Demo voi merkittävästi lisätä kiinnostusta suht vierasta peliä kohtaan tai antaa varmistuksen kiinnostavan pelin toimivuudesta, jos ideaa katsoo positiivisella tavalla. Negatiivisella tavalla katsottuna demo voi tappaa kiinnostuksen ennestään kiinnostavalta vaikuttavaa peliä kohtaan, jos demo ei nappaa yhtäään. Tästä syystä demon kanssa tärkeää onkin tehdä siitä tarpeeksi kattava, jotta siitä saa tarpeeksi irti.
Demojen kohdalla vastaan on tullut paljon niitä tapauksia jossa demo on hyvin kattava ja vastapainona niitä joissa demo on vähän liian suppea. Mutta kumpikin tapaus voi toimiva, toisin kuin tapaukset joissa demo on suoraan tylsä. Jos jo demo yksin alkaa kyllästyttää, niin silloin pelillä tulee olemaan todella jyrkkä ylämäki edessä.
Huomioitavaa on tosin että vaikka demo itsessään ei isommin lisäisi kiinnostusta peliä kohtaan, voi demo olla demojen joukossa erittäin hyvin tehty, jos se onnistuu antamaan pelistä selkeän ja kattavan esittelyn. Selvää plussaa ja houkutus sinällään, jos peliään voi jatkaa demosta sitten pääpelissä.
Castlevania palaa modernilla tavalla juurilleen
Draculan Linna: Belmontin Kirous
Castlevania: Belmont's Curse
Castlevania sarja on pitkästä aikaa saamassa uuden osan ja se vaikuttaa oitis merkittävästi paremmalta, mitä edelliset uudet Castlevaniat PS3:lla, yli 10 vuotta sitten. Hyvin nopeasti demosta huomaa että Belmont's Curse on kuin Symphony of the Night, tietyillä selvillä moderneilla ratkaisuilla metroidvaniana ja pelinä ylipäätään.
Paluu tarinan ja sukupuun alkupuolelle
Pelin tarina alkaa nopealla introlla jossa luetaan Trevor Belmontin saamaa kirjettä Pariisista, jossa tapahtuu pahoja asioita. Viimeisenä Belmontina tunnettu Trevor saapuu Pariisiin, jolloin käy myös oitis ilmi, että hän ei ole viimeinen lajissaan, sillä hänen kanssaan seikkailuun saapuu hänen tyttärensä Rose, joka on kuin ilmetty äitinsä Sypha Belnades (Castlevania animesarjasta). Kaksikko hajaantuu ja pelaaja ohjaa Rosea tämän juostessa ja kiipeillessä Pariisin kaduilla mukanaan äidin jättämä tarokorttipakka, miekka ja salaperäinen Belmontin kirous.
Demon aikana tarinasta saa irti lähinnä alkupalat. Ensimmäinen pomotaistelu tulee vastaan, paria taikaa pääsee kokeilemaan ja taikaruoskakin tulee käyttöön, jolla metroidvania elementit alkavat jo erottua hyvin selvästi, kuten myös mahdollisuudet taistelussa. Koska pelissä on selvästi otettu vaikutteita mahdollisesti sekä Castlevania animaatiosarjasta että pelisarjasta, niin tämä on yksi todella kiinnostava kokonaisuus joka voi yhtä aikaa jatkaa animen tarinaa, sekä pelisarjan tarinaa, vaikka näillä kahdella kokonaisuudella onkin omat hyvin selvät eronsa, ainakin mitä tulee Symphony of Nightin ja Rondo of Bloodin tarinakokonaisuuksiin.
Rose on erittäin lupaava päähahmo ja vaihteeksi erilainen Belmont mihin sarjassa on totuttu. Selkein ero on päähahmon sukupuoli, sillä Trevor, Simon, Richter, Leon ja Julius ovat ovat vahvasti samasta puusta veistettyjä, tietyin luonne-eroin. Rosessa on tiettyjä yhtäläisyyksiä muutamiin hahmoihin sarjassa, mutta hänessä on myös riittävästi omaa, jotta hän ei tunnu taas uudelta versiolta samasta päähahmosta. Koska monissa peleissä ei ole ollut ääninäyttelyä, tuntuvat hahmot todella samanlaisilta ja koska tämä peli on osittain ääninäytelty, saa Rose oitis vähän enemmän omaa luonnetta ääninäyttelyn kautta.
Ääninäyttely, olisi voinut olla kattavampikin sillä vaikka peli alkaa kattavalla ääninäyttelyllä ja "välianimaatiot" ovat ääninäyteltyjä, niin kentällä tapahtuva dialogia tulee pelkkänä tekstinä mikä tuntuu oudolta valinnalta koska mikään tekstitulvapel ei ole kyseessä ja nämäkin osat olisi aivan hyvin voitu ääninäytellä, tyyliin Hades, noin yhtenä esimerkkinä. Varsinkin kun ääninäyttely on hyvällä tasolla, vaikkakin demon aikana varsin suppeaa, koska Trevor ja ensimmäinen pomovihollinen, Fallen (äänenä erinomainen Liam O'Brian), ovat niitä joiden puhetta kuullaan. Hahmoina kumpikin on hyvin tehty sillä Trevor on sopivan tyylikäs vanha mentor/isähahmo ja Fallen kiinnostava salaperäinen kirottu "liittolainen".
Graafisesti peli on erittän kivan näköinen, mutta tuntuu että kamera kuvaa tapahtumia vähän liian kaukaa jotta hahmografiikoista ja ulkoasusta saisi kaiken irti. Maailman näkemisen ja metroidvaniajuttujen suhteen tämä on toimiva ratkaisu jotta ympäristöä näkee enemmän kerralla, mutta silti kun tätä vertaa Symphony of the Nightiin, niin tämä tuntuu takapakilta, mikä tosin on tapahtunut sarjassa jo kauan sitten. Mutta kun peli on graafisesti näin kivan näköinen, niin hahmoista näkisi mielellään vähän enemmän. Sanotaan vaikka että Bloodstained: Ritual of the Night on tälläinen peli, vaikka se sitten pelattavuudessa ja tyylikkyydessä onkin sitten kuin B-luokan Symphony of the Night, kivempi katsella mutta epämiellyttävämpi pelata.
Metroidvania haasteineen ja mahdollisuuksineen
Castlevania sarjassa on kokeiltu hyvin monenlaista pelillistä tyyliä, vaikka metroidvania saattaakin olla niistä se kaikista menestynein ja suosituin, Symphony of the Nightin ollessa koko sarjan ylivoimainen kruunu. Yön sinfonian jälkeiset pelit eivät ole itselle erityisen tuttuja, vaan kokemukset keskittyvät lähinnä sitä edeltäviin peleihin ja sitten uusimpiin Lords of Shadow jatkumon vähemmän hyviin peleihin. Tarinallisesti Lords of Shadow epäonnistui lähes täysin, vaikka pelattavuudessa olikin puolensa, jota kampitti heikko optimointi ja viimeistelyn puute ohjattavuudessa ja yleisessä tuntumassa. Belmont's Curse on 2D peli 3D grafiikalla, eli siinä ei ole niin paljoa haasteita pelattavuudessa kuin LoS jatkumo, mutta jotta peli pääsisi samalle tasolle aiempien pelien kanssa, on sillä todisteltavaa.
Toiminta on melko yksinkertaista. Rose käytää miekkaa tai taikahyökkäystä vihollisten listimiseen ja pystyy väistämään liukumalla eteenpäin tai hyppäämällä taaksepäin (edistystä Symphony of the Nightin tyylistä). Tämä ei demon aikana vielä alkanut käydä luonnostaan kun piti väistää taaksepäin, mutta idea on selkeä. Viholliset tekevät selvää vahinkoa, mutta pelissä on selvät modernit mahdollisuudet helpottaa kokonaisuutta säätämällä vihollisten vahinkoa ja pelaajan vahvuutta ym. Hyvä ratkaisu jolla pelistä saa helpomman tai vaikeamman juuri oikeilla tavoilla. Vihollisetkin ovat todella Castlevaniatyyliin sopivia, joten pelissä pääsee todella nopeasti siihen retrompaan Castlevania fiilikseen, mutta moderneilla pelillisillä ratkaisuilla.
Metroidvaniarakenteessa peli ainakin alkaa todella lupaavasti, mutta näissä peleissä se todellinen syvyys korostuu vasta sitten kun peli oikeasti alkaa kehittyä, sillä jos pelissä ei ole nopeutta liikkua kentissä, alkaa rakenne jossakin kohtaa todella ärsyttää. Mutta jos pelissä tehdään liike oikein ja toiminnallisia elementtejä kehitetään siinä samalla, tulee kokonaisuudessa erittäin nautinnollinen. Tietyt modernit metroidvaniat (Strider, Ori and the Will of the Wisps, Hollow Knight) ovat todella onnistuneet kun taas toiset (Ultros, Animal Well, Blasphemous) eivät niinkään. Sillä perusteella miten peli demossa alkaa, ovat odotukset kuitenkin positiiviset.
Demon perusteella kokonaisuudesta nyt ei pysty sanomaan ihan kaikkea ja kun on pelannut muutamasta pelistä paljon kattavampaa demoa, niin ei Belmont's Curse merkittävästi lisää kiinnostusta peliä kohtaan, se on enemmänkin tälläinen tapaus jossa demo vakuuttaa että pelissä on vähintäänkin erittäin hyvät perustukset joiden päälle sitten kasata lisää mekaniikkoja joiden kautta kokonaisuus on toivon mukaan sitten enemmän kuin Symphony of the Night ja vähemmän kuin Ritual of the Night, tai että pelissä on osattu ottaa mallia enemmän niistä hyvistä metroidvanioista ja vähemmän niistä huonoista.
Yhteenveto
Castlevania: Belmont's Curse on demon perusteella erittäin lupaavalta vaikuttava Castlevania sarjan peli ja hyvältä vaikuttava metroidvania. Graafisesti se on kiva näköinen, ääninäyttely on hyvällä tasolla, vaikkakin tarpeettoman säännösteltyä ja pelattavuudessa on perusteet kunnossa monine mahdollisuuksineen. Demo on melko lyhyt, joten siinä pääsee lähinnä kiinni perusteisiin, mutta Belmont's Curse vaikuttaa erittäin hyvältä lisältä sarjaa, usean hudin jälkeen.
+ Toiminta
+ Ympäristö ja tunnelma
+ Metroidvania elementit
- Ääninäyttelyn säännöstely
- Kamera kuvaa vähän turhan kaukaa
- Demo tuntuu suppealta
Arvosana: 7,6
Erityinen
Taas yksi sarja herjää horroksestaan
Onimusha: Miekan tie
Onimusha: Way of the Sword
Edellisestä Onimusha sarjan pelistä on kulunut 20 vuotta ja kyseinen peli löytyy PS Plussan klassikoista. Itselle sarjasta on tuttu ainoastaan kolmospeli; Demon Siege, joten vähän kosketuspintaa sarjaan on entuudestaan. Way of the Swordia kohtaan ei ole kaksisia odotuksia, mutta kiinnostavaa silti katsoa että mihin sarja yrittää edetä.
Faktan ja fiktion sekoittuminen animen hengessä
Tarinallisesti demo ei paljoa tarjoa, vaan on selvää että tarina aukeaa pääpelistä. Demo on enemmänkin ote siitä, että mitä peli mahdollisesti tarjoaa toiminnallisessa mielessä, mikä voi olla ihan hyvä ratkaisu, koska iso myyntivaltti tässä pelissä ja tässä sarjassa on siellä toiminnassa. Päähenkilö ei ole aiemmista peleistä tuttu, vaan tarinassa seurataan historiallista henkilöä fantasiatarinassa. Päähenkilönä on legendaarinen japanilainen miekkamestari, Miyamoto Musashi, joka miekkaa käyttämällä pistää demoneja lihoiksi. Pomotaisteluissa vastassa on sitten vähän kovempia vastuksia ja demon aikana ehditään käydä läpi useampi taistelukohtausta vihollislaumoja vastaan, sekä käydä läpi yksi pomotaistelukin. Pelin mekaniikat tulevat hyvin selviksi ja demo on todella sopivan pituinen.
Maailmallisesti demo ei selittele sen enempää kuin tarinallisestikaan. Pelaaja saa tehdä itse omat päätöksensä siitä että riittääkö tämä myymään pelin, vai onko myyntivaltti todellakin siinä toiminnassa. Tapahtumat sijoittuvat 1600-luvun Japaniin ja historiallisiin puitteisiin, mutta tässä vaihtoehtotodellisuudessa maailma on täynnä toinen toistaan erilaisempia yliluonnollisia voimia ja erilaisia demoneja. Tyylillisesti peli on hienon näköinen ja asetelmassa on puolensa. Onimusha 3 sijoittui kahteen aikaa ja sekin toimi hyvin kun taas Dawn of Dreams sijoittui yhteen aikakauteen, toimien myös hyvin. Way of the Sword tekee omaa juttuaan ja asetelmaltaan erittäin hyvä. Ottaen paljon irti kulttuurista ei niinkään mytologiasta, ainakin sen perusteella mitä demon aikana on tullut vastaan mikä ei ole paljoa.
Pääosassa oleva Musashi on mallinnettu mm. Seitsemän samuraita elokuvassa nähdyn näyttelijän mukaan, jonka nimi ei tule mieleen, mutta joka ei toisaalta erityisen suurta vaikutustakaan tee. Ei samalla tavalla kuin Jean Reno, Onimusha 3:ssa. Musashi tuntuu todella tyypillisestä samuraipäähenkilöltä ilman mitään sellaista, mikä saisi hänet tuntumaan siltä legendaariselta hahmolta, joka on historialliselta maineeltaan on. Voisi jopa sanoa että parempi olisi ollut että peliin ei olisi sotkettu Musashia ollenkaan. Tosin tämä on jo tehty Onimisha animessa, josta peli hyvin selvästi on ottanut vaikutteet päähahmon suhteen, sekä asetelman suhteen. "Demonihanska" ja sitä rataa.
Hyvin tehty, vaikka hukkuukin massaan
Pelattavuudessa peli toimi hyvin ja siitä näkee että siihen on panostettu vähän enemmän. Varsinainen toiminta ei kuitenkaan tee mitään erityistä vaikutelmaa. Pelissä on pitkälti ne perusraaka-aineet mitä miekkatoimintapeli tarvitseekin. Pari erilaista hyökkäystä, torjunta, väistö ja Onimushalle ominainen sielujen kerääminen tapetuilta vihollisilta. Ympäristössä on hieman muuttujia toimintaa, kun mahdollisuus nostaa pöytä kilveksi ja monottaa samainen pöytä vihollisten syliin. Tämä on lähes ainoa asia mikä on demosta jäänyt mieleen vähän erilaisena ratkaisuna valtaosaan samanlaisista peleistä. Demossa taistelusta oppii perusteet mutta pääpelin taakaksi jää sitten nostaa taistelu mielekkäälle/kiinnostavalle/koukuttavalle/siedettävälle/keskiverrolle tasolle, riippuen että miten paljon peliin on toiminnallisessa mielessä panostettu. Näillä pelimerkeille en odottaisi mitään erityistä.
Pelissä edetään melko selvässä putkessa ilman mahdollisuutta eksyä. Välillä reitti haarantuu ja toinen reitti pitää käydä läpi että toisen saa auki, mikä tämäkin on osoitettu niin selvästi että epäröintiä ei tarvitse itse harrastaa. Muita muuttujia kokonaisuudessa ei sitten olekaan ja vaihtelua tulee lähinnä viholliskattauksista. Tämä on vähemmän Onimushamainen peli, siinä mielessä millaiseksi itse sarjan miellän, mikä perustuu etäisiin muistikuviin PS2 aikakaudelta ja viimeaikaisiin pelailuihin. Way of the Sword on kivan näköinen peli, mutta varsinaisessa pelattavuudessa se ei vaikuta olevan mitään sellaista mikä merkittävästi eroaisi joukosta. Mutta ainakin peli on jotakin muuta kuin soulslike, joten siinä mielessä se eroaa nykyisisä villityksistä pelimaailmassa.
Yhteenveto
Onimusha: Way of the Sword demo ei ole vahva myyntivaltti pelille. Demo on sopivan pituinen, mutta se tarjoaa lähinnä maistiaisia siitä että millaista toimintaa pelissä on, mikä ei varsinaisesti tee vaikutusta ja hukkuu helposti massaan, vaikka onkin toteutettu hyvin. Ulkoisestikaan peli ei tee vaikutusta, joten demon perusteella ei itse tulisi peliä hankittua, kun mitään tarinallista antiakaan ei isommin kiusoitella.
+ Fantasiaelementit historiallisessa Japanissa
+ Samuraimeininki demoneilla
+ Toiminta on hyvin tehtyä...
- ...vaikkakaan ei juuri erotu massasta
- Päähahmo on vähän niin ja näin
Arvosana: 6,5
Erinomainen
What is your pleasure?
Hellraiser: Elpyminen
Hellraiser: Revival
Ideallisesti ei yhtään pöllömpi tapaus, mutta demon jälkeen tuntuu että tästä ideasti olisi saatu aika paljon enemmänkin irti mitä siitä lopulta otettiin. Jää vähän yksinkertaiseksi.
Hurmetta ja sadomasokismiä kultin keskuudessa
Hellraiser on yksi näitä aiheita, jossa elokuvat ovat aina koetelleet rajojaan ja onnistuneet tuomaan Clive Barkerin Hellbound Heart kirjan aika hyvin esiin. Pelimaailmassa rajoja on koeteltu paljon jo kauan, mutta kyllä tämänkin peli onnistuu menemään aika hyvin sinne mitä muut monesti välttelevät tai ainakin yrittävät piilottaa ja sensuroida. Tässä pelissä käy intron aikana selväksi että tämä on selvästi sieltä groteskimmasta päästä mitä peleihin tulee sillä ihmisiä revitään kappaleiksi, alastomuutta ei peitellä ja hurmeesta ei ole puutetta.
Tarina alkaa makuuhuoneesta, tuoden oitis vivahteita ensimmäiseen Hellraiser elokuvaan kun S&M pariskunta leikkii tutulla kuutiolla, onnistuen myös avaamaan sen. Pelaaja ohjaa Aidan Lynch nimistä miestä, enemmän tai vähemmän elämässään onnistunutta präkäjätkää jonka partneri katoaa nopeasti kuution avaamaan maailmaan. Intro vie Aidenin syvälle tähän hornaan ja vastakkain cenobitejen kanssa, mutta tämä kohtaaminen jää lyhyeksi, kun taas seuraava kohtaaminen heitä palvovan kultin kanssa asettaa Aidanin tilanteeseen jossa ei vältytä väkivallalta, kauhulta ja hurmeelta.
Hellraiser Revival on samalla tavalla laadukkaasti tehty peli mitä Robocop: Rogue City tai Terminator: Resistance. Sen ote on selvästi erilainen, sillä raakuudessaan se nousee aivan omalle tasolleen. Yhteistä näillä peleille on kuitenkin se että ne on tehty enemmän tai vähemmän elokuvasarjan jatkeeksi/lisäksi ja demon perusteella Revival voi hyvinkin yltää samaan kuin nämä kaksi merkittävästi toiminnallisempaa sarjaa. Mutta Hellraiser ei ole sellainen peli, mitä itse jopa hieman ajattelin sen olevan ja mitä uusi Halloween peli, selvästi on.
Aivan eri tasoa mitä monet aiemmat kauhuelokuvapelit
Siinä missä Perjantai 13 päivä, Evil Dead ja nyt seuraavaksi Halloween ovat tehneet, ei ole kertaakaan vielä erityisemmin toiminut, tai ainakaan napannut. Hellraiser ei mene tähän suuntaan, vaan ottaa aivan erilaisen ja paljon paremman lähestymistavan yksinpelimuodossa. Siitä tulee nopeasti mieleen Outlast, joten olisiko tämä peli samaa sorttia mitä Alien Isolation oli, onneksi ei. Melko nopeasti käy myös ilmi että kyseessä on enemmän Condemned kuin Outlast, sillä heti kun Aidan saa teräaseen haltuunsa, hän pystyy tappelemaan vastaan ja myös pyssyt ovat osa toiminnallista otetta tässä kokonaisuudessa. Toisin kuin Condmned (Criminal Origins + Bloodshot) sarjassa, tällä kertaa brutaaliin toimintaan uppoudutaan enemmän teräaseiden kuin lyömäaseiden kautta ja torjumisen sijaan väistellään. Siinä on joka tapauksessa erittäin hyvä ote ja hiiviskelykin on mahdollisuus, mutta kun ympäristöt on resurssien ja vihjeiden toivossa hyvä tutkia, on monesti tehokkaampaa tappaa kaikki mitä vastaan tulee, joko hiiviskelyhyökkäyksellä, ampumalla tai viiltelemällä.
Pelkkää toimintaa Hellraiser ei ole, sillä aluksi hiiviskely on täysin pakollista, toivon mukaan myöhemmin vapaaehtoista. Vastaan tulee myös pätkiä joissa pelaaja joutuu vastakkain cenobitejen kanssa ja silloin juostaan karkuun. Näitä kohtauksia tulee demon aikana vastaan yksi, eikä se isommin napannut sokkeloasettelussaan. Mutta pakokauhunomainen tunnelma tulee erittäin hyvin vastaan ja jotkut oikein haluavat sitä. Itseä ei puhuttele, mutta jos toteutus paranee tästä, niin eivät sellaiset satunnaiset kohtaukset kokonaisuutta kaada vaan enemmänkin korostavat asetelmaa jossa kaikkea ei voi voittaa tappelemalla.
Demon perusteella tämä on paljon parempi peli mitä odotin sen olevan, koska sen lähestymistapa pelattavuuteen on paljon toiminallisempi mitä se aluksi antoi ymmärtää. Itse en siis isommin ollut ottanut tästä yhtään selvää kun odotin sen olevan joko samaa sorttia kuin Friday the 13th tai Outlast. Mutta se on enemmän sorttia Condemned: Bloodshot tai Robocop: Rogue City, vaikka sillä omanlainen otteensa pelattavuuteen onkin.
Yhteenveto
Hellraiser: Revival on demon perusteella paljon lupaavampi peli miltä se aluksi vaikuttaa, sillä se on paljon enemmän kuin pelkkää hiiviskelyä ja vihollisten välttelyä ja menee toiminnallisuudessaan juuri oikeaan suuntaan. Tunnelmallisesti peli on sitä groteskeinta päätä mitä pelimaailmassa on vastaan tullut ja kokonaisuus istuu erinomaisesti Hellraiser aiheeseen. Alun hiiviskely ja pakenemisosuudet vähentävät kiinnostusta sitä kohtaan, mutta brutaalin toiminnan kautta en suoraan torppaisi.
+ Tyyli on ehtaa Hellraiseria
+ Toiminnalliset puolet nappaavat
- Vähemmän toiminnalliset eivät nappaa
- Pako-osuus/osuudet
Arvosana: 6,5
Erinomainen
Kuultu ja nähty muttei ennen pelattu
Kuolettava kehys 2: Purppuraperhonen
Fatal Frame II: Crimson Butterfly
Peli josta olen nähnyt ja kuullut yhtä ja toista ja joiden vuoksi olen niputtanut ajatuksellisesti parhaiden kauhupelien joukkoon, tyyliin Resident Evil 2 ja Silent Hill 2. Kakkonen on tämäkin ja saanut remaken ennen ykköstä, ihan kuin Paha Asukas kakkonen ja Hiljainen mäki kakkonen.
Kaksoset aaveiden täyttämässä kylässä, apunaan vain kamera
Kaksoset Mio ja Mayu seikkailevat aavekylässä aseenaan kummituksia vahingoittava kamera. Tarinallisesti tämän enempää ei pelistä juuri saakaan, vaikka introssa vähän yhtä ja toista kerrotaankin. Asetelma on pelisarjassa joka tapauksessa se että pelaajalla/Miolla on hallussaan yliluonnollisia voimia omaava kamera, jolla pystyy vahingoittamaan aaveita jotka kaksikkoa ahdistelevat. Samalla aikaa pitäisi sitten tutkia paikkoja, kerätä tavaroita ja edetä kylässä eteenpäin. Yleensä tarkoitus on etsiä avain jolla pääsee seuraavasta ovesta eteenpäin, samalla kokoajan odottaen että missä kohtaa aave hyökkää esiin, tai pelkällä läsnäolollaan pelästyttää läsnäolijat hengiltä. Kauhu on merkittävässä osassa kokonaisuutta ja vaikka siinä sorrutaankin nopeasti halpaan säikyttelyyn, niin tunnelmassa on myös sitä hiljaista kauhua jossa jännitys pysyy yllä niin kauan kun mitään ei tapahdu.
Crimson Butterfly on yksi näitä pelejä joka on PS2 aikakaudelta asti ollut yksi korkeammin listattuja kauhupelejä koskaan. Ei yleensä yllä Silent Hill 2:n ohitse mutta mahtuu samaan kymmennykseen. Pelin tunnelma on synkkä ja kaikki tapahtuu pimeydessä, jossa kummituksia on joka paikassa ja tapa jolla kummituksia käytetään, on niitä parempia, sillä monesti kummitukset ilmestyvät suht tyhjästä, minkä huomaa demon aikana todella hyvin. Demon aikana saadaan muutenkin maistiaista vähän kaikista kauhun puolista mitä pelissä sitten enemmän tai vähemmän yritetään tasapainottaa, tai ainakin toivonmukaan yritetään. Halpa säikyttely kun on kauhun alhaisin olomuoto, niin voisi olettaa että kun kyseessä on remake yhdestä suht arvostetusta kauhupelistä, että mukana olisi enemmän tätä vahvaa tunnelman luontia ja vähemmän sitä halpaa säikyttelyä. Samalla aikaa kuitenkin demon aikana huomaa että kamera on yksi iso syy siihen miksi pelin kauhupuoli toimii niin hyvin.
Kamera toiminta nappaa, hidas rytmi tylsistyttää
Kameran käyttö aseena on yllättävän toimiva ratkaisu ja ammuksina on filmiä, josta on osa on parempaa laatua ja osa vähän huonompaa. Iso juttu aaveiden vahingoittamisessa on siinä, että mitä parempi kuva, sitä parempi vahinko. Paremmuuden määrittää pääasiassa se että kuinka selvästi kohde näkyy kuvassa ja mitä kohde tekee. Mitä lähemmäs kummituksen päästään, sitä paremman kuvan siitä saa ja jos kuvan nappaa juuri kun kummitus on hyökkäämässä, pystyy tekemään entistä enemmän vahinkoa. Kamerasysteemi on erinomainen metodi rakentaa ja vahvistaa tunnelmaa. Mio ei ole samalla tavalla taistelukykyinen kuin valtaosa Resident Evilin mimmeistä, vaan hänen ainoa keinonsa puolustautua on kamera. Demon aikana sen käyttö on aika vähäistä ja iso osa ajasta menee tunnelman luonnissa, mutta koska kamera on iso osa sitä, saa pelistä demon kautta erittäin hyvän vaikutelman.
Fatal Frame 2 remake ei samalla tavalla nappaa mukaansa kuin Resident Evil 2 remake tai Silent Hill 2 remake, sillä pelin rytmi ja ote on niin erilainen. Siinä ei ole samanlaista tunnelmaa joka nappaisi ja iso syy on juurikin siinä että toiminnallinen elementti ei ole samalla tavalla iskevä. Tässä pelissä toiminta on osa pelottelua ja merkittävä syy miksi peli on niin pelottava. Jotta aaveista pääsee eroon, pitää ensin asettaa itsensä vaaraan ja mitä suurempi vaara, sitä parempi palkinto. Demon aikana itse en saanut kameran käytöstä kunnolla kiinni, joten aika kömpelöä räpeltämistä siitä tuli. Muutoin pelistä saa erittäin selvän vaikutelman ja siihen pääsee hyvin sisään. Vaikka ei tämän perusteella itse peliä tulisi hankittua.
Merkittävä tekijä on koko asetelma, sillä se on moniin Resident Evil peleihin verrattuna aika tylsä. Siinä on tyylillisesti vähän samaa tuntua mitä Silent Hilleissä monesti, mutta tarinallisesti, se vähä mitä demon aikana saa kiinni, on sitä tylsempää sorttia joka ei merkittävästi lisää kiinnostusta peliä kohtaan. Peli vaikuttaa ehkä tylsältä, mutta demona tämä on erittäin hyvä, sillä sen aikana pelistä saa todella selvän kuvan ja demon aikana ehditään nähdä ja kokea yhtä ja toista mitä pelin aikana voi sitten odottaa tulevan vastaan uudestaan ja uudestaan kokoajan ahdistavammalla tahdilla.
Yhteenveto
Fatal Frame II: Crimson Butterfly remake ei ole yhtä kattava remake, mitä RE2 ja SH2 remaket olivat verrattuna aiempiin peleihin. Se on kuitenkin hyvä tapa tutustua tähän PS2 peliin, jossa kauhu on merkittävä ja jatkuvasti päällekäyvä elementti ja läsnä kaikkialla. Kameratoiminta on kauhutunnelmallisesti erittäin toimiva osa kokonaisuutta ja paikkojen tutkiminen ei ole koskaan rauhallista. Puhtaiden kauhupelien joukossa tämä on yksi onnistuneimpia, mutta ei niitä mielekkäimpiä pelata, sillä tässä on omat hidastavat elementtinsä joiden vuoksi pelin rytmitys on todella huono, mikä ei tee tylsähkölle tarinallekaan mitään palveluksia.
+ Erinomaisesti toteutettu kauhutunnelma
+ Kameratoiminnassa on omanlaisuutensa
- Kameran käyttö ei ole niin jämptiä kuin pitäisi
- Tarina on melko tylsä
Arvosana: 6,5
Erinomainen
Shell Souls 2
Kuolevainen kuori 2
Mortal Shell II
Ensimmäinen Mortal Shell oli ilmestyessään yksi niitä parempi souls-like pelejä. Se teki muutamat näppärän jutun joka teki siitä todella omanlaisensa, eikä haastekaan ollut ylivedetty kuten monissa tapauksissa. Pelissä oli omat heikkoutensa, osa melko isoja, mutta kokonaisuutena se jätti positiivisen vaikutelman. Jatko-osalla on siis hyvä runko jonka päälle rakentaa ja useita hyviä elementtejä joita hyödyntää ja parannella.
Isompi ja monipuolisempi kuin edeltäjänsä
Kakkonen on tässä tapauksessa monella tavalla kuin ykkönen, varsinkin mitä tulee tyyliin ja toimintaan. Peli on synkkä samalla tavalla kuin moni muukin souls-like, joten sen suhteen Mortal Shell 2 ei merkittävästi eroa ensimmäisestä pelistä tai useammasta muustakaan genren pelistä. Tarinallisessa mielessä Mortal Shell kuitenkin erottuu joukosta paljon enemmän ja tarinaa on tällä kertaa luvassa myös paljon enemmän, sillä heti alussa on luvassa taustaa ja kun peli lähtee vähän enemmän käyntiin tulee vastaan lisää tarinaa. Mikään siitä ei erityisesti innosta tai jää mieleen, vaan kaikki tuntuu lähinnä taustahälinältä. Hahmoja on enemmän kuin aiemmin, mutta täytyy todeta että pelin keskuksena toimiva tukiohta ei ole toteutettu erityisen hyvin, eikä ole täysin selvää että missä on mitäkin, vaan kaikki selviää kokeilemalla. Keskustelut pelissä on ovat sellaisia joita ei voi nopeuttaa, joten turha lässyttäminen ottaa välittömästi päähän jos siihen päätyy. Aseiden päivittäminen on tosin erittäin hyödyllinen osa tätä tukikohtaa ja merkittävä tekijä pelin helpottamisessa ja kehityksen näkemisessä.
Hahmon kehitys on melko tylsää. Pelissä ei voi valita mitä ominaisuutta kehittää, vaan ainoastaan tasoaan voi nostaa ja kaikki ominaisuudet kehittyvät omassa tahdissaan. Tässä kohtaa korostuvat pelin "kuoret", elikkä hahmot joiden muodon pelihahmo ottaa ja kuten ensimmäisessä pelissä, näillä on omat juttunsa jotka tekevät eri hahmoista erityisiä. Erot eivät ainakaan aluksi vaikuta yhtä selkeiltä mitä ensimmäisessä pelissä, mutta alun perusteella, jossa tutut Harros ja Tiel ovat kokeiltavissa, erot ovat erittäin hyvä lisä toimintaan. Kuoria pystyy kehittämään kun oppii heistä jotakin lisää, joten hahmonkehityksessä on useita muuttujia jotka pitää huomioida. Tämä yhdistettynä suureen määrään erilaisia hahmoja pitkin keskusta, on vähän ärsyttävää, mutta ainakin mukana on muuttujia.
Betan aikana näkee hieman että millainen määrä pelattavia hahmoja on ja todennäköisesti aseita on samanlainen määrä, joten muuttujia on. Tässä vaiheessa ei ole vielä merkittävää käsitystä siitä että eroavatko hahmot kuinka paljon toisistaan, ensimmäisen pelin tapaan. Potentiaalia on siis vaikka kuinka paljon mitä tulee eri hahmoihin ja varusteisiin, varsinkin aseisiin kokonaisessa versiossa. Mortal Shell 2:ssa on potentiaalia nousta selvästi keksivertoa paremmaksi peliksi genressä, kunhan se onnistuu oikeasti väistämään monet sudenkuopat joihin useat genren pelit ovat langenneet. Mutta ainakin pelattavuudessa pelistä saa todella positiivisen vaikutelman sillä ohjattavuus on erittäin hyvä ja samoin taistelu. Hahmo tekee mitä pitää, parryaminen ja vastaava on tehty erittäin hyvin kokonaisuutena pelistä löytyy ne avainasiat jotka tekevät soulslike pelistä vähän paremmin joukosta erottuvan jo todella suuressa joukossa.
Lupaava alku, vaikkakin hitaahko ja ylitsevuotava
Pelin parasta antia on se toiminta. Pelissä ei ole heti alusta alkaen mahdollisuutta kovettumiseen, siihen ensimmäisen pelin kaikista omimpaan juttuun, mutta kun sen saa käyttöönsä, alkaa Mortal Shell 2 todella tuntua Mortal Shelliltä. Toiminnassa on paljon enemmän muuttujia mitä, mutta kokonaisuudesta saa todella samanlaisen otteen kuin ensimmäisestä pelistä. Mortal Shell 2 ei tunnu oitis mitenkään merkittävästi massasta erottuvalta peliltä, mutta mukana on tiettyjä muuttujia joita ei ole ylikäytetty genressä, joskin ne monet perusrakennus palikat souls-like peliä tehtäessä ovat läsnä tässäkin tapauksessa. Hahmonkehityksellä mukaan saadaan lisää muuttujia ja erilaisilla varusteilla pystyy sitten tekemään toiminnasta omanlaisempaansa ja vaikka betassa käytössä on suht rajallinen määrä varuteita, niin näillä saa aika hyvän käsityksen siitä, mitä pelin ihan oikeasti tarjoaa toiminnallisessa mielessä. Pelattavuus on toteutettu sen verran hyvin että Mortal Shell 2 vaikuttaa oitis vähän paremmin tehdyltä souls-likeltä mitä aika moni muu.
Pomovihollisia ehtii kohdata muutaman ja vaikka yksi onkin suht kusipäisesti tehty, niin pääasiassa haastetaso on kohdillaan, tietyt kovemmat haasteet kentissä ovat hyvää vaihtelua ja viholliskattauksessa huomaa myös mukavasti eroa sekä haasteessa että tavassa joka toimii parhaiten tiettyjä vihollisia vastaan. Ensimmäinen peli onnistui pomotaisteluissa erityisen hyvin, joten jatko-osalla on haasteensa päästä samaan. Tässä kohtaa siltä vaikuttaa, mutta tälläiset pelit voivat helposti menettää sen tasapainon edetessään. Yhden isomman alueen ja yhden astetta tärkeämmän pomovihollisen jälkeen kaikki vaikuttaa ainakin hyvältä.
Maailman suhteen peli tuntuu oitis melko helposti lähestyttävältä, vaikka asetelmat ovatkin melko ankeat ja viholliset tarjoavat oitis haastetta. Betan aikana mitään merkittävää vaihtelua ei ehdi nähdä, mutta pelissä on hyvät rakenteet ainakin alussa ja maailmassa on mukavasti vaihtoehtoja joita alkaa tutkia. Siellä on tosin myös aika paljon tyhjääkin tilaa jonne on sitten sinne tänne ripoteltu jotakin etsittävää. Rytmiltään tämä on vähän hitaampi peli joka ottaa aikansa että siitä alkaa kunnolla saamaan irti jotakin, samalla kun muuttujia tulee kokoajan lisää ja peli kehittyy. Mortal Shell 2 on hyvä peli alun perusteella ja ehdottomasti sellainen tapaus joka on ottanut paljon mallia monista muita genren peleistä. Siinä on paljon samaa ensimmäisen pelin kanssa, mutta myös merkittävä määrä kaikenlaisia lisäyksiä joide avulla tämä on hyvin suurella todennäköisyydellä parempi peli mitä alkuperäinen. Mikäli peli onnistuu pitämään kiinni tasapainosta.
Alun perusteella suurimmat heikkoudet ovat sisällön hallinnassa. Tukikohtana toimiva keskus on rakenteeltaan jotakin mikä ei ole se kaikista selkein eikä kaikkien hahmojen roolikaan ole se selkein, mikä ei mitenkään helpota peliin kiinni pääsemistä. Tietyt ärsyttävyydet ovat läsnä myös maailmassa jossa on paljon sisältöä, mutta myös tyhjää tilaa jossa arpoa että mihin pitäisi mennä ja mitä pitäisi tehdä. Beta on tietysti tietyillä tavoilla rajattu, joten kokonaiskuva on vähän hämärähkö, mutta pelistä saa hyvän kokonaiskuvan.
Yhteenveto
Mortal Shell II on betan perusteella pätevä souls-like. Se on haastavampi kuin ensimmäinen peli, mutta myös merkittävästi isompi ja kunnianhimoisempi kaikilla osa-alueilla. Paikoin kokonaisuus hyötyisi jos sitä olisi supistettu sieltä täältä, mutta sen perusteella mitä kaikkea pystyy tekemään, on tällä mahdollisuuksia nousta keskivertoa paremmaksi peliksi genressään. Tyyliseikat ja toiminta ovat kunnossa, joten tämä on yksi peli josta voisi saada irti vähän enemmän.
En kuitenkaan usko että tulee hankittua, vaan tätä voi ihan hyvin odottaa osaksi plussaa tai vastaavaa, kuten ensimmäistäkin.
+ Tyylikäs karulla ja synkällä tavalla
+ Toiminta omilla jutuillaan ja hyvällä ohjattavuudella
+ Isompi ja monipuolisempi kaikilla osa-alueilla
+ Valtava potentiaali eri hahmojen ja varusteiden muodossa
- Paljon tyhjää tilaa ja silti paljon sisäistettävää
- Keskustelujen toteutus
- Hahmonkehitys
Arvosana: 7,5
Erityinen
Pääarvio
Todella kattava demo joka merkittävästi lisää kiinnostusta peliä kohtaan.
Värähtelyä multiversumissa
Viimeinen Fantasia Resonanssi
Final Fantasy Resonance
Monien Resonance/Resonant tyylisesti nimettyjen pelien joukossa Final Fantasy ei mitenkään erityisesti nouse esille, mutta tämän erittäin kattava demo on kyllä sitä tasoa, että se antaa todella selkeän kuvan siitä että millainen peli on kyseessä.
Maailmat kohtaavat jälleen
Pelin aluksi käydään läpi intro jossa on oitis massiiviset mittasuhteet, joita voidaan sitten varmaan jossain kohtaa peliltä muutenkin odottaa. Varsinaisen tarinan pääosassa ovat aluksi ritarit Rain ja Lasswell, jotka ovat myös kasvattiveljeksiä lapsuudesta saakka. Suht FFmäiseen tyyliin he kohtaavat mystisen tytön nimeltä Fina, joka tiedä kuka/mikä on ja mistä tulee, mutta on halukas oppimaan. Seikkailun päämääränä on suojella maailman tasapainoa ylläpitäviä kristalleja kun joukko pahaenteisiä hahmoja tuhoaa maakristallin, jota Rainin ja Lasswellin kuningaskunta suojeli. Tarinassa on todella kliseiset lähtökohdat, Rain on hyvin tyypillinen peruspäähahmo FF sarjassa, lähempänä Bartzia tai Cloudia. Lasswell taas on suht tyypillinen siisti samuraityylinen hahmo ulkoasultaan, mutta luonteeltaan enemmänkin kuin Ignis ja vähemmän kuin Auron. Fina taas tuo nopeasti mieleen Aerithin tai Rydian. Demon perusteella pääroistona oleva Veritas taas tuo oitis mieleen Golbezin/Garlandin.
Peli on tyylillisesti, maailmallisesti ja hahmoillisesti todella tyypillinen Final Fantasy peli, tällä kertaa enemmän tälläisessä korkeafantasia tyylisessä asetelmassa jossa on vähemmän koneita ja tiedettä. Graafisesti se on kuin suoraa jatketta Pixel Remaster peleille, elikkä pikselitaidetta ja paljon värejä. Pelissä on kuitenkin mukavasti ääninäyttelyä ja ihan hyvin toteutettua sellaista, joten voisi sanoa että selvää kehitystä monella rintamalla. Pelattavuus on samanlaista vuoropohjaista toimintaa, mitä sarjan kulta-aikana, joten siinäkin mielessä osataan vetää juuri oikeista naruista. Pelihahmoilla on erilaisia erikoisominaisuuksia ja muuta vastaavaa mitä sarjassa on totuttu näkemään, mutta uudempana juttuna hahmojen eräänlaiset taisteluhenget, joita demon aikana tulee vastaan useampi ja joihin kuuluu useita hahmoja muista FF peleistä. Näitä ovat mm. Warrior of Light, Cloud sekä Terra, joista kaikilla on oma hahmoluokkansa, joka antaa osviittaa siitä, että miten he taistelevat, tai pikemminkin, millaisia ominaisuuksia he antavat hahmolle, joka on taistelukentällä.
Tämä idea jossa rinnakkaisten maailmojen hahmot ikäänkuin toimivat eräänlaisina lisätaistelijoina, voimahenkinä tai mitä ikinä heidän on tarkoitus ollakaan, toimii erittäin hyvin ja tämä on samalla todella nokkela tapa korostaa uudelleen FF multiversumia, mitä tähän mennessä on lähinnä nähty Dissidia peleissä, todella laadukkaasti toteutettuna, mitä tulee tarinakerronnalliseen puoleen ja hahmojen käyttöön. Eri hahmojen kohdalla tulee ensin taustaa siitä että keitä he ovat ja millaisesta maailmasta he tulevat, jolloin voi koittaa arvata että kenestä puhutaan, ennenkuin hahmon nimi kerrotaan. Sitten käydään pieni haastattelu siitä että miten pelaaja toimisi hahmon asemassa, joskaan eriävät vastaukset eivät heikennä sidettä. Tässä koko ideassa on paljon sellaisia puolia joiden kautta voisi helposti kuvitella uppoutuvansa kokonaisuuteen todella syvällisesti ja keskittyä sitä kautta hahmonkehitykseen ja maailmojen tutkimiseen.
Paljon tilaa ja kasvaa ja kehittyä
Pelaaminen itsessään on kuin suoraan FF1-6 aikakaudelta. Pelimaailmana toimii suuri kartta, joka tällä kertaa paljastuu asteittain ja tiettyihin paikkoihin pääsee vain tietyillä apukeinoilla ja tarinan etenemisellä. Haastavammillekin alueille pääsee demon aikana, joilloin huomaa todella selvästi että pelimerkit eivät välttämättä riitä ihan kaikkeen ennenkuin kaikilla porukan jäsenillä on vähän kovemman tason voimaolento/aave selustassa. Kaikilla pelihahmoilla on oma hahmoluokkansa. Rain on sentinel, elikkä hän pyrkii keräämään vihollisten huomion itseensä ja kestää vahinkoa vähän enemmän ja Warrior of Light on samaa hahmoluokkaa ja tarjoaa tukiominaisuuksia. Mitä enemmän samaa hahmoa käyttää, sitä enemmän kyseisen hahmon taso nousee ja uusia ominaisuuksia avautuu, jotka tehostavat tiettyjä ominaisuuksia hahmossa pysyvästi, mutta avaavat myös uusia erikoisominaisuuksia joita henkiolento voi käyttää. Lasswell taas on breaker, joka tekee valtavaa horjutusvahinkoa ja horjututs onkin tuttu mekaniikka mm. FFXV pelistä ja Cloud on samaa sorttia. Fina taas on parantaja ja toimii tukihahmona, mutta Terra on commando, jolla on vähän erilainen taistelutyyli, maagisempi vahingontuottaja.
Perustasolla kaikilla hahmoilla on omat erikoisominaisuutensa ja juttunsa joita tulee lisää kun hahmo kehittyy. Rainin elementti on tuli ja Lasswellin jää ja tietyt erikoisominaisuudet ovat hieman tämän elementin mukaan taipuvia. Finan tapauksessa parannusloitsut tulevat tutuiksi. Demon aikana kuvioihin astuu vain nämä kolme hahmoa, vaikkakin vierailevana hahmona on muitakin ja vaikea sanoa että mitä kokonaisessa pelissä sitten tapahtuu, tuleeko lisää hahmoja ja jos tulee niin kasvaako ryhmäkoko, vai pitääkö hahmojen välillä tehdä päätöksiä. FFIV:ssa ryhmäkoko oli parhaimmillaan 5, joten ei olisi ennenkuulumatonta jos ryhmä kasvaisi puoleen tusinaan loppupuolelle mentäessä. Tietysti iso juttu olisi enemmänkin siinä että miten hyvin hahmoja käytetään ja mitä kaikkea tarinan aikana tapahtuu. Summon olentojen käyttö ei demon aikana isommin nouse esiin, mutta siellä se on ja intron perusteella siinä on lupaavasti potentiaalia, sillä ainakin yksi summon olento on läsnä ja todella hienosti toteutettuna.
FF Resonance on tutulta tuntuva peli lähes kaikilla tavoilla, mutta iso syy miksi se vaikuttaa erityisen lupaavalta on juurikin se, että pelissä on ääninäyttely. Itse en juurikaan jaksa vanhempia pelejä joissa on paljon tekstiä ja siksi monien pelien pelaaminen tuntuu hieman hitaalta ja joskus jopa työläältä. Niitä olisi varmasti osannut arvostaa aivan eri tavalla jos niitä olisi pelannut PS1 aikakaudella, mutta PS2:sta eteenpäin ääninäyttelyä on alkanut kasvamassa määrin pitää oleellisena osana kokonaisuutta ja nykyään jos sitä ei ole, niin se on usein oitis heikkous. Siksi tämä peli onnistuukin tekemään positiivisen vaikutelman sillä tarinaosuudet on ääninäytelty, vaikka pelissä ei elokuvapätkiä juuri olekaan. Tosin, se ärsyttää että Warrior of Light ja kumppanit eivät puhu englantia, vaikka pelissä muut puhuvatkin.
Demo on erittäin hyvä, siinä on pelattavaa useammaksi tunniksi, joten kokonaisuudesta saa varmasti kiinni. Hieman siinä ärsyttää se että taistelunjälkeisiä tilastoja ja valikkoja ei voi suoraan sivuuttaa, koska ne alkavat tietyn ajan jälkeen todella tuntua turhauttavilta kun ne pitää aina katsella, vaikka siellä onkin eriteltynä myös saadut esineet ja vastaavat.
Yhteenveto
Final Fantasy Resonance on demon perusteella erittäin lupaava vuoropohjainen roolipeli. Tarina on kliseineenkin hyvä, ääninäytelty ja tyylikkäästi toteutettu. Pelattavuus on hyvällä tasolla ja siinä on paljon potentiaalia. Demo on todella kattava ja tarjoaa useammaksi tunniksi pelattavaa joten kokonaisuudesta saa erittäin hyvän kokonaiskuvan, vaikka siinä todennäköisesti jääkin myös muuttujia piiloon, jotka sitten paljastuvat vasta kun peli etenee vähän pidemmälle.
+ Klassinen Final Fantasy ote
+ Ääninäyttely
+ Paljon muuttujia
+ Potentiaalia löytyy
- Kliseinen tarina
- Hitaahko aloitus ja eteneminen
Arvosana: 8,0
Mahtava
