torstai, 10. elokuu 2017

Sattumia IV

Kyllä niitä pelejä aina löytyy. Se on sitten eri asia että onko niistä mihinkään. Vaikka turhan usein löytyykin sellaisia "ei niin hyviä pelejä" niin joskus käy tuuri.

 

 

 

Turhat puheet sikseen.

 




Orbt.jpg

Kaiken keskellä, tyhjyys

 

Mustan aukon kiertämisestä saa varsin toimivan pikkupelin ajantappamiseen

 

 

 

Orbt XL

Orbt XL on näitä pelejä joista on aika vaikea keksiä kovin paljoa jutun juurta. Lyhyesti sanottuna tämä on niitä pelejä joita pelataan kun tapetaan aikaa odottaessa milloin mitäkin. Yksi nopea erä voi kestää parista sekunnista ylöspäin, riippuen siitä kuinka uhkarohkea tai varovainen pelaaja milloinkin on.


Perusidea on seuraava: Ohjaat mustaa-aukkoa kiertävää planeettaa. Aukkoa kiertää noin viisi eri kokoista kehää. Aina kun teet yhden kierroksen samalla radalla, tai ohitat läheltä aukkoa kohti tulevia taivaankappaleita, saat yhden pisteen. Peli on pääidealtaan juurikin näin simppeli. Se muuttuu tosin edetessään nopeasti paljon monimutkaisemmaksi. Pisteitä saa mitä nopeammin kierrät mustan aukon ympäri. Mitä lähempänä aukkoa olet, sitä nopeammin liikut. Mutta mitä lähempänä olet, sitä herkemmin imeydyt sisään ja sitä pienempi on tila väistää ympäriltä tulevaa roinaa.


Tälläisillä hyvin simppeleillä keinoilla on saatu aikaan varsin toimiva peli. Idea on simppeli mutta siitä saa aika paljon iloa. Tämä on juurikin niitä pelejä joilta on turha odottaa mitään kovin erikoista, mutta joilta saa yksinkertaisesti toimivan kivan pikkupelin jollaisia isoissa peleissä on minipeleinä. Itse huomasin että pari ensimmäistä sekuntia ja kymmentä sekuntia ovat ne joissa herkimmin kuolee. Mitä pidemmälle erässä pääset, sitä paremmin se alkaa luonnistua, kunnes yksi virhe johtaa siihen että aloitat alusta.


Kokonaisuudessaan Orbt XL on simppeli mutta haastava peli. Se ei tarjoa paljoa variaatiota mutta se minkä se tekee, se tekee oikein ja pelissä itsessään ei ole ongelmia. Virheistä saa syyttää pääosin itseään. Sellaisena pelinä tämä toimii oikein hyvin. Mitä pidemmälle pääsee, sitä enemmän kamaa ruudulle tulee ja sitä enemmän uusia juttuja peliin tulee.

 

 

+ Simppeli ja toimiva idea

+ Haastava oikealla tavalla

 

- Ei tarjoa suurta variaatiota

 

 

Arvosana: 7,8

 

Erityinen




Typing%20of%20the%20Dead.jpg

 

Kirjoita tai kuole

 

 

 

Typing of the Dead

Sanottakoon heti että itse koen olevani hyvä konekirjoittamisessa. Itse en ole koskaan oppinut täydellistä kymmensormijärjestelmää, mutta suhteellisen nopeasti saan tekstiä aikaiseksi. Voisi siis olettaa että olisin melko hyvä tässä pelissä, mutta kun kieli vaihdetaan englanniksi ja kirjoittettavat lauseet tai yksittäiset satunnaiset kirjaimet pitäisi löydä nopeasti, niin ei se olekaan niin helppoa.


Typing of the Dead on tyylillisesti pelihalliammuskelupeli, mutta ampuminen on muutettu kirjoittamiseksi. Se on yllättävän onnistunut käännös, mutta tiettyjä asioita ei vain saada tehtyä kovin hyvin. Yksi esimerkki on se, että kohteen vaihtaminen ei ole ihan niin helppoa. Toinen asia on keräiltävät esineet ympäristössä. Mutta oma viehätyksesä pelattavuudessa todellakin on. Vieraalla kielellä kirjoittaminen on vähän hitaampaa ja siksi satunnaisten sanojen kirjoittaminen on ei ole sieltä luontevimmasta päästä.


Tarina on kuin suoraan Grindhouse elokuvasta. Pelissä on useita ei osia joita edeltää aina traileri, tutun tyypillisellä upealla traileriäänellä joka kertoo vähän tulevasta. Ääninäyttely ja elokuvavälianimaatiot ovat juurikin sellaista halpaa, surkeaa ja sottaista grindhouse tyyliä. Kirosanoja laitetaan lähes jokaiseen mahdolliseen väliin ja zombeja ammutaan vaikka kuinka. Tarina on todella huonosti tehty, tarkoituksella, oikeastaan huonoa on se miten se on esitetty sillä ajatus on hyvä mutta toteutus on kuin suoraan joistain umpisurkeasta B-leffasta.

Tämä tekee pelistä aika suurelta osin typerän. Juonen takia tätä peliä ei juuri pelaa, ellei sitten ole suuri tämän tyyppisten elokuvan ystävä. Itse siedän niitä tiettyyn pisteeseen asti, mutta en erityisemmin pidä.


Typing of the Dead on ihan ok peli. Siinä on ihan hyvä idea joka on tehty pelattavuudessa oikein hyvin. Tekstikoko on hyvä ja fontti on selkeä. Muutenkin kirjoittaminen on toimivaa, se mitä nappaulaa lyöt, aktivoituu. Pelattavuudessa haittaa on ne parit heikkoudet jotka kyllä syövät sitä pelattavuuden kokonaisuutta.

Pelissä tähdätään kohti korkeinta piste-ennätystä. Pisteitä saa siitä mitä nopeammin ehtii kirjoittaa putkeen, ilman kirjoitusvirheitä. Jos kuolet, se tuntuu pisteissä ja muutenkin jos otat vahinkoa ei ole eduksi. Peli ei ole varsinaisesti mitenkään vaikea, sen pääsee kyllä läpi vähän heikommallakin kirjoitustaidolla.

Itse huomasin että kehityin kyllä hieman peliä pelatessani mutta en niin paljoa että englannin kielen kirjoittaminen olisi alkanut tulla luonnostaan.


Kokonaisuutena Typing of the Dead on hyvin kahtiajakoinen peli. Se on pelattavuudessaan oikein hyvä, mutta tyylikkyydessään ei niinkään. Pelin pelaaminen toimii hyvin mutta tarinapätkät ovat grindhoude hengessä selvästi huonompia. Pieninä annoksina ne ovat ihan ok.

Pituutta pelissä on ihan hyvin. Tarinakampanjan lisäksi on kaikkea pientä kivaa mikä pidentää pelin ikää. Mukana on myös multiplayer.

 

+ Kirjoittaminen

+/- Grindhouse tyyli

- Tietyt hankaluudet pelattavuudessa

 

Arvosana: 5,5

 

Paremmalla puolella




One%20Night%20Stand.jpg

Mitäs nyt?

 

Yhden yön juttu, useamman kerran

 

 

 

One Night Stand

One Night Stand on lyhyt ja yksinkertainen mutta samalla moniulotteinen ja varsin hieno peli. Grafiikka on piirrosmaista ja varsin kivan näköistä. Huomaa että on tehty vähän vaatimattomammalla tasolla, mutta siinä ei ole mitään pahaa, sillä jälki on varsin hienon näköistä. Muutenkin rakentuu yksinkertaisiin asioihin ja juurikin sellaisiin, jotka toimivat oikein hyvin.


Peli sijoittuu hetkeen kun pelaaja herää naisen vierestä eikä muista eilisestä oikeastaan mitään. Tästä alkaa tapahtumasarja jossa pelaajan tulee makuuhuoneen tavaroiden avulla joko: Pukeutua tai selvittää asioita joko naisesta tai eilisestä. Välillä tutkitaan huonetta ja välillä jutellaan naisen kanssa. Peli etenee omaa rataansa eteenpäin ja pelaajan on osattava reagoida siihen, tavalla tai toisella. Pelissä on monta erilaista lopetusta joihin kuuluu niin ystävystyminen naisen kanssa sekä täysi vastakohta, jossa pelaaja lentää ulos, mahdollisesti ilman vaatteita.


Pelin yksinkertaisuus tekee siitä suhteellisen lyhyen ja nopeasti läpi pelatun, tämä on niitä pelejä jonka pelaa läpi ihan jokusessa kymmenessä minuutissa ja jonka suorittaa täysin tunnissa tai parissa. Kyseessä on kuitenkin oikein hyvin tehty pikku peli jossa on taustalla tarina, johon mahtuu pari yllätystäkin. Kaiken kaikkiaan parin euron ostohintaan nähden tämä peli tarjoaa ihan tarpeeksi.


Pisteet peli saa vielä siitäkin, että kun tätä pelaa läpi kerran toisensa jälkeen, niin peli mahdollistaa sen, että jo luettua dialogia on mahdollista nopeuttaa. Tämä varmistaa sen että pelaaja ei kyllästy lukemaan samoja läppiä kerran toisensa jälkeen, vaan pystyy keskittymään kaikkeen muuhun. Tarinallisena pelinä tämä ei ole mikään erikoisin. Vaihtoehtoja ja soveltamista on aika vähän, mutta hinta-laatu suhde on oikein hyvä.

 

+ Monta erilaista vaihtoehtoa

+ Keskustelut ja tutkiminen

+ Piirrosjälki

 

-  Lyhyt

- Vain muutamia keskusteluvaihtoehtoja

 

 

Arvosana: 6,9

 

Loistokas 




Sonic.jpg

Segan maskotti vuosien takaa

 

Sininen siili liikkuu kuin salama

 

 

 

Sonic CD

Sininen siili Sonic on omassa maailmassaan se nopein asia maan päällä. Tässäkin pelissä pääroistona on tuttu punkero tohtori Robotnik. Tällä kertaa hänen äärimmäinen luomuksensa Metalli Sonic kaappaa Sonicin tyttöystävän Amy Rosen. Sonic lähtee tietenkin pelastusretkelle.


Sonis CD on nopea peli. Kentät pyyhkäisee suhteellisen nopeasti läpi. Hyvin usein riittää että painaa eteenpäin, ehkä ajoittain hyppyä, oikein muita nappuloita ei ole. Sonic osaa hypätä ja pyöriessään piikkipallona hän pystyy tuhoamaan vihollisia. Ajoittain vastaan tulee satunnaisia tehosteita joiden avulla Sonic kestää enemmän vahinkoa tai liikkuu nopeammin.


Yleisimmät apuvälineet ovat kultaiset sormukset. Kun Sonic pitää hallussaan edes yhtä sormusta, hän kestää yhden osuman lisää. Kun Sonic ottaa osuman, niin kaikki sormukset lentävät ympäristöön ja katoavat pian, mutta Sonicilla on tilaisuus ottaa sormuksista osa takaisin, mitä enemmän sormuksia on, sitä suuremmalla todennäköisyydellä Sonic saa edes yhden takaisin.


Loppupuolella peliä vaaroja tulee lisää. Piikit ja muut esteet tekevät suurta vahinkoa, mutta se varsinainen haaste on vain kenttien opettelussa. Viimeiset kentät ovat äkkikuolemia täynnä. Valtaosan kentistä pääsee läpi kun vain puskee eteenpäin, lopussa pitää vähän hidastaa ja miettiä.


Pomotaistelut ovat aika tylsiä. Robotnik käyttää erilaisia koneita apunaan ja viimeinen näistä koneista on tylsä siinä missä kaikki muutkin. Pelin todellinen kohokohta on kilpajuoksu Metal Sonicia vastaan ja sen olisi pitänyt olla se viimeinen vaihe, vaan ei.

Metal Sonic on pelin varsinainen uusi juttu ja ainoa syy miten tämä peli erottuu aiemmista ja myöhemmin tulleista mitenkään. Itse en ole paljoa sarjan pelejä pelannut ja täytyy sanoa että jos vertaa Marion ja Sonicin pelejä toisiinsa niin kyllähän se Sonic aika selvästi häviää.


Kokonaisuudessaan Sonic CD on aika nopeasti läpipelattu peli. Siitä ei keksi kovin paljon sanottavaa. Hyvin usein kenttien vauhdikkuus vie läpi niin nopeasti että ympäristöön ei ehdi juuri keskittyä, liekö se edes tarkoitus. Mitä enemmän sormuksia pitää lopussa mukanaan ja mitä nopeammin kentästä selviytyy sitä isommat pisteet saa.

 

+ Vauhdikas

+ Sonic ja Metal Sonic

 

- Lyhyt

- Loppupuolen äkkikuolemaralli

 

Arvosana: 6,0

 

Hyvä




Don%27t%20Die%20Mr%20Robot.jpg?150178601

Robotti joka kerää hedelmiä ja väistelee kaikkea muuta

 

Älä kuole herra robotti

 

PlayStation +, Heinäkuu

 

Don't Die Mr Robot

Tämä on niitä pelejä joista ei keksi kovin paljoa sanottavaa. Lyhyesti ytimekkäästi sanottuna: Tämä on sellainen peli joka on hyvin yksinkertainen, omalla tavallaan koukuttava ja haastava.

Pelaaja ohjaa keltaista pikku robottia joka liikkuu rajatussa ympäristössä. Hedelmiä keräämällä saa pisteitä ja voi tuhota lähellä olevat viholliset. Suora osuma tuhoaa robotin, mutta hipaisusta ei vielä kuole. Tätä simppeliä ideaa sitten rikastetaan erilaisin rajoituksin ja pelimuodoin.


Pääidea pelissä on kerätä pisteitä tai selvitä tietyn aikaa. Joskus pitää kerätä hedelmiä ja joskus kolikoita, joita saa tuhoamalla esteitä ja vihollisia. Pelin kenttistä saa pokaalin, perustuen siihen, miten hyvin kentästä selviytyi. Seuraavaan tehtävään pääsee saamalla pronssia ja pelaaminen päättyy jos saavuttaa platinan,

Haastetta tulee siitä, että ajoittain tulee vastaan seinä jonka ohi pääsee vain saamalla tietyn määrän pisteitä, eli tarpeeksi korkeita pokaaleja. Hopea ja kulta pokaalit ovat niitä yleisiä kun peliin pääsee vähän enemmän kiinni.

Vaihtelua tulee ihan kivasti, mutta pelattavuus pysyy hyvin samankaltaisena ihan kokoajan.


Don't Die Mr Robot on yksikertainen peli mutta se on omalla tavallaan todella koukuttava peli. Se ei ole epäreilu, vaan nousevasta haastava. Mitä pidemmälle pääsee siitä enemmän haastetta tulee, mutta huomasin että pronssipokaali on loppuviimeksi hyvin helppo saada ja hopeaankin pääsee pienellä keskittymisellä. Kulta on sitten jo oikeasti haastava ja platina erittäin haastava, kun peliä on ehtinyt vähän aikaa pelaamaan.

Älä kuole herra robotti on sellainen peli joka sopii ajantappopeliksi. Tämä on sellainen tapaus jolta on turha odottaa jotakin erityistä. Kyseessä on sellainen peli kuten Critter Crunch, Tetris ja niin edelleen. Se on yksikertainen ja toimiva. Tämä on niitä pelejä joita pitää ajatella ja vertailla omanlaisiinsa, sillä ne ovat sellaisia pelejä, joita kohtaan on turha asettaa ylisuuria odotuksia.

 

+ Simppeli idea

+ Värikäs toteutus

+ Oikealla tavalla haastava ja vaihteleva

 

- Muuttuu helposti rasittavaksi

- Ei tarjoa mitään kovin erikoista

 

Arvosana: 7,3

 

Loistava




Assassin%27s%20Creed%20-%20Freedom%20Cry

Parhaan AC:n hyvin heikko lisäosa

 

Vapauden huuto karibialla

 

PlayStation +, Elokuu

 

Assassin's Creed IV: Black Flag - Freedom Cry DLC

Salamurhaajan oppi 4: Musta Lippu on ehkä sarjan paras osa. Edward Kenway on ainakin yksi parhaita AC sarjan päänhenkilöitä. Muutenkin merirosvoseikkailu on yksi niitä parhaita genren pelejä ja monista heikkouksistaan huolimatta, erittäin hyvä kokemus kokonaisuutena.

Sitten päästäänkin tähän lisäosaan. Freedom Cry on pelattavuudessaan hyvin samanlainen kuin pääpeli, pientä muutosta siellä täällä. Luvassa on siis paljon merirosvoamista ja ihan tarinaakin on laitettu mukaan. Pelattavana hahmona on Edwardin sijaan Adewale, edellisestä pelistä tuttu Edwardin yliperämies. Nyt salamurhaajien joukossa meriä seilaava mies ryhtyy vapauttamaan orjia, kaiken sen merirosvoamisen lomassa. Pituutta ei tarinassa ole mitenkään ihmeellisesti, mutta tekeminen ei silti lopussa hetkessä, sillä merillä seilaaminen, laivan ja varusteiden kehittäminen ja muiden laivojen ryöstäminen pitävät kyllä kiireisinä.


Se missä tämä DLC ei kuitenkaan toimi, on se tarina ja yleinen kokemus. Voisin jopa sanoa että AC pelien joukossa tämä on heikoin (mitä olen pelannut). Tässä on mukana kaikki Black Flagin heikkoudet ja hyvin vähän sen vahvuuksia. Laivojen ryöstäminen on mukana ja muutenkin laivalla on kiva seilata, paitsi että ei se nappaa samalla tavalla kuin silloin aikonaan pääpelin kanssa.

Adewale ei vain ole yhtä toimiva päähenkilö kuin Edward. Merien seilaamisessa ei ole oikeastaan mitään uutta eikä se juuri kannusta aloittamaan maailman uudelleen tutkimista uudelleen. Jos haluan meriseikkailua ja -taistelua niin palaan pääpelin pariin ja kehittämään Jackdaw'ta. Pelattavuudessa ei ole sinällään mitään vikaa, mutta tuntuu että tämä DLC ei juuri tuo mitään uutta peliin, vaan lämmittää vanhaa, mutta heikommin.


Se todellinen heikkous tulee vastaan kuivalla maalla, jossa erot tuntuvat olevan hyvin selvät, unohtamatta surkeaa tarinaa. Pelattavuudessa tuntuu että tämä peli on askel taaksepäin ohjattavuudessa ja toimivuudessa. Parkour on läsnä, mutta en muista että Black Flagin kanssa olisi ollut tällä tavalla epätarkkuutta ja kömpelyyttä. Pelihahmo poimii tavaroita miten sattuu (välillä ottaa vierestä ruumiin eikä muskettia) ja kiipeilee vähän miten sattuu. Tämän pelin kanssa tuli monta raivonpaikkaa kun pelihahmo ei kiipeä tai pudottautu miten pitäisi vaan ottaa kiinni mistä sattuu.

Taistelu ei ole sen parempi. Tuntuu että valtaosa vihollisista joko kokoajan suojaa, tai kutsuu apuvoimia tyhjästä. Tätä ei auta sekään että Adewale tuntuu paljon heikkommalta kuin Edward. Hän kestää vähemmän vahinkoa ja tekee sitä vielä sitäkin vähemmän. Jos et yllätä vihollista niin saat huitoa viidakkoveitsellä tovin, yhtä vihollista. Pientä plussaa tulee Adewalen mörssäristä joka on kuin muskettien haulikko. Taistelut ovat kuitenkin liian usein kuin kiipeily, epätarkkoja ja kömpelöitä.


Siitä ei itseasiassa ole pitkäkään aika kun pelasin AC4:ää ja en kokenut samanlaisia ongelmia. Ne eivät kuitenkin ole mitään verrattuna tarinaan ja sen tehtäviin, sillä ne ovat sitä pohjamutaa ja tässä tullaan näppärästi Mustan Lipun suurimpiin heikkouksiin.

Jatkuvasti pitää seurata henkilöä X. Mikään ei tässä pelisarjassa ole ollut yhtä ärsyttävää ja kun sitää pitää tehdä jatkuvasti, niin se muuttuu entistä ärsyttävämmäksi. Muutenkaan tämän pelin juonitehtävissä ei ole mitään järin hyvää esimerkkiä. Tarina on muutenkin tylsä ja mitään sanomaton. Siinä missä Black Flag toi mukaan monia legendaarisia merirosvoja ja onnistui kertomaan todella hyviä tarinoita, ei tämä peli tarjoa sitä samaa.

Tarinassa ei ole oikeastaan mitään mikä jäisi mieleen, saisi mielenkiinnon tai veisi mukanaan. Tylsää puurtamista ilman mitään astetta kiinnostavampaa tekemistä.


Kokonaisuutena Assassin's Creed: Freedom Cry on hyvin heikko DLC. Pääpeli on erinoaminen kokonaisuus, johon olisi voinut toki tuoda lisää tekemistä, mutta tämä on surkea yritys. Päähahmo ei ole Edward, pelattavuus tuntuu kömpelömmältä ja peli ei tarjoa mitään uutta. Kovimmat AC veteraanit voivat saada tästä jotakin irti, mutta itse sain lähinnä turhauttavaa tekemistä ja tylsän tarinan.

 

+ Merirosvoteema

+ Merenkäynti

 

- Kömpelö

- Tylsä tarina

- Turhauttavat tarinatehtävät

 

Arvosana: 3,2

 

Pettymys




Downwell.jpg?1502389508

Yksinkertainen ei ole aina priimaa

 

Alaspäin ja vauhdilla

 

PlayStation +, Elokuu

 

Downwell

Olen itse monesti todennut että yksinkertainen peli voi olla oikein tehtynä erittäin koukuttava ja muutenkin varsin mainio tekele. Aina niin ei kuitenkaan ole ja tässä on yksi esimerkki sellaisesta tapauksesa.

Downwell on yksinkertaisella grafiikalla varustettu peli jossa pelihahmo hyppää kaivoon. Matka alas on täynnä vaaroja mutta onneksi pelihahmo osaa päälle laskeutumalla tappaa vihollisia ja ampua alaspäin. Yhden osion läpäisemällä saa käyttöönsä lisää päivityksiä joista on apua matkalla alas.


Downwell on todella nostalgisen näköinen ja mustavalkopunainen ulkoasu on ihan kiva. Pelattavuudessaan peli toimii hyvin ja mukana on myös vähän vaihtelua, sitä tulee nimittäin vastaan myös eri kentissä.

Peli on myös hyvin vaikea. Pelihahmo ei kestä kovin montaa osumaa ja kuollessaan, pitää aloittaa aivan alusta asti. Tämä ei olisi muutoin ongelma mutta tuntuu että peli antaa hyvin vähän siimaa. Sen lisäksi peli ei ole koukuttava samalla tavalla kuin vaikka Don't Die Mr Robot. Tämä peli on kivan näköinen ja ohjattavuudessaan onnistunut, mutta pelattavuus ei vain nappaa.


Kokonaisuudessaan pelissä on vaihtelua ja haastetta, mutta haaste on ehkä hivenen liian korkea ja vaihtelu aika pinnallista. Tälläinen peli toimii lyhyissä sessioissa, mutta läpäisy vaatii pitkäjänteisempää keskittymistä. Ongelmana on että tämä peli ei vain toimi. Se on vaikea ja aika tylsä.

 

+ Kivan näköinen

+ Simppeli

 

- Vaikea

- Tylsä

 

Arvosana: 4,0

 

Huono

tiistai, 8. elokuu 2017

Batman: Enemy Within - Episode 1: The Enigma

Batman_%20The%20Enemy%20Within.jpg?15022

Uusi kausi alkaa lupaavasti

 

Telltalen Batmanin toinen kausi tuo mukanaan vanhoja ja uusia tuttavuuksia. Pelaaja on uusien haasteiden edessä niin Batmanina, kuin Bruce Waynenä kun mahdollisia liittolaisia ja vihollisia astuu kuvioihin.

 

 

Ensimmäinen jakso on monella tavalla aika tärkeä, sillä jos se ei koukuta pelaajaa, niin tuskin sitä palaa myöskään seuraavien jaksojen pariin. Kun kyseessä on toinen kausi, niin sillä ei ole samalla tavalla väliä. Tämä johtuu siitä että jos ensimmäinen kausi ei napannut, niin tuskin tällä kaudelle antaa mahdollisuutta samalla tavalla. Itse tosin pidin ensimmäisestä kaudesta, vaikka sen viimeinen jakso olikin hyvin huono osa kokonaisuutta. Tämän kauden kanssa olen uudenlaisen tilanteen edessä, sillä en ole ennen pelannut Telltalen kakkoskausia.

Yksi erittäin suuri vaaran paikka tämän tyyppisissä peleissä on se, että jos ensimmäisen kauden päätökset sivuuttaa, niin samalla onnistuu todella helposti romuttamaan sen, mitä pelisarja kokonaisuudessaan voisi olla. Batmanin tapauksessa näin ei käy. Peliä voi pelata aivan omana kokonaisuuteenaa, ilman tietoa ensimmäisestä kaudesta. Peliin voi ladata ensimmäisen kauden tallenteen tai eräänä erittäin hienona ratkaisuna, peliin voi luoda ensimmäisen kauden valinnat.


Ensimmäinen jakso alkaa oikein hyvin ja menee asiaan nopeasti. Batman on nyt tunnettu sankari, legendaarinen Yön Ritari. Hänellä on edessään uusi vihollinen sillä aiemminkin Gothamia terrorisoinut Arvuuttaja nousee nyt esiin. Samalla aikaa Bruce Wayne tapaa vanhan tutun, kun John Doe / Jokeri tulee tapaamaan kaveriansa. Uutena kasvona Gothamiin saapuu myös teräksinen Amanda Waller joka voi olla liittolainen tai vihollinen, riippuen siitä, miten pelaaja hänen kanssaan toimii. Pelaaja joutuu edelleen tekemään päätöksiä kahdella rintamalla ja välillä nämä rintamat yhtyvät.

Tarinallisesti ensimmäinen kausi teki monia klassisia Batman vetoja, mutta yritti olla omanlaisensa uudenlaisella pääroistolla. Se ratkaisu oli katastrofi ja lady Arkham on edelleen yksi huonoimpia pääroistoja videopeleissä, osittain johtuen siitä, että tällä hahmolla pilattiin yksi klassinen Batman hahmo. Tavallaan ymmärsin ratkaisun, sillä aika hankala Batmanin kanssa on olla oikeasti uudenlainen, siinä mielessä tämä pelisarja kuitenkin onnistuu.

Toinen kausi tekee myös asioita uudella tavalla. Arvuuttaja on ollut olemassa jo ennen Batmania ja on varsin kokenut rikollinen. Nämä tälläiset pienet ratkaisut voivat toimia jos tehty oikein. Omalla tavallaan on erittäin virkistävää että Batman pelissä ei tehdä aina niitä samoja juonikuvioita ja ratkaisuja. Joskus uudet yritykset poikivat jotakin todella hyvää. Kakkoskausi on varsin lupaava, mutta toisaalta, sitä oli myös ykköskausikin.

Ykköskausi eteni omasta mielestäni todella nopeasti, lähinnä siksi että Batmanin henkilöllisyys selvisi Kissanaiselle todella aikaisin. Tämä toinen kausi lisää höyryä, tehden pari todella kovaa vetoa hyvin nopeasti, nostaen panoksia ja tehden selväksi että tässä pelisarjassa, tulee tapahtumaan isoja asioita ja osa niistä, erittäin vaikeita sulattaa.


Roistot ovat olleet Batman pelien suurimpia valtteja sillä Lepakkomiehellä on yksiä sarjakuvamaailman parhaita vihollisia. Jokeri on mukana on varsin lupaava, mutta toisaalta, Jokeri on usein aika onnistunut, Arkham Origins onnistui poikkeuksellisen hyvin kun taas varsinainen Arkham trilogia toi esiin aika tylsän tavallisen Jokerin ilman mitään oikeasti uutta tai omaa.

Arvuuttaja on kuitenkin se, mikä on tehty enemmän kuin vain hyvin. Tässä pelissä on paras Arvuuttaja pitkään aikaan. Yhdessä Batman animaatiossa oli myös todella erilainen ja todella onnistunut Arvuuttaja, tämän pelin versiossa on samaa tyylikkyyttä ja laatua. Arkham sarjassa Arvuuttaja on ollut aina ärsyttävä neropatti joka ei ole hyvin tehty ja on läsnä vain ärsyttääkseen pelaajaa. Ulkoisesti Arkham Knight onnistui parhaiten, mutta Enemy Withinin Arvuuttaja on paljon parempi.

Arvuuttajassa on jopa hieman Jigsaw maista vivahdetta ja se sopii hahmoon erittäin hyvin. Arvuuttaja on vaarallinen ja älykäs. Hahmosta on saatu yllättävän hyvä ja tätä hahmoa näkisi mielellään enemmänkin, mutta tässä sarjassa, sitä laatua säänöstellään ja vaihdetaan tietyssä vaiheessa uuteen.


Ääninäyttely oli ensimmäisessä pelissä parasta laatua. Troy Baker oli täydellinen Batman ja Laura Bailey täydellinen Kissanainen. Osittain tämän takia moni muu, kuten Harvey Dent pääasiassa, tuntuivat vähän heikoilta. Tosin Travis Willinghamin Dent parani heti kun Kaksinaama alkoi tulla peliin. James Gordon oli alusta asti loistava ja samoin Vicky Vale. Tosin Erin Yvetten ääninäyttelemä Vicky Vale heikkeni järkyttävästi loppupuolella, samalla kun Harvey Dent parani.

Toisella kaudella laatu on edelleen hyvää. Batman, Alfred ja Gordon kuullostavat kaikki siltä miltä heidän pitääkin ja pakko sanoa että Arvuuttaja on uusi napakymppi, sillä Robin Atkins Downes on loistava. Nolan North vielä mukaan tähän sarjaan niin paketti on entistä parempi. Tosin en panisi pahakseni jos Adam Harrington (mm. Bigby Wolf) tulisi mukaan joksikin hyväksi pahikseksi (esim. Bane) samoin Jennifer Hale (esim. Poison Ivy). Sitten on tietysti myös Steve Blum... varsinkaan kun tämä ensimmäinen jakso tekee selväksi, muutamia asioita joiden valossa voisi päätellä, että rikollisia ei kierrätetä, vaan ne vaihdetaan uusiin.


________________________________________________________________________________________________

Sanotaan että mitä tulee lopetukseen, siitä voi olla montaa mieltä. Batmanin pitkäaikaisena fanina, mikään yllätys ei ole järin iso. Se että Waller sattuu tietämään Batmanin henkilöllisyyden ei ole mikään iso yllätys. Se on todella hyvä tapa kiristää välejä ja laittaa pelaajat miettimään päätösten seurauksia. Itse pelaan ensimmäisen kerran siten, että teen päätökset ja elän niiden kanssa, oli se kuinka vaikeaa tahansa.

Se että Riddler kuolee lopussa vihjaa siitä, että tässä sarjassa ei välttämättä kierrätetä rikollisia. Batmanilla riittää vihollisia, joten on vain hyvä, jos niitä aletaan tuomaan peliin tasaista tahtia, olettaen että sarja jatkuu vielä kolmannellekin kaudelle.

Se miten arvelen tämän kauden menevän on pitkälti sitä että kuinka paljon pelaaja tulee toimeen Wallerin kanssa ja kuinka paljon Jokerin kanssa. Nämä kaksi nimittäin taitavat olla aika tärkeitä palasia tässä kokonaisuudessa ja kun kuvassa on näemmä myös Harley Quinn, niin jatkoa odottaa todella innolla. ________________________________________________________________________________________________


Kun kyseessä on toinen kausi niin oleellista on se, että miten hyvin tämä kausi, yhdistyy ensimmäiseen kauteen?

Vastaus on: Erinomaisesti. Alusta asti tiettyjä viittauksia menneeseen on ja jakson edetessä niitä kaivellaan lisää esiin, osaa ei juuri tuoda esille kun taas osa tuodaan.

Sanoisin että pitkälti tämä on samaa tasoa kuin edellinenkin kausi, mutta eräässä mielessä tämä kausi laittaa alusta asti paremmaksi ja se on toiminnassa.

Tämä sarja on alusta asti ollut todella mielekäs ja näyttävä toiminnallisessa mielessä ja nyt sitä toimintaa rikastetaan juurikin sillä oikealla tavalla. Toiminta on näyttävää ja juuri sen verran hyvin tehtyä että siihen pääsee loistavasti sisään. Vaikka kyse onkin QTE taistelusta, niin se on tehty erittäin hyvin ja taistelu on mielekästä.

Niitä lisävivahteita ovat ajoittaiset taistelun sisäänrakennetut valinnat siitä, että millaisella liikkeellä jatkaa taistelussa. Nämä ovat juurikin niitä oikeita tapoja parantaa pelisarjaa, joka ei ole alunalkaenkaan rikki.


Mitä tulee sitten valintoihin, niin pari erityisen vaikeaa valintaa tulee vastaan heti tämän ensimmäisen jakson aikana. Edellisen kauden avausjaksossa niin ei ollut, mutta tällä kertaa ollaan alusta asti vaikeiden päätösten keskellä ja jakson edetessä niitä tulee vastaan juuri silloin kun sitä ei osaa odottaa.

Eräs todella hyvä ratkaisu valintoihin liittyen piilee siinä, miten pelaajan ihmissuhteet eri hahmoihin kehittyvät. Toivoa sopii että tämä ratkaisu pysyy mukana kauden edetessä. Pelissä tehdyt päätökset johtavat siihen että ihmissuhteet muuttuvat ja jakson lopussa kun valintoja tutkaillaan, selviää että miten hahmot kehittyvät. Päätökset muokkaavat hahmojen suhtautumista Lepakkomieheen, mutta myös yleiseen toimintatapaansa, tämä on erittäin kiinnostava pelimekaniikka ja siinä piilee valtavasti mahdollisuuksia.


Kokonaisuudessaan Batman: Vihollinen sisimmässä on erittäin hyvä alku pelille jolla on todellakin mahdollisuuksia nousta ensimmäistä kautta paremmaksi peliksi. Toiminta, salapoliisityö ja tarina ovat todella hyvässä synergiassa keskenään. Tässä on todella lupaava alku.

Telltale on ottanut uuden tyyliin peliensä kanssa. Ennen jokainen jakso jaettiin osiin ja pelaamisen voi jälkikäteen uudelleenaloittaa mistä tahansa kohtauksesta, nykyään jakso pitää aloittaa alusta asti. Tämä antaa ratkaisuihin uutta voimaa, kun päätöksiä ei jälkikäteen niin vain korjailla.

 

+ Batman

+ Näyttävä ja mielekäs toiminta

+ Paljon todella hyvää dialogia

+ Erinomainen ääninäyttely

+ Useita todella hyvin tehtyjä valintoja

 

- Tiettyjä asioita suljetaan nopeasti pois

- Nämä asiat joita haluaisi tehdä, mutta ei voi

 

Arvosana: 9,2

 

Mestariteos 

maanantai, 31. heinäkuu 2017

Dragon's Dogma: Dark Arisen

Lohikäärmeen Oppilause: Pimeä Noussut on DLC:t sisältävä versio alkuperäisestä pelistä. Valtava fantasiatunnelmainen peli joka tekee montaa asiaa yhtä aikaa ja voisi parantaa jokaisella saralla.

 

 

 

 

Pelaajan luo prologin jälkeen pelihahmonsa. Hahmonluonti on suhteellisen hyvä, peli on graafisesti ihan ok, mutta ei mitenkään erityisen hieno. Hahmon luomisen jälkeen tapahtuu hirveitä kun lohikäärme hyökkää. Lohikäärme kiinnostuu pelihahmosta ja ottaa tältä sydämen. Mutta pelihahmo ei kuole, vaan hänestä tulee Arisen, jona monet häntä sitten kutsuvat. Päämääränä onkin tästä eteenpäin hankkia sydän takaisin ja mahdollisesti tappaa lohikäärme joka sen vei. Mutta se ei ole ihan niin helppoa, sillä sitä ennen pelaaja joutuu opettelemaan uusia asioita ja suorittamaan erilaisia tehtäviä.


Dragon’s Dogma sijoittuu varsin hyvin tehtyyn fantasiamaailmaan. Maailmassa on monia erilaisia hirviöitä ja asukkaita. Paikkoja on niitäkin runsaasti. Pelin maailma on suhteellisen kookas ja täynnä tekemistä ja tehtäviä. Päätarina etenee vähän hitaamman puoleisesti ja on monia asioita joita peli ei välttämättä kerro järin selvästi. Ajoittain tulee vastaan asioita jotka tulevat varsin ikävänä yllätyksenä.

Pelissä on pari aika outoa ja aika typerää asiaa. Yksi on se, että pelejä voi olla kerralla vain yksi, eli uusi peli pyyhkii aiemman pois. Tämän lisäksi peliin voi tehdä vain yhden tallennuksen, mikä tarkoittaa sitä että virheet jäävät voimaan.


Tämän pelin kanssa saa todella paljon pelattavaa. Tehtäviä on todella paljon, maailma on laaja ja täynnä monia asioita. Tutkittavaa, löydettävää ja kehitettävää riittää. Varusteita voi päivittää ja uusia löytyy vaikka kuinka.

Hahmoluokkia on alussa kolme, mutta jokaisesta luokasta on myös toisenlainen versio joka avautuu pelaajalle hankittavaksi myöhemmin. Tämän lisäksi hahmoluokista on myös kolme hybridiluokkaa.

Maailma on laajuutensa lisäksi varsin avoin. Pelin alettua pelaaja pääsee todella pitkälle tutkimaan ja vain parin tehtävän jälkeen pääsee jo pelin pääkaupunkiin jossa kaikki parhaat tavarat ovat ja onkin suositeltavaa odottaa sitä. Mutta hyvää on se, että pelaaja saa oman mielensä mukaan alkaa tutkia maailmaa, on tosin selvää, että tietyissä paikoissa on aika kovia vihollisia. Sillä hyvin äkkiä löysin paikan jossa lohikäärmeitä ja ne ovat tämän pelin pahimpia vihollisia.


Se mikä on tämän ”oma juttu” on: Pawn System. Pelissä voi tehdä yhden aivan oman pawnin joka sitten on pelaajan apuri loppuun asti ja joka ei lopullisesti kuole. Tämän lisäksi pelaaja voi värvätä avukseen kaksi muutakin pawnia joko pelin maailmasta, tai verkosta, joita muut pelaajat ovat luoneet. Pawn systeemi olisi tarvinnut aika paljon lisää työtä.

Pawn hahmot juttelevat pelaajalle todella paljon ja niitä ei hiljaiseksi tunnu saavan millään. Tämä on hyvin ärsyttävää kun ottaa huomioon että kovin paljoa juttua näillä ei riitä, ennen kuin jutut alkavat toistamaan itseään.

Toinen juttu on se, että nämä idiootit pääsevät aika helposti hengestään ja tuntuvat olevan aika tyhmiä seuratakseen pelaajan ohjeita. Taistelussa ne pärjäävät joko todella hyvin, tai vähän sinne päin. Pawn hahmot kehittyvät ja niistä tulee parempia, mutta aika usein tuntuu että kehitys menee ihan omalla tavallaan.


Hahmon kehitys on sellainen asia joka ei ole sieltä parhaasta päästä. Hahmon ominaisuuksia voi kehittää pääasiassa hahmoluokan kautta. Eri hahmoluokat saavat eritavalla elinvoimaa, hyökkäysvoimaa, kestävyyttä, taikavoimaa jne.

Hahmoluokissa on tiettyjä omia juttujaan, jotka ovat vain näille hahmoluokille, mutta näiden lisäksi on myös kykyä, jotka jäävät voimaa, kun ne kerran avaa ja ottaa käyttöön. Hahmonkehitys on sellainen asia jonka tajuaminen voi kestää jonkin aikaa. Itse menin hyvin pitkään siten että tietyt puolet kehittyivät selvästi ja toiset jäivät vahvasti syrjään ja sama pätee myös asusteisiin. Tämä osittain siksi, että asevalikoimissa on todella suuria eroja. Siksi on pieni kynnys vaihtaa hahmoluokkaa, koska sitten se pitkälle kehitetty ase jää sivuun.


Ottaen huomioon että peli on tehty 2012, se tuntuu monella tavalla paljon vanhemmalta.

Syy ei ole maailmassa, sen tunnelmassa eikä myöskään tarinassa. Se on niissä monissa pelillisissä ja ulkoasullisissa asioissa, joista tulee tämän pelin suurimmat heikkoudet.

Tässä pelissä on eräänlainen fast travel toiminto. Sen avulla voi hypätä vain pariin paikkaan kartalla ja se maksaa aina teleporttikiven. Tässä pelissä on todella paljon kävelemistä ja kun maailma on laaja, niin se on todella ärsyttävää.

Se ärsyttävyys näkyy myös parissa muussakin asiassa. Pelihahmo pystyy juoksemaan vain kuluttamalla kestävyyttä ja mitä enemmän roinaa kantaa mukanaan sitä nopeamman kestävyys kuluu ja sitä hitaammin palautuu. Tekee paikasta toiseen liikkumisesta entistä rasittavampaa.


Vihollisissa on myös paljon hyvin typeriä ratkaisuja. Tuntuu että valtaosa vihollisista on vain kopioita aiemmasta. Tämä nyt ei ole mikään iso ongelma, näin on aika monessa pelissä. Ongelma on siinä, että valtaosa vihollisista on jollakin tavalla tehty hyvin ärsyttäviksi jolloin taistelua välttää, vaikka sillä tavalla se kokemusta.

Sudet ovat nopeita ja tuppaavat juoksentelemaan ympäriinsä, jolloin niitä saa aina jahdata. Harpyt lentelevät ympäriinsä jolloin melee soturilla on ylimääräistä työtä kun yrittää saada sellaisen kiinni.

Epäkuolleet taas tuppaavat aina tarttumaan pelaajan kiinni ja tämä tapin vatkaaminen irtipääsemiseksi on rasittavaa.

Kykloopit ja muut isot möröt kestävät niin paljon vahinkoa että niiden tappaminen on aina pieni projekti.

Nämä ovat sellaisia asioita jotka ärsyttävät alusta asti ja sitten kun niitä tulee vastaan kokoajan, niiden kanssa uhkaa todella mennä hermo.


Mitä tulee toimintaan, niin siinä on pari todella hyvää puolta ja pari todella typerää puolta. Menemättä siihen että aseet ja varusteet ovat hahmoluokkakohtaisia, niin keskitytään taisteluun. Ensimmäinen asia mikä tulee nopeasti esille on se että tässä pelissä ei voi lukittua vihollisiin ja tämä johtaa usein siihen että vihollisia joutuu jahtaamaan ja/tai huitomaan ympäriinsä sokkona. Muutoin lukittautuminen ei olisi mikään ongelma, mutta monet viholliset on tehty sen verran ärsyttäviksi että se on ongelma.

Taisteluun on eväinä todella paljon erilaisia aseita ja niissä taitoja. Tämä tekee taistelusta varsin vaihtelevaa ja kun ryhmään ottaa pari muutakin hahmoa, niin kyllä taisteluun sitä vaihtelua saa.

Eräs valtava kompastuskivi on kuitenkin taistelun suurimpiin heikkouksiin kuuluva idea. Nimittäin se, että vihollisia pitkin voi kiipeillä. Idea on ihan hyvä mutta toteutus on aivan perseestä. Todella usein pelihahmo ei vain kiipeä sinne minne pitäisi vaan jää roikkumaan paikalleen ja sitten on niitä vihollisia mitkä oitis pudottavat pelihahmon, tavalla tai toisella.


Mitä tulee pelin tehtäviin niin luvassa on paljon ees taas ravaamista ja vaihtelua on jonkin verran. Toistoa on luvassa jonkin verran päätehtävien joukossa ja sivutehtävien kautta niitä tulee entistä enemmän. Todella paljon pitää mennä paikkaan X ja tappaa tai löytää jotakin, joskus molemmat, eri tehtävinä.  Ajoittain vastaan tulee myös aivan omanlaisiaan tehtäviä mutta harvemmin. Se missä tämä peli menee kunnolla yli, ovat pelimaailman rutto, saattotehtävät. Tässä pelissä on kymmeniä tehtäviä joissa pitää saattaa henkilö A paikkaan Ö. Tämä sama tehtävä sitten toistetaan eri hahmolla ja mutta usein samalla paikalla.

Paljon parempia tehtäviä ovat nämä missä pitää tappaa X määrä tiettyä vihollista. Ne tulee tehtyä siinä muiden juttujen lomassa. Grindaaminen on kuitekin sellainen juttu joka alkaa nyppiä viimeistään siinä vaiheessa kun alkaa pyrkimään DLC rintamalle ja erityisesti Bitterblack Islelle, jossa huomaa, että ei ole yhtään mitään. Tässä kohtaa viimeistään myös äkkiäkuolemat alkavat nyppiä ja viholliset joilla on rutosti HP:tä. Myös se vihollisissa kiipeily saavuttaa uuden ärsyttävyyden.


Pelissä on myös eräänlainen romanssisysteemi mutta se on kyllä pilattu hyvin. Melkein kuka tahansa voi olla romanttinen vastine. Tätä voi vähän ohjata antamalla lahjoja sille josta haluaa romanttisen kiinnostuksen kohteensa. Lahjasysteemissä on vaihtoehtoja todella paljon ja kiintymys kasvaa myös kun vain puhut valitsemallesi hahmolle. Ei liene yllättävää että tietyt kauppiaat ovat hyvin todennäköisiä kohteita kiintymykselle koska puhut heille usein.

Hahmojen ulkoasu on jopa PS3 peliksi hieman muovinen. Hahmojen kanssa jutteleminen on myös aika elotonta. Päähenkilö ei puhu mitään ja monet kohtaukset ovat tämän takia kiusallisen noloja. Muutenkin pelistä puuttuu se eloisuus. Graafinen ulkoasu ei ole sieltä parhaasta päästä mutta maailmassa ja hiviöissä se ei juuri haittaa, välianimaatioissa se tosin tuntuu.


Kokonaisuudessaan Dragon’s Dogma jättää hyvin ristiriitaisen vaikutelman. Tämä on sellainen peli jonka osaamiseksi pitäisi olla kattava ohjekirja, sillä monia asioita ei todellakaan tuosta noin vain sisäistä.

Tämän sellainen peli joka on huono versio monesta muusta. Kömpelö versio Dark Soulsista tai köyhä versio Dragon Agesta. Dragon Agen ”huonoa” taistelumekaniikkaa arvostaa tämän pelin jälkeen vähän enemmän sillä vaikka en siitä erityisemmin pidäkkän, niin se on tehty todella hyvin. Tässä pelissä on aktiivisempi toiminta, mikä on valtava plussa, mutta se voisi olla niin paljon parempikin ja niin pienillä muutoksilla. Osa syy johtuu hahmonkehityksestä.

Tarinan rikkaus ei juuri vedä puoleensa eikä hahmoihin juuri kiinny, mikä johtuu osittain siitä että pelihahmo ei puhu mitään. Dragon’s Dogma on peli joka tekee liikaa typeriä ratkaisuja. Tämä peli olisi voinut olla niin paljon parempi, vähän kaikessa. Se kuitenkin toimii pelattavuutensa puolesta ja tarjoaa valtavasti pelattavaa, se kaikki on tehty monessa pelissä vain niin paljon paremmin.


Monella tavalla tämä on sellainen peli joka oikeasti alkaa vasta New Game plussan kautta. Vaikeutaso ei nouse, ellei sitä halua nostaa ja peli alkaa täysin alusta, mutta pelaaja saa pitää kaikki tavaransa. Tämän voi toistaa monta kertaa. Ainoa todellinen ero on siinä, että kun New Game + alkaa, niin pelaaja tietää ne suurimmat suden kuopat ja osaa varautua niihin ja sen takia, pystyy jo nauttimaan pelistä.

 

 

+ Toiminnan monet mahdollisuudet

+ Valtava ja vapaa maailma

+ Runsaasti tekemistä

+ Erinomainen fantasiatunnelma

+ New Game +

 

- Valtava määrä epäselvyyksiä

- Kiipeily

- Grindaaminen

- Fast Travelin rajoittaminen

- Paljon parantamisen varaa

 

 

Arvosana: 6,6

 

Loistokas

tiistai, 25. heinäkuu 2017

Marvel's Guardians of the Galaxy: Episode 2 - Under Pressure

Peter%20Quill.jpg

Pääosassa edelleen Peter "Star-Lord" Quill

 

 

Toinen osa viidestä. Tarina alkaa vähän kehittyä ja ne kantavat ideat hahmottua. Ei ehkä yhtä vahva osa kuin ensimmäinen, mutta hyvä osa kokonaisuutta.

 

 

 

Paineen Alla jatkuu suoraan siitä mihin ensimmäinen osa jäi, kirjaimellisesti. Tarinaa eteenpäin vieväksi asiaksi nousee Eternity Forge jonka voimista on nyt jo hieman ideaa. Tämä uusi esine on se mikä ohjaa tarinaa, mutta pääpaino on enemmänkin siinä, mitä se pakottaa ja saa hahmot tekemään. Rocket haluaa korjata menneisyyden vääryyden, Gamora ajautuu lähemmäs Nebulaa ja samalla aikaa Drax etsii uutta suuntaa elämälleen. Groot on mukana porukassa seuraamassa kun kaikki vaikeat päätökset lankeavat ryhmän johtajalle, pelaajan ohjaamalle Tähtilordille.


Peli toimii aivan sillä samalla tavalla kuin aiempikin ja se hyvä huumori ja scifi-tunnelma ovat molemmat hyvin vahvasti läsnä. Välillä pelaaja juttelee eri henkilöiden kanssa ja pelaaja saa päättää miten hän tilanteisiin suhtautuu, välillä sitten taistellaan, mikä tapahtuu QTE hetkissä. Siinä ohessa voi sitten vähän tutkia ympäristöä.

Jakso 2 on varsin hyvin jaksotettu. Peli etenee todella hienosti ja päätöksillä näkyy olevan selviä seurauksia. Telltale peleille tutut huomaavat että tietyt päätökset muuttavat ryhmäläisten suhtautumista pelaajaan. Se mistä toinen ilostuu, toinen hermostuu. Tässä pelissä kantavana teemana tuntuu todellakin olevan tämä ryhmän kasassa pitäminen. Luottamus nyt on aika iso osa mitä tahansa Telltale peliä sillä hahmojen suhtautuminen pelaajaan muuttuu pelin edetessä. Tämän pelin iso juttu on Vartijat ryhmä.

Useat isot päätökset tuntuvat tapahtuvan siten että olet joko Rocketin tai Gamoran puolella. Ajoittain vastaan tulee myös hetkiä kun joudut valitsemaan Gamoran ja Draxin välillä. Nämä ovat niitä asioita jotka todella saavat pelin tuntumaan niin vaikealta, valintojen suhteen. Haluatko laittaa kaikki munat samaan koriin ja suosia aina tiettyä ryhmäläistä, vai pyritkö miellyttämään kaikkia. Peliä on kulunut vasta kaksi jaksoa mutta tämä ryhmäläisten välillä valitseminen on tehty jo erittäin selväksi.


Tarinallisessa mielessä tämä peli tarjoaa erään erityisen hyvän hetken Rocketin menneisyydestä. Tämä on erittäin hyvin tehty kohtaus ja helposti tämän pelin parhaita hetkiä. Mutta myös Nebula on todella hyvä lisäys tähän peliin ja hahmo on paljon parempi kuin Guardians of the Galaxy elokuvissa, muutenkin tuntuu että hahmot toimivat paljon paremmin tässä pelissä kuin elokuvissa ja heistä alkaa jo tässä vaiheessa oikeasti välittää. Päätökset eivät ole helppoja niitä on hyvin hankala alkaa jälkeenpäin korjailemaan.

Marvel's Guardians of the Galaxy on todellakin sellainen Telltalen pelin jonka tulen pelaamaan läpi pari kertaa, sillä mukana on sellaisia valintoja, joiden kohdalla tuntuu että haluaisi todellakin molemmat. Sitten tulee vastapainona vastaan näitä hetkiä jolloin ei vain voi voittaa, valitsi mitä tahansa.

Täytyy sanoa että tämän pelin tarina etenee hyvin mutta Eternity Forge tuntuu ajoittain vain olevan McGuffin joka pitää hahmot kiireisinä, mutta siinä on kyllä se on pelaajallekin aika tärkeässä osassa, sillä mysteeri tämän esineen kohdalla saattaa hyvinkin pian alkaa selvitä. Täytyy kyllä sanoa että tarina tuntuu sellaiselta, että se kestää tämän yhden kauden ja jos tulee seuraava kausi, niin siinä siirrytään jo muihin ympyröihin.


________________________________________________________________________________________________

Mitä tulee ajatuksiini tulevasta niin Rocketin menneisyys ja varsinkin hänen suhteensa Lyllaan tuntuu sellaiselta palaselta johon palataan vielä, se on vain liian herkullinen tarinapätkä sivuutettavaksi.

Thanos on myös sellainen osa jota ei voi sivuuttaa. Olen melko varma että Eternity Forge vielä herättää hänet henkiin. Ehkä vastaan tulee jopa hetki jossa pitää valita Thanos tai Kree rotu.

Gamoran ja Nebulan suhde on yksi pätkä jota aivan varmasti puidaan vielä. Se jää nähtäväksi millaiseen rooliin Nebula nousee mutta tämäkin on varsin hyvä ja kiinnostava osa tarinaa, ei ehkä niin kiinnostava kuin Rocketin, mutta kuitenkin.

Drax on lähinnä tälläinen monimutkaistaja. Pakko myöntää että monet pelin hauskimmat hetket ovat jollakin tavalla sidoksissa Draxiin. Täytyy sanoa että tämä hahmo on se, jonka helposti sivuuttaisi sillä vain ajoittain tulee hetkiä kun hänet mahdollista todella huomioida, ja huomaan jo tehneeni selvän virheen ykkösjaksossa.

________________________________________________________________________________________________


Kokonaisuudessa Under Pressure on hyvä osa viiden jakson kokonaisuutta. Teemat alkavat tulla osittain korostetusti esille ja samalla hahmot tuntuvat saavan hyvin lisää taustatarinaa tai paikkaansa tarinassa.

Pakko sanoa että nämä Quillin menneisyyspätkät tuntuvat vähän turhan mukaan liimatuilta, varsinkin tässä jaksossa oleva osuus on jakson heikoin palanen. Valtaosa pelistä on kuitenkin todella mieluisaa pelattavaa ja saavuttaa pitkälti samat mittasuhteet kuin ensimmäinenkin jakso, päättyen todella hyvin, aivan kuten edeltäjänsäkin.

 

+ Erinomainen Marvel tunnelma

+ Hahmot tuntuvat merkityksellisiltä

+ Tarinan rikastuminen

+ Huumori

 

- Ajoittainen toiston tunne

- Jotkut polut tuntuvat selvästi toisia korostetummilta

 

Arvosana: 8,4

 

Erinomainen

maanantai, 24. heinäkuu 2017

Peli(sarja)t jotka ansaitsevat uuden mahdollisuuden

Pelialalla kilpailu on kovaa. Harmillista onkin, että todella moni pelisarja ei ole koskaan kunnolla alkanut, vaikka lähdemateriaali olisikin ollut vaikka kuinka hyvää. Toivo ei ole kuitenkaan menetetty.

 

 

 

Pelialalla jokainen uusi peli pyrkii pelisarjaksi. Puolivillainen jälki on tässä tapauksessa todellista myrkkyä, sillä jos ensimmäinen peli ei myy kunnolla tai saa vahvaa fanikuntaa, niin jatkoa tuskin tulee ihan heti. Silti joidenkin pelien kohdalla on suuri sääli että ne eivät koskaan todella napanneet. Todella usein todella suuri määrä potentiaalia menee hukkaan kun pelistudiot olettavat että pelkällä lähdemateriaalilla myydään kopioita.

Niitäkin pelisarjoja on jotka eivät ole järin hyviä, mutta joihin tehdää lisää osio, koska aiemmatkin ovat myyneet. 

Tässä on tarkoituksena korostaa niitä aiheita, jotka todella ansaitsisivat uuden mahdollisuuden tulla pelisarjoiksi. Ehkä niistä on joskus tehty pelejä, ehkä ne pelit olivat aika hyviäkin, mutta nyt, ne ovat menneisyydessä. Joistakin ei ole koskaan tehty pelejä, mikä on suuri sääli.

 

Muutamat pelisarjat ovat saaneet uutta vauhtia ja samalla ehkä jo uuden mahdollisuuden. Näitä ovat mm:

Dragon Age, joka on saamassa huhujen mukaan neljännen osansa.

Darksiders joka on saamassa kolmannen osansa.

Wolf Among Us, on saamassa jatkoa, mikä todistaa että koskaan ei pidä luopua toivosta.

 

Mutta monet eivät ole vielä saamassa uusia pelejä sarjaansa ja jotkut eivät ole saaneet edes sitä ensimmäistä. Toivottavasti siihen tulee vielä joskus muutos.

 

KUNNIAMAININTOJA

 

24

- Vain jos mukana on Jack Bauer

 

Primal

- Tunnelmallisuudessaan ja nokkeluudessaan todella hyvin kirjoitettu tarina

 

Bulletstorm

- Äijämäisellä huumorilla maustettu todella miellyttävä räiskintä

 

Jak & Daxter

- Hyvä maailma ja hyvät hahmo, unohtamatta sitä erinomaista huumoria

 




24. Darkness

Erittäin tyylikäs ja erittäin väkivaltainen räiskintäpeli jossa pimeyden voimat tuovat toimintaan oman hurjan ja hurmeisen vivahteensa. Ensimmäinen peli oli tyylitelty synkäksi ja karuksi, lohduttomaksi räiskinnäksi kun taas toinen oli verisempi, sarjakuvamaisempi ja tyylikkäämpi. Varsin hyvä tarinakin löytyisi, jos vain joku jatkaisi sitä. Potentiaalia olisi, siksi olisi hienoa nähdä että millainen olisi Darkness 3.


23. Power Rangers

Monella tavalla Power Rangers on kuin Teenage Mutant Ninja Turtles. Se pitää sisällään monta erittäin hyvää elementtiä. SNES pelien joukossa on eräs Mighty Morphin Power Rangers peli, josta tuli todella hyvä. Se on ehkä lyhyt, mutta se on todella viihdyttävä. Power Rangers on juurikin sellainen tapaus josta olisi peliksi. 


22. Berserk

Berserk and the Band of the Hawk on saanut monenlaista palautetta, mutta pääpaino on ollut sitä, että tämä on todellakin keskivertopeli. Se on sääli, sillä tämä peli tekee monet asiat oikein ja Berserk sarja oikeasti kaipaa pelillistä muotoa. Koska magnasarja jatkuu, niin toivon mukaan tämä kesken jäävä tarina ei jää tähän vaan jatkossa tulee myös seuraava peli Berserk sarjasta, jossa kokonaisuutta vähän monipuolistetaan ja mukaan laitetaan englaninkielinen dubbaus.


21. Puss in Boots

Saapasjalkakissasta on tehty yksi peli jonka muistan hyvin. Move ohjaimella pelleilyyn keskittynyt selvästi lapsille suunnattu peli oli oikeilla jäljillä, mutta pelintekijät menivät liian monta kertaa sieltä matalasta päästä aitaa. Jos tähän peliin olisi panostettu enemmän niin se olisi voinut olla enemmän. Tälläisenä, tästä tuli perus lisenssipeli.


20. Transformers

Tämä sarja ei oikeastaan ole kuollut, mutta kuolemassa, sillä kerran toisensa jälkeen tulee näitä aika heppoisesti tehtyjä pelejä, joissa ei ole sitä sydäntä. Perustoimintaa parhaimmillaan. Se mitä Transformers tarvitsisi, olisi uusi ote. Räiskintää ja taistelu mutta mukana vähän jotakin muutakin. Elokuvat ovat toimineet hyvin, mikä mahtaakaan olla ongelma pelien kanssa. No se, että ne eivät yritä olla enempää, kuin lisenssi ratsastavia perusmättöjä.


19. He-Man

Muistan kipeästi erään pelin PS2:lla: Defender of Greyskull. Se oli säälittävä ilmestys ja samalla yksi ainoita He-Man pelejä joita olen pelannut. 2000-luvulla tullut animaatiosarja oli erinomainen monella tavalla, miksi sitä ei käännetty pelimuotoon, kuten Turtleseja. Sanoisin että tässä olisi potentiaalia, jos siihen vain laitettaisiin vähän aikaa ja halua. Master of the Universe maailmassa on hahmoja vaikka kuinka, hyviä ja pahoja.


18. Judge Dredd

Dredd elokuva todisti että tässä sarjassa on voimaa, kun siitä vain tehdään kursailematta K18. Dredd on väkivaltainen ja samoin maailma jossa hän on tuomarina. Muistan steamin kautta hankkimani pelin: Judge Dredd: Dredd vs Death. Se oli räiskintä jossa oli mukana vähän tuomarointia. Se olisi kaivannut vähän muutakin kuin pelkkää räiskintää. Tämä on sellainen sarja jolla oliis kyllä oma fanikuntansa, jos siihen vain panostettaisiin.


17. Teenage Mutant Ninja Turtles

Turtlesit ovat menossa kohti omaa loppuaan. Monet viimeisimmistä Turtles peleistä ovat olleet aika epäilyttäviä. TMNT2: Arcade Game NES:llä oli yksi ensimmäisiä pelejä joita pelasin ja se oli erittäin hyvä. Myöhemmin PS2 aikakaudella, 2003 animaatiosarjan vanavedessä tuli muutama peli jotka nekin, varsinkin TMNT2: Battle Nexus, olivat erittäin hyviä. Tässä sarjassa on voimaa. Sarjakuvissa on paljon käyttämättömiä hahmoja ja muutenkin tämä on sellainen pelisarja jolla on fanikuntaa, jos tähän peliin vain osattaisiin panostaa, samalla tavalla kuin aiemmin.


16. Ninja Gaiden

Ninja Gaiden 3 PS3:lla oli melkoinen pettymys ja vaikka Razor's Edge korjasin osan ongelmista, niin sarja ei ole sen jälkeen enää ollut näkyvissä. Sigma ja Sigma 2 olivat molemmat kokonaisuudessaan oikein hyviä pelejä. Ne olivat ajoittain raivostuttavan vaikeita, mutta kun niihin jaksoi panostaa niin ne todellakin tarjoasivat paljon. Tämä on sellainen sarja josta olisi kiva nähdä uusi peli. Varsinkin tässä pelissä sai olla ninja ja vieläpä sellainen ninja kuin mestari Ryu Hayabusa.


15. Godzilla

Hirviöiden kuninkaasta on tehty monta peliä joista moni ei ole ollut järin imarteleva teos. Itse muistan pari tappelupeliä jotka olivat aikakautensa peleiksi ihan kelvollisia, mutta monella tavalla olisi voineet olla paljon parempia. Mistä päästäänkin siihen ideaan, mikä olisi jättipotti. War of the Monster on monella tavalla sellainen, millainen hyvä hirviötappelupeli on. Siinä oleva Togera on Godzillasta mallia ottava hirviö. Godzilla peli War of the Monster tyylillä löisi kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja nostaisi kaksi pelisarjaa takaisin pinnalle.


14. Victor Vran

Kokonaisuutena tämä on sellainen peli, joka pärjää myös ilman mitään jatko-osia. Mutta, se ei tarkoita etteikö olisi hienoa nähdä jatkoa. Sen ei tarvitse edes keskittyä Vraniin, vaan aikaan hänen jälkeensä. Tämä on yksi niitä pelejä jotka ovat toiminnassaan ja tunnelmassaan todella iskeneet. Tälläisiä pelejä on monia samanlaisia, mutta yksikään niistä ei ole saavuttanut samaa toiminnallisesti hyvää otettu kuin tämä peli.


13. BloodRayne

Tämä on sellainen sarja jossa on alusta asti ollut ongelmia, mutta varsinkin kaksi ensimmäistä peliä olivat hyviä toimintapelejä. Nykyaikana sen kömpelyyden saisi kyllä pois ja muutenkin toiminta voisi olla vaikka kuinka hyvin tehtyä. Hack n slash pelejä on vaikka kuinka ja vaikka kuinka monenlaisia. BloodRayne on sarja josta saisi tunnelmallisen, verisen ja vauhdikkaan toimintaseikkailun. Lisäksi Rayne on todella hyvä pelihahmo, joka ansaitsi uuden mahdollisuuden.


12. Doctor Strange

En osaa äkkiä sanoa yhtäkään peli jossa Tohtori Outo olisi pääosassa. Marvel Ultimate Alliancessa hän oli pelattava hahmo, mutta pakko sanoa että tämä on sellainen Marvel hahmo, jossa olisi potentiaalia omalle pelille. Jotakin Kingdom Hearts tyylistä rikasta toimintaa. Siinä pelisarjassa on vaikka minkälaisia temppuja jotka voisi hyvin kääntää Strangen käyttämiksi magioiksi. Tämä on sellainen lisenssi jonka käyttäminen on vaikeaa mutta ei mahdotonta. Nyt olisi aika kun Benedict Cumberbatchin tähdittämä MCU:hun liittynyt hahmo on saanut uutta voimaa.


11. Wolverine

X-Men Origins: Wolverine on lisenssipeleistä parhaita. Tässä pelissä on väkivaltainen hurmeinen Wolverine, juuri sellainen kuin pitääkin ja äänenä ja inspiraationa Hugh Jackman. Miksi se ei koskaan saanut jatkoa. Tämä on juurikin sellainen peli sarja jossa tälläinen Devil May Cry, Ninja Gaiden ja ehkä jopa Batman Arkham vaikutteinen taistelu olisi enemmänkin kuin oikealla paikallaan. Toivottavasti Wolverine saa vielä joskus uuden, arvoisensa pelin. X-Men muutenkin olisi hyvä aihe pelisarjalle, mutta Wolverine on se vahvin osa.


10. How to Train Your Dragon

Animaatioelokuvien joukossa, tämän sarjan kaksi elokuvaa ovat ehdottomasti omia suosikkejani. Siksi onkin valtava sääli, että kaikki näkemäni pelit tästä ovat lähinnä niitä lentelypelejä, eivätkä kuulemma edes kovin hyviä sellaisia. Myönnettäköön, tämän sarjan kohdalla lentely on aika iso juttu, mutta se ei tarkoita ettäkö kaikki pitäsi keskittyä siihen. Tämä on sellainen sarja jossa on aivan valtava potentiaali. Lohikäärmeiden täyttämä maailma on todella rikas ja täynnä vaihtoehtoja.


9. Hopeanuoli

Tämä tuskin tulee koskaan tapahtumaan, koska anime ja magna ovat kumpikin jo niin vanhoja. Ginga sarja on kuitenkin sellainen jossa on oma suuri viehätyksensä. Sillä sarjalla on paljon faneja ja tällä pelillä olisi kyllä fanikuntaa, jos siihen vain saataisiin tekijät joilla olisi sama into sarjaa kohtaan. Tarinoita on vaikka kuinka ja hahmoja on vaikka kuinka. Spyro tyylinen seikkailu mutta Hopeanuolella, siinä olisi mestariteoksen ainekset.


8. Devil May Cry

Uusin Dmc tuhosi tämän sarjan todella hyvin. Kuka ikinä muuttikaan Dantea niin dramaattisesti, ansaitsee potkut. Alkuperäinen on yksi parhaita pelihahmoja koskaan ja toiminta jossa käytetään miekkaa sekä loputtomin ammuksin varustettuja pistooleja, puhumattakaan valtavasta variaatiosta muita aseita, on edelleen yksi parhaista. Trilogian ykkönen teki loistavaa jälkeä ja vaikka kakkonen olikin valtava pettymys, korjasi kolmonen kaiken. Nelonen oli sitten jo selvä askel poispäin. Nyt olisi korkea aika tuoda Dante takaisin, oikea Dante.


7. Van Helsing / Dracula

Tämän kohdalla on vähän tälläinen kahtiajakoinen ajatus. Van Helsing elokuvaan pohjautuva peli oli todella nopeasti ja laiskasti tehty. Siinä pyrittiin kohti Devil May Cry pelisarjaa ja se oli hyvä suunta. Jos siihen vain olisi panostettu oikeasti ja huolella, niin se olisi varmasti ollut erittäin hyvä peli. Toinen vaihtoehto on Dracula. Dracula Untold oli sellainen elokuva joka huusi videopeliä, jota ei koskaan tullut. Kumpa näistä kahdesta hahmosta saataisiin peli, jossa tekijöinä olisi sellaisia, joita kiinnostaa myös se lopputulos.


6. Star Wars / Darth Maul

Star Wars pelit ovat uudessan nosteessa, varsinkin räiskintäpelit. Mutta itse kaipaan jotakin sellaista toimintapeliä jossa pääsee taistelemaan valomiekalla ja mahdollisesti jedivoimilla. Star Warsin suhteen eräs hahmo olisi kuitenkin omiaan juurikin Batman: Arkham / Middle-Earth Shadow sarjan tyylisessä toimintaan ja hiiviskelyyn painottuvassa synkässä ja väkivaltaisessa pelissä, nimittäin sarjan toiseksi paras, rikollisen aliarvostettu, pahishahmo: Darth Maul. Siinä olisi legendaarisen pelin ainekset.


5. Lord of the Rings / Aragorn

Middle-Earth: Shadow of Mordor ja piakkoin ilmestyvä Shadow of War ovat tuoneet Keskimaan loistavasti esille. Itse kuitenkin kaipaan Sormusten Herra pelejä joissa pääsi pelaamaan Aragornilla. Muistan erään pelin: Aragorn's Quest. Se oli monella tavalla hyvä peli. Ongelmana vain oli se, että se oli vähän niin ja näin tehty eikä ollut järin synkkä. Verta ei juuri ollut taistelu sekin jätti paljon toivomisen varaan. Nyt kun Shadow sarja on saamassa uutta voimaa, niin ehkä tulevaisuudessa muutkin tarinat saavat. Ehkä Aragorn saa vielä joskus, oman pelinsä. Shadow sarja on hyvä esikuva.


4. Iron Man

Rautamies on MCU:n alku ja juuri ja Robert Downey jr on sarjan kansikuvapoika. Suuri ihme onkin että paria lisenssipeliä lukuunottamatta hahmo ei ole saanut juuri videopelien huomiota. Lisenssipeleihin ei juuri koskaan panosteta. Iron Man on juurikin sellainen hahmo joka sopisi loistavasti avoimen maailman peliin. Vapaus lennellä ympäriinsä, kokeilla valtavaa määrää erilaisia aseita ja varusteita. Mukana tietenkin paljon tuttuja pahiksia kuten Ultron, Musta Ruoska kreivi Nefaria ja Mandariini. Ei yhtä synkkää kuin Arkham sarja, mutta ei yhtä hullua kuin Saint's Row.


3. Punisher

Tuomari on ehdottomasti yksi omia Marvel suosikkejani. Jon Bernthal on todella surkea valinta rooliin, mutta jotakin positiivista haettaessa, ehkä hän saa pelintekijät kiinnostumaan hahmosta. Thomas Janen loistavan Punisher elokuvan vanavedessä ilmestys PS2 peli: Punisher oli erittäin hyvä toimintapeli jossa Rankaisija pääsi oikeasti oikeuksiinsa. Räiskintä meni välillä liikaa perusammuskeluksi, mutta tunnelmaa korostivat kuulusteluosiot ja muutenkin Punisher tunnelma oli vahvasti esillä. Tässä olisi aineksi vaikka mihin, moraalipeliksi Telltalelle, tai vaikka toiminapeliksi kuin Uncharted tai Resident Evil 4-6.


2. Spawn

Mielettömän suuri potentiaali joka voi odottaa käyttäjäänsä. Spawn on verinen, synkkä ja väkivaltainen fantasiamaustettu sarja jossa olisi videopelille otollinen ympäristö. Jälleen, Batmanin Arkham sarja on lähes täydellinen esikuva tälle hahmolle. Ainoa mitä se vain tarvitsee on verta ja paljon aseita. Siinä olisi todellakin aineet mestariteokselle. Aiempi peli jota olen pelannut oli Spawn: Armageddon. Siinä pelissä oli oikea idea, mutta toteutus jäi ikävästi kauas siitä mitä sen olisi pitänyt olla.


1. Spyro

Spyro the Dragon ja Legend of Spyro ovat kumpikin olleet oikein hyviä pelisarjoja. Spyro saattaa hyvikin olla saamassa Crash Bandicootin tapaan oman trilogiansa nykykonsoleille. Toivoa sopii että se innostaa aivan uuden pelin tekemiseen. Skylanders nimittäin ei ole Spyron arvoinen pelisarja. Spyro kuuluu aivan omaan sarjaansa. Tämä on edelleen yksi sellainen pelisarja jossa olisi todellista voimaa ja suunntonta potentiaalia. Insomniac Games onnistui kolme kertaa sarjan kanssa. Spyro 3: Year of the Dragon on edelleen PS1:n paras peli. Nyt olisi jo aika tuoda Spyro lohikäärme nykypäivään, uuden pelaajasukupolven pelattavaksi.