Kokoelma Star Wars rotuja ja aselajeja

Tähtien sodasta on nähty vaikka minkälaisia pelejä vuosien saatossa, mutta ei tule itsellä mieleen toista XCOM tyylistä peliä jossa taktinen toiminta toteutetaan monenlaisilla aiheen hahmoilla. Mahdollisuuksia tässä asetelmassa on oitis valtavasti, mutta omalla kohdalla tälläiset pelit ovat napanneet yllättävän hyvin, parhaana esimerkkinä mahdollisesti länkkäriteemainen Hard West ja sen jatko-osa.

Tähtien Sota: Nollaryhmä

Star Wars on yksi aihe jossa on paljon pelimerkkejä sellaisenaan ja kun niitä aletaan käyttää XCOM tyylisessä taktisessa toimintapelissä, jollaista aiheesta ei ole ennen tehty, voi sillä olla oitis yleisöä. Koska omalla kohdalla tälläiset pelit ovat napanneet uudestaan ja uudestaan yllättävän hyvin, on tämä astetta kiinnostavampi peli. Ei ehkä samalla tavalla houkutteleva kuin Marvel's Midnight Suns, mutta tälläkin on mahdollisuus yllättävää positiivisesti. Tai lässähtää naamalleen.

Tasavallan hämäräoperaatioista Imperiumin varjoon

Zero Companyn tapahtumat sijoittuvat Clone Wars aikakauteen ja pelaaja ohjaa entistä Galaktisen tasavallan kapteenia nimeltä Hawks, joka johtaa itsenäistä palkkasoturijoukkoa, pelin nimikko Nollakompanjaa. Hawks värvätään osaksi tasavallan salaisia operaatioita kuten salaperäisen ruton tartuttama uusi organisaatio, Coil, aiheuttaa ongelmia kasvavassa määrin. Suorittaessaan erilaisia operaatioita, liittyy joukkoon hyvin erilaisia hahmoja useista erilaisista Star Wars mytologian joukoista, osa tarinan kautta ja osa pelaajan värväysvalintojen mukaan, joten joukosta saa erittäin vaihtelevan, joskin tarinan mukana tulevat hahmot helposti vievät valokeilan lähes kokonaan.

Tarinallisessa mielessä pelii rakentuu todella hyvin. Kaikki alkaa sopivan hitaasti että avainhahmot tulevat tutuiksi ja saa maailmantasosta saa jonkinlaisen käsityksen. Kloonisota-aikakausi tuo mukanaan oitis mukavasti pelimerkkejä ja riippuen siitä että missä kohtaa kyseistä aikakautta ollaan, niin tietyt tapahtuvat ohjaavat isoa maailmantasoa. Spoilaamatta liikaa pelin juonellisia käänteitä, sijoittuu peli juurikin sellaiseen osaan kokonaisuutta, jonka kautta mukaan saadaan mukavasti muuttujia sekä tarinallisessa että pelillisessä mielessä. Hyvin monet Star Wars aiheiset pelit tuppaavat sijoittumaan juurikin näihin aikoihin tai vähän niin jälkeen. Juonen kannalta asetelmasta on osattu ottaa irti aika mukavasti erilaisia tilanteita ja niiden kautta myös hahmoja on osattu käyttää erittäin hyvin. Sanotaan että vielä enemmänkin olisi voitu ottaa irti, mutta kun kyseessä ei ole mikään Dragon Agen tai Mass Effectin kokoinen valintojen muovaama kokonaisuus, niin pelaajan valinnat eivät merkittävästi vaikuta siihen että Zero Companyn käy tarinallisesti.

Hahmot ovat pelin tärkein osa sekä tarinallisesti että pelillisesti. Tarinallisessa mielessä merkityksellisiä ovat ne hahmot joiden kustomointi jää vaatteisiin. Värvättävät palkkasotilaat ovat täytettä, joskin hyvin tehtyä sellaista. Heidän kanssaan tosin huomaa nopeasti sen, että vaikka kustomointivaihtoehtoja onkin melko mukavasti, mutta samalla siellä on tiettyjä osia joita haluaisi kustomoida merkittävästi enemmän. Lisäksi hahmoluokkaa ei voi päättää, mikä tarkoittaa että paljon on tuurista kiinni. Tarinallisesti tärkeät hahmot ovat lähemmäs kaikki erittäin onnistuneita, kun puhutaan liittolaisista. Trick on kloonisotilaaksi sopivan omanlainen (kuten kapteeni Rex), Cyl on suht tyypillinen mandalorialainen (kuten Din Djarin) ja Plo Kloon tyylinen jedipadawan Tel-Rea on todella onnistunut. Siksi onkin sääli että pelin eräänlainen pääroisto Fathom, on Star Wars roistojen joukossa sieltä ehdottomasti huonoimmasta päästä.

Tarinan ja tunnelman suhteen pelissä on paikoin vähän samanlaista fiilistä mitä Mass Effect 3:ssa, siinä mielessä että ryhmään kuuluvat hahmot liikkuvat päämajassa miten haluavat ja juttelevat välillä keskenään niitä näitä. Hawks voi myös jutella hahmoille niitä näitä, joskin tietyssä pisteessä hahmoilta loppuvat jutut, mutta tämäkin on hyvä tapa tuoda vähän eloa peliin, varsinkin niiden hahmojen kautta, joita ei voi käyttää taistelussa, kuten Hawksin eräänlainen varakomentaja Runa, laitoksen konemestari Disha tai porukan eräänlainen komppanienvääpeli/varusvastaava Neesh. Elokuvista ja sarjoista tutut hahmot eivät ole kaikki toteutettu ihan niin hyvin kuin toivoisi, sillä varsinkin Rex ei näytä siltä miltä pitäisi, kun hahmo ottaa kypärän pois.

Hahmoja monesta lajista ja moneen tarkoitukseen

XCOM tyylisessä pelissä isossa osassa ovat pelattavat hahmot, vähän samalla tavalla kuin Dragon Age tyylisissä roolipeleissäkin. Erilaisilla hahmoilla on erilaiset vahvuudet ja ryhmässä nämä vahvuudet pääsevät todella esille. Kummassakin tapauksessa korostuu helposti se, että tietyt hahmot nousevat nopeasti suosikeiksi ja valtaosa pelistä tulee pelattu heillä, vaikka vaihtoehtoja olisi kolme kertaa enemmän ja tässä tapauksessa, se on selvästi alakanttiin. Pelaajalla on kerralla käytössään neljä hahmoja, mikä on aika vähän ja tietyt hahmot nopeasti vievät kaiken tilan, koska muutamat hahmokombot vain tukevat omaa pelityyliä niin hyvin, että niitä suosii monien muiden ohi, varsinkin kun tehtävästä ei etukäteen tiedä mitään. Taktisessa mielessä kuitenkin olisi hyvä pitää hallussaan mahdollisimman monipuolista joukkoa joka pystyy nopeasti sopeutumaan vaihteleviin tilanteisiin.

Kaikilla hahmoilla on hahmoluokka, tietty oma ominaisuus ja sitten loput tulee pelaajan valintojen kautta. Asevaihtoja on todella vähän sillä pistoolin ja tarkkuuskiväärin lisäksi on pari sarjatuliasetta ja siinä kaikki, kranaatit ja muut ovat hyvin vähäisiä, jopa XCOM mittapuulla ja vaikka toissijainen hahmoluokka tuokin mukanaan lisää mahdollisuuksia hahmon kehittämiseen, niin tuntuu että Star Wars peliksi muuttujia on monessa suhteessan todella vähän. Uniikit hahmot ovat tietysti asia erikseen sillä heillä on temppuja joita ei edes saa värvättäville hahmoille, mutta myös värvättävissä hahmoissa on tiettyä strategiaa heidän satunnaisen ominaisuutensa kanssa, kuten extra rahaa tehtävän päätteeksi tai tehostusta tiettyyn ominaisuuteen. Sääli onkin että hahmoja ei voi XCOM2 tyyliin luoda itse. Tämä tietysti mahdollistaisi juuri oikeanlaisten hahmojen saamisen ja vieläpä juuri halutussa hahmoluokassa ja hahmolajissa, jos kaikki pelimerkit olisi käytössä mitä XCOM2:ssa on. Näin ei kuitenkaan ole, ei lähelläkään.

Pääpiirteittäin peli toimii kuten valtaosa XCOM tyylisistä peleistä toimii. Pelihahmoilla on tietty määrä toimintoja per vuoro ja hahmokohtaiset ominaisuudet vievät tietyn määrän toimintopisteitä, toisten ominaisuuksien ollessa toisia kalliimpia, mutta myös tehokkaampia. Mitä enemmän erilaisia ominaisuuksia, sitä parempi. Toiset hahmot pystyvät liikkumaan pidemmälle kuin toiset, toiset kestävät enemmän vahinkoa ja sitä rataa. Hahmokohtaiset ominaisuudet erityisesti ohjaavat toimintaa tiettyyn suuntaan sillä gunslinger pystyy ampumaan useita kohteita tehokkaasti, kun taas sharpshooter ampuu kerran, mutta erinomaisella kantamalla. Scoundrel soveltaa tehtävän edetessä ja heavy pystyy vetämään vihollisten huomion itseensä. Muuttujia on todella paljon ja koska hahmoluokista saa paremman kuvan vasta kun niitä on vähän aikaa käyttänyt on päähahmo Hawksin hahmoluokan valinta suht mututuntumalla menemistä, jota voi sitten paikkalla toissijaisella hahmoluokalla myöhemmin. Jos tälläiset pelit ovat entuudestaan tuttuja, pääsee kokonaisuuteen nopeammin kiinni ja pelin vähän omanlaisemmat muuttujat sisäistää nekin aika nopeasti, samalla tavalla kuin monessa muussakin pelissä esim. Hard West.

Iskuryhmissä riittää kokoonpanoja

XCOM tyyliä Star Wars universumiin

Star Wars on yksi näitä aiheita josta on pelejä lähes joka lähtöön, mutta tämän on ensimmäinen pelaamani Star Wars peli joka on tehty tälläisellä XCOM tyylisellä tavalla. Vastaavia pelejä on tullut vastaan paljon ja vaihtelevilla laatutasoilla, joten vertailupintaa ainakin löytyy.

Kehitettävää ja paranneltavaa rajallisin resurssein

Tehtävät eivät ole ainoa osa kokonaisuutta sillä mukana on myös päämajan päivittämistä ja operaatioiden suorittamista ja resurssien hallintaa. Välillä vastaan tulee myös pienimuotoisia valintojen miten tietyt tilanteet hoitaa ja niissä on välillä hieman Dragon Age tyylistä settiä kun eri ryhmäläiset suhtautuvat päätökseen positiivisesti, negatiisivesti tai neutraalisti. Tämä on aika pieni osa-alue eikä sitä ole merkittävästi syvennetty, eikä varmaan ole ollut tarkoituskaan. Erilaisten keskustelujen kautta pelin roolipelimäinen puoli kuitenkin korostuu samalla tavalla Midnight Suns pelissä, vaikkakin pienemmässä mittakaavassa. Keskustelut ovat kaikki ääninäyteltyjä, miten mitään tekstitulvaa ei tule, mikä on erittäin hyvä asia ja nykyään jo yksi merkki vähän korkeammasta laadusta. Eri hahmojen väliset ihmissuhteet ovat myös eräs mekaniikkansa, sillä yhdessä toimiminen parantaa ryhmädynamiikkaa ja hahmoja pystyy tätäkin kautta kehittämään eri tavoilla, kun kerralla kaksi hahmoa harrastaa jonkinlaista harjoittelua mikä tehostaa heidän toimintaansa kentällä.

Tukikohdan rakennus/päivitys on sekin tuttua juttua. Tällä kertaa se on merkittävästi selkeämpää ja helpompaa mitä se on XCOM sarjassa ollut. Suurin haaste on siinä kun pitää tarkasti harkita että mitä haluaa päivittää ensin, sillä krediittejä ei ole koskaan tarpeeksi kaikkiin ja heti kun päivityksiä pystyy laittamaan kaksi kerralla tulille, niin huomaa miten kalliita päivitykset tietyssä vaiheessa ovatkaan. Päivityksien hyödyt ovat kuitenkin aika selkeitä jo alussa, joten niitä kannattaa pitää silmällä. Tämä on yksi tapa jolla pystyy myös vahvistamaan hahmoja ja hankkimaan heille enemmän varustepaikkoja. Varusteiden hankinnassa turvaudutaan sitten mustan marketin kauppaan, jota saa paremmaksi, tukikohtapäivityksillä ja kumpikin on omanlaisensa rahareikä.

Yksi selvä tapa vahvistaa sekä hahmoja on Zero Companyn vaikutuksen lisääminen eri sektoreilla, mikä onnistuu tekemällä tehtäviä näillä sektroilla, tai käyttämällä tiettyjä resursseja näihin sektoreihin. Näitä parannuksia on ihan laidasta laitaan ja osa tulee ihan itsekseen operaatioiden ja tehtävien kautta, kun taas toisia pitää hieman tehostaa. Erilaisia muuttujia tässä kokonaisuudessa on todella paljon ja eri hahmoilla (tarinahahmoilla) on tarjota omia henkilökohtaisia tehtäviään joiden tekeminen myös parantaa suhdetta kyseiseen hahmoon. Ei mitään Mass Effect 2:n tasoista settiä, mutta kiva lisä joka tapauksessa.

Tuttuja juttuja ja hyvin vähän omia lisiä

Zero Companyn oikeasti omat jutut ovat aika vähäisiä ja valtaosa on tuttua XCOM tyylistä huttua. Yksi oma juttu, joskin ihan turha sellainen, on lähestyminen tehtäväaluetta jalan. Tällöin paikalta saattaa löytää paikkoja jossa kerätä tietoa joko resurssimuodossa tukikohtaan, tai etulöyntiasemamuodossa taisteluun. Etulyöntiasema (Advantage) on yksi taktisen taistelun lisä, jolla hahmot pystyvät tekemään erikoistekniikoitaan. Vertaisin sitä itse Hard West 2:n bravado systeemiin, ihan kiva lisä ja vähän jotain omaa. Tavallaan omaa on myös se, että kun taisteluosuudet alkavat, niin pelihahmot ja viholliset oitis ottavat yhteen ja XCOM sarjasta tuttua alueella liikkumista ei juurikaan ole siinä mielessä, että viholliset voisi yllättää ja taktisesti järjestellä hahmoja tämä mielessä pitäen. Se on tavallaan vähän outo ratkaisu, kun se vain supistaa vaihtoehtoja ja vähentää muuttujia, tehden taisteluista suht samanlaisia, erona se että millaisia vihollisia tulee vastaan. Joskin tällöin ne vähänkin erilaisemmat tehtävät erottuvat positiivisesti joukosta.

Kyllähän pelin tarinallinen anti on selvästi kattavampaa ja elokuvallisempaa mitä tälläisissä peleissä yleensä on ollut. Marvel's Midnight Suns on tietysti hyvin samanlainen siinä mielessä, mutta itse en toisaalta niputa sitä peliä yhteen XCOM tyylisten pelien kanssa. Pääasiassa tarina etenee hienosti, mutta myös aika nopeasti. Pakollisia tarinatehtäviä tulee vastaan hyvin tiuhaan tahtiin ja ne on pakko suorittaa kun ne tulevat kohdalle. Muutoin vaihtoehtoina on tietyllä aikapaineella saatavia tehtäviä, mutta pelin nopea rytmi tuntuu paikoin vähän erikoiselta ratkaisulta, koska se vähentää mahdollisuutta kerryttää resursseja muutoin kuin operaatioiden kautta, jossa resurssina toimii tiedustelutieto ja yleensä operaatioita voi suorittaa pari kerralla, erilaisin palkinnoin, mikä sekin ohjaa valintoja. Nopea rytmi tietysti pitää tarinan liikkeessä. Tarinassa tosin on muutamat vähän oudot osuudet jotka eivät täysin tunnu istuvan aikakauteen johon peli sijoittuu, koska tietty iso tapahtuma tapahtuu erään pelin oman tapahtuman jälkeen aika nopeasti, mikä ei tunnu sopivan isoon kaanoniin.

Tämän pelin kohdalla huomaa että vaikutteita on otettu monesta lähestää eikä pelkästään samasta genrestä. Star Wars pelien tapauksessa Zero Company on ilman haastajaa, kun taas XCOM tyylissä haastajia on todella paljon. Vahvuudet ovat ylivoimaisesti lähdemateriaaliassa sillä juurikin separatisti droidit, droidekat, järeämmät taisteludroidit, syndikaattilaiset sekä imperiumin joukot ovat kaikki omanlaisiaan lisiä viholliskattaukseen ja suuri määrä erilaisia aiheesta tuttuja lajeja omiin pelihahmoihin on todella vahva tyylillinen lisä. Pelin voi kuvata helposti Star Wars XCOMiksi ja se on pääpiirteittäin tarkka ilmaus mutta tässä pelissä on elokuvamaisuuksia enemmän kuin keskiverrossa XCOMissa tai monessa muussakaan vastaavassa pelissä.

Heikkoa optimointia ja ideoiden syvyyden puutetta

Vaikka pelissä on useita puolia joiden kautta sitä kutsuu laadukkaasti tehdyksi, niin se ei tarkoita etteikö siinä olisi tiettyjä todella silmiinpistäviä heikkouksia. Nämä voi tavallaan niputtaa yhden asian alle, nimittäin optimoinnin. Peli ei ole sieltä tasapainoisimmasta päästä toimivuuden suhteen ja tämä näkyy lähes pelkästään toimintaosuuksissa, mutta se näkyy niissä oikeastaan joka ainut kerta. Ajoittain se on sitä että kenttägrafiikka peittää toiminnan, mikä on ärsyttävää, mutta siitä on myös yleinen ja vielä ärsyttävämpi versio. Kaikki kulminoituu siihen että joko pelin optimointi on heikolla tasolla, tai sitten se on niin viimeistelemätön että peli ei pyöri niin jouhevasti kuin sen ehdottomasti pitäisi, kun ottaa huomioon kaiken muun mikä pelissä on tehty niin hyvällä laadulla.

Tämä ongelmallisuus näkyy siinä, että aina kun pelissä tapahtuu jotakin jossa on paljon muuttujia kerralla, tai systeemi vaihtuu ns. Seuraavaan vaiheeseen, peli pätkii sen verran, että mikään ei tapahdu sujuvasti. Kun taistelussa pelaajan vuoro vaihtuu vihollisten vuoroon ja viholliset saavat apujoukkoja, peli odottaa aika kauan viimeisimmän tapahtuman kohdalla ja vasta sitten alkaa tapahtua. Tapahtuma kaikenlisäksi tapahtuu siten, että kamera ei siirry tapahtumapaikkaan. Tästä on pelissä useammanlaisia erilaisia variaatioita mutta kaikissa korostuu sellainen tökkiminen ja huono siirtymä mikä todellakin antaa osviittaa siitä että peliä ei ole viimeistelty tällä osa-alueella oikeastaan yhtään. Ajoittain jopa tuntuu kuin peli jähmettyisi kokonaan, ennenkuin mitään oikeasti tapahtuu. Koska tämä ongelma on yhdellä osa-alueella jossa tapahtuu kokoajan, tuntuu se todella isolta heikkoudelta ja joltakin sellaiselta, joka olisi ehdottomasti pitänyt laittaa kuntoon, koska se on yksi asia, mistä pelin saattaa helposti muistaa jälkeenpäin.

Muita näennäisiä heikkouksia ovat tiettyjen mekaniikkojen syvyyden puute. Yhtenä isona asiana on se, että pelissä ei oteta operaatioista irti läheskään tarpeeksi. Nämä tuntuvat lähinnä sellaiselta viimehetken idealta jolla saadaan vähän lisää resurssihallintaa ja valikkorallia mukaan peliin, vaikka näistä olisi saatu irti paljon enemmänkin. Yhtenä ideana se, että operaatioiden kautta olisi voinut lähettää käytettävissä olevaa miehistöä omille tehtävilleen samalla kun pelaaja pitäytyy päätehtävissä ja tämän aikaa tietyt jäsenet ovat poissa pelistä tekemässä omaa tehtäväänsä ja tällöin isoa osaa porukasta ei istuttaisi vaihtopenkillä, samalla kun A-tiimi tekee tehtäviä.

Zero Company nyt ei suoraan yllä vuoden parhaisiin peleihin, mutta se joka tapauksessa hyvä peli joka tarjoaa mielekästä pelattavaa ja toimii hyvin taktisena kokonaisuutena ja useampi erilainen vaikeustaso mahdollistaa että peliä pystyy säätämään mieleiselleen tasolle. Normaalilla joutuu aika helposti jättämään tiettyjä hahmoja pois ja passittamaan heidät sairastuvalla ja siitä ylemmäs mentäessä kuolemakin voi korjata taistelussa. Zero Company on merkittävästi helpompi mitä XCOM2 ja on haasteeltaan enemmänkin tasoa Hard West 2, jossa meno on monesti vähän elokuvamaisempaa, tarinallisempaa ja helpompaa, mutta kyllä siitä haastavan saa jos haluaa.

Yhteenveto

Star Wars: Zero Company on XCOM tyylisten pelien joukossa hyvä kokonaisuus toimivalla ja nopeasti etenevällä tarinalla. Pelissä on muuttujia sen verran että tekeminen ei äkkiä lopu ja pelihahmoja voi muokata melko hyvin ja Star Wars aihetta on käytetty todella hyvin lajivaihtoehdoissa, vaikkakin varusteissa sama ei tunnu. Haasteessa peli on vähän helpompaa sorttia, mutta tarjoaa mukavia hetkiä taktisessa toiminnassa vaihtevalla hahmojoukolla, johon mahtuu muutama selvästi joukosta erottuvakin tapaus. Roistorintamalla peli on vähän heikompaa sorttia ja vaihtelua saisi olla enemmän ja useampi mekaniikka kaipaisi syvyyttä. Kokonaisuuten peli tarjoaa kuitenkin mielekästä taktista toimintaa Tähtien Sota maailmassa.

+ Star Wars aihetta on käytetty todella hyvin

+ Toiminta ja suuri joukko erilaisia hahmoja

+ Kustomointi on hyvällä tasolla

+ Tarina etenee hyvää vauhtia

+ Ääninäyttely

- Muutama mekaniikka kaipaisi lisää syvyyttä

- Optimointi/viimeistelemättömyys

- Vaihtelua on hyvin vähän

- Pääroisto on pettymys

Arvosana: 8,0

Mahtava

Vaihtoehtoja riittää

Ubisoftin maskotin ensimmäinen peli

30-vuotisen taipaleen alkuun palaaminen tuo todella retroja viboja tullessan. Rayman on pelimaailmassa sellainen sarja, jonka alkuvaiheessa yksikään peli ei seurannut samaa kaavaa, mutta joka on myöhemmin löytänyt sen oman tyylinsä. Ensimmäinen seikkailu on joukosta ylivoimaisesti se erilaisin ja tämä on mahdollisesti oma valintani peliksi jonka titteli on: Vaikein PS1 peli.

Sädemies

Rayman on yksi niitä pelejä jonka muistan aika hyvin, vaikka sen pelaamisesta on varmaan pari kymmentä vuotta ellei enemmän. Se kertoo että jotakin erityistä peli on aikanaan tehnyt, mutta se erityinen ei tässä tapauksessa ole positiivista, sillä itse muistan tämän pelin yhtenä vaikeimmista peleistä mitä olen koskaan pelannut ja läpäissyt. Pelistä voi oitis sanoa että on erittäin hyvä ratkaisu, että jatko-osat tekivät sitten jotkain merkittävästi erilaista.

Valon ja pimeyden tasapaino järkkyy

Ensimmäiset muistikuvat tästä pelistä ovat todella kaukaa menneisyydestä ja ne ovat samaa tasoa mitä ensimmäiset muistikuvat Sonicin kanssa. Tämä oli yksi niitä värikkäitä pelihahmoja, jonka peli vaikutti kiinnostavalta, mutta jota pelattua vasta paljon myöhemmin ja sanoisin että PS2 taisi silloin olla jo ilmestynyt, joten Rayman 2 oli tuolloin ja ilmestynyt ja pelasin sen aika nopeasti tämän pelin perään. Rayman 2:sta on merkittävästi paremmat mielikuvat, vaikka senkin pelaamisesta on jo todella pitkä aika. Tämä ensimmäinen Rayman on kuitenkin yksi sellainen peli, jonka perusteella ei voi koko sarjaa juurikaan arvioida ja summata, koska tämän pelin monet pelilliset ratkaisut, jäävät tähän yhteen peliin. 30-vuotis juhlapaketissa on tarjolla kaikki versiot tästä ensimmäisestä pelistä, mutta oma valinta on sieltä suoraan PS1 versio.

Tarinan lähtökohdat kerrotaan heti alussa taikurihahmon kautta. Maailmassa on harmonia, värejä, valoja ja kaikkea kivaa. Juuri sellainen värityskirjatyylinen asetelma erittäin upealla graafisella ilmeellä. Mahtava Protoni pitää tasapainoa yllä, kunnes paha Mr. Dark varastaa Protonin, kaappaa kaikki Electonit ja nujertaa vaivattomasti Betilla keijun, tämän yrittäessä estää häntä. Maailma alkaa vajota synkän varjon alle, kunnes apuun rientää riippumatossa löhöävä raajaton ja melko hankalasti kuvailtava, mutta aika hyvin mieleenpainuva Rayman.

Tarinallisesti kaikki on melko simppelillä tasolla. Pelissä on yksi selvä pääroisto jonka kätyreitä on ripoteltu kaikille alueille ja hasardeja on kaikkialla ja kasvassa määrin. Pelin yleinen tyyli ja tunnelma ovat jotakin mikä ei ole sieltä kekseliäimmästä päästä, mutta ulkoasussa on sellainen suht selvä oma tyylinsä, mikä on yksi sellainen asia mikä pelisarjassa on kestänyt läpi kaikkien pelien. Tämä on mahdollisesti yksi harvoja, ellei ainoa sellainen juttu mikä sarjassa kestää, vaikka värit vähenevät heti toisessa pelissä sarjaa. Jos peli jostakin ottaa pisteitä pitkässä juoksussa, niin tyylikkyydestä. Eri alueissa on todellakin eroja ja mielikuvista on laitettu peliin runsaasti. Kaikki paikat ovat suunnilleen yhtä pitkiä, joten mikään alue ei ala käydä tylsäksi, paitsi että näitä alueita saa tahkota uudestaan ja uudestaan pelin aikana, mikä käy kyllä todella selväksi.

Vaaroja vaarojen päällä ja limittäin

Pelattavuus on yksi asia, jossa peli ottaa todellakin aikansa, tuoden hiljalleen lisää muuttujia mukaan. Alussa Rayman ei osaa tehdä kuin perusasioita, liikkua, hypätä ja ryömiä. Peli alkaa hyvin verkkaisesti ja on aluksi erittäin simppeliä ja rentoa pelattavaa. Hiljalleen mukaan tulee mahdollisuus ottaa kiinni kielekkäistä ja roikkua niistä, kyky lyödä sekä virittää iskua, jolloin lyönti lähtee kauemmas ja lisää muuttujia tulee varsin pitkän aikaa. Valikoimaan kuuluu myös taito jossa Rayman käyttää tukkaansa propellina, yksi asia mikä on yksi isoimpia juttuja josta hahmo tunnetaan. Nyrkin heiluttamisen lisäksi. Jokaisen opitun taidon jälkeen peli vaikeus harppaa eteenpäin ja ihan parin uuden kyvyn jälkeen peli on jo merkittävästi vaikeampi miltä se aluksi vaikutti. Rayman on yksi hämäävimpiä pelejä vaikeustasollaan, sillä aluksi se vaikuttaa hyvältä lastenpeliltä jossa on kivaa tasohyppelyä, veikeitä olentoja, vihollishahmoja joita piestä ja värejä piirrossarjan mittapuulla. Mutta ihan jo toiseen pomoviholliseen mennessä peli on näyttänyt että sillä on kynnet ja hampaat.

Rayman pystyy siis tekemään vaikka mitä ja kaikki taidot täytyy opetelle pieniä yksityiskohtia myöten. Nyrkin heilutuksessa täytyy tietää miten nyrkki lähtee ja palaa sekä miten tietyt viholliset reagoivat siihen. Puhumattakaan siitä, mitä viholliset tekevät kun pelaaja tulee tarpeeksi lähelle. Useat viholliset saa pudotettua yhdellä osumalla, mutta joihinkin saattaa tarvita useamman osuman. Oletusarvoisesti Rayman kestää kolme osumaa, mutta tehosteilla hänen elinvoimastaan saa viiden osumapisteen tasoisen. Se tulee tarpeeseen sillä peli on hyvin armoton useissa kohdissa, oli sitten kyse pikkutarkasta tasohyppelystä, tai todella armottomasta kaavojen opettelusta pomotaisteluissa, sillä pomoviholliset toistavat tiettyjä asioita uudestaan ja uudestaan, lisäten aina jotakin pientä lisää ja nämä osaavat myös pelata aika rumaakin peliä joka pakottaa pelaajan pysymään hereillä ja reagoimaan erittäin nopeasti.

Rayman on kuitenkin pohjimmiltaan tasohyppelypeli ja monet kaikista haastavimmat oduudet ovat juurikin tasohyppelyä jossa yksi virhe voi olla yksi liikaa. Koska peli tuo jokaisella alueella uusia hasardeja, pitää pelaajan jatkuvasti oppia sopeutumaan moniin haasteisiin joita peliä tielle laittaa. Piikit satuttavat, tyhjyyteen putoamisesta ei pelasta mikään ja kun mukaan laitetaan liukkaita tasoja, ammuksia, rytmissä tapahtuvia toimintoja ja nopeasti hajoavia tasoja, tuntuvat kaikki kentät hyvin erilaisilta haasteineen. Tietyllä alueella on samoja vaaroja, mutta uusi alue tuo uusia vaaroja, unohtamatta vanoha. Tietyt elementit ovat sellaisia että niitä on vain tietyssä ympäristössä, mutta kun yhdestä pääsee tulee tilalle varmasti jotakin muuta. Ajoittain pelattavaksi tulee myös kikkakenttiä joissa käytetään jotakin kyseiselle kentälle omaa jippoa, oli sitten kyseessä nouseva vaara jolta täytyy kiivetä nopeasti pakoon tai kenttä jossa on loputon propellitukka ja aivan omat haasteensa.

Värejä ja tyylejä pelissä riittää

Peli jonka läpäiseminen ei ole läpihuutojuttu

Raymanin tapauksessa haaste on yksi pelin kaikista vahvimpia elementtejä. Tämä on suoraan vaikea peli ja isolla V:llä. Usein pelin läpäisemisessä on tiettyjä vaatimuksia jotka pitää täyttää, kerää X määrä esinettä Y, tai läpäise kaikki kentät ym. Raymanissa ei mitään ei jätetä vajaaksi vaan pelin voi läpäistä vain kun on tehnyt aivan kaiken mitä pelissä on tehtävää. Tämä on yksi asia minkä muistan pelistä todella kivuliaasti, sillä tämä ei ole hauska, lyhyt tai mielekäs asia kokonaisuudessa.

Pelasta kaikki, tai turha pelastaa ketään

Rayman on vaikea peli pelkästään eteenpäin pääsemisen tapauksessa, mutta se mikä tekee siitä murhaavan vaikean, on se mitä vaaditaan että voi haastaa Herra Pimeän. Kaikkiin kenttiin on jemmattu kuusi häkillistä pinkkejä pirpanoita, Electuuneja, jotka ovat aina samanlaisessa kalterihäkissä, hyvin piirrossarjamaisessa sellaisessa. Yksi napakka nyrkinisku hajottaa tämän häkin ja vangit pääsevät vapauteen. Nämä pitää kaikki pelastaa, että pääsee viimeisiin kenttiin. Siinä missä useissa PS1 peleissä riittää että keräiltävää esinettä on tietty määrä, Raymanissa se on kaikki tai turha edes vaivautua. Kentissä on merkittävästi eroa siinä että kuinka pitkiä ja kuinka monimutkaisia ne ovat. Jotkut kentät, pääasiassa alkualueen, ovat hyvin selkeitä ja suoraviivaisia, kun taas jotkut ovat jo pelkästään eteenpäin pääsemisessä ja lopun löytämisessä hyvin epämääräisiä ja vaikeaselkoisia. Kirsikkina tämän kakun päällä on sitten se, että nämä häkit, joita pitäisi etsiä silmä kovana, eivät aina edes näy heti, vaan ne ilmestyvät tyhjästä, kun pelaaja liikkuu tietyn pisteen ohi. Tämä, on pelin ylivoimaisesti halpamaisin ratkaisu, jossa on monesti aivan tuurista kiinni, että löytääkö häkkiä edes muuten kuin sattumalta.

Rayman tavallaan opettaa tämän heti alkupuolella, sillä monet osat ihan ensimmäisissä kentissä ovat sellaisia, että niitä ei ensimmäiselle kerralla saada, tai niihin ei pääse. Ne vaativat tietyt ominaisuuden jota pelihahmolle ei alussa ole ja tämä on yksi iso mekaniikka. Pelaajan täytyy palata taaksepäin ja pelata kenttiä ja alueita uudestaan. Koska monet vaaranpaikat ovat sellaisia että niitä ei voi hävittää, pitää aina olla varpaillaan kun liikkuu tietyssä paikassa, mikä on kokonaan oma haasteensa kun mennään yhteen suuntaan ja aivan omansa, kun palataan taaksepäin. Useat kohdat pelissä ovat sellaisia että niitä ei pysty aina tekemään samalla luotettavalla tavalla, vaan niissä tuntuu olevan vähän tuuria mukana. Tietyt hypyt on venytetty niin pitkiksi, että vaikka sitä yrittäisi samalla tavalla joka kerta, niin pari kertaa kymmenestä, saattaa sitten onnistua, vaikka ei tekisi mitään eri tavalla. Vastaavanlaisia tilanteita on vaikka kuinka paljon ja kasvalla vaarojen määrällä.

Koska kenttiä täytyy pelata uudestaan ja uudestaan, tulee niissä aina vähän paremmaksi ja kun tietää mitä pitää tehdä, ovat myöhemmät pelikerrat helpompia, mutta kentät joissa on äkkikuolemapaikkoja, ovat kaikista turhauttavimpia pelata. Tämä on niitä pelejä, jossa ei ole loputonta määrää yrityksiä. Kentissä on sinisiä kiiltäviä palloja, joita keräämällä saa lopulta lisäelämän ja lisäreitä on myös piilossa kentissä, joskus nekin ilmestyvät tyhjästä. Nämä lisärit ovat se iso juttu kun aletaan todella tekemään kaikkea mahdollista pelissä, sillä niillä saa jatkaa siitä, mihin jäi. Nämä kuitenkin kuluvat nopeasti, sillä varsinkin pomotaisteluissa, tappelu aloitetaan joka kerta alusta ja tietyt pomotaistelut, kuten herrat Stoney ja Skops ovat erittäin vaativia, mutta yhteenotto Space Mamaa vastaan oma murheenkryyninsä. Se on brutaali esimerkki siitä, miten paljon roinaa ruudussa voi kerralla olla ja miten pitkä kaava pelaajan täytyykään opetella ja toistaa uudestaan ja uudestaan, ihan vain että saa yhden tilaisuuden vahingoittaa pomovihollista.

Vaikeimpia pelejä mitä löytyy

Rayman on helposti yksi vaativimpia ja vaikeimpia pelejä mitä olen koskaan pelannut. Se on vaikein PS1 peli jonka olen läpäissyt ja pelkästään vaatimuksineen se on ihan omalla tasollaan. Siis kyllähän pelit kuten Super Meatboy, Dark Souls tai Darkest Dungeon ovat vaikeita, mutta niiden vaatimukset ovat aika kohtuullisia kun verrataan tähän papparaiseen. Siis PS1 pelit olivat se vaihe jossa pelaajan aikaa alettiin jo vähän kunnioittaa ja päästiin irti siitä arcademetodista joka vaivasi liian montaa NES peliä, joiden keinotekoinen vaikeus on edelleen yksi syy, miksi niitä ei muistele samalla lämmöllä kuin useita PS1 pelejä, PS2:sta puhumattakaan. Rayman ilmestyi myös N64:lle, Genesikselle ja SNESille, eli se oli yksi ensimmäisiä PS1 pelejä ja peli suoraan sieltä taitekohdasta. On siis vähän haastavaa miettiä että mihin peleihin tätä nyt sitten vertaa, kun miettii pelejä jotka ovat samaa aikakautta tämän pelin kanssa. No se ilmestyi PS1:llä, itse pelasin sitä alunperin PS1:llä (tai PS2:lla, mutta PS1 peliä) ja nytkin valitsin PS1 version. Joten PS1 pelit ovat sen kollegoita.

Raymanin suurin ongelma on sen vaikeus. Haaste on ok, kun tehty hyvin. Resident Evil on haastava ja monesti suht kyseenalaisen keinoin. Jak & Daxter on haastava, mutta pääasiassa hyvin tehdyillä tavoilla. Dark Souls on haastava, välillä/vähän väliä täysin epäreilulla tavalla, mutta monesti oikein tehdyllä haastavalla. Rayman on isona kokonaisuutena vaikea kyseenalaisin tavoin ja valtaosan ajasta, se on enemmän turhauttavaa pelattavaa, kuin mielekästä pelattavaa. Samanlaisia pelejä ei juurikaan muita tule mieleen se sitoutuminen mitä peli pelaajaltaan odottaa, on sen verran korkealla tasolla, että tätä peliä on erittäin vaikea suositella, koska tämä on peli joka täytyy viimeistellä, ihan vain että näkee lopetuksen.

Kokonaisuutena Rayman on harmillisesti peli josta jää paha maku suuhun. Loppuhuipennus ei edes ole kaiken vaivan arvoinen ja fiilis joka lopetuksessa jää, ei vähennä sitä ketutuksen määrää mitä on luvassa kun pyrkii kohti sitä pistettä jossa vaikuttaisi mahdollista päästä ottamaan yhteen Mr. Darkin kanssa. Tämä on loppuviimeksi peli jolla on hetkensä, mutta suuremman osan ajasta se turhauttavaa pelattavaa joka ottaa enemmän kuin antaa. Mutta toisaalta, tämä 30-vuotis versio pitää sisällään mahdollisuuden kelata aikaa taaksepäin, mikä helpottaa valtaosassa haasteista ja pelinmuokkauksien kautta pystyy pelaamaan kenttiä vapaasti ilman että tarvitsee kerätä mitään, mikä antaa mahdollisuuden pelata viimeiset kentät ilman merkittävää keräilymaratoonia.

Yhteenveto

Rayman on yksi vaikeimpia pelejä jonka muistan läpäisseeni eikä se päästä pelaajaansa juuri missään kohtaa helpolla. Pelillä on todella selvä oma tyyli ja graafisesti se on erittäin hienon näköistä katseltavaa eikä pelattavuuskaan ole huonolla tasolla. Pelin haaste on kuitenkin niin korkea niin usein, että peli on enemmän turhauttavaa kuin mielekästä pelattavaa. Muuttujia on, pelattavaa on ja tyyliseikkojen kanssa kokeillaan vaikka mitä, mutta kokonaisuutena tämä on yksi niitä pelejä josta jää karvas maku ja joka vaatii pelaajalta liikoja. Sillä on puolensa, mutta ne ovat yleensä enemmän tyylillisiä ja vähemmän pelillisiä.

+ Värikäs ulkoasu monenlaisilla maailmoilla

+ Kehittyy hyvässä tahdissa

+ Veikeä tyyli maailmoissa ja vihollisissa

+ Pelattavuus on toteutettu hienosti

+ Pelinmuokkaukset

- Vaikeus

- Pikkutarkkuus

- Lopetus huomioiden mitä siihen vaaditaan

Arvosana: 5,4

Muokkauksien kanssa: 6,5

Välimallia

Tiettyyn pisteeseen pääseminen ei ole liikaa pyydetty

Toinen kriisi dinojen keskellä

Dino Crisis on yksi tunnistettavimpia Resident Evil-like pelejä jossa merkittävä ero on siinä että zombit on korvattu dinoilla. Dino Crisis 2 puolestaan osoittaa kauan ennen Resident Evil 4:sta että toiminta tekee selviytymistkauhusta merkittävästi paremman pelin kuin pulmapainotteisuus. Se mitä Aliens on alkuperäiselle Alien elokuvalle, sitä Dino Crisis 2 on alkuperäiselle Dino Crisis pelille.

Steam

Dino Crisis 2

Dino Crisis pelisarja ei ole noussut samalle tasolle kuin Resident Evil, sillä se menetti otteensa varsin nopeasti. Dino Crisis 2 on kuitenkin se peli koko sarjassa, joka korottaa tasoa merkittävästi verrattuna ensimmäiseen peliin. Resident Evil sarjasta mallia ottavien pelien joukossa tämä on ehdottomasti yksi onnistuneimpia kokonaisuuksia, vaikka siinä on läsnä monet rasittavatkin puolet.

Sarja jatkuu, tyyliisuunta vaihtuu

Tarinallisesti peli lähtee käyntiin jonkin aikaa ensimmäisen Dino Crisis pelin tapahtumien jälkeen ja kertaa nopeasti pääasiat pelimaailmassa, lähinnä perustellen että miksi pelissä liikkuu dinosauruksia jotka ovat kuolleet sukupuuttoon ja ajat sitten. Ensimmäisen pelin pelaaminen ei ole välttämätöntä koska tärkeät jutut pelaaja saa tietää ennen kuin tutustutaan päähahmoihin. Ainoa tuttu naama on ensimmäisen pelin Regina ja muutoin porukka on täysin uutta. Pelin toinen päähenkilö Reginan lisäksi on Dylan niminen blondi mies. Heti alussa kaksikko lähtee eri suuntiin ja tarina alkaa avautua hiljalleen kummallakin taholla. Tarina ei isommin kannattele kokonaisuutta, mutta siinä on puolensa ja jopa tietyt yllätyselementitkin. Mutta pääpointti on että dinosauruksia on kaikkialla ja pelihahmoilla on aseet joilla hankkiutua niistä eroon.

Tyylillisesti peli ei ole erityisen lähellä ensimmäistä Dino Crisis peliä. Ensimmäinen Dino Crisis on kuin varhaisimmat Resident Evil pelit. Se oli hidas, suunnitelmallinen ja täynnä erilaisia pulmia joita selvittää. Harhailua sai harrastaa aika paljon että sai haltuunsa kaikki tarvittavat roippeet jotta pääsi eteenpäin. Reginalla oli käytössään aseita, mutta niissä oli melko vähän ammuksia ja dinosaurukset olivat erittäin nopeita ja todella tappavia, mitä korosti sekin että parannustarvikkeetkin olivat rajalliset. Dino Crisis oli paljon nopeatempoisempi kuin Resident Evil mutta myös paljon suljetumpi sillä tapahtumapaikka ei tarjonnut isommin vaihteua koska kompleksin alueet olivat aika samanlaisia. Resident Evil tarjosi enemmän vaihtelua vaiheittain ja Resident Evil 2 vielä sitäkin paremmin. Dino Crisis 2 ei sijoitu useisiin sijainteihin, vaan tapahtumapaikka on melko samalla tavalla suljettu viidakkomaisema, vaikka sijainteja pelissä onkin useampi. Ympäristöissä on silti hyvin samanlainen tunnelma ja tyyli joten peli tuntuu ympäristöjen suhteen samanlaiselta läpi pelin. Välillä saattaa joutua vähän harhailemaan jos ei heti muista että missä mitäkin on tai mitä oli tekemässä, mutta yleensä reitti eteenpäin on aika selvä ja pulmat joita tällä kertaa tulee vastaan, ovat erittäin simppeleitä, mikä on pelin fokus huomioiden, vain hyvä asia.

Dinosaurusten täyttämät viidakkomaiset, tutkimuslabrat ja vastaavat ehtivät tulla tutuiksi kun peli etenee, mutta toisin kuin ensimmäisessä Dino Crisis pelissä, tällä kertaa fokus on jossakin aivan muualla. Dino Crisis 2 on samalla tavalla erilainen peli, kuin Aliens on erilainen elokuva edeltäjäänsä nähden. Tällä kertaa pääosassa on toiminta. Dino Crisis 2 ei ole pulmapeli, vaan hyvin selvä räiskintäpeli. Tämä tekee siitä selvästi erilaisen kuin ensimmäisestä pelistä ja merkittävästi paremman lähemmäs kaikilla tavoilla. Luvassa ei ole tylsää pulmanratkontaa, jatkuvaa harhailua esineitä etsien vaan rytmi on merkittävästi nopeatempoisempi ja jos vastaan tulee pulmia, ne ovat lähinnä hidasteita joista pääsee nopeasti eroon. Dino Crisis teki heti ensimmäisessä jatko-osassa sen, mihin Resident Evil sarja pääsi vasta neljännessä numeroidussa jatko-osassa.

Ammutaan dinosaurukset lopullisesti sukupuuttoon

Toiminta pelissä on paljon miellyttävämpää, kuin ajattelin sen alunperin olevan. Iso syy on siinä että tämä peli on samalla tavalla heikko liikkumisen suhteen kuin varhaiset RE pelit ja edellinen Dino Crisis, siitä ei ole hyvää sanottavaa. Toiminnallnen fokus on kuitenkin toteutettu niin, että tämä, yllättävää kyllä, ei ole mikään iso ongelma. Liikkuminen on melko kulmikasta sillä tutun ärsyttävällä tyylillä joka oli yhteen aikaan oli PS1:llä liiankin suosittua. Ohjattavuudessa on kuitenkin muutama asia, joka korjaa nämä tietyt ärsyttävyydet välittömästi. Ensimmäinen asia on se, että pelissä pystyy tekemään nopean täyskäännöksen, mikä on tuttua myös RE sarjassa, mutta myöhemmin. Tämä helpottaa tilanteita joissa dinoja käy päälle useammasta suunnasta. Toinen merkittävä asia mikä helpottaa toimintaa on se, että nyt kun tähtää niin pelihahmo tähtää automaattisesti lähimmän vihollisen suuntaan, joten korkeutta ei tarvitse enää miettiä, senkun antaa aseiden laulaa. Nämä tietyt muutokset tekevät pelistä merkittävästi nautinnollisemman, kun päästään kiinni siihen varsinaiseen ammuskeluun.

Pelin alussa ohjataan Dylania jolla on käytössään haulikko ja viidakkoveitsi, joista kummallakin on omat käyttötarkoituksensa. Reginalla puolestaan on veitsen sijaan sähköpamppu, jolla hän pystyy avaamaan ovia, kun taas Dylan pystyy katkomaan köynnöksiä jotka sulkevat reittejä. Tämä on lähinnä tekosyy laittaa kaksi eri hahmoa kahdelle eri polulle jossa kuitenkin tehdään samaa asiaa, tapetaan dinoja kasvavalla arsenaalilla mitä erilaisimpia aseita ja tämä on pelin parasta antia ja sitä mitä kokonaisuudessa tehdään kaikista eniten. Se kuullostaa melko itseääntoistavalta, mutta Dino Crisis 2 on melko sopivan pituinen että meno ei ala kyllästyttää ja erilaiset aseet tarjoavat tarpeeksi vaihtelua että toimintaan ei missään vaiheessa isommin kyllästy. Varsinkin kun Dylanilla ja Reginalla on omat aseensa. Dylanin aseet ovat haulikon tapaan vähän järeämpää sorttia, mutta vähemmillä ammuksilla ja hitaammalla tulituksella, kun taas Reginan aseisiin mahtuu alusta asti konepistoolit ja mukaan tulee lisää sarjatuliaseita, mutta myös järeämpää kalustoa. Tätä kautta pelaaminen tuntuu eri hahmoilla hieman erilaiselta, vaikka muutoin eroa ei juuri olekaan.

Asevalikoma pelissä on sen verran kattava että kokonaisuudessa on hyvä flow läpi pelin. Dinosauruksia tulee pelin aikana enemmän ja enemmän vastaan ja myös erilaisia, toiset nopeampia, toiset kestävämpiä ja osa tulee ilmastakin käsin. Koska suurin osa dinoista tulee väijytystaktiikalla, pitää olla jatkuvasti heräillä ja valmis nopeisiin käännöksiin. Dinosaurusten tulon kuulee yleensä ennen kuin ne näkee, mutta välillä kun ruutu vaihtuu, voi naaman edessä olla samantien terät hampaat. Aluksi vastassa on ensimmäisestä pelistä tuttuja raptoreja, perusvaarallisia vihollisia, joista pääsee kuitenkin  eroon kun niille antaa vähän lyijyä. Lentoliskot, pienemmät ja nopeammat dinosaurukset ja t-rex kaikki ovat osa kokonaisuutta ja tarjoavat erilaisia haasteita. Helppo peli ei ole kyseessä, mutta haaste lisääntyy asteittain ja kun haasteet todella alkavat alkaa pelattavuuskin luonnistua jo sen verran hyvin, että se ei ole erityisen huono asia. Puhumattakaan että arsenaali on todella kattava jo siinä vaiheessa.

Tuplasti edeltäjäänsä parempi peli

Dino Crisis sarjasta tuttuja pelejä ovat ensimmäinen ja toinen. Dino Crisis 3:sta tiedän että se tapahtuu avaruudessa ja Dino Stalker on lightgun shooter, joten en ihan äkkiä sanoisi että kumpikaan haastaa tämän kakkosen, kuten harvempi myöhemmin tullut Alien elokuva on haastanut Aliens elokuvan, varsinkaan Alien 3. Verrattuna ensimmäiseen Dino Crisis peliin, ei ole mitään epäselvää siitä että kumpi peli on parempi, se on ylivoimaisesti Dino Crisis 2, joka on yllättävän vahva haastaja monille PS1:n vahvimmille peleille.

Tarpeeksi muuttujia ja hyvää sisältöä useampaan pelikertaan

Taistelussa on kokonaan omat mekaniikkansa joilla toimintaan saadaan oma lisänsä. Tappamalla dinoja pelaaja saa sukupuuttopisteitä joilla sitten ostaa asteita, ammuksia ja parannustarvikkeita, joiden hinnat on yllättävän kohtuullisia, varsinkin jos tulee harrastaneeksi vähänkin harhailua ennenkuin löytää oikean reitin eteenpäin. Tehokkaalla ammuskelulla pystyy kombottamaan dinojen tappamista mistä saa enemmän pisteitä ja jos ei itse ota yhdellä alueella yhtään osumaa, saa siitäkin pisteitä. Tämä simppeliltä vaikuttava mekaniikka on yllättävän toimiva ja koukuttava, vähän samalla tavalla tyylikkyyspisteet pelissä Bullet Storm. Dino Crisis 2:ssa on oma hyvin arcademainen lähestymistapansa toimintaan, mutta se toimii erittäin hyvin, jopa yllättävän hyvin ja Dino Crisis 2 on erittäin hyvä esimerkki siitä että tylsä kauhupeli muuttuu oitis mielekkäämmäksi, kun siihen laitetaan enemmän toimintaa ja vähemmnä pulmanysväämistä. Ohjattavuudesta poiketen, ampumisesta tekee hauskaa ja helppoa se, että pelihahmo tähtää melko automaattisesti oikeaan suuntaan ja oikeaan korkeuteen missä on vihollisia. Resident Evilissä varsinkin piti osata tähdätä ylös- tai alaspäin, mutta siitä on luovuttu, mikä on hyvä pelin rytmin vuoksi.

Pelin läpäisee reilusti alta kymmenen tunnin, vähän yli viidessä tunnissa, mutta sen uudellenpeluuarvo on sen verran hyvä että pelin voi hyvinkin pelata läpi uudemmankin kerran ja vähän paremmin kuin aiemmin, kun peliin pääsee vähän paremmin kiinni. Kombojen kerryttäminen ja vahingon välttäminen nousevat omiksi haasteikseen jotka kannustavat todella pelaamaan paremmin ja paremmin. Lisäksi kokeilemalla erilaisia aseita aiemmin mitä muutoin, voi kokonaisuudesta saa uudemmalla pelikerralla oitis vähän erilaisen otteen. Lisäksi kun tietää että että mihin mennä ja mitä tehdä, luonnistuvat seuraavat pelikerrat paljon nopeammin ja jos on haastetta vailla, vaikeustasoa voi repiä ylöspäin, varsinkin jos pelattavuus todella luonnistuu.

Ohjattavuus on kieltämättä pelin kaikista heikoin lenkki, sillä sen huomaa helposti todella nopeissa kohtauksissa kun kääntyminen ei tapahdukaan ihan niin jouhevasti mitä hyvän ohjattavuuden omaavissa peleissä. Alueet ovat sen verran laajoja, että niissä on tilaa pyöriä vähän ympyrääkin kunnes saa pelihahmon suunnattua oikein ja pääsee liikkumaan eteenpäin. Mikäli peliä pelaa maratonina pitkiä pätkiä, alkaa ohjattavuus luonnistumaan enemmän ja enemmän, mutta jos peliä pelaa pätkän ja seuraavan vasta pidemmän ajan päästä, niin ohjattavuuteen täytyy totuttautua taas uudestaan ja se ottaa aina aikansa. Kyllähän pelissä on tiettyjä ärsyttäviä pätkiä, kuten eräs avainkorttivarkaan jahtaus, mutta ne ovat suht pieniä ongelmia muutoin hyvin tehdyssä toimintakokonaisuudessa, johon mahtuu myös railshooter pätkiäkin tarjomaan sellaista oikeanlaista vaihtelua, mitä useamman muut pelisarjat yrittävät tarjota pakotetun hiiviskelyn tavoin. Toinen, ei niin iso ongelma, on siinä että tarinankuljetuksellisesti on outoa miten pelihahmot tuntuvat löytävän aina sen ratkaisevan paikan ilman että heitä täytyy palata hakemaan. Voi tietysti olla että sen kun vain seuraa kuolleiden dinojen joukkoa tai massiivisia räjähdyksiä ym, niin löytää sinne missä tapahtuu. 

PS1:n parempaa toimintapelikaartia

Verrattuna aikakautesa peleihin Dino Crisis 2 erottuu positiivisesti joukossa. Tässä tapauksessa vertaus tehdään PS1 peleihin, vieläpä lähemmäs niihini kaikkiin koska Dino Crisis 2 ilmestyi vuonna 2000, konsolin aikakauden loppupuolella ja kolmen Resident Evil pelin jälkeen. Ihan kaikkia juttuja peli ei kopioinut RE sarjasta sillä Nemesis pelissä RE päähenkilöt olivat oppineet jo väistöliikkeen, melko heikon sellaisen mutta kuitenkin. Dino Crisis 2:ssa on myös väistöliike, mutta jonkin typerän syyn vuoksi, se pitää ns. "avata" asetuksista, sillä se ei ole aktivoituna oletusarvoisesti. Sanotaan että itse olin pelannut ensimmäisen alueen ennen kuin näin asetuksissa tämän kohdan ja otin sen käyttöön, joten ilmankin pärjää, muta väistöliike helpottaa merkittävästi useita kohtia pelissä. Nopea kääntyminen tavallaan korvaa tämän ja tehostaa pelin melko suoraviivaista toimintaotetta jossa ei niinkään peräännytä ja väistetä alta pois, vaan kohdata vaara suoraan kasvotusten ja aletaan tulittaa. Väistöliike on kuitenkin erinomainen lisä, vaikka vaatiikin vähän enemmän opettelua.

Sanotaan että Dino Crisis 2 ei suoraan mene parhaiden PS1 pelien joukkoon, mutta se pärjää vertailussa aika hyvin ja on ehdottomasti niitä parempia aikakauden toimintapelejä, ottaen asetelmastaan ja kontrolleistaan paljon irti. Kyllähän PS2 nopeasti näyttää kaapin paikan hyvin monella tavalla, mutta aika moni PS1 peli on edelleen parempi, kuin aika moni PS2 peli. Siis pelkästään Spyro ja Crash ovat PS1:n loppupuolella paljon parempia, mitä PS2:n alkupuolella. Dino Crisis sarja ei ole tuttu PS2:n puolelta, mutta sillä alustalla kilpailu onkin sitten jo aika kovaa. Sitä se on myös PS1:llä, mutta juurikin tälläisten toiminallisten ammuskelupelien joukossa Dino Crisis erottuu paljon enemmän edukseen mitä muutoin, sillä vaikka PS1:llä on hyviä toimintapelejä, niin Dino Crisis 2 tuntuu toimivan vähän paremmin kuin monet muut, heikkouksineenkin. Dino Crisis 2:n vahvuus on tietysti siinä että se keskittyy toimintaan, ei juuri muuhun kun taas Tomb Raiderissa on tasohyppelyä, Metal Gear Solidissa on hiiviskelyä ja Syphon Filterissä on sekä että. Dino Crisis 2 tosin pesee näistä jokaisen puhtaassa mielekkyydessään mitä toiminnalliseen otteeseen tulee.

PS1:llä on loppuviimeksi aika vähän todella puhtaita toimintapelejä, koska kaikissa joita tulee nopeasti mieleen on yleensä jokin toinenkin elementti mukana. Dino Crisis 2 ei juurikaan tarjoa vaihtelua, se keskittyy tekemään yhden asian oikeasti hyvin ja onnistuu siinä erinomaisesti. Onneksi se yksi asia on toiminta.

Yhteenveto

Dino Crisis 2 on sarjan vahvin osa ja erinomainen toimintapeli. Tyylillisesti se on toimiva, tarinallisesti ihan ok ja vaikka pelattavuutta kampittaakin ohjattavuus, sitä kompensoidaan hyvin tehdyllä ammuskelulla. Erilaisia dinoja on sopivasti kuten myös erilaisia aseita jotka jakautuvat hienosti kahdelle pelattavalle hahmolle. Välillä tulee vastaan vähemmän hyviä kohtauksia mutta valtaosan ajasta pelin rytmi on erittäin hyvä ja toiminnasta saa paljon enemmän irti, mitä tälläiseltä PS1:n Resident Evil tyyliseltä pelisarjalta olisi voinut odottaa.

+ Paljon aseita ja paljon ammuttavaa

+ Kombosysteemi tehostaa toimintaa

+ Asetelma ja maailma toimivat

+ Hyvä rytmi läpi pelin

- Ohjattavuus liikkumisessa

- Ajottaiset heikommat kohtaukset

Arvosana: 8,0

Mahtava

Disneyn aliarvostetumpia elokuvia pelimuodossa

Atlantis: Kadonnut valtakunta on yksi niitä parempia myöhemmän ajan Disney elokuvia, kun Disney elokuvat vielä olivat piirrettyjä. Peli tästä aiheesta on yksi niitä jonka itse muistan selvästi astetta parempana PS1 pelinä, yhdessä Tarzanin kanssa, jossa on tämän kanssa paljon samaa, vaikka kummallakin on myös omat tyylinsä.

PlayStation Plus: Premium

Atlantis: The Lost Empire

Atlantis on yksi näitä Disneyn PS1 pelejä joka on tuttu entuudestaan, koska se kuului kokoelmaan. Heti voidaan sanoa että muistan sen parempana mitä se lopulta on, mutta se johtuu täysin ohjattavuudesta, jossa ei ole niitä kaikkia vaihtoehtoja mitä nykyään on.

Retkikunta on varautunut moniin haasteisiin

Atlantis peli seuraa hyvin uskollisesti Atlantis elokuvan tapahtumia ja tekee eri osuuksista erilaisia kenttiä. Muutamassa kohdassa peli hieman laventaa tapahtumia, tehden kentän jostakin todella nopeasti ohi menevästä hetkestä ja todella klassiseen PS1 tapaan, mukana on katkelmia elokuvasta muistuttamassa missä mennään. Kokonaisuudessa on vahvasti läsnä sellainen tietty menneen ajan laadukas Disney ote joka päti erittäin hyvin sekä elokuviin että peleihin. Disneyn ote animaatiorintamalla on selvästi heikentynyt eikä pelejä ole tullut läheskään samaan tahtiin kuin ennen, kun niiden tekeminen oli helpompaa ja nopeampaa, mutta se tekeekin näistä PS1-PS2 peleistä niiden hyviä. Siitäkin huolimatta, Atlantis oli peli, jonka itse muistan parempana, miltä se nyt tuntuu, kun sitä pelasi PS1:llä kauan sitten, sillä kyllä ajan hammas on tätäkin purrut ja tietyt asiat ovat nyt hivenen ärsyttäviä, kun taas aiemmin, niitä ei isommin ajatellut.

Tarinassa seurataan pääasiassa Milo Thatch nimistä kieltentutkijaa, jonka multimiljardööri Preston Whitmore värvää osaksi retkikuntaa, joka lähtee etsimään kadonnutta valtakuntaa, myyttistä Atlantista. Muut pelattavat hahmot ovat pääasiassa muita retkikunnan jäseniä, kuten räjähde-expertti Vinny Santori tai mekaanikko Audrey Ramirez. Kaikki elokuvasta tutut hahmot eivät saa yhtä merkittävää osaa pelissä, mitä he saivat elokuvassa, mutta vaihtelu virkistää mukavasti. Tietyt asiat voi suorittaa vain tietyillä hahmoilla ja monet näisät asioita ovat aika pieniä ja lähinnä tekosyitä vaihdella eri hahmojen välillä. Tämä on ehkä se eniten ärsyttävä asia pelissä jota en itse muistanut läheskään näin ärsyttävänä. Koska tietyt kohdat vaativat tiettyjä hahmoja täytyy ajoittain vaihdella hahmoja, mikä pakottaa palaamaan radiolle, jossa vaihdon voi tehdä jos ei etukäteen tiedä ketä tarvitsee ja missä, voi joutua ajoittain ramppaamaan ees taas, mikä ottaa nopeasti päähän.

Selvät pelilliset ratkaisut näkyvät siellä täällä mutta mitä hahmojen käyttöön tulee niin kaikilla on omat heitto/ampumaaseensa sekä nyrkkikombo. Milon aseena toimii bumerangi, jota ei ollut elokuvassa edes viitteellisesti, eikä Audreykaan käyttänyt revolveria, mutta sellainenkin löytyy. Hahmojen taisteluominaisuudet ovat aivan samalla tavalla hahmosta riippumatta, mutta niissä voi olla pieniä eroja, lähinnä nyrkkikombossa voi olla pieniä omalaatuisuuksia. Tasohyppely on sitten kokonaan oma juttunsa, koska retkikunnasta vain Milo pystyy kiipeilemään ja hänen Atlantislainen artefaktinsa toimii kristallien kanssa, kunnes loppupuolella kuvioihin astuu mukaan Kida. Iso osa pelataan siis Milolla, joka Vinnyn tavoin pystyy myös työntämään esineitä, mikä on perusteltu hieman hassusti koska Milo ei varsinaisesti ole "vahva hahmo". Hahmojen erikoisosaaminen korostuu lähinnä tietyissä paikoissa jossa pitää tehdä jotakin mihin vain kyseinen hahmo pystyy. Nämä pohdinta osuudet ovat ihan kiva lisä mikä korostaa koko retkikunta ideaa ja pakottaa pelaamaan eri hahmoilla aina välillä.

Pelattavuudensa on heikkoutensa, mutta kokonaisuus toimii

Pelattavuuden suhteen pelin ylivoimaisesti suurin heikkous on kameran hallinnassa. Tämä on sitä aikakautta kun pelissä oli vain yksi asetus siinä, miten kameraa voi käännellä ja harmillisesti, se on se typerä käänteinen versio jossa ylös on alas ja vasen on oikea. Tämä on jotakin mihin tavallaan tottuu, mutta vähänkin taukoa ja tämä koko juttu pitää opetella aina uudestaan koska useamman konsolisukupolven ajan on ehtinyt tottua siihen että oletuksena on se oikea tapa jolla ohjattavuus ja kameranhallinta tehdään. Koska tässä ei ole tarjolla mitään asetusta jolla voi muuttaa mitään, on pakko ns. Tottua tähän ratkaisuun. Siinä on paikoitellen omat haasteensa mutta koska peli ei ole erityisen vaikea, tämä on harvemmin merkittävä ongelma, mutta se on joka tapauksessa todella ärsyttävä osa peliä ja pelin suurin heikkous.

Pelaaminen koostuu joka tapauksessa yhdistelmästä hyppiimistä ja tappelemista ja ajoittaista pulmanratkontaa, mikä toimii tavalla: Valitse oikea hahmo hommaan. Taistelussa monet tilanteet hoituu helposti kaukoaseilla, mutta ajoittain nyrkit ovat parempi ratkaisu, varsinkin kun kaukoaseet eivät ole erityisen tarkkoja kaikilla hahmoilla ja osumaa ottaa suht helposti. Jos pysyy liikkeessä, iskuja pystyy melko helposti myös väistämään ja parannustarvikkeita on pelissä todella anteliaat määrät, joten peli ei missään kohtaa muutu erityisen vaikeaksi, vaan eteenpäin pääsee kyllä kun jaksaa yrittää. Tasohyppelypätkätkään eivät ole erityisen haastavia, mutta niissä saa silti olla suht tarkkana, koska monesti virhe johtaa välittömään kuolemaan.

Pelissä on myös osana sellainen klassinen Disney peli ratkaisu jossa on keräiltävää tavaraa. Pääasiassa tämä koostuu ATLANTIS kirjainten keräämisestä ja kristallien keräämisestä, joita on tietty määrä kaikissa kentissä. Keräilymaraton ei ole kyseessä, mutta on mukavaa että on vähän tekemistä ja tämä toimii myös tapana tietää että missä kohtaa kenttää ollaan, koska kirjaimet löytyvät järjestyksessä. Kentissä on myös piilossa vihreä erikoiskristalli, mikä on lähinnä syy tutkia kaikki paikat joita vastaan tulee. Aluksi peli etenee todella putkimaisesti, mutta hiljalleen kentät alkavat hieman avautua, vaikka pääpaino onkin suht selvässä etenemisessä. Välillä vaihtelua tarjoaa ajokenttä jos toinenkin ja on sinne mukaan mahtunut myös vähän pulmapainotteisempiakin kenttiä rikkomaan rytmiä.

Parempia Disney pelejä, mutta ei se paras

Disney pelien joukossa PS1 aikakausi saattoi olla se paras kaikista sillä tällöin ilmestyivät myös Tarzan ja Hercules sekä Pixar puolelta Toy Story 2. Tarzan saattaa edelleen olla se paras kaikista. Kyllähän Disney elokuvat saivat toimivia peliversioita myös PS2:lla, joista Aarreplaneetta on vielä itsellä kokematta niistä jotka kiinnostavat. Muutama peli, kuten Jungle Book, tarjosi mielekästä sisältöä ennen PS1 kautta. Atlantis sopii muottiin erinomaisesti tarjoten juurikin sitä tyypillistä pelillistä laatua, poikkeuksena moniin muihin se, että tämä on 3D peli, kun taas Tarzan ja Hercules olivat enemmän 2D ympäristössä, joskin Toy Story 2 ja Bug's Life olivat 3D ympäristössä. Siinä on omat vahvuutensa ja heikkoutensa.

Verrattuna moniin Disney peleihin, Atlantis pärjää vertailussa aika hyvin. Se jakaa monet 3D pelin heikkoudet Toy Story 2:n kanssa, mutta kumpikin peli on sitä parempaa Disneyä/Pixaria. Vaikka siinä onkin tietyt todella ärsyttävät osansa ja heikommat kenttänsä, niin pelattavuus toimii pääasiassa oikein hyvin, paikoin kankealla 3D tasolla ja vähän erilaisemmat kentät tuovat mukanaan mukavaa vaihtelua, eikä niitä ole mahdutettu mukaan määräänsä enempää. Muutenkin pelissä on suht vähän selkeitä huonoja puolia. Tiettyjen kenttien kanssa hieman ärsyttää se että kirjaimet ovat suht tylsissä tai oudoissa paikoissa, toiset kentät taas tuntuvat jatkuvan vähän liian pitkään, ihan kuin paikoitellen materiaalia olisi ollut lähes kahteen kenttään, mutta ne on lopulta ahdettu yhteen kenttään joka tuntuu sitten vähän turvonneelta. Niin ja osat joissa on Atlantis poliiseja, täyttä kuraa. Elokuvan tapahtumat käydään kuitenkin hienosti läpi.

Kokonaisuutena Atlantis on hyvä PS1 peli, konsolin ehdottomasti parempaa puoliskoa, vaikkakaan ei sen puoliskon terävintä kärkeä. Ehdottomasti kokeilemisenarvoinen tapaus josta voisi saada irti vähän enemmän jos pitää muista Disney peleistä. Lisäksi Atlantis on selvästi helpompi kuin useammat muut Disney pelit, kuten Hercules, joka usein oli merkittävästi vaikeampi peli. Atlantis ei ole parempia Disney pelejä koska se on helpompi kuin useat muut, vaan koska se on yksi näitä pelejä joka on tehty erittäin hyvin elokuvan tarjoaman materiaalin puitteissa ja pelattavuus on hyvällä tasolla. Lisäpisteitä myös extroista kuten hahmoprofiileista ja vastaavista.

Yhteenveto

Atlantis on yksi parempia Disney pelejä mitä on vastaan tullut. PS1 pelien joukossa se on pätevä kokonaisuus joka seuraa elokuvan tapahtumia todella uskollisesti, välillä vähän laventaen kokonaisuutta mutta pitäen kiinni hyvin tehdystä yhdistelmästä taistelua, tasohyppelyä ja keräilyä, satunnaisilla muuttujilla. Hyvin tehty kokonaisuus ja ehdottomasti pelaamisen arvoinen peli hieman aliarvostetusta elokuvasta.

+ Uskollinen elokuvalle

+ Erilaiset pelattavat hahmot

+ Hyvä yhdistelmä eri elementtejä

+ Vaihtelukentät toimivat hyvin

- Kameran kääntely

- Muutamat kentät/osuudet

Arvosana: 8,0

Mahtava

PS1 grafiikka tuo oitis muistoja mieleen

Xboxilla ei ole samalla tavalla yksinoikeus-sarjoja mitä pleikkarilla on, joten valinta näiden konsolien välillä on ollut helppo vuosikaudet eikä ole vaikeutunut. Tulee vaikeutumaan 2028 alusta. Muutamat sarjat ovat kuitenkin vasta myöhemmit tulleet pleikkarille, kuten Ninja Gaiden PS3:lle. Näistäkin tosin toinen on pelattu PC:llä jo ajat sitten.

Omalla kohdalla Xbox alustan ns. Yksinoikeuspelisarjat eivät ole missään kohtaa puhutelleet kun taas PlayStationin tietyt sarjat ovat puhutelleet alusta asti. Mutta tulevaisuudessa asiat tulevat muuttumaan Sonyn viimeisimpien, enemmän tai vähemmän kuspäisten ratkaisujen vuoksi, joskin siihen on vielä reilusti yli vuosi aikaa.

Nykyään useammat pelisarjat ovat alkaneet siirtyä kaikkien pelaajien saataville, paitsi Nintendon tyrannian alla olevat sarjat jotka jatkavat omassa jengissään. Ei ole aikoihin ollut enää hinkua niitä pelejä kohtaan kun Nintendo on osoittanut kusipäisyytensä.

Tästä tämä sarja alkoi 20 vuotta sitten

Uudelleenladatut Sodan rattaat

Gears of War Reloaded

Gears of War on yksi näitä sarjoja joka on tähän asti ollut Xboxin/Microsoftin yksinoikeus-sarja ja saapuu nyt myös pleikkarin puolelle. Gears 5:n olen Gamepassissa pelannut ja jonkinlainen ymmärrys sarjasta on muutenkin, mutta Reloaded on mahdollisuus tutustua sarjan alkuun täysin tyhjistä ja katsoa että onko siitä mihinkään. Oma ensimmäinen kosketukseni tähän sarjaan oli kuitenkin Gears of War 2, jota pääsin pelimessuilla testaamaan.

Suoja-ammuskelu solttukörmyillä

Pelin alussa päähenkilö Marcus Fenix (äänenä John DiMaggio) on vankilassa, josta hänen bestiksensä Dominic Santiago hänet vapauttaa ja palauttaa armeijaan, ottamaan osaan tehtävään joka voi tuoda ihmiskunnalle voiton locus rodusta, jonka kanssa ollaan oltu sodassa jo vuosikausia. Iso osa tarinaa jää arvoitukseksi tai johtaa parhaimmillaan pelkkään cliffhanger lopetukseen. Pelistä tulee samanlainen fiilis mitä pelisarjoista Halo ja Resistance, tai jokusesta muusta ihmiskunta vai avaruusolennot tarinakokoniasuudesta pelimuodossa, joka on liian iso kokonaisuus yhteen peliin. Gears of War ylsi ensin trilogiaksi ja lopulta lähes kahdeksi trilogiaksi kaikkine spinoffeineen. Mutta tällä hetkellä sarja on jumissa eikä Gears 5:n tarinaa ole viety eteenpäin, vaikka siinäkin päädyttiin selvään cliffhanger tilanteeseen, vielä törkeämmin mihin tässä pelissä päädytään.

Tarinan vuoksi tätä peliä on turha pelata. Tarina itsessään alkaa keskeneräisestä tilanteesta jossa pelaajelle ei kerrota kaikkea ja kokonaisuus johtaa tilanteeseen jossa selvästi pedataan aloitus Gears of War 2:lle. Pelin avainhenkilöt eivät ole erityisen hyvin tehtyjä. Fenix on suht tylsä juro miesjärkäle, mutta ei sentään sellainen perus John Maincharacter hahmo mitä toimintapeleissä monesti on. Gears 5:ssä hän on paljon parempi. Dom, perustylsä kakkosmieshahmo ja Cole on suoraan ärsyttävä muskelimies. Ainoastaan Baird on astetta paremmin tehty, tiettyine humoristisempine osineen mitä muut tärkeät hahmot. Pelin pääroisto on tyylikäs, mutta melko mitäänsanomattomaksi jäävät superhirviö alienlaumassa.

Tyylisekoillaan peli ei suoraan erotu joukosta koska vastaavia brutaaleja toimintapläjäyksiä on tullut vastaan useampi, mutta ainakin peli on graafisesti hienon näköinen ja verinen tyyli sopii tälläiseen äijämäiseen räiskintään oikein hyvin. Tietysti alkuperäinen peli ilmestyi jo 2006 ja monet pelit ovat ottaneet tästä enemmän tai vähemmän mallia, jos ei missään muussa niissä suojan käyttöön perustuvassa räiskinnässään, joka tuli pleikkarin puolelle tutuksi pääasiassa Uncharted: Drake's Fortunen kautta, joka ilmestyi 2007, joskin kumpikin peli on ottanut paljon mallia "ensimmäisestä cover-shooterista", pelistä nimeltä Kill Switch. 

Hyvä, joskin itseääntoistava, pelattavuus

Gears of War Reloaded on lähinnä kasvojen kohotus alkuperäiselle pelille ja oiva tapa tuoda se nyky-yleisölle. Mahdollisesti siksi jotta sarjaan saataisiin lisää fanikuntaa, jotta sarjan jatkolle olisi jokin syy. Se missä peli toimii parhaiten on puhtaasti toiminnassa. Pelattavuudessa ratkaisevat palikat ovat kohdillaan. Liikkuminen sujuu hyvin, ammuskelu toimii ja erilaiset komennot sujuvat ilman isompia ongelmia. Muuttujia pelimekaniikoissa on rajallisesti ja selvää onkin että pelissä on tehty ne muutamat ratkaisevat asiat hyvin ja kaikki muu on enemmänkin sitten ikkunankoristelua. Pelihahmo menee suojaa, liikkuu suojien takana ja vaihtaa suojasta toiseen ilman isompia ongelmia ja pystyy kurkkaamaan suojasta ja ampumaan tähdäten, tai sitten ampumaan suojasta ilman isompaa tähtäämistä, elikkä ampuen sokkona. Sokkona ampuminen ei ole tarkkaa, mutta mahdollistaa pysymisen suojassa. Nämä perusasiat toimivat oikein hyvin ja tarjoavat mielekästä menoa vajaan kymmenen tunnen pituiselle matkalle.

Aseita on muutamia erilaisia mutta lähinnä mukana ovat ne tyypillisimmät aseet mitkä ovat vakiokamaa toimintapeleissä. Ehkä omalaatuisin juttu tässä sarjassa ovat lancer kiväärien moottorisahapistimet joilla voi tehdä brutaaleja tappoja ja jotka ovat tyylillisesti erinomainen lisä pelin tyyliin. Vihollisen aseet ja omien aseet ovat hieman toisistaan erottuvia ja kivasti nimettyjä mikä on vahvuus verrattuna Uncharted ykköseen, jossa nimet olivat mallitarkkoja, eivät sellaisia että ne jäisivät mieleen. Aseiden kuvakkeet ja poiminta ovat hyvin samanlaisia kuin Unchartedissa, joskin aseita voi kantaa yhtä enemmän.

Vaikka pelissä perusteet ovatkin erittäin hyvällä tasolla, niin toisin kuin Uncharted, Gears of War ei jää samalla tavalla vahvasti mieleen tai erotu joukosta kun verrataan moniin samanlaisiin peleihin. Iso syy on puhtaasti siinä toistossa jota pelissä tulee vastaan alusta loppuun asti ihan satunnaisilla vaihteluosuuksilla. Tylsähkö ja mielikuvitukseton tarinakaan ei isommin paranna kokonaisuutta joka on hyvällä tasolla, mutta ei mitenkään erityisellä tai edes mieleenpainuvalla tasolla. Gears of War on hyvin tehty toimintapeli, mutta olen pelannut useampaa samankaltaista, joista monet paljon parempia. Kuten Dead to Rights: Retribution tai Binary Domain.

Yhteenveto

Gears of War on melko perustasoinen suojaräiskintä brutaalilla tyylillä ja hyvin rakennetuilla perusteilla, jotka tosin johtavat suureen määrään toistoa. Peli tarjoaa räiskintää, ei oikeataan muuta. Tiettyjä muuttujia on aina välillä ja mahdollisuus kaksinpeliin on ihan kiva lisä. Tarina, ei tarjoa juuri mitään ja hahmoista harva nousee erityisen hyväksi. Pituudeltaan peli on suht lyhyt, mutta tälläisessä pelissä se ei ole yllättävää koska tässäkin kohtaa peli on alkanut jo selvästi toistaa itseään. Gears of War ei tämän perusteella ole juuri maineensa veroinen toimintapeli, mutta se on hyvä pohja jolle rakentaa.

+ Brutaali toiminta

+ Pelattavuus on hyvällä tasolla 

- Itseääntoistava

- Tarinallisesti melko tylsähkö

Arvosana: 6,0

Hyvä

Halo 1 modernisoituna versiona

Sädekehä: Kehittynyt kampanja

Halo: Campaign Evolved

Halo sarjaa on tullut pelattua todella kattavasti ja vaikka ensimmäinen Halo ei uudelleenpelattuna ollut kestänyt aikaa mitenkään merkittävästi, niin siinä oli ehdottomasti puolensa, joita on todennäköisesti nyt merkittävästi paranneltu tähän remakeen, joka saapui myös pleikkarille. Koska Halo sarja on vielä suht hyvässä muistissa, on tätä peliä helppo verrata alkuperäiseen Combat Evolvediin, kuin Halo: Infinityynkin.

Halolla päähän

Tarinallisesti peli etenee aivan kuin ennenkin, samoilla repliikeillä ja samoilla tyyliratkaisuilla. Joitakin osuuksia on ehkä vähän paranneltu ja lavennettu, mutta pääasiassa pelaaja ei opi mitään uutta, mitä alkuperäinen Halo: Combat Evoleved ei olisi kertonut. Campaign Evolvedin parannukset ovat ulkoasussa ja pelattavuudessa. Mutta juurikin näiden parantelujen ansiosta tämä on se versio joka jättää alkuperäisen täysin vanaveteensä ja jos Halo ykkösen tapahtumat haluaa kokea jollakin tavalla, niin tämä peli on se ideaali vaihtoehto, kun pelattavuus on tuotu Halo 4:n tasolle monilla lisäyksillä ja merkittävillä parannuksilla.

Pelissä seurataan Master Chief nimistä spartan supersotilasta kun hänet herätetään horroksesta, kun alus jolla hän on joutuu vihollisen hyökkäyksen kohteeksi. Evakuointi johtaa erikoiselle Halo rakennelmalle joka on kuin oma maailmansa kallioineen vesistöineen ja monien muine maastoineen. Halolle tosin sattuu olemaan myös uhka, jonka rinnalla covenant avaruusolentojen vaarat ovat melko pieniä. Jos alkuperäinen peli on tuttu niin tämä on kuin sanasta sanaan uudelleenkerrottu versio alkuperäisestä, uudella maalipinnalla.

Tyyliseikoiltaan peli ei juurikaan eroa alkuperäistä, tietysti tämä näyttää hienommalta mutta kuten Master Chief kokoelmaa pelatessa ja kahden ulkoasun välillä vaihdellessakin huomasi, graafisesti alkuperäinen on ihan kivan näköinen. Ei yhtä yksityiskohtainen, vaan aikakautensa tuote, mutta ei mitenkään ruma peli. Tämän remaken voimavarat ovat suoraan siellä pelattavuudessa ja koska itse olen arvostellut Master Chief kokoelmassa alkuperäisen version, niin en nosta kaikkia samoja asioita uudestaan esille, vaan siirryn siihen minkä remake tekee selvästi oikein ja miksi se on oikeasti se versio, joka on tästä eteenpäin se paras tapa kokea alkuperäisen pelin tarina.

Isona kokonaisuutena remake on samaa materiaalia kuin alkuperäinen. Räiskintä on hauskaa, pelin maailma on hieno monine tyyliseikkoineen ja tarina toimii hyvin ja on rytmitetty erinomaisesti. Pelissä ei ole vaihtelua juuri ollenkaan, mitä nyt vihollisiin tulee vaihtelua ja pelin edetessä käyttöönsä saa uusia aseita, mutta räiskintä on läpi pelin hyvin samanlaista, vaikkakin todella hyvin tehtyä.

Tuttu paketti, mutta juuri oikeilla parannuksilla

Alkuperäisessä pelissä liikuttiin aina samalla nopeudella, mikä on oletuksenakin nopeammalta tuntuva tässä pelissä, mutta nyt Master Chief pystyy myös juoksemaan, mikä on tietyissä tilanteissa erittäin hyvä asia, kun pitää taittaa vähänkin pidempi matkan pätkä jalan. Voi tuntua pieneltä asialta, mutta Halo 4 oli peli jossa tämän eron todella huomasi kun se oli ensimmäinen peli sarjassa, jossa oli mahdollista juosta. Merkittävä isompi uudistus on kuitenkin se, että kentällä näkyy paljon enemmän suuntimia siitä että mihin päin pitäisi suunnistaa. Se oli eräs asia mikä alkuperpäisessä todella ärsytti, varsinkin tietyissä kohdissa joissa käytävät näyttivät samanlaisilta ja eksyminen oli helpompaa, nyt vastaavaa ei tapahdu vaan aina tuntuu olevan selkeä suunta mihin mennä että pääsee eteenpäin. Nämä ovat juurikin sellaisia pieniä, mutta todella vaikuttavia asioita, sillä niiden puuttumisen todella huomaa, kun lopulta saa käyttöönsä.

Uudistuksia on myös aseistuksessa sillä nyt käyttöönsä saa tiettyjä aseita joita muutoin saisi käyttöönsä vasta myöhemmissä peleissä. Energiamiekka on yksi hyvä esimerkki sillä vaikka niitä saa harvakseltaan, niin kyllä se on oikeanlainen uudistus sillä alkuperäisessä oli lopulta suht suppea valikoima arsenaalissa. Tällä kertaa aseissa on todella mukavasti vaihtoehtoja. Vaikka räiskinnässä on samanlainen fiilis kuin ennenkin, niin aika pienillä asioilla kaikki tuntuu paljon paremmalta kun keskittyminen voi lähes täysin olla siinä hyvin tehdyssä räiskinnässä eikä niinkään monissa muissa jutuissa jotka eivät ole kovin hauskaa materiaalia. Tosin ajoneuvojen ohjattavuutta ei ole paranneltu mihinkään ja Bansheella lentäminen on melko ärsyttävää.

Halo: Campaign Evolvedin tapauksessa monet pointit ovat aivan samoja kuin alkuperäisessä Halo: Combat Evolved pelissä. Peleillä on pääasiassa samat vahvuudet, mutta monet heikkoudet joita alkuperäisessä oli, on nyt poistettu ja tämä on merkittävästi parempi peli. Tuo nopeasti mieleen Assassin's Creed 4:n remaken, joka myös merkittävästi paransi monet pelattavuuden asiat, tehden alkuperäisen pelin pelaamisesta todella haastavaa, kun tarjolla on peli joka korjaa monet heikkoudet, hukkaamatta sitä, mikä teki alunperin alkuperäisesti niin merkittävän pelin.

Yhteenveto

Halo: Campaign Evolved on hyvä peli ja paranneltu versio alkuperäistä Halo: Combat Evolved pelistä. Tästä voisi sanoa että tämän olemassaolon jälkeen on erittäin vaikeaa palata pelaamaan alkuperäistä koska tämä versio parantelee niin monet osat siitä. Sisällötään peli ei juuri kehity, mutta on paljon enemmän kuin vain uusi maalikerros. Tarina on kuin ennen eikä rakenne ole muuttunut, vaikka pelattavuus on kehittynyt ja tietyt ärsyttävät osat eivät ärsytä samalla tavalla kuin ennen. Tämä on oikea tapa kokea ensimmäisen pelin tarina.

+ Master Chief

+ Erinomainen scifi räiskintä

+ Uusia asevaihtoehtoja ja paljon parannuksia

+ Tarina ja sen rytmitys

- Vaihtelua on olemattomasti

- Loppuhuipennus

Arvosana: 7,5

Erityinen