen pötköön. Steamworld Dig ei ole pitkä peli, eikä se ole mitenkään erityisen vaikeakaan peli, mutta se on hyvä ja viihdettyvä peli joka ottaa todella paljon irti omasta ideastaan.

 

Kaiva kaivamasta päästyässä

Kaikki alkaa todella simppelisti. Pelaajalla on hakku, jolla voi louhia maata ylhäältä, alhaalta ja sivuilta. Hakkua ei voi heiluttaa hypätessään, tai seinällä liukuessa, joten siinä on taktiikaa, että miten kaivaminen on mahdollisimman hyödyllistä. Pelaaja voi hyppiä seiniä pitkin hyvin vaivattomasti, eli suoraan alaspäin kaivaminen ei aiheuta kuolinansaa. Kaivoksessa on kuitenkin jalokiviä, joita louhittaessa on syytä olla huolellinen, että pääsee käsiksi laattaan, joka pitäisi louhia. Pelin edetessä tähän tarkoitukseen työ työkaluja, kuten tikkaita joilla voi kiivetä ylöspäin ja pora, jolla mennä läpi kovemmasta materiaalista. Pelihahmo saa myös monenlaisia tehosteita, kuten juoksemisen ja ponnistuksen jolla yltää korkeampiin paikkoihin. Rahaa on kuitenkin monesti todella rajallisesti, eli pelkällä tuhlauksella, ei välttämättä saa kaikkea tarpeellista mitä haluaisi. Tosin kaivoksessa on myös paljon tutkittavaa ja löydettävää, eikä kuolon korjatessa rahaa suoraan menetä, sillä se mikä on pussissa, löytyy sieltä, missä pelaaja kuoli, eikä sitä Dark Souls tyyliin menevä, vaikka kuolisi matkalla. Mutta pinnallehaulla on aina hintansa.

Pelihahmon varustuksen kehitys on isossa roolissa myös. Ensin pystyy päivittämään hakkuaan, jolloin kaivaminen on nopeampaa, sitten pystyy tehostamaan hakkua vihollisten vahingoittamiseen. Panssaria voisi päivittää että kestää enemmän vahinkoa ja lyhdyn päivitys tekee siitä pidempi kestoisien, puhumuttakaan vesitankista ja useista kertokäyttöisistä tarvikkeista, kuten tikkaista ja dynamiitista. Mitä enemmään jalokivia pelaaja tuo pinnalle, sitä nopeammin hänen tasonsa nousee ja kaupunki kasvaa, jolloin saataville tulee parempia tarvikkeita vaaralliselle matkalle, syvemmälle ja syvemmälle maan uumeniin.


Yhteenveto

Steamworld Dig on yllättävän koukuttavaa viihdettä jatkuvasti kehittyvällä varustuksella, suunnitelmallisessa resurssien keräämisessä ja alaspäin kaivamisessa. Peli vaikeutuu todella sopivaa tahtia ja metroidvaniamainen kehitystyyli tukee kokonaisuutta erinomaisesti, pelattavuus alkaa todella simppelinä ja vaatii selvää suunnitelmallisuutta siinä, miten kaivaa, mutta lisää temppuja tulee käyttöön pelin edetessä mikä pitää menen mielekkäänä. Tyylillisesti peli on myös erittäin hienon näköinen ja sympaattinen. 

 

+ Simppeli ja asteittain kehittyvä pelattavuus

+ Graafisesti ja tyylillisesti hienon näköinen

 

- Päivitysten hinta loppupelissä

- Aluksi hidas

 

Arvosana: 7,0

 

Loistava



Omega%20Strikers.jpg?1671047739

Taistelu-urheilua pallokentällä

 

Omega Iskijät

 

 

 

Omega Strikers

Yksi tälläinen peli joka omalla kohdalla nousi esille lähinnä toisen henkilön toimesta ja kolmen pelaajan porukassa sitten päätettiin tätäkin kokeilla hetkellisesti. Alustavasti oli vähän tietoa että millainen peli, mutta pelaaminen tapahtui melkolailla yritys/erehdys tavalla.

 

3v3 taistelujalkapallo

Omega Strikersin ideaa voisi tavallaan verrata vaikka Crash Team Racinigiin tai Rocket Leagueen. Otetaan urheilulaji ja mehustetaan sitä toiminnalla. Ralli ei ole koskaan ollut hauskempaa kuin CTR:ssä ja voisi sanoa että jalkapallo ei ole ollut yhtä hauskaa kuin Omega Strikersissa, joskin tässä tapauksessa rima on hyvin matalalla. Urheilupelit eivät isommin nappaa ja jalkapallo on tässä tapauksessa vain yksi esimerkki, jota käytettiin silloinkin, kun tätä peliä minulle "kaupattiin". 

Kyseessä on siis täysin ilmaiseksi pelattavissa oleva toimintaurheilupeli jossa kolmella pelaajalla otetaan yhteen kolmen toisen pelaajan kanssa, tarkoituksena lasettaa pallo vastustajan maaliin ja estää vastustajaa tekemästä maalia. Voisi olla myös käsipalloa jalkapallo sijaan, mutta idea lienee joka tapauksessa selvä. Kolmesta pelaajasta yksi on maalivahti, yksi on puolustaja ja yksi on hyökkääjä, tosin nämä ovat enemmänkin suosituksia, sillä aivan hyvin kaksi voi olla hyökkäämässä ja yksi maalissa. Kenttä on sen verran pieni että päästä päähän liikkuu nopeasti, mutta ne ovat ne eri hahmojen erilaiset ominaisuudet jotka todella sekoittavat pakkaa erittäin tehokkaasti, sitten kun se peli oikeasti alkaa. Pelissä saa pisteitä vain tekemällä maalin, mutta taktiikkaan kuuluu myös vihollishahmojen pudottaminen pelistä hetkellisesti, esimerkiksi lyömällä heidät reunan yli, tai vaikkapa työntämällä maalivahti maaliin, jolloin tilanne on hetkellisesti 3v2.

Kuten vaikkapa League of Legendsissä, myös Omega Strikersissa on joukko hahmoja, joista osa on ns. Ilmaisia ja sitten on niitä, jotka pitää ostaa. Pelissä saa rahaa tekemällä haasteita ja sitten voi ostaa uusia hahmoja. Hahmoja on vajaa puoli tusinaa, selvästi, mikä korostaa sitä että kyseessä on varsin uusi peli. Itse löysin oitis oman suosikkihahmon ja lähinnä vain sillä olen pelannut, muutamaa kokeilua lukuunottamatta. Eri hahmot soveltuvat tiettyihin rooleihin toisia paremmin sillä toisten ominaisuudet ovat selvästi tarkoitettu puolustukseen, kun taas toiset ovat enemmän muiden hahmojen muiluttamiseen tai maalien tekemiseen. Perusiskun  latautumisaika on varsin lyhyt, kun taas superiskun suht pitkä. Haastavinta pelissä ehkä omalla kohdalla oli enemmänkin se että oppi miten kauan kykyjä pitää ladata millainen kantama niissä on.

 

Paljon olisi vielä parannettavaa

Omega Strikers on peli joka vaatii vielä todella paljon työtä, mutta koska pelin idea on selvästi kestää ja kehittyä pidemmällä aikavälillä, on tekijöillä aikomuskin hioa peliä pidemmällä tähtäimellä. Iso juttu on tietysti suurempi määrä hahmoja jolloin muuttujia on välittömästi enemmän. Nyt hahmoja on vielä vähän ja täytyy todeta että joukossa on todella epätasapainoinen jaottelu, koska tietyt hahmot ovat selvästi toisia vahvempi, ehkä vähän liiankin. Tämä on tietysti sellainen juttu joka ottaa aikansa että pelissä alkaa oikeasti tulla hyväksi mutta omien kokemusten mukaan asiaa ei myöskään auta se, että match making on suhteellisen epäreilu, tai siltä ainakin tuntuu, koska vastassa oli aika nopeasti sellaisia jotka olivat selvästi pelanneet peliä merkittävästi enemmän, mikä ei ole reilua peliä nähnytkään.

Tasapainoittamisen ja hahmovalikoiman ohella mitään isompia huutavia heikkouksia ei noussut esille. Ominaisuuksien käytössä kehittyy kun niitä käyttää ja omaa taktiikkaa pystyy hiomaan, varsinkin jos sattuu pelaamaan hyvässä porukassa ja samantasoisia vastuksia vastaan. Toiseen voi itsekin vaikuttaa mutta toinen on enemmänkin pelin ongelma, mikä on kaukana reilusta. Tälläisenään Omega Strikers ei ole suoranaisesti huono, mutta se on vielä niin alkutekijöissään että vaikea sanoa kuinka hyvin se oikeasti alkaisi toimia. Mututuntumalla ei ole nyt suoraan oma juttu, mutta kyllä tätä voisi pelin pari pelata hyvässä porukassa, varsinkin kun pelissä saa melko äkkiä ostettua yhden hahmon itselleen ja oma suosikki oli harjoittelujen jälkeen heti saatavilla.


Yhteenveto

Omega Strikers on ideallisesti hyvä peli ja mahdollisuuksiakin on. Omalla kohdalla vähän varovainen suhtautuminen koska hahmovalikoima on hyvin suppea, hahmojen väliset tasot ovat selviä ja pelin match making kyseenalainen. Ideallisesti kivaa pikkuviihdettä ja tasollisesti ilmaispeliksi hyvin toteuttu. Kivan näköinen eikä mitään järkyttäviä bugeja. Vaatii tosin aikaa että siinä alkaa oikeasti tuntemaan pärjäävänsä.

 

+ Nokkela idea

+ Värikäs ulkoasu

+ Toimintaurheiluteema

 

- Suppea hahmovalikoima

- Kyseenalainen Match making

- Tietyt hahmot selvästi ylivoimaisia ja toiset alavoimaisia

 

Arvosana: 6,0

 

Hyvä



The%20Gardens%20Between.jpg?1670877388

Muistojen  saaristo

 

Puutarhat Välissä

 

 

PlayStation Plus: Premium

 

 

Gardens Between

Yksi näitä pelejä josta en tiennyt etukäteen mitään enkä edes yrittänyt selvittää, aloin vain pelaamaan ja katsomaan että millainen tapaus on kyseessä.

 

Eteen ja taaksepäin, ristiin ja rastiin

Pulmaratkontapelattavuus alkaa todella yksinkertaisesti. Pelaaja voi liikuttaa aikaa eteenpäin ja taaksepäin, hahmot kävelet näin ollen joko eteen tai taaksepäin. Kahdesta hahmosta toinen voi poimia ja asettaa taikalyhden ja toinen voi himmeliä koskemalla manipuloida ajan liikettä. Valtaosa pelin pulmarakenteesta perustuu maailman liikkeeseen ja sen manipulointiin. Kaikki alkaa erittäin simppelisti mutta vauhti lähtee nopeasti kiihtymään ja uusia mekaniikkoja tulee mukaan. Peli sijoittuu useammalla saarelle jotka on jaettu useampaan osaan ja kaikilla näillä osilla on yhteinen teema, jonka mukaan pulmia ratkotaan, todella simppeleistä lähtökohdista saadaan paikoin todella haastavia pulmia, vaikka peli on rakennettu suhteellisen yksinkertaisella idealla ja tavalla.

Koska pelihahmot liikkuvat omia reittejään riippuen siitä millä tavalla ympäristö "elää" on pelaajan tarkoitus hahmojen avulla muokata ympäristö siten että hahmot pääsevät liikkumaan alusta loppuun asti ja etenemään seuraavaan maailmaan. Pulmapelit muuttuvat helposti melko turhauttavaksi jos vaikeustaso nousee liian äkkiä mutta Garden Between on melko hyvin rytmitetty kokonaisuus joka vähän ennen loppu tosin alkaa keulimaan ja merkittävästi heittelehtimään. Pelistä ehtii saamaan siihen mennessä melko hyvin kiinni, mutta kuten monet muutkin pulmapelit, tämäkin alkaa rakoilemaan ennen lopetusta. Tämän lisäksi peli jää melko tylsäksi. Pulmat eivät ole erityisen kiinnostavia tai sillä tavalla hyviä että niitä ehdottomasti haluaisi lisää, vaan enemmän jotain tekemistä tarinaa seurattaessa, tai pikemmin tarinaa pohtiessa.

Tarinankerronta pelissä on todella paljon kiinni siitä miten paljon pelaaja seuraa erilaisia muistikohtia ja ympäristöjä joissa pulmia ratkotaan. Ääninäyttely tai tekstiä pelissä ei ole, vaan kaikki etenee omalla tavallaan ja tarina aukeaa ympäristön tarinankerronnalla ja pelaajan omilla tulkinnoilla siitä, mitä näkee. Peli ei syötä pelaajalle tarinaa ja pelin voi pelata läpi vain pulmia ratkoen ja tarinan täysin sivuuttaen jos niin tahtoo.

 


Yhteenveto

Gardens Between on pääasiassa todella simppeli peli, pelattavuudessaan. Pulmanratkonnassaan peli on todella heittelehtivää sorttia sillä tietyt kentät ovat simppeleitä, hieman kokeilua ja sillai, kun taas osa menee todella haastavaan suuntaan, paikoin jopa turhauttavaksi. Tarinallisesti peli ei mene suoraan asiaan vaan vihjailee ennenkuin näyttää. Pulmapelien joukossa tämä on astetta omanalisempi kokonaisuus, mutta ei suoranaisesti parasta sarjassaan.

 

+ Tarinan vihjaileva kerronta

+ Simppelit perusteet ja niiden käyttö

 

- Heittelehtivä haastavuus

- Melko tylsä

 

Arvosana: 6,0

 

Hyvä



Metsästäjän tapa

 

 

 

Way of the Hunter

"Ilmaispeliä" olen samasta aiheesta pelannut ja mitä vähemmän siitä sanotaan, sen parempi. Tiettyjä odotuksia tästä on siis oitis olemassa, mutta pääasissa odotukset ovat aika varovaisia. Siitäkään ei ollut isommin tietoa että miten realistinen peli on kyseessä ja onko se edes se kantava idea. En oikeastaan edes halunnut tietää, sillä tämä oli yksi näitä satunnaisvalintoja jota nyt sattui kokeilemaan kun oli tilaisuus. Virtuaalinen metsästys-simulaattori, se oli oma veikkaukseni siitä, mistä tässä pelissä on todella kyse.

 

Hiljaa, varovasti ja suunnitelmallisesti

Way of the Hunter on monella tavalla samaa tavaraa mitä jokunen toinenkin metsästys-simulaattori. Se alkaa tosin merkittävästi paremmin ja alustus on ehdottomasti sieltä paremmasta päästä. Peli näyttää hienolta ja tarinalla kaikki saadaan hyvin alkuun. Pelihahmon muokkaus olisi kuitenkin ollut kiva asia ja kyllä pelistä aika pian huomaa, että kokonaisuus ei ole ihan niin hyvällä tasolla miltä se varsinkin aluksi vaikuttaa, koska erittäin nopeasti pelin vauhtia alkaa hiipua ja varsinainen videopelipuoli jää nopeasti vähän pienemmälle roolille samalla kun metsästyksen simulointi alkaa. Tässä korustuu aivan liikaa tuuripeli ja vähän heittelehtivä ohjattavuus.

Pelissä päästään metsästämään erilasia eläimiä erilaisilla aseilla. Ampumaradan jälkeen ammutaankin jo mäyriä kiväärillä ja pian hankitaan haulikkokin. Erilaisen riistan jahtiin ryhdytään todella pian joten siinä mielessä peli ei hidaste. Tarkoitus ei ole varsinaisesti ampua kymmentä kania ennenkuin voi ampua peuran, eikä tarvitse kaataa kymmentä peuraa ennenkuin voi lähteä hirvijahtiin. Merkittäväksi ongelmaksi nousee se, että ampuminen on vähän huteralla tasolla, tai sitten osumat ovat vähän sinne päin. Suora laukaus mäyrää päänuppiin voi lopulta otta ruhoa tutkittaessa epäsuora laukaus kaulaan. Fyysikanmallinnuksesta en pelissä tiedä, mutta tuntuu että pelin on jokusella tavalla tasoitettu pelaajaa vastaan.

Eläinten ilmestyminen on täysin kiinni tuurista. Joskus voi fasaani osua tielle autoa ajaessa ja tyyliin hypätä alle ja toisinaan voi istua pököttää tornissa useamman tunnin pelin aikaa, eikä mitään näy missään ja sama uudestaan yöaikaan. Tästä on vaikea sanoa että onko se tarkoituksellinen valinta vai onko kyseessä bugi. Se kuitenkin vähentää kiinnostusta aika nopeasti. Kyllähän tosielämässä voi olla että eläimiä ei näy juuri yhtään, ellei niitä väijy oikeassa paikassa, oikeaan aikaan ja mahdollisesti vielä oikeanlaisella syötillä. Mutta pelissä tuntuu että oikein mistään osa-alueesta metsästämisessä ei oteta juuri mitään irti. Tämä voi olla tottumiskysymys johon pelin edetessä pääsisi paremmin sisälle, mutta omalla kohdalla kiinnostus alkoi laskea ennenkuin se tapahtui.

Peli on jokatapauksessa rytmitetty sillä tavalla että tehtäviin suhtatumisessa pitää olla suunnitelmallisuutta mukana. Pelaaja  täytyy saapua paikalle oikeaan aikaan, hiljaa ja valita tarkkaan että milloin toimii, koska virheen jälkeen seuraavaa mahdollisuutta voi joutua odottamaan kauan. Tosiaan, vaikea sanoa että onko kyseessä bugi, mutta kyllä se siltä vähän tuntuu. Ideallisesti peli on hyvin kiinnostava, mutta varsinaisesti pelattavuudessa Way of the Hunter alkaa yhtä aikaa hyvin, mutta samalla aikaa myös todella verkkaisesti kun hiljalleen aletaan perehtyä metsästykseen. Tämä on niitä tapauksia kun idea on olla vähän vähemmän suoran videopelimäinen, mutta ei siitä olisi haittaa millään tavalla ollut.


Yhteenveto

Pelin suurin ongelma on tavallaan se, että se on liian vähän videopelimäinen, sillä iso osa tuntuu olevan suunnitelmallista varautumista ilman varsinaista toimintaa. Kyllähän tässä pääsee käyttämään useita eri aseita, metsästämään erilaisia eläimiä ja sitä rataa. Pelin rytmitys saisi vain olla paljon parempi koska tällisenään tuntuu että peli menee liian nopeasti pelkäksi odottamiseksi jossa iso osa kiinni tuurista. Edes se varsinainen metsästys ei pääse loistamaan kokonaisuudessa joka yrittää montaa asiaa yhtä aikaa tekemättä mitään oikeasti hyvin.

 

+ Vaihtelua varusteissa ja eläimissä

+ Melko lähellä todellisuutta

 

- Tuurin osuus kokonaisuudessa

- Aseiden käyttökokemus

 

Arvosana: 5,0

 

Välimallia



Transformers: Kuun Pimeä Puoli

 

 

 

Transformers: Dark of the Moon

Transformers pelien joukossa tuntuu että monella tavalla pelit alkavat mennä todella samanlaisiksi, ihan muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Tässä selvästi haetaan tietyillä taktiikoilla oikein hyvää vaihtelua, samalla kun pyritään noudattamaan elokuvan tarinallista otetta, lukuisilla omilla vapauksilla. Pelistä en siis alunperin tiennyt oikeastaan mitään, mutta aika monta Transformers peliä on pelattu, joten ainakin on pelejä mihin verrata.

 

Esiosa elokuvalle

Ehkä yllättävintä kokonaisuudessa on juurikin se, että tarinallisesti pelissä ei yritetäkään luoda elokuvaa uudestaan vaan pelin tapahtumat sijoittuvat aikaan ennen elokuvan tapahtumia. Mukana on paljon elokuvasta tuttuja robotteja joista osaa enemmän näkyvyyttä kuin elokuvassa. Ihmisiä ei tällä kertaa pyöri jaloissa oikeastaan ollenkaan, mutta majuri Lennoxin ääni kuuluu kyllä. Transformerit ovat juurikin elokuvan tyylillille uskollisia, mutta myös selvästi lelusarjalle uskollisia. Tarinallisesti kokonaisuus toimii erittäin hyvin ja paikoitellen peli on elokuvaa parempi, pääasiassa juurikin siksi, koska nyt ei tarvitse seurata ihmisiä, joiden kärjessä turhauttavan ärsyttävä Shia LeBeof.

Tarina koostuu useista erilaisista tehtävistä jotka lopulta johtavat kohti elokuvan alkua. Tästä syystä elokuva tasoittaa koska vaikka tarina hyvä onkin, se on vain johdanto elokuvan tapahtumille. Shockwave on heräämässä horroksestaan ja autobotit yrittävät estää tämän, samalla etsiessään deceptioconeja jotka ovat piilottelemassa, Revenge of the Fallenin tapahtumien jälkeen. Vaikka tarina olisikin toiminut hyvin myös täysin ilman että sitä olisi näin selvästi niputettu yhteen elokuvan kanssa, ajaa se asiansa tässä tapauksessa onnistuneesti. Eri kentät ovat pääasiassa omia kokonaisuuksiaan jotka kertoavat eri hahmojen operaatioista. Yhdessä kohtaa kyseessä on soluttautumis/tiedustelu tehtävä nerokkaalla Soundwavella, toisessa tehtävässä ohjattaan ninjamaista tarkka-ampujaa Miragea kun taas selvästi toiminnallisempaa on ilmataistelu Starscreamin ohjaksissa tai suoraviivainen ammuntarymistely Ironhidena.

Tunnelmallisesti elokuvien fiilis saavutetaan erittäin hienosti. Transformerit näyttävät hyvältä, räiskintää näyttää hyvältä ja ääninäyttely toimii erittäin hyvin. Merkittävästi enemmän kaikesta saa irti jos ei ole nähnyt elokuvaa Dark of the Moon, jolloin tarinasta ei tiedä mitään ja loppuosa menee omalla painollaan ja sitten voi elokuvan katsoa tämän jälkeen, jos kokee että kaikki jää kesken, mitä se tavallaan tekeekin, mutta samalla aikaa, ei niin selvästi että se jäisi ärsyttämään. Tosin, myös siinä tapauksessa jos elokuvan on nähnyt, pystyy tämä peli yllättämään, koska vain loppupuoli on oikeasti jotakin sellaista, joka selvästi petaa elokuvan tapahtumille paikkaa. Pelin tarina voisi aivan hyvin olla oma kokonaisuutensa ja toimisi hyvin sellaisena.

 

Transformereita molemmilta puolilta

Pääosassa ovat juurikin sekä autobotit että decepticonit joita päästään ohjaamaan aina Bumblebeestä Megatroniin. Siinä missä monesti Optimus Prime on selvä päähenkilö, tällä kertaa hän on pelattavana hahmona varsin vähän aikaa, sillä pelihahmo vaihtuu kappaleesta toiseen ja pelillien focus myös vaihtelee suuresti, riippuen siitä kenellä pelataan. Välillä ollaan autobottien puolella ja välillä decepticonien puolella jolloin viholliset vaihtuvat mutta pomoviholliset tarjoavat aina hyvän taistelun, varsinkin toiseksi viimeinen pomotaistelu on yksi parhaita Transformers pomotaisteluita. Kampanja toimii erityisen hyvin juuri siksi, että se hyppii puolelta toiselle eikä jumitu täysin toiselle puolelle. Vaikka kaksi eri kampanjaa toimisi myös hyvin, tuntuu tämä paremmalta ratkaisumallilta ja onnistuu erinomaisesti rakentamaan loppuhuipennusta.

Pääasiassa toiminta pysyy samanlaisena ammuskeluna ja ajoittaisena ajoneuvoiksi vaihtumisina kuten kuuluukin. Vaihtelua tuovat pääasiassa erilaiset aseet ja erikoisominaisuudet. Megatron on voimanpesä tehokkailla aseilla suoraviivaiseen toimintaan ja hänen erikoisominaisuutensa vain tukee hänen hirviömäistä lähestymistapaansa suoraviivaiseen toimintaan. Miraga pystyy muuttumaan näkymättömäksi ja käyttämään tarkkuuskivääriä, mikä on oitis erilainen lähestymistapa ja hänen kenttänsä rakentuukin tälläiseen lähestymistapaa, joskin siinä mennään vähän siihen pakotettuun hiiviskelyyn. Soundwaven kenttä taas saattaa olla yksi parhaista ja nostaa vaihteeksi tämän hivenen aliarvostetun hahmon jalustalle, tarjoten vähän hiiviskelyä ja suorempaa toimintaa, joskin myös erään pelin ärsyttävimmistä pakokohtauksista.

Toiminnallisesti Dark of the Moon on erittäin onnistunut peli PS3 standarteilla. Se on tarinallisesti oikein hyvin ja pelattavuudessa on sopivan jämpti ote vähän jokaisessa pelityylissä, mikä on omiaan pitämään pelaamisen mielekkäänä. Ohjattavuudessa on hieman sitä PS3 tasoista huteruutta, joka johtuu pääasiassa siitä, että kun on tottunut pelaamaan PS4:llä ja PS5:llä, tuntuvat vanhemmat konsolit oitis vähän vähemmän jämptiltä pelata. Mutta omalla kohdalla voisin oitis nostaa tämän pelin toiseksi parhaaksi Transformers peliksi jota olen pelannut ja ykkösenä pysyvä PS2:n Transformers, ei kuitenkaan mitään isossa johtoasemassa ole. Vaikka peli onkin kauakana huipputasoisesta pelistä, onnistuu se erittäin positiivisesti yllättämään ja tarjoaa lisäksi vähän extraa, eräänlaisella pisteidenlaskusysteemillä, mikä kannustaa tekemään parhaansa ja pelaamaan mahdollisimman tehokkaasti.


Yhteenveto

Tarinallisesti peli etenee todella hyvin eikä ole täysin sidoksissa elokuvan tapahtumiin. Transformereita vaihdellaan kentästä toiseen ja samalla saadaan aikaan melko paljon muuttujia toimintaan. Ohjattavuus vaatii hieman totuttelua, mutta pelattavuudessa ei ole mitään suurempia ongelmia. Hahmot näyttävät elokuvan versioilta ja kuullostavat hyvältä, toiminta on näyttävää ja melko hauskaa, vaikka jotkut kentät jatkuvatkin ehkä vähän liian pitkään. Positiivinen yllätys joka tapauksessa ja vähän parempi Transformers peli.

 

+ Monta erilaista pelattavaa hahmoa

+ Tarinankerronta ja rytmitys

+ Toiminnallinen vaihtelu

 

- Muutamat kentät laahaavat

- Ajaminen on vähän niin ja näin

 

Arvosana: 7,5

 

Erityinen



Inside.jpg?1667833056

Limbo 2

 

 

Sisällä

 

PlayStation Plus: Premium

 

 

Inside

Tämä on itse oitis sitä sorttia, että pelistä on melko vahvat ajatukset vaikka sitä ei olisi vielä pelannutkaan. Siinä on paljon samaa fiilistä mitä Limbossa, mutta graafinen ulkoasu ei ole yhtä tyylikäs. Tälläisissä peleissä voi yllättävän mukaansa tempaavakin ote, sillä Little Nightmares peleissä on vähän samaa otetta ja ne ovat loistopelejä. Lisäksi ne ovat myös tyylillisesti erittäin upeita tuotoksia tietyllä Burtomaisella otteellaan. Inside, on omanlaisensa tapaus, mahdollisista näistä heikoin.

 

Juokse poika, juokse

Siinä missä Limbossa nimi kertoo jo jotakin ja antaa tietyn käsityksen siitä että missä mennään, on Inside kaikkea muuta. Tämän pelin kanssa täytyy itse päätellä että mikä on homman nimi. Maailma ja tapahtumat antavat kyllä jotain osviittaa siitä, että mitä on meneillään, mutta kuten ensimmäinen Little Nightmares, myös Inside alkaa siitä, että pelaaja vain ottaa ohjattavakseen hahmon joka osaa lähinän vain juosta, hyppiä ja vetää esineitä. Pelattavuus on todella simppeliä eikä juuri monimutkaisemmaksi muuta jokusta poikkeustapausta lukuunottamatta. Tarinan kanssa pelaajan omalla tulkinnalla kaikista on valtavan iso rooli. Pelin voi pelata varsin nopeasti läpi vain jatkamalla eteenpäin ja miettimättä yhtään että mitä on tekeillä, tai sitten voi tehdä päätelmiä ja miettiä että mistä on kyse.

Peli alkaa kun pelihahmo, punapaitainen poika laskeutuu kivistä mäkeä metsään ja lähtee juoskemaan eteenpäin. Tunnelma on hyvin synkkä ja pian käy ilmi, että vastassa on taskulamppumiehiä, jotka yrittävät oitis pojan havaitessaan ottaa tämän kiinni. Myös koirista on riesaa ja ne ovat nopeita. Voi siis olettaa että kaikki mikä tulee vastaan on vihamielistä. Teemat alkavat pelin edetessä selkeytyä kun näkee tiettyjä asioita ja kauhutunnelmainen tarina on vahvasti läsnä matkalla. Pelissä ei näytetä mitään graafista väkivaltaa, mutta koirajoukko repimästä poikaa, ei ole myöskään sieltä lohdullisimmasta päästä.

Inside ei ole pitkä peli ja monet sen pulmat ovat lähinnä pelkkiä hidasteita, jotka eivät ole edes järin hyvin tehtyjä. Ehdottomasti parhaimmillaan peli on juurikin niissä intensiivisissä takaa-ajoissa, niukissa pakenemisessa ja tunnelmallisissa hetkissä, kun poika saapuu uudelle alueelle jossa voi olla vastassa vaikka mitä. Lopetus on omanlaisensa mindfuck joka suoranaisesti selvennä mitään, varsinkaan jos peliä vain pelaa eteenpäin ja saattaa sekoittaa pakkaa entistä pahemmin.

 

Mitäänsanomaton ja nopeasti unohtuva

Inside ei ole omanlaistensa pelien joukossa mitenkään erikoinen tapaus ja itse pidän tätä todella yliarvostettuna, sillä tämä on niitä pelejä josta on kuullut paljon hyvää, mutta joka ei yksinkertaisesti vain nappaa samalla tavalla, kuin teemallisesti, pelillisesti ja tunnelmallisesti melko samankaltainen peli, Little Nightmares, joka jättänyt todella vahvan mielikuvan, varsinkin aivan lopuksi ja sen jatko-osa onnistui myös jättämään melko vahvoja mielipiteitä. Inside on enemmän sellainen peli jonka pelaa kerran ja sitten se jää siihen, paitsi jos todella haluaa tutkia paikkoja enemmän ja tehdä johtopäätöksiä siitä että kuinka Orwellia menoa kulisseissa tapahtuu, tai mikä pojan rooli tässä kaikessa on, vai onko poika vain pelaajan väline nähdä kaikki ja poika ei ole sivuhahmoja oleellisempi kokonaisuudessa.

Pelillisesti Inside ei ole suoraan huono, mutta sen ote pulmapainotteiseen "vaihteluun" ei ole sieltä parhaasta päästä, vaan alkaa nopeasti tuntua turhalta vaihteluhakuisuudelta. Inside on joka tapauksessa vähemmän sellainen peli joka läpäistään ja enemmän sellainen peli, joka koetaan. Se pyrkii olemaan enemmän ajatuksia herättävä ja kiperiä tilanteita tarjoava matka, kuin perinteisempi videopeli. Tai ainakin se on yksi tapa pyrkiä näkemään peli positiivisempana tapauksena. Omalla kohdalla ei kuitenkaan isommin napannut eikä jättänyt mitenkään vahvaa loppufiilistä, toisin kuin Limbo tai Little Nightmares kaksikko.


Yhteenveto

Inside on selvästi tarkoitettu ajatuksia herättäväksi kokonaisuudeksi jossa pelaajalle ei oikeastaan kerrota mitään ja kaikki on tulkinnanvaraista. Pelin rytmitys on melko hyvä, joskin pulmapainotteisuus alkaa tietyssä vaiheessa nyppiä, kun se menee erinomaisesti toteutettujen kohtausten yli. Peli ei jätä samanlaista vaikutusta kuin Little Nightmares tai ole tyyliltään yhtä hyvä, se ei myöskään tee samanalista vaikutusta kuin Limbo. Kokonaisuutena, se ei vain vakuuttanut oikeastaan millään tavalla.

 

+ Salaperäisyys ja tulkinnanvaraisuus

+ Simppeli pelattavuus hyvällä rytmityksellä

 

- Pulmapainotteisuus

- Jälkimmäinen puolisko

 

Arvosana. 4,8

 

Huonommalla puolella



Crypt%20of%20the%20Necrodancer.jpg?16465

Ja rytmissä: Yy kaa ja yy kaa koo nee

 

 

Nekrotanssijan krypta

 

 

 

Crypt of the Necrodancer

Kyllähän tästä pelistä on kuullut etukäteen vaikka mitä ja Zeldakin on tehnyt tästä variaationsa. Ihme onkin ettei tälläisiä pelejä ole tullut enemmän sillä kaikessa yksinkertaisuudessaan idea on yllättävän hyvä kaikessa haastavuudessaan. Tosin kyllähän tästä pelistä huomaa, että se myös vaatii aika paljon. Itse en ole mikään erityisen hyvä rytmipelien kanssa, mutta kyllä tästä saa jotakin irti. En nyt ihan niin hyvänä pelinä pidä, mitä aluksi ajattelin, mutta ei tämä huono ole, pirun haastava, mutta myös suht koukuttava.

 

Rytmissä ylös, alas, oikee ja vasen

Rytmipelejä on tullut vastaan jokunen, mutta Crypt of the Necrodancer on niistä ylivoimaisesti mielekkäin pelata. Aiemmin kohdalla ovat osuneen niin Space Channel 5 Part 2, Rez, KickBeat sekä Kingdom Hearts: Melody of Memory. Näiden kanssa tasollista heittelyä on melko paljon joten ihan suoraan ei voi sanoa, että kuinka hyviä rytmipelit noin yleisesti ovat. Monista genreistä voi melko helposti sanoa että kuinka paljon siitä genrestä pitää tai millaista tasoa niiltä peleiltä monesti odottaa. Rytmipelien kanssa mitä vain voi tapahtua koska niistä ei ole sellaista niin selvää mielipidettä koska ne pelit joita on pelannut, ovat joko olleet lyhyitä kokeiluja tai sitten muuten vain melko vaihtelevia ja pelattavuudessaankin melko erilaisia. Tosin, Crypt of the NecroDancer on merkittävästi parempi peli mitä KickBeat on parhaina päivinään ollut.

Idea on niinkin simppeli, kuin liikkuminen musiikin tahdissa. Pelihahmo hyppää ruutuja ylös, alas, oikealla tai vasemmalle ja hyökkää aseellaan, jos ruudussa on vihollinen. Jos ruudussa taas on aarre, pelihahmo kerää aarteen, jos taas ase tai varuste, pelihahmo kerää sen ja mahdollisesti vaihtaa nykyisen varusteen siihen. Mitä paremmassa rytmissä pelaaja pysyy, sitä tehokkaammin pelihahmo toimii. Tietyt viholliset kuolevat yhteen osumaan, mutta toiset viholliset taas voivat tarvita useamman osuman. Pelihahmo on myös melko heikkoa tekoa ja voi menehtyä todella nopeasti, varsinkin tehokkaampien vihollisten ollessa paikalla. Onneksi pelihahmo kuitenkin kehittyy matkan aikana, sillä kentistä kerätyllä kullalla voi ostaa parempia tarvikkeita, joiden kanssa seuraava yritys luolastoissa sitten sujuu merkittävästi paremmin. Tai ainakin niin voisi luulla.

Pelaaminen koostuukin pääasiassa samojen kenttien läpäisystä, kunnes niistä pääsee koko sarjan läpi, jonka jälkeen voi sitten siirtyä merkittävästi haastavampaan sarjaan ja niin edelleen. Erilaiset aseet ja erilaiset tehosteet tuovat mukanaan omanlaisia etuja joten monesti on pelaajasta kiinni että millä tavalla hän haluaa haasteisiin vastata. Tietyt taktiikat ovat tehokkaita tiettyjä vihollisia vastaan ja niin edelleen.

 

Rytmipeli paremmasta päästä

Mitä tulee rytmipeleihin, niin Crypt of the NecroDancer on ehdottomasti sieltä parhaasta päästä. Se ei kuitenkaan ole sellainen "must have" peli, ei edes lähellä. Tälläinen tyyli ei millään yllä niihin omiin suosikkeihin eikä tämä ole edes sellainen peli jota pelaisi aina välillä, sillä haastetasoltaan kyseessä on suhteellisen vaativa peli. Mutta samalla aikaa kyseessä on myös melko kiinnostava tapaus koska lähestyminen toimintaan on melko omanlaisensa ja sitä kautta peli tarjoaa melko erilaisen pelikokonaisuuden jossa on omanlaisensa jutut.

Rytmipelien kanssa on vähän sellainen juttu että jotkut ovat niissä suoraan parempi kuin toiset, koska jos on hyvä rytmitaju niin pelistä saa oitis paremmin kiinni. Monissa rytmipeleissä olen itse kuitenkin seurannut paljon enemmän nappeja, enkä niinkään kuunnellut musiikkia. Jotkut kappaleraidat ovat kuitenkin merkittävästi helpompia sillä itse olen huomannut että kun tahti on nopeampi, niin itse pysyn merkittävästi paremmin perässä, kun taas vähän hitaammissa kappaleissa, tuppaan itse vähän hosua ja liikun aivan liian äkkiä. Tässä tuleekin vastaan se rytmipuoli pelistä. Monet pelit ovat sellaisia että kun niitä pelaa vähän enemmän, niin peleihin pääsee enemmän sisälle ja tämä on juurikin sellainen peli. Kun sille antaa vähän enemmän aikaa, niin siinä tulee paremmaksi.


Yhteenveto

Crypt of the Necrodancer on yksi onnistuneimpia rytmipelejä. Pelissä ideana on liikkua biitin mukaan ja mitä paremmin siinä onnistuu, sitä parempi lopputulos on. Myös vähemmän rytmin mukaan menevä liikkuminen ja taistelu on mahdollista, mutta hosuminen johtaa äkkiä epäonnistumiseen. Erilaisia taistelumuuttujia on todella paljon, mikä pitää mielen virkeänä ja vaikka pelin haaste nouseekin yllättävän nopeasti, niin peli onnistuu tavallaan koukuttamaan aika hyvin. Pikselitaideulkoasu on todella osuva ja pelin musiikit ovat erittäin laadukkaita, mikä on lähemmäs vaatimus pelille, jossa liikutaan musiikin tahtiin. Ei mikään mestariteos jonka parissa viihtyisi tunteja kerrallaan, mutta kuitenkin sellainen, jonka pariin voi palata aina joskus.

 

+ Ulkoasun ja äänimaailman synergia

+ Juuri oikeanlaiset taisteluvariaatiot

+ Hyvin tehty huumori

 

- Vaihtelua olisi voinut olla enemmän

- Epätasainen haaste

 

Arvosana: 7,0

 

Loistava



Virtuous%20West.jpg?1643925069

Pulmanratkontaa villissä lännessä

 

 

Hyveellinen länkkäri

 

 

 

Virtuous Western

Tämä on ollut ihan puhdas random osto. Se oli länkkäripeli mikä maksui vajaan euron, joten päätin ihan huvin vuoksi katsoa että saako tästä mitään irti. Sanotaan että ainakin tämä on idealtaan erilainen kuin monet muut länkkärit. Ei suoranaisesti huono, mutta aika nopeasti pelattu tapaus josta ei hirveän paljoa sanottavaa keksi.

 

Pulmanratkonta-ammuskelua

Pelissä on yllättäen ihan tarinaakin. Pelihahmon hevonen varastetaan ja siitä alkaa kostoretki kohti jengin pomoa, joka tietää missä hevonen on. Ei mitään sen ihmeellisempää, mutta pelin kantava idea on juurikin se pelattavuus.

Pelin idea on 30 kentän ajan tappaa kaikki viholliset hyvin rajallisella määrällä ammuksia. Koska kuteja on kentissä saatavilla vain muutama, pitää tarkasti miettiä että minkä vihollisen ampuu ensin, jotta voi saada seuraavan luodin, jolla ampua seuraava. Vihollisia on kentissä varsin vähän, joskin määrä lisääntyy samalla kun uusia muuttujiakin tulee mukaan kuvioihin. Kaikki alkaa simppelisti, tyyliin; Odota että vihollinen ampuu esteet ja sitten ammut hänet, tai houkuttele vihollinen ampumaan ja sitten ammut hänet. Mutta lopulta yltyy tilanteeseen jossa pitää miettiä merkittävästi enemmän ja onnistua vielä toteuttamaan suunnitelma tehokkaasti. Koska pelihahmo osaa lähinnä vain hypätä, kiivetä ja ampua, ei ohjattavuudessa ole mitään ihmeellisempää opeteltavaa. Pulmat ovat myös varsin helppoja ja tämän pelin pelaa läpi aika nopeasti. Kentät ratkaisee helposti alta minuutin, joten ei tämän pelin kanssa mene kuin ehkä puoli tuntia.

Sanotaan että muutamia asioita pelissä on jopa liikaa. Dynamiitti on turhaan esitelty lisävaruste muutamiin kenttiin ja sen käyttö jättää toivomisen varaa. Tuntuu että olisi aivan hyvin voitu pysytellä pelkästään pistoolissa. Sillä olisi hyvin pärjätty loppuun asti.


Yhteenveto

Virtuous Western on simppeliä pikkukivaa viihdettä eikä juuri ihmeempää. Pelattavaa siinä on surullisen vähän, mutta pulmaratkaisupelien joukossa se on todella onnistunut eikä simppelin veikeästä grafiikastakaan haittaa ole. Peli olisi saanut olla pidempi ja muutamat loppupuolella esitellyt lisävivahteet olivat lähinnä turha lisä.

 

+ Simppeliä pulmanratkontaa western teemassa

 

- Hyvin lyhyt

 

Arvosana: 6,4

 

Hyvä



Demon%27s%20Souls.jpg?1656491829

Paluu soulslike pelien todellisille juurille, ennen Dark Soulsia

 

 

Uudelleentehty Demonin Sielut

 

PlayStation Plus: Premium

 

 

Demon's Souls Remake

Aikoinaan tämä peli on pelattu PS3:lla, muistaakseni Dark Soulsin ja Bloodbornen jälkeen, tai ainakin samoihin aikoihin. Tietty ymmärrys pelistä on siis jo olemassa ja nyt on enemmänkin mahdollisuus kokea peli uudestaan, paranneltuna kokonaisuutena joten voisi olettaa että tasollisesti näillä kahdella pelillä ei isompaa eroa ole muussa kuin ohjattavuudessa ja graafisessa ulkoasussa. Näkeepä siinä samalla että arvostaako peliä nykyään enemmän vai vähemmän kuin ennen.

 

Ensimmäinen Soulslike

Aivan ensimmäinen kaltaisensa, pienillä modernisoinneilla. PS3:n Demon's Sousl on monella tavalla todella selvä prototyyppi Dark Soulsille. Pelistä näkee todella selvästi että mitkä asiat ovat olleet niin hyviä että niistä on pidetty kiinni ja mitkä ovat olleet sellaisia, että niihin on tarvittu välittömästi muutosta. Hahmonkehitys on se klassisin esimerkki jostakin, mikä on ollut vahvasti läsnä kaikissa tätä seuranneissa soulslike peleissä sekä Fromilla, että muillakin. Tiettyjen ominaisuuksien tehostaminen voimistaa tiettyjä puolia hahmossa. Tämä ei kuitenkaan ole se asia, mikä on eniten soulslikea. Taistelusysteemi on.

Taistelusysteemi on juurikin sitä laatua, mikä on vahvasti läsnä tämänkaltaisissa peleissä edelleen ja joka on omasta mielestäni se ykkösjuttu mikä souslike pelissä pitää olla. Puhtaimmassa soulslikessa on oltava elinvoimamittari ja staminamittari, sekä hahmonkehitys sieluilla tms. Tästä syystä Jedi: Fallen Order ei ole se puhtain soulslike, mutta siinä on juuri tarpeeksi muita ominaisuuksia joiden vuoksi se tuntuu todella souslike tyyliseltä peliltä. Mutta näistä syistä Sekiro taas ei omasta mielestäni ole soulslike, se vain monien mielestäi tuntuu siltä, koska se on From Softwaren tekemä (ja sillä logiikalla mm. Armored Core on soulslike). Tietysti mukana ovat myös ne perusasiat, kuten alueet jotka avautuvat hiljalleen ja viholliset jotka jo pienissä joukossa voivat tehdä pelaajasta nopeasti selvää jälkeä.

Perusidealtaan pelattavuus toimii siten että elinvoima kuluu kun ottaa vahinkao. Kestävyys kuluu kun tekee melkein mitä tahana ja mielivoima kuluu kun tekee loitsuja. Tämä mielimittari onkin yksi sellainen, joka Dark Soulsissa katosi, mutta joka on Dark Souls 3:n jälkeen palannut vahvasti osaksi pelattavuutta. Asiat joita pelissä myös on ja joista osa on ensin poistunut, mutta tullut mm. Elden Ringissä takaisin, tekee pelistä tavallaan merkittävästi haastavamman. Yksi tälläinen on se, miten paljon asetyyppi merkitsee taistelussa. Tietyt viholliset ovat heikkoja pistoiskuja vastaan, toiset murskavahinkoa vastaan ja jotkut viiltovahinkoa vastaan. Taikuus on tietysti kokonaan oma matopurkkinsa, mutta pääasiassa aseilla on paljon suurempi rooli kokonaisuudessa. Lisäksi aseita voi kehittää todella moneen suuntaan, toinen asia mikä on Elden Ringissä tullut takaisin. Tietyillä kivillä voi aseisiin tuoda uusia muutujia joiden kautta hahmojen tietyt ominaisuudet tehostavat asetta. Joskus voimakkuus on avainasemassa ja joskus taas tarkkuuus.

Eräs asia, mikä on jäänyt tähän peliin ja toivottavasti pysyvästi, on taakka. Pelihahmo voi kantaa vain tietyn määrän tavaraa mukaan, mikä pakottaa valitsemaan tarkasti ne varusteet joita haluaa kantaa mukanaan. Jousipyssy on hyvin arvokas työkalu, kuten myös kilpi. Lyömäaseita voi olla käytössä kaksi, tukeamassa toisiaan, mutta koska kaikki nuolet ja sormuksetkin painavat jotain, on lopputulos yleensä se, että panssareita voi kantaa mukanaa  vain sen, mikä on päällä. Varustetaakka on pysynyt peleissä läsnä, sillä raskaat varusteet yllä pelihahmo ei ole erityisen ketterä ja tämä on järkeen käypää, mutta se että kaikki varusteiden voimistukseenkin tarkoitetut kivenmurikat lisäävät taakkaa, on enemmän turhauttavaa, kuin selvää haastetta tarjoavaa. Tätä puolta ei ole näissä peleissä tämän pelin jälkeen näkynyt.

 

Uskollinen remake vähin muutoksin

Demon's Souls on merkittävä peli, koska se on asettanut tietyt standartit kaikille niille peleille, jotka ovat sitä seuranneet. Mutta miten hyvin tämä remake sitten pärjää vertailussa sen alkuperäisen kanssa ja miltä tämä peli tuntuu kun sitä vertaa niihin moniin sitä seuranneisiin peleihin, tämän pelin jälkeläisiin ja faneihin.

Erittäin positiivista on se, että pomotaisteluita ei ole juuri muokattu. Tämä on tavallaan kaksiteräinen miekka, sillä tietyt viholliset ovat hyvin turhauttavia, samoista syistä kuin ennenkin. Mutta positiivisena asiana ovat ne monet hyvin omanlaisensa pomoviholliset, joidenkaltaisai selvästi joukosta erottuvia tapauksia ei ole juuri sarjassa näkynyt. Monet pomoviholliset ovat varsin helppoja, mutta se on se ideakin, sillä monesti mukana on joku jippo. Tietysti tietyt viholliset ovat todella samankaltaisia keskenään ja suoraan tylsiä, mutta kun mukaan kuuluvat niin neito Astraea, vanha munkki ja Lohikäärmejumala joista jokainen on todella erilainen pomotaistelu, niin kyllä niitä pakostakin arvostaa. Kyllähän haarniskalukki ja lieskavaanija myös osoittavat kuinka vaikeita pomoviholliset voivat olla samalla kun ihmissyjät osoittavat kuinka halpamaisia pomotaistelut voivat olla. Vastapuolena Lävistäjä taas on yksi sellainen vihollinen joka on edelleen yksi soulsarjan hienoimpia ja Houkkien jumala on esikuva monille, myös Elden Ringissä vastaan tulleille pomovihollisille. Variaatio on siis varsin suuri ja muutoksia ei ole oikeastaan tehty, mikä on hyvä asia. 

Oikeastaan ainoa todelliset muutokset, joita pelissä on alkuperäiseen verrattuna, ovat bugien korjauksia ja optimointia, mm. ohjaukseen, niin ja tietysti täysin uusi maalipinta. Tavallaan olisi ollut hauskaa, jos pelissä olevat bugit olisi säästetty, kuten eräs "huijaus" jota itsekin alkuperäisessä kokeilin ja joka on edelleen osa sitä peliä. Remake on juurikin sellainen tapaus jossa alkuperäisen pelin juttuja ei ole juurikaan muutettu ja peli on vain tuotu nykykonsoleille, mikä on pääasiassa tarkoittanut sitä, että pelattavuutta on modernisoitu, sillä kyllähän näissä PS3:n ja vanhempien pelien kontrolleissa tuntee sen, miten aika on niihin monesti purrut. Tämä on ainakin oma mielikuvani siitä, mitä pelissä on tapahtunut, sillä tietysti on myös mahdollista että muutoksia on tehty siellä täällä, mutta niitä ei ole vain pannut samalla tavalla merkille. Tosin, eräs sivutehtävä jossa pelastetaan noita tornista, on hieman muuttunut, vaatien enemmän tavaraa kerättäväksi. Mutta tälläisenään kyseessä on todella uskollinen remake, joka pyrkii tarjoamaan sen alkuperäisen Demon's Soulsin. Ja se on haastava peli, sillä tässä pelissä, niitä tarkastuspisteitä on hyvin vähän ja reitit pomovihollisesta toiseen, ovat paikoitellen todella pitkiä ja haastavia. Niin ja world tendency mekaniikka on edelleen täyttä paskaa, kuten on myös haamumuoto, jossa itse ainakin vietin suurimman osan ajastani. Puhumattakaan siitä, miten paljon tämän pelin trophy lista vaatii online pelaamista.


Yhteenveto

Demon's Souls remake on monella tavalla erittäin uskollinen sille, mistä kaikki alkoi. Nykymuodossa peli on pelisuunnitelmallisesta näkökulmasta lähemmäs identtinen alkuperäisen kanssa, joskin tuntuu tietynlaista tasapainotusta/hienosäätöä on tehty. Suurimmat muutokset ovat aika pieniä, mutta juurikin sellaisia, joiden jälkeen alkuperäinen peli tuntuu hyvin turhauttavalta. Valtaosa pelistä on jätetty täysin ennalleen, joten tämä on tavallaan hyvin selvä paluu menneeseen. Peli vaatii paljon kärsivällisyyttä, sillä monella tavalla se on selvästi vaikeampi kuin monet sitä seuranneet pelit samassa genressä ja monet typerimmät pelimekaaniset ratkaisut, ovat edelleen läsnä ja ne ovat edelleen aivan perseestä.

 

+ Fantasiatunnelma

+ Ympäristöissä riittää vaihtelua

+ Monta erinomaisesti toteutettu pomotaistelua

+ Monet pienet muutokset

 

- World Tendency

- Puolikas HP kuoleman jälkeen

- Paikoin turhauttavan vaikea

- Taakkaraja varusteissa

 

Arvosana: 6,7

 

Erinomainen



Granblue%20Fantasy%20Versus.jpg?16648762

Animetyylinen fantasiatappelupeli

 

 

Suursininen Fantasia: Vastakkain

 

PlayStation Plus: Premium

 

 

Granblue Fantasy: Versus

Tämän kanssa, ei ollut mitään odotuksia, ei ollut edes varsinaista tietoa että millainen peli on kyseessä. Itse veikkasin että jokin iso RPG tai sitten animevivahteinen tappelupeli kuten Blazblue. Tavallaan aika osuva veikkaus siis. Tästä syystä tähän pystyi ainakin suhtautumaan avoimin mielin.

 

Näyttävää taistelua, halpaa tarinankerrontaa

Tarinasta voidaan sanoa oitis että siitä huokuu sellainen tietty animevivahteisuus, erittäin vahvasti. Todella positiivista onkin että peli on ääninäytelty ja saatavilla myös englanniksi. Tarina etenee suhteellisen suhteellisen hyvää vauhtia mutta yleinen rytmitys voisi olla parempikin, paikoin tarina tuntuu nimittäin hieman junnaavan paikoillaan. Helposti suurin ongelma tarinassa on se tapa jolla on toteutettu, nimittäin siitä huokuu sellainen halpatoteutus. Hahmot ilmestyvät stillkuvamaisina tekstilaatikon päälle, mutta ovat hieman animoituja. Tästä pääsee siis vieläkin halvempaan suuntaan, kuten Soul Calibur VI:ssa. Tämä on kuitenkin yksi asia mikä todella pistää esiin pelissä, huonolla tavalla.

Taistelu on pitkälti avainasia kaikessa. Pelihahmoja avautuu pelin edetessä lisää ja kokeilemella löytyy se oma suosikki. Yhtä todella selvää voittajaa ei omalla kohdalla ole, mutta pari hyvää erottuu joukosta. Taistelu on rakennettu perustappelupelitavalla, mutta asetelmasta on otettu vähän enemmän irti. Pelaajalla on mukana myös partnerihahmo joka on valtava voimavara haastavammissa taisteluissa ja valitsemalla oikean aseen, voi myös saada etua taisteluun. Se mihin taistelusysteemi kuitenkin kompastuu, on omaan toteutukseensa. Tämän pelin kanssa tuntuu että eniten saa aikaiseksi yrittämällä toteuttaa paria simppeliä liikettä, vaihtelemalla paria nappulaa, sillä taktinen lähestymistapa ei vain tunnu nappaavan. Superliike ei ole niin simppeli toteuttaa kuin pitäisi, mikä on oitis merkittävä heikkous. Yleisesti taistelusysteemi on melko simppeli, mutta juuri niin monipuolinen, että sen hallitseminen vaatii paljon aikaa. Eri hahmoilla on pitkälti sama systeemi mutta eri tavalla toimivat hyökkäykset mikä tekee tietyistä hahmoista helpompia pelata kuin toisista. Hahmovalikoima isonan kokonaisuutena, tuntuu jäävän melko vaatimattomaksi, mikä tuntuu olevan melko yleistä isossa osassa tappelupelejä.

Tämä on lisäksi niitä tappelupelejä jossa vaikeustaso ei ole ihan hallinnassa. Pari viimeistä pomotaistelua ovat yllätysvaikeita verrattuna kaikkeen aiempaan, mutta koska pelissä isossa osassa on hahmojen ja aseiden kehitys, pystyy pelihahmoista tekemään vahvempia ja näin ollen vastaamaan myös loppupään haasteeseen. Ennen sitä tätä tilanne ei tullut vastaan kertaakaan. Tekoäly on suhteellisen pätevä ja oikeilla erikoisominaisuuksilla voi oitis tuodan taisteluun lisää terää. Granblue on ehdottomasti näyttävä peli pelata ja hahmovalikoima on myös melko hyvä ja vaihteleva. Kuningas Arthur mytologiasta on vivahteita ja tyylillisesti kaikki on hyvällä tasolla. Tuntuu vain että kaikki olisi voinut olla vielä paremmallakin, jos pelin eri osa-alueisiin olisi panostettu enemmän. 


Yhteenveto

Granblue Fantasy: Versus ei ole se paras mahdollinen tappelupeli sillä taistelusysteemi on enemmän tatin veivaamista kuin nappuloiden painamista, mikä ei omalla kohdalla oikein koskaan ole se toimivin ratkaisu. Tarinallisesti, ihan kiva kokonaisuus jonka rytmitys tosin ei ole se paras mahdollinen. Monella tavalla tämän kanssa loppuvaikutelma on sitä sorttia että pelistä ei meinaa oikein edes tietää että mitä siitä oikeasti ajattelee sillä näyttävä peli on kyseessä, mutta tarinankerronta, vaikkakin ääninäytelty, on toteutettu aika halvasti ja taistelu, vaikkakin näyttävä ei ole sieltä nappaavimmasta päästä sekään.

 

+ Tyylikäs asetelma

+ Tarinan edetessä kasvava hahmovalikoima

+ Ääninäytelty

 

- Taistelu on monesti täyttä räpeltämistä

- Hahmovalikoiman suppeus

- Tarinankerronnan halpatoteutus

 

Arvosana: 6,5

 

Erinomainen



Pääarvio

Heräte ostos jota on ehtinyt harkita jo monta kertaa. Ja jollainen olisi oitis kaksi pykällä parempi peli Telltale tyylisenä tarinapelinä.



WA%20-%20Heart%20of%20the%20Forest.jpg?1

Pimeyden maailma visuaalisena romaanina

 

 

Ihmisusi: Maailmanloppu - Metsän Sydän

 

 

 

Werewolf: The Apocalypse - Heart of the Forest

Ollut pitkään omalla toivelistalla Steamissa ja muuten Werewolf: The Apocalypse aihe on hyvin pitkälti sellaista materiaalia josta itse todella pidän. Odotukset tätä kohtaan ovat siis tavallaan kasvaneet, mutta samalla aikaa ne ovat melko varovaiset, koska tämä on pitkälti pelkkää luettavaa ja se oitis hieman sellaista materiaalia joka ei yleensä kestä vertailussa kovinkaan hyvin, ellei se ole itse tehty poikkeuksellisen hyvin, mikä on loppuvimeksi melko vaikeaa.

 

Tyttö ja susi

Visuaalisten novellien tavoin, tässä pelissä on luettavaa enemmän kuin mitään muuta, joten se on helposti hivenen luotaantyöntävää pelattavaa. Mukana on jokusia tunnelmaa tuovia kuvia ja äänitehosteita, mutta teksti on pääosassa. Tälläisten pelien täytyy pystyä nappaamaan aivan erityisellä tavalla, jotta ne erottuvat kunnolla joukosta ja vaikka tässä pelissä onkin paljon potentiaalia ja omassa genressään se on tehty erityisen hyvin, jättää se myös paljon toivomisenvaraa. Mikäli tämä maailma, Werewolf: Apocalypse, ei ole millään tavalla tuttu, on tämä se videopeli, joka on ehkä helpoin lähestyttävä, koska peli ei oleta että pelaaja tietäisi että mikä ero on Hispolla ja Crinosilla tai mikä on Garou. Peli voi toimia opastuksena tähän osaan World of Darknessista samalla tavalla kuin Vampire: Masquearade - Bloodlines voi toimia tutustuksena vampyyri puoleen samasta maailmasta.

Tarinan päähenkilö on Maya, nuori naisenalku joka pelin edetessä kohtaa itselleen aivan uuden maailman ja pelaajan tehtäväksi jää valinnoillaan ohjata tarinaa ja päättää että miten Maya suhtautuu kaikeen uuteen oppimaansa ja millainen hänen roolinsa tulee tarinassa olemaan. Koska kyseessä on ihmissusitarina, niin isommaksi kysymykseksi nousee se, että onko pelaaja itse ihmissusi, vai jahtaako hän sellaista, vai päätyykö hän osaksi tälläistä jahtia tai muutava vastaavaa. Voi pelaaja muuttua ihmissudeksi, vai onko hän sellainen synnynnäisesti. Werewolf: Apocalypsessä lähtökohtaisesti pelataan jonkinlaisella ihmissudella, joten teemat ovat kyllä selvät, mutta tarinan eteneminen on kysymysmerkki, lopputuloksesta puhumattakaan.

Spoilaamatta mitään sanottakoon että erilaisia lopputuloksia on useampi ja ne riippuvat useammasta valinnasta joita pelaaja matkan aikana tekee. Jotkut valinnat ovat melko simppeleitä, sota vai rauha tyylisiä tilanteita, mutta sitten on paljon mitättömältä tuntuvia valintoja, jotka lähinnä rakentavat tilanne kohti merkittävimpiä. Pienet valinnat ovat kuitenkin tärkeitä, koska monesti ne määrittävät sen, mitä vaihtoehtoja pelaajalla on, kun astetta haastavammat valinnat koittavat. Lopulta kuitenkin pelaajan valittavana on että onko hän enemmän ihminen vai enemmän susi.

Roolipeli tämä ei varsinaisesti ole, mutta Maya kehittyy hieman pelin edetessä, sillä tietyt ominaisuudet korostuvat riippuen pelaajan valinnoista. Osa tulee siitä, mitä kaikkea pelaaja oppii matkallaan ja mitä tietoa hän näistä tapahtumista johtuen pystyy käyttämään. Toiset ominaisuudet ovat enemmänkin sitä että miten pelaaja pystyy tilanteissa toimimaan. Onko hän enemmän rauhallinen sovittelija, vai astetta hyökkäävämpi riidahaastaja. Näitä puolia pelissä olisi voitu tuoda esille paljon enemmänkin, sillä vaikka pelin läpäiseekin varsin helposti parissa tunnissa, toisivat nämä puolet mukanaan paljon enemmän muuttujia. Paljon suurempi osa on siinä, miten paljon raivoa, tahdonvoimaa tai kestävyyttä pelaajalla on käytössään, koska tälläiset osat määrittävät sen että millaisiin suorituksiin pelaaja fyysisesti pystyy sillä tietyt ratkaisuvat lisäävät tai vähentävät eri ominaisuuksia.

 

Paikoin verkkainen, paikoin hektinen

Pelaaminen lukemisen ulkopuolella nojaa erilaisten ratkaisujen tekemiseen ja ihan mitä tahansa ei missä tahansa kostaa pysty välttämättä tekemään, koska tietyt rajoitteet määrittävät pelaajan valinnanmahdollisuudet. Raivon, tahdonvoiman ja kestävyyden määrä on se kaikista ilmeisin ja helpoimmin mitattavissa oleva resurssi ja erilaiset tilanteet vaativat erilaista tasoa. Liian vähän on se yleisin ongelma ja monesti voikin joutua tekemään vähän eri tavalla kuin alunperin suunnitteli, jotta saisi lisää jotakin tiettyä kolmesta energiasta.

Myös se, millaisessa muodossa pelaaja eri tilanteisiin menee, voi määrittää todella merkittävästi sen, millaiseen lopputulokseen voi päästä. Itse en ole vielä tässä vaiheessa pelannut peliä niin montaa kertaa läpi, että tietäisin kuinka paljon vaikutusta eri muodoilla esimerkiksi on, mutta koska Werewolf: Apocalypse on muutoin suhteellisen tuttu, niin voisin olettaa, että sillä on todellakin väliä että onko pelaaja enemmän ihminen vai enemmän susi. Tälläisestä aihepiiristä saa todella paljon irti, varsinkin jos se on tehty hyvin ja vaikka Heart of the Forest ei ole erityisen näyttävää seurattavaa, on se tarinallisesti oikein hyvin kirjotitteua seurattavaa ja tarjoaa varsin syvällisen otteen tästä mytologiasta.

Kun vastaan tulee toiminnallisempia hetkiä, tuntuu kyseessä olevan aivan erilainen peli, sillä silloin se vie paljon enemmän mukanaan. Tietysti sellaiset rauhallisemmatkin pätkät toimivat, kun ne on toteutettu hyvin ja onneksi molemmille on tilaa tässä kokonaisuudessa. Välillä tekisi vain vauhdittaa tekstiä päästäkseen seuraavaan valintarikkaaseen pätkään, mutta välilä peli on hidas hyvistä syistä, koska koskaan ei voi olla varma että mikä tietoa on oikeasti arvokasta ja mikä vähemmän arvokasta, koska ensimmäisellä pelikerralla, ei voi olla valmis kaikkeen ja eri tilanteet voivat ratketa varsin yllättävillä tavoilla.

 

Ihmissusitarina sieltä paremmasta päästä.

Kyllähän tälläisen pelin kokisi paljon mieleuummin sellaisena kokonaisuutena, jossa olisi enemmän katsottavaa ja kuunneltavaa kuin luettavaa. Kun peliä miettii suoraan pelattavuuden suhtee, niin aika monet muut pelit tuntuvat paremmilta, mutta kun mietitään puhtaasti tarinalliselta kantilta, on tilanne huomattavasti monimutkaisempi kokonaisuus. Suurin valtti pelillä on siinä, että se ei isommin erittele pelaajia sen perusteella että tuntevatko he pelin mytologiaa ennalta, vai eivät. Esimerkiksi Earthblood tuntuu tässä suhteessa siltä, että sen kanssa olisi hyvä tietää maailmasta ennalta paljon enemmän, kuin tämän pelin tapauksessa.

Heart of the Forest ja Earthblood jakavat saman maailman ja mytologian, ovat tarinallisesti kumpikin varsin hyviä kokonaisuuksia, mutta pelattavuudessa ne ovat todella kaukana toisistaan. Earthblood on toimintapeli puduuttavalla ja itseääntoistavalla tavalla, josta silti pidin varsin paljon. Tästä on helpompi pitää siksi, että hukattua potentiaalia on paljon vähemmän ja peli ei tunnu niin itseääntoistavalta. Earthblood oli liian yksitoikkoinen kokonaisuus joka ei uppoutunut maailmaan ja mytologiaan pintaa syvemmältä. Tämä tekee sen ja siitä syystä Heart of the Forest voi hyvinkin onnistua tutustuttamaan täysin uusia ihmisiä tähän erinomaiseen mytologiaan.

Sanotaan että jos tätä vertaa vaikkapa tänä vuonna ilmestyneeseen, merkittävästi visuaalisempaan peliin, Quarryyn, ottaa Heart of the Forest ihmissusi teemasta paljon enemmän irti. Näitä kahta verrattessa täytyy kuitenkin korostaa että Heart of the Forest on enemmän kirja siinä missä Quarry on enemmän kuin elokuva ja kummallekin on omat faninsa. Tosin Heart of the Forest antaa pelaajalle kaiken ajan maailmassa eikä QTE pätkiä ole. Mutta sitten jos peliä vertaa vaikkapa peliin Guise of the Wolf, niin pakko sanoa että paljon mieluummin otan tekstitulva pelin, kuin bugisen ja suoraan rikkinäisen pelin joka näyttää vähän kivemmalta, mutta jonka pelaaminen on kaukana siitä.

Pelin suurin heikkous on kuitenkin juuri siinä tekstissä. Sanotaan että määrä ei ole mitenkään täysin överi, mutta se yleinen rytmitys ja tarina koonti voisi olla merkittävästi parempaakin tasoa. Monesti kokonaisuus tuntuu todellakin laahaavan erittäin verkkaisesti eteenpäin, mikä on melko turhauttava ongelma, koska sitä tekstiä ei vain pääse karkuun tälläisessä genressä. Kun peli on kirjoitettu hyvin, se on todella mielekästä seurattavaa ja ottaa tästä teemasta todella paljon irti. 


Yhteenveto

Heart of the Forest on suhteellisen hyvä peli. Sanotaan vaikka visuaaliseksi romaaniksi joka muovautuu pelaajan valintojen mukaan, se on oikein hyvin tehty kokonaisuus, vaikka päähenkilö ei merkittävästi napannut ja monet pelin valinnat tuntuvat harhautuksilta tai muuten vain tarina rakentuu paikoin todella kyseenalaisesti. Tarinallisesti peli kuitenkin kertoo suhteellisen hyvän kokonaisuus aihealueesta ja se sopii erityisen hyvin niille, joille Werewolf: The Apocalypse on vähemmän tuttu ja valinnat ja useat lopetukset lisäävät uudelleenpeluuarvoa melko hyvin.

Tälläisen pelin kun saisi Telltale tyylisellä toteutuksella. Se olisi oitis ainakin 8:n peli.

 

+ Werewolf: The Apocalpse maailma

+ Ihmissusi teemat

+ Valinnat

 

- Paikoin kyseenalainen valintarakenne

- Paikoin melko puuduttavaa tekstiä

 

Arvosana: 6,8

 

Erinomainen