Xboxilla ei ole samalla tavalla yksinoikeus-sarjoja mitä pleikkarilla on, joten valinta näiden konsolien välillä on ollut helppo vuosikaudet eikä ole vaikeutunut. Tulee vaikeutumaan 2028 alusta. Muutamat sarjat ovat kuitenkin vasta myöhemmit tulleet pleikkarille, kuten Ninja Gaiden PS3:lle. Näistäkin tosin toinen on pelattu PC:llä jo ajat sitten.

 

 

Omalla kohdalla Xbox alustan ns. Yksinoikeuspelisarjat eivät ole missään kohtaa puhutelleet kun taas PlayStationin tietyt sarjat ovat puhutelleet alusta asti. Mutta tulevaisuudessa asiat tulevat muuttumaan Sonyn viimeisimpien, enemmän tai vähemmän kuspäisten ratkaisujen vuoksi, joskin siihen on vielä reilusti yli vuosi aikaa.

Nykyään useammat pelisarjat ovat alkaneet siirtyä kaikkien pelaajien saataville, paitsi Nintendon tyrannian alla olevat sarjat jotka jatkavat omassa jengissään. Ei ole aikoihin ollut enää hinkua niitä pelejä kohtaan kun Nintendo on osoittanut kusipäisyytensä.

---

---

---

Tästä tämä sarja alkoi 20 vuotta sitten

 

 

Uudelleenladatut Sodan rattaat

 

 

 

Gears of War Reloaded

Gears of War on yksi näitä sarjoja joka on tähän asti ollut Xboxin/Microsoftin yksinoikeus-sarja ja saapuu nyt myös pleikkarin puolelle. Gears 5:n olen Gamepassissa pelannut ja jonkinlainen ymmärrys sarjasta on muutenkin, mutta Reloaded on mahdollisuus tutustua sarjan alkuun täysin tyhjistä ja katsoa että onko siitä mihinkään. Oma ensimmäinen kosketukseni tähän sarjaan oli kuitenkin Gears of War 2, jota pääsin pelimessuilla testaamaan.

 

Suoja-ammuskelu solttukörmyillä

Pelin alussa päähenkilö Marcus Fenix (äänenä John DiMaggio) on vankilassa, josta hänen bestiksensä Dominic Santiago hänet vapauttaa ja palauttaa armeijaan, ottamaan osaan tehtävään joka voi tuoda ihmiskunnalle voiton locus rodusta, jonka kanssa ollaan oltu sodassa jo vuosikausia. Iso osa tarinaa jää arvoitukseksi tai johtaa parhaimmillaan pelkkään cliffhanger lopetukseen. Pelistä tulee samanlainen fiilis mitä pelisarjoista Halo ja Resistance, tai jokusesta muusta ihmiskunta vai avaruusolennot tarinakokoniasuudesta pelimuodossa, joka on liian iso kokonaisuus yhteen peliin. Gears of War ylsi ensin trilogiaksi ja lopulta lähes kahdeksi trilogiaksi kaikkine spinoffeineen. Mutta tällä hetkellä sarja on jumissa eikä Gears 5:n tarinaa ole viety eteenpäin, vaikka siinäkin päädyttiin selvään cliffhanger tilanteeseen, vielä törkeämmin mihin tässä pelissä päädytään.

Tarinan vuoksi tätä peliä on turha pelata. Tarina itsessään alkaa keskeneräisestä tilanteesta jossa pelaajelle ei kerrota kaikkea ja kokonaisuus johtaa tilanteeseen jossa selvästi pedataan aloitus Gears of War 2:lle. Pelin avainhenkilöt eivät ole erityisen hyvin tehtyjä. Fenix on suht tylsä juro miesjärkäle, mutta ei sentään sellainen perus John Maincharacter hahmo mitä toimintapeleissä monesti on. Gears 5:ssä hän on paljon parempi. Dom, perustylsä kakkosmieshahmo ja Cole on suoraan ärsyttävä muskelimies. Ainoastaan Baird on astetta paremmin tehty, tiettyine humoristisempine osineen mitä muut tärkeät hahmot. Pelin pääroisto on tyylikäs, mutta melko mitäänsanomattomaksi jäävät superhirviö alienlaumassa.

Tyylisekoillaan peli ei suoraan erotu joukosta koska vastaavia brutaaleja toimintapläjäyksiä on tullut vastaan useampi, mutta ainakin peli on graafisesti hienon näköinen ja verinen tyyli sopii tälläiseen äijämäiseen räiskintään oikein hyvin. Tietysti alkuperäinen peli ilmestyi jo 2006 ja monet pelit ovat ottaneet tästä enemmän tai vähemmän mallia, jos ei missään muussa niissä suojan käyttöön perustuvassa räiskinnässään, joka tuli pleikkarin puolelle tutuksi pääasiassa Uncharted: Drake's Fortunen kautta, joka ilmestyi 2007, joskin kumpikin peli on ottanut paljon mallia "ensimmäisestä cover-shooterista", pelistä nimeltä Kill Switch. 

 

Hyvä, joskin itseääntoistava, pelattavuus

Gears of War Reloaded on lähinnä kasvojen kohotus alkuperäiselle pelille ja oiva tapa tuoda se nyky-yleisölle. Mahdollisesti siksi jotta sarjaan saataisiin lisää fanikuntaa, jotta sarjan jatkolle olisi jokin syy. Se missä peli toimii parhaiten on puhtaasti toiminnassa. Pelattavuudessa ratkaisevat palikat ovat kohdillaan. Liikkuminen sujuu hyvin, ammuskelu toimii ja erilaiset komennot sujuvat ilman isompia ongelmia. Muuttujia pelimekaniikoissa on rajallisesti ja selvää onkin että pelissä on tehty ne muutamat ratkaisevat asiat hyvin ja kaikki muu on enemmänkin sitten ikkunankoristelua. Pelihahmo menee suojaa, liikkuu suojien takana ja vaihtaa suojasta toiseen ilman isompia ongelmia ja pystyy kurkkaamaan suojasta ja ampumaan tähdäten, tai sitten ampumaan suojasta ilman isompaa tähtäämistä, elikkä ampuen sokkona. Sokkona ampuminen ei ole tarkkaa, mutta mahdollistaa pysymisen suojassa. Nämä perusasiat toimivat oikein hyvin ja tarjoavat mielekästä menoa vajaan kymmenen tunnen pituiselle matkalle.

Aseita on muutamia erilaisia mutta lähinnä mukana ovat ne tyypillisimmät aseet mitkä ovat vakiokamaa toimintapeleissä. Ehkä omalaatuisin juttu tässä sarjassa ovat lancer kiväärien moottorisahapistimet joilla voi tehdä brutaaleja tappoja ja jotka ovat tyylillisesti erinomainen lisä pelin tyyliin. Vihollisen aseet ja omien aseet ovat hieman toisistaan erottuvia ja kivasti nimettyjä mikä on vahvuus verrattuna Uncharted ykköseen, jossa nimet olivat mallitarkkoja, eivät sellaisia että ne jäisivät mieleen. Aseiden kuvakkeet ja poiminta ovat hyvin samanlaisia kuin Unchartedissa, joskin aseita voi kantaa yhtä enemmän.

Vaikka pelissä perusteet ovatkin erittäin hyvällä tasolla, niin toisin kuin Uncharted, Gears of War ei jää samalla tavalla vahvasti mieleen tai erotu joukosta kun verrataan moniin samanlaisiin peleihin. Iso syy on puhtaasti siinä toistossa jota pelissä tulee vastaan alusta loppuun asti ihan satunnaisilla vaihteluosuuksilla. Tylsähkö ja mielikuvitukseton tarinakaan ei isommin paranna kokonaisuutta joka on hyvällä tasolla, mutta ei mitenkään erityisellä tai edes mieleenpainuvalla tasolla. Gears of War on hyvin tehty toimintapeli, mutta olen pelannut useampaa samankaltaista, joista monet paljon parempia. Kuten Dead to Rights: Retribution tai Binary Domain.

---

Yhteenveto

Gears of War on melko perustasoinen suojaräiskintä brutaalilla tyylillä ja hyvin rakennetuilla perusteilla, jotka tosin johtavat suureen määrään toistoa. Peli tarjoaa räiskintää, ei oikeataan muuta. Tiettyjä muuttujia on aina välillä ja mahdollisuus kaksinpeliin on ihan kiva lisä. Tarina, ei tarjoa juuri mitään ja hahmoista harva nousee erityisen hyväksi. Pituudeltaan peli on suht lyhyt, mutta tälläisessä pelissä se ei ole yllättävää koska tässäkin kohtaa peli on alkanut jo selvästi toistaa itseään. Gears of War ei tämän perusteella ole juuri maineensa veroinen toimintapeli, mutta se on hyvä pohja jolle rakentaa.

 

+ Brutaali toiminta

+ Pelattavuus on hyvällä tasolla 

 

- Itseääntoistava

- Tarinallisesti melko tylsähkö

 

Arvosana: 6,0

 

Hyvä

---

---

Halo 1 modernisoituna versiona

 

 

Sädekehä: Kehittynyt kampanja

 

 

 

Halo: Campaign Evolved

Halo sarjaa on tullut pelattua todella kattavasti ja vaikka ensimmäinen Halo ei uudelleenpelattuna ollut kestänyt aikaa mitenkään merkittävästi, niin siinä oli ehdottomasti puolensa, joita on todennäköisesti nyt merkittävästi paranneltu tähän remakeen, joka saapui myös pleikkarille. Koska Halo sarja on vielä suht hyvässä muistissa, on tätä peliä helppo verrata alkuperäiseen Combat Evolvediin, kuin Halo: Infinityynkin.

 

Halolla päähän

Tarinallisesti peli etenee aivan kuin ennenkin, samoilla repliikeillä ja samoilla tyyliratkaisuilla. Joitakin osuuksia on ehkä vähän paranneltu ja lavennettu, mutta pääasiassa pelaaja ei opi mitään uutta, mitä alkuperäinen Halo: Combat Evoleved ei olisi kertonut. Campaign Evolvedin parannukset ovat ulkoasussa ja pelattavuudessa. Mutta juurikin näiden parantelujen ansiosta tämä on se versio joka jättää alkuperäisen täysin vanaveteensä ja jos Halo ykkösen tapahtumat haluaa kokea jollakin tavalla, niin tämä peli on se ideaali vaihtoehto, kun pelattavuus on tuotu Halo 4:n tasolle monilla lisäyksillä ja merkittävillä parannuksilla.

Pelissä seurataan Master Chief nimistä spartan supersotilasta kun hänet herätetään horroksesta, kun alus jolla hän on joutuu vihollisen hyökkäyksen kohteeksi. Evakuointi johtaa erikoiselle Halo rakennelmalle joka on kuin oma maailmansa kallioineen vesistöineen ja monien muine maastoineen. Halolle tosin sattuu olemaan myös uhka, jonka rinnalla covenant avaruusolentojen vaarat ovat melko pieniä. Jos alkuperäinen peli on tuttu niin tämä on kuin sanasta sanaan uudelleenkerrottu versio alkuperäisestä, uudella maalipinnalla.

Tyyliseikoiltaan peli ei juurikaan eroa alkuperäistä, tietysti tämä näyttää hienommalta mutta kuten Master Chief kokoelmaa pelatessa ja kahden ulkoasun välillä vaihdellessakin huomasi, graafisesti alkuperäinen on ihan kivan näköinen. Ei yhtä yksityiskohtainen, vaan aikakautensa tuote, mutta ei mitenkään ruma peli. Tämän remaken voimavarat ovat suoraan siellä pelattavuudessa ja koska itse olen arvostellut Master Chief kokoelmassa alkuperäisen version, niin en nosta kaikkia samoja asioita uudestaan esille, vaan siirryn siihen minkä remake tekee selvästi oikein ja miksi se on oikeasti se versio, joka on tästä eteenpäin se paras tapa kokea alkuperäisen pelin tarina.

Isona kokonaisuutena remake on samaa materiaalia kuin alkuperäinen. Räiskintä on hauskaa, pelin maailma on hieno monine tyyliseikkoineen ja tarina toimii hyvin ja on rytmitetty erinomaisesti. Pelissä ei ole vaihtelua juuri ollenkaan, mitä nyt vihollisiin tulee vaihtelua ja pelin edetessä käyttöönsä saa uusia aseita, mutta räiskintä on läpi pelin hyvin samanlaista, vaikkakin todella hyvin tehtyä.

 

Tuttu paketti, mutta juuri oikeilla parannuksilla

Alkuperäisessä pelissä liikuttiin aina samalla nopeudella, mikä on oletuksenakin nopeammalta tuntuva tässä pelissä, mutta nyt Master Chief pystyy myös juoksemaan, mikä on tietyissä tilanteissa erittäin hyvä asia, kun pitää taittaa vähänkin pidempi matkan pätkä jalan. Voi tuntua pieneltä asialta, mutta Halo 4 oli peli jossa tämän eron todella huomasi kun se oli ensimmäinen peli sarjassa, jossa oli mahdollista juosta. Merkittävä isompi uudistus on kuitenkin se, että kentällä näkyy paljon enemmän suuntimia siitä että mihin päin pitäisi suunnistaa. Se oli eräs asia mikä alkuperpäisessä todella ärsytti, varsinkin tietyissä kohdissa joissa käytävät näyttivät samanlaisilta ja eksyminen oli helpompaa, nyt vastaavaa ei tapahdu vaan aina tuntuu olevan selkeä suunta mihin mennä että pääsee eteenpäin. Nämä ovat juurikin sellaisia pieniä, mutta todella vaikuttavia asioita, sillä niiden puuttumisen todella huomaa, kun lopulta saa käyttöönsä.

Uudistuksia on myös aseistuksessa sillä nyt käyttöönsä saa tiettyjä aseita joita muutoin saisi käyttöönsä vasta myöhemmissä peleissä. Energiamiekka on yksi hyvä esimerkki sillä vaikka niitä saa harvakseltaan, niin kyllä se on oikeanlainen uudistus sillä alkuperäisessä oli lopulta suht suppea valikoima arsenaalissa. Tällä kertaa aseissa on todella mukavasti vaihtoehtoja. Vaikka räiskinnässä on samanlainen fiilis kuin ennenkin, niin aika pienillä asioilla kaikki tuntuu paljon paremmalta kun keskittyminen voi lähes täysin olla siinä hyvin tehdyssä räiskinnässä eikä niinkään monissa muissa jutuissa jotka eivät ole kovin hauskaa materiaalia. Tosin ajoneuvojen ohjattavuutta ei ole paranneltu mihinkään ja Bansheella lentäminen on melko ärsyttävää.

Halo: Campaign Evolvedin tapauksessa monet pointit ovat aivan samoja kuin alkuperäisessä Halo: Combat Evolved pelissä. Peleillä on pääasiassa samat vahvuudet, mutta monet heikkoudet joita alkuperäisessä oli, on nyt poistettu ja tämä on merkittävästi parempi peli. Tuo nopeasti mieleen Assassin's Creed 4:n remaken, joka myös merkittävästi paransi monet pelattavuuden asiat, tehden alkuperäisen pelin pelaamisesta todella haastavaa, kun tarjolla on peli joka korjaa monet heikkoudet, hukkaamatta sitä, mikä teki alunperin alkuperäisesti niin merkittävän pelin.

---

Yhteenveto

Halo: Campaign Evolved on hyvä peli ja paranneltu versio alkuperäistä Halo: Combat Evolved pelistä. Tästä voisi sanoa että tämän olemassaolon jälkeen on erittäin vaikeaa palata pelaamaan alkuperäistä koska tämä versio parantelee niin monet osat siitä. Sisällötään peli ei juuri kehity, mutta on paljon enemmän kuin vain uusi maalikerros. Tarina on kuin ennen eikä rakenne ole muuttunut, vaikka pelattavuus on kehittynyt ja tietyt ärsyttävät osat eivät ärsytä samalla tavalla kuin ennen. Tämä on oikea tapa kokea ensimmäisen pelin tarina.

 

+ Master Chief

+ Erinomainen scifi räiskintä

+ Uusia asevaihtoehtoja ja paljon parannuksia

+ Tarina ja sen rytmitys

 

- Vaihtelua on olemattomasti

- Loppuhuipennus

 

Arvosana: 7,5

 

Erityinen

Kaikki arviot eivät aina mahdu tiettyyn muottiin ja aina välillä on hyvä niputtaa yhteen ne kirjoitetut mutta joukkoon sopimattomat arviot jotka ovat myös omassa mielessä sen verran suppeita että niitä ei yksinäänkään viitsi julkaista. Jotkut ovat saattaneet jäädä sivuun pitkäksikin aikaa, odottamaan kaltaisiaan muita pelejä joista viitsii kirjoittaa jotakin.

 

 

 

Vielä enemmän materiaalia saisi, jos kaikesta kirjoittaisi jotkain, mutta joitakin on pelattu niihin vähän, että niistä ei saa irti juuri mitään jolloin tuntuu vähän turhalta ladata pari simppeliä asiaa siitä että miten peliä pelataan tai miltä se näyttää kun muuta kerrottavaa ei tunnu irtoavan.

---

---

---

Prince of Dead Cells

 

 

Kelmi persian prinssi

 

 

PlayStation Plus: Premium

 

 

Rogue Prince of Persia

En ole tainnut panna tätä peliä edes merkille ennenkuin se ilmestyi PS Plussaan, vähän varkain. Sanotaan että vaikuttaisi olevan Lost Crownin hengessä tehtyä menoa, mutta en ottanut selvää, vaan menin sokkona eteenpäin.

 

Prinssi yrittää uudestaan ja uudestaan

Pelin tarinassa Persia on sodassa hunneja vastaan ja tähän päälle erinäiset pimeyden voimat. Prinssi käy taistoon suht selkeällä suunnitelmalla, mutta tehtävä osoittautuu luultua vaikeammaksi kun vastassa on hunnien lisäksi kaikenmaailman demoneita. Prinssi on kuitenkin kykenevä taistelija jos jonkinlaisilla aseilla ja akrobaattiset liikkeet luonnistuvat myös helposti. Tarinaa kerrotaan pelin edetessä hiljalleen ja sivupolkujakin tulee mitä pidemmälle pääsee ja mitä enemmän sivuhahmoja kohtaa. Pelikierre on selvää roguelike materiaalia jossa haaste on alusta asti korkea ja kuolema palauttaa pelin alkuun. Pelissä pystyy kuitenkin vahvistamaan hahmoa kokoajan lisää, mikä tekee uusista yrityksistä aina hieman helpompia ainakin aluksi. Pelikierre ei seuraa Hadesin esimerkkiä, vaan ottaa mallia selvästi Dead Cells pelistä aseiden, taitojen ja alueiden rakentumisen suhteen. Pituudeltakin taidetaan olla hyvin lähelläkin.

Graafisesti peli on ihan kivan näköinen, tuoden hieman sellaisen käsinpiirretyn fiiliksen, mikä tuo tavallaan mieleen Treasures of Aegenin. Ulkoasu on kivan näköinen ja erottuu sopivasti Lost Crownista. Harmillista tosin et ääninäyttelyä ei ole ja tekstiä on senkin edestä, mikä vähentään merkittävästi kaikkea kiinnostusta seurata tarinaa yhtään, silloin kun sitä jostakin lähteestä tulee. Pelattavuus onkin pelin varsinainen koukku, sillä se onnistuu tarjomaan mukavasti vaihtelua erilaisten aseiden ja taitojen kautta. Aseilla on erikoisominaisuuksia ja taistelu keihäällä on merkittävästi erilaista, kuin taistelu tikareilla ja varusteissa chakra on hyvä lisävahinko heitto aseena, kun taas tikari on hyvä tapa päästä vihollisen iholle nopeasti. Taktiikoita on mukavasti ja erilaiset lisävarusteet korostavat pelin taktisia mahdollisuuksia entisestään.

Roguelike pelien tavoin peli pyrkii olemaan alusta asti vaikea ja yksi osa haastetta on tietää mitä vastassa tulee olemaan ja mitkä aseet ja varusteet ovat parhaita omaa pelityyliä tukemaan. Pelissä on oma osansa myös tuuria, koska monet saatavat varusteet eri yrityksillä ovat paikoin kiinni tuurista.

 

Pelattavuus ja liike todella ratkaisevat

Akrobatia on yksi merkittävä osa kokonaisuutta. Lost Crownin tavoin Rogue on 2D maailmassa liikkuva kokonaisuus ja akrobatiaa on yhdeltä osalta ympäristöissä liikkuminen hyppien, kiipeillen ja ympäristöä huomioiden, jotta ei putoa liian korkealta tai osu erinäisiin hasardeihin mitä kentistä löytyy. Seinäjuoksu on yksi pelisarjalle ominaisimpia juttuja ja se on myös yksi ensimmäisiä juttuja jonka pelissä oppii ja se on erinomaisesti toteutettu. Oma osana on myös taistelussa oleva akrobatia jossa prinssi väistää vihollisten hyökkäyksiä liikkein, jotka tuovat oitis mieleen Sands of Time ajan trilogian. Hyppy vihollisen yli ja sivallus. Erinäisiä temppuja on mukavasti ja näyttävät hienoilta, varsinkin kun niitä alkaa oppia tekemään astetta jouhevammin. Vihollisilla on omat temppunsa jotka vaikeuttavat kokonaisuutta ja prinssi on jo valmiiksi vähän heikompi hahmo, joten nopeat hoksottimet ovat tärkeitä alusta asti. Pomoviholliset ovat sitten omat isommat haasteensa.

Roguelike genren pelinä kokonaisuus toimii hyvin ja jos Dead Cells uppoaa, niin tämän kanssa on oitis tutut fiilikset. Peli kehittyy hyvässä rytmissä ja juurikin se liikkuminen ympäristöissä tekee pelistä monesti niin mielekästä pelattavaa. Monet osat kenttiä voi suorittaa erittäin nopeasti ja ketterästi ilman taistelu, mutta hahmokehitys kärsii tässä tapauksessa, sillä prinssillä on tiettyjä ominaisuuksia joita voi parantaa vain korottamalla hahmon tasoa, mikä onnistuu kukistamalla vihollisia. Se missä peli toimii vähemmän hyvin on se, miten tarinaa kerrotaan, sillä valittu metodi ei ole se toimivin, varsinkin kun monet indiepelitkin tarjoavat ääninäyteltyä tarinankerrontaan. Pelissä on myös omat merkittävät itseääntoistavuudet ja toisin kuin Hadesissa, sekä Dead Cellsissä että tässä pelissä, se toistuvuus tuntuu paljon enemmän sillä vaikka aseissa on selvästi eroja, niin tietyt muut vaihtelua tarjovat varustukselliset osat eivät ole yhtä hyvin toteutettuja.

Peli on kuitenkin hyvä jatke Prince of Persia sarjaan ja pelattavuus on niin hyvällä tasolla, että peli todella tuntuu siltä, että se kuuluu osaksi sarjaa, eikä tässä ratsasteta nyt vain nimellä ja kosiskella pelisarjan faneja ilman että tarjotaan jotakin mikä tuntuu tutulta. Mahdollisesti vielä tutummalta, jos pelisarja tuli tutuksi ensimmäisten pelien muodossa.

---

Yhteenveto

Rogue Prince of Persia on kuin Dead Cells Prince of Persia maailmassa. Pelaaja aloittaa aina alusta kuoltuaan ja kerätyt resurssit voimistavat pelihahmoa ja varusteita. Ohjattavuus on oikein hyvin tehty ja pelin piirrossarjamainen ulkoasu toimii hyvin. Pelissä on roguelike pelille tyypilliset turhauttavuudet ja paljon toistoa, mutta varusteet tuovat vaihtelua ja peli muuttuu jatkuessaan helpommaksi. Ihan ok peli genressään, vaikka tarinankerronta suurella tekstimäärällä ei nappaakaan.

 

+ Paljon varusteita tuomassa vaihtelua

+ Hyvä pelattavuus

+ Liike

 

- Itseääntoistava genrelle tyypilliseen tapaan

- Tarina ja tarinankerronta

 

Arvosana: 6,8

 

Erinomainen

---

---

Dead by Daylight ei ole maailmana erityisen tuttu

 

 

Väinö Kiven valanta

 

 

PlayStation Plus: Premium

 

 

Casting of Frank Stone

Roolitus, valanta, loitsinta tai mikä lie muu Frank Stonen manaaminen onkaan kyseessä. Dark Pictures hengessä tehty kauhupeli toistaa kaikki mahdolliset osat tästä muotista ilman että kehittyy mihinkään suuntaan, mikä ei ole oikeastaan minkäänlainen yllätys.

 

Ärsyttäviä hahmoja, kotivideoelokuva ja yliluonnollinen sarjamurhaaja

Dead by Daylightin maailmaan kauhutarina täynnä käänteitä ja päätöksiä jotka joko pelastavat tai tappavat joukon ihmisiä. Tällä kertaa liikutaan kahdessa ajassa joista kumpikin on vahvasti sidoksissa Frank Stone nimiseen sarjamurhaajaan, sekä elokuvaan, jolla on hyvin verinen menneisyys.Tähän vyyhtiin sekoittuvat niin kyseinen camp elokuvan tekijät että sivullisetkin. Spoilaamatta tarinaa liikaa voidaan sanoa että ainakin Casting of Frank Stone on selvästi erilainen peli tarinallisesti mitä monet Dark Pictures antologian pelit ovat olleet tähän mennessä, vaikka siinä onkin tunnelmallisesti yhteisiä elementtejä useamman aiemman pelin kanssa. Tämä on myös astetta vaikeampaa seurattavaa, jos peliä pelaa osissa, koska useammassa ajassa hyppimistä ja vastaavaa sekoitetaan puolenvälin jälkeen melkoisesti ja eri hahmojen välillä hypitään sinne ja tänne. Tämä ei ole uutta näissä peleissä, mutta nyt tätä puolta on hieman korostettu, joten peli toimii paremmin jos sen pelaa kerralla alusta loppuun.

Tarinassa ja tunnelmassa ovat omat selvät vahvuutensa, joiden kautta kokonaisuus hiljalleen rakentuu. Sen suurimpina heikkouksina ovat pelin päähahmot, joista lähes kaikki ovat hyvin rasittavia ja erittäin epämiellyttäviä ja paikoin ylinäyteltyjä ja korostettuja ihmisperseitä. Meillä on ylimielinen snobi, primadonnamainen teiniprinsessa, teennäinen teinipoika ja hivenen kiusallinen peruspäähahmo. Sanoisin että yksi hahmo koko porukassa on hyvin tehty, mikä on harmillisesti todella tyypillinen kaava isossa osassa näitä pelejä. Oli sitten kyseessä Quarry tai Devil in Me, tälläkin kertaa hyvin tehdyt hahmot ovat merkittävässä vähemmistössä. Tälläisessä pelissä jossa keskusteluja ja vastaavaa ei ohiteta, tämä ei tee hyvää uudelleenpeluuarvolle.

Valintojen ympärille koottu kokonaistarina on oikein hyvin ja mitä syvällisemmin pelin maailmaan tutustuu, sitä enemmän pystyy päättelemään mitä mahdollisesti on luvassa ja monet valinnat todella muokkaavat kokonaisuutta, vaikka tässäkin tapauksessa ollaan edelleen harmillisesti A tai B tyylisessä valintarakenteessa. Juonellisesti peli nojaa vahvasti siihen, että monia tilanteita ei voi arvata etukäteen jos maailmaa ei tutki ja erilaisiin dokumentteihin ei tutustu, voi luvassa olla erittäin kohtalokkaita yllätyksiä. Samalla tavalla kuin useampi Dark Pictures peli, myös tämä peli pyrkii luomaan vähemmän ennalta-arvattavan kokonaisuuden. Tässäkin on riskintä, sillä Little Hope teki näin, ja lopetus oli täyttä roskaa, tuhoten monet osat tarinaa. Casting of Frank Stone on ideallisesti selvempi alusta loppuun asti, mutta tapa jolla se on toteutettu, ei ole parantunut yhtään.

 

Pari päivitystä ei riitä vikoja korjaamaan

Pelissä on merkittävät heikkoutensa ja lähemmäs kaikki niistä on peritty suoraan aiemmista SuperMassive Gamesin tekeleistä jotka ovat täysin samaa puuta, kuin tämäkin peli. Tarinankerronnassa ja valintojen tekemisessä kaikki toimii ihan hyvin ja QTE hetket kaikessa yllättävyydessään ovat hyvä lisä pitämään pelaajan varpaillaan. QTE osuudet ovat yhden napin painamista oikealla ajoitksella ja vaikka tässä suhteessa peliin on tuotu myös satunnaista selvää täytettä, nämä eivät ole ongelmallisia osia. Ongelmallisia ovat ne pätkät joissa ympäristöissä liikutaan ja tutkitaan paikkoja. Tälläiset osat ovat olleet jo pitkään näissä peleissä sellaisia, joista itse haluaisin vain päästä lopullisesti eroon. Esineiden etsiminen jotta voidaan liikkua eteenpäin, eivät vain nappaa ja ovat turhaa täytettä kokonaisuudessa jonka vahvuudet ovat suoraan valinnoissa ja tarinan etenemisessä.

Erittäin positiivista kokonaisuudessa on se, että kun on tekemässä valinnan, joka vie eteenpäin, pitää nappulaa pitää pohjassa, joilloin eteenpäin ei voi liikkua vahingossa. Tämä on oikeaa kehitystä, mutta tälläisten pelien pitäisi karsia tylsää kävelyä paljon enemmän pois. Ymmärrettävää on että jotta peliin voi oikeasti mahduttaa paljon keräiltävää tavaraa ja tarinaa rikastavia dokumentteja, täytyy olla myös tyhjiä pätkiä, joissa pitää tutkia paikkoja, jotta voi saada kaiken tarvittavan haltuunsa. Ongelma on edelleen siinä, että näistä ei ole osattu tehdä kiinnostavia, vaan nämä pätkät ovat helpost pelin rasittavinta pelattavaa, joka monesti tuntuu myös turhauttavalta täytteeltä ja selvältä hidastamiselta.

Tyylillisesti peli ei ole sen groteskimpi kuin aiemmatkaan, mutta K18 leima on täysin ansaittu. Paikoin pelissä on merkittäviä yllätyksiä, jotka voivat päättyä erityisen hurmeisella tavalla ja osa näistä tuntuu paljon luontevimmilta ja paremmin tehdyiltä kuin aiemmissa peleissä. Yllätyksellisyys on myös läsnä, mutta pelin ongelmat ovat paljon suurempia kuin hyvät puolet. Koska pelihahmoista suurin osa suht vastenmielisiä, ei heidän kohtalonsa isommin kiinnosta ja osan haluaa vain kuolevan nopeasti pois. Vaikka pelissä on uudelleenpeluuarvoa erilaisten ratkaisujen ja seurausten vuoksi, tämä ei ole niin kiinnostava peli, että sitä jaksaisi katsoa läpi uudemman kerran. Kun yhdelläkin pelikerralla tietyt osuudet tuntuvat turhauttavan kiusallisilta, hitailta ja ärsyttäviltä, on ensimmäinenkin pelikerta paikoin turhauttava kokemus, vaikka siinä onkin useamman kerran erittäin hyvin tehtyjäkin pätkiä.

---

Yhteenveto

Casting of Frank Stone on ihan kiva elokuvamainen kauhutarina yksin tai porukalla pelattavaksi. Se on pituudeltaan ja rakenteeltaan samaa sorttia kuin aiemmat pelit Until Dawnista Quarryyn. Monet pelihahmot ovat melko epämiellyttäviä ja ärsyttäviä, valinnat ovat aina kahden välillä ja vaikka valinnoilla on merkitystä, iso osa pelaamisesta on tylsää ja hitaasti etenevää, vaikka pelin maailmassa ja tarinassa onkin omat kiinnostavat osansa. Uudelleenpeluuarvoa on, mutta peli ei vain ole niin kiinnostava, että sitä käyttäisi.'

 

+ Kauhutunnelma on hyvin rakennettu

+ Valinnoilla koottu tarina ja maailma

+ Uudelleenpeluuarvo

 

- Heikosti tehdyt ja ärsyttävät hahmit

- Hyvin heikko rytmitys ja pelattavuus

 

Arvosana: 4,6

 

Huonommalla puolella

---

---

Pioneeri ja kettumainen jumala

 

 

Piilukko: Aamunkoin piiritys

 

 

PlayStation Plus: Premium

 

 

Flintlock: Siege of the Dawn

Demon kautta tuttu peli ja demo ei vakuuttanut. Mutta annetaan tälle nyt toinen mahdollisuus, josko vaikka kokonaisuutta olisi paranneltu hieman, tai jos nappaisi paremmin konsolilla.

 

God of War'maista souls-likeä

Pelin alussa tutuksi tulee pelin päähenkilö Nor, pioneeri koalition armeijassa, joka taistelee kuolleita. Pelin nimikkosijainti Dawn, on eräänlainen linnoitus/etuvartiosto jossa Nor yhdessä kollegoidensa kanssa ja tarkoittamatta avaa portin toiseen maailmaan josta alamaailman jumalat pääsevät ihmisten maailmaan. Nor tapaa pian tämän jälkeen kettua muistuttavan jumalan nimeltä Enki, josta tulee hänena arvokkain liittolaisensa ja jonka kautta Nor pääsee käsiksi taikavoimiin jotka auttavat taistelussa niin zombeja kuin jumaliakin vastaan. Tarinallisesti pelin rytmi ei ole paras mahdollinen, sillä alun epäröinnin jälkeen kokonaisuus alkaa mutkitella ja tuntuu vähän hätäisesti tehdyltä, päättyen suht avoimeksi jäävään lopputulokseen, joka kuin petaamalla petaa paikkaa jatko-osalle, johon pelistä näillä eväillä tuskin on.

Tyyliseikoiltaan peli on erittäin hyvällä tasolla. Pelin maailmassa ja hahmoissa on samanlaista tyyliä mitä Greedfallissa mutta omanlaisella vivahteellaan. Pelimaailmassa on omanlaisensa jumalat, yliluonnollisuudet ja maailmantaso. Tässä kohtaa historiaa ruudilla on merkittävä rooli kokonaisuudessa. Nor on erittäin taitava räjähteiden kanssa, mitä pioneerilta voi odottaakin. Tomahawkin lisäksi Nor käyttää taistelussa muskettia ja pelin edetessä aseita tulee lisää ja kaikista aseista saa irti jotakin. Koska käytössä on rajallinen määrä asepaikkoja, joutuu aseiden välillä nopeasti valitsemaan, vaikka taistelun ulkopuolella aseita voikin vaihdella vapaasti. Musketin ammuksia saa lisää taistelussa, mutta kannettavat ampuma-aseet ovat hyvin rajallisilla ammuksilla. Pääasiassa kirves on ainoa täysin luotettava ase ja pistoolin tulisi olla lähinnä tukiase jolla Bloodborne tyyliin parrytaan vihollisten hyökkäyksiä tai viimeistellään vihollisia. Heittoaseina on muutamia erilaisia kranaatteja, mutta ne ovat hyvin rajallisia määrältään.

Taistelussa on selvää souls-like fiilistä, mutta itse sanoisin että toiminnasta tulee enemmänkin sellainen fiilis mitä God of Warissa on, 2018 vuosimallissa. Kestävyys ei ole niinkään osana kokonaisuutta, mutta parryaminen on erittäin iso osa kokonaisuutta, varsinkin pomotaisteluissa jotka ovat useimmiten pelin näkyvimmät ja tuntuvimmat vaikeuspiikit. Yleensä matka isoihin pomotaisteluihin ei ole kovinkaan paha, mutta itse taistelu on sieltä haastavammasta päästä. Joskin sanoisin että peli muuttuu merkittävästi helpommaksi kun pelaaja saa kokemusta ja hankkii lisää ominaisuuksia taisteluun jossa oikeat valinnat ovat radikaalisti helpottaa taistelua järeämpikin vihollisia vastaan. Vihollisissa on jonkinverran variaatiota ja tiettyjä merkittäviä vaaroja mutta tietyssä pisteessä peliä monet viholliset alkavat tuntuvat hyvin samanlaisilta. On vihollisia jotka ovat tusinatyyppiä, helppoja ja runsaslukuisia, joko lähitaistelijoita tai ampujia. Sitten on vähän haastavampia joilla voi olla panssarita ja jotka saattavat osata myös ampua. Ja sitten on puolieliittivihollisia, yleensä omalla elinvoimapalkillaan. Mitä pidemmälle peli etenee, sitä enemmän pitää osata hyödyntää pelin eri mahdollisuuksia taistelussa. Erityisesti Enkin voimat ovat monesti todella tehokkaita.

 

Hyvät perusteet tylsissä kuorissa

Flintlock on tämän pelin perusteella vahvasti sellainen kokonaisuus joka yrittää rakentaa sarjaa, mutta josta ei näillä eväillä ole pelisarjaksi. Tarinallisesti se ei ole niin kiinnostava peli että toinen peli sarjassa isommin nappaisi ja vaikka toiminta onkin ihan hauskaa, niin se ei ole sellaista joka jäisi vahvasti mieleen, vaikka onkin pelin parempaa antia. Oheistekemisen ja kaiken muun kanssa Flintlock on sopivan kattava peli, tämä ei ole sellainen kokonaisuus jossa kaikissa isoissa kentissä on kymmeniä ja taas kymmeniä erilaisia oheisjuttuja, vaan yleensä tietty määrä erilaisia sivutehtäviä ja paikkoja joiden tutkiminen on vapaaehtoista, mutta joista yleensä ansaitsee jotakin pientä kivaa joka helpottaa taistelua, uusien aseiden, kranaattien tai Enkiä voimistavien sulkien muodossa. Useimmiten tämä tarkoittaa alueiden perusteellisempaa tutkimista ja mahdollista kiipeilyä. Maailma ei ole niin kiinnostava että sitä isommin tutkisi ja yleensä selkeiden sivutehtävien kautta ansaitut varusteet ja vastaava riittävät haasteiden suorittamiseen. Iso osa on enemmänkin siinä että mihin käyttää pelin pääresurssia, mainetta. Tällä avataan uusia ominaisuuksia kykypuussa, tehostetaan varusteita (tiettyjen raaka-aineiden kanssa) sekä ostetaan uusia vaatteita.

Kykypuu ja varusteiden voimistaminen ratkaisevat eniten ja vaatteet ovat enemmänkin kosmeettinen lisä. Kykypuussa voi tehostaa lyömäaseita (teräs), räjähteitä (ruuti) ja Enkin voimia (magia). Mitä ylemmäs kykypuussa pääsee, sitä tehokkaampia ominaisuuksia saa käyttöönsä, mutta monesti siellä keskivaiheilla olevat ominaisuudet ovat niitä, joihin todella kannattaa tähdätä, koska ne saattavat olla yleishyödyllisimpiä. Varusteiden tehostaminen on hieman arpapeliä, koska koskaan ei voi varmaksi tietää että saako käyttöönsä parempia aseita ja koska resursseja tehostamiseen on vähän, täytyy monesti sitoutua valintoihinsa, koska niitä ei voi perua. Lisäksi Flintlock on yksi näitä pelejä jossa palaaminen aiemmille alueille ei ole joko mahdollista, tai tarpeeksi selkeää. Tietyssä vaiheessa voi jatkaa vain eteenpäin ja mennä sillä mitä silloin on kerännyt. Tämä on yksi asia mikä modernien pelien pitäisi selkeyttää. Ns. Point of no return. Ylitä tämä piste ja voit jatkaa vain eteenpäin. Hyvät pelit tekevät niin ja yleensä tämä piste tulee vastaan vasta loppuhuipennuksessa ja mahdollisesti viimeisessä pomotaistelussa. Huonosti tehdyissä tapauksissa, sitä ei välttämättä edes huomaa.

Siege of Dawn on joka tapauksessa sellainen peli joka on ihan kivaa pelattavaa ja jossa on vähän oheistekemistäkin avoimessa maailmassa, jossa liikkuminen on erittäin hauskaa. Pelihahmo voi tehdä tuplahypyn ja ilmasyöksyn aseensa avulla ja oikoreittejä saa avattua tietyissä pisteissä, jotka merkittävästi helpottavat tiettyihin paikkoihin palaamista. Kiipeilyssäkin monesti riittää "vähän sinne päin" sillä pelihahmo kiipeää kieleikkeistä ylöspäin. Tosin se tietty sinnepäisyys tuntuu myös liikkumisessa, etenkin jos sitä yrittää nopeuttaa. Ei ole yleensä ongelma, sillä pelissä on rakennettu hienosti paikkoja kiipeilylle ja näkymättömiä seiniä ei ole samalla tavalla kuin monessa muussa tapauksessa.

Kokonaisuutena tämä on hyvä peli, ei ehkä sellainen peli josta moni muu ottaisi mallia tai joka toimisia minkäänlaisena kultastandartina, mutta ehdottomasti pelaamisen arvoinen kokonaisuus jossa taistelu ja kiipeily on hauskaa. Joskin tarinaosuudet ja vastaavat ovat vähemmän hauskaa.

---

Yhteenveto

Flintlock: Siege of the Dawn on kuin yhdistelmä perustyyppistä souls-likea ja God of Waria, se on toiminnassaan haastava ja tarjoaa hieman muuttujia pitämään menon monipuolisena. Toiminnallisesti se on hauskaa pelattavaa, joskaan ei erityisen monipuolista ja hahmonkehitys ja varustepäivitys on osa syy pelin haastavuuteen. Monet modernit helpotukset liikkumisessa ovat läsnä ja tarinassa on puolensa, mutta myös heikkoutensa, varsinkin rytmin suhteen. Hyvä peli, mutta voisi olla tietyllä parannuksilla merkittävästi parempikin.

 

+ Tyyliseikat ulkoasussa ja maailmassa

+ Toiminta tietyin muuttujin

 

- Rytmitys

- Heittelehtivä vaikeustaso

 

Arvosana: 6,5

 

Erinomainen

---

---

Kyseessä ei ole Saatana tai Lucifer

 

 

Sherlock Holmes: Paholaisen tytär

 

 

 

Sherlock Holmes: Devil's Daughter

Aika moni Sherlock Holmes aiheinen peli on jättänyt suht ristiriitaiset loppuvaikutelmat joissa se paras Sherlock Holmes anti jää monesti pelkäksi haaveeksi. Tässäkin pelissä on vastaavaa makua, mutta myös juuri oikenlaisia ideoita, jotka vain hukkuvat kaiken muun vähemmän toimivan materiaalin alle.

 

Oikeita ideoita ja hyviä tarinoita

Pelissä seurataan yhtä suurta päätarinaa, joka jakautuu useamman pienemmän tarinan tapahtumien aikajanalle. Sherlock Holmes tutkii useampaa juttuja joissa erilaisia teemoja ja apuna hänellä on tottakai tohtori John Watson. Yksi merkittävä osa päätarinaa on se, että Holmes toimii huoltajana nuorelle tytölle, joka kutsuu Holmesia isäksi. Mutta todellisuus on vähän erilainen ja ne todelliset taustat paljastuvat pelin edetessä. Tarinallisessa mielessä tämä peli ei ole sen huonompi kuin useampi muukaan Sherlock Holmes aiheinen peli ja yleensä Holmesin ympärille keskittyvät pelit tuppaavat enemmän tai vähemmän menettävän otteensa jossakin vaiheessa, tavalla tai toisella. Tarinallisesti ne yleensä kestävät loppuun asti, poikkeuksena Sherlock Holmes vs Jack the Ripper joka menetti otteensa täysin loppuhuipennuksessaan eikä millään tavalla tarjonnyt tyydyttävää versiota hahmoon. Devil Daughterin ongelma on erilainen, se kärsii heikosta rytmityksestä sillä monet tilanteet etenevät liian hitaasti, tai liian nopeasti. Pariin otteeseen tuntui että jotakin ihan suoraan puuttuu ja tapahtumat siirtyivät suoraan seuraavaan vaiheeseen.

Tyylillisesti pelissä on vahvasti läsnä sen aikakauden Lontoo, mihin Holmes tarinat sijoittuvat. Pelin tapahtumien tarkoitus on sijoittua myöhäisimpiin osiin isompaa tarinakokonaisuutta johon kaikki Sherlock Holmesin seikkailut kuuluvat. Sellaisena merkittävänä osana on professori Moriartyn loppu Reichenbachin putouksilla ja Holmesin paluu jonkin aikaa tämän jälkeen, kun Holmesin oletettiin myös kuolleen. Tässä mielessä tämän pelin tapahtumat sijoittuvat Holmesin myöhäisempiin vaiheisiin ja tämä on yksi osa tarinallista materiaalia jota on vähän harvemmin käytetty, joskin usein näiden tarinoiden selvää ja tarkkaa tapahtuma-aikaa isossa seikkailukaanonissa ei avata, mikä on hyvä asia. Tämän pelin tapauksessa se on kuitenkin erittäin tärkeää. Tyyliseikoiltaan pelissä on sentään hieman panostettu mm. Bakerstreetin asuntoon josta löytyy Holmesin arkisto, työpöytä ja vaatekaappi joissa on paljon huomioita menneistä jutuista sekä mahdollisuus naamioida Holmes tietyillä erilaisilla metodeilla, mikä on hyvää lisää peliin, mutta siitäkin olisi saatu enemmän irti. Mutta ainakin se on läsnä ja osoittaa että pelissä on ajateltu useampaa osaa Holmesin metodeista.

Sherlock Holmes pelien keskuudessa pulmanratkonta nousee yleensä keskeiseksi mekaniikaksi ja se on tässäkin pelissä yksi kantavia ideoita. Mutta tällä kertaa luvassa on myös jotakin mitä näissä peleissä ei ole tullut tarpeeksi vastaan. Huomioiden tekemistä ja päättelyä, mikä voi sitten osua oikeaan, tai mennä pieleen. Tämä on yksi elementti pelissä joka toimii astetta paremmin ja jota tekisi mieli pelata enemmänkin ja josta haluaisi saada irti enemmän mitä siitä lopulta sitten saakaan. Tämä on yksi sellainen osa jossa oikeasti pääsee tekemään sitä mitä Sherlock Holmes monesti tekee heti ja nopeasti. Vaikka tämä systeemi voisi olla merkittävästi syvällisempikin, niin tässä on kuitenkin jotakin mikä on aiemmin pelatuista aiheen peleistä aina puuttunut. Sen sijaan aiemmat pelit ovat tarjonneet pulmanratkontaa joka harvoin kunnolla edes linkittyy meneillään oleviin tilanteisiin vaan pulmanratkonta on osana kokonaisuutta vain jotta kokonaisuudessa olisi läsnä pulmanratkontaa.

 

Rytmi kärsii ja hidastuu uudestaan ja uudestaan

Päättelyn lisäksi pelissä on ajoittain luvassa paikkojen tutkimista Holmesin kykyjä hyödyntäen, mutta nämä menevät usein todella turhauttavaksi nysväämiseksi kun paikat täytyy tutkia tarpeettoman pikkutarkasti ja etsittävä asia saattaa olla tasoa: "Tahra lattialla". Jonka löytäminen on lähes tuurista kiinni. Tämä on yksi sellainen tutkimusosa joka helposti jää junnaamaan paikallaan ja todella hidastamaan pelin rytmiä ja harmillista on että näitä tilanteita tulee vastaa aivan liikaa. Sitten on hiiviskelyosuuksia joissa pitää tehdä milloin mitänkin salamyhkäisesti ja todella hitaalla rytmillä. Mukaan sotketaan myös QTE pätkiä. Nopeitakin tilanteita on myös näissä tuntuu todella huomaavan sen, miten heikko pelin pelattavuus onkaan ja miten heikosti toteutettu peli on kyseessä kaikessa tahmeudessaan ja nykivässä toteutuksessaan. Liikkuminen vähänkin nopeammissa tilanteissa ei tunnu yhtä toimivalta kuin hitaammissa tilanteissa. Hitaammat tilanteet tosin ärsyttävät aivan muista syistä kuin nopeat tilanteet, koska monesti niissä ei ole mitenkään selvää että mitä oikeasti pitäisi tehdä/löytää että voi viedä tapauksen tutkintaa eteenpäin.

Täyttä roskaa on erityisesti se että juurikin nämä kaikki ärsyttävät ja hitaat tilanteet toistuvat todella ärsyttävällä kaavalla uudestaan ja uudestaan minkä vuoksi suhteellisen hillityn pituinen peli tuntuu merkittävästi pidemmältä mitä se muutoin on. Vaikka peli ei ole niin pulmakeskeinen mitä Jack the Ripper ja Cthulhu teemasiet pelit ovat, niin tämän pelin ongelmat ovat paikoin jopa ärsyttävämpiä. Vaikka kokonaisuudessa on menty selvästi oikeaan suuntaan verrattuna useampaan aiempaan peliin sarjassa, niin se ei tee tästä erityisen hyvää peliä koska sitä toimivaa rytmiä ei ole löydetty ja tyhjiä rakoja on täytetty selvästi vähemmän toimivilla ideoilla. Päätelmien tekeminen on hauskaa kun taas lähemmäs kaikki muu kokoniasuudessa ei ole. Hyvä esimerkki pelissä jossa on vaihtelua, mutta se on monesti vääränlaista. Tosin, kun peli on näin huonosti optimoitu, niin tilanne ei ole erityisen hyvä vaikka vaihtelu olisi tehty oikein.

Sherlock Holmes sarjan suhteen Devil's Daughter on kronologisesti viimeisin sillä tämän jälkeen sarja palasi alkuun ja sitten alkoi remake reitti jossa Awakened oli ensimmäinen ja tällä hetkellä viimeisin. Sherlock Holmes pelien kehityskaari on siis tällä hetkellä jäissä kun tekijänä toiminut Frogware on keskittynyt Sinking City sarjaan, jossa on tosin paljon samaa Sherlock Holmes sarjan kanssa mitä tulee salapoliisityöhön. Devil's Daughter ei ole sarjansa vahvimpia pelejä ja iso syy on sen huonossa rytmissä ja kyseenalaisessa toteutuksessa. Remasterointi voisi korjata tästä osan, mutta tämä peli ei ole välttämättä se joka oikeasti tarvitsisi remasterointia koska se ei korjaa monia muita ongemia mitä pelissä on.

---

Yhteenveto

Sherlock Holmes: Devil's Daughter on kuin hyvä Sherlock Holmes peli, joka hukkuu kaikkien turhien pulmien ja hitaiden oheispelien alle. Se on pelattavuudessaan hieman kankeahko ja nykyviä, eikä vakuuta ulkoasullaankaan. Tarinallisesti tilanne on toinen ja varsinkin osuudet joissa tehdään havaintoja ja päätelmiä pääsevät oitis kiinni siihen oikeaan Sherlock Holmes meininkiin. Mutta monet pelin näinnäiset vaihtelua tarjoavat osuudet eivät tarjoa laadukasta sisältöä vaan monesti vain hidastavat kokonaisuutta, varsinkin jos kyseessä on aarteenetsintä tyylinen pätkä ja etsittävä kohde on kuin läikkä lattialla.

 

+ Havinnointi ja päätelmien teko

+ Tarinalliset ainekset

+ Monet pienet yksityiskohdat

 

- Monet aivan liian hitaat osat

+ Pelattavuuden surkea optimointi

- Vääränlainen vaihtelu

 

Arvosana: 4,9

 

Huonommalla puolella

---

---

Pääarvio

Peli jolta odotin eniten, jossa oli eniten potentiaalia mutta myös hyvin selkeät virheet jotka se teki.

---

---

Asetelmallisesti hyvin erilainen mitä kansi antaa ymmärtää

 

 

Merirottien kirous

 

 

 

Curse of the Sea Rats

Peli joka ulkoisesti tuo oitis mieleen pelin Claw, jota itse en päässyt koskaan pelaamaan, mutta jonka demo oli yksi parhaita mitä oli vastaan tullut PC alkuaikoina. Tässä on paljon samanlaista fiilistä, vaikkakin vain ulkoisesti ja tyylisesti.

 

Kahden idean palat samassa paketissa

Peli vaikuttaa kannen perusteella siltä että kyseessä on rottapiraattien maailman keskittyvä kokonaisuus jossa eläinhahmoseikkailu pääsee samalla tavalla oikeuksiinsa mitä pelissä Claw. Todellisuus on kuitenkin merkittävästi erilainen, sillä pelin alussa paha merinoita muuttaa kaikki ihmiset laivalla rotiksi. Pahat rotat kaappaavat amiraalin pojan ja jo valmiiksi heikoilla olevan miehistön johtaja päättää värvätä pelastuspartioksi vankina olleet merirosvot. Neljän merirosvon ryhmä lähtee siis pahan Flora Burnsin perään vapauttaakseen amiraalin pojan ja antaitakseen sillä teolla vapautensa hirsipuulta.

Tarinallisesti kokonaisuus ei ole erityisen hyvä. Tarina olisi toiminut merkittävästi paremmin, jos se olisi keskittynyt asetelmaan jossa kaikki ovat eläimiä ja ihmiset eivät kuulu kokonaisuuteen. Rottahahmot olisivat olleet ihan hyvä ajatus kokonaisuudessa ja tuonut edes jotakin omaa tyyliään, sillä muutenkin pelimaailmassa tuntuu olevan paljon sellaista kokorakennetta joka on kuin rotille tehty, vaikka pelissä yritetäänkin samalla aikaa raknetaa asetelmaa jossa rotat seikkailevat ihmisten maailmassa mutta omia reittejään. Tällä asetelmalla tuntuu väkisinkin siltä että pelissä ei ole osattu päättää että millaista kokonaisuutta siinä yritetään rakentaa.

Graafisesti peli on kivan näköinen ja värikäs sekä kuullostaa kattavan ääninäyttelyn ansiosta kuin lauantaiaamujen piirretyltä. Varsinaiset elokuvapätkät ovat suht harvinaisia ja pelistä näkee että se ei ole mikään ison budjetin peli. Harmillisinta on kuitenkin se että tarinankerronta ja ääninäyttely ovat monesti menneet niin yli että ne eivät isommin toimi. Tietyt käänteet eivät käy järkeen ollenkaan ja jotkut kohdat ovat niin ylinäyteltyjä että niistä häviää uskottavuus. Peli olisi monessa kohtaa toimivat paljon paremmin jos siinä olisi ollut vähän enemmän hienosäätöä ja muutamat osat olisi mietitty uudestaan.

 

Tutut pelimerkit joita olisi voitu käyttää paremminkin

Pelattavuudessa ovat läsnä kaikki keskeisimmät metroidvaniaelementit joilla rakennetaan toimiva kokonaisuus jossa maailma hiljalleen aukeaa ja jossa on vaikka kuinka paljon erilaisia salapaikkoja. Eri alueet pelissä erottuvat suht mukavasti toisistaan mutta niiden yhdistäminen ei ole aina kaikista jouhevinta ja ajoittain voi olla haastavaa saada kiinni siitä että mihin pitäisi suunnata seuraavaksi. Uusilla lisäkyvyillä pääsee uusiin paikkoihin ja niiden kautta peli avautuu kokoajan enemmän. Pelimaailma on melko kattava ja nopea siirtyminen helpottaa merkittävästi. Ongelmallista tosin on se, että loppupuolella peli pilaa oman kokonaisuutensa todella pahasti, kun ottaa nopean siirtymisen kokonaan pois, ilman mitään varoitusta, mikä on melko retroa, mutta samalla todella surkeaa pelisuunnittelia.

Yksi iso osa kokonaisuutta ovat pomotaistelut joissa on mukavasti vaihtelua ja muutamat pomoviholliset ovat todella hauskoja kohtaamisia, toisten taas ollessa melko ärsyttäviä. Muutamat erottuvat joukosta, toiset taas ovat sellaista melko perustylsää maassaa ilman mitään merkittävää sisältöä. Monia kliseitä osataan kuitenkin käyttää mukavasti hyväksi kokonaisuudessa. Tietyt modernisoinnit olisivat auttaneet kokonaisuudessa merkittävästi.

Toiminnassa on harmillisesti läsnä muutamat pelin suurimmat heikkoudet. Pääasiassa toiminta on tehty hyvin ja se hauskaa, mutta tässä näkyy myös se, että peli olisi kaivannut lisää hienosäätöä. Parryaminen on ajoituksella hyvin kyseenalainen ja monet taistelut toistavat erittäin nopeasti samaa kaavaa minkä vuoksi peli alkaa tietyssä pisteessä todella toistaa itseään ja alkaa käydä hivenen turhauttavaksi. Neljä pelihahmoa tuo mukanaan hieman vaihtelua, mutta harmillisesti paras ratkaisu on valita yksi ja pitäytyä siinä, koska hahmojen taitojen oppiminen ei onnistu samanaikaisesti. Pelissä on muuttujia, mutta ei niin paljoa että tämä päihittäisi monet muut metroidvaniat, jotka osaavat käyttää samoja pelimerkkejä merkittävästi paremmin.

---

Yhteenveto

Curse of the Sea Rats on metroidvania jossa lähemmäs kaikki genret perusrakennuspalikat, mutta niitä ei ole aina käytetty parhaalla mahdollisella tavalla. Merirosvomaailmaan sijoittuva peli ei tarinaltaan ole erityisen hyvä, vaikka tyyliseikat ovatkin kunnossa. Toiminta on hyvin simppeliä, mutta kivaa vaikka alkaakin tietyssä vaiheessa todella toistaa itseään. Kokonaisuudesta jää vähän sellainen hiomaton tuntuma ja loppupuoli todella pilaa kaiken sekä pelattavuudessa että tarinassa.

 

+ Tyylikäs ulkoasu ja asetelma

+ Metroidvaniarakenne toimii

+ Pomotaistelut

 

- Toiminta toistaa itseään

- Monet ratkaisut maailman rakenteessa

- Tarina on heikompaa laatua

 

Arvosana: 6,4

 

Hyvä

Mikki Hiiri Noir henkisessä boomer ammuskelussa

 

 

Mouse on yksi tälläinen peli josta on oitis pelisarjaksi. 30-luvun piirrettyjen tyyliin uppoutuva FPS peli joka näyttää oitis Mikki Hiiri tyyliseltä ja ottaa tyyliseikoistaan muutenkin kaiken irti. Pelattavuus voi olla sitten asia erikseen, mutta ihan muutamilla ideoilla ja tyyliratkaisuilla peli on alkanut vaikuttaa erittäin lupaavalta ja kiinnostavalta tapaukselta.

 

 

 

 

Hiiri: Yksityisetsivä käytettävissä

Mikki Hiiren siirryttyä public domainiin alkoi hahmosta ilmestyä mitä monenlaisimpia tekeleitä ja tämä on yksi niistä. Toisin kuin monet muut, tämä vaikutti erittäin lupaavalta jo pelkästään ulkoiselta olemukseltaan. FPS genren alkuajoista mallia ottava räiskintä jossa pelataan Mikkimäisellä hahmolla, 10 vuotta sitten olisi kuullostanut ehkä vähän hassulta, tai sitten ei. Nyt lopputuloksena on ehkä selkein Mikki Hiiren tyyliä imitoiva pelillinen tekele.

 

Mustavalkoinen hiiri juustonmakuisessa dekkarissa

Pelin päähahmo on Michael "Mick" Mouse Jack Pepper (äänenä Troy Baker) niminen yksityisetsivä Mouseburgin kaupungissa, jossa kaikki asukkaat ovat ihmismäisiä hiiriä ja jossa on erinäiset versiot monista tutuista paikoista, monista tutuista noir elokuvista. Chinatown ja Maltan Haukka tulevat mieleen, mutta monet pop kulttuuriviittaukset ja vitsit eivät jää pelkästään noir klassikoihin ja vastaaviin, sillä pelissä osataan heittää läppää yhdestä jos toisestakin asiasta. Pelin tarina keskittyy useampaan mysteeriin joita Pepper tutkii ja lopulta eri mysteerit alkavat hiljalleen linkittyä yhdeksi isoksi kokonaisuudeksi, mikä vie Pepperin yhä syvemmälle rikolliseen alamaailmaan, korruptioon ja aseistettuihin yhteenottoihin. Kokonaisuudessa nojataan moniin kliseisiin ja vaikka tietyt tilanteet tulevat vähän puskan takaa ilman merkittävää alustusta, niin osa toimii erittäin hyvin, vaikkakin noir elokuvia ja tarinoita paljon katsoneet ja lukeneet pystyvät arvaamaan ison osan käänteistä melko helposti.

Iso ja paikoin vähän liiankin iso osa pelin yleistä tyyliä on erilaisten juustoteemaisten vitsien heittely ja toistelu. Ne ovat aluksi ihan nokkelia mutta kun niitä kuulee jatkuvasti niin niihin lopulta alkaa todella kyllästyä. Juustoteeman käyttö tietysti tukee vahvasti koko hiiriteemaa eikä se ole ainoa asia mikä korostuu pelin edetessä, mutta se on yksi niitä kaikista selkeimpiä. Siis kun pelin päähenkilö on Jack Pepper, niin mitä muutakaan voisi odottaa. Juustojuttujen sijaan erilaiset noir teemalliset jutut eivät kyllästytä tai ärsytä läheskään samalla tavalla vaan juuri populaarikulttuuriviittaukset ovat niitä osia kokonaisuutta jotka ovat mahdollisesti kaikista parhaimpia, kun niistä yrittää arvata että mistä viittaus on peräisin.

Koska peli on lähes kokonaan mustavalkoinen, tuo se mukanaan tiettyjä rajoitteita, mutta niitä osataan kiertää erittäin hyvin ja pelissä otetaan tyylistä paljon irti. Asetuksista voi lisäksi säätää että millaista tyyliä haluaa lisäämällä ja säätämällä filttereitä. Niitä pieniä asioita. Se että kokonaisuudessa on vahvat alkuaikojen Mikki Hiiren vivahteet on vain yksi osa isoa kokonaisuutta eikä tarinassa tai tunnelmassa isommin yritetä upota mihikään Disney systeemeihin vaan kertoa ihan oma tarina suurella määrällä erilaisia viittauksia. Voisi jopa sanoa että Mikki Hiiri on vain tapa kerätä huomiota ja sitten osoittaa mihin kaikkeen pelissä pystytäänkin niin tarinallisessa kuin pelillisessä mielessä.

 

Ennalta-arvattavuus ei ole aina huono asia

Tarinallisessa mielessä pelin erilaiset hahmot ovat hyvin isossa roolissa, vaikka ovatkin kaiken muun ohella, enemmän tai vähän kliseisiä poimintoja noir genrestä ja sen lähisukulaisista. Jack Pepper on sellainen tyypillinen karkea dekkarihahmo kuten Sam Spade tai Jake Gittes. Hänellä on karu menneisyys, oma tapansa toimia ja ajatella. Hänen ajatuksensa ovat iso osa tarinankerrontaa, taustoitusta tai alustusta. Troy Baker pääsee toteuttamaan sisäistä noir lättäjalkaansa ja hänen ääntään kuullaan paljon. Peli jopa yllättävän kattavasti ääninäytelty mikä on pelkästään hyvä asia, sillä ääninäyttely sopii erilaisiin hahmoihin todella hyvin, korostaen heidän erilaisia puoliaan graafisen tyylin tavoin. Tavallaan ärsyttää se että hahmoilla tuntuu olevan vain se yksi tietty animaatio jota he toistavat puhuessaan, vaikka aina välillä tuleekin jotain muutoksia ja yllätyksiä. Se että päähahmo toimii on tietysti yksi tärkeimpiä osia kokonaisuutta, sillä tukijoukoissa onkin sitten vähän enemmän vaihtelua.

Mahdollisesti parhaiten joukosta erottuu Tammy Tumbler joka toimii tarinallisesti on hyvin läheinen Pepperin kanssa ja pelillisesti tarjoaa mahdollisuuden päivittää aseita. Tammy on juurikin sellainen klassinen nuori tyttö joka on erityisen pätevä mekaanikko, ammattilainen joka 30-luvulla yleisesti katsottiin mieheksi. Toinen merkittävä klisee on silmälasipäinen, kiharatukkainen ja utelias reportteri ja kolmas klisee on tyypillinen femme fatale tyylinen hahmo, joka on lisäksi leffatähtönen, juurikin sellaisessa vanhan Hollywoodin hengessä. Jos Jack Pepper olisi Humphrey Bogart, olisi tämä hahmo Lauren Bacall. Tammyn ohella ylivoimaisesti onnistunein hahmo, kliseineen päivineen. Muitakin erilaisia ja eri tasoisesti toteutettuja hahmoja löytyy niin liittolaisina kuin vihollisinakin.

Varsinainen pääroisto kokonaisuudessa on pienoinen pettymys. Koska pelin iso tarina koostuu useammasta tutkimuksesta, tulee useampi roistohahmo vastaan ja näistä viimeinen, vaikkakin tyylillisesti ja ideallisesti hyvin tehty, jää suht vähälle käytölle ja hänen kaarensa kehittäminen tuntuu hieman hätäiseltä, sillä kaikki tuntuu tapahtuvan loppuhuipennuksessa. Spoilaamatta käänteitä, ei liene yllättävää että monet pelin aikana käytävät tutkimukset ovat myös enemmän tai vähemmän kliseisiä paikkoja, tapahtumia tai yhteenottoja tietynlaisten hahmojen kanssa. Ne eivät erotu mitenkään merkittävästi toisistaan mutta erilaisissa paikoissa on tarpeeksi eroa toisiinsa, jotta meno ei muutu täysin tylsäksi, vaikka pelattavuudessa ei merkittävää vaihtelua olekaan läpi pelin.

 

 

Piirrossarjamaisuudet ovat vahvasti läsnä

 

 

Ammuskelua joka on nähty monesti ennenkin

Mouse on boomer shooter Doom hengessä, vaikka mukana onkin myös paljon liikkumista tehostavia temppuja melko moderneista FPS peleistä. Erittäin hyvä yhdistelmä retroa ja modernia siis. Tälläisen pelin iso ongelma monesti on siinä, että se ei tarjoa oikeastaan mitään muuta kuin ammuskelua, joten tärkeää on tehdä edes se asia onnistuneesti.

 

Paljon aseita, paljon ammuttavaa ja paljon keräiltävää

Perusteet pelissä on erittäin helppo oppia, kuten tälläisissä FPS peleissä yleensä on. Pelihahmo ampuu, liikkuu ja hyppii. Kun oppii vaihtelemaan aseita tehokkaasti, pärjää jo todella pitkälle ja monesti tuntuu että kahden aseen tekniikalla selviää lukuisista tilanteista, vaikka aseita onkin saatavilla erittäin hyvä määrä ja melko suurella vaihtelulla. Mukana on tietysti ne genren perustarvikkeet noir tyylillä, elikkä tommy gun on perusvaruste, kuten myös pistooli ja haulikko. Lähes kaikkia aseita pystyy päivittämään, jolloin niistä saa entistä enemmän irti ja heti ensimmäinen päivitys tuo aseeseen vaihtoehtoisen tulituksen. Pistooli ampuu kolmen ammuksen sarjan ja haulikkoa vai virittää, hyvin selvässä piirrossarjahengessä. Tyyliseikat ovat merkittävä osa toimintaa aseesta riippumatta. Aseistus on yksi tärkeimpiä osia kokonaisuudessa, sillä se mahdollistaa suuren määrän vaihtelua, vaikkakin tietyt aseet nopeasti tuntuvat toisia paremmilta käyttää. Koska ammuksia on rajallisesti, pitäää toiminnassa olla hieman taktiikkaakin mukana ja tietynlaisia vihollisia vastaan tietyt aseet toimivat paremmin.

Viholliset ovatkin merkittävä osa kokonaisuutta ja vaikka pitkässä juoksussa tuntuukin että tiettyjen vihollisia tulee vastaan riippumatta siitä että missä ollaan, niin välissä luvassa on vähän vaihteluakin, mikä monesti muistuttaa että käynnissä on useampi eri tapahtumasarja eri vihollisryhmittymillä. Tyyliltään Mouse on melko raaka peli siinä mielessä että pääosuma voi räjäyttää koko pään irti, mutta tämäkin on tehty sopivan piirrossarjamaisesti että ei se nyt tee pelistä mitään hurmeista K18 näytöstä, vaan toimii enemmänkin huvittavana tyyliseikkana isossa kokonaisuudessa. Yksi aseista tuo itsellä otiis mieleen Epic Mickey pelissäkin käytetyn tinnerin, joka sulattaa lihat luiden päältä, mutta film noir hengessä sitä voisi myös pitää viittauksena elokuvaan 'Kuka viritti ansan Roger Rabbit?'. Asevariaatio tuo paljon enemmän vaihtelua kokonaisuuteen kuin vihollisvariaatio. Tietyssä vaiheessa viholliset alkavat muuttua hyvin samanlaiseksi massaksi ja joukosta erottuvat lähinnä ne selvästi tavallista kestävämmät mörssärit, vaikkakin tietyt viholliset ovat asevalinnoillaan astetta isompia uhkia.

Pelattavuutta tehostaa liikkuvuuden suhteen sekä tuplahyppy että mahdollisuus häntäpropellilla leijua ilmassa. Näitä tiettyjä tehosteita on muuta ja vaikka tiettyjä käytetäänkin toisia enemmän niin ne kaikki ovat ihan kiva lisä kokonaisuuteen. Vaikka sellaista merkittävää kiipeilyä ja parkouria kokonaisuuteen ei ahdetakaan, niin kaikkien piilotettujen tavaroiden suhteen nämä lisät ovat erittäin toimivia. Piilotettua tavaraa ovat niin minipelissä käytettävät pesäpallokortit, aseiden päivityksessä käytettävät sinikopiot sekä lähinnä keräilyn ilosta kerättävät sarjakuvat ja sanomalehdet. Keräiltävää tavaraa on vähän liiankin kanssa ja osa on piilotettu niin hyvin että niiden löytäminen voi olla hyvinkin haastavaa. Tämä tietysti kannustaa tutkimaan kaikki kentät mahdollisimman tarkkaan ja tällöin huomaa että kenttäsuunnittelun moniin yksityiskohtiin on todella panostettu. Monesti vastaan tulee myös kassakaappeja joissa käydään läpi nopea tiirikointiminipeli, johon pääsee nopeasti sisään ja jota tulee tehtyä pelin aikana todella paljon. Toinen minipeli on pesäpallokorttipeli, mikä ei ole mikään Triple Triadin tai Queen's Bloodin veroinen tapaus.

 

Laadukkaasti tehty, vaikkakin vähän buginen ja itseääntoistava ammuskelu

Mouse: P.I for Hire on kokonaisuutena erittäin laadukkaasti tehty peli ja koska se on kokonaan ääninäytelty, se vain korostaa pelin laadukasta tuntumaa. Vaikka pelissä onkin laadukas ote kaikilla osa-alueilla, niin siinä on myös omat merkittävät heikkoutensa vähän siellä täällä. Bugeja pelissä on jonkinverran. Yksi isoimpia mikä itsellä tuli vastaan on trophy bugi jossa eräs tutkimus saavutus ei avaudu, vaikka tutkimus on saatu päätökseen. Ei välttämättä iso juttu, mutta ottaa päähän. Pelissä pari kertaa tuli vastaan tilanne jossa hahmo jää jumiin ympäristöön, kun hyppii ympäristössä ja sattuu osumaan kohtaan johon on jäänyt kolo johon voi jäädä jumiin. Suht pieniä asioita, mutta siellä niitä on.

Pelattavuuden suhteen eniten ehkä peliä kokonaisuutena heikentää se, miten paljon pelissä on pelkkää toistoa. Vaihtelua on hyvin vähän, vaikka välillä tulee vastaan kohtia joissa tehdään jotakin muutakin kuin ammuskellaan, mutta niitä on erittäin vähän. Tämän lisäksi tämänkin peli kärsii siitä, mistä monet muutkin samanlaiset pelit kärsivät, nimittäin siitä että loppukohden pelin rytmi alkaa merkittävästi rakoilla. Lopussa tulee vastaan monta käännettä nopeassa tahdissa ja tuntuu että koko tilannetta olisi voitu jaksottaa paremmin ja vähän pidemmällä aikavälillä.

Pituudeltaan Mouse on selvästi pidempi peli mitä odotin sen olevan, sillä kaikki oheisjuttujen kanssa tämä on äkki lähemmäs 20 tunnin peli, eikä sellainen 10 tunnin peli mitä aluksi ajattelin sen olevan. Kenttiä on mukavasti ja niissä on vaihteluakin, minkä ansiosta peli ei tunnu liian pitkältä, vaan erittäin toimivalta. Sanotaan että uudellenpeluuarvoa tämä hieman kampittaa sillä vaikka pelin päättäisi pelata uudestaan ja vieläpä selvästi tietyt sivutehtävät ja trophyt mielessä, tuntuu ajatus suht raskaalta, koska samaa settiä peli on joka tapauksessa, ilman minkäänlaista merkittävää vaihtelua.

Mouse: P.I for Hire ei ole tämän vuoden parhaita pelejä, mutta se on hyvin tehty peli joka tapauksessa josta moni peli voisi ottaa enemmän tai vähemmän mallia. Eikä pelkästään tässä genressä.

---

---

---

Yhteenveto

Mouse: P.I for Hire on ihan kiva retrotyylinen FPS peli erittäin hienolla ulkoasulla, toimivalla ääninäyttelyllä ja hyvin tehdyllä huumorilla, johon mahtuu valtava määrä erilaisia pop kulttuuri viittauksia, varsinkin kaukaa menneisyydestä ja noir henkisistä teoksista. Tarina toimii hyvin, ammuskelu toimii hyvin ja vaikka pelissä on vaihtelua hyvin vähän, lähinnä aseiden kautta, niin tämä on vähän parempaa vanhemman aikakauden ammuskelua kuin monet muut. Hyvä indiepeli, vaikka tarjoaakin lähinnä yhdenlaista pelattavaa ja menee vähän turhankin "juustoisaksi".

 

+ Ulkoasu on erinomainen

+ Noir kliseet ja viittaukset toimivat 

+ Ammuskelu on kivaa ja erilaiset aseet tarjoavat vaihtelua

+ Huumori

 

- Toisto

- Bugeja löytyy

- Rytmi alkaa kärsiä loppuakohden

 

Arvosana: 7,3

 

Loistava

 

Jackie kerää myös figuja itsestään

Black Flag remake

 

 

Merirosvoteema on yksi onnistunempia koko sarjassa ja alkuperäinen Black Flag oli ilmestyessään sarjan parhaita pelejä välittömästi ja se on edelleen yksi onnistuneimpia merirosvopelejä. Resynced versio on todella selvä modernisointi tästä pelistä useilla muutoksilla, lisäyksillä ja parannuksilla. Sellainen remake jonka jälkeen alkuperäistä on hyvin vaikea pelata.

 

 

 

 

Salamurhaajan oppi 4: Musta lippu - Uudelleensynkronoitu

Assassin's Creed sarjan voi jakaa monella tavalla erilaisiin osiin ja Resynced versio Black Flagista on selvä modernisointi jossa alkuperäisen pelin pelattavuuden osat on tuotu viimeisimpien sarjan pelien tasoiseksi. Tämä on yksi vaikuttava syy siihen miksi alkuperäistä peliä on tämän jälkeen erittäin vaikea pelata, koska siinä oli pelattavuuden suhteen paljon rasittavia puolia, joita ei nyt ole havaittavissa oikeastaan ollenkaan. Jos alkuperäinen peli nappasi, niin tämä nappaa vielä paremmin ja pitää otteessaan.

 

Historiallisia merirosvoja AC tyylillä

Neljäs numeroitu Assassin's Creed alkaa kun merirosvo Edward Kenway haaksirikkoutuu meritaistelun seurauksena. Hänen kanssaan haaksirikkoutunut salamurhaaja ei pärjää Edwardille tappelussa tai ketteryydessä ja Edward ottaa hänen varusteensa ja pyrkii nopean kullan kiilto silmissään viemään salamurhaajan bisneksen loppuun. Tämä kuitenkin johtaa lopulta siihen että Edward päätyy osaksi salamurhaajien ja temppeliherrojen ikuisuuksia jatkunutta ja jatkuvaa sotaa. Edwardilla on pääasiassa mielessään vain rikkaudet ja merirosvous tarjoaa siihen hyvät puitteet. Kahden sotivan salaseuran välillä seikkaileminen tuo mukanaan omat haasteensa, vaikka Edwardilla onkin liittolaisinaan niin Mustaparta, Anne Bonny kuin James Kidd. Vähemmän avuliaita ovat kolmikon tavoin historialliset merirosvot Charles Vane kuin Calico Jack Rakhamkin, joista toinen on täysi mulkku ja toinen täysi luuseri juoppo. Edwardin uuden laivan miehistöä täydennetään merkittävästi toimivammilla hahmoilla joissa on pari erinomaista lisää pelattavuudessa että tarinallisessakin mielessä. Historiallisia hahmoja tarinassa on valtava määrä ja heitä on käytetty todella AC sarjalle tyypillisellä tavalla. Osa toimii hyvin, mutta sitten on niitä joista on tekemällä tehty vastenmielisiä, tai lähemmäs karikatyyrisiä versioita todellisista hahmoista merirosvohistoriassa.

Puhtaasti merirosvo teeman suhteen Black Flag onnistuu kaikilla tavoilla erinomaisesti. Edwardille on useampi puku joissa on enemmän tai vähemmän teemaan sopivia tyyliseikkoja, vaikkakin alussa pelataan salamurhaajan vermeissä. Pelaajan käyttöön tuleava laiva, Jackdaw, on kuitenkin se mikä monesti kruunaan sen merirosvo teeman, kun laivalla seilataan meriä ja otetaan yhteen muiden laivojen kanssa. Erilaiset paikat pelimaailmassa näyttävät siltä miltä pitääkin ja vaikka tarinan aikana kaikki menee valtaosan ajasta suoraan Assassin's Creedille tyypillisiin suuntiin ja se mystiikkakin nostaa päätään, niin iso osa puhtaasta pelaamisesta on silkkaa merirosvofantasiaa niin maalla kuin merelläkin. Vaikkea pelaajan aseistus onkin varusteineen monipuolista, niin miekoilla ja musketeilla hoituu suurin osan kaikista haasteista. Kun ei taistella, niin kiipeillään ja kaikki tämä on todella tuttua huttua niille jotka ovat yhtään pelanneet sarjaa aiemmin. Black Flag toistaa kaikki ne asiat mitä aiemmatkin pelit ovat eri teemoissa toistaneet ja monet asiat tässä pelissä, ovat tuttuja alkuperäistä pelistä suoraan PS3 aikakaudelta.

Suurimmat parannukset remake hengessä ovat pelattavuudessa. Hiiviskely on helpompaa ja erilaisten päätarinalliset seurannat ovat merkittävästi paremmin tehtyjä, eivätkä yhtään niin turhauttavia kuin alkuperäisessä tapauksessa. Taistelustakin on saatu paljon parempaa ja oikeastaan voisi sanoa että ainoa asia mikä tuntuu vahvasti samalta kuin aiemmin, on meritaistelu, joka oli hauskaa aikanaan ja on edelleen. Tämän parempaa laivasotaa ei ole pelimaailmassa tunnu löytyvän sitten millään. Siis Sly 3:n minipeli Karibialla on hauskempaa kuin valtaosa niistä jotka yrittävät imitoida sitä, mitä tämän pelin alkuperäinen versio onnistui tekemään. Tosin, myös Kingdom Hearts 3 pääsi myös aika lähelle tässä mielessä, mutta Skull & Bones ja kumppanit eivät siinä tunnu onnistuvan. Tämä korostaa sitä, että tämä peli on helposti paras lajissaan ja monesti juurikin nämä merirosvoilutoiminnalliset osat ovat niitä, jotka nousevat pelin ylivoimaisesti parhaaksi anniksi.

 

Tykit ulkovat ja miekat viuhuvat

Meritaistelut ovat varmaan se yksi iso juttu joka monille tulee mieleen tästä pelistä PS3:lta ja se tosiseikka että paremmaksi ei ole minkään pelin toimesta päästy. Jopa AC: Odyssey yritti änkeä mukaan laivataistelua ja epäonnistui siinä. Se oli ihan ok, mutta siitä puuttui se jokin, mikä on tässä vahvasti läsnä. Kaikessa yksinkertaisuudessaan ideana on ohjata laivaa ja oikealla ajoituksella käyttää laivassa saatavilla olevia aseita. Tykkirivistö on se isoin juttu kokonaisuudessa ja siinä on jotakin todella mielekästä kun Edward huutaa "Fire" ja sitten suuri tykkirivistö ampuu vihollislaivan tuusan nuuskaksi. Tai suurta Man 'o' War laivaa vastaan taisteltaessa heikentää sitä. Sivutykkien lisäksi laivassa on tykit myös edessä, räjähdetynnyreitä takana ja mortar kannella. Eri kanuunatyyppejä, tai ammustyyppejäkin on muutama ja kun laivaansa lisää tietyt upseerit, pystyy tekemään lisää temppuja, joista yhdellä otetaan merkittävästi enemmän irti laivan kyvystä puskea vihollisia päin. Muuttujia on vaikka kuinka paljon ja mitä enemmän meriä matkustaa, sitä haastavampi vihollisia tulee vastaan. Tämä on kuitenkin yksi sellainen osa peliä, joka ei kovin äkkiä ala kyllästyttää, vaikka sitä saakin tehdä uudestaan ja uudestaan läpi tarinan. Mutta meritaistelut ovat samalla yksi parhaita tapoja ansaita rahaa jolla voi sitten parannella alustaan, tukikohtaansa ja varusteitaan, joten siinä on nopeasti havaittavissa tietty kierre.

Meritaistelut eivät ole pelkkää tykkitulta, sillä kun laivaa on heikentänyt tarpeeksi,  pystyy pelaaja valloittamaan laivan. Tämä tosin edellyttää miekkataistelua laivan kannella kunnes vihollisten moraali laskee tarpeeksi alas. Miekkataistelu on erittäin hauskaa, ja merkittävästi parempaa kuin alkuperäisessä. Siinä on jopa hieman sellainen Batman: Arkham tyylinen vivahde jossa erilaisista lisäaseista ja vastaavista otetaan kaikki irti. Pistoolit ovat mahdollisesti kaikista arvokkain lisä puhtaassa taistelu mielessä, sillä oikeilla pistooleilla taistelussa saa valtavan etulyöntiaseman ja parantamalla Edwardin varustusta, saa käyttöönsä enemmän pistooleja, elinvoimaa ja ammuksia. Tartuntaköysi on mahdollisesti toiseksi arvokkain työkalu arsenaalissa sillä siitä hyötyä niin taistelussa kuin hiiviskelyssäkin, sillä vaikka puhallusputkessa onkin omat hyötynsä, niin se ei ole yhtä hyödyllinen kuin pistooli ja köysi. Mutta miekka on se mihin tulee luottaa kaikista eniten, koska se ei kulu. Miekoissakin on eri tyyppejä joilla pelaamiseen tulee omat lisänsä. Muuttujia on tässäkin suhteessa todella paljon, joten meno ei hevillä muutu tylsäksi ja peli on paikoin yllättävän koukuttavaa ja mukaansa tempaavaa, vielä enemmän kuin mitä se oli alunperin.

Hiiviskely on lähinnä se välttämätön paha. Tietyt tilanteet ovat merkittävästi helpompia, jos ne hoitaa hiiviskelyn tavoilla ja eri aseilla, kuten köydellä ja puhallusputkella tästä saa paljon irti, mutta hiiviskely on harvoin täysin pakollista ja sen voi muuttaa toiminnaksi jos niin tahtoo. Mutta ainakin hiiviskelyä on merkittävästi paranneltu aiemmasta. Itse muistan alkuperäisen AC4:n hyvin turhauttavana seurantatehtävien suhteen sillä pelihahmolla ei ollut samanlaista hiiviskelytilaa mikä tässä pelissä on, kiitos modernien ratkaisujen. Vaikka itse hoidankin tehtävät lähemmäs aina suoralla toiminnalla, niin hiiviskely tarjoaa todellisen vaihtoehdon peliin ja on monesti ihan tervetullutta vaihtelua, varsinkin kun sitä ei suoraan tuputeta pelaajalle pakollisena osana kokonaisuutta jossa virhe johtaa siihen että pitää aloittaa alusta. Muutama poikkeus vahvistaa säännöt.

 

 

Kuvatila on edelleen vahvasti läsnä

 

 

Laivataisteluja, aarteiden etsintää ja iso määrä keräiltävää tavaraa

Assasin's Creed sarjalle uskolliseen tyyliin tämäkin peli on ängetty siihen ihan änkeämällä täyteen ties minkälaista oheistekemistä. Tässäkin tapauksessa määrä monesti korvaa laadun ja vaikka tietyt aktiviteetit ovatkin sieltä sarjan parhaimmistosta, niin tämä on paikoin hyvin lähellä Valhallassa täysin käsistä riistäytynytty kaavaa jossa sisältöä on vain sisällön vuoksi ja monesti ihan copy + paste tyylillä toteutettuna. Alkuperäisessä oli sama juttu, joten siinä mielessä mikään ei ole muuttunut.

 

Karibialla on tutkittavaa monessa muodossa

Oheistekemisen suhteen monet tyypillisimmät lisät ovat läsnä. Eläimiä metsästetään nahkojen vuoksi, joista sitten väsätään parannuksia varusteisiin. Merimaiseman mukana tätä täydennettään valastuksella jossa harpuunoidaan haita, joista myös tehdään varusteparannuksia. Näissä on selvä kaava jossa metsästys johtaa Edwardin voimistumiseen. Aarrekarttojen avulla taas etsitään arkkuja, joissa on mitä moninaisimpia hyödykkeitä, parhaissa tapauksissa tehosteita Edwardin laivaan, joko kestävyyden parannuksessa tai tulivoiman tehostuksessa. Kaikki oheistoiminta on myös hyvä tapa ansaita rahaa, jota tässä pelissä kuluu nopeasti niin suuria määriä, että sitä ei ole koskaan tarpeeksi ja laivojen ryöstely on monesti se nopein taha ansaita kultaa. Laivaan saa myös sukelluskellon jolla päästään tutkimaan vedenalaisia maisemia ja keräämään sieltä kaikki uponneet aarteet.

Karibia on täynnä salamurhaajien kotkapaikkoja, joista näkee lähiseudut, ja jotka toimivat matkustuspisteinä ja helpottavat paikasta toiseen liikkumista merkittävästi. Aina välillä matkan täytyy taittaa laivalla, mikä vie monesti paljon aikaa ja on hivenen tylsää, mutta senkin saa automatisoitua nopeammaksi, hieman nopeammaksi. Haudatut aarrearkut ovat niitä isoja aarteita jotka vaativat kartan, mutta kentät ovat täynnä pienempia arkkuja joista saa myös hyödykkeitä ja eri alueilla on erilaisia salaisuuksia ties missä muodoissa, puhumattakaan että salamurhatehtäviä löytyy, nykyaikamaisia "taikuus/tiede" juttujakin on siellä täällä, vaikka nykyaikaosuudet onkin karsittu tästä pelistä kokonaan pois tarinallisessa mielessä. 

Saaria karibialla on vaikka kuinka paljon ja osa niistä on selkeitä asutuskeskittymiä sotilaineen ja vastaavineen. Sitten on pienempiä, näennäisesti autioita saaria, salakuljettajien luolia ja vaikka mitä joissa on omat haasteensa. Joskus sisäään pääsee vain sukeltamalla, joskus pitää kiipeillä ja joskus eteenpäin päästääkseen riittää että listii kaikki viholliset joita vastaan tulee. Laivoille suuria haasteita ovat linnoitukset, jotka tarjoavat suuren taisteluhaasteen, mutta myös suuren palkinnon. Tekemistä on siis todella paljon ja jos aivan kaiken haluaa tehdä, voi moniin osiin kokonaisuutta upota äkkiä tunti ja kaikkien samanlaisten tekemiseen lähemmäs aina 5-10 tuntia.

 

Merirosvo peli jolle ei haastajaa löydy

Merirosvoilu on ollut useissa peleissä monesti sivuvivhateena. Sly 3 ja Kingdom Hearts 3 kumpikin ovat käyttäneet sitä esimerkillisesti hyödykseen, mutta toisin kuin länkkärien kanssa, merirosvoteemasta ei ole otettu kunnalla irti mitään alkuperäisen Black Flagin jälkeen ja nyt tämä peli on ainoa joka todella pistää siitä pelistä merkittävästi paremmaksi. Skull & Bones aloitti pelinä jonka oli tarkoitus imitoida Black Flagia, mutta epäonnistui kaikilla mahdollisilla tavoilla kolossaalisesti. Vaikka Red Dead Redemption olikin ensimmäinen peli joka todella nosta länkkäriteeman uudelle tasolle, niin aiheesta oli ollut hyviä pelejä aiemminkin, kuten Gun. Merirosvoteema ei ole kokenut samanlaista käsittelyä, sillä sellaiset puhtaat strategiapelit eivät onnistu ikinä tarjoamaan kaikkia ratkaisevia osia merirosvoilusta. Ne tarjoavat yleensä sen laivataistelupuolen, mutta miekkataistelut tuntuvat unohtuvan. Siksi suurin kysymys onkin siinä että kumpi on parempi. Alkuperäinen AC4, vai remake? No ylivoimiasesti remake, mutta tekeekö se kaiken paremmin?

Koska nykyaikaosuudet puuttuvat kokonaisuudesta kokonaan, ei peli kerro ihan kaikkia samoja juttuja kuin alkuperäinen, vaikka mukana onkin muutamia tarinallisia lisiä muussa mielessä. Sanotaan että itse en isommin valita koska nykyaikaosat ovat olleet aina pelien huonointa antia niin pelillisesti kuin tarinallisestikin, erityisesti tarinallisesti. AC4 oli yksi poikkeus jossa nykyaikaosuudet ja Black Bart saivat aivan uuden, yllättävän toimivan ulottuvuuden, jota tällä kertaa ei kokonaisuudessa ole. Mutta pomotaistelujen suhteen, yhteenotto Black Bartia vastaan on pelin ylivoimaisesti paras osa, sillä monet muut pomotaistelu eivät isommin vakuuttaneet, vaikka olivatkin ihan kivoja lisiä. Poislukien viimeinen, mikä oli ihan roskaa ja sitä kautta pelin pääroisto oli myös aivan hanurista. AC sarja harvoin todella onnistuu pääroistojen kanssa ja tämä on yksi parhaita esimerkkejä siitä miten pääroistosta saadaa todella tylsä. Bartholomew Roberts olisi ollut erinomainen pääroisto, sillä vaikka hän onkin yksi tarinan avainhahmoja, hänen olisi pitänyt olla se loppuhuipennus.

Nykyaikajutut ovat ovat kuitenkin oikeastaan ainoa asia jonka alkuperäinen tarjoaa, mitä tästä pelistä ei löytyisi ja kaikki muu on tässä pelissä tehty paljon paremmin. Alkuperäinen Black Flag oli tämän pelin pelaamisen asti oma suosikkini Assassin's Creed sarjassa, mutta ero Syndicateen, Assassin's Creed 2:een tai Valhallaan ei ollut erityisen suuri, sillä kaikissa peleissä oli jotakin mikä todella nappasi, mutta myös jotakin mikä todella ärsytti. Tämän resyncedin kanssa lähemmäs kaikki ärsyttävyydet, ainakin pelattavuuteen vaikuttavat ovat hiottu pelistä pois, joten nyt on aika selvää että mikä on sarjan paras peli.

Kokonaisuutena AC4: Black Flag remake on se paras merirosvoilupeli, paras Assassin's Creed peli, tällä kertaa selvästi ja yksi vuoden 2026 onnistuneimpia pelejä joka on hyvä pitää mielessä. Vaikka se onkin pääasiassa remake pelistä PS3 aikakaudelta, niin se on remake samassa hengessä kuin Resident Evil 4 remake on remake alkuperäisestä PS2:n Resident Evil 4:stä. Se tekee ratkaisevat asiat erityisen onnistuneesti.

---

---

---

Yhteenveto

Assassin's Creed IV: Black Flag - Resynced on erinomainen remake joka korjailee oikeastaan kaikki alkuperäisen pelin heikkoudet ja tuo mukanaan monia lisäyksiä, ainakin sen perusteella mitä alkuperäisestä muistan. AC sarjan hengessä peli on tupaten täynnä erilaista tekemistä minkä vuoksi tämän parissa saa helposti kulumaan kymmeniä ja taas kymmeniä tunteja. Toiminnallisesti peli on erittäin mielekästä pelattavaa ja merirosvotunnelmasta ja tyylistä ei ole koskaan saatu enempää irti. Tarinallisesti tietyt juonikuviot ovat edelleen melko typeriä ja useat sarjalle tyypilliset hölmöt ratkaisut ovat vahvasti läsnä. Mutta isona kokonaisuutena tämä on yksi yksi erinomainen remake ja sarjansa paras peli.

 

+ Merirosvo teemasta on otettu paljon irti

+ Pelattava ei hetkessä tai kymmenessä lopu

+ Toiminta on merkittävästi alkuperäistä parempaa

+ Laivataistelu on parasta lajissaan

 

- Juonessa on omat typeryytensä

- AC maiset hölmöt ratkaisut/vapaudet historiallisten hetkien/henkilöiden kanssa

- Paljon toistoa

 

Arvosana: 8,5

 

Fantastinen

 

Paras Assassin's Creed, ainakin nyt

Batman elokuvat yhtenä isona tarinana

 

 

LEGO pelien joukko on kasvanut paljon sitten LEGO Star Warsin ja vaikkakin Batman on noussut LEGO aiheessa merkittävästi vasta LEGO elokuvan kautta. Legacy of Dark Knight on kuitenkin jotakin sellaista mikä on monille aiheille se ensimmäinen askel LEGOmaisempaan suuntaan. Batmanin tapauksessa moni elokuva on nyt mahdutettu samaan pakettiin.

 

 

 

 

LEGO Lepakkomies: Yön Ritarin perintö

LEGO aihe leviää moneen suuntaan ja tällä kertaa se leviää Lepakkomiehen historiaan aina elokuvista peleihin kun matkan varrella käydään niin 1989 Batmanin että viimeisimmän, The Batmanin tapahtumia läpi, poiketen välillä myös Arkham pelien puolella. Pääosassa on omalla humoristisella LEGO tavallaan LEGO Batman, joka ei ole samalla tavalla vakavasti otettava kuin hahmo monesti on. Isossa kokonaisuudessa monia elokuvia on karsittu merkittävästi ja niiden juonikuvioita on käytetty todella vapaasti yhdistellen.

 

Batman Beginsistä BurtoninBatmanien kautta Dark Knight Risesiin

Pelissä seurataan yhtä kaikkien aikojen tunnetuinta ja suosituinta sarjakuvasankaria, Lepakkomiestä. LEGOmainen tunnelma ja tyyli pitävät huolen että tämä on hyvin erilainen Batman, mitä hahmo yleensä on. Tämä Batman ei ole vakava ja stoaalainen, vaan melko humoristisella otteella tehty hahmo jota monesti viedään kuin litran mittaa, mikä pätee todella hyvin moniin muihinkin hahmohiin pelissä. Tarinan aikana käydään läpi kaikkien 1989 jälkeen tulleiden Batman elokuvien tapahtumia läpi. Batman v Superman ei listalle kuulu, mutta heikko The Batman saa kokonaisuudessa about yhtä paljon aikaa kuin Batman Forever. Elokuvien tapahtumia ei käydä järjestyksessä, kuten Star Warsissa, vaan isoa kokonaisuutta täydennettään erilaisilla juonikuvioilla eri elokuvista, siten miten se kaikki sopii isoon kokonaisuuteen.

Tuttuja Batman hahmoja on todella paljon ja koska kyseessä on LEGO peli, pitää yön ritarilla olla aina yksi partnerihahmo, oli se sitten Robin, Catwoman tai Batgirl. Eri hahmoilla on eri temput, joiden kautta kokonaisuuteen pyritään saamaan mukaan vähän lisää vaihtelua, vaikka pelissä pääasiassa noudatetaankin hyvin samanlaisia ratkaisuja läpi kokonaisuuden. Päätarinan läpäisee siinä 10-15 tunnissa, riippuen miten paljon kokonaisuudessa tutkii paikkoja ja tekee oheistehtäviä siinä samalla. Oheistehtävät ovat paras tapa voimistaa hahmoja mikä tulee tarpeeseen, sillä vaikka peli ei olekaan erityisen vaikea, niin siinä on omat osansa joiden vuoksi tietyt tehosteet ovat hyvin tervetulleita. Koko kokonaisuuden voi pelata läpi moninpelinä, mikä sopii hyvin tälläiseen kokoperheen peliin, mutta yksinpelinä se paikoitellen ärsyttää kun pitää vaihdella hahmojen välillä, koska tekoäly ei osaa tehdä juuri mitään muuta, kuin mennä eteenpäin ja tapella. Pulmanratkonnassa siitä ei ole mitään apua.

LEGO aiheen tyyli, tunnelma ja huumori ovat vahvasti läsnä kokonaisuudessa joten jos on pelannut aiemmin mitään LEGO peliä, on nopeasti mukana tässäkin pelissä. Isona kokonaisuutena tämä ei ole juuri vaikeampi peli kuin aiemmat. Tarjolla on kolme vaikeusasoa joilla voi muokata omaa peliä omien taitojen ja kiinnostuksen mukaan. Vaikuttaa pääasiassa vain taisteluun. Huumorin suhteen kokonaisuus on kuin yksi iso parodia kaikista Batman elokuvista. Puvuiksi avautuu kaikki klassiset Batman asut, myös elokuvien ulkopuolelta ja ajoneuvoillakin on monenlaisia kuoria, puhumattakaan että eri hahmoilla on eri kulkupelit. LEGOmaiset ratkaisut monesti pehmentävät erilaisia osia kokonaisuudessa sillä vaikka pelissä tapellaan, niin ne karummat osat ja väkivaltiasimmat pätkät on ns. Leegotettu sopimaan kaiken ikäsille pelaajille.

 

Keräiltävä ei lopu, eikä hakattavakaan

LEGO peleissä ei ole ollut pulaa toiminnasta missään kohtaa ja se ei tässäkään tapauksessa muutu mitenkään. Omalla kohdalla iso juttu oli se, että peli on ottanut mallia Arkham sarjan taistelusysteemistä, mikä on paras taistelusysteemi koskaan. No, sanotaan että tässä kohtaa tulee vastaan eräs iso pettymys, nimittäin tämä systeemi on tässä pelissä niin vesitetty ja laimennettu että siellä on jäljellä lähinnä ihan perusteet ja nekin tuntuvat olevan mukana lähinnä lisävivahteena. Sanotaan että itselle olisi riittänyt pelkästään se, että torjuntasysteemi olisi kattavasti istutettu pelin perustaistelusysteemiin. Nyt se on lähinnä yksi temppu monien muiden joukossa ja aika pienimuotoinen sellainen.

Taisteluja pelissä kuitenkin riittää vaikka kuinka paljon. Rikoksia tapahtuu kaikkialla ja kokoajan mikä tarkoittaa että yhteenottoja tulee vastaan uudestaan ja uudestaan. Iso osa tehtävistä on joko vihollislauman pieksemistä, tai esineiden etsimistä, jotta jonkin pulman saa ratkaistua, tuttua Arkham sarjan tyylistä pelattavaa. Tämä johtaa aika pian toistoon, mutta peli on eri hahmoilla ja kasvavalla määrällä lisätemppuja kivaa pelattavaa ja kolikoiden keräämisessä on jotkain todella miellyttävää, pelkästään siinä äänessä.

Toiminnan lisäksi iso osa LEGO pelin DNA:ta on keräiltävä tavara. Tällä kertaa ei pääse pelaamaan kaikilla vastaan tulevilla roistoilla ja vastaavilla, vaan nyt keräillään sankareille erilaisia asuja. Batmanilla asuja on kaikista eniten, mutta kyllä vaihtelua saa mukavasti muillekin hahmoille. Deluxe versiolla tietysti saisi heti kättelyssä vaikka kuinka paljon lisää kivaa mutta perusversiossakin avattavaa eri hahmoille on todella paljon. Osan saa kun peli etenee mutta toiset täytyy ansaita tietyillä sivuaktiveeteille tai mahdollisesti ostamalla ne kaupasta, kun ne sattuvat olemaan myynnissä. Tämä on hivenne ärsyttävää siinä mielessä että tietyt asut vaativat vähän enemmän, kun taas jotkut suht epämiellyttävät on erittäin helppo saada.

Keräilymaratoonina Batman on tavallaan kuin Batman: Arkham Knight tai Marvel's Spider-Man, mutta ei yhtä hyvä. Sanotaan että pelimaailma on sen verran iso, että olisi kiva helpommin pystyä jäljittämään tiettyjä tehtäviä, miten Marvel's Spider-Man 2 sen lopulta tekee. Tämä on erittäin selvää siinä kohtaa kun on radiomastoilla paljastanut ison osan aluetta, mutta silti näyttäisi että kaikkea ei ole vielä näkyvillä. Nämä ovat niitä keräilymaratooniärsyttävyyksiä joista tälläisen pelin olisi pitänyt päästä jo irti. Se tietysti lisää peliaikaa, mutta se tehdään pääasiassa ärsyttävyyden muodossa, mikä on vähemmän ideaali tilanne pelissä kuin pelissä.

 

 

Elokuvien todelliset tähdet LEGO muodossa

 

 

Batman peli Batman faneille

Legacy of Dark Knight on ehkä huumoripitoinen lastenversio tutusta hahmosta, joka on tyylillisesti hyvin erilainen kuin se synkkä yön ritari, joka on monien (kuten allekirjoittaneen) suosikki sarjakuvahahmo. LEGO versiossa on paljon samaa aiempien LEGO versioiden kanssa, mutta kokonaisuudessa on hyvin omanlainen otteensa, eikä tämä ole suoraan sidoksissa aiempiin LEGO peleihin hahmoista. Tämä on monella tavalla Batman faneille tehty peli ja LEGO aiheessa mitään ei oteta turhan vakavasti ja vitsiä väännetään aina ja kaikkialla, kaikesta.

 

Tuttuja hahmoja, paikkoja ja kuvioita riittää

Batmanin tapauksessa roistohahmot ovat yksi tärkeimpiä osia isoa kokonaisuutta. Niitä tässä pelissä riittää. Nyt ei olla lukittuina ainoastaan elokuvien roistohahmohin, vaikka he ovatkin pääosassa ja näyttävät todella selvästi elokuvaversioilta niin hyvässä kuin pahassakin. Jokeri kokee kovimmat muutoksen 89 Batmanin versiosta Yön Ritarin versioon, kun taas Bane on vain Yön Ritarin Paluu versio, kun taas Mr. Freeze ja Poison Ivy ovat kaamean Batman & Robinin versiot. Harmillisen osa tässä ei ole kuitenkaan juurikaan se, miltä hahmot näyttävät, vaan enemmänkin miltä he kuullostavat, sillä tuntuu että tässä yhdessä osassa kokonaisuutta, hahmoihin ei ole juurikaan panostettu, sillä kukaan ei isommin erotu joukosta ja tuntuu monesti melko heikosti toteutetulta.

Gotham City sen sijaan on todella hyvin toteutettu. Tuttuja paikkoja riittää vaikka kuinka paljon ja liikkuminen paikasta toiseen on todella hyvin toteutettua. Ajoneuvolla pääsee kaahaamaan pitkin katuja, huolettomassa LEGO meiningissä. Tietyt esteet tosin eivät murru ja auto/präktä jää suht helposti jumiin paikkoihin. Monesti paljon helpompaa on lähteä liitoon ja tartuntakoukun avulla sinkoilla ympäriinsä Arkham sarjan hengessä. Tätä pystyvät kaikki hahmot tekemään ja tämä yhdistelmä koukkua ja liitoa on se helpoin ja monesti mielekkäin tapa liikkua ympäriinsä ja tällöin todella näkee että lääniä on mitä tutkia. Tuttuja paikkoja on vaikka kuinka paljon ja isona kokonaisuutena pelistä näkee, että kaupunki on suunniteltu todella hyvin.

Monesti ne pienet asiat todella tekevät pelistä useasti niin miellyttävää pelattavaa. Paljastamatta kaikkia pieniä yksityiskohta, voidaan sanoa että pitkän linjan Batman fanit huomaavat monia vivahteita, elokuvista, peleistä ja sarjakuvista siellä täällä ja vaikka toteutus hahmoissa paikoitellen ei olekaan niin hyvällä tasolla kuin sen toivoisi olevan, niin kyllä tämä on parodianakin yksi parhaita mitä aiheesta on vastaan tullut. Jos verrataan vaikkapa animaatiosarjaan Harley Quinn (hauska ja hyvin tehty, aluksi, mutta heikkenee loppuakohden), on tämä paljon onnistuneempi, vaikkakin Harley Quinnissa eri hahmoista on todella saatu erityisiä ääninäyttelyllä, mikä tässä ei onnistunut. Vitsin vääntäminen erilaisista, yleensä vakavasti hahmoista, on kuitenkin yllättävän onnistuneella tasolla.

 

Ei täydellinen LEGO peli, mutta sieltä paremmasta päästä

Spoilereita_________________________________________________________________________

Ne jotka ovat nähneet elokuvat, eivät opi juurikaan mitään uutta tarinasta, mutta mukana jokunen todella hyvin tehty osa, ja useampi huono osa, jotka haluan nostaa esiin. Tarinallisesti tämä koko juttu siitä että Talia on se pääroisto, ei toimi tässä pelissä sen paremmin kuin Dark Knight Rises elokuvassa, jossa se on mahdollisesti koko elokuvan surkein käänne ja heikentää Banea hahmona merkittävästi. Tässä pelissä, se tulee todella nopeasti eikä sitä isommin edes perustella. Puhumattakaan että nyt Banea maalataan vielä enemmän pelin pääroistoksi, missä hän olisi toiminut todella hyvin. Lopputaistelu on todella hyvä, mutta se ei tee Taliasta hyvää pääroistoa, varsinkin kun sivuroistot ovat LEGOmaisella tavalla todella onnistuneita.

Jokerin suhteen ehkä ärsyttävinta on se, että vaikka hänen kanssaan tuleekin vastaan pari erinomaiseta kohtausta, niin sellaista erinomaista pomotaistelu ei häntä vastaan käydä, kun taas lähes kaikki muut tärkeät roistot saavat pomotaistelun. Jokerin tapauksessa tämä osa missataan kaksi kertaa, mikä on todella ärsyttävää. Tietysti pomotaistelut noudattavat pääasiassa hyvin samanlaista kaavaa, mutta kaikissa on vähän jotakin omaa mikä tässä tapauksessa jää puuttumaan. Yhteenotot Jokerin kanssa ovat hyvin erilaisia, mikä on vaihtelua, mutta tälläisessä pelissä tuntuu silti oudolta että samanlaista nyrkkihippaa ei käydä Jokerin kanssa mikä käydään niin Myrkkymuratin kuin Pakkasherrankin kanssa.

Mutta lopetetaan tämäkin avautuminen yhteen erittäin positiviiseen osaan Knightfall hengessä. Loppupuolella tulee vastaan kohtaus vankilassa, joka on kuin yksi iso roistogellarianäyttely ja ylivoimaisesti koko pelin paras osuus. Puhumattakaan todella sopiva osa tarinakuvioon joka silloin on käynnissä.

_________________________________________________________________________Spoilereita

 

Kokonaisuutena LEGO Batman: Legacy of Dark Knight on todella kattava LEGO peli Batman hengessä. Tekemistä on paikoin kyllästymiseen asti ja pelissä on omat kulmikkuutensa jonka vuoksi liikkuminen paikasta toiseen, erityisesti todella nopeasti ja tarkasti ei ole samalla tasolla kuin Rocksteadyn Batmaneissa tai Insomniacin Spider-Maneissa. Bugejakin tuli vastaan jokunen, mutta pääasiassa tämä on LEGO pelien kuten monet muutkin. Se tuntuu monesti suht karsitulta, mutta etenee todella nopeasti eteenpäin, eikä tylsistymistä juurikaan tapahdu. Oheistekemistä on tunneiksi päätarinan jälkeen ja aikana ja vaihteluakin on siellä täällä. Pääasiassa kokonaisuus on hyvää tasolla tärkeimmillä osa-alueilla ja tämä on yksi parhaita LEGO pelejä.

---

---

---

Yhteenveto

LEGO Batman: Legacy of Dark Knight on hyvä LEGO peli, sieltä parhaasta päästä. Se on otattanut paljon mallia kaikista aiemmista LEGO peleistä ja kertookin nyt useiden Batman elokuvien tarinoita yhtenä isona kokonaisuutena. Osa elokuvista käydään läpi nopeasti, mikä on ymmärrettävää, kun pelin rytmi on melko nopeasti eteenpäin liikkuvaa sorttia. Pelattavuus on tuttua LEGO huttua, tietyllä Batman Arkham sarjan vivahteella ja tekemistä ja kerättävää on tunniksi tai kymmeneksi. Isona kokonaisuutena tarina toimii, vaikka siinä onkin myös monet heikkoudet joita elokuvissa on ollut. Pelattavaa on paljon ja se on tehty hyvässä LEGO hengessä, hyvällä huumorilla, koko perheelle.

 

+ Batman hahmoja on todella paljon

+ Pelattava ei äkkiä lopu

+ LEGO fiilis, huumori ja tyyli

+ Tutut tapahtumat uudella tavalla

 

- Paljon toistoa

- Ison tarinakokonaisuuden heikko lopetus

- Taistelusysteemistä olisi saatu irti enemmänkin

 

Arvosana: 8,0

 

Mahtava

 

Lepakkoluolassa on tutkittavaa, päivitettävää ja muuta hauskaa