Sota on pelimaailmassa monesti kuvattu sieltä pyssyn piipun takaa ja tavoite on yleensä ampua iso liuta pahiksia kunnes niitä ei ole enää jäljellä. Hyvin usein se tarina on monien mielestä toissijainen, mutta monissa tapauksissa, tarina tarjoaa varsin hyvää sisältöä, joko fiktiivistä tai historiallista.
Sota tuntuu olevan jatkuvasti osa maailmanhistoriaa, jossakin muodossa. Aina ei ole kyse puhtaasti ensimmäisen tai toisen maailmansodan kaltaisesta konfliktista joka nimensä mukaisesti kosketti koko maailmaa. Tietysti joitakin enemmän tai kuin toisia. Monesti voi kyse olla sisällissodasta jossa mittakaava on selvästi pienempi.
Historiasta löytyy iso liuta tapahtumia joista on sotapeleihin ideoita ja tilanteita. Tällöin tietyt sodat nousevat todella selvästi kärkeen ja monet muut jäävät erittäin vähälle huomiolle. Tietysti laajasta tapahtumasta tulee pelejä uudestaan ja uudestaan, koska muuttujia oli niin paljon.
Tämän artikkelin/arviokokoelman/blogin/vuodatuksen kirjoittamisen aikaan. Tämä aihealue on ollut hyvin ajankohtainen.
Sodan kauhujen keskellä, sykkivät niiden sydämet, jotka jatkavat eteenpäin
Urhoolliset Sydämet
PlayStation Plus: Premium
Valiant Hearts
Tämän pelin muistan todella selvästi siitä syystä, että sen graafinen ulkoasu on jäänyt mieleen. Tiesin myös että mikä on pelin idea ja tarina noin pääpiirteittäin mutta yksityiskohtia ei isommin ollut. Peli sijoittuu ensimmäiseen maailmansotaan ja seuraa useampaa pelihahmoa. Se tosin tuli yllätyksenä että pääasiassa kyse on pulmanratkonnasta, joskin tietyillä ajoittaisilla vaihtelua tuovilla pelimekaniikoilla. Joka tapauksessa odotukset eivät ole mitenkään suuret mutta kiinnostus tätä peliä kohtaan on. Varsinkin nyt, kun sitä on mahdollista pelata.
Suuren sodan kauhut, hirviöt ja sankarit
Ensimmäisen maailmansodan syttyminen syöksee Euroopan kaaokseen ja pelin näkökulmasta kovimman osuman ottaa Ranska, jonka alueille valtaosa pelistä sijoittuu. Karl on tuore isä, joka joutuu saksalaisten riveihin, roistopuolelle kun taas Emil on Karlin appiukko, joka joutuu taistelemaan ranskalaisten puolella. Freddie taas on amerikkalainen jolla on kana kynittävänä saksalaisen upseerin kanssa. Sitten on Anna, joka belgialainen eläinlääkäri, josta tuleekin sodan keskellä lääkäri. Viimeisenä, mutta ei todellakaan vähäisimpänä on armeijan lääkintäkoira. Pelin tarina seuraa vaihdellen jokaisen matkaa, käydän läpi niin monet sodan kauhut vankileireistä, kaasuhyökkäyksistä ja Sommen taistelusta aina sotaoikeudenkäynteihin ja Verdunin taisteluun. Samalla kun peli kertoo omaa tarinaansa, se myös jakaa historiallisia faktoja milloin mistäkin osasta sotaa.
Graafinen ulkoasu on erittäin tyylikäs ja vaikka pelissä on ääninäyttelyä, on se erittäin tiukasti säännösteltyä ja iso osa pelihahmojen keskusteluista on murahduksia, äännähdyksiä ja puhekuplia nuolilla tai symboleilla jotka kertovat kyllä kaiken oleellisen pelaajalle. Tyylillisesti tämä on erinomainen ratkaisu mikä todellakin tuo peliin sellaisen omanlaisensa kerrontatyylin ja sopii erinomaisesti yhteen sarjakuvamaisen ulkoasun kanssa. Ulkoasu on ehdottomasti se yksi osa-alue josta tämä peli on jäänyt paremmin mieleen kuin mistään muusta. Tietysti sitten kun pelin on pelannut, niin kyllä siitä jää mieleen se tarina, joka käsittelee todella karujakin asioita. Peli ei kuitenkaan ole vain aikuisilla suunnattu sillä vaikka materiaalista saisikin helposti K18 kamaa, kuten monista sotapeleistä on huomattu, niin tällä kertaa ne raaimmat pätkät on siistitty sen verran että peli on enemmän K12 tavaraa ja sitä kautta se on hyvä tapa historian kertaamiseen.
Vaikka pelin henkilöiden tarina onkin fiktiivinen niin tapahtumat ovat todellisia ja sitä kautta painoarvo mitä tarinassa tulee vastaan on aivan omaa tasoaan. Erityisesti tarinallinen jaksotus toimii erinomaisesti sillä neljän kappaleen aikana kerrottu tarina ei ole pituudeltaan se erityisen suuri, mutta sisältöä on joka tapauksessa sen verran että kyllä siitä saa aika paljon irti. Käänteitä on useampi ja kokonaisuutena ne luovat erinomaisen tarinan joka varsinkin lopuksi koskettaa todella syvältä. Pelin lopetus on kaikessa traagisuudessaan juurikin niin hyvä, että sen kyllä muistaa ja tapa jolla se on toteutettu vain korostaa sitä erinomaisesti.
Tyylikkään näköinen pulmarakenteinen tarina
Pelattavuuden suhteen peli ei ole ihan niin hyvää kamaa kuin tarinallisessa mielessä, mutta pulmapeliksi Valiant Hearts toimii erittäin hyvin. Pääasiassa suuri osa pelin pulmista on melko simppeleitä tyyliin; Löydä esine, käytä esinettä saadaksesi toinen esine ja sitä rataa. Joskus taas käytetään vipuja jotta saavutetaan asia X tai heitetäään tavaraa jotta asia Y onnistuu. Mitään erityisen haastavaa pelissä ei ole sillä alueet ovat melko pieniä, mutta ne avainasiat saattavat hukkua ympäristöön sen verran hyvin että ne voi olla haastavaa löytää. Helpompi vaikeusaste tosin tarjoaa vihjeitä tietyin väliajoin, jotta pelissä pääsee eteenpäin. Valiant Heart on pulmiltaan simppeli peli joka on tarkoitettu läpäistäväksi ilman turhauttavia hetkiä. Monesti pulmapelit eivät onnistu tarjoamaan kiinnostavaa haastetta vaan muuttuvat merkittävästi turhauttavammiksi pelien edetessä. Valiant Heart suhtautuu pulmarakenteeseen osana kokonaisuutta ja vaikka se onkin merkittävä osa, niin se on hyvin tehty osa. Täydellinen rakenne ei kuitenkaan ole sillä ajoittain pulmatyyli menee vähän liian pitkälle.
Pulmarakennetta rikastavat tietyt ajoitukseen perustuvat osuudet pelissä ja jokuset minipelit joista yhdessä painellaan nappuloita oikeissa hetkissä. Vaihtelua on vähän, mutta kaikki on rytmitetty hienosti ja monesti riippuvaista siitä, millä hahmolla pelaa. Nappuloiden painelu on osa Annalla pelaamista, kun hän lääkitsee loukkaantuneita. Emil pystyy kaivautumaan ympäristössä ja kun koira on mukana pelissä, voi tälle hauvalle antaa komentoja, kuten noutamaan tavaraa, vetämään vivuista tai muuta pientä kivaa. Pelattavuuden suhteen peli alkaa tietyillä tavoilla toistaa itseään melko nopeasti, mutta sellaiset tietyt muutokset kyllä tarjoavat tarpeeksi muuttujia, jotta peli pysyy mielekkäänä loppuun asti. Valiant Hearts ei ole pitkä peli, mutta se on juurikin sopivan pituinen eikä muutu tylsäksi tai puuduttavaksi pituutensa aikana. Vaikka toistoa onkin luvassa, niin vaihtelua on samalla riittävästi.
Valiant Heart on ehdottomasti pelaamisenarvoinen kokonaisuus sillä se kertoo erinomaisen tarinan ja vaikka pulmapelirakenne ei nappaisikaan, niin Valiant Hearts on yksi niitä pelejä joita kannattaa todellakin harkita siitäkin huolimatta. Vaikka pelattavuus ajoittain ei isommin nappaisikaan, niin tämä on tarina, jonka vuoksi vaivannäkö kyllä kannattaa.
Yhteenveto
Valiant Hearts on graafisesti erittäin upea kokonaisuus joka onnistuu kertomaan erinomaisen tarinakokonaisuuden aina siihen tunteikkaaseen loppuun asti. Pelattavuudessa peli nojaa monesti aivan liikaa pulmanratkontaan, mutta tarjoaa myös vaihtelua aina silloin tällöin. Usean eri hahmon kautta kerrottu kokonaisuus on erinomaisesti jaksotettu kertomus jossa sarjakuvamainen tyyli onnistuu usein aivan ilman sanoja kertomaan kaiken sen, mitä tarvitaan, jotta historian kirjojen tapahtumat saadaan arvokkaasti tuotua pelimuotoon. Pelin viesti onkin todella vahvasti kerrottu, myös kaikissa rumissakin osissaan.
+ Sarjakuvamainen tyyli
+ Tarina monine puolineen
+ Jaksotus ja lopetus
- Paikoin vähän liiankin pulmapainotteinen
- Menee usein ravaamisen puolelle
Arvosana: 7,6
Erityinen
Erilainen lähestymistapa sotaan
Läpi synkimpien aikojen: Historiallinen vastarinta strategiapeli
PlayStation Plus: Premium
Throught Darkest of Times: Historical resistance strategy game
Tästä pelistä en tiennyt etukäteen mitään, sillä kun se tuli osaksi PS Now'ta, niin kokeilin sitä suht sokkana. Asetelma on historiallisesti todella tuttu ja sen kerronnassa on osattu käyttää todellisia tapahtumia hienosti hyväksi. Pelattavuudeltaan tämä toimii hyvin, jos pitää tämän tyylisistä strategiapeleistä. Mutta kärsivällisyyttäkin tämä vaatii, sillä kyseessä on varsin hitaasti etenevä ja paikoin todella puuduttavaksi muuttuva taktiikkapeli.
Hitlerin varjossa
Pelaaja luo aluksi itselleen hahmon ja varsin pian onnistuu kasaamaan ympärilleen pienen kapinallis-solun jonka tarkoitus on sitten selviytyä lähestyvästä Hitlerin valtakaudesta, mikä tarkoittaa sitä että natseja pyörii kaikkialla ja jokainen pelihahmo on alati vaarassa. Historiallisia tapahtumia seuraava peli on strateginen kokonaisuus jossa kerätään erilaisia resursseja joilla sitten pyritään pitämään moraalia yllä ja selviytymään läpi yhden historian synkimmän ajanjakson. Saatavilla olevat hahmot voivat joko pysyä pitkään samoina tai vaihtua melko tiuhaan, mutta se yleinen pelattavuus ei isommin muutu pelin edetessä.
Yhdellä osalla peli on puhdasti taktikointi kun pelaaja määrittelee että mitä mikäkin hahmo tekee yhden suunnitelman aikana. Millaisia resursseja he keräävät tai millaisia tehtäviä pyrkivät tekemään. Peli vaikuttaa varsin monitahoiselta, mutta itse huomasin enemmänkin että monesti jo ihan keskitason riskeiksi määritellyt tehtävät ovat jo hyvin haastavia viedä loppuun, ellei siihen panosta suurinta osaa resursseistaan, kun taas monesti ne aivan perustason hommat ovat niitä matalan riskin tehtäviä, joissa todennäköisesti selviytyy parhaiten.
Toinen tekijä pelissä ovat tarinapätkät joissa pelihahmo todistaa tiettyjä tapahtumia kaupungissa, kuten kirjojen polttoa. Näissä osuuksissa pelaaja voi jopa tehdä hieman valintoja, jotka eivät tosin ole sieltä erikoisimmasta päästä ja harvemmin johtavat oikeasti merkittäviin bonuksiin. Iso osa pelistä menee ihan omalla painollaan, mutta kun vaikeustaso hyppää ylöspäin, niin nopeasti tulee huomattua miten nopeasti resurssit loppuvat ja miten vaikeaksi peli voikaan todella mennä.
Vähemmän räiskintää, enemmän varovaista taktikointia
Koska pelissä ei pelata sotilailla tai vastaavilla, ei taistelua ole luvassa. Pelihahmot eivät pärjää aseistetuile sotilailla, vaan piileskely, matalan profiilin pitäminen ja pakeneminen ovat niitä taktiikoita, joita pelaajan tulisi hyödyntää. Ajoittain voi valita yös rohkeamman lähestymistavan jossa on paremmat palkinnot, mutta suurempi riski jäädä kiinni. Ei tämä peli nyt ole ihan samalla tavalla mielekästä pelattavaa kuin monet samaa ideaa toistavat sotapelit joissa ammuskellaan natseja reikäjuustoksi, mutta omalla tavallaan peli toimii ihan hyvin, omassa genressään.
TtDoT on kuitenkin harmillisen tylsä peli. Se on ulkoasultaan varsin simppelinpuoleinen kokonaisuus joka kuitenkin haastaa pelaajan tekemään aina parhaansa, samalla kun korostetaan että varovaisuutta ei pidä unohtaa, jos haluaa oikeasti selvitä loppuun asti. Peli ei ole mitenkään lyhyt, mikä on tässä tapauksessa vähän huono asia, sillä se on niin yksitoikkoista pelattavaa, että jossakin vaiheessa alkaa helposti mennä sen verran automaatiolla, että pelissä ei edes enää kunnolla yritä, vaan katsoo vain että kuinka pitkään kestää. Tämä ei ole erityisen hyvä asia, sillä se kertoo siitä, että pelistä ei saa samanlaista mielekkyyttä irti mitä niin monista CoD klooneista saa. Se sääli, sillä jos pelattavuus olisi parempaa laatua, tästä olisi voinut saada paljon enemmänkin irti.
Yhteenveto
Through the Darkest of Times on taktiikkapeli jossa resursseja ei ole koskaan tarpeeksi ja varovaisuus on ensiarvoisen tärkeää. Tälläisten pelien merkittävä ongelma on usein se, että ne tuntuvat todella puuduttavilta, koska etenevät usein hyvin hitaasti. Tämä on juuri sellainen peli. Sen rytmitys ei ole parhaasta päästä, sillä tarinapätkien täytteenä on itseääntoistavaa resurssien keräämistä samanlaisilla taktiikkaosuuksilla uudestaan ja uudestaan. Peli ei ole erityisen koukuttava vaan tuntuu herkästi sellaiselta tapaukselta jonka pitäisi olla joko nopeammin etenevä tai pelimekaniikoiltaan monipuolisempi, jotta siihen ei turtuisi niin äkkiä. Hyviä ideoita pelissä on, mutta toteutus ei niitä isommin tue.
+ Hiljalleen monimutkaistuvat mekaniikat
+ Asetelma ja idea
- Puuduttavan hidas rytmitys
- Toisto
Arvosana: 4,8
Huonommalla puolella
Lähempänä sarjan pohjaa kuin huippua
Velvollisuuden kutsu: Etujoukko
Call of Duty: Vanguard
Pitkäikäinen sarja joka on onnistunut tarjoamaan muutama erittäin hyviä hetkiä. Tietyt asiat tuntuvat toistuvan sarjassa uudestaan ja uudestaan, mutta pelit ovat isolta osin varsin pitkälti samalla viivalla mitä yleiseen laatuun tulee. Tietysti joukossa on niitäkin pelejä jotka ovat sarjan selviä huippukohtia. Vanguard ei ole yksi niitä sillä se laadullinen rappio näkyy selvästi jo päähenkilössä. Mutta kehitys taas näkyy muutamissa peliratkaisuissa.
Eri lippujen sotilaat yhdessä
Pelin keskiössä on sotilasryhmä joka koostuu usean eri valtion sotilaista ja heidän taistelustaan yhtä tiettyä natsiupseeria vastaan. Jokaisella porukassa olijalla on omat erikoisosaamisensa ja pelillisesti se näkyy muutamina erikoisominaisuuksina. Porukan johtajan, britti Arthur Kingsley pystyy antamaan käskyjä muille kun taas jenkki lentäjä-ässä Wade Jackson pystyy näkemään viholliset korostetusti ja sen avulla tekemään nopeita laukauksia. Australialainen räjähde-expertti Lucas Riggs kantaa enemmän räjähteitä kuin muut ja venäläinen tarkka-ampuja Polina Petrova hämää vihollisia ja ketteryydessään aivan omaa luokkaansa. Pelaaja ottaa aluksi ohjattavakseen tyypillisen hiljaisen sotilashahmon nimeltään Novak, kun koko ryhmittymä on suorittamassa tehtävää. Muutaman käänteen jälkeen kaikkien hahmojen taustoja tutkaillaan ja pelataan läpi. Kyllä sinne alkupuolelle mahtuu yksi selvästi iskeväksi tarkoitettu yllätyskohtaus, joka ei tosin sarjan tasolla mitenkään erityisen ihmeelliseksi lopulta nouse, kuten ei oikeastaan mikään muukaan, lopulta todella kliseiseksi menevässä tarinassa.
Erittäin paljon pelin eroavuuteen muista sarjan peleistä vaikuttaa pelattava sotilasjoukko. Tämä kliseillä rakennettu porukka ei ole sieltä erikoisemmasta päästä. Heti voidaan sanoa että eräänlaiseksi päähenkilöksi nouseva Arthur Kingsley on todella huonosti tehty hahmo, kun taas muut ovat enemmänkin peruskliseisiä solttupoikia, plus Polina, jonka esikuva on satavarmasti ollut Ljudmyla Pavlytsenko. Laura Baileyn äänen tunnistaa helposti ja roolihahmo vaihteeksi näyttää esittäjältään, mutta ei tasollisesti juuri eroa muusta porukasta, mitä nyt on asultaan tyylikkäämmästä päästä. Pääroistona oleva natsiupseeri Freisinger on jopa tämän sarjan tasolla tylsä ja kliseinen.
Tarinasta peli ei siis ota mitään isompia pisteitä, vaan onnistuu kehittämään ehkä koko pelisarjan huonoimman päähahmon ja tässä sarjassa on paljon tylsiä, lähemmäs näkymättömiä pelihahmoja joista ei saa irti juuri mitään. Kingsley on nimeltään erityisen hyvä, siis todella hyvä, mutta sisällöltään hän on ärsyttävä mahtailija josta yritetään tehdä mukamas uljasta ja uhrautuvaa johtajaa. Miksi muita hahmoja ei voida nimetä näin hyvin. Natsi Freisinger ei hänkään ole erityisen hyvä ja loppuhuipennuksessa hänestä tehdään entistä huonompi hahmo ja täysi nyhverö. Edes tarinan käänteet eivät vakuuta vaan kaivavat peliä syvemmälle suohon.
Hyvin tuttua räiskintää, hyvin vähän uutta
Mitä tulee pelattavuuteen, Vanguard ei tunnu merkittävästi eroavan monista aiemmin tulleista peleistä. Hahmokohtaiset erikoisominaisuudet tuovat siihen sentään hieman vaihtelua, mutta perusrunko pelissä ei oikeastaan ole muuttunut tai kehittynyt mihinkään. Aseita on jokunen erilainen mutta monet niistä sekoittuvat pitkälti yhteen ja on lähes se ja sama että minkälainen sarjatuliase käteen osuu. Sellainen tilanne on ollut hyvin monessa muussakin sarjan pelissä jossa aseet eivät tunnu erityisen uniikeilta. Jokunen ase sentään erottuu joukosta, mutta paremminkin voisi olla. Tosin se mikä pelissä ainakin toimii on aseiden vaihtelu sillä kun yhdestä loppuu ammukset, voi melko helposti vaihtaa toiseen aseenseen ja katsoa että olisi se mielekkäämpi käyttää.
Eräänlaista variaatiota peliin tuovat eri hahmot ja heidän taustansa. Polinalla pelaaminen tuntuu kaikista erilaisimmalta sillä siinä kiipeillään rakennuksilla, ollaan puukkohippasilla ja testataan tarkkuutta sniper taisteluissa. Kaikilla muilla pelaaminen on aika samanlaista, vaikkakin erilaiset ominaisuudet tuovat tietynlaista vaihtelua. Vaikka Jackson onkin ehkä se kaikista harmain ja tylsimmän näköinen hahmo koko pelissä, niin hänen ominaisuutensa on oikein hyvä. Peliin yritetään ängetä hitaampia ja nopeampia hetkiä joista osassa pitäisi vältellä vihollisia ja olla hiiviskelijä, kun taas toisissa ideana on rynnäkkö. Silti tuntuu että miltein kaikki mitä pelissä tarjotaan, Polinan kiipeilyosuudet pois lukien, on nähty ennenkin, joskus useamman kerran. Näihin lukeutuvat myös monet tarinapätkät, kuten eräs tuolikohtaus.
Vanguardin vaikeustaso ei myöskään ole sieltä parhaasta päästä, sillä jotkut kohtaukset tuntuvat todella epätasaisilta vaikeustason suhteen ja vääränlaisella lähestymistavalla voi miltein rikkoa pelin rytmin ja ohittaa yhden pätkän mikä vaaditaan tehtävän oikeanlaiseen etenemiseen, mikä on tavallaan itselleni uutta tässä pelisarjassa. Vanguard on parhaimmillaan oikein hyvää tavaraa, mutta valtaosan ajastaan se on keskinkertaista räiskintää keskivertoa heikommalla tarinalla ja ei niin hyvillä hahmoilla, heikosta lopetuksesta puhumattakaan.
Yhteenveto
Call of Duty: Vanguard on yksi sarjan peleistä joka erottuu muutamilla tavoilla joukosta mutta joka on tasoltaan pitkälti sitä peruskauraa muutamilla omilla jutuilla. Räiskintä on ihan kivaa, mutta ei järin ihmeellistä, tarina jättää paljon toivomisenvaraa ja hyvin huono hahmo on nimetty erinomaisesti. Parhaimmillaan peli on perusräiskintänä, mutta kun FPS pelien joukossa on hyvin paljon tarjontaa, niin ei Vanguard tässä joukossa juuri erokseen erotu.
+ Peruspätevä räiskintä
+ Muutamat hyvät vaihtelupätkät
+ Hahmojen erikoisominaisuudet
- Epätasainen vaikeustaso
- Hahmokattaus
- Heikko tarina
Arvosana: 4,8
Huonommalla puolella
Maailma sodassa
Ensimmäinen Taistelukenttä
PlayStation Plus: Premium
Battlefield 1
Taistelukenttä pelisarja on omassa mielessäni lähinnä se sekunda Call of Duty joka pyrkii samaan, mutta ei yllä samaan. Kuten Battlefield V, myös Battlefield 1 noudattaa samaan kavaa monella tavalla. Siinä on ehdottomasti puolensa, mutta se on kuitenkin lopulta taas yksi sota-aikaan sijoittuva räiskintä, joka ei erityisemmin erotu edukseen, vaikka tekeekin jokuset asiat todella hyvin. Näitä pelejä nyt vain sattuu olemaan aika paljon jo valmiiksi.
Paluu ensimmäiseen maailmansotaan
Tämä peli tuo itselläni oitis mieleen Battlefield V pelin, vaikkakin tämä on ilmestynyt aiemmin. Luvassa on useampi erillinen tarina ensimmäisestä maaimansodasta. Yhdessä kohtaa pelataan lentäjällä brittien joukossa, toisessa taas taistellaan ottomaaneja vastaan Arabian Lawrencen kanssa ja kolmannessa pelataan pelin ylivoimaisesti parhaalla hahmolla, australialaisella Frederick Bishopilla. Eri tarinat tarjovat erilaisia tilanteita mutta pelin suurimman heikkoudeksi nousee sellainen vääränlainen vaihtelu joka on lähinnä tylsää tai puuduttavaa. Kun otetaan osaa lentotaisteluun niin suurin osa ajasta yritetään vain saada vihollinen jyvälle. Kun ollaan panssarivaunun puikoissa niin eteneminen on puuduttavan hidasta ja kun vastaan tulee pakotettua tai vahvasti kannustettu hiiviskelyä vaikkapa erämaassa, niin se saa oitis kaipaamaan suoraa toimintaan.
Muutama tarinapätkä on oikein hyvin tehty eikä niissä ole isommin mitään huonoa. Runner on helposti kaikista paras, sillä sen päähenkilö, Bishop, on todella hyvin tehty hahmo ja taistelupätkät ovat myös erinomaisesti tehtyjä. Lisäksi tässä jaksossa on koko pelin vahvimmat kohtaukset. Tosin myös viides jakso, jossa pelaaja kohtaa itse T.E Lawrencen, on yllättävän hyvä, mutta lähinnä todellisen historian hahmon ansiosta. Vaikka Lawrence ei olekaan yhtä loistava hahmo, kuin yksi ensimmäisen maailmansodan suurimmista sankareista, Alvin C. York, niin häntä on käytetty todella hyvin ja hahmo on myös tehty erittäin hyvin. Assassin's Creed sarja olisi antanut tässä tapauksessa Lawrencelle paljon enemmän tilaa ja hahmonkehitystä.
Peli ainakin ottaa paljon irti ensimmäisestä maailmansodasta sillä aseet, univormut sun muut ovat todella hyvin tehtyjä ja näyttävät juurikin siltä, miltä niiden olettaisikin. Mutta mitä tulee peliin noin muuten, niin tämä on taas yksi räiskintäpeli monien räiskintäpelien joukossa, eikä kyseessä ole edes erityisen hyvä fps. Battlefield 1 hukkuu massaan eikä juuri erotu edukseen kuin aniharvoin. Parempiakin räiskintöjä löytyy sillä tässä ei ole juuri mitään oikeasti erikoista.
Yhteenveto
Useampaan eri osaan taistelu sijoittuvat tarinat seuraavat eri hahmoja ja tarjoavat erilaista pelattavaa. Tasossa on paljon heittoa mutta loppuviimeksi kokonaisuus ei ole sieltä genren parhaasta päästä. Pelattavuus on melko tylsää ja itseääntoistavaa, muutamia hyviä hetkiä lukuunottamatta. Sekä lentäminen että tankkitaistelu ovat tylsän laahaavia ja useat hiiviskelypätkät todellakin ovat vääränlaista vaihtelua. Perusräiskintänä peli kuitenkin menettelee siinä missä kaikki sarjan pelit aiemmin ja myöhemminkin.
+ Sodan useat osat
+ Muutamat erityisen hyvät kohdat/hahmot
- Vääränlainen vaihtelu
- Monesti hyvin tylsä
Arvosana: 3,9
Säälittävä
Pääarvio
Vaikka olenkin aiemmin pelannut tämän pelin jatko-osaa ja sitä kautta tuntenut ne monet parannukset, oli tämä peli silti oikein hyväntuntuinen tapaus.
Tarinaltaan liiankin ajankohtainen
Tarkka-ampuja Aave Soturi Sopimukset
Sniper Ghost Warrior Contracts
Sniper Ghost Warrior sarjan peli ja ensimmäinen Contracts alasarjasta. Kakkosta ensin pelanneena ne selvät parannukset kyllä huomaa suhteellisen helposti. Idea on hyvin samanlainen ja vaikka pelissä on ehdottomasti puolensa, niin kyllä valinnan osuessa kohdalle, kannattaa suosia kakkospeliä.
Etsijä löytää
Pelaaja on varjo-organisaation palkkaama ammattimainen tarkka-ampuja joka saa joukon toimeksiantoja Venäjällä tapahtuvassa konfliktissa. Siperia on itsenäistynyt ja tulenarka tilanne on lähellä täyttä sotaa. Seeker koodinimellä etenevä tarkka-ampuja varustautuu jokaiseen tehtävään huolella ja mitä enemmän toimeksiantoja hän suorittaa, sitä parempia tarvikkeita hän saa käyttöönsä. Lopullinen kohde on todella korkealla ravintoketjussa, mutta sitä ennen pitää tilannetta alustaa tekemällä monia vähän matalamman profiilin tehtäviä.
Pääosassa on hiiviskelypainotteinen eteneminen jossa isoa osaa esittää tarkka-ampuminen, joskun hyvinkin kaukaa. Lähietäisyydellä pelaaja ei ole läheskään niin vahvoilla kuin kaukaa ja mitä paremmin pelaaja onnistuu viholliset yllättämään, sitä helpompaa tilanteesta monesti tulee. Tosin varsin nopea ammuskelu toimii myös, kunhan ympäristöstä ottaa mahdollisimman paljon irti. Kentissä on ei ole mitenkään valtavaa määrä reittejä joita pitkin edetä ja monesti isommassa roolissa on se valmistautuminen sillä hyvin usein jos vihollinen huomaa pelaajan, on tilanne oitis menetetty lopullisesti, ellei sitten pelaaja poistu alueelta ja palaa sitten takaisin. Vihollisilla tuppaa olemaan yllättävän pitkä kantama aseissa, sillä rynnäkkökiväärin kantama on samoissa huipputehokkaan tarkkuuskiväärin kanssa ja vihollissotilaat ovat aika tarkkoja ampumaan.
Pelin edetessä pelihahmo pystyy kehittämään erilaisia varusteitaan ja ominaisuuksiaan jotka tukevat milloin mitäkin osaa pelattavuudesta. Pelaaja voi tehostaa asuaan luodinkestävämmäksi, naamiotaan tehokkaammaksi ympäristön tutkimiseen ja pelihahmosta voi saada joka täysin äänettömän tämän juostessakin, mutta se ei kuitenkaan tee hänestä näkymätöntä. Todella suuressa osassa on kuitenkin oikeanlaisten aseiden hankkiminen, sillä varsinkin hyvä tarkkuuskivääri voi tehdä monista tilanteista merkittävästi helpompia, tosin myös hyvät tukiaseet voivat monesti pelastaa tilanteissa joissa mennään suoraan toimintana.
Seuraaja parantaa juuri oikeita asioita
Heti voidaan sanoa että tarkka-ampuminen ei ole yhtä hauskaa kuin jatko-osassa, sillä ampumiseen on tuotu sellaisia apukeinoja jotka oikeasti helpottavat ammuskelua ja samalla aikaa myös variaatiota on enemmän jatko-osassa. Tämä on hyvä lähtökohta, mutta ei järin monipuolinen. Tehtävät noudattavat pitkälti aina samaa kaavaa, tosin ympäristöt ovat todella hyviä, merkittävästi parempia mitä ne jatko-osassa ovat. Metsät ja lumikentät ovat erittäin hienon näköisiä ja ympäristö luo sellaista tiettyä tyyliä. Pelattavuus on kuitenkin se mikä merkittävästi tekee kokonaisuudesta heikomman kuin jatkossa, sillä kakkospeliä on hauskempi pelata sen paremman jaksotuksen ja tasapainoituksen vuoksi. Muutamat kentät ovat nimittäin todella rasittavia ja niin rankasti hiiviskelyyn pakottavia että niistä menee hieman maku. Joskus tuntuu että täytyy liikkua erittäin hitaasti ja varovasti etteivät viholliset oitis näe ja joskus taas pitää sitten toimia todella nopeasti. Kakkospelissä hiiviskely oli selvästi hauskempaa, mutta toiminta oli aina myös varsin toimiva vaihtoehto oikealla varustuksella.
Asevalikoima on varsin rajallinen eikä kalleimpien aseiden hankkiminen vaadi mitenkään älytöntä määrää tekemistä ja hahmonkehityksessä saattaa joutua merkittävästi enemmän tekemään töitä. Tosin se mitä aseista on osattu ottaa irti kyllä korjaa monet pikkuviat, sillä aseista saa varsin hienon näköisiä ja erilaisilla tehosteilla niihin saa varsin hienosti tyyliäkin lisää. Tietyt tyyliseikat ovat tosin jo nyt vahvasti läsnä, mutta kakkosessa niitä on ehkä vähän laajennettu ja hiottu pidemmälle. Tälläisenään peli on lähinnä kivaa ensimmäisen persoonan tarkka-ammuntaa todella heittelevällä laatutasolla ja vaikeustasolla. Siitä saa irti juuri sitä mitä kaipaa, mutta kakkospeli on merkittävästi hiotummanoloinen ja mielekkäämpi pelata.
Yhteenveto
SGWC on oikein hyvä peli jossa pääsee kiinni siihen tarkka-ammuntatoimintaan. Siinä saisi olla parempi tasapainoitus ja monia asioita voisi parantaa, mitä jatko-osassa onkin parannettu. Yleinen tyyli on kuitenkin todella hyvä ja pituudeltaan peli on varsin sopivan pituinen, huomioiden miten vähän todellista vaihtelua pelissä lopulta onkaan.
+ Tarkka-ammunta
+ Ympäristöt ja tyyliseikat
- Epätasainen vaikeustaso
- Vaihtelun puute
Arvosana: 7,0
Loistava
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.