Kokeiluversioiden tapauksessa aina välillä tulee vastaan niitä pelejä joita oikeasti haluaisikin kokeilla, mutta paljon enemmän on tullut vastaan pelejä, joista ei etukäteen tiedä juuri mitään ja joiden kanssa voi löytyä oikeasti yllättäviäkin tapauksia, jotka jäävät mieleen. Tai unohtuvat samantien.
Kokeiluversiot ovat hyvä tapa lisätä ymmärrystä peleistä jotka ovat jo ilmestyneet. Sanoisin jopa että jos tekijöillä ei ole uskoa tarjota demoa, tai tässä tapauksessa täyden pelin kokeiluversiota, niin silloin heillä ei ole uskoa peliin itseensä. Joissakin tapauksissa on helppo ymmärtää miksi kokeiluversio on pidempi tai lyhyempi kuin se yleispätevä 2 tuntia, mutta monesti tuntuu että jos demo on alle pari tuntinen, niin peli on joko lyhyt, tai sitten siellä taustalla on jotakin epäilyttävää.
Roisoista pikselitaidegrafiikkaa
Pippurimylly
PlayStation Plus: Premium
Pepper Grinder
Kokeiluversio pelistä josta en etukäteen tiennyt mitään, mutta kyllä tämän jälkeen on hyvä käsitys siitä, että millainen peli on kyseessä, vaikka kokeiluversio niin sanottu puolikas vain onkin.
Kokeiluversion pituus: 1 tunti
Pora pyörii ja sora lentää
Pepper Grinder on pikselitaidepeli, ei pikselimössöpeli, vaikka ei kuitenkaan sieltä hienoimmasta päästä. Peli näyttää oikein kivalta ja on tyyliltään muutenkin hyvin tehty, eikä se kaadaa suurta tekstimäärää pelaajan niskaan. Tarina ei ole erityisen tärkeä sillä se on lähinnä syy sille, miksi peli etenee. Pelin päähenkilö, Pepper, on seikkailija jonka aarre varastetaan ja apunaan tärkein työkalunsa, Grinder, hän lähtee keräämään aarteensa takaisin. Tämän enempää ei juuri tarvitakaan koska pääasiassa pelin fokus on pelattavuudessa.
Pelin kantava mekaniikka on poran käyttö, jolla pystyy syöksymään raketin lailla kun matkustaa läpi maa-aineksen. Haasteet lisääntyvät pelin edetessä ja poralla täytyy pystyä haastavampiin liikkeisiin. Ohjattavuus ei ole se paras mahdollinen sillä poran käyttö on paikoin hieman kankeaa. Sanotaan että kokeiluversion yhden tunnin aikana mitään eritysen haastavaa ei tullut vastaan sillä iso osa on kevyttä pulmanratkontaa. Jos kuitenkin yrittää kerätä kaikki vastaantulevat aarteet, huomaa aika nopeasti että peli vaatii paikoin melko tarkkaa kääntelyä, mikä ei tunnu aina siltä helpoimmalta toiminnalta.
Vihollisiakin tulee vastaan ja pora on liikkumisen lisäksi myös tehokas ase. Pitkälti kaikki toiminta keskittyy jollakin tavalla poran käyttöön ja pääasiassa se kaikkii toimii hyvin. Pelaaminen vaatii hieman totuttelua jotta se alkaa todella luonnistua ja poralla leikkiessä luonnistuvat vähän tiukemmatkin kurvit, mutta pääasiassa Pepper Grinder on hyvä peli ensimmäisen tunnin perusteella.
Yhteenveto
Pepper Grinder on ihan ok peli, ihan hyvällä idealla. Omasta ideastaan se ottaa ihan mukavasti irti, vaikka ei se erikoisin tapaus olekaan. Ohjattavuus vaatii hieman totuttelua että siitä saa kunnolla kiinni ja se on pitkälti myös vaatimus että pelissä selviää. Ulkoasu on kivan näköinen ja indiepelien joukossa kokonaisuus on ihan ok tasolla.
Kokeiluversion aikana tästä saa tarpeeksi hyvän kuvan. En usko että itse hankkisin, enkä välttämättä pelaisi jos olisi osa plussan katalogia.
+ Poraidean käyttö
+ Pelattavuus
- Vähän tylsähkö
- Melko itseääntoistava, vaikka kehittyykin
Arvosana: 6,4
Hyvä
Ruutisavua ja ilmataistelua
Mustat taivasmaat
PlayStation Plus: Premium
Black Skylands
Peli joka näyttää kannen perusteella paljon paremmalta, miltä peli sitten pelikuvassa näyttää, sillä tämä ei ole pikselitaidepeli, vaan pikselimössöpeli isolla määrällä liikkuvia osia, tekstiä ja kaikkea muuta ärsyttävää.
Kokeiluversion pituus: 2 tuntia
Taivaan talikynttilät
Tyylissä, peli iskee todella hyvin, sillä sen steampunk henkinen asetelma moninen tyyliseikkoineen toimii erittäin hyvin ja sen päälle on hyvä rakentaa. Peli sijoittuu taivaalle, jonne on rakennettu erilaisia ilmakaupunkeja ja vastaavia, joiden välillä liikutaan ilma-aluksilla. Tästä voi oitis sanoa että pelin tyyli ja asetelma ovat erittäin toimivia ja niistä saisi irti todella paljon. Graafisesti peli on yhdistelmä pikselitaidetta ja silkkaa pikselimössöä, josta mössö on vähän isommassa osassa ja kansikuva ei kerro pelistä tyylillistä totuutta. Peli retroa tyyliä lähes 8Bit aikakaudelta, vaikka hahmojen puhuessa ilmestyvät isommat kuvakkeet ovatkin sitä parempaa pikselitaidetta. Ulkoasu ei kuitenkaan mitään erityisiä pisteitä kerää, eikä kerää sekään että pelissä on vähän liiankin paljon tekstiä, eikä oikeastaan mitään sellaista mikä todella kompensoisi sitä laadukkaassa pelattavuudessa.
Pelaaminen koostuu useammasta eri asiasta ja täytyy sanoa että peli pyrkii tarjoamaan useammanlaista tekemistä, mutta mikään ei erityisemmin nappaa. Mukana on heikosti tehtyä aluksella lentelyä, ei kovin iskevää ammuskelua ja päälle vielä tavaraluettelohallintaa ja resurssien keräämistä. Pelattavuudessa on monia muuttujia, mutta mitään ei ole tehty niin hyvin että se oikeasti kiinnostaisi pitkään ja omalla kohdalla ei tullut kaksi tuntia edes täyteen kun kiinnostus peliä kohtaan alkoi olla jo pitkälti loppu. Black Skylands ei ole tarinalliselta rytmiltään saati kerronnaltaan erityisen hyvä ja pelattavuudessa se ei nappaa sitäkään vähää. Siellä ja täällä on hyviä ideoita, mutta eivät ne pelasta juuri mitään isosta kokonaisuudesta.
Tarina ei missään vaiheessa erityisesti napannut vaikka peli on asetelmaltaan tyylikäs ja maailmassa voisi hyvinkin olla mahdollisuuksia johonkin toimivaan. Tälläisten pelien ongelma on monesti siinä, että ne pyrkivät kertomaan tarinallisesti paljon, mutta tekstitulva ei omalla kohdalla ole koskaan hyvä ratkaisu. Indiepelit harvemmin pitävät sisällään ääninäyttelyä, mutta se erottaakin paremmat heikommista. Black Skylandsin tapauksessa se tuskin olisi paljoa parantanut kun pelattavuudessakaan ei ole mitään mikä pitäisi mielenkiintoa yllä. Pelissä ammuskellaan aluksella ja jalan, käytetään tartuntakoukkua kun siirrytään paikasta toiseen ja muuttujia on. Peli ei vain tarjoa juuri mitään kiinnostavaa eikä pelattavuuttakan ole erityisen paljoa hiottu huippuunsa.
Yhteenveto
Black Skylands on yksi näitä indiepelejä joka ei jätä erityisen vahvaa vaikutelmaa, hyvässä tai suoraan pahassakaan. Siinä on paljon muuttujia, mutta ulkoasu ei ole erityisen hyvä ja tekstiä on todella paljon. Pelattavuus ei sekään ole tuntumassa se paras mahdollinen joten kyllä tämän pelin tapauksessa tuntia kokeiluaikaa riitti.
En usko että pelaisin jos olisi osa katalogia. En aikanaan hankkisi.
+ Steampunk vivahteinen asetelma
- Paljon tekstiä
- Pelattavuus ei nappaa
Arvosana: 4,0
Huono
Hienosti sävytetty tyyli
Astor: Monoliitin säilä
PlayStation Plus: Premium
Astor: Blade of the Monolith
Peli joka voisi kannen perusteella olla melkein mistä genrestä hyvänsä. Tasohyppelyä, souls-like tyylistä mättöä, pulmanratkontaa tai kaikkia. Nopeasti voidaan tosin todeta, että ei tullut koko kahta tuntia käytettyä tähän kokeiluversioon.
Kokeiluversion pituus: 2 tuntia
Kiva katsella, ei niin kiva pelata
Peli alkaa kun Astor yhdessä partnerinsa kanssa löytää mystisen temppelin ja paikan tutkiminen johtaa siihen että Astor löytää miekan, juuri sopivasti kun viholliset hyökkäävät heidän kimppuunsa. Nopea tutoriaali opettaa taistelun perusteet ja peli lähtee etenemään. Taistelu on hyvin simppeliä ja silti toiminnasta on saatu melko kankeaa. Torjuminen ja lyöminen on simppeliä, mutta väistäminen tuntuu hyvin kyseenalaiselta. Muutenkin pelistä tulee vähän sellainen fiilis että pelattavuutta olisi pitänyt hioa merkittävästi enemmän. Tasohyppelyssä tuntuu että jotakin puuttuu ja taistelussa tuntuu että komennoissa on viivettä. Ei ole tästä syystä yllättävää että ei tullut koko kaksituntista edes käytettyä koska kyllä pelistä sai tarpeeksi hyvän kuvan nopeamminkin.
Pääpaino on pitkälti toiminnassa, tai ainakin aluksi vaikuttaa siltä. Pelin vähän edetessä alkaa kuitenkin tuntua että iso osa on myös pitkien matkojen kävelemisessä, ilman mitään merkittävää vaihtelua ja tekemistä. Pelaaja vain liikkuu eteenpäin, ehkä hyppii vähän veden yli tai kivien päälle, mahdollisesti pieksää hengiltä parit viholliset, mutta siihen se sitten tuntuu jäävänkin. Pelissä on hieman hahmonkehitystä, mutta tämäkin tuntuu oudosti toteutetulta koska kehityksessä tuntuu että mukana on paljon sellaisia asioita joita ei pitäisi olla, tai sitten niiden pitäisi olla paremmin tehtyjä.
Ulkoisesti pelin on kivan näköinen, hieman sellainen öljyvärityylinen hyvillä värivalinnoilla, mutta se ei vain riitä. Taistelu ei ole mielekästä ja ympäriinsä liikkuminen ei sekään ole hyvin tehty vaan kokonaisuudessa on hyvin laahaava ja suoraan tylsä ote. Pelissä ei ole ääninäyttelyä, vaan hahmot ääntelehtivät jotenkin ja loppu on tekstiä. Sitä ei ole yltiöpaljon, mutta pelin ongelmat ovatkin jossain ihan muualla. Peli etenee aivan liian hitaasti ja tuntuu monella tavalla todella nopeasti, tai ainakin viimeistelemättömästi kyhätyltä.
Yhteenveto
Astor: Blade of the Monolith on peli joka on melko mitäänsanomaton. Se on pääasiassa pitkien matkojen kävelemistä ja ajoittaista vihollisten nuijimista. Tyyliltään se on ihan kivan näköinen, tarina kerrotaan tekstinä, mutta hahmot äännähtävät jotakin kun puhuvat. Toiminta on nopeasti itseääntoistavaa ja pelattavuudessa on sellainen tietty kankeus ja epätarkkuus.
Ei tule pelattua jos tulee plussaan.
+ Graafinen ulkoasu on kivan näköinen
- Pelattavuudessa on kankeutunsa
- Heikko rytmitys
Arvosana: 4,8
Huonommalla puolella
Valo ei ole puolellasi
Pelkää valokeilaa
PlayStation Plus: Premium
Fear the Spotlight
Hyvin retrohenkisellä ulkoasulla tehty kauhupeli, joka on kuitenkin ääninäytelty, mikä on heti hyvä merkki. Lyhyt kokeiluaika on tosin merkki siitä että peli on vähän lyhyempää sorttia.
Kokeiluversion pituus: 30 minuuttia
PS1 tyylistä kauhua hyvällä aloituksella
Pelin pääkaksikkona on aluksi kaksi tyttöä joista kummankaan nimeä en tähän hätään muista, toinen taisi olla Amy. Kaksikko on koulussa sulkemisen jälkeen ja päättää pitää istunnon Ouija laudan kanssa. Koko asetelma huokuu tyyliä, mutta myös kauhutunnelmaa ja yhdessä nopeassa hetkessä kaikki muuttuu merkittävästi pelottavammaksi ja toinen tytöistä katoaa. Pelaaja ohjaa jäljelle jäänytty tyttöä joka parin pakokauhua nostattavan käänteen jälkeen jää yksin pimeään kouluun, mutta jokin on muuttunut täysin, sillä hän on menneisyydessä ja häntä vaanii outo hahmo, jolla on päänä valonheitin.
Peli alkaa nopeasti ja kehittyy nopeasti, opettaen pelaajalle kaiken tarpeellisen. Iso osa peliä on ympäriinsä kävelemistä, esineiden etsimistä, yhdistelyä ja käyttämistä. Koko tyyli huokuu PS1 aikakauden fiilistä, hieman Resident Evil/Silent Hill vivahteista kauhutunnelmaa ilman huonoa ohjattavuutta ja toimintaa. Pelaaja on heikko tyttö joka ei pysty ottamaan yhteen vaarojen kanssa ja peli toimii tämän idean pohjalta. Taistelua ei ole vaan vaaroja vältellään hiippaillen. Tunnelma on erittäin hyvällä tasolla sillä isona kokonaisuutena Fear the Spotlight on hyvin tehty kauhupeli. Puolen tunnin kokeilulla ei kokonaisuudesta saa kunnollista kuvaa tai tietoa siitä että meneekö peli kuinka paljon Amnesia/Outlast suuntaan jossa piileskellään ja juostaan karkuun, vai rakentaako peli tunnelmaa oikeasti hyvin kevyellä pulmanratkonnolla. Alun perusteltaan kyseessä on jälkimmäinen.
Pelin kokeiluajan perusteella voisi päätellä että tämä on lyhyt peli, ehkä jopa sellaisen jonka pelaa läpi parissa tunnissa, mutta se on arvaus. Tyyliltään peli toimii hyvin, ääninäyttely on osana kokonaisuutta mikä on oitis plussaa ja tapa jolla peli rakentaa kauhutunnelmaa toimii erittäin hyvin. Tarinaa taas rikastetaan erilaisilla tekstilapuilla, mutta ne ovat vapaaehtoisia. Pelattavuus ei sekään ole huonolla tasolla sillä peli tuntuu melko simppeliltä. Hahmo liikkuu hyvällä tuntumalla ja vaikka pulmanratkonta hieman viittaakin siihen että tämä peli olisi jouhevin hiirillä, niin ohjaimella kokonaisuudesta saa hyvän otteen joka tapauksessa.
Peli ei ole sen tyylinen kauhupeli joka itseä puhuttelee tai kiinnostaa, mutta se on kuitenkin hyvin tehty. Hirviöitä ei puske välittömästi päälle, pelaajaa ei varsinaisesti hoputeta mihinkään ja eteneminen on sopivan selkeää, joten peliin pääsee sisään nopeasti ja ilman isompia ongelmia. Puhumattakaan että aloitus todellakin toimii tunnelman asettajana ja mysteerin alustajana.
Yhteenveto
Fear the Spotlight on hyvin tehty kauhupeli, mutta se on myös tälläinen piileskelypeli joka ei nappaa. Ulkoasu on PS1 tyylinen ja hyvin tehty sellainen, pelin rytmi on hyvä ja tunnelma on erinomainen. Pelattavuus on simppeliä ja tarinan nyansseja täydentävät löydettävät lappuset. Kauhufaneille harkinnan arvoinen.
Puoli tuntia on todella lyhyt aika tutustua, mutta kyllä pääpiirteet ehtii siinä ajassa oppia. Ei erityisen kiinnostava peli, mutta genressään, hyvin tehty.
+ Hyvin tehty kauhutunnelma
+ Erinomainen aloitus
+ Pelattavuus
- Piileskely ja hidas eteneminen
Arvosana: 6,0
Hyvä
Pääarvio
Se jota kiinnostaisi eniten pelata vähän enemmän.
Sarja ei ole täysin vieras, mutta huono nimi ei lisää kiinnostusta
Eiyudenin kronikat: Sadat sankarit
PlayStation Plus: Premium
Eiyuden Chronicles: Hundred Heroes
Sanotaan heti että nimi ei tässä sarjassa ole paras mahdollinen koska Eiyuden ei tarkoita omaan korvaan mitään. Kyllähän Tales sarjassakin on kaikenlaisia sanoja käytetty, mutta tässä Eiyuden on sarjanimi. Kyseessä joka tapauksessa sellainen +50 tunnin rpg, joten peli saa olla aika hyvä, että sitä edes harkitsisi muita vastaavia enemmän.
Kokeiluversion pituus: 2 tuntia
Tyypillinen fantasiamaailma, mutta oikeilla pienillä lisillä
Huonosti tittelistään huolimatta, Eiyuden Chronicles ei ole hullumpi roolipelisarja. Hundred Heroes alkaa varsin hyvällä tahdilla. Pelin päähenkilö Nowa esitellään nopeasti, kuten myös hänen nyt uudet kollegansa, itämainen miekkataituri, pirteä nyrkkisankari ja karski lykaanisoturi, joka on oitis oma suosikkini porukasta ja tuo peliin vähän enemmän omanlaistaan tyyliä, kun kaikki pelihahmot eivät ole pelkkiä tylsiä ihmisiä. Pelin tarinaa kerrotaan samalla kun porukkaan liitetään vielä kaksi Imperiumin sotilasta, nuori upseeri ja tämän avustaja. Tarina lähtee etenemään hyvää vauhtia, mutta parin tunnin aikana isosta tarinakokonaisuudesta ei saa paljoa irti. Peli on fantasiatyylinen kokonaisuus, mutta mukana on myös merkittävästi kehittyneempää teknologia, vähän erilaisella tavalla esitettynä, mitä Final Fantasy sarjassa yleensä. Itse sain ihan viimeisen vartin aikaan vähän enemmän tarinankuljetusta ja muu aika oli pelimekaniikkojen niksien opettelua pelin ensimmäisen luolastotutkimuksen aikana.
Tyylillisesti peli oitis vetää vähän enemmän pisteitä kun mukana on antropomorfisia eläinhahmoja ihmisten lisäksi. Samalla tavalla peli vetäisi pisteitä jos mukana olisi jotakin muuta lajia, vaikka ne olisivat sitten haltioita, örkkejä tai vastaavaa, eläinhahmot vain ovat yleensä tyylikkyydessään vähän parempia ja tässä mielessä tämä peli voittaa oitsi esimerkiksi Dragon's Dogma II:n jossa oli vaihteluna vain kissahahmoja, mikä tuntui missatulta tilaisuudelta rikastaa maailmaa. Tämä osoittaa heti miten hyvä vaikutelman tämä peli onnistuu tekemään alusta asti. Peli vaikuttaa melko tyypilliseltä fantasiamaailmalta, mutta ne monet pienet asiat, vaikuttavat oitis todella paljon.
Yksi melkoinen valtti pelille myös on, nimittäin ääninäyttely. Monesti tälläiset pelit, kuten Sea of Stars, eivät isommin nappaa koska ne PS1 aikauden edeltäjiensä tavoin tuppaavat syöttämään niin paljon tekstiä, että mielenkiinto alkaa nopeasti laskea koska kaikki pysähtyy lukutaukojen kanssa ja flow katkeaa. Kun peli on tämän pelin tavoin ääninäytelty, niin flow on paljon parempi ja kokonaisuuteen pääsee nopeammin kiinni, vaikka ei sitten pystykään mielessään tekemään hahmoista tietynkuuloisia ja tyylisiä, millaista se oli aikoinaa mm. FFVII:n ja FFVIII:n aikaan. Ääninäyttely on joka tapauskessa erinomainen lisä ja todella laadukkaasti tehtyä. Myös pelin ulkoasu on erinomainen todella värikkäällä, hieman öljyvärivivahteisella tyylillään. Siinä on sopivasti retroa otetta, myös erinomaista siloittua, mikä poistaa pikselimössön.
Klassista vuoropohjaista toimintaa vähin omin jutuin
Taistelu on näissä peleissä todella isossa roolissa ja tässä pelissä mennään sillä klassisella vuoropohjaisella tyylillä suoraan Final Fantasy sarjan huippukausilta, kun tälläiset pelit todella nousivat suosioon. Hundred Heroes on monella tavalla erittäin klassisella tyylillä tehty, jossa kaikki lyövät vuoron perään ja hahmojen ominaisuudet vaikuttavat siihen että kuinka nopeasti heidän vuoronsa on, millaisia liikkeitä heillä on, kuinka kovaa he lyövät ja paljonko vahinkoa kestävät. Kaikki lisävivahteita opitaan kun peli vähän etenee, mutta pelistä tulee vähän sellainen kuva että kokonaisuudessa ei ole juurikaan mitään sellaista, mikä oli todella omanlaista. Legend of Dragoon rikasti tilannetta oikeaan ajoitukseen perustuvilla painalluksilla ja Final Fantasyllä oli pelistä toiseen uusia mekaniikkoja. Tästä tulee vähän sellainen kuva, että peli pelaa lähinnä varman päälle, mikä ei ole suoraan huono asia, sillä taistelu toimii erittäin hyvin ja siihen pääsee erittäin nopeasti sisään jos tälläisiä pelejä on pelannut ennenkin.
Sen perusteella mitä tästä parista tunnista sai irti, niin muuttujia pelissä olisi saanut olla enemmän ja niitä voi tullakin enemmän. Nyt pääasiassa tuntui että peli on taisteluja toisensa perään aika vähillä muuttujilla, jos niitä on ollenkaan. Toisena merkittävänä heikkoutena on se, että tietyt tilanteet haluaisi mieluummin nopeutettuna, jotta pelin tempo olisi vikkelämpi. Tämäkin on hyvin tyypillistä genrelle, mutta sanotaan että kun peli selvästi ottaa mallia monesta muusta huipputekijästä, niin monia asioita jotka aivan varmasti alkavat pitkässä juoksussa ärsyttää olisi kiva oikeasti karsia pois jos millään tavalla mahdollista.
Pelin ensimmäisen luolaston perusteella voisi myös sanoa että pelin rytmi ei sekään ole se paras mahdollinen. Tämä on tietysti asia joka monesti on alkupuolella peliä hitaampaa, kun peliin vielä totuttaudutaan, mutta jotkut osuudet saisivat olla joko karsitumpia, tai sitten selvästi monipuolistetumpia vihollisilla tai ympäristöillä. Hundred Heroes on hyvä peli, siitä vain tuntuu että se pyrkii toistamaan asioita, joita tehtiin PS1:llä, ilman mitään merkittäviä moderneja parannuksia tai muutoksia jotka tekisivät pelistä paremman. Hyvän vaikutelman peli parin tunnin kokeilulla ehdottomasti antaa sillä heikkoudet ovat melko tyypillisiä ja ainakin tarinallinen puoli on positiivisempi kuin monessa muussa.
Yhteenveto
Eiyuden Chronicles: Hundred Heroes on yllättävän hyvin tehty jrpg joka tuo mieleen Ocotpath Travellerin niillä hyvillä tavoilla. Vuoropohjainen toimintaote on hyvin tehty, ääninäyttely on erinomainen lisä ja peli on graafisestikin kivan näköinen. Pelin aloitus voisi olla vähän nopeatempoisempi, mutta kokeiluversion aikana pelistä saa erittäin hyvän kokonaiskuvan pelattavuudesssa ja tarinallisuudessa.
Voisin pelata, mutta tämä olisi todennäköisesti yksi vähän pidempi kiinnitys, kuten tälläiset pelin yleensä ovat ja vastaavia pelejä on yksi jos toinenkin joita kiinnostaisi pelata.
+ Klassinen vuoropohjainen toiminta
+ Ääninäytelty
+ Graafinen tyyli
- Hidastempoinen
- Muuttujia saisi olla enemmän
Arvosana: 7,0
Loistava
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.