Tunnin tai parin aikana saa monista peleistä kuvan siitä että kiinnostaako peli vai ei. Jotkut pelit voivat olla hitaita käynnistyksen kanssa kun taas toiset alkavat nopeasti, joten on monesti arpaonnea että antaako kokeiluaika PS Plussan premiumissa kunnollisen kuvan pelistä vai ei.
Kokeiluversion arvioiminen on vähän sama kuin demon arvioiminen ja loppuviimeksi kyse on enemmänkin siitä että kokeiluajan päättymisen jälkeen vastaan yhteen kysymykseen: Pelaisinko? Tietysti voisi myös esittää kysymyksen että hankkisinko, mutta pääpointti on kuitenkin siinä että pelattuani peliä A, X määrän aikaa, käyttäisinko siihen enemmän aikaa tulevaisuudessa, vai riittääkö tämä?
Ylistäkää paimentanne
Karitsan kultti
PlayStation Plus: Premium
Cult of the Lamb
Tämä on yksi niitä pelejä joka jäi todella hyvin mieleen sen söpön lastensatutyylisen ulkoasun kautta, johon on kuitenkin lisätty saatanallisia piirteitä. Tämä on todella hyvä yhdistelmä, sillä ainakin peli jäi sen kautta mieleen. Se mitä pelissä sitten tehdään, on tavallaan hivenen luotaantyöntävää. Kokeiluversion aikana kuitenkin saa aika hyvän kuvan siitä millainen peli on kyseessä ja voidaan sanoa, että ne vähemmän kiinnostavat asiat peli vaikuttaisi kuitenkin tekevän hyvin.
Kokeiluversion pituus: 1 tunti.
Katras söpöjä metsäneläimiä
Pelin alussa pelaajan ohjaama karitsa on valmiina uhrattavaksi. Sopimus pahan voiman kanssa kuitenkin pelastaa tämän ja siitä alkaa uuden kultin rakennus, takapirun suomien voimien avulla. Karitsa pyrkii käännyttämään mahdollisimman suuren määrän seuraajia hoitamaan asioita kultin majapaikassa, samalla kun karitsa saarnaa milloin mistäkin ja määrittelee että mitä kenenkin on määrä tehdä. Toisinaan taas pelaaja tutkii ympäristöjä, teurastaa vihollisia ja lopulta isompia mörköjä, siinä samalla keräten erilaisia resursseja joilla sitten edelleen vahvistaa lahkoaan ja sen toimintaa. Peli alkaa varsin vikkelästi, mutta luvassa on niin paljon opeteltavaa sillä erilaisia lisäyksiä pelimekaniikkoihin tulee pitkän aikaa pelin edetessä. Yhden tunnin pelailujen aikana lisää opeteltavaa tuli lisää ja lisää. Iso osa mekaniikoista on varsin simppeleitä ja suuri osa myöhemmin tulevista on lisäyksiä jo entuudestaan tutuiksi tulleiden lisäysten päälle rakennettuja.
Huomattavasti simppelimpi puoli peliä tulee Hadesta muistuttavasta taistelupuolesta jossa matkataan alueelta toiselle josta taas pääsee valitsemaan että mille alueelle menee seuraavaksi Slay the Spire tyyliin. Toiminta on melko simppeliä, mutta samalla aikaa se on melko koukuttavaa, samankaltaisella tavalla kuin Hades ja muut vastaavantyyliset melko samanlaista kaavaa toistavat pelit, joiden perusteet ovat kuitenkin todella koukuttavia. Toiminnassa on omat monipuolisuutensa mutta perusteet pysyvät erittäin simppeleinä, toisin kuin pelin todella merkittävässä puolessa. Kultin johtamisessa.
Cult of the Lamb on ulkoasultaan hyvin söpöp ja sitä kautta pelin hahmot ovat söpöjä pikku eläinhahmoja suurine silmineen ja veikeine ilmeineen. Koko kattaus tuo mieleen jonkin veikeän lastensadun tai piirretyn jossa kaikki on tehty mahdollisimman söpöksi. Erilaiset eläinhahmot erottuvat kyllä hienosti joukosta ja muutenkin menossa on hyvä flow. Kaikki alkaa simppelisti. Ohjeista seuraajia hankkimaan puuta tai kiveä, tai suoraan ylistämään sinua, mikä johtaa pelihahmon vahvistumiseen. Pelin edetessä kaikki monimutkaistuu kun mukaan tulee maatilan pitämistä, ruuan laittoa ja vastaavaa. Lopulta, myös se kultin todellinen luonnekin sieltä paljastuu.
Uhrilampaat
Kaikki alkaa söpöllä lastenkiratyylillä, mutta pian paljastuu että kirjan on kirjoittanut Hannibal Lecter. Kun seuraajia alkaa olla enemmän alkaa muuttujia tulla mukaan enemmän. Suurempi määrä seuraajia aiheuttaa suurempaa sotkua ja tietyssä vaiheessa alkavat myös synkät rituaalit joilla vahvistetaan omia voimia. Mahdollista on, että seuraajat ovat tässäkin mielessä hyödyksi, sillä he voivat toimia uhreina suurempaa voimaa ruokkiakaseen. Kyllähän tämä on ollut esille ja alusta asti, koska pelaaja oli uhrilammas. Nyt hän laittaa omia seuraajiaan uhreiksi, jos sille päälle sattuu. Tämä asetelma tulee todella vahvasti esiin myös visuaalisella tavalla. Punaiset silmät, verta ja paikoin pakanallisia vivahteita siellä täällä. Peli voi ulkoisesti näyttää lasten peliltä, mutta sen sisin on jotakin aivan muuta ja kaikki ne söpöt pikku eläimet ovat kultin käytettävissä joskus raaka-aineiden keräämiseen ja joskus raaka-aineina toimimiseen. Voipi ajatella että mihin kaikki kehittyy, sillä jos ruokaa on vähän, on mahdollista että tietyssä vaiheessa seuraajia voidaan käyttää ravintona. Ei olisi edes kaukaa haettua.
Toiminnallisessa ja rakenteellisessa mielessä pahat voimat ovat merkittävä osa kokonaisuutta. Ruumiita tulee paljon ja pelin kehittyessä mennään kokoajan synkempään suuntaan. Tämä söpön ja synkän yhdistely kuitenkin toimii todella hienosti ja siitä syystä tämä peli onkin jäänyt todella hienosti mieleen. Juurikin visuaalinen tyyli on se mikä ehdottomasti tekee tästä kokonaisuudesta merkittävästi joukosta erottuvan. Vaikka toiminnallinen ote onkin hyvin toteutettua, on se kultin rakennus selvästi se osa jossa on enemmän muuttujia ja sen hallinta vie enemmän aikaa. Loppuviimeksi toiminta on kuitenkin se joka oikeasti ratkaisee että kuinka paljon pelistä pitää, ainakin omalla kohdalla sillä tälläiset Stardew Valley tyyliset pelit, tai samankaltaisilla mekaniikoilla vallitsevat pelit ovat helposti sellaisia, jotka alkavat tietyssä vaiheessa muuttua melko tylsiksi tai turhauttaviksi, etenkin jos rajoitteita on liikaa, tai ne kampittavat systeemiä tarpeeksi kriittisesti. Tunnin jälkeen tästä pelistä saa sellaisen fiiliksen, että on vasta raapaistu pintaa ja kokeiluajan olisi pitänyt olla ainakin se kaksi tuntia, jotta tästä olisi oikeasti saanut paremman kuvan. Tosin, se on ainakin selvää että opeteltavaa pelissä on.
Yhteenveto
Cult of the Lamb on sympaattisen näköinen peli jossa on vivahteita parista aika hyvästä pelistä, mutta myös vivahteita parista ei niin hyvästä pelistä. Yksi osa peliä on omien seuraajien kaitsemista ja oman läänin hoitoa kun taas toinen osa on toiminnallista taistelu. Erilaisia mekaniikkoja pelissä on todella paljon joten hivenen ristiriitainen fiilis tästä pelistä tulee sillä Hadesinkoukutti kun taas Stardew Valley ei. Graafisesti peli on kuitenkin todella hyvä ja tietyt ideat kyllä lisäävät kiinnostusta peliä kohtaan, vaikka samalla hieman epäuskoisena myös pysyn.
Loppuviimeksi tämän parissa voisi viihtyä vähän pidempäänkin, mahdollisesti loppuun asti. Mutta todennäköisesti vasta sitten kun se on osa PS plussaa.
+ Graafinen ulko söpöllä tyylillä
+ Toiminta
+ Tietyt koukuttavat ideat
- Farmaaminen
- Paljon opeteltavaa ja hallittavaa
Arvosana: 7,6
Erityinen
Vahtimestarina Disney maassa
Univalo Laakso
PlayStation Plus: Premium
Dreamlight Valley
Tästä en tiennyt oikeastaan mitään etukäteen, pois lukien se, että siinä on paljon Disney hahmoja. Heti voidaan kuitenkin sanoa että en odottanut sitä, mitä Dreamlight Valley lopulta on, sillä tämän tyyliset pelit eivät ole ihan sitä omaa juttua, vaikka Disney maailma tuokin omat vahvuutensa mukanaan. Pelimekaniikat ja asetelma tosin eivät ole sieltä parhaasta päästä.
Kokeiluversio pituus: 2 tuntia.
Merlin, Mikki Hiiri ja sitä rataa
Pelin alussa luodaan pelihahma ja heti voidaan sanoa että vaihtoehtoja olisi saanut olla aika paljon enemmänkin. Disneyllä nyt on fyffeä joten voisi kuvitella että tähän kokonaisuuteen olisi oikeasti panostettu jonkin verran. Tai paremmin muotoiltuna, panostettu merkittävästi enemmän. Hahmonluonnin jälkeen nimittäin käy todella selväksi että tekeminen mitä pelissä sitten oikeasti on luvassa, on todella itseääntoistavaa ja ainoa mikä luo Disney fiilistä on suuri joukko tuttuja hahmoja. Harmillista tosin on että tähän päästään sisään aivan liian hitaasti ja parin tunnin aikana niitä tuttuja hahmoja tulee vastaan ehkä kourallinen, sen sijaan että niitä olisi oitis paljon enemmän ja heidän kanssaan voisi alkaa ystävystyä nopeammin. Dreamlight Valley kompastuu siis moniin esteisiin heti alusta asti.
Merlin tulee todella nopeasti tutuksi, eräänlaisena oppaana tähänä maailmaan, jota pimeyden okapensaat ovat alkaneet varjostaa. Mikki Hiiri tulee myös nopeasti vastaan ja pian tämän jälkeen myös kauppaa pitävä Hessuja ja rakennusprojekteja hoitava Roope Ankka. Hahmoilla on omat tarjoituksensa ja ne tuovat mukanaan lisää tekemistä. Suurin osa ajasta menee aluksi tavaroiden etsimiseen, sillä vasta kun saa taikahakun, voi hajottaa kiviä, kun saa kastelukannun niin voi hoitaa maaplänttejä ja kun saa ongen, voi kalastaa. Erilaista lisätekemistä on siis todella paljon ja tekemisen määrä tuntuu aluksi todella valtavalta. Sitä on kuitenkin rajoitettu juurikin niillä todella typerillä tavoilla, mitkä tulevat vastaan monissa farmipeleissä.
Pelihahmo voi tehdä vain tietyn määrän asioita ennenkuin väsyy. Kuntoa saa takaisin syömällä tai käymällä kotona, jossa palautuu täysin. Taloaan saa vapaasti muokata, mutta parin tunnin kokeilun aikana se oli melko pienimuotoista. Ympäristössä on paljon korjailtavaa sillä okapensaita on joka paikassa alue josta peli alkaa on yksi suuri sekamelska. Erilaisia materiaaleja on myös paljon ja niiden kerääminen täyttää nopeasti tavaraluettelon. Tuntuu että tässä taikamaailmassakin tilaa on todella vähän eikä sitä saa mistään lisää, mikä todella nyppii. Miksi tälläisissä peleissä ei voi olla prioriteettina hankkia mahdollisimman paljon tilaa alusta alkaen.
Stardew Valleyn Disney Versio
Selvää on että Dreamlight Valley on hyvin lähellä Stardew Valleya ja sen pelin kanssa en merkittävästi viihtynyt. Monet sen pelin mekaniikat ovat vahvasti läsnä tässäkin pelissä, mikä ei ole suoraan hyvä asia. Valley peleissä on muutamia todella suuria ongelmia, ainakin omasta perspektiivistäni. Yksi on se, että voit tehdä melko rajallisen määrän asioita, ennen kuin väsyt. Toinen taas se, että voit pitää hallussasi hyvin rajallisen määrän tavaraa, mikä sotii sitä vastaan, että tekemistä on todella paljon ja sitä kautta kerättävää tavaraa on todella paljon. Kolmas asia taas on se, että nämä pelit, tässä tapauksessa lähinnä Stardew Valley heittävät pelaajan nopeasti syvään päähän eivätkä opeta asioita tarpeeksi nopeasti tai tehokkaasti, vaan pelaaja joutuu itse opettelemaan kaiken joko googlaamalla, tai kokeilemalla ja kumpikaan ei ole omasta mielestäni hyvää pelisuunnittelua.
Dreamlight Valley on paikoin parempi kuin Stardew Valley, sillä se on rajatumpi ja nopeampi. Mutta siitä puuttuu samanlainen sydän kuin Stardew'sta. Stardew onnistuu koukuttamaan npc hahmoilla ja alusta asti suurella vapaudellaan, kun taas Dreamlight on kahlitumpi ja vaatii paljon enemmän työtä, ennenkuin mitään alkaa kunnolla tapahtua. Tosin Dreamlight opettaa asioita paremmin, kun taas Stardew'ssa joutuu opettelemaan paljon itse. Kummallakin tosin on se ongelma, että ne rajoittavat pelaajaa niillä rasittavimmilla tavoilla mitä tässä genressä vastaan tulee. Viimeinen naula Dreamlightin tapauksessa tosin tulee siitä, että se ei selvästikään osaa käyttää hyväkseen niitä lukuisia mahdollisuuksia joita Disney maailma tarjoaa ja kahden tunnin pelailun jälkeen, tältä ei enää ihmeitä tule odotettua.
Yhteenveto
Dreamlight Valley on juurikin sellainen peli joka perustuu jatkuvaan grindaamiseen ja on sitä kautta helposti melko tylsä ja puuduttava. Mutta samalla aikaa siinä on omat koukuttavat puolensa, jotka korostuvat sitten, kun pelissä pääsee kunnolla alkuun. Disney asetelma on oitis plussaa, mutta paikkojen siistiminen, tavaroiden kerääminen, säilöminen, myyminen ja sun muu ei ollut sitä mitä luulin tämän olevan. Sen sijaan että tämä olisi seikkailua Disney hahmojen kanssa, on tämä enemmänkin Stardew Valley Disney asetelmassa.
En usko että tulisi juuri pelattua koska erityisen koukuttavaksi en tätä pelilooppia kutsuisi.
+ Disney hahmot
+ Paljon tekemistä
- Todella rajallinen määrä tilaa
- Helposti todella puuduttava
Arvosana: 4,7
Huonommalla puolella
Hyvän TV-sarjan heikko pelivastine
Cobra Kai 2: Dojojen nousu
PlayStation Plus: Premium
Cobra Kai 2: Dojos Rising
Cobra Kai TV-sarja on hyvä jatke Karate Kid elokuvasarjalle ja tuttujen hahmojen paluu vain korostaa sitä. Ensimmäinen Cobra Kai peli ei ole itselle tuttu, mutta muistan etäisestä että se olisi ollut jotakin Streets of Rage tyylistä sivuttain etenevää beat em up mättöä, mikä sopii tähän asetelmaan todella hyvin. No tämä kakkospeli onkin sitten ottannut merkittävän harppauksen 3D tilaan, melko huonolla menestyksellä, joskin ne ongelmat ovat melko monitahoisia.
Kokeiluversion pituus: 2 tuntia.
Karatea maagisilla lisäyksillä
Jos Cobra Kai sarja ei ole entuudestaan tuttu, voi tästä olla haastavaa saada kiinni ja jos elokuvat eivät ole tuttuja, niin tuskin on sarjakaan, koska elokuvasarjan faneja nämä kaikki kosiskelevat. Daniel LaRusso ja Johnny Lawrence ovat molemmat mukana ja samoin suuri joukko sellaisia hahmoja jotka eivät jää yhtä hyvin mieleen, lähinnä koska ovat uusia naamoja. Karate Kid/Cobra Kai fiilis on vahvasti läsnä kokonaisuudessa ja kokeilujakson aikana saa todella hyvin kiinni siitä mistä pelissä on ihan oikeasti kyse ja suuri osa siitä ei ole sieltä positiivisimmasta päästä. Ei sinne päinkään.
Ehkä se paras osa on se varsinainen tappelu, mutta siinäkin tuntuvat sellaiset tietyt oikotiet, missä ne eivät saisi tuntua. Tappelussa on selvää beat em up henkeä, mikä on hyvä asia, sillä siihen tämä peli selvästi tähtää. Karate on isossa osassa taistelussa ja vaikka pelattavia hahmoja riittää, niin periaatteessa he tuntuvat todella samanlaisilta pelata, joskin heidän erikoisominaisuutensa tuovat vaihtelua kokonaisuuteen. Nämä erikoisominaisuudet ovat silkkaa magiaa, mikä ei edes yritä mennä realistisuuteen, sillä jääiskut ja vastaavat tekevät merkittävää vahinkoa ja näyttävät todella hienoilta. Tässä mielessä peli ainakin onnistuu jäämään mieleen.
Tappelu on pääossa, mutta luvassa on myös esineiden keräämistä ja erilaisia minipelejä. Kentissä on erilaisia haastettavia vastustajia jotka voivat liittyä pelaajan joukkoon, tullen pelattavaksi hahmoiksi kun heidät voittaa. 3D tilassa liikkuminen tuntuu lähinnä tarpeettomalta lisältä, koska sellainen suoraviivaisempi beat em up toiminta olisi varmasti ollut parempi ratkaisu, koska silloin olisi ollut vähemmän muuttujia joihin panostaa, sillä tämä on selvästi sellainen peli joka ei ollut liikkeellä isolla budjetilla, vaan suoraan lisenssipelimielessä ja tälläiseksi peliksi Cobra Kai 2 on tähdännyt vähän liian korkealle eikä ole näin ollen tehnyt oikeastaan mitään erityisen hyvin.
Lisenssipeli kaikkine heikkouksineen
Sellainen selkeä lisenssipelimäisyys tulee esiin hyvin nopeasti. Graafisesti peli ei ole mitenkään vaikuttava, se on kelvollinen, mutta monesti tietty bugimaisuus korostuu kun grafiikka rakoilee hektisemmissä tilanteissa ja sama pätee kuvatajuuteen joka ei ole sieltä vakaimmasta päästä. Tappelussakin tosin korostuu sellainen selkeä huteruus mikä viittaa siihen että peli on melko viimeistelemätön ja nopeasti kyhätty tapaus johon ei ole merkittävästi panostettu.
Tekniset ongelmat ovat tietysti vain yksi asia, mutta suoraan halpana tehty tarinankerronta on myös oma merkkinsä siitä, että oikoteitä on otettu. Sen verran täytyy korostaa, että pelissä on ääninäyttelyä, mutta senkin kanssa tuntuu että monesti on menty suoraan sitä reittiä mikä on halvin ja helpoin toteuttaa. Still kuvat peligrafiikan päällä keskutelupätkissä ovat se varma merkki tietystä ajatusmallista josta itse pidän ehkä kaikista vähiten kun tarinaa aletaan toteuttamaan.
Cobra Kai 2 ei ole täysi fiasko, mutta kokonaisuudesta jää sellainen maku suuhun, että siihen ei ole panostettu mitenkään merkittävästi vaan kyseessä on selvästi lisenssipeli joka laitetaan tarjolle, kun tv-sarja on kovassa nosteessa. Useamman tämänkaltaisen pelin pelanneena voin sanoa että jos on lähdemateriaalin fani ja peli on jotakuinkin kelvollinen, niin siitä saa irti sentään jotakin, mahdollisesti jopa melko mielekästäkin pelattavaa. Mutta itse en ole niin suuri Cobra Kai fani, että pitäisin tätä mitenkään mielekkäänä pelattavana.
Yhteenveto
Cobra Kai 2 on nopeatempoinen tappelupeli tutuilla hahmoilla ja asetelmilla, jossa pelaaja pääsee pelaamaan useammalla eri hahmolla, joskin pelattavuudessa on aika samanlainen ote. Vaikka tappelu onkin perustasolla hyvää, niin asiaa ei auta se että peli tuntuu melko huteralta, sillä grafiikka heittelehtii monesti, frame rate nykii ja muutenkin pelissä tuntuu olevan useita bugeja jotka saavat pelin tuntumaan melko keskeneräiseltä. Tappelussa on puolensa, mutta ei mitään sellaista mitä ei olisi nähty monesti ennenkin ja lähes aina paremmin tehtynä.
Tuskin tulisi pelattua, sillä tästä saa vähän sellaisen tunteen, että kyseessä on nopeasti kyhätty lisenssipeli.
+ Useampi pelattava hahmo
+ Tutut hahmot ja asetelmat
+ Ääninäyttelyn lisääminen
- Itseääntoistava ja hutera tappelusysteemi
- Buginen
- Heittelehtivä grafiikka ja kuvataajuus
Arvosana: 4,5
Huonommalla puolella
Biovaarahirviö on irti
Haaska
PlayStation Plus: Premium
Carrion
Yksi niitä pelejä joka on jäänyt mieleen juurikin tämän varsin omanlaisen ideansa ansiosta. En nyt voi väittää että olisin joskus isommin kiinnostunut koko pelistä, mutta kyllä tätä voisi olla kiva kokeilla ja katsoa että miten nappaa => Melko hyvä kokeiluversio siis.
Kokeiluversion pituus 1 tunti.
Vaihteeksi hirviön puikoissa
Peli joka on varsin tyypillinen hirviöastelma. Laboratoriossa kasvatettu hirviömassa pääsee irralleen, tappaa kaiken tieltään ja henkilöstön tarkoitus on selviytyä ja turvallisuuden tehtävä on tappaa se hirviö. Tällä kertaa pelaaja tosin ohjaa sitä hirviötä joka tuhoaa ja hajottaa kaiken tieltään levitessään ympäristöön. Tämä asetelma on enemmän kuin toimiva pelkästään ajatuksena, mutta pelillisessä mielessä kokonaisuus ei toimi ihan niin hyvin kuin toivoisi, vaikka kokonaisuudesta saakin paljon irti.
Peruspelaaminen on pulmanratkontaa metroidvaniatyyliin avautuvassa maailmassa. Hirviömassa liikkuu nopeasti ja ketterästä ympäristössä ja pelin edetessä se kehittyy ja voimistuu levittämällä massaansa ympäristöön ja yhdistämällä itseensä biologisia kokeita. Mitä isompi massa, sitä enemmän vahinkoa se kestää ja silloin ominaisuudet nojaavat brutaaliin voimaan. Pienempi massa on nopeampi ja mahtuu pienempiin tiloihin, mutta ei ole erityisen tehokas aseistautunutta henkilökuntaa vastaan. Pelissä tarkoitus on yhdistellä näitä kahtaa massatasoa ongelmien ratkaisuissa.
Jo tunnin aikana pelissä pääsee aika pitkälle, mikä hieman viestittää siitä, että Carrion ei ole erityisen pitkä peli, mutta se ei ole suoraan huono asia. Rakenteeltaan se on hyvin tehty kokonaisuus jossa riittää aika paljon sisältöä ja sopivasti muuttujia. Erilaisia ominaisuuksia on sopivasti, henkilökunta muuttuu haastavammaksi ja muutenkin kokonaisuus kehittyy hyvää vauhtia. Perusideat pysyvät läsnä kokoajan mutta tietynlaiset muuttujat pitävät menon suhteellisen hyvin vaihtelevana.
Sekava ja kömpelö, mutta hienosti kehittyvä
Pelin selvin ongelma on siinä, että se on kaikissa tarkuutta vaativissa tilanteissa melko heikko ohjata. Tämä voi johtua suoraan siitä, että peli ei sovellu konsolille yhtä hyvin, kuin vaikkapa PC:lle. Veikkaisin että hiirellä pelatessa saa enemmän tarkkuutta. Liikkumisessa kaikki toimii ihan ilman ongelmia ja vieläpä nopeasti. Tämä tietty kömpelyys välittyy enemmän silloin, kun vastassa on tehokkaampia vihollisia, joiden kanssa pitäisi olla nopeampi, mutta ohjattavuus ei taitu ihan kaikkeen mihin sen toivoisi taittuvan.
Toisenlainen heikkous on kenttäsuunnittelussa, sillä monet paikat ovat sellaisia, että joko näyttävät todella samanlaisilta keskenään, tai sitten kenttärakenne on sellainen, että eksyminen on liian helppoa. Asiaa nyt ei suoraan auta sekään, että koska tiettyihin paikkoihin pääsee vain tietyn kokoisena, joutuu ajoittain vähän ravaamaan. Mutta koska Carrion vaikuttaa lyhyemmänpuoleiselta peliltä, ei tämä ole mikään merkittävä ongelma.
Pääasiassa Carrionin heikkoudet eivät ole erityisen suuria, mutta toisaalta pelikään ei ole erityisen ihmeellinen idean ulkopuolella. Pelaaminen on kivaa ja peli etenee hyvää vauhtia, mutta se ei kuitenkaan nappaa mitenkään erityisesti sillä pulmanratkontatyyliset pelit eivät ole erityisen lähellä sydäntä eikä se harhailukaan mitenkään hauskaa ole. Mutta sitä ei voi kieltää etteikö Carrion olisi tehty suurelta osin todella hyvin ja astelma on houkutteleva. Tyyliltään raaka kokonaisuus toimii myös todella hyvin ja hirviömassa on rakenettu todella toimivasti ja siitä on otettu varsin paljon irti.
Yhteenveto
Carrionin kanssa huomaa hyvin nopeasti että tämä ei ole konsolille erityisen hyvä peli, sillä ohjattavuudessa tuntuu että sitä tarkkuutta ei ole erityisen paljon ja hiirellä ja näppäimistöllä tilanne voisi olla toinen. Verinen tyyli ja koeputkihirviöasetelma ovat kuitenkin sieltä parhaasta päästä ja monella tavalla tämä on ehdottomasti kiinnostava peli, joskin se alkaa menettää otettaan kun tarkkuuttavaativampia kohtia alkaa tulla vastaan.
Sanotaan että voisin pelata enemmänkin, mutta varmaan enemmän sitten PC:llä.
+ Koeputkihirviön käyttö
+ Brutaali tyyli
+ Hyvä maailmarakenne
- Hyvin epätarkka pelattavuus
- Suhteellisen itseääntoistava
Arvosana: 6,0
Hyvä
Pääarvio
Kaikista kokeiluversioista se, joka itsellä on ollut jonkinaikaa Steamissa toivelistalla (muistilistalla).
Ei se paras nimi, mutta potentiaalia löytyy
Kummallinen Länsi
PlayStation Plus: Premium
Weird West
Tämä on yksi niitä pelejä joka on ollut omalla tutkalla, koska länkkäripelit kyllä nappaavat. Samalla tavalla kuten Hard West II, Dust & Neon tai Bounty One. Jokaisella on omanlaisensa tyyli ja Weird Westin kanssa lähimmäs osuu Dust & Neon, jonka demo ainakin vakuutti. Ehdottomasti todella kiinnostava peli ja siitä syystä tämä kokeiluversio on juuri kuin minulle tehty koska sen kanssa saa paremman kuvan siitä että mitä Weird West ihan oikeasti tarjoaa.
Kokeiluversion pituus: 2 tuntia.
Palkkionmetsästäjä armottomassa maassa
Hyvin nopeasti paljastuu että vaikka peli aluksi onkin kerrottuna tyylikkään karhealla old western tyylillä, niin kun varsinainen pelaaminen alkaa, niin siirrytään tekstitulvamentaliteettiin jota itse todella vihaan. Iso osa tekstistä tulee helposti ohitettua kokonaan, jos se ei nappaa, mikä on yllättävän tarinallisessa pelissä iso virhe. Pelin aikana nimittäin kohdataan suuri joukkoa erilaisia ihmisiä ja tapa jolla pelaaja heidän kanssaan toimii, vaikuttaa siihen millainen maine pelaajalle kehittyy ja millainen suhtatuminen kyseessä olevalla hahmolla on pelaajaa kohtaan myöhemmin. Liittolaiset voivat tulla apuun kiperässä tilanteessa ja ampua niitä jotka ampuvat pelaajaa, mutta jos suhde on paha, he voivat tulla toteuttamaan verikostoa todella pahaan aikaan, jolloin pelaajalla on oitis enemmän vihollisia vastassaan. Tämä metodi toimii oikin hyvin ja luo peliin kiinnostavaa tarinapuolta joka on melko simppeliä, mutta samalla myös toimivaa. Antaa pelaajalla mahdollisuuden olla joko kunniallinen ja ystävällinen taikka sitten täysi roisto ja tyly paskiainen. Tai jokin muu yhdistelmä eri vaihtoehdoista. Armottomaksi pelaaminen joka tapauksessa menee, koska harvemmin tilanteisiin päätyy niin, että ne olisiva 1v1 tilanteita ja kuolema voi korjata todella helposti.
Pelin päähenkilö on Jane Bell, entinen palkkionmetästäjä joka pelin alun jälkeen joutuu kaivamaan uudelleen esiin aseensa ja palaamaan tutulle tielleen. Ilmeisesti pelin edetessä pelattavaksi tulee muitakin hahmoja, mutta parin tunnin kokeiluversion aikana siihen ei ylletä, joten kokemukset perustuvat tähän yhteen hahmoon ja hänen tarinaansa. Palkkionmetsäsjällä on erilaisia kykyjä jotka antavat hänelle vähän enemmnä terää taisteluun. Max Payne tyylistä hyppyä hidastuste saattelemana sekä erilaisia tehokkaita taisteluliikkeitä ja taktisia räjähteitä jotka sopivat erinomaisesti eri tilanteisiin. Pelin edetessä tiettyjä ominaisuuskia voi alkaa kehittää, mikä parantaa mahdollisuuksia selviä haastavissa tilanteissa huomattavasti paremmin.
Pelin edetessä myös arsenaali paranee hiljalleen. Aseita on pistoolia, kivääriä ja haulikkoa, sekä lyömäaseita veitsestä alkaen. Pelaaja pystyy myös monottamaan vihollisia, mutta se vaatii lähietäisyyttä, mikä voi olla melko huono idea. Tulitaistelu on monesti huomattavasti turvallisempaa ja mitä tulee tuleekin ammuskeluun, toimivat eri aseet merkittävästi eri tavoilla, tukien erilaisia lähestymistapoja. Haulikko tekee kunnolla vahinkoa, mutta toimii pääasiassa lähellä. Kivääri yltää merkittävästi kauemmas mutta ei tee niin paljoa vahinkoa. Pistooli taas on hyvä keskimatkan ase, kantaa enemmän ammuksia ja tulinopeudeltaan parempi. Erilaisia aseita on useampaa tyyppiä joista jotkut ovat toisia tehokkaampia vahingossa, toiset tulinopeudessa ja toiset kantavuudessa. Tarkkuus ei ohjaimella ole sieltä parhaasta päästä, mutta siihen pääsee kuitenkin melko hyvin kiinni. Joskin sanoisin että tämäkin on niitä pelejä, joka voisi olla vähän tarkempaa hiirellä ja näppäimistöllä, mutta samalla aikaa sanoisin, että liikkumisen ja vastaavan kanssa tilanne ei välttämättä ole ihan niin hyvä. Kummallakin metodilla on siis vahvuutensa. Erilaisia taktiikoita pelissä riittää muutenkin varsin hyvin tuomaan taktisuutta toimintaan, jo pelkästään sen perusteella, miten kaukaa kamera kuvaa hahmoa.
Mekaniikkoja, haasteita ja tekemistä kasvamassa määrin
Ammuskelu ja keskustelu eivät ole millään tavalla ainoita osia kokonaisuutta, vaikka tuntuvatkin tulevan osaksi kaikkea. Sivutehtäviin lukeutuu erilaisia palkkiometsästyksiä, joista osa on helpompia kuin toiset ja vaikka kohteen pystyykin tuomaan takaisin elävänä tai kuolleena, niin sanoisin että tässä pelissä kuolleena tuominen on merkittävästi helpompaa, sillä pelissä niin paljon erilaisia liikkeitä ja taktiikoita, että meno uhkaa välillä mennä räpeltämiseksi. Turvallisin metodi on tappaa kaikki jotka ovat vihamielisiä ja kerätä palkinnot. Mekaniikoiltaan peli ei ole yhtä sulavasti toteutettu kuin Red Dead Redemption tai Gun olivat, vaan tuntuu että monimutkaisuudessaan kokonaisuus on lähempänä Red Dead Redemption 2:sta, vaikka peli onkin merkittävästi simppelimpi kokonaisuus.
Oheistekemistä on vaikka kuinka paljon. Lapiolla pystyy kaivamaan tiettyjä paikkoja ja kaivamista harrastamalla voikin löytää aarteita. Lapio on kuitenkin kestämätön työkalu ja hajoaa lopulta aivan liian nopeasti mikä tuntuu naurettavalta ja pakottaa kantamaan useampaa mallia jokaista työkalua. Hakku nimittäin on mineraalien louhimiseen ja lapion tavoin hakkukin kuluu melko nopeasti. Hakkua käyttämällä saatavat mineraalit kuten kuperi ja kulta astuvat kuvaan kuin välineitä aletaan päivittää ja sitä kautta korostuu se, miten arvokaita monet työkalut tässä kokonaisuudessa ovatkaan. Myös metsästystä voi harrastaa ja eläimiä tappamalla voi kerätä lihaa ja nylkemistarvikkeilla turkiksia, joiden avulla voi käydä kauppaa. Raha on todella iso osa kokonaisuutta ja se kannustaa myymään kaiken turhan, parantelemaan varusteita tai purkaamaan niitä osiksi.
Merkittävä ongelma tässä kokonaisuudessa tulee siitä, että se tavaran määrä on aivan överi tässä pelissä ja vaikkapa Fallout sarjan tapaa, tavaraa tulee niin paljon, että sillä saa äkkiä laukkunsa täyteen. Tässä pelissä ihan parin alueen jälkeen voi olla aivan liian paljon tavaraa, jolloin osa pitää heittää pois ja suoraan valita että mitä ihan oikeasti haluaa kantaa mukanaan ja mitä kannattaa. Tämä on yksi pelin suurimpia heikkouskia sillä vaikka se pitääkin hamstraamisen kurissa, niin roinaa on aivan liikaa ja koskaan ei tiedä että mikä on oikeasti arvokasta ja mikä on mukana tarpeettomana lisänä tai luomassa immersiota siitä, että ihan kaikkea on turha kantaa mukanaan.
Länkkärifiilistä yliluonnillisilla elementeillä
Tutkittavaa lääniä riitää paljon ja tähän peliin pystyy helposti upottamaan tunteja ilman että vie tarinaa kunnolla eteenpäin. Erilaisia paikkoja avautuu hiljalleen käyttöön, villieläimet yllättävät kun pelaaja matkustaa kartalla paikasta toiseen ja välillä vastaan tulee kiertäviä kauppiaita joille myydä roinaansa ja ostaa hyödykkeitä. Koska tavaraluettelossa ei ole suurta määrää tilaa, korostuu taktisuus aina kun valmistautuu matkaan. Pelin edetessä voi kerätä itselleen possea, joka tehostaa taistelu ja nopeuttaa prosessia, mutta vaatii yleensä aina jotakin. Pääasiassa rahaa. Kartan kautta peliin avautuu aivan uusi puoli jossa tutkiminen, matkustaminen ja ajoittainen reilielämä tuovat omat puolensa tähän länkkäritarinaan.
Tyylillisesti Weird West on todella onnistunut kokonaisuus ja graafisesti se on erittäin hienon näköistä katseltavaa, tietyllä keltasävytteisellä värimaailmallaan. Yliluonnollisuus ei kokeiluversion aikana merkittävästi vielä noussut esiin esittelyä enempää ja aluksi kokonaisuus etenee melko hitaasti, antaen pelaajalle tilaa kokeilla ja etsiä omaa tyyliään. Tämä on niitä pelejä johon tulee ajan kuluessa valtavasti uusia mekaniikkoja ja kokonaisuudessa on paljon oppimista. Tästä syystä sitten kun tätä lopulta pelaa (saatu lahjaksi aika pian kokeiluversion pelaamisen jälkeen), niin ensin täytyy varmistaa että siihen on kymmeniä tuneja aikaa. Tosin tässä on siinä mielessä samaa makua kuin Hard Westissä oli aikanaan, että kun pelin saa vähän alulle, niin se helposti vie mennessään ja muut pelit jäävät sivuun kunnes tämä tarina on käyty läpi.
Sen verran vähän tutkin peliä netin kautta, että muitakin pelattavia hahmoja tulee mukaan ja eräs hahmo keräsi oitis huomioni ja mahdollisesti nousee omaksi lempihahmokseni, lähinnä siksi, että se tuntuu olevan se yksi todellinen kummajainen tässä kokonaisuudessa. Kokeiluajan jälkeen tästä saa kyllä selvän kuvan joka ei maalaa tästä mitään ehdotonta ykköspeliä, mutta ehdottomasti pelaamisen arvoisen kokonaisuuden. Vaikka peli tuntuukin melko hitaalta, ylitsevuotavalta ja paikoin turhauttavalta tekstitulvapeliltä, niin toisina hetkinä on se intensiivistä taistelu, tyylikästä seikkailua ja melko koukuttavaa tutkimista ja pelihahmon parantelua tulevia haasteita varten.
Yhteenveto
Weird West ei ole loppuviimeksi erityisen "kummallinen", tai sanotaan että parin tunnin kokeiluversion perusteella siitä ei saa juurikaan sellaista vaikutelmaa. Kokeiluversion aikana toiminnasta saa erittäin hyvän vaikutelman ja samaten siitä miten paljon muuttujia kokonaisuudessa sitten lopulta saattaakaan olla. Samalla aikaa esille nousevat myös ne monet mahdolliset heikkoudet joita mukana on, sillä tavaraa on ihan naurettava määrä ja tila loppuu nopeasti. Haaste on hyvä ja erilaisia mekaniikkoja on runsaasti, mikä tuo mukanaan paljon mahdollisuuksia, joten kyllä tämä houkuttelevalta tapaukselta vaikuttaa näin ensimmäisten tuntien aikana, mutta samalla aikaa kokonaisuutena tämä voi vaatia paljon aikaa että se lähtee oikeasti käyntiin.
+ Länkkäritunnelma
+ Tyylikäs ja moniulotteinen toiminta
+ Yliluonnolliset elementit
+ Paljon muuttujia ja mekaniikkoja
- Paljon tekstiä ja säännösteltyä ääninäyttelyä
- Roinan määrä suhteessa tilan määrään
Arvosana: 7,8
Erityinen
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.