Backlog on tuttu käsite niille jotka pelaavat useita pelejä. Suuri pelisuma johtaa nopeasti siihen että monia pelejä jää rästiin sillä vaikka niitä haluaisi pelata niin sitten tulee joitakin muita pelejä ja sillä metodilla rästit sitten vain kasaantuvat ja kasvavat.
Omalla kohdalla oli yhteen aikaan niin, että pelasin kaikki aloittamani pelit läpi asti, joten yksikään peli ei ollut liian vaikea, tai liian tylsä, että se jäisi kesken.
Nykyään on toisin koska tulee kokeiltua niin montaa peliä kuukausittain että monesti pitää vain sitten lopettaa sellaisten pelien kanssa jotka eivät ole tarpeeksi kiinnostavia.
Koska pelejä on nykyään saatavilla niin paljon ja niin helposti tulee monesti aloitettua useita pelejä kokeilumielessä ja sitten ne vain jäävät. Monesti voi olla niin että peli vaikuttaa todella kiinnostavalta ja sitä olisi tarkoistus pelata vähän enemmänkin, mutta se silti, jostakin syystä vain jää.
Tähän päälle vielä liuta pelejä joita ei missään kohtaa ehdi kunnolla edes aloittaa vaikka kiinnostaisi.
Tunnetaan myös nimellä; Backbone
Synkät Hännät
PlayStation Plus: Premium
Tails Noir
Ulkoisesti ja toteutuksellisesti ei lopulta ihan sitä mitä odotin kuvien perusteella, mutta siitäkin huolimatta erittäin kiinnostava dekkaritarina jossa antropomorfiset eläimet toimivat juuri sellaisessa maailmassa johon tälläinen tarina sopii erittäin hyvin. Tyylillisesti ja tunnelmallisesti peli oitis sitä sorttia joka onnistuu vetämään omalla kohdalla juuri oikeista naruista, vaikka se sitten hieman alkaakin osoittaa sisältävänsä myös niitä vähemmän kiinnostavia puolia.
Synkän kaupungin synkemmät tarinat
Vancouver Canada, oletettavasti 30-40 luvalla, tai sitten dystopisessa versiossa siitä. Antropomorfisten eläinten täyttämä syntinen, väkivaltainen ja rujo kaupunki toimii näyttämönä tälle film noir sävytteiselle tarinalle jossa pelaaja ottaa ohjattavakseen yksityisetsivänä toimivan pesukarhun joka viimeisimmän toimeksiantonsa aikana tulee astuneeksi astetta syvempiin vesiin jossa kaupungin merkittävästi synkemmät puolet alkavat tulla näkyviin. Pian pelaaja tulee hyvin tutuksi monenlaisten kulkijoiden kautta. Monet henkilöhahmot jäävät harmillisen ohuiksi tai muuten kertakäyttöisiksi ja vain ihan jokunen hahmo erottuu tarinassa joukossa. Kuten mafiamamma jääkarhu, tai journelisti kettu, joka on samalla myös se tarinan femme fatale vivahteisin hahmo ja yksi pelin suurimpia voimavaroja. Voiko häneen luottaa, puhuuko hän totta niin edelleen.
Tarinallisesti peli ei ota läheskään kaikkea irti asetelmastaan tai tyylistään. Kaikki alkaa todella hyvin ja alussa saadaan hienosti kiinni siitä mikä pelissä on ideana ja tyylinä. Ehkä liiankin venytetty toinen kappale on se missä peli todella alkaa toimia kun pelaajan tutkima juttu on muuttanut muotoaan aivan toisenlaiseksi kokonaisuudeksi ja peli on muutenkin laittanut uuden vaihteen silmään. Harmillista onkin että tämä on myös se kohta missä peli alkaa nopeasti menettää otettaan sekä pelattavuudessa että tarinassa. Lopetus kokonaisuudessa on kaikessa noir tyylisessä keskenjäämisessään jopa turhauttavan vajaa, puhumattakaan että tyylissä mennään aivan erilaiseen suuntaan, miltä pitkään vaikutti. Tails Noir on hyvä ensimmäisellä puoliskollaan, mutta jälkipuolisko ei millään onnistu pitämään tasoa yllä ja tuntuu jopa hukkaavan oman ideansa siinä samalla.
Howard... Wallace... Brollace ...otor, tai jotain
Varsinainen pelaaminen on isolta osin keskutelu yhdistettynä päättelyyn. Mukana on välillä kevyttä pulmanratkontaa, muutama hiiviskelyosuus ja valintoja joihin ei vedetä merkittävästi huomiota ja joilla ei välttämättä edes ole merkittävää roolia kokonaisuudessa. Monet tarinalliset elementit ovat joko niin pienimuotoisia että ne eivät ehdi kehittyä tarpeeksi tai sitten niitä ei muuten vain huomioda juuri ollenkaan. Yksi näistä, ja tavallaan kaikista selkein valintaosa on siinä, miten pelihahmo esittelee itsensä. Käyttääkö hän oikeaa nimeään ja ammattiaan, vai käyttääkö hän alisastaan. Lisäksi se miten pelaaja puhuu vastaantulijoille on oma juttunsa, sillä hän voi olla ystävällinen ja avulias, tai sitten melko täysi mulkku. Riippumatta siitä miten pelaaja pelaa, ei tarina muutu oikeastaan yhtään ja pelaaja vain saavuttaa tiettyjä tropheja valintojensa perusteella.
Pelissä on paljon luettavaa, mutta Tails Noir ei ole yltiöpitkä. Toista kappaletta lukuunottamatta kappaleet läpäisee tunnissa tai vajaassa. Harmillista tosin on että pelin rytmin perusteella tämä ei ole näitä tapauksia jotka pelaa mielellään läpi uudemman kerran, koska iso kokonaisuus pysyy todella samanlaisena. Tietysti pelaaja tietäisi toisella kertaa kaikki salaisuudet ja voisi toimia niiden mukaan, mutta tapa jolla peli rakentuu, toimii parhaiten vain sen yhden kerran. Ensimmäisen kerran, kun koko kokonaisuus on yksi iso mysteeri ja synkkä trilleri. Harmi vain että edes synkkänä trillerinä peli osaa pysyä loppuun asti, vaan tuntuu hakevan jotain aivan muuta puolen välen jälkeen.
Yhteenveto
Tails Noir on pitkälti dekkaritrilleri eläinhahmoilla, pitäen sisällään myös satunnaista pulmanratkontaa ja muuta pientä satunnaista vaihtelua. Graafisesti se on vaatimaton eikä ääninäyttelyä ole. Peli onnistuu kuitenkin käyttämään ulkoasua erittäin hyvin edukseen ja yhdistämään sen todella hyvin kirjoitettuun tarinaan, ensimmäisellä puoliskolla. Lopullinen fiilis on kuitenkin heikommalla puolella koska puolen välin jälkeen peli ei vain enää onnistu pitämään samalla tavalla otteessaan ja lopetus ei vain toimi.
+ Antropomorfiset eläimet
+ Noir tyyli synkkyys ja tunnelma
- Paikoin hitaat kohtaukset
- Loppupuoli
Arvosana: 6,0
Hyvä
Ei mikään Ghostbuster
Aavenmetsästäjä
PlayStation Plus: Premium
Ghosthunter
PS2 peli josta en ollut oikeastaan millään tavalla tietoinen ja joka tuli vastaan täysin sattumalta osana Premiumin klassikkovalikoimaa. PS2 pelit ovat melko lähellä omaa sydäntä ja konsolin kirjasto on mahdollisesti se paras mitä pelikonsoloilla on ollut. Vaikkakin PS4/PS5 rakentaakin omaansa tuomalla klassikoita menneisyydestä nykyaikaan, kuten tämänkin kanssa.
Kummitusjahti monien kliseiden voimalla
Pelin introssa ollaan jossakin pimeän keskiajan tyylisessä miljöössä, johon nopeasti esitellään futuristisiakin aseita. Kahden hahmon yhteenoton lopputulos jää mysteeriksi ja seuraavaksi tutustutaan kahteen Detroitilaiseen poliisiin, näiden saapuessa hylätylle koululle. Toinen näistä on pelin päähenkilö, Lazarus Jones. Pelaaja ohjaa Jonesia kun hänen partnerinsa tutkii yläkertaa ja pelaaja alakertaa. Pelaaja onnistuu vapauttamaan suuren määrän aaveita kaupunkiin ja tästä alkaakin sitten se varsinainen peli, jossa Lazarus Jonesista tulee uusi Aavenmetsästäjä ja hän saa vastaansa toinen toistaan pahempia kummituksia. Apunaan Jonesilla on aavepartneri, jolla omia temppuja.
Kyseessä ei ole kauhupeli, tyyliin Resident Evil, vaan enemmänkin toiminnallinen ammuskelu kauhuvivahteisilla elementeillä. Tarinallisesti peli ei ole mitenkään ihmeellinen, eikä pelin tyyliratkaisuissakaan mitenkään merkittävästi erotu joukosta tai jää paremmin mieleen kuin monet muut pelit. Asetelmaltaan tämä peli tuo mieleen Ghostbustersit ja pelin päähenkilö tuo mieleen New Ghostbustersin Eduardon. Päähenkilönä seikkaileva Lazarus Jones on hivenen mukahauska cooli pollari ja hänen partnerinsa on hottis mimmi, joten tällä asetelmalla on kuin jossakin keskiverrossa popcorn leffassa jolta ei odota oikeastaan mitään, koska se tuskin tarjoaa yhtään mitään. Monet pelit ottavat aikansa että ne lähtevät kunnolla käyntiin ja menneisyydessä on tullut vastaan tapauksia kun peli alkaa todella toimia myöhemmin. Lisäksi, vaikka pelin asetelma on kliseinen, tai muuten vain tuo mieleen jotakin tuttua, niin se ei ole huono asia.
Ghosthunter on yksi näitä PS2 pelejä jota en itse aikanaan pelannut, tai ollut erityisen tietoinenkaan, sillä kun peli tuli valikoimaan, ei se oitis soittanut yhtäkään kelloa. Tässä suhteessa peli on aika neutraalissa asetelmassa sillä sitä kohtaan ei ole isompia odotuksia, sillä PS2:llä on hyvin monitahoinen kirjasto hyviä ja huonoja pelejä. Se missä pelin tietty laatu kuitenkin näkyy on siinä että peli on aikakautensa standartien mukainen. Alkuvaikutelma pelattavuudessa on todella positiivinen, sillä ohjattavuus toimii hyvin, kameran kääntely on mukavan jouhevaa ja muutenkin toiminta vaikuttaa hyvin toteutetulta. Siitä huomaa että kyseessä on PS2 peli, mutta ainakin se on hyvältä vaikuttava PS2 peli, joka myös näyttää hyvältä. Varsinkin itse todella pidän PS2 aikakauden visuaalisesta ilmestä, jota tämäkin peli käyttää. Kokonaisuus on ääninäytelty ja pelattavuus on kohdallaan, joten Ghosthunter on oitis peli jota ei täysin sivuuta ja jota voisi kuvitella pelaavansa vähän enemmänkin.
Pelattavuus on kestänyt aikaa, sisältö ei niinkään
Ohjattavuudessa on muutamia idea, jotka pitää joka kerta muistuttaa itselleen, mutta kun peli alkaa kunnolla etenemään, on selvää että tämä on niitä pelejä joiden kautta huomaa että jopa tälläiset monella tavalla keskinkertaiset PS2 pelit, toimivat erittäin hyvin vielä nykyäänkin. Samaa ei voi sanoa monista melko uusista peleistä. Pääasiassa pelaaminen on simppeliä räiskintää ja ajoittaista pulmanratkontaa aavepartnerin kautta, ja jälkimmäinen varsinkin tantuu pakotetulta vaihtelulta aaveiden ammuskeluun, eikä edes erityisen hyvää sellaista. Räiskinnässä on jokunen erilainen ase ja erilaisia vihollisia. Ghosthunter ei tarjoa suurta määrää vaihtelua, joten peli tuntuu helposti hieman itseääntoistavalta, mutta ainakin se on hyvin tehtyä toistoa jota ei kampita surkea ohjattavuus, mitensattuu tehty kamerta tai mikään epäreilu mekaniikka.
Merkittävästi ongelmallisempaa onkin pelin suunnittelu kentissä ja etenemisessä, sillä tämän pelin suurin kompastuskiva on epäselvyydessä. Hyvin usein tulee vastaan hetkiä kun ei ole täysin selvää että mitä pelissä pitäisi tehdä ja mitään merkittäviä suuntimia peli ei myöskään tarjoa, joten kokonaisuus tuntuu helposti hyvin sekavalta harhailulta. Lisäksi välillä mukaan on yritetty tuoda näennäistä vaihtelua erilaisten kenttäpuzzlejen muodossa eivätkä nämäkään mitään pisteitä kerää. Heti ensimmäinen uusi maailma alkaa tälläisellä. Nopeasti tulee myös huomanneeksi että jotkut pelin puolet todella ärsyttävät. Viholliset pudottavat kuolleessaan joko ammusenergiaa tai elinvoimaa parantavaa energiaa ja joskus nämä energiat tulevat pelihahmoa kohti kaukaakin ja toisinaan eivät ollenkaan, mikä erityisesti haastavissa osuuksissa ottaa todella päähän.
PS2 pelien tapauksessa on monenlaisia pelejä, on niitä jotka ikääntyvät arvokkaasti ja niitä jotka eivät. Useampi PS2 aikakaudella pelaamani peli oli silloin erittäin hyvä, eikä tunnu yhtä hyvältä enää nykyään. Sitten on tämän pelin kaltaisia tapauksia jotka eivät välittömästi näytä millään tavalla kärsineen siitä, että ne ovat ikääntyneet. Tietyt asiat pelattavuudessa viestivät kyllä siitä, että kyseessä ei ole moderni peli, mutta monet pelit jotka on tehty nykyään, toimivat huonommin kuin tämä peli, mikä kertoo jo jotakin. Tarina on kelvollinen, sillä kliseilläkin tarina voi toimia, esim. Uncharted tuntui isolta kokoelmalta kliseisiä ratkaisuja, mutta ne toimivat hyvin, koska niitä käytettiin hyvin, hieman huterasta tarinasta huolimatta. Ghosthunter ei ota paljoa irti eri ideoistaan. Ammuskelu on hauskaa, toimivaa ja siinä on jokunen muuttuja erilaisten aseiden ja erilaisten vihollisten muodossa. Ammuskelun ulkopuolella on näennäistä vaihtelua, joka ei kuitenkaan ole sitä hyvää vaihtelua, koska monesti kyseisiä kohtia ei kaipaisi, jos ne puuttuisivat.
Yhteenveto
Ghosthunter on hyvin tehty PS2 peli, pelattavauudessa, ei kenttäsuunnittelussa. Ohjattavuus ja muut tekniset asiat ovat erittäin hyvällä tasolla ja pelaaminen on siksi positiivisella tavalla toimivaa. Tarinallisesti peli ei erityisemmin iske, vaikka se tyylikästä katsottavaa onkin. Vaihtelua peli yrittää tarjota, mutta vain ammuskelu on tehty hyvin. Pääasiat ovat kunnossa, mutta monet puolet kokonaisuudessa ovat silti sellaisia, että ne ärsyttävät jatkuvasti ja niistä ehkä isoimpana on se, että peli on usein todella vaikeaselkoisen sen suhteen, mitä pitäisi tehdä.
+ Erilaiset kummitukset ja erilaiset aseet
+ Pelattavuusasiat ovat kunnossa
+ PS2 aikakauden visuaalinen ilme
- Vähäinen/vääränlainen vaihtelu
- Aika vähän oikeasti omaa
- Jatkuva harhailu
Arvosana: 6,5
Erinomainen
Missä palaa?
911 Operaattori
Epic Games
911 Operator
"112 Hätäkeskus" on se tutumpi kotimainen termi mutta se Amerikkalainen vastine tulee tässä pelissä hienosti esiin. Tosin sanotaan että tässä tapauksessa kyse. Tämä on yksi niitä pelejä jota on pitkään pitänyt enemmän tai vähemmän saada aloiteltua ja kokeiltua mutta ei ole oikein missään kohtaa todella tullut toteutettua. Plague Inc pelin ja vastaavien tavoin, yllättävän koukuttava kun alkuun saa.
"911, mikä hätätilanteenne?"
911 Operator ei ole tarinallinen peli, vaan enemmänkin tilanteen hallintatyylinen kokonaisuus jossa käytettävissä olevia resursseja jaetaan sinne mihin niitä tarvitaan. Pelaajalla on käytössään X määrä poliisi-, palo- ja ensihoitokalustoa joita sitten ohjataan sinne, missä niitä tarvitaan. Kaupungit muuttuvat kasvamassa määrin vaikeammiksi, kalustonkin samalla parantuessa. Siinä samalla pelaaja ottaa vastaan myös puheluita erilaisista tilanteista ja pyrkii ratkaisemaan ne mahdollisimman tehokkaasti ja nopeasti, pitäen yllä hyvän ja tehokkaan kenttätoiminnan. Pelaajan toimintaa arvioidaan suoritettujen tehtävien mukaan, mutta myös yleisellä tehokkuudella on väliä, sillä kello käy kokoajan.
Peli tuo itsellä mieleen Plague Inc pelin, vaikka kyseessä onkin hyvin erilainen peli sillä vaikka mukana on myös miehistön ja kaluston hallintaa työvuorojen välillä, niin pääpaino on kuitenkin päivystyksissä jossa pelaaja ohjaa tarvittavia yksiköitä tarvittaviin paikkoihin. Iso osa tehtävistä on selkeitä tietyillä yksiköille (joskus useammalle kuin yhdelle), mutta ajoittain pitää valita että minkä tehtävän hoitaa ensin, jos ei ole tarpeeksi tietyn tyyppisiä yksiköitä käytettävissä. Varsinkin korkeammilla vaikeusasteilla pitää hyvin usein valita että mihin lähettää yksiköitään ja niiden vapautuessa on usein jo seuraava tehtävä odottamassa. Asiaa ei helpota sekään, että aina ei ole selvää että mitä tarvitaan ja miten paljon.
Enemmän dialogia ei olisi pahitteeksi
Varsinaiset puhelut joita pelissä tulee ovat usein melko simppeleitä, sillä pelaajalla on hyvin rajallinen määrä repliikkejä joita käyttää ja tästä syystä tuntuu että asetelmasta ei ole otettu läheskään niin paljon irti, kuin olisi voitu ottaa ja tästä syystä ne tuntuvat lähinnä sivuidealta, vaikka niiden pitäisi olla pääosassa tässä kokonaisuudessa. Tämän lisäksi tuntuu että variaatiota ei ole edes puheluissa niin paljon kuin voisi olla, tai jopa pitäisi olla.
Pääasiassa 911 Operator on hyvä peli jonka ideasta ei ole otettu irti niin paljoa, kuin olisi voitu ottaa ja joka kärsii tästä merkittävästi. Varsinainen kenttähallinta on pelissä hyvällä tasolla, se on sopivan koukuttavaa ja rytmiltään hyvällä tasolla, joten sitä viitsii tehdä vähän enemmänkin. Pelin yleinen ote on hyvällä tasolla, se on sopiva koukuttavaa ja mielekästä touhua jonka pariin palaa mielellään uudelleenkin ja joka on sopivan nopeaa ja simppeliä opittavaa ilman mitään monimutkaista.
Pelin idea on simppeli, toteutettu hyvin ja tarjoaa pitkälti juuri sitä mitä voi odottaakin. Vaikka pelin kaikki osat eivät ole niin monitahoisia kuin pitäisi, niin joka tapauksessa kokonaisuutta ei ole jätetty ihan olemattomattomaksi, vaan siihen on sentään panostettu edes jonkin verran. Kuten Plague Inc peliinkin.
Yhteenveto
911 Operator on hyvä peli jossa vaikeustason saa määritellä itse melko vapaasti ja sitten kyse on yksiköiden hallinnasta kasvavassa määrin haastavammissa tilanteissa. Kokonaisuus on paljon vähemmän puheimeen vastailua ja kysymysten esittämistä ongelman etsinnässä sillä vaihtoehtoja on monesti todella vähän. Pelin rytmi on jokatapauksessa erittäin hyvä ja sopivan koukuttava, vaikka vaihtelua ei loppuviimeksi paljoa olekaan. Muuttujia on kuitenkin tarpeeksi pitämässä paketin liikkeessä.
+ Simppeli ja helposti opittava pelattavuus
+ Koukuttava ja hyvin rytmitetty
- Dialogissa hyvin vähän vaihtoehtoja
- Melko vähän muuttujia
Arvosana: 7,3
Loistava
Isoveli valvoo
Orwell: Pidämme sinua silmällä
Epic Games
Orwell: Keeping an Eye on You
Asetelmaltaan kiinnostava tapaus George Orwellin romaanin 1984 hengessä, mutta nykypäivässä. Hyvin erilainen mitä itse lopulta odotin, mutta kuitenkin sen verran hyvin tehty että kokonaisuuden katsoo läpi vaikka sitten yhdeltä istumalta.
1984, 2000-luvulla
Pelaaja on uusi tutkija Orwell nimisessä yrityksessä ja joka Geroge Orwellin romaanin 1984 tyyliin toimii "iso veli valvoo" tyylillä jossa kaikki saatavilla oleva tietoa ihmisistä voidaan nopeasti valjastaa käyttöön heitä vastaan. Tässä tapauksessa kaiken aloittaa pommin räjähtäminen ja siitä alkava seuranta jossa pelaaja selaa nettiä ja linkittää yhteen epäilyjä ja näiden kontakteja, vieden tarinaa melko nopeasti eteenpäin. Tarina ei ole huono, mutta mikään merkittävä seikkailuvalintapeli ei ole kyseessä, lopetuksia on muutama erilainen, mutta ei mitään erityisen syvällistä, mitä tästä ideasta saataisiin varmasti irti. Tarina on joka tapauksessa sitä tasoa että siinä on hyvät ideat ja muutama hyvä käänne, mutta myös merkittäviä ongelmia toteutuksessa ja loppuhuipennuksessa ja siinä samalla myös isossa kokonaisuudessa, varsinkin jos koko asetelmaa ajattelee paljon peliä monipuolisemmin.
Varsinainen pelaaminen on verkkosivujen selaamista, tietojen poimimista ja ajoittain myös tiettyjen tietojen välillä valitsemista, jotka sitten vievät tarinaa eteenpäin. Monet osat pelistä etenevät todella hitaasti, kun pelaaja seuraa eri hahmojen välistä viestittelyä, jossa on paikoin selvää täytettä. Sitten on niitä hetkiä kun pitää todella käyttää pulmanratkontataitoja voidakseen paikallistaa juuri oikeat tiedot erilaisista asiayhteyksistä ja henkilöistä. Pelin rytmi ei ole se paras mahdollinen, mutta peli ainakaan tarina ei jää merkittävästi junnaamaan paikoilleen, vaan eteneekin johonkin päin.
Ärsyttävintä pelissä ovat juurikin kaikki tarpeettomat hidasteet. Pelaajan esimiehen lähettävät kommentit pelaajan kokoamista tiedoista menevät aina päällimäisiksi ja hidastavat peliä aivan turhaan. Tämä on yksi asia jonka pitäisi olla vapaaehtoista seurattavaa ja vielä parempi jos tämä olisi ollut kuunneltavaa. Muutenkin pelin hitaasti junnaavat puolet ovat monesti todella tylsää sisältöä ja kun todellisia valintoja on vähänlaisesti, eikä niitä kaikkia välttämättä edes huomaa, ennenkuin on jo valinnut jotakin, kannustaa se entistä hitaampaan pelaattavuuteen. Idea pelissä on hyvä ja toteutettu pääasiassa paremmin kuin peli Telling Lies, joka on myös nettiselaamisen kaltaista pelattavaa, mutta videomateriaalilla. Orwell on pienemmän budjetin peli, se on teknillisesti tehty hyvin, mutta ideastaan se ei ote irti läheskään niin paljoa, kuin sen toivoisi ottavan.
Yhteenveto
Orwell: Keeping an Eye on You on puutteineenkin yllättävän hyvin tehty peli. Siinä on paljon luettavaa ja paikoin pelin rytmi on todella laahaava, mutta kuitenkin sen verran hyvin tehty, että peli vie mukanaan. Puutteita on melko paljon ja vaikka pelissä onkin useampi lopetus, ei se ole erityisen kiinnostava peli uudelleenpeluussa, sillä tarinassa ei oteta kaikkea irti asetelmasta.
+ Sopivan pituinen
+ Asetelma toimii
- Liian vähän valintoja
- Paljon todella hitaita kohtauksia
Arvosana: 5,7
Paremmalla puolella
Pääarvio
Ei välttämättä se mikä on ollut pisimpään odottamassa, mutta mikä varmaan on vielä hetken tämän jälkeenkin.
Fallout avaruudessa
Ulommat Maailmat
PlayStation Plus: Premium
Outer Worlds
Siinä missä Starfield on Bethesdan tapa tuoda Fallout tai Elder Scrolls avaruuteen, on Obsidian onnistunut samassa jo paljon aiemmin ja merkittävästi paremmin, sen perusteella mitä olen Starfieldistä kuullut. Outer Worlds on juurikin sellainen peli, mitä voisi odottaa niiltä jotka tekivät Fallout: New Vegasin, sillä tämä peli on niin selvästi Fallout-like, että sitä voisi pitää mahdollisesti ensimmäisenä sellaisena.
Fallout: New Vegas, mutta scifi tyylissä
Peli sijoittuu ulkoavaruuteen, vuoteen 2300 jotain, Halcyon järjestelmään, jossa tuuliajolla olevan aluksen miehistöstä yksi elvytetään hullun tiedemiehen Phineas Wellesin toimesta. Pelaaja on tämä henkilö ja tästä alkaa hänen seikkailusa pitkin Halcyon systeemiä jossa hänet pelastanut tiedemies on napit vastakkain paikallisen hallinnon kanssa ja pelaaja päätyy keskelle tätä kaikkea, samalla sekaantuen useaan muuhunkin paikalliseen konfliktiin, tavaten siinä ohessa myös monenlaisia paikallisia, osa ystävällisiä ja osa vähemmän ystävällisiä. Yksi pelin tarinallisia isoja juttuja onkin se että kumman puolelle kahdesta vaihtoehdosta pelaaja kallistuu, sillä lopputulos riippuu merkittävästi siitä että kehen pelaaja luottaa eniten, tai kehen pelaaja luottaa vähemmän. Tai sitten kenestä pelaaja pitää enemmän, keskittymättä varsinaiseen tarinaan sen enempää.
Heti hahmonluonti on sellainen osa joka ei merkittävästi vakuuta, ei ulkoasu vaihtoehdoissa eikä hahmon varsinaisessa urassa tai vastaavassakaan. Outer Worlds vaikuttaa sellaiselta peliltä jota ei kannata ottaa erityisen vakavasti, koska peli ei tarjoa mitään Skyrim tason vaihtoehtomäärää siinä, mitä pelaajasta voi tulla. Mutta roolipelihengessä hahmonkehityksessä on vaihtoehtoja vaikka kuinka paljon ja yhtenä oma juttuna myös heikkous-systeemi joka tuo esiin vikoja pelihahmossa, mutta samalla nopeuttaa hahmon ominaisuuksien kehitystä. Tämä on kuitenkin yksi sellainen asia joka ei merkittävästi lisää uskoa peliin eikä asiaa auta sekään että ulkoasussa peli tarjoaa aika vähän muuttujia. Tosin peli on ensimmäisen persoonan räiskintää pohjimmiltaan, joten pelihahmoa ei hirveästi tule nähtyä.
Peli tuntuu todella selvältä hengelliseltä jatko-osalta Obsidianin Fallout: New Vegasille, vaikka mitän VATS systeemiä pelissä ei olekaan, lähinnä vesitetty versio ajan hidastamisesta. Outer Worlds on kaukana Fallout 4:n kaltaiseta teoksesta, sillä peli on merkittävästi suppeampi monella tavalla, mikä ei kuitenkaan ihan kaikessa ole suoraan huono asia ja roolipelihengessä vaihtoehtoja on aika mukavasti. Mutta siitäkin huolimatta tämä on monella tavalla roolipeli joka ei jättää monella tavalla paljon toivomisenvaraa ja tuntuu että useammat asiat olisi voitu tehdä tässä kohtaa jo paremmin. Vähän samanlainen fiilis mikä tuli Rise of the Roninin kanssa esiin ja se peli ilmestyi melko hiljattain, tämän pelin ollessa jo viisivuotias.
Hyvin tehtyjä hahmoja kivan näköisellä tyylillä
Roolipelielementeiltään Outer Worlds tarjoaa mukavasti dialogivaihtoehtoja. Pelihahmolla ei ole ääntä, mikä itseä ottaa näissä peleissä aina päähän, kun ollaan tietyllä vuosimallilla. Mikäli tämä ei ole ongelma niin vaihtoehtoja peli tarjoaa erittäin merkittävästi humoristisista lausahduksista puhtaaseen ulkailuun ja valehteluun. Niin ja sitten on erilaisia tilanteita jotka pitää ratkoa tavalla tai toisella, oli se sitten suoraan tappelemalla ja puhumalla. Pelihahmolla on useita erilaisia ominaisuuksia joita kehittämällä tulee paremmaksi eri asioisssa ja monet tehtävät pystyy ratkomaan useammalla eri tavalla, vaikka lopputulos onkin suoritettu tai ryssitty. Tietyt ratkaisut seuraavat pelin loppupuolelle asti, kun taas tietyt jäävät siihen, mihin tehtävä päättyy.
Partnerihahmot ovat myös isossa osassa kokonaisuutta ja vaikka tässä pelissä vaihtoehtoja on aika vähän, niin pääasiassa taso on ihan hyvä. Parvati on todella hauska hahmo kun taas Ellie todella badass ja vikaari Max, paljon kiinnostavampi hahmo miltä aluksi vaikutti. Mutta kyllä siellä joukossa hutikin on. Pääasiassa partnerihahmot toimivat hyvin ja heidän satunnainen sanailunsa ja tilanteiden kommentointi elävöittää tarinaa onnistuneesti, puhumattakaan että tietyissä tilanteissa heistä voi olla todella apua. Esimerkiksi, ensimmäinen partneri hahmo, Parvati, on mekaniikka, mikä on suuri apua pelihahmolle, joka on vähemmän teknillisesti lahjakas ja enemmänkin pyssysankari.
Toiminta ylipäätään on ihan peruskivaa räiskintää tai melee toimintaa, mutta Fallout sarjaa sen verran pelanneena tiedän että tämä mitä ilmeisimmin on peli jossa pyssyillä pääsee veitsiä pidemmälle, tai ainakin vaivattomammin. Ammuskelu on ihan kivaa, mutta ei mitään sellaista, mitä ei olisi tehty jossakin muualla paremmin. Ammuskelu ei ole epämiellyttävää, mutta ei se nyt varsinaisesti oli sitä tasoa, että peliä pitäisi pelata voidakseen kokea sen. Tämä ei ole mikään F.E.A.R, TitanFall 2 tai Doom Eternal. Aseita on pääasiassa ne tietyt vakiot, mutta scifi teemasta on otettu mukavasti irti tässä kokonaisuudessa ja sitä kautta pelin yleinen tyylillinen identiteetti on todella omanlaisensa. Siitä näkee paljon Falloutmaisia vaikutteita valikoista alkaen ja keskusteluista alkaen, joten jos Fallout: New Vegas nappasi, niin tämä peli toimii myös.
Tuntuu aiemman ajan roolipeliltä
Tehtävärakenne, on ihan hyvä, mutta se vain korostaa pelin pääasiallista tasoa. Se on ihan hyvä. Outer Worlds on sisällöltään riittoisa kokonaisuus, mutta vaihtelultaan se ei ole mikään Witcher 3, jossa tuntui olevan runsaasti todella omanlaisiaan tehtäviään joita olisi kiinnostavaa etsiä ja katsoa että miten homma sitten oikeasti meneekään. Tällä kertaa ollaan pääasiassa samanlaisissa ympyröissä missä Fallout on ollut Fallout 3:sta asti. Tietyt tehtävätyypit toistuvat ja vaikka mukana on satunnaisia erilaisiakin tapauksia on valtaosa pelistä melko samanlaista huttua.
Outer Worlds on joka tapauksessa hyvin tehty peli. Vastaan ei tule suurta määrää bugeja samalla tavalla kuin monissa Bethesdan tekemissä rpg tapauksissa tulee, pelattavuus ei ole erityisen kömpleöä tai ammuskelu mitäänsanomatonta. Sanotaan että Outer Worlds tuntuu monella tavalla aika riisutulta peliltä, ottaen huomioon minkä aikakauden peli se on. Liikkuminen on pääasiassa juoksemista paikasta toiseen ilman mitään samanalaisia muuttujia mitä vaikkapa Rage 2 tarjoaa, ammuskelu on kivaa, mutta hidastuksella ei saa samanalista mielekkyyttä kuin F.E.A.R sarjassa (joka on merkittävästi tätä peliä vanhempi) ja keskusteluissa ei olee samanlaista tunnetta kuin vaikkapa Dragon Age: Inquisitionissa. Tämän pelin ote on enemmänkin tasoa Dragon Age: Origins, jossa vaihtoehtoja on enemmän. Pelissä ei ole rakettireppua kuin monissa scifipeleissä, alustaan ei voi kustomoida eikä peliä saa kolmannen persoonan tilaan, tyyliin Fallout 4.
Monet asiat ovat pitkälti mieltymyksistä kiinni, mutta se mikä tässä pelissä itseä todella ottaa päähän on se roinan määrä mitä saa joka paikasta ja iso osa tuntuu olevan ihan turhaa tavaraa joka myydään suoraan rahaksi, tai hajotetaan osiksi. Tämä on selvää Fallout kamaa ja välillä olisi kiva jos rpg:t keksisivät jonkin tavan päästä tästä eroon, tosin Rise of the Ronin ei ole ihan samanlaisesta ongelmasta päässyt eroon ja kyseinen peli piti sisällään lähes kaikki modernit parannukset mitä peliin vain voi kuulua. Outer Worlds on ihan hyvä peli, varsinkin jos siltä ei odota mitään AAA tasoa, vaan AA taso riittää aivan hyvin ja mieli haluaa Fallout tyylistä kamaa avaruudessa.
Yhteenveto
Outer Worlds on pääasiassa erittäin hyvin tehty roolipeli, mutta monet tyyliseikat eivät ole osuneet kohdalleen, mikä käy ilmi heti hahmoa luotaessa. Sisältöä on mukavasti, tiimiläiset on tehty pääasiassa hyvin ja pelin on grafiikaltaan hienon näköinen. Toiminta on kivaa, muuttujia on jonkin verran ja tarinan aikana pääsee tekemään ihan päätöksiäkin. Perusteet ovat lähemmäs kaikilla tavoilla kohdallaan, mutta monella osa-alueella tuntuu että peli on jotenkin vaatimaton ja vähän aikaansa jäljessä oleva rpg, mutta silti, pelaamisen arvoinen kokonaisuus. Starfieldiä pelaamatta voisi sanoa että tämä on parempi scifi rpg.
+ Graafisesti todella kivan näköinen
+ Toiminta
+ Tekemistä riittää
- Lähes kaikesta tuntuu puuttuvan jotakin
- Tarina jättää kylmäksi
- Hahmonluonti
Arvosana: 6,9
Erinomainen
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.