keskiviikko, 13. maaliskuu 2024

Sattumia CV: Steam kirjastosta

Pelikirjasto Steamissa on melko laaja sillä Steamin valikoima on melko laaja. Epic Games pystyy kasvamassa määrin haastamaan sitä, mutta lähinnä ilmaispelien ansiosta. Steamissa monet pelit on ostettu itse tai saatu lahjaksi, joten niissäkin on aika suuri määrä vaihtelua laadun ja kiinnostavuuden suhteen.

 

 

 

Hyvin nimenmukaisesti, satunnaisia poimintoja Steam kirjastosta, joita ei ole ennen tullut pelattua.




Eyes%20in%20the%20Dark%20%282%29.jpg?171

Sytytä valot, jos uskallat

 

 

Silmät Pimeydessä: Erään Victoria Bloomin kiinnostava tapaus

 

 

 

Eyes in the Dark: The Curious Case of one Victoria Bloom

Tälläinen nimi ei suoraan kerro että millaisesta pelistä on kyse, että tiettyjä kauhupelifiiliksiä tämä ainakin herätti. Varsinaisessa pelissä on kauhutunnelmalliset puolensa, mutta loppuviimeksi, Eys in the Dark ei ole niinkään kauhupeli, vaan enemmänkin kauhutunnelmainen toimintaroguelike ja vieläpä oikein pätevä sellainen. Mutta se mikä ensimmäiseksi veti oitis huomiota puoleensa, on pelin ulkoasu, josta tulee oitis mieleen Tim Burtonin elokuvat.

 

Valoa pimeyteen

Pelin päähenkilönä on, Victoria Bloom niminen pikkutyttö joka saapuu isäisänsä kartanoon, vain huomatakseen että pimeydessä lymyävät hirviöt ovat täyttäneet kartanon ja hänen isoisänsä on niiden kynsissä. Tästä alkaa selviytymiskamppailu jossa Victorialla on apunaan taskulamppu ja isoisänsä taskukello. Valo on ainoa keino vahingoittaa pimeyden hirviöitä ja tuoda valoa synkkiin sopukoihin kartanossa. Taskukello taas, on taianomainen esine, joka palauttaa Victorian tiettyyn pisteeseen ja paikkaan kartanossa, jos hirviöt tappavat hänet.

Tunnelmallisesti peli toimii erittäin hyvin. Peli on väriskaalaltaan mustavalkoinen, luonnosomainen ja hieman animaatiomainen tapaus. Taskulampun valokeila tuhoaa pimeyttä ympäriltään, jolloin ympäristössä näkee paremmin. Jos peli olisi enemmän kauhupeli, olisi selvää, että kaikki menisi pimeäksi heti kun valon kääntää pois ja hirviöt alkaisivat lähestyä, mahdollisesti siten että vain niiden silmät näkyvät. Tälläinen ajatus itsellä oli siinä kohtaa kun en ollut vielä pelannut peliä yhtään. Tämä merkittävästi toiminnallisempi lähestymistapa on kuitenkin omasta mielestä parempi, sillä itse en ole erityisen suuri kauhupelien ystävä, silloin kun pelaajalla ei ole mahdollisuuksia tapella vastaan. Tälläiset kauhupelit ovat aivan eri asia.

Valon ja varjon leikki on tässä tapauksessa enemmänkin huoneiden tutkimista, pimeyden karkoittamista ja hirviöiden tappamista. Tunnelaa se ei isommin latista vaan kokonaisuus toimii erittäin hyvin. Se mikä todella toimii tässä, on juurikin se ulkoasu joka pelissä on. Itse todella pidän tälläisestä Burtonmaisesta ulkoasusta joka pelissä on. Kaikki näyttää hienolta ja tietystä yksinkertaisuudestaan huolimatta yksityiskohtia on aika paljon, mikä tekee pelialueista ja hahmoista oitis paremman näköisiä. 

 

Roguelike Burtonmaisella tyylillä

Eyes in the Dark näyttää hyvin simppeliltä roguelikeltä, mutta se on merkittävästi isompi peli mitä se aluksi vaikuttaa. Peli ei ole erityisen vaikea, mutta se on rakennettu siten, että uusia yrityksiä kertyy helposti aika paljon ja pelin vaikeus kasvaa hyvässä tahdissa. Roguelike tyyliin pelin joutuu aloittamaan kuoleman korjatessa aina alusta, mutta pelaaja saa käyttöönsä tiettyjä resursseja, joilla sitten helpottaa uusia yrityksiä ja kun tietää vähän että mitä voi odottaa, ovat uudet yritykset muutenkin paljon helpompia seuraavilla kerroilla. Kaikkia samoja varusteita ei aina saa samoista paikoistsa kuin aiemmin eivätkä kaikki huoneet ole samoilla paikoilla kuin aiemmin, vaan järjestys muuttuu. Työpaja josta saa uusia lamppuja taskulamppuun ja suuren korpin pitämä kauppa ovat pelaajalle arvokkaita huoneita, pomovihollisen huone vie eteenpäin ja muut huoneet ovat yleensä vihollisten täyttämiä ja pitävät sisällään aarrearkkuja.

Taistelussa taskulampun kehittäminen on isossa osassa. Aloituslamppu luo simppelin valokeilan eteenpäin, mutta vaihtamalla lamppuja, voi korottaa kantavuutta, vahvuutta ja muita ominaisuuksia, säröinen lamppu esimerkiksi ampuu kipinöitä pienessä kaaressa, mikä oitis muuttaa pelattavuutta merkittävästi. Hahmo voi myös saada erilaisia tehosteita, kun mahdollisuuden laskeutua hitaammin pudotessaan. Kun tietää että mitkä tehosteet ja varusteet ovat muita parempia, osaa niitä etsiä ja tehostaa omaa pelaamistaan. Pelihahmolla on rajallinen määrä tarvikkeita, minkä vuoksi monesti joutuu tekemään valintoja siitä, että millä tavalla haluaa hahmoa voimistaa. Vihollisista saatavat kipunat ovat valuuttaa, mutta myös kehityspisteitä, eli aina joutuu valitsemaan erilaisten tehosteiden välillä.

Rogulike tyyli ei yhtä hyvällä tasolla mitä se oli vaikkapa pelissä Hades, mutta se on merkittävästi paremmalla tasolla, mitä pelissä Returnal. Tarina sippeli mutta kiinnostava ja tapa jolla peli kehittyy, kannustaa  yrittämään uudestaan ja uudestaan. Vaikka pelissä on omat turhauttavuutensa, niin se on pelaamisen arvoinen omassa genressään, sillä perusasiat se tekee todella onnistuneesti.


Yhteenveto

Eyes in the Dark ei aluksi vaikuta kovinkaan kummoiselta peliltä, mutta se onnistuu saamaan huomion varsin veikeällä ulkoasullaan, joka tuo mieleen tietyt Tim Burtonin elokuvat, tosin piirrettynä, ei nukeilla tehtynä. Pelattavuus on mukavan simppeliä ja toimii, roguelike elementit ovat hyvässä tasapainossa ison kokonaisuuden kanssa ja vaikka peli saisi olla nopeatempoisempi ja ohjattavuus olisi hyötynyt hienosäädöstä, on kyseessä oikein positiivinen yllätys joka tekee ne simppelit asiat erittäin hyvin, toisin kuin monet muut.

 

+ Graafinen tyyli

+ Tunnelma

+ Toiminta

 

- Rytmitys

- Vaihtelun puute

 

Arvosana: 7,0

 

Loistava



Rusty%20Lake%20Hotel.jpg?1710319966

Illallinen, on katettu

 

 

Ruosteinen Järvi Hotelli

 

 

 

Rusty Lake Hotel

Hyvin simppeli ulkoisesti sekä pelillisesti, mutta se mikä tässä saisi kiinnostukseni, oli se että nyt mukana on antropomorfisia eläimiä, mikä monesti värittää pelejä mukavasti. Se mistä pelissä on lopulta kysymys, oli kuitenkin paljon yllättävämpi miltä se aluksi vaikutti, positiivisella tavalla, mutta toisaalta, pelillisesti, peli oli myös pettymys.

 

Lisää lihapataa

Pelin tapahtumat sijoittuvat saarella sijaitsevaan valtavaan hotelliin jonne omistajan, herra Pöllön, vieraiksi saapuu kourallinen erilaisia eläimiä, kuten peura ja fasaani. Pelaaja toimii työntekijänä, jota ei ole määritelty tarkemmin, mutta itse sanoisin että pelaaja toimii hovimestarina joka valvontaa toimintaan hotellissa. Vieraat on kutsuttu paikalle maistamaan hyvin erityisiä aterioitu, mutta Pöllön omana agendana on tarjota vieraat toisilleen ja pelaajan tarkoitus on hankkia ainekset milloin mihinkin ateriaan ja välttämättömyys ateriassa, on liha.

Tarinallisesti peli on oikein kiinnostava, vaikkakaan sitä ei ole esitetty erityisen hyvin. Tämä on juurikin sellainen peli joka olisi todella hyötynyt ääninäyttelystä, mutta varsin simppelin ulkoasun perusteella voisi veikata että tämä on merkittävästi pienemmän budjetin peli, jolloin ääninäyttely on hyvin epätodennäköinen osa kokonaisuutta. Luettavaa on tästä syystä jonkin verran.

Se mikä kuitenkin vähentää eniten kiinnostusta peliä kohtaan, on se pulmanratonta ja sitä tässä pelissä on ylivoimaisesti eniten. Jokainen murha jonka pelaaja pelin aika suorittaa ja lisäaineet joita ateriaan voi kerätä, koostuvat isosta joukosta erilaisia pulmia joissa on kyllä jonkin verran vaihtelua, mutta ne ovat harvemmin niin hyvin tehtyjä, saati kiinnostavia, että niitä jaksaisi tehdä pidempään. Monet klassiset aivopähkinät ovat enemmän tai vähemmän osana kokonaisuutta, mutta samalla aikaa ne myös tappavat suuren osan kiinnostuksesta peliä kohtaan.


Yhteenveto

Rusty Lake Hotel on asetelmaltaan kiinnostava peli jossa erilaiset eläimet saapuvat hotelliin, jossa he alkavat vuorotellen päätyä muiden illalliseksi ja pelaa ohjaa tällä kertaa sitä tappajaa. Pelatavuudessa, kokonaisuus on kuitenkin paljon heikkommalla tasolla sillä peli on todella pulmapainotteinen, ei edes kovin hyvällä tavalla. Asiaa ei suorana helpota sekään, että ääninäyttely ei ole, vaikka se auttaisi kokonaisuutta merkittävästi. Ei lopulta jaksa kiinnostaa sillä tarina ei kanna pulmapainotteisuuden yli.

 

+ Asetelma

 

- Pulmanratkonta

 

Arvosana: 3,7

 

Säälittävä



Super%20Cable%20Boy%20%282%29.jpg?171031

Kovin on tutunoloinen peli alusta asti

 

 

Super Kaapelipoika

 

 

 

Super Cable Boy

Super Meat Boy tulee oitis ensimmäisenä mieleen tämän pelin kohdalla, mutta Kaapelipoika on melko erilainen kuin Lihapoika ja peli jossa hän seikailee on merkittävästi helpompi. Tiettyjä samankaltaisuuksia löytyy mutta myös selviä eroavaisuuksia.

 

Hyppelyä digitaalimaailmassa

Tälläiset pelit summaa melko nopeasti, sillä pääasiassa ainoa mitä niissä tekee on melko yksinkertaista. Tässä tapauksessa kyse on tasohyppelystä johon tuodaan pelin edetessä lisää muuttujia. Mitään kovinkaan ihmeellistä sanottavaa tästä ei sen lisäksi tule oikein mieleen. Ulkoasu on ihan ok, tuoden mieleen Gameboyn ulkoasun, pelihahmo on möykky jossa kaapeli, jolla liikutaan ilmeisesti, digitaalisesti maailmasta toiseen. Vaikka pelistä tulee useammalla tavalla mieleen Super Meat Boy, niin tämä ei ole samanlainen peli, sillä tässä ideana ei ole sellainen raivorakenne, tai ainakaan se ei välity samalla tavalla.

Kaikessa yksinkertaisuudessaan Super Cable Boy on ihan ok tasohyppely, mutta kuten monet muutkin samanlaiset pelit, siitä ei keksi kovinkaan paljoa sanottavaa, koska peli ei tee oikeastaan mitään niin ihmeellistä, että sen valitsisi monien kiinnostavampien tasohyppelyiden ohitse.


Yhteenveto

Super Cable Boy tuo oitis mieleen Super Meat Boyn sillä pelattavuudessa on paljon samaa, kuten myös pelihahmossa, mutta erojakin on sillä peli on aseteltu eri tavalla ja on merkittävästi helpompi. Kokonaisuus on kasvamassa määrin haastavampaa tasohyppelyä joka ei suoraan nojaa raivopelien asetelmiin. Sanotaan että ihan kiva peli, mutta ei tarjoa mitään erityistä joka nostaisi sen monien muiden ohi.

 

+ Tasohyppely

 

- Toisto

 

Arvosana: 6,0

 

Hyvä



Todee%20Topee%20%281%29.jpg?1710319965

2D ja 3D kohtaavat

 

 

Toodee ja Topdee: Kahden maailman pulmanratkojat

 

 

 

Toodee and Topdee

Nimi on ollut entuudestaan tuttu jostakin, samalla tavalla kuin Toejam ja Earl, mutta pelistä itsestään ei ollut etukäteen mitään varsinaista tietoa. Ulkoisesti tuli vähän sellainen fiilis että jonkinlaista tasohyppelyä mitä ilmeisimmin. Melko lähellä, mutta peli on paljon pulmanratkaisumaisempi, mitä odotin.

 

Pulmanratkontaa kahdella olemassaolon tasolla

Pelin varsinainen iso juttu on siinä, että pelaaja ohjaa kahta eri hahmoa vuorotellen, näiden yrittäessä päästä samaan portaaliin, joka vie eteenpäin, uuteen maailmaan. Toinen hahmoista liikkuu hyppien 2D maailmassa, kun taas toinen liikkuu esineitä siirellen 3D maailmassa. Maailmat ovat sama, mutta niitä katsotaan hahmosta riippuen vähän eri kulmasta ja tällöin tietyt esineet, jotka toisessa toimivat tasoina joille voi hypätä, ovat toisessa maailmassa seiniä, jotka pitää kiertää. Toisessa maailmassa tehdyt muutokset vaikuttavat myös toiseen, jolloin tietyt ratkaisut luovat tai hajottavat esiteitä. Vaikka toinen hahmo pääsisi maaliin, ei kenttästä pääse pois ennenkuin molemmat hahmot ovat siellä yhtä aikaa. Kun vaihtaa toisesta hahmosta toiseen, toinen maailma pysähtyy, joten riittää että toinen hahmo on saatu maaliin ensin ja sitten kun toinenkin pääsee sinne asti, niin kenttä läpäistään.

Pelin yhtenä voimavarana on mahdollisuus helpottaa kokonaisuutta merkittävästi. Toiselle hahmolle pystyy antamaan mahdollisuuden hypätä ilmassa ja olla ottamatta vahinkoa jos haluaa, toiselle taas voi antaa mahdollisuuden vetää esineitä luokseen, ilman että on kosketusetäisyydellä. Tuo mieleen Celesten muokkaukset joilla pelistä saa juuri niin helpon tai vaikean kuin vain itse haluaa. Omalla kohdalla, pulmanratkonta ei ole sellainen elementti joka yleensä kannattelee peliä, vaikka tietyt tähän genreen mahtuvat pelit ovatkin vakuuttaneet todella vahvasti. Tämän tapauksessa iso kokonaisuus ei juurikaan toimi. Kyllähän tätä nyt kokeilee, mutta aika nopeasti se myös jää syrjään, koska ei se vain nappaa pidemmän päälle.


Yhteenveto

Toodee ja Topdee on ok pulmapeli, mutta ei erityisen kiinnostava tai millään tavalla koukuttava. Perusideat toimivat hyvin, peli on kivan näköinen mutta vaikeutuu melko äkkiä. Kyllähän tätä pelaa, mutta ei siinä ole oikeastaan mitään sellaista jonka vuoksi sen valitisi monien muiden sijaan.

 

+ Ulkoasu on kivan näköinen

+ 2D:n ja 3D:n yhdistely toimii hyvin

 

- Pulmanratkonta ei nappaa

 

Arvosana: 4,2

 

Huono



Pääarvio

Tälle paikalle nousi kaikessa yksinkertaisuudessaan se peli, jota ehdottomasti voisin kuvitella pelaavani eniten näistä sattumista.



Repella%20Fella.jpg?1710319969

Tilanne eskaloitui nopeasti

 

 

Tuholaistorjujatyyppi

 

 

 

Repella Fella

Tästä pelistä ei ollut mitään etukäteisajatuksia ja ulkoisesti tämä toi mieleen jotkut erittäin halvasti ja nopeasti tehdyt Flash pelit joita pelattiin silloin kun internet oli vielä melko nuori, tai tietyntyyppiset Youtube videot karkealla animaatiolla. Yksinkertaisen ulkoasu ja pelattavuuden lisäksi pelissä on kuitenkin vähän enemmän, mitä voisi odottaa.

 

Tekisikö näin vai tekisikö noin?

Pelin päähenkilö on tramatisoitunut sotaveterrani joka toimii tuholaistorjujana Australiassa. Yksinkertaisena alkanut, nopeasti ongelmalliseksi muuttunut toimeksianto johtaa kuitenkin, ulkoisista syistä, siihen, että pelihahmo päätyy osaksi aivan uudentasoista selviytymiskamppailu kun ydinpommi tekee pahaa jälkeä maanosaan. Se miten peli alkaa, on vastusoittoa, sillä koko tilanne muuttuu nopeasti aivan toisenlaiseksi ja samalla peli kasvaa skaalassakin merkittävästi. Repella Fella ei ole erityisen pitkä peli, mutta se on yllättävän hyvin tehty seikkailuvalintapeli jossa pelaajan ratkaisut muuttavat tarinaa oikein hyvin ja kannustavat katsomaan pelin läpi useamman kerran. Juurikin tälläiset pelit ovat sitä tasoa, jollaista olisi kiinnostavaa nähdä useampien yrittävän. Vaikka peli näyttää ja tuntuu melko pienen budjetin peliltä joka on kyhätty nopeasti kasaan, on se lopulta aika paljon enemmän, sillä tätä koko kokonaisuus on täysin ääninäytelty ja siihen eivät monet merkittävästi isomman budjetin pelit vain tunnu pystyvän.

Tarina on tietenkin tälläisessä pelisäs todella isossa roolissa ja seikkailuvalintapelien tapauksessa nopea intro tarinasta on tarpeeksi, sillä tämä peli, kaikessa järjettömyydessään, brutaaliuudessaan ja paikoin mustassa huumorissaan toimii paremmin, kun kokonaisuudesta ei tiedä liikoja. Ääninäyttely toimii erittäin hyvin, karkea ulkoasu ei isommin pilaa mitään vaan toimii hyvin. Huumorissa on puolensa ja peli on paikoin todella raaka, mutta ei missään kohtaa mene överiksi. Graafinen tyyli sopii kokonaisuuteen hyvin, mutta kyllä se on ääninäyttely mistä itse annan isommat pisteet koska se on tehty oikein hyvin.

 

Hyvin tehty kokonaisuus, vaikka ei siltä näytäkään

Paljoa sanottavaa tästä pelistä ei keksi, koska helposti mennään spoilerien puolelle. Repella Fella on pääasiassa tarinallinen peli jossa pelattavuus pysyy aika simppelinä ilman mitään ylimääräistä härväämistä. Koska kyseessä on point & click peli, niin ohjaimen käyttö ei ole se paras ratkaisu, varsinkaan tässä tapauksessa koska tietty epätarkkuus tulee nopeasti mukaan kuvioihin. Hiirellä tämä sujuu paljon paremmin. Pelaaminen on lähinnä erinäistä klikkailua kunnes onnistuu tekemään jotakin, mikä vie eteenpäin. Vaihtoehtoja ei yleensä ole suurta määrää, eikä tämä nyt muutenkaan ole mikää Telltale peli. Valinnat ovat aika simppeleitä, mutta seikkailuvalintapelien tapauksessa hienous onkin siinä, että varsinkaan ensimmäisellä pelikerralla ei voi tietää että mitä on tulossa vastaan ja seuraavalla pelikerralla sitten voi miettiä että mitkä ratkaisut olisi parempi tehdä toisin.

Peli pysyy joka tapauksessa melko yksinkertaisena eikä vaadi pelaajalta juurikaan ihmeitä. Mukana on paljon selkeitä yllätysratkaisuja joissa voi kuolla välittömästi, mutta silloin kertoja palaa vähän taaksepäin ja sanoo miten asiat oikeasti menivätkään. Kaikessa yksinkertaisuudessaan tämä on hyvin tehty peli joka vaikuttaa simppeliltä ja onkin simppeli. Se on kuitenkin hyvin tehty laajempi kokonaisuus jossa on mukavasti muuttujia, hyvää huumoria ja siihen on panostettu juuri oikeilla tavoilla ja oikeilla osa-alueilla että pelistä saa irti vähän enemmän mitä muutoin saisi ja mitä monissa paljon vakavamminotettavissa peleissä on saatu aikaan. Pelillisesti ne suurimmat ongelmat ovat lähinnä minipeleissä, jotka eivät aina toimi niin hyvin kuin pitäisi, mutta tarinallinen eteneminen paikkaa kyllä nämä asiat, varsinkin kun niitä voi marginalisoida jos haluaa.


Yhteenveto

Repella Fella on hyvä seikkailuvalintapeli joka näyttää simppeliltä ja jonka pelattavuus on simppelillä pohjalla. Tarinallisia vaihtoehtoja on useita, joten uudelleenpeluuarvo on hyvällä pohjalla. Koko peli on ääninäytelty, huumori toimii ja tyylikin istuu kokonaisuuteen hyvin. Tarinaperusteisten pelien ystävien kannattaa pitää peli mielessä, varsinkin jos vähän synkempi huumori toimii.

 

+ Ääninäyttely

+ Hyvä uudelleenpeluuarvo

 

- Käyttöliittymä

 

Arvosana: 7,2

 

Loistava

A

 

 

A

 

 

 

A

A

 

A

A


Yhteenveto

A

keskiviikko, 6. maaliskuu 2024

Sattumia CIV: Kokeiluversiot vol 4

Kokeiluversioiden kanssa alkaa olla enemmän ja enemmän kyse omalla kohdalla siitä että kokeilee pelejä, joita ei ole välttämättä isommin edes ajatellut, sillä useat kokeiluversiot tulevat saatavilla vasta sitten, kun monia peleistä on ehtinyt jo pelata.

 

 

 

Samalla metodilla kuin aiemminkin ja lisää tulee todennäköisesti tulossa.




Dead%20Island%202.jpg?1709734970

Elävien kuolleiden saari 2

 

 

Kuollut Saari 2

 

 

 

Dead Island 2

Itse en oikeastaan missään vaiheessa erityisesti odottanut tätä peliä, sillä eipä tuo ensimmäinenkään Dead Island ollut mitenkään erityinen peli, ihan kivaa ja hurmeista toimintamättöä suurella zombimäärällä ja vaihtelevalla aseistuksella. Dead Islandia pelanneena tästä pelistä saa todella nopeasti kiinni, vähän samaan tapaan kuin Dying Light 2:sta sai helposti kiinni kun oli pelannut alkuperäistä. 

Kokeiluversion pituus: 2 tuntia

 

Verta, zomeja ja iso kasa roinaa

 

Ensin pelaaja valitsee itselleen pelihahmon. Vaihtoehtoja on sellainen puolitusinaa ja hahmojen ominaisuudet vaihtelevat hieman. Toisilla on enemmän elinvoimaa kuin toisilla, jotkut ovat toisia ketterämpiä ja sitä rataa. Itse en mitenkään isommin kiinnittänyt huomiota hahmovalintaa, vaan lähdin etenemään hahmolla jolla on vähän enemmän kestävyyttä, sillä se tukee omaa pelityyliä vähän enemmän. Tarina lähtee etenemään suhteellisen kliseistä rataa. Pelihahmo kohtaa muita selviytyjiä, zombi puree häntä, käy ilmi että pelihahmo on immuuni zombivirukselle ja lähtee sitten suorittamaan erilaisi hanttihommia päätehtävän lomassa, kun tarina alkaa samalla hiljalleen avautumaan. Parissa tunnissa tarinaa nyt ei kovin pitkälle ehdi viedä sillä vaikka alueet ovatkin melko rajoitettuja, niin resurssien ja aseiden toivossa paikkoja tutkii melko tarkkaan ja yksi sivutehtävä voi oitis ottaa palasen ajasta. Pelin alku on aluksi vähän hidas, mutta lähtiessään käyntiin, peli alkaa etenemään oikein hyvää vauhtia.

Tyylillisesti Dead Island 2 on erittäin hurmeinen peli. Verta on kaikkialla, zombiet pystyy viipaloimaan ihan kappaleiksi ja näyttäviä lopetusliikkeitä löytyy. Monet aseet tekevät todella näyttävämpää vahinkoa ja sillä on todellakin väliä että onko käytössä viidakkoveitsi, vai leka. Nopeus ja voima määrittelevät monet aseet, mutta myös aseiden tehostamisella on roolinsa kokonaisuudessa, jolla pystyy luomaan melko tehokkaita aseita. Aseissa pääosassa on määrä, eikä niinkään laatu. Erilaista kättä pidempää löytyy vaikka kuinka paljon, mutta suuri osa tuntuu olevan ihan täyttä roskaa ja lähinnä tukkii tavaraluetteloa. Tavaramäärä on kuitenkin kannustin tutkia kaikki mahdolliset paikat mahdollisen tarkasti ja siinä mielessä pelin tietty rajallisuus on vain hyvä asia.

 

Hyvin tutulta tuntuva peli alusta asti

 

Toiminta on pelin isoimpia juttuja ja juuri muuta tekemistä pelissä ei olekaan. Zombeja riittää tapettavaksi vaikka kuinka paljon ja hahmojen kehittyessä heille tulee uusia kykyjä jotka helpottavat zombien muussaamista, ruhjomista ja silpomista. Yksi ensimmäisiä liikkeitä on hyppypotku joka on kuin suoraan wrestling matsista. Näyttävyyttä tämä tuo välittömästi, mutta taistelu ei ole sieltä kaikista osuvimmasta päästä, se on hieman kömpelöä huitomista joka todella ottaa aikansa että siitä saa kunnolla kiinni. Tuo tavallaan mieleen Dying Lightin joka myös otti aikansa että se alkoi todella luonnistua. Lukuisten zombiepelien joukossa Dead Island 2 ei ole millään sieltä parhaimmista päästä, mutta toimintapelinä se on joka tapauksessa sellainen ihan kelvollinen tapaus. Riippuen siitä että kuinka laaja peli on kyseessä, saattaa kokonaisuuden jaksaa katsoa loppuun asti, tai sitten se hukkuu monien muiden toimintapelien joukkoon. Tarinallisesti peli ei tarjoa juuri mitään, mutta sen voimana on se, että se ei myöskään välittömästi sukella avoimeen maailmaan ja heitä pelaajan syliin isoa liutaa erilaisia pää- ja sivutehtäviä.

Verrattuna aiempaan Dead Island peliin tämä jatko-osa ei tee juuri mitään ihmeellistä tai uutta joka todella veisi kokonaisuutta millään tavalla eteenpäin. Koska siitä ei itsellä ole edes kovin kauan kun pelasin ensimmäistä Dead Islandia, niin tuntuu että kakkonen on hyvin samanlainen, lähes suora jatke sille pelille eikä uudistuksia ole juuri mitään. Pelisarjan fanit ovat nopeasti kuin kotonaan sillä jos ensimmäinen peli nappasi, niin samoin nappaa tämäkin. Peli on joka tapauksessa tyylikästä pelattavaa, näyttävyys on huipussaan ja toiminta on kivaa. Varjopuolena on kuitenkin se että pelattavuus jättää vähän kylmäksi ja tekemisessä tuntuu selvä toisto todella äkkiä. Kokeiluversio on tässä tapauksessa pitkälti tarpeeksi sillä ei se lisää mitenkään uskoa siihen että peli todella nappaisi tai jaksaisi kiinnostaa samalla tavalla kuin monet oikeasti hyvät.


Yhteenveto

Dead Island 2 todella tyypillinen zombiepeli, se ei ole suoraan huono mutta siinä on aika vähän sellaista, mikä erottaisi sen joukosta. Toiminta on ihan kivaa ja peli on todella hyvän näköinen, mutta tarina ei ole kovinkaan erikoinen ja pelattavuus voisi olla parempikin. Tästä saa aika nopeasti selville että mitä peli tarjoaa ja kyllähän se on ihan kivaa, mutta se on pääasiassa saman jutun toistoa.

Ei tule hankittua eikä välttämättä pelattuakaan kun tämä varmasti on jossakin kohtaa osana PS Plussaa.

 

+ Hurmeinen ja näyttävä ulkoasu

+ Paljon tapettavaa

 

- Lähinnä pelkkää toistoa

- Roinan määrä suhteessa laatuun

 

Arvosana: 6,0

 

Hyvä



Ultros.jpg?1709755453

Väreissä ei ole säästelty

 

 

Ultros: Friikkibuffet

 

 

 

Ultros

Sanotaan että nimen perusteella kiinnostus herää heti, koska se kuullostaa hyvältä, vaikka ei kerrokaan pelistä oikeastaan mitään. Värikäs ulkoasu ei sekään ole pahitteeksi, mutta kun peliin pääsee vähän enemmän sisään, niin mielenkiinto loppuu ennen kuin puolet käytettävissä olevasta peliajasta on mennyt.

Kokeiluversion pituus: 2 tuntia

 

Värikäs sekasotku

Ultros on tälläinen peli joka on hyvin selvä metroidvania josta tulee hieman soulslike vivahteita, hieman Hollow Knight vivahteita ja tämän tälläistä. Ultros vaikuttaa nopeasti siis todella tutunlaiselta peliltä ja voisin sanoa että peli joka eniten muistuttaa tätä on Grime, mutta suurella määrällä värejä. Ultrosilla on eräs oma juttu, joka tulee vahvasti esiin hahmonkehityksessä. Hahmo kehittyy syömällä vihollisten jäänteitä, mikä on aika kiinnostava ja todella erilainen konsepti tälläiseen peliin, mutta se voisi olla selkeämpikin, eikä se yksinään vain riitä nostamaan peliä ylitse monien melko samanlaisten pelien.

Ultros on peli joka avautuu hiljalleen, jossa ympäristöjä pitää tutkia tarkkaa ja kehittämällä hahmoa pärjää kokoajan paremmin. Peli ei ole erityisen vaikea, eikä se myöskään ole erityisen puoleensavetävä, sillä oma kiinnostus alkoi loppu tunnin jälkeen. Ultros ei tunnu tarjoavan oikein mitään sellaista, mikä todella vetäisi huomiota puoleensa. Graafisesti se on värikäs, mutta se on karannut kunnolla lapasesta, sillä väripaletillaan peli tuntuu todelliselta sekasotkulta. Sopii hyvin yhteen kenttäsuunnittelun kanssa, joka myös tuntuu sekasotkulta ja väripaletti vain edesauttaa tätä puolta.


Yhteenveto

Ultros ei ole kovinkaan kaksinen peli. Se on ulkoisesti ja rakenteellisesti sekava, tarina on kryptinen ja yleinen ote pelissä on melko luotaantyöntävä, monella samalla tavalla kuin vaikkapa Grime. Pelattavuus on ihan ok, mutta se ei riitä kun peli ei tarjoa juuri mitään.

Kokeiluversio riitti, ei tule pelattua, vaikka tulisi PS Plussaan.

 

+ Hahmonkehitysidea

 

- Ulkoinen ja rakenteellinen sekasotku

 

Arvosana: 3,5

 

Säälittävä



Myrkkyhöyry Aikakirjat

 

 

 

Miasma Chronicles

Peli josta ei ollut mitään aavistustakaan nimen perusteella mutta joka parin tunnin aikana jätti erittäin positiivisen vaikutuksen. Kahdessa tunnissa tästä pelistä ehtii nähdä ne pääasiat, minkä perusteella vaikuttaisi että rytmitys on kunnossa, vaikka pelin tarinallinen ulosanti ei se paras mahdollinen olekaan.

Kokeiluversion pituus: 2 tuntia

 

Yksi oikeasti hyvä osa voi riittää koukuttamaan

Taktinen toiminta on vaikea taitolaji peleissä, mutta se osuu, se osuu kovaa. Hard West, XCOM2 tai Mutant: Year Zero ovat hyviä esimerkkejä siitä miten paljon hyvin toteutetusta taktisesta toiminnasta saadaan parhaimmillaan irti. Se on vaikeaa, paikoin turhauttavaa mutta samalla aikaa se on todella mielekästä kun se oikeasti toimii. Transformers: Battlegrounds teki sen todella hyvin, vaikkakin todella minimalistisesti. Miasma Chronicles on toiminnallisessa mielessä erittäin taktinen, käyttää muutamaa omaa juttuaan erittäin hyvin hyödykseen ja on taktiselta otteeltaan oitis todella tutun tuntuinen, jos on yhtään pelannut vaikkapa XCOM sarjaa. Parissa tunnissa pelin syvällisempiin puoliin ei ehdi kunnolla päästä kiinni ja niistä omista lisistä taktiikkaa saa lähinnä vähän vivahteita. Kuten sen, että pelin päähenkilöistä toinen pystyy toimimaan eräällä ominaisuudellaan korkeana suojana.

Pelin tarina ei ole kovin ihmeellinen, mutta se on rytmitetty hyvin, sillä se lähtee nopeasti etenemään. Pelin pääkaksikkona on nuori poika nimeltä Elvis ja tämän robottipartneri Diggs. Kaksikon kemiat toimivat hyvin ja niiden kautta peli tuntuu merkittävästi elävämmältä, kuin tarinan alun tai maailmanrakentamisen kautta. Kaikessa yksinkertaisuudessaan, maailma on myrkkyhöyryn täyttämä ja sen vaikutuksesta ympäristöt ovat täynnä hirviöitä. Tarinan alussa päämääränä on yrittää päästä Elvisin äidin luo, myrkkyhöyryn läpi ja samalla oppia lisää siitä että mistä tämä myrkky on peräisin ym. Tulee Fallout 3:n tarina mieleen, mutta ei kovin hyvällä tavalla. Maailmanrakennus ei ole se paras mahdollinen, mutta on mahdollista että jos peliä saisi enemmän käyntiin, niin kokonaisuus alkaisi avautumaan vähän paremmin.

Koska peliaikaa on vain kaksi tuntia, yrittä pelissä päästä nopeasti eteenpäin ja rakenteeltaan rytmiltään tästä pelistä tulee eniten mieleen juurikin Mutant: Year Zero. Toiminnallinen ote on samanlainen, mutta omanlaisellaan tavalla. Pelattavia hahmoja tulee lisää kun peli etenee ja erilaisia sivutehtäviäkin löytyy joiden kautta saa käyttöönsä lisää kalustoa ja siinä ohessa hahmotkin kehittyvät, jolloin he pystyvät taistelussa suurempaan määrään erilaisia taktiikoita. Tämä on ehdottomasti suurin syy miksi peli todella nappasi mukaansa ja pari tuntia tuntui aivan liian lyhyeltä ajalta. Vaikka Miasma Chroniclesissa ei ole samanalaista koukkua, mikä Mutant: Year Zerossa oli, niin siitäkin huolimatta se on kiinnostavaltava vaikuttava peli.


Yhteenveto

Miasma Chronicles on yksi näitä pelejä joka todella nappaa mukaansa kun sen saa alkuun ja joka on taktisen toimintansa ansiosta erittäin hyvä. Tarinallisesti peli jättää vähän kylmäksi eikä maailmanrakennekaan ole se paras mahdollinen. Positiivisen vaikutuksen peli kuitenkin jätti kuten useampi samankaltainen peli ennen tätä.

Kokeiluversion perusteella tämä olisi ehdottomasti sellainen peli johon voisi uppoutua. Kun se on osa PS Plussaa tai vastaavaa.

 

+ Taktinen toiminta

+ Rytmitys

 

- Tarina

 

Arvosana: 7,0

 

Loistava



SONIC%20SUPERSTARS.jpg?1707050497

Retro Sonic, vähin modernisoinnein

 

 

Sonic Superstarat

 

 

PlayStation Plus: Premium

 

 

Sonic Superstars

Sonic pelejä on tullut pelattua todella paljon ja sarjassa on ehditty kokeilla yhtä jos toistakin. Superstars, palaa pitkälti taaksepäin ja kohti niitä aikoja kun sininen siili oli parhaassa iskussa, kun maailma oli kaksiulotteinen ja värikäs, ilman ihmisprinsessoja, kiusallista dialogia ynnä muuta.

Kokeiluversion pituus: 1 tunti.

 

Sininen siili juoksee jälleen

Sonic the Hedgehog sarjan pelien isona fanina en itseäni pidä millään tavalla. Pelejä on tullut pelattua niistä ensimmäisistä näihin viimsimpiin, mutta harvat niistä ovat oikeasti vakuuttaneet. Kyllä niistä huomaa, miksi sarja on aikoinaan menestynyt, mutta samalla aikaa hieman kyseenalaistaa sen että miksi osaa niistä pidetään niin suuressa arvossa, huomioiden että ne ovat loppuviimeksi todella samanlaisia. Superstars sopii tähän muottiin todella hyvin. Sen pelattavuus on erittäin yksinkertaista, pitkälti juuri sellaista millaista se on oli pelisarjan alkuaikoina, mutta mukana on eräs asia, joka on uusi juttu ja tulee kaaos-smaragdeista. Se ei ole iso muutos, mutta istuu kokonaisuuteen hyvin ja tarjoaa muutamia lisävivahteita.

Tarina, kaikessa yksinkertaisuudessaan, on sitä samaa mitä ennenkin. Samalla kun Mario pelastaa princessa Peachia Bowserin linnasta, pelastaa Sonic Robotnikin pyydystämiä eläimiä kapseleista. Sonicin lisäksi porukkaan kuuluvat niin kaksihäntäinen kettu Tails, punainen nokkasiili Knuckles ja vaaleanpunainen tyttösiili Amy. Robotnik käyttää taistelussa erilaisia taistelukoneita ja robotteja, mutta nyt hänellä on liittolaisena palkkionmetsästäjätyylinen violetti siili. Tarinassa ei ole ääninäyttely ja piirrossarjapätkissäkin hahmojen eleet kertovat oleelliset osat ja loppu on pelaajan kuviteltavissa. Tarinasta ei siis mitään ihmeitä saa irti, vaikka tunnin aikana pelissä ehtiikin useamman maailman läpäistä ja useamman pomovihollisen nurjertaa.

 

Hyvin perinteinen, hyvin vähillä parannuksilla

Sonic Superstars on peli, joka sopii erinomaisesti kaikille jotka pitävät niistä old scholl Sonic peleistä ja vähemmän näistä uudemmista Sonic peleistä, tai niistä välimallin Sonic peleistä joissa kokeiltiin milloin mitäkin. Superstars käyttää sitä vanhaa pyörää ja pyrkii pitämään sen alkuperäisellä tasollaan. Tietysti kenttäsuunnittelussa on kokeiltu yhtä jos toista, mitä ei ole ennen nähty, mutta tämä nyt on selvä asia. Tietyt ratkaisut toimivat todella hyvin, auttavat pitämään pelin vauhdikkaana, tarjoten erilaisia lisähaasteita kokonaisuuteen. Silloin nämä ratkaisut ärsyttävät kun vastaan tulee toinen toistaan halpamaisempia äkkikuolemapaikkoja tai muuten rasittavia ratkaisuja jotka vain katkaisevat pelin etenemisen, hidastavat sitä merkittävästi tai johtavat tilanteisiin joissa pitää nyhväämällä yrittää eteenpäin, syystä tai toiseta. Joskus (yleensä) kyse voi olla siitä että pitää harrastaa vähän tarkempaa tasohyppelyä.

Eräs asia mikä myös kampittaa peliä ja jota en ole ennen pannut isommin merkille on se, että pelihahmon takana on enemmän tilaa, mitä tarvittaisiin, sen sijaan että edessä olisi enemmän kuin takana. Tämä ei ole uusi juttu sarjassa, mutta tämän pelin kanssa tuntuu että valtaosa osumista joita ottaa, johtuu siitä, että vastaan tulee jotkain, mihin ei ehdi reagoida, koska ilmestyessään, se on usein jo suora osuma. Pelihahmo kerää tuttuun tapaan kultarenkaita, ja yksi rengas riittää suojaamaan pelihahmoa kuolemalta, osuman ottaminen vain levittää kaikki renkaat ympäristöön.


Yhteenveto

Sonic Superstars on juurikin sellainen, millaiseksi tämän sarjan pelit mieltää, kun puhutaan perinteisistä Sonic the Hedgehog peleistä. Pelaaminen on todella nopeatempoista sivuttain juoksemista, hyppimistä, esteiden ja vaarojen välttelemistä ja vihollisten nitistämistä. Superstars on todella värikäs peli ja se alkaa erittäin hyvilä piirrossarjamaisilla pätkillä. Pelattavia hahmojakin on useita ja pomovihollisia riittää. Mutta peli ei ole oikein osannut päästää irti niistä asioista jotka eivät aina ole toimineet. Monesti kentät vaativat opettelua, pitävät sisällään paljon äkkikuolemakohtia ja vastaavia yllätyksiä. Vaihtelua todella vähän  jos aiemmat pelit ovat mitään opettaneet, meno muuttuu helposti melko turhauttavaksi.

Kokeiluversio nyt ei tunnetusti anna sitä kokonaisukuvaa mutta kyllä yhdessä tunnissa tässä pääsee sen verran pitkälle että tietää ostaisiko vai ei. Itse en ostaisi. Pelaisin kyllä, jonkin aikaa.

 

+ Värikäs ulkoasu ja äänimaailma

+ Vauhdikas juokseminen

 

- Äkkikuolemat ja muut yllärit

- Vähäinen vaihtelu

 

Arvosana: 6,0

 

Hyvä



Pääarvio

Peli joka ei nimellään juuri jää mieleen, mutta joka onnistui yllättämään enemmän kuin mikään muu tähän mennessä, tänä vuonna.



Balatro.jpg?1709722830

Jokeri pokeri poks

 

 

Balatro: Jokkia kädelleninen

 

 

 

Balatro

Aina silloin tällöin kohdalla osuu peli, joka ei aluksi vaikuta kovinkaan kummoiselta, mutta joka osoittautuu niin hyväksi peliksi, että se voisi hyvinkin olla osana vuoden parhaita pelejä. Balatro on juuri tälläinen tapaus sillä vaikka se on hyvin simppeli peli, niin se on erittäin hyvin tehty sellainen.

Kokeiluversion pituus: 1 tunti

 

Roguelike pokeria

Pelissä ei mitään kummempaa tarinaa ole, mitä nyt yksi jokeri kortti juttelee pelaajalle ja opastaa alkuun. Perustasolla peli on pokerikäsien kasaamista käytettävissä olevista korteista ja sitten on erilaisia jokerikortteja erilaisilla lisäominaisuuksilla jotka värittävät peliä todella nopeasti. Kaikessa yksinkertaisuudessaan pelissä on tarkoitus kerätä tietty määrä pisteitä tietyllä määrällä käsiä ja mitä parempi käsi, sitä paremman pisteet saa. Jokerikortit tarjoavat tiettyjä bonuksia jotka moniskertaistavat kädestä saatavat pisteet, tai korottavat kerrottavaa pistemäärää. Kortteja voi vaihtaa jokusen kerran, mikä lisää oman osansa strategiaan pelissä. Kokeiluversion aikana ideasta saa todella hyvin kiinni ja siinä samalla huomaa että tietyssä vaiheessa alkaa olla hyvin haastavaa saada kasaan tarpeeksi pisteitä jotta pääsee seuraavaan erään. Jokerikorttien taktinen valitseminen saatavissa olevilla krediiteillä korostuu tästä syystä erityisen paljon.

Pelin roguelikemaisuus tulee esiin siitä syystä että kun epäonnistuu yhdessä erässä, niin pitää aloittaa erästä yksi ja kaikki jokerit nollaantuvat siinä samalla. Kehityskaari pelissä tulee avattavista korteista joita sitten tulee kierrosten välissä ostettavaksi. Kortteja voi pitää hallussaan vain tietyn määrän joten jokerienkin kanssa täytyy valita tarkoin paras mahdollinen käsi, joka tehostaa pisteiden saamista. Avatut kortit paranevat pelin edetessä, mutta tietty satunnaisuus on jatkuvasti läsnä.

Balatro on sellainen peli josta ei keksi paljoa sanottavaa, sillä peli on aika simppeli, vaikkakin juuri oikeilla tavoilla koukuttava ja sopivan monipuolinen. Vaikka pelistä ei paljoa tarinaa saisikaan aikaiseksi, niin se on tälläisten yhden idean pelien joukossa erittäin onnistunut kokonaisuus. Pokerikäsien kasaaminen on juuri sopivan simppeliä että se toimii ja siinä on juuri tarpeeksi muuttujia, että siitä on saatu koukuttavaa ja peliä jaksaisi pelata varmasti pidempääkin.


Yhteenveto

Balatro on erityisen hyvä ja siitä voisi sanoa tässä vaiheessa että se yltää yhdeksi vuoden parhaaksi peliksi. Kaikessa yksinkertaisuudessaan pokerin pelaamisesta on saatu erittäin koukuttava paketti joka haastee juuri oikeilla tavoilla ja kannustaa jatkamaan uudestaan ja uudestaan.

Voisi olla hankkimisen arvoinen ja on varmasti pelaamisen arvoinen.

 

+ Jokerit

+ Pokerikäsisysteemi

 

- Hyvin vähän vaihtelua

 

Arvosana: 7,6

 

Erityinen

A

 

 

A

 

 

 

A

A

 

A

A


Yhteenveto

A

sunnuntai, 3. maaliskuu 2024

Suicide Squad: Kill the Justice League

Suicide%20Squad.jpg?1708190965

Haistoin että tämä tulisi olemaan huono peli, mutta ei tällä tavalla

 

Useiden viivästysten jälkeen Kill the Justice League on ilmestynyt ja se on spin-off Rocksteadyn Arkham sarjalle, tapahtuen Arkham Knightin tapahtumien jälkeen. Peli oli alunperin paljon lähempänä Marvel's Avengersia, mutta live service pelien hyvin heikon tason jälkeen, muutoksia on tehty. Siitäkin huolimatta, merkittävää uskoa tähän kokonaisuuteen ei ole, monestakin syystä.

 

 

 

 

Itsemurharyhmä: Tapa Oikeuden Puolustajat

Marvel's Avengers ei selvästikään ollut tarpeeksi huono peli koska edelleen tuntuu että pelit eivät epäröi tehdä samanlaisia ratkaisuja. Viimeisimpänä tämä. Pelin piti alunperin ilmestyä jo vuosi sitten, joten voisi olettaa että isoja parannuksia on tehty siinä ajassa, mutta pakoitellen pelissä tuntuu että joko Rocksteady on menettänyt otteensa entistä enemmän, sillä merkkejä siitä on ollut jo aiemminkin. Peli jatkaa Arkham sarjan tarinaa, mutta ei onnistu millään tavalla tarjoamaan laadukasta jatketta ja jopa pilaa niin monta hyvää hahmoa, että monella tavalla Suicide Squad: Kill the Justice League ei ole vain huono peli, se on järkyttävän törkeästi tehty peli Arkhamverse tarinan suhteen, vielä Arkham sarjan tekijöiltä.

 

Arkhamverse laajenee ja heikkenee, merkittävästi

Pelin näyttämönä toimii Metropolis, Brainiacin hyökkäyksen jälkeen. Brainiacin armeijat tekevät tuhoaan ympäri kaupunkia ja Brainiac on useat Oikeusliigan jäsenet otteeseensa. Tässä kohtaa leikkiin ryhtyy neljän hengen itsemurharyhmä, joskin omilla tarkoitusperillään ja pakon edessä. Valikoituina uhrattavina nappuloina toimivat kahjo klovni Harley Quinn (äänenä legendaarinen Tara Strong), brutaali voimanpesä King Shark, kikkaileva kapteeni Bumerangi ja tappavalla tarkkuudella tarkkuudella tulittava Deadshot. Amanda Wallerin rautaisen nyrkin alla tämä porukka joko tappaa Oikeuden Puolustajat, tai kuolee yrittäessään. Vastaan tuleekin useampi liigan edustaja sieltä klassisemmasta päästä ja vaikka tarinallisessa kokonaisuudessa onkin monia hyviä ratkaisuja, mukana runsaasti tuttuja hahmoja ja paikoin todella hyvä, Arkham sarjan hengen mukainen toteutus, niin siitäkin huolimatta tämä peli on kuin Marvel's Avengersin ja Gotham Knightin jälkeläinen, eli pääasiassa huono usealla osa-alueella ja vieläpä typerin virhein.

Ulkoasultaan moniin hahmoihin on panostettu todella hyvin, mutta sitten on niitä, jotka eivät näytä niin hyvältä kuin voisi toivoa Arkham tekijöiden laadulla. Yksi näistä on Wonderwoman jossa ei ole niinkään sitä parasta tyyliä, mitä Oikeuden Puolustajat ja Justice League Unlimed animaatiosarjoissa aikoinaan oli, vaan tyyli on mennyt selvästi eteenpäin, vähän modernimpaan suuntaan ja vastaavaa on nähty uudemmissa animaatioelokuvissa, hieman on myös tätä ei niin hyvää tyyliä mitä Gal Gadot on hahmoon tuonut, mutta sitä on onneksi varsin vähän. Wonderwoman, ei vain ole niin hienosti tehty, miten vaikkapa Batman on. Supermanissa taas, on pitkälti samanlainen kuin monesti aiemminkin, nyt suoraan huonompi eikä nyt suoraan parempikaan ja samalla tasolla on myös Flash. Green Lantern taas on perustylsä ja mitäänsanomaton.

Pelattavat hahmot on tehty pääasiassa hyvin, mutta ei Arkham sarja hyvin. Deadshot on erilainen kuin ennen, niin erilainen että ei voi olla enää sama hahmo kun taas Harley Quinn on niin samanlainen että menee kyllä samasta hahmosta. King Shark ja captain Bumerang näyttävät pitkälti siltä miltä pitääkin ja kuullostavat myös. Amanda Waller tosin, ei läheskään niin hyvä mitä Viola Davis elokuvissa, tai mitä hahmo animaatiosarjassa oli. Tämä on hahmo tuo aivan liikaa mieleen Wolfenstein sarjan Grace Walkerin ja syynä lienee suoraan näyttelijävalinta, kun esittäjä ei osaa ottaa roolia omakseen ja tuntuu lähinnä äkäiseltä noita-akalta, joka ei tuo oikeastaan mitään merkittävää hahmoon, vaan lähinnä ärjyy. Sen sijaan king Shark on tehty erittäin hyvin, ei nyt niin hyvin kuin viimeisimmässä elokuvassa, vaan ihan omalla tavallaan. Pelin tasolla tämä on erittäin hyvä, hieman tulee jopa mieleen Marvel's Guardians of the Galaxyn Drax. Deadshot on harmillisen tylsä, ihan paria huvittavaa pätkää lukuunottamatta ja näyttää naamaansa ihan liikaa ja tuntuu vähän turhan partiopoikamaiselta, ei niinkään kylmän viileältä tappajalta. Harley Quinn on hyvä, ihan kuin ennenkin, mutta itse pidin Arkham Cityn ja Knightin versioista enemmän ja ne olivat tavallaan huvittavampia. Kapteeni Bumerangi on tehty oikein hyvin ja hahmo toimii todella hyvin sinä koomisena lisänä jo valmiiksi koomiseen hahmojoukkoon. Tässä on hieman samaa fiilistä kuin Guardians of the Galaxyssä ja parhaat osat tarinassa ovatkin nelikon keskinäistä sanaharkkaa tai muuten todella huvittaviksi tehtyjä pätkiä, kuten eräs säkkipimeään sijoittuva pätkä.

Pelissä Batmanina kuullaan viimeistä kertaa legendaarista Kevin Conroyta pelimuodossa ja tämä on omillaan yksi merkittävä syy, miksi tätä peliä on lähes pakko edes kokeilla. Mutta tämä ei ole legendalle arvoinen lopetus, vaan kaikkea muuta. Pelin yleisen tason suhteen, on pakko myös todeta että tämä on yksi rooli josta Conroyn olisi pitänyt kieltäytyä. Sanotaan että tarinallisessa mielessä, Batmania ei olisi tarvittu tähän, korostetaan, Batmania ei olisi pitänyt ottaa tähän roskispaloon mukaan, sillä hänen tarinansa päättyi Arkham Knightissa ja liigassa on paljon muitakin hahmoja joita käyttää, kuten Martian Manhunter. Siis roistomaiselle Batmanille olisi kyllä tilaa vaikka kuinka paljon, mutta tapa jolla hahmoa on sitten kokonaisuutena käytetty on aluksi todella lupaava, mutta lopetus on suoraa jumalanpilkkaa.

Spoilaamata tarinaa enempää voidaan sanoa, että jos tämä pelin ihan tosissaan olisi tarkoitus olla jatkoa Batman: Arkham sarjalle ja tapahtua sen viimeisimmän pelin, Arkham Knightin jälkeen, niin se tekee tästä pelistä oitis, massiivisesti huonomman, sillä se suoraan pilaa sen, mitä Arkham Knight selvästi yritti tehdä ja tavallaan jopa onnistui. Rocksteady oli antanut Batmanille kelvollisen lopetuksen. Siinä ei hirveästi avattu asioita, mutta parempi on jättää tietyt asiat mielenkuvituksen ja tulkinnanvaraan, kuin tehdä jotakin tälläistä, joka on lopetuksessaan aivan täyttä sontaa. Puhumattakaan että tämä peli menee välittömästi ristiriitaan Rocksteadyn aiempien pelien kanssa, sillä Deadshot oli mukana Batman: Arkham City pelissä ja tämä versio, ei näytä yhtään siltä, miltä Lloyd Lawton näytti silloin. Pukuja hahmoilla voi olla enemmänkin, mutta tämä ei yksinkertaisesti voi olla sama hahmo. Tarinassa yritetään perustella että Arkham Citystä tuttu hahmo on se matkija, mutta tämä on suoraan laiska tekosyy tehdä hahmo aivan eri tavalla. Tuo mieleen koko kikkailun kahden Suicide Squad elokuvan kanssa joista huonommassa oli Deadshot ja sitten seuraavaan tehtiin pitkälti sama hahmo, mutta ei kuitenkaan sama. Nyt tosin, aiempi oli parempi, vaikkakin todella sarjakuvamainen.

 

Kivaa ammuskelua, mutta liian samanlaista

Kill the Justice League on ainakin jossain kohtaa ollut täysi live service peli, tyyliin Marvel's Avengers, samaan tapaan kuin Gotham Knights. Tässä on hieman osattu ottaa pakkia näihin kahteen verrattuna, mutta ne tietyt mentaliteetit ovat edelleen vahvasti osana pelin DNA:ta. Roinaa tulee runsaasti, ruudussa on usein toinen toistaan isompia numeroita ja iso liuta värikkäitä efektejä. Hahmoilla on erilaisia värityksiä heidän asusteisiinsa ja valtaosa tekemisestä on melko samanlaista läpi pelin. Sanotaan että Avengersin tasoisessa naurettavassa toistossa ei olla jumissa, mutta kyllä sitä tekemistä riittää kyllästymiseen asti ja lisää on mitä todennäköisimmin tulossakin. Päätarinassa monesti tehdään samanlaisia aktiviteettejä uudestaan ja uudestaan, mutta avoimemman maailman pelissä, monet tehtävät ovat vapaaehtoisia. Kestihän Avengersillakin aikansa ennenkuin se lopullisesti menetti yleisönsä, mutta koska tarina on pääasiassa roskaa, niin itse en tule tämän pelin lisäsisältöön tutustumaan.

Pelaaminen on pääasiassa räiskintää kolmen botin/pelaajan kanssa. Pelaaja voi vapaasti vaihtaa yksinpelissä hahmoa taistelun ulkopuolella ja näin ollen hakea hieman vaihtelua kokonaisuuteen, jotakin mitä olisi ollut kiva saada Marvelin Avengers ja Guardians of the Galaxy peleihin. Hahmoissa on sentään hieman eroa, mutta ongelmana on se, että pääasiassa kaikki nojaavat räiskintään ja vaihtelu tulee lähinnä siitä millaiset kaksi asetta hahmolla on käytössään tai millaisia heidän erikoisväliinsä liikkumisen ja taistelun suhteen ovat. Deadshot käyttää rakettireppua, kun taas Harley käyttää tartuntakoukkua. King Shark ponnistaa jalkalihaksillaan ja Boomerang teleporttaa. Asevalikoimakin on hahmoilla erilainen sillä Harley käyttää pesäpallomailaa, uzia, minigunia tai pistoolia, Boomerang haulikkoa, tarkkuuskivääriä, pistoolia ja bumerangeja, king Sharkilla on minigun, rynnäkkökivääri ja haulikko kun taas Deadshotilla on tarkkuuskivääri, pistooli ja rynnäkkökivääri. Kerralla hahmolla voi olla kaksi erilaista asetta, eri asetyypeistä, tai samasta asetyypistä, mikä näennäisesti kannustaa kokeilemaan erilaisia yhdistelmiä.

Pelaaminen on joka tapauksessa räiskintäpainotteista hahmosta riippumatta ja sääli onkin ettei eri hahmoista otettaisi enemmän irti. Deadshotin tapauksessa on täysin selvää että tuliaseet ovat pääoassa mutta miksi kapteeni Boomerang ei voinut olla täysin bumerangien käyttöön keskittyvä hahmo ja miksei king Shark voinut olla tankkimainen hahmo vain minigunille, tai sitten täysin lähitaistelupainotteinen hahmo ilman tuliaseita. Tämä on sääli koska vaikka pelattavia hahmoja on neljä, niin siitäkin huolimatta tuntuu että eri hahmot ovat hyvin samankaltaisia ja pelaaminen menee erittäin nopeasti todella samanlaiseksi hahmosta riippumatta ja tehtävästä riippumatta. Liikkuminen pelissä tarjoaa sentään jotain pientä kivaa vaihtelua kun liikutaan paikasta toiseen, mutta eri hahmojen kehittäminen pidemmälle ei ole erityisen houkuttelevaa koska hahmot tuntuvat niin samanlaisilta. Tämä on suuri sääli koska räiskintä ei ole toteutettu huonosti, vaan ammuskelu on aika hauskaa ja siinä on sentään hieman vaihtelua jos viitsii vaihdella eri hahmojen kanssa ja sitä kautta kehittää hahmoja tasaisesti. Itse lähinnä kehitin yhtä hahmoa ja varmuuden vuoksi ajoittain toistakin.

Sivutehtäviä pelissä on jokunen, mutta useimmiten ne kaikki johtavat samaan, vihollisten ampumiseen. Jos tätä vertaa Avengersin vaihteluun, niin merkittävää muutosta ei ole tapahtunut koska molemmissa tapauksissa pääpaino on vihollisten listimisessä ja jonkin mahdollisen lisävivahteen tuomisessa kokonaisuuteen. Jopa vihollisissa on melko itseääntoistava tyyli sillä siinä missä ne Marvelin puolella olivat erilaisia robotteja, nyt ne ovat DC:n puolella avaruusolentoja. Toiminta sentään on paremmin tehtyä kuin Gotham Knights pelissä, mutta yleisessä pelattavuudessa ja toiminnassa antaisin edelleen suuremmat pisteet Avengersille, sillä ainakin siinä pelissä jokainen hahmo tuntui omanlaiseltaan ja pelaaminen oli hauskaa varsinkin Iron Manilla, mutta niin kapteeni Amerikka kuin Black Widowkin olivat mukavaa vaihtelua. Mutta pomotaistelut ovatkin sitten aivan eri asia, sillä Avengers ryssi niiden kanssa todella pahasti (vaikka paransikin otettaan mm. Black Panther lisärissä) ja ensimmäisenä vastaan tullut Taskmaster oli niitä oikeasti hyviä ja valtaosa muista oli aika tylsiä ilmestyksiä. Nyt sentään päästään ottamaan yhteen niin Lepakkomiestä kuin Teräsmiestäkin vastaan.

 

Rocksteadyn selvä suunta alamäkeen

Rocksteady Gamesin peleistä olen itse pelannut vain Arkham sarjaa, eikä heillä sen lisäksi olekaan kuin yksi muu pelin; Urban Chaos: Riot Response. Arkham Asylum oli valtava yllättäjä, Arkham City esimerkillinen kokonaisuus ja Arkham Knight mielipiteitä jakava päätös trilogialle. Omalla kohdalla City ja Knight ovat selkeitä 9/10 pelejä ja on hyvin vaikea valita että kumpi olisi parempi. Tämä peli, on aivan eri tasolla, se on todella huono peli, erityisesti tarinassa. Tämän pelin jälkeen, myös Rocksteady on menettänyt uskottavuutensa laadukkaana pelintekijänä.

 

Vastaavaa on nähty ennenkin, mutta paremmin tehtynä

Kill the Justice League on Rocksteadun viimeisin ote tästä mytologiasta eikä se pääse millään osa-alueella samalla tasolle, jolle heidän aiemmat pelinsä ovat päässeet, eivätkä spoileriterriorin osat ole mitään poikkeuksia. Pelissä yritetään olla todella iskeviä ja lopullisia, kun Itsemurharyhmä tappaa Oikeuden Puolustajia. Sanotaan että idea ei ole se erikoisin, mitä tulee DC:n maailmaan ja sen moniin erilaisiin käänteisiin, muutoksiin ja vaihtoehtouniversumeihin, eikä se Rocksteadyn käsissä toimi erityisen hyvin. Kyllähän Arkham Knightin kanssa jo selvästi nähtiin että Rocksteady oli menettyänyt otteen ja tavallaan sitä oli huomattavassi Arkham Cityssä, umpisurkean loppuhuipennuksen vuoksi. Mutta ainakin yksi positiivinen asia voidaan sanoa, eivät tehneet tämän pelin kanssa yhtä surkeaa jälkeä, mitä Gothma Knightin tekijät tekivät. Tai tälläinen fiilis pelin kanssa oli suuren osan aikaa kun peliä pelatasi. Mutta tarinan kanssa ja jatkeena Arkham sarjalle, mielipide alkaa muuttua ja vieläpä Gotham Knightsin eduksi.

Spoilereita

____________________________________________________________________________

Pelissä ei tarinallisessa mielessä osata hyödyntää kunnolla edes niitä osia joiden olisi tarkoitus olla niitä shokeeravimpia ja joista saisi irti vaikka kuinka paljon. Yksi näistä on tapa jolla Oikeuden Puolustajia tapetaan ja erityisesti se, millaisen lopun Batman tässä pelissä saa, on suoraan sanoen yksi surkeimpia kuolemia mitä pelimaailmasta löytyy ja kun kyseessä on Lepakkomies, niin kyllä siihen olisi pitänyt saada edes vähän sitä jotakin. Mutta nyt sitä ei ole yhtään. Tosin, samalla aikaa, kyllähän tämä menee todella lähelle sitä, miten Jokeri yritti samaa yhdessä animaatiosarjan jaksossa, jossa Harley Quinn onnistui pyydystämään Batmanin. Palaten taas Arkham Knightin lopetukseen, siinä Batmanille annettiin kelvollinen lopetus. Tämä peli pilaa sen täysin, koska tämän olisi tarkoitus tapahtua sen kaiken jälkeen. Rocksteady pilasi kaiken, mitä rakensi.

Samaan sarjaan kuuluu myös todella typerä ratkaisu jossa jostakin kummasta syystä Wonderwoman on se yksi perustajajäsen, joka ei sitten olekaan aivopesty ja toimii pelaajan apuna. Mikähän mahtaa olla tämän ratkaisun takana, että Batman vedetään vielä mukaan peliin, vain että hänet voidaan tappaa, mutta Rocksteadyn täysin käyttämättä oleva hahmo sitten otetaankin mukaan sinä yhtenä oikeana sankarina, jota ei korruptoida ja jota näin ollen ei myöskään tapeta.

Eräs todella heikko ratkaisu on myös siinä, että kun tarkoitus nyt on pelata uhrattavissa olevilla hahmoilla, niin miksi yksikään ryhmästä itsestään ei kuole pelissä. Vastaus: Tarina on rakennettu niin heikosti ja typerästi että se ei ole mahdollista. Huono vastaus, sillä kun tälläistä peliä on lähdetty tekemään, olisi tämä ehdottomasti pitänyt kokonaisuudessa huomioida edes jotenkin, vaikka sitten laittamalla pakettiin täysin uhrattavissa olevia hahmoja.

____________________________________________________________________________

Spoilereita

Varsinainen ongelma pelissä on siinä, että siitä välittyy niin samanlainen kuva kuin monesti muustakin valtavan pettymyksen aiheuttaneesta pelistä. Erotuksena on tosin tässä kohtaa se, että peliltä ei odottanut kovinkaan paljoa. Batmanin paluu oli itsellä se suurin syy katsoa tämä peli loppuun, varsinkin Kevin Conroyn traagisen kuoleman jälkeen, koska hänen äänensä kuuleminen uusissa projekteissa on nyt numeroitu. Tästä syystä Batmanin käyttö tässä kokonaisuudessa voi joko täysin pelastaa sen, tai täysin tuomita sen. Selväksi lienee jo käynyt että kumpi tapahtui. Muutoin tarinassa on hyviäkin osia. Ensimmäinen kohtaaminen Batmanin kanssa on tehty erittäin hyvin, mukana on hyviäkin hahmoja ja hauskojakin pätkiä löytyy. Ne satunnaiset hyvät osat eivät kuitenkaan riitä paikkaamaan valtavaa määrää huonoa sisältöä jota pelissä riittää. Tästä näkee, että peli olisi voinut olla paljon parempi, mutta kun tarina lähestyy loppuun niin alkaa lähinnä miettiä että kumpi peli on tarinallisesti huonompi. Tämä, vai Gotham Knights? No se on tämä, koska se pilaa Arkhamversen, Gotham Knights oli oma sotkunsa.

 

Marvel's Avengersin ja Gotham Knightsin yhdistelmä

Suicide Squadin kanssa iso kysymys on siinä, että kun tämä nyt on ilmestynyt Marvel's Avengersin jälkeen, niin miten voi olla että pelissä ei ole osattu ottaa oikeasti oppia kyseisen pelin huutavista virheistä, joiden jälkeen oikeasti kyseenalaistaa että osaako Crystal Dynamics edes tehdä syvällisempiä pelejä tarinallisesti, tai pelattavuudellisesti. No tämän pelin jälkeen sitä samaa alkaa kysyä myös Rocksteadysta jolla on ollut hyvä putki, mutta tämä on tasollisesti syöksylasku. Jos Cyberpunk 2077 tuhosi CD Projekt Redin maineen peruuttamattomalla tavalla ja BioWaren maine kärsi merkittävästi Mass Effect: Andormedasta, puhumattakaan siitä miten merkittävästi sekä Blizzard että Bethesda ovat peliensä kanssa ryssineet, niin Suicide Squad: Kill the Justice League, on tälläinen peli Rocksteadylle.

Gotham Knights oli monella tavalla kuin Marvel's Avengers, mutta vielä huonompi. Avengers teki lähes kaikki avainvirheet mitä live service pelin kanssa voidaan tehdä ja vaikka Gotham Knights karsi monet asiat pois, niin se yleinen ote huokuu sitä samaa fiilistä. Tarinassa Avengers myös teki mahalaskun ja Gothma Knights onnistui vielä siitäkin pistämään pahemmaksi. Suicide Squadilla olisi ollut mahdollisuus olla kuin Marvel's Guardians of the Galaxy, sillä asetelma ei ole niin kaukana. Mutta ei liene yllättävää, että tämäkin peli on todella lähellä Marvel's Avengersia, niiden edellämainittujen aika selkeiden live service ratkaisujen vuoksi, vaikka niitä kuinka yritetään peitellä.

Myös ne monet pienet asiat on osattu ryssiä erittäin pahasti. Yhtenä yksittäisenä nostan esiin Deadshotin naamion. Itse pidin siitä, mutta tämä on niitä tapauksia jossa pitäisi olla vaihtoehto siihen, että naamio olisi päällä myös välianimaatioissa, sillä tämä vain korostaa sitä, miten vähän tämä sopii yhteen Arkham Cityn Deadshotin kanssa. Nykyään voi monesti määrittää että hahmoilla ei ole kypärää välianimaatioissa, mutta tämä on niitä tapauksia kun pitäisi olla toisin päin. Tämä on vain yksi esimerkki, sillä mukana on myös tätä pakotettua kävelemistä ja muita hidasteita jotka ovat peitettyjä latausruutuja. Ne vain pistävät tässä pelissä todella silmään, kun taas Arkham Knight esimerkiksi osasi peittää ne erittäin hyvin.

Viimeinen tapa jolla tämän pelin voisi kuvailla, jopa todella surullisella tavalla, jonka jälkeen tekijöidenkin pitäisi jo vähän miettiä että mitä ovat menneet tekemään: Tämä ei ollut se viimeinen loistokas hetki Kevin Conroylle, hänen viimeiseksi Batman roolikseen pelimaailmassa.




Yhteenveto

Suicide Squad: Kill the Justice ei ole pelattavuudessa yhtään niin huono, mitä olisi voinut odottaa. Tarinassa, se on paljon huonompi, mitä olisi voinut odottaa. Peli menee oitis kikkailuun ja selittelyyn aikajanassa aiemmin tapahtuneen Arkham sarjan kanssa, käyttää monia hahmoja melko epäreilulla tavalla ja pitää sisällään monia todella surkeasti tehtyjä kohtauksia. Pelaaminen on melko itseääntoistavaa, mutta useamman hahmon kautta siitä saadaan irti sentään jotakin. Pelattavaa myös riittää melkolailla, joskaan vaihtelua ei on turha odottaa. Tunnelma on ihan hyvä, ääninäyttely toimii ja ulkoasu on hyvä. Tarinankuljetus ja käänteet kuitenkin todella pilaavat tämän kokonaisuuden eikä pelattavuus yksinään kanna mihinkään.

Tarinallisesti ollaan oitis Gotham Knightsin tasolla ja pelattavuudessa Marvel's Avengersin tasoa alempana, mikä on erittäin huono kombo. Viimeinen naula arkuun on kuitenkin se, miten Batmania on lopulta käytetty.

 

+ Toiminta on toteutettu hyvin

+ Neljä pelattavaa hahmoa

+ Ääninäyttely ja ulkoasu

 

- Tarina on todella surkea

- Batmanin käyttö

- Lopetus

 

Arvosana: 3,0

 

Pettymys

torstai, 29. helmikuu 2024

Suurimmat Pettymykset IV

Hype on yleensä yksi tehokkaimpia tapoja tehdä pelistä lopulta pettymys. Jos peliä kohtaan kasvaa epätavallisen suuret ja epäreilut odotukset, niin kyllä se helposti muodostuu pettymykseksi, kun niitä odotuksia ei sitten millään tavalla saavuteta. Joitakin pelejä kohtaan taas kasvaa suuret odotukset jo pelkästään erinomaisen edeltäjän ansiosta.

 

 

 

Yksi per pelisarja

Ei lisäosia erikseen

Pettymys ei tee pelistä huonoa

- Korostetaan erityisesti että peli voi olla melkoinen pettymys yhdestä tai useammasta syystä, mutta peli voi myös olla erittäin mielekästä pelattavaa monesti muusta syystä, minkä vuoksi kokonaisuus on merkittävästi plussan puolella, joskus jopa niin paljon että peli on yksi vuoden parhaita.

 

EPÄKUNNIALLISIA MAIINTOJA

 

Final Fantasy XV

Suurin ongelma on siinä, että peli on jakanut tarinan niin riekaleiseksi, että siitä on vähän haastavaa saada kunnolla kiinni eikä pelattavuus yksinään kanna koko komeutta.

 

Gungrave G.O.R.E

Ei niin näyttävää ja mielekästä toimintaa miltä se aluksi vaikutti, sillä kokonaisuus menee vähän liiankin monotoniseksi ja itseääntoistavaksi, eikä pelattavuus ota siitä irti mitään.

 

Divinity: Original Sin

Liian hidas rytmitykseltään ja vaikeaselkoinen toiminnaltaan. Sääli sillä Dragon Commander ja Divinity II: Ego Draconis olivat yllättävän hyviä ja ehkä siksi tätä kohtaan oli vähän isompia odotuksia.

 

Armored Core V

Suoraan huono peli. Huonosti rytmitetty ja toiminnassa ei ole mitään mikä todella nappaisi mukaansa ja pelattavuus ei kannattele.

 




24. Star Wars Jedi: Survivor

Yksi vuoden 2023 parhaita pelejä, joten ei missään nimessä huono. Pettymystilanne tämän pelin kohdalla keskittyy oikeastaan vain yhteen osaan peliä, mutta se on aika merkittävä osa, nimittäin pääroistoihin. Niitä on kaksi, yksi jota korotetaan ja yksi joka paljastuu, pitkälti heti ensimmäisen kuoltua. Kumpikin näistä on tehty todella huonosti ja tarinallisesti peli kärsii tästä todella merkittävästi. Se mikä todella korostaa tätä pettymystä on se, että tämä on täysin sama virhe, minkä pelin edeltäjäkin teki ja nyt vain vaihdettiin hahmoa jota imitoitiin fan fiction trilogiasta (7-9).


23. Agents of Mayhem

Suhtauduin tähän lähinnä kiinnostavana lisänä Saints Row tyyliseen maailmaan ja asenteeseen, mihin peli myös osuu aika hyvin. Useampi todella erilainen hahmo on myös erittäin lupaava idea ja pelattavaa riittää. Ongelmalliseksi kaikki menee kuitenkin itse pelattavuudessa, sillä se on niin itseääntoistavaa että se alkaa olla tylsää ennen kuin kaikki kiinnotavimpia hahmoja on edes ehtinyt avata. Agents of Mayhemin kanssa on vaikea sanoa mitä se edes yritti sillä se tuntuu monesti jopa live service peliltä, kuitenkin ilman sitä varsinasita live service saastaa.


22. Assassin's Creed: Valhalla

Tarinallisessa mielessä pelissä on omat typerät ratkaisunsa, huonosti tehdyt hahmonsa ja naurettavat kaanon valinnat, jotka tuntuvat selvästi jälkikäteen päätetyiltä. Pelissä tekemisen määrästä puuttuu laatu ja siinä on keskitytty lähinnä määrään. Sanotaan että itse pidän tästä sarjassa todella paljon, mutta tuntuu että kahden samankaltaisen pelin jälkeen, tämän kanssa ei ole opittu oikeastaan mitään millään osa-alueella ja se väkisinkin luo vaikutelmaa siitä että nyt tämän pelin kanssa mennään vahvasti autopilotilla eikä kokonaisuudesta otetaan niin paljoa irti, mitä ehdottomasti olisi saatu.


21. Tom Clancy's Ghost Recon: Wildlands

Odotin itse ehkä vähän liikaa Future Soldierin tapaista veitsenterävää ja suunnitelmallista toimintaa, sillä avoimessa pelimaailmassa se ei pääsee samalla tavalla oikeuksiinsa kuin suljetussa ympäristössä. Pelissä on suoraansanoen aivan liikaa tekemistä, sillä valtaosa tekemisestä on aivan samaa toistoa kuin monissa muissakin peleissä ja palkinnot harvoin kaiken vaivan arvoisia. Siltikin peli onnistuu kiinnostamaan koska hahmonluonti on todella hyvä, varustuksen kasaaminen on todella vapaata ja toiminnassa on puolensa. Itse vain odotin paljon paremmin toteutettu synkronoitua toimintaa, mitä juurikin Future Soldier tarjosi, esimerkillisesti.


20. Wanted: Dead

Odotukset tämän kanssa olivat varovaiset, sillä peli näytti kivalta, mutta pettymysten kautta on tullut varovaiseksi. Tämän kanssa, ei tarpeeksi varovaiseksi sillä näyttävyys ei paljoa paina kun tarina ja sen kerronta on todella kiusallista seurattavaa jopa japanilaisten pelien standarteilla. Tarina on sekava, hätäiseltä tuntuva rytmiltään ja täynnä selvää pelleilyä joka ei ole hauskaa. Pienet vaihtelupätkät on tehty todella huonosti ja peli on täysin väärillä tavoilla vaikea. Pelattavuuskaan ei paljoa pelasta sillä se ei ole sieltä osuvimmasta päästä, mikä on näin vaikeassa pelissä todella iso synti.


19. Returnal

Hehkutettu peli, jonka merkittävin ongelma on kuitenkin siinä, että peli kehittyy hitaasti, tai ei ollenkaan. Tuurin osuus kokonaisuudessa on aivan liian iso ja pelissä enemmän sellaisia asioita jotka vain vaikeuttavat sitä, kuin sellaisia asioita jotka oikeasti parantaisivat sitä. Monesti ei vain ole mitään kiinnostusta tutkia kaikkia paikkoja kun palkinnot voivat olla ihan täyttä roskaa ja sitten tietää jo valmiiksi että turha edes yrittää pomotaistelua, kun sitä ei saatavilla olevalla varustuksella vain voita. Pelin on todella yliarvostettu, sillä kaikki hyvät ratkaisut ovat peittyneet suuren roskamäärän alle, mikä on sääli sillä pelattavuudessa ja toiminnassa on todellakin puolensa.


18. Asterix & Obelix Heroes

Tämän kanssa, en ole ihan varma mitä edes odotin. Peli näytti kivalta, pakanrakentelua yhdistettynä Darkest Dungeon vivahteiseen toiminaan ja lautapeliin. Aluksi, peli on erittäin hyvä ja koukuttava, mutta sen ongelmaksi nousee se todella halpamainen ja epäreilu tapa, jolla peli yrittää tuoda haastetta kokonaisuuteen, sillä puolen välin jälkeen peli alkaa olla turhauttava ja suoraan epäreilu, mikä vähentää kiinnostuksen peliä kohtaan hyvin nopeasti hyvin alas, mikä on valtava sääli.


17. Maneater

Idea, erittäin hyvä. Huumori, erittäin osuvaa. Ulkoasu, tykkään, kaikessa rujossa animaatiosarjamaisuudessaan. Mutta ohjattavuuden kautta kaikki nämä osa-alueet eivät vain pysty pitämään tätä peliä niin hyvin pinnalla, että pelistä oikeasti osaisi nauttia. Ohjattavuudesta puuttuu kaikki se tarkkuus, mitä siinä ehdottomasti pitäisi olla ja monella tavalla peli menee pahasti metsään kaikessa, mikä vaatii joko tarkkuutta tai nopeatempoisuutta. Plussaa ei myöskään ole turhauttavaksi venytetty keräily.


16. God of War: Ragnarök

Pelattavuus, tehty hyvin. Laajuus, ehkä liikaakin tekemistä josta iso osa samaa turhauttavaa harhailua kuin aiemmassakin pelissä. Tarinallisesti ja mytologisesti, valtava pettymys sillä niin monet asiat on tehty todella huonosti. Tämä on niitä tapauksia kun God of War sarja todella pilaa muinaisnorjalaisen mytologian todella pahasti, käyttää hahmoja huonosti ja vaikka luvassa on hienosti toteutettuja tilanteita, niin lopuksi, pelistä tulee sellainen fiilis että nyt ammuttiin monta hutia ja pelistä ei vain pidä niiden ratkaisujen takia, vaikka pelattavuudessa, se on hyvin laadukkaasti toteutettu kokonaisuus.


15. Batman: Arkham Knight

Se täytteen määrä on aivan överi ja se erittäin hyvin tunnettu heikkous on myös Batmobilen liikakäyttö. Fantastinen peli, ei puhettakaan, mutta ei ollut niin hyvä kuin olisi toivonut, mikä johtuu siitä että City oli edeltäjäänsä nähden parempi kaikilla tavoilla, Knight Cityyn nähden vain joillakin. Tämä on liian hyvä esimerkki siitä mitä käy kun kokonaisuutta sekoitetaan tarpeettoman suurella määrällä täytettä joka alkaa kyllästyttää todella nopeasti. Kaikesta tästä huolimatta Arkham Knight on vuoden 2015 parhaita pelejä.


14. Ashen

Peli joka näytti kiinnostavalta ja vaikutti lupaavalta soulslikelta monien muiden joukossa. Toisin kuitenkin kävi, sillä vähän aikaa tätä pelattu alkoi huomata miten vähän peliin on oikeasti panostettu. Aseiden kanssa peli on todella tylsä, asusteiden kanssa hoopo ja tekeminen on nopeasti itseääntoistavaa ja suoraan tylsää. Edes ulkoasusta ei osata ottaa irti mitään ihmellisempää eikä tarinakaan tee mitään palveluksia. Pelattavuus, voisi olla parempikin, mutta kun huomioi millä tasolla tämä peli toimii, ei ole ihme että pelattavuus on vähän niin ja näin.


13. Resident Evil: Operation Raccoon City

Tämä on peli, jossa oli paljon mahdollisuuksia. Monta aivan erilaista pelattavaa hahmoa, tiimipohjainen toiminta ja pelisarja jonka kanssa on ehditty nähdä vaikka mitä. Joten miten voi olla että pelattavuus on tässä pelissä niin järkyttävän huonoa, että peli joka ilmestyi juuri ennen RE6:sta (jossa yksi pelisarjan parhaita pelattavuuksia) ja Revelation ykkösen jälkeen, on pelattavuudessa näin huono. Ammuskelu tuntuu tehottomalta, liikkuminen on todella tahmeaa ja peli on hyvin tylsä ja itseääntoistava. Ulkoasu on ok, mutta pelattavuus on helposti yksi sarjan huonoimpia sitten ensimmäisten pelien käyttämän ohjattavuuden.


12. Zorro the Chronicles

Sanotaan että itse en isommin arvosta tätä teini Zorro ideaa tai sarjaa johon tämä peli perustuu. Mutta tämän pelin kanssa on menty lähestulkoon kaikista oikoteistä. Pelattavuus on todella perustyylistä ja toistaa nopeasti itseään. Kaikki tekeminen pelissä on mielikuvituksetonta toistoa ja kentät tuntuvat irrallisilta. Tarinankerrontaa ei ole juuri ollenkaan ja yhdistettynä hutiloiden tehtyyn kokonaisuuteen, tuntuu että tähän ei ole panostettu yhtään. En odottanut peliltä ihmeitä, tai juuri mitään muutakaan ja se on silti pettymys.


11. Syphon Filter

Tämä on niitä pelejä, joka on kärsinyt merkittävästi siitä, että PS1:n pelit eivät ikäänny ohjattavuudessaan erityisen imartelevasti. Syphon Filter on tästä liiankin selvä tapaus sillä pelattavuudessa on paljon muuttujia, mutta ohjattavuus on liukas, tarkkuus on melko olematon ja pelissä on valtava määrä sellaisia asioita, jotka pitäisi tehdä nopeasti ja sulavasti. Tällä pelattavuudella se ei ole reilu pyyntö ja pelin vaikeustaso nousee hyvin nopeasti. Tämä olisi voinut olla aikaan hyvä peli, mutta nyt, jopa vapaalla tallentamisella, kyseessä on hyvin turhauttava peli hyvin monella tavalla. Tarinassa on puolessa, mutta pelattavuudella ei pitkälle päästä.


10. Quarry

Pettymys suurelta osin siksi, että tämä ei ole kehittynyt Until Dawnista juuri ollenkaan. Valinnat ovat yhä A tai B, peliä ei voi nopeuttaa mikä syö mielenkiintoa uudelleenpeluuarvon kanssa eikä pelin parhaasta osasta ole osattu ottaa irti läheskään tarpeeksi. Pelattavista hahmoista valtaosa on todella epämiellyttäviä tapauksia minkä vuoksi heistä ei isommin välitä eikä heidän juttujaan viitsi kuunnella. Tarinassa on puolensa haluaisin pitää tästä enemmän, mutta parhaista osista ei ole osattu ottaa irti tarpeeksi ja peli on nimetty todella typerästi, sillä ainakin pelin kantava teema tulee sen vuoksi yllätyksenä, mutta silti.


9. Witcher

Tarinallisesti täyttä Witcher laatua joka pärjää vertailussa myös jatko-osien kanssa ja tekee tietyt asiat tarinallisuudessa jopa paremmin. Ulkoisesti, peli on ikääntynyt heikosti eikä peli ollut vielä yhtä rohkea kuin jatko-osat, oli sitten kyse alastomuudesta tai väkivallasta. Mutta ne ongelmat ovat kuitenkin eniten toiminnassa, sillä huonompaa saa hakea. Toiminta ei ole millään tavalla hauskaa ja sen kuvaileminenkin on haastavaa. Peli on myös aika vaikea, koska se nojaa todella paljon loitsuihin ja juomiin, miekkojen sijaan. Kokonaisuutta ei myöskään auta todella epämääräinen tehtävien tekeminen ja yleinen epäselvyys sekä turhauttavuuteen asti venytetty ympäriinsä ravaaminen, mikä vain pitkittää peliä väärillä tavoilla.


8. Stranger of Paradise: Final Fantasy Origin

Näyttää hienolta, idea on todella hyvä ja mahdollisuuksia riittää. Ongelmia on kuitenkin joka paikassa ja yhdessä ne merkittävästi laskevat pelin kokonaismielekkyyttä. Tavaramäärä on aivan överi, naurettavalla tavalla ja mitään uniikkeja tavaroita ei juuri ole. Asusteet eivät vakuuta ja monesti pelissä tuntuu että selviä oikoteitä on otettu. Tarinassa on omat typeryytensä, kuten jrpg genressä yleensäkin ja lopputaistelussa on menty aivan omiin naurettavuuksiinsa. Peli ei ole tarpeeksi kuin ensimmäisen Final Fantasy, ulkoisesti, mikä on se viimeinen niitti. Vaikka tästä itse pidänkin, niin se olisi voinut olla niin paljon parempi, uniikeilla varusteilla joilla Garland, olisi saatu näyttämään Garlandilta.


7. Jak X

Tarinassa ei ole enää sitä samaa ytyä, mitä aiemmissa peleissä oli. Hahmot toimivat hyvin, peli on kivan näköinen, mutta tarinankerronnassa on menty pahasti metsään. Lopetus on ihan hanurista eikä peli ole läheskään niin hauska kuin sen pitäisi. Mutta pelattavuus on se suurin ongelma. Tämä ei ole mikään CTR, sillä tarinatilassa pelin vaikeuspiikkimäisyys iskee vastaan todella pahasti ja tietyn pisteen jälkeen peli ei ole enää kuminauhamaisuudellaan edes reilu. Pelimekaniikat vaativat niin pikkutarkkaa osaamista että kilpa-ajo ei ole enää edes hauskaa ja aseet tuntuvat todella tehottomilta, verrattuna vaikkapa CTR:n aseisiin. Vaikka peliä ei edes yrittäisi verrata Naughty Dogin aiempaan rallimestariteokseen, niin siitäkin huolimatta tämä olisi iso pettymys, koska Jak II:sta on ainakin otettu mallia vaikeustasossa.


6. Wild Arms 3

Aivan liian sekava aivan liian pian, mikä johtaa päättömään harhailuun ja nopeaan kyllästymiseen. Pelin toiminta on mukavan Final Fantasy tyylistä ja pelin kanssa olin varautunut siihen, että luettavaa siinä on enemmän mitä pitäisi. Toiminnasta ei ole kuitenkaan osattu tehdä tarpeeksi nopeatempoista, selkeää tai jouhevaa jotta se koukuttaisi. Pelin haaste on pelin rytmityksen tapaan ihan päin seiniä, mikä tuntuu jollakin ironisella tavalla osuvan liikaakin yhteen pelin harhailun kanssa sillä siinä vaiheessa kun löytää tien eteenpäin, on tappanut jo aika liudan vihollisia ja kehittänyt hahmoja eteenpäin. Tämä ei kuitenkaan ole läheskään niin paljon länkkäri FF, kuin sen olisi pitänyt ja tämä on PS2 peli, ilmestynyt FFX:n jälkeen joten missä on ääninäyttely ja missä on sulava toiminta.


5. Evil West

Itse tykkään tästä pelistä varmaan enemmän kuin monet muut, sillä se on erinomainen yhdistelmä westerniä, kauhua, fantasiaa ja teslapunkkia. Kuin Van Helsing pelin jatko-osa jota ei koskaan tullut, tai Darkwatch jota en koskaan päässyt pelaamaan, mutta tietyllä Devil May Cry tyylisellä toiminnalla. Ongelmat kuitenkin ovat pääasiassa siinä, että peli ei ole tarpeeksi Devil May Cry tyylinen. Kombosysteemipuuttuu, arvostelusysteemi puuttuu, kenttien uudelleenpelaaminen ei onnistu valitsemalla ja toiminta uhkaa monesti mennä itseääntoistavaksi monien rajoitteiden vuoksi. Tarina on iso pettymys sekin, mutta pääasiassa tämä peli pettymys siksi, että se ei ole mennyt tarpeeksi pitkälle siinä, mitä se selvästi yritti ja monella tavalla onnistuikin, vaikka jäihin hieman vajaaksi täysosumasta.


4. Zero Time Dilemma

Paljon vähemmän tarinallisia päätöksiä ja paljon enemmän puzzleja, mitä itse odotin ja toivoin tältä peliltä. Ei mikään Telltalen tarinakerronnan tasoinen. Itsellä oli tästä sellainen ajatus että kyseessä olisi valintoihin keskittyvä peli ja sitä kautta tarinalla olisi iso rooli kokonaisuudessa. Tarinalla on edelleen iso rooli kokonaisuudessa mutta monet valinnat ovat myös sidoksissa monien pulmien ratkaisuun, mikä merkittävästi vähentää pelin yleistä toimivuutta ja vie valokeilan pois tarinasta.


3. Digimon Survive

Itse odotin tässä kohtaa jo jonkinlaista toiminnallisempaa Digimonia joka joko menisi kohti Final Fantasyn, Personan tai XCOMin tyylistä lähestymistapaa, mutta aivan liian iso osa kokonaisuutta ovat loputtomilta tuntuvat keskutelut ja lähes tulkoon tylsäksi pitkitetyt osuudet jotka ovat täyttä harhailua ja ihmettelyä, kunnes tulee joitakin tilanteita joissa sitten tehdään valintoja tai käydään taisteluun. Peli on rytmitetty niin huonosti, että se on hyvin kuluttava. Suurin sääli on siinä että Digimon World sarjaan verrattuna pelin ei tarvitsisi tehdä ihmeitä, että se olisi parempi (mitä tämä tavallaan on), mutta tässä ei ole osattu hyödyntää sitä Digimon puolta juuri nimeksikään ja lukemista on niin tuhottomasti.


2. Red Dead Redemption 2

Tämä peli tekee todella paljon oikein ja pääasiassa syy miksi tämä tuntuu lopulta niin suurelta pettymykseltä tulee pääasiassa vain tarinasta. Tämä on jälleen yksi sellainen peli joka ei ole oppinut aiemmilta peleiltä oikeastaan mitään ja ryssiin tarinallisesti todella pahasti. Vääriä hahmoja korostetaan, monet tilanteet ratkaistaan aivan pöljästi ja rytmitys sakkaa loppupuolella todella pahasti, yhdellä haaksirikko-osuudella joka venyy aivan liian pitkäksi. Tähän päälle vielä se että pelissä ei oteta tarpeeksi irti monista pienistä asioista, kuten tupakoinnista. Mutta tarina on se, mihin olisi pitänyt panostaa paljon enemmän.


1. The Legends of Dragoon

Enemmän kuin hyvä esimerkki siitä, miten hype heikentää peliä. Itselle tämä oli yksi niitä pelejä jota halusin todella pelata pitkään ennenkuin se oli oikeasti saatavilla. Kun päästään yli siitä, että ilmestyessään tämä versio oli PS Plussassa aivan rikkinäinen, niin voidaan sanoa että peli on todella uskollinen lajityypilleen ja siinä on hyviä ratkaisuja. Roistojen kanssa mennään vähän liian kliseiseen FF sarjasta monesti tuttuun kikkailuun ja toiminnassa olisi voinut olla enemmän sulavuutta ja monia ratkaisuja olisi voitu tehdä helpommiksi. Peli on ehdottomasti yksi PS1:n parhaimmistoa, mutta sitä oli hehkutettu niin paljon, että peliltä odotti aivan liikaa, mitä siltä lopulta sai, mikä tekee siitä aika valtavan pettymyksen.

torstai, 29. helmikuu 2024

Suurimmat Yllättäjät IV

Peli pystyy yllättämään positiivisesti myös silloin, kun se jää merkittävästi keskivertopelien alapuolelle mikä korostaa sitä että siinä missä hyvätkin pelit voivat olla pettymyksiä, voivat myös huonot pelit olla yllättäjiä myös positiivisessa mielessä. Mutta kyllä ne yllättäjät jotka mieleen jäävät ovat lähes poikkeuksetta positiivisia.

 

 

Positiivisa yllättäjiä. Pääasiassa pelejä jotka joko:

a) Olivat saaneet osakseen jo jonkinlaista huomiota, mutta onnistuivat pistämään merkittävästi paremmaksi.

b) Tulivat ihan ilman varoitusta ja tarjosivat jotakin todella erityistä

c) Muuttivat asioita selvästi ja vain parempaan suuntana.

 

Vain yksi per pelisarja

 

KUNNIAMAINTOJA

 

Resident Evil: Village

Ei tätä kohtaan merkittäviä odotuksia seiskan jälkeen ollut, mutta toiminnallinen ote todellakin vei mukanaan ja teki tästä helposti yhden sarjan parhaita pelejä.

 

Assassin's Creed: Brotherhood

Kokonaisuutena erittäin hyvä jatke ACII:lle sekä pelattavuudessa että tarinassa. Ei tätä isommin koskaan ajatellut, mutta kun tätä Ezio tarinan keskimmäistä tuli pelattua, siitä tuli todella hyvä osa trilogiaa, ja tähän trilogian olisi pitänyt päättyä.

 

Transformers: Dark of the Moon

Ehkä tältä odotti niin vähän ja siksi se onnistui yllättämään positiivisesti. Peli ei olekaan elokuva pelimuodossa, vaan se on esiosa elokuvalla ja erittäin onnistunut sellainen.

 

Dead Space Remake

Kauhupelin uusi versio toimii erittäin hyvin myös toimintapelinä, mikä on ehkä se suurin syy miksi tämä tuntuu niin positiiviselta yllätykseltä.

 




24. Far Cry: New Dawn

Far Cry sarjassa on lähinnä tottunut sellaiseen jatkuvaan toistoon ja harhailuun jossa tuurilla voi löytää jotain oikeasti hyvää. New Dawnin huonoin puoli on sen roistohahmoissa mutta sen paras puoli siinä, että se on varsin hallittu ja suppea kokonaisuus verrattuna vaikkapa Far Cry 5 peliin, jonka jatko-osa tämä on. New Dawnin systeemit toimivat tässä skaalassa yllättävän hyvin, sillä kehittäminen ja vastaava ei vaadi tarpeettoman paljoa aikaa, vaan kokonaisuudessa tuntuu eteneminen olevan todella hyvin toteutettua ja eri tasoiset viholliset tukevat tätä, aseista puhumattakaan.


23. Dredge

Tämä on niitä tapauksia kun pelistä on kuullut kehuja, mutta ei tältä silti mitään ihmeellistä odottanut kun aihe ei ole se kaikista houkuttelevin. Mutta tapa jolla peli osaa yhdistää tarinan pelattavuuteen toimii yllättävän hyvin ja erityisesti se tunnelma johon peli alkaa enemmän ja enemmän uppoutua toimii todella hyvin. Dredge on vaatimaton peli, mutta se on myös erityisen hyvin tehty peli jossa yksinkertaisuus on voimavara.


22. Bramble: The Mountain King

Little Nightmares, mutta K18 versio. Erittäin kiinnostava ja hyvin tehty ote pohjoismaisesta mytologiasta. Ei mitenkään erityinen, mutta paljon parempi, mitä odotin. Erityisesti tässä toimii se, miten kauhu on toteutettu ja miten kansantarinoita käytetään pelissä hyöydyksi. Haaste on paikoin todella turhauttava, monesti ohjattavuuden vuoksi, mutta kokonaisuudessa on myös osattu tulla vähän pelaajaa vastaan, mikä hieman siloittaa vaikeuspiikkejä. Mutta erityisesti pelissä iskee se, miten raaka se osaa olla ja saada sen näyttämään todella hienolta.


21. Alice: Madness Returns

Tämän pelin kanssa odotukset olivat erittäin varovaiset koska pelillä oli jo ikää kun sitä pääsin pelaamaan ja silloin peli voi erityisesti ohjattavuudessa tuntua merkittävästi heikommalta, kuin silloin, jos sitä olisi pelannut sen ollessa uusi. Alice kakkosen kanssa tilanne ei ole tämä, sillä pelattavuus on oikein hyvällä tasolla. Se tekee tästä oitis paljon paremman pelin kuin mihin oli varauduttu. Mutta se mikä tekee tästä erityisen hyvän, on se tapa jolla peli tarinaansa kertoo ja miten hyvin se toimii, vaikka edellistä peliä ei olisi pelannut.


20. Plague Tale: Requiem

Ensimmäinen peli ei vakuuttanut sillä se oli turhauttava escort tehtävä yhdistettynä rasittavaan hiiviskelyn korostamiseen, vaikkakin todella hyvässä pelimaailmassa jossa rujo ja väkivaltainen tunnelma pääsi erinomaisesti oikeuksiinsa. Requiem on peli jossa toiminnalla on paljon enemmän tilaa, vieläpä kasvamassa määrin mikä todellakin tekee tästä mielekkäämmän pelin pelata. Tarinallisesti pelit ovat pitkälti samalla tasolla, mutta tässä pelissä sivuhahmot toimivat hieman paremmin. Mutta se mikä teki tästä niin positiivisen oli se että toiminnalle oli tilaa kokonaisuudessa.


19. Transformers: Battlegrounds

Tältä en odottanut oikeastaan mitään ja vaikka peli onkin XCOM tyyliseksi peliksi erittäin helppo ja pituudeltaan varsin lyhyt, niin kokonaisuutena se osaa käyttää näitä ideoita todella hyvin edukseen. Battlegrounds on pelattavuudessa hyvä ja mielekäs pelata ja kokonaisuutta parantaa entisestään se että pelin rytmitys, ulkoasu ja haaste toimivat myös hyvin.


18. Megaman X8

Kokoelmaa pelattessa, järjestyksessä, ehti nähdä monet ylä- ja alamäet joita X sarjassa on. X8:sta ei ollut etukäteen mitään isompaa tietoa, kuten ei myöskään parista muusta pelistä kokoelmassa, mutta kun X7 oli ihan täyttä kuraa, niin sen jälkeen mitään merkittäviä odotuksia ei tätä viimeistä kohtaan ollut. X8 on kuitenkin ehdottomasti niitä parhaita pelejä sarjassa. Se on hienon näköinen, pelattavuudessa todella hyvin tehty, oikeilla tavoilla klassinen, sekä oikeilla tavoilla vähän modernimpi. Erittäin onnistunut paketti pitkälti kaikilla mahdollisilla tavoilla.


17. Hollow Knight

Itse en odottanut mitään isompaa tältä peliltä ja ehkä siksi se pystyi yllättämään varsin positiivisesti muutenkin kuin vain tyyliltään. Pelattavuus toimii, pelissä riittää pelattavaa ja tehtävää ja todella hyviä hahmoja riittää. Tämä on niitä tapauksia kun peli näyttää oitis hyvältä, pelattavuus toimii ja vaikka haaste onkin paikoitellen todella kiristetty, selvästi vain vaikeuden takia, niin siitäkin huolimatta tämän kokonaisuuden katsoo todella mielellään loppuun asti.


16. Resistance 3

Koska Resistance 2 ei vakuuttanut, vaan enemmänkin tuntui merkittävältä pettymykseltä, niin siihen verrattuna  tämä peli on oitis merkittävästi parempi. Rytmitys on hyvä, aseet tuntuvat oikeasti todella hyviltä käyttää ja niissä on erittäin hyvin toteutettuja puolia. Lisäksi tarina on parempi kuin aiemmissa peleissä, mikä sekin on todella positiivinen yllätys. Ehdottomasti todella hyvin tehty FPS peli ja merkittävä parannus aiempaan peliin nähden.


15. Tales of Arise

Lähes täysin ääninäytelty ja vielä englanniksi, mikä on iso plussa tälläisissä peleissä, eikä mikään itsestäänselvyys. Tarina, yllättävän koukuttava ja monitahoinen. Hahmojoukko, vaikea valita että ketä käyttäisi kun kaikissa on puolensa. Tekemistä, paljon. Ulkoasu, todella hieno. Tales sarjan kanssa useampaa on kokeiltu, mutta Arise on se peli joka todella vei mukanaan. Se tuntuu aluksi monilta vastaavilta jrpg genren edustajilta, mutta kiusallisuuksia on hyvin vähän, pelin rytmitys on erittäin hyvä ja muuttujia on mukavasti, minkä vuoksi tämä on ehdottomasti yksi todella hyvin tehty peli ja erottuu joukosta edukseen.


14. Toem

Jossakin kohtaa lisätty PS Plussaan ja sitten tullut kokeiltua. Toemin kanssa on todettu että peli on paljon koukuttavampi miltä se aluksi vaikuttaa. Se on hauskan näköinen ja idealtaan erittäin hyvä. Valokuvauspeli jossa on monia huvittavia tilanteita joita kuvata. Pelissä on tiettyjä hidasteita joiden kautta paikkoja tutkii enemmän, mutta kokonaisuutena peli on hyvin rytmitetty ja sopivan laaja kokonaisuus.


13. Strider

Sarja on ollut sillai ideallisesti tuttu, mutta tämä varsin erilainen peli sarjaan onnistui iskemään hyvin vahvasti ja yllättämään siinä mielessä, miten paljon se oikeasti tarjosikaan. Metroidvaniaelementit ovat todella hyvin tehtyjä ja säännösteltyjä. Toiminta on todella hauskaa monilla lisillä ja näyttävyys on pelissä huipussaan. Pelattavuus toimii hyvin, peli on rytmitetty erinomaisesti ja kokonaisuutena tämä tuntuu toimivan paljon paremmin, kuin monet samanlaiset pelit.


12. A Hat in Time

Peli josta oli etukäteen aika paljon tietoa, mutta joka onnistui silti yllättämään hivenen positiivisesti. Peli on ääninäytelty, mikä oli jopa hieman yllättävää, pelissä oli enemmän muuttujia mitä ajattelin ja tarinassa oli todella hyvä kokonaisfiilis, huumorista puhumattakaan. Vaikka tämä ei olekaan niitä parhaista parhaita, niin kokonaisuutena tästä pelistä tulee sellainen fiilis että tämä se, mitä Super Mario Odysseykin todennäköisesti on, mutta indiemuodossa.


11. Redemption Reapers

Peli joka tuli omalla kohdalla ihan puskan takaa. Siitä ei ollut kuullut tai nähnyt etukäteen mitään eikä pelissä ollut mitään sellaista joka olisi välittömästi antanut osviittaa jostakin hyvästä tai huonosta. Mutta kun peliä saa vähän eteenpäin, niin sen laadukkuudet alkavat olla todella selkeitä. Pelattavuus on erittäin hyvä, taktinen toiminta on tehty reilusti ja todella hyvin. Hahmot ovat erinomaisesti tehtyjä ja pelissä on kattava ja hyvin toteutettu ääninäyttely jonka kautta tarinassakin on ehdottomasti puolensa.


10. Valkyria Chronicles

Yksi tälläinen peli joka on ideallisesti tuttu, ollut jo kauan ennen pelaamista. Mutta vasta sitten kun peliä oikeasti alkoi pelaamaan, niin huomasi miten koukuttava se voikaan olla. Sanotaan että pelissä on vaikeudessa omat haasteensa, sillä peli tuppaa monesti menemään täysin metsään epäreiluudessaan, mutta sen graafinen tyyli on erinomainen, tarina on aivan mahtava ja hahmoissa on monta todella hyvin tehtyä. Monet eri osat peliä koukuttavat todella vahvasti ja tarina pitää otteessaan paljon paremmin, miltä se aluksi vaikuttaa.


9. Steelrising

Yksi näitä soulslike pelejä, joka onnistui jopa yllättämään todella positiivisesti. Sanotaan että pelissä on tietyt hyvin selvät karkeudet joita olisi voitu kehittää paljon pidemmälle, mutta isona kokonaisuutena Steelrising tarjoaa todella paljon erittäin mielekästä sisältöä, runsaasti todella hyvin tehtyjä aseita ja tarinan jossa on selvät vahvuutensa. Vaikka pelissä olisi ollut paljon paranneltavaa, niin se ei lankea kaikkiin tyypilliseen genreen heikkouksiin vaan tarjoaa hyvin rytmitetyn haasteen hyvin tehdyillä pomovihollisilla ja alueilla.


8. Assassin's Creed: Rogue

AC sarjassa olen itse tottunut useisiin pettymyksiin, mutta Rogue on yksi niitä harvoja pelejä sarjassa, joka yllättää merkittävästi paremmin kuin yksikään toinen. Itse ajattelin tätä lähinnä yhtenä nopeana lisänä Black Flagille, mutta tämä on paljon enemmän. Sanotaan että vaikka pelin tarinassa on tietyt merkittävät pettymykset jotka todellakin heikentävät kokonaisuutta, niin tarinassa on myös tietyt yllättävän vahvuudet joiden ansiosta kokonaisuus on hyvin koukuttava ja yllättävän laaja. Ehdottomasti yksi sarjansa vahvimpia osia ja suurimpia, ellei jopa suurin yllättäjä.


7. South Park: Stick of Truth

South Park aihe on kaikessa törkeydessään ja huumorissaan todella hyvä. Siitä saisi irti vaikka mitä, mutta pelimuodossa tämä on ensimmäinen peli joka todella onnistuu siinä. Laajuus on pelissä todella hyvä, toiminta on klassisella tavalla erittäin onnistunut ja ennenakaikkea pelin tyyli on todella animaatiosarjamainen kaikilla parhailla tavoilla.


6. Lost Words: Beyond the Page

Tälläinen peli on helposti sellainen että sen voi olla vaikeaa erottua oikeasti edukseen, vaikka siinä onkin todella omanlainen asetelma ja tyyli. Peli on kuitenkin juurikin sitä tasoa, että se onnistuu viemään mukanaan, koska sen tyyli on niin erilainen, se osaa panostaa myös pieniin yksityiskohtiin. Tarina on erittäin hyvä kaikessa kivuliaassa asetelmassaan ja toinen tarina, erittäin hyvin rytmitetty ja kerrottu myös.


5. Resident Evil 4 Remake

Sanotaan että itse pidin tätä turhana remakena koska alkuperäinen on niin hyvä, että ei sitä olisi tarvinnut tehdä uudestaan. Mutta tämä yllätti todella hyvin. Toiminnassa peli on oitis siellä huipulla ja mahdollisesti RE6 on ainoa joka voi pistää paremmaksi, lähinnä väistöliikkeen ja sen tuomien lisien vuoksi. Tarina on merkittävästi paranneltu aiemmasta ja monia asioita on lisätty ja rikastettu erittäin toimivasti. Monia asioita kuitenkin puuttuu, mikä on melkoinen pettymys alkuperäiseen verrattuna, mutta tämä on pelisarjansa kärkeä, ehdottomasti. Esimerkillinen remake, josta muiden sietää ottaa mallia. Saa todellakin haluamaan remakea RE6:sta, jossa toiminta olisi mahdollisesti parasta mitä sarja on koskaan nähnyt ja kokenut.


4. Grand Kingdom

Tämä on niitä tapauksia kun pelistä ei tietänyt ennalta oikeastaan mitään ja sitten kun sitä vähän aikaa ehti pelaamaan, niin se oitis näytti kyntensä. Tämä on hyvin koukuttava peli. Hahmonluonti on melko simppeliä, mutta tarpeeksi monipuolista tarjoamaan mukavasti muuttujia. Toiminta on erittäin mielekästä ja erihahmot tekevät siitä todella monipuolista. Hahmoihin saa todella hyvin sisältöä pelkällä nimellä ja ulkoasulla ja vaikka peli onkin melko itseääntoistava, niin hahmojen kehittyminen kannustaa pitämään siitä kiinni todella onnistuneesti.


3. Final Fantasy XVI

Useiden sarjan muutosten jälkeen moniin sarjan peleihin suhtautuu suurella varauksella. FF16, on kuitenkin yhtä aikaa todella uskollinen sarjan tyylille, mutta myös omille ideoilleen ja lainauksille muista sarjoista. Fantasiatunnelma on erittäin onnistunut, pelin tarina on parasta sarjassa pitkään aikaan, päähenkilö on onnistuimpia koko sarjassa ja eikon taistelut ovat eeppisyydessään aivan omalla tasollaan. Toiminnassa Final Fantasy kohtaa Devil May Cryn ja siitä syystä tämä taistelu systeemi on parasta mitä sarjassa on FFX:n jälkeen nähty, mahdollisesti FFVII Remake poislukien.


2. Darksiders Genesis

Erittäin positiivinen yllätys muutaman "ei niin hyvän" pelin jälkeen sarjassa. Jopa niin onnistunut tapaus, että sitä voisi pitää pelisarjan parhaana. Huumori on erittäin osuvaa, toiminta on todella mielekästä ja sopivan monipuolista ja tarina, on sieltä parhaasta päästä mitä sarjassa on vastaan tullut. Pelissä on sellainen vähän halpa tarinankerronta, mutta ääninäyttely paikkaa sitä erittäin hyvin ja isona kokonaisuutena tuntuu että kaikki palaset ovat omilla paikoillaan. Tietyissä asioissa on säästelty, mutta sisältö toimii erittäin hyvin ja koukuttaa vahvasti.


1. Marvel's Midnight Suns

Tämä vaikutti alusta asti kiinnostavalta, korttipelityyliseltä toiminnalta jossa hieman XCOM tyylistä vivahdetta. Mutta sitten kun peliä alkoi pelaamaan, niin siitä paljastui paljon enemmän. Lähes kaikki pelin hahmot on tehty todella esimerkillisesti, kaikki ovat ääninäyteltyjä (vieläpä todella hyvin) ja pelissä on valtava määrä tekemistä. Juurikin nämä hahmojen juttelu ja ystävyyden syventyminen tekee pelistä todella koukuttavan myös taistelujen ulkopuolella. Itse taistelussa kaikki hahmot erottuvat joukosta ja toimivat erittäin hyvin. Lisäksi pelaaja saa luoda aivan oman hahmon, mikä on valtava plussa sekin. Peliltä ei odottanut ihmeitä, mutta tämän kokonaisuuden kanssa heikkoudet ovat lähinnä sellaisia asioita, joita sitten lopulta jäi kaipaamaan, kun ne puuttuivat esimerkillisestä kokonaisuudesta.