Eeppistä fantasiaa lohikäärmeillä, verellä ja hirviöillä

 

 

Dragon Age on ehdottomasti yksi suosikkipelisarjojani roolipeligenressä. Origins on edelleen yksi huippuja ja Inquisition on monella tavalla parempi, mutta kokonaisuutena kumpi hyvänsä voisi olla sarjansa paras. Alunperin nimellä Dreadwolf kulkenut Dragon Age 4 on todella suurien odotusten alla, sillä sitä on odotettu todella kauan ja BioWare on useamman pelin kanssa epäonnistunut merkittävästi, joten paineet ovat silläkin saralla suuret tätä peliä kohtaan. Lisäksi tämä on ollut yksi odotetuimpia pelejä omallakin listallani.

 

 

 

 

Lohikäärmeaika: Verhovahti

Dragon Age sarja on kokeillut yhtä ja toista pelistä toiseen. Toiminnallisessa otteessa ei ole mitään vakiota, mutta visuaalinen ilme on tämän pelin kohdalla merkittävästi muuttunut ja muutenkin tyyli tuntuu ottaneen uuden suunnan, mikä erään trailerin tapauksessa ei ole hyvä asia, sillä yksi tärkeä hahmo, lohikäärmeenmetsästäjä ja vieläpä qunari sellainen, on todella typerän näköinen. Sanotaan että annetaan pelille mahdollisuus, mutta trailerien kautta hype peliä kohtaan on laskenut merkittävästi. Myös asetelmassa ei olla erityisen vahvoilla, koska pääroisto ei ole se paras mahdollinen. Monella tavalla fiilikset tätä peliä kohtaan on ristiriitaiset, mutta kyllä tämä on silti peli johon haluaa uppoutua heti ja katsoa että onnistuuko se yllittämään kaikki odotukset ja välttämään ne suurimmat sudenkuopat.

 

Vahdit asettuvat jumalia vastaan

Veilguard sijoittuu aikaan Inquisitionin Tresspasser DLC:n jälkeen, kun inkvisiittorin sisäpiiri aloittaa oman hiljaisen taistelunsa Dreadwolfia vastaan ja tätä on odotettu kauan. Pelkästään se, miten tämä kaikki sitten tapahtuu, on ollut kysymysmerkki ja täytyy sanoa, että itsellä tälläinen lähestymistapa ei ollut se ensimmäinen mikä tuli mieleen, tai edes toinen mikä tuli mieleen. Jos katsoo vain traileria, sillä se tuntuu pelin alun jälkeen aika harhaanjohtavalta. Peli nimittäin alkaa melko perinteisellä tavalla, lähes täysin sillä tavalla, miten sen ajattelin alkavan, mutta ajattelin että tähän olisi päästy kiinni jo 2020. Peli alkaa kun kahdesta aiemmasta pelistä tutun Varrickin johdolla pieni joukko jahtaa Solasia, tämän aloittaessa omaa rituaaliaan joka voi tuhota maailman. Yhteenotto Dread Wolfia kohtaan tapahtuu paljon nopeammin mitä voisi ajatella ja siinä samalla tarinakin muuttuu ja alkaa kehittymään aivan toisella tavalla, miltä tähän mennessä on vaikuttanut, kun panokset kovenevat nopeasti.

Pelaaja on Rook niminen hahmo, jonka ulkoasun ja hahmoluokan pelaaja voi määritellä täysin itse ja täytyy sanoa että hahmonluonti ei nyt täyttänyt kaikkia odotuksia, ei edes lähelle. Nyt ollaan enemmänkin Dragon's Dogma II tasolla, ei Baldur's Gate 3 tasolla ja yhteen aikaan Dragon Age oli sellainen peli jonka hahmonluonnistakin monet saivat ottaa mallia, vaikka erilaisia lajeja olikin melko vähän, kuten myös hahmoluokkia. Tämä on joka tapauksessa nyt toinen iso peli tätä vuonna, joka ei ole tätä asiaa saanut kuntoon ja joka on yksi ensimmäisiä asioita, joka pelissä tulee vastaan. Kyllä siinä aika nopeasti usko kokonaisuutta kohtaan vähenee. Sanotaan että hahmonluonnissa esille nousee yksi asia, mikä hyvin usein tulee vastaan. Erilaisia kampauksia, arpia, partoja ja vastaavia on runsaasti, mutta silti aika vähän erilaisia. Sitten on tämä tuttu kaikkien naamanpiirteiden vääntelymahdollisuus, mutta se ei vain aja samaa asiaa, kun tuntuu että tietynlaista kampausta ei vain voi saada, mikä hyvin monissa muissa peleissä, on jollakin tasolla osa valikoimaa. En nyt koko arvion mittaa vertaa kaikkea Baldur's Gate 3:n eri puoliin, mutta Dragon Age 4:n olisi tällä osa-alueella pitänyt pystyä paljon parempaan. Varsinkin otetaan huomioon miten hyvä Inquisitionin vastaava oli, aikanaan yksi parhaita. Tämä korostuu vielä enemmän kun pelaaja saa luoda haluamansalaisen aiemman pelattavan hahmon, josta ei millään voi saada sellaista kuin aiemmin koska sekä hiusten että silmienväri on paljon rajallisempi nyt.

Tämän lisäksi; Oikeasti, Rook? Siinä on tylsä nimi. Hahmo ei ole Sentinel, Guardian, Guard, Watcher tai mitään Veilguard teemaista, tai muutenkaan mitään iskevää, kuten Warden tai Inquisitor ennen tätä. Tämä nyt on nyppinyt aivan alusta asti mutta iso merkittävä ongelma alkuvaikutelman kanssa on siinä että vaikka hahmonluonnissa hahmosta saakin lopulta miellyttävän näköisen, niin tämä olisi pitänyt olla paljon parempi, mitä aiemmassa pelissä oli, mutta nyt täytyy todeta että Originskin teki hahmonluonnin paremmin, ottaen huomioon kyseisen ajan rajallisuudet. Mutta positiivista on että hahmon varusteita voi muokata sillä tavalla, että niiden ulkoasu pysyy samana, vaikka varuste vaihtuisi ja tämä on oitis oikea askel oikeaan suuntaan. Samaan syssyyn voidaan todeta että pelihahmolla on puheääni, mikä ei ole itsestäänselvyys nykyään ja Baldur's Gate 3:ssa sellaista ei ole.

Varusteita ja asusteita pystyy muokkaamaan siinä mielessä, että tietynlaisen ulkoasun voi ns. Lukita, jolloin se ei muutu, vaikka vaihtaisi varusteita, mikä on todella hyvä asia. Ryhmäläisten muokkaaminen varusteiden ja asusteiden kautta on myös mahdollista mutta tiettyjen hahmojen, kuten Neven, tapauksessa valtaosa asusteista näyttää todella hoopoilta, joten tässä mielessä tuntuu että hyvää vaihtoehtoa ei ole. Toisten hahmojen kanssa taas, hyvin vaikeaa päättää että mikä olisi ns. Hienoin. Tässäkin tapauksessa täytyy todeta että Origins onnistui parhaiten, kun vaihtoehtoja tuntui olevan enemmän.

 

Valintojen kautta voittoon

Dragon Age on yksi tarinallisten seikkailuvalintapelien aatelisia ja se ei ole muuttunut mihinkään. Prologin aikana pelaaja joutuu tekemään erilaisia valintoja jotka oitis ohjaavat tarinaa tiettyyn suuntaan, koska tietyt ratkaisut johtavat tietynlaisiin lopputuloksiin niin hyvässä kuin pahassakin. Aiemmissa peleissä panokset ovat paikoin olleet todella kovat ja tietyssä vaiheessa peliä voi todellakin päätyä tilanteeseen jossa pelaajan menneet synnit kostautuvat todella pahasti. Tai sitten pelaajan valinnat voimistavat joukkoa merkittävästi ja liittolaisten luottamus pelaajaa kohtaan on aivan uudella tasolla. Varsinkin Dragon Age: Originsin Awakening DLC oli tästä erittäin hyvä esimerkki ja siinä, omalla kohdalla, Justice hahmo ja se, mihin kaikkeen hahmo voikaan suostua, jos pelaaja on luottamuksen arvoinen. Vastaavaa on myös Inquistionissa tullut vastaan Iron Bullin kautta, Tresspasser DLC:ssä.

Dialogivalinta on merkittävä tekijä kokonaisuudessa ja Veilguard jatkaa Inquisitonin tapaan symboleilla dialogipyörässä, lisäten paikoin myös hieman selityksiä eri valintoihin. Pelihahmo voi suhtautua tapauksiin huumorilla, voimalla tai paikoin suoraan sarkasmilla, mutta ajoittain myös draamallisella tunteella, mikä korostaa sitä, että symbolit helpottavat valintojen tekemistä koska pääsiassa aina on selvää että millaisen valinnan pelaaja on dialogivalinnassa tekemässä. Tarinavalinnat ovat sitten ihan oma kokonaisuutensa ja Mass Effectissä alkunsa saanut dialogikiekko perustuu myös siihen, että pelaaja voi ihan rauhassa miettiä että miten keskustelu etenee.

Veilguard vakuuttaa tässä mielessä todella hyvin ja spoilaamatta mitään voidaan sanoa että tietyt ratkaisut palaavat kummittelemaan todella nopeasti, kun tietyt ovat sellaisia, että ne unohtaa aika äkkiä, mutta juuri siinä on tälläisen tarinankerronan hienous ja vahvuus. Pelaaja ei etukäteen voi tietää että kuinka tärkeitä valintoja hän on tekemässä ja kun seuraukset voivat alkaa näkyä vasta tuntien, ellei jopa kymmenien tuntien pelaamisen jälkeen, on helpointa vain jatkaa matkaa ja elää valintojen kanssa. Omalla tavallaan haastetta valintojen tekemiseen tuovat tutut hahmot. Aiemmasta pelistä tuttu tiedustelija Lace Harding on osa Varrickin porukkaa ja tuttu kaunotar ensimmäisestä pelistä ilmestyy maisemiin hyvin pian, mikä oitis parantaa pelin tasoa. Tuttujen hahmojen läsnä lisää omalla tavallaan myös painetta, sillä Inquisitonissa saattoi saada aikaan tilanteen jossa ensimmäisestä pelistä tuttu Alister ja toisen pelin päähenkilö Hawke olivat kummatkin tilanteessa, jossa toisen pitäisi kuolla. Veilguard lisää painetta jo alussa, kun pelaaja voi luoda uudelleen inkvisiittorin, jolla pelasi aiemman pelin, eli tämäkään tarina, ei ole vielä päättynyt.

Muutenkin hahmojen suhteen pelissä on onnistuttu todella hyvin, vaikka poikkeuksiakin on. Porukkaan kuuluu muutama todellinen ässä jotka ovat hyvin kiinnostavia tai todella hauskoja tapauksia. Sanotaan että kaikissa porukoissa on myös niitä heikkojakin tapauksia ja ei tästä porukasta löydy niin hyviä hahmoja mitä ensimmäisen pelin Morrigan tai Leliana, saati Mass Effectin Garrus, Legion, Grunt, Mordin, Tali tai Jack. Mutta heti perään voidaan sanoa että Emmrich, on todella hyvin tehty hahmo, mahdollisesti jopa se porukan paras, mutta myös eräs Saapasjalkakissalta kuullostava hahmo toimii erinomaisesti. Hahmojen suhteen taso on ollut pelisarjassa aika kova, mikä lisää haastetta luoda uudestaan hyviä hahmoja jotka onnistuisivat erottumaan joukosta. Sillä tästä porukasta löytyy myös niitä oikeasti huonojakin hahmoja. Ylivoimaisesti suurin pettymys on porukan qunari, joka näyttää suoraan pöhköltä, eikä yhtään qunarimaiselta. Dragon Age II onnistui qunarien kanssa todella hyvin, kun Origins ei Stenin kanssa onnistunut yhtään. Inquisition jatkoi tätä tasoa hienosti ja nyt Veilguard pudottaa pallon täysin, sillä Taash, saattaa hyvinkin olla se kaikista huonoin ryhmäläinen ja se on suoraan ulkoasun ongelma, sillä sisällössä Taash pärjäisi kyllä vertailussa muiden hahmojen kanssa, mutta kun hänen pitäisi olla se porukan qunari, ja vielä lohikäärmeenmetsästäjä Lohikäärme Aika pelissä, niin tämä on BioWaren hahmoista mahdollisesti se suurin pettymys. Hän ei näytä kovalta, miltä lohikäärmeentappajan todellakin pitäisi.

Roistopuolella, taso on parempi mitä Corypheus oli Inquisitionissa, mutta ei yhtä hyvä mitä Archfiend Originsissa. Lähinnä pääroistot ovat joukosta erottuvia tapauksia eikä pelin muihin merkittäviin roistohahmoihin panosteta kovinkaan paljoa, sillä monista hankkiudutaan eroon, kun heidät kohdataan. Tämä olisi ollut yksi tapa tuoda syvyyttä kokonaisuuteen ensimmäisen DA:n tavoin, mutta niin ei juuri käy ja aika harva vähän merkittävämpi roistohahmo jää millään tavalla mieleen. Perusvihollisten tapauksia vaihtelua sentään on, vaikka tietynlainen ulkoinen teema tuntuu nostavat jatkuvasti päätään vihollisten ulkoasussa. Harmillista on ettei peliin ole tehty roistohahmoja eri vihollisjoukoissa niin näkyvästi, mitä monissa roolipeleissä on, pelkästään BioWaren sarjojen sisällä.

 

 

Ryhmäläisiä on mistä valita, kuten aiemminkin

 

 

Pelisarja kehittyy, eikä ainoastaan oikeaan suuntaan

Dragon Age on kokonaisuutena pelisarja joka muuttaa monia asioita ja kehittyy ajan kanssa. Toimintasysteemi ei ole ainoa osa, sillä pelistä toiseen pelintekijät ovat kokeilleet monia asioita ja samaa kehitystä tapahtuu nytkin. Pelin ulkoinen tyyli on se ensimmäinen asia mikä selvästi osoittaa että peli on erilainen, mutta se ei ole ainoa selvä muutos, sillä sisemmällä pelissä on monia muutoksia joita en itse kutsuisi kaikkia positiiviseksi, vaan enemmänkin nykymaailman suvaitsevaisuusnormeja mukailevaksi ja sitä kautta sarjan oman identiteettiä uusiksimuokkaaviksi.

 

Toiset tykkää toiset ei

Eräs todella suuri asia tässä pelisarjassa on ollut hyväksyntäsysteemi. Pelaajan valinnat muuttavat muiden hahmojen suhtautumista pelihahmoon. Tämä on ollut yksi koko Dragon Agen parhaita systeemeitä ja se on pelistä toiseen todella toiminut ja toimii edelleen. Samalla tavalla kuin ennenkin, kun pelaaja tekee päätöksiä, niin tietyt hahmot porukassa pitävät tästä kun taas tietyt eivät niinkään. Valinnoilla on myös valtavasti seurauksia mikä näkyy siinä miten tarina kehittyy ja miten pelaajan suhteet liittolaisiin kehittyvät. Veilguard on merkittävästi anteeksiantavampi mitä aiemmat pelit olivat. Tässä sarjassa on monesti päässyt tekemään aika kovia ratkaisuja ja monesti pelaajan ratkaisuvat ovat pitkässä juoksussa tai tarpeeksi kriittisessä tilanteessa täysin tuhonneet ryhmän, tai ainakin jonkun ryhmän jäsenen suhteen pelihahmoon. Sanotaan että Veilguard on tavallaan takapakkia, koska se tuntuu olevan todella paljon enemmän pyrkivän sellaiseen hyväksyntään, jossa kaikki ovat kaikkien kavereita ja pahat asiat eivät riko juuri mitään. Mahdollista myös että itse en vain saavuttanut niin huonoa suhdetta kenenkään kanssa että kaikki olisi mennyt pieleen.

Muutosta on tapahtunut myös eräällä osa-alueelta jonka Dragon Age pelit ovat tehneet tähän mennessä yllättävän hyvin, samalla muuttaen systeemiä pelistä toiseen. Romanssi on yksi osa kokonaisuutta ja heti ensimmäinen Dragon Age todella onnistui tällä saralla, tarjoten erittäin haastavan romanssin, sillä ainakin omalla kohdalla pelissä oli kaksi vahvaa ehdokasta, mutta vain yhden voi saada. Kakkosessa päätös oli paljon helpompi, mutta edelleen, hyviä vaihtoehtoja oli ja peli seurasi tällä osa-alueella selvästi ensimmäistä. Kolmas peli olikin sitten ihan eri juttu, sillä Inquisitionissa oli erilaisia hahmoja seksuaalisessa mielessä. Tietyt hahmot ovat todella valikoivia suhteidensa kanssa joten jos pelihahmo ei ole tiettyä sukupuolta, ei tietyn hahmon kanssa voi aloittaa romanssia ja tietyt hahmot eivät olleet ollenkaan avoimia tähän. Tämä oli erittäin hyvä metodi, sillä useampaa seksuaalista suuntautumista tuotiin esiin, mutta ei tuputtamalla ja hahmot todella onnistuivat erottumaan joukosta. Nyt, kaikki käy kaikille joten kukaan ei ole tässä mielessä erityinen ja on selvää että nyt Dragon Agekin on taantunut tälle tasolle, jossa useampi muu pelisarja on ollut jo jonkin aikaa. Tämä ei kuitenkaan ole se ongelma, vaan se, että tässä pelissä ei ole oikein yhtään sellaista todella hyvää romanttista parneria verrattuna aiempiin peleihin. Kyllähän DA2 oli merkittävästi heikompi tässä mielessä ykköseen nähden, joten tämä on nyt sitä samaa kolmoseen nähden, mutta joka tapauksessa. Mitä romanssiin tulee, se on tässä pelissä pohjalukemissa.

Veilguard on Inquisitoniin verrattuna aika paljon pehmeämpi peli, eikä tunnu enää samalla tavalla aikuiselta roolipeliltä, miltä Dragon Age: Origins tuntui ja mistä Inquisition otti todella paljon irti, vieläpä todella laadukkaasti, ilman että veti mitään yli. Kyseessä on edelleen aikuisille suunnattu fantasiatarina ja väkivalta on iso osa kokonaisuutta, mutta paljon piirrossarjamaisempi grafiikka ja aika paljon siistitympi yleinen tyyli antavat vähän sellaisen vaikutelman että tässä ollaan menossa tilanteeseen jossa ikärajaa pyrittäisiin mahdollisesti laskemaan, tai sitten väkivaltaista tyyliä muuten yritettäisiin vähän siistiä. Tämä on aika kaukana siitä mitä Origins aikoinaan oli, koska verestä ei ollut yhtään pulaa ja jossa seksikin oli vahvasti läsnä, tosin hurmeesta poiketen, sitä oli todella raskaasti sensuroitu, kun taas Inquisition uskalsi vähän enemmän näyttääkin jotakin. Veilguardissa on useasti vähän sellainen maku kuin elokuvan jatko-osassa jossa ikäraja putoaa joko K18 tasolta K16 tasolle, tai peräti K16 tasolta K12 tasolle. Itse en vastusta pelin visuaalista tyyliä, mutta siinä samalla on hieman se siulukin alkanut hukkua. Tietyillä osa-alueilla se näkyy paremmin ja toisilla taas ei.

 

Toiminta nopeutuu ja paranee samalla aikaa

Dragon Age: Origins, ei toiminnassa vakuuttanut ja BioWaren peleistä Star Wars: Knights of the Old Republic, ei myöskään. Dragon Age II oli oitis merkittävästi parempi ja Inquisition tuntui löytäneen jotakin välimallia näiden kahden pelin taistelusysteemien kautta. Se oli miellyttävä ja oikeaan suuntaan kehittyvä systeemi, joka edelleen kaipasi vähän lisää kehitystä. Nyt, ollaan jo merkittävästi mielekkäämmällä tasolla, mikä voi monille olla liiankin kaukana alkuperäisestä. Itse ajattelin alkuperäisestä lähinnä sen, että peli ei ollut tarpeeksi Final Fantasy tyylistä vuoropohjaista toimintaa, eikä tarpeeksi nopeatempoista hack n slashia, vaan se välitila, josta pitäisi päästä pois. Veilguard, on edennyt hack n slash maisempaan suuntaan, mutta tarjoaa myös hieman taktisia elementtejäkin.

Perustasolla toiminnasta tulee sellainen todella tyypillinen toimintaroolipelifiilis. Perushyökkäykset löytyvät, väistöliike, torjunta ja sitä rataa. Tätä sitten rikastetaan erikoisominaisuuksilla kuten soturille tyypillisellä tornadopyörinnällä. Erikoisominaisuudet vaativat energiaa, joten niitä ei voi suoraan spämmätä ja suurella määrällä raivoa pystyy sitten tekemään ultimate liikkeen, joka tekee aivan uudenluokan vahinkoa. Vastaavaa on nähty vaikka kuinka monessa pelissä, mutta Veilguardissa kaikki toimii paremmin kuin ihan peruspelissä ja toiminta on alusta asti oikein mielekästä. Hahmonkehitys on todella suuressa roolissa, sillä soturi, velho ja ketku ovat kaikki hyvin erilaisia ja koska jokaisella on kolme erilaista kehittyneempää suuntaa taitopuussa, on pelissä kiitettävästi variaatiota. Itse olen tässä sarjassa ollut suoraan soturihahmoluokkaa, mutta ketkun duelistiosa vaikutti kiinnostavalta. Taistelusysteemi on joka tapauksessa erittäin hyvin tehty sillä siinä on mukana lähemmäs kaikki sellaiset osa-alueet, joita vastaavissa peleissä nykyään on, viimeistelyliikettä myöten.

Taktinen lähestymistapa ei ole kokonaan hävinnyt sarjasta, mutta sanoisin että se on mennyt enemmän Mass Effect suuntaan. Tällä kertaa pelaaja ei voi vaihdella pelihahmon ja tämän mukana kulkevan kahden ryhmäläisen välillä, vaan kahta ryhmäläistä ohjataan antamalla näille käskyjä ja tekoäly toimii yhtä pätevästi kuin Dragon Age ja Mass Effect sarjoissa aiemmin, joten siinäkin mielessä ollaan vahvoilla. Vaikka hahmoluokkia on vain kolme ja kaikki ryhmäläiset mahtuvat johonkin näistä, ovat kaikki sopivan erilaisia ja tarjoavat omanlaistaan tyyliä kokonaisuuteen. Erityisen haasteen tosin tuo se, että kentissä tuppaa usein olemaan erilaisia esineitä ja asioita joihin vain tietyt hahmot voivat vaikuttaa, joten ryhmän kokoaminen on nyt vaikuttavammassa roolissa kuin aiemmin, eikä ryhmää (joka oli ennen hahmoa isompi) voi suroaan valita sen perusteella mitkä hahmot ovat omia suosikkeja, koska monesti toinen hahmo täytyy valita sillä perusteella, mikä palvelee pelaamista maailman tutkimisessa.

Eräs asia, mikä on aiemmin ollut sarjassa vaihtoehto, loistaa kuitenkin poissaolollaan ja vahvasti veikkaan että se ei ole ainoa. Sotureilla ei ole vaihtoehtona kahden käden miekkaa. Soturi käyttää miekkaa ja kilpeä, tai kahden käden asetta mikä on yleensä kirves tai sotavasara, mutta kahdenkäden miekka ei ole enää osa arsenaalia, mikä osoittaa todella selvästi että tälläkin osa-alueella on karsittu vaihtoehtoja, jostakin syystä, mitä en vain ymmärrä. Muilla hahmoluokilla saattaa olla omia karsintojaan, mutta en ole pelannut kuin yhdellä hahmoluokalla ja yhdellä hahmolla. Samanlainen juttu on myös se, että vaihtoehtoja tuntuu muutenkin olevan vähemmän vähän kaikessa. Tosin, Inquisitonin laajemmasta pelaamisesta on jo sen verran aikaa, muistikuvat vaihtoehdoissa voivat olla melko vääriä, mutta silti tuntuu että Veilguard ei ole juuri kehittynyt tässä mielessä, vaan pysyy monella tavalla hyvin hillittynä ja rajallisena, mikä näkyy myös monien aseiden ulkoasuissakin. Samalla tavalla myös taitopuu jättää paljon toivomisenvaraa. Taitopuussa on kolme erikoishaaraa joista voi valita yhden ja soturin tapauksessa tämä ei pisteitä kerää. Inquisitonissa löytyi heti se oma suosikki, mutta tällä kertaa tilanne on hyvin erilainen. Jos pelissä olisi kahden käden miekka, valinta olisi todella selvä ja kun kaikissa aiemmissa peleissä tälläinen vaihtoehto on ollut, niin kyllä sen laskee oitis Veilguardin heikkoudeksi ja selväksi puutteeksi jo valmiiksi rajallisessa arsenaalissa.

 

Lääniä on mitä tutkia ja haasteita on mitä selvittää

Dragon Age sarja on pelistä toiseen kasvanut merkittävästi. Ensimmäinen peli oli suhteellisen rajallinen, mutta alueissa oli paljon tutkittavaa vaikka ne monesti suhteellisen suoraviivaisia reittejä olivatkin. Inquisition oli se peli, joka teki eri alueista suoraan pieniä avoimia maailmoja jossa liikkuminen oli paljon vapaampaa ja erilaisia lisähaasteita oli vaikka kuinka paljon, mikä teki muutoin +50 tunnin pelistä +100 tuntisen. Tarinan läpäisee 50 tunnissa, noin suunnilleen, mutta kaikki oheistekeminen tähän päälle tuplaa pituuden, riippuen pelityylistä ja vaikka Veilguard ei varsinaisesti tunnukaan yhtä suurelta, vaan enemmänkin tällä saralla suunta on kohti aiempaa osaa sarjassa, niin tekeminen ei lopu mitenkään äkkiä ja tarpeeksi tehokkaalla hahmolla ja ryhmällä, pystyy haastamaan maailman monet lohikäärmeet, jotka toimivat pelin eliittivihollisina. Tuttua juttua, Inquisitionin tapaan.

Peli jakautuu useaan erilaiseen alueeseen jotka ovat yylillisesti erilaisia ja tarjoavat monenlaista tekemistä. Tietyille alueille täytyy palata myöhemmin ja metroidvaniatyyliset lisäratkaisut ovat yhtä aikaa ärsyttäviä, mutta myös toimivia tapoja lisätä sisältöä peliin. Pääasiassa tarinan seuraaminen on simppeliä ja suhteellisen nopeaa, mutta mitä pidemmälle peli etenee, sitä enemmän muuttujia siinä tuntuu olevan. Veilguard ei ole sisällöltään juuri aiempia pelejä pienempi, mutta karkeasti arvioden laittaisin sen johonkin Originsin ja Inquisitionin väliin, sillä DA2 oli lyhyempi kuin muut. Peli ei ole yhtä laajaksi leviävä kokonaisuus kuin DA3, joten se ei tunnu yhtä isolta, mutta monella tavalla tämä tuntuu paremmalta ratkaisulta sillä sen sijaan että peli lisäisi tekemistä suurella määrällä itseääntoistavaa settiä, on kokonaisuus enemmänkin hillitympää, mutta yhtä kaikki, laadukkaasti tehtyä.

Tietynlaista toistoa ei pääse pakoon mitenkään ja vaikka tiettyjä kenttäratkaisuja on useissa eri paikoissa, niin eri alueilla tuntuu olevan myös useita omanlaisiaan juttuja. Ryhmäläisten lisääntyessä myös tietynlaisten esteiden määrä lisääntyy, mikä pakottaa vaihtelemaan ryhmäläisten välillä, kunnes pelaaja pystyy käyttämään erikoistaitoja, joita muutoin vain tietyt jäsenet voivat käyttää. Myös tietyt metroidvaniamaiset ratkaisut tuntuvat ajoittain todella korostuvan siinä, että mitä pelaaja voi tehdä ja mihin pelaaja voi päästä. Vanhoilla alueilla käyminen siis kannattaa, mutta sitten on selkeitä esteitä jotka avautuvat kun tarina etenee tiettyyn pisteeseen.

Ympäriinsä kävelyssä eräs puoli tulee myös ajoittain esille, mitä ei selvästikään ole tehty niin hyvin, miten se olisi tehty vaikkapa Uncharted 4:ssä, nimittäin keskustelut kävelessä. Ryhmäläiset juttelevat ajoittain tietyistä asioita toisiinsa liittyen ja jos se keskeytyy taistelun vuoksi, saattavat he aloittaa koko keskustelun alusta, eivätkä jatka siitä mihin jäivät. Tämä on melko ärsyttävää ja korostaa sitä, että Origins teki vastaavan merkittävästi paremmin. Tosin, siinä oli muutenkin parempi ote ja eri hahmojen väliset keskustelut todella toimivat. Ne eivät ole huonoja tässäkään, mutta toteutus tuntuu todella ontuvalta.

 

 

Mehän olemmekin jo tavanneet, useamman kerran

 

 

 

Uuden suunnan näyttäjä vaiko vain varjo aiemmista?

Dragon Age sarjassa tietyt asiat ovat pysyneet samankaltaisina alusta asti, pitkälti tarinallisuuteen liittyvät. Tietyt asiat taas eivät ole missään kohtaa vakiintuneet, pitkälti taisteluun liittyvät. Sitten on paljon niitä asioita joita on lisätty ja paranneltu, kuten dialogikiekko, päähahmon dialogiääni ja monet pienet parannukset, joita tässäkin pelissä tulee lisää.

 

Selvää takapakkia tarinankerronnassa, erään ilmiön vuoksi

Ensimmäisen pelin tarina oli simppeli, pelaaja on eräänlainen valittu, joka voi kukistaa kaiken pahan alun ja juuren värikkään joukkonsa kanssa. Toisen pelin idea oli paljon pienimuotoisempi, kaupunki erilaisten konfliktien ja sisällissodan kynnyksellä. Kolmannessa pelissä pelaaja oli vielä enemmän valittu, joka pystyy korjaamaan koko maailman. Tämä neljäs peli on yhtä aikaa yhteenotto "jumalia" vastaan ja pelaaja sattuu nyt vain olevaan iskujoukon/konnakoplan/vahtieliitin pomo. Toinen peli oli melko irrallinen ensimmäiseen nähden, vaikka siellä täällä näkyikin pelaajan valintoja, kun kolmas peli tuntui todelliselta trilogian kulminaatiolta jossa ihan ensimmäisen pelinkin osia oli vahvasti läsnä, mikä oli merkittävä parannus. Tämä neljäs on selvää jatketta, mutta tapa jolla se on tehty, tuntuu olevan todella pienimuotoinen ja liittyy vain kolmospeliin ja siinäkin alle kouralliseen avainasioita. Veilguardin kanssa tietysti on kulunut melkein 10 vuotta siitä edellisestä pelistä, mutta silti olisi ollut kiva, jos pelissä olisi oikeasti huomioitu ne, jotka ovat pelanneet kaikki sarjan pelit. Vaikka sitten vain kysymyslomakkeella erilaisista avainasioita.

Woke on monille iso kirosana nykyään ja sanotaan että tietyillä tavoilla sanan varsinainen merkitys on laajentunut, riippuen miten sitä käytetään. Itse en väitä täysin ymmärtäväni monia koko ajatuksen hienommista nyansseista, mutta omat kokemuksena tämän koko jutun kanssa, puhtaasti pelien ja elokuvien kanssa on enemmnä negatiivisella puolella, joten kuulemani repliikki: Go woke, go broke. Tuntuu aika osuvalta. Dragon Age: Veilguardin tapauksessa voidaan sanoa että wokeilu on jäänyt todella hillityksiksi eikä peli tunnu yrittävän olla jotakin sellaista, mikä kääntyisi väärin päin ympäri, vain miellyttääkseen monia mielensäpahoittajia, kukkahattutätejä ja vanhoja äkäisiä ukkoja. Tässä sarjassa pelaaja on voinut luoda oman hahmonsa miten haluaa ensimmäisestä pelistä asti. Mieheksi, naiseksi, ihmiseksi, haltiaksi jne tms. Se ei ole mitään uutta ja mitä tulee pelin romanssisysteemiin, ensimmäisessäkin pelissä ovat saman sukupuolen romanssit olleet mahdollisia ja varsinkin Inquisition tuntui hioneen tätä puolta eteenpäin kun tietyt hahmot olivat heteroita, tietyt homoja ja tietyille ei ollut väliä ja pelaajan täytyi kunnioittaa sitä, koska kaikki romanssit eivät olleet mahdollisia tästä syystä. Tällä kertaa ei olla yritetty mitään näin syvällistä, mikä tavallaan harmi ja Dragon Age romanssi on tämän pelin kautta pitkälti sillä ihan perustasolla, mikä tämän sarjan mittapuulla on takapakkia. Kun vertaa tapaa jolla tässä pelissä suhtaudutaan suhteisiin, niin kaikki on todella mitäänsanomatonta verrattuna Inquisitioniin jossa eri hahmojen romanssikaaret olivat hyvin erilaisia ja toivat lisää syvyyttä isoon tarinaan ja eri hahmoihin. Siis jopa Mass Effect: Andromeda teki tämän osan merkittävästi paremmin ja monimuotoisemmin. Nyt, romanssi on osa kokonaisuutta vain romanssin läsnäolon vuoksi.

Se mitä itse pidän takapakkina on se, että nyt tälläistä moninaisuutta ei ole, koska kaikki hahmot ovat kaikkea. Ymmärrän miksi niin on tehty, mutta tuntuu että se rajoittaa monia puolia kokonaisuutta kun hahmoissa ei ole samalla tavalla eroja, kuten tosielämässä, joten tämän koko konseptin haluaa esittää näin kärjistetysti. Menemättä tämän enempää tähän tulenarkaan mielensäpahoittajien kultakaivokseen, todettakoon että aiemmin pelintekijät tuntuivat osaavat kertoa tarinoita omalla tavallaan, samalla huomioiden myös sen, että ihmisiä on erilaisia ja nyt kaikki ovat kaikkea, mikä ei ole niin hyvä asia kuin voisi aluksi olettaa. Tästä ideasta saisi enemmänkin irti, jos tarkoitus on todella mahdollistaa aivan kaikki, koska vaikka tämä kaikki toimii paperilla todella hyvin, niin itselle tulee tästä jotenkin todella keinotekoinen fiilis jossa ei vain voida miellyttää kaikkia, vaikka se tuntuu olleen se tavoite. Miksi tätä ei ole sitten voitu viedä loppuun asti ja antaa pelaaja kustoimoida kaikki liittolaiset siten että voi valita heidän lajinsa, sukupuolensa ja ihonvärinsä, jolloin kaikki voittavat?

Tämä sama kyseenalaisuus näkyy paikoin todella selvästi myös dialogissa ja tavassa jolla siinä näennäisesti yritetään tuoda monimuotoisuutta ja vaihtoehtoja mukaan. Kun verrataan Inquisitioniin, tai peräti Originsiin niin tällä kertaa mukana ei ole samalla tavalla mahdollisuuksia todella erilaisiin ratkaisuihin, mikä on erittäin harmillista. Paikoin voi valita tunneratkaisun, voimaratkaisun ja älyratkaisun, mutta näissä ei ole sitä samaa monipuolisuutta mitä sarjassa oli sen kahden parhaan osan kanssa. Monella tavalla keskusteluissa, kuten myös tyylissä, tuntuu että hyvin monia asioita on siistitty liikaa ja seurauksena peli ei saavuta sitä potenitaalia, mikä siellä taustalla on.

 

Dragon Age 4

Visuaalinen ilme ei ole suoraan huono asia viimeisimmässä Lohikäärmeajassa, mutta tietyissä tilanteissa se tuntuu olevan jotakin, mikä ei vain sovi yhteen tämän sarjan tapauksessa. Qunarit näyttävät todella typeriltä ja darkspawnit ovat myös oudon näköisiä, puhumattakaan monista muista olennoista, jotka eivät näytä yhtä hurjilta kuin aiemmin, tai edes graafisesti yhtä vakuuttavilta. Veilguardia voisi monessa kohtaa kuvailla Dragon Age: Animation series tyylillä, sillä sen ulkoasu tuntuu monesti niin erilaiselta. Sanotaan että jos monet tyyliseikat olisi tehty hyvin, Taash olisi tehty oikeasti hyvin, niin mitään ongelmaa ei olisi, sillä itse pidän tälläisestä, hieman Telltale tyylisestä, sarjakuvamaisesta ulkoasusta. Visuaalinen ilme on varsinkin omalla kohdalla kaksiteräinen miekka, koska tavallaan pidän tyylistä, mutta samalla aikaa se tuntuu olevan jotakin, mikä erottaa Veilguardin liiaksikin muista osista sarjaa.

Kun miettii jatko-osaa, joka ilmestyy nykypäivänä ja lähes 10 vuotta edellisen pelin jälkeen, niin väkisinkin miettii että millä tavoilla peli kehittää edellisen pelin ideaa. Tänä vuonna ilmestynyt Dragon's Dogma II tosin on esimerkki siitä, kun jatko-osa ei kehitä oikeastaan mitään, vaan ottaa paikoin selvää takapakkia. Siihen verrattuna Veilguard kehittää yhtä ja toista, osaten myös karsia tiettyjä asioita kokonaan pois. Mutta mitä tulee moderneihin asioihin, tuntuu että tässä pelissä ei selvästikään ole otettu mallia ihan kaikessa, vaikka tietyt asiat onkin tehty hyvin. Simppelinä esimerkkinä klassikko: Seurattavan hahmon npopeus ei muutu pelaajan nopeuden mukaan, mitä kaikki hyvät pelit ovat tehneet Witcher 3:n jälkeen. Esimerkki hyvästä muutoksesta taas on se, että monet ovet aukeavat kun pelaaja lähestyy niitä, eli tietyt asiat on automatisoitu helpottamaan ja nopeuttamaan kokonaisuutta.

Dragon Age sarjan yleisellä tasolla Veilguard on haastava arvioida, kuten Inquisitionkin oli, mutta tässäkin tapauksessa pitkälti erilaisista syistä. Paras peli sarjassa on niukasti Origins, jonka jäljessä Inquisition tulee ja Veilguard jää kolmanneksi, vaikka se on toiminnallisessa mielessä koko sarjan paras. Tarinallisesti se on pitkälti samalla tasolla kuin muutkin, mutta ei hahmojen suhteen yllä ihan Inquisitionin, saati Originsin tasolle, vaikka yritystä onkin. Dragon Age II nyt jää sarjan heikoimmaksi osaksi. Kieytettynä Veilguardin suurimmat heikkoudet ovat melko samanlaisia mitä aiemmassakin pelissä. Monia asioita toistetaan pelissä sivutehtävien kautta ja täytettä on todella runsaasti. Sitten on pieniä asioita, kuten tässä pelissä hyvänä esimerkkinä se, että monesti keskustelujen tai tehtävien jälkeen pelihahmot vetävät aseet esiin vaikka vihollisia ei olisi missään ja varusteiden vaihtoehto ei tästä syystä onnistu, jos niitä on palkintona tehtävästä. Visuaalinen ilme on vähän niin ja näin, se näyttää ihan hyvältä, mutta qunarit pelit, näyttävät todella typeriltä, eivät yhtään siltä miltä qunarin pitäisi näyttää. Siis onhan niillä sarvat, mutta sellainen hurja puoli puuttuu.

Dragon Age 4 ei ole yhtä koukuttava kuin ykkönen tai kolmonen, se ei ole sivuhahmoiltaan yhtä hyvä, koska mukana ei ole sellaista ryhmäläistä joka todella jäisi mieleen erityisenä ja samalla aikaa tuntuu että jos peliin haluaa tuoda aiempien sarjojen tapaan romanttisen elementin, niin vaihtoehtojen määrä korvaa täysin sen laadun. Roistohahmot ovat parempi kuin viime kerralla ja pysyvät hyvän aikaa kryptisinä uhkakuvina. Tarinassakin on myös omat vahvuutensa. Kokonaisuutena DA4: Veilguard on hyvä peli ja merkittävästi parempi mitä BioWaren viimeisimmät yritykset. Tuntuu lähinnä että tämän pelin olisi pitänyt ilmestyä jo useampi vuosi sitten ja varsinkin Baldur's Gate 3:n jälkeen tästä oikein huokuu sellainen vähemmän aikuismainen tyyli mistä BG3:ssa ei ollut mitään pulaa väkivallassa, seksissä tai mahdollisuuksissa. Veilguard on DA peliksi monella tavalla liian siistitty.

Sarjan yleisellä tasolla, kokonaisuudessa on eräs melko iso heikkous, joka ei ole uutta genressä, mutta joka tuntuu olevan sellainen asia, jonka moni muu peli osaa tavalla tai toisella pakata. Pelissä on paljon sellaista tavaraa, jonka voi menettää täysin, jos sitä ei tietyssä kohdassa osaa ostaa, mikä on todella iso heikkous. Muutenkin pelissä tuntuu olevan useita asioita jotka pitäisi ennalta tietää. Siitäkin huolimatta, pelissä on lopulta aika vähän sellaisia kohtia, joissa pitää tehdä valinta joka selvästi vaikuttaa koko ryhmään ja helposti muuttaa mielialoja, tai muokkaa kokonaisuutta merkittävästi. Tuntuu että kokonaisuudessa on yksi iso päätys, alkupuolella, jonka jälkeen vastaa ei enää nähdä, mikä tuntuu lähinnä menetetyiltä mahdollisuuksilta tarinallisessa mielessä. Poikkeuksena tosin pelin loppuhuipennus, joka on suoraan Mass Effect 2 tasoista valintojen tekemistä ja seurausten kestämistä, mahdollisesti todella kovalla hinnalla. Lisäksi, yksi plussa pelillä kuitenkin vielä on, vaikka se voi tuntua aika pieneltä. Tallennuksia voi tehdä todella monta, mitä aika harvassa tälläisessä pelissä tuntuu enää olevan.

---

---

---

Yhteenveto

Dragon Age: The Veilguard on hyvä peli, erityisen hyvä. Siinä on omat isot ongelmansa, varsikin Lohikäärme Aika sarjassa ja tietyillä tavoilla peli on pettymys, mutta se on myös monella tavalla erittäin onnistunut roolipelikokonaisuus jossa taistelu on parempi mitä sarjassa tähän mennessä. Monia asioita on karsittu, mitkä ovat oitis todella isoja heikkouksia varsinkin tämän sarjan tasolla. Tarinallisesti peli on todella hyvä, tarjoaa paljon hyvin kirjoitettua tarinaa ja ryhmäläisissä on monta hyvää hahmoa, mutta myös useampi pettymys, osittain pelin visuaalisen ilmeen vuoksi. Pituudessa peli suunnilleen samaa tasoa kuin aiemmatkin ja sisältöä riittää, paikoitellen toiston muodossa.

Kokonaisuutena peli toimii todella hyvin, vaikka siitä jääkin puuttumaan monia asioita ja tietyillä osa-alueilla ei ole menty ihan niin pitkälle kuin olisi pitänyt ja paikoitellen peli ei kehity, vaan taantuu Dragon Age: Inquisitioniin verrattuna. 2024 pelien tasolla Veilguard kuuluu vuoden parhaisiin peleihin eikä ole yhtä iso pettymys mitä Dragon's Dogma 2, mutta ei myöskään yhtä suuri yllättäjä positiivisessa mielessä, mitä Final Fantasy VII Rebirth.

 

+ Toiminta

+ Dragon Age tunnelma

+ Tarina

+ Valinnoilla on väliä

+ Runsaasti sisältöä

 

+/- Visuaalinen ilme

 

- Taash ja muut qunarit

- Paikoin hyvin heikko dialogi

- Paljon asioita, joita on karsittu pois

- Menee monella tavalla selvästi taaksepäin

 

Arvosana: 8,0

 

Mahtava

 

Lohikäärme, fantasiatarinan parhaita rakennuspalikoita