tiistai, 17. heinäkuu 2018

Metal Gear Solid 4: Guns of the Patriots

Patrioottien pyssyt on kronologisesti viimeinen osa Metalli varuste kiinteä sarjasssa. Sisältöä on todella paljon ja siitä kaikesta varmaan 2/3 on katsottavaa/kuunneltavaa ja 1/3 on pelattavaa. Hiiviskelyyn painottuva mutta toiminnan mahdollistava kokonaisuus päättää sekä Solid Snaken että Big Bossin tarinan.

 

 

 

Metal Gear Solid sarja on helposti yksi yliarvostetuimpia pelisarjoja koskaan ja siinä samalla Hideo Kojima yksi yliarvostetuimpia pelisuunnittelijoita. Itse en vain ymmärrä että mikä tekee hänestä tai tästä pelisarjasta niin ihmeellisen. Nyt kun tuo on saatu pois alta niin sanottakoon heti että Metal Gear Solid 4 on hyvin uskollinen sarjalle, sillä tarinan edetessä vastaan tulee valtava määrä erilaisia flashback hetkiä aiempieen peleihin.

Patrioottien Pyssyt on pelisarjan todellinen päätös jossa kaikki vielä hengissä olevat hahmot joko kohtaavat loppunsa tai siirtyvät elämässä eteenpäin. Tietysti jatkoa on aina mahdollista tehdä ja tavallaan Metal Gear Rising: Revengeance jatkaa tarinaa, mutta Käärmeiden tarina päättyy tähän.


MGS on sellainen pelisarja jota itse olen pelannut aika satunnaisesti sieltä ja täältä. Voisi sanoa että itse olen pelannut Big Boss osia pelisarjasta (Snake Eater ja Phatom Pain) ja Solid Snake ei ole minulle se päähenkilö tässä saagassa, vaan Big Boss. Kokonaisuudessaan tarina on erittäin monimutkainen, monipuolinen, vakava ja idioottimainen yhtä aikaa, varsinkin paino siinä että tässä pelisarjassa on paljon todella typerää tavaraa ja se onkin se mikä itseäni eniten ärsyttää. Kaiken sen tarpeettoman paskanjauhannan kyllä kestää, mutta monet typeryydet olisi voitu karsia. Tosin samalla olisi voitu myös vähän karsia montaa muutakin asiaa.

Pelin tarina alkaa kun vanha Snake on jälleen osallisena yhteen maailmankohtalon ratkaisevaan tehtävään tukijoukkojensa kanssa. Tukijoukon määrä on huomattavasti vähentynyt sillä pääasiassa tämä on Snaken ja Otaconin show sillä tämä kaksikko hoitaa valtaosan työstä. Tosin tarinan edetessä vastaan tulevat kaikki jäljellä olevat hahmot aina Raidenista ja Merylistä Big Bossiin Ocelotiin asti. Tarina on kokonaisuutena niin täynnä käänteitä ja tarinaa että sitä on aika hankala todella spoilata ilman pitkällistä selostusta. Koko tarinan keskuksena on kuitenkin Big Bossin poikien, Solidin ja Liquidin keskinäinen taistelu jonka ympärille pelin nanotekniikan täyteinen tarina lopulta rakentuu. Voisi sanoa että Metal Gear Solid on tässä vaiheessa täyttä nanopunkia.

Tyylillisesti peli on todella hyvä. Itse todella pidän monista puolista tässä pelisarjassa. Monet teknologiset hypyt eteenpäin, vaikka nyt ei olla varsinaisesti tulevaisuudessa. MGS maailma on rinnakkaintodellisuus jossa monet asiat menivät toisin. Tälläinen tyyli toimii erittäin hyvin ja on syy miksi olen joitakin tämän sarjan pelejä jaksanut pelata. Logiikka lentää monissa kohtaa aivan täysin roskikseen. Myös elokuvallisuus on hienoa kun hahmot esitellään aina ääninäyttelijää myöten.


Pelattavuuden suhteen kyseessä on hiiviskelypeli, mutta itse sivuutan sen puolen ja siirryn suoraan siihen, minkä jatko-osa teki paljon paremmin, eli toimintaan. Itse en hiiviskele vaan menen toiminnalla sisään, sillä hiiviskely ei ole tässä pelissä erityisen hauskaa. Tosin toiminta on monella tavalla todella rajoitettua. Vanhan miehen psyyke ei kestä enää sotaa ja vaikuttaa tähtäykseen, samalla kun alkaa kramppaamaan kyyryssäkävelystä. Toiminnallisena pelinä monia asioita jää kaipaamaan, mutta silti, tässä pelissä on mahdollista ryhtyä suoraan toimintaan ja se on omalla tavallaan aivan hyvää settiä. Varusteita on todella paljon ja samoin aseita. Mahdollisuudet pelaamiseen ovat suhteellisen suuret ja erilaisten aseiden ja varusteiden käyttäminen vaikuttaa siihen millaisen kokemuksen pelistä saa.

Valta osa pelisarjaa ovat olleet myös monitasoiset pomoviholliset. Tuntuu että tällä kertaa ne ovat enemmänkin viittauksia aiempaan, muutamilla omilla jutuilla. Hirviökaunottaret eivät ole yhtään niin hyviä kuin Snake Eaterin Cobrat, mutta muuta oikein hyvä pomotaistelu kuitenkin on luvassa. Tosin ne parhaat eivät ole kaunottaria. Viimeinen taistelu on ihan kelvollinen päätös, pelisarjalle, mutta en nyt nostaisi sitä mitenkään yhdeksi kaikkien aikojen parhaaksi viimeiseksi pomotaisteluksi. Yhteenotto ei ole erityisen vaikea, mutta siinä on ihan näppärä toteutus joka kokopelin tavoin nostaa hattua pelisarjan menneisyydelle.


Pelattavaa pelissä on siinä vajaaksi kymmeneksi tunniksi, riippuen pelityylistä. Katsottaavaa ja kuunneltavaa on varmaan kaksi kertaa sen verran sillä tämä kokonaisuus on puoliksi elokuva. Mutta toisin kuin monet erinomaiset pelit jotka ovat lähes kuin pelattavia elokuvia, on tämä peli kokoelma välianimaatioita jotka antavat käsityksen siitä että Hideo Kojima haluaisi tehdä elokuvan, sillä katsottava ei hetkessä lopu. Ongelmana on tosin se että yli puolet tästä kaikesta on turhaa puuroa joka ei lisää kiinnostusta vaan vähentää sitä. Sitten on valtavat määrät sitä sontaa mitä koko pelisarja on pullollaan. Monet osat ovat erityisen typeriä.

Sanoisin että MGSV:n jälkeen tämä nelonen tuntuu aika heikolta peliltä. MGS3:n jälkeen, tämä tuntuu selvältä jatko-osalta joka nostaa välianimaatioiden määrän kolmanteen potenssiin. Lisää juttua saa jos soittelee tukiryhmälle ja sieltä sitä juttua tulee vaikka kuinka.


Ääninäyttely on iso osa pelisarjaa sillä mukana on monia klassisia hahmoja. Itse sanoisin että Phantom Pain on monella tavalla koko pelisarjan paras osa. Tarinallisesti se ei kuitenkaan pärjää monille muille ja Guns of the Patriots on tarinallisessa mielessä parempi. Mutta tunnelmassa Phantom Pain voittaa. Tämä johtuu siitä että tässä pelissä kaikki sanotaan sanoin ilman tunnetta.

Puhetta tulee vaikka kuinka mutta draamallinen ilmaisu jää aika minimiin, varsinkin David Hayterin tapauksessa. Tämä klassinen Solid Snake kuulostaa tutulta mutta tarinassa kyllästyin nopeasti siihen että niin paljon aikaa menee siinä että hän hokee muutaman hahmon nimeä kerran toisensa jälkeen lyhyen ajan sisään ja sitten on se toistuva ”kuoleman tekeminen” yskimisellä kröhimisellä ja muulla vastaavalla. Vastapainona tulee Liquid Ocelot jonka ääninäyttelijä ei ole juuri parempi sillä tässäkin hahmossa kaikki eleellisyys ja yliampuvuus on aivan maksimissaan naurettavuuteen asti.

Monet sivuhahmot kuten Raiden, Otacon, Sunny tai Rosemary ovat paljon paremmin ääninäyteltyjä. Myös Naomi Hunter on Jennifer Halen ääninäyttelemänä erinomainen, mutta tässä kohtaa pelin typeryydet iskevät taas esiin.


Tarinallisesti tämä peli tuntuu toistavan tiettyjä teemoja kerran toisensa jälkeen ja aivan liian usein hahmot toistavat samaa juttua kerran toisensa jälkeen ja taisteluissa on pitkiä hetkiä kun kukaan ei tee mitään ja kaikki vain ihmettelevät tarinan omaa uskomattomuutta. Nämä ovat juurikin niitä tyypillisiä MGS osa-alueita jotka ärsyttävät aivan suunnattomasti.

Guns of the Patriots on kokonaisuutena yllättävän monipuolinen peli. Pari ensimmäistä jaksoa ovat sotaa jossa taistellaan ihmisiä vastaan. Sitten mennään paljon hienotunteisempaan vakoojameininkiin ja lopulta palataan menneisyyteen jossa taistellaan robotteja vastaan. Tarina kokee monet käänteet mutta harmillista on se, että aika pieni osa tästä on oikeasti nautinnollista. Toiminnassa on puolensa mutta välianimaatiot vievät usein niin paljon aikaa että ne rikkovat kaiken flown aivan täysin.

Pomotaisteluissa on sentään osattu vähän panostaa. Siis taistelu Ravenia vastaan on rasittavaa kun taas Octopus on erilainen ja oikeasti hyvä ja Wolf olisi ollut erinomainen, jos se olisi ollut reilu 1v1 taistelu. Pomotaisteluissa on puolensa, varsinkin niissä viimeisissä. Tässä suhteessa GP voitta PP:n sillä Phantom Pain ei Guns of the Patriotsin tavoin pidä sisällään juurikaan MGS tyypillisiä pomotaisteluita ja lopputaistelu ei oikeastaan edes ole.


Kokonaisuutena Metallivaruste Kiinteä: Isänmaanystävien Aseet on ihan hyvä peli. Se pitää sisällään paljon täytettä, mutta sisällä on runsaasti toimintaa ja pomotaisteluita. Pelaaja voi hieman valita miten etenee ja lopuksi peli nimeää pelaajan koodinimellä, joita on useita ja jotka riippuvat täysin siitä miten peliä pelaa. Titteleitä tulee helposti useita koska monien vaatimukset menevät päällekäin. Tämä tosin kannustaa useisiin pelikertoihin sillä itse olin ensimmäisellä Panther (lisänä Frog, Cow ja Crocodile) kun taas toisella Wolf (lisänä Tarantula). Sarjan fanille tämä on pakko-ostos ja kyllä hiiviskelypelien ystävätkin saavat tästä paljon irti. Mutta jos sarja ei ole tuttu, tästä ei kannata aloittaa.

 

+ Tietty tyylikkyys

+ Paljon erilaisia aseita ja varusteita

+ Useita hyvin tehtyjä kohtauksia ja pomovihollisia

+ Lopetus

 

- Paljon turhaa täytetty

- Paljon todella typerää tavaraa

- Liian vähän pelattavaa suhteessa katsottavaan

- Paljon ärsyttäviä osia

 

Arvosana: 6,3

 

Hyvä

perjantai, 13. heinäkuu 2018

Parhaat Valinnaiset Pomotaistelut

Kaikki pomotaistelut eivät ole pakollisia, sillä monet pelit pitävät sisällään erityisen haastavia pomovihollisia. Tyypillistä tämä on kuitenkin vain tietyn tyylisille peleille, mikä käy kohta selväksi.

 

 

 

Roolipeleissä on usein paljon tekemistä eikä kaikki ole pakollista pelin läpäisemisen kannalta. Square Enix erityisesti lisää moniin peleihinsä salaisia pomovihollisia jotka ovat pelin yleiseen tasoon nähden erityisen vaikeita. On haaste itsessään löytää nämä viholliset ja sitten on oma haasteensa voittaa ne. Mutta silloin tällöin tulee tilanteita jolloin on täysin valinnasta kiinni että ryhtyykö taisteluun vai.

Tässä ei ole nyt kyse siitä mikä on vaikein, vaan siitä, mikä on paras. Vaikeus on yksi osa tekijä, mutta kyllä se kokonaisuus merkitsee silti todella paljon.

Muutama sääntö:

- Pomovihollinen voi esiintyä listalla vain kerran, vaikka olisi vihollisena useammassa pelissä.

- Vain sellaisia pomotaisteluita, joita ei ole pakko suorittaa pelin läpäisemiseksi.

 

 

KUNNIAMAININTOJA

 

 

Black Dragon Kalameet - Dark Souls: Artorias of Abyss

- Ensimmäinen ihan oikea lohikäärmepomotaistelu tässä sarjassa. Paljon parantamisen varaa, mutta jäi mieleen.

 

Galamoth - Castlevania: Symphony of the Night

- Pirun iso hirvitys jolla yksi heikkous ja tästä syystä todella hyvin tehty. Tosin kalpenee monien muiden pomovihollisten joukossa.

 

Daud - Dishonored

- Peli jossa ei ole pakko tappaa ketään, mutta jossa taistelu on todella hauskaa, myös pomotaistelut ovat vapaaehtoisia.

 

Ruby Weapon - Final Fantasy VII

- Aavikolla odottava hirvitys joka ensimmäisellä kerralla melko varmasti voittaa, sillä tässä taistelussa on muuta asia, joihin on syytä varautua, jos haluaa täyden hyödyn voitosta.

 

Flementh - Dragon Age: Origins

- Morriganin äiti joka liittyy erääseen tehtävään. Taistelun voi välttää kokonaan mutta jos taistelun päättää aloittaa, niin saa kokea melkoisen yllätyksen ja sitä kautta valtavan haasteen.

 




24. Cerberus - Kingdom Hearts

Jos ihan tarkkoja ollaan niin kaikki mitä Olympos Colosseumilla tapahtuu ensimmäisessä Kingdom Hearts pelissä, on vapaaehtoista. Tämän maailman voi sivuuttaa aivan täysin. Sitä ei kuitenkaan kannata tehdä sillä tämä maailma tarjoaa paljon todella hyviä pomotaisteluita ja Cerberus on niistä ensimmäisiä ja vaikeimpia. Huomioiden kuinka aikaisessa vaiheessa tämä taistelu tulee vastaan, niin kyseessä on erittäin suuri haaste. Cerberus on todella upeasti tehty ja oikealla tavalla haastava.


23. Laurence - Bloodborne: Old Hunters

DLC pomoviholliset ovat täysin valinnaisia, mutta näistä Lawrence on ainoa, joka on DLC:n läpäisyn kannalta valinnainen, ja hyvästä syystä. Ensimmäinen vikaari saattaa hyvinkin olla se DLC:n vaikein. Ulkoisesti tämä on kuin pelin ensimmäinen pomovihollinen, mutta tulessa. Ensin vaikuttaa että taistelu on varsin helppo, mutta toinen vaihe on kaikkea muuta. Tämä on juurikin sellainen taistelu jossa tulevat esille kaikkine ne pahimmat puolet mitä Bloodbornen hirviöpomovihollisessa voi olla ja siksi tämä jää kyllä mieleen.


22. High Dragon - Dragon Age: Origins

Tämän pelin kohdalla odotin alusta asti lohikäärmeitä. Täytyy sanoa että sitten kun aikuinen lohikäärme ilmestyy näköpiiriin niin kaikki asetelmasta itse taisteluun on tehty esimerkillisesti. Paikka jossa taistelu käydään on hyvä ja taistelu itsessään on ehkä koko pelin haastavin ja kun kyseessä on lohikäärme niin vähempi ei riitä. Tämä on juurikin sellainen haaste tässä pelissä joka tarjoaa suunnattoman nautinnon jos sen onnistuu suorittamaan. Tämä on juurikin sellainen lohikäärmetaistelu jonka sietäsi olla eräänlainen standarti.


21. Martyr Logarius - Bloodborne

Cainhurstin linna saattaa hyvinkin olla koko Bloodbornen upein nähtävyys. Linnan katolla odottava marttyyri Logarius taas on yksi pelin parhaista pomovihollisista. Logarius on upea näky ja erittäin haastava vihollinen. Tässä vihollisessa esiintyy todella montaa puolta ja vaikka taistelu on vaikea, niin siinä on sitä jotakin, mikä tekee siitä jopa hauskan.


20. Emerald Weapon - Final Fantasy VII

Meren pohjassa hengaileva smaragdiase on pelin haastavimpia vihollisia, ehkä jopa se vaikein. Ilman tiettyä materiaa aikaa on 20 minuuttia ja tietyllä varustuksella yksi isku tappaa kaikki ryhmäläiset. Osa ammuksista vie HP:tä ja osa MP:tä. Tämä on sellainen vihollinen joka ei ole kummoisen näköinen, mutta niin haastava, että siihen täytyy todellakin varautua. On monia tapoja joilla tästä taistelusta saa paljon helpomman mutta fakta on se, että jos tähän taisteluun käy tietämättä mitä vastassa on, niin erittäin todennäköistä on se että tätä vihollista ei todellakaan voita. Mikä tosin tekee voitosta todella ikimuistoisen, varsinkin kun pääsee käsiksi palkintoon joka on huikea.


19. Lady Maria of the Astral Clocktower - Bloodborne: Old Hunters

Bloodbornen fanisuosikkeja ja hyvästä syystä. Taistelu leidi Mariaa vastaan on erittäin mielekäs taistelu. Tämä taistelu on erittäin haastava, mutta reilulla tavalla. Maria korottaa panoksia kerran toisensa jälkeen mutta missään vaiheessa taistelu ei ole oikeasti epäreilu. Tässä on oikeaa kaksintaistelun tunnelmaa kun kaksi metsästäjää ottaa toisistaan mittaa. Maria on erittäin hyvin tehty hahmo ja siksi on todella hyvä että taistelu on juurikin hänen arvoisensa, yksi tämän pelin parhaista ja ainakin DLC:n paras.


18. Hakkon - Dragon Age: Inquistion: Jaws of Hakkon

Tästä pelistä ei lohikäärmetaisteluita puutu ja moni niistä voisi helposti päästä listalle, mutta Hakkon on se joka erottuu monella tavalla muista. Kokonainen DLC pyörii tämän lohikäärmeen ympärillä ja kyseessä on jäälohikäärme eli täysi vastakohta sille tulelle. Hakkon on haastava taistelu, ajoittain hieman rasittava mutta kokonaisuutena todella hyvin tehty. Tässä taistelussa tulevat esiin kaikki muiden lohikäärmetaisteluiden parhaat puolet ja kaikki se alustus mikä tätä taistelua edeltää on todellakin kotiin päin. Erinomainen päätös erinomaiselle DLC:lle.


17. Omega Weapon - Final Fantasy VIII

Omega-ase on erittäin hyvä esimerkki pomovihollisesta joka on erittäin vaikea, mutta yllättävän reilu. Tähän taisteluun on hieman hankala päästä ja taistelu itsessään ei ole kovin helppo sekään, vaan murhaavan vaikea. Megiddo Flame tekee aina 9998 vahinkoa siitä 9999 maksimista. Light Pillar tappaa yhden heti ja Terra Break tekee 16 kertaa 4000 fyysistä vahinkoa satuttaisiin kohteisiin. Tämän lisäksi luvassa muutakin kivaa ja yksi virhe voi olla se viimeinen. Se mikä tekee tästä kaikesta yllättävän reilua on se, että Omega Weapon tekee kaikki temppunsa aina samassa järjestyksessä joten jokaiseen vaiheeseen voi varautua.


16. Phantom - Kingdom Hearts

Tässä taistelussa yhdistyy upea ympäristö, hieno ulkoasu (varsinkin jos kyseessä on Final Mix) sekä aivan omanalisensa haaste. Phantom on yksi tämän pelin haastavimpia pomovihollisia, mutta omanlaisella tavallaan. Kyseessä on nimittäin osittainen puzzlepomovihollinen jossa on taustalla kokoajan raksuttava kello. Phantomia voi satuttaa vain tietyllä tavalla tietyllä hetkellä ja Phantom liikkuu kokoajan ympäriinsä. Tämä on sellainen vihollinen jossa häviö harvemmin tulee siitä että kuolinisku tulisi pomoviholliselta suoraan. Nimittäin jokaisella hahmolla on tietty määrä aikaa ja jokainen kellonviisarin liike vähentää yhden hahmon aikaa. Ensin putoavat kaverit ja sitten pelaaja, jos Phantom on vielä hengissä.


15. Ur-Dragon - Dragon's Dogma

Yksi upeimpia lohikäärmetaisteluita koskaan. Ur-Dragon on erittäin upea ilmestys, kuin hurjempi versio pelin päävihollisesti. Tämä on myös erittäin suuri haaste sillä tällä vihollisella on paljon elinvoimaa ja eri osat sen kehosta pitää hajottaa mikä tuo taisteluun omanlaisensa tunnelman ja tekee tästä vihollisesti entistä hienomman sillä kun jäljellä alkaa enää olla luurankomaisempi lohikäärme, niin se tuo mukanaan aivan uudenlaisen tunnelman. Tämän kruunaa se että paikka jossa taistelu käydään on todella upea ja kun taistelu alkaa, niin se nostaa oitis jännitettä.


14. Marluxian Data - Kingdom Hearts II: Final Mix

Kaikista Final Mixin lisäjutuista Organisaatio Data taistelut olivat todella hyvä lisä pääpeliin. Nämä hyvin haastavat taistelut ovat jotakin sellaista jota tästä pelistä tuntuikin puuttuvan ja kaikista näistä Marluxiania, Graceful Assassinia vastaan käytävä taistelu on se paras. Tämä on erittäin vaikea taistelu ja samalla aikaa todella mielekäs. Koska tätä ei ole pääpelissä itsessään, niin se todellakin vetää pisteet kotiin. Tässä yhdistyvät kaikkein parhaiten ympäristö, pomovihollisen ulkoinen olemus ja se haastavuus. Vaikka muutkin organisaatiotaistelut ovat todella hyviä, Marluxian on se jonka itse muistan kaikkein parhaiten.


13. Mysterious Man / Enigmatic Figure - Kingdom Hearts: Final Mix

Tämä on sellainen taistelu jonka löytäminen vaatii hieman jo tietynlaista ajattelua. Ympäristö on todella hyvin tehty, ehkä jopa valinnaisista pomovihollisista paras. Vihollinen on mustahuppuinen hahmo josta ei saa mitään erityistä tietoa, ellei KH2 ole tuttu, nimittäin tämän vihollisen asevalinta paljastaa. Perusasetelmalla taistelu on jo todella mielekäs mutta sitten löydään se haastavuus ja tämä on todella vaikea taistelu. Mysteerihahmo nimittäin tekee monia sellaisia liikkeitä jotka tekevät yllätys paljon vahinkoa. Tämä on taistelu joka kysyy nopeaa reagointia ja kylmiä hermoja.


12. Knight Artorias - Dark Souls: Artorias of Abyss

Hän jonka mukaan DLC nimettiin. Monet osat tästä taistelusta olisi voitu tehdä paremminkin, mutta mitä tulee itse Artoriasiin, niin kaikki on tehty oikein. Syvyyden korruptoima sankari joka todellakin osaa taistella. Alueella ei ole piilopaikkoja ja Artorias liikkuu nopeasti. Tämä on juurikin sellainen taistelu jossa tulevat esiin kaikkine ne osat mitkä tekevät Dark Souls pomovihollisista niin vaikeita mutta samalla niin hyviä. Tämä ei ole millään tavalla epäreilu taistelu ja tässä on myös sitä jotakin mikä todellakin kannustaa yrittämään kovempaa.


11. Dettlaff - Witcher 3: Wild Hunt: Blood & Wine

Witcher 3:ssa on paljon valinnaisia pomotaisteluita jotka ovat yleensä jonkin hirviöjahdin lopetuksia. Dettlaff on toisenlainen tapaus. Tämä vampyyri on erittäin kova haaste mutta taistelu hänen kanssaan on täysin pelaajasta riippuvainen. Taistelun voi välttää täysin mutta jos taisteluun käy niin luvassa on haastava taistelu mutta samalla todella palkitseva ja syynä on juurikin se, miten hyvin tehty hahmo Dettlaff on kokonaisuutena. Kaikista valinnaisista pomotaisteluista yksikään ei ole yhtä upea kokonaisuus haasteellisesti ja ennenkaikkea tarinallisesti kuin tämä suurvampyyri.


10. Daemon - Dragon's Dogma: Dark Arisen

Isossa kokonaisuudessa Daemon todellakin lyö kaikki muut Dragon's Dogmassa tieltään. Tämä vihollinen on Dark Arisen lisäosan syvimmän syöverin pohjalla odottava paholainen. Matka hänen luokseen on täynnä toinen toistaan pahempia haasteita ja sitten tulee tämä olento joka on demoni juurikin sillä klassisimmalla tavalla. Ympäristö jossa taistelu käydää on omalla goottimaisella tavallaan upea ja vihollinen se on juurikin sellainen joka kaikessa yksinkertaisuudessaan on todella hieno ja erittäin vaikea. Kaikkien vaikeuksien jälkeen, tämä on todella hyvä päätös.


9. Lingering Will / Enigma Soldier - Kingdom Hearts II: Final Mix

Vaikeista pomovihollisista vaikein. Tämä taistelu on yksi omia suurimpia saavutuksiani ja siihen upposi aikaa. Will nimittäin omaa niin valtavan liikearsenaalin että sen opettelu vie aikaa ja monessa tapauksessa yksi virheliike johtaa kriittiseen tilanteeseen ja joskus suoraan häviöön. Tämä vihollinen on erittäin voimakas ja todella kestävä. Vaikka taistelussa on kaksi kaveria tukeni, niin kyllä pääpaino on pelaajassa, sillä valtaosan ajasta muut ovat kuolleena. Lingerin Will on mystinen vihollinen ja siksi niin kiinnostava. Ympäristö on oikeastaan ainoa asia joka todella jättää toivomisen varaa, kaikki muut on huipussaan.


8. Hades - Kingdom Hearts

Rikollista on se, että Hades ei ole Hades Cupin ykkönen ja sitä en vielä tänäkään päivänä ymmärrä että miksi. Tämä taistelu on kuitenkin yksi omia ehdottomia suosikkejani. Yksi syy on siinä että Hades on hahmo yksi Disneyn pahisrintaman parhaita, osittain juurikin James Woodsin loistavan roolityön takia. Haastena Hades on haastava mutta reilulla tavalla ja tämä on oikeasti hauska taistelu. Kakkosessa kaikki menee vähän överiksi mutta tässä kaikki on hillittyä ja silti todella mielekästä. On hieman rikollista että Hades on vapaaehtoinen.


7. Night Terror - Soul Calibur III

Tappelupeleissä nämä valinnaiset viholliset menevät hyvin herkästi täysin yli ja Night Terror menee myös tähän kategoriaan. Tämä vihollinen äärimmäinen haaste jonka tässä pelissä voi saada sillä tällä paholaisella on monta erittäin tuhoisaa liikettä ja jos pelaat hahmolla jota et tunne tarpeeksi hyvin, niin mahdollisuudet voittaa ovat aika pienet. Kirsikkana kakun päällä on se, että tätä vihollista ei voi pudottaa kehästä, ilman että se lentää takaisin ja jatkaa taistelu.


6. Ultima Weapon - Final Fantasy VIII

Kaikista Ultima-Ase variaatioista kasin versio on se paras. Seiskan versio on ehkä hienoin, mutta kasi pistää paremmaksi, sillä tällä versiolla on miekka ja se paikka jossa taistelu käydään vain korostaa kokonaisuuden eeppisyyttä. Tämä taistelu nimittäin käydään syvyydessä jonka sisäänkäyntiä vartio itse Bahamuth. Omega on tavallaan tästä vihollisesta vaikeampia muoto, mutta Ultimalla on eräs puoli joka tekee siitä erittäin vaikean, arvaamattomuus. Koska tämä on yksi harvoja ultima materian lähteitä, niin se pakottaa pitkittämään taistelu, mikä taas tekee siitä entistä vaikeamman. Tässä on erittäin hyvä esimerkki siitä, miten tehdään vapaaehtoinen ja salainen pomovihollinen.


5. Diablos - Final Fantasy VIII

Tämä paholainen on siinä mielessä todella hyvä pomovihollinen, että se haaste ei oikeaan vähene tai lisäänny. Diablos käyttää gravity taikoja jotka tekevät %-vahinkoa. Tämä on lisäksi sellainen taistelu jossa yhdistyvät kaikki parhaat puolet, paitsi se miten tämä taistelu aloitetaan. Ympäristönä toimiva pimeys on todella upea ympäristö ja sopii hahmoon loistavasti. Diablos on juurikin sen näköinen mitä nimi antaa ymmärtää ja kokonaisuus on monelta osalta juurikin sellainen, jossa ei ole oikeastaan mitään muutosta vaativaa.


4. Darkeater Midir - Dark Souls 3: Ringed City

Kolme Dark Souls peliä siihen meni, mutta viimeisen pelin viimeinen DLC lopulta onnistui luomaan lohikäärmetaistelun joka on sarjan arvoinen. Eli hirviömäisen vaikea mutta samalla jotenkin niin palkitseva. Midir on todella kestävä ja pää on ainoa paikka johon on mitään järkeä lyödä, muualle ei tule vahinkoa. Lohikäärmeen tulihengitys tekee valtavaa vahinkoa ja ulottuu laajalle alueelle ja fyysiset iskut vievät joko kaiken kestävyyden tai elinvoiman jos osuvat. Paikka jossa taistelu käydään sopii hahmoon todella hyvin ja parasta tässä kaikessa on se että Pimeydensyöjä Midir on se vapaaehtoinen haaste jopa DLC:ssä. Tämä tässä, on Dark Soulsin kruununjalokivistä arvokkain.


3. Leon, Cloud, Yuffie & Tifa - Kingdom Hearts II

Ensimmäisessä Kingdom Heartsissa oli todella mielekästä taistella Cloudia ja Leonia vastaan ja se oli yksi mieleenpainuvimpia haasteita. Kakkosen täytyy tietenkin pistää paremmaksi ja siitä seuraakin erittäin upeassa ympäristössä käytävä taistelu jossa Sora ottaa yhteen tämän fantasiaryhmän kanssa. Leon on passiivinen mutta yllättävän voimakas, Cloud on aggressiivinen ja erittäin nopea, Tifa on aggerssiivinen ja kestävä, Yuffia taas on passiivinen kaukotaistelija joka myös parantaa liittolaisia. Tästä kombosta on varsinkin pelkällä Soralla todella haastavaa selvitä, mutta samalla aikaa tämä on yksi niitä taisteluita joita on aina nautinnollista käydä. Tässä on todellakin sitä jotakin mikä tekee siitä ei vain ikimuistoisen, vaan todella nautinollisen haasteen.


2. Dark Bahamuth - Final Fantasy IV

Lohikäärme nyt vain on yksi parhaita mahdollisia valinnaisia pomovihollisia ja lohikäärmeiden joukossa Bahamuth on yksi parhaita. Final Fantasy sarjassa Bahamuth on ollut haasteena todella monta kertaa mutta se oma suosikkini tulee ehkä yllättävästi nelosesta. Dark Bahamuth on pelin vaikein vihollinen (kuten pitääkin) ja taistelu itsessään on todella upeasti tehty. Paikka jossa taistelu käydään on hieno ja ulkoisesti Bahamuth on todella upea, varsinkin remake versiossa jossa hahmo näyttää todella hyvältä peli muuhun tasoon nähden. Tässä on Bahamuth sellaisena kuin pitääkin olla. Todellinen haaste, mutta täysin mahdollinen ja juuri niin palkitseva kuin vain voi odottaakaan.


1. Sephiroth - Kingdom Hearts II

Ainoa todellinen kysymys tässä oli että kummassa on parempi valinnainen pomotaistelu, ensimmäisessä vai toisessa Kingdom Heartsissa. Tämä voi olla hieman sellainen valinta joka voi muuttua ajan kuluessa mutta itse sanoisin että kakkosen versio ottaa voiton parilla tavalla. Kummassakin pelissä Sephiroth on todella vaikea. Sanoisin että puhtaasti vaikeudessa ykkönen voittaisi ja samoin siinä yllättävyydessä. Silloin Sephirothin ilmestyminen oli äärimmäisen hyvä yllätys. Mitä tulee kakkoseen, Sephirothia esitellään aiemmin ja hahmoa rakennetaan vähän enemmän. Ympäristö on myös parempi ja se miten taistelu alkaa kerää oitis pisteet. Kokemattomat kuolevat heti. Tämä on siksi niin hyvä valinnainen pomotaistelu, että tämän voi voittaa vain kerran ja se on se lopullinen syy. Ykkösessä taistelun voi kokea monta kertaa. Tässä tilanne on toinen ja kokonaisuutena tämä taistelu Sephirothia vastaan on parempi.

sunnuntai, 8. heinäkuu 2018

Sattumia XI

Joistakin peleistä löytyy juttua vaikka kuinka, etenkin jos ne ovat todella hyviä tai todella huonoja. Sitten on niitä pelejä joista ei vain ole paljoa sanottavaa koska ne ovat joko niin särmättömiä tai niin yksinkertaisia.

 

 

 

Samaa vanhaa eri peleille.

 




In%20Space%20We%20Brawl.jpg?1523145336

Avaruudessa on tilaa tapella

 

Me nahistelemme avaruudessa

 

PlayStation plus

 

 

In Space We Brawl

Moninpelinä selvästi paremmin toimiva vauhdikas ja värikäs avaruustoimintapeli jossa pääpainona on juurikin se mitä pelin nimikin lupailee. Ensinäkemältä pelissä ei ole kovinkaan paljoa, mutta kyllä sieltä löytää hieman mausteita. Erilaisia aluksia on jokunen ja muutamia pikku lisiä löytyy sieltä ja täältä. Se ei kuitenkaan tee pelistä mitenkään erityisen ihmeellistä tai monipuolista.

Pelissä on aika paljon opittavaa, sillä kaikkiin tutorial pätkiin saa helposti uppoamaan sen pari tuntia, etenkin jos haluaa saada vähän parempia pisteitä. Näissä tutorialeissa käydään läpi niin perusteita kuin vähän muutakin. Niissä todellakin oppii pelaamaan peliä. Yksinpelinä pelistä ei tosin löydykään sitten oikein mitään muuta.

In Space We Brawl on sellainen peli josta ei kovin paljoa sanottavaa keksi. Pääpaino on kahden tai usemman aluksen taistelussa, avaruudessa. Alukset liikkuvat ja ammuskelevat, siinä se pelin idea kaikessa yksinkertaisuudessaan. Tämä on sellainen peli josta ei paljoa sanottavaa keksi, eikä siitä mitenkään erityisen paljoa viihdetäkään irtoa ja suurin syy siihen on se, että niin moni muu peli on paljon viihdyttävämpi.

 

+ Toiminta ja värikäs ulkoasu

+ Moninpeli

 

- Yksinpeli tarjoaa erittäin vähän

- Ei erotu edukseen oikein missään

 

Arvosana: 4,5

 

Huonommalla puolella



King%20Oddball.jpg?1525561474

Idea ei ole se kekseliäin, mutta toteutuksessa on heittäydytty

 

Outo kuningas heittelee kiviä kielellään

 

PlayStation plus

 

 

 

King Oddball

Mitä sanoisit jos kuulisit pelistä jossa suuri kivimäinen, kruunupäinen olento heittelee kiviä kielellään? Idea on ainakin omanlaisensa. Peli ei ole idealtaan mitenkään ihmeellinen. Kivellä pyritään hajottamaan kaikki kohteet kentällä. Kivi tuhoaa esineitä osuessaan ja sinkoaa ympäriinsä räjähdyksistä tms. Painovoima ja fysiikka ovat yhtä aikaa pelaajan apu ja haitta. Sisimmässään kuningas outopallo on pulmapeli, se on aluksi tavallaan mukaansatempaava, mutta muuttuu vaikeutuessaan enemmän ja enemmän rasittavaksi kunnes se ei enää ole edes hauskaa.

Tämäntyyliset pelit ovat usein juurikin niitä joista ei paljoa sanottavaa keksi. Idea on simppeli ja peli samoin. Muutamia lisäjuttua pelissä on, kuten se että jos kivi osuu kuninkaaseen, voi sen heittää uudestaan. Pieniä lisämausteita tulee myös erilaisista kenttäesineistä ja toisistaan eroavista vihollisista. Peli muuttuu pikku hiljaa vaikeammaksi mutta ajoittain tulee vastaan kenttiä jotka hoituvat ensimmäisellä kerralla, melkovarmasti puhtaalla säkällä.

Pulmapelien ystävät saattavat saada tästä tekeleestä paljon enemmän irti kuin meikäläisen kaltaiset pelaajat. Vaihtelua ei ole kovin paljoa ja kyllä pelissä on se todellinen rasittavuus kun se etenee tarpeeksi pitkälle.

 

+ Yksinkertainen ja toimiva idea joka kehittyy pikkuhiljaa

 

- Muuttuu lopulta rasittavaksi eikä tarjoa juurikaan vaihtelua

 

Arvosana: 5,2

 

Välimallia



Q_bert%20Rebooted.jpg?1523145339

&)¤&(%("#%(!"%)¤="(#"/&¤%##

 

Q*Bertin uudenlainen tuleminen

 

PlayStation plus

 

 

 

Q*Bert Rebooted

Q*Bert on yksi niitä pelihahmoja jotka ovat melkovarmasti todella paljon tutumpia 80-luvun pelaajille sieltä kolikkopeliaikakaudelta. Peli on aluksi erittäin simppeli mutta muuttuu edetessään todella paljon vaikeammaksi. Idea on oudolla oranssilla pallomaisella olennolla muuttaa kaikkien palikoiden väriä hyppimällä niille. Palikat voivat olla vaikka millaisissa rakennelmissa ja pelin edetessä kuvaan astuu haittatekijöitä kuten käärme joka tappaa Q*Bertin, tai vihreä jäbä joka muuttaa palikoita takaisin aiempaan väriin. Aluksi yksi hyppy riittää, mutta jatkossa väriä pitää vaihtaa useamman kerran.

Rebooted pitää sisällään modernin version pelistä sekä sen vanhemman version. Eron huomaa todella nopeasti ohjattavuudessa. Koska rakennelmissa ei ole laitoja ja hyvin usein reikiä, niin putoaminen syvyyteen on mahdollinen. Kolme osumaa vihollisesta ja harha-askelta lopettaa pelin. Lisäksi jos haluaa huippupisteet pitää kenttä läpäistä nopeasti ilman yhtäkään virhettä. Aluksi tämä ei ole temppu eikä mikään mutta kun peli etenee siitä tulee kokoajan haastavampaa.

Rebooted versiossa peliin pääsee nopeasti sisälle, varsinkin tatilla. Virheaskelmia kuitenkin tulee aina välillä kun Q*Bert hyppääkin hieman eri suuntaan kuin pelaaja ajatteli hypätä. Pikseliversiossa ohjattavuus on paljon epämääräisempi. Kestää hetki että siihen pääsee oikeasti sisään mutta kun peliä on vähän aikaa pelannut niin siihen pääsee aika hyvin sisälle.

Kokonaisuutena Q*Bert on sellainen peli joka toimi varmasti oikein hyvin silloin pelaaminen on paljon alkukantaisempaa, mutta idea ja pelattavuus ovat kestäneet aikaa oikein hyvin. Vähän niin kuin Tetris, mutta ei kuitenkaan ihan niin hyvä. Yksinkertainen peli sopii hyvin rentoon pelaamiseen, ainakin jonkin aikaa. Tämä on niitä pelejä joissa se turhautuminen nostaa lopulta päätänsä.

 

+ Simppeli ja tavallaan koukuttava pelattavuus

+ Q*Bert on veikeä hahmoa

 

- Pikku hiljaa kasvava turhautuminen

- Ei paljoa vaihtelua

 

Arvosana: 6,3

 

Hyvä 



Bombing%20Busters.jpg?1529259978

Tässä on jotakin hyvin tuttua

 

Bomberman idea uusissa kuorissa

 

PlayStation plus

 

 

 

Bombing Busters

Onko Bomberman hyvä peli? No onhan se, se on klassikko. No Bombing Busters on halpa kopio tästä pelistä, idealtaan ja pelattavuudeltaan todella samanlainen, mutta ei kuitenkaan yhtä hyvä. Pelissä on ideana tuhota palikoita, kerätä tehosteita ja hävittää kaikki viholliset. Tehosteilla voi lisätä pommien tehokkuutta, sekä sitä määrä joita pelaaja voi niitä kerrallaan laittaa. Erittäin hyödyllinen tehoste on myös kyky poimia pommeja ja heittää niitä. Varomaton pelaaja pussittaa helposti itsensä ja räjähtää tuusan nuuskaksi.

Bombing Busters on sellainen peli josta ei voi sanoa oikein mitään erityistä, lähemmäs kaikki on kuiten Bombermanissa. Jos se peli miellyttää, niin kyllähän tästä saa varmasti jotakin irti. Yksinpelissä on luvassa useampia erilaisia maailmoja joiden lopussa odottaa aina pomokenttä. Pelattavaa riittää ihan kivasti mutta hyvin nopeasti mukaan tulee myös todella rasittavia aineksia kun vastassa on valtava määrä teleportteja joilla viholliset pääsevät karkuun tai suoraan selustaan. Tämän lisäksi hyvin äkkiä tulee vastaan vihollisia jotka erittäin tehokkaasti menevät karkuun pommeja. Jotenkin tuntuu että usein pommien heittäminen on paperilla hyvä ratkaisu, mutta se toimii vähän niin ja näin.

Bombing Busters on juurikin tälläinen peli joka ottaa toimivan idean eikä oikeastaan lisää siihen itse mitään. Onko kyseessä sitten hyvä peli? No kyseessä on toimiva peli, mutta ei siinä mitään oikeasti omaa ole eikä se ole sama asia kuin Bomberman.

 

+ Toimiva idea

 

- Ei oikeastaan mitään omaa

 

Arvosana: 4,0

 

Huono



Trials%20Fusion.jpg?1529259980

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita

 

Crossipyöräilyä ja temppuilua yritys-erehdys periaatteella

 

PlayStation plus

 

 

 

Trials Fusion

Aluksi Trials on hyvinkin helppo peli. Ideana on läpäistä suhteellisen lyhyet kentät mahdollisimman nopeasti ja mahdollisimman vähillä virheillä. Tämä tarkoittaa aluksi sitä että kallistamalla pyörää eteen tai taaksepäin pärjää todella pitkälle. Trials on tässä vaiheessa vielä yllättävän koukuttava peli ja haastaa pelaajaan parantamaan suoritustaan kunnes saavuttaa kultaa. Pronssin saa läpäisemällä radan mutta kultaan vaaditaan yleensä hyvin nopea ja lähemmäs virheetön suoritus. Trials Fusion muuttuu kuitenkin yhdessä nopeassa hetkessä ärsyttävän vaikeaksi peliksi.


Pelin edetessä pelaajalle opetetaan lisää tapoja pelata peliä. Radan läpäiseminen on yksi asia, toisena osana peliä ovat temput joita pyörällä voi tehdä. Näitä ovat erilaiset eteen- tai taaksepäin voltit tai muut temput. Ne eivät välttämättömiä valtaosan ajasta, mutta tuovat omanlaistaan lisähaastetta. Trials Fusion on varsin hyvä peli, kunnes pitää opetella tekemään hyvinkin tarkkoja hyppyjä ja temppuja vain että pääsee radan läpi asti. Bunny Hop esimerkiksi ei ole ihan niin yksinkertainen kuin voisi luulla.


Kokeet Fuusio ei ole välttämättä se oikea valinta pelaajille jotka arvostavat joko rikasta kerrontaa tai vauhdikasta toimintaa, sillä kyseessä on enemmänkin haastava temppupeli jossa pitää kehittää omaa osaamistaan kokoajan pidemmälle. Radoista tulee kokoajan vaikeampia ja pelin jipot pitää opetella kokoajan paremmin. Kyse ei ole enää niinkään esteajoista ja vauhdista vaan sen sijaan pinnalle tulee toinen toistaan haastavimpien ratojen läpäiseminen erilaisilla hypyillä, vauhdinsäätelyillä ja muille tempuilla.


On sääli että Trials muuttuu lopulta sellaiseksi peliksi josta häviää täysin se tietty nautinnollisuus. Omalla kohdallani se seinä tuli vastaan siinä neljännen oppitunnin jälkeen jolloin piti oikeasti alkaa opetella erilaisia hyppyjä. Erityisen surullista onkin se että jos tätä ei olisi, Trials olisi paljon parempi peli. Varsinkin aluksi tämä on erittäin vauhdikas ja näyttä peli, puhumattakaan siitä että mukana on monia erittäin hauskojakin hetkiä. Se kuinka kentät päättyvät tuo mukanaan oman hupitekijänsä. Kentissä on myös monia erittäin hienoja hetkiä ja vauhti kohtaa suuret hypyt.


Kokonaisuutena Trials Fusion on ihan ok peli. Se on aluksi todella mukaansa tempaava ja vauhdikas paketti omalla huumorillaan. Mitä enemmän peli muuttuu tarkkuutta vaativaksi temppuiluksi, sitä enemmän se viehätys häviää. Lopulta tuleekin vastaan se piste kun peli on aivan liikaa raastavaa vääntämistä viihdyttävän vauhdikkuuden sijaan. Siinä kohtaa minun maljani läikkyy yli.

 

+ Aluksi erittäin vauhdikas ja viihdyttävä aika-ajo

+ Upeat ympäristöt

 

- Muuttuu lopulta sietämättömäksi ja rasittavaksi estekisaksi

- Ei tarjoa juurikaan oikeanlaista vaihtelua

 

Arvosana: 5,4

 

Välimallia



Trackmania%20Turbo.jpg?1523145333

 

Pois alta risut ja männyt kävyt.

 

PlayStation plus

 

 

 

Trackmania Turbo

Monella tavalla Trackmania Turbo on hyvin lähellä Trials Fusionia. Tässäkin pelissä on kyseesäs kentät läpäiseminen mahdollisimman nopeasti, mikä tarkoittaa mahdollisimman virheetöntä ajamista. Trackmania on kuitenkin paljon perinteisempi kilpa-autoilupeli. Vaihtelevilla kentillä ajetaan lujaa ja säädellään nopeutta niin että auto liikkuu mahdollisimman lujaa, osumatta mihinkään mikä voisi hidastaa. Tämä on myös sellainen peli joka vaikeutuu kokoajan enemmän ja hyvin nopeasti käy selväksi että Trackmania vaatii pelaajalta nopeaa kehittymistä.


Tämänlaisissa peleissä huomaan että tiettyyn pisteeseen asti ratoja jaksaa yrittää hyvinkin kauan, yleensä kunnes sieltä tulee vähintään hopeamitalli. Trackmania Turbo on sellainen peli josta saa kaikkein eniten jos jaksaa panostaa ajamisen opettelemiseen kokoajan. Kenttiin tulee lisää mausteita pelin edetessä. Ensin tulee pelkkiä nopeutuksia ja tiukkoja kurveja. Kaasun ja jarrun käytön opettelu on ensiarvoisen tärkeää sillä vaikeusasteen noustessa se pronssikaan ei ole enää itsestäänselvyys.


Vaihtelua tulee pääasissa siitä millaisella autolla milloinkin ajetaan. Kaikki radat eivät ole pikitiellä ja hiekkakentillä ja vesialueilla ohjattavuus kärsii välittömästi ja jos radassa sattuu olemaan monttuja, niin yksi virhe voi katkaista oitis aivan kaiken. Ratojen läpäisy on yleensä sitä 30 sekunnin luokkaa, mahdollisesti kolminkertainen jos kyseessä on useamman kierroksen ralli. Peliin voi ottaa kannusteeksi itselleen aaveajan joka ajaa joko pronssi-, hopea- tai kultakierroksen. Se antaa osviittaa siitä kuinka paljon suoritus jää vajaaksi tietystä pisteestä.


Osa radoista on hyvin vaikeita kun taas osa varsin helppoja. Toisin kuin Trialsissa, Trackmaniassa se mielekkyys ei niinkään kaadu siihen että peli olisi liian äkkiä liian vaikea sillä vaikeustaso nousee paljon tasaisemmin, tosin kenttiä on myös aika paljon enemmän. Pelattava ei todellakaan lopu ihan heti, mutta pelistä tulee toisella tavalla todella ärsyttävä. Se tarkkuus jolla tietyt asiat pitää tehdä on hyvin pikkutarkkaa, mutta se mikä tekee tästä kaikesta sietämätöntä on se varikkoääni joka välittömästi alkaa poraamaan jos maalipinta naarmuuntaa, yleensä silloin kun osuu kentän laitaan. Tämä on hyvin ärsyttävää siinävaiheessa kun kohdalle osuu astetta vaikeampi rata.


Kokonaisuutena Trackmania Turbo ei ole merkittävästi Trials Fusionia parempi peli. Kummassakin omat erilaiset heikkoutensa, mutta myös omanlaiset vahvuutensa. Trackmania on myös todella vauhdikas ja nopea peli joka omalla haastavuudellaan pakottaa pelaajaa opettelemaan paremmaksi kuskiksi. Vaihtelua ei kuitenkaan ole tarpeeksi ja pelistä on tehty juurikin sellaisella tavalla ärsyttävä että tietyssä vaiheessa mitta tulee lopullisesti täyteen.

 

+ Vauhdikas

+ Runsaasti pelattavaa

 

- Monella tavalla rasittava ja/tai ärsyttävä

- Monesti aivan liian pikkutarkka

 

Arvosana: 5,4


Välimallia



Lelumaan rallikisat

 

PlayStation plus

 

 

 

Toy Home

Tästä tulee erittäin lyhyt ja erittäin tyly arvio sillä pelasin tätä peliä ihan hetken ja siinä lyhyessä hetkessä tämä ei jättänyt oikeastaan mitään kovin hyvää vaikutelmaa. Kyseessä on rallipeli joka sijoittuu leikkihuoneeseen. Vieteriautolla ajaminen on ideana ja ympäristönä on lelujen täyttämä miljöö. Idea on ei ole huono, Toy Story on hyvä elokuva joten tämäkään idea ei ole tuhoon tuomittu.

Toteutus on kuitenkin se mikä tuhoaa kaiken mahdollisen ja toteutuksessakin oikeastaan yksi asia, ohjattavuus. Aloittaessani aloin pelaamaan peliä kuin mitä tahansa rallipeliä kunnes huomasin että autoa ohjataan kallistamalla sixsax ohjainta. Tämä idea on erittäin huono ja toimii juurikin niin hyvin kuin aluksi voi olettaa. Hyvin nopeasti kiinnostus kokeilla loppui sillä tässä on peli jota ei ole mitenkään hauska pelata. Voi olla että ohjattavuuteen pyrkisi pääsemään enemmän sisälle niin tästä voisi saada jotakin irti, mutta niin kiinnostava tämä peli ei ole, etenkään kun ulkoasu näyttää siltä että tämä on suunniteltu leikkikouluikäisille.

 

+ Kiva idea

 

- Surkea toteutus

 

Arvosana: 1,3

 

Epäonnistuminen



Isot möröt laittavat paikat tuusan nuuskaksi ja pistävät ihmiset siinä samalla poskeensa.

 

PlayStation plus

 

 

 

Eat Them!

Pelin nimi ei tee oikeutta tälle tuotokselle, nimittäin sisällä on jotakin sellaista mikä vähän paremmalla pelattavuudella voisi olla erittäin hyvää War of the Monster kamaa. Ideana on valtavalla monsterilla saada aikaan mahdollisimman paljon tuhoa ja hävitystä annetussa ajassa. Sarjakuvamainen tyyli on erittäin hyvä idea ja se saa tämän pelin tuntumaan paljon paremmalta. Sarjakuva-astelema tuo peliin se oman tyylinsä mikä toimii erittäin hyvin. Siinä missä War of the Monster on kuin kokoelma eriliasia suuria hirviöelokuvia, on tämä kokoelma vanhoja hirviösarjakuvia. Omien hirviöiden luominen on mahdollista ja pelin värikäs ulkoasu on erittäin hieno. Tässä on jossa on kaikki palaset omilla kohdillaan, aluksi.


Kun peliin uppoutuu vähän enemmän niin käy ilmi että näppäinasettelu olisi voinut olla paljon parempi ja sen lisäksi pelin pitäisi olla paljon tarkempi, sillä hyvin monissa tilanteissa hyppiminen ja lyöminen on turhauttavan epätarkkaa ja varsinkin isommissa rakennuksissa tuntuu että paikat joissa saa vahinkoa aikaiseksi ovat vähän turhan tarkasti aseteltuja. Tälläinen turha pikkutarkkuus syö ikävästi sitä nautinnollisuutta. Myönnettäköön että myös War of the Monsters pelissä on omat tarpeettomat tarkkuuspuolensa, mutta tämä on PS3:n peli ja siinä pitäisi olla paljon paremmin tehty pelattavuus. Tämä on niin pienestä kiinni, sillä hyvin yksinkertaisella tavalla tämä peli olisi paljon nautinnollisempi, jos asiat voisi tehdä paljon enemmän tälläisellä "vähän sinnepäin" tavalla.


Olisi myös olla kivat ja monsuihin olisi saanut vähän enemmän oikeaa variaatiota. Tiettyjä ruumiinosia on useita erilaisia ja värit saa määrittää myös itse, mutta silti tuntuu että monet palaset ovat liian samanlaisia, tai että vaihtoehtoisesti "SITÄ" oikeaa palaste ei ole ollenkaaan valikoimissa. Hirviön luominen on hyvä lisä eikä sitä ole tehty ihan täysin juostenkustusti. Pelissä voi heittäytyä luovaksi monella tavalla sillä rajoitteita ei juuri ole ja erilaisia ruumiinosia on vaikka kuinka, lopputulos on kuitenkin aina enemmän tai vähemmän sekasikiöinen kummajainen. Mitään Godzillaa tai kyborgilohikäärmettä tässä pelissä ei todellakaan saa aikaiseksi vaikka kuinka yrittää.


Pelkkää aivotonta tuhoamista peli ei ole sillä se "Eat them!" tulee kyllä esille sieltä. Kun hirviö pääsee irti, niin siviilit lähtevät karkuun ja virkavalta käy päälle. Ammukset tekevät pahaa jälkeä ja kun tankkeja pyörii jaloissa ja helikoptereita silmien edessä, niin kyllä se elinvoima alkaa vähenemään. Syömällä ihmisiä elinvoimaa saa takaisin ja pisteitä siinä samalla. Tallomalla, lyömällä ja esineitä heittelemällä voi taistella vastaan, mutta tässä tulee taas se tarkkuus puoli joka on aivan liian pikkutarkkaa ja syö sitä pelin nautinnollisuutta.

On sääli että peli tuntuu siltä että moninpaikoin siinä on menty sieltä missä aita on vähän matalampi. Pienellä lisävaivannäöllä olisi saatu aikaiseksi paljon parempi kokonaisuus. Pelattavuudessa on ikävän monta heikkoa puolta kun taas ulkoasussa ei niinkään.

Kokonaisuutena kyseessä on varsin hyvä peli joka kuitenkin kärsii itseään vahemmastä pelattavuudesta joka rajoittaa merkittävästi pelin nautinnollisuutta.

 

+ Sarjakuvamainen värikäs ulkoasu

+ Paljon tuhottavaa

 

- Ohjattavuus on vähän kankea

- Monet turhan pikkutarkat osat pelattavuutta

 

Arvosana: 7,1

 

Loistava

lauantai, 7. heinäkuu 2018

Wolf's Bite

Wolf%27s%20Bite.jpg?1530924795

Susi vaihtaa alaa

 

 

Iso Paha Susi on yksi kaikkien aikojen legendaarisimpia satuhahmoja ja sutta on muutenkin käytetty saduissa runsaasti. Wolf's Bite ottaa aivan uudenlaisen suunnan, kun Susi siirtyy ravintola-alalle. Mutta samalla aikaa kolme pientä porsasta alkavat heittää kapuloita rattaisiin.

 

 

 

Wolf's Bite on yksinkertainen mutta todella syvällinen peli. Pelin tarina on kaikessa yksinkertaisuudessaan se että Susi perustaa Wolf's Bite nimisen ravintolan ja tarkoitus olisi saada se kukoistamaan samalla aikaa kuin pahismaiset porsaat tekevät pahojaan, aikeinaan tuhota yritys. Peliä voi pelata yksin tai kaksin ja kumpana puolena tahansa. Pelissä on varsin suuri uudelleenpeluuarvo, mutta samalla aikaa peli on varsin lyhyt.

Koko peli kestää viikon ajan ja yhden päivän aikana voi suorittaa yhden toiminnon. Sitten on toisen puolen vuoro. Kaupungissa on useita paikkoja joissa voi vierailla ja valita kahdesta vaihtoehdosta mihin pyrkii. Paikkoja on niin kaupungintalo, paikallinen järvi, paha naapurusto, baari jne. Toiminnoilla on erilaisia vaikutuksia ja vaikutukset voivat kohdistua kumpaan tahansa puoleen.


Pelissä on kaksi isoa tekijää jotka maine ja mammona. Kumpikin lisääntyy tai vähenee riippuen pelaajan valinnoista, oikeilla valinnoilla voi lisätä merkittävästi molempia. Sudella on tämän lisäksi ravintolan tasokkuusmittari. Kun seitsemän päivää on kulunut, niin peli päättyy ja riippuen ravintolan tasosta ja molempien puolien maineesta ja mammonasta, seuraa lopetus, joita on useita.

Tyylillisesti peli tapahtuu kuva kuvalta jossa teksti kertoo mitä tapahtuu. Tästä tulee tietty satukirjamainen tunnelma joka toimii pelin tapauksessa ihan hyvin. Pelattavuudessa itsessään valitaan vain että minne mennään ja mitä tehdään. Ensin valitaan paikka ja sitten kahdesta vaihtoehdosta aikomus. Siitä seuraa yksi juonipolku jonka lopussa valitaan 2-3 vaihtoehdosta menettelytapa josta sitten seuraa lopputulos joka on +, - tai 0. Vaikutusta voi olla useampa osioon ja kumpaan vain puoleen.


Suden Suupala on peli jolta ei tule odottaa mitenkään paljoa vaihtelevaa pelattavaa, mutta lyhyyn peliin mahtuu kuitenkin sen verran vaihtelua että sen voi pelata läpi aika monta kertaa joten kyllä tästä helposti tulee pariksi tunniksi pelattavaa ja jos toinenkin pelaaja liittyy peliin niin mahdollisuudet lisääntyvät. Pelin strateginen puoli toimii todella hyvin sillä jokaisessa sijainnissa on omanlaisensa tapahtumat joita on sen verran monta että vaikka viettäisit yhdessä sijainnissa kaikki siirrot, niin uusia skenaarioita tulee vastaan.

Pitkässä juoksussa tietyt tapahtumat tulevat vastaan uudestaan ja uudestaan, etenkin jos pelissä käy samoissa paikoissa ja tekee samoja asioita. Vaihtoehtoja on kuitenkin todella paljon ja mahdollisuuksia tulee sitä kautta valtavasti. Jokaisen vuoron alussa tulee myös hieman sanomalehtiotsikoita mahdollisista tapahtumista. Tämä peli on todella pitkälti sitä, että pelaaja oppii kokemuksen kautta että mitkä ratkaisut toimivat ja mitkä eivät.


Lisää pelattavaa tulee myös siinä vaiheessa kun alkaa metsästää saavutuksia, kuten sitä että toinen puoli on lopussa aivan PA tai todella huonossa maineessa. Pelissä on monta muuttujaa ja sitä kautta peliin tulee kyllä sitä ikää. Kyseessä ei ole mikään parin tunnin peli joten tämä on hintaansa nähden hyvä ostos.

Pelin ehkä suurimmat heikkoudet ovat juurikin mitkä tämänlaisissa peleissä usein tulevat vastaan. Tarinapätkät tulevat nopeasti tutuiksi eikä pelissä ole varsinaisesti kovin paljoa vaihtelua ja peli on lyhyt. Nämä ovat kuitenkin sellaisia osia jotka tukevat pelin ideaa. Tämä on nopeasti läpi pelattu mutta niin tarinaperusteinen peli, että sen pelaa läpi monta kertaa. Ulkoasu on hyvin yksinkertainen eikä ääninäytttelyä ole, mutta kokonaisuus toimii silti hyvin.


Kokonaisuutena Wolf's Bite on hyvä peli. Se tarjoaa toimivan kokonaisuuden jolta ei tule odottaa mitään aivan massiivista saati monumentaalista. Tämä on sellainen kiva pikkupeli josta saa hyvää ajanvietettä. Peliin pääsee nopeasti sisään ja sen parissa saa kyllä kulutettua tunnin jos toisenkin. Etenkin jos haluaa nähdä kaikki mahdolliset tapahtumat ja lopputulokset. Moninpeli tuo mukanaan oman lisänsä.

 

+ Yksinkertainen idea toimii

+ Tietty koukuttavuus

+ Paljon vaihtoehtoja

 

- Todella koruton

- Toistaa itseään tietyn pisteen jälkeen

 

Arvosana: 7,5

 

Erityinen

lauantai, 7. heinäkuu 2018

Dark Messiah: Might and Magic

Dark%20Messiah.jpg?1530492303

Mahdilla, magialla tai molemmilla



Musta Messias on monipuolinen kokonaisuus. Pelissä yhdistyy monipuolinen pelattavuus sekä varsin hyvä tarina. Pelistä vastaava Arkane Studio teki myöhemmin Dishonoredin.




Pelaaja ohjaa Sareth nimistä nuorukaista joka on taitava taistelija, hiiviskelijä ja maagikko, pelaajan valinnoista riippuen tietenkin. Mestarinsa käskystä hän lähtee etsimään Varjojen Kalloa, mukanaan Xana niminen mystinen nainen, joka kuin henkiolento tai suojelija. Tarinan edetessä Sarethin tehtävästä paljastuu uusia puolia ja painajaismaisten näkyjen kautta totuus kaiken taustalla nostaa enemmän ja enemmän päätään.

Tarina on kokonaisuutena varsin hyvä. Ihan aluksi vaikuttaa suhteellisen tavalliselta fantasiapeliltä miekkoineen, jousineen ja tulipalloineen. Se miten paljon tarinassa onkaan sisältöä paljastuu pikkuhiljaa. Kokonaisuutena juoni ei ole se kaikkein omalaatuisin, mutta se on kuitenkin tehty niin hyvin että se pitää mielenkiintoa yllä, vaikka sellainen hyvä vihollinen jääkin puuttuumaan. Hahmot ovat ihan hyviä, mutta pääasiassa vain Xana ja Leanna saavat oikeasti kunnollista sisältöä osakseen.


Mitä tulee itse pelattavuuteen, niin siinä on omat selkeät heikkoutensa. Kiipeilyssä on paljon sellaisia puolia jotka tekevät siitä hivenen kömpelöä, varsinkin kun pitäisi olla nopea. Monet paikat näyttävät siltä että niihin pääsisi, mutta hyvin usein kiipeäminen ei syystä tai toisesta vain toimi. Kun salapaikat ja juonireiti osaa paikallistaa, niin huomaa kyllä että niihin pääsee kyllä kiipeämään.

Kiipeily itsessään ei ole samanlaista kuin Dishonoredissa, mutta tiettyä samaa on huomattavissa. Dishonored kun on uudempi niin se on tietenkin myös hieman kehittyneempi. Täytyy kuitenkin todeta että Dark Messiah on aivan oikeilla jäljillä mitä kiipeilyyn tulee, sillä salapaikkoja on todella paljon ja niiden löytäminen vaatii hieman tarkkaa silmään.


Toiminta on iso osa peliä. Aseita olisi saanut olla enemmänkin, mutta miekkoja, sauvoja ja tikareita on useampia erilaisia ja taikoja riittää vaikka kuinka ja kyllähän joukosta löytyy jousiakin. Kaikilla aseilla on omat puolensa. Tikarti ovat todella nopeita mutta eivät pärjää vahinkossa miekalla. Myös varusteissa on viitteitä siihen mitä pelityyljeä löytyy. Raskaat haarniskat ovat soturin valinta kun taas kevyemmät varusteet ovat hiiviskelijän valinta.

Miekkailussa on samankaltaiset heikkoudet kuin kiipeilyssäkin, tietty epätarkkuus. Turhan usein tuntuu että vihollisiin ei vain meinaa osua sillä tavalla miten tarkoittaa kun taas viholliset osuvat hyvinkin pitkällä säteellä pelaajaan. Miekan käytössä on omat jipponsa sillä kilven kanssa pystyy torjumaan enemmän iskuja kuin pelkällä miekalla. Tämän lisäksi taistelua rikastaa ympäristö jossa on hyödykkeitä taisteluun. Pelaaja voi poimia esineitä ja heittää niillä vihollisia tai potkia vihollisia kenttähasardeihin. Potku on erittäin arvokas tekniikka sillä oikeassa paikassa sillä voi lähettää vihollisen pitkälle syöksysukellukselle.

Taikuudet tuovat oman mausteensa toimintaan mutta itse pitäydyin siinä peli tyylissä missä tälläisissä peleissä yleensäkin. Miekka käteen ja vihollisia matalaksi.


Pimeyden Messias on hyvän pituinen peli. Sen haastavuus nousee todella nopeasti mutta vastapainona pelihahmoa pystyy kehittämään myös suhteellisen nopeasti ja sitä kautta hahmosta saa kyvykkään taistelijan. Variaatiota on useampaan suuntaan ja peli ei ole niin pitkä että sen uudelleen aloittaminen olisi mahdollisuus. Arvioisin pituudeksi siinä 10-15 tuntia riippuen siitä kuinka paljon ympäristöjä oikeasti tutkii.

Peli ei ole ylivaikea, mutta siinä on useita hetkiä joissa pitää vähän miettiä mitä tekee. Suurta vihollislaumaa vastaan ei ole juuri sanaa sillä Sareth ei ole tuhoutumaton. Taktikointi on erittäin tärkeää ja ympäristöt tarjoavat runsaasti keinoja taisteluun.

Pelissä on myös useampi erilainen lopetus riippuen muutamasta valinnasta jotka pelaaja tulee tekemään. Lopetuksissa on hieman eroa, mutta ei mitenkään merkittävästi ja kaikki mitä pelaajalle lopulta tarjotaan on vähän luettua tekstiä ja lyhyekö elokuva-animaatio


Ympäristöissä olisi voinut olla enemmän vauhtelua sillä hyvin usein erot ovat aika minimaalisia. Suurin ero yleensä on siinä että ollaanko sisällä vai ulkona. Ympäristöissä piilee myös eräs melkoinen haittakin. Tämä peli kuuluu vahvasti kategoriaan, mihin pitäisi mennä. Varsinkin loppupuolella tuntui että vastaan tuli useita kohtia joissa peli muuttui kokoajan sokkeloisemmaksi ja pimeämmäksi. Onhan se kiva että peliin on lisätty salaisuuksia löydettäväksi, mutta olisi ollut kiva jos saatavilla olisi ollut vaikka kartta josta katsoa että missä mennään tai jokin vihko jos näkisi nykyisen tehtävän.

Aika usein pelissä tulee vastaan hetki jolloin pitää hieman arpoa että mitä tekee. Ympäristöt ovat usein niin synkkiä että yksi vipu tai kampi jää vain huomamatta kun se sulautuu niin hyvin ympäristöön.


Kokonaisuutena Musta Messias: Mahtia ja Magiaa on ihan hyvä peli. Sen pelattavuus vaatii hieman totuttelua mutta varsinkin aivan lopuksi peli on todella nautinnolista toiminnallisessa mielessä. Lopussa on jo niin paljon jerkkua että sitä tuntee olevansa erittäin kyvykäs. Voisi jopa sanoa että peli alkaa silloin oikeasti tuntua hyvältä, kun se alkaa jo loppua. Sanoisin että pela alkaa ja etenee kehittymis-suhteessa vähän turhan hitaasti.

Tunnelmassaan peli toimii oikein hyvin, mutta fantasiaelementit ovat loppujen lopuksi aika suppeita. Vihollistyyppejä on muutamia mutta mitään oikeasti komeita fantasiapetoja ei vastaan tule. Siltikin peli onnistuu tarjoamaan hyvän tarinan varsin mielekkäällä toiminnalla ja erinomaisella lopetuksella, johon pelaajan valinnatkin vaikuttavat.

Tämä on oikein hyvä valinta jos kaipaa keskiaikaista, fantasiamausteista peliä joka tarjoaa pelaajalle useita tapoja pelata.


+ Yleishyvä tunnelma ja hiljalleen avautuva tarina

+ Mielekäs toiminta, varsinkin loppupuolella

+ Tarjoaa monta tapaa pelata


- Epäselkeät kiipeily-ympäristöt

- Toiminnan tarpeeton tarkkuus

- Vaihtelun puute, vähän kaikessa


Arvosana: 7,0


Loistava