Dear ratboy...

 

 

Plague Tale 2 näyttää ja tuntuu samalta kuin ensimmäinen, varsinkin aluksi, mutta kehittyy edetessään merkittävästi lupaavampaan suuntaan, eikä toista edeltäjänsä virheitä. Ihan kaikkea se ei tee paremmin, mutta on kokonaisuutensa merkittävästi mielekäämpää pelattavaa.

 

 

 

Ruttotarina: Sielunmessu

Ensimmäinen Plague Tale oli ruma peli, ei graafisesti, mutta teemallisesti. Rujon maailman pahimpia puolia ei vältelty, mutta niillä ei myöskään mässäilty. Hiiviskelypainotteisuus ja escor mission tyylinen lähestymistapa olivat tosin vähemmän houkuttelevia osia kokonaisuutta. Monella tavalla peli kuitenkin vakuutti, käyttäen hyväksi havaittuja ideoita osana pelattavuutta. Lisäksi pelissä oli todella onnistuneesti toteuttu roistohahmo, Sir Nicholas sekä muutama sivuhahmo, Mellie ja Rodrick. Tosin, Hugo oli enemmän kuin rasittava tapaus. Jatko-osa ei ole yllättys, sillä pelissä oli potentiaalia ja tilaa kehittyä. Plague Tale 2, onkin pitkälti kaikilla tavoilla selvästi parempi peli mitä edeltäjänsä.

 

Isosisko saattaa pikkuveljeä

Tarina alkaa jonkin aikaa ensimmäisen pelin tapahtumien jälkeen. Amicia De Rune matkustaa äitinsä, tämän uuden oppilaan ja Amician luotetun ystävän Lucasin sekä pikkuveli Hugon kanssa. Ensimmäisen pelin tapahtumat vielä hyvässä muistissa, yrittävät kaikki parhaansa mukaan suojella Hugoa ja pitää häntä vaivaavan "sairauden" kurissa. Kun sitten eräs valitettava tapahtuma tekee kaiken työn tyhjäksi, alkaa siitä uusi matka joka osoittautuu monella tavalla paljon vaikeammaksi, raskaammaksi ja massiivisemmaksi mitä edellinen matka. Ruttorotat ovat monilukuisempia kuin aiemmin, uusia ystäviä löytyy yllättävistä paikoista ja Amicia löytää itsestään uudenlaisen taistelijan, samalla aikaa kun päämääränä on Hugon parantaminen. Rotat varjostavat kuitenkin lähemmäs kaikkia paikkoja joihin he matkaavat ja vaikka ykköspeli alkoi suhteellisen realistiselta vaikuttavana, mutta meni rottien käytössä täysin yli, ei tämä kakkonen enää edes yritä mennä kohti järkevää todellisuutta, vaan ampuu merkittävästi yli siinä rottien määrässä.

Pelissä seurataan siis ensimmäisen pelin tapaan Amician ja Hugon matkaa. Idea ei ole muuttunut mihinkään mutta sitä on kehitetty monella tavalla eteenpäin. Amicia on edelleen todella heikko taistelussa, sillä viholliset saavat varsin helposti hengiltä, joskin monesti hän selviää yhdestä iskusta, mutta seuraava on sitten jo liikaa. Hiiviskely on monesti erittäin tärkeää, koska suorassa taistelussa ja varsinkin useampaa vihollista vastaan, Amicia ei yksinkertaisesti pärjää kovinkaan hyvin, varsinkaan alkupelissä. Täysin avuton hän ei ole, sillä ykköspelistä tuttu linko on edelleen hänen ykkösaseensa ja monesti yksi osuma vihollisiin, on tappava. Tällä kertaa sen perusammukset ovat loputtomat, eikä niitä tarvitse erikseen keräillä. Pelin edetessä Amician arsenaali ja taidot kehittyvät minkä vuoski toiminnasta tulee kokoajan luotettavampi vaihtoehto, joskin resurssit ovat monesti varsin rajallisia. Tarinallisessa mielessä Amicia kehittyy merkittävästi ja sanoisin, että tälläinen kehitys on jotakin sellaista, mitä uusimmassa Tomb Raider trilgiassa, Lara Croftin kanssa olisi pitänyt tehdä, sillä varsin heikosti tytöstä kasvaa paikoin armoton tappaja.

Amician tavoin joukkoon kuuluvilla, hieman vaihtuvilla hahmoilla on omat erikoisosaamisensa. Hugo esimerkiksi pystyy menemään pienistä raiosta ja käyttämään rottia avukseen, mutta pystyy myös rottavoimilla aistimaan lähettyvillä olevia vihollisia. Alkemistioppilaana Lukas taas pystyy käyttämään alkemian elementtejä hämätäkseen vihollisia, jolloin pako tai vastahyökkäys on mahdollinen. Lukas hahmona on selvästi tappamista vastaan ja kannustaa Amiciaa oveluuteen. Eräs uusi liittolainen taas mahdollistaa erittäin suoran taistelumahdollisuuden. Pelin rytmitystä tehostavat monet pulmat, jotka on monesti varsin helppo ratkoa, mutta jotka tuovat sopivaa vaihtelua toiminan ja hiiviskelyn lomaan. Plague Tale: Requiem on ehdottomasti näitä pelejä, joka tekee pulmanratkonnan hyvin, eikä tee niistä juurikaan mitään isompia esteitä. Peli on ehdottomasti sellainen joka paranee edetessään ja on todella houkuttava katsoa uudestaan, New Game Plussassa, kaikkien varusteiden kanssa, jolloin alusta asti, on enemmän keinoja toimia. Helpoksi peli ei tosin missään kohtaa muutu, sillä viholliset muuttuvat haastavammiksi pelin edetessä.

 

Väkivallalla, välttelyllä ja oveluudella

Ykköspelin tavoin pelaajalla on käytössään linko ja jokusia erikoisammuksia. Tuli sytyttään soihtuja mikä pelottaa rottia, tomu sammuttaa soihtuja ja sokaisee vihollisia kun taas aivan uusi alkemiaseos on pihkaa, joka aiheuttaa mm. Tulen kanssa hyvin kirkkaan reaktion, mahdollistaen muutamia todella hyviä käyttötarkoituksia. Alkemiatyökaluja on vähemmän kuin aiemmin, sillä tällä kertaa vihollisia ei voi laittaa riisumaan kypäriä ja ne ovat osa peliä alusta asti, mikä tuo peliin oitis lisää haastetta. Uusiin varusteisiin tosin kuuluu varsijousi, joka tekee todellakin selvää jälkeä vihollisista jotka eivät ole raskaasta panssaroituja. Varusteita pystyy ykköspelin tavoin myös kehittämään, mutta merkittävästi simppelimmällä tavalla, koska yleinen resurssi "osat" käy kaikkiin varusteisiin, eivätkä päivitykset tarvitse tällä kertaa alkemiaresursseja, vaan niitä käytetään täysin ammusten tekemiseen.

Yksi merkittävä parannus tulee myös siitä, miten Amicia ominaisuudet kehittyvät. Tämä uusi mekaniikka perustuu siihen, miten pelaaja ratkaisee tilanteet. Tietyt tilanteet on suunniteltu ratkaistavaksi tietyllä tavalla, mikä on tavallaan aika ärsyttävää, etenkin kun hiiviskelystä tulee pakollista, mutta samalla tavalla voi olla ärsyttävää kun äkkiä taistelusta tulee pakollista. Amicialla on kolme eri tyyliä joilla hän voi ratkaista tilanteet: Välttelevä, väkivaltainen ja ovela. Jokainen tehostaa tiettyä ominaisuutta Amician taidoissa ja se mikä tyyli on tietyssä osuudessa ollut määrittävä, tulee siitä, miten paljon vihollisia pelaaja päättää tappaa. Väkivaltainen metodi on tappaa kaikki viholliset alueelta ja tämä tehostaa taistelua, kuten sitä miten nopeasti Amicia lataa ammuksia. Välttelevä metodi on puhtasti hiippailua, jolloin ei tapa ketään ja tämä tehostaa hiiviskelyä, kuten sitä että Amicia liikkuu nopeammin ollessaan kyyryssä. Oveluus on jotakin näiden kahden väliltä ja nojaa monesti ympäristön ja varusteiden hyödyntämiseen. Osan vihollisista voi tappaa, mutta ei kaikkia. Tämä ominaisuus tehostaa alkemian elementtien hyödyntämistä käytössä ja valmistuksessa.

Se että pelaaja voi ratkaista tilanteet useammalla tavalla on oitis merkittävä parannus ykköspeliin joka monesti pakotti todella selvään lähestymistapaa, mikäli oli kaikenlisäksi lähemmäs suoraan hiippailua ja toiminta oli se viimeinen vaihtoehto. Tällä kertaa toiminnallinen ote on vahvempi sillä Amicia voi kestää pari iskua eikä kuole heti ensimmäiseen. Hän pystyy myös lähitaistelussa käyttämään linkoa lyömäaseena ja voi löytää myös veitsiä, jotka tekevät vihollisista selvää yhdellä osumalla, mutta hajoavat siinä samalla. Tämä Last of Usista kopioitu sekundaveitsimetodi on kiva idea, mutta hyvä on muistaa että koska veitsiä voi kantaa vain yhtä mukanaan, ne tulisi säästään, sillä niitä tarvitaan eräiden kaappien avaamiseen. Keräiltävää tavaraa on varsin paljon ja vaikka kentät eivät lähtökohtaisesti olekaan erityisen avoimia ja eteneminen on suhteellisen suoraviivaista, ovat monet paikat vapaaehtoisia, eli tutkiminen monesti kannattaa.

 

"Oscar bait" pelimuodossa

Samalla tavalla kuin tietyn tyyliset elokuvat on kuin tehty narraamaan palkintoja gaaloissa, myös tietyn tyyliset pelit pyrkivät samaan omassa sarjassaan ja tämä on juurikin sellainen peli, lähemmäs kaikilla mahdollisilla tavoilla. Vaikka en tätä millään omiin suosikkipeleihini tältä vuodelta mahduttaisikaan, niin kyllä tämän kanssa ymmärtää miksi se on nostetta todella vahvasti esille. Tarinassa on todella vahvoja teemoja, pelin yleinen tyyli on paikoin todella rajua kamaa ja pääosan esittäjä käy läpi monenlaiset tunteet. Sivuhahmojen kautta kokonaisuuteen saadaan lisää väriä ja paikoitellen pelissä on luvassa myös todella rentoja pätkiä joissa ei ole mitään hoppua. Voisi siis sanoa että Plague Tale käy tälläkin kertää läpi kaikki ne pelilliset osa-alueet, joita monet vuoden peli ehdokkaat usein käyvät. Tämän lisäksi peli on graafisesti todella hienon näköinen, musiikki tukee tilanteita todella onnistuneesti ja näyttelijät tekevät oikein hyvää työtä. Tosin paikoin tuntuu että varsinkin pääosan esittäjä hivenen ylinäyttelee tietyt kohtauksensa.

Hugo ei ole merkittävästi parempi kuin edellisellä, mutta ei kuitenkaan myöskään ihan niin ärsyttävä sentään. Peli ei muutenkaan lankea samanlaisiin ansoihin mihin ensimmäinen lankesi, vaan tällä kertaa on monella tavalla menty parempaan suuntaan. Tietyt pelilliset ratkaisut hieman ärsyttävät. Se että Amicia ei voi jättää Hugoa ollenkaan sivuun odottamaan, tekee tietyistä kiipeilyosuuksista ja vastaavista vähän hitaampia, kun hän aina ensin auttaa Hugoa ja sitten tulee itse. Pelissä on myös paljon todellaa laahaavia kohtia joissa vain kävellään ympäriinsä, ei juosta, vaan kävellään. Sitten on pätkiä kun tehdään tiettyjä asioita, mutta niitä ei voi oikein nopeuttaa vaikka tietäisi tasan tarkkaan että mitä pitäisi tehdä. Tämä hitaus on monessa osassa todella ylitsepääsemätön juttu ja se on monissa muissakin peleissä erittäin suuressa roolissa, taas yksi osa, mikä kuuluu pelilliseen "oscar bait" tarkastuslistaan. Samalla tavalla monien sivuhahmojen kanssa on tehty tarinallisesti erittäin hyviä ratkaisuja. Yhdeksi parhaista sivuhahmoista nouseekin ritarihahmo, joka on kuin Rodrick 2.0 ja tarinallisesti yksi parhaiten tehtyjä hahmoja koko pelissä. Ei nyt ihan ykkösen sir Nicholas tasoa, mutta ehdottomasti tämän pelin kärkeä.

Vaikka Plague Tale 2 on paikoitellen varsin verkkaisesti etenevä peli ja paikoitellen taas peli etenee kyllä hyvää vauhtia mutta juonikuvioissa toistetaan tiettyjä samoja asioita uudestaan ja uudestaan, mikä käy melko äkkiä jotenkin turhauttavaksi. Lisäksi peli alkaa loppupuolella todella laahaamaan ja pari viimeistä kappaletta ovat hyvin tylsää seurattavaa. Joskin eräs osa loppuhuipennusta on todella erinomaisesti tehty ja ehdottomasti yksi pelin kohokohtia monen hahmon tapauksessa. Se on tyylillisesti erittäin upea osuus jota sitten seuraa useampi turhankin pitkäveteiseksi venytetty osuus. Vaikka en itse tätä vuoden 2022 parhaiden pelien joukkoon laskekaan, on tämä erittäin onnistunut jatko-osa joka on merkittävästi mielekkäämpää pelattavaa kuin ensimmäinen Plague Tale.

---

Yhteenveto

Plague Tale 2 on lähemmäs kaikin tavoin parempi peli mitä ensimmäinen oli, mutta se on myös varsin erilainen peli. Pelattavuus on samanlaista mutta erilaiset osa-alueet ovat erilaisia. Toiminnalla ja hiiviskelyllä on kummallakin aikansa ja paikkansa eivätkä pelin teemat ole muuttuneet yhtään hilpeämmiksi. Tarina etenee todella hienosti ja tarjoaa muutamat todella hyvät yllätyksetkin. Pelattavuudessa on sopivasti vaihtelua eikä peli ole mitenkään lyhyt, vaikka alkaakin loppupuolella vähän heittelehtiä. Suurimmat ongelmat ovat lähinnä tiettyyn pelityyliin pakottamisessa, tietyssä ylinäyttelemisessä ja mekaanisessa hitaudessa.

 

+ Vahvat teemat

+ Toiminnan mahdollisuudet

+ Draamallisesti vahva tarina

 

- Tiettyyn pelityyliin pakottavat osat

- Tietyt verkkaisuudet

- Ylinäyttely ja typerät juonikuviot

 

Arvosana: 7,3

 

Loistava