Kirjaston antia genrestä kuin genrestä ja ajallisesti läheltä ja kaukaa. Erinomainen tapa tutustua peleihin joita ei koskaan isommin ajatellutkaan pelaavansa ja myös pelejä, joita ehdottomasti haluaisi pelata. Osa jo unohteita, osa taas sellaisia joita on oikein odottanut.
Aina kohdalle ei tule osumia, vaan huteja. Kirjastosta lainattaessa ei ole kovin isoa kynnystä kokeilla suurta joukkoa mitä erilaisempia pelejä, mikä on hyvin samanlainen tilanne vaikkapa PS Plussan kanssa, jossa valikoimaa on vaikka kuinka paljon. Se iso juttu on enemmänkin siinä, että paljonko aikaa käyttää milloin mihinkin peliin.
Tälläisessä tapauksessa peleistä ei usein tiedä ennalta juuri mitään, koska pelit vain näkee hyllyssä ja mahdollisesti takakansiteksti tarjoaa jotain osviittaa jos kiinnostaa.
Vauhtia ja vaarallisia tilanteita
Neon Valkoinen
Neon White
Peli joka yhtenä vuonna keräsi todella paljon kehuja ja näytti todella hyvältä. Pelissä on hienon näköinen tyyli, nopeatempoinen rytmitys ja muutenkin iskevältä vaikuttavaa toimintaan. Mutta vaarana on myös se, että pelissä ei ole mietitty loppuun asti sitä, että miten tälläistä pelattavuutta sitten kehitetään, ilman että se menee turhauttavaksi
Taivaallista puhtaanapitoa
Alussa pelin muistinsamenettänyt päähenkilö saapuu helvetistä taivaaseen. Hän, kuten muutama muukin on valittu kisaamaan paikasta taivaassa. Kisaajat, värikoodatut Neon nimiset hahmot, tappavat taivaassa hilluvia demoneja, joita on infestaatioksi asti. Se joka tappaa eniten demoja, voittaa. Päähenkilö saa koodinimekseen Neon White ja hänelle laitetaan demoninen naamio. Muilla Neoneilla on erilaiset naamiot, kuten kettu ja jänis. Vaikka White ei muistakaan juuri mitään, niin muut Neonit tuntuvat muistavan hänet. Yksi osa tarinaa onkin syventää suhteita muihin Neoneihin, jotta pelaaja oppii lisää Whiten taustoista. Tai sitten vain puskea peliä eteenpäin ilman että etsii syvällisyyksiä tarinallisesti puolista.
Tarinallisessa mielessä Neon White on ihan hyvin tehty. Kokonaisuus on monilta tarinaosuuksilta ääninäytelty ja Whiten roolissa on yksi ääninäyttelylegenda; Steve Blum (Wolverine, Spike Spiegel, Grunt, Greyson Hunt, Zedonius + about 1000 muuta roolia). Ääninäyttely erityisesti tuo laaduntunnetta kokonaisuuteen, joka on muutoin kerrottu still kuvilla eri hahmoista ja satunnaisilla efektilisäyksillä. Graafinen tyyli on hienon näköinen ja taivaalliseen tyyliin, valkoista on vähän kaikkialla, sekä muita kirkkaita ja puhtaita värejä. Demonit sitten on enemmänkin mustia möykkyjä ja vastaavaa, mikä erottuu selvästi ympäristöstä.
Neon hahmot ovat pääasiassa hyvin tehtyjä ja hyvin ääninäyteltyjä, tuntuen todella omanlaisiltaan. White on sellainen tyypillinen päähenkilöhahmo, Violet sellainen pirteä animetyttö, Yellow hieman bro tyylinen surffarijäbä ja Red femme fatale vivahteinen ammattilainen. Tarinan edetessä lisää sisältöä saa, jos löytää kentistä kullekin hahmolle sopivia lahjoja, jotka sitten syventävät suhdetta kyseiseen hahmoon ja siinä samalla White oppii jotakin uutta itsestään. Muilla hahmoilla tuntuukin pelissä olevan heti etulyöntiasema Whiteen verrattuna, sillä he tuntuvat tietävän kuka White on, mutta White ei edes itse tiedä kuka hän on. Syntinen nyt ainakin, kun päätyi alakertaan, yläkerran sijaan.
Sekuntipeliä uudestaan ja uudestaan
Pelaaminen koostuu speedruntyylisesti suunnitelluista kentistä, jotka olisi tarkoitus läpäistä mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti. Pääidea on tappaa kaikki demonit ja päästää maaliin. Yhden kentän läpäisy kestää alle minuutin ja parhaimmillaan vain joitakin kymmeniä sekunteja, mahdollisesti myös alle sen. Haaste kasvaa hyvässä rytmissä, mutta kentissä täytyy pystyä parempaan ja parempaan, koska pelissä on tiettyjä rajapyykkejä joissa täytyy olla tietyllä tasolla, jotta pääsee eteenpäin ja paremmalle tasolle pääsee keräämällä parempia aikoja kentistä. Neon White on monesti täyttä sekuntiapeliä, kun kenttiä yrittää läpäistä nopeammin ja nopeammin, uudestaan ja uudestaan. Monesti kyse on todellakin siitä, että hyvin pienillä ratkaisuilla saa paremmin mitallin kentästä ja paremmaksi tulee sekä hallitsemalla pelin ohjattavuuden, että oppimalla kentän mahdollisimman hyvin.
Pelihahmo liikkuu nopeasti jo valmiisi, mutta eri kentissä hän saa käyttöönsä erilaisia kortteja joilla on erilaisia efektejä. Keltainen pistoolikortti on kaikessa yksinkertaisuudessaan yksi laukaus viholliseen, mutta poisheitettynä pelihahmo hyppää paljon korkeammalle mitä muutoin. Sininen kiväärikortti taas on yksi tehokas laukaus, tai poisheitettynä syöksy eteenpäin, mikä tekee myös massiivista vahinkoa vihollisiin. Eri korteilla on eri vaikutuksia ja iso osa kenttien nopeaa läpäisyä on oppia että mitä korttia pitäisi käyttää missäkin kohdassa, että seuraavassa kohdassa on käytettävissä oikea seuraava kortti, sillä tietyistä vihollisista saa uusia kortteja ja jotkut kortit saa kentältä. Tämä tekee kenttien opettelusta hyvin tärkeää monesti se kaikista optimaalisin reitti on sellainen, jota ei välttämättä edes ajattele aluksi.
Neon White on yksi näitä pelejä joka alkaa helposti tietyssä pisteessä ärsyttää, sillä pelkkä kenttien läpäisy ei riitä, vaan ne täytyy läpäistä melko hyvin. Aluksi kaikki on melko simppeliä, mutta peli muuttuu kasvamassa määrin haastavaksi ja jos lähtee sivutehtäväpolulle, niin peli todellakin vaatii pelaajalta paljon enemmän. Ohjattavuus on kuitenkin hyvällä tasolla, kenttien uudelleenaloittaminen käy nopeasti ja toiminnallisessa mielessä peli on todella näyttävän näköinen. Peli alkaa tosin loppuakohden hieman menettää otettaan eivätkä loppupuolen osuudet ole enää yhtä hauskaa pelattavaa mitä alkupuolen, sillä turhauttavuus todellakin lisääntyy pelin edetessä. Mutta siitäkin huolimatta Neon White on kokeilemisenarvoinen peli.
Yhteenveto
Neon White on hyvä peli, se on paikoin todella turhauttava peli, mutta siinä on selvät vahvuutensa. Ääninäyttely on laadukasta, nopeatempoinen ja toiminnallinen rytmi on iskevää ja kun pelissä pääsee flow tilaan, niin kokonaisuus koukuttaa turhauttavuudesta huolimatta. Pelattavaa on mukavasti, ulkoasu on hienon näköinen ja vaikka peli loppuakohden menettääkin selvästi otettaan, niin se on ainakin kokeilemisenarvoista pelattavaa, suht hyvällä tarinalla.
+ Nopeatempoinen toiminta
+ Ääninäyttely
+ Ulkoasu
- Paikoin todella turhauttava
- Menettää otettaan loppupuolella
Arvosana: 7,3
Loistava
Kaippa tämäkin oli vain ajan kysymys
DreamWorksin Tähtiralli
DreamWorks All-Stars Racing
Karttirallipelien tapauksessa todella moni studio pyrkii osaksi kisaa ja monessa tapauksessa tuntuu että kaikki kilpailukyky tulee suoraan kisaajista itsestään, elikkä elokuvista joita kyseiseen kattaukseen sitten lopulta kuuluu. Disneyltä ja Nickleodenilta on tullut vastaan omat rallipelit joten katsotaan nyt että mihin DreamWorkista on.
Elokuvissa on runsaasti laadukasta sisältöä...
DreamWorks on animaatioelokuvan laadussa todella korkeatasoinen ja pystyy aika hyvin kisaamaan jopa Disneytä vastaan, sillä Disneyn animaatioissa taso ei ole ollut viimeisimpien elokuvien kautta erityisen korkealla. DreamWorksilla varsinkin Saapasjalkakissa: Viimeinen Toivomus on yksi parhaita animaatioita, ei vain studion mittapuulla, tai 2000-luvun animaatioiden mittapuulla, vaan kaikkien animaatioiden. Kyllähän valikoimaan kuuluu myös Näin Koulutat Lohikäärmeesi sarja, jossa kaikki elokuvat ovat olleet hyviä. Myös Kung Fu Panda, Shrekit ja vähän vähemmän tunnettu Hurja Jengi kuuluvat kattaukseen heti alussa ja vaikka hahmot ovatkin hieman valikoituja, niin läpäisemällä haasteita tietyllä hahmolla, avaa uusia hahmoja. Saapasjalkakissalla läpäisy avaa Kitty Pehmotassun ja Hiccupilla läpäisy avaa Astridin.
Hahmovalikoimassa on koko pelin suurimmat vahvuudet, sillä pelattavuudessa kokonaisuus on pääasiassa aivan sitä perustaistelurallihuttua ilman mitään erityisen iskevää omaa lisää. Tiettyjä omia juttuja pelissä on, kuten erikoisreittejä, Trollitehosteita ja sitä rataa. Pääasiassa kyseessä on samanlainen karting peli mitä Nickelodeonin viimeisin, Disneyn Speedstorm tai Crash Team Racing Nitro Fueled ovat. Viholliskisaajia voi vahingoittaa erilaisilla varusteilla ja monet niistä ovat sellaisia, että kestää hetki että ne oppii, eivätkä monet niistä ole sieltä parhaasta päästä selkeydessään. Vaikeustason kasvaessa kuminauhaefekti voimistuu ja muutenkin vastustajat kisaavat paremmin ja paremmin. Driftaaminen tuo tehostetta ja kentissä tulee paremmaksi pelaamalla niitä enemmän ja enemmän. Suuri sääli on että pelissä ei ole varsinaista kampanjaa tai tarinatilaa, joten pääosa on joko irtokisoja tai turnauksia.
...pelissä ei niinkään
Loppuviimeksi tämän pelin tapauksessa mitään kovin tähdellistä sanottavaa ei meinaa keksiä, sillä jos tietää millainen tämän genren peli on, niin tässä pelissä on lähemmäs kaikki raaka-aineet. Peliin pääsee nopeasti sisään ja hahmovalikoima on erittäin hyvä. Mutta ne heikkoudet ovat aika selkeitä myös, niistä ylivoimaisesti isoimpana on se, että hahmot toistavat hokemiaan aivan liian nopeasti. Varsinkin Mr. Wolf on pelattavana hahmona hyvin ärsyttävä huudahduksensa vuoksi, kun taas Hiccup ei niinkään. Sellainen tasapainoitus ei tästä kokonaisuudesta juurikaan välity koska monia asioita pitäisi olla vähemmän ja monia enemmän. Huudahduksien suhteen CTR osoittaa taas miten kaikki pitäisi tehdä, koska kyseisessä pelissä mikään ei alkanut tällä tavalla ärsyttää.
DreamWorksin karting pelin tapauksessa huomaa että hahmovalikoimaan on panostettu ja sillä pääsee jo aika pitkälle koska pelattavuudessa perusasiat ovat myös kunnossa. Pelitilojen suhteen ongelmana on juurikin se että pelissä ei ole minkäänlaista tarinatilaa tai vastaavaa. Erilaisia turnauksia on sentään useampi ja uusien hahmojen avaaminen on tietty koukku joka kannusta pelaamaan tietyllä hahmolla edes hieman. Harmillista tosin että niiden hyvien puolien lisäksi, pelissä on otettu käyttöön myös ne kaikista ärsyttävimmätkin kliseet mitä genrestä löytyy. Lisäksi, varusteiden kanssa olisi voitu miettiä vähän enemmän sillä kyllähän varusteista oppii pelin edetessä että mitä mikäkin tekee, mutta ne eivät yllä CTR tasolle selkeydessään. Varsinkaan kun eri hahmoilla, on erilaisia kuvia varusteille, mikä vain lisää epäselvyyttä.
Yhteenveto
DreamWorks All Star Racing on hyvin samantasoinen mitä useampi muukin samanlainen karttipeli. Pääasiassa peli pystyy kisaamaan vain hahmovalikoimallaan sillä pelattavuus ei ihmeitä tarjoa. Aseissa ei ole sellaista selkeyttä tai tehokkuutta mitä Crash Team Racingin aseissa ja kentät eivät nekään isommin vakuuta. Hahmojen hokemat tulevat liian tutuiksi liian nopeasti ja kun mukana ei ole tarinakampanjaa, ei peli juuri erotu joukosta erityisen hyvin.
+ Pätevä hahmovalikoima
+ Taisteluralliperusteet ja pari omaa juttua löytyvät
+ Ohjattavuus toimii hyvin
- Huonoimmatkin kliseet löytyvät
- Hahmojen hokemat toistuvat todella nopeasti
- Varusteet olisivat saaneet olla selkeämpiä
Arvosana: 5,5
Paremmalla puolella
Hulluja nuo roomalaiset
Asterix ja Obelix extraextralarge 2
Asterix & Obelix XXL2
Asterix & Obelix pelejä on tullut vastaan useampi, mutta viimeaikoina tuntuu että ne hyvät ovat todella kiven alla. Slap em All oli yksi erinomainen poikkeus ja Asterix & Obelix XXL3: Crystal Mehnir oli ihan ok mättöä paremman puutteessa, sillä siinäkin oli moninpeli. XXL2:n kanssa voi hyväksyä tiettyjä heikompia elementtejä, mutta ei nyt kuitenkaan näin suurta valikoimaa.
Heikkolaatuista mättöä, eikä edes moninpeliä
Aluksi voidaan sanoa että mitä tulee tälläisiin simppelihin toimintapeleihin, jossa beat em up tyyliin painetaan porukkaa turpaan ja vaihtelua on hyvin vähän, niin homma voi toimia oikein hyvin toistosta huolimatta. Mutta tämä voidaan myös todella helposti ryssiä, jos toiminnassa ei ole fiilistä joka kantaisi kokonaisuutta eteenpäin ilman isompia ongelmia. Asterix & Obelix on ajatustasolla oitis sellainen peli joka voisi tälläisessä asetelmassa todella toimia ja on toiminutkin, mutta vasta tämän pelin jälkeen, sillä XXL2 on peli, joka tuntuu reliikiltä jostakin PS3 aikakaudelta ja sen tuntee kivuliaan selvästi kun peliä hetken aikaa pelaa.
Pelin tarina alkaa vähän oudolla tavalla, kun Julius Caesar onnistuu kaappaamaan joukon erilaisia tietäjiä, jonkinlaisen Akvavitix imitaattorin avulla. Lopulta Asterixin ja Obelixin tie vie Las Vegas maiseen ympäristöön, kun he yrittävät selvittää mitä on tekeillä. Tarina ei ole erityisen hyvin kerrottu ja tuntuu paikoin aika laskasti kirjoitetulta ja näytellyltä. Kokonaisuudessa ei ole juuri sydäntä saati sielua ja tämän lisäksi graafinen ulkoasu on aika karulla tasolla. Se ei ole PS2 tyyliin hienoa, vaikkakin rajallista tai PS3 karkeaa, mutta kehittynyttä. Se on PS4 tasoa ja vanhentuneessa mielessä, mikä korostaa sitä, että tämä peli on aikaansa jäljessä hyvin monella tavalla.
Peruspelattavuus on hyvin simppelillä tasolla ja tappelun ohella on kevyttä pulmanratkontaa, joka on tosin enemmän tarpeetonta hidastelua, varsinkin kun siinä monesti täytyy käyttää kahta hahmoa. Tästä huomaa että peliin on selvästi yritetty tuoda mukaan jotakin muutakin kuin pelkkää taistelua, mutta tässä ei ole onnistuttu, koska tämä elementti ei ole juuri taistelua hauskempaa. Taistelu on kuitenkin se, mihin on panostettu eniten ja se ei juurikaan näy. Perustappelussa on aika vähän muuttujia, mutta se mikä todella romuttaa tämän kokonaisuuden on siinä, että taistelussa pelattavuuden tuntuma on aika huono. Ohjattavuus on kankealla tasolla ja vihollisten mäiskimisessä ei ole tarvittavaa tarkkuutta eikä mitään sellaista tyylikästä ja iskevää fiilistä, mitä Asterix sarjan pelissä ehdottomasti pitäisi olla. Oikeanlaisia liikkeitä on mukana, mutta kokonaisuutta ei ole juurikaan osattu rikastaa millään tavalla. Tätä korostaa erittäin kivuaalista hyvin ärsyttävät vihollistyypit, kuten toistuvana vihollisena oleva Super Mario Sunshine tyylinen vihollinen, tai jatkuvasti suojaavat viholliset.
XXL2 on varsin heikko peli. Se ajaa asiansa kun ei ole mitään parempaakaan saatavilla tai jos todella iso Asterix fani. Vihollisia on mitä piestä ja pelattavuus toimii kelvollisesti, varsinkin kun siihen tottuu ja sitä sietää paremmin ja paremmin. Monet selvät heikkoudet kuitenkin kampittavat toimintaa todella pahasti ja mukaan on ängetty yksi jos toinenkin rasittava puoli, joka on juuri vääränlaista vaihtelua isoon kokonaisuuteen.
Yhteenveto
Asterix & Obelix XXL2 on peruspätevä mäiskintäpeli, jos se olisi ilmestynyt max PS3:llä, sillä PS4:llä se tuntuu todella aikaansa jäljessä olevalta kankealta yksinpeliltä, jossa kaksi pelattavaa hahmoa. Ohjattavuus ei ole se paras mahdollinen mikä yleensä ei häiritse, mutta se tekee taistelusta melko puuduttavaa mättämistä ilman mitään erityisen hyvää sisältöä ja erikoisliikkeiden tekeminenkään ei ole erityisen luontevaa. Tähän päälle joukko ärsyttäviä vihollistyyppejä, niin kyllä tämän sijaan valikoi yhden monista paremmista genren peleistä.
+ Tuttu asetelma
+ Hyviä ideoita
- Huono toteutus
- Kankea => Puuduttava pelattavuus
Arvosana: 3,5
Säälittävä
Paljon pikselisempi miltä näyttää
Taisteluraivo
Fight Rage
Beat em up pelit noudattavat monesti hyvin simppeliä kaavaa ja jotkut niistä toimivat merkittävästi paremmin kuin toiset, jos ne onnistunut toteuttamaan sen peruspelattavuuden oikeasti hyvin. Fight Rage, on enemmänkin yksi näitä pelejä, joka toteuttaa ne ärsyttävät kliseet.
Perusmättöä, eikä edes kovin hyvin tehtynä
Beat em up peli niillä klassisilla, jopa ärsyttävillä tavoilla. 1-3 pelaajaa mättää isoa vihollisjoukkoa turpaan. Astetta erilaisempi juttu on siinä, että nyt ollaan maailmassa jossa on ihmisten lisäksi erilaisia eläinmutantteja, jotka pelin edetessä ovat kasvamassa määrin kovempia paloja purtavaksi. Tappelun perusteet ovat selkeät, mutta iso rasittavuus on siinä, että pelissä ei ole selkeitä ohjeita erikoisliikkeisiin vaan ne pitää itse "löytää" kokeilemalla erilaisia näppäinyhdistelmiä. Tappelu on yksinkertaista, mutta väärällä tavalla yksinkertaista koska tappelussa erikoisliikkeiden ja vastaavien tekeminen ei ole niin simppeli tai selkeää kuin toivoisi. Lisäksi siinä ei ole sellaista tuntumaa että se tappelu olisi oikeasti mielekästä ja iskevää.
Vihollisvariaatio on ihan kivan oloista ja retrotyylinen pikseliulkoasu ei ole suoraan huono, mutta kun kansikuvasta saa käsityksen että ulkoasu olisi tasoa Streets of Rage 4, niin ulkoasu on välittömästi pettymys. Paljon isompi pettymys on kuitenkin se, että pelissä on läsnä ehkä genren kaikista ärsyttävimmän kardinaalisynnin. Kun vihollisen saa kumoon ruudun reunassa, tämä lentää pois ruudusta ja pelaaja joutuu odottamaan että vihollinen tulee takaisin taistelualueelle. Tämä ärsyttää uskomattoman paljon ja on läsnä kokoajan.
Peli ei ole erityisen pitkä, sen läpäisee tunnissa tai parissa, mutta peli kannustaa pelaamaan sen uudestaan ja uudestaan koska uusia hahmoja saa avattua kun voittaa kyseisiä vihollisia tarpeeksi monta pelissä. Tämä ei kuitenkaan merkittävästi houkuta, koska pelin tappelu ei ole erityisen mielekästä ja yhdistettynä moniin muihinkin pettymyksiin, ei Fight Rage millään tavalla nouse parempien beat em up pelien joukkoon.
Yhteenveto
Fight Rage ei ole erityisen hyvä beat em up. Se on simppeli, mutta sen tuntuma ei ole erityisen iskevä, hahmovalikoima on suppea ja siinä on läsnä lähemmäs kaikki ärsyttävyydet joita genrestä löytyy. Ulkoasu ei sekään mitään isompia pisteitä kerää joten loppuviimeksi tämän parissa ei kauaa viihdy, vaikka kannustaakin siihen.
+ Moninpeli
- Tuntuma
Arvosana: 4,6
Huonommalla puolella
Pääarvio
Ehkä paras esimerkki "sattumasta" sillä tätä en ole koskaan varsinaisesti etsinyt, mutta aikanaan olisi ollut kiinnostavaa kokeilla. Joten parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
Tarkka-ampuja: Aavesoturi
Sniper: Ghost Warrior
Sniper Ghost Warrior Contracts 2 on se peli joka todella osui omalla kohalla ja vaikka edeltäjä olikin hyvä, niin kakkonen oli merkittävästi parempi. Tämä on ensimmäinen tässä sarjassa ja nyt on saatu tämänkin pelattua ja katsottua että mistä kaikki alkoi.
Hiippailua ja ammuskelua viidakossa
Tarkka-ampuja pelien joukossa Sniper Elite on se sarja mikä itsellä putkahtaa ensimmäisenä mieleen, sillä kyseinen pelisarja on osa osalta vakuuttanut laadustaan. Sanotaan että vaikka oma suosikkini onkin varmaan nelonen kyseisessä sarjassa, ei vitonen jää kauas. Siinä missä Sniper Elite on kolmannen persoonan ammuskelu, niin tarkka-ampuminen tapahtuu ensimmäisestä persoonasta. Tässä pelisarjassa, ollaan täysin ensimmäisessä persoonassa mutta tämä peli jakaa paljon DNA:ta Sniper Elite sarjan kanssa.
Tarinassa seurataan sarjaa operaatioita jotka kaikki pyörivät yhden tietyn tapahtumakokonaisuuden ympärillä. Soluttautunut agentti pahan kenraalin joukossa, tarkka-ampuja pari toisalla, epäonnistunut operaatio, jatko-operaatio, käänne ja sitä rataa. Tarina ei ole kovinkaan ihmeellinen, mutta se toimii kelvollisesti, vaikkakin vain syynä erinäisille tapahtumille. Pelin kampanjan läpäisee siinä viidessä tunnissa eikä siinä ole juuri muuttujia uudelleenpelaamiseen.
Toiminta itsessään on taktista räiskintää jossa muuttujia on melko vähän ja monesti tarkkuuskivääri on se paras työkalu, vaimennetun pistoolin toimiessa vähän nopeammissa tilanteissa ja lähietäisyydellä. Vihollisten aseita voi poimia omaan käyttöön mutta itse en nähnyt tätä missään kohtaa erityisen hyödyllisenä. Ammuskelu on peruskivaa ja monesti isoin haaste on paikallistaa viholliset viidakossa, jonne he monesti sulautuvat todella tehokkaasti. Ympäristöissä ei ole oikeastaan mitään vaihtelua koko pelin aikana, eikä juuri toiminnassakaan, paitsi jokususse kohdassa jossa käytetään konetuliasetta ja tarkkuus katoaa täysin. Erityisesti tälläiset kohdat ärsyttävät tilanteissa, joissa koko tehtävän on pystynyt pelaamaan ilman että kukaan näkee yhtään mitään ja tarkkuus on 100% ja pääasiassa pääosumilla, vain että sitten tulee tälläinen osa ja kaikki menee oitis pipariksi, puhumattkaan että se heikentää lopputilastoja. Hieman vääränlaista vaihtelua tälläiseen peliin.
Pääasiassa pelin tehtävät noudattavat samanlaista kaavaa jossa pelaaja hiippailee viidakossa, ampuu vihollisia etäältä ja yrittää parhaansa mukaan nähdä viholliset ennen kuin he näkevät hänet, puhumattakaan että liikkuminen melko suoraviivaista reittiä monesti hidastuu vain siksi, että vihollisia voi olla miltein missä vain. Pelin päärytmi ei kuitenkaan juuri vaihtele. Se mikä pelissä kuitenkin näkyy nopeasti, kun vertaa aiemmin pelaamiini, myöhempiin sarjan peleihin. On se miten vähän pelaajalla on erilaisia työkaluja käytössään ympäristön tarkkailuun, sillä tarkkailuun soveltuu pääasiassa kivääri. Nähdet viholliset näkyvät minikartassa ja kohteeksi osuneet viholliset korostuvat ympäristöstä ja peliin saa jokusen helpotuksen, mutta pelistä saa myös aika vaikean jos niin haluaa.
Kenttien jälkeen pelaaja saa vähän tilastoja toiminnastaan, mutta tapa jolla peli monesti rakentuu, ei isommin kannusta tavoittelemaan mitään parempaa ja pääasiassa tilastoissa korostuu peliaika, tarkkuus ja tapot (pääosumat merkataan erikseen). Tarkka-ammuntapelinä tämä ei ole kovin ihmeellinen ja myöhemmät pelit ovat selvästi pystyneet parempaan. Tämä on enemmänkin hyvä peli jos kiinnostaa katsoa että mistä sarja on saanut alkunsa. Peli on hieman karkea, mutta pääasiassa toimivaa pelattavaa, joskin melko mielikuvituksetonta ja itseääntoistavaa sellaista.
Yhteenveto
Sniper: Ghost Warrior on erilainen räiskintä, jossa tarkkuus ja varovaisuus kannattaa. Vaihtelua on vähäisesti niin pelattavuudessa kuin ympäristöissäkin, eikä tarina ole kummoinen. Pelattavuus on ihan hyvällä tasolla ja pysyy simppelinä. Tarkka-ampuja toiminta on toteutettu tiettyjen osuuksien kautta erinomaisesti, mutta myös pärsätty useaan otteeseen. Melko epätasainen kokonaisuutena ja myöhemmät osat ovat merkittävästi parempia.
+ Tarkka-ampuja toiminta
+ Sopivan simppeli
- Itseääntoistava
- Vääränlainen vaihtelu
Arvosana: 5.0
Välimallia
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.