Ota 20 ilmaiskierrosta

Ei omaa rahaa, ei riskiä


torstai, 24. syyskuu 2020

Resident Evil: Double Feature

Resident Evil pelisarja on yksi näitä jonka fanikunta voi olla hyvin jakautunut. Riippuen siitä että miten kokonaisuutta tulkitsee, voi siitä olla hyvin montaa mieltä. Itse olen sitä joukkoa josta tuli sarjan fani vasta Resident Evil 4:n aikaan ja joka todella piti Resident Evil 6:sta, vaikka se saikin aika tylyjä arvioita osakseen, mutta itse pidän sitä yhtenä vuoden 2012 parhaana pelinä. Itse olen huomattavasti toimintapainotteisten RE pelien ystävä, mutta muitakin osia sarjaa on tullut kokeiltua.

 

 

 

Koska Resident Evil on edelleen hyvin elovoimainen sarja ja viimeaikoina olen pelannut kahta sarjan uusinta osaa. Pääsarjan uusinta ja remake jatkumon uusinta, niin voisi olla sopiva aika samalla piristää sitä miten itse monesti pelejä arvioin ja tehdä ensimmäinen ns. Kaksoinäytös jossa kaksi hyvin samanlaista, mutta myös niin erilaista peliä arvioituna. Kukin voi olla sarjasta mitä mieltä haluaa, mutta tässä nyt omia näkemyksiäni siitä mihin sarjan kanssa ollaan menossa miltä se vaikuttaa. Kokoelma-arvioita on tehty ennenkin, mutta nämä kaksi peliä eivät varsinaisesti ole toisiinsa sidoksissa, vaikka samalla ovatkin.

Samalla tavalla kuin sattumakokoelma-arviot kehittyvät, niin myös uusia ideoita pyrkii luomaa. Sattumissa on alkanut olla ns. Päänäytös joka alkoi lähinnä viittauksena, mutta joka omaan korvaan kyllä kuullostaa aika hyvältä. Siitä syystä tässäkin tapauksessa pyrin vähän samanlaiseen otteeseen.




RESIDENT%20EVIL%207%20biohazad.jpg?16008

Pääsarjan uusi suunta

 

Seitsemäs paha asukas alkaa mennä jo todella kauas siitä, mitä sarja parhaimmillaan on, niin tyylillisesti kuin pelillisestikin. Mutta samalla aikaa se tekee monet asiat todella hyvin, pyrkiessään olemaan tunnelmallinen ja tyylikäs kauhupeli.

 

PlayStation Now

 

 

Resident Evil VII: Biohazard

Resident Evil sarjassa on ehditty kokeilla yhtä ja toista, mutta tämä tulee nyt varmaan olemaan se suunta missä pääsarja menee nyt ainakin trilogian verran, kuten sarja tähän mennessä on mennyt. Ensimmäiset kolme olivat ohjattavuudessaan ja kiinteissä kamerakulmissaan samanlaisia ja tunnelma oli samaa tyyliä, vaikka peleissä oli myös paljoa omia juttuja ja eroja. Seuraavat kolme (parhaat) olivat huomattavasti toimintapainotteisia ja kolmannesta persoonasta kuvattu, kamera olantakana oli valtava parannus, vaikka monet eivät tästä toiminnallisesta suunnasta tykänneetkään. Tässä kohtaa itse todella tykästyin sarjaan. Monet sivupelit kuten Revelations kaksikko tekevät omia juttujaan milloin haluavat, mutta pääsarja on nyt ottanut suunnakseen ensimmäisestä persoonasta kuvatun suunnan. Kunhan tarinallinen taso ei putoa, niin katson kyllä nämäkin sitten jossakin vaiheessa.

 

Tervetuloa perheeseen

Tarina alkaa muutamalla videolla, joiden jälkeen pelaaja pääsee ohjaamaan Ethan Winters nimistä miekkosta, kun tämä saapuu syrjäseudulle etsimään pari vuotta kadoksissa ollutta vaimoaan Miaa. Vaimonsa varoituksista huolimatta Ethan lähtee aseistamattomana ja yksin etsimään tätä, päätyen alueelle joka hyvin äkkiä vaikuttaa hyvin arveluttavalta. Tässä kohtaa hälytyskellojen pitäisi soida, mutta Ethan jatkaa eteenpäin ja muutaman hyvin karmivan kokemuksen jälkeen hän istuu pöydässä yhdessä Bakerin perheen kanssa. Bakerit ovat hyvin epämiellyttävää sakkia jotka pahoinpitelevät toisiaan ja Ethania, samalla kun kaikki ympärillä alkaa muuttua kokoajan hurjemmaksi ja groteskimmaksi. Ethan on vankina talossa mielipuolien saartamana. Samalla kun hän yrittää löytää vaimonsa ja lopulta paeta, niin päätyy hän todistamaan monia hyvin hurjia tilanteita ja joutuu kyseenalaistamaan yhtä jos toista.

Heti kättelyssä huomaa että graafiseen ulkoasuun on panostettu ja peli näyttää aika hienolta. Pelissä siirrytään syrjäseudulla jossa on tapahtunut yhtä ja toista, johon pelaaja sitten uppoutuu enemmän tai vähemmän. Äkkiä vaikuttaa siltä että peli on Resident Evil vain nimellisesti koska ote on hyvin erilainen, mutta aivan lopussa sitten yhdistytään pääsarjan isoon tarinalliseen kokonaisuuteen ja tunnelmaan, vaikkakin taustalla on vähän sellainen epäilys että mitä oikeasti on meneillään. Todella iso osa pelin taustatarinasta on siroteltuna ympäri kenttiä erilaista kuvien ja artikkelien muodossa. Mitä enemmän pelaaja tutkii paikkoja, sitä paremman kokonaiskuvan hän saa kaikesta, mahdollisesti paljon aiemmin, kuin arvaisikaan. Loppupuolella asioita aletaan oikeasti vääntää rautalangasta, mutta monet asiat jäävät mysteereiksi jos pelin vain juoksee läpi.

Ethan ei ole mikään sotilas tai erikoisagentti kuten Chris Redfield ja Leon Kennedy. Hän on aika tavallinen miekkonen joka on tilanteessa johon ei ole valmis. Kyllähän hänellä pysyy ase kädessä ja sen verran tietotaitoa löytyy että ammusten ja muiden resurssien valmistus onnistuu, mutta toiminnallinen peli RE7 ei ensisijaisesti ole, vaikka toiminta onkin osa kokonaisuutta. Pomotaisteluissa ei ole edes mahdollisuutta väistää sitä, mutta muutoin pelissä voi monesti paeta taistelua. Itse tosin menen kohti taistelua, koska se on oikeasti sitä pelin parasta laatua. Ammuksia ja muita resursseja on paljon, mutta ei tuhlattavaksi asti eikä kaikkea voi kantaa mukanaan. Tavaraluettelon hallinta ja esineiden valmistus on isossa osassa ja monia tämän pelin juttuja on jatkettu hyvin selvästi myös Resident Evil 2:n remakessa. Pelattavuudessaan peli on selvää RE tavaraa, vaikka tunnelmassa ei sinne kovin äkkiä päästäkään.

 

Tuttuja pelimekaniikkoja ja ideoita

Koska olen en ole pelannut kaikkia RE pelejä ja ennen tätä olen myös pelannut paria uudempaakin, niin muutamat vertaukset menevät aika reilusti ristiin. Mutta koska REVII on hyvin erilainen moniin muihin sarjan peleihin verrattuna, niin ei tämä liene mikään ongelma. Erilaisuus ei tosin näy pelimekaniikoissa vaan enemmän pelin yleisessä tyylissä ja siinä, miten se yrittää sopia RE mytologiaan ja pelisarjan päätarinaan ja mahdollisiin sivutarinoihin. Sanoisin että siinä mielessä peli epäonnistuu, että se ei tee tutuista RE hahmoista itsensä näköisiä tai oloisia, vaan pyrkii keksimään heidät uudestaan, mikä tekee pelistä rebootmaisen, ja siitä en itse pidä sitten yhtään.

Monet pelin keskeiset pelimekaniikat tekevät kokonaisuudesta todella RE tyylisen. Aseita kertyy varsin kattavasti pelin edetessä mutta rajallinen inventaario ei mahdollista kaiken tavaran mukana kantamista. Mukana pitäisi pystyä kantamaan paljon etenemisen kannalta ehdottomia tarvikkeita kuten avaimia tai pulmapalasia. Tämän lisäksi monet keräiltävät esineet vievät tilaa ja tilaa pitäisi myös olla ammuksille, lääketarvikkeille ja erilaisille tarvikkeille joista sitten voi rakentaa ammuksia tai muita tarvikkeita. Tavaraa on aivan valtavasti ja iso osa pelin haastetta onkin miettiä että mitä kannattaa milloinkin kantaa mukanaan ja mitä kannattaa jättää tarvikearkkuun turvahuoneeseen. Tässä mielessä peli on hyvin samankaltainen RE2 Remaken kanssa. Tälläinen inventory management on tuttua huttua RE sarjassa mutta erityisesti tarvikkeiden valmistaminen tuntuu olevan tässä pelissä se todella esille noussut juttu, kuten myös esineiden tutkiminen kääntelemällä. Pelimekaniikkojen muodossa peli tuntuu varmasti monista RE faneista aika tutulta.

Ethan ei ole samanlainen munaton nyhverö kuin Amnesian Daniel tai Outlast kakkosen Blake. Ethan osaa käyttää aseita ja tapella vastaan. Ampuminen on tosin huteraa ja ammuksia ei varsinkaan alussa ole tuhlattavaksi asti. Aseita on loppupuolella peliä varsin paljon, mutta alussa joutuu helposti turvautumaan taskuveitseen, joka sentään on tuhoutumaton, toisin kuin RE2 remaken sekundapuukot. Tämän lisäksi Ethan osaa myös torjua vihollisten hyökkäyksiä, väistämisen sijaan, mikä tosin on aika paljon enemmän kuin mitä Leon ja Claire RE2 Remakessa osasivat.

 

Halpaa säikyttelyä ja paljon tutkittavaa

Yksi pelin suurimpia koukkuja on Baker maatila jossa on varsin monta taloa ja jokaisessa varsin kehittyneitä pulmanratkaisuilla avattavia reittejä, sekä valtava valikoima keräiltävää tavaraa ja tarpeellisia tarvikkeita tiettyjen pulmien ratkaisemiseen. Pelkästään päätalossa on monta ovea joista ei pääse sisään ilman tiettyä avainta, mikä pakottaa tutkimaan muita reittejä, kunnes sitten päätyy tiettyä reittiä taaksepäin, oikeanlaisen avaimen kanssa. Pelissä on useita erilaisia pulmia, mutta ne ovat useimmiten sieltä helpommasta päästä ja monista selviää pelkästään siten että koluaa paikkoja kunnes löytää yhden ratkaisevan tarvikkeen jolla sitten pääsee eteenpäin pelissä. Ehkä uniikeimpia ja kiinnostavimpia pulmia ovat nämä varjopuzzlet joissa käännellään esinettä kunnes saadaan oikeanlainen varjo aikaiseksi. Aina välillä vastaan tulee hetkiä joissa saa kunnolla ravata ympäriinsä, etenkin silloin sattuu missaamaan tärkeän tiedon jolla pääsee eteenpäin. Koska kaikki paikat ovat täynnä hyödyllisiä tarvikkeita, niin paikkojen tutkiminen on erittäin hyödyllistä resurssien saatavuuden takia ja alueet ovat sen verran pieniä, että sitä eksymistä ei juuri tapahdu kun peliin vaan viitsii keskittyä.

Monet pelin tilanteet tosin on tehty se halpa säikyttely mielessä. Useassa kohtaa peliä tuntuu että pelin aikaisimpiin vihollisiin kuuluva Jaska Leipuri, eli isäukko Jack, pakostakin teleporttaa ympäriinsä, koska onnistuu paikoitellen ilmestymään pelaajan taakse, vaikka etäisyyttä häneen olisikin ollut huomattavasti. Tämä on niitä tapauksia kun tuntuu että viholliset pelaavat eri säännöillä kun pelaaja, mikä on omiaan rikkomaan tunnelmaa. Halpaa säikyttelyä ovat myös monet yllätyshetket kun milloin mitäkin tapahtuu ja tai ties kuka hyppää esiin. Mutta mukaan mahtuu myös muutamia huomattavasti onnistuneempiakin tunnelmallisesti karmia hetkiä. Tosin, muutama jump scare pätkä on todella onnistunut ja vetää pisteet kotiin, mutta kun sitä tapahtuu lähes kokoajan, niin kyllä siihen nopeasti puutuu.

Pelin parhaita hetkiä ovatkin ne hetket kun mitään ei meinaa tapahtua ja tunnelman annetaan kiristyä enemmän. Sellainen rauhallinen hetki kun herra Baker ei hengitä niskaan eikä häntä näe missään tai kun pelaaja on juuri nitistänyt pomovihollisen. Nämä ovat niitä tilanteita kun saa hetken rauhoittua eikä osaa olla varuillaan, muutamia todella onnistuneita yllätyksiä tulee vastaan useita juurikin tälläisten hetkien ansiosta. Pelin jaksotus tukee tätä todella hyvin, sillä kun vastassa on tietty jäsen perheestä, niin pelaaminen on oitis varsin erikoista. Siinä missä isä Jackin ollessa läsnä meno on hyvin tavallista kissa ja hiiri leikkiä, kun taas poika Lucasin tapauksessa ollaan kuin hiiri sokkelossa, täynnä ansoja. Jaksotus toimii varsin hyvin, vaikkain menee hetkellisesti metsään yhdessä kohtaa, ennen toiminnallista loppuhuipennusta.

 

Lisäsisältö voisi pitää mielenkiintoa yllä

Pituudeltaan peli on aika lyhyen puoleinen, sen pelaa läpi suhteellisen pian, vaikkakin esineiden etsiminen, harhailu ja viholliset voivatkin menoa hidastaa, mutta noin viisi tuntia niin peli alkaa olla loppukahinoissaan. Uudelleenpeluuarvoa ei ole samalla tavalla kuin aiemmissa pääsarjan peleissä sillä esimerkiksi 4-6 uudelleenpeluuarvo oli todella hyvä, koska varusteet siirtyivät eteenpäin. Muutamia bonusesineitä tälläkin kertaa on, mutta ei mitään erikoista. Lisäksi pelin intro on rasittavan hidas, eli ei sitä peliä nyt kovin montaa kertaa viitsi alusta aloittaa. Lisäksi tämä ei ole niin mukaansa tempaava, että sen pelaisi läpi kovimmalla vaikeusasteella. Sen verta hissuksiin menevään hiiviskelyyn kannustavaa menoa tämä on, vaikka pyssyillä saakin ammuskella.

Sen sijaan kaikki peliin kuuluva lisäsisältö pitää kyllä mukanaan, mutta ellei ole hankkinut pelin Gold versiota, niin kaikesta pitää pulittaa lisää kahisevaa, mihin itse en ruvennut. Toista oli vanhoina hyvinä aikoina, elikkä Resident Evil 4:n aikaan, sarjan huippukohdassa. Kyseisessä pelissä kun oli mukana paljon lisää tekemistä kuten Assigment Ada ja Seperate Ways joista kumpikin olisi nykyään suoraan törkeän rahastuksen kautta ladattavaa lisäsisältöä, sitten oli tietysti myöhemmin Resident Evil 6:ssa huippunsa saavuttanut Mercenaries minipeli. Itse en siis tiedä että millaista tämän pelin lisäsisältö tasoltaan on, mutta plussaa pelin yleisessä otteessa on sentään se, että jos kun pelin pelaa läpi alta 4 tunnin tai kerää kaikki bobble headit, niin saa uusia bonuksia uusille pelikerroille, jos sellaiset kiinnostavat.


Yhteenveto

Resident Evil seiska on merkittävästi erilainen kuin yksikään toinen sarjan peli. Ensimmäisestä persoonasta kuvattu peli on pelattavuudessaan erilainen, mutta ideoissaan hyvin uskollinen edeltäjilleen. Isoin ongelma pelissä on se, että se tuntuu olevan aika kaukana siitä mitä sarja parhaillaan on. Itse olen toiminnallisten RE pelien ystävä ja tämä on huomattavasti enemmän kauhupainotteinen peli, vaikkakin toiminta on osa kokonaisuutta. Halpaa säikyttelyä on todella paljon ja pulmiakin löytyy. Biovaarojen ympärillä liikkua tunnelma on yhtä aikaa kaukana alkuperäisestä, mutta myös hyvin lähellä. Itse en pidä tästä uudesta suunnasta mikä sarjalla on, mutta kokonaisuutena RE7 on hyvä peli ja näyttää oikein hienolta, eikä suoranaisesti pakota munattomaan hiiviskelyyn, kuin monet Amnesia tyyliset pelit.

 

+ Toiminnallinen puoli

+ Rikas maailma ja tarinankerronta

+ Ei suoranaisesti pakota pelkkään hiiviskelyyn

+ Ilmaiset lisäsisällöt

 

- Ei juuri tunnu Resident Evil peliltä

- Tukeutuu halpaan säikyttelyyn

- Jatkuva harhailu

 

Arvosana: 6,8

 

Erinomainen



RESIDENT%20EVIL%203.jpg?1600895791

Remake sarja etenee ja kehittyy

 

RE2 Remaken vanavedessä, varsin äkkiä tullut seuraava remake seuraavasta osasta pääsarjassa. Monilla oikeilla tavoilla merkittävästi paranneltu, mutta samalla aikaa hyvin samankaltainen tapaus.

 

 

 

Resident Evil 3 Remake

Toisin kuin Resident Evil 2 Remaken kanssa, tämän remaken kanssa alkuperäinen ei ole tuttu, kuin tarinallisessa mielessä. En ole koskaan alkuperäistä Resident Evil 3: Nemesis peliä pelannut, mutta tarinan olen kyllä katsonut ja vaikka se nyt ei olekaan mitään kun vertaa Resident Evil 2:n tarinaan, joka on yksi parhaita koko sarjassa ja olisi ansainnut merkittävästi parempaa kohtelua uuden version toimesta, niin siinä on puolensa ja varsinkin Nemesis on todella hyvin tehty roistohahmo ja parhaiten tehty versio tälläisestä kokoajan uudestaan vastaan tulevasta vihollishahmosta joita RE sarja viljelee aivan liikaa. Vaikka Nemesis tosin perustuu tälle idealla niin kyllä monesti tuntuu että vähän on pakotetun oloista kun sama vihollinen tulee kokoajan vastaan. 

 

Jill Valentinen arkkivihollinen

Tarina alkaa jonkin aikaa ensimmäisen Resident Evilin tapahtumien jälkeen. Remake sarjassa siitä on todella kauan, joten monien sarjaan tässä kohtaa hyppäävien on erittäin vaikeaa päästä kärryille. Mutta ne jotka tietävät tarinan, saavat huomata että heti alusta asti, RE3 Remake alkaa vedellä oikeista naruista ja korostaa sitä, mitä kulisseissa onkaan tapahtunut. Aloitus on tunnelmallisessa mielessä erittäin onnistunut ja hyvin nopeasti, päästään myös kiinni toimintaan kun mörkö astuu kuvioihin. Pelin päähenkilönä on Jill Valentine, yksi S.T.A.R.S erikoisryhmän jäljellä olevista jäsenistä joka on painajaisten riivaama, johtuen siitä mitä hän koki Kartanolla. Jill on aikeissa jättää Raccoon Cityn taakseen, mutta kaikki mikä voi mennä pieleen, menee pieleen, mutta paljon nopeammin kuin arvata saattaa. Yhdessä nopeassa hetkessä Jill pakenee henkensä edestä hirviömäistä jättiä joka ei luovuta, vaan jahtaa häntä vaikka maailman ääriin. Pian Jill kohtaa erikoisjoukon sotilaita jotka ovat evakuoimassa siviilejä, näihin kuuluva Carlos Olivera nouseekin Jillin arvokkaimmaksi liittolaiseksi kun taas samaan ryhmään kuuluva Nicholai Giovaneff tuntuu alusta asti enemmän kuin arveluttavalta tapaukselta.

Pelin kantavana ideana valtaosan ajasta on pakeneminen Nemesis hirviöltä, joka väsymättä jahtaa Jilliä. Toisin kuin RE2:n Tyrant, Nemesis ei löntystä perässä raskailla askelilla, vaan syöksyy voimalla kimppuun, vaikka juosten. Nemesis on monella tavalla steroidiversio Mr. X:stä sillä toisin kuin herra X, Nemesis ei eksy, kun se asuu kuvioihin, niin sitä voi vain paeta. Aina välillä tulee hetkiä kun Nemesis on poissa, mutta varsinkin ensimmäisellä pelikerralla on piinaavaa, kun ei voi tietää että missä kohtaa Nemesis tulee seinästä läpi ja millaisella varustuksella. Pelin edetessä tulee lisää muuttujia siinä mielessä kun ei voi tietää että millaiseksi hirvitykseksi Nemesis lopulta mutatoituu. Peli on sen verran lyhyt, että sen eri tilanteet eivät kestä kovin kauaa ja vaikka välillä on pitkiä hetkiä kun Nemesis on poissa, niin se painostava ilmapiiri ei katoa mihinkään, kun vihollisia voi olla missä hyvänsä, puhumattakaan loppuosaa, jossa vihollisina on peruszombeja paljon vaarallisempia tapauksia.

Tarinallisessa mielessä monet pelin dialogipätkät ovat jotenkin todella typerästi kirjoitettuja. Ääninäyttely on samalla tavalla huipputasoa kuin viimeksikin, mutta tällä kertaa tuntuu että pelihahmot eivät todellakaan tajua että mitä ympärillä tapahtuu. Jill sanoo useamman kerran että Nemesis on kuollut, vain saaden kohta taas hirviön peräänsä, eikä vain tunnu oppivan. Sitten on se tietty uhittelu joka on joko niin tekokovaa tai sitten vain jotenkin myötähäpeää nostattavaa. Eipä tämä sarja ole missään kohtaa ollut se kaikkein realistisin tai vakavin, mutta kyllä tässä vaiheessa jo huomaa, miten typerää iso osa dialogista onkaan. Sitten on se yli-inhimillisyys joka lopussa näkyy suunnattomana voimannäytteenä ja alussa ihmeparantumisena kun alussa Jill laahuustaa haavoittuneenoloisesti, mutta pian kävelee taas normaalisti. Pikkuvikoja ja perusvideopelikamaa, sillä realistisuuteen tämä peli ei missään nimessä tähtää.

 

Oikea suunta, monella tavalla

Eniten tämän pelin selvistä parannuksista kuitenkin kertoo muutama erittäin keskeinen ja ratkaiseva asia. Ensinnäkin, veitsi, tällä kertaa selviytymisveitsi, RE päähenkilöiden perustyökalu on jälleen sellainen millainen pitääkin, se ei hajoa ja sillä pystyy tekemäänkin jotakin. Tosin vihollisten käytös ja lähikontakti on edeltäjän tasoa, eli kun vihollinen pääsee tarpeeksi lähelle, niin sehän ottaa kiinni, mikä johtaa lähemmäs aina haavoittumiseen. Mutta tästä päästäänkin sitten näppärästi toiseen kohtaa, väistöliikkeeseen. Jill ja Carlos ovat paljon ketterämpää sorttia kuin Leon ja Claire, etenkin oikealla ajoituksella tehty väistöliike vaihtuu reaktiokierähdykseksi ja slowmo hetkeksi jolloin pelaaja todella on niskan päällä. Nämä kaksi asiaa ovat sellaisia jotka olisi pitänyt olla myös RE2:n remakessa, tuntuvat niin ilmiselviltä että ihmettelen miksi eivät olleet. Ne tekevät pelistä huomattavasti ketterämmän, nopeatempoisen ja toiminnallisesti mielekkäämmän, puhumattakaan että hahmojen kanssa tuntuu että ainakin Clairen pitäisi tarinallisessa mielessä jo osata jotakin tälläistä, kun taas Leon oppii sen vasta RE2:n jälkeen.

Kolmas valtava parannus on enemmänkin uusille pelikerroille, eikä niinkään ensimmäiselle. RE sarjassa pelaajan toimien arvioiminen on varsinkin tämän Remake aikajatkumon peleissä noussut merkittävästi esille ja tämäkin peli arvioi pelaajan suoriutumista, ei niin tarkasti edeltäjä, mutta kuitenkin. RE2:n uudellenpeluuarvo oli aika onneton siinä mielessä, että uusille pelikerroille ei saanut mitään herkkuja, ellei sitten heti pelannut todella hyvin, mutta kun parhaat lelut ovat pitkälti vaikeimman vaikeustason ässäämisen takana, niin ei siinä vaiheessa ole enää mitään halua juuri jatkaa, tai edes tähdä niihin. Tällä kertaa tilanne on toinen koska parhaat tavarat voi ostaa, ne maksavat järjettömiä määriä ja pisteiden saamiseksi pitää tehdä tiettyjä suorituksia, kuten X vihollista tapettu pistoolilla tai haulikolla tai peli läpäisty tietyllä vaikeustasolla ja arvosanalla, mutta mukana on myös nämä perus juonikuvioiden suorittamiset. Se miten paljon tämä kauppa kuitenkin parantaa edeltäjästä on merkittävää, sillä tämän jälkeen pelin jaksaa pelata läpi useamman kerran oikein mielellään, tosin samalla huomautettakoon että peli on pituudeltaan aika lyhyt, koska sen pelaa läpi helposti alta viiden tunnin ja parhaat arvosanat vaativatkin että sen läpäisee alta kahden.

Uusien pelikertojen kanssa RE4 on mestari, new round oli tuon pelin kanssa todellista priimaa sillä silloin tunsi olevansa todella vahvoilla ja peli onkin pelattu lukuisia kertoaja lukuisilla kombinaatioilla. RE3 Remake ei ole läheskään niin monipuolinen, mutta se tuo mukanaan monia helpotuksia kokonaisuuteen. Koska iso osa pelattavuutta on tavaraluettelon hallintaa, niin tämä vaatii tekemään kovia valintoja sillä mitään ei tietenkään saa ilmaiseksi vaan kaikkea pitää kantaa mukanaan. RE3 on paljon helpompi peli kuin RE2 mutta se on myös focukseltaan todella erilainen. Kauhutunnelmaa on vähemmän ja se on korvattu huomattavasti nopeatempoisemmalla toiminnalla, mistä itse pidän huomattavasti enemmän. Pelissä huomaa että siinä edetään paljon nopeammin ja maisemien vaihtuminenkin on aika vikkelää. Pituus on yksi pelin isoimpia heikkouksia, mutta se tavallaan palvelee sitä ajatusta, että pelin voi pelata läpi monta kertaa paremmilla varusteilla ja suuremmalla haasteella, mutta itse en ruvennut jahtaamaan Inferno pystiä, sillä se menee jo naurettavuuksiin. 

 

Mitenköhän tämän sarjan tulevaisuuden kanssa käy?

Koska alkuperäinen peli ei ole itselleni tuttu, niin en samalla tavalla pysty arvioimaan tätä kokonaisuutta, kuin tein Resident Evil 2 Remaken kanssa, jonka ylivoimaisesti suurin heikkous oli siinä, miten surkeasti se kertoi kakkosressan erinomaisen tarinan ja miten niin monet upeat ratkaisut loistivat poissaolollaan. RE3:n tarinakaan ei ole siellä parhaassa muistissa joten huomattavasti enemmän keskityn tämän kanssa siihen että miten paljon se parantaa edeltäjästään. Mutta myös modernisointia ja uusia ratkaisuja pitää miettiä. Jill Valentine on erittäin hyvin tehty hahmo, erottuu joukosta hieman, vaikka pitkälti tuntuukin aika tavalliselta kovapintaiselta päähenkilöltä. Jill näyttää varsin klassiselta, mutta samalla hieman modernimmalta, sillä varsinkin silmät tuntuvaat todella erilaisilta kuin sillä klassisella versiolla. Toinen pelattava hahmo Carlos puolestaan on kuin aivan eri hahmo, ei näytä yhtään siltä miltä alkuperäinen, mutta ei nyt suoranaisesti huonokaan ole. Tämä sekava tukkainen tyyli on kuin suoraan uudesta Sherlock Holmes hahmosta ja itse en siitä Holmesin kohdalla pitänyt yhtään, sai hänet näyttämään pöhköltä. Carlosin kohdalle se toimii huomattavasti paremmin. Myös muita tuttuja hahmoja on mutta eniten esille nousee lähinnä Nicholai, joka oli kyllä alkuperäisessä parempi, ei niin ilmiselvä roisto eikä häneltä tullut ihan näin videopelipahis dialogia. Monessa kohtaa tuntuu että Nicholain tapauksessa ollaan suuruudenhulluudessa kiinni jo vähän liikaa.

Pelin varsinainen vetonaula on Nemesis ja kuten William Birkin RE2:ssa, myös Nemesis tulee vastaan uudestaan ja uudestaan eikä vain ota kuollakseen, vaan mutaoituu enemmän ja enemmän. Nemesis näyttää alusta asti todella hyvältä, mutta tämän klassisen lausahduksen hahmo sanoo tylsän hirviömäisesti. Alkuperäisessä se oli todella mieleenpainuva, erilainen ja jopa ihmismäinen, nyt se on puhtaasti karjuva hirviöääni, eikä sitä edes kuule niin paljoa. Myös muutamia hyviä pätkiä alkuperäisestä on katkottu, kuten se, miten Nemesis nitistää Bradin. Tässä korostuu se, että pelissä ei osata nauttia hetkestä vaan monet asiat on tehty hosumalla. Nemesis on sentään kehityksen suhteen saatu toimimaan aika hyvin vaikka loppupuolelle mentäessä, alkavat nämä mutaatiot mennä jo vähän yli, mutta niissä on sentään jotakin tiettyä muotoa loppuun asti, kun taas Birkin lopulta mutatoitui pelkäksi massaksi jolla pohjaton kita ja valtava määrä hampaita. Näissä tapauksissa monesti ihmetyttää se, että mikä viimeisellä kerralla oikeasti edes tappaa vihollisen, joka selvästi selvisi pahemmastakin. Birkinin tapauksessa homma oli viimeisessä aika selvä, parissa aiemmassakin se oli tehty ihan hyvin, toiseksi viimeinen poislukien. Nemesisin tapauksessa jatkuva mutatoituminen kuuluu hahmoon itseensä, mutta tuntuu että kahden viimeisen taistelun kanssa on jäänyt toistovaihde jo vähän liikaa päälle. Mutta tarinallisessa mielessä kokonaisuus vetää pisteet kotiin, naurettavuuksista huolimatta.

Hirvittää ajatella miten pahasti mahdollinen Resident Evil 4 Remake tulee tämän legendaarisen pelin pilaamaan, ainakin Leonin ääninäyttelyllä, jos tämä särmitön nykyinen linja jatkuu. Remake jatkumo tuntuu tekevän aivan liian monet asiat todella hätäisesti ja menee sieltä mistä aita on matalin. Tämä on todella huono toimitapa sillä vaikka en itse ollutkaan juuri alkuperäisen RE2:n suuri fani, sillä se peli on silmittömän huono pelata nykyään, niin tarinasta pidin ja hahmoista. Mistä johtuen suurimmat kritiikkini ovatkin RE2 Remaken kanssa siinä, miten pahasti se pilasi tarinan, joka oli pelin suurin vahvuus. Siis kontrollien uusi tyyli toimii todella hyvin, mutta jos sen kustannuksella peleistä tehdään raakileita alkuperäisistä mitä tulee tarinaan ja pelin laajuuteen, niin sitten ollaan menossa väärin päin puuhun.


Yhteenveto

Resident Evil 3 Remake on hyvin monella tavalla kuin suoraan Resident Evil 2 Remake ja tuntuu pitkälti lisäosalta, etenkin kun on niin lyhyt. Mutta se miten paljon paremmin se monet asiat tekee, on enemmän kuin esimerkillistä. Väistöliike, uudelleenpeluuarvo erikoisvarusteiden kautta ja bonuskauppa ovat juurikin sellaisia asioita jotka tekevät pelistä erittäin mielekkään pelata. Jos Resident Evil 2:n uusiversio nappasi niin tämä nappaa aivan varmasti ja saattaa olla paljon mielekkäämpi pelata, varsinkin kun ottaa toiminnallisempaa otetta. Mutta se ei silti tarkoita, että tätä voisi suoraan sanoa paremmaksi peliksi, sillä RE2 Remakessa on omat vahvuutensa joten tämä on todella mielipidekysymys. RE2 on tunnelmallisempi kun taas RE3 on nopeatempoisempi.

 

+ Uudelleenpeluuarvo ja bonus kauppa

+ Toiminnallinen ote (väistöliike ja tuhoutumaton veitsi)

+ Ohjattavuus

+ Resident Evil tunnelma ja tyyli

 

- Pituus

- Tuntuu karsitulta

- Tarinallisesti tekee aika heikkoja ratkaisuja

- Tietyt pätkät uusilla pelikerroilla

 

Arvosana: 7,4

 

Loistava

sunnuntai, 20. syyskuu 2020

Sattumia XLV: Tarinalliset

Tarinalliset pelit ovat sellaisia joihin itse pääsen usein todella hyvin sisään ja jotka saattavat viedä täysin mennessään, myös silloin kun tarina vähän sakkaa ajoittain. Tosin samalla aikaa, olen tullut tälläisten pelien suhteen hyvin vaativaksi, sillä kun on pelannut montaa todella hyvää, niin vaatimukset alkavat olla suht korkeat.

 

 

 

Tarinallisia pelejä voi tehdä hyvin monella tavalla ja valintojen vaikutus on yksi niitä parhaita. Mutta tämä on myös yksi niitä pahimpia kompastuskiviä joita pelintekijät voivat polulleen kerätä, sillä väärin tehtynä, nämä voivat tuhota koko pelin tai vähintäänkin sen lopetuksen.

 




 



Kuolleet kävelevät jälleen Telltale Gamesin ensimmäisessä jatko-osa pelissä. Heidän ensimmäisen ison hittinsä toisella kaudella, kun pikku hiljaa kasvava Clementine kohtaa maailman monet vaarat ja julmuudet.

 

 

 

The Walking Dead: Season 2

Ensimmäinen Walking Dead oli Telltale Gamesin todellinen läpimurto ja kyseisen pelin pelimekaniikka edelleen yksi omia ehdottomia suosikkejani jonka Batman: Enemy Within peliin mennessä ehti kehittyä valtavasti ja vaikkakin Telltale Gamesin magnum opus onkin tämän pelin kanssa samoihin aikoihin ilmestynyt The Wolf Among Us, niin kyllä tämä peli näyttää että mitä Telltale teki aikoinaan hyvin. Tarina on vahva, täynnä vaikeita ratkaisuja ja yllättäviä käänteitä jotka noudattavat vahvasti lähdemateriaalin tyyliä.

 

Clementine varttuu ja vakavoituu

Pelin tapahtumat lähtevät käyntiin pian ensimmäisen pelin jälkeen. Lee on kuollut, jättäen Clementinen omilleen, viimeiset sanat neuvoinaan. Christan ja Omidin mukana eteenpäin lähtenyt pieni tyttö on pelin alkuun mennessä hieman kasvanut ja pian hän ajautuu uuteen suuntaan, joutuen samalla miettimään että mitä aikoo todella saavuttaa tästä eteenpäin. Pelaajan moraalisena kompassina toiminut tyttö on nyt pelaajan ohjattavana ja pelaaja voikin nyt määritellä millainen Clementine loppuviimeksi on. Vaikkakin monet pelin tarinalliset kuviot ovat todella ennaltamäärättyjä, niin pelaajan päätökset ohjaavat silti monien juonikuvioiden kehittymistä. Clementinellä on se tietty perusluonne ja asenne, mutta pelaajan päätökset maustavat sitä hieman ja sitä kautta pelaaja vaikuttaa myös siihen, miten muut pelihahmot kohtelevat häntä tai miten kaikki lopulta päättyy, tältä erää.

Spoilaamatta juonta sen enempää, voi olla hyvin hankala puhua mistään mitä pelin aikana todella tapahtuu, joten jätän sen aihealueen tuohon alemmas. Vaikka peli onkin jo vähän vanhemman puoleinen ja kausia on tullut kaksi lisää, vieden Clementinen tarinakaaren päätökseensä, niin tässä alkuvaiheessa tarinassa oli paljon mahdollisuuksia. Koska pelissä ollaan vielä lapsen näkökulmassa, niin siinä asetetaan tiettyjä rajoitteita ja vinkkeli on aivan erilainen kuin ensimmäisellä kaudella. Vaikka ensimmäisen pelin tallennuksen voikin ottaa käyttöönsä, niin valtaosa ensimmäisen pelin tapahtumista on lähinnä muutamia Clementinen kommentteja siellä täällä, tarinaa ne eivät juuri ohjaa suuntaan tai toiseen.

Kokonaisuutena tarina vähän niin ja näin, siinä on hyviä ideoita mutta monin tavoin tuntuu että iso osa päätöksistä ei johda erilaisiin lopputuloksiin. Yllätyksiä mahtuu kyllä mukaan ja jotkut päätökset mitä pelaaja tekee tuntuvat oikeasti johtavankin johonkin, mutta iso osa on lähinnä silmänlumetta. Se mikä tekee siitä kuitenkin todella hyvän, ovat ne henkilöhahmot. Siinä missä monet ensimmäisessä pelissä tutuiksi tulleet hahmot tuntuivat todella kertakäyttöisiltä, ovat monet tämän pelin hahmon astetta pitkäikäisempiä ja ne jotka eivät ole, ovat silti erittäin hyvin tehtyjä. Carver, Pete, Bonnie ja varsinkin Jane ovat jokainen todella hyvin tehtyjä hahmoja. Muutenkin hyvin tehtyjen hahmojen ansiota pelin tarina kiinnostaa varsin hyvin, vaikka se eteneekin aika ennalta-arvattavia reittejä. Mutta se miten kaikki lopulta päättyy, onkin yksi lupaavimpia tapoja päättää tälläinen peli, sillä loppuratkaisuja on varsin monta ja ne mahdollistavat monenlaisia mahdollisuuksia jatkon kanssa.

Tasollisesti mitään isoa muutosta ei tapahdu, sillä ensimmäisen kauden tavoin pääpaino on dialogissa ja pelaajan tekemissä valinnoissa. Kaikki esineiden käyttämiset sun muut ovat puoliturhia lisiä vaikkakin ympäristön tutkiminen rikastaa sitä, mitä Clementine ja muut tietävät ja sanovat. Itselläni tämä on yksi niitä pelejä joita ei yhteen aikaan vain tullut pelattua ja nyt ne ovat hyvin haluttuja koska samanlaisia pelejä ei välttämättä enää tule ollenkaan. Kun on pelannut myöhemipiä Telltalen pelejä niin kyllähän sen kehityksen huomaa ja tämä peli on sitä kehityksen alkuosaa, mitään ihmeellistä ei ole, mutta tarinallisena kokonaisuutena peli kuitenkin toimii samalla vahvuudella kuin ensimmäinenkin.

_________________________________________________________________________________

Menneisyyden ote ei hellitä (Spoileriaihealue)

Kun puhutaan vähän vapaammin pelistä ja varsinkin sen tarinasta, niin mukaan on saatu mahtumaan monta erittäin hyvää käännettä joista loppuratkaisu on helposti se vaikein. Sääli onkin että seuraavalla kaudella tämä kaikki potentiaali on hukattu aivan täysin. Mitä tulee Walking Deadin Clementine saagaan, niin tämä toinen osa saattaa jopa olla se paras, vaikkakin se ensimmäinen kausi onkin sieltä parhaasta päästä. Sanoisin että loppuratkaisu on nimenomaan se ratkaiseva tekijä sillä matka on ykkösessä parempi. Tällä kertaa loppuratkaisuun vaikuttaa todella vahvasti pelin vaikein päätös; Kenny vai Jane? Tapa jolla peli alustavaa tätä tilanne on erittäin onnistunut ja tekee siitä niin vaikean. Jane on helposti yksi sarjan parhaita hahmoja, vähän kun Molly 2.0, kun taas Kenny on se kysymysmerkki jonka on oppinut jo yhden pelin aikana tuntemaan hyvässä ja pahassa.

Muutenkin hahmojen suhteen kaikki toimii erinomaisesti. Jane on se kiven kova selviytyjä jota Clementine voi pitää jo esikuvana ja opettajana, kun taas Kenny on yksi niitä viimeisiä muistoja menneisyydestä. Pete on juurikin sellainen loistohahmo maailmanlopun selviytyjä johon kiintyy oitis ja siksi hänen nopea kuolemansa sattuukin niin paljon. Bonnie taas on niitä hahmoja joka tuli ensimmäisen pelin DLC:n kautta tutuksi ja joka on melkoinen kysymysmerkki. Sitten on näitä hahmoja joista on hyvin vaikea pitää, kuten Rebecca (koska hän on aika mulkku), Sarah (koska hän on todella ärsyttävä) ja Arvo (koska hänestä kuin tekemällä tehdään ongelma). Nämä asiat korostuvat erittäin hyvin siinä miten peli rakentuu.

Todella isossa osassa peliä ei voi tehdä sellaisia ratkaisuja mitä todella haluaisi. Clementine on vähän turhan kiltti ja varovainen kun taas itse valikoisin paljon aggressiivisemman taktiikan moniin tilanteisiin. Loppupuolella varsinkin kun osa porukkaa on lähtemässä auton ja tarvikkeiden kanssa, pelaajalla ei ole mitään vaihtoehtoakaan ampua, kun taas itse olisin pudottanut Arvon heti ja sanomatta mitään. Samanlaisia tilanteita on myös muitakin, kuten se miten toimia heikoilla jäillä tai miten keskustella Carverin kanssa. Tuntuu itseasiassa siltä että pari ensimmäistä episodia on tarinallisesti tehty erittäin hyvin, kun taas ne viimeiset on tehty kaikkein heikoimmin, yleisesti.

_________________________________________________________________________________


Yhteenveto

Walking Dead season 2 on sarjansa parhaita pelejä samalla tavalla kuin ensimmäinenkin ja on vähän haastavaa lopulta arpoa että kumpi niistä olisi parempi. Tarina on täynnä käänteitä, vaikeita ratkaisuja ja surullisia ihmiskohtaloita. Harvat selviävät ja ne jotka selviävät kärsivät. Tarinallisesti oli todella hyvä ratkaisu tehdä Clementinestä uusi päähenkilö ja sitä on myös käytetty todella hyvin pelin aikana. Telltale Gamesin tyyli on vahvasti läsnä ja jokainen episodi on omanlaisensa kokonaisuus ja yhdessä ne muodostavat ison kokonaisuuden joka toimii varsin hyvin ja päättyy todella hyvin, todella vaikeaan tilanteeseen, josta oli hyvä jatkaa, mutta se pallo pudotettiin. Jos Telltale Gamesin pelit nappasivat, niin kyllä tämäkin nappaa.

 

+ Päätöksien rikastama tarina

+ Clementinen kehityskaari

+ Lopetus

+ Monta hyvin tehtyä hahmoa Petestä Janeen

 

- Muutama liiankin kiveen kirjoitettu ratkaisu

- Paljon tilanteita joissa ei voi tehdä niitä ilmeisiä ratkaisuja

 

Arvosana: 8,0

 

Mahtava



11-11_%20Memories%20Retold.jpg?159226181

Ei se tyypillisin tarinallinen peli

 

11 - 11: Uudelleenkerrottuja muistoja

 

PlayStation Now

 

 

11 - 11: Memories Retold

Ensimmäisen maailmansodan tapahtumiin sijoittuva, astetta erilaisempi tapaus on tarinallinen kokonaisuus jossa kahden eri puolilla taistelevan miehen tarinat nivoutuvat yhteen ja lopulta johtavat marraskuun 11. päivään ja aselepoon johon ensimmäinen maailmansota päättyi. Tarina seuraa kanadalaisen sotavalokuvaajan Harryn (Elijah Wood) matkaa läpi sodan, jonka aikana hän vain haluaisi palata kotiin ihastuksensa kohteen Julian luo. Toisena puolena tarinassa on saksalainen tehdastyöläinen Kurt (Sebastian Koch) joka värväytyy oma-aloitteisesti sotaan, vain löytääkseen poikansa Maxin ja tuodakseen tämän kotiin. Lopulta näiden kahden miehen tiet kohtaavat ja esiin nouseekin kysymys siitä, että voiko kahden eri puolilla olevan miehen välillä syntyä ystävyys ja voiko se kestää sodan läpi.

 

Tyylikäs graafisesti ja ideallisesti

Ensimmäinen asia mikä pelissä nousee hyvin selvästi esiin, on pelin vesivärigrafiikka. Graafinen ulkoasu on todella erilainen ja erottaakin pelin monista muista peleistä. Tälläinen grafiikka tuo todella indiemäisen vivahteen. Graafinen ulkoasu ei ole huono, mutta se tekee monista pienemmistä yksityiskohdista sekavia, kun pieniä yksityiskohtia ympäristöissä ei joko huomaa tai niistä ei meinaa saada selvää. Mutta samalla aikaa graafinen ulkoasu toimii erittäin hyvin, sillä se tuo sotaan aivan uudenlaisen tyylillisen otteen. Myös se miten valokuvaus toimii grafiikan kanssa yhdessä on varsin hyvä. Maisemakuvaus on huomattavasti selkeämpää kuin yksityiskohtien huomioinen ja hahmografiikka. Graafinen ulkoasu ei tälläisenään toimisi samalla tavalla nopeatempoisemmissa peleissä, mutta tälläisessä astetta taiteellisemmassa ja tarinallisesti painavammassa kokonaisuudessa se toimii huomattavasti paremmin.

Pelillisesti 11-11 etenee nopeasti eteenpäin ilman isompia hidasteita. Ajoittain mukana on muutamia pulmia, jotka tosin ovat hyvin pieniä. Enemmän pelattavuus on tarinan seuraamista ja ajoittaisia esineiden siirtelyä ja muutamia minipelejä. Harryllä on kameransa, jolla hän kuvaa sodan tapahtumia. Pelaaja voi räpsiä kuvia milloin mistäkin, jotkut kuvat ovat korostettuja ja osa taas sellaisia joita pelaaja ottaa omaksi ilokseen. Myös tarinassa korostuu se, että Harry on mukana sotakuvaajana. Siihen myös monet pelin erittäin, siis todella ennalta-arvattavat käänteetkin perustuvat. Muutamat osuudet pelissä on aika huonoja, pakotettua hiiviskelyä tms. Mutta pääasiassa peli etenee hyvin selkeästi eteenpäin, ilman että on isompaa vaaraa jäädä jumiin. Pääosassa on kahtia jaettu tarina jossa pelaaja voi lähinä päättää että kumman miehen ohjaksista aloittaa tietyssä pätkässä, mutta sitten pian hypitään puolelta toiselle.

 

Laiskahti tehty loppupuoli latistaa koko paketin

Tarinan aikana luvassa muutamia pätkiä joiden olisi tarkoitus vaikuttaa siihen miten tarina etenee, mutta itse sanoisin että ovat punaisia sillejä, hämäyksiä. Tuntuu että tasan kaksi kohtaa loppupuolella määrittää sen, miten peli sitten lopulta päättyy ja täytyy harmikseni todeta että lopetus on yksi pelin huonoimpia osia. Lopetuksia on kourallinen, mutta ne on tehty todella huonosti ja liian samanlaisesti. Todellisia vaihtoehtoja on muutama erilainen ja se mitä itse kuvailisin oikeasti ratkaisuksi tälläisessä tilanteessa, on kaukana siitä, mitä peli pitää 'hyvänä lopetuksena' tai 'onnellisena'. Loppu on todella raiteilla kulkevaa ja siinä kohtaa kun valitaan kahden ratkaisun välillä, niin huomaa miten vähän tähän lopetukseen on panostettu. Siis lopetukset ovat todella erilaisia, mutta kehuja niistä on vaikea antaa, vaikka sinne onkin muutamia todella koviakin paikkoja laitettu, mutta tähän osaan olisi voitu panostaa merkittävästi enemmänkin.

Kokonaisuus olisi merkittävästi parempi jos loppuratkaisuun oikeasti vaikuttaisivat pelin aikana tehdyt päätökset ja erilaisia lopetuksia olisi enemmän, riippuen juurikin siitä että mitä pelaaja päättää tehdä ja miten hän on tietyt asiat hoitanut. Tälläisenään niitä oikeita lopetuksia on vain se muutama hyvä, huono ja traaginen. Harmillista on myös se, että tapa jonka itse määrittelee oikeaksi, kuten mitä ystävyys todella merkitsee, voi olla pelin mittapuulla reitti surkeuteen, koska lopetuksia on niin vähän. Monissa tilanteissa on tietysti tulkinnanvaraista että onko pelkuruus tai itsekkyys sitten parempi ratkaisu tai miltä rauhantavoittelu todella vaikuttaakaan muiden silmissä.


Yhteenveto

11.11: Uudelleenkerrotut muistot on pitkälti yllättävän hyvä ja erilainen peli. Se kärsii todella kehnosta lopetuksesta, vaikka tarjoaakin yllättävän hyvän kokonaisuuden tarinallisessa mielessä. Ulkoasu on erilainen omalla tyylikkäällä tavallaan, mutta tarinavetoisen pelin tulisi panostaa lopetukseensa huomattavasti enemmän, sillä tälläisenään tuntuu että lopetuksen on suunnitellut joku aivan muu, kuin muun osan pelistä, joka on huomattavasti paljon paremmin toteutettu. Tämän loppuratkaisuryppään ja pelaajan valintojen mitättömyyden vuoksi kokonaisuus kärsii ikävän paljon.

 

+ Valokuvaaminen

+ Graafinen ulkoasu

+ Jaksotus ja tarinan eteneminen

 

- Lopetus on todella kehnosti toteutettu

- Muutamat turhauttavat pätkät

 

Arvosana: 5,6

 

Paremmalla puolella



Blacksad%20Under%20the%20Skin.jpg?159879

Mahtavat rakennuspalikat eivät takaa mahtavaa lopputulosta

 

Mustasuru: Ihon alla. Erityisen tyylikäs noir henkinen rikostrilleri antropomorfisilla eläimillä.

 

 

 

Blacksad: Under the Skin

Alunalkaen en tiennyt tästä pelistä juuri muuta kuin että kyseessä on noir teemallinen tarinallinen seikkailupeli antropomofisilla eläimillä. Odotukset menivät hieman kohti The Wolf Among Usia vaikka varsin erilaisiahan nämä kaksi peliä ovat, hyvin monella tavalla, niin pelattavuudessa kuin ideassaan. Suhteellisen vähillä odotuksilla päästiin siis alkuun ja ihan niin, sillä ei tämä nyt mitään Telltalen tasoa ole.

 

Tupakanhajuinen ja jazzsävyinen rikostrilleri

Tarina sijoittuu New Yorkiin 50-luvulle jossa jatsi soi ja kaikki polttavat, joka paikassa. Kaikilla on salaisuuksia ja pahoja asioita tapahtuu. Tarinan edessä vastaan tulee aika rujojakin juttuja. Maailmaa kansoittavat ihmismäiset eläimet ja pelaaja ottaa ohjattavakseen John Blacksad nimisen mustan kissan joka toimii yksityisetsivänä. Peli opettaa nopeasti pääasiat ja jo ensimmäisillä päätöksillä otetaan selvää että millainen pelaaja on kyseessä, kun mietitään Blacksadin moraalista kompassia. Tarinan edetessä hahmo kehittyy omanlaisekseen, lähinnä siten että Blacksadin toimintatavat näyttävät sen, että millainen hän on luonteeltaan ja toiminnaltaan. Onko hän puhelias vai vaitonaine, tunteellinen vai käytännöllinen, herkkä vai karu ja niin edelleen. Tarina alkaa yksinkertaiselta vaikuttavan toimeksiannon merkeissä kun Blacksadin olisi tarkoitus etsiä kadoksissa oleva nyrkkeilijänalku, ennen hänen isoa otteluaan. Tapausta varjostaa ja monimutkaistaa nyrkkeilijän valmentajan ilmeinen itsemurha, tämän tyttären kyynisen käytännöllinen asenne sekä muutama karpaasi jotka hankaloittavat Blacksadin elämää. Mutta koska kyseessä on film noir tarina, niin mikään ei tietenkään ole niin yksinkertaista kuin voisi olettaa vaan kaikki muuttuu hyvin synkäksi.

John Blacksad ei ole mikään Sam Spade, JJ Gittes, Philip Marlowe tai Jussi Vares, vaan jää aika tylsänpuoleiseksi hahmoksi. Pelkästään ääninäyttely hahmon kohdalla on jotenkin puisevaa ja särmätöntä, ettei jopa mitäänsanomatonta. Blacksad kuullostaa vanhalta ja väsyneeltä, mikä on sääli, sillä aika moni muu hahmo kuullostaa huomattavasti paremmalta. Ääninäyttely on varsin kelvollista heikoimmassakin vaiheissa kun taas hahmojen graafinen ulkoasu jättää aika paljon enemmän toivomisenvaraa. Tämä on todella hahmo kohtaista mutta aika monet hahmot tuntuvat todella muovisilta ja elottomilta. Tietyt eläintyypit ovat muita paremmin tehtyjä, mutta aivan liian monessa kohtaa tuntuu että hahmoihin olisi pitänyt panostaa ulkoisesti todella paljon enemmän. Ideallisesti ja sisällöllisesti todella monet hahmot ovat erittäin hienosti tehtyjä mikä on hyvä asia, varsinkin hyvän ääninäyttelyn kanssa, mutta liian usein hahmot eivät vain nappaa ulkoisesti.

Mitä henkilöhahmoihin tulee yleisesti, niin valtaosa on tehty oikein hyvin, noir teemallisesti ja uskollisesti. Poliisikomentaja Smirnov on helposti yksi onnistuneimpia hahmoja älykkäänä lainkirjaimet tuntevana ja seuraavana susikoirana, joka samalla tietää Blacksadin arvon ja on yksityisetsivän arvokkaimpia liittolaisia. Luihu näätä Weekly taas on tabloidijournalisti ja juurikin sellainen puoliarveluttava liittolainen yksityisetsivälle. Nyrkkeilysalin uusi omistaja Sonia Dunn nyt ei mikään femme fatale ole, mutta sopii tarinaan erittäin hyvin surevana tyttärenä joka samalla tuntuu sopivan arveluttavalta. Myös etsittävänä oleva nuori nyrkkeilijä Bobby Yale rakentuu erinomaisesti. Sitten on tietysti mafioso O'Leary joka on helposti yksi pelin kiinnostavimpia hahmoja. Monia klassisia noir ajan hahmoja tulee vastaan paljon salaisuuksineen ja menneisyyksineen, joista kumpaakin Blacksadiltakin löytyy.

 

Päättelyä ja päätöksiä

Pelaaminen koostuu useammasta erinäisestä osasta joista melkein kaikki ovat jonkinlaista tiedonhakintaa. Isossa osassa ovat keskustelut joissa Blacksad kerää tietoa ja muokkaa tarinaa päätöksillään. Jotkut päätökset ovat hyvin tärkeitä kun taas osa aika marginaalisia. Tästä asiasta ei ole kuitenkaan otettu läheskään tarpeeksi irti, varsinkaan aivan lopussa. Keskusteluissa voi myös käyttää Blacksadin tarkkoja aisteja, joiden avulla hän voi tehdä erinäisiä päätelmiä henkilöistä heidän ilmeidensä ja eleidensä kautta, tai hajujen ja äänien kautta. Toisena asiana tulee vastaan ympäristöjen tutkiminen jossa myös korostuu tiedon kerääminen. Ympäristöt ovat täynnä asioita joita tutkia ja katsella mikä johtaa ikävän usein harhailuun, kun ei ole varma että mitä ihan oikeasti pitäisi tehdä. Nämä molemmat peliosat johtavat sitten kolmanteen peruspilariin, nimittäin pelin ehkä kiinnostavimpaan palaan, deduktiiviseen päättölyyn. Kaikki tiedot mitä Blacksad kerää, jää leijumaan hänen mieleensä kunnes sitten tietoja yhdistelemällä Blacksad tekee uusia päätelmiä jotka auttavat selvittämään mysteeriä. Erityisen hienoa tässä on se, että mukana on paljon sellaista tietoa, millä ei välttämättä tee yhtään mitään koko peli aikana ja sitten on monia sellaisia tietoja, jotka aivan äkkiä voivatkin tulla yllättävän hyödyllisiksi. Viimeinen osa pelattavuutta toiminnallisin osa, nimittäni reaktiopätkät joissa yleensä tapellaan. Nämä ovat nopein tie kuolemaan, sillä monesti virhemarginaali on aivan olematon, eli yksi virhe ja kuolit.

Kokonaisuutena näistä asioita jää aika hajanainen paketti. Tutkintapätkät ovat keskustelujen ja tulkintojen kautta varsin kiinnostavia, mutta sellainen jatkuva harhaileminen ympäristöissä saa pelin helposti tuntumaan erittäin hitaalta kun ei ole tietoakaan että mitä pitäisi tehdä. Tätä korostuu todella hyvin se, että pelihahmon ohjattavuus on aivan kaamealla tavalla tönkkö. Blacksad liikkuu ja varsinkin kääntyilee todella kankeasti ja kun tähän lisätään se, että monissa paikoissa tuntuu että pelissä pitäisi liikkua selvillä raiteilla, niin kaikki tutkimisosuudet ovat tuskallisia, etenkin jos pitää liikkua paljon, etenkin ahtaissa paikoissa joissa kääntyminen on tuskallista kuin taskuparkkeeraus. Tämä johtaa helposti puuduttavuuteen mitä entisestään lisää se, että tietyissä osissa tuntuu että pelissä on aika kovat lataustauot. Kun siirrytään paikasta toiseen niin peli lataa hyvin selvästi. Kolmantena osana tätä turhauttavaa suota on se, että tämä peli tuntuu hyvin rikkinäiseltä siinä mielessä että peli pimenee tietyissä kohdin hyvin herkästi tai kaatuu kokonaan, minkä takia muutamia osuuksia voi joutua pelaamaan kokonaan uudestaan. Muutenkin Blackadin heikkoudet ovat sellaisia joista saa sellaisen vaikutelman että peliä ei ole viimeistelty tai hiottu pelattavuuden näkövinkkelistä. Tarina on kirjoitettu ja koottu oikein hyvin sillä noir henkisesti todella monet tuntuvat arveluttavilta ja tyylikkyys on huipputasoa. Kun tarina monimutkaistuu, niin yhtä jos toista hahmoa alkaa epäillä yhdestä jos toisesta asiasta ja mukaan mahtuu monta aika raskasta käännettä ja yllätystä joiden jälkeen todella katuu päätöksiään.


Yhteenveto

Blacksad: Under the Skin on ensinalkuun varsin lupaavanoloinen peli. Noir tyyliset tarinat ovat aika houkuttelevia ja samoin maailmat joissa antropomorfiset eläimet täyttävät maailman ihmisten sijaan (tai ihmisten kanssa). Pelissä on oikeat otteet ja ideat, mutta niistä ei ole osattu ottaa kaikkea irti ja monin paikoin peli käy aika hitaalla. Pelistä jää vähän sellainen fiilis että sen kanssa ei ole menty niin pitkälle kuin olisi ehkä pitänyt koska kokonaisuudesta jää vähän väljä olo. Vaikka tarina toimiikin oikein hyvin, niin mielekkyys jää vajaaksi.

 

+ Vahva noir tunnelma ja tyylikkyys

+ Deduktiivinen päättely ja salapoliisityöskentely

+ Tarinan rakentuminen

 

- Paljon harhailua ja laahaavuutta

- Elottomilta tuntuvat hahmot

- Useat lataustauot ja rikkinäisyys

 

Arvosana: 6,5

 

Erinomainen



Broken%20Age.jpg?1594995247

Kahden maailman kohtaaminen

 

 

Särkynyt Aika

 

PlayStation Now

 

 

Broken Age

Särkynyt aika on näitä pelejä josta on yhdessä jos toisessakin yhteydessä kuullut jotain pientä yhdestä jos toisestakin asiasta, mutta kokonaisuus ei ole missään kohtaa paljastunut, mikä on todella hyvä, sillä kyseessä on tarinallisesti erittäin hyvin tehty, tälläinen vanhemman koulukunnan seikkailupeli jossa paljon hyvin kirjoitettu dialogia, näppärää huumoria, veikeitä hahmoja sekä aivan liian paljon harhailu ja kikkailua, joka monesti näkyy pulmanratkontana. Pelintekijänä toimii Tim Schafer, jonka tyyli tulee kyllä hyvin esiin, mutta ei ole silti yli-ilmeinen. Mukana on myös paljon sitä roskaa mitä häneltä voi odottaa, mutta yleisesti Broken Age saattaa hyvinkin olla hänen paras pelinsä, ilmiselvistä heikkouksista huolimatta.

 

Kehittyneeltä avaruusaselmata askeettiseen kylään

Tarinassa seurataan kahden erilaisen hahmon edesottamuksia. Shay (äänenä Elijah Wood) on pitkälti pumpulissa kasvanut nuori miehenalku joka viettää aikaansa avaruusaluksella seuranaan tietokone joka öisin on kuu-ukko Isä ja päivisin aurinkoinen Äiti (äänenä Jennifer Hale) joka ohjaa hänen jokapäivästä arkena aamiaisesta aktiviteetteihin, jotka on tehty niin vaarattomiksi että Shay on niihin jo lopen kyllästynyt, kunnes sitten irtioton kautta kohtaa Marek nimisen susihukan, joka tuo hänen elämäänsä vauhtia. Toisaalla, rauhallisessa maalaismaisemassa elää Vella, joka nuorena naisena päätyy osaksi perinteistä seremoniaa, jossa hänet käytännössä syötetään valtavalle hirviölle. Vella kuitenkin taistelee vastaan ja päätyy omaan seikkailuunsa, tarkoituksenaan kukistaa hirviö ja lopettaa perinne kokonaan. Mutta miten kaksi näin erilaista tarinaa voi toimivalla tavalla yhdistyä? Se selviää hiljalleen.

Pelaaja valitsee että missä järjestyksessä alkaa tarinaa avaamaan ja kahden hahmon välillä voi vaihdella lähes täysin vapaasti, vaikka hahmoilla ei olekaan toisiinsa mitään ilmeistä linkkiä, kumpikin tarina etenee tiettyyn pisteeseen isossa kokonaisuudessa ja kun molempien pelihahmojen tarinakaari saavuttaa tietyn pisteen, niin siirrytään seuraavaan kappaleeseen. Kappaleita on vain muutama, mutta tarina on jaksotettu niin hyvin, että se toimii oikein hyvin eikä oikein missään kohtaa ala todella tuntua tylsältä. Pituudeltaan yksi näytös jokusen tunnin, jos tietää mitä pitää tehdä, muutoin ajan voi helposti tuplata. Lisäksi tämä on niitä pelejä jonka kanssa opas voi olla ihan hyvä keksintö, jos tämäntyyliset pelit ovat luotaantyöntäviä, sillä tarina voi hyvinkin olla harkitsemisen arvoinen. Vaikka se ihan lopussa onkin jätetty härskisti kesken, mikä on kyllä aika huono ratkaisu, sillä tälläinen lopetus jättää vähän huonon maun.

 

Aartenetsintää ja kokeilua vai harhailua ja kikkailua

Samalla tavalla kuin vaikkapa Day of the Tentacle, Full Throttle tai Grim Fandango, myös Broken Age kuuluu tälläiseen todella vanhan koulukunnan seikkailupelijoukkoon. Se tarkoittaa sitä että kentissä on paljon kaikenlaista mitä tarkastella, kerätä ja tutkia kunnes lopulta keksii että mitä käyttämällä mihin tai mitä yhdistämällä mihin, pääsee tarinassa eteenpäin. Jotkut voivat saada tälläisestä todella paljon irti, mutta itse koen että tässä mennään niin usein liiallisuuksiin, että se syö merkittävästi mielekkyyttä pelistä itsestään, etenkin jos tarinassa on onnistuttu, mitä tämän kanssa, ihme kyllä on, sillä yleensä Tim Schafer ei onnistu kunnolla oikein missään. Broken Age ei ole ylivedetty kaikessa pikkumaisuudessaan, mutta se ei myöskään ole sieltä selkeimmästä päästä ja jos ei halua käyttää minkäänlaista opasta pelissä etenemiseen, niin kyllä sitä harhailua ja esineillä kikkailua joutuu harrastamaan kyllästymiseen asti, varsinkin kun kaikki pulmat eivät ole sieltä selkeimmästä päästä ja monet osat ympäristöstä eivät juuri erotu.

Tätä ylitsevuotavuutta on rajoitettu sentään hieman siinä että ympäristöt eivät ole mitään aivan valtavia, mutta lääniä on kuitenkin sen verran kyllä sitä ees taas ravaamistakin saa harrastaa aika paljon. Pitkässä juoksussa tämän kanssa alkaa erityisesti ärsyttää se, että alueet eivät kokonaisuudessaan näy heti, vaan joskus pitää vähän aikaa edetä, että koko ruutu avautuu, mikä hidastaa paikasta toiseen etenmistä, mikä tälläisissä peleissä, pitäisi olla aivan toisin. Todella monissa tilanteissa tuntuu että paljon parempi ratkaisu olisi että etenminen olisi monessa kohtaa paljon nopeampaa, vaikka sitten pienoisten tyyliseikkojen kustannuksella.

Hajonnut Aika alkaa erittäin hyvin ja varsinkin Shayn osuus on aluksi erittäin kiinnostavaa ja se olikin se osa mikä todella sai oman huomioni. Hahmoina Vella ja Shay ovat sopivan erilaisia, mutta kumpikin toimii erittäin hyvin joten sellaista ilmeistä suosikkia ei ihan heti välttämättä löydy. Tietysti Elijah Wood on tuttu ääni ja tekeekin todella hyvän roolityön, mutta kyllä Vellan ääninäyttely toimii myös kiitettävästi. Ehkä harmillisinta tässä kaikessa on se turha kryptisyys ja laahaavaksi äityvä harhailu ja kikkailu, sillä se syö sitä pelillistä nautinnollisuutta. Pelissä kun on monta hyvää hahmoa ja hyviä juttuja jotka kyllä toimivat. Sääli on myös siinä, että tarina jää kesken ja kun kyseessä on Tim Schafer niin mitään jatkoa tuskin saadaan, kun hänen pelinsä eivät vain myy, monesti aika selkeistä syistä.


Yhteenveto

Broken Age on huumorin ja rennon olemuksen ansiosta varsin mielekäs seikkailupeli kokea ja graafinen ulkoasu ja kahdella rintamalla etenevän tarinan jaksotus ja rakentuminen ovat todella hyvin tehtyjä. Siinä on kuitenkin mukana paljon niitä todella tyypillisiä aarteenetsintä- ja harhailupelaamisen merkkejä jotka tekevät siitä erittäin helposti erittäin rasittavan ja mahdollisesti pitkäveteisen. Edestakaisinravaamista on todella paljon ja vähän joka paikassa pitää näprätä vähän kaikkea kunnes jotakin tapahtuu. Näistä syistä tämä on helposti sellainen peli joka on aika luotaantyöntävä mutta kokemisenarvoinen, vaikka sitten oppaan kanssa, niin ei tarvitse miettiä muuta kuin tarinan seuraamista ja paikkapaikoin todella hyviä hahmoja ja dialogia.

 

+ Huumori ja hyvin kirjoitetut hahmot ja dialogi

+ Kahden tarinan erinomainen yhdistely ja jaksotus

+ Graafinen ulkoasu ja yleinen tyyli

 

- Pulmapelinrakenne

- Jatkuva ja päättymätön harhailu

- Aarteenetsintämentaliteetti

 

Arvosana: 6,4

 

Hyvä



Pääarvio

Tarinallisten pelien kanssa Telltale teki aikoinaan eräänlaisen standartin valintapohjaisille peleille. Joissakin tapauksissa tuntuu että ideaa on yritetty käyttää jotenkuten, mutta sitten vastaan tulee tapauksia jossa ideaa on viety myös eteenpäin, muutamilla pienillä ratkaisuilla.



Life%20Is%20Strange.jpg

Peli joka ei välttele vaikeitakaan aiheita.

 

 

Elämä on outo... ja oudommaksi muuttuu kun valokuvausta opiskeleva Max sattumalta huomaa omaavansa kyvyn kelata aikaa taaksepäin jolloin hänelle aukeaa lukuisia erilaisia mahdollisuuksia.

 

 

 

Life is Strange

Tarinallisia pelejä on moniin lähtöihin ja itselläni on ne suosikit joihin todella pääsee sisään ja jotka voi pelata helposti monta kertaa. Elämä on outoa kuitenkin on teemoiltaan sellainen että itselläni on vähän haastavaa päästä siihen kunnolla sisään. Aihealue ei ole se kaikista houkuttelevin, kun ollaan osa teinityttöjen välistä taistelua tai muuta taidekouludraama. Mutta sisimmässään Life is Strange on hyvin aikuinen kokemus koska mukana on paljon hyvin haastavia tilanteita, vaikeita ratkaisuja ja todella kipeitä elämäntilanteita. Pelissä ei kammoksuta synkkiä asioita kuten henkistä ahdinkoa, itsetuhoisuutta, hyväksikäyttöä tai koulukiusaamista.

 

Valokuvaamista ja perhosvaikutuksia

Tarinan päähenkilö on taidekoulussa valokuvaamista opiskeleva lahjaksa Max Caufield. Teinitytön elämä ei ole sieltä helpoimmasta päästä, varsinkin kun Max on astetta ujompi tapaus, mutta hänellä on sydän paikoillaan ja hyviä ystäviä aina koulukiusatusta Katesta vitsikkääseen leffanörttiin Warreniin. Mutta koulussa on myös niitä kiusaajia kuten elitistinen primadonna Victoria sekä rikkaan perheen epävakaa poika Nathan. Kun kuvioon heitetään mukaan heikko rehtori, yli-innokas vahtimestari, inspiroiva opettava sekä värikäs joukko erilaisia oppilaita, niin kokonaisuus on vähintäänkin monitahoinen. Koulun ulkopuolella pakkaa sekoitetaan entisestään ja jakso jaksolta meno muuttuu raastavammaksi ja panokset kovenevat.

Maxilla on kuitenkin yksi valttikortti, sillä kun hän sattumalta todistaa väkivaltarikoksen, niin hän havahtuu siihen, että kykenee kelaamaan aikaa taaksepäin. Max voi tehdä vaikka mitä ja sitten palata ajassa taaksepäin kohtaan ennenkuin teki mitä teki ja miettiä sitten tilannetta uudestaan ja jopa katsoa toisen lopputuloksen ja valita sen mieluisemman vaihtoehdon. Tämä tulee erittäin hyödylliseksi tarinan edetessä ja pelillisesti valtaosa isoista päätöksistä onkin valintoja kahden lopputuloksen välillä. Jokainen ratkaisu mitä pelaaja tekee, johtaa perhosefektiin ja jotkut seuraukset tulevat vastaan paljon myöhemmin, todellisen episodipelin hengessä.

 

Tekisinkö näin vai tekisinkö noin?

Jaksotuksen suhteen peli ei ole sieltä parhaasta päästä, vaikka kokonaisuus toimiikon varsin hyvin. Ensimmäinen jakso on hyvin simppeli ja rento mutta heti toinen jakso huipentuu yhteen peliin raastavimpaan kohtaukseen jossa ollaan heikommalla jäällä kuin yhdessäkään kohtaa aiemmain tai myöhemmin. Monissa jaksoissa tehdään yhtä jos toista enemmän tai vähemmän arveluttavaa ja valintojen suhteen ollaan usein enemmän kuin epäedullisessa tilanteessa. Käänteitäkin on useita ja muutamat ovat enemmän kuin yllättäviä tai sitten niin ilmeisesiä, että niitä ei ole sen vuoksi edes ajatellut. Se mikä tekee tarinasta kuitenkin niin erikoisen on se, että jokainen jakso tuntuu kehittävän jotakin uutta joka sekoittaa pakkaa entisestään. Tästä syystä peli onnistuu yllättämään uudestaan ja uudestaan. Jaksotus ei ehkä ole se paras mahdollinen, mutta tapa jolla peli kehittyy edetessään, on esimerkillinen.

Muutamat asiat ovat pelissä läsnä alusta asti ja eräs näistä tekee pelistä niin hyvän, nimittäin se yksityiskohtien huomioiminen. Pelimaailmassa on valtavasti monia pieniä tilanteita jotka tapahtuvat reaaliajassa ja ovat näin ollen täysin missattavissa. Osan näistä huomaa vasta jakson lopussa kun esiin tulee lista kaikesta mitä pelaaja teki tai jätti tekemättä ja nämä päätökset sitten johtivat johonkin lopputulokseen. Life is Strange etenee varsin suoraviivaisesti mutta tapa jolla se on rikastettu on varsin esimerkillinen. Telltalen peleissä on muutamia ratkaisevia päätöksiä jotka nostetaan esille episodien päätyttyä. Tässä pelissä on tarinallisesti merkittäviä päätöksiä ja sitten on paljon sivutehtäviä joista osa vaatii todellista tarkkaavaisuutta sillä ajan taaksepäinkelaaminen ei ratkaise aivan kaikkea jos on edennyt tarpeeksi pitkälle eikä ole kunnolla edes huomannut mitä ympärillä tapahtuu. On yksi asia päättää tehdä jotakin ja on täysin toinen asia olla tekemättä jotenkin. Sitten on niitä tilanteita, joita ei edes tajunnut tai huomannut, ennenkuin niistä huomautettiin.

Peli ei ole samalla tavalla dialogipainotteinen kuin monet Telltalen pelit vaan kyse on enemmänkin siitä että mitä pelaaja päättää tehdä. Tiettyjä asioita oppii olemalla röyhkeä tai käyttämällä yritys-erehdys metodia. Koska taaksepäinkelaaminen on mahdollista, niin tilanteita voi yrittää monta kertaa ja mokiaan voi korjata, kun ne vain tiedostaa. Peli ei ole samalla tavalla nopeuteen perustuva keskusteluissaan vaan päätöksistä tulee oikeasti lopullisia vasta kun tilanteesta tai alueelta poistuu kokonaan. Ympäristöjen tutkiminen antaa monesti parhaat työkalut uuden oppimiseen ja tilanteiden korjaamiseen tai edistämiseen.

 

Max.jpg?1598467895

Viikko nuoruudestani

 

Omat ideat korostuvat

Aika usein tälläiset pelit ovat uudelleenpeluuarvoltaan erittäin hyviä. Itse olen pelannut muutamat Telltalen pelit useamman kerran läpi erilaisten lopputulosten toivossa ja joskus puhtaasti siksi, koska ne ovat täynnä hienoja yksityiskohtia ja erinomaista tarinankerrontaa. Life is Strange ei ole samanlainen tapaus sillä se on rakentunut hyvin erilaisella tavalla. Mukana on monta sellaista päätöstä jotka vievät tarinaa tiettyyn suuntaan, mutta loppuviimeksi tarina ei ole ihan niin moniulotteinen isona kokonaisuutena. Monet tilanteet voi hoitaa eri tavalla ja tietyt kuviot muuttuvat sitä kautta, mutta peli tuntuu myös sen verran hitaalta, että sitä voi olla vähän haastava aloittaa kokonaan alusta käydäkseen koko tarinan uudelleen läpi pienin muutoksin. Vaikka tiettyjen valintojen välittömät seuraukset näkeekin heti, niin ne pitkäkantoiset seuraukset selviävät vasta paljon myöhemmin.

Life is Strange tuntuu yhtä aikaa todella tutulta peliltä, mutta samalla se tuntuu myös hyvin uudenlaiselta. Itse kuvailisin sitä tuntemusta samankaltaiseksi kuin sitä kun vastaan tulee peli joka muistuttaa selvästi toista peliä, mutta on kuitenkin jollakin tavalla selvästi omanlaisensa. Dark Soulsin jäljessä on tullut paljon Soulslike pelejä kuten NiOh tai Surge, no Telltalen Walking Deadin jäljessä on tullut paljon samankaltaisia tarinallisia pelejä, kuten Until Dawn ja Life is Strange. Life is Strange tekee paljon omaa ja onnistuu erittäin hyvin korostamaan niitä. Tämän aloittaa sillä ajatuksella, että kyseessä on Telltalen ideoita ja mekaniikkoja käyttävä peli, mutta pelatessaan huomaa, että kyseessä on todella omanlaisensa kokonasuus. Kyllähän tälläisiä pelejä toivoisi lisääkin, mutta samalla aikaa toivoisin myös astetta toiminnallisempaa otetta ja vähän houkuttelevampaa ympäristöjä ja kiinnostavampia teemoja.  


Yhteenveto

Life is Strange on muutamilla tavoilla todella omalaatuinen peli, mutta siitä näkee myös monia vivahteita muihin peleihin. Telltale vaikutteet ovat olemassa, mutta samalla aikaa Dontnod pyrkii luomaan myös omiakin juttujaan. Päähenkilö on hyvin tehty ja tarinassa on yllätyksensä ja monipuoliset juonikuvionsa monine haastavine päätöksineen ja kipeine kohtaloineen. Omalla kohdalla tähän on vähän vaikea samaistua, mutta tarinavetoisten pelien ystävien kannattaa ehdottomasti kokeilla ainakin sen ensimmäisen jakson verran, josko kiinnostus heräisi.

 

+ Valintojen mukaan rakentuva tarina

+ Monet pienet yksityiskohdat maailmassa

+ Ajan kelaaminen

 

- Paikoitellen turhan hidas

- Jaksotus ontuu

 

Arvosana: 8,0

 

Mahtava

lauantai, 19. syyskuu 2020

Parhaat Pelikannet

Tällä tarkoitan nyt pelikotelon kuvaa tai mahdollisesti sitä kuvaa mikä näkyy digitaalisessa pelissä kun se on kirjastossa, mutta pääasiassa keskityn vain fyysisiin kuoriin. Joskus näissä on sama kuva, mutta ei aina. Joka tapauksessa, jos peliä arvoisi pelkän kannen perusteella, niin nämä olisivat todella vahvoilla.

 

 

 

Ainoa isona rajoituksena on se että vain yksi per peli, mutta pyritään myös valitsemaan vain yksi peli per sarja, sillä joissakin sarjoissa, kuten Final Fantasy, tyyli on monesti hyvin samanlainen. 

Kaikenlaiset kannet kelpuutetaan, aina tavallisista kuorista steelbook kuoriin.

Niin ja kelpuutan vain sellaiset pelit jotka ovat jossakin kohtaa itseltä löytyneet.

- Jos en ole pelin fyysistä kantta nähnyt (pelillä ei ole sellaista) niin silloin kelpuutan senkin kuvan, mikä näkyy pelistä PS4 kirjastossa tai Steamissa, jos se on selvästi mahdollisen kannen näköinen.

 

KUNNIAMAININTOJA

 

Spyro: Year of the Dragon

- Perinteinen kansi johon ahdettu mukaan paljon kaikkea mutta selvästi erilleen.

 

Uncharted 4: Thief's End - Steelbook

- Ainoa ongelma on se hahmoasettelu, mutta tyyli on kuin parhaista elokuvajulisteista.

 

Grand Kingdom

- Sopivalla tavalla täpötäysi

 

Dark Souls 3: Game of the Year

- Sitä tiettyä tyyliä yksinkertaisuudella, mukana hieman tälläistä dramaattista poseerausta.

 

Godfather: Don's Edition

- Yksinkertainen mutta todella upea

 

Fahrenheit

- Todella hieno kaikessa enigmaattisuudessaan

 

Joe Dever's Lone Wolf

- Susiteema, yksinkertainen mutta toimii

 




24. Victor Vran

Hyvin simppeli, pelihahmo keskellä, tyylinen asetelma ja taustalla sitten synkkä maisemaa. Se kuitenkin toimii erittäin hyvin. Päähenkilön kasvoja ei juuri näy ja asetelma on toimiva. Suhteellisen tavallinen peruskansityylinen asetelma, mutta se vain toimii.


23. Overlord II

Hieman parempi kuin ykköspelin. Tällä kertaa eniten esille tulevat juurikin minionit omalla koomisen värikkäällä tavallaan ja pelihahmo, Ylivaltias, taas jää taka-alalle, mutta se pahaenteinen tyyli jolla hahmo kuitenkin selvästi erottuu, on omiaan tekemään kannesta jotenkin niin hyvän, varsinkin siinä mielessä, miten se tuo esiin pelin tyylin.


22. Metal Gear Solid V: Phantom Pain

Perustyylinen, päähenkilön naama eikä oikein mitään muuta. Mutta tässäkin tapauksessa se on toteutettu tällä tyylikkäällä asennetavalla jossa päähenkilö katsoo sivummas, eikä kameraan. Tämä puolestaan korostaa sellaista tiettyä vakavaa asennetta, eikä kerro pelistä juuri mitään, vaan myy enemmänkin nimellä.


21. Soul Calibur IV

Tämän kohdalla korostuu hienosti se miten pelistä tuodaan esille muutama avainasia. Pääosassa on miekan ympärillä pyörivä kokonaisuus jossa vierailevana tähtenä itse Darth Vader. Sitten kanteen ovat päässeet pari helpoiten muistettavaa hahmoa, tällä kertaa Nightmare ja Ivy Valentine, sellaisena tyylikkäänä lisäyksenä.


20. Scarface: The World is Yours

Arpinaama elokuvan tyylinen kaikessa komeudessaan. Mustavalkoinen tyyli josta erottuu selvästi Tony Montana, samalla tavalla kuin monissa elokuvan julisteissa. Tämä on niitä tapauksia kun elokuvan nähneen ei tarvitse edes lukea pelin nimeä, vaan tietää oitis mistä on kyse.


19. Ninja Gaiden Sigma 2

Hyvin simppeli kansi jossa pääosassa on se päähenkilö, mutta tässäkin tapauksessa kun kyseessä on jatko-osa niin oletus on että pelaaja tietää kuka on Ryu Hayabusa. Tässä tapauksessa hahmosta on tälläinen lähikuva. Tämä on niitä tapauksia joita itse kutsun "vilkaisu asetteluksi" jossa päähahmoa katsotaa takaata ja hän katsoo olkansa yli kohti. Erityisen hyvin tämä toimii koska siinä tulee Ryun asusta tarpeeksi hieno vilkaisu, mutta erityisesti focus menee myös miekkaan.


18. Punisher

Tämä on täysin hahmolla myyty. Tässä nimittäin tulee juurikin ne tärkeimmät esiin niin selkeästi. Punisher vie osan ruudusta ja aseistautunut tasapainoitetusti ja pukee sitä tukkua tyyliä, mustaa. Toinen osa on sitten se legendaarinen pääkallologo.


17. Darksiders Genesis

Tämän tapauksessa toimii hyvin valkea ruutu jossa kaksi päähenkilöä ovat selvässä taisteluasettelussa. Kummankin omanlainen tyyli tulee esiin ilman että focus selvästi on jossakin, vaikak Strife hieman selkeämmin tuleekin esiin. Tässä toimii hienosti se, että mitään ei yliselvästi korosteta vaan kumpikin hahmo toimii synergiassa.


16. Sniper Elite 4

Tämä on sellainen mitä itse tykkään kutsua termillä "sankariposeeraus" jossa päähenkilö on selvästi esillä ja pääfokuksena koko kannessa. Hän kuitenkin katsoo jonnekin muualle kuin kameraan ja kun kyseessä on tälläinen sankariasetelma, niin katse on yleensä yläviistoon. Erinomaisena pelillisenä lisänä on sitten tarkkuuskivääri hartialla.


15. The Wolf Among Us

Tämä toimii erinomaisesti muutamasta syystä, vaikka itse neonvärityskuva olisi ollut ehkä tyylikkäämpi. Tässä tulee esiin se petomaisuus mikä päähahmossa on, mutta myös se inhimillisyys. Tämä korostaakin sitä arvuuttelu että mikä se lopullinen tilanne on. Pelin graafinen tyyli tulee myös hieman selville ja kannessa korostuu myös se, että pelaajalle ei kerrota oikeastaan mistään mitään, vaan kaikki menee tulkinnavaraisuuksien mukaan. Erityisen hyvin tämä toimii, koska se toimii myös sen jälkeen kun peli on tuttu.


14. Middle-Earth: Shadow of War - Steelbook

Tässä tulee hienosti esiin se, mikä on ensimmäisessä pelissä jo tullut selväksi. Tällä kertaa tämä selvä kahtiajaottelu kertookin samalla myös pelin tarinasta, vaikka sitä ei peliä pelaamatta välttämättä tiedäkään. Toinen puoli kantta on Talion ja toinen puoli on Celebrimbor. Siinä tulee hienosti esiin tämä ihminen ja aave tilanne. Värimaailma on myös just eikä melkein.


13. Bloodborne: Game of the Year

Punainen verisävytteinen värimaailma toimii erinomaisesti ja metsästäjän sivuprofiili istuu myös erinomaisesti. Siinä mielessä tämä asettelu toimii etuprofiilia paremmin että tästä näkövinkkelistä näkyy selvästi metsästäjän kahden aseen käyttö ja se tietty pukutyyli mikä on todella tyylikäs. DLC:n mukana olosta taas kertoo pieni hahmo istumassa tuolilla, etuprofiilissa.


12. Resident Evil 6 - PS4 version

Tämä uusi versio ei ole pelkkä logo, vaan kaikki pelattavat hahmot ovat mukana kuvassa, mutta hajaantuneena. Kaikki on kuitenkin sen verta selvästi että suhteellisen hyvin huomaa että ketkä ovat pareina. RE tyylinen kauhutunnelmainen ote välittyy myös hienosti, erityisen sen kautta että kannen värimaailma ei ole sieltä värikkäästä päästä, vaan tälläinen kylmän viileä ja asenteellinen.


11. Spawn: Armageddon

Tässäkin tapauksessa päähenkilö on selvästi keskellä ja korostaa sitä, että kun näkee hahmon, niin sen joko tunnistaa heti, tai ei ollenkaan. Se mikä tekee tästä kuitenkin todella hienon on se, miten paljon hahmo levittyy pitkin kantta, samalla kun muitakin pelin puolia tuodaan sivuilla esille pienempien kuvien avulla, mutta osassa on selvästi Spawn joka viitallaan ja ketjuillaan ottaa koko tilan haltuunsa.


10. Dragon Age: Origins

Täysin valkoinen tausta ja siihen verenpunainen lohikäärmesiluetti, johon sitten on kuvioituna muutamia avainasioita pelistä. Tässä pistää erityisen hyvin tämä värivalinta sillä kansio on hyvin selkeä, tarjoten silti paljon kun sitä silmäilee vähän tarkemmin. Mutta pääasia siitä tulee erittäin hyvin selville. Lohikäärmeitä ja verta.


9. Final Fantasy VII Remake - Sephiroth Steelbook

Tämä kansi toimii yhdestä ainosta syystä. Siinä on ehkä se paras videopeliroisto, mitä on koskaan tullut. Sephiroth liekkien keskellä olisi ollut vielä parempi, mutta tässä tuodaan remaken uusi ote hyvin esiin samalla korostaen sitä että Sephiroth kantaa todella pitkää miekkaa ja on enemmän kuin cool. Hahmo korostuu hyvin ja tulen loimu sivussa parantaa kokonaisuutta entisestään eikä kansi ole missään nimessä tukossa, koska iso osa tilaa on vain taustaa ja Sephiroth on vain osa sitä, vaikkakin se paras osa.


8. Darkness II

Tässä on sellaista tiettyä todella osuvaa tyyliä. Hyvin synkkä asetelma ja erittäin hienosti valikoitu värimaailma, ei pikimustaa, vaan vaalean ja punaisen kanssa makusteltua. Pääfocus on selvästi päähenkilössä joka istuu tuolillaan, pelaajaan päin aseet kädessä. Pelin ominaista tyyliä korostavat pimeyden lonkerot pelaajan ympärillä ja tällä kombolla saadaan kannesta erittäin tyylikäs, varsinkin niille jotka tietävät mistä on kyse.


7. Heavy Rain - Special Edition

Hyvin simppeli ja yksinkertainen ja ainoa mikä tässä kannessa pitäisi olla toisin, on materiaali, sillä tämä huutaa Steelbook kohtelua. Kannessa vain origami sateessa ja hyvin synkkää ja pimeää, mutta pisarat erottuvat hyvin. Tässä astelmassa on kohdallaan juurikin se yksinkertainen tyyli joka on tunnelmaltaan oitis enemmän kuin oikeilla teillä mutta jota todella arvostaa sitten kun tietää pelistä enemmän. Mutta vaikka ei tietäisikään, niin silloin tämä kansi on enemmän kuin sopiva asettamaan tiettyyn tunnelmaan.


6. Batman: Arkham City

Mustavalkoinen tyyli ja mukana vain Batman, Gotham taustalla. Tämä hyvin lohduton ja hienosti brutaali tyyli, verisillä rystysillä on todellakin osuva. Tässä tapauksessa on selvää että heti kun näkee Lepakkomiehen, niin tietää mistä on kyse ja värimaailma on tunnelmanluontia varten. Tämän pelin maailman ja pelisarjan synkän tyylin tapauksessa tämä kansi toimii erittäin hyvin, juurikin siksi että se ei yritä kertoa kaikkea, vaan hyvin pienillä tyyliseikoilla saa tiettyyn mielentilaan. Tietty sade ja Batman katsomassa alaspäin olisivat olleet vielä parempia tyyliseikkoja.


5. Van Helsing

Tämä on ehdottomasti yksi parhaita yhdistelmiä. Siinä on sankariposeeraus, mystinen soturityyli ja taisteluvalmiusasetelma. Hahmoa katsotaan edestäpäin, hahmo katsoo sivummas ja tyylinsä ansiosta on hieman varjostettu eikä täysin selville ulkonäeltöön. Aseistus korostaa myös hahmon tyyliä ja värimaailma on kuin suoraan elokuvajulisteesta, mikä asettaa oitis monenlaisia odotuksia siitä että mistä tässä pelissä on kyse. Tausta on myös juuri sopiva korostamaan kokonaisasetelmaa.


4. The Last of Us: Remastered

Sanotaan heti että tämä kannen värimaailma on erityisen tyylikäs. Pimeys on isossa osassa mutta myös pienoinen valo, mistä tulee todella upea varjostus. Joelin ja Ellien erilainen asenne ja asetelma ovat myös todella hienosti esillä, mutta erityisen paljon tässä kannessa nappaa se miten Joel on aseteltuna sillä tämä on se mitä itse kutsun langennut soturi asetteluksi. Hahmo joka ei katsoo alaspäin, lähemmäs suljetuin silmin ja vähän kumarasti. Siinä on aivan erityistä tyyliä, mikä tosin toimisi paremmin jos hahmo olisi etummaisena, mutta tämä toimii myös jos hahmo on selin.


3. Devil May Cry

Tämä on yksi parhaitan mieleenjääneitä kansia ajalta kauan sitten, pääasiassa siksi että tässä hahmo näyttää oitis enemmän kuin mahtavalta, siis todella badass ja cool tyyli puskee oitis esiin. Vain päähenkilö keskellä ruutua, mutta se mikä todella iskee on värimaailman ja valkotukkaisen pelihahmon lisäksi se että Dante nojaa kannessa miekkaansa, joka on myös todella upea, ja pitelee asetta, mikä vihjaa oitis tästä kahdenlaisesta taistelutyylistä. Värimaailma asettaa oitis tiettyyn mielentilaan, mutta miekkojen ja pyssyjen yhdistely vie kaiken oitis aivan uudelle tasolle.


2. Kingdom Hearts 2,5

Jokin tälläisissä kansissa todella nappaa ja jokin niissä asettaa oitis tiettyyn mielentilaan. Todella täyteenahdettu, mutta ei silti tukittu kokonaisuus jossa on niin paljon kaikkea että pelkästään kantta voisi katsella pitkän aikaa. Paljon avainmiekkoja, paljon tuttuja hahmoja ja paljon värejä. Tämä on hyvin vaikea valinta sillä Kingdom Hearts 3:n kansi on kova kilpailija, mutta jokin tässä valkoisessa pohjavärissä ja hyvin astellussa valtavassa määrässä tavaraa vain toimii erityisen hyvin.


1. Witcher 3: Wild Hunt - Geralt & Eredin steelbook

Tämä on ehdottomasti ja epäilemättä hienoin steelbook mitän olen koskaan nähnyt ja fantastinen kokonaisuus niin monella tavalla. Valkea, ei puhtaanvalkoinen, kansi jossa sitten keskellä kuin maalauksista otetut erilliset kuvat, mitä kautta kannesta käytetään etu ja takaosa erinomaisesti hyödyksi. Geralt ja Eredin ovat molemmat todella hienosti piirretty/maalattu ja se mitä ison kasvokuvan ympärillä tapahtuu, rikastaa sitä entisestään. Erityiset pisteet siitä miten hienosti molemmat hahmot erottuvat. Geralt katsoo soturityylisesti sivuun, selvä lähikuva sankariposeerauksesta kun taas Eredin katsoo suoraan kohti, mutta naamion takaa, kun suoraan pääroistoposeerauksesta. Tämä yhdistelmä vain toimii niin hyvin samalla kun kannessa on myös tilaa "hengittää".

maanantai, 14. syyskuu 2020

Sattumia XLIV: Tuttua lähdemateriaalia

Joissakin tapauksia peliä kokeilee puhtaasta mielenkiinnosta koska pelin perustuu johonkin entuudestaan tuttuun aiheeseen. Mikäli lähdemateriaali on jotakin mistä todella pitää, niin kyllä silloin pelille yleensä antaa mahdollisuuden.

 

 

 

Monet elokuviin pohjautuvat pelit eivät ole sieltä parhaasta ja päästä monissa muissakin tilanteissa pelintekijät eivät vain osaa ottaa kaikkea irti lisensseistään. Aivan liian usein kokonaisuus jää todella heikoksi, kun päätetään mennä sieltä mistä se aita oikeasti on matalin. Mutta joskus pelintekijät onnistuvat yllättämään.




Dragons%20Dawn%20of%20New%20Riders.jpg?1

Poika ja lohikäärme

 

 

Dreamworksin Lohikäärmeet: Uusien ratsastajien aamunkoitto. Suoraan Näin Koulutat Lohikäärmeesi maailmasta sillä tutulla tyylillä ja idealla, mutta tällä kertaa pelimuodossa.

 

 

 

Dreamwork's Dragons: Dawn of New Riders

Mitä tulee Näin Koulutat Lohikäärmeesi sarjaan, niin itse olen tykännyt hyvin paljon, monista heikkouksista huolimatta, joita tv-sarjassa on ollut, elokuvissakin tiettyä laskua on ollut havaittavissa, mutta kokonaisuutena trilogia on ollut erittäin onnistunut. Muutenkin tämän kokonaisuuden kanssa ollaan todella vahvoilla. Siinä mielessä tätä peliä kohtaan on hieman odotuksiakin, mutta kun ottaa huomioon että erityisen vahvaa tavaraa aiemmat tähän lähdemateriaaliin perustuvat pelit eivät ole olleet, niin aika varovaisesti tätäkin kohtaan tulee kasata odotuksia.

 

Uusi ratsastaja, uusi lohikäärme

Pelin päähenkilö on Scribbler niminen nuori poika joka pääasiassa on aivan kuin Hiccup, mutta nyt pelimielessä uusi ilmestys. Aika tylsän tavallinen hahmo ilman mitään erikoisempaa sisältöä. Scribbler kohtaa hyvin pian pienen lohikäärmeen jolle antaa nimeksi Patch. Chimedragonina Patch on uutta lajia ja pian niin Hiccup, Astrid kuin Toothless ja Stormfly saavat huomata että Patch on varsin erikoinen, se kehittyy nopeasti ja pystyy hallitsemaan niin jäätä, salamaa kuin tultakin. Patch on helposti yksi pelin suurimpia kohokohtia. Tämä uuden ratsastajan ja uuden lohikäärmeen esittely on ihan hyvä idea, mutta siitä ei ole otettu juuri mitään irti ja pääroiston roolissa oleva Eir, on todella huono. Siis pahisrintamalla sarja ei ole juuri loistanut, mutta tämä on kyllä kaikista surkein roistohahmoltaa. Se on sääli, sillä ideallisesti ja tarinallisesti potentiaalia olisi.

Se miten pelissä jatketaan sarjan tyyliä ja tarinaa ei ehkä se kaikkein onnistunein, mutta iso syy siihen löytyy siitä, miten tarinaa viedään eteenpäin, sillä siinä kohtaa on pihistelty. Graafisesti peli näyttää hienolta ja tuttuja hahmoja on, mikä on hyvä asia. Iso osa tarinankuljetusta kuitenkin tulee kirjeiden muodossa ja kun hahmot puhuvat keskenään niin kaikki on tekstiä. Yksi murahdus aina kun hahmo alkaa puhua ja se jos mikä on ärsyttävää. Itse niin vihaan tälläisiä tarinankuljetusmetodeja jossa toteutus on oikeasti halpaa. Siitä tosin saadaa vielä ärsyttävääkin kun kaikki parahdukset mitä hahmot päästävät ovat erityisen ärsyttäviä.

Pelattavuus kuitenkin toimii varsin hyvin, vaikka siinä monia asioita olisikin voitu hioa ja helpottaa merkittävästi enemmänkin. Kuten juoksunappula ja vähän sulavampi taistelu. Alueita olisi voitu myös jakaa paremmin ja pomovihollisia olisivat voinut olla enemmänkin, sen sijaan että tapellaan aina samaa valkyrie wannabee punkkaria vastaan. Ehkä eniten pelissä oikeasti harmittaa se, että siinä ei päästä kunnolla lentelemään lohikäärmeellä, vaikka paikasta toiseen lennetäänkin. Kolmas pelillinen elementti olisi kuitenkin ollut paikallaan, vaihtelun ja tunnelmallisuuden vuoksi.

 

Liian karsittu ja yksitoikkoinen

Tarinallisesti ja pelillisesti kokonaisuus ei ole erityisen massiivinen. Pakollisia alueita on kolme ja vaikka niissä suoraviivaista, pulmapainotteista tekemistä onkin, niin suhteellisen äkkiä ne tulee vedettyä. Lisätekemistä on muutamien saarien muodossa on aika lyhyt peli on kyseessä, mutta hyvin tiiviisti pakattu, sillä löydetävää on joka paikassa ja jos haluaa parhaat aseet ja varusteet, joilla pelistä tulee merkittävän helppo, niin on syytä kaluta kaikki vapaahetoisetkin saaret. Pulmallisesti ne ovat aika helppoa mutta taisteluhaasteellisesti eivät välttämättä. Tässä kohtaa tuleekin tuuritekijä peliin sillä jos saaret pelaa "oikeassa" järjestyksessä, niin saa nopeasti käyttöönsä uniikit esineet joilla tehostaa aseita merkitävästi ja näin ollen saa todellisen edun taisteluun. Pelattavaa ei näennäisesti ole paljon, mutta jos kaiken haluaa tehdä, niin kyllä siinä saa aika tarkkaan koluta luolastot ja tyrmät.

Pelin pelattavuus jakautuu kahteen osaan. On taistelua ja on pulmanratkontaa. Taistelussa Scribbler voi käyttää kirvestä, vasaraa tai miekkaa joista jokaisessa on puolensa. Vasara on hidas mutta järeä kun taas miekka on nopea mutta heikko ja kirves on näiden kahden väliltä. Täyteen tehostettuina pakkasmiekka on kuitenkin helposti se paras, mutta tiettyjä vihollisia vastaan vasara on ehdottomasti hyödyllisin. Patch osaa taistella myös ja erilaiset hengitykset tuovat omanlaisensa edun ja toimivat tiettyjä vihollisia vastaan paremmin. Tehostavia ruokiakin löytyy ja pelastetut lohikäärmeet voi kutsua apuun. Taistelu on perushyvää, mutta se on myös sen verran kankeaa että siitä huomaa etteihin siihen ole mitenkään huipputasolla panostettu.

Iso osa tyrmissä ja vastaavissa seikkailusta on jatkuvaa pulmanratkontaa. Joskus pitää jäällä tehdä vedestä kiinteää että pääsee yli ja joskus pitää tulella polttaa esteitä. Hyvin usein pulmanratkonnassa pelataan painolaatoilla jolloin toinen kahdesta hahmosta jätetään laatalle ja sitten toisella edetään. Erilaisia hasardejakin riittää mutta ei peli mitenkään tolkuttoman haastava ole. Pulmat ovat simppelitä, näin nuoremmille suunnatussa pelissä.


Yhteenveto

Lohikäärmeet: Uusien ratsastajien aamunkoitto on perushyvä nuoremmille suunnattu pulmarikas toimintaseikkailu. Se kärsii heikosta pomovihollistarjonnasta ja kahden asian yhdistelystä jossa pulmallista vaihtelua on ja toiminnallista ei niinkään. Peli on hyvin lyhyt, mutta tiiviisti kasattu kokonaisuus jonka suurimpana ongelmana on se tietty puolivillaisuus. Tarinankerronnalliset elementit jäävät hyvin pihin ja ärsyttävän toteuksen jalkoihin, mutta Näin Koulut Lohikäärme hengessä peli toimii varsin hyvin, vaikka lentelyä ei päästäkään juuri harrastamaan. 

 

+ Näin Koulutat Lohikäärmeesi tunnelma

+ Patch

+ Perustasolla oikein toimiva

 

- Huono pääroisto

- Dialogin ja tarinankuljetuksen toteutus

- Puolivillainen monin paikoin

 

Arvosana: 5,8

 

Paremmalla puolella



Roope Ankan seikkailut saapuvat NES kaudelta suoraan PS3 kaudelle klassisella, mutta parannellulla pelattavuudella ja muutenkin rikkaammalla ulkoasulla ja tarinalla.

 

 

 

DuckTales Remastered

Kaikkien remake ja remaster tapausten joukossa variaatio on varsin suurta. Joskus kyseessä on hyvin runsaasti paranneltu lopputulos ja joskus kyseessä on vain graafinen päivitys. NES aikaudelta peräisin oleva ensimmäinen DuckTales sai yhteenaikaan varsin onnistuneen remasteroinnin joka ei ole pelkkää pintaa sillä sinne tänne on myös tuotu lisää täytettä. Peli on hyvin lyhyt, mutta siinä mielessä se onkin yllättävän uskollinen esikuvalleen.

 

Ankronikkatunnelmaa rikkaammassa paketissa

Tarina alkaa kun Roope Ankan rahasäiliöön hyökätään Karhukoplan toimesta. Roope suuntaa oitis paikalle ja käy toistoon roistoja vastaan, antaen näille kunnolla turpaan. Mutta kun sitten koplan ryöstön kohteena olleesta taulusta löytyykin aarrekartta, niin se vie Roopen kumppanit seikkailulle ympäri maailmaa ja sen ulkopuolelle. Roopen kohteena ovat monet arvokkaat aarteet, mutta ongelmia tulee myös vastaan monenlaisten vihollisten muodossa ja kaiken tausta on myös muutama yllätys. Tarinankerronta on merkittävästi selvempää kuin aiemmin ja mitä tuleekin tarinaan, niin siinä on paljon enemmän vivahteita kuin aiemmin. NES nyt oli aika rajoittunut monin paikoin, mutta kun nyt olla PS3:lla, niin resursseja riittää todella paljon. Tarinassa sivutaankin useampaa Ankronikka tv-sarjan jaksoa ja tapahtuu sillä vastaan tulevat niin Milla Magia kuin Kulta-Into Pii.

Tarinan kuljetuksessa ei ole erityisemmin välianimaatioita tai vastaavia, vaan kaikki tapahtuu peligrafiikassa, mutta ääninäyttely ja hahmojen elehdintä on juurikin toimiva tyyli viedä tarinaa eteenpäin ja pysyä silti uskollisina NES ajan tyylille, vaikkakin moderneilla mukavuuksilla. Tietysti monin paikoin huomaa että ihan kaikkea ei ole uudistettu. Monesti hahmot seisovat paikoillaan eivätkä heidän ilmeensä kuvasta yhtään sitä mitä heidän sanansa tekevät. Hahmot  eivät myöskään selkeästi puhu, mutta nämä ovat sivuseikkoja koska yleisesti pelin tyyli toimii erinomaisesti, puhumattakaan että graafinen ulkoasu ja ääninäyttely ovat kuin suoraan tv-sarjasta. Monet juonikuviot ja tapahtumat pitävät sisällään sellaisia typeriä ratkaisuja jotka olisi ollut helppo ratkaista, mutta niin tässä vanhassa sarjassakin usein tapahtui.

Monesti pelissä huomaa että hahmoilla on muuta erilainen ilme/ele erilaisiin tilanteisiin. Roope on usein tyytyväisen näköinen, mutta välillä hän myös näyttää vihaiselta. Se missä yksityiskohtaisuus iskee sisään, on siinä miten hahmo ulvahtaa ottaessaan osumaa, tai miltä hän näyttää kun jotain muuta tapahtuu. Muutamia erilaisia ilmeitä ja äännähdyksiä on, mutta muutamia repliikkejä toistetaan hyvin usein ja ne oikeasti uudet jutut ovat monesti aika pieniä, mutta oikeissa paikoissa olevia.

 

Klassinen ote heikkouksineenkin

Mitä tulee pelattavuuteen, niin siinä ei olla menty samalla tavalla eteenpäin, vaan pelissä ollaan aika samoissa tilanteissa kuin ennenkin, muutamia parannuksia on, mutta pääasiassa mitään ei ole muutettu. Pogokepillä hyppiminen on ylivoimaisesti tärkein osa pelattavuutta ja se tuokin mukanaan ne isoimmat jutut joista alkuperäinen peli muistetaan. Roope hyppii ympäriinsä ja nuijii vihollisia kepillään osuessaan heidän päälleen. Myös ympäristöjen murskaaminen ja erilaisten jalokivien kerääminen on isossa osassa. Salapaikkoja on siellä täällä ja jalokiviä löytyy ihan joka paikasta. Siinä ohessa vastaan tulee runsaasti vihollisia ja kentät ovat täynnä hasardeja. Kentissä on usein myös monia omia juttujaan, sillä esimerkiksi himalajalla juuttuu lumeen, jos siihen hyppää keppi edellä.

Pelattavuus siis koostuu pääasiassa hyppimisestä ja ajoittain keppiä käytetään myös kuin golfmailaa. Pelissä kannustetaan alueiden täydelliseen tutkimiseen, jotta varmasti saa haltuunsa kaikki parannukset, jotka tulevat tarpeeseen loppua kohden. Kentissä on piilossa Roopen elinvoima lisääviä sydämiä ja koska pomoviholliset ovat merkittävästi haastavampia, niin näitä sydämiä todella tulee tarvitsemaan. Vaikka pomoviholliset noudattavatkin useimmiten tiettyjä kaavoja ja toistavat samoja liikkeitä, niin monissa tapauksissa, haaste on kuitenkin varsin suurta, varsinkin aivan lopussa.

Tosin monesti haaste tulee muutamista vanhentuneista pelimekaniikoista. Pelissä on sellainen tietty palikkamaisuus ja epätarkkuus. Joskus osuma-alueet tuntuvat liiankin pikkutarkoilta ja joskus vaikkapa köyteen tarttuminen tuntuu vähän satunnaiselta. Myös tietyt hypyt tuntuvat vähän kulmikkailta, eivätkä niin jouhevilta kuin voisi toivoa. Pelattavuudessa on vanhentuneita puolia, mutta modernisoidussa pelissä, niiden ympäri on kuitenkin monesti osattu mennä, sillä monissa tapauksissa tuntuu, että sellainen, vähän sinne päin riittää. Mutta se on sitli joskus arpapeliä.


Yhteenveto

NESin DuckTalesin remasterointi on oikeanlainene esimerkki siitä miten tehdään uusi versio. Pelistä ei ole otettu mitään pois vaan tuotu lisää. Graafinen ulkoasu on tuotu nykypäivään ja mukaan on saatu varsin paljon Ankronikka tv-sarjan tunnelmaa. Peli on aika lyhyt ja nopeasti pelattu, mutta varsinkin silloin jos alkuperäinen NES versio ei ole tuttu, niin tämä on hyvä tapa kokea se peli, mutta kaikilla tavoilla parempana kokonaisuutena.

 

+ Mitään ei ole karsittu alkuperäisestä

+ Paljon lisäyksiä ja modernisointia

+ Graafinen ulkoasu ja tv-sarjan tyyli

 

- Lyhyt

- Monet vanhentuneet pelilliset ominaisuudet

 

Arvosana: 7,3

 

Loistava



Paw%20Patrol%20On%20a%20Roll%21.jpg?1598

Lapsetko tämän pelin suunnittelivat?

 

 

Tassupartio rullalla

 

 

 

Paw Patrol: On a Roll

Tästä en paljoa sanottavaa keksi koska peli ei niin hirveästi vaihtelua tarjoa. Mutta perheen pienimmille tämä voi hyvinkin olla se loistovalinta, sillä tässä pelissä ei voi hävitä ja se on enemmänkin kuin uskollinen Ryhmä Hau animaatiosarjalle. Heti täytyy kuitenkin todeta, että ei minun lapsuudessani pelit sentään näin helppoja olleet, eikä pelaajia kohdeltu kuin idiootteja, sillä tämän pelin alentuva ote alkaa ärsyttää erittäin nopeasti ja ilman sitä, pärjättäisiin varmasti aivan yhtä hyvin, ellei jopa paremmin.

Peli koostuu 15 tehtävästä joissa käytetään hyödyksi ryhmän eri jäsenten erilaisia ominaisuuksia, jotta voidaan pelastaa ihmisiä ja eläimiä tai auttaa heitä erinäisissä ongelmissa. Pelaaminen koostuu pääasiassa sivuttain etenevästä hyvin simppelistä tasohyppelystä ja satunnaisesta vaihtelusta erinäisten minipelien muodossa. Pelin pyyhkäisee läpi parissa tunnissa ja samalla pystyy hyvin helposti myös tekemään kaikki sivujutut, eri keräämään kaikki koirankeksit ja tunnuslaatat. Koska peli on selvästi suunnattu lapsille, niin kokonaisuutena kyseessä on hyvin simppeli ja toimiva kokonaisuus jota ei voi mitenkään vaikeaksi kutsua koska vihollisia ei ole ja tasohyppely ja pulmanratkonta ovat sieltä yksinkertaisimmasta päästä.

Eniten pelissä ärsyttää se alentuva käytös miten peli kohtelee pelaajaa. Kaikki mahdolliset ohjeet sun muut toistetaan ihan joka kerta kun vastaan tulee tilanne jossa pitäisi tehdä jotakin. Tämän lisäksi pelaajaa neuvoja poika on todella ärsyttävä koska hän ei osaa olla hiljaa. Näin yksinkertaista peliä ei pitäisi selostaa näin paljoa auki sillä ei lapset nyt ihan näin avuttomia ole, ainakaan toivon mukaan.

Sitten on tämä toisto. Kun porukassa nyt on koiranpentuja varsin kattava joukko, niin voisi olettaa että pelaaminen olisi erilaista eri hahmoilla, mutta peruspelaaminen on täysin identtistä, pelattiin sitten Chasella, Skyella, Marshallilla tai Trackerilla. Muutamia hahmokohtaisia eroja on sillä lääkintämiesversio palomieskoirasta on yhdellä ominaisuudellaan oikeasti uniikki ja vakooja versio poliisikoirasta samoin. Mutta lentäjäkoira ja sukeltajakoira ovat molemmat minipelissään lähes identtisiä pelattavuusnäkövinkkelistä ja myös palikkaminipeli toistuu kahdella hahmolla. Tälläisiä kaksoiskappaleita on turhan monta. Lisäksi monet tehtävät hoituisivat ihan yhdellä tai kahdella koiralla, ei neljällä, mutta se on sitä piirrosarjalogiikkaa. Pelissä on vain turhan monessa kohtaa menty aivan liian yksinkertaisesti ja laiskasti eteenpäin. Hahmoista olisi ihan hyvin voitu tehdä oikeasti erilaisia, omina ominaisuuksineen. Niin ja muutamia peliä hidastavia pätkiä olisi voitu karsia kokonaan pois, kuten narun vetäminen reitin avaamiseksi.


Yhteenveto

Hyvä esimerkki todellisesta lastenpelistä. Pelaaja ei voi kuolla, pääasiassa riittää että menee vain eteenpäin ja painaa nappuloita kunnes jotain tapahtuu. Niin ja kaikki kerrotaan pelaajalle aika suoraan ja monta kertaa. Sarjalle todella uskollinen, mutta aikuiselle pelaajalle aivan väärä pelivalinta.

 

+ Ryhmä Hau tunnelma ja tutut koirat

 

- Liian helppo ja yksinkertainen

 

Arvosana: 5,0

 

Välimallia



Godzilla.jpg?1598799340

Hirviöiden kuningas vai tuhon jumala?

 

Godzilla peli joka on tehty nykyaikana mutta tuntuu siltä kuin se olisi tehty kauan sitten.

 

 

 

Godzilla

Godzilla elokuvan momentumilla eteenpäin syöksynyt peli joka kuitenkin yrittää olla hyvin uskollinen niille klassisille Gojira elokuville, eli tämä ei siinä mielessä tyydytä ketään. Tosin, kun päästään kiinni siihen pelattavuuteen ja sisältöön mitä pelillä on tarjota, niin ei siinäkään kohtaa mitään palkintoja voiteta. Godzilla on niin monella tavalla vanhentuneen tuntuinen peli, että sitä ei voi juuri kehua, koska PS2 kaudella tehty Godzilla Unleashed on kokonaisuutena merkittävästi parempi peli.

 

Elokuvan vanavedessä

Pelin näennäinen kampanja seuraa Godzilla mellastamista kaupunkiympäristöissä joissa laitetaan rakennuksia säpäleiksi ja mahdollisesti myös sotilaskalustoa, jos niihin sattuu osumaan. Joka kerta päämäärä on sama, tuhota kaikki generaattorit ja nujerra mahdollinen kaiju vihollinen. Teoriassa siis erittäin toimiva ajatus ilman isompia ongelmia. Käytännössä tämä ei kuitenkaan toteudu koska pelattavuudessa Godzilla liikkuu todellä kömpelösti, kääntyy todella heikosti ja on hyökkäystenkin suhteen todella hitaanoloinen, etenkin kun tuntuu että viholliset lyövät aina nopeammin. Myöskään taistelussa ei ole paljoa erityistä vaihtelua koska koko hoitu hoituu ihan muutamilla nappuloilla ja liikkeillä. Pelillisesti Godzilla on niin nopeasti kasaankyhätty, että sitä ei voi ajatella oikeastaan minään muuna kuin nopeana ja härskinä rahastuksena. Peli toistaa itseään alusta asti kokoajan ja ihmiset ovat mukana lähinnä selittämässä tapahtumia auki, mutta nekin on tehty niin rasittavan elottomasti ettei niistäkään mitään erityisiä pisteitä napata.

Pelimuotoja on useampi, mutta pääasiassa kyse on joko ympäristöjen tuhoamisesta ja satunnaisesta hirviötaistelusta, tai sitten arcade tyylisesti pelkistä hirviötaisteluista. Kumpikaan näistä vaihtoehdoista ei ole sieltä parhaasta päästä toteutuksessa koska ohjattavuus on niin heikosti tehty. Peli näyttää kelvolliselta, mutta se tapa jolla hahmon ohjaaminen toimii, on todella surkeasti toteutettu. Tämä onkin erityisen hyvä esimerkki siitä että paperilla kelvollinen peli ei ole käytännössä kelvollinen jos ohjattavuus kusee, koska silloin kusee pelattavuuskin.

 

Hyvät ajatukset huonolla toteutuksella

Iso joukko erilaisia hirviöitä voisi pelastaa kaiken ja tarjota edes hieman laajempaa vaihtelua. Olisihan se upeaa taistella Godzillalla (varsinkin 2014 versiolla), SpaceGodzillalla, Mechagodzillalla, King Gidorahilla, Mothralla ja muilla hirviöillä joita on se miltein pari kymmentä + variaatiot eri hahmoista. Ongelmana on kuitenkin edelleen se pelattavuus joka tekee tästä aika turhauttavaa. Vaikka ajatus taistelusta laajahkolla hahmojoukolla onkin hyvä. niin kyllä se pelillinen taso pysyy aika alhaalla. Mitään isompaa taktiikkaa ei tunnu olevan koska valtaosalla hahmoista on hyvin samantyyliset liikkeet ja hyökkäykset. Siltikin, hirviövalikoima on pelin parasta antia.

Harmillista on että monet hyvät ideat mitä pelissä on ollut, on tehty niin puolivillaisesti että jälkeä ei voi millään tavalla kehua. Kaikilla ratkaisevilla osa-alueilla on menty niin pahasti metsään, että pelistä ei pelastu yhtään mitään. Vaikka peliä mietttisi kuinka anteliaasti, niin tätä nykyä tälläisiä pelejä ei vain voi enää puolustella, koska monet PS2 kauden puolivillaisesti tehdyt pelit ovat parempi toteutukseltaan. Godzilla ei ole lähtökohtaisesti tuhoontuomittu idea, vaikka se toteutettaisiinkin ilman että elokuva vetää sitä perässään. Mad Maxin tavoin Godzilla peli on tehty selvästi jotta elokuvien jälkeen olisi jotain pelattavaa, kun aiheesta on taas innostuttu. Sääli vain että lopputulos on näin surkea kokonaisuus.


Yhteenveto

Godzilla on ideoiltaan hyvä tapaus, mutta toteutukseltaan kaikkea muuta. Mitään osa-aluetta ei ole tehty oikeasti hyvin minkä seurauksena lopputulos jättää aivan liikaa toivomisenvaraa. Kyllähän peliä voisi tavalla jos toisellakin puolustella, mutta tosiasia on se, että ei tätä voi suositella valehtelematta. Helposti yksi niitä pelejä josta haluaisi pitää, mutta ei vain pysty.

 

+ Godzilla idea(t)

+ Hirviövalikoima

 

- Pelattavuus

- Toteutus

 

Arvosana:3,0

 

Pettymys



Pääarvio

Tämän kerran pääarvio on tapaus, jota kohtaan oli tiettyjä odotuksia, mutta ei läheskään näin paljon. Puhumattakaan että tämä peli on monella tavalla paljon parempi, mitä siltä alunperin itse osasin edes odotttaakaa.



Taru Sormusten Herrasta LEGO muodossa on jotakin paljon enemmän, mihin on tähän asti tottunut, näiden pelien kanssa.

 

 

 

LEGO Lord of the Rings

LEGO pelien kanssa muutamat asiat ovat lähemmäs poikkeuksetta samanlaisia joten aloitan kertomalla miten LEGO pelit ovat yleensä toimineet, sillä tietyt asiat ovat poikkeuksetta samanlaisia. Sitten voidaan mennä niihin asioiden joiden vuoksi LEGO versio Taru Sormusten Herrasta on yllättävän onnistunut tapaus ja helposti paras LEGO peli sitten Star Warsien.

 

Palikkaat palikan päälle

Pelattavuus ei ole juuri muuttunut mihinkään sitten ensimmäisen STAR WARS LEGO pelin. Itse pidin siitä pelistä varsin paljon ja itselläkin oli niitä Star Wars LEGO ukkoja varsin paljon. Idea on käytännössä täysin sama kuin ennenkin, vaikka muutamia pieniä hienosäätöasioita peliin onkin tuotu. Pelattavuudessa noudatetaan silti samoja ideoita ja mekaniikat ovat samoja. Tosin tässä tapauksessa pätee se vanha viisaus, jos se ei ole rikki, älä yritä korjata sitä.

Pelaaminen on simppeliä tasohyppelyä johon yhdistetään satunnaista pulmanratkontaa legopalikoiden rakentelun muodossa ja erilaisten palasten yhdistelyllä. Koska kyseessä on toiminnallinen sarja, niin vihollisiakin silputaan sillä ei niin väkivaltaisella legotyylillä. Legoukot hajoavat omalla leikkisällä tavallaan kuten odottaa saattaa mutta tämä on juurikin sitä todellista LEGO fiilistä mitä pitääkin.

Näille peleille tyypillistä on myös iso määrä avattavaa sisältöä johon tarvitaan tietenkin kolikoita, joita saa ihan joka paikasta. Iso osa esineistä maailmassa on rikottavia ja hajottamalla kaiken mahdollisen saa enemmän kolikoita ja erilaisia bonuksia. Siinä on jotakin todella hauskaa kun kerää ison kasan kolikoita, pelkästään se keräämisääni on jotenkin niin mielekäs. Sitten on tietysti iso liuta sivutekemistä jolla myös avaa bonuksia. Jos haluaakin tehdä kaiken mahdollisen niin pelin parissa saa viettää aika paljon aikaa.

Tällä tavalla asiat ovat ollet LEGO peleissä alusta asti, pienillä muutoksilla, joita tällä kertaa tosin on tullut huomattavasti enemmän kuin yleensä.

 

Tarina ratkaisee

Tarinoiden on lähtökohtaisesti syytä olla tuttuja jotta paketista saa eniten irti. Tämä johtuu siitä että koska LEGO ukkelit eivät yleensä puhu, niin tarinoiden välittyminen pelaajalle ei ole ihan niin simppeliä. Monet asiat kerrotaan kuvilla ja vastaavilla mutta tarinoita tuntemattomat ovat nopeasti täysin pihalla, juurikin siksi koska monia asioita ei paljoa kerrotaan, vaan niiden kanssa lähemmäs oletetaan että pelaajalle on jonkinlainen käsitys siitä, mitä tarinassa tapahtuu. Se ei kuitenkaan estä pelejä olemasta todella hauskoja sillä tämä veikeä LEGO ukko tyyli toimii erittäin hyvin ja monista asioista vedetään vitsiä. LotR tosin on erilainen tapaus, sillä elokuvasarjasta tuttua dialogia on luvassa todella paljon, mikä helpottaa tarinan seuraamista merkittävästi.  

LotR on eeppinen tarina Sormuksenritareista usealla päähenkilöllä. Välillä kyse on hobitti Frodo Reppulista kun taas toisinaan samooja Aragornista ja välillä taas velho Gandalfista.Tämä tarina tuntuu huomattavasti selkeämmältä ja yhtenäisemmältä ääninäyttelyn kanssa, sillä ilman sitä, tätä olisi hyvin vaikea viedä eteenpäin, ilman että kokonaisuudesta jää paljon kysymyksiä. Plussaa on jos elokuvat ovat tuttuja, koska aika kovaa vauhtia tässäkin edetään. Ääninäyttely menee kauemmas LEGO tyylistä, mutta auttaa pitämään tarinan selkeämpänä kokonaisuutena.

 

Uusi kultastandarti

LotR ei vain hyvä LEGO peli, se on erityisen hyvä. Pelattavuus ei ole juuri muuttunut mihinkään ohjausnäkövinkkelistä eikä sille mitään isompaa tarvettakaan ole. PotC pelin tapaan mukana on muutamia uusia juttuja sitten sarjan alun. Joitakin pieniä hienosääntöjuttuja siellä täällä, mutta se mikä todella ratkaisee tämän pelin tapauksessa on se, että LotR vie kokonaisuutta merkittävästi eteenpäin hyvin monella tavalla. Ääninäyttely on ehkä se kaikkein isoin juttu koska se helpottaa tarinankerrontaa merkittävästi jos tarina ei ole entuudestaan tuttu. Se mikä kuitenkin pitää LEGO tunnelman vahvasti läsnä on se miten tarinaa on osattu karsia. Vaikka palasia on otettu todella paljon pois, niin kokonaisuus toimii ja huumori jos mikä on vahvasti mukana kokonaisuudessa.

Muutokset eivät päde vain tarinaan vaan myös pelattavuuteen. Aika ajoin pelattavuudessa tulee vastaan monia uusia juttuja eikä meno ole pelkkää samaa tavaraa alusta loppuun asti vaan hyvin nopeasti huomaa että pelissä on tehty uusia juttuja. Tasot eivät ole erillisiä osia kuten PotC:ssa tai Star Warseissa, vaan kaikki etenee järjestyksessä. Välillä vastaan tulee väliosioita joista edetään seuraavaan erillisiin tasoon. Näissä paikoissa tulee ajoittain vastaan myös sivutehtäviä ja muutenkin peli tuntuu merkittävästi laajemmalta kokonaisuudelta, puhumattakaan että se rikastaa pakettia ja vie LEGO pelejä oikeasti eteenpäin. Tässä pelissä on niin monesta ikimuistoisesta kohtauksesta tehty erittäin hyviä versioita että pakko niille on nostaa hattua.

Muutamia heikkouksiakin on, mutta ne ovat loppuviimeksi aika pienimuotoisia. Toistoa on, mutta ei sillä tasolla mitä monissa muissa, koska erilaisia kenttiä on luvassa ja välialueet rikkovat sitä toistoa hienosti. Huomattavasti ärsyttävämpää ovat sellaiset sivuasiat joista yksi on se, että kun esineitä rikkoo, niin kolikot tuntuvat aina lentävän aivan minne sattuu, mikä on hyvin ärsyttävää, jos sattuu olemaan mäessä ja kolikot menevät mäkeä alas. Mukana on tietysti myös valtava määrä avattavaa ja jos kaiken haluaa, pitää kenttiä pelata uudestaan, mitä en nyt plussana pitäisi. Siitäkin huolimatta sulassa laajuudessaan ja monipuolisuudessaan Lord of the Ringsin LEGO versio on parasta sitten Star Warsin sillä Star Warsin tapauksessa se uudenkarheus nappasi, LotR:n tapauksessa se todellinen kehitys nappaa.


Yhteenveto

LotR on tarinallisesti todella hyvä elokuvasarja täynnä hyvin tehtyjä hahmoja. Tarina on loppuviimeksi se mikä ratkaisee, sillä kun tarinan kääntää LEGO muotoon, niin paljon pitää supistaa ja paljon pitää kiteyttää. Tässä suhteessa LotR onnistuu huomattavasti paremmin, kuin monet muut ja tuntuu paremmin kootulta paketilta. Pelattavuudessa eroa ei sitten olekaan, sillä jos LEGO pelit nappaavat, niin tämäkin nappaa.

 

+ LEGO tyyli; Humoristinen, veikeä ja sympaattinen

+ Simppeli pelattavuus

+ Paljon hajotettavaa, kerättävää ja avattavaa

+ Moninpeli

 

- Itseääntoistava

- Tarinan olisi hyvä olla entuudestaan tuttu

 

Arvosana: 7,9

 

Erityinen

sunnuntai, 13. syyskuu 2020

Parhaat Pomotaistelut IV

Pomotaisteluissa on monta asiaa jotka tekevät kokonaisuudesta niin hyvän. Joskus pelkästään hieno pomovihollinen toimii, kun taas joskus se on se tapa jolla taistelu toimii, mikä nappaa.

 

 

 

 

- Vain yksi per peli, sillä joissakin on monta todella hyvää jotka nopeasti vievät monta sijaa. Kuten Kingdom Hearts.

  • DLC:t ovat oma sijansa vaikka kuuluvatkin peliin.

- Joissakin taisteluissa on monta vaihetta, ne lasketaan yhdeksi

- Ei viimeisiä taisteluita

 

KUNNIAMAININTOJA

 

Witchking of Angmar - Lord of the Rings: Aragorn's Quest

- Vapauksia ottava yhteenotto, mutta todella hyvin tehty, varsinkin tämän pelin tasolla.

 

Black Bat - Castlevania: Symphony of the Night

- Hieno uusi versio pelisarjan ensimmäisestä pomovihollisesta.

 

Black Dragon - Ninja Gaiden Sigma 2

- Oikealla tavalla tehty lohikäärme taistelu, vaikka mitään erikoista ei juuri olekaan.

 

Shocker - Marvel's Spider-man

- Hahmo nyt ei ole saanut arvoistaan kohtelua, mutta taistelu on kyllä hieno.

 

Mantis Lords - Hollow Knight

- Alkaa simppelisti, päättyy haastavasti.

 

Nithral - Witcher 3: Wild Hunt

- Koiramestari jolla yllättävän hieno asu ja iso kirves.

 

Cloud & Leon - Kingdom Hearts

- Pelin tyylikkäimpiä taisteluja.

 




24. Deathstroke - Batman: Arkham Origins

Itseääntoistava, mutta ainakin tässä otetaan kunnolla yhteen lähitaistelussa. Tietysti Deathstroke olisi voinut käyttää laajempaakin arsenaalia aseita ja taktiikoita, mutta tyylikkyydessään tämä on kyllä hyvin näyttävä tappelu ja heti kun tekee pienenkin vertauksen Arkham Knightin Deathstroke taisteluun, niin tämä alkaa tuntua merkittävästi paremmalta.


23. The End - Metal Gear Solid 3: Snake Eater

Ehkä se monipuolisin tapaus koska tämän pomovihollisen voi hoitaa usealla tavalla. Hänet voi tappaa etukäteen jolloin pomotaistelu ei edes toteudu. Hänet voi tappaa yhteenotossa tarkka-ammuntakilpailuna, tai sitten hänet voi voittaa ajan kanssa. Vaihtoehtoja riittää mutta jos päätyy siihen "normaaliin" tapaan, niin luvassa on haastava yhteenotto koska tämän vihollinen on haastava löytää ja hän vaihtaa paikkaa kun löytyy. Pakottaa pelaajan panemaan parastaan.


22. Redeemer - Spawn: Armageddon

Yksi pelin parhaiten tehtyjä pomovihollisia, tässä normaalissa muodossaan ennen sitä loppuhuipennusta. Redeemer on tyylillisesti taivaan versio Spawnista, mistä myös Anti Spawn nimike. Taistelun suhteen tämä on yksi tasapainoitetuimpia pomotaisteluita ja sitä kautta yksi niitä parhaita, koska monet taktiikat toimivat hyvin.


21. Crossbreed Pricilla - Dark Souls

Yksi traagisimpia yhteenotto, jos sen päättää käydä. Pricilla on ison osan ajasta näkymätön, mikä on tavallaan näppärä kikka, vaikka hahmo olisi yllättävän tyylikäs myös näkyvänä. Iso juttu miksi tämä pomotaistelu on niin hyvä johtuu siitä, että pelaaja on siinä se roisto, koska Pricilla ei taistelu aloita, hän vain puolustaa itseään.


20. Jack Baker, ensimmäinen kerta - Resident Evil VII

Jaska Leipuri autotallissa. Tämä on hyvä esimerkki siitä miten paljon tässä pelissä saa olla liikkeessä että ei saa oitis turpiinsa. Erityisen hyvin tämä taistelu erottuu joukosta siinä mielessä miten monella tavalla taistelu voi edetä. Vaikka niitä vaihtoehtoja nyt ei älyttömän suurta määrää ole, niin kuitenkin juuri sopivasti. Niin ja ahdas autotalli on sopivan painostava ilmapiirin suhteen.


19. Abyss Watchers - Dark Souls 3

DS:n Artoriasin ja BB:n Marian lapset yhdistävät molempien pomotaisteluiden tyyliä ja olemusta varsin hyvin. Useaan vaihteeseen jakautuva taistelu onnistuu olemaan helposti alkupelin vaikein yhteenotto. Erityisen hienon tästä tekee se, että jotkut näistä tyypeistä tappelevat myös keskenään, mutta kaikki huipentuu yhteenottoon yhtä liekkibuustattua valvojaa vastaan.


18. Grimm - Hollow Knight - Grimm Troupe DLC

Painajaisversio on ylivoimaisesti vaikein kaikista pomotaisteluista mutta tämä normaaliversio on huomattavasti parempi. Haastava taistelu joka tapauksessa koska vihollisella on niin paljon erilaisia liikkeitä. Tyylikkyydestä kertoo pelkästään sekin miten Grimm kumartaa kunnioittavasti kun taistelu alkaa. Muutenkin tässä taistelussa on sellainen todella hyvä ote.


17. Laurence, First Vicar - Bloodborne: Old Hunters DLC

DLC:n vaikein haaste ja tarinallisesti yksi tärkeimpiä tapauksia. Monille Orphan of Kos on se vaikein, mutta jostakin syystä itse koin tämän pahimpana haasteena, kuten vapaaehtoiselle pomoviholliselle kuuluukin. Isoin syy on se ahdas tila jossa taistelu käydään ja toisessa vaiheessa Laurence alkaa viskomaan laavaa joka paikkaan ja käy päälle hurjalla raivolla. Erityisen näppärä idea on tehdä Laurencesta kopio pelin ensimmäisestä pomovihollisesta, mutta sytyttää se tuleen.


16. Hornet - Hollow Knight

Simppeleillä tavoilla erittäin hyvin tehty taistelu. Toisella kertaa mennään haastavampaan suuntaan ja eeppisempään, mutta itse pidän enemmän tästä ensimmäisestä sillä se on alkupelin helposti mielekkäin yhteenotto koska siinä pitää olla jo vähän sitä pelisilmää. Välillä pitää väistellä iskuja ja omat hyökkäyksensä ja parantamisensa pitää ajoittaa hyvin. Lisäksi tämä on niitä parhaiten tehtyjä hahmoja, myös äänisuunnitelun muodossa.


15. Taskmaster - Marvel's Avengers

Ei läheskään niin hyvä kuin Marvel's Avengersin versio hahmosta ja tavasta jolla hahmo taistelee, mutta harmillista kyllä, tämä saattaa olla paras pomotaistelu koko pelissä ja kaiken lisäksi, tämä on ensimmäinen. Taistelussa pelaaja ohjaa Black Widow'ta ja Taskmasterista näkee selvästi että kenen taktiikoita ja liikkeitä hän käyttää, puhumattakaan että hahmo hieman jopa mukautuu taisteluun, mutta tämän olisi pitänyt olla loppupuolen taistelu ja huomattavasti haastavampi ja monipuolisempi.


14. Xigbar - Kindgom Hearts II

Erikoinen, mutta niin tyylikäs tapa taistella. Pääalaspäin on jotenkin todella näppärä tyyliseikka tähän taistelutyyliin mutta sellainen kikkailu ei tarkoita etteikö tämä olisi haastava taistelu, sillä yhteenotto Xigbarin kanssa saattaa hyvinkin olla yksi vaikeimpia organisaatio xiii taisteluita koko pelissä. Tilan elementtiä käyttäessään Xigbari pystyy liikkumaan hyvin nopeasti paikasta toiseen ja varsijousillaan hän pystyy tekemään hyvin nopeasti paljon vahinkoa superhyökkäysten muodossa.


13. Houndmaster - Darksiders Genesis

Darksiders sarjassa on osattu tehdä paljon todella hyviä pomotaisteluita ja Genesis ei ole poikkeus. Tämä on siitä syystä aika vaikea päätös mutta Houndmaster on jotenkin sellainen mikä on jäänyt mieleen astetta paremmin, osittain koska siihen kuuluu myös yksi erittäin vaikea lisähaaste. Mutta taistelu itsessään on todella hyvin tehty sillä Houndmaster on yksi asia, mutta iso joukko vihaisia koiria on kokonaan toinen. Varomaton nimittäin on tässä taistelussa nopeasti saarrettuna.


12. Sköll - Kingdom Hearts 3

Tämä valtava Heartless susi on yllättävän tyylikäs pomotaistelu, ottaen huomioon että se on Frozenin Hansista luotu. Ylivoimaisesti pelin yllättävimpiä pomovihollisia ja myös sieltä tyylikkäimmästä päästä. Pakko sanoa että tästä on jäänyt aika positiivinen vaikutelma, jollaisia sarjassa ei ole montaa näin hyvää.


11. Caranthir - Witcher 3: Wild Hunt

Yhteenotto velhohahmon kanssa on kyllä sieltä parhaasta päästä, etenkin kun siinä käytetään sekä Geraltia että Ciriä. Taistelussa tulee hienosti esiin se että tässä ei olle kokoajan lähietäisyydellä ja loitsuja saa väistellä vähän väliä. Yleisellä otteella tämä on todella hyvin tehty yhteenotto heikolla jäällä, jota käytetään hienosti siinä, miten taistelu päätetään.


10. Marauder - Doom Eternal

Vaikka tämä lopulta tuleekin yhdeksi toistuvaksi viholliseksi, niin ensimmäinen kerta on suht selvä pomotaistelu ja erittäin upea sellainen. Marauder on helposti koko pelin hienoimman näköinen demoni ja vielä selvemmin niitä vaikeimpia sillä tätä vastaan pitää olla nopea ja valppaana. Jos olet liian kaukana, saat haulikosta ja jos olet liian aggressiivinen, niin Marauder suojaa kaikki iskusi kilvellään. Tätä vihollista vastaan pitää olla parry ajoitus.


9. Bloodry Crow of Cainhurts - Bloodborne

Tämä ei ehkä kanna varsinaista pomotitteliä, mutta selvä pomotaisteluhan tämä on. Helposti yksi vaikeimpia, ellei vaiken, ihmisvihollista vastaan käytävän taistelu. Taistelu käydään katedraalissa mikä on ympäristönä todella hyvä valinta. Se miten tämä vihollinen taistelee, onkin sitten kaikki parhaat työkalut metsästäjän arsenaalissa, mikä tekee tästä hyvin vaikean. Lisäksi ulkoinen olemus hahmolla on todella onnistunut.


8. Albert Wesker & Jill Valentine - Resident Evil 5

Taistelun aluksi Wesker sanookin että hänellä on 7 minuuttia aikaa leikkiä. Tämän taistelun kanssa voi edetä useammalla tavalla, mutta pääasiassa kyse on joko siitä että otat yhteen Weskerin ja Jillin kanssa tai sitten välttelet ja pakenet pääasiassa Weskeriä, nimittäin tätä taistelua et voi voittaa koska Wesker on todella selvästi ylivoimaisempi. Toisena osana on sitten hyvin haastava taistelu Jilliä vastaan ilman Weskeriä. Osumat pitää ampua varsin pieneen maalitauluun, muuten tappaa Jillin.


7. Ra's Al Ghul - Batman: Arkham City

Yhteenotto Demonin pään kanssa on yksi pelin monipuolisimpia näyttävyydessään ja sitä kautta helposti se tyylikkäin yhteenotto, vaikka Mr. Freeze yhteenotto parempi onkin. Tässä taistelussa kuitenkin tulee hyvin esiin useampi puoli siitä, mitä Batman osaa tehdä ja kokonaisuudessaan tähän yhteenottoon mahtuu myös vähän tarinaakin ja näyttävä lopetus.


6. Black Dragon Kalameet - Dark Souls: Artorias of the Abyss DLC

Oikeilla ideoilla tehty lohikäärmepomotaistelu. Jos et saa lohikäärmettä pois taivaalta, häviät aina. Mutta jos onnistut, niin sitten taistelu on reilumpi. Kalameetin tulihengitys tekee valtavasti vahinkoa ja osuu laajalle alueelle. Tämän lisäksi tämä lohikäärme liikkuu koostaan huolimatta todella nopeasti, iskee äkkiä ja käyttää myös taikavoimaa. Ei mitenkään helppo taistelu, vaan koko DLC:n haastavin, kuten valinnaiselta pomoviholliselta voi odottaakin.


5. Saesenthessis - Witcher 2: Assassins of Kings

Lohikäärmetaistelut ovat tässä sarjassa erittäin harvinaisia ja siksi onkin positiivista että tämä taistelu on niin hyvin toteutettu. Erityisen hyvän tästä tekee se, miten paljon tarinallista painoarvoa tässä taistelussa onkaan, puhumattakana miten paljon siitä jää kokematta jos ei pelaa tiettyä reittiä ja sitten kun toisen reitin joskus kokee, niin päätösten vaikutukset voivat tuntua aika paljon enemmän.


4. Maleficent Dragon - Kingdom Hearts

Erinomainen lohikäärmepomovihollinen loistavassa ympäristössä. Tämä taistelu on uskomattoman hyvä jatko edeltävälle yhteenotolle Maleficentin kanssa. Lohikäärmemuoto on yksi pelin vaikeimpia pakollisia pomovihollisia ja ansaitusti sillä tässä muodossa Maleficent syöksee tulta ja talloo lattiaa suurella voimalla. Kenttää ympäröivät okapensaat tuovat erittäin hyvin tunnelman suoraan Prinsessa Ruususen tarinaan.


3. Cerberus - Castlevania: Symphony of the Night

Tässä pelissä on niin monta hyvää pomovihollista ja monessa tapauksessa se ei tule haasteen, vaan sen tyylikkyyden kautta. Cerberus ei ole erityisen vaikea, mutta tapa jolla hahmo toteutettu palvelee tätä manalan vahtikoiraa todella hyvin. Kolmepäinen koira manalaa muistuttavassa ympäristössä ja syöksee vielä tultakin. Kyllä siinä on oikeat ajatusket.


2. Bahamuth - Final Fantasy VII Remake

Ylivoimaisesti hienoimpia versioita tästä hahmosta missään kohtaa koko sarjaa. Monella tavalla ei mitenkään erityinen, mutta silti juuri sellainen kuin voisi odottaakin. Tämän lisäksi yhteenotto tätä lohikäärmettä vastaan on yksi pelin haastavimpia kuten pitääkin. Näyttävyydessä tämä taistelu myös ottaa suuret pisteet sillä oli sitten kyseessä Bahamuth itse tai kaikki ne monet hyökkäykset mitä se käyttää, ovat ne kaikki enemmän kuin upeasti toteutettuja. Tässä on oikeanlainen idea siitä, miten tuttuja hahmoja tehdään uudestaan.


1. Ifrit - Final Fantasy VIII

Ensimmäinen Guardian Force pomotaistelu ja erittäin onnistunut sellainen. Tämä on pelkästään tyyliseikkojen, tunnelman ja Ifritin ulkoasun ansiosta yksi parhaita ensimmäisiä pomotaisteluita missään FF sarjan pelissä. Tuttu hahmo mutta paremmin tehtynä kuin koskaan aiemmin. Lisäksi tätä tilannetta on osattu tehostaa monilla pienillä asioilla joista tähänä SeeD kokeeseen liittyvät seikat ovat helposti ne parhaat. Niin ja tämän taistelun tapauksessa myös se palkinto on sieltä parhaasta päästä.