maanantai, 24. huhtikuu 2017

Huonoimmat Hetket

Ikävän monissa (hyvissäkin peleissä) on niitä osioita joita ilmankin pärjäisi. Osa niistä kestää vain pienen hetken mutta pahimmassa tapauksessa kyseessä voi olla pitkäkin jakso.

 

 

Samalla tavalla kuin on olemassa niitä erinomaisia kohtauksia, niin niitä aivan surkeitakin on. Toiset ovat ärsyttäviä ja toiset vain typeriä. Mutta kaikki ovat sieltä huonoimmasta päästä. Myös hyvät pelit sisältävät huonoja hetkiä joten en sano että peli on huono, vain että tietty osa sitä on.

Joissakin tapauksissa tämä saasta koostuu kokonaisesta tasosta ja toisinaan vain yhdestä hetkestä jossa et ole itse edes ohjaksissa. Pahimmassa tapauksessa kyseessä on kokonainen maailma, mutta nyt haetaan jotain lyhyempää. Pelimuotojakaan ei lasketa, koska ne eivät oikein ole enää kohtauksia.

Nyt ei myöskään lasketa mukaan tehtäviä jotka ovat aiemman toistoa koska silloin puhuttaisiin useasta huonosta kohtauksesta, nyt etsitään yhtä osaa pelissä, tarinallista tai tasollista, pääasia on että siitä jää paha muisto. Avainsana onkin siinä "muisto". Huonoja kohtauksia on tullut monissa peleissä, mutta osa niistä unohtuu tai sitten ne vain tuntuvat sellaisilta, jotka ovat sääntöjen ulkopuolella.

Juonenkäänteet pyritään jättämään omaan listaansa.

 

Säännöt:

 

- Vain yksi per peli

- Ei kokonaisia pomotaisteluita (yksi osa käy)

- Ei kokonaisia maailmoja (yksi taso/tehtävä/osa käy)

 

EPÄKUNNIALLISIA MAININTOJA

 

 

Selli - Metal Gear Solid 3: Snake Eater

Aseeton - Max Payne 2: Fall of Max Payne

Kirsikkapommi - Sly 2: Konnakopla

Kraatteri - Far Cry

 




24. Nyrkkeily tehtävä 2 - Spyro: Year of the Dragon

Kaikesta huolimatta, kolmas Spyro on legendaarinen peli ja kaikenkaikkiaan erittäin hyvä. Nyrkkeily jetiä vastaan on lähinnä pirun ärsyttävä, siinä on pari trikkiä eikä se ole mitenkään mahdoton tehtävä, mutta tuntuu sen verran halpamaiselta että se on kyllä jäänyt ikävänä esimerkkinä mieleen, onhan niitä muitakin tehtäviä, mutta kun pelasin tämän PS3:lla uudelleen läpi, niin tämä tehtävä otti kyllä päähän.


23. Viemärikristallit - Ratchet & Clank 3

Ratchet 2:ssa oli kaksi samankaltaista tehtävää, mutta itse otin tämän, koska muistan tämän paremmin. Kyseessä on sokkelo jossa tapellaan loputtomalta tuntumaa limapalleroarmeijaa vastaan ja navigoidaan paikasta toiseen. Tämä paikkaa vaatii magneettikengät ja paljon kärsivällisyyttä. Kristalleja on todella paljon ja kaikki paikat näyttävät samalta. Tämä oli typerä idea edeltäjässä mutta tässä pelissä ympärisö itsessään vihollinen. Siis tätä ei ole mikään pakko tehdä, mutta itse tuppaan tekemään aina kaiken.


22. Sentinelin repiminen - X-Men origins: Wolverine

Tämä on yksi lyhyt hetki Sentinel pomotaistelun vapaapudotusta. Ensin pitää romua väistellen syöksyä kohti Sentineliä. Yrityksiä on loputtomasti joten mikään aikarajataistelu ei ole. Se mikä tekee tästä naurettavan vaikean, on yksi ainoa kohtaus jossa yhtä nappia näpyttämättä pitää repiä Sentinelin panssari irti. Tämä ei kuullosta oikein miltään, nopeaa nappuloiden hakkaamistahan on paljon, mutta tämä tarkoittaa ihan oikeaa näpyttämästi, nopea ei riitä, tämä pitää tehdä niin nopeasti että pelkäät rikkovasi ohjaimen.


21. Foot Fight round 3 - TMNT 2: Battle Nexus

Tämä erä Feudal ninjoja vastaan, on halpamaisuuden huippu. Vihollisia nyt ei ole montaa, mutta muistan hyvin kirkkaasti sen että nämä mulkut spämmäävät yhtä kierrepotkukomboa kerran toisensa jälkeen. Jos otat yhden kombot, otat helposti heti perään toisen.


20. Merenpohjassa - Star Wars: Knights of the Old Republic

Tämä ei ole epäreilu kohtaus, vaan hermojaraastavan ärsyttävä. Menemettä taistelun hitauteen, niin tämä kohtaus on hidas. Liikut hitaasti ja tarpeettoman pitkiä matkoja. Merimatkassa ei ole juuri haastetta, vain liikkumista hitaasti paikasta toiseen. Kenen mielestä tämä oli hyvä idea?


19. Great Hollow'n huippu - Dark Souls

Tästä pelistä löytyy monta hetkeä: Silver Knight jousiampujat, kattoreitti maalaushuoneeseen, Blight Town toxic ampujineen ja kristalliluolan näkymättömät tasanteet. Voiton ottaa kuitenkin Great Hollown oksisto. Tässä pelissä joutuu sietämään aika paljon paskaa, mutta siksi valtaosa ei näpähdä niin ikävästä. Tämä on perseestä useasta syystä. Mitä alemmas menet, sitä enemmän mustat basiliskit kiusaat, mutta se mikä todella nyppii, on se, miten paljon arpapeliä tähän sisältyy. Monet kohdat tuntuvat sellaisilta joille ei välttämättä voi laskeutua ja osa on sellaisia että niille pitää tulla vähän niin ja näin. Tämä ei myöskään helpotu, kun yrität päästä ylöspäin.


18. SEn labyrintti - Resident Evil 4

Ressu nelosessa on omat heikkoutensa, siinä on ajoittain aika perseestä olevia kohtauksia mutta labyrinttioma SEn kanssa on se kaiken huippu. Tämä ei olisi muutenkin mikään ongelma, mutta SE on tässä kohtaa kuolematon. Labyrinttinä tämä on aika helppo, mutta SE tuppaa kokoajan härväämään ympäriinsä mikä tekee tästä kohtauksesta ennenkaikkea epäreilun.


17. Toinen laulu Atlantiksessa - Kingdom Hearts II

Itselläni ei ole mitään varsinaista rytmipelejä vastaan, vaikka en niistä juuri pidäkään. Tämä on pitkälti kiinni reaktiosta ja oikeasta ajoituksesta, mutta syy miksi inhoan tätä todella on siinä, että mutu tuntumalla tässä laulussa on vähän outo rytmi ja ajoitus muutenkin on vähän hassu. Mutta se mikä tekee tästä raastavan, on se kuinka ärsyttävä tämä laulu on. Jos tämän joutuu uusimaan parikin kertaa, niin pää meinaa räjähtää.

Toinen vahva ehdokas olisi ollut prologi, tai ainakin sen alku.


16. Veriviida syvyyden yllä - Max Payne

Tämä on yksi osa painajaisesta. Siinä kohtaa kun veriviiraa aletaan seurata tyhjyyden yllä, niin kakka iskee tuulettimeen. Tämä on yhtä aikaa sokkelo palikoilla, tyhjyyden yllä ja palikoiden reunoja ei pysty näkemään. Yksi virhe askel voi johtaa tuhoon, mikä tarkoittaa että takaisin ovelle josta astutaan pimeyteen. Tässä kohtauksessa on menty aivan liian pitkälle tässä arpomisessa.


15. Olifantit - Lord of the Rings: Return of the King

Toinen hyvin vahva kandidaatti olisi Minas Tirithin puolustus jossa Gandalfilla tönitään tikkaita nurin ja kolmas kandidaatti olisi taistelu Mustalla portilla, pomotaistelun jälkeen, kahden heikon hahmon kanssa. Olifantit ottaa kuitenkin tämän paikan koska: Kohta A: Tässä pitää olla nopea. Kohta B: Tässä pitää olla tarkka. Idea on tappaa Olifantit ja siihen tarvitaan joko pirusti nuolia tai oikea ajoitus piiritysaseella. Tämän lisäksi pitää tietää kummalle puolelle pitää juosta ja juostessa vihollisia puskee kokoajan päälle. Tämä ei ole mahdoton mutta tuntuu tarpeettoman pikkutarkalta.


14. Chrisin kampanjan loppuhuipennus - Resident Evil 4

Tämä tehtävä on muutoin ihan hoidettavissa, mutta siinä kohtaa kun tämä HAOS alkaa jahtaamaan niin peli ottaa ensimmäisen askeleen kohti huonoa puolta. Taistelu tätä limalölleröä vastaan on vielä huonompi sillä tämä pomotaistelu on ennenkaikkea rasittava. Sitten tämän kaiken jälkeen on vielä yksi pako-osuus joka vain nostaa ärsytyskynnystä kun sitä roinaa on joka paikassa ja tässä kohtaa pitää olla todella nopea.


13. Jääkiekko - Spyro 2: Gateway to Glimmer

Siinä missä Spyro 3:n jetitappelussa on oma viehätyksensä, niin tässä ei ole mitään hauskaa. Se mikä tekee tästä tehtävästä rasittavan on se, että tämä pitää tehdä jäällä ja vesi ei videopeleissä ole juuri koskaan ystävä oli se sitten nestemäisessä tai kiinteässä muodossa. Luistelu ei ole kovin tarkkaa ja tämä on pikkutarkka tehtävä. Luistelussa vauhdin saaminen on myös hankalaa, Spyrolle, ei vastustajalle. Tässä yhdistetään juurikin niitä pahimpia mahdollisia puolia, mitä tulee tehtäviin, joihin liittyy jäätä. Ainoa mikä puuttuu, on se, että rata olisi rotkon reunalla, ilman laitoja.


12. Kilpa-ajo kaupungin läpi - Jak II: Renegade

Tämä on itselleni se suurin kynnys tässä pelissä, ei satama, ei viimeinen rallikisa, ei pommiskeittaus, vaan tämä. 1 vastaan 1 ralli kaupungin läpi on minulle se paras esimerkki siitä, miten epäreiluja tehtäviä Nauhgty Dog aikoinaan teki. Tässä rallissa virhemarginaali on erittäin pieni. Yksi virhe voi olla se viimeinen. Ralli on pitkä ja se vaatii paljon opettelua, puhumattakaan että se pitää tehdä nopeasti-


11. Cloud drag queenina - Final Fantasy VII

Tämä on vaikea lähinnä siksi että tässä kohtaa peliä on luvassa paljon ees taas ravaamista, tyypeille puhumista ja kaikki tämä jotta Cloud voi pukeutua kuin tyttö. Tämä on koko kolmen levyn pituisen seikkailun huonoin osuus. Cloudin muistojen kaivelu on sekin todellista sontaa, mutta siinä haaste on sen kaiken tekstin kestäminen, tässä, pitää joko tietää kenelle puhua ja milloin ja tai sitten pitää vain yritys-erehdys tyylillä painaa eteenpäin. Tämä ei ole vain rasittava tehtävä vaan myös pirun nolo.


10. Junatehtävä - Final Fantasy VIII

Kuten kaikissa FF peleissä, myös kasissa on omat yskähdyksensä. Muutamatkin hetket nostavat päätään, mutta SeeD ryhmän junatehtävä on se pahin. Siinä kohtaa kun vaunuja pitää vaihdella, vartijoita vältellen, niin kärsivällisyys on koetuksella. Tämä ei kuullosta kovin haastavalta eikä siltä tunnukaan, mutta jostakin syystä, tästä on jäänyt aika ikävä muistikuva, osittain siksi että tämä on yksi niistä tehtävistä joilla SeeD rankki voi pudota.


9. Pakotettu tekonaurua - Final Fantasy X

Tämä on hyvin lyhyt hetki, mutta jäänyt muistiin, koska tätä naurua ei kestä kuunnella, mutta on pakko. Tämä on niitä asioita joita ei vain pysty selittämään auki, tämä pitää kokea ja sen jälkeen, sitä ei tee mieli kokea enää koskaan uudestaan.


8. Aava saastameri - Demon's Souls

Valley of Defilementin pätkä ensimmäisen ja toisen pomovihollisen välillä. Jos Dark Soulsin Blight Town on ärsyttävä, nini tämä on moninverroin ärsyttävämpi, vaikeampi ja tuskallisempi. Liejussa liikut hitaasti ja myrkytyt. Väistöliikkeitä ei voi tehdä olleenkaan ja täällä tulee vastaan vihollisia jotka ovat juuri siitä syystä tarpeettoman vaikeita. Jos olet liejussa kun taistelu alkaa, olet myös kusessa. Tämä on juuri sellainen paikka jossa ympäristö on ärsyttävä ja viholliset ovat haastavia. Liikkumisen rampauttaminen on kuitenkin se pahin osa.


7. Uusi ulkonäkö - Bureau: XCOM Declassified

Siinä kohtaa kun tyyli vaihtuu, taso putoaa. Peli ei tunnu enää samalta ja vanhaan tyyliin ei voi palata. Tyylille ei ole mitään selitystä, niin vain tapahtuu.


6. Pako autolla - 24 the Game

Tämä tehtävä ei ole vaikea kontrollien takia, reitin takia tai aikarajan takia. Tämä vaikea siksi, koska poliisit tuntuvat olevan niin nopeita ja tarkkoja, että heitä on todella vaikea päästä karkuun. Tämä on aikarajallinen tehtävä, mutta virkavallan karistaminen on se vaikein osa koko tehtävässä.


5. Vuorihyppely - Transformers

Tämä yksi ainoa kohtaus on koko pelin vaikein ja vääristä syistä. Transformers ei ole tasohyppelypeli, koska tasohyppely on hieman epätarkkaa ja kulmikasta. Robotti ei ole järin ketterä ja sen takia yksi pieni virhe johtaa siihen että pudotaan alas asti ja anna olla jos se tapahtuu ihan huipulla, sillä luolassa kiipeily on helppoa, verrattuna siihen kun pitää taitella ulkona ja niin kauan kun viholliset häiriköivät, niin mahdollisuus putoamiseen on selvästi suurempi.


4. Lentoharjoittelu - Grand Thef Auto: San Andreas

Siis tässä pelissä on todella paljon paskaa. Zeron tehtävät, Junan jahtaaminen ja rantatanssi vain parina esimerkkinä mutta minulle lentämisen opettelu on se pahin. Tämä johtuu ainoastaan siitä, että tämä on pakollista. Itse en osaa laskeutua, kaikki muu menee todella helposti mutta kun kone pitäisi saada ehjänä alas, niin se on vaikeaa. Koska tämä on juonitehtävä, niin tässä on pakko onnistua.


3. Sairaalan - Metal Gear Solid V: Phantom Pain

Se hetki kun lähdetään liikkeelle. Pelaaja joutuu liikkumaan hyvin hitaasti ja lopettomalta tuntuvan ajan. Siis tässä pelissä on monta todella huonoa kohtausta, kaikki missä on mukana Eli, loppukäänne, useampi Hueyn kohtaus ja pari spoiler hetkeä. Mutta sairaala on jotain ihan naurettavaa. Se jatkuu ja jatkuu ja tuntuu aluksi niin puuduttavalta, tarpeettomalta ja rasittavalta. Tämä on se hetki kun pitäisi päästä sisälle peliin, ne se yritys mene kunnolla pilalle.


2. Deathstroke - Batman: Arkham Knight

Deathstroke on erittäin vaarallinen ammattitappaja ja todellinen mestari lähitaistelussa. Olisi siis oletettavaa että hänen kanssaan olisi luvassa taistelulajimittele, ehkä myös vähän aseita, kuten Arkham Originsissa. Mutta tässä kohtaa kuvaan astuu Lepakkoauton liikakäyttö. Deathstroke käyttää tankkia ja taistelu on tankkitaistelu. Miksi juuri tämän hahmon kohdalla pitää taas käyttää kokopelin heikointa osaa.


1. Light! - Devil May Cry

Huonoin repliikki koskaan ja tapa jolla se lausutaan. Miksi se pitää huutaa niin naurettavalla tavalla. Tämä koko kohtaus on ihan hieno, mutta se on tämä yksi ainoa sana ja tapa jolla se sanotaan, mikä tekee tästä hetkestä ihan sietämättömän ärsyttävän ja kun sen sanoo niinkin loistava hahmo kuin Dante, niin se on todellinen potku munille. Siis Trissin lentokoneessa lausuma repliikki on aika naurettava, mutta tämän sanoo Dante itse. Tuntuu naurettavalta että jonkun mielestä tämä oli millään tavalla hyvä idea. 

torstai, 20. huhtikuu 2017

Deus Ex: Mankind Divided

Deus%20Ex_%20Mankind%20Divided%E2%84%A2_

Inspector Gadget

 

 

 

Mankind Divided sijoittuu kaksi vuotta Human Revolutionin jälkeiseen aikaan. Kyseessä on itsenäinen peli joka yrittää olla erilainen ja irrallinen edeltäjästään, mutta on loppuviimeksi todella samanlainen, pienillä parannuksilla.

 

 

 

Deus Ex sarja ei ole itselleni sieltä tutuimmasta päästä mutta kokonaiskuva on kyllä selvillä. Ensimmäistä peliä olen joskus pelannut ja Steam kirjastostakin se löytyy, mutta ei ole tullut pelattua, paristakin syystä. Human Revolution on viimeisin jonka olen pelannut läpi asti ja täytyy sanoa että se ei jättänyt mitenkään positiivista kuvaa. Siinä pelissä on kaikkien aikojen huonoin viimeinen pomovihollinen ja muutenkin roistorintamalla kyseinen peli on vetänyt pari pohjanoteerausta. Lopetus oli myös todella huono. Mutta hetkensä pelissä oli.

Tämän pelin hankkimiseen oli oikeastaan kaksi syytä. Katsottuani elokuvan Ghost in the Shell, on vain tehnyt hirveästi mieli pelata jotain kunnon cyberpunk tyylistä peliä ja se olisi muuten ollut Deus Ex (ykkönen) ellen olisi sattumalta huomannut että peli oli CDON:lla kunnon alennuksessa, ja sinne oli vielä käyttämätön alennuskoodi jäljellä. Mutta todistaako tämä peli sen, että yksi huono peli sarjassa ei korruptoi kokosarjaa.


Pelin tarina sijoittuu aikaan edellisen pelin jälkeen. Edellisen pelin lopetukseen ei oteta kantaa, mikä tavallaan kertoo siitä miten pahasti tekijätiimi oikein mokasikaan edellisellä kerralla. Oli lopetus mikä tahansa niin nyt, ihmiskunta on jakautunut osiin ja kaiken tämä keskellä, kyborgi Adam Jensen palaa agenttihommiin tekemään sitä, missä on niin hyvä. Pian Jenseniltä viedään myös kaikki päivityksen ja uusi tarina alkaa, johtaen toinen toistaan monimuotoisempiin tehtäviin joiden hoitamiseen pelaajalle annetaan runsas määrä eväitä.

Tarina ja kytkökset aiempaan peliin ovat paikoittellen todella selkeitä. Monta edellisestä pelistä tuttua hahmoa mainitaan vähintään nimellisesti ja vaikka kyseessä onkin itsenäinen peli niin tietty jatkuva tarina on taustalla ja siihen tarinaan laitetaan lisää virtaa pelin lopetuksessa jossa jälleen kerran on pakko laittaa peliin cliffhanger. Eniten tämä yhtenäisyys näkyy siinä, että Illuminati on edelleen vahvasti olemassa ja tulee olemaan myös jatkossa.


Tunnelmaltaan Mankind Divided on todella hyvä. Kyberpunk tunnelma on vahvasti läsnä kaikessa ja pelin maailmassa tämä näkyy todella hyvin ja vahvasti. Kaikkialla on teknologiaa ja sitä osataan käyttää. Vaikka kyberpunk häviääkin steampunkille tietyssä tyylikkyydessä, niin pakko sanoa että pelin maailma on erittäin upea. Tämä tietty tunnelmallisuus vetoaa todella paljon ja vie omalla tavallaan mukanaan. 

Pelissä on monta todella hyvää pelihahmoa aina Interpolin Jim Milleristä, Juggernaut Coalitionin Alex Vegaan sekä A.R.C:n Talos Ruckeriin. Nämä erittäin hyvät hahmot saavat pelin tuntumaan todella paljon paremmalta. Mutta mukana on myös niitä ei niin hyviä hahmojakin, mutta yleensä lyhyissä sivurooleissa, mikä on vain hyvä asia.


Tunnelmallisuus on selvästi yksi pelin vahvoja puolia ja siksi on erittäin hyvä että sama tyyli ja tunnelma pysyy mukana niin keskusteluissa kuin toiminnassakin. Syvällä sisimmässään Deus Ex on roolipeli ja Adam Jensenistä voi tehdä juuri sellaisen kuin haluaa. Peli ei varsinaisesti pakota tekemään tehtäviä tietyllä tavalla, mikä on suuri plussa, kun monet pelit usein tuppaavat palkitsemaan tietyn lähestymistavan ja rankaisemaan toisesta. Tosin ajoittain käy kyllä selväksi että Deus Ex on enemmänkin hiiviskelypeli kuin toimintapeli.

Tehtävissä on tiettyjä lopputuloksia ja itse olen vähän sitä mieltä että hiiviskelyä palkitaan selvästi enemmän kuin suoraa toimintaa. Vastaan tulee hetkiä joissa hiiviskely on jollakin tavalla pakollista, mutta toiminnan voi kiertää lähemmäs aina jollakin tavalla. Hiiviskely on hitaampaa ja vaativampaa kun taas toiminta nopeampaa ja usein paljon helpompaa. Jenseniä voi kehittää todella vapaamuotoista mutta samalla sen kanssa on oltava huolellinen.

Itse olen tällaisissa peleissä sen verran varovainen että en koskaan käytä kaikki hahmonkehityspisteitä, tässä pelissä Praxis, vaan varaudun yllätyksiin. Tietyt puolet hahmosta oli pakko saada nopeasti esiin. Itse kun panostan usein karismaan ja toimintaan, niin tietty suunta hahmon kanssa oli oitis selvillä, tosin kykyvalikoimassa oli tiettyjä ominaisuuksia jotka tuntuivat todella tärkeiltä, vaikka en niitä olisi itse priorisoinutkaan.


Toiminta pelissä ei ole sieltä tarkimmasta päästä. Se voi olla tottumiskysymys mutta jotenkin tuntuu että tämä on yksi niitä pelejä joissa räiskintä on todella epätarkkaa, vaikka siihen panostaisikin. Tietysti aseet ovat erilaisia ja jos haluaa olla tarkka-ampuja niin se mahdollista ja vieläpä oikein toimivaa. Haulikko tekee lähietäisyydellä selvää jälkeä vihollisista ja oikein lähellä yksi isku Jensenin säilästä riittää tappamaan. Mutta pistoolilla tarkkuus on todella heikkoa jos haluaa olla toimintasankari ja leikkiä vähän cowboyta.

Eräs todella surkea puoli pelistä nousee esiin tässä lähitaistelussa. Adam Jensenillä ei ole mitään varsinaista melee lyöntiä, vain tyrmäys/tappo isku joka kuluttaa energiaa. Tämä tuntuu todella oudolta että hahmolla ei voi lyödä ilman että virta kuluu, sen lisäksi on hassua että esimerkiksi ovia ei voi murtaa, mutta satunnaiset heikot kohdat seinissä voi kyllä. Tämä virrankäyttö on tämän pelin suurimpia kompastuskiviä toiminnassa mutta muutenkin virrankäyttö on vähän outoa. Pelissä elinvoima ja virta kumpikin nousevat tiettyyn pisteeseen ajan kanssa, mutta virran kanssa tuntuu että se kuluu paljon nopeammin ja latautuu todella vähän. Voisi olettaa että Jensenissä olisi vähän enemmän jerkkua, vaan ei.

Ja jerkusta puheenollen, sitä ei Jensenillä tunnu olevan muutenkaan. Siis kyllähän päivityksillä pystyy hyppäämään korkeammalle kuin normaalit ihmiset ja nostelemaan jääkaappeja, mutta ihan normaalin ihmisen siirtäminen, on jotakin mihin Aatamista ei juuri ole. Kyllähän hän pystyy raahaamaan tainnutettua/tapettua vihollista kädestä pitäen, mutta kantaminen on sula mahdottomuus, miksi, siinä ei ole mitään oikeaa järkeä. Miten voi olla että kyborgi ei pysty nostamaan vihollista ja kantamaan, sen sijaan että hiljaa raahaisi.

Tämä on yksi niitä asioita jotka todella pahasti tuhoavat sitä hauskuutta pelaamisesta, jos haluaa olla todellinen toiminnan mies. Kyllä hiiviskelyssäkin on niitä puolia jotka syövät virtaa, mutta toiminnassa se näkyy paljon enemmän.


Keskustelut ovat tarinapainotteisissa peleissä todella iso juttu. Tässä pelissä ne ovat olemassa ja niissä voi ihan jopa vaikuttaa tilanteiden kulkuun, mutta samalla aikaa todella usein tuntuu että keskusteluissa on vain pari eri mahdollisuutta. Tämä on sellainen puoli jonka voi tehdä joka todella hyvin, keskiverrosti tai todella huonosti. Mankind Divided onnistuu pääsemään keskiverrolle tasolle. Usein keskusteluissa voi onkia tietoja mutta mahdollista on aloittaa keskustelu jossa Jensen tutkii vastapuolen reagointia, psykologisia puolia ja sitä kautta tulkita onko vastapuoli alfa, beeta vai omega tilassa. Sitten tulee valita kolmesta.

Ajoittain vastaan tulee tilanteita joissa pitää nopeasti valita keskeyttääkö vastapuolen tietyllä suhtautumistavalla. Niitä tulee aika harvoin ja yleensä keskusteluissa saa tarkkaan miettiä että mitä tekee.

Tuntuu että usein Deus Ex päätyy keskusteluissa jaaritteluun mikä saa todella monet keskustelut ja tarinapätkät tuntumaan todella tylsiltä. Tämä on sääli sillä hyvääkin materiaalia on, mutta aika usein sitä ei osata esittää kovin hyvällä tavalla.


Mutta eräs asia on sentään tarinassa tehty oikein hyvin, paremmin kuin viimeksi. Tarinassa on hetkiä jolloin Jensenin on tehtävä valintoja. Tietyillä valinnoilla on tietyt seuraukset ja vaikka niitä onkin vähän, niin tietyt valinnat johtavat tilanteeseen jossa vain yhden polun voi kulkea loppuun asti. Sivutehtävät voi kaikki tehdä yhden pelikerran aikana, mutta päätehtävissä on eräs hetki jossa pitää valita.

Tälläiset valinnat ovat tärkeitä loppuratkaisun kanssa ja se on tehty todella paljon paremmin kuin viimeksi. Viimeksi monet asiat tuntuivat jäävän täysin omaan arvoonsa ja kun tämä peli ei poimi edeltäjänsä pudottamaa palloa vaan pelaa ihan omaa peliään, niin se ei tee Human Revoltuonin kokonaisuudesta yhtään parempaa. Lopussa tulee hetkiä joissa valinnat todella näkyvät. Tämä on tehty ihan hyvän, mutta lopun cliffhanger pelleily oltaisiin voitu jättää kokonaan pois.Tämä sarja kun ei ole jatkuvan tarinan kanssa onnistunut vielä kertaakaan.


Kokonaisuutena Deus Ex: Jakaantunut Ihmiskunta on peli jossa on kohtuullisesti pituutta. Human Revolutions tuntui pidemmältä, mutta kun katsoo kokonaisuutta niin Mankind Divided on todella paljon parempi peli. Viholliset ovat enigmaattisempia ja ne jotka ovat näkyvämpiä on tehty edeltäjiinsä verrattuna monta kertaa paremmin. Pomotaisteluita ei juuri ole ja loppupuolen järkäle on sekin tehty oikein.

Sivutehtävissä on jopa ihan oikeaa vaihteluakin, mutta tämä hiiviskelyn palkitseminen on kyllä niitä asioita joka korpeaa. Mutta positiivista on että vaihtoehtoja on.

 

+ Kyberpunk tunnelmallisuus

+ Tehtävien tekemisessä ja hahmon kehityksessä on vaihtoehtoja

+ Selvät parannukset aiempaan verrattuna

+ New Game+

 

- Virran kulutus ja heikko latautuminen

- Hiiviskelyn palkitseminen

- Cliffhanger vihjailu/pelleily

 

Arvosana: 7,4

 

Loistava

perjantai, 31. maaliskuu 2017

Plague Inc: Evolved

Maailma%20on%20Hukassa.jpg

Vitsaus OY: Me tuhoamme ihmiskunnan

 

 

Plague Inc: Evolved tarjoaa mahdollisuuden kokeilla, että pystytkö sinä luomaan viruksen, bakteerin tai ties minkä hirvityksen, joka pystyy kehittyessään ja levitessään aiheuttamaan maailmanlopun.

 

 

 

Hyvinkin haastava peli jossa tarkoituksena on tuhota rutolla koko ihmiskunta. Uusia keinoja ihmisten hävittämiseen aukeaa kun saatavilla olevilla suoriutuu haasteista. Ihan näiden perusluokan bakteerien ja virusten jälkeen avautuu lopulta hyvinkin haastavia ja hyvinkin erikoisia keinoja ihmisten tappamiseen. Perusidea pysyy kokoajan samana, mutta keinot muuttuvat, ajoittain niinkin paljon että koko peli pitää parilla tapaa opetella uudestaan.


Ruttoa voi ohjata monella tavalla. Yksi osa on se, että miten rutto leviää. Leviääkö se veren kautta, ilman vai veden kautta vaiko eläinten välityksellä. Entä missä on nollakohta, josta kaikki alkaa. Sitten on jossain vaiheessa syytä miettä että millaisia ominaisuuksia rutossa on. Kestääkö se millaisia olotiloja ja kuinka hyvin, entä onko se kuinka vaikea parantaa?

Entäs millaisia oireita ilmenee ja kuinka nopeasti, vai ilmeneekö olleenkaan? Esimerkiksi bakteerien kanssa kehittymistä voi ohjailla hyvinkin tarkasti kun taas virukset kehittyvät nopeasti ja niiden kehityksen hidastaminen, käy kalliiksi.


Kehitystä tehdään DNA pisteillä joita saa pikku hiljaa lisää. Kaikkea ei voi saada ja tässä kohtaa taktiikka astuu kuvaan. Panostamalla tiettyyn ominaisuuteen, sivuuttaa jonkun muun. Haluuko rutosta sellaisen että se leviää nopeasti vai huomaamattomasti? Entä kuinka tappava se on ja millä tavalla?


Variaatiota tässä pelissä riittää mutta ikävän usein huomasin että valtaosaan tehoaa tietty tyyli. Voiton voi varmasti saada hyvinkin monella tavalla mutta harvemmin sain omasta rutostani sellaista jollaisen olisin todella halunnut. Se tosin ei olekaan tässä pelissä se idea, sillä maailma kehittyy omaan suuntaansa pelin edetessä ja ruttoa on ajateltava siten, että se olisi mahdollisimman tehokas leviämään eikä ole liian helposti huomattavissa. Tämän on paikoitellen hyvin haastavaa.


Se mikä tässä pelissä alkaa eniten nyppiä, ei ole vaikeus vaan se hitaus. Siis tässä on kelausnappi joka laittaa oikeasti vauhtia peliin mutta jos peliä sattuu pelaamaan useamman putkeen, tietty pyrkimys mielessä niin pian se nopeakin vauhti tuntuu hitaalta. Sitten on se tietty tunne että on vain pari oikeaa tapaa voittaa pelissä. Lähtöpaikkoja on todella monta ja tapoja ruton kehittämiseen on monta, joten ehkä en vain ole vielä löytänyt useampaa vaihtoehtoa. Variaatiota on sen verran paljon että tässä pelissä riittää saavutettavaa.


Plague Inc on vaikea peli ja tuntuu ajoittain epäreilulta, mutta se on omalla tavallaan hyvinkin koukuttava ja kiinnostava peli. Tiettyjä asioita pelissä olisi kiva kyllä vähän säätää, esimerkiksi näitä pop up ikkunoita, mutta ainakaan peli ei hannaa tietoa pelaajalta vaan kertoo kaiken mitä maailmassa tapahtuu.

Tässä on kokonaisuudessaan hyvinkin kiinnostava peli joka tarjoaa eväät ihmiskunnan tuhoamiseen mitä monipuolisimmilla keinoilla ja niitä keinoja aukeaa lisää kun peliä pelaa.

 

 

+ Paljon variaatiota

+ Useita ruttoja

+ Antaa vapaat kädet

 

- Tuntuu joskus hitaalta

- Tuntuu joskus saman toistolta

 

 

Arvosana: 8,4

 

Erinomainen

perjantai, 31. maaliskuu 2017

Dead to Rights: Retribution

Itse teossa kovaotteinen poliisi ja terävähampainen koira. Dead to Rights: Retribution on peli jossa käytetään niin aseita, nyrkkejä kuin koiraa vihollisten brutaaliin ja niin näyttävään tappamiseen




Toimintapelien joukosta on vaikea erottua oikeasti edukseen. Mutta pärjätäkseen tässä joukossa riittää se että tekee perusasiat oikein ja tuo mukaan edes jotain omaa, oli se sitten kuinka pientä tahansa.

Dead to Rights: Retribution on perusidealtaan hyvin kliseinen “cover shooter” toimintapeli. Siinä pelataan mustatukkaisella, kovaotteisella poliisilla joka on ulkoisesti kuin itse Frank Castle ja otteiltaan kuin Punisher. PS2 Punisher oli todella hyvä peli ja tämän pelin kautta voi helposti ajatella olevansa jälleen Frank Castle, jolla on apunaan koira. Se on todella hieno tunne se.

Jack Slate nimiessä pelihahmossa on hyvin vähän omaa ja tarinassa samoin. Tarinan monet käänteet on helppo arvata, mutta se ei tarkoita, etteikö tarina silti toimisi, näiden kliseidenkin kanssa. Se mikä nimittäin tekee tästä pelistä muistettavan, on Jackin partneri, Shadow.

Shadow on yksi parhaita videopeli koiria ja isoveli MGSV:n DD:lle. Tämä koira nimittäin värittää pelattavuutta juuri oikein.


Tarina seuraa Jack Slate nimistä poliisia joka Gran Cityn poliisivoimissa joutuu hankalaan paikkaan. Luvassa on isoja kuvioita ja kovia aikoja. Peli alkaa tilanteesta jossa Jack on kappaleina, mutta kun kaikki näyttää synkältä, niin kuvaan astuu Shadow. Shadow on hyvin älykäs ja hyvin vaarallinen mikä käy nopeasti selväksi. Sitten pikkuhiljaa aletaan kerrata tapahtumia tähän hetkeen ja siitä eteenpäin.

Tunnelma on pelissä hyvin väkivaltainen ja veren kanssa ei juuri säästellä, sitä voi tosin itse muokata, mutta itse en siihen ryhtynyt. Synkkä tarina ja runsas määrä toimintaa saavat DtR:n tuntumaan erittäin toimivalta kokonaisuudelta. Mitään oikeita yllätyksiä nyt on turha odottaa, mutta mielekästä toimintaa kylläkin.


Pääosin peli kostuu vihollisten ampumisesta, hakkaamisesta ja koiralla raatelusta.

Jack on pätevä aseella kuin aseella mutta myös nyrkkitappelu sujuu. Lähitaistelussa on monta puolta ja kokonaisuus on hyvin toimiva ja kykenee moneen. Mukana on myös viimeistelyliikkeitä jotka ovat todella brutaaleja, yliampuvia ja todella mielekkäitä toteuttaa.

Tuliaseita on jokunen erilainen, mutta niissä on rajallisesti ammuksia ja pääosumia lukuun ottamatta viholliset kestävät aika paljon osumia. Tulitaistelua maustaa pelin versio Max Paynen bullet timestä. Aika hidastuu ja mahdollistaa tarkemmat osumat. Jack tekee focus tilassaan enemmän vahinkoa ja kestää enemmän vahinkoa. Viimeistelyliikkeet, pääosumat ja aseistariisunnat kasvattavat focus mittaria. Aseistariisunta on jotenkin todella mielekäs toteuttaa. Parilla nopealla liikkeellä Jack riistää viholliselta aseen ja nasauttaa napin tämän otsaan, jos pelaaja niin haluaa.

Kolmas osa toimintaa on Shadow. Jack voi usuttaa koiran vihollisen kimppuun ja mikäli koira pääsee selkään, niin se on helposti sillä selvä. Jotkut viholliset kestävät koiran ja torjuvat hyökkäyksen, mutta parilla oikealla liikkeellä ja hyvällä ajoituksella Shadow on Jackin tehokkain ase. Shadow on nopea ja jos hän ei onnistu tappamaan vihollista, niin pitää sitä ainakin paikallaan jolloin Jack voi iskeä. Shadow on voi myös noutaa aseita Jackille, mutta itse en sitä juuri käyttänyt kuin sattumalta.

Sekä Jack että Shadow kestävät osumaa tietyn määrän ja kun kuolema uhkaa, on ruutu melkein täysin mustavalkoinen ja punainen (kyllä, näitä pelejä). Taistelussa Shadow voi myös menettää tajunsa kun pelaaja ohjaa Jackia, jolloin Jack voi herättää koiran.


Tietyt osuudet pelistä pelataan Shadowlla. Shadow voi hiiviskelytilassa kuulla viholliset ja näin ollen paikallistaa lähellä olevat. Haukunnalla hän voi houkutella vihollisia lähemmäs ja yllättäessään nämä, Shadow tappaa viholliset yhdellä iskulla. Nämä hyökkäykset ovat brutaaleja ja todella upean näköisiä. Se on jotenkin niin vaikuttavaa ja intoa nostavaa kun Shadow raatelee viholliset raapimalla tämän kappaleiksi ja repimällä hampaillaan milloin mistäkin.

Shadown suurin heikkous on se, että vahinkoa hän ei kestä nimeksikään. Jack kestää vahinkoa selvästi enemmän. Shadow tosin on niin nopea juoksemaan että tilanteista pääsee helposti irti.

Shadow osuuksia on jokunen ja tässä tapauksessa on hyvä että niitä ei vedetty yli. Shadowlla pelattaessa hiiviskely on avain. Hyökkäyksiä on se yksi, mikä vaihtelee, mutta on ihan hyvä että Shadowlla ei pelata pitkiä osia, säännöstely on todella onnistunutta ja varmistaa sen että, Shadowlla on aina hauska pelata. Se tuo vaihtelua perustoimintaan.


Pelin kontrollit ovat vähän hassut, itse koin että näppäinten asettelu on vähän outoa. R2 nappulalla ammutaan ja R1:llä ladataan. Itse olen tottunut siihen että ne ovat juuri toisin päin. Myös lähitaistelussa oli oma totuttelunsa, etenkin jos on pelannut paljon pelejä joissa on tämä Batmanin taistelumekaniikka. Totuttelukysymys, mutta olisi ollut kiva jos vaihtoehtoja olisi ollut pari näppäinten asettelussa.

Ohjattavuus toimii kuitenkin ihan kiitettävästi. Jack/Shadow liikkuu sinne minne pitääkin ja tähtäys sujuu. Ainoa mikä tuottaa ongelmia on suojautuminen ja Shadowlla nopeat liikkeet, etenkin juoksussa. Jack tuppaa suojautumaan vain niin ja näin aina välillä ja muutenkin suojat ovat pitkässä juoksussa usein yhtä tyhjän kanssa. Shadown kanssa nopeat käännökset ovat vähän kulmikkaita suorittaa, mutta tässä kohtaa etuna on se, että Shadown kanssa nappulakomentoja ei ole kovinkaan paljoa.


Aseita pelissä on vain ihan perusvarusteet: Pistooli, haulikko, konetuliase, tarkkuuskivääri ja pari erikoisasetta. Peli osaa kuitenkin tahdittaa toiminnan siten että tämä ei ole iso ongelma. Hyvin usein tulee valittua se yksi tietty ase, koska siihen saa helpoiten ammuksia. Tuntuu että tietyt aseet ovat mukana vain kivana lisänä. Mutta kun pelissä voi hyödyntää nyrkkejään milloin vain haluaa ja aseistariisunta ja koiran käskyttäminen ovat vaivattomia lisiä toimintaa, niin ei sitä aseiden rajallisuutta oikeastaan edes ajattele. Itse sanoisin että niitä aseita käytetään joita vihollisetkin käyttävät. Viholliset tuovat aseet, Jack vain hyödyntää niitä.

Se miten peli on jaksotettu, mahdollistaa pienen vaihtelun. Välillä pelataan Jackilla, välillä Shadowlla. Välillä ammutaan tarkkuuskiväärillä kauempaa ja välillä kohdataan vihollisia jotka tulevat iholle, nyrkkeilemään.

DtR: Retribution ei ole pitkä peli, mutta se ei ole myöskään lyhyt. Sanoisin että tämä on sitä sopivan ”pituinen kategoriaa”. Peli ei liiaksi toista itseään ja kertoo onnistuneesti tarinan joka on ennalta-arvattava, mutta silti hyvin rakenettu. Tämä on juurikin niitä pelejä jotka pelaa mielellään läpi ja joka tyydyttää sen toiminnan nälän. Kenttiin on ripoteltu keräiltäviä virkamerkkejä, mutta itseäni se ei juuri kiinnostanut.


Kokonaisuudessan Dead to Rights: Retribution on onnistunut toimintapeli. Sarjan aiemmat pelit eivät ole mitenkään tuttuja. Itse muistin tämän pelin vain siksi, että tässä on tuo koira värittämässä pelaamista. Sain tämän pelin noin 10€ hinnalla positiivinen vaikutus jäi. Peli julkaistiin 2010 ja suhteellisen uudeksi/moderniksi peliksi, se on aika yksinkertainen, ilman mitään kummempaa. Mutta se toimii. Pelissä ei ole isompia ongelmia ja tavallaan, tämä peli onnistuu luomaan illuusion siitä että pääset pelaamaan Marvelin Punisherilla. Samanoloinen tyyppi ja se on sellainen kiva bonus. Lisäpisteet koirasta.

Lyhyesti sanottuna kyseessä on toimintapeli joka tarjoaa juurikin, sitä itseään: Toimintaa, ei oikein muuta. Mutta sen mitä peli tekee, se tekee hyvin.


+ Väkivaltainen ja mielekäs toiminta

+ Shadow

+ Hyvin jaksotettu

+ Kliseinen mutta toimiva tarina


- Ajoittainen ohjattavuuden epätarkkuus

- Näppäinasettelu


Arvosana: 8,1


Erinomainen

maanantai, 27. maaliskuu 2017

Sattumia I

Pelejä on paljon ja lisää tulee hurjaa vauhtia, enemmän kuin koskaan. Kaikkia pelejä ei ehdi, pysty heti uutena pelaamaan joten pitää tehdä valintoja. Mutta kuukausien ja joskus vuosien jälkeen, vastaan saattaa tulla tapauksia, jotka oli jo ehtinyt unohtaa.

 

 

Pelit voidaan jakaa sukupolviin, yleisimmin ja helpoimmin sen perusteella, mille alusteille on julkaistu, kun ne olivat uusia. Kun konsolisukupolvia on takana jo yli puolitusinaa, niin pelejä on myös aika paljon ja lisää tulee. Nykyään pelejä tulee niin isoilta firmoilta kuin yksittäisiltä tekijöiltäkin. Sen lisäksi monissa pelikaupoissa on alelaari jossa valtava määrä pelejä, joskus hyvinkin halpaan hintaan. 

Näissä tapauksissa kyse on siitä, kuinka pitkään jaksaa odottaa, sillä ajan myötä, monet pelit halpenevat. Peli joka vuosia sitten maksoi monta kymppiä, saattaa hyvinkin löytyä nykyään alle kympillä. Tämä ei päde kaikkiin, sillä tietyt pelit, eivät juuri halpene ja tiettyjä pelejä voi olla hyvinkin vaikea löytää. Toisia pelejä taas löytyy hyvinkin helposti.

Itse olen ostanut lukuisia pelejä näin ja myös vaihtanut pelejä peleihin.

 

Viimeaikoina vastaan on tullut paljon räiskintää ja hyvin usein eräs yleinen asia, mikä todella ärsyttää, on se, että näissä peleissä saa usein päätettyä mitä aseita käyttää. Silti välianimaatioissa on yleensä aina vain se yksi tietty ase ja kenttien alussa aseeksi muuttuu se perusase. Miksi näin?

Muutamia samoja heikkoksia ilmenee usein, mutta ei niistä nyt sen enempää.

 

 

 




Erittäin hyvä esimerki siitä että pelkkä hyvä idea ei riitä, jos toteutus ontuu

 

 

 

Inversion

Hyvä idea ei aina riitä, jos kokonaisuus prakaa ja kunnolla. Inversion on räiskintäpeli jonka oma idea on painovoiman manipulointi. Painovoiman vähentäminen ja lisääminen taistelussa ja ajoittain jopa painottomassa tilassa liikkuminen. Se kuullostaa hyvältä idealta että yhdessä hetkestä seinästä tulee lattia ja taistelu saa aivan uuden tilannekokonaisuuden.

Mutta Inversion ei onnistu hyödyntämään ideaansa vaan kokonaisuudessaan kyseessä on keskivertoa huonompi kolmannen persoonan räiskintäpeli.


David Russell on hyvin normaalin oloinen pelihahmo: Tummatukkainen parransänkinen poliisi. Kun muukalaiset avaruudesta hyökkäävät ja orjuuttavat ihmisiä, iskee Russell parinsa kanssa lopulta takaisin, voidakseen päästä perheensä luo. Pelin idea on simppeli ja kulkee aika tyypillistä reittiä ilman mitään järin suuria yllätyksiä.

Pelissä on muutamia erilaisia aseita, mutta erot aseiden välillä ovat aika pienet. Taistelut koostuvat suojasta suojaan liikkumisesta ja vihollisten ammuskelusta. Muukalaisten teknologia tuo tiettyä maustetta peliin, mutta sitä ei ole käytetty kovin hyvin pelin eduksi. Räiskinnästä puuttuu se tietty mielekkyys ja ohjattavuudesta se jämptiys.


Ajoittain Invertion leikkii painovoimalla kun Russell leijuu ilman hanki suojasta suojaa, edelleen taistellen vihollisia vastaan jotka myös lentelevät ilman halki. Se näyttää hienolta, mutta nämä osuudet ovat ennen kaikkea epätarkkoja hetkiä joissa ei ole juuri mielekkyyttä. Hyvin usein taistelussa, etenkin nollapainovoimassa vastaan tulee vihollisia jotka melkein ”one hit’taavat” pelaaja jolloin osio tehdään uudestaan.

Toistoa on luvassa myös pomovihollisten kanssa. Slaver punkeroita vastaan tapellaan uudestaan ja uudestaan kyllästymiseen asti. Tämä peli on toimintaa hyvin tylsässä paketissa. Kaikki oma mitä Invertionissa on, ei ole tehty kovin hyvin. Kentät ovat samanlaisia raunioisia kaupunkialueita ja pomotaistelut ovat tylsiä ja rasittavia. Jos pitää taiteilla painovoiman kanssa, niin osuudet ovat vielä kaiken lisäksi kömpelöitä.


Lyhyesti kiteyttäen: Invertion on kokonaisuutena tylsä ja itseään toistava. Ammuskelussa ei ole mielekkyyttä ja kaikki kikkailu on ennen kaikkea kömpelöä ja epätarkkaa. Näiden asioiden takia kyseessä on rasittava peli joka on tylsä mitäänsanomaton. Tietty ajanvietettä tästä saa, mutta parempia pelejä on todella paljon enemmän. Sain tämän näppärään 2€:n hintaan enkä tiennyt etukäteen mitään. Pettymys, mutta opin arvostamaan laatua.

 

 

+ Hyvä idea ja ajoittain ihan näyttävät hetket

+ Suojautuminen ja suojasta suojaan liikkuminen toimii

 

- Itseääntoistava ja pitkäveteinen toiminta

- Kömpelö erikoisvarusteiden käyttö

 

 

Arvosana: 2,3

 

 

Surkea



Osuma-alueella vaihteeksi vähän erinäköinen toiminnan mies ja selvästi hienomman näköisiä vihollis-sotilaita.

 

 

Killzone 2-3

Killzone pelisarja on minulle tuttu näiden kahden pelin kautta jotka kummatkin olen bongannut alelaarista siinä 2€ hintaan. Sitä kautta vastaan tulee jokunen tunti pelattavaa räiskintämuodossa. Varsinaisia eroja en näiden kahden peliltä juuri muista, mutta kakkonen oli hieman vaikeampi ja tuntui lyhyemmältä, pelattavuudessa ollaan ihan samoilla linjoilla kummassakin tapauksessa. Killzone on monella tavalla aivan perusräiskintäpeli muutamilla omilla jutuillaan, jotka eivät kuitenkaan tee pelistä mitenkään erityistä.


Kakkosen ja kolmosen tarina seuraa kersantti Tomas "Sev" Sevchenkon osaa taistelussa Helghastien armeijaa vastaan. Maapallon yhdistyneet armeijat ottavat yhteen Helghastien keisarikunnan kanssa. Viholliset ovat pitkälti ihan peruskörmyjä jollaisia tulee vastaan kaikissa samantyylisissä peleissä. Tosin siinä missä missä kakkosen Radek on päällisin puolin ihan kelvollinen perusroisto, on kolmosen Stahl ärsyttävän näätämäinen luihu pikku-ukko. Pahiksissa ei ole mitään oikeasti hyvää sisältöä jos perus-sotilaita ei lasketa (jotka ovat aika pirun hienoja), mutta toisaalta, eipä sitä löydy myöskään liittolaisista joista varsinkin Rico on rasittava tapaus ja hänen pitäisi olla se partneri.

Pientä plussaa on tosin siinä, että Sevissä on sentään vähän jotakin mikä erottaa hänet niistä perusäksön sankareista, ulkokuoresta alkaen.

Yhteinäinen tarina toimii ihan hyvin ja saa nämä kaksi peliä tuntumaan kokonaisuutena ihan hyvältä. Vaikka tarinassa ei olekaan mitään järin ihmeellistä, niin se yhdenmukaisuus saa asiat tuntumaan edes hieman merkityksellisiltä.

Alueissa on näennäisiä eroja, armeijakompleksit ja kaupungit eivät juuri toisistaan eroa, mutta kolmosessa oleva viidakko ja lumikenttä erottuvat vähän enemmän joukosta. Pientä vaihtelua on, mutta toiminta ei muutu juuri koskaan mihinkään. Välillä kyllä, mutta harvoin.


Toiminnan puolesta Killzone on haastava peli. Ramboilu ei toimi sillä viholliset osaavat ampua. Partneri voi pelastaa kaatuneen jokusen kerran jos ehtii ajoissa paikalle, mutta aika usein partneri ei sitä tee, ellei sitten ole ihan vieressä. Järin hyödyllinen hän ei muutenkaan ole, kyllä pelaaja saa tehdä sen suurimman työn, lähes yksin.

Killzone 2-3 on kuitenkin sellaista toimintaa jossa on puolensa. Aseita on jokunen ja välillä päästään erikoisvehkeidenkin ohjaksiin ja joskus hiippaillaankin. Suurin osa ajasta kuluu kuitenkin räiskinnässä, mikä on toteutettu ihan hyvin, ei mitenkään merkittävästi paremmin kuin keskiverto FPS peleissä, mutta hyvin. Ohjaus ei vaadi mitään oikeasti erityistä totuttelua ja muutenkin peliin pääsee ihan kivasti sisään.

Nämä ovat kuitenkin sellaisia pelejä joissa tulee vastaan kohtia joissa pitää oikeasti keskittyä. Kuolema korjaa aika helposti ja tietyt kohdat joutuu pelaamaan uudestaan ja uudestaan. Pomotaisteluissa tämä kaikki menee täysin yli. Kolmosen jättimäinen helvetinlaite on ylipitkitetty taistelu ja kakkosen loppuhuipennus, Radek, on todella vaikea ja aluksi todella pitkäveteinen ja ylivenytetty taistelu.


Kokonaisuudessaan Killzone sarjan keskimmäiset osat kertovat oman tarinansa alusta loppuun ihan hyvin. Lopetus tulee vähän töksähtäen ja herättelee tarpeettomasti jatko-osa viittauksia. Toiminnalinen puoli on perus räiskintää ilman mitään todella erikoista. Pientä vaihtelua on siellä täällä mutta kyllä tästä jää sellainen kuva, että Killzone on räiskintää siitä missä CoD:t ja Battlefielditkin. Scifi painotteisuus tekee siitä vähän paremman, mutta kyllä kokonaisuus on aika perushuttua.

 

+ Miehekästä toimintaa

+ Hyvä asetelema

+ Perustoimiva

 

- Huonosti tehdyt sivuhahmot

- Monotonien

- Usein puuduttava

 

 

Arvosana: 4,8

 

Huonommalla puolella



Vastarinnassa pelattavana perustylsä kalju sotilas ja luvassa perusräiskintää

 

 

Resistance 2

Siinä missä edellä mainittu Killzone oli perustoimiva räiskintä ihan kivoissa ympäristöissä hienoilla vihollisilla, niin Resistance 2 on hyvin pitkälti samanlaista huttua, mutta huonommin tehtynä. Itselläni Resistance ja Killzone menevät monella tavalla ristiin mielessä, mutta Resistance jää kyllä tässä kilpailussa häviölle. Hinta oli tälläkin se 2€. Ykköstä en ole pelannut.


Pelaaja hyppää kersantti Nathan Halen saappaisiin taistelussa avaruuden muukalaisia vastaan. Tarina on ihan hyvä paperilla, ei mitään todella erikoista, ihan sellaista perushuttua.

Luvassa on paljon ammuttavaa ja paljon erilaisia aseita joissa lisätoimintoja. Insomniac Games tuo asevariaatiota Ratchet & Clank peleistä nyt aikuisempaan suuntaan. Tämä ei ole onnistunut yritys. Aseita on useampia, mutta niiden erityisominaisuuksista ei ole otettu kovin paljoa irti ja aika perusräiskinnäksi tämä jää. Se on yksi syy miksi tämä tuntuu niin huonolta. Pelintekijät pystyisivät paljon parempaankin, kuin perusräiskintään.

Kentissä on erilaisia ympäristöjä mitkä vähän maustavat kokonaisuutta, mutta toiminta ei juuri muutu. Onhan se ihan kiva että alueissa on edes vähän eroja.


Toiminnallinen puoli on pelissä vahvasti läsnä ja tämä on myös suhteellisen haastava peli. Ajoittain vastaan tulee kohtia joita saa yrittää sen pari kertaa ennen kuin onnistuu. Toiminnan suurin heikkous on se, että se muuttuu todella helposti sellaiseksi peruspuuroksi, kuin Killzone, Call of Duty tai Battlefield pelitkin.

Tässä kohtaa on sääli että aseisiin ei ole saatu samaa mielekkyyttä ja mielikuvituksellisuutta mitä Ratchet & Clank sarjassa oli. Aseissa on kyllä selvät erot, mutta liian usein käytössä on ne perusaseet ja ne vähän erikoisemmat ovat aika harvoin käytössä. Ajoittain vastaan tulee selvästi parempia hetkiä, mutta toiminnallinen puoli menee aina hyvin helposti sille tylsälle puolelle, vaikka syvällä pelin sisimmässä onkin jotakin omaa, se ei vain pääse todella esiin.


Tämä on yksi niitä pelejä joissa on suomenkielinen ääninäyttely ja täytyy sanoa että siinä ei ole eläydytte sitten yhtään. Tämä syö tunnelmaa aika tehokkaasti, mutta kokonaisuutena tunnelma on ihan hyvin tehty. Pomoviholliset ovat usein todella isoja paskiaisia joiden tappaminen on haaste. Joskus tämä haaste on ihan täyttä paskaa, mutta parissa tapauksessa kyseessä oli todella hyvin tehty pomotaistelu.

Scifi tunnelma on vahvempi kuin Killzonessa, mutta pitkälti kyseessä on samantasoinen peli, mikä on sinänsä sääli. Insomniac Games on hyvä pelintekijä ja Resistance sarja on heidän heikoin tekeleensä mitä olen pelannut.


Kokonaisuudessaan kyseessä on perustoimintapeli. Se on aika paha juttu kun kyseessä on näinkin hyvä studio. Potentiaalia olisi ja hyviä ideoita löytyy mutta tästä jäi vähän sellainen maku, että perustoimintaa ja siinä se.

 

 

+ Erinomaiset hetket

+ Hyvä scifi asetelma

+ Perustoimiva

 

- Insomniac pystyisi paljon parempaankin

- Muuttuu helposti puuduttavaksi

- Aseiden kanssa on yritetty paljon, onnistumatta

 

 

Arvosana: 4,6

 

Huonommalla puolella



Taistelukentän Pahassa Kompaniassa olisi voinut olla vähän pahempaakin meininkiä

 

 

Battlefield: Bad Company

Oli kyseessä sitten Call of Duty tai Battlefield, niin itselläni on se ennakkoluulo että sarjan pelit ovat kaikki sitä perusräiskintää ilman mitään oikeasti uutta. Bad Company vahvistaa tätä luuloa entisestään sillä kyseessä on todellakin aivan perustyylinen FPS peli ilman mitään todella ihmeellistä. Sitä en tiedä mikä tilanne oli silloin kun tämä peli oli uusi.


Tämä on Preston Marlowen tarina. Hän olisi ollut valmis vankilaan, mutta päätyi sen sijaan sotaan ja suoraan ryhmään sotilaita, jotka eivät ole sieltä puhtaimmasta päästä. Neljän hengen ryhmästä vain johtaja on paperilla puhdas pulmunen. Tästä syystä ryhmä on täysin uhrattavissa. Pelin tarina on alusta loppuun asti aika yhdentekevä. Luvassa on aika typeriä juonenkäänteitä ja pelihahmot ovat nekin sieltä heikommasta päästä. Pääpahis on ihan ok, mutta on pelissä niin vähän aikaa, että ei hänestä saa paljoa irti. Niin Bad Company kuin pari sivuhahmoakin ovat aika huonosti tehtyjä.


Toiminnallinen puoli on kuin mistä tahansa sotapelistä. Ryhmä tekee satunnaisia hanttihommia. Välillä ammutaan ja välillä liikutaan paikasta toiseen. Vaihtelua tulee muutamista ajoneuvoista joita pääsee ohjaamaan. Vaihtelua on pyritty saamaan lisää erilaisilla aseilla ja lisävarusteilla, mutta aseissa ei nyt erityistä eroa ole.

Ammuskelu ei ole mitenkään erityisen hyvää vaan tuntuu keskivertoa heikommalta. Ammukset tuntuvat aina loppuvan kesken, viholliset huomaavat sinut 4/5 ennen sinua ja ovat paljon tarkempia, hyvinkin kaukaa.

Toimintaa maustaa hieman se, että räjähteillä saa oikeasti jotakin aikaan, sillä rakennusten seinämät hajoavat räjähteillä. Tämä on yksi niitä harvoja omia juttuja mitä pelillä on, mutta se ei kauas kanna eikä juuri tee toiminnasta sen mielekkäämpää. Varsinkaan kun ympäristö antaa periksi vähän miten sattuu. Kun pääsee tankin puikkoihin niin huomaa pian että puut antavat kyllä periksi mutta ei tarvitse tulla kovinkaan kaksista kivenmurikkaa, niin se pitää kuin peruskallio.


Vihollisten ammuskelusta puuttuu se tietty mielekkyys mitä tällainen peli todella tarvitsisi. Tätä ei myöskään auta se, että Preston on neljän hengen joukosta ainoa joka oikeasti saa jotakin aikaiseksi. Tämä on juurikin niitä pelejä joissa ryhmäläiset ovat aika pitkälti yhtä tyhjän kanssa. Kolme muuta sotilasta jotka eivät saa aikaiseksi yhtään mitään kun tarvetta olisi.

Kentät ovat lähes poikkeuksetta samaa tylsää harmaata massaa ilman mitään erityistä mikä erottaisi ne toisistaan. Lajuutta on kivasti, noin paperilla, mutta alueet ovat naurettavista rajattuja. Poistu alueelta ja muka pakenet taistelusta. Mitään erityistä variaatiota ei ole luvassa ja alueiden talot ovat tyhjiä.


Battlefield: Bad Company ei ole hyvä peli. Se näyttää kivalta ja mutta ei tunnu siltä. Toiminnassa ei ole juuri mielekkyyttä ja kokonaisuutena peli on hyvin äkkiä hyvin puuduttava. Tämä on niitä pelejä jotka unohtaa aika helposti.

 

 

+ Hajoava ympäristö

+ Täyttää perus sotapelin mittasuhteet

 

- Toiminnasta puuttuu mielekkyys jonka tilalla puuduttavuus

- Ryhmäläiset ovat yhtä tyhjän kanssa ja tylsiä

 

 

Arvosana: 2,6

 

Heikko



Lopullinen määrä mahdollisuuksia, tarinassa. Pelattavuudessa, yksi putkijuoksi hyvin vähin muuttujin.

 

Luvassa ihan selkeitä spoilereita! Mutta ei mitenkään selvästi esillä.

 

 

BioShock: Infinite

BioShock sarjan paras osa, ja se ei ole paljon se. Monille tämä sarja on jotakin eeppistä, ”must have” materiaalia uskomattomalla tarinalla ja sitä rataa. Minulle BioShock on pelisarja joka on niin ylihehkutettu, että se pettää väkisinkin. Mutta pyritään antamaan nyt kuitenkin mahdollisuus, kun pääosassa on kuitenkin Troy Bakerin äänellä puhuva mies.


Tarinallisesti BioShock on ja ei ole yhteydessä aiempiin osiin. Ykköstä olen pelannut, mutta kyllä tämä on selvästi parempi peli, monella tavalla. Tarinallisessa mielessä kyseessä on toimiva kokonaisuus joka yrittää olla paljon nokkelampi mitä se sitten lopulta onkaan. Tarinassa on kyllä paljon sellaisia puolia mitkä herättävät kysymyksiä, tulkintaa ja ajatuksia.

Tarina kulkee kuitenkin raiteilla ilman eksymisenmahdollisuutta. Ajoittain vastaan tulee hetkiä joissa pelaajan pienet ratkaisut muuttuvat pelin ulkoasua. Nämä ovat pieniä asioita jotka saattaa unohtaa nopeasti, mutta jotka ovat kuitenkin todella kivoja lisiä, kuten side kädessä.

Tarina on kuitenkin merkittävine päätöksineen kiveen kirjoitettu joten pelaaja ei varsinaisesti päätä mitään tärkeää, kaikki on päätetty ennalta, mikä omalla tavallaan hyvin tehokkaasti syö sitä isoa kokonaisuutta jossa puhutaan tästä ”Loputtomasta”. Uskallan väittää että tämä peli olisi toiminut paljon paremmin jos pelaaja olisi voinut vaikuttaa asioihin enemmän ja useammin, siis oikeasti merkittäviin asioihin.

Kyseessä on peli jossa valinnat ovat vain kosmeettisia, ilman mitään oikeasti merkittävää. Tässä pelissä tarina ei ole kovin immersiivinen. Kentät ovat täynnä kaikkia pieniä asioita joiden kautta maailmasta ja tarinasta voi tehdä omia tulkintojaan ja joiden jälkeen monet käänteet tuntuvat vahvemmilta. Tarinankerronnassa on lukuisia erittäin hyviä hetkiä, mutta nämä kaikki hetket jäävät ikävästi sen putkimaisuuden varjoon. Tästä pelistä on hankala nauttia kun se yrittää tiettyä asiaa, mutta ei juuri mahdollista sitä pelaajalle.


Tunnelman suhteen peli on todella hyvin tehty. Tämä steampunk henkisyys todella toimii ja se näkyy niin aseissa, varusteissa kuin ympäristöissäkin. Verinen tunnelma on se toinen puoli ulkoasusta ja se on myös erittäin upea. Kokonaisuudessaan tämä peli on upean näköinen monella tavalla. Aseita on useita ja niitä saa vapaasti hyödyntää, samoin pelissä olevia ”taikavoimia” joissa on omanlaisensa tyyli.

Nämä ovat niitä asioita joiden takia tästä pelistä on helppo nauttia. Yksityiskohtia on paljon ja kun mukana on tämä vaihtoehtoinen universumisysteemi ja aikamatkustus niin se tekee yksityiskohdista entistä tärkeämpiä. Tämän takia ymmärrän osan tämän pelin saamasta ylistyksestä. Peliin on panostettu monella tavalla todella paljon ja se näkyy. Mutta sitä heikentää se, miten peli usein etenee, putkessa, raiteilla…


BioShock on tarinallinen räiskintäpeli taikavoimilla. Ympäristön hyödyntäminen on myös osa taistelua. Peli sijoittuu kaupunkiin taivaalla, mikä mahdollistaa tietyt strategiat. Myös kaupungissa olevia kiskoja voi tehokkaasti hyödyntää, mitä kautta näkyy eräs pelin suunnitteluvirhe (raidekäsine).

Toiminta on kaikin puolin hyvin tehtyä. Aseita on paljon ja niissä on oikeasti eroja ja ne ovat lisäksi aikakaudelle uskollisia (pääosin). Räiskintä on toimivaa ja ajoittain jopa todella hauskaa. Kyseessä ei todellakaan ole mikään perusräiskintä sillä se miltä räiskintä tuntuu, tekee siitä hieman paremman, ei paljoa mutta kuitenkin sen verran että kyseessä ei ole mikään perusräiskintä, ei mikään parhaista parhain kuitenkaan.

Taistelussa on paljon vaihtelua ja vapautta ja kun mukaan lisätään vähän aseiden ja taikojen kehittämistä, niin käsillä on miellyttävä kokonaisuus.


Kenttäsuunnittelussa on omat vahvuutensa koska maailma on tunnelmaltaan ja ulkoasultaan erittäin hieno, there is no punk like steampunk. Kentät ovat myös täynnä kaikkea etsittävää. Rahaa, viinaa, suolaa, ruokaa ja ammuksia on joka paikassa ja niillä on kaikilla omat puolensa. Raha varsinkin on todella hyödyllistä koska sillä päivitetään aseita. Tämä kannustaa tutkimaan kaikki paikat, mutta samalla tässä suhteessa peli kompastuu omaan nokkeluuteensa sillä paikkojen tutkimisen mielekkyyttä rajoittaa se, että monet tutkittavat sopukat ovat tyhjiä, tai sitten löydettävät hyödykkeet ovat minimalistisia tai tarpeettomia.

Kentissä on myös näennäistä vapautta ja sivutehtäviä, mutta ne eivät ole kovin kiinnostavia eikä niiden sijaintia ole merkitty selvästi. Itse en niitä jaksanut alkaa etsiä mitenkään merkittävästi. Löysin jos löysin.


Eräs iso ja tärkeä osa peliä ja varsinkin tarinaa ovat hahmot ja ympäristöt. Tapahtumat sijoittuvat lentävään Columbia nimiseen kaupunkiin 1900 luvun alkupuolelle. Teknologia on todella kehittynyttä ja realistisuus häviää tietyin osin kokonaan, mutta samalla pelissä pysytään monilla tavoilla ”normaaleissa” ympyröissä. BioShockin maailma on monella tavalla onnistuneesti tehty.

Tarina itsessään lähtee käyntiin kun Pinkertonin agentti Booker DeWitt (Troy Baker) lähtee Columbiaan pelastamaan neitoa hädässä. Tämä neito, Elizabeth, onkin sitten hyvin erikoinen tapaus ja hyvin kaunis, suurine silmineen. Elizabethin kanssa tapahtuvat ne tärkeimmät osat joista osa hyvin draamallisesti vahvoja ja osa hyvin brutaaleja. Elizabeth on malliesimerkki pelin hienosti grafiikasta sillä hänen ilmeensä ja eleensä ovat todella hienosti tehtyjä.

Bookerin tehtävää hankaloittavat Columbian uskonnollisesti vahva ympäristö, väärä profeetta ja erikoinen kaksikko joka tupsahtaa aina paikalle. Alusta asti nämä kaksi sisarusta pitävät yllä tätä ”mitä jos” ”kyllä ja/tai ei” ”mutta jos” tyylistä vihjailua ja mietiskelyä jossa on kyse valinnoista. Tämä olisi niin paljon toimivampaa, jos pelaaja tekisi valintoja. Tietyissä hetkissä kiveenkirjoitetut valinnat ovat nimittäin hyvin typeriä ja immersiota rikkovia.

Sivuhahmoissa ei ole oikein ketään todella hyvin tehtyä saati mieleen jäävää miestä, naista tai olentoa. Daisy on valtaosan ajasta ärsyttävä rasite ja tämä iso mörkö ”laululintu” sekään ei ole järin nappaava. Sitä kautta esimerkiksi tämä ”traaginen” hukkuminen ei sekään herätä juuri mitään tunteita. Mutta silti, entä jos tilanne onkin näin, tai näin. Ne pienet yksityiskohdat herättävät kyllä ajatuksia.

Tarinassa on hetkensä, mutta niitä olisi voinut olla niin paljon enemmänkin.


Kokonaisuutena BioShock Infinite on sellainen peli joka olisi voinut olla niin paljon enemmän. Vasta ihan lopussa kaikki palaset loksahtavat kohdalleen ja pelin pääidea avautuu selvemmin. Siitäkin huolimatta peli päättyy tulkinnanvaraisiin hetkiin.

Tämä kaikki toimisi niin paljon paremmin jos tätä ideaa olisi tuotu enemmän pelaamiseen ja pelaaja olisi oikeasti voinut vaikuttaa siihen miten kaikki lopulta päättyy tai edes että miten tietyt asiat ratkeavat. Näitä osia on niin vähän että kokonaisuus tuntuu enemmän ärsyttävältä kuin vaikuttavalta.

BioShock on sellainen sarja joka yrittää olla niin älykäs ja monipuolinen, mutta on lopulta sellainen pelisarja joka luulee olevansa niin pirun nokkela ja ajatuksia herättävä. Tämä putkimaisuus ja valintojen poistaminen tosin tekee siitä hyvin hankalaa. Sanoisin että pelaajille, jotka ovat täysin vietävissä ilman mitään oikeaa ajattelua, saavat tästä varmasti enemmän irti. Tosin se yksityiskohtaisuus kyllä palkitsee nekin, jotka haluavat ajatella paljon enemmän ja tulkita kaikkea mitä peli tarjoaa.

Pelin lopullinen yllätys oli omalla tavallaan onnistunut ja jopa toimiva, mutta se olisi vain voitu tehdä niin paljon paremminkin ja se on se isoin juttu, miksi en vain voi pitää tätä peliä niin hyvänä kuin monet muut. BioShock on yliarvostettu pelisarja, mutta se ei tarkoita, etteikö Infinite olisi ajoittain, hyvä peli. 

Lisäksi tämä on peli, josta on helposti tosi paljon sanottavaa. Ikävä asia on se, että paljon siitä, on negatiivista, vaikka se voisi olla pienien muutoksien kautta positiivista.

 

 

+ Verinen steampunk tunnelma

+ Hyvin tehty vaihtoehtorikas toiminta

+ Elizabeth

 

+/- Tarinan monipuolisuus ja yksityiskohtaisuus sekä tulkinnanvaraisuus

 

- Kiveen kirjoitettu putkimaisuus

- Ei oikeasti merkittäviä valintoja / Yrittää olla älykkäämpi mitä oikeasti on

- Pelin tarina olisi voinut olla niin paljon paremmin toteutettu niin monilla tavoilla

 

 

Arvosana: 6,9

 

 

Loistokas



 

"Would you kindly, like and comment"

 

 

Spoilaan yllätykset hyvin nopeasti joten jos haluat kokea tämän pelin suuren yllätyksen, niin tee se ennen tämän lukemista!

 

 

BioShock

Yksi kaikkien aikojen yliarvostetuimpia pelejä. Monet tuppaavat sanomaan että tässä pelissä on yksi yllätyksellisimpiä tarinoita koskaan. Itse sanoisin että tämä peli yrittää olla paljon fiksumpi mitä se oikeastaan onkaan. Samalla, vaikka en siitä itse pidäkään, niin sanoisin että eräässä suhteessa tämä peli noteeraa erään asian pelaajista yleensä. Voisiko olla, että kun pelaat videopeliä, niin teet kaiken mitä peli haluaa sinun tekevän?


Tarina alkaa kun mies selviää lento-onnettomuudesta. Hän päätyy lopulta vedenalaiseen kaupunkiin nimeltä Rapture jossa Atlas nimellä itseään kutsuva mies kohteliaasti pyytää häntä tekemään asioita toisensa perään ja ohjeistaa häntä etenemään synkässä paikassa jota asuttavat väkivaltaiset psykopaatit. Jakoavaimen voimien taisteleva mies saa pikkuhiljaa käyttöönsä enemmän ja enemmän aseita ja taikavoimia, mutta samalla vastaan tulee vaarallisempia vihollisia. Asukkaiden joukossa on myös sukelluspukuisia Isukkeja joiden kanssa liikkuu pikkusiskoja. Nämä pikku tytöt ovat tämän pelin tärkeimpiä osia.


Tarina on pääosin yhtä ees taas ravaamista joka alkaa pian ärsyttää. Paikat eroavat toisistaan, mutta pääosin kaikkialla on synkkiä käytäviä ja jos Rapturesta oikeasti alkaa etsiä jotakin, niin sen löytäminen voi olla hyvin hankalaa. Alueelta toiselle ravaaminen alkaa helposti ärsyttää ja siksi en sitä juuri harrastanutkaan. Vedenalaiseksi kaupungiksi alueilla on kiitettävästi vaihtelua.

Atlas alkaa todella nopeasti ärsyttää ja hänelle tekisi mieli sanoa pari valittua sanaa. Lopulta käy sitten ilmi se pelin iso yllätys. Pelihahmo on aivopesty ja Atlasin/Frank Fontanen viljelemä lause ”Would you kindly?” on triggeri joka pakottaa pelihahmon tekemään tiettyjä asioita. Pelihahmona valinnan varaa ei juuri ole. Kun Atlas pyytää menemään jonnekin, niin jos haluaa pelin etenevän, niin on pakko.

Siinä mielessä ratkaisu on ihan näppärä, pelaajalla ei ole vaihtoehtoja jos haluaa läpäistä pelin. Aivopesu on monimutkainen prosessi ja vaikea sanoa miltä se tuntuu. Ehkä sitä ei itse todella edes hahmota. Siinä mielessä tarinan yllätys on ihan toimiva. 

Tarina on tämä osa poislukien kuitenkin aika surkea. Mitään järin suurta mielekkyyttä pelissä ei ole oikein millään tavalla.


Toiminta on perushyvää. Ahtaissa ja hämärissä paikoissa taistellaan toinen toistaan oudompia kummajaisia vastaan erilaisin asein ja taikavoimin. Tässä pelissä se ei kuitenkaan nappaa samalla tavalla kuin jatko-osassa. Tunnelma ei ole yhtä ja ulkoasu ei vetoa samalla tavalla.

Yksi esimerkki on päivitetty pistooli, tässä pelissä se on helposti yksi tyhmimmän näköisiä aseita koskaan. Tämän pelin pienet yksityiskohdat eivät juuri nappaa samaan tapaan kuin Infiniten. Sen lisäksi, et voi kantaa kuin tietyn määrän käteistä mukanasi. Siis mitä? Vain 500 ja siinä se, ei mitään järkeä.

Aseita ja taikoja on paljon, mutta niiden ronklaaminen ja käyttäminen ei ole yhtä mielekästä ja vaivatonta kuin Infinitessä. Monella tavalla BioShock on ahdas, kömpelö ja tylsä peli. Yhtä tarinan yllätystä lukuun ottamatta kokonaisuudesta ei saa kovin paljoa irti. Tietysti tämä pikku siskojen pelastaminen/tappaminen on yksi osa loppuratkaisua joka toimii. Se on kuitenkin aika pieni lohtu.


Kokonaisuudessaan BioShock on peli joka saa aivan liikaa arvostusta. Kyllähän tämän nyt kerran pelaa läpi ja siinä saa jopa pienen yllätyksen jos pelaa ensimmäistä kertaa ja on välttynyt kaikilta spoilereilta. Toiminta ei kuitenkaan ole järin ihmeellistä ja Rapture ei ole kovin nappaava ympäristö. Tunnelmallisuus ei ole sieltä parhaasta päästä ja muutenkin pelistä jää vähän sellainen vaikutelma että se yrittää kovasti olla jotakin, mitä se ei onnistu olemaan.

Ohjattavuuden (verrattuna Infiniteen) anna kyllä anteeksi mutta tapa jolla peli on kokonaisuudessaan tehty jättää vain aika paljon toivomisen varaa. Toiminta ei ole perusäksöniä parempaa ja tunnelma ei sekään juuri nappaa. Paikkojen läpikaluaminen ei sekään ole kovin hauskaa ja kaikkea tätä heikentää entisestään se tietty ravaaminen.

 

 

+ Onnistunut yllätys ja tietty vihjailu pelaajasta pelaajana

+ Asetelma

+ Loppuratkaisu

 

+/- Tarinankuljetus

 

- Ravaaminen

- Puuduttavuus / Tylsä

- Tietyt yksityiskohdat, alkuasut

 

 

Arvosana: 4,8

 

 

Huonommalla puolella



Luotimyrskyssä miehekäs pelihahmo, mielekästä toimintaa ja selvästi keskivertoa parempia FPS

 

 

 

Bulletstorm

Nopealla tarkastelulla Luotimyrsky on kuin mikä tahansa muukin FPS peli. Pääpaino on armottomassa räiskinnässä kun valtava lauma vihollisia käy päälle kuin ampiaiset. Science fiction tyylinen räiskintä on ihan kivaa kun mukaan saa elementtejä jotka eivät onnistu jos pyritään kohti realismia. Vaikka Bulletstorm tuntuukin aluksi perusräiskinnältä, niin siinä on sen verran maustetta, että sen muistaa positiivisesti, vaikka tarina jääkin kesken.


Tarina alkaa kun Grayson Huntin (Steve Blum) johtamat entiset mustien operaatioiden ammattisotilaat hyökkäävät entistä komentajaansa kenraali Sarranoa vastaan. Yhteenotto johtaa lopulta siihen että molemmat puolet tekevät pakkolaskun planeetalle jossa välien selvittely jatkuu. Mutta planeetta jolle he päätyvät sattuu olemaan erittäin väkivaltainen ja pian Gray huomaa, että liittolaiset ovat vähissä ja kaikki mikä liikkuu, on vihamielistä.

Tarinan edetessä Gray pyrkii yhdessä ainoan toverinsa Ishin kanssa kohti Sarranoa. Pian luotien täyttämään asetelmaan liittyy Sarranon eliittijoukon sotilas Trishka (Jennifer Hale) samalla aikaa kun iso kuvio kaiken takana alkaa avautua.


Toiminta on Bulletstormin suurin vahvuus. Pelaajan ohjaama Gray pystyy sen perusampumisen lisäksi monottamaan vihollisia sellaisella voimalla että he lentävät kunnolla taaksepäin, samalla kun aika hidastuu ja pelaaja voi tehostaa potkua tulittamalla. Toinen lisämauste on energiaremmi jonka avulla vihollisia voi kiskaista lähemmäs, ajan niin ikään hidastuessa. Näillä eväillä ja kokoajan lisääntyvällä arsenaalilla tulisi sitten tappaa kaikki mikä käy päälle.

Se mikä tekee tästä kaikesta oikeasti paljon hauskempaa, on se, että pelaajan temput arvostellaan. Jokaiselle arsenaaliin liitettävälle aseelle on omat saavutuksensa jotka palkitsevat pelaajan pisteillä, ne haastavammat antavat enemmän pisteitä kuin ne helpot. Näitä avattavia saavutuksia on valtava määrä minkä kautta kokeiltavaa riittää. Ympäristö on täynnä omanlaisiaan hasardeja jotka oikein käytettynä auttavat pelaajaa merkittävästi.

Esimerkiksi tehokas potku kohti kaktusta tekee vihollisesta oitis selvää jälkeä.


Aseistuksen suhteen Bulletstorm on suhteellisen kekseliäs mutta muutamien aseiden kohdalla tuntuu että tietyt asiat on tehty hieman väärin. Tarkkuuskivääri esimerkiksi laukaisee luodin jota pelaaja voi kaartaa ja näin ollen ohjata sitä kohti tiettyä vihollisen ruumiinosaa. Tämä seikka on siinä mielessä pilattu että kaikki viholliset tuntuvat olevan sen verran ketteriä että ehtivät väistää luotia. Nopeiden vihollisten kanssa tämä on ok, mutta kun myös ne perusvihutkin pystyvät tähän niin se tuntuu silkalta huijaukselta.

Aseissa on myös pitkän kantaman omaavan kiväärin paras kaveri, lähietäisyyden kaksipiippuinen haulikko joka on helposti yksi pelin parhaita aseita. Haulikkoon mahtuu kerralla vain kourallinen ammuksia, mutta ne ovat niin järeitä että ampuvat viholliset housuistaan, tai oikeastaan jaloistaan.

Se kolmas perusase, pistooli, sen sijaan ei ole yhtä mielekäs leikkikalu vaikka sillä niin ikään onkin omat temppunsa joilla vihollisia voi kurmoottaa.

Mielikuvituksekkaampia aseita edustaa mm. Poratykki Penetrator joka ampuu poranteräammuksen joka kaataa tehokkaasti myös ne järeämmät viholliset.


Bulletstorm on tyyliltään ronski ja koominen. Alavitsejä ja kiroilua riittää useamman pelin tarpeisiin ja mukaan mahtuu myös rasismia. Asiallinen ei Bulletstorm ei ole, mutta se on sen tyylinen peli jota ei kannata ottaa vakavissaan, juonikin on paikalla vain jotta olisi jokin syy ampua porukkaa verimössöksi ja sitä mössöähän tulee.

Tarina pelissä päättyy ikävästi cliffhanger tyyliseen lopetukseen ja kun kyseessä on jo useamman vuoden ikäinen peli, niin jatko-osa ei ole se kaikkein todennäköisin. Sinänsä sääli, sillä Steve Blum ja Jennifer Hale ovat tehneet räjähtävän hienot roolihahmot joille olisi kyllä sijaa pelimaailmassa, myös jatkossakin. Pääpahis on ikävä kyllä sieltä surkeimmasta päästä mitä tulee mihinkään pahiksiin. Hänen puheissaan on kyllä omat koomisuutensa mutta se ei paljoa pelasta.


Kokonaisuutena Bulletstorm on rento räiskintäpeli joka tarjoaa hyvää menoa. Tarina on kelvollinen mutta toiminta on se syy miksi tätä peliä pelaa. Keskiverto toimintapelien joukossa tämä FPS erottuu edukseen. Monet asiat jäävät puuttumaan, mutta peli on sen verran kiinnostava että sen kyllä muistaa paremmin kuin monet muut perusräiskinnät. Mikään voittajavalinta Bulletstorm ei ole, mutta se on kuitenkin peli jossa on hyvin toteutettu idea, joka voisi hyvinkin olla hyvä pohja jatko-osalle.

 

 

+ Ruudinhajuinen ja verenmakuinen räiskintä

+ Kursailematon huumori

+ Toiminnan arvostelu

 

- Jää kesken

- Sarranon ja Ishin ulkoasu

 

 

Arvosana: 8,0

 

Erinomainen