Aika herätä uuteen painajaiseen

 

 

Alan Wake II sai ilmestyessään todella paljon huomiota ja keräsi suuren määrän kehuja, saaden paljon ehdokkuuksia ja palkintojakin. Nyt kun pelistä on viimein tullut myös fyysinen versio, niin kokonaisuuteen pääsee uppoutumaan kunnolla, lisäsisällöt mukaanluettuna. PS Plussan kokeiluversio riitti jo osoittamaan että tämä on kiinnostava tapaus.

 

 

 

 

Alan herää jälleen

Remedyn tapauksessa laatu on monesti jo melko taattua ja erityisesti jatko-osien tapauksessa tuntuu että kaikki toimii paljon paremmin kuin ensimmäisellä yrittämällä. Alan Wake II on peli jolta itse en alunperin odottanut mitään ihmeitä, koska se ensimmäinen peli ei kiinnostavasti tarinankerronnastaan huolimatta ollut mikään erityisen hyvä kokonaisuus. Jatko-osa kuitenkin onnistuu ihan ensimmäisistä hetkistään alkaen todella vakuuttamaan siitä, että tähän kokonaisuus on panostettu aivan uudella tasolla ja kokonaisuus on merkittävästi syvällisempi, tyylikkäämpi, laajempi, oudompi ja yllättävämpi mitä yksikään aiempi peli joka on mestarillisesti suomalais-studiolta ja sen erikoiselta johtajalta Sami Järveltä tullut.

 

Olipa kerran... ja toisenkin...

Peli kerrotaan kahden eri hahmon näkövinkkelistä, eli tutulta kuullosta Leon & Claire asetelma, taas Edward & Emily/Aline asetelma. Toisin kuin viimeisimmissä remakeissa, tässä pelissä tämä on tehty paljon paremmin. Nämä kaksi hahmoa kohtaavat suhteellisen harvoin, mutta enemmän kuin RE2 remaken Leon ja Claire, mutta heidän tarinansa linkittyvät todella vahvasti yhteen ja tietyn pisteen jälkeen kummankin tarinan välillä voi vaihdella vapaasti ja pelaaminen on hyvin erilaista kummassakin tapauksessa. Tarinassa seurataan toisella puolella uutta hahmoa, FBI profiloijaa Saga Andersenia joka saapuu Twin Peaks vivahteiseen kaupunkiin tutkimaan rituaalimurhaavalta vaikuttavaa tapausta yhdessä partnerinsa Alex Caseyn (Sam Lake / James McCaffrey) kanssa ja nopeasti Saga on syvässä päässä, mistä löytyy niin kulttia, pimeyden voimia ja kauan sitten kadonnut kirjailija. Toinen pelattava hahmo on nimikkohahmo A. Wake (Ilkka Villi / Matthew Porretta). Pimeässä paikassa vankina oleva Alan yrittää tarinan edetessä muuttaa tarinankulkua ja on jatkuvasti vastakkain Pimeän entiteetin kanssa, joka Alanin sanoin on omaksunut herra Rapsu identiteetin ja toimii Remedyversessä lähemmäs paholaismaisena hahmona, jolla voi hyvinkin olla vahvoja liitoksia Control sarjasta tuttuun Hiss entiteettiin. Voi jopa olla yksi ja sama, tai sitten vaihtoehtotodellisuusversio.

Tarinallisesti Alan Wake II menee todella nopeaa vauhtia erittäin monitulkinnalliseksi kokonaisuudeksi jonka selittäminen ei ole se helpoin asia. Tarinakokonaisuudessa on paljon muuttujia ja monia juonikuvioita joita ei erityisemmin selitetä auki. Kauhutarinatunnelmassa mukana on paljon aika hurjaa materiaalia jota ei isommin sensuroida. Vastapainona pelissä on myös paljon kevyempääkin materiaalia. Bright Fallsin kaupungissa on merkittävä suomalaisyhteisö ja Suomi mainitaan useasti, joskus (usein) vitsailumielessä ja toimivalla tavalla. Paikalliseen kuuluvat mm. Kaleva Knights moottoripyöräkerhoon kuuluvat Koskelan veljekset Ilmo (Peter Franzen) ja Jaakko (Peter Franzen) sekä Controllista tuttu enemmän tai vähemmän yliluonnollinen rallienglantia vääntävä talonmies Ahti (Martti Suosalo). Näyttelijät tekevät oikein hyvää työtä ja varsinkin Peter Franzen sopii mukaan erinomaisesti. Remedy peleistä tuttuja naamoja on muutenkin mukana, sillä mm. Shawn Ashmore (Quantum Break, Man of Medan, X-Men, Pahuuden Jäljillä) on palannut kuvioihin, vaikkakin sivurooliin. Aiemman pelin pelaaminen ei ole välttämätöntä, sillä vaikka mukana useampi tuttu hahmo onkin, niin pääpiirteet kokonaisuudesta saa nopeasti selville. Puhumattakaan että tarina ei ole missään nimessä se selkein ja se muuttuu todella monimutkaiseksi ja vaikeaselkoiseksi, ennenkuin se alkaa selviämään. Pääkaksikosta Wake tuntuu pääasiassa melko samanlaiselta kuin aiemmin, vaikka ulkoasussa onkin hieman John Wick vaikutteita. Saga ei ole suoraan huono pelihahmo, mutta verrattuna vaikkapa Controlin Jesse Faydeniin, hän ei ole läheskään yhtä hyvä, eikä hänessä ole juurikaan mitään oikeasti omaa.

Tunnelmassaan peli on yksi parhaita kauhupelejä pitkään aikaan ja onnistuu yhdistelemään monenlaista kauhutunnelmaa toimivaksi kokonaisuudeksi. Mukana on sitä huonoa kauhu monien halpojen säikyttelykohtauksen muodossa, mutta myös sellaista oikeasti karmivaa psykologista kauhua jonka päälle osataan rakentaa todella paljon. Pelatavuudessa on useampi heikkokin osuus jotka monesti perustuvat sille että pelaaja tarkoituksella eksytetään ja sitten syystä X, tarjotaan reitti eteenpäin. Paikoitellen tämä on turhauttavaa kun pelaajana tietää että peli luo tunnelmaa, mutta tekee sen tuhlaamalla pelaaja aikaa juoksuttamalla ympyrää. Monet vapaaehtoiset tehtävät kuitenkin rikkoavat kaavaa erinomaisesti ja pelissä on sopivasti vapautta liikkua. Sagalla pelatessa vapautta enemmän, Alanilla merkittävästi vähemmän, mikä myös tekee kahden eri hahmon välillä vaihtelemisesta todella erilaista. Tyyliseikkojakaan ei parane unohtaa, sillä monet pienetkin asiat on tehty oikein hyvin. Yhtenä asiana tässä tapauksessa voidaan mainita se, että Alan kantaa haulikkoa samalla tavalla tyylikkäästi, miten Leon RE2 remakessa (ainakin alkupuolella).

 

Juonenkäänteitä työhuoneessa ja päättelytehtäviä metsästysmajassa

Pelattavuudessa Alan Wake II tuo mieleen todella monta muuta peliä ja paikoin on todella helppoa huomata mistä peli on ottanut vaikutteita ja tehnyt monia asioita ennen, kuin tiettyjä pelien remake on ilmestynyt. Koska peli on vahvasti kauhutunnelmainen, niin Resident Evil ja Silent Hill tulevat nopeasti mieleen ja ennen Silent Hill 2 Remakea, Alan Wake 2 onnistui vangitsemaan hyvin samanlaisen pelillisen tunnelman ja fiiliksen. Peli tuo myös vahvasti mieleen Resident Evil 4 remaken, Evil Within 2:n, joten selviytymiskauhukerhossa tämä peli on vahvasti kotonaan ja tarjoaa genren faneille paljon laadukasta pelattavaa. Ohjattavuus, ammuskelu, tutkiminen ja vastaava on todella tutuntuntuista aivan alusta asti ja vaikka peli hiljalleen esitteleekin uusia ideoita ja mekaniikkoja, niin se perustuntuma on hyvin selvä ja erittäin laadukkaasti toteutettu. Onko Alan Wake II yhtä hyvää toimintaa kuin Resident Evil 4 Remake? Ei lähelläkään sillä ammuskelussa ja vastaavassa pelillä ei ole RE4:sta vastaan mitään sanaa. Onko jatko-osan pelattavuus parempi kuin edeltäjänsä? Selvästi ja varsinkin toiminnassa tämä on iso parannus, sillä alkuperäisen Alan Waken toiminta ei ollut erityisen hyvin tehtyä. Ammuskelussa on todella hyvä fiilis ja vieläpä tälläisellä selviytymiskauhumeinigillä. Ammuksia on monesti todella rajallisesti, tilaa niiden kantamiseen ei ole koskaan tarpeeksi ja paikkojen perusteellinen tutkiminen on hyvin tärkeää.

Yksi iso tekijä kokonaisuudessa on pulmanratkonta, mikä tapahtuu Sagan tapauksessa profiloinnilla ja johtolankojen yhdistelyllä hänen mielipalatsissaan ja Alanin tapauksessa kaikki tapahtuu kohtausten kirjoittamisella ja sitä kautta maailman muokkaamisella. Kummassakin on samanlainen pelattavuustyyli, mutta se idea ja toteutus on hyvin erilainen. Sagalla on monesti kaikki aika maailmassa käydä läpi todisteita, tehdä päätelmiä ja vastaavaa ja vaikka Alanilla on monesti aikaa miettiä eri tilanteita ja vastaavaa, niin Alanilla tuntuu aina olevan paljon painostavampi ja haastavampi tunnelma, koska hänen maailmassaan viholliset uusiutuvat ja mielipalatsiin meneminen ei ole mikään turvasatama tai pausenappula. Kummassakaan tapauksessa pelaajaa ei varsinaisesti hoputeta tai rangaista mistään. Sagalla voi halutessaan kokeilla kaikkia vihjeitä summamutikassa eri johtolankoihin, sillä niitä ei voi laittaa vääriin paikkoihin eikä tarina muutu päätelmien kautta, miten käy pelissä, The Sinking City. Alanin ja Sagan tapauksessa on aina yksi oikea reitti eteenpäin ja kokeilemalla se aina löytyy. Pulmanratkonta ei juurikaan karkaa lapasesta, vaan pysyy hyvin toteutettuna. Se ei ole pelin parasta antia, mutta hyvää vaihtelua.

Vaihtelua ovat myös kahden eri hahmon pelattavuudet. Vaikka ohjattavuus ja pelattavuusrakenne pysyy samana, niin hahmoissa on paljon eroja siinä, millaista pelaaminen on käytännössä. Sagan osuudet tapahtuva tosimaailmassa, jossa on monesti aikaa tutkia paikkoja, kävellä metsissä ja vastaavaa. Puhumattakaan että Sagalla on paljon enemmän tekemistä ja tutkittavaa maailmassa. On loruja joita selvittää, lounaslaatikoita mitä etsiä ja metroidvaniatyylisiä rajattuja alueita joista osa avautuu kun tarina etenee, osaan pääsee käsiksi vasta kun löytää oikeat työkalut, kuten eräänlainen vakiokauhutyökalu, pulttileikkurit. Alanilla pelatessa yleinen fiilis on hyvin erilainen. Pimeässä paikassa on paljon varjoihmisiä, jotka uusiutuvat ja käyvät aggressiivisesti kimppuun, jos huomaavat pelaajan. Myös resurssit ovat paljon rajallisemmat, mikä tekee Alanilla pelaamisesta paljon vaikeampaa ja kauhutunnelmallisesti vahvempaa. Sagalla viholliset monesti pudottavat ammuksia ja vastaavaa, mutta Alanilla ei juurikaan ole tätä luksusta, mikä monesti kannustaa vain juoksemaan pakoon ja pyrkimään eteenpäin, etteivät jo valmiiksi rajalliset resurssit kulu entisestään.

Toiminnalla on vahva roolinsa kokonaisuudessa ja tälläkin kertaa luotien lisäksi valo, on erityisen tärkeä työkalu taistelussa vihollisia vastaan, erityisesti kun pelataan Alanilla. Alan seikkailee pimeässä paikassa, jossa valo on hyvin arvokas työkalu ja monesti se riittää varjoihmisten karkoittamiseen. Saga taas kohtaa monesti elävämmänpuoleisia vihollisia kuten kultisteja joissa on eriävässä määrin pimeyden kosketusta. Valo rikkoo pimeyden ja luoti lihan. Valo on iso tekijä myös aseissa, sillä hätäsoihtu on varsinkin Alanin tapauksessa erittäin arvokas työkalu ja aiemmasta pelistä tuttuja aseita on tässäkin pelissä. Aseet ovat hieman erilaisia eri hahmojen välillä ja toiminnassa on omat erilaiset nyanssinsa riippuen siitä että kumpaa hahmoa ohjataan.

 

 

Suomi edustettuna

 

 

Sami, Peter, Martti ja Ilkka videopelimaailmalla

Suomi on tällä kertaa vahvemmin edustettuna kuin aiemmin. Control onnistuu erinomaisesti käyttämään monia pieniäkin asioita hyväkseen, joissa Suomi pääsi näyttämölle. Tällä kertaa tiettyjä puolia on venytetty ehkä vähän liiankin pitkälle, kun taas joitakin ei ehkä tarpeeksi pitkälle ja sitten on niitä joita on viety ihan sopivan pitkälle. Muutama eturivin näyttelijä on mukana kokonaisuudessa ja tarjoaa erinomaisen roolisuorituksen.

 

Pelimäinen tv-sarja, tv-sarjamainen peli ja/vai/tai jotakin siltä väliltä

Remedy on tunnetusti rajoja koetteleva studio. Alan Wake II hyppii pelin ja elokuvan välillä useasti ja menee paikoin täysin elokuvamoodiin jossa pelaaja vain seuraa että mitä tapahtuu ja yrittää olla putoamatta kärryiltä. Toisinaan taas peli vaihtuu yhdessä hetkessä elokuvatilasta pelitilaan, jonka huomaa yleensä grafiikasta, mutta teknologia on saavuttanut jo sellaisen pisteen, että paikoin nämä kaksi puolta yhdistetyvät lähes saumattomasti yhteen, ilman että peli alkaa tuntua sellaiselta vanhalta full motion video videopeliltä. Visuaalinen ilme on pelissä paremmalla tasolla kuin monissa muissa peleissä ja tapa jolla sitä pelissä käytetään vain korostaa sitä, että kokonaisuudessa on panostettu moniin pieniinkin nyansseihin todella huolellisesti.

Koska Alan Wake II on pohjimmiltaan kauhutarina, on luvassa paljon säikyttelyä, nopeasti ohi meneviä kohtauksia joita ei heti meinaa ymmärtää ja paljon tyylillisiä ratkaisuja, jotka on kuin suunniteltu pelaajan sekoittaminen mielessäpitäen, niin peli onnistuu saavuttamaan todella omanlaisensa tyylin ja mikäli muut pelintekijät alkavat temppuilla samalla tavalla, niin heti voidaan todeta että Alan Wake II teki tämän ensin ja mielipuoli tämän kaiken takana ei ollut Hideo Kojima, vaan se todellinen pelintekijärokkistara, Sam Lake. Tällä tyylillä on varjopuolensakin, sitä en kiistä. Paikoitellen tälläinen visuaalinen kikkailu nimittäin alkaa ärsyttää, kun se hidastaa kohtauksia liian pitkään. Pelatessa tulee vastaan paljon hetkiä, kun peli todella laahaa eteenpäin ja visuaalinen kikkailu menee niin ylivaihteelle, että siitä ei meinaa päästä irti sitten millään. Tämä tapahtuu pääasiassa kun tarinaa viedään eteenpäin, mutta kyllä se paikoin todella koettelee kärsivällisyyttä ja sietokykyä.

Tälläinen Quantum Breakista peräisin oleva televisiosarjamainen lähestymistapa yhdistettynä moniin kauhutarinakliseisiin, Twilight Zone maisiin temppuihin ja Stephen Kingin kirjoista tuttuihin ratkaisuihin on yksi iso sekametelisoppa, joka kuitenkin toimii esimerkillisesti ja vain korostaa sitä, että Alan Wake II on samalla tavalla erityisen peli mitä vaikkapa Undertale oli, sillä kumpikin peli pääsee pelaajan päänsisään. Alan Wake II:n tapauksessa tämä näkyy eri jaksojen kanssa, sillä kun yksi jakso päättyy, tapahtuu se TV-sarjamaisella tavalla. Kyllähän Metal Gear Solid V teki jotakin vastaavaa, mutta Alan Wake II tekee sen merkittävästi paremmin. Ja kuten monet muutkin asiat, tyylikkäämmin, älykkäämmin, haastavammin, kyseenalaisemmin ja omalaatuisemmin.

 

Metaa metan päällä ja limittäin

Alan Wake II ei päästä pelaajaa helpolla ja vaikka Remedy toistaakin tiettyjä asioita aiemmista peleistään, mitkä toimivat edelleen todella hyvin, niin samalla aikaa Remedy korottaa panoksia merkittävästi. Mukana on useampi kohtaus jotka tulevat aivan puskista ja harvat pelit oikeasti pystyvät tarjoamaan samaa, ilman että tuntuvat yrittävän liikaa. Alan Wake II menee välillä niin boxin ulkopuolelle, että saattaa paikoin hukata koko hypoteettisen laatikon siinä samalla. Erityisesti Wakella pelattavat osuudet todella koettelevat rajoja ja paikoin rikkovat ne kokonaan. Eräs musikaali varsinkin jää mieleen todella selvästi ja ihan puhtaasti siksi, että sellaista ei todellakaan odottaisi kohtaavansa pelimaailmassa. Se on yksi erinomainen esimerkki siitä miten erikoisia juttuja Sam(i) saattaa yrittääkkään ja tapa jolla se on toteuttu vain korostaa tätä puolta.

Muutenkin pelin yleisessä tunnelmalla, tyylissä ja asetelmassa tuntuu usein siltä, että monet kohtaukset ja tilanteet on tarkoitetuksella tehty todella campilla tyylillä, tai tarkoituksella "huonosti". Monesti vitsi onkin juuri siinä, että vaikka Peter näytteleekin mainoksia huonosti, niin se on koko jutun tarkoitus, koska hänen hahmonsa on sellainen. Ja silti, samalla aikaa kyseinen hahmo/hahmot toimivat erinomaisesti tälläisessä asetelmassa, mutta myös aivan toisenlaisessakin asetelmassa ja näin suomalaisesta näkökulmasta, kokonaisuudesta saa uudestaan ja uudestaan paljon enemmän irti, koska vitsit ymmärtää niin hyvin. Control aikoihin Martin rallienglanti oli huvittavaa kuunneltavaa, sillä se oli hillittyä ja sitä ei todellakaan osannut odottaa. Tällä kertaa sitä odottaa uudestaan ja uudestaan ja vaikka Ahti edelleen toimii erinomaisesti, niin paikoitellen hahmo tuntuu olevan jo karikatyyri itsestään ja sen tietävät niin ohjaaja kuin esittäjäkin. Tälläisessä kontekstissa sitä väkisinkin mietti, että tämä saattaa olla (todennäköisesti on) tarkoituksellista.

Yksi hyvä esimerkki tästä metan käytöstä on kuitenkin juuri Sami Järvi/Sam Lake itse. Hän on tässä kokonaisuudessa todellinen jokapaikan höylä. Hän pystyy uskottavasti esittämään sekä itseään, Max Payneä, Alex Caseya, ohjaajaa, näyttelijää ja metan eri tasojen välillä pyörivää, paikoin Deadpoolmaisia mittasuhteita koettelevaa hahmoa joka yhdessä jos toisessakin hetkessä pakostakin katsoo neljännen seinän läpi Remedy läpimurtopelin päähahmon ilmeellä ihan vain kertoakseen pelaajalle: "Siitä on ehkä parikymmentä vuotta, mutta me kummatkin muistamme sen." Lisäksi tämä kaikki on vain yhdistetty pelikokonaisuuteen erinomaisesti. Sitä ei suoraan tyrkytetä pelaajalle ja jos pelaaja ei sitä huomaa/tiedä/ymmärrä, niin kokemus on sitten vähän erilainen.

 

Remedyn kärkipelejä, hyvässä seurassa

Remedyn pelien joukossa tuntuu että Alan Wake II onnistuu ottamaan parhaita puolia vähän kaikista. Muutenkin voisi sanoa että tässä pelissä on selvästikin tiedetty että mistä peleistä kannattaa ottaa mallia, mutta on myös osattu tehdä kokonaisuudesta omanlaisensa tietyillä muutoksilla, parannuksilla ja rajoituksilla. Alan Wake II on yksi näitä pelejä jonka kanssa voisi listata vaikka kuinka pitkään että mitä pelejä siitä tulee mieleen tai mitä elokuvia ja sarjoja siitä tulee mieleen. Kuten ensimmäinen peli, tämäkin on tyyliltään ja tunnelmaltaan selvä Stephen King hengenheimolainen moninen Twin Peaks vivahteineen, mutta se ei kuitenkaan jää siihen, vaikkakin nämä ovat niitä selkeimpiä asioita joita monilla on tullut tästä pelistä mieleen. Remedyn omien tuotosten kanssa tuntuu että Remedy onnistuu kaikista parhaiten kakkospeleissä sillä samalla tavalla miten Max Payne 2 on parempi kuin ensimmäinen Max Payne ja edelleen yksi Remedy parhaita pelejä, on Alan Wake 2 aivan uudella tasolla parempi kuin alkuperäinen Alan Wake. Control 2:sta kohtaan on itsellä aikamoiset odotukset kun ensimmäinen Control oli monella tavalla Remedyn paras peli.

Yhtenä juttuna, mitä Remedy on nyt useamman kerran tehnyt, tulee mieleen kohtaus jossa pelaaja taistelee loputtomalta tuntuvaa vihollishyökkäystä vastaan, samalla kun rokki soi. Tässäkin pelissä on siitä oma versionsa, mutta ei se pärjää millään tavalla Controlin Ashstray Maze osuudelle, mutta ainakin Remedy jatkaa tietyn erinomaisen idean käyttöä, sillä kyllähän Alan Wake 2:n oma Poets of the Fall musiikillinen toimintakohtaus on erittäin hyvä. Tämä on taas vain yksi esimerkki siitä mitä peli tekee todella hyvin, mutta mukana on myös sellaisia hetkiä, jossa ei välttämättä odota mitään erikoista ja juuri siksi kaikki toimii todella hyvin. Seikkailu Kahvimaassa on kaikessa naurettavuudessaan ja typeryydessään niinkin hölmö idea, että se toimii ja huvittaa todella vahvasti. Etenkin jos tietää miten sitä on linkitettyä myös tosielämään erään promon muodossa, jossa Sami Järvi vitsailu kahvi-ideoilla.

Monilla eväillään Alan Wake II on Remedyn parhaita pelejä ja sanoisin että helppo top 3 on Control, Alan Wake II ja Max Payne 2: The Fall of Max Payne, joista jokainen tekee jotakin paremmin kuin muut. Alan Wake 2 on toiminnassa selvästi kolmikosta heikoin, kun taas Max Payne 2 on tunnelmassaan se joka häviää kahdelle paljon paremmalle ja syvällisemmälle. Control taas ei tarinallaan yllä samalle tasolle kuin kilpailijansa. Tämä ei tarkoita etteikö Control kertoisi kiinnostavaa ja hyvin alkavaa tarinaa kaikkine monimutkaisuuksineen, tai etteikö Alan Wake II tarjoaisi mielekästä ammuskelua ja valolla taistelua, tai etteikö Max Payne olisi noir tunnelmassaan hyvä. Pointti on siinä, että nämä Remedyn kolme parasta peliä ovat tasollisesti aika lähellä toisiaan, vaikka tarjoavatkin todella erilaista pelattavaa.

 

 

Tuttuja kasvoja menneisyydestä, mahdollisesti myös tulevaisuudesta

 

 

Remedyversen syvenee... ja vauhdilla

Siinä missä alkuperäinen Alan Wake, tai ensimmäinen Control saivat lisäsisältöä, ei liene yllättävää että myös Alan Wake II sai lisäsisältöä pariinkiin otteeseen. Deluxe versiossa kaikki lisärit on yhdistetty erinomaisesti pääpeliin, vaikka ne voi myös pelata halutessaan erillään. Se mikä tässä tapauksessa todella yllättää on se tapa, jolla lisäsisällöt on toteutettu, sillä ne menevät varsinkin ensimmäisen setin tapauksessa todella pähkähulluksi, mitä pidemmälle päästään.

 

Vaihtoehtoisia tarinoita vaikka kuinka kauaa haettuna

Ensimmäinen DLC koostuu kolmesta pienestä tarinasta jotka seuraavat samanlaista teemaa Twilight Zone henkisessä fiiliksessä, paikoin todella pähkähulluilla ideoilla joissa sukelletaan aivan uudelle metatasolle. Night Springs lisäsisältö on pituudeltaan todella hillitty, sillä yhden kolmesta pätkästä läpäisee helposti alta tunnin. Niistä jokaisessa on enemmänkin kyse siitä, miten hulluksi meno voikaan mennä ja samalla pitää lujasti kiinni pelin jo valmiiksi omalaatuisesta tyylistä joka on hyvin uskollista pääpelille, mutta menee samalla aikaa aivan uudelle hulluuden tasolle.

Ensimmäinen kolmesta jaksosta keskittyy sivuhahmo Roseen ja voi hyvinkin olla nerokkaasti toteutttu kuvaus psykoosista. Tai sitten on kuvaus haaveilijan päänsisältä. Toisessa jaksossa taas ohjataan Remedyversen aiempaa päähenkilö vaihtoehtotodellisuudessa jossa ollaan salaliittotunnelmissa todella camp henkisellä. Kolmas jakso taas voisi olla yhdistelmä kahta aiempaa, samalla kun rikotaan aivan uusia metan tasoja, kun yksi ohjaaja Sami Järven vakionäyttelijöistä ei pelkää laittaa itseään todella likoon, paikoin vivahdellen kohti aiempaa Remedyn peliä, joka vielä tällä hetkellä on yksi oma kokonaisuutensa.

Tapa jolla kolme jaksoa sopivat yhteen ja samaan tyyliin, ollen samalla todella erilaisia ja itsenäisiä kokonaisuuksia toimii erinomaisesti. Osana deluxe kokoelmaa nämä ovat erinomaisia lisäyksiä ja koska yhden läpäisy onnistuu nopeasti, ne sopivat erinomaisesti osaksi pääpeliä, eräänlaisia Night Springs jaksoina jotka pelaajan ohjaama hahmo katsoo televisiosta, pelaajansa ohjaamana.

Toiminta, hiiviskely, pulmanratkonta, tarinakerronta ja paikoin aivan uudelle tasolle nouseva monidimensionaalinen kerronta osoittaa että Sam Lake voi hyvinkin olla todellinen nero, tai sitten hullu tiedemies, jonka Frankensteinin hirviön ilmentymä on pelimuodossa ja pääsee todella oikeuksiinsa trion kolmannessa osassa, rikkoen rajoja vielä enemmän mitä pääpeli. Pelattavuuselementit tekevät eri jaksoista niin erilaisia. Avaamatta enempää että mitä missäkin jaksossa tapahtuu, voidaan sanoa että jokainen kolmesta jaksosta toimii niin hyvin, koska paikoin ne yllättävät todella hyvin sisällöllään ja niiden monien yksityiskohtien avaaminen ei tee niille tarpeeksi oikeutta, koska niiden kokeminen, tietämättä yhtään mitä on luvassa, on se paras tapa niiden pelaamiseen, varsinkin kolmannen tapauksessa tämä pätee erittäin hyvin.

 

Mökkiretki kohti Control 2:sta

Toinen DLC, Lake House, ei ole yhtä hyvä lisäsiltö ja tuntuu enemmänkin tapaukselta jossa Control tunnelmaa istuteaan paremmin Remedyverseen Alan Wake hengessä ja pelattavuudessa. Tämä on vähän pidempi pakkaus, mutta sen läpäisee melko vaivattomasti alta parin tunnin. Se saattaa olla alustusta tulevaa Control 2 peliä ajatellen, tai sitten se on vain Alan Waken Controlin siteen vahvistamista, samalla tavalla miten Control teki AWE lisäsisällön tapauksessa, alustaen hieman Alan Wake II:sta.

Lake House on erittäin kiinnostava tarinallisessa mielessä, samaten mitä Control on. Tarinallista sisältöä, pieniä yksityiskohtia ja kokonaisuutta syventävää sisältöä on todella paljon ja visuaalisesti kaikki voi lähteä lapasesta hetkenä minä hyvänä. Tapa jolla pelattava hahmo kertoo tarinaa sopii hyvin pääpeliin ja pelattavuudessa pyritään toistamaan kaikki pääpelin kantavat pelilliset ideat, mutta nyt pienemmässä ja hallitummassa ympäristössä. Koska tarina seuraa pääpelissä olevan hahmon aiemmipia edesottamuksia, on selvää että tietyt asiat tapahtuvat ja tiettyjä taas ei. Tarinallisesti tämä ei ole se vahvin mahdollinen lisäri sillä vaikka kokonaisuudessa on oma itsenäinen juttunsa, niin se on selvästi enemmänkin Control tyylistä sisältöä Remedyverseen.

Pelattavuuden suhteen Lake House on vähän niin ja näin. Se ei toimi yhtä hyvin kuin Night Springs kolmikko, pääpeli tai Control, vaan se tuntuu enemmänkin kokeelta yhdistää Control ja Alan Wake yhdeksi, ottaen pelattavuuden toisesta ja idean toisesta. Lopputulos on vähän lattea, mikä voi johtua siitä että Night Springs on niin hyvä ja pääpeli on niin hyvä. Lake House on lisää pelattavaa, tulkittavaa ja koettavaa, mutta se ei ole tajunnanräjäyttävää settiä. Itse en merkittävästi lämmennyt myöskään lisäsisällölle mitä Control sai ja tämä on siitä maallisempi ja hillitympi versio. Tyylillisesti se on erittäin hyvällä tasolla mutta pelattavuudessa, ei niinkään.

 

---

---

---

Yhteenveto

Alan Wake II on erinomainen esimerkki jatko-osasta joka on merkittävästi parempi mitä sen edeltäjä oli. Toiminnallisesti se on paljon mielekkäämpää ja iskevämpää pelattavaa. Tarinallisesti se on yksi omalaatuisimpia pelejä mitä mieleen tulee. Tunnelmassaan se on yksi parhaita kauhupelejä mitä löytyy. Kokonaisuutena se on ehdottomasti pelaamisenarvoinen tapaus joka on laadukkaasti toteutettu kaikilla osa-alueilla. Tietyt hahmot voisivat olla parempiakin ja joskus peli saisi edetä vähän nopeammin, mutta nämä ovat aika pieniä heikkouksia pelissä, joka on todella omanlaisensa kokonaisuus ja merkki siitä että Remedy on yksi parhaita pelistudioita mitä löytyy.

 

+ Mielekäs toiminta

+ Vahva tunnelma

+ Laadukas yleistoteutus

+ Hyvin omanlaisensa tarinankerronta

+ Night Springs DLC trio

 

- Muutama hahmo on vähän niin ja näin

- Välillä rytmi saisi olla nopeampi

- Tietynlaiset kohtaukset venyvät aivan liian pitkään

 

Arvosana: 8,7

 

Fantastinen

 

Sami muistaa juurensa