Vuoden 2024 loppu lähestyy ja koontiin mahtuu vielä sattumia tämän vuoden peleistä, vuoden toiselta puolikkaalta, samalla tavalla kuin tein tuossa vuoden puolessa välissä. Tietyt pelit ovat sellaisia että niistä keksii vaikka kuinka paljon sanottavaa ja sitten on tämänlaisia pelejä, joista ei välttämättä keksi niin paljoa, että se olisi kokonaan oma arvionsa.
Vuoden 2024 parhaat pelit ovat omalla kohdalla jo aika selvät ja vuoden paras peli on ollut todella selvä alkuvuodesta asti. Eikä siinä etteikö hyviä pelejä olisi ilmestynyt pitkin vuotta, siitäkin huolimatta valtaosa paremmista peleistä, ilmestyi ennen vuoden puoltaväliä. Tähän on koottuna pelejä vuoden 2024 jälkimmäiseltä puoliskolta.
Max Caulfieldin paluu
Elämä on Outoa: Kaksoisaltistus
Life is Strange: Double Exposure
Itse en ole erityisen suuri sarjan fani, sillä ensimmäisen pelin jälkeen nämä ovat olleet enemmän tai vähemmän pettymyksiä, varsinkin Life is Strange 2. True Colors taas tuntui monella tavalla woke kikkailulta jossa kokonaisuuteen pyrittiin ahtamaan mahdollisimman paljon tavaraa. Double Exposure on kuin yhdistelmä kaikkien aiempien pelien ideoita ja vaikka se ei toimikaan yhtä hyvin kuin ensimmäinen peli, niin ainakin se tuntuu jatko-osalta, vaikkakin vähän otettaan menettäneeltä sellaiselta.
Seikkailu kahden maailman välillä
Pelisarjan ensimmäisessä pelissä tutuksi tullut Max Caulfield tekee paluun tässä sarjan viidennessä osassa. 10 vuotta ensimmäisen pelin jälkeen Max on muuttanut Arcadia Bayn tapahtumien ja pitkän matkustusjakson jälkeen Vermontiin ja työskentelee yliopistossa erikoistuvana valokuvaajana ja viettää aikaansa ystäviensä Safin ja Mosesin kanssa. Aikamatkustusta hän ei ole harrastanut sen jälkeen kun joko Arcadia Bay tuhoutui tai Chloe Price kuoli, pelaajan valinta.. Uuden traagisen tapahtuman jälkimainingeissa Max huomaa että hänelle on kehittynyt uusi erikoisvoima, jonka avulla hän pystyy näkemään ja matkustamaan rinnakkaistodellisuuteen. Toisessa todellisuudessa hänen ystävänsä Safi on kuollut ja toisessa hän taas on elossa. Tästä alkaa Maxin uusi seikkailu kun vaikuttaa siltä, että Safi saattaa edelleen olla vaarassa myös todellisuudessa, jossa hän on vielä elossa.
Tarinallisessa mielessä Doule Exposure ei ole yhtä kiinnostava tai hyvin tehty mitä ensimmäinen peli oli, mutta siinä on muutama aika yllättävä käänne jotka vievät tarinaa melko kiinnostavaan suuntaan ja luovat samalla pohjaa mahdollisille tuleville peleille sarjassa. Max on edelleen hyvä pelihahmo. Aiemmassa pelissä hän oli melko epävarma ja varovainen, eikä tämä puoli ole nytkään täysin kadonnut. Max on vähän sitä hiljaisempaa ja kainompaa sorttia eikä pelaaja voi tehdä hänestä täysin erilaista ihmistä, millaiseksi hänet on selvästi suunniteltu. Tiettyjä valintoja Maxin identiteetistä pelaaja voi tehdä, mutta varsinaisten valintojen kanssa kaikki on monesti kiinni A tai B vaihtoehdon valinnasta. Pelaajan suhteet kehittyvät valintojen mukaan ja selvää on että kaikki eivät tykkää kaikista ja niin edelleen. Harmillista on että tässä mielessä pelisarja ei ole vieläkään kehittynyt mihinkään tästä A vai B ratkaisusta. Itse pelasin pelin trophyt mielessä kahdesta ja täytyy sanoa että iso osa valinnosita saisi tuntua paljon enemmän. Tavallaan on kuitenkin hyvä että joukossa on paljon valintoja, joilla ei ole juurikaan väliä, mutta ne esitetään pelaajalla tavalla, joka saa ne tuntumaan erittäin tärkeiltä.
Kiusallisia keskusteluja ja paikkojen penkomista
Double Exposure on ennenkaikkia seikkailupeli. Pelaaminen on paljon paikasta toiseen kävelemistä, esineiden poimimista, käyttämistä ja tämän tälläistä. Sitten on ihmisten kanssa juttelemista ja opitun tiedon käyttämistä muissa keskusteluissa. Tähän päälle vielä kahden eri maailman välillä kikkailua tiedon saamiseksi. Maailmassa A hahmo toimii eri tavalla kuin maailmassa B, mutta hahmo tietää tietyt asiat kummassakin. Sivutekemistäkin on, kuten valokuvien keräämistä ja ottamista, sekä ympäristön tutkimista ja oheisjuttujen tekemistä. Pelin ensimmäinen jakso on erittäin hyvä, puolen välin aikaan tulee pelin paras käänne ja vaikka loppuosa meneekin aika nopeasti eteenpäin, niin se myös niputtaa pääpiirteittäin kaiken yhteen. Tarina on ihan hyvä, mutta se tuntuu paikoin vähän hätäisesti etenevältä ja siinä olisi voitu rikastaa yhtä jos toistakin asiaa vähän enemmän.
Tarinankerronnassa ja varsinkin tietyissä keskusteluissa on paikoin todella kiusallinen fiilis ja nolo tunnelma, mikä ei erityisemmin nappaa. Life is Strange ei suoraan tuputa mitään woke propagandaa tai vastaavaa, mutta noteeraa paikoin enemmän tai vähemmän tahdikkaasti ihmisten erilaisia mieltymyksiä ja identiteettejä, mikä on tässä pelisarjassa ollut yhtänä muuttujana alusta asti. Ensimmäisessä pelissä tietty vihjailu lisääntyi loppupuolelle, nyt siihen päästään kiinni erittäin nopeasti ensimmäisen jakson aikana. Vaikka tarinassa on monia hyviä käänteitä, niin matka tuntuu monesti aika pitkältä juurikin siksi, koska pelissä on useita hyvin laahaavia kohtauksia joista haluaisi päästä eteenpäin paljon nopeammin, mutta se ei vain onnistu. Tietyt keskustelut on pakko käydä ja tiettyjä asioita ei voi vauhdittaa vaikka kuinka haluaisi. Valintojenkin kanssa tuntuu että lopullisia päämääriä kaksi, kaiken muun ollessa enemmänkin pieniä lisäyksiä, täydennyksiä tai tarinan sävytyksiä.
Selkeä jatko-osa ensimmäiselle sarjan pelille
Todella iso osa pelin syvyyttä tulee kaikesta oheismateriaalista. Pelaaja voi Maxin somea selaamalla nähdä yhtä ja toista mitä hän on tehnyt ja tekee. Eri hahmot tekevät omia juttujaan ja jokunen menneisyydestäkin tuttu hahmo on mukana, vaikkakin monesti vain nimeltä. Riippuen siitä että mitä pelaaja on päättänyt ykköspelin loppuratkaisuksi vaikuttaa tiettyihin asioihin mutta tämä päätös ei suoraan muuta koko peliä toisenlaiseksi riippuen valinnasta. Isoja valintoja tulee pelin aikana tietyin väliajoin ja joillakin niistä on kauaskantoisia seurauksia, kun taas jotkut eivät mene minnekään. Aivan erityisesti pelissä nappaa ensimmäisestäkin pelistä tuttu lopun yhteenveto jossa pelaaja näkee että mitä kaikkea hän olisi voinut tehdä, jos olisi tutkinut ja reagoinut maailmaan enemmän. Tämä ei tunnu yhtä syvälliseltä, mitä se oli ensimmäisessä pelissä, mutta siinä on ehdottomasti puolensa.
Double Exposure tuntuu todella selvältä jatko-osalta ensimmäiselle pelille, vaikka päähahmon lisäksi muita tuttuja ei juuri olekaan. Pelattavuudessa on todella samanlainen fiilis, kehittyneellä teknologialla ja uuden supervoiman käytöllä. Käänteet ovat paikoin paljon parempi mitä ensimmäisessä pelissä ja parhaan kaverin roolissa oleva Safi, on paljon parempi hahmo mitä Chloe. Hauskempi, vähemmän ärsyttävä ja tarinakaareltaan merkittävästi parempi. Maxin ja Safin lisäksi hyviä hahmoja saakin sitten hakemalla hakea. Sanotaan että pelissä on monta ok hahmoa, kuten Diamond ja Moses, mutta ei juuri sillä tavalla hyviä hahmoja mitä ykköspelin Warren, Kate tai Joyce olivat. Sitten on näitä hahmoja joista on tehty hieman pelaajaa haastavampia, kuten Loretta, joka vaikuttaa nopeasti uudelta versiolta Victoriasta. Ja sitten on niitä ihan pohjamutahahmoja, kuten Vinh, joka on pääasiassa todella ärsyttävä, tuoden mieleen pari hahmoa sarjan varrelta.
Life is Strange sarjan tasolla Double Exposure tuntuu peliltä, joka ei ole juuri kehittynyt mihinkään. Se toistaa pääasiassa asioita joita aiemmatkin pelit ovat tehneet ja suurin ero on uudessa supervoimassa. Pääasiassa peli on parempi mitä Life is Strange 2 ja True Colors ovat ja voisi sanoa että tämä on sarjan toiseksi paras peli. Siinä on selkeitä ja merkittäviä heikkouksia vievät kokonaisuutta alaspäin, mutta Max on hyvä päähahmo, tarinassa on paikoin todella hyvin tehtyjä kohtauksia, kiinnostavaa dialogia ja potentiaalia viedä sarjaa eteenpäin. Se vain tuntuu peliltä jonka pitäisi olla paljon edistyneempi, tai sitten paremmin rytmitetty. Monet kohtaukset venyvät vähän liian pitkiksi, jotkut tilanteet tuntuvat erittäin keinotekoisilta ja tiettyjä asioita pelissä olisi voitu makustella enemmänkin. Sarjalle tämä antaa kuitenkin toivoa, sillä tasollisesti se on kehittymässä taas oikeaan suuntaan.
Yhteenveto
Life is Strange: Double Exposure on ihan hyvä valintoihin keskittyvä draama yliluonnollisilla elementeillä. Tarina on toimiva, mukana on yllätyksiä ja lopetus petaa selvästi jatko-osalle paikkaa. Pelattavuus on hyvällä tasolla ja peli on hienon näköinen. Mukana on paljon vapaaehtoista, maailmaa täydentävää sisältöä, mutta juurikin ne pakolliset elementit ovat monesti vähän heikkommin tehtyä. Mukana on monta hyvin kiusallista tilannetta, liian pitkäksi venytettyä hetkeä ja suoraan ärsyttäviä hahmoja. Peli ei suoraan tyrkytä woke ideoitaan pelaajalle, vaan antaa tilaa ja mahdollisuuksia. Kokonaisuus toimii, mutta tuntuu että se ei onnistu valintojen vaikutuksissa samalla tavalla kuin aiempi Maxin seikkailu.
+ Vapaaehtoiset maailmaa täydentävät osat
+ Graafisesti kivan näköinen
+ Yliluonnolliset elementit ja niiden käyttöideat
+ Max ja Safi
- Paikoin todella laahaava rytmi
- Pitkiksi venytetyt kohtaukset ja keskustelut
- Valinnat jäävät melko heikoiksi
- Paikoin todella kiusallinen ja/tai nolo
Arvosana: 5,7
Paremmalla puolella
Kikkailu ei aina onnistu, vaan romuttaa ison kokonaisuuden
Velvollisuuden Kutsu: Mustat Operaatiot 6
Call of Duty: Black Ops 6
Call of Duty sarjassa monet pelit ovat tuttuja ja hyvin samanlaisia. Positiivisesti mieleen on jäänyt muutama, joista viimeisimpiin kuuluu Cold War. Black Ops 6 tuntuu monesti selvältä jatkeelta tälle pelille, mutta kaikki on tehty heikommin.
Pimeissä hommissa
Call of Duty on yksi näitä pelisarjoja on ollut paljon erilaisia pää- ja sivuhenkilöitä, roistoja unohtamatta. Tarinoita on vaikka kuinka ja näyttävistä toimintakohtauksista ei ole ollut puutetta. Pari aiempaa peliä joita sarjassa olen pelannut, ovat vaihtelevasti toimineet. Cold War on yksi parempia moderneja pelejä sarjassa ja siinä on yksi parhaita tarinoita CoD sarjassa. Vanguard taas oli asetelmaltaan erinomainen, mutta ei onnistunut lopulta jättämään erityisen hyvää vaikutelmaa ja hahmot olivat muutoin suht hyviä, paitsi johtohahmo Arthur Kingsley. Black Ops kuutosen kanssa tuntuu että nyt on yritetty tehdyä AK uudestaan sillä Marshall jättää myös aika heikon vaikutelman, vaikka toimiikin astetta paremmin, mitä Kingsley. Nyt tosin ei ole juurikaan hyviä sivuhahmoja parantamassa kokonaisuutta sillä vaikka Cold Warista tuttuja naamoja pari onkin, niin se ei paljoa pelasta.
Tarinassa seurataan pientä yksikköä näiden tehdessä pimeitä hommia, kun he ottavat yhteen mystisen sotilaallisen Pantheon nimisen joukon kanssa. Pantheon on rakennettu erittäin toimivaksi kokonaisuudeksi jossa on potentiaalia, mutta mitä pidemmälle tarina etenee, sitä huonompi siitä tulee. Varsinkin loppuratkaisu kokonaisuudessa on erittäin huono eikä loppuhuipennuskaan yllä samalle tasolle mitä monissa aiemmissa peleissä. Pääroisto on lisäksi erittäin heikko, jopa useiden huonosti tehtyjen COD pääroistojen joukossa. Tarinallisesti peli on merkittävästi huonompi mitä Cold War tai Vanguard ja siitä tuntuu lopussa jäävän puuttumaan jotakin.
Muuten peli on tyyliltään ja asetelmaltaan oikein hyvä. Pelihahmo, Case, on yksi äänetön ja naamaton protagonisti joka tekee mitä muut hahmot häneltä pyytävät ja vaihtelua on jonkin verran ja räiskintää alusta loppuun asti. Asetelma jossa kourallinen spesialistija toimii vähäisillä varoilla mutta silti riittävillä varusteilla on hyvä asetelma. Ongelma on siinä, että tästä ei ole osattu ottaa irti juuri mitään eikä tämä kokonaisuus yksinkertaisesti toimi. Erityisesti tässä ärsyttää se, että pelaaja ei voi valikoida aseita joita käyttää ja loppupuolella tulee jopa vastaan kohtaus, jossa aseet vaihtuvat, vaikka kyseessä on yksi jatkuva toimintarymistely. Black Ops 6 ei tunnu ottavan yhtään oppia aiemmista peleistä ja vain toistaa vanhoja virheitä edelleen.
Potentiaali, joka valui viemäriin
Toiminnallisessa mielessä Black Ops 6 tarjoaa sentään jotain. Ammuskelu on kivaa ja näyttäviä kohtauksia tulee vastaan jokunen. Hieman vaihteluakin on tarjolle, mutta hiiviskelyn sijaan pelaaja voi monesti valita suoraan räiskintätyylin. Myös hahmonkehitystä on saatavilla ja kenttien pientä tutkimistakin kannustetaan, koska sieltä täältä voi löytää rahaa, joka toimii hahmonkehityksessä. Pelissä on jotakin omaakin vaikka se yleinen toimintaote onkin monesti erittäin tuttua settiä. Vaihtelua on vähäisesti, mutta jokunen kohtaus on selvästi joukosta erottuva, joskaan ei suoraan positiivisella tavalla.
Hyvästä ammuskelusta huolimatta peli ei isona kokonaisuutena vain kanna edes omassa sarjassaan, saati sitten omassa genressään. Kokonaisuudessa tuntuu niin usein siltä että jotakin on jäänyt puuttumaan, tai jotakin on suoraan karsittu. Niin monet asiat ovat joko liian suppeita, nopeasti ohi meneviä tai suoraan surkeasti toteutettu. Hyvien sivuhahmojen ja roistohahmojen puute on sekin iso ongelma sarjassa jossa on paikoitellen ollut molempia. CoD sarjassa on ollut huonoja pelejä aiemminkin, oli sitten kyseessä suuresta potentiaalistaan huolimatta melkoiseksi pettymykseksi lopulta jäänyt Ghosts (surkeampaa lopetusta saa tässä sarjassa hakea) tai sitten useampi mitäänsanomaton perus-sotarymistely ilman mitään mieleenpainuvaa.
Oman genrensä pelien joukossa tämä on tapaus, jolle tekisi mieli antaa vieläkin huonompi arvosana, koska pelissä tehdään niin monta asiaa niin huonosti, mutta siinä on myös paljon mahdollisuuksia ja hyviä ideoita. Monella tavalla tämä on lopulta todella samalla tasolla kuin Vanguard, vaikka näillä kahdella pelillä on eri vahvuuksia samalaisten heikkouksien ohella. Tämä peli on lopulta se, joka tuntuu paljon isommalta pettymykseltä, koska se vaikutti aluksia niin paljon lupaavammalta ja paremmalta peliltä.
Yhteenveto
Black Ops 6 on ok räiskintä, mutta ei mitään Call of Dutyn parhaimmistoa. Kärkihahmot ovat vähän kahtiajakoisia ja pääroisto on aivan surkea, eikä loppuhuipennuskaan lopulta toimi yhtään. Tarinallisesti peli tuntuu lähinnä yrittävän taputtaa uudestaan erinomaista Cold Waria, eikä onnistu. Ammuskelu on kivaa ja tyylikkäitä kohtia löytyy, mutta peli vain tuntuu monesti siltä, että sen pitäisi pystyä niin paljon parempaan, koska jotakin tuntuu todella jäävän puuttumaan lopetuksen jälkeen.
+ Räiskintä toimii
+ Näyttäviä kohtauksia löytyy
- Tarina ja varsinkin lopetus
- Pääroisto
Arvosana: 4,6
Huonommalla puolella
Telltale-like, mutta ihan b-leffa tasolla
Pölyssä
Dustborn
Varsinkin aluksi, peli vaikuttaa oikein hyvältä, vaikka alkaakin selvästi kesken jotakin. Hyvin Telltale pelien tyylinen vaikutelma ja sitä rataa, mutta hyvin nopeasti alkaa tuntua siltä, että tähän yhteen pakettiin on yritetty ahtaa aivan liikaa tavaraa, ilman että mitään on lopulta tehty hyvin.
Ylimaustettu sekametelisoppa
Pelin tarina, ei ala erityisen selvästi, tai etene erityisen hyvin. Ilmassa on alusta asti kysymyksiä siitä että mitä on tapahtunut tai mitä on tekeillä ja mitä sääntöjä tässä maailmassa oikeasti edes on. Tarinassa seurataan joka tapauksessa bussilla keikkailevaa bändiä, Dustborn, tämän matkatessa läpi melko erilaisen Amerikan ja matkan varrella porukka joutuu useisiin ongelmiin. Kokonaisuuteen mahtuu paljon enemmän muuttujia kun kaikilla bändiläisillä on omia supervoimiaan tässä futuristisessa kokonaisuudessa ja isona kokonaisuutena kaikki mahdollinen monimutkaistuu nopeasti, pysyen sekavana samalla aikaa. Pelin päähenkilö on Pax, jonka kykynä on vaikuttaa ihmisten mieliin sanoillaan, eli periaatteessa hän on tehokas provosoimaan tai kiusaamaan ihmisiä sanoillaan. Tämän ympärille yritetään rakentaa jonkinlaista tarinantynkää ja voimasta yritetään ottaa enemmän ja enemmän irti erilaisissa keskusteluissa, mutta loppuviimeksi, tarina ei pelin edetessä juuri parane.
Dustborn tuo nopeasti mieleen monet Telltale Gamesin pelit, mutta paljon huonommin tehtynä. Monesti graafinen ulkoasu tekee epäselväksi sen että paljonko aikaa pelaajalla on päättää mitä sanoa, tai ottaa selvää että mitä tietyt lausahdukset lopulta tekevät ja tämä vain korostaa sitä että kaikessa yksinkertaisuudessaan Telltalen metodi dialogissa ja seikkailuvalinnassa todella toimi ja Dustborn on hyvä esimerkki siitä, kun tälläinen idea yritetään monipuolistaa ja monimutkaistaa, ilman että siitä seuraa mitään positiivista. Dialogi ja vastaava ei alunalkaenkaan ole erityisen hyvin tehtyä, se tuntuu monesti todella laahaavalta ja asiaa ei paranna se että monesti ei ole vaihtoehtona vain jatkaa eteenpäin, vain leirinuotiolla kaikille pitää jutella, sen sijaan että painuisi suoraan pehkuihin ja katsoisi että millainen pitkäveteinen tilanne on seuraavaksi luvassa.
Joko ärsyttävä tai pitkäveteinen
Dustborn ei ole pelkkää dialogivalintaa, vaan mukana on runsaasti muutakin. Välillä taistellaan beat em up vivahteisesti ja toisinaan käydään nappularallia kun esitetään kappaleita ja muitakin muuttujia on. Yksikään näistä osista, ei ole tehty erityisen hyvin ja vain lisää pelin turhauttavaa ja puuduttavaa sisältöä. Vihollisten mäiskiminen on sitä tasoa mikä on nähty vaikka kuinka montaa kertaa aiemmin ja soitto-osuudet eivät nekään mitään isompia pisteitä tuo. Paperilla kaikki vaikuttaa hyvältä mutta mitään osaa pelistä ei ole tehty niin hyvin, että ne olisivat positiivisia asioita.
Iso ongelma kokonaisuudessa on puhtaasti myös siinä, että pelin päähahmot eivät ole erityisen hyvin tehtyjä, tai sanotaan että puolet ei ole tehty hyvin. Pax on lähinnä melko mitäänsanomaton ja tylsä, kun taas Sai on erikoisuudestaan huolimatta, hyvin ärsyttävä, eikä porukan ensimmäinen uusi lisäys millään tavalla paranna ryhmädynamiikkaa vaan lisää siihen taas yhden uuden hidasteen. Pelin varsinaine kantava tarina ei sekään mitään erityisen laadukasta tarjoa. Monella tavalla tästä pelistä tulee mieleen Road 96, jossa iso osa hahmoista oli todella ärsyttäviä, vaikka pelin varsinainen tarina ja kerrontatapa toimivat todella hyvin ja pitivät tarinan liikkeessä erittäin hyvällä rytmillä. Dustborn saa kiinni vain siitä ärsyttävyydestä.
Kokonaisuutena peli ei ole erityisen hyvä valinta edes isoille Telltale faneille, koska kokonaisuudessa on iso osa niin huonosti tehtyä sisältöä että se joko ärsyttää tai pitkästyttää. Tähän kokonaisuuteen menee maku todella nopeasti sillä tämä on juurikin sellainen peli, jonka kanssa olisi ollut hyvä paljon enemmän alustaa sitä että mistä on kysymys, vaikka se ei olisikaan merkittävästi auttanut, kun iso pelaamisesta on niin heikolla tasolla.
Yhteenveto
Dustborn on nopeasti aika heikko kokonaisuus. Graafisesti se on kivan näköinen ja mukana on hyviäkin ideoita. Mutta rytmi on todella laahaava, tarinan taso ei muutenkaan ole erityisen iskevä ja pelaaminen on uudestaan ja uudestaan todella tylsää. Pieniä piristeitä on siellä täällä tappelun sun muun muodossa, mutta mikään pelissä ei juurikaan paranna kokonaisuutta ja kun kaikki tuntuu alkavan kesken jotakin, eikä anna pelaajalle juuri aikaa oppia tai totutella mitään, ei peli alun jälkeen mene muuta kuin alaspäin.
+ Graafisesti näyttää hyvältä
+ Useita pelillisesti hyviä ideoita...
- ...huonolla toteutuksella
- Tylsä
- Rytmiltään todella laahaava
Arvosana: 3,0
Pettymys
Autoleikkejä digitaalisesti
Tikkuaskiajoseikkailut
Matchbox Driving Adventures
Ajopelit eivät ole sieltä kiinnostavimmasta päästä, mutta ajoittain tulee vastaan merkittävästi astetta parempia ajopelejä ja tämä on juurikin yksi niitä.
Pikkuautoilla ajamista
Pikkuautot ovat monesti kova sana pikkupoikien joukossa ja itsekin on pikkuautoilla leikitty vaikka kuinka paljon. Pelimuodossa tätä koko kokonaisuutta ei ole saatu juuri koskaan kunnolla esiin. Ehkä parhaiten siinä on onnistunut Burnout 3, mutta edes siinä pelissä ei päästy ihan siihen pisteeseen mihin olisi voitu. Monesti autoilla keskitytään vain ralliin ja kaikki muu tuppaa jäämään aina sivuun, joten on positiviista huomata että ainakin tämä peli hieman yrittää tarjoata useammanlaista tekemistä, vaikka lopputuloksesta silti jää puuttumaan yhtä ja toista ja monella tavalla pelissä on hyvin paljon selvää toistoa vähäisellä määrällä merkittiviä muuttujia genreen.
Tarina, jos sitä sellaiseksi voi kutsua, keskittyy pelaajan erilaisiin tehtäviin, joita hän tekee paikallisen saaren hyväksi autoiluerikoisjoukoissa. Monesti kyse on kilpa-ajojen voittamisesta, mutta myös pelastustehtäviä ja keräilytehtäviä on luvassa vaihtelevissa ympäristöissä pitkin suurta. Ihmisiä ei näy, vaikka ääntä silloin tällöin kuuluukin. Autot ovat pääosassa ja niitä on melko paljon erilaisia. Autojen ominaisuuksia ovat nopeus, ohjattavuus, paino ja tehoste, joiden välillä tasapainon löytäminen on melko haastavaa ja tietyt ajoneuvot sopivat paremmin tiettyihin tehtäviin. Korkea nopeus ilman hyvää ohjattavuutta ei ole ideaali tilanne ja auto ilman tehostetta ei sekään ole se paras mahdollinen.
Ohjattavuus on tietenkin tärkeä elementti kokonaisuudessa ja mitä tulee tämän pelin ohjattavuuteen, se on sopivan simppeli, kun vertaa moniin ajopeleihin joissa pyritään liiankin lähelle todellisuutta ja se johtaa monesti ohjattavuuden liukkauteen. Tässä pelissä juurikin autojen ominaisuudet ovat todella tärkeitä sillä ne vaikuttavat merkittävästi siihen, millainen pelattavuus kokonaisuudessa on. Liiraaminen kurveissa, tai autolla ilmana hyppääminen tuovat tehostetta, joka toimii kuin nitro.
Varsinaisten pelimuotojen tapauksessa pitkälti aina on tärkeää oppia radat hyvin, jotta niissä ajaminen luonnistuu tehokkaasti. Kilpa-ajot ovat itsestäänselviä ja kuminauhaefekti on tässäkin pelissä vahva. Keräilytehtävät ovat ratojen ajamista milloin mitänkin keräillen ja pelastustehtävät, tai vastaavat A-B välien ajamiset tarjoavat hieman vaihtelua, mutta vaikka erilaisia pelitiloja useampi onkin, niin silti isossa kokonaisuudessa tuntuu että toistoa pelissä on aika paljon. Siitäkin huolimatta, tämä on yksi niitä merkittävästi parempia autoilupelejä mitä on vastaan tullut pitkään aikaan.
Yhteenveto
Matchbox Driving Adventures on mukavan pituinen ja hieman vaihtelua tarjoava pelikokonaisuus joka platinatrophyn suhteen vaatii vähän enemmän panostusta kokonaisuuteen. Pelattavuus toimii hyvin, erilaisissa autoissa tuntuu oikeasti olevan eroja ja värikäs ulkoasu toimii. Ajopelien joukossa tämä erottuu mukavasti joukosta, vaikka toistaakin monet klassiset virheet.
+ Värikäs ulkoasu
+ Paljon erilaisia autoja
- Toisto
- Kuminauhaefekti
Arvosana: 6,5
Erinomainen
Pääarvio
Ehkä kaikista yllättävin jälkimmäisen puoliskon peleistä
Paljon enemmän mitä kansion väliin mahtuu
Topakka aseenkantaja
PlayStation Plus: Premium
Plucky Squire
Pelistä sain tietää vähän ennen kuin se ilmestyi ja putkahti he osaksi PS Plussaa, joten peliin pääsi oitis kiinni. Mitään merkittäviä odotuksia peliä kohtaan ei ollut, koska mitään varsinaista tietoakaan pelistä ei ollut missään muodossa. Tälläisen pelin kanssa se on vähän kahtiajakoinen juttu, mutta pääasiassa hyvä asia, koska kaikki mitä pelissä tulee vastaan, muuttaa useamman kerran sitä, millainen peli on oikeasti kyseessä.
Olipa kerran, satukirjassa...
Plucky Squire on yksi näitä pelejä joka toimii paljon paremmin jos pelistä ei etukäteen tiedä juuri mitään, koska siinä tulee vastaan useampi melkoinen yllätys jotka toimivat todella hyvin, jos niistä ei ole etukäteen mitään isompaan tietoa. Tarinassa seurataan lastenkirjan päähenkilöä Plucky Squire nimistä miekkaa kantavaa poikaa joka seikkailee todella lastenkirjamaisessa, värikkäässä ja veikeässä maailmassa. Vihollisena on paha velho, jonka tarkoituksena on orjuuttaa koko satumaa rautaisen nyrkkinsä alle ja sankarien päämääräänä on pysäyttää hänet. Tarina etenee aluksi juuri sillä tavalla miten tälläiset pelit yleensäkin, kunnes sitten tulee ensimmäinen kierrepallo ja tarina ottaa aivan uudenlaisia askelia, samalla muuttaen pelattavuutta melkoisesti, kun seikkailu yltää myös kirjan ulkopuolelle, mikä on vasta alkua siinä, mihin kaikkeen Plucky Squire lopulta pystyykään vaikuttamaan.
Tarina on hyvä. Se etenee suhteellisen hyvässä tahdissa eteenpäin ja tarjoaa vaihtelevaa tekemistä. Minipelejäkin tulee vastaan oikein mukavasti ja vaikka mininpelit ovatkin otteita enemmän tai vähemmän tutuista peleistä, kuten Punch Out, ovat ne oikein hyviä lisiä isoon kokonaisuuteen ja tehty todella hyvällä tyylillä ja pelattavuudella. Lisäksi tarinan kertojaääni on todella hyvä, pysyen melko neutraalina, mutta kuitenkin aina tilanteeseen sopivana. Muuta ääntä pelissä ei sitten olekaan ja luvassa on myös rasittavat määrät tekstiä, mihin olisi varmasti ollut tarjolla parempiakin ratkaisuja. Mutta pääasiassa ote toimii hyvin ja vaikka ajoittain tekstiä onkin rasittavat määrät, niin ei se isoa kokonaisuutta pilaa, vaikka saakin toivomaan että tähän olisi käytetty jotakin vaihtoehtoista taktiikkaa.
Pelin graafinen tyyli on erinomainen. Kirja-asetelma tuo yhtä aikaa mieleen sekä Tenavat että Tintti sarjakuvat. Plucky Squirella on omat tyylinsä, mutta tiettyjä todella samanlaisia vivahteita on läsnä, jotka tuovat mieleen välähdyksiä lapsuudesta ja nuoruudesta. Plucky Squire ottaa tästä asetelmasta paljon irti ja juurikin isona kokonaisuutena pelin monet eri tyylilajit ja yllättävät ideat toimivat todella hyvin. Se ei kuitenkaan käänny pelimuotoon ihan yhtä hyvin, sillä vaikka peli alkaakin todella klassisen tyylisenä seikkailupelinä jossa annetaan erilaisille mölleille selkään, niin mukaan tulee kasvamassa määrin myös ei niin miellyttävää tai kiinnostavaa pulmanratkontaa, jossa tosin on ainakin osattu käyttää pelin ideoita ja teemoja erittäin hyvin.
Vaihtelua riittää ja seikkailu etenee hyvässä tahdissa
Pelattavuudessa peli tuo mieleen niin Secret of Manan kuin Legend of Zelda: Link to the Pastin. Nuori sankari seikkailee värikkäässä maailmassa miekka kädessä ja pelin edetessä oppii lisää temppuja, kuten miekan heittämisen ja virityshyökkäyksen. Tähän kokonaisuuteen esitellään nopeasti myös pulmanratkontaa joka on monesti esineiden siirtelyä ja joskun kirjan tekstin sanojen paikkojen vaihtelua, mikä on merkittävästi sitä parempaa pulmanratkontatyyliä ja jossa on myös omat koomiset lisänsä. Ajoittain mukaan tulee myös tasohyppelyä kun kirjassa aletaan siirtyä sivultakuvattuihin kohtaukseen, ylhäältä kuvattavien kohtausten sijaan, tai kun seikkaillaan kirjan ulkopuolella. Monenlaista vaihtelua tulee myös erilaisista minipeleistä ja vastaavista. Välillä päästään leikkimään tehostetulla hyppäämisellä, välillä peli on kuin Space Shooter ja välillä kuin Metal Gear Solid. Erilaisia muuttujia on kiitettävästi ja ne pitävät pelin kiinnostavana koko matkan ajan. Pelin läpäisee alta 10 tunnin, mutta mukana on paljon salaisuuksia ja piilotettua tavaraa, minkä löytäminen voi nopeasti vaatia uuden pelikerran.
Tavallaan voisi sanoa että peli osuu vähän samalla tavalla kuin Legend of Zelda: Breath of the Wildin mieleen tuova Immortals: Fenyx Rising. Sekin peli oli visuaaliselta ilmeeltään todella hyvä, ääninäyttely oli erittäin laadukasta ja peli on huumoriltaan todella onnistunut. Mutta pulmanratkonta pilasi pelin todella monessa kohdassa. Tässä pelissä on vähän sama fiilis, mutta kun tähän heitetään mukaan vielä sekin, että pelissä on rutosti salapaikkoja ja löydettäviä juttuja, jotka voi helposti missata yhdellä liikkeellä, on peli monella tavalla todella ärsyttävä. Se on sääli koska huumorilla, ulkoasulla ja toiminnalla peli todella onnistuu jättämään positiivisen vaikutelman ja minipelit todellakin varastavat shown uudestaan ja uudestaan, tarjoten kaivattua vaihtelua kokonaisuuteen.
Vaihtelu on kaksinteräinen miekka, sillä ajoittain (valtaosan ajasta) vaihtelu on todella positiivista ja hauskaa, mutta sitten on niitä tapauksia kun luvassa on vääränlaista vaihtelua, joka ei nappaa niin hyvin. Hyvänä esimerkkinä on eräs minipeli, jota joutuu pelaamaan yhden kerran liikaa, kun taas erästä toista minipeliä on yksi kerta liian vähän. Plucky Squire löytää lopulta ihan hyvän tasapainon eri ideoiden välillä ja vaikka pelissä on selvät heikkoutensakin, niin isona kokonaisuutena se on oikein hyvä peli jota kannattaa ehdottomasti kokeilla. Ei siitä nyt vuoden parhaaksi peliksi ole, mutta positiivinen yllättäjä joka tarjoaa kattavasti muuttujia, vaikkakin vain pieniksi hetkiksi.
SPOILEREITA______________________________________________________________________
Yllätyksiä tarinassa ja pelattavuudessa
Koska monet osat peliä toimivat paljon paremmin, jos ne tulevat yllätyksenä, rajaan tämä osan suoraan spoileriterritorioksi ja tämäkin toimii nyt vielä viimeisenä varoituksena.
Itse en ottanut pelistä yhtään enempää selvää ennen pelaamista ja koska peli oli osa PS Plussaa heti kättelyssä, ei ole tarvettakaan, koska siitä ei tullut lisämaksuja. Kivan näköinen peli ja vaikuttaa nopeasti Zelda tyyliseltä simppeliltä seikkailulta jossa poitsu huitaa möllejä miekalla. Se mikä kuitenkin todella yllättää kokonaisuudessa on se, kun pelihahmo hyppää ulos satukirjasta ja operoi myös satukirjan ulkopuolella. Tämä luo hyvin kiinnostavia mahdollisuuksia, mutta tässä kohtaa alkaa kasvamassa määrin käydä selväksi että peli on pulmapainotteisempi miltä aluksi vaikuttaa. Osittain pulmat ovat hyviä, mutta tämä ei ollut niitä mieluisimpia yllätyksiä.
Tarinalliset yllätykset ovatkin sitten paljon mieluisampia ja menevät paljon pidemmälle miltä aluksi vaikuttaa. Kaikkii alkaa melko tavanomaisella tyylillä, mutta kun roistohahmokin alkaa vaikuttaa koko kirjaan ja loppupuolella muokkaa koko kirjan ulkoasua, alkaa peli muuttua erittäin kiinnostavaksi. Tämä on osoitus siitä että aina välillä voi tulla vastaan pelejä, jossa tarina todella yllättää. Plucky Squire on tarinankerronnallaan paikoin todella meta tasoinen peli ja onnistuu yllättämään kerran jos toisenkin. Ehdottomasti sellaista tarinankerrontaa ja rakentamista, jollaista toivoisi näkevänsä enemmänkin.
______________________________________________________________________SPOILEREITA
Yhteenveto
Plucky Squire ei ole hullumpi peli. Siinä on paljon muuttujia, useita neljännen seinän rikkovia pulmaratkaisuja ja hyvä kertojaääni. Pelissä on rutosti keräiltävää, mikä ärsyttää nopeasti, koska pelissä on paljon kohtia joissa ei ole enää paluuta taaksepäin mutta pelin yleinen tyyli ja idea toimivat erinomaisesti satukirja-asetelmassa, jossa päähenkilö myös seikkailee kirjan ulkopuolelle. Toiminta on kivaa, pulmanratkonta ei niinkään. Peli on sopivan pituinen ja tuntuu yhdistelmältä Legend of Zeldaa ja Tenavia hyvällä huumorilla ja todella osuvilla yllätyksillä ja minipeleillä.
+ Minipelit varastavat shown
+ Graafinen tyyli
+ Huumori ja tarinankerronta
- Pulmanratkonta ärsyttää monesti
- Paljon luettavaa
- Paljon missattavia keräilyesineitä
Arvosana: 6,8
Erinomainen
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.