keskiviikko, 17. heinäkuu 2019

Sattumia XXIII

Tietyt pelityylit eivät vain istu omiin vahvuuksiini sitten millään, ellei niitä ole tehty poikkeuksellisen hyvin. Hyvin usein peleissä muutetaan pelityyliä vaihtelu mielessä, mutta tämä idea potkaisee vastapalloon. Ajoittain tosin tulee vastaan tapauksia joissa ei niin hyvä mekaniikka on kuitenkin toteutettu yllättävänkin hyvin.

 

 

 

Hiiviskely on eräs sellainen pelimekaniikka joka änkeämällä ängetään myös moniin toimintapeleihin. Hiiviskely muutenkin on yksi alagenre toimintaseikkailupeleissä, vaikka itse en sitä oikein toiminnaksi mielläkään. Sellaiset pakolliset hiiviskelyosuudet ovat usein se helpoin tapa tuoda peliin vaihtelua. Tämä on kuitenkin omasta mielestäni aivan väärä tapa, sillä itse en tykkään yhtään osuuksista joissa pitää liikkua hiljaa ja huomaamatta, muuten tehtävä epäonnistuu heti.

Ajoittain tulee vastaan pelejä joissa hiiviskely on tehty hyvin, mutta ne ovat todella harvinaisia tapauksia. Valtaosan ajasta suosin paljon toiminnallisempaa lähestymistapaa.

 




Tachyon%20Project.jpg?1562893898

Hakkerit vauhdissa

 

Vauhdikasta ja värikästä räiskintää

 

PlayStation Now

 

 

Tachyon Project

Tarinallisesti kyse on hakkereista ja toinen toistaan isommista kohteista. Tosin tässä maailmassa hakkerointi on jatkuvaa räiskintää toinen toistaan kovempia puolustusohjelmia vastaan. Tarinaakin on mukana, mutta itse en siitä juuri jaksanut kiinnostua, sillä kyllä tämän pelin vahvuuksia on ennenkaikkea muuta vauhdikas, haastava, monipuolinen ja värikäs räiskintä.

Pelaajalla on aluksi vain muutamia erilaisia vaihtoehtoja siihen miten hän taistelee puolustuksia vastaan. Pikkuhiljaa aukeaa lisäävaihtoehtoja. Normaalin tulituksen lisäksi on luvassa niin sarjatulitusta kuin tehokkaampia mutta hitaampia aseita. Lisämaustetta tuovat erilaiset kakkosaseet joihin kuuluu niin räjähdysaaltoja kuin ajan hidastamistakin. Iso osa taktiikkaa on erilaisten ominaisuuksien yhteenliittäminen. Ammuksiin saa lisää potkua tai hakeutuvia ammuksia tai sitten voi panostaa omaan puolustukseen tai nopeuteen, mikä vain sopii parhaiten omaan pelityyliin.

Tarinamoodissa on 10 kenttää joissa runsas kourallinen erilaisia aaltoja joissa erilaisia päämääriä. Näitä voivat olla tietyn vihollismäärän tuhoaminen, selviäminen tietyn aikaa tai tietyntyyppisten vihollisten tuhoamainen. Vihollisten määrä ja variaatio kasvavat nopeaa vauhtia mutta peli ei oikeastaan missään kohtaa tunnu epäreilulta, loppukohden se alkaa tuntua todella haastavalta, mutta pelaajalla on niin paljon erilaisia vaihtoehtoja, että eri tilanteisiin on aina erilaisia vaihtoehtoja.

Tachyon projekti on sellainen peli josta ei keksi kovin paljoa sanottavaa sillä pelattavuudessa ei ole mitenkään erityisesti vaihtelua. Vihollisia tulee lisää ja enemmän samalla tavalla kuin varustevariaatio kasvaa. Pelattavuus kuitenkin pysyy pitkälti kokoajan samana, mutta kun mukana on jatkuva pisteiden lasku, niin tiettyä arkade tyylinen ote pitää varmasti monet mukana pidempääkin. Tiettyjen varusteiden avaaminen, nimittäin vaatii huippusuorituksia.

Kokonaisuutena Tachyon project on todella hyvää viihdettä pieninä määrinä, sillä tämä lukeutuu itselläni genreen "ajantappo pelit". Näitä pelataan silloin kun ei keksi mitään parempaakaan pelattavaa. Twin stick shooterit kun ovat sellaisia jotka eivät vaadi suurta määrää opeteltavaa joka kerta kun aloitat pelin.

 

+ Paljon ammuttavaa

+ Paljon variaatiota varusteissa ja vihollisia

+ Todella hieno värimaailma

 

- Itseääntoistava

- Lyhyt

 

Arvosana: 7,2

 

Loistava



Horizon%20Chase%20Turbo.jpg?1562893882

Vauhdikasta rallia ei niin pikkutarkalla ohjattavuudella

 

 

Horisonttijahti Turbo

 

PlayStation Plus

 

 

Horizon Chase Turbo

Kilpa-ajopelit ovat urheilupelien jälkeen sitä genreä josta minun on hyvin vaikea innostua. En oikeastaan sanoisi että tämäkään peli juuri innosti, mutta se yllätti positiivisesti. Horizon Chase on monella tavalla sellainen rallipeli joka erottuu hyvin selvästi siitä harmaasta massasta ja jota viitsii pelata useammankin kerran ilman sen suurempaa kynnystä. Jos pitäisi koota lista rallipelien parhaimmistosta, niin nopeasti mietittynä, tämä saattaisi mahtua sellaiselle listalle, vaikka se olisi vain top 10.

Mitään ihmeellistä tarinaa pelissä ei ole. Eräänlainen uramoodi löytyy jossa vastaa tulee kokoajan kovempia kisoja ympäri maailmaa. Ajajia on paljon ja hyvin nopeasti pelissä pitää alkaa kehittyä jos haluaa saavuttaa niitä pokaalisijoja. Ajoneuvoja aukeaa käyttöön pelin edetessä ja myös autoihin saa päivityksiä, joskin aika vähän. Monella tavalla kyseessä on aivan perustyylinen rallipeli, joten miten tämä nyt sitten eroaa joukosta?

Isoin syy on ulkoasu. Hyvin värikäs graafinen ulkoasu on todella hienon näköinen sillä ympäristöissä on väriä ja varjoa joka tekee erilaisista kentistä oikeasti omanalisiaan, vaikka ne tosimaailmaan perustuvatkin. Sama pätee autoihin joissa on yleensä noin kourallinen värivaihtoja. Autoissa on myös lieviä eroja sillä jotkut ovat todella nopeasti kiihtyviä ja nopeita, mutta eivät välttämättä sitten niin hyviä ohjattavuudessaan kuin toiset.

Toinen iso syy on siinä, että tässä pelissä pääpaino on siinä hurjassa vauhdissa, ei niinkään realistisuudessa. Autot pysyvät todella hyvin radalla, mutta ajamisessa paljon sellaisia juttuja jotka vaativat pelaajaa todellakin oppimaan radat, autot ja taktiikat. Yksi vilkaisu karttaan voi johtaa nopeaan kolariin ja ykköspaikan lopulliseen menettämiseen. Oikein ajoitetuilla nitroilla ja kenttien oppmisella voi tosin hyvin herkästi saavuttaa ne mitallisijat ja huippupisteet. Niitä tarvitaan, sillä autojen tehosteet saa vasta kun pääsee mitallisijoille kehityskisassa, johon osallistuminen vaatii tiettyä määrä pisteitä joita saa pokaaleista ja kentissä olevista keräiltävistä esineistä ja jäljelle jääneestä bensiinistä, kyllä, polttoaine on yksi tekijä kisoissa.

Se mikä tuo peliin jatkuvan epäreiluuden on siinä, että pelaaja aloittaa aina pohjalta. Tästä kisasta on reiluus kaukana sillä vaikka kuinka hyvin ajaisit, aloitat aina viimeiseltä sijalta ja kun kilpailijoita on kerralla pari kymmentä, niin alkuosa kilpailusta on aina sitä muiden autojen väistelyä. Ärsyttävää on myös se että jos törmäät toiseen autoon takaapäin, hidastut hetkellisesti ja osalla tuntuu olevan elämäntehtävän se, että he aina kaartavat eteesi. Mutta toisaalta, rumaa peliä voi pelata itsekin, sillä jos joku ajaa sinuun takaapäin, hän tuuppaa sinua eteenpäin.

Horizon Chase turbo on hyvällä tavalla erilainen rallipeli. Siis se ei ole mitenkään erikoinen peli, mutta kun itse en tykkää juuri genrestä, niin tämä vain nappaa. Pelissä ei oteta kaikkea liian vakavasti, mutta samalla aikaa tuodaan pelaajalle paljon haasteita ja ennenkaikkea, paljon vauhtia ja paljon autoja joista valita ja paljon kisoja jotka voittaa. Kokokonaisuudessa tämä on oikein hyvä kilpa-ajopeli.

 

+ Värikäs

+ Vauhdikas

 

- Tietyt epäreiluudet

- Rallipelikliseet

 

Arvosana: 6,3

 

Hyvä



Kummamaailma: Muukalaisen viha

 

PlayStation Now

 

 

Oddworld: Stranger's Wrath

Aivan heti pelistä huomaa että se on omalaatuinen paketti. Pelimaailma on kuin mistä hyvänsä villin lännen maisemasta, mutta mukana on paljon vähän kehittyneempää teknologiaa joka antaa sellaisen steampunk viban. Tämä on erittäin toimiva asetelma ja lisää selvästi kiinnostusta peliä kohtaan. Mikäli Oddworld ei ole ajatuksellisesti tuttu entuudestaan, niin peliin kannattaa suhtautua todella avoimin mielin. Jos pelisarja on jollakin tavalla tuttu, niin sitten tietää jo vähän mitä peli tulee tarjoamaan ulkoisesti.


Tarinassa seurataan cowboy tyylistä nimeämätöntä palkkionmetsästäjää. Tarinan taustoja ei avata paljoakaan, mutta pian käy ilmi että muukalaisen päämääränä on eräänlainen lääketiteellinen toimenpide, jota ilman hän ei tule selviämään. Sen päälle sitten rakentuu yhtä jos toista, mutta pääpaino on rahan kerääminen ja sitä tehdään palkkionmetsästyksellä.

Kohteet voi palauttaa elävänä tai kuolleena ja elävistä maksetaan enemmän. Elävänä pyydystäminen on aluksi todella helppoa, mutta muuttuu varsin nopeasti todella haastavaksi. Vihollisen ulkoasu ei juuri muutu, mutta heidän asustuksensa ja varustuksensa muuttuvat. Haaste tuleekin siitä että miten pelaaja varautuu toimimaan muuttuvien olosuhteiden alla. Matka kohteen luo menee yleensä vihollislaumojen läpi joiden pyydystäminen muukalaisen pohjattomaan pussiin onnistuu kun viholliset joko kuolleita, tai taju kankaalla. Apunaan muukalainen käyttää varsijousta ja isoa valikoimaa veikeitä ammuksia.


Toiminta on isossa peliä. Vihollisia tulee vastaan lisääntymässä määrin ja lähemmäs jokaisen pyydystäminen on suotavaa ja vielä mielellään elossa, sillä elossa olevasta vihollisesta saa yleensä pari kymmentä moolah valuuttaa kun taas kuolleesta alle kymmenen. Pomoviholliset ovat siitä parista sadasta ylöspäin, riippuen että tappaako heidät vai tainnuttaako heidät. Toiminnassa isossa osassa ovat pelaajan ammukset. Muukalainen ei tykkää aseista, vaan käyttää ammuksinaan erilaisia eläviä, hyvin veikeitä otuksia. Näitä otuksia on todella moneen käyttötarkoitukseen. Siinä missä hämähäkki ampuu bolan joka sitoo viholliset hetkellisesti, on lepakko se tuhoisin vaihtoehto joka tekee massiivista vahinkoa sekä elinvoimaan että kestävyyteen, kumpi mittari sitten ensin loppuukaan määrittää että kuoleeko kohde vai pyörtyykö. Ammusvariaatiota on pari kourallista ja osaa ammuksista löytyy todella helposti kun taas osa on astetta harvinaisempaa. Vain sähkö-ötökkä on ammus joka ei kulu, kaikki muut kuluvat, riippuen pelityylistä.

Toiminnan taktisuus tuleekin siitä että mitä ammuksia on käytössä ja kuinka paljon. Hämähäkki on helpoin tapa pyydystää normaaleja vihollisia yksittäin ja elossa. Skunkki taas on massaisku ja lamaannuttaa isomman joukon kerralla, mutta ei yhtä pitkäksi aikaa kuin hämähäkki. Karavappalo taas on puhtaasti hyökkäykseen tai ansoittamiseen tarkoitettu terävähampainen tuholainen, kun taas maaorava ainoastaa tuottaa ääntä joka houkuttelee tai hämää vihollisia. Jos ammukset ovat lopussa niin muukalainen voi tarjota myös tehokasta luuvitosta joka toimii normaaleja vihollisia vastaan todella tehokkaasti sillä pari näppärää nyrkiniskua päin näköä tainnuttaa perusviholliset.

Pomoviholliset ovat kuitenkin astetta kovempia paloja, sillä heidän kestävyytensä palautuu suhteellisen äkkiä mikä tekee elävänä pyydystämisestä haastavaa. Lisäksi monet pomoviholliset tekevät merkittävää vahinkoa ja muukalainen ei sieltä kestävimmästä päästä. Mutta apuna on se, että muukalainen pystyy keräämään elinvoimaa takaisin tällä "cowboy up" tyylillä. Hän hakkaa pölyt pois kunnes on taas täydessä toimintakunnossa. Mutta se kuluttaa kestävyyttä joka ottaa aikansa palautua.


Toiminnan ohella pelissä on myös ajoittaista kiipeilyä, mutta toisin kuin ensimmäisen persoonan ammuskelu, on kolmannen persoonan kiipeily ja juoksentelu paljon kömpelömpää. Pelistä huomaa että sillä on jo hieman ikää alla, juurikin siksi koska osa pelin kiipeily ja hyppimiskohtauksista tuntuu tarpeettoman tarkoilta. Myös "räiskinnässä" on hetkiä kun huomaa että peli ei ole sieltä tarkimmasta päästä, mutta kiipeily sun muu on paljon tökömpää, kun muukalainen törmäilee paikkoihin tai ei pääsekään tietyn esteen päälle.

Ympäristöt ovat kyllä hienon näköisiä ja graafinen ulkoasu on sopivan tomuinen, mutta ajoittain tuntuu että vaihtelua olisi voinut olla enemmänkin. Se tosin pätee paljon enemmän vihollisiin sun muihin kuin ympäristöihin. Vaikka monet alueet näyttävätkin suhteellisen samanlaisilta on sentään hieman eroa on luvassa. Viholliset sen sijaan ovat samaa kastia alusta asti. Viholliset ovat lismomaisia kun taas kansalaiset kanamaisia.

Muukalainen on helposti pelin tyylikkäin ilmestys. Tämä Clint Eastwood oloinen bonchoa pukea parrakas ja karhean käheä-ääninen päähenkilö on tyylikäs lännen mies jossa on sitä oikeaa asennetta ja karheaa tyyliä. Se toimii oikein hyvin.


Pelin suurimman heikkoudet ovat juurikin siinä tietyssä vaihtelun puutteessa mitä tulee pelihahmoihin ja moniin ympäristöihin. Ammukset pitävät toiminann kiinnostavana, mutta itse huomasin että useimmiten en käyttänyt kuin niitä ammuksia joita sain lähistöltä ja varsinkin lepakkoammukset olivat kaikkein arvokkaimpia ja hämähäkit hyödyllisimpiä. Tekeminen ei oikeastaan missään vaiheessa muutu sillä idea on alusta asti sama. Menen suoraa reittiä kohti vihollista, nuijien matkan varrella kaikki vastaantulevat viholliset. Toista tätä niin kauan kunnes tarina etenee seuraavaan pitäjään ja toista taas sama. Haaste nousee suhteellisen nopeasti ja vaikka ensimmäisen kaupungin jahdit saikin tehtyä aika helposti niin että vihollisen pyydysti elossa, niin myöhemmin ei enää jaksanut nähdä vaivaa.

Pelin haastavuus on hyvin epämääräinen sillä jotkut viholliset ovat todella helppoja kun taas osa raivostuttavan vaikeita. Kaikkein rasittavinta on kuitenkin se tietty epäreiluus. Tuntuu että jos haluaa saada kohteen kiinni elossa, niin pitää todella tarkka ja todella nopea. Sen lisäksi liikkuminen kolmannessa persoonassa olisi voinut olla vähän jouhevampaakin. Kokonaisuudessa pelattavuus on kuitenkin varsin hyvää ottaen huomioon minkä ikäinen peli on kyseessä.

Eräs iso heikkous tulee myös siinä vaiheessa kun pelin western teema katoaa kokonaan tietyn pisteen jälkeen. Tuntuu kuin tarinallisesti mukana olisi kaksi yhteen nivottua peliä. Tietysti loppupuolella huomasin itse että silloin alkoi suosiolla vain käydä rajusti päälle edes miettimättä vihollisten elävänä nappaamista. Sääli on kuitenkin että western teema hylättiin lähemmäs kokonaan. Tarinallisesti peli tosin otti ison harppauksen eteenpäin, muuttuen samalla varsin kiinnostavaksi.


Kokonaisuus jättää monilla osa-alueilla paljon toivomisevaraa, mutta siinä on myös omaa tyylikkyyttään. Parhaiten tämän pelin jaksaa läpäistä muutama jahti kerrallaan, sillä pitkinä maratooneina tämä peli tuntuu toistavan itseään todella nopeasti. Kyseessä ei myöskään ole se lyhyintä laatua oleva peli sillä pelattavaa on varsin hyvin ja pelattavuus pysyy haastavana ja varsinkin loppupuolen haasteet ovat todella kovia, vaikka olisi ostanut kaikki saatavilla olevat päivitykset. Helppo peli ei ole kyseessä, mutta ei myöskään ylipääsemättömän vaikea.

 

+ Western tunnelma steampunk vivahteilla

+ Veikeat ammukset ja toiminta

+ Muukalainen

 

- Vaihtelun puute

- Epätasainen haastavuus

 

Arvosana: 7,0

 

Loistava



Day%20of%20the%20Tentacle%20Remastered.j

Klikkailupelit ovat vähän kökköjä konsoleilla

 

 

Lonkeron päivä

 

PlayStation Now

 

 

Day of the Tentacle Remastered

Tämän tyylisissä seikkailupeleissä on usein se ongelma että niissä on todella paljon "yritys, erehdys" sisältöä. Asioihin on aina se yksi oikea vaihtoehto mikä johtaa siihen että asioita tulee kokeiltua todella paljon, jotta se oikea ratkaisu löytyy. Tähän kun heitetään kolme pelattavaa hahmoa joita kaikki pitää käyttää ongelmien ratkaisuun, niin muuttujia tulee paljon ja sitä kautta pelissä on valtavasti tätä lopunto aarteenetsintää ja kikkailua. Itse en erityisemmin pidä tälläisistä peleistä, ellei niissä sitten ole jotakin aivan erityistä mikä vetäisi huomion itseensä. Lonkeron Päivässä ei ole mitään sellaista.


Tarinassa seurataan kolmea kaverusta joiden tehtävänä on estää tietoisuuden kehittäneiden lonkeroiden maailmanvalloitus. Kun kaverukset sitten hullun tiedemiehen kartanossa päätyvät eri aikakausille, vaatii tehtävän suorittaminen historian muuttamista, tavaroiden siirtelyä aikakausien välillä ja paljon esineiden etsimistä ja käyttämistä. Tarinassa on jatkuvasti läsnä huumori ja omalaatuinen logiikka ja tyyli. Ulkoasu on värikäs ja veikeä mutta pelattavuus on vähän kökömmän puoleista eikä peli oikein missään kohtaa tunnu todella hauskalta koska valtaosa ajasta on haahuilua ympäriinsä, kun yrittää miettiä että mitä pitäisi tehdä.


Ajatukseltaan Day of the Tentacle on todella omalaatuinen kokonaisuus. Pelissä on paljon typeryyksiä, omalaatuisia vitsejä ja runsaasti yliampuvaa sisältöä. Pelin ratkaisut ovat usein suhteellisen pähkähulluja ja vaikka monet pelin omalaatuiset ideat eivät ole sieltä huonoimmasta päästä niin pelin nautinnollisuutta mikään niistä ei juuri lisää. Tämänlaiset pelit ovat helposti sellaisia että niitä ei jaksa ilman ohjetta käydä läpi asti, ellei niissä ole mitään sellaista mikä todella kannustaisi siihen.

Lonkeron päivässä ei ole mitenkään kiinnostavaa sisältöä, erityisen hyviä hahmoja tai aivan omaaluokkaansa olevaa tarinaa saati muuta sisältöä. Seikkailuklikkailujen ystävät saavat tälläisestä kokonaisuudesta varmaan enemmän irti kuin sellaiset pelaajat jotka pelaavat näitä satunnaisesti.

 

+ Ulkoasu

+ Huumori

 

- Puuduttava

- Perustuu pitkälti eri asioiden kokeilemiseen

 

Arvosana: 4,0

 

Huono



Enigmatis_%20The%20Ghosts%20of%20Maple%2

Dark%20Arcana_%20The%20Carnival.jpg?1562

Nightmares%20from%20the%20Deep%202_%20Th

 

Jotkut pelit ovat niin selvästi samasta puusta veistettyjä että niistä miltein tulee yhtä.

 

 

PlayStation Now

 

 

Enigmatis: Ghosts of Maple Creek

Dark Arcana: Carnival

Nightmares from the Deep 2: Siren's Call

Seikkailupelien kirjo on todella valtava ja astetta aikuisemmiksikin tehdyt pelit voidaan koota hyvin selvästi lapsuudesta tutuista asioista, kuten tästä kolmikosta huomaa, erittäin nopeasti ja erittäin selvästi. Yleensä en nido pelejä yhteen elleivät ne ole samaa pelisarjaa, mutta nämä kolme peliä ovat todella selvästi samaa maata. Pelattavuus on samanlainen, graafinen tyyli on samanlainen ja haastetaso on samanlainen. Mutta pelattavuudessa on muutamia omiakin juttuja pelien välillä.

Peleille on sama tekijä (yllätys yllätys) mikä käy nopeasti todella selväksi sillä samalla tavalla kuin Telltale Gamesin pelit kyllä tunnisti oitis, ovat nämäkin pelit hyvin selvästi tunnistettavia. Erona tosin on se että pelintekijä on itselleni todella vieras ja piti tehdä vähän tutkimustyötä jotta pystyi selvittämään että missä järjestyksessä nämä pelit on julkaistu. Satuin jopa pelaamaan nämä ilmestysmisjärjestyksessä. Ghosts of Maple Creek, Carnival ja Siren's Call. Tähän järjestykseen olisin ne jopa laittanut, sillä pelattavuudessa on sellaisia todella pieniä asioita, jotka kyllä panee merkille.

Pelattavuus koostuu runsaasta määrästä Hidden Objective mekaniikkoja (joista en siis itse juuri tykkää) joihin on kyllä suht hyvin apukeinoja. Hyvin usein joko etsitään tiettyjä esineitä isosta romumäärästä tai sitten ratkotaan erilaisia ja monimuotoisia pulmia mutta isona osana pelejä on se jatkuva aarteenetsintä, kun ympäristöstä etsitään esineitä joita sitten käytetään etenemiseen. Joskus pulmana voi olla lukko joka pitää joko avata tai murtaa. Toisinaan ongelmana taas on jokin yliluonnollinen tekijä. Siren's Call on ainoa joka tarjoaa yllättävän koukuttavan Mahjong vaihtoehdon esineiden etsimiselle romukasoista. Monet ovat varmasti lapsena tuijottaneet kuvia ja etsineet niistä tiettyjä esineitä.

Tarina on tälläisissä peleissä todella isossa osassa mutta itse en juuri pystynyt tarinasta nauttimaan kun jatkuvasti menoa hidastavat toinen toistaan rasittavammat pulmat ja loputtomalta tuntuvat esinejahdit ja ympäriinsä ravaaminen kentissä. Yhteistä kaikille kolmelle on se että mitään teleporttaamista ei ole, eli luvassa on paljon ruudusta toiseen liikkumista. Se on sentään tehty suhteellisen nopeaksi, sillä edelliseen ruutuun pystyy palaamaan nappia painamalla ja sitä edelliseen jne.

Pelien värikäs graafinen ulkoasu antaa hieman lastenpeli tyylisen vivahteen mutta monet pelien tapahtumista pitävät sisällään myös vähän karumpaakin materiaalia. Ghosts of Maple Creekissä ja Carnivalissa pelataan poliisilla/salapoliisilla joka tutkii kadonneen henkilön tapausta. Carnival on nopeasti yliluonnollinen kun taas Ghost of Maple Creek etenee kuin Agatha Christinen kirja. Siren's Callissa pelataan museon kuraattorilla joka on aiemmin ottanut yhteen itse Davy Jonesin kanssa ja nytkin ollaan merellisissä tunnelmissa.

Pelien päähenkilöt kuullostavat samalta ja tuntuvat samalta, mutta tarinat ovat hyvin moniulotteisia, mutta harmillista onkin se että niistä ei vain kunnolla pääse nauttimaan. Tietysti kaikki pulmat voi tietyn ajan kuluttua ohittaa kokonaan ja peli tarjoaa tietyin väliajoin mahdollisuuden vihjeeseen joka näyttää mitä pitäisi tehdä.

Positiivista on sentään se että nämä pelit ovat varsin helppoja ja epäonnistuminen vain ei tule tapahtumaan koska pelaajalla on loputtomasti aikaa miettiä mitä pitäisi tehdä tai kokeilla kaikki vaihtoehdot läpi kunnes se oikea vaihtoehto osuu kohdalle. Mitään varsiaista rangaistusta ei ole, vain trophyt jäävät saamatta, jos niistä niin paljoa välittää.

Kokonaisuutena kaikki kolme peliä ovat omassa genressään ihan toimivia, mutta eivät ne sytytä kiinnostusta genreä kohtaan. Mutta jos itse tykästyt tämän tyylisiin peleihin niin Artifex Mundi on tehnyt samanlaisia pelejä pari kymmentä tekee edelleen.

 

+ Tunnelma

+ Graafinen ulkoasu

 

- Tuntuu loputtomalta aarteenetsinnältä

- Toistaa erittäin nopeasti itseään

 

Arvosana: 5,0

 

Välimallia



Mitä kaikkea sade voikaan näyttää?

 

 

PlayStation Now

 

 

rain

Sade on suhteellisen lyhyt peli, jossa pääpaino on ennen kaikkea muuta tunnelmassa ja tarinassa. Pelaaminen on ajoittaista pulmanratkontaa ja hiiviskelyä, mutta toisena puolena on vain liikkeessä pysyminen ja kiipeily. Peli ei ole vaikea, koska se on selvästi tarkoitus kokea, enemmän kuin läpäistä.

Tarina alkaa kun poikaa lähtee liikkeelle sateeseen, seuraten tyttöä joka pakenee jotakin. Nopeasti poika huomaa, että sade paljastaa monenlaisia hirviöitä, jotka nähdessään pojan, tappavat hänet. Mutta juttu onkin että samalla tavalla kuin poika näkee pedot vain kun ne ovat sateessa, pedot näkevät hänet, vain kun hän on sateessa. Iso juttu onkin sateen ja sateensuojan yhteispelissä. Poika muuttuu täysin näkymättömäksi kun sade ei koske häneen. Peliin tulee lisääkin mekaniikkoja kuten kura, joka tahriin siten että on kokoajan näkyvissä, tai lätäköt joiden loiske paljastaa pojan äänellään. Se miten nopeasti rain kehittyy, on sen vahvuuksia. Peli ei jää paikalleen vaan etenee ja kehittyy nopeasti.

Sade on ennenkaikkea tarinallinen ja tunnelmallinen peli. Poika ja tyttö eivät puhu vaan kaikki tapahtuu luetun tekstin muodossa minkä ansiosta pelaaja pääsee perille siitä mitä pelissä tapahtuu. Usein jopa runolliseksi etenevä tunnelmallinen eteneminen on ajoittain hitaalta tuntuvaa, mutta peli etenee varsin nopeasti eteenpäin. Pelin läpäisee noin viidessä tunnissa, joten peli ei jää junnaamaan paikalleen. Pelaajan on tarkoitus päästä eteenpäin, minkä takia mitään isompia haasteita ei ole ja silloinkin kun on kiire, niin se oikea reitti on hyvin selvillä.

Lopussa peli alkaa tosin toistaa itseään ja sanoisinkin että rain on yhtä jaksoa liian pitkä peli, sillä silloin tuntuu pääpaino olevan vain saman toistamisessa. Varsinkin aluksi peli etenee todella nopeasti ja juuri kun tuntuu että kaikki alkaa toistamaan itseään, kaikki muuttuu uusien olentojen tai ideoiden muodossa. rain on todellakin sellainen peli joka on tehty kokemukseksi. Siitä näkee että se on pienemmän budjetin peli mutta se on tehty todella hyvin sillä pelin mekaniikat ovat yksinkertaisia ja sitä kautta ne tukevat etenemistä todella hyvin, vaikka välillä tuleekin sellaisia lipsahduskohtauksia joissa ei meinaa joko nähdä sitä oikeaa ratkaisua tai törmää pienoiseen suunnitteluvirheeseen.

Kokonaisuutena rain on ihan hyvä peli. Siinä leikitellään sateella ja sillä, mitä sade voi näyttää ja mitä sateensuoja voi kätkeä. Vaikka pelissä ei olekaan juuri uudelleenpeluuarvoa ja se alkaa lopussa tuntumaan selvästä toistolta, niin siinä on puolensa, erityisesti tyylissä.

 

+ Tunnelmallinen tarina

+ Hyvä eteneminen ja jaksotus

 

- Lopun itseään toistava osa

- Ajoittaiset heikkoudet

 

Arvosana: 6,7

 

Loistokas



This%20War%20of%20Mine_%20The%20Little%2

Kovat ajat vaativat kovia ratkaisuja

 

 

Tämä minun sotani: Pikkuiset

 

PlayStation Now

 

 

This War of Mine: Little Ones

Tämä kuuluu niihin peleihin jotka ovat tunnistaa heti kun näkee hieman, vaikka ei ole koskaan pelannut, joten tietty ajatus pelistä oli ennalta. Kyse on selviytymistaistelusta sodan varjossa. Kun pieni joukko on jäänyt sodan sytyttä eristyksiin autioituvaan kaupunkiin, niin alkaa jatkuva selviytymistaistelu. Mustavalkoinen grafiikka kuvastaa todella hyvin lohdutonta maailmaa jossa pelaajan ohjaamat ihmiset eivät ole ainoita jotka taistelevat omasta selviytymisestään. Joskus vastaan tulee tavallaisia ihmisiä, joskus sotilaita ja joskus roistoja. Koskaan ei voi tietää mitä huominen päivä tuo tullessaan, mutta jatkuva resurssien etsiminen on pakollista, sillä mitään ei saa ilmaiseksi, paitsi kuoleman. 

Voisi sanoa että ne ilmestyskirjan ratsumiehet ovat jatkuvasti ovella, sillä kuolema voi korjata monella tavalla, väkivallan, nälän tai sairauden muodossa. Jos tarpeeksi synkältä näyttää, voivat pelihahmot jopa riistään epätoivossa hengen itseltään. Pelihahmot kärsivät lähes jatkuvasta nälästä, univajeesta ja surusta. Mitä julmempia asioita pelaaja päättää tehdä, sitä kovemmin se vaikuttaa pelihahmoihin. Jos he ryöstävät puolustuskyvyttömät tai tappavat jonkun, he stressaantuvat, mutta jos he eivät saa kerättyä tarpeeksi ruokaa ja resurreja, alkavat he kärsiä toisella tavalla.

Pelissä isossa osassa on se jatkuva selviytymistaistelu ja kaikki mitä se vaatii. Päivisin tehdään ruokaa, raivataan tilaa jotta voidaan tehdä sänkyjä, tuoleja, työkalupenkkejä, vedenkeräimiä, ansoja eläimille tai kasvimaita. Muuttujia on niin paljon että resurssit eivät ikimaailmassa riitä kaikkiin, muuten kuin todella pitkän ajan kuluttua ja koska aika kuluu, niin talvikin on tulossa. Oman muuttujansa tuovat myös muut ihmiset. Joskus he haluavat vain tehdä kauppaa, mutta joskus he saattavat pyytää apua tai tarjota ystävyyttä, mutta onko mikään ilmaista tälläisessä maailmassa. Yöllä sitten tulee aivan uudenlaiset haasteet. Jonkun pitää lähteä etsimään resurreja ja jonkun on syytä vartioida leiriä, sillä ryövärit ovat liikkeellä. Yöllä liikkuminen on vaarallista, sillä vaikka jotkut ovatkin ystävällisiä, niin toiset saattavat käydä hyvin nopeasti aggressiivisiksi.

Omaan joukkoon ei kuulu kuin muutama henkilö ja se on todella vähän. Ruuasta on lähes jatkuvasti huutava pula mutta koska yöllisille retkilläkään ei kaikkea pysty ottamaan mukaansa, täytyy valintoja tehdä. Kestääkö ryhmä nälkää päivää kauemmin, jos sen sijaan pyrkii vain keräämään lääkkeitä, joita yksi tarvitsee kipeästi nyt. Se missä lukumäärä taas tuntuu todella pieneltä, on se, miten työnjako menee yöllä. Jo yksikin valvottu yö vaikuttaa todella paljon siihen, miten henkilö pystyy toimimaan ja yhden olisi syytä olla vahdissakin. Pelissä on niin paljon muuttujia että selviytyminen alkaa jo viikon kuluttua tuntua todella epätodennäköiseltä, varsinkin jos yksi sairastuu, yksi haavoittuu ja yksi on surullinen. Kaikkiin on tietenkin lääkkeet ruuasta ja lääkkeistä viinaan ja tupakkaan, mutta kaikki ovat pois jostakin muusta.

Itse en juuri lämpene peleille joissa se ainoa todellinen päämäärä on selviytyminen, eli tehdään samoja asioita päivästä ja yöstä toiseen. Tehdään ruokaa, parannetaan puolustuksia, kerätään resursseja, ei koskaan saada kaikkea mitä tarvittaisiin ja niin edelleen. Siis jotkut pelit ovat onnistuneet tässäkin asiassa, mutta This War of Mine on loppuviimeksi aika puuduttava ja raastavan hankala peli koska tuntuu että kokoajan ollaan reunalla ja yksikin huono "ryöstöretki" voi olla yksi liikaa. Mutta toisaalta, sehän se tämän pelin viesti onkin. Sodan runtelemassa maassa pätevät viidakon lait ja joillekin ihmisriekaleille, se on liikaa.

 

+ Synkän mustavalkoinen ulkoasu

+ Pelin tunnelma ja viesti

 

- Tuntuu jatkuvasti turhauttavan vaikealta

- Tuntuu monesti perustuvan tuuriin

 

Arvosana: 5,8

 

Paremmalla puolella



What%20Remains%20of%20Edith%20Finch.jpg?

Mitä meistä jää jos ei muistoja ja tarinoita?

 

 

Mitä Edith Finchistä on jäljellä?

 

PlayStation plus

 

 

 

What Remains of Edith Finch

Kävelysimulaattorit ovat sellainen genre joka paperilla kuullostaa aika tylsältä, mutta oikeilla ideoilla ja hyvällä toteutuksella näin ei aina ole. Everyones gone to Rapture on esimerkki siitä miten tälläisestä ideasta saadaan aikaiseksi erittäin tylsä paketti, kun taas What remains of Edith Finch on esimerkki juurikin siitä kolikon toisesta puolesta. Pelattavuus ei ole monimutkaista ja pääpaino on ennenkaikkea tarinassa, sillä eteenpäin pääsee ilman suurempia ongelmia eikä pelissä ole game overia.


Tarinassa tutustumaan Finchien sukupuuhun jonka viimeisiin oksiin kuuluvan Edithin kertomana tutustutaan suvun tarinaan, suvun eri jäsenten kokemusten kautta. Kokemuksiin mahtuu paljon erilaisia tapahtumia ja pääasiassa kyseessä on laajamittainen tragedia sillä monet suvun jäsenistä eivät koskaan kasvaneet aikuisiksi ja muutenkin sukupuun oksista monet eivät enää kasva. Tarinallisesti uppoudutaankin niihin moniin syihin jotka omalla tavallaan muovasit suvun jäseniä ja samalla heidän tarinansa tulevat tutuiksi, kukin omalla tavallaan. Yhdessä tutustutaan suvun alkuun, Odin Finchiin ja alkuperäiseen taloon, kun taas yksi pätkä kertoo Edithin veljen Lewisin mielenterveysongelmien varjostaman tarinan ja tuleehan tutuksi myös lyhyt tarina Gregory vauvasta ja mysteeri Miltonista. Erittäin isoon osaan nousee kuitenkin yksi tarinan kiinnostavimmista henkilöistä, Edithin Edie mummo.

Pelattavuus koostuu erittäin simppeleistä mekaniikoista, muutamat napit riittävät eikä peli missään vaiheessa oikeastaan jumitu. Se mikä tekee tästä tarinasta oikeasti hauskan kokea johtuu siitä että monet tarinoista ovat oikeasti erilaisia. Siinä missä Barbaran tarina kerrotaan sarjakuvana on moni muu aika perinteistä muisteloa mutta tyyli vaihtuu, kuten Calvinin tarina, joka puhdasta vauhtia ja ehkäpä kaikista peliosuuksista hauskin.


Peli alkaa kun pelaaja saapuu Finchien sukutalolle keskelle korpimetsää, veden rannalle. Edith Finchin kokoaman kronikan kautta sitten aletaan tutustua sukuhistoriaan ja piirtämään oksille kuvia. Talo itsessään on valtava, toistuvasti laajennutta, salakäytävien täyttämä, mutta kauan sitten hylätty rakennus, joka on kaikessa monipuolisuudessaan todella kiinnostava paikka tutkia. Vaikka meno eteneekin todella putkimaisesti, niin genrelle se sopii todella hyvin. Pelaajan tehtävänä on lähinnä liikkua eteenpäin ja ajoittain tehdä jotakin pientä kivaa. Pelillisesti luvassa on pääasiassa muutamia minipelejä joista valtaosa on tehty todella hyvin, mutta osa tuntuu laahavan vähän turhan pitkään. Vaihtelua on kuitenkin erittäin hyvin.

Pituutensa puolesta kyseessä on todella tiivis ja hyvin jaksotettu kokonaisuus. Pelin läpäisee helposti muutamassa tunnissa mutta ympäristöt, tarinat ja yleinen tunnelma tarjoavat hyvää vastinetta sille ajalle. Mutta uudelleenpeluuarvo on aika onneton ja mikäli kyseessä olisi jotakin muuta kuin PS+:n kautta ilmaiseksi tarjottu peli, niin ei tässä olisi täyshintaiselle pelille tarpeeksi arvoa. Monet ovat nostaneet tämän pelin yhdeksi parhaista peleistä koskaan, mutta itse en sille sellaista titteliä tarjoaisi. Omassa genressään What remains of Edith Finch on kuitenkin esimerkillinen tapaus, koska se ei muutu missään kohtaa todella tylsäksi vaan talon arkkitehtuuri ja laajuus tarjoaa kivasti nähtävää. Erityisen hienoa on nähdä se, miten talo on vuosien saatossa laajentunut, uusien sukupolvien syntyessä.

Tarinallisesti osa perheenjäsenistä on huomattavasti muita sympaattisempia, osa tarinoista selvästi muita koskettavampia ja osa sukulaisista selvästi muita vastenmielisempiä. Siinä missä Edie on yksi parhaita hahmoja on Edithin äiti helposti yksi huonoimpia hahmoja, ei mitenkään mukavalta tuntuva ihminen, mutta tarinan auetessa syyt siihen tulevat selville. 


Kokonaisuutena 'Mitä Edith Finchistä jää jäljelle' on peli jossa selvästi mennään mentaliteetilla laatu korvaa määrän. Toisin kuin Everyones gone to the Rapture jossa määrä korvaa helposti laadun, on Edith Finch tapaus jossa on aika selkeä suunta. Vain pieneen osaan kentistä voi vaikuttaa, mikä estää jumiutumisen, suunta eteenpäin on aina selkeä ja kun kerran olet sisällä, et enää pääse ulos samaa reittiä.

Tarinan draamallinen vahvuus on siinä, että kaikki eivät saa onnellisia loppuja ja monet odottamattomat tapahtumat muovaavat useiden ihmisten elämää. Miten menetys vaikuttaa vanhempiin, sisaruksiin ja kaikkeen heidän ympärillään, miten paljon tarinat, joita ei koskaan kerrottu, olisivat voineet muuttaa kaikkea. Vasta aivan pelin lopussa lopussa tarjotaan vastaus siihen, mitä Edith Finchistä nyt on sitten jäljellä.

 

+ Vaihtelevaa sisältöä

+ Talon arkkitehtuuri ja monipuolisuus

+ Draamallinen vahvuus

 

- Uudelleenpeluuarvo

- Jos missaat jotain, et voi palata taaksepäin

 

Arvosana: 7,8

 

Erityinen

sunnuntai, 7. heinäkuu 2019

Pelatuimmat Pelit

Kaikilla on omat pelinsä joita he ovat pelanneet enemmän kuin mitään muuta. Syitä on varmasti monia ja vaikka tuntimäärä on helpoin mittari, niin se ei suinkaan ole ainoa.

 

 

 

Itselläni on useampi peli jotka olen pelannut läpi monta kertaa, vaikka niiden tarinassa ei olisi mitään varsinaista eroa. Jotkut pelit vaan ovat sellaisia että niistä osaa todella nauttia useamman kerran. Tietysti on myös pelejä joissa tarina voi muuttua. Itse en laske pelatuimpia pelejä pelkästään ajallisesti, vaikka se on yksi mittari.

- Kuinka hyvin peliä on oppinut pelaamaan

- Kuinka hyvin tuntee pelin niksit

- Kuinka monta tuntia on pelannut

- Kuinka monta kertaa pelin on läpäissyt

- Kuinka paljon pelistä edelleen nauttii

- Kuinka usein peliä pelaa

- Kuinka mielellään peliä pelaisi uudelleen

 

Jotta vähän tulee monipuolisuutta niin karusti vain yksi per pelisarja.

 

KUNNIAMAININTOJA

 

Dragon's Dogma: Dark Arisen

- Tämä muistuu mieleen juurikin siksi että sitä tuli yhteen väliin pelattua erittäin paljon ja enemmänkin voisi pelata, jos olisi aikaa.

 

Max Payne 2: Fall of Max Payne

- Läpäistä monta kertaa ja kaikilla vaikeusasteilla.

 

Dark Souls

- Jos sarjasta pitäisi valita yksi niin otan sen minkä olen läpäissyt useamman kerran. Vaikka DS3 olisikin oma suosikki.

 




24. Castlevania: Symphony of the Night

Tämä on niitä pelejä jotka mielellään aloittaisi vaikka kokonaan alusta ja pelaisi uudelleen loppuun asti, jos vain olisi aikaa. Muistan hyvin että tämä on niitä tapauksia joihin on saanut upotettua paljon aikaa jotta saa Alucardin kehitettyä loppuun asti ja saa kaikki parhaat varusteet. Karkea arvio olisi että kyllä tähän on käyttänyt sen 50-70 tuntia ja silti pelissä olisi vielä paljon puolia joihin voisi uppoutua, koska aseita on niin paljon.


23. Borderlands 2

Kaikkineen lisäsisältöineen tähän on saanut upotettua aika tuoreesti paljon aikaa. Kyllähän tämä on sellainen pelisarja joka herkästi syö paljon aikaa jos haluaa saada huippuhyviä varusteita ja pelihahmon joka taso on se +50. Sitä en sitten tiedä että kuinka mielellään tätä pelaisi uudestaan kun aika paljon toistoahan tämä on.


22. Victor Vran

Tämänkin on ehtinyt läpäisemään useamman kerran ja aika kattava arsenaali legendaarisia aseitakin löytyy joten kyllä tämä on aika tutuksi ehtinyt tulla. Eliittihaasteiden kanssa pelattavaa olisi vieläkin vaikka kuinka mutta itse olen suhteellisen tyytyväinen nykyiseen varustukseen, vaikka edelleen olisi monia asioita joita voisi edelleen kehittää. Kattava valikoima erilaisia aseita pitää lisäksi mielenkiinnon korkealla ja sitten ovat ne kykykortit. Tämä on niitä pelejä jonka kohdalla osaan sanoa että kyllä sitä aikaa on käytetty se +100 tuntia.


21. Soul Calibur III

Helposti se eniten pelattu tappelupeli joka ylittää myös Tekken 3:n. Kaikki hahmot avattu ja tarina suoritettu kaikilla hahmoilla ja Chronicles of the Swordissa levattu pelihahmo maksimitasolle. Edelleen sellainen peli johon voi mielellään upottaa lisää aikaa ja kyllä tätä ehti kakkospleikkarin aikaan pelata ainakin sen 100 tuntia ei taida edes riittää. Pelkästään hahmojen tekemiseen on mennyt kymmeniä tunteja.


20. Sly 3: Konnien Kunnia

Sly kakkosen ja kolmosen olen pelannut molemmat about yhtä monta kertaa läpi, mutta kyllä tähän kolmoseen on saanut upotettua eniten aikaa ja vaikka se aika ei ole kovin korkea niin pelkästään se miten paljon on tullut merirosvo minipeliä pelattua ansaitsee paikan tällä listalla. Tämä on helposti niitä pelejä jotka voi edelleen aloittaa ja pyyhältää läpi nauttien sillä tässä pelissä on ehkä ne parhaat sivutehtävät, vaikka kakkosessakin on monta timanttista, unohtamatta keräiltäviä tarvikkeita joita kolmosessa ei taas ole.


19. Godfather

Tämä oli pitkä harkinta Kummisedän ja Arpinaaman välillä. Vaikka Scarface: World is Yours on pelattu täysin läpi ja siihen on saanut upotettua todella paljon aikaa, niin tämän on pelannut läpi useamman kerran mikä niukasti ansaitsee sille paikan täällä. Godfather on jotenkin helpommin lähestyttävä peli kuin Scarface, vaikka Scarface onkin näistä kahdesta niukasti se parempi peli. Silti, kyllä tätä peliä on pelattu enemmän. PS2:lla perusversio ja PS3:lla Don's Edition.


18. Mass Effect 3

Hyvin tiukka kisa kakkosen ja kolmosen kanssa mutta karkeasti veikkaisin että olen pelannut kolmosen läpi useammin kuin kakkosen, vaikka tuntimäärällisesti eroa ei näiden kahden välillä niin paljoa olekaan. Melkein voisin sanoa että ME2 on pelinä parempi, mutta mututuntumalla sanoisin että kolmonen on ehkä hieman enemmän pelattu peli.


17. Teenage Mutant Ninja Turtles II: Battle Nexus

Tämä oli yhteen aikaan SE peli. Sitä pelattiin todella paljon sekä yksinpelinä että moninpelinä ja kaikilla hahmoilla, jotta kaikkien kenttien arvosana olisi sitä huipputasoa. Vaikka se ei tuntimäärällisesti ehkä olekaan samaa tasoa kuin monet muut tällä listalla niin huomioiden pelin pituuden ynnä muun, nin kyllä se on aika korkea, mutta kaikista TMNT peleistä, tämä on se, mitä olen pelannut kaikista eniten. Päihittää kaikki jotka ovat tulleet ennen ja jälkeen.


16. Smite

Tämä on niitä tapauksia joista kiitos Steamin, osaan sanoa aika tarkan pelimäärän. Tietysti vähän aikaa pelasin ennen Steamia ja myös PS4:lla olen kokeillut joten voisia sanoa että noin 700 tuntia olen tätä peliä ehtinyt pelaamaan ja se on korkein määrä Steam pelien joukossa, ylivoimaisesti. Se on kaikki todella ansaittua sillä valtava määrä todella hyvin tehtyjä jumalia pitää mielen virkeänä ja tämä on sellainen peli jota vieläkin pelaan ajoittain ja joka on syrjäyttänyt LoLin. Triviana voisi sanoa että itse pelaan pelkästään areenaa.


15. Middle-Earth: Shadow of War

Vaikka tämän pelin tapauksessa pelitunnit eivät ole vielä sitä 70 tuntia korkeammat, niin silti valitsen tämän Shadow of Mordorin ohi, jossa pelitunnit taitavat olla lähempänä sitä 100 tuntia. Syynä on se, että tämän pelin tapauksessa platina pokaalin ansaitseminen vei huomion pidemmäksi aikaa ja tässä pelissä on niin paljon asioita joihin uppoutua. Hyvin vaikea sanoa että onko tämä todella ykköstä parempi peli, mutta isompi se on ja jos aikaa olisi, niin kyllä tämä hyppäisi nopeasti sinne +100 tuntiin, jos kampanjan pelaisi uudestaan.


14. Dragon Age: Inquisition

Hyvin vaikea sanoa että olisiko tämän sarjan valinta Origins vai Inquisition. Originsin olen pelannut läpi useamman kerran ja siellä pelitunnit ovat helposti sitä +100 luokkaa. Päädyin valitsemaan tämän johtuen siitä että tämä on vain niin paljon laajempi peli ja koska osaan sanoa että omat pelituntini tämän kanssa ovat viimeisimmän tarkistuksen mukaan 175 tuntia. Origins on oma suosikkini, mutta puhtaasti tämän pelin valtavuuden vuoksi päädyin nyt valitsemaan tämän ja koska päähahmolla on puheääni, niin siitä annetaan extrapiste.


13. League of Legends

Moninpeli ja läheisimpien pelikaverien ykköspeli todella kauan. Tämä saattaa hyvinkin olla niitä pelejä joissa menee se 1000 tuntia rikki sillä sen verta kauan on tätä ehditty pelaamaan kimpassa. Tosin enää ei tule niinkään pelattua mutta puhtaasti pelituntien määrässä tätä peliä ei ohiteta kovinkaan äkkiä, paitsi silloin, kun niitä tunteja ei vain pystytä luotettavasti laskemaan. Tosin, en usko että tämänkään tapauksessa niitä pystytään luotettavasti laskeamaan.


12. Uncharted 4: Thief's End

Platina, siinä syy miksi tämä ansaitsee paikkansa tässä. Platina nimittäin vaatii kaikkien vaikeustasojen läpäisyn sekä moninpelin (p*skaa). Tätä peliä on tullut pelattua todella paljon ja vaikka tuntimäärällisesti ollan vasta jossain +70 tunnissa niin sen verran monta kertaa tämä peli on pelattu läpi ja sen verta monilla eri grafiikoilla ja tehosteilla, että se on pelisarjan ylivoimainen kruunu.


11. Red Dead Redemption

RDR2 on sen verran tuore peli että en vielä vaihtaisi sitä ykkösen yli, missä on kuitenkin lännen legenda saavutus avattu. Platinaa ei ole kummassakaan hankittu, ei tulla hankkimaankaan (koska moninpeli) mutta kyllä näistä kahdesta pelistä kakkosen pelitunnit tulisivat ylittämään ykkösen 70-100 tuntia mitä sitä on ehtinyt pelaamaan. Tällä hetkellä RDR2 on siinä 70 tunnin kieppeillä, mutta varmaksi en osaa sanoa mutta jos aikaa olisi muilta peleiltä, niin mielellään uppoutuisin jälleen tähän maailmaan.


10. Gwent (Beta)

Sääli on suuri sillä Gwentin tapauksessa pelasin betaa todella paljon sillä se oli erittäin hyvin tehty kehittyneempi versio Witcher 3:n minipelistä. Varsinainen julkaistu versio on todella erilainen, eikä pelkästään hyvällä tavalla, sillä se ei enää samalla tavalla napannut kiinnostusta itselleen ja on nyt jäänyt aikalailla kokonaan unohduksiin. Betaa tulikin pelattua sellaiset 550 tuntia ja Gwent on edelleen ehkä ainoa peli jossa beta on parempi, kuin valmiina julkaistu peli.


9. Crash Team Racing

Tämä on myös yksi niitä pelejä joita on pelattu todella paljon yksin ja kaksin ja vaihdellen vielä useamman pelaajan voimin. PS1:llä tämä o edelleen yksi niitä eniten pelattuja pelejä, mikä on melkoinen saavutus rallipeliltä. Tosin PS3:lla tätä on pelattu ehkä vieläkin enemmän sillä sen verta monta huippusijaa on aika-ajoissa hankittu ja sen verta monta hahmoa avattu ja jokaisella tietysti pelattu. Nitro Fueled ei ole vielä hankittu, mutta jossakin vaiheessa sekin tulee varmaan korkattua. CTR on kuitenkin rallipelinä ylivoimainen kaikkiin kilpailijoihinsa verrattuna ja tulee sellaisena myös pysymään.


8. Wolf Among Us

Telltale pelit nyt eivät ole pituudeltaan merkittävästi sitä 10 tuntia pidempiä, mutta tämä on pelattu läpi sen verran monta kertaa että kyllä liikutaan siellä +70 tunnin tienoilla. Tämä on yksi niitä pelejä jotka olen pelannut todella montaa kertaa ja olen todella hyvin tietoinen eri valintojen vaikutuksista ja eri keskustelujen repliikeistä. Vaikka en repliikkejä ulkoa osaakaan, niin tietyt kohtaukset ovat todella hyvin muistissa ja tämä on vieläkin sellainen peli jonka todella mielellään maratoonaa läpi, nauttien joka hetkestä, vaikka ne ovatkin todella tuttuja.


7. Batman: Arkham City

Kaksi sanaa: Platinum Trophy. Tämä on niitä platinoita joiden eteen piti todella tehdäkin jotakin sillä haastekenttiin upposi todella paljon aikaa, niin ja kyllähän tämä peli on pelattu läpi ainakin viitisen kertaa. Kyllä tämän pelin kanssa menee se 100 tuntia rikki sillä sen verta paljon on niitä haastekenttiä pelattua ja kyllähän siihen pääpeliinkin on sekä Lepakkomiehellä että Kissanaisella käytetty paljon aikaa ja tämä on Arkham sarjasta se peli jonka voisi edelleen pelata läpi.


6. Devil May Cry 3: Dante's Awakening

Devil May Cry 5 on niin uusi peli että ei se pääse millään tämän pelin lukemiin, puhumattakaan myös siitä että kolmosessa oli paljon osia Danten kyvyistä joita pitä kehittää, joten se vaati enemmän pelaamista. Sitten ovat myös koodi joilla sai avattua kaikki vaikeustasot ynnä muut, joten kyllä tätä peliä on tahkottu todella paljon eikä liene liioittelua jos sanotaan että kyllä tämänkin tapauksessa ollaan lähellä sitä 100 tuntia.


5. Final Fantasy VIII

Final Fantasy sarjaan on uponnut niin paljon tunteja. FF7 on pelattu läpi monta kertaa ja siinäkin pelitunnit on varmaan sitä +200 tuntia, ellei jopa 300. Kasi menee pitkälti samoihin lukemineen joten tämä menee ihan mututuntumalla että kumpaa näistä on tullut pelattua enemmän. Uskaltaisin kuitenkin veikata että kasi on se mitä on itse tullut tahkottua enemmän. Jos ei nyt niin sen verran mietin tulevaisuuden näkymiä, että todennäköisesti FF8 tulee olemaan se mitä jatkossa tulee pelattua enemmän, sillä FF7 remake on aivan uusi peli, mutta FF8 Remaster on samaa tuttua ja kyllä se saattaa jossakin kohtaa tulla hankittua.


4. Resident Evil 4

Tämä on vaikea valinta sillä RE6:sta osaan sanoa kuinka paljon olen sitä pelannut, viimeisimmän laskennan mukaan sitä on pelattu 220 tuntia mistä varmaan puolet on Mercenaries moodia ja platinakin on kyseisestä pelistä ansaittu. Mutta se ei pääse kuitenkaan sille tasolle, millä RE4 on päässyt. Tämän pelin olen pelannut läpi niin montaa että en edes tiedä kuinka monta. Kaikkia aseita on kokeiltu niiden maksimaalisessa tehokkuudessa ja Mercenaries on läpäisty useamman kerran kaikilla hahmoilla maksimi tähdillä. PS4:llä verestin muistoja ja huomasin että monet pelin temput tulevat vanhasta muistista ilman minkäänlaisia ongelmia.


3. Witcher 3: Wild Hunt

 Witcher 3 pitää sisällään saman minkä monet muutkin. Olen läpäissyt sen monta kertaa ja voisin tehdä sen uudestaan jos olisi aikaa tuhlattavaksi asti. Tunnen pelin varsin hyvin ja viimeisimpien laskujen mukaan olen pelannut sitä 321 tuntia. Tämä on todella laaja peli joten kovin intiimiksi ei tietämystä pelistä voi sanoa, mutta sen verta monella tavalla olen eri tehtävät tehnyt että aika kiitettäväksi tietämystäni voisi kutsua. Tämä on myös edelleen niitä pelejä joihin voisi vain uppoutua ja katsoa että mitä uutta paljastuu kun peliä tahkoaa eteenpäin. 


2. Kingdom Hearts II

Ei tässä varmaan päästä samoihin lukemiin kuin Final Fantasyjen kanssa, mutta tietämys pelistä on syvällisempää. Ykkönen ja kakkonen on molemmat pelattu läpi monta kertaa mutta kyllä se on kakkonen jota on tullut pelattua enemmän ja josta nauttii enemmän. Kingdom Hearts on lisäksi niitä pelisarjoja jotka voisi vaikka pelata kokonaan uudestaan jos sitä aikaa vain olisi muilta peleiltä. KH2 lukeutuu kuitenkin niihin peleihin jotka tuntuu todella hyvin kokonaisuutena ja joihin on varmaan käyttänyt sen +300 tuntia.


1. Spyro: Year of the Dragon

Jos kiteyttää kaiken mitä on aiemmin sanottu niin top 5 tällä listalla on hyvin lähekkäin toisiaan.

Tämä on kuitenkin yksi niitä pelejä jotka olen pelannut läpi niin monta kertaa että osaan pelin intiimisti. Tiedän kaikki jipot, niksit ja salaisuudet. En edes tiedä kuinka monta kertaa olen pelannut tämän läpi tai kuinka monta tuntia tähän on oikeasti edes saanut upotettua mutta tämä on niitä pelejä joihin ei vieläkään ole kyllästynyt, sillä Reignited trilogian kanssa, tästä nautti edelleen todella paljon. Harvasta pelistä voi sanoa samaa mitä tästä.

lauantai, 22. kesäkuu 2019

Borderlands 2

Borderlands%202.jpg?1559927068

Holvinmetsästäjät rajamailla



Borderlands 2:n DLC:t sisältävä paketti on saatavilla PS Now palvelussa ja hiljan tämä samainen paketti tuli saataville myös PS Plus palvelussa, osana Handsome Collectionia. Nyt ei siis oikeastaan ole mitään tekosyytä olla pelaamatta tätä värikästä, hyvin omalaatuista FPS peliä. Jota en tähän mennessä ole syystä ja toisesta saanut pelattua kokonaan läpi asti.


PlayStation Now

PlayStation Plus



Ammu kaikki mikä liikkuu ja lipasta kaikki mitä ei ole hitsattu kiinni

Alun alkaen tämä peli tuli hankittua joskus kauan sitten kun parin kaverin kanssa tuli ajatukseksi aloittaa porukalla joku räiskintäpeli. Itse olin hieman vastahakoinen kun itse halusin pelin konsolille, en PC:lle. Kyllähän tätä tuli moninpelinä pelattua aikalailla mutta nyt kun peli on sekä Now'ssa että Plussassa, niin pakkohan se on kokonaisuudessaan kokea. Varsinkin kun molemmat pitävät sisällään tämän painoksen jossa on mukana kaikki pelin lukuisat DLC:t. Pelattavaa tässä paketissa on kymmeniksi tunneiksi (helposti) ja nyt kun Borderlands 3 on jo aika lähellä niin kuumetta on helppo lievittää, ehkä jopa innostua varaamaan Borderlands 3 omaksi.

Se perimmäinen idea tämän pelisarjan kanssa on aika monitahoinen, mutta kyllä se aina menee siihen että kaikkea ensimmäiseksi ammutaan niin kauan että se ei enää liiku, tai sitten sitä ammutaan niin kauan että se liikkuu. Toiseksi kaikki lipastetaan mikä vain irti lähtee ja mitä pystyy kantamaan.


Värikäs, huumorintäyteinen, väkivaltainen, typerä, ylivedetty, valtava...

Borderlands pelisarja ei ole itselleni sieltä tutuimmasta päästä kun en ensimmäisellä kerralla saanut pelattua tätä peliä loppuun asti. Isoin syy oli tosin siinä että se mikä aloitettiin yhdessä, vietäisiin loppuunkin yhdessä. PC:lle peli on siell jossakin odottamassa. Paljon tutumpi Pandoran maailma on Telltalen Tales from the Borderlands pelin kautta jossa tulee todella selvästi esille se mikä on tässä pelisarjassa isossa osassa. Tässä pääsarjan pelissä tosin tulevat esille ne kaksi pelisarjan isointa pelillistä juttua.

Ehkä se asia mikä itseäni kaikkein eniten tämän pelin puoleen veti, on puhtaasti pelin graafinen ulkoasu. Tämä värikäs sarjakuvamainen toteutus on erittäin upea, siis helposti yksi parhaita ulkoasuja räiskintäpelissä koskaan ja pärjää todella hyvin vertailussa monien muidenkin genrejen kanssa. Itse pidän erittäin paljon tälläisestä missä ei heti pyritä olemaan mahdollisimman realistisen näköinen. Värikäs tyyli erottuu todella vahvasti edukseen ja tekee tästä pelistä oikeasti omanlaisensa, erittäin hyvällä tavalla.

Värikäs ulkoasu korostaa todella hyvin pelin yleistä todella väkivaltaista tyyliä. Veri lentää kun ammutaan, mutta sarjakuvamaisella tyylillä. Hahmo ottavat vahinkoa ja pistoolin ja kiväärin jälki on aika erilaista kuin singon tai haulikon. Väkivalta on jatkuvasti läsnä ja ammuttava ei todellakaan lopu mitenkään äkkiä, kerättävistä esineistä puhumattakaan, ja valtaosa esineistä on aseita tai rahaa, jolla sitten voi ostaa lisää aseita.

Pelin yleinen huumori on todella omalaatuista. Se on paikoitellen todella typerää ja rasittavan hauskaksi vedettyä. Hyvin usein mennään nololla rintamalla kun vitsejä vedetään kaiken muunkin tavoin aivan täysin yli ja siinä ohessa vitsiä väännetään milloin mistäkin. Joskus populaarikulttuurista ja joskus muista peleistä tai räiskinnästä yleensä

Tämä kaikki tulee todella tutuksi koska tehtäviä on useita kymmeniä, pääpelissä pelkästään ja kaikki DLC mukaanluettuna, määrä varmaan tuplaantuu. Pelattava ei siis todellakaan lopu kesken, mutta se ei myöskään merkittävästi muutu.


Komean Jaskan jaloissa

Tarinassa seurataan 1-4 holvinmetsästäjää (Vault Hunter) jotka Handsome Jack on kutsunut... kuolemaan. Kun pelaaja(t) sitten selviävät junamatkasta joka muuttuu luotien täyttämäksi kaaokseksi, päätyvät he jäiseen helvettiin jossa kohtaavat ärsyttävän pikku pelttipurkkipaskiaisen nimeltä Clap-Trap. Siitä alkaa seikkailu maailmassa jossa Mad Max kohtaa Three Stoogesin space western maailmassa täynnä toinen toistaan hullumpia asukkaita.

Tarina alkaa avautua enemmän ja enemmän kun pelaaja alkaa suorittaa erilaisten, toinen toistaan tyhempien, hullumpien tai erikoisten henkilöiden antamia tehtäviä joissa hyvin usein on joku jippo. Itse en ole ensimmäistä peliä läpäissyt joten kaikki ovat uusia tuttavuuksia. Oli sitten kyseessä ensimmäisen pelin Lilith, Brick ja Mordekai, tai kakkospelin pääroiston virkaa tekevä Handsome Jack tai Sanctuary kaupungin Moxxi tai Zed, niin kaikkiin kyllä tutustuu todella hyvin ja hahmoista saa aika usein jonkinlaisen pienen inforuudun jossa hahmon nimi ja pieni slogan tms jotka ovat erityisen hyviä lisiä. Toki on mukana myös niitäkin hahmoja joista ei hirveästi jaksa välittää, kuten Scooter, Roland ja Clap-Trap. Handsome Jack on varsin hyvin tehty pääroisto, sellainen asenteella tehty varsin normaalin oloinen jamppa, mutta kierolla huumorilla ja omalla erikoisella naamiojutullaan.

Pelattavatkin hahmot esitellään samalla tavalla ja sitten pelaaja valitsee heistä yhden jota alkaa ohjata. Omaa valintani ei tarvinnut kahta kertaa edes miettiä, se oli selvä heti ja välittömästi. Paketti pitää sisällään myös pari DLC hahmoa, mutta ei niistä omalla valinnalleni haastajaa löytynyt.

Tarinaa pelissä on paljon ja vähemmänlaisesti välianimaatioita. Iso osa pelin tarinasta tulee hahmojen juttujen kautta ja vaikka pelaaja liikkuisi poispäin, niin hahmon puhe vain siirtyy echoruutuun jolla hahmot kommunikoivat keskenään. Pelin futurisitinen ote sidottuna maailmanlopun jälkeisiin tunnelmiin on enemmän kuin onnistunut ja tekee pelistä omalla tavallaan niin loistavan. Tunnelmassa peli onnistuu erittäin hyvin ja muutenkin maailmat ovat varsin hienon näköisiä ja jopa eroavat hieman toisistaan. Hyperion, Dahl ja muut firmat ovat vain nimiä, mutta niistäkin pystyy kyllä vetämään lopulta omia johtopäätöksiä.

Tyylillisesti peli ei todellakaan pelkää tehdä itsestään ihan täyttä vitsiä ja hyvin usein monet hahmot, tehtävät, paikat ja pelaaminen ylipäätään on kuin karikatyyri milloin mistäkin. Tämä on sellainen peli jota ei pidä ottaa turhan vakavasti, koska peli ei ota itseään, pelaajaa tai oikeastaan mitään kovinkaan vakavasti. Jotkut hahmot ovat asiallisia, mutta 90% vastaantulevista hahmoista vaikuttaa ainakin jollakin tavalla vähän tärähtäneeltä. Tosin iso osa on niitä jotka ammutaan ja sillä selvä.

Siinä ohessa sitten kehitetään omaa hahmoa hahmolle ominaisten taitojen kautta. Axton on sotilas jonka tykit tarjoavat vahingon lisäksi tulitukea. Maya on Siren jonka maagiset voimat keräävät viholliset yhteen läjään. Salvador on gunzerker joka pystyy hetkellisesti käyttämään kahta asetta yhtäaikaa eli x2 vahinkoa. Zer0 taas on salamurhaaja joka näkymättömyyden ja syötin avulla muuttuu todelliseksi ninjaksi. Kunkin ominaisuudet jakaantuvat kolmeen taitopuuhun jotka tukevat tiettyjä ominaisuuksia. Zer0n tapauksessa voi olla verentahrima miekkamies tai vaikkapa tappava tarkka-ampuja. 


Ammuttavaa, luutattavaa, ammuttavaa, luutattavaa...

Pelaaminen on ensimmäisestä persoonasta kuvattua räiskintää ja ajoittain päästään vähän ajelemaankin, kun on kyse vähän pidemmistä matkoista. Vastaan tulee valtavia määriä vihollisia ja kaikki on syytä ampua, sillä hahmo kehittyy kokoajan kun suorittaa tehtäviä tai tappaa vihollisia. Aseita ja ammuksia on aivan naurettava määrä. Siis tässä pelissä on varmaan miljoonia erilaisia pyssyjä ja vaikak niistä 75% on aivan turhaa krääsää, niin aina silloin tällöin sieltä löytyy sellainen huippulaatuase jolla pärjää todella pitkään.

Aseita voi olla kerralla neljä aktiivisessa käytössä ja valikoimaan kuuluvat niin pistoolit, konepistoolit, konekiväärit, tarkkuuskiväärit, haulikot kuin singotkin. Mukana on myös kranaatteja. Kukin pelaaj löytää taatusti ne omat suosikkivaihtoehtonsa ja itse huomasin että alusta asti käytin pisloja ja snipukoita, sitten siihen tuli sinko kylkeen, viimeiseksi oljenkorreksi.

Taistelu ei ole mikään läpihuuto juttu sillä vaikka tarinatehtävät saakin selvitettyä varsin helposti, niin sivutehtävät tarjoavat hyvin nopeasti haastetta. Ottaessaan yhden osuman liikaa, menee pelaaja kriittiseen tilaan, jolloin tappamalla vihollisen, saa uuden mahdollisen ja vähän lisää elinvoimaa. Tämä on onnistuttu monesti pilaamaan todella hyvin astetta halpamaisemmilla tempuilla. Pelaajan kuollessa hänet rakennetaan uudestaan maksua vastaan ja tämä maksu tuntuu olevan aivan överi monin paikoin, saattaa olla %-osuus pelaajan varoista. Se kuitenkin tuntuu puhtaalta ryöstöltä. Tosin viholliset, pomovastukset poislukien, pysyvät useimmiten kuolleina, mutta respawnaavat (myös monet pomot) kun pelaaja palaa vanhalle alueelle vaikka uuden tehtävän kautta.

Tietyssä pisteessä alkaa tuntua että vaikka hahmo voi juosta kokoajan ja pudota lähes mistä tahansa, niin peliin kaipasi vieläkin lisää nopeutta. Hyvin usein nimittäin koittaa hetkiä kun haluaisi vain päästä paikasta A paikkaan B mahdollisimman nopeasti, eikä taittaa pitkiä matkoja jalan. Erityisen rasittavaa tästä tulee silloin kun kaikkein rasittavimmat viholliset kuten valtaosa lentävistä vihollisista on aina niskassa kiinni.

Kaikkein rasittavin asia tässä pelissä on se jatkuva toisto. Siis alueet erovat varsin kiitettävästi toisistaan ja vihollisiakin on montaa eri tyyppiä petoeläimistä, maantierosvoihin ja korporaation robotteihin. Toisto on sitä että oli paikka mikä hyvänsä niin hyvin usein tehtävänä on etsiä X määrä tiettyä tavaraa toiselta puolelta maailmaa ja sitten tuoda se tavara sinne mistä tehtävä alkoi. Vielä rasittavampaa tästä tekee se, että vaikka tehtävät ovat aktiivisina päällekkäin, niiden merkkejä ei kerralla näy kuin yksi. Miksi ei voi olla useampaa väriä, kuten vaikka ensisijainen, toissijainen ja kolmossijainen tehtävä, jolloin tehtäviä ei tarvitsis muuttaa kokoajan, jotta voi tarkistaa että onko kyseisellä alueella jotakin mikä liittyisi johonkin toiseen tehtävään. Ees taas ravaamiselta ei vain voi välttyä ja se tulee näin pitkässä pelissä väkisinkin ärsyttämään.

Myös se jatkuva erilaisten laatikoiden sun muiden availu ja penkominen alkaa tuntua vähän puiselta kun sitä on tehnyt parikymmentä tuntia. Se varsinkin ärsyttää että miksi yksinpelissä hahmo ei voi vain poimia kaikkia rahoja ja ammuksia heti kun menet niiden lähelle. Aseet ymmärrän koska repussa on pohja, joka tulee vastaan erittäin nopeasti, mutta monia asioita olisi voitu parannella aika paljon.



Borderlands 2,5: Lisäsisältöä kokonaisen pelin tarpeisiin

Sitten kun päästään siihen kaikkeen lisäsisältöön, niin se ei kovin äkkiä lopu. Siis pääpeliin saa upotettua helposti 30-50 tuntia riippuen täysin omasta pelityylistä ja siitä miten paljon sivutehtäviä tekee. Kaikki DLC mukaanlukien uskaltaisin jopa veikata että pelattavaa on uudestaan tuo +30 tuntia. Hahmon kehittyminen hidastuu, mutta ei pysähdy. Se haastavuus tosin voi pompata todella paljon, riippuen siitä että missä kohtaa ja mitä DLC:tä alkaa ensimmäisenä purkaa. Itse pelasin DLC:t vasta kun Komea Jaska oli matojenruokaa, joten monet DLC:t olivat aika helppoja, mutta joukossa oli myös ajoittaisia haasteita.

Itse kuitenkin tykkäsin juuri siitä, että DLC:t olivat enemmänkin puhdasta hauskanpitoa ilman sen ihmeellisempää haasteellisuutta. Siinä pystyi vain pitämään hurmeista ja humoristista hupia ilman sen kummempia ongelmia. Tietysti paremman luutin toivossa.


Pöytäroolipelaamista, juhlapyhiä ja ylivedettyjä hirviöitä

Heti täytyy sanoa että lisäsisällön kanssa pelissä on menty enemmnä kuin napakymppiin, sillä vaikka pelaaminen ei oikeastaan muutukaan yhtään, vaan sitä samaa ammu-luuttaa x 1000000 tehdään edelleen, niin ote eri maailmoihin, tarinoihin ja hahmoihin on enemmän kuin onnistunut. Yhdessä DLC:ssä vietetään erilaisia juhlia kuten omaa suosikkiani, Halloweenia ja maailma on sen mukainen kurpitsoineen ja karkkeineen. Tämä on Headhuntersin paras mappi. Yhdessä DLC:ssä ollaan merirosvotunnelmissa kapteeni Scarlettin kanssa ja toisessa pelataan pöytäroolipeliä Tiny Tinan johtamana. Tämä lohikäärmeiden täyttämään fantasiamaailmaan sijoittuva DLC on ehdottomasti osa suosikkini. Se on sopivalla tavalla haastava, huvittava ja typerä. Siis ihan viimeinen linnaosuus tyrmineen on puuduttava tietyssä sokkeloisuudessaan mutta kokonaisuus on loistavaa laatua.

Avaamatta kaikkia DLC sisältöjä sen enempää täytyy myös nostaa esiin se, että näissä sisällöissä on myös niitä oikeasti vaikeita tehtäviä. Siinä missä triviaaleja ja normaaleja tasotehtäviä tulee vastaan kokoajan, niin täällä on luvassa pari mahdottoman tason tehtävää joissa leveliä pitäisi olla se 50 ja se ei ole mikään vitsi, koska 10 levelin ero on merkittävä, etenkin jos pelaaja on se pienempilevelinen. Mutta kun pelattavaa on näin helvetisti niin kyllä 50 tulee vastaan ja sitten aletaan vain mennä ylöspäin.

Kaikkein eniten näiden tapauksessa ärsyttää se sama asia mikä on koko pääpelin ajan rasittamassa, nimittäin se saatavan arsenaalin laatu. Jos hyvin käy niin pääpelissä 1/10 aseesta on käyttökelpoinen, per tehtävä, jos ollaan anteeliaalla päällä, usein saa koluta 5-10 tehtävää ennenkuin saa haltuunsa sellaisen aseen joka kestää. Kaikkien ladattavien sisältöjen kanssa tuntuu että se suhde enemmän 1/100 ja pienenee. Tietysti itselläni on vielä sekin että sen aseen pitää näyttää hienolta. Tarkkuuskiväärit ovat lähemmäs kaikki varsin kevollisia, mutta pistooleissa on usein typeriä kiikaritähtäimiä tai muuta tilpehööriä pilaamassa ulkoasun.

Ladattava lisäsisältö ei muuta pelattavuutta paljoakaan, mutta se osaa oikealla tavalla ottaa ilon irti uusista jutuista ja kyllähän Badass rankkeja kertyy aivan uutta tahtia kun vastaan tulee aivan uusia vihollisia. Mukana on myös aivan valtavia pomohirviöitä jotka kestävät todella paljon vahinkoa. Haaste on aivan liikaa siinä, että jaksaako pomovihollisen elinvoiman kuluttaa millikerrallaan. Tosin lisähaasteeksi tulee se että kestääkö pelaaja enemmän kuin yhden osuman, menemättä kriittiseen tilaan.

Eräs asia DLC:ssä vähän ärsyttää kun sitä ei ole pääpelissä, nimittäin se että pelihahmot puhuvat. Vaikka mielelläni kuuntelenkin Zer0:n ääntä niitä samoja lausahduksia lukuunottamatta, niin herää väkisinkin kysymys että miksi tätä ei ollut pääpelissä. Se nimittäin tuo hahmoihin hienosti lisää omalaatuisuutta.


FPS parhaasta päästä mutta rajansa kaikella

Harvassa pelissä on näin hyvä hahmon ohjaus jo pelkästään tähtäämisessä. Monessa pelissä tähtääminen on vähän niin ja näin ja itse en viitsi alkaa aina säätää herkkyyttä. Borderlands on jämpti ja tuntuu kokoajan oikealta. Monet FPS pelit kärsivät konsoleilla, mutta Borderlans 2 on todella hyvä ohjata ja se merkitsee todella paljon, siksi tätä jaksaa pelata niin paljon.

Laajuus on monella tavalla hyvä asia, mutta aika usein Borderlands 2 päätyy tehtävien suhteen siihen, että vaihtelua ei ole nimeksikään. Valtaosan ajasta tuntuu että tekee samoja juttuja eri paikoissa ja hieman eri tavalla. Tietysti ne muutamat tehtävät sitten ovatkin paljon parempia kun niissä on osattu ottaa ilo irti milloin mistäkin. Tiettyjen hahmojen tehtäviä oikein odottaa koska niissä tulee mukaan hahmokohtaista jutunvaihtoa. Esimerkiksi Tiny Tinan tehtävät ovat todella hauskoja koska Tina on niin hauska. Siitäkin huolimatta tehtävien suhteen usein tuntuu että ideat ovat loppuneet.

Myös se pomovihollisen laatu on ongelmallinen siinä haasteellisuudessa. Tuntuu että mitä pidemmälle mennään niin sitä enemmän tulee vastaan vihollisia jotka kestävät naurettavia määriä tulivoimaa. Borderlands 2 pitää sisällään aika monta valinnaista pomovihollista, mutta ne ovat lähemmäs kaikki Raid taisteluita jotka pitäisi pelata useamman pelaajan voimin, sillä yhden pelaajan tulivoimalla taistelut ovat puuduttavia.

Tässä kohtaa nousee esiin myös se, että miksi pelaajalle tarjotaan niin säälittäviä aseita, että niistä ei ole mihinkään, kun taas vihollisten tasot nousevat nousemistaan. Varsinkin silloin kun voittaa ison mörön ja tavaraa putoaa satoja kappaleita kerralla. Vaikka valikoimassa olisi harvinaisuuksia, niin 1/10 harvinaisuudesta on käyttökelpoinen. Tietysti aseissa on monia eri ominaisuuksia, mutta todella monessa tapauksessa se tulivoima on erittäin tärkeä.

Borderlands 2 toimii siksi niin hyvin, koska se mahdollistaa monenlaiset pelityylit. Jokaisella hahmolla voi käyttää jokaista asetta, mutta hahmokohtaiset erot tuovat ne suurimmat muutokset. Kun tekee tiettyjä asioita tarpeeksi monta kertaa, saa badass mitallin, jolla voi marginaalisesti parantaa jotakin ominaisuutta. Mutta kun niitä mitalleja kertyy kymmeniä ja satoja, niin ne muutokset alkavat näkyä. Borderlands ei ole läpäistävänä mitenkään ylivaikea, mutta se on haastava. Jos taas haluaa suorittaa kaiken, niin se vaatii todella paljon.


Yhteenveto

Rajamaat 2 on hyvä räiskintäpeli. Voisin jopa sanoa että se on yksi parhaita FPS pelejä koskaan. Graafinen ulkoasu on todella upea ja ohjattavuus toimii todella hyvin. Pelissä on omalaatuinen tyyli joka välillä toimii ja välillä ei. Maailmoissa on eroja ja DLC:t tuovat valtavasti lisää. Tehtävissä on aivan liikaa toistoa ja pomovihollisissa usein haastavuus tulee siitä luotisienihaasteesta. Neljä pelattavaa hahmoa tarjoaa paljon vaihtelua ja aseet eivät missään kohtaa lopu kesken. Ja kyllä tässä pelissä on paljon erinomaisia sivuhahmoja.


+ Toiminta valtavalla arsenaalilla erilaisia aseita

+ Sarjakuvamainen värikäs ja hurmeinen tyyli

+ Space western tunnelma maailmanlopun jälkeisessä erämaassa

+ Paljon hyvin tehtyjä hahmoja


- Paljon toistoa

- Jatkuvaa edestakaisin ravaamista

- Paljon sellaisia asioita jotka olisi voitu tehdä niin paljon helpommiksi

- Ajoittainen rasittavuus/typeryys


Arvosana: 8,2


Mahtava

keskiviikko, 19. kesäkuu 2019

Sattumia XXII

Tietyt pelisarjat vetovat selvästi muita pelisarjoja enemmän. Usein syynä on yksinkertaisesti se että kun on pelannut muita pelisarjan osia, niin osaa odottaa tiettyä tasoa. Aina sitä ei ehkä saa, mutta toisinaan tuttuihin voi luottaa.

 

 

 

Joskus pelisarjoista pelaa myöhempiä osia ensin jolloin aiempia osia pelatessa huomaa todella selvästi että edeltäjät eivät aina pääse samalla tasolle, mille myöhemmät osat. Aina näin ei ole sillä joissakin pelisarjoissa myös ne vanhemmat osat pärjäävät vertailussa erittäin hyvin, ilman mitään isompia ongelmia.



Pahan Asukkaan paljastukset

 

PlayStation Now

 

 

Resident Evil Revelations

RE sarja on jostakin syystä todella mukaansatempaava, heti kun on kyse näistä toimintapainotteisemmista osista siinä sarjassa. Revelations 2 tuli yhtenä Halloweenina erittäin tutuksi ja kyllähän siihen tuli upotettua todella paljon aikaa, varsinkin Raidiin. No tämä on kyseisen pelin edeltäjä, vaikka hahmot ovatkin eri, juonikuvio on eri ja tapahtumilla ei ole mitään erityisen suoraa yhteyttä. Vai onko?


Tarina alkaa kun Jill Valentine saapuu merihädässä olevalla laivalle etsimään entistä pariaan, Chris Redfieldiä, nykyisen parinsa Parkerin kanssa. BSAA:n agentit alkavat etsiä laivalta jälkiä ja hyvin pian tutut kuviot alkavat toistua kun biologiset hirviöt laahustavat näkyviin. Tällä kertaa monet mutantit eivät ole mitenkään zombimaisia tai groteskeja hirvityksiä, pomoviholliset ja eräät sirkelimöröt poislukien. Nämä ovat enemmänkin limaisenpuoleisia merenasukkeja. Bioterrorismi nostaa siis jälleen kerran päätään kun kaksikko seikkailee laivalla.

Pelin tarina kerrotaan yhdeksän episodin aikana ja episodit jakautuvat useampaan osioon ja eri osioiden välillä ohjataan eri parivaljakoita. Aivan uusia hahmoja tulee vastaan useita ja tutut kasvot jäävät ihan muutamaan. Päähahmona on kuitenkin Jill Valentine sillä hän on ainoa jonka aseistus merkittävästi kasvaa ja aseita voi myös päivittää erilaisilla tehosteilla. Pelin pelaa läpi suhteellisen äkkiä, mutta paremman arvosanan toivossa osioita pelaa läpi uudestaankin ja vaikeusasteen korotus ei sekään ole pois luettu. Tosin itse en ole RE pelejä pelannut maksimivaikeustasolla, pois lukien sarjan kaksi parasta osaa joihin aikaa on uponnut se +200 tuntia.


Mitä tulee pelattavuuteen niin toiminnallinen ote näkyy. Pelissä voi liikkua samaan aikaan kun tähtää ja ampuu, mikä on nykyään jo standartiksi muodostunut tyyli. Se oli pitkälti ainoa asia mitä kaipasin RE neloseen ja kutosessa se oli olemassa täydessä loistossaa. Jill ja kumppanit eivät ole yhtään niin ketteriä kuin Leon ja kumppanit eivätkä myöskään yhtä taitavia lähitaistelijoita. Revelations on hyvä toimintapeli, mutta se ei ole samanlaista riemujuhlaa kuin sarjan parhaat. Revelation 2:ta pelanneena tämä ohjattavuus ei kuitenkaan ole mitenkään vieras, tosin nyt kyllä huomaa että kaikki ne asiat joista napisee tässä pelissä, ovat kakkosessa viety juurikin siihen oikeaan suuntaan.

Iso osa toiminnassa ovat aseet joita on pistoolin lisäksi haulikkoa, kivääriä ja konetuliaseita. Ja kyllähän se tuttu magnumkin siellä on. Aseita kehittämällä toimintaan saa uusia ulottuvuuksia mutta ammusten oikeanlainen käyttäminen on iso osa peliä, sillä vaikka ammuksia saakin todella hyvin, niin tässä pelissä isossa osassa arvosanaa ovat tarkkuus ja kuolemat. Tarkkuus ei saa kovinkaan paljon pudota jotta S menee sivusuun. Yksi asia mikä omalla kohtaa aiheutta paljon huteja on partnerin tehokkuus sillä partneri osaa jopa ampua ja tappaa vihollisia. Myös silloin tulee ammuttua herkästi ohi kun vihollinen kuolee ja olet ampunut sarjaa. Oma pelityyli lyötyy kyllä ja pelin edetessä ammuttavaa tulee enemmän ja tavaraa tulee enemmän. Kovin kaksista resurssienhallintaa ei ole. Aseita voi kantaa kerralla mukanaan kolmea ja ammuksia myös tietty määrä ja se pätee myös kaikkiin muihinkin esineisiin. Vain kuluvien resurssien kanssa voi tulla vastaan tilanne jossa tiettyä tavaraa on jo maksimi kannossa. Avaimet voi sentään aina poimia.

Pomovihollisia on jokunen mutta aika paljon toistoa on luvassa eivätkä pomovihollisetkaan oikeastaan missään kohtaa saavuta sellaista ikimuistoista statusta. Tuntuu että viimeaikoina RE peleissä tiettyjä hirviöitä ja pomo on alettu toistaa. Tietysti peleissä on aina omat mörkönsä, mutta kyllä tiettyjä vihuja vastaan saa tapella kerran toisensa jälkeen. Sanoisin että itse huomasin sen olevan muotia RE6:sta alkaen.


Pelin jaksotus on varsin hyvä. Pelin pelaa läpi aika nopeasti, mutta sitten on olemassa New Game +. Osia on tusina ja yhdessä osassa on 2-3 osiota. Pituuden suhteen eroa on samalla tavalla kuin vaihtelua. Muutamat osiot ovat todella toimintapainotteisia ja niissä mennään kokoajan eteenpäin. Samoja alueita kalutaan usein ja vaikka yhden osion läpäisee noin 5-15 minuutissa niin kyllä sitä pelattavaa riittää useammaksi tunniksi.

Tarinallisesti mitään isoja yllätyksiä ei tule vastaan, koska tarina näyttää aukkoisuutensa erittäin nopeasti ja siinä samalla epäilykset heräävät todella äkkiä ja osuvat melkolailla heti oikeaan. Tosin RE sarja ei ole yllätyksillään juhliva sarja, mutta itse tykkään siitä isosta tarinasta mikä taustalla on käynnissä. Revelations on ihan ok peli ja jos kaipaa lisää toimintaa niin siinä kohtaa Raid astuu kuvaan. Itse en tosin siihen juuri uppoutunut koska Revelations 2:n Raid oli sen verran tuttu ja läpi käyty, puhumattakaan että se oli paljon hiotumpi kokonaisuus.

Se mikä pelissä ärsyttää kuitenkin enemmän kuin mikään muu, on se että esineitä pitää skannata miltein koko ajan. Jotta tietyt esineet voi poimia, pitää ne ensin skannata alueella ja tämä johtaa siihen, että kokoajan pitää vilkuilla ympäriinsä, josko löytyisi jotakin skannattavaa. Juokseminen olisi myös kiva ominaisuus. Sitten kun oikein kunnolla alkaa purkamaan turhauttavia osia niin loppupuoli pelistä on selvästi se heikompi puoli. Viimeinen pomotaistelu on ärsyttävä luotisieni rasittavine temppuineen ja pelissä on menty todella yli sukeltamisosuuksien kanssa. Lisäksi, selkeä elinvoimamittari olisi ollut kiva lisä.


Paha asukas: Paljastukset on hyvä kokonaisuus. Siinä ei ole paljoa vaihtelua ja loppupuolella meno alkaa mennä entistä putkimaisemmaksi ja rajatummaksi. Sen lisäksi tietyt asiat pelissä ovat sellaisia jotka missaa helposti jos ei osaa oikeaan aikaan käydä oikeassa paikassa. Monet tärkeimmät jutut sentään tulevat aika suoraan vastaan. RE tasolla peli tuntuu hieman hiomattomalta. Tämä ilmestyi ennen kuutosta, samana vuonna, joten toiminnalta ei ihan samaa voi odottaa. Ohjattavuus on toimintaan suhteutettuna oikein hyvä ja pelattavuus on erittäin mielekästä.

RE: Revelations ei ole sarjan paras osa millään tavalla, mutta se ei myöskään ole huonoin. Sanoisin että itse laittaisin sen itse RE5:n taakse, eli ei nyt niin kauas kärjestä, itse kun tykkään tästä huomattavasti enemmän kuin kauhupainotteisista alkupään ressoista kehnoine kontrolleineen.

 

+ Toiminnan mielekkyys

+ Resident Evil tunnelma ja asenne

 

- Jatkuva skannaaminen

- Jälkimmäinen puoli

 

Arvosana: 7,0

 

Loistava



Sniper%20Elite%203%20Ultimate%20Edition.

Minun Afrikkani

 

 

Tarkka-ampujan kolmas toimeksianto

 

PlayStation Now

 

 

 

Sniper Elite 3: Ultimate Edition

Tämä on siitä jännä pelisarja että olen alkanut pelaamaan sitä käänteisesti. Ensimmäinen sarjan peli jota pelasin oli Sniper Elite 4, joka onnistui erittäin positiivisesti viemään huomioni ja jopa ahmimaan peliä lisää ja lisää. Tarkka-ammunta ei vain ollut pitkään aikaan ollut niin mielekästä ja pelaaminen yhtä mukaansa tempaavaa, vaikkakin varsin haastavaa. Tietysti kyseessä oli pelisarjan neljäs osa, joten kyllähän se pelattavuus on hiotunut melko paljon siihen pisteeseen mennessä. No nyt sitten oli vuorossa sarjan kolmas osa.

Tarinan päähenkilö on Karl Fairburne, brittiläinen eliitti tarkka-ampuja joka tekee selvää jälkeä isostakin vihollisjoukosta. Tällä kertaa hänen tehtävänsä sijoittuu Afrikkaan ja ympäristöt ovat sen mukaiset. Tarina ei ole pelin vahvin puoli, mutta se on ihan hyvä ja antaa syyn raahata pelaajaa pitkin savanneja polttavan auringon alla. Tarinassa ei Fariburnen lisäksi paljoa muita ole, mutta ne jotka ovat mukana, on tehty sentään hyvin, toisin kuin nelosessa, jossa sivuhahmot jättivät paljon toivomisen varaa.


Pelattavuus koostuu erilaisten tehtävien suorittamisesta ja pelaaja saa ihan itse päätää millaisen lähestymistavan ottaa. Jokaisessa kentässä on yksi päätavoita ja mahdollisesti yksi tai pari sivutavoitetta. Sivutavoitteet voi sivuuttaa täysin sillä loppuviimeksi vain päätehtävällä on väliä. Mutta kun hahmon sotilasarvo nousee kokemuspisteiden ja suoritusten kautta, niin kyllä kentissä pyrkii tekemään mahdollisimman paljon. Itse ainakin tapoin kaiken mikä tielle osui, mutta monet tehtävät voi suorittaa paljastumatta ja tappamatta paljoakaan populaa. Osa tehtävistä taas vaatii tappamaan paljon natseja.

Pelaajalla on käytössään paljon erilaisia räjähtejä kranaateista telamiinoihin. Arvon noustessa varusteiden määrä paranee sillä alussa käytössä on luotettavan tarkkuuskiväärin lisäksi pistoolia ja konepistoolia, mutta tietyssä vaiheessa mahdollisiin varusteisiin kuuluu myös sinkoa. Avainosassa on kuitenkin tarkkuuskiväärin käyttö, sillä se on aseista kaikkein hyödyllisin. Kakkosaseeseen kun saa panoksia todella vähän ja pistoolista ei paljoa hyötyä ole kuin yhtä vihollista vastaan sillä tarkkuus putoaa todella nopeasti ja tehokkuudessa pistoolia on aika onneton. Tarkkuuskivääriä ilman tässä pelissä ei pärjää.


Tarkka-ammunta on se osa jossa pelin suurimman vahvuudet piilevät. Kiväärillä ammuttaessa pelaajalla on paljon vaihtoehtoja. Makuulta ammuttaessa tähtääminen on paljon tasaisempaa kuin seisoessa. Myös hengityksen pidättäminen vakauttaa tähtäyksen hetkellisesti ja tarkka-ampujakoulutus iskee sisään ja pelaaja pystyy tehostetusti arvioimaan mihin kohtaan vihollista luoti osuu. Siitä seuraa usein röntgenlaukaus jossa luodin lento näytetään hidastetusti ja samoin se kuinka luoti uppoaa vihollisen sisuksiin, repien kaiken tieltään. Osuma päähän rikkoo kallon, osuma keskivartaloon repii sisukset ja rikkoo luut ja röntgenosumat tarkoittavat aina tappoa.

Laukaus on kuitenkin vain yksi osa prosessia. Ammattitaitoinen tarkka-ampuja huomioi ympäristönsä erittäin tarkoin. Ulkoiset äänet kuten yli lentävä lentokone tai lähistöllä oleva tykistö peittävät laukauksen äänet ja mikäli laukausta ei peitä mikään, niin nopea paikanvaihto ehkäisee paljastumisen. Viholliset nimittäin tekemvät todella paljon vahinkoa jo yksistään eikä Fariburne ole mikään supersotilas. Hänellä on kuitenkin etäisyys ja yllätysetu, mikä tuo taisteluun suunnattoman taktisuuden. Taitava tarkka-ampuja puhdistaa taistelutantereen koko kompanjasta vihollisia, ammattitaitoinen tarkka-ampuja tekee sen nopeasti ja tarkasti kun taas mestarillinen tarkka-ampuja tekee sen niin että vihollinen ei edes huomaa hänen tuloaan.

Sniper Elite III on monella tavalla hyvin samantyylinen kuin nelonen, hyvin monella tavalla. Nelosessa tiettyjä asioita on lisätty ja muokattu, mutta tasollisesti eroa ei ole kovinkaan paljoa, sillä tämä peli on myös samalla tavalla mahtava paketti. Vaikka tehtäviä ei olekaan kuin vajaa kymmenen, niin niistä saa varsin hyvin pelattavaa. Omanlaisen koukkunsa peliin tuo myös sotilasarvosysteemi ja ansaittu kokemus johon vaikuttavat niin monet seikat, kuten mihin kohtaan kohdetta osut ja kuinka kaukaa. Tämä on niitä asioita joka pitää pelissä kokoajan tietyn jatkuvuuden ja kannustaa tehokkaampaan toimintaan.


Afrikka ei ympäristönä ole yhtä tyylikäs kuin Italia ja monet paikat tuntuvat aika samanlaisilta. Ulkoisesti Fairburne ei ole ihan yhtä tyylikäs kuin nelosessa, mutta tämä on hyvä versio miehestä ennen Italian keikkaa. Peli on oikealla tavalla haastava, se tarjoaa paljon vaihtoehtoja pelaajalle ja ammuttavakaan ei äkkiä lopu. Saavutuksiakin on varsin hyvin ja pelissä on mukana pari erityisen loistavaa hetkeä, varsinkin erään tehtävän loppuhuipennus jossa korkealta tarkkailupaikalta ammutaan iso joukko vihollisia.

Tarkka-ampujan eliitti 3 on peli joka onnistuu tarjoamaan todella mielekästä pelattavaa. Röntgen osumiin ei äkkiä kyllästy ja pelissä on todella mielekkyyttä. Sivuaseiden käytöstä ei saa irti juuri mitään, toisin kuin vaikka nelosessa, mutta se on tavallaan hyvä tapa kannustaa suosimaan tarkkuuskivääriä niin paljon kuin vain mahdollista. Todella positiivista on myös se että tämä on niitä tapauksia kun pelaaja saa itse päättää mitä työkaluja ottaa mukaan kentälle. Pelaaja voi suosia räjähteitä tai lääkintätarvikkeita riippuen siitä miten haluaa lähestyä haasteita. Ehkä kaikkein harmillisinta pelissä on se, että usein ns. pomotaisteluna vastaan tulee taistelu tankkia vastaan. Se on tylsää heti toisella kertaa.


Koska kysessä on Ultimate versio niin mukana on myös muutama lisätehtävä joissa pyritään estämään Winston Churchillin salamurha. Kenttiä on kolme ja haastavuudessaan ne ovat varsin hyvin jaksotettuja. Ehkä parasta antia DLC tehtävissä on kuitenkin se viimeinen tehtävä jossa viimeisenä pomotaisteluna on toinen ammattitaitoinen tarkka-ampuja. Mutta luvassa on myös niitä rasittaviakin osia kuten taas yksi tankkitaistelu. Tyylillisesti DLC toimii kuitenkin todella hyvin ja vaihtelua tulee siitä mitä pitäisi tehdä ja milloin, sillä ensimmäinen tehtävä tehdään yöllä kun taas viimeinen päivällä. 


Kokonaisuutens Sniper Elite 3 on hyvä toimintapeli jossa pääsee todellakin pelaamaan tarkka-ampujaa. Itse tykkään monissa sotapeleissä ja FPS peleissä suosia tarkkuuskivääreitä ja tässä pelissä sitä suositaan kokoajan. Haaste on omanlaisensa ja toimii oikein hyvin. Mielekkyys on tämän pelin vahvuuksia sillä vaikka pelattavuudessa ei paljoa varsinaista vaihtelua olekaan, niin kenttien erot ja vihollisten toiminta tarjoavat paljon loistavaa toimintaa. 

Itse nautin todella siitä hetkestä kun kenenkään näkemättä tapat joukon viholliset ja kun he etsivät sinua, olet jo poissa. Mutta yhtälailla nautin siitä hetkestä kun joukko vihollisia lähestyy, tietäen missä olen, mutta nopealla ja tarkalla toiminnalla he kaatuvat sitä mukaa kun tulevat tulilinjalle.

 

+ Tarkka-ammunta

+ Tyylikkyys röntgen osumineen

+ Taktisuus ja erilaiset vaihtoehdot

+ Hyvä päähenkilö, kaikessa geneerisyydessään

 

- Tiettyjen asioiden toisto

- Muut aseet tuntuvat turhilta ja epätarkoilta


Arvosana: 8,0

 

Mahtava



Toista kertaa pahamainen, tai ei

 

PlayStation Now

 

 

inFamous 2

Cole McGrathin tarina jatkuu ja pelaaminen on hyvin pitkälti samaa tasoa kuin aiemminkin. Ensimmäinen Infamous oli yllättävän hyvä peli, ottaen huomioon että sen valinnat olivat todella mustavalkoisia, tai no, Infamous hengessä sinipunaisia. Second Son oli niin ikään myös oikein hyvä peli, joka toi mukanaan paljon uusia pikkulisiä. Voimia oli enemmän ja muutenkin peli tuntui hiotummalta kuin ensimmäinen Infamous. Nyt sitten tuli koettua tämä keskimmäinen peli joka on paljon lähempänä ensimmäistä peliä, muutamine pikkulisineen.

Tarinallisesti pelissä seurataan tuttua porukkaa, mutta uusiakin kasvoja tulee vastaan. Kaupunki on kaaoksessa kun Konduiitit lisääntyvät. Pelaajan tehtäväksi jää sitten sokkeloida kaupungissa ja tehdä tehtäviä joissa ajoittain tulee vastaan karmatehtäviä, joissa sitten tehdään joko hyvää tai pahaa ja sen perusteella hahmon maine menee suuntaan tai toiseen. Itse tykkään pelata pelejä siten en ole täysin sidottu hyväksi tai pahaksi. Ensimmäisen Infamousin pelasin läpi sekä hyvänä että pahana, Second Son tuli pelattua siten että tein päätöksiä siten mikä nyt parhaalta tuntui, mutta yleinen toimintani kallisti selvästi pahamaineiselle puolelle, joten sinne lopulta päädyttiin.


Pelattavuus on kiipeilyä ja sähkövoimien käyttöä. Cole on varsinainen voimanpesä kun saa vähän tasoa alleen. Sähkön väri muuttuu Colen maineen mukaan. Pyhimys on sininen ja syntinen on punainen. Myös erikoisvoimat määräytyvät sen mukaan kumpaa näistä kahdesta edustaa enemmän. Tämän pelin kanssa päädyin lopulta siihen, että kun on tarpeeksi alkanut olla toisella puolella, niin aika miettimättä sitten vain tekee sen puolen valintoja, vaikka ne eivät omaan mieleen oikeilta ratkaisuilta tuntuisikaan.

Iso osa pelistä on vapaamuotoista kiipeilyä pitkin kaupunkia ja vapaus on isossa osassa peliä. Kaupungissa saa riehua niin paljon kuin mieli halajaa. Cole on taitava parkourissa ja erikoisvoimiensa kautta hän saa myös vähän lisää nostetta taiteluunsa kaupungilla. Tarinassa on paljon enemmän painoarvoa mitä ykkösessä ja lopullinen valinta on sen mukainen. Tekeminen koostuu sivu- ja päätehtävistä joissa pitää valita joko sininen tai punainen polku, toisen valitseminen sulkee toisen pois. Karmaa saa myös nopeista sivuaktiviteeteitsa kuten siviilien parantamisesta tai protestoijien hiljentämisestä. Myös blast shardeja on pitkin kaupunkia ja kun niitä kerää tarpeeksi, Cole voimistuu.

Sähkövoimia on aluksi aika vähän mutta loppupuolella peliä variaatiota on todella paljon ja karmatasosta saa sivumausteen voimiinsa. Ykköspeliin verrattuna muutoksia on jonkin verran ja lähemmäs kaikki parantavat yleistä pelattavuutta aika hyvin.


Pelihahmot ovat ihan hyviä, mutta samalla myös vähän sellaisia että ei heitä kovinkaan vahvasti muista. Cole on aika normaalin oloinen videopelipäähenkilö karhealla äänellä ja lyhyillä hiuksilla (tai kokonaan hiuksitta), Kuo ja Nix ovat karmajakauman kaksi eri puolta ja Zeke on se paras kaveri. Pääroisto ei ole kovinkaan ihmeellinen tapaus eikä sitä myöskään ole Hirviö, joka lähestyy kaupunkia. Tarinallisesti peli nivoutuu ihan hyvin edelliseen peliin, mutta ei ole mitenkään kovin ihmeellinen.

Sarjakuvamainen tarinankuljetus on hienon näköistä ja muutenkin pelissä on todella hieno ulkoasu. Muutenkin pelin pelattavuus on oikein hienoa tasoa, mutta itse toivoisin vähän nopeampaa kiipeilyä, sillä tälläisenään mennään helposti vain hypyn/kiipeämisen rämpyttämiseen ja tiettyjä voimia ei voi käyttää yhtä aikaa, ellei halua todella kikkailla. Myös Colen ohjattavuus tuntuu yllättävän liukkaalta ja loppupuolen vihollisen ovat turhauttavia tapauksia. Heikkouksiensakin kanssa inFamous 2 on kuitekin oikein hyvä peli, vaikka se ei tarjoakaan oikeastaan mitään järin ihmeellistä tai uutta edelliseen verrattuna, paikoin tuntuu että se on liiankin samanlainen. Myös sivutehtävät ovat vähän tylsemmän puoleisia.


Kokonaisuutena Pahanmaineinen 2 on ihan hyvä peli, etenkin jos todella tykkäsi ykkösestä. Itse kun olen pelannut sekä ykkösen että Second Sonin niin tämä peli tuntuu sellaiselta aika loogiselta välipeliltä. Se on todella samankaltainen kuin ykköspeli ja Second Son on selvästi paranneltu ja mielekkäämpi, puhumattakaan että monipuolisempi peli.

 

+ Supervoimat

+ Vapaa kiipeily ja tekemisen määrä

+ Ulkoasu ja tyylikkyys

 

- Kahtiajakoinen karmasysteemi

- Ei mitään uutta

- Itseääntoistava

 

Arvosana: 7,2

 

Loistava



Sonic%20Mania.jpg?1559927073

Sininen siili ja kumppanit tulevat taas

 

Sonic palaa juurilleen

 

PlayStation Plus

 

 

Sonic Mania

Sonicin tapauksessa tämä peli on niitä mistä on kuullut paljon ylistyksiä. Lähinnä sitä rataa että tämä on sellainen peli jollaisen vanhojen klassikoiden fanit ovat pitkään halunneet. Itse en millään tavalla voi kutsua itseäni Sonic pelien faniksi, mutta oma suosikkini niistä satunnaisista joita olen pelannut, olisi varmaan Sonic CD, joka sekin on parhaimmillaan vain hyvä peli, mutta ei mitenkään sen kummempi. Sanoisin itselleni tämä on ihan hyvä paikka arvioida tätä pakettia, koska en ole kokenut niitä Sonicin huonoimpia ilmentymiä, eivätkä nostalgialasit sumenna näköä.

Tarinaa ei pelissä juuri kerrota sanoin, pelaajalle näytetään mitä tapahtuu ja mitä tuleman pitää, mutta sen jälkeen juostaan, kovaa. Tämä on tyypillinen  lähestymistapa silloin kun tarina ei ole pelin päätarkoitus vaan pelattavuus. Sonic Mania onkin alusta asti sitä klassista nopeaa vauhtia värikkäissä ympäristöissä. Pelissä liike on isossa osassa ja siinä ohessa myös hypitään paikasta toiseen ja juostaan ympäriinsä. Alueet vaihtuvat ja haastavuus nousee kokoajan. Itse kuitenkin huomasin että ihan jo parin kentän jälkeen peli alkoi suunnaatomasti ärsyttämään.

Tämä on niitä pelejä joissa pitää opetella kenttiä jotta ne voi läpäistä nopeasti. Kenttä suunnittelu on vähän niin ja näin sillä itse turhauduin lopulta aika nopeasti siihen kun kentissä tulee vastaan näitä kohtia joissa yksi virhehyppy palauttaa reilusti taaksepäin tai tappaa suoraan ja se selkeä suunta eteenpäin näyttäisi puuttuvan. Niiden ensimmäistä Sonic pelien ystävät varmaan tykkäävät tästä mutta pelaajat joille sarja ei ole entuudestaan tuttu, eivät välttämättä niinkään. Itse en ainakaan yhtään tykännyt siitä tavasta miten valtaosa kentistä on suunniteltu.

Pelissä tuntuu jatkuvasti olevan se turhauttava puoli esillä. Jatkuvia hidasteita, piikkejä tai satunnaisia jousia jotka ampuvat minne sattuu tai pysäyttävät matkan teon kokonaan. Itse en tämän pelin kautta varsinkaan ymmärrä sitä mikä näissä peleissä oikeasti viehättää. Vauhdin tunne on kyllä hieno, musiikki sopii oikein hyvin ja ulkoasun värikkyys miellyttää, mutta yleinen pelattavuus jättää niin paljon toivomisenvaraa.

Sonic Manic on kokonaisuutena kivan näköinen ja ohjattavuudeltaan simppeli peli. Se on kuitenkin kenttäsuunittelun ja yleisen pelattavuuden suhteen aika heikko tapaus. Tämä on sellainen peli joka nappaa heti tai karkoittaa heti, karusti sanottuna. Itse en kauaa tämän kanssa viihtynyt ja voin sanoa että sarjan fanit poislukien tähän ei kannata juuri rahaa upottaa koska vastinetta sille ei juuri saa.

 

+ Värikäs ulkoasu

+ Ohjattavuus

 

- Pelattavuus

- Rasittavuus

 

Arvosana: 4,6

 

Huonommalla puolella



Ratchet ja Clank 12: Verkostokeskukseen

 

PlayStation Now

 

 

Ratchet & Clank: Nexus (Into Nexus)

Future saagan päätösosa ja viimeisin uusi sarjan peli. 2016 ilmestynyt peli kun on remake/reboot sarjan ensimmäisestä pelistä. Tavallaan tämän voisi päätellä olevan sarjan seitsemän pääpeli, erään aseen takia, mutta kun ottaa huomioon kuinka monta peliä sarjassa on tullut ennen tätä peliä, niin aika pitkästä sarjasta on kyse ja puikoissa on edelleen yksi kovimpia pelistudioita, Insomniac Games. Mutta samalla täytyy todeta, että kyllä se ikä alkaa tässäkin sarjassa näkyä monilla tavoilla.


Tarinallisesti liikutaan future saagan lopussa. Ratchet & Clank ovat kuljettamassa Vendra Prog nimistä vankia, joka alukselle hyökkäävän joukkion ansiosta pääsee pakoon. Kun kaksikko alkaa jahdata karkuria, saavat he huomata että Vendra on ongelmista pienin, koska suurempiin uhkakuviin kuuluu Netherverse jossa elää hurjia hirviöitä.

Tarina on ihan hyvä ja siinä on edelleen sitä tiettyä tunnetta mitä kaikissa sarjan aiemmissakin peleissä on ollut. Jos tarinaa vertailee aiempiin sarjan peleihin niin sanoisin että se on jopa niitä parempia kokonaisuuksia. Aiemmista peleistä tuttuja hahmoja tulee vastaan, kuten Quest for Booty pelistä ja loppupuolen museo-osuus on tribuutti koko pelisarjalle. Into Nexus on kuin tiivistelmä koko pelisarjasta ja samalla se on päätös future saagalle. On täysin mahdollista että Ratchet & Clank saa vielä jatkoa, mutta mikäli tämä on kronologisesti viimeinen peli, niin tämä on hyvä lopetus.

Huumori on kuitenkin jokin sellainen osa mikä ei pääse yhtään siihen loistoonsa missä se on sarjan parhaina aikoina ollut. Muutama hauska juttu pelissä on, mutta jos etsii hauskaa pelitä joka jaksaa naurattaa, niin sarjan aiemmat osat ovat onnistuneet siinä selvästi paremmin. Tämä on myös niitä pelejä joka harmillisesti ottaa käyttöön oletuskielen, ilman mahdollisuutta valita sitä itse.


Se missä pelisarjan ikä näkyy kaikkein selvimmin, on toiminta ja se mistä koko pelisarja on ehkä parhaiten tunnettu, nimittäin aseista. Ratchet & Clank sarjan ehkä näkyvimpiä juttuja on valtava ja vaihteleva asevalikoima joka saavutti omasta mielestäni huippunsa pelissä Ratchet & Clank 3 (Up Your Arsenal). Tuolloin mukana oli paljon niin hyvin tehtyjä ja todella omanlaisia aseita. Tuntuu vahvasti siltä että monet uusista Ratchet & Clank peleistä ei enää välitä aseiden omalaatuisuudesta ja erikoisuudesta. Mukana on muutamia erikoisempia aseita, mutta aika monet aseet ovat erinimisiä variantteja aiempien osien aseista. Positiivista on sentään se että mukana on niitä oikeasti hyviä aseita.

Asevalikoima on laaja, mutta tuntuu silti aika pieneltä, johtuen lähinnä siitä että monissa aiemmissa peleissä niitä aseita on tuntunut olevan enemmän, tai sitten niissä on ollut enemmän sellaisia aseita jotka jäävät todella mieleen. Tässä pelissä on vain muutama sellainen ase joka tuntuu oikeasti uudelta ja harmillista on myös se että pelin ultra-ase, RYNO VII tuntuu todella nerfatulta versiolta aiemmista Ryno aseista.

Tämä kaikki näkyy toiminnassa siten että monesti ammukset tuntuvat loppuvan ja se on osa syy siihen miksi asevalikoima tuntuu niin suppealta. Sarjan parhaissa peleissä tuntui siltä että ammukset eivät koskaan loppuneet, asetta piti vain välillä vaihtaa. Sen lisäksi aseiden kehittyminen on todella suppeaa, mutta uusi standarti on tässä kohtaa jo voimassa, aseita kehitetään kristalleilla.


Nexus on monella tavalla se peli jossa tietyistä asioita tehdään standarteja ja tietyistä asioista luovutaan. Tämän osaan sanoa vain sen takia että olen pelannut niin montaa tämän sarjan peliä. Ensimmäinen koskaan pelaamani oli Ratchet & Clank 3 ja sen jälkeen lähemmäs kaikki muut sarjan pelit on tullut kaluttua läpi, myös viimeisimpänä ilmestynyt Ratchet & Clank (2016), jossa monet tämän pelin jutut ovat mukana. Ohjattavuus, pelattavuus ja toiminta ovat kaikki siinä pelissä todella saman tuntuisia kuin tässä pelissä.

Ratchetille avautuu monenlaisia varusteita jotka helpottavat pelaamista, kuten karttapaikannin joka näyttää aarteiden paikat sekä rakettireppu ja -saappaat joista jälkimmäinen on yksi parhaita uusia juttuja koko pelisarjassa ja peli tuntuu todella hitaalta kunnes ne saa käyttöönsä. Yksi syy miksi pidän Crack in Timesta niin paljon, ovat rakettikengät kun taas yksi syy miksi pidän Up Your Arsenalista niin paljon, on asevalikoima.

Pituudeltaan Nexus on kuitenkin harmillisen lyhyt. Tämä lukeutuu näihin lyhyisiin Ratchet & Clank peleihin, mikä on todella surullista kun tämä tuntuu sellaiselta pääsarja peliltä, ei miltään Q-Forcelta tai Gladiatorilta. Mutta toisaalta, Quest for Booty oli pituudeltaan alle 5 tuntia, mikä oli todella säälittävä tapaus. Nexus tuntuu vähän hosuen kasatulta peliltä sillä vaikka ammuttavaa onkin, niin pelistä jää vähän sellainen vaikutelma että se on kuin lisäosa, ei kokonainen peli.


Kokonaisuutena Ratchet & Clank: Nexus on hyvä peli, siinä on sitä tiettyä Ratchet & Clank tunnelmaa ja paljon toimintaa. Mutta mukana on kuitenkin paljon sellaisia osia jotka saavat pelin tuntumaan selvästi heikkommalta tapaukselta, kuin pelisarjan todelliset helmet. Pelattavaa saisi olla enemmän ja asevalikoima saisi olla paljon erikoisempi tai laajempi. Nexus on kuin yhdistelmä monia aiempia pelejä, ilman mitään oikeasti uutta tai omaa. Mutta tälläisenään, osana PS Now palvelua, sen kokee todella mielellään ja sarjan faneille tämä on ehdottomasti pelaamisen arvoinen tapaus, vaikka se ei millään ylläkään pelisarjan parhaiden osien tasolle, mutta ei tämä missään nimessä ole sarjan huonoimpia pelejä.

 

+ Värikäs, vauhdikas ja huumoripitoinen

+ Tarina ja sen päätös

+ Toiminta ja yleinen pelattavuus

+ Ratchet

 

- Lyhyt ja tuntuu keskeneräiseltä

-  Ei mitään oikeasti uutta tai omaa

- Asevalikoima saisi olla kattavampi

 

Arvosana: 7,5

 

Erityinen

sunnuntai, 16. kesäkuu 2019

Odotetuimmat Pelit

Kaikilla on omat pelinsä joita he odottavat kuin kuuta nousevaa. Omalla kohdallani pitkälti kaikki odotetuimmat pelit ovat jo ilmestyneet. Tälläisiä "must have" pelejä ei juuri ole horisontissa, mutta se ei tarkoita etteikö olisi pelejä joita todella odottaisin. Ne vain sattuvat olemaan sellaisia joilla ei vielä ole julkaisupäivää, tai joita ei ole edes vielä ilmoitettu tulevaksi.

 

 

 

Aina silloin tällöin kuulee pelistä, joka todellakin saa huomion. Syitä on varmasti monia ja jotkut ovat isompia syitä kuin toiset, mutta tosiseikka on kuitenkin se, että tietyt asiat lisäävät kiinnostusta tiettyä peliä kohtaan todella paljon, vaikka pelistä muuten ei tietäisi oikeastaan mitään:

- Pelintekijä josta todella pitää.

  • Kuten vaikka Nauhgty Dog, Insomniac Games...

- Pelisarja josta todella pitää.

  • Spyro, Kingdom Hearts, Batman...

- Perustuu johonkin josta todella pitää.

  • Marvel, Taru Sormusten Herrasta, Batman...

Tässä nostan esille nyt vain ja ainoastaan sellaisia pelejä jotka itseäni kiinnostavat ja joita itse todella odotan. Monessa tapauksessa pelistä ei ole tiedossa oikeastaan mitään ja joissakin tapauksissa pelin ei ole ilmoitettu edes olevan tekeillä. Pointti onkin joissakin tapauksissa se, että odotan peliä siitäkin huolimatta, puoliksi toivoen että se jossakin vaiheessa todella tullaan tekemään. Iso on siis toiveajattelua.

Kursivoidut ovat selkeitä "toiveajattelu" valintoja joilla ei ole minkäänlaista varmistusta tai edes ajatuksellista tekoa.

 




24. Ninja Gaiden (Sigma) 4

Ryu Hayabusa on erinomainen pelihahmo ja vaikka itse en olekaan vaikeiden pelien suurimpia faneja, niin kyllä siinä on omanlaisensa viehätys, päästä pelaamaan ninjalla, jolla oikeasti saa vahinkoa aikaiseksi. Vaikeustasoja voi olla useita, kunhan vain saisi taas mahdollisuuden päästä kokemaan niinkin intesiivistä toimintaa kuin Ninja Gaiden Sigma 2:n aikaan. Sen jälkeen ei ole vastaavaa juuri saanut kokea ninjarintamalla. Ninja Gaiden Sigma 2 kun antoi vaikeustasossa enemmän tilaa pelaajalle, jatko-osa voisi antaa vielä enemmän.


23. Man of Medan

Until Dawn oli todella hyvä peli kun taas Hidden Agenda varsin suuri pettymys. Man of Medan vaikuttaisi olevan enemmän Until Dawn tyylinen peli jossa valinnoilla on seurauksia, mutta tällä kertaa vielä isommassa mittakaavassa. Tämän tyylinen peli on todellakin sitä kastia mikä toimii minun kohdallani, mutta koska Hidden Agenda myös vaikutti todella hyvältä ja se petti, niin varovainen suhtautuminen tätä kohtaan on silti suotavaa.


22. Werewolf - The Apocalypse - Earthblood

Vaikka en tästä tiedäkään oikeastaan mitään niin ajatuksellisesti kuullostaa todella hyvältä. Itse pidän ihmissusista enemmän kuin vampyyreistä joten loppuviimeksi tämä vetoaa enemmän kuin Vampires: Masquerade Bloodlines 2. Varovaisen optimisitinen suhtautuminen tätä kohtaan on, mutta kyllä pelkästään asetelmana tämä vaikuttaa todella kiinnostavalta.


21. Witcher 4

Vaikka Geraltin tarina onkin saanut todella tyydyttävän päätöksen, niin se ei tarkoita etteikö Noiturin maailmaan sijoittuvia pelejä voisi tulla lisää. Ehkä Geralt tekee cameon, ehkä ei. Maailma on kuitenkin todella hyvin tehty ja kuinka upeaa olisikaan päästä pelaamaan Noiturilla, jonka on saanut itse luoda alusta loppuun asti.


20. Assassins Creed: Vikings

Tämä on vain alustavaa sillä vielä ei ole varmaa että mihin aikaan tämä peli sijoittuu. Mutta viikinkimaailmaan sijoittuva Assassins Creed vaikuttaa samalla tavalla todella houkuttavalta kuin merirosvo aiheinen Black Flag tai steampunk vivahteinen Syndicate.


19. Ghosts of Tsushima

Sucker Punch on niitä pelintekijöitä joiden pelit todella kiinnostavat. Sly pelisarja on edelleen yksi omia suosikkejani, joten on kiinnostavaa nähdä että mitä he tekevät seuraavaksi. Tämä samurai henkinen peli vaikuttaa oikein hyvältä, joten ei sitä voi täysin sivuuttaa.


18. Darksiders IV

Tämä lienee enää vain ajan kysymys ja nyt tarkoitan siis ihan oikeaa nelosta, joka jatkaa tarinaa siitä, mihin se jo ykkösessä jäi. Arvioidusti tänä vuonna ilmestyvä Genesis on sitten varmaan Strifen tarina ja viimeinen pohjustus ennen kuin kaikki (toivon mukaan) päättyy kun kaikki ratsastajat kokoontuvat. Pakko kuitenkin mainita että kyllä tuo Genesis myös kuullostaa aika hyvältä peliltä, vaikka se ei viekään tarinaa eteenpäin.


17. Star Wars Jedi: Fallen Order

Kunnon Star Wars peli jossa pääsee pelaamaan jedillä. Valosapelin käytössä on jotakin todella mielekästä ja kun mukaan heitetään vähän mahdin käyttöä niin paketti paranee entisestään. Itse kun en ole saanut kunnollista mahdollisuutta pelata Jedi Knight sarjaa niin tässä olisi enemmän kuin loistava vaihtoehto ja melkovarmasti toimivampi vaihtoehto nykyaikaan.


16. Cyberpunk 2077

CD Projekt Red on iso juttu Witcher 3:n ansiosta joten hype on valtava tämän pelin kanssa. Itselleni pöytäroolipeli Cyberpunkista on tuttu, joten tämän pelin kanssa maailma ja sen idea on todella tuttu. Päähahmon Sam Worthington tyylinen ulkoasu toimii todella hyvin, mutta en panisi pahakseni jos pelissä olisi myös hahmonluontia tai edes kustomointia. No jälkimmäistä voisi olettaa olevan varsin kattavasti.


15. Wolf Among Us 2 / Fables

Wolf Among Us kausi 2 oli jo tekeillä, täksi syksyksi 2019, mutta kun Telltale Games kaatui, niin siinä samalla kaatui myös tämä uusi kausi. Itse en vielä täysin luovuta, sillä on mahdollista että joku jatkaa siitä mihin jäätiin. Mutta itse olisin avoin myös aivan uudelle seikkailulle Fables maailmassa. Tietysti, pelkkää plussaahan se olisi jos edelleen pääsisi ohjaamaan Bibgy Wolfia ja vielä suurempaa plussaa, jos jatkettaisiin siitä, mihin jäätiin.


14. Uusi Castlevania

Konami on viimeaikoina tehnyt aika paljon kyseenalaisia päätöksiä, mutta itse olisin kiinnostus uudesta Castlevaniasta. Symphony of the Night on yksi ehdottomia suosikkejani, siis kaikista PS1 peleistä ja ehkä kaikista peleistä koskaan. Mutta ennen kaikkea toivoisin uutta Castlevaniaa, joka pyyhkisi pois sen tarinallisen irvikuvan mitä Lord of Shadows on.


13. Darth Maul

Mikäli Fallen Order menestyy niin siinä olisi paikka tehdä enemmän Star Wars pelejä ja kärjessä on Darth Maul, josta itse haluaisin pelin. Tähän sopisi niin hyvin sellainen Batman Arkham / Middle-Earth Shadow tyylinen pelattavuus jossa isossa osassa toiminta lähitaistelu, mutta jossa myös hiiviskely on erinomainen vaihtoehto. Darth Maul olisi täydellinen valinta tälläiseen toimintaan.


12. Red Dead Redemption 3

Tämä on niitä aniharvoja tapauksia kun itse todella arvostan Rockstaria. Pelattavuus on ja tunnelma on erinomaista ja näissä peleissä on sitä todellista lännen meininkiä, mitä ei peleissä ole turhan usein tehty yhtä näyttävästi ja mielekkäästi. Tarina nyt on sössitty kahdesti ja pahisrintamalla ei ole tullut vastaan sellaista kunnon cowboy pahista. Kaikki alkaa ja rakentuu suhteellisen hyvin, mutta ei kestä. Mutta itse tykkään westerneistä sen verran paljon että kyllä trilogian päätös olisi sitten pakko kokea, ehkä tämä olisi sitten jatko-osa, ei esiosa ja pelattavana hahmona Jack Marston.


11. Punisher

Marvel pelit ovat nyt vaihteeksi kovassa nosteessa. Spider-Man menestyi todella hyvin ja Avengers vaikuttaa todella lupaavalta. Tuomari on kuitenkin sellainen hahmo joka olisi enemmänkin kuin passeli tapaus toimintarintamalle. PS2:n Punisher oli erittäin onnistunut tekele. Siinä jatkettiin erinomaisella otteella elokuvan tarinaa, toiminta oli upeaa ja muutenkin peli oli todella Punisher tyylinen. Sen kun saisi nykyaikaan ja kunnolla hiottuna.


10. Final Fantasy VII Remake

Tämän pelin kohdalla on todella kyseenalaiset tuntemukset. Itselleni FF7 on top 3:ssa parhaat FF pelit ja kilpailee siitä parhaan osan tittelistä. Mutta minulle Final Fantasy on vuoropohjaista taistelua ja kyllähän tämä peli tuntuu olevan enemmän sitä mitä sarja nykyään on, mutta se ei automaattisesti ole paha juttu, sillä hienoltahan se näyttää ja mukana on myös asioita jotka antavat sellaisen old school turn based viban. Sitten on vielä tämä juttu että ilmestyykö tämä peli nyt sitten kolmena osana (kolmena levynä kuin alkuperäinen) jolloin osat 2 ja 3 ovat ladattavaa sisältöä vai onko osia enemmän. Tässä on paljon muuttujia, mutta tarina on se mikä kiinnostaa todella paljon ja koska tarina on se mikä kasvaa siitä mitä se oli ennen, se houkuttaa suunnattomasti. Tällä hetkellä eniten tämän pelin kiinnostavuutta vähentää se että tämä on helposti usean vuoden projekti, ennenkuin koko tarina on kerrottu.


9. Sly 5

Toiveajattelua mutta siltä. Sanzaru Games nyt ei varmaan mitään aikaiseksi mutta tässä maailmassa jossa jo puoliksi unohtuneet tai kylmää kyytiä saaneet pelisarjat voivat vielä nousta, ei toivo ole täysin menetetty Slyn suhteen. Ehkä (tuskin) Sucker Punch ottaisi mallia Nauhgty Dogista ja veisi Slyn seikkailuun, vielä viimeisen kerran. Korjaten sen minkä Sanzaru rikkoi. Sly Infamousin kokoluokan avoimessa maailmassa, mutta sillä tutulla simppelillä ohjattavuudella, tyylillä ja pelattavuudellaa. 


8. Final Fantasy VIII Remake

Ei, en ole kirjoittanut väärin. Itse olen toiveikas siinä suhteessa että jos FFVII:n remake menestyy, niin myös kasi voisi saada remaken. Vielä tälle vuodelle kaavailtu Final Fantasy VIII Remaster kuitenkin viittaa siihen, että sellaista ei ole tulossa, joten pitäisikö sitten tyytyä tähän remasterointiin. Itse en siihen kyllä tyydy (mutta saatan kuitenkin hankkia), ellei tässä remasteroinnissa ole mukana ääninäyttelyä tai oikeita parannuksia. Veikkaan (itse asiassa olen varma) että kyseessä on kuitenkin vain grafiikkapäivitys. Ei siinä mitään, kyseessähän on mestariteos, joten se olisi oikein mielekästä pelata taas läpi omaa läpipeluuopasta käyttäen. Mutta ei se kuitenkaan ole niin sanottu "must have", jos kyseessä on pelkkä paremmat grafiikat peli.


7. Batman: Arkham Legacy / Arkham Outlaws / Arkham Crisis / Arkhams Fall

Tästä aiheesta olen kuullut niin paljon kaikkea että kyll siitä nousee kiinnostus. Mitään varmaa ei ole, mutta kyseessä on kuitenkin sellainen sarja, jolla tehdään rahaa ja jossa on potentiaalia vaikka mihin. Kaikki Arkham Knightin DLC:t ovat jo maalanneet tiettyä kuvaa siitä, mitä tulee Batmanin jälkeen. Onko kyseessä sitten Red Hood, Nightwing, Catwoman tai joku aivan uusi hahmo, niin kyllä tämä maailma on sellainen joka vähintään taistelumekaniikkansa puolesta on ehdottomasti harkitsemisen arvoinen pelattava.


6. Last of Us part II

Mitä ikinä Naughty Dog sitten tekeekään, saa huomioni. Ei liene yllätys että Last of Us maailma ei jää siihen yhteen osaan. Studiolla on vähän tälläinen trilogian mini pelisarjoissa, ehkä myös se neljäskin osa. Ei varmaan yllättäisi ketään jos Last of Us part III olisi heidän seuraava iso projektinsa. Mutta kyllä siihen väliin varmaan jotain mahtuu. Ensimmäinen peli oli todella positiivinen tapaus, joten kyllähän tällä jatko-osalla on aikamoiset paineet ylitettävänään.


5. Seuraava Nauhgty Dog peli

Mitä ikinä Tuhma Koira tekeekään seuraavaksi, on "must have" listalla. Tämä studio on tehnyt esimerkillistä jälkeä kerran toisen jälkeen joten mitä ikinä he päättävätkään kokeilla jatkossa, tulee kyllä olemaan kiinnostavaa seurattavaa ja itse aion tukea heitä.


4. Kingdom Hearts IV

Kolmosen lopetus käytännössä varmisti tämän pelin omalla typeryydellään. Itse olisin todella mielelläni ottanut vastaan lopetuksen joka olisi voinut vaikka jättää kaiken siihen. Salaiset lopetukset nyt ovat aina sallittu tapa pedata jatkoa, mutta pelin varsinainen lopetus pitäisi olla tyydyttävä, ei tarpeetonta cliffhanger pelleilyä ja pelkkää arvuuttelua siitä mitä nyt oikeastaan onkaan tapahtumassa. Ehkä tämä peli nähdään joskus PS5:n aikakauden lopulla 2025, tai sitten välissä tulee Kingdom Hearts: Howling Shadows Darken (tai mikä hyvänsä enemmän tai vähemmän kryptinen titteli) ja Kingdom Hearts 4 ilmestyy joskus 2030-2035.


3. Marvel's Avengers

Endgame päätti MCU:n minun mielessäni. Kaikki mitä tulee tästä eteenpäin on jotain uutta MCU2 etten sanoisi. Tämä  peli tosin aloittaa jotakin muuta, toisen universumin Kostajien tarinasta. Mitään isompaa ei ole vielä tiedossa mutta uusimmasta trailerista voi päätellä paljon. Pelin on hienon näköinen ja alkaa kovilla panoksilla. Iso juttu tulee myös siitä että onhan siellä melkoisia ääninäyttelijöitä sillä jos en ihan väärin kuullut niin onkohan Nolan North seuraava Tony Stark ja Laura Bailey Black Widow. Troy Baker on tosin vähän outo valinta Bruce Banneriksi sillä hän on omasta mielestäni enemmän Iron Man tai Captain America materiaalia, TAI trailerissa nähtyä Taskmaster materiaalia.


2. Dragon Age 4

Tämä on sellainen pelisarja joka on jatkunut pitkään ja hyvin mystisesti. Ensimmäinen peli oli oma kokonaisuutensa kaikessa mestarillisuudessaan. Kakkospeli kuitenkin alkoi kasvattaa panoksia, rakentaen jotakin päämäärää kohti. Sitten tuli kolmonen joka jatkoi tästä, mutta ei sitten vienytkään mitään päätökseen jaan aloitti taas jotakin uutta. Pelisarjan osien julkaisutahti on osa tätä mystiikkaa. Kakkonen ilmestyi suhteellisen nopeasti kun taas kolmosta saatiin vähän odottaakin, tämä nelonen taas antaa odotuttaa itseään, jos edes koskaan ilmestyy BioWaren viimeisimpien vastoinkäymisten takia.


1. Uusi Spyro peli

Tämä on pitkään ollut sellainen peli jota todella toivoisin. Insomniac Games oli jossakin vaiheessa osoittanut olevansa kiinnostunut palaamaan Spyron pariin, mikä voisi merkitä sitä että PS1:n aikaan legendaariseksi noussut trilogia pääsisi nykyaikaan. Itse pitäsin Spyron paluuta todella mahdollisena, nyt kun violetti lohikäärme on tullut tutuksi Reignited trilogian myötä. Sitä en tiedä että mitä oikeasti haluaisin uudelta Spyro peliltä, jos sellainen tulisi. Sanoisin että jotakin uutta mitä ensimmäinen trilogia toi, ehkä hieman Legend of Spyro vivahdetta, mutta hyvässä suhteessa.