keskiviikko, 6. joulukuu 2017

Resident Evil Chronicles

Pahan Asukkaan kronikat kertaa tiettyjä tapahtumia sarjan alkupuolelta. Umbrellan kronikoissa Albert Wesker kertoo siitä miten kaikki lähti käyntiin kun taas Darkside kronikoissa Leon Kennedy kertoo siitä, miten hän päätyi tielle jolla nyt on.

 

 

 

Pääidea molemmissa peleissä on todella samanlainen. Kumpikin koostuu useammasta pienestä tarinasta jotka seuraavat aina tiettyjen hahmojen tarinakaarta. Peli on puhdasta ammuskelua ja peli ohjaa pelaajaa eteenpäin. Railshooter genre ei ole itselleni sieltä tutuimmasta päästä mutta kyllähän siinä tiettyä mielekkyyttä on. Resident Evil tarinan kannalta kumpikin kronikka pitää sisällään todella paljon sitä oikeaa RE henkeä. Umbrella tuli ensin ja Darkside vasta myöhemmin. Molemmilla on paljon yhteistä, mutta niissä on myös selkeät erot. Toiset asiat toinen tekee paremmin kuin toiset.




Umbrella Chronicles

Albert Wesker kertoo miten kaikki alkoi ja miten se eteni tiettyyn pisteeseen. Pelissä on neljä isompaa skenaariota joiden lomasa on myös muutama alaskenaario, täydentämässä pääskenaarion tarinaa. Koska peliä voi pelata kaksin toisen pelaajan kanssa niin useimmiten seurataan kahden hahmon selviytymiskamppailua. Toisinaan taas seurataan pelkästään yhtä hahmoa, kuten Weskeriä.

Tiettyjä asioita pelissä ei ole, mitä juonessa muuten kuuluisi olla. Esimerkiksi Barry Burtonia ei nähdä missään ja kartanotapahtumassa Chris ja Jill ovat kimpassa. Nämä eivät ole mitään pahimpia virheitä, mutta olisi ollut kiva jos pelissä olisi ollut kaikki palaset kohdallaan. Tietyt skenaariot ovat parempia kuin toiset, mutta päällisin puolin tasoerot eivät ole kovin suuria.


Toiminta on tässä pelissä se pääasia. Kyllähän niitä kauhuelementtejäkin on, mutta vihollisia tulee sen verran paljon että pääasiassa kyse on toiminnasta.

Ammuskelussa pistoolissa on loputtomat panokset ja muissa aseissa rajalliset. Pelaaja voi aluksi ottaa käyttöönsä minkä tahansa jo avatun aseen. Kentistä löytyvät aseet tulevat mukaan valikoimaan jos ne ehtii poimia. Tämä tuo todella hyvin vaihtelua sillä aseissa on oikeasti eroja ja niitä aseita on sopivasti. Haulikkoja, konepistooleja ja magnumeja on kaikki pari variaatiota ja niissä on myös selkeitä toiminnallisia eroja. Toisissa saattaa olla enemmän potkua kun taas toisissa enemmän ammuksia tai nopeampi lataus. Nämä ovat juurikin sellaisia pieniä kivoja asioita jotka tuovat sitä sopivaa vaihtelua mukanaan. Aseita voi myös kehittää tähtipisteillä tasoa ylemmäs. Siinä samalla aseen ominaisuudet paranevat. Ihmeellistä on tosin se, että pistoolia ei voi kehittää.

Eräs häiritsevä juttu on siinä, että erä konepistoolit ja haulikot käyttävät omia panoksiaan. Kaikki haulikon panokset eivät käy kaikkiin haulikoihin. Tämä on yksi perin typerä ratkaisu, mutta samalla siinä on puolensa. Pelaaja voi kantaa enemmän ammuksia, vaikka kahden eri konepistoolin voimin. Se kaksiteräinen miekka.

Räiskinnässä on kuitenkin mukana yksi tämän pelin suurimpia heikkouksia. Pelissä voi käyttää perinteistä ohjainta tai move ohjainta. Riippumatta ohjaimesta, tähtääminen ei ole sieltä parhaasta päästä. Se tuntuu myös olevan hyvin herkkä ja hyvin epätarkka. Tämä huomaa eniten silloin kun pitäisi nopeasti poimia tavaraa kentistä. Tavallaan tähän tottuu pikku hiljaa, mutta on harmillista että ohjattavuus tuo mukanaan ylimääräistä haastetta.


Kentistä löytyy aseiden lisäksi keräiltäviä esineitä joita saa esiin hajottamalla ympäristöä. Myös lääkeyrttejä löytyy, mutta niitä ei saa säilöön, vaan ne käytetään heti. Tämä tuo mukanaan tiettyä haastetta, kun kenttiä pitää hieman opetella että muistaa missä kohtaa saa elinvoimaa takaisin. Siinä samalla pitää tietenkin melkein kokoajan ammuskella vihollisia ja mielellään niiden heikkoihin kohtiin kriittisten osumien toivossa.

Nämä ovat kaikki sellaisia asioita joita kentän lopussa arvioidaan tyyliin kirjaimin. Täytyy tosin sanoa että tämä peli on hyvin epäreilu arvioinnissa. Lähes poikkeuksetta arvio pyöristyy alaspäin. Tämä tuntuu todella naurettavalta eikä vain käy järkeen. Esimerkiksi SSBB ei ole A, vaan B. Tämä tuntuu oikeasti sellaiselta pelaajan kusettamiselta. Varsinkin kun joissakin kentissä vaatimukset ovat naurettavan kovat.


Tarinallisesti peli on hyvä. Se kertaa avaintapahtumia ja toimii oikein hyvin. Viholliset tuntuvat siltä miltä pitääkin, mutta tietty heikkous on siinä, että pääosumat eivät useinkaan tunnu sen paremmilta kuin vartalo-osumat. Variaatiota vihollisten suhteen tosin löytyy. Zombit, crimson head zombit ja monet mutaatiot tuovat jokainen omanlaisensa haasteen ja pakottavat hiomaan taktiikoita.

Pomoviholliset on kuitenkin vedetty vähän yli. Valtaosa pomovihollisista on todella isoja mörköjä todella isolla energiapalkilla. Nämä syövät paljon ammuksia ja tekevät yleensä tiettyä kaavaa. Se ei olisi muuten mikään ongelma mutta osa näistä kaavoista on hyvin vaikeita/epäreiluja. Tähän kun lisätään vielä se, että tarkkuus ei ole sieltä parhaasta päästä niin kyllä pinna on joskus kireällä.


Ajoittain pelissä tulee myös QTE hetkiä ja täytyy sanoa että tämä peli tekee ne aika huonosti. Joissakin tapauksissa tuntuu että aikaikkuna on todella pieni ja joskus pelkkä napinpainallus ei riitä vaan pitää näpyttää ja peli ei ole mitenkään selvä tämän suhteen. Se vie hetken aikaa oppia.

Se kuvaa tätä peliä sinällään aika hyvin. Valtaosa pelin jutuista on sellaisia joihin pitää oppia. Muutenkin tämä on sellainen peli johon pitää hieman totutella. Ohjattavuus ottaa omanaikansa että siihen tottuu ja monet jipot mitä pelissä on, pitää myös keksiä. Mutta samalla täytyy sanoa että kun pelissä kehittyy, niin siitä alkaa samaan enemmän ja enemmän irti.

Sopeutumista kysyy myös se, että pelaaja ei voi määrittää sitä, milloin liikutaan. Peli kysyy nopeaa reagointia sillä esineet pitää poimia nopeasti ja ympäristöä pitää hajottaa nopeasti. Jos mielii kerätä ammuksia tai muita esineitä. Aseissa on aloittaessa aina tietty määrä panoksia ja kranaatteja on myös alussa tietty määrä. Mutta ympäristöä täytyy silti pitää silmällä jotta resurssit riittävät koko kentän ajaksi.


Umbrella Chronicles on ihan kelpo raideammuskelu. Siinä on tietyt selvät heikkoudet, mutta siinä on myös tiettyä vetovoimaa. Suurempaa vaihtelua ei ole, mutta aseiden kehittäminen ja paremman arvosanan jahtaaminen pitävät kiinnostusta ylhäällä. Tämä on sellainen peli joka ottaa aikansa että siitä pystyy oikeasti nauttimaan.

 

+ Resident Evil tunnelma

+ Albert Wesker

+ Useita erilaisia aseita

 

- Ohjattavuuden kömpelyys ja epätarkkuus

- Arviointisysteemin epäreiluus

 

Arvosana: 7,0

 

Loistava



Darkside Chronicles

Leon Kennedy suorittaa tehtävää Jack Krauserin kanssa. Operaatio Javierin aikaan kaksikko kohtaa tapahtumia jotka palauttavat Leonin takaisin menneisyyteen, kun hän kertoo Krauserille niin G-viruksesta, kuin Veronica viruksestakin. Leon toimii tarinan kertojana ja tämäkin peli koostuu useammasta skenaariosta joissa eri hahmot. Toisin kuni Umbrellan kohdalla, peli koostuu skenaarioista vähän eri tavalla. Tällä kertaa peli aloittaa automaattisesti seuraavan osan. Myöhemmin voi sitten valita minkä jakson haluaa pelata.

Alaskenaarioita ei ole ja muutenkin peli on paljon suoraviivaisempi. Javier osuudessa ohjataan Leonia tai Krauseria, kun taas Raccoon City osuudessa parina ovat Leon ja Claire Redfield. Veronica jaksossa ohjataan Clairea tai Steve Burnsidea.

Tarina on oikein hyvin tehty ja se näyttää paljon elävämmältä kuin edellisessä pelissä. Ajoittain pelaaja nimittäin näkee partnerinsa kentällä, mikä saa tämän pelin tuntumaan paljon elävämmältä. Se on tosin vasta alkua.


Toiminta on pääasiassa samaa raideammuskelua, mutta se on tehty hienommaksi. Kun lataat aseen, niin näet miten pelihahmo lataa sen. Sen lisäksi aseita voi vaihtaa missä kohtaa tahansa ja niiden panokset säästyvät, vaikka kronikka vaihtuisi. Tämä on tavallaan kiva lisä ja kannustaa käyttämään erilaisia aseita. Kranaatit ovat myös oma asekokonaisuutensa haulikon, magnumin ja konepistoolin ohella. Se on eräs asia minkä aiempi peli teki paremmin. Tässä pelissä on vain yksi haulikko, magnum jne.

Tämä on myös hieman kaksiteräinen miekka. Toisaalta on hyvä että kun saat tiettyjä ammuksia niin sinulla on aina ase niille. Mutta samalla kaipaisin useampia eri aseita, lähinnä toinen konepistooli olisi kiva lisä uzin kylkiäiseksi. Tämä on mielipide asia, sillä siinä on hyvät ja huonot puolet. Näyttävyys on se mikä eniten kärsii variaation ohella.

Mutta erään asian tämä peli tekee paljon paremmin. Esineiden kerääminen on mukana ja ympäristön hajottaminen. Siinä mielessä pelit ovat samalla viivalla, mutta lääkeyrttejä ei tässä pelissä käytetä heti, vaan ne jäävät varastoon ja ne voi käyttää kun tilanne niin vaatii. Niiden kanssa pitää kuitenkin olla tarkka, sillä niitä on vain muutama per kenttä ja toisin kuin ammukset, ne eivät säily jaksosta toiseen. Tiedän hyvin että miksi, mutta olisi silti ollut kiva jos niitäkin olisi voinut säästää.


Toiminnallinen puoli on tässä pelissä parilla muullakin tavalla oikeasti parempi. Arvostelusysteemi on tässäkin pelissä hieman ankara sen suhteen että mihin suuntaan käännytään. Tässäkin pelissä se on yleensä alaspäin. Mutta tällä kertaa arvosteltavat osuudet ovat paljon selkeämpiä ja pääosumat oikeasti tuntuvat enemmän kuin vartalo-osumat, tämä on valtava parannus ja saa Darksiden tuntumaan jotenkin mielekkäämmältä.

QTE osuudet ovat nekin jotenkin helpompia, eivät niin ankaria kuin aiemmassa pelissä. Pomotaistelut tosin ovat samalla tavalla ärsyttäviä. Isot möröt syövät naurettavia määriä ammuksia. Tosin tässä kohtaa hyötyä on siitä että mitä tahansa saatua asetta voi käyttää. Siinä mielessä tämä peli on helpompi, mutta kun mennään salaisiin jaksoihin, niin tämä peli on yllättävän vaikea.Suurta eroa haastessa ei muuten ole, mutta kaksi salaista jaksoa ovat yllättävän vaikeita.


Vihollisina ovat samat zombit ja mutantit kuin Umbrellassakin. Ero on siinä, miten toiminta toimii. Aseiden vaihtaminen on selkeämpää, mutta vastapainona tulee se, että tässä pelissä hahmo liikkuu "elävämmin". Pelihahmo heiluu ja liikkuu niin että ajoittain tuntuu siltä että tämä on pelissä vain siksi, että ampuminen olisi vaikeampaa. Darkside tuntuu myös hieman liukkaammalta ohjattavuuden suhteen. Tämä ei ole kovin hyvä yhdistelmä.

Pituuden puolesta Darkside on myös merkittävästi lyhyemmältä tuntuva. Kronikat ovat pidempiä, mutta niinä on vähemmän ja alajaksoja ei oikeastaan ole. Tämä on toinen asia, missä Darkside ei ole Umbrellaa parempi. Pelattavaa on varsin hyvin, mutta se tarjoillaan sellaisella tavalla joka saa tuntumaan vähemmältä.

Tosin tämä peli pitää sisällään parempia hahmoja. Wesker on ainoa jota oikeasti kaipaa, mutta kyllä Leon ja Claire ovat parempi pari, kuin Chris ja Jill. Tosin Umbrellassa oli enemmän pelattavia hahmoja, kuten Rebecca Chambers ja Hunk.


Aseiden kehittäminen on kuitenkin eräs asia mikä on Darksidessa tehty paljon paremmin. Kentistä löytyy kultaa, jolla aseita kehitetään ja mitä enemmän paikkoja hajottaa sitä enemmän kultaa saa. Myös pistoolia voi kehittää tällä kertaa ja se on valtava plussa. Jokaisessa aseessa on samat ominaisuudet, mutta se taso on eri. Pistoolin voi kehittää maksimissaan tulivoiman B tasolle. Magnum taas on heti aloittaessa A tasoa ja sitä voi kehittää vieläkin ylemmäs. Kehitettäviä asioita on paljon ne tuovat peliin sitä oikeaa sisältöä. Kenttiä pelaa mielellään uudestaan, voidakseen kehittää aseita paremmiksi.


Kokonaisuutena Darkside on elävämmän oloinen peli. Pelaaja näkee toisen pelihahmon ja jaksojen vaihtuessa kuuluu puhetta, eikä näyttöön tule pelkkää tekstiä.

Kronikoiden tasoerot ovat tosin paljon selvemmät kuin Umbrellassa. Leon ja Claire ovat paljon parempi pari kuin Claire ja Steve, puhumattakaan tarinasta joka on myös parempi Raccoon Cityssä, kuin Rockfordissa.

Tiettyjä asioita pelissä jää kaipaamaan, mutta tietyt asiat taas ovat sellaisia joita alkaa kaipaamaan, kun palaa Umbrellan pariin.

 

+ Leon Kennedy ja Claire Redfield

+ Elävämmän oloinen ja selkeämpi

+ Aseiden kehittäminen ja kullan kerääminen

+ Resident Evil tunnelma

 

- Ohjattavuus

- Aseissa olisi voinut olla useampia vaihtoehtoja

 

Arvosana: 7,2

 

Loistava



Yhteenvetona voidaan sanoa että kumpikin chronicles on raideammuskeluna oikein hyvä. Pelit ovat perusajatukseltaan todella samanlaisia. Niissä on tietyt omat juttunsa mitkä saavat ne tuntumaan omanlaisiltaan. Tiettyjä asioita ei ole toisessa ja niitä jää kaipaamaan. Ero näiden kahden välillä ei ole mitenkään valtava ja paremman valitseminen menee ihan mututuntumalla.

Joskus Umbrella tuntuu paremmalta ja joskus Darkside. Se riippuu niin monista asioita. Umbrellassa on enemmän aseita mutta Darksidessa panoksien kanssa ei tarvitse arpoa ja aseiden valitseminen on helpompaa. Darksidessa peli etenee paljon nopeammin kun taas Umbrella on avautuu pikku hiljaa ja enemmän. Umbrellassa on alajaksoja kun taas Darksidessa ei.

Toiminnassa ei ole mitään järkyttävää eroa. Kummassakin ammutaan vihollisia, hajotetaan ympäristöä ja kerätään varusteita. Darksidessa voi varatua vähän pidemmälle kun taas Umbrella on enemmänkin kenttien opettelua. Kummassakin voi kehittää aseita, mutta Darkside tekee siitä tarkempaa ja myös pistoolia voi kehittää.

Kummassakin rasittavat pomoviholliset ja ohjattavuus vaatii totuttelua. Arvostelusysteemi on molemmissa hieman epäreilu, mutta Darksidessa on selkeämmät, tai paremmat, arvosteltavat osa-alueet. Kumpikin peli on parilla tavalla myös varsin vaikea. Jo normaalilla vaikeusasteella tulee vastaan hetkiä jotka ovat aika kovia haasteita.

Kokonaisuudessa Resident Evil chronicles pitää sisällään kaksi hyvää peliä. Ne vaativat hieman totuttelua mutta tarjoavat kuitenkin varsin hyvin sisältöä ja toiminnallisemman otteen klassisiin tarinoihin RE maailmasta.

 

+ Resident Evil tunnelma

+ Monta hyvää hahmoa

+ Paljon ammuttavaa, kerättävää ja löydettävää

+ Mielekäs toiminta...

 

- ...johon täytyy ensin tottua

- Ohjattavuuden epätarkkuus

- Epäreilu arvostelusysteemi

- Ajoittain turhan vaikea

 

Arvosana: 7,1

 

Loistava

torstai, 30. marraskuu 2017

Dungeon Punks

Dungeon%20Punks.jpg?1511208221

Värikäs ja vaihdikas mäiskintäpeli vaikka kolmelle pelaajalle

 

Tyrmäretkut tarjoaa toimintaa kuin suoraan sarjakuvan tai satukirjan sivuilta, beat ’em up pelin muodossa.

 

PlayStation plus, Marraskuu

 

 

Tarina seuraa värikästä ja sekalaista joukkoa joka seilailee pitkin taivaita purjealuksella satumaailmassa. Tämä joukko toinen toistaan erikoisempia taistelijoita on osa miehistöä johon kuuluu niin ihmisiä kuin ihmismäisiä eläimiäkin. Tarina on sivuseikka ja se menee helposti ohi, sillä tämä peli tarjoaa pääasiassa toimintaa kuudella pelattavalla hahmolla ja kolmen pelaajan moninpelillä.


Pelattavien hahmojen ominaisuudet ja aseet saavat jokaisen tuntumaan omanlaiseltaan. Aseita on useammanlaisia ja hahmo voi käyttää kahta asetyyppiä. Se mikä tekee hahmoista oikeasti erilaisia on se, miten nopeasti he liikkuvat, miten paljon vahinkoa kestävät ja miten paljon vahinkoa aiheuttavat ja miten nopeasti. Tämän lisäksi jokainen hahmo omaa muutaman loitsun joita vain kyseinen hahmo osaa tehdä. Mukana on niin tulta, jäätä kuin sähköäkin. Hahmoihin kuuluu niin ritaria, ihmissutta kuin vähän vähemmän käytettyäkin olentoa.

Pelin alussa mukana on vain kolme hahmoa, mutta hyvin nopeasti ryhmäänsä pystyy lisäämään myös ne loput kolme ja pelaaja saa aivan vapaasti päättää mitä hahmoa milloinkin pelaa. Kerrallaan kentällä on kolme hahmoa ja loput kolme ovat reservissä, jaettuna pareittain. Tietokoneen ohjaamat eivät ole mitään täysiä tumpeloita, vaan oikeasti hyödyllisiä. Se on hyvä, sillä tämä peli ei ole läpihuutojuttu, vaan tarjoaa alati nousevaa haastetta.


Toiminta on tämän pelin vahvin puoli. Peli on monella tavalla kuin arcade beat ’em up, suoraan pelihallista. Ohjattavuus on vähän heikko ja taistelussakin pitää olla aika tarkka missä kohtaa kenttää on ja milloin iskee ja miten. Vihollisia on monesta todella paljon ja iskuja tulee jokaisesta suunnasta. Viholliset jyräävät helposti alleen ylivoimalla, varsinkin jos mukana on vähän kovempia vihollisia jotka eivät kaadu yhdestä kombosta.

Erikoisvoimia voi käyttää kiitettävän usein, sillä manaa saa lisää kun vain taistelee vihollisia vastaan ja sitä saa myös kun hahmo on reservissä. Kahden hahmon vaihtelu mahdollistaa tietyn taktiikan, sillä toiset hahmot liikkuvat ja lyövät nopeammin kun taas toiset hahmot lyövät hitaammin mutta lujempaa ja kestävät yleensä vastapainona enemmän vahinkoa.

Hahmojen väliset erot ovat varsin kiitettäviä sillä viimeistään taikavoimat tuovat peliin oikeasti todella paljon taktista lisää ja runsaasti vaihtelua. Dungeon Punks ei ole vaikea peli, mutta se on haastava. Hyvin usein täytyy myöntää että pitää käyttää hätäpoistumistietä jotta ei menetä kaikkia kokemuspisteitään.

Kentistä löytyy hyödyllisiä esineitä kuten taikajuomia, superhyökkäystä lataavia kristalleja ja muita hyödykkeitä, mutta pääpaino pysyy hahmojen ominaisuuksien käyttämisessä ja varovaisuudessa.


Viholliskattaus on varsin rikas sillä yhdessä kentässä olevia vihollisia ei välttämättä muissa olekaan. Tiettyjä vihollisia tulee vastaan useammissakin kentissä ja kenttä päättyy pomoviholliseen. Joskus alueella voi piilotella myös välipomo.

Kentissä on ajoittain myös sivutehtäviä joita suorittamalla saa sitä mitä voisi olettaakin, kultaa ja kokemuspisteitä. Hahmot kehittyvät varsin hyvää tahtia ja ajoittain heidän ominaisuuksiaankin voi parannella. Eniten kannattaa kuitenkin huolehtia heidän varusteistaan. Parempia aseita saa kentistä, mutta myös kaupasta ilma-aluksella, joka toimii pelin päämajana. Sivutehtävät vähän värittävät peliä, mutta pakko sanoa että kyllä tämä peli on ennen kaikkea puhdasta hektistä ja ajoittain hyvin sekavaa toimintaa. Helpointa on valita kaksi päähahmoa joiden välillä vaihdella ja jättää loput neljä tietokoneen ohjaamiksi. Ajoittain voi tarvita tietyn hahmon ominaisuuksia sivutehtävän suorittamiseen.


Tarinallisesti peli on vähän heikompi. Monet juonikuviot ovat varsin hauskoja ja omanlaisiaan, mutta tämä on niitä pelejä joissa on paljon luettavaa ja aika ajoin tarina ei vain jaksa kiinnostaa, koska se ei ole sieltä parhaimmasta päästä. Tietty humoristisuus on kuitenkin hyväksi sillä vaikka eletään fantasiamaailmassa jossa käytetään miekkoja ja kilpiä, niin ilma-alukset ovat olemassa ja samoin RezCorp, joka vakuuttaa henkiä, tarjoten mahdollisuuden nousta kuolleista. Muitakin näppäriä lisiä on mutta mukana on tietenkin myös paljon hirviöitä ja olentoja jotka ovat minkä tahansa satumaisen fantasiamaailman peruspalikoita.

Tämän pelin kohdalla olisi todella toivonut ääninäyttelyä sillä se olisi ollut todella hyvä osa nostamaan peliä juurikin sopivasti seuraavalle tasolle.


Tyrmä Retkut on hyvä ja viihdyttävä peli. Se on vauhdikas, värikäs ja hauska kokonaisuus jossa tarina on vähän heikosti esitetty eikä ääninäyttelyä ole. Pelattavuus on kuitenkin pienen totuttelun jälkeen oikein hyvää, vaikka siinä onkin sitä tiettyä pelihallimaista epätarkkuutta vähän kaikessa. Pääasiassa peli kuitenkin tekee erittäin hyvin ne asiat, joita pelissä tulee vastaan eniten. Kampanjassa on pituutta todella hyvin ja vaihtelua samalla tavalla. Tylsää ei tule ja peliä ei maratoonaa, ei se muutu juuri puuduttavaksikaan.

 

+ Beat ’em tuntu

+ Pelattavat hahmot eroavine ominaisuuksineen

+ Paljon vaihtelua ja pelattavaa

+ Värikäs ja vauhdikas

 

- Tarina on esitetty vähän heikosti

- Ohjattavuuden tietty epätarkkuus

- Ei ääninäyttelyä

 

Arvosana: 7,8

 

Erityinen

torstai, 30. marraskuu 2017

Sattumia VII

Nykyään kun niin monet tekevät pelejä, niin hyvin monet pelit jäävät täysin pimentoon. Ajoittain vastaan tulee kuitenkin sellaisia pelejä, jotka ovat olleet jo kauan esillä, mutta on kestänyt "löytää ne". Joskus se on ihan hyvä asia, mutta joskus on virkistävää sattumalta päästä pelaamaan peliä joka ei ole mitenkään erikoinen, mutta silti jotenkin niin hyvä.

 

 

 

Joskus vastaan tulee hyvä peli mutta aika usein vastaan tulee selvästi huonompiakin pelejä. Itse tuppaan usein katsomaan vaikka GameStopin käytetyistä peleistä, josko siellä olisi jotakin kiinnostavaa. Ajoittain sieltä löytyy oikeita helmiäkin.

Steam on myös viimeaikoina nostanut päätään ja siellä on tullut vastaan melkoisia yllätyksiä. Osa tosin sillä ikävämmällä tavalla. Steamin tapauksessa jos alennus on tarpeeksi korkea, niin moni peli saa mahdollisuuden. Sanoisin että jos peli näyttää mahdollisesti hyvältä, niin kyllä sitä voi kokeilla, etenkin jos hinta on muutama kymmenen senttiä.

Alennusten suhteen itse en juuri alle 50% alennuksia edes vilkaise, mutta kyllä alennus on päälle 75% tai hipomassa 90-95% niin kyllä siinä kiinnostus herää, etenkin jos yleisarvio on edes keltainen.

 




Tappelua hyvällä hahmovalikoimalla, mutta kehnolla ohjauksella

 

 

 

Darkstalkers: Resurrection

Itse olen kokenut monet erilaiset tappelupelit joten vertailupohjaa kyllä riittää. Viimeisimpiin kuuluvat Injustice 2 tarjosi todella loistavan kokemuksen ja Soul Calibur III on edelleen oma suosikkini genressä. Myös Tekken ja Guilty Gear ovat tuttuja pelisarjoja.

Tappelupeli genressä jokaisella pelisarjalla on yleensä ainakin yksi juttu, joka tekee sarjasta omanlaisensa. Joskus sitä ei välttämättä edes huomaa, ennenkuin pelisarjaan on paneutunut oikein kunnolla. Joidenkin pelisarjojen tapauksessa se erottava seikka ei ole välttämättä mitenkään hyvä.


Darkstalkers on ollut ennen tätä peliä itselleni suhteellisen vieras. Morrigan Aesenland on kyllä tuttu pelihahmo ja samoin pari muutakin naamaa. Tämä on kuitenkin ensimmäinen sarjan peli jota olen pelannut, oman muistikuvani mukaan. Pakko sanoa heti kättelyssä että tämän jälkeen ei ole kovin suurta hinkua kokeilla sarjan muita pelejä.


Syy siihen miksi tämä ei millään nouse parhaiden joukkoon, on ohjattavuudessa. Tässä pelissä tuntuu pelihallimaisuus sillä erikoisliikkeet tehdään vatkaamalla ensin tatilla ja sitten nappuloilla ja tästä en itse pidä yhtään. Itse pidän paljon enemmän siitä että kahta nappia painamalla tehdään erikoisliike, ehkä myös vähän liikkumista. Injustice 2 teki tämän nippanappa siedettävästi mutta joiden hahmojen kanssa se oli todella hilkulla ja joidenkin kanssa meni jo vähän yli.

Darkstalkerissa kaikkien hahmojen kohdalla on tämä tilanne. Itse en vain pidä yhtään tästä ohjattavuudesta ja se syö kyllä todella nopeasti tämän pelin mielekkyyttä. Jos peliä ei ole kiva ohjata niin kyllä se vaikuttaa vahvasti siihen miten paljon pelistä oikeasti nauttii. Tästä kun puuttuu se kaikki tietty helppus mihin olen itse tottunut. Tämä peli vaatii oikeasti totuttelemaan.


Hahmovalikoima ja tyylikkyys pelissä ovat toista maata, sillä ne ovat varsin hienot. Omakiksi suosikeiksini nousivat nopeasti jo mainittu succubus Morrigan, sekä ihmissusi Jon Talbot. Kummallakin on omat juttunsa mutta oppimalla pelaamaan toisella, pärjäät kyllä toisellakin. Sanotaan että ei tästä nyt jää mieleen hahmoja samalla tavalla kuin vaikka Soul Caliburista, mutta kyllä muutamat hahmot jäävät varmasti mieleen.

Pelissä on muutama erilainen pelimoodi ja kyllähän sitä vaihtelua riittää. Kynnyksenä on vain se, että tätä peliä pitää totutella pelaamaan ja siihen ei vain meinaa tottua. Jos tämäntyylisiä pelejä on pelannut ennenkin, niin tästä saa varmasti enemmän irti kuin meikäläinen sai.


Tämän pelin kohdalla on suuri sääli että ohjattavuus on niin luotaan työntävä. Sen takia en juuri uppoutunut tähän peliin. Pelkkä harjoittelu on tuskallista kun tattien vatkaaminen on se pääpointti. Kyllähän tätä peliä tuli pelattua enemmän tai vähemmän (enemmän vähemmän) ja pelihahmoja kokeiltua. Aikoja sitten tätä olisi varmaan tullut pelattua paljon enemmänkin, mutta nykyään on tarjolla vain niin paljon parempia tappelupelejä.

 

+ Tyyli

+ Hahmot

 

- Ohjattavuus

 

Arvosana: 5,4

 

Välimallia



Death%20is%20Better%20than%20Hell.jpg?15

Kivan näköinen, ikävän tuntuinen

 

Kuolema on helvettiä parempi näyttää ihan kelvolliselta, mutta ei ole

 

 

 

Death is Better than Hell

Tässä on erittäin hyvä esimerkki pelistä joka on tehty aika hätäisesti tai siltä lopputulos ainakin vaikuttaa. Pelissä näyttää ihan kelvolliselta mutta hyvin pian käy kyllä selväksi että sitä se ei juuri ole. Voisi sanoa että tämä kuin suoraan jostain NES aikakaudelta, tiettyä sellaista tunnetta tässä pelissä on.

Mitään juonta ei tunnu olevan. Olet random ritari random tyrmässä jossa random hirviöitä. No pelissä pystyy liikkumaan ja pelissä pystyy löymään, sekä käyttämään paria lisätemppua. Näillä eväillä päästään kyllä alkuun, kun aletaan tappamaan hirviöitä, ensimmäiseksi luurankoja.


Death is Better than Hell on yksinkertainen peli, mutta ei hyvällä tavalla. Lyömisessä ei ole juuri tunnelmaa sillä se on aika epätarkkaa ja todella kömpelön näköistä. Liikkuminen on myös vähän kulmikasta mutta kun pelissä pitäisi sitten tappaa jotakin, niin käy ilmi että se on yhtä onnenkauppaa, sillä viholliset tappelevat vastaan.

Ohjattavuus on hyvin kulmikasta ja kömpelöä mikä ei juuri auta peliä olemaan mitään enempää kuin se mitä alkuasetelma antaa ymmärtää. Tästä pelistä ei juuri enempää pysty sanomaan. Kömpelö tapaus joka tuo hyvin mieleen ne huonot NES pelit.

 

+ Kelvollisen näköinen

+ Hyvin pitkälti se mitä näet on se mitä saat

 

- Kömpelö hyvin monella tavalla

- Ei tarjoa oikein mitään

 

Arvosana: 1,5

 

Kaamea



Bound.jpg?1511207191

Taiteellisuutta vähän liikaakin

 

Hypähdellen ja tanssien läpi abstratktin mielikuvitusmaailman

 

PlayStation plus, Marraskuu

 

 

Bound

Peli alkaa kun sinimekkoinen, todennäköisesti raskaana oleva, nainen nousee autosta ja menee astelemaan hiekkarannalle, mukanaan kirja. Kirja kuvastaa varsinaista peliä jossa abstraktin maailman prinsessa ryhtyy seikkailuun ballerinan liikkein. Pelin varsinainen tarina avautuu pikkuhiljaa, satunnaisten tekstipätkien saattelemana. Paljon enemmän kertovat tosin ensimmäisestä persoonasta kuvatut osiot joissa kuva rakentuu pelaajan eteen, esittäen tiettyä tapahtumaa. Bound on sellainen peli, joka ennen kaikkea yrittää olla erityisen taiteellinen ja omanlaisensa. Se kertoo ihan tarinankin, joka tosin rakentuu osittain sen varaan, miten pelaaja tulkitsee kaikkea. Oma tulkinta ei välttämättä ole sama, mikä jonkun muun. Ei ainakaan kaikkine yksityiskohtineen.


Bound on sellainen peli jota itse vertaisin pääasiassa toiseen taiteellisuutta hakevaan peliin nimeltä Journey. Kumpikin näistä peleistä tuntuu sellaiselta tekeleeltä joka ensisijaisesti pyrkii olemaan kaunis katsella ja kokea. Pelattavuus tulee vasta sen jälkeen, välttämättömänä pakkona. Bound ei nimittäin ole pelattavuuden suhteen sieltä parhaasta päästä.

Ohjattavuus on vähän niin ja näin. Pelihahmo liikkuu miten pitääkin ja tottelee ohjausta varsin hyvin. Tanssimaiseen liikehdintään saadaan ihan hyvä fiilis ja hahmoon sitä kautta aivan omanlaisensa tuntu. Heikkous tuleekin siinä, kun aletaan mennä syvemmälle. Osa hahmon liikkeistä vain hidastaa liikkumista ja hyppyjen kanssa saa olla tarkkana, sillä korkealta putoaminen pysäyttää, tai tappaa.

Kuoleminen on yksi asia mikä tulee tutuksi ennemmin tai myöhemmin. Ainoa rangaistus on pieni tauko ja paluu vähän taemmas. Kuolemisessa alkaa tosin ärsyttää se, että tietyt säännöt eivät tunnu olevan pysyviä tässä pelissä. Joskus tuntuu että hahmo ei todellakaan kävele reunan yli ja hyppyjen kanssa ei olla loppuviimeksi kovin tarkkoja. Sitten on niitä hetkiä jolloin yksi hyppy onkin just eikä melkein. Tämä on sellainen asia jota on hankala selittää, koska mitään pysyvää sääntöä ei tunnu olevan.


Graafinen ulkoasu pelissä on todellakin omanlaisensa. Tosielämässä hiekkarannalla peli näyttää aivan normaalilta, mutta kirjan sivuilla, mielikuvitusmaailmassa ulkoasu on jotakin mitä saa joko leikkelemällä paperia tai piirtelemällä vihkoon. Tämän pelin tapauksessa veikkaan jälkimmäistä inspiraationa, koska se näkyy naisen kirjassa.

Tälläinen ulkoasu ei ole varsinaisesti ruma, mutta se ei ole myöskään järin puoleensavetävä. Siinä ei ole sellaista oikeasti kiinnostavaa tai vaikuttavaa tyyliä ja vaikka toista samanlaista peliä ei tulekaan mieleen, niin ei tästä mitään irtopisteitä irtoa.

Tyylikkyys on ulkoasun lisäksi myös osa pelattavuutta.

Se näkyy parhaiten siinä, miten peliä pelataan. Liikkuminen, hyppiminen, kierähtely, väistöliike ja juokseminen ovat aivan normaalia settiä mutta omana puolena mukaan tulee tanssiminen joka tuo mukanaan myös pelillisiä puolia. Tanssimalla pelaaja voi taistella vaaroja vastaan ja tehdä itsestään vahingoittumattoman. Tanssissa käytetään liikkeitä apuna mutta mitään erikoisempaa taktiikkaa en tämän pelin kohdalla havainnut.


Tämä on sellainen peli joka on ennen kaikkea kokemus. Sen pääsee kyllä läpi ilman mitään isompia ongelmia. Kuolemia tulee ja ajoittain peli on rasittava mutta se ei ole pitkä. Tämän on sellainen peli jonka pelaa läpi siinä parissa tunnissa. Sen jälkeen voi yrittää speedrunia. Pelissä on myös piilotettujakin asioita, mutta Bound on juurikin sellainen peli, jonka kohdalla nämä asiat eivät vain kiinnosta, sillä Bound ei pelattavuudessa tarjoa mitenkään nautinnollista peliä. Itse koin tämän kokemuksena joka ei jätä pysyvää vaikutusta.


Parasta pelissä on sen tarina(t). Pelissä on abstraktin maailman prinsessan taistelu hirviötä vastaan.  Tämä tarina on tarina pelissä jossa seurataan naisen lyhyttä matkaa joka linkittyy omalla tavallaan hänen menneisyytensä ja tarinaan kirjassa, jonka sivut ovat osioita pelistä. Ne ovat laskettavissa kahden käden sormin.

Tarinallisessa mielessä merkitsee se, miten peli rakentuu. Sen taustalla on isoja tosielämän asioita joita pelaajan tulee tulkita itse. Peli ei suoraan kerro mikä on asioiden todellinen laita, mutta se tarjoaa kaiken sen verran selkeässä paketissa, että kyllä se iso tarina sieltä aukeaa.


Bound on peli joka tarjoaa pääasiassa näyttävän seikkailun omanlaisellaan maailmalla ja pelattavuudella, joka ei tarjoa mitenkään mullistavaa tasohyppelyä. Kyseessä on enemmänkin sekava sotku jota myös taiteelliseksi voisi kutsua. Itse en kuitenkaan käyttäisi tässä tapauksessa taiteellisuutta positiivisena asiana. Bound ei nimittäin tarjoa kovinkaan paljoa. Sen tarina on hyvä, mutta pelattavuus jättää todella paljon toivomisen varaa todella monella tavalla.

 

+ Tarina

+ Erilaisuus

 

+/- Pituus

 

-Pelattavuus jättää paljon toivomisen varaa

- Tylsä

 

Arvosana: 4,5

 

Huonommalla puolella



 

Worms%20Battlegrounds.jpg?1511208218

Matoset edelleen sotajalalla

 

Madot: Taistelutantereet on samaa huttua kuin aiemminkin

 

PlayStation plus, Marraskuu

 

 

Worms: Battlegrounds

Matoset ottavat jälleen kerran mittaa toisistaan. Siitä on jonkin verran aikaa kun olen viimeksi pelannut Worms peliä ennen tätä mutta muistelisin että edellinen oli Worms: Revolution. Battlegrounds on todella erilainen verrattuna niihin jotka muistan parhaiten, eikä sillä hyvällä tavalla.


Pelissä voi ottaa matsia toista pelaajaa tai tietokonetta vastaan. Mukana on myös kampanja jossa oma koomisuutensa, kuten pelissä muutenkin, mutta se ei pelasta paljoa, koska se jokin vain tuntuu puuttuvan. Kampanjassa tehdään erilaisia tehtäviä samalla aikaa kun opitaan pelaamaan peliä. Kenttä kentältä peliin tulee lisää haastetta ja pelaajalle opetetaan uusia juttuja, jotka ovat sarjaa aiemmin pelanneilla lähinnä kertausta.


Se missä peli tuntuu heikolta, on pelattavuudessa. Idea on sama kuin monta kertaa aiemminkin. Tapa kaikki vihollismadot ja voita. Aseissa riittää variaatiota vaikka kuinka. Mukana on niin sinkoa ja kranaattia kuin haulikkoa ja nyrkkiäkin. Myös paljon koomisempiakin aseita löytyy ja mukana on myös klassinen betoniaasi.

Tässä mielessä peli on kuin monet aiemmatkin. Aseita riittää, niissä on todellisia eroja ja niillä on oikeasti hauska sotia.

Ongelmat nostavat päätään kun mennään tarkkuuteen, joka ei vain ole sama kuin PC:llä. PS4 ei vain pysty samaan. Jos se olisi ainoa asia, niin tämä ei olisi niin iso juttu, mutta se ei ole. Se missä peli tuntuu niin erilaiselta on ympäristössä. Tiettyjä hasardeja, kuten vesi, oli myös Revolutionissa, mutta tässä pelissä kenttä ei tuhoudu samalla tavalla. Singon osuma ei tee reikää kovaan maastoon. Miksi näin? Tämä tuhoaa ison osan siitä mistä Wormissa on kyse.


Madot: Taistelutantereet on heikko peli ja Worms pelinä se on pettymys. Siihen pääsee kyllä sisään, mutta siinä ei vain ole sitä samaa tunnelmaa, tarkkuutta ja yksinkertaista nautintoa. Sarja on selvästi edennyt jo niin pitkälle, että se alkaa olla uudenlainen hauskuuden kustannuksella.

 

+ Worms arsenaali

+ Worms idea

 

- Ei tunnu enää samalta

- Epätarkkuus

 

Arvosana: 4,5

 

Huonommalla puolella



Nopeita liikkeitä vaativaa räiskintää ja väistelyä avaruusaluksella

 

PlayStation plus, Marraskuu

 

 

R-Type: Dimensions

R-Type: Dimensions tuo nopeasti mieleen Sky Force pelin sillä erotuksella, että tämä peli on kuvattu sivulta, ei ylhäältä. Kyseessä on peli jossa liikutaan kokoajan eteenpäin ja ammutaan mitä vastaan tulee. Tässä pelissä tosin pitää myös ajoittain väistellä esteitä. Kenttiä on pari kourallista ja vaihtelua on aika vähän. Mitä paremmin pelissä pärjää sitä tehokkaampia aseita saa, mutta loppuviimeksi tämä peli on paljon huonompi kuin monet kaltaisensa.


R-Type: Dimensions pitää sisällään pari näppärää juttua. Pelissä on kaksi pelitapaa. Voi joko pelata klassisella tavalla jolloin saa kolme elämää, tai loputtomilla lisäreillä, jolloin katsotaan että kuinka monta elämää tarvitset kentän läpäisyyn. Pelissä jahdataan huippupisteitä, sillä mitään kovin kaksisempaa ei ole luvassa. Kentät ovat aika lyhyitä, mutta erittäin vaikeita. Yksikin osuma tappaa ja loppuosat kentistä, usein pomo-osuudet ovat hyvin hankalia.

Yhtenä kivana lisänä on mahdollisuus hidastaa aikaa loputtomiin mikä helpottaa peliä merkittävästi. Pelin voi myös vaihtaa 3D ja 2D grafiikan välillä milloin vain haluaa.


Kokonaisuudessaan tämä peli tarjoaa todella vähän. Kyse on kenttien masteroimisesta mikä ei ole järin hauskaa. Pelissä on parit kivat niksit, mutta ne eivät juuri pelasta kokonaisuutta joka on varsin kehno. Pelissä kun ei ole kovinkaan paljoa oikeasti kivaa tekemistä.

 

+ Muutamat niksit

+ Toiminnallinen avaruusräiskintä

 

- Turhan haastava

- Pelkkää pistejahtia

 

Arvosana: 4,0

 

Huono



Murhamysteeri, jossa pelaaja tietää syyllisen.

 

 

 

The Deed

Jos olet koskaan pelannut Cluedoa, niin tämä peli tuntuu oitis tutulta, paitsi että et yritä selvittää rikosta, vaan tehdä rikoksen.

Pelihahmon on Arran Bruce joka saa tietää että hänen isänsä aikoo jättää hänet perinnöttömäksi ja testamentata kaiken hänen siskolleen Jenniferille. Arran päättäkin isänsä 50-vuotis syntymäivänä palata kotiin, mielessään vain yksi aikomus, tappaa sisarensa.


Deed keskittyy pääasiassa itse tekoon, murhaan.

Murhan suorittamisessa tärkeää on pari asiaa. Millä tavalla murhan tekee? Käyttääkö veistä vaiko paljaita käsiä. Entä kenen syyksi aikoo murhan langettaa? Olisiko julma isäpappa oikea ratkaisu, vaiko uusi seksikäs sisäkkö, vaiko vanha uskollinen hovimestari. Vaihtoehtoja on muuta, murha-aseita on runsaasti ja mahdollisia lopetuksia on useita. Deed ei ole pitkä peli. Ensin siinä luodaan kuva pelihahmosta keskustelujen muodossa. Vaihtoehtoja on vajaa kourallinen, mutta niidenkin avulla peliin saadaan varsin hyvin vaihtelua.

Kun pelaaja on valinnut murha-aseen ja todisteen jota käyttää tukemaan kehittämäänsä teoriaa siirrytään pelin parhaaseen puoleen, poliisitutkintaan. Pelihahmo joutuu nopeasti vastaamaan kyselyyn jossa ylikomisario tutkii tapausta. Riippuen pelaajan sanomisista ja tekemisistä, hänen saattaa selvitä murhasta, tai jäädä kiinni.


Teko, on pelinä hyvin nopeasti läpi pelattu, mutta se ensimmäinen pelikerta on se paras, kun kaikki tulee uutena. Pelissä saa aika vapaasti liikkua ympäriinsä ennen illallista jolloin keskusteluilla ja paikkojen katselemisella saa kuvan siitä, millaisesta perheestä on kyse. Sitten tulee vain kehittää oma idea siitä, miten kaikki ”oikeasti” tapahtuu, eli miten rikostutkinta sitten etenee. Ensimmäisellä pelikerralla kaikki on uutta joten tilanteisiin pitää reagoida kun ne tulevat vastaan. Uusilla pelikerroilla voi sitten kokeilla jotain muuta, kun tietää mitä tulema pitää, niin siihen voi varautua.

Vaikka pelin pelaa läpi viidessätoista minuutissa ensimmäisellä kerralla ja vähemmässä ajassa myöhemmillä pelikerroilla, niin se on hintansa arvoinen. Alle euron peliltä nyt ei voi kovin paljoa odottaa, mutta Deed tarjoaa todella hyvin pelattavaa.


Deed on ajattelupeli. Ensimmäisellä kerralla (Blind) se on tarkkaa miettimistä siinä mitä tekee ja mitä sanoo, samalla kun miettii tarkoin että miten suorittaisi murhan. Myöhemmillä kerroilla se on saavutusten metsästystä, kun yrittää suorittaa murhan siten, että se menee tietyn henkilön piikkiin. Ensimmäisellä omalla pelikerrallani onnistuin suorittamaan murhan niin, että se luokiteltiin itsemurhaksi.

 

+ Yksinkertainen mutta toimiva asetelema

+ Graafinen ulkoasu

+ Syvällisyys (vaihtoehdoissa, taustatarinassa…)

 

- Lyhyt

- Ei ääninäyttelyä

 

Arvosana: 7,4

 

Loistava



Overcast.jpg?1511829540

Ihmissutta mä metsästän

 

Pilvisellä säällä alkaa Waldenin jahti

 

 

 

Overcast: Walden and the Werewolf

On muutamia asioita joita peleissä, jotka oitis vetävät oman mielenkiintoni puoleensa. Tämän pelin otsikosta löytyykin juuri sellainen tuolta lopusta. Jos tässä ei olisi ihmissutta, en olisi tätä edes 90% alennuksella ostanut. Kun pelistä maksaa vain pari kymmentä senttiä, niin silloin voi ottaa pienen riskinkin. Tämän pelin kohdalla riski oli ihan suotava, mutta silti on turha kaunistella. Tämä ei ole erityisen hyvä peli.


Alussa tulee vastaan varsin hyvä aloitus kun Waldenista kerrotaan vähän taustaa. Tämä alkuosio on tehty erittäin hyvin ja se on varsin näyttävä. Se tosin antaa vain väärän kuvan siitä, mitä tulee olemaan luvassa, sillä tämä peli on puhdas kauhupeli. Sen lisäksi johdannon jälkeen ei tule mitään selitystä sille että miksi Walden nyt lähtee seikkailemaan keskellä yötä aivan kuppaisen lyhdyn ja hitaasti ladattavan pulttilukkokiväärin kanssa. Johdanto ja varsinainen peli ovat todella irrallisia.

Toisin kuin Amnesian kaltaisessa sietämättömässä pelissä, tässä pelissä on sentään ase ja pelihahmo ei ole mikään munaton luuseri. Walden on kovaksikeitetty metsästäjä joka on tosin selvää ylivoimaa vastaan kun vastapuolella on ihmissusi. Monella tavalla Overcast on kuten monet muut pienen budjetin halpasäikyttelypelit. Pelattavuus on parhaimmillaan niin ja näin, valtaosa kauhusta on jump scare kohtauksia ja näkyvyys on karmea.


Se mikä oikeasti tässä pelissä nyppii kaikkein nopeimmin on se, miltä peli näyttää. Lyhty valtaisee heikosti joten on ymmärrettävää että näkyvyys on heikko. Mutta miksi pimeydestä pitää tehdä sumeaa, kuin vanhassa televisiossa. Se saa pelin tuntumaan todella ikävältä katsottavalta. Tälläinen ulkoasu ei todellakaan ole kovin hyvä sillä se ärsyttää silmiä. Sitten kun mukaan heitetään vielä äkillisiä valoefektejä, kovia ääniä ja ruudun tärinää, niin nopeasti käy ilmi että se on valtaosa mitä peli tarjoaa.

Onko pelissä sitten oikeasti kauhua. Sanotaan että kun astelee pimeydessä ja tietää että paljon itseään parempi metsästäjä on ympäristössä, niin kyllä siitä kehittyy todella selkäpiiti karmivaa tunnelmaa. Siinä on todellakin puolensa ja susimaiset hahmot nekin saavat aikaan varsin karmivia hetkiä. Ongelmana on se, että tämä tunnelman luominen psykologisin keinon jää pahasti halvan säikyttelyn alle.


Pilvipeite: Walden ja Ihmissusi on peli jossa jatkuvasti etsiään jotakin jotta voidaan edetä, samalla odottaen että milloin susi hyökkää kimppuun. Kun sen suden sitten lopulta kohtaa niin huomaa miten surkea grafiikka tässä pelissä onkaan, ihmissuteen kun ei panostettu juurikaan. Siis Guise of Wolfissa on parempi ihmissusi, ei ehkä yhtä pelottava, mutta paremman näköinen.

Tässä pelissä ei ole mitään oikeasti kivaa saati koukuttavaa tekemistä. Liikutaan paikasta toiseen etsien esineitä ja odotellen seuraavaa säpsäyttävää kohtausta. Pakko sanoa että se ei ole minun käsitykseni viihteestä. Se on sentään plussaa että voi taistella vastaan, mutta pelin ulkoasu tekee siitä vähän hankalaa kun peli ei ole varsinaisesti pimeä, vaan ainoastaan todella epätarkka (tai epäselvä).

 

+ Ihmissusi teema

+ Ajoittainen oikealla tavalla karmiva tunnelma

+ Mahdollisuus puolustautua

 

- Ulkoasu

- Mielekkyys puuttuu

- Halpasäikyttely

- Potentiaalin hukkaaminen

 

Arvosana: 2,0

 

Surkea




 

perjantai, 24. marraskuu 2017

Batman: The Enemy Within - Episode 3: Fractured Mask

Batman%20ja%20Jokeri.jpg?1511640373

Pahimmat viholliset vai parhaat ystävät?

 

Telltalen Batmanin toinen kausi on vasta kolmannessa osassaan ja luvassa on jo niin kovia päätöksiä että pelin tarina muuttuu hetki hetkeltä paremmaksi. Loppupeli vaikuttaa erityisen lupaavalta.

 

 

 

Tähän mennessä Enemy Within on tarjonnut pitkälti sitä samaa laatua mitä aiempikin kausi. Mukana on ollut erinomaisia valintoja ja paljon todella hyviä tarinahetkiä, puhumattakaan siitä, miten hyvin pelissä on osattukaan käyttää monia Batmanista tuttuja hahmoja. Joker, Bane, Harley Quinn, Amanda Waller ja James Gordon ovat kaikki todella hyvin tehtyjä ja nyt peliin liittyy vielä edellisellä kaudella erinomaisesti toteutettu Catwoman.


Tarinallisesti tämä jakso tuntuu siltä, että se todellakin laittaa tarinaan vauhtia. Lähemmäs kaikki jo alkaneet kuviot etenevät seuraavalle tasolle, puhumattakaan niitä jo viime kaudella alkaneita. Monet tilanteet etenevät todella nopeasti kun taas toiset varsin hitaasti. Monien tapausten kanssa ei millään voi olla varma siitä, että mitä seuraavaksi tapahtuu kun taas tietyt tilanteet tuntuvat juurikin sellaisilta, että ne etenevät juurikin siihen ennalta-arvattavaan pisteeseen.

Tämä jakso tuntuu hieman aiempia pidemmältä. Siinä missä yleensä näiden pituus on 1,5-2 tuntia, niin tämä saattaa olla sen 2-2,5 tuntia. Tämä on karkea arvio ja perustuu pelkästään mutu tuntumaan. Voi olla että pituutta ei ole sen enempää.


Valintojen suhteen tämä on tähän mennessä kaikkein vaikein jakso. Aiemmissa jaksoissa on tehty monta raskasta valintaa, mutta tällä kertaa ne vasta raskailta tuntuvatkin, varsinkin aivan loppupuolella tapahtuvat. Harvemmin näissä peleissä tulee vastaan oikeasti mahdottomia ratkaisuja, mutta tässä jaksossa on luvassa sellaisia joiden tullessa vastaan, tekee vielä vain heittää kolikolla, koska mitä tahansa valitsee, ei voi voittaa.

Tässä mielessä tarina on todellakin onnistuttu kasaamaan todella hyvään pakettiin. Kun miettii aiempaa kautta, niin tietyt valinnat tuntuivat erityisen merkittäviltä, mutta todellisin jatkon kanssa niiden merkitys ei ollut yhtään niin suuri. Tästä syystä monet tässä jaksossa tehtävät, todella merkittäviltä tuntuvat valinnat voivat olla loppuviimeksi pelkkää savuverhoa niille vielä merkittävimmille.

Itse pelaan usein niin että pidän kaikki vaihtoehdot avoimina mahdollisimman pitkään. Siksi on hyvin raastavaa kun lopussa tulee tilanne jossa oma ajatusmaailma johtaa johonkin aivan muuhun. Se miten itse ajattelen tilanteen, voi todellakin mennä pahasti reisille. Mutta nyt ollaan vasta ylitetty puoliväliä. Kaksi jäljellä olevaa jaksoa voivat vielä muuttaa kokonaisuutta hyvinkin yllättävillä tavoilla.


Pelattavuuden suhteen taso ei heilu oikeastaan minnekään. Luvassa on taistelua, tutkimista ja keskustelemista. Keskustelut ovat tässä kohtaa huipussaan ja jos taso jatkaa nousuaan tällä tavalla, niin jatko vaikuttaa entistä lupaavammalta. Tässä pelissä iso juttu on kuitenkin siinä, miten se kaikki lopulta päättyy.

Pelin lopussa monien hahmojen kohdalla tulee loppuyhteenveto ja tilanne jossa suhteesi kyseiseen hahmoon juuri nyt on. Valinnat muokkaavat näitä todella paljon ja tämä on erityisen tehokas tapa herättää todella paljon pohdiskelua jälkeenpäin. Tämä johtuu siitä että aiemmissa jaksoissa on näytetty myös mitä suhde on muuttunut. Sitä ei koskaan tiedä mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan ja voiko nyt tehtyjä valintoja enää millään tavalla paikailla myöhemmillä valinnoilla.

Tämä on juurikin se syy miksi tämä peli on niin "vaikea". Päätökset joita pitää tehdä jäävät todellakin vaivaamaan, koska se miten ajattelet tilanteen menevät ja miten ajattelet jatkavasi siitä, voivat todellakin pilata aivan täysin sen, mitä haluaisit jatkossa tehdä ja mihin suuntaan haluaisit tarinaa kuljettaa.


_____________________________________________________________________________________________

Tässä kohtaa sanottakoon että kun ollaan SPOILERIterritorilla, niin isoimmat jutut mitä itse todella mietin ovat ne, miten tarina etenee James Gordonin ja Catwomanin kanssa. Taustalla on tosin jatkuvasti tämä Alfred tilanne, sillä jokin siinä nousee vielä esille. Gordon ja Waller tilanne on erityisen hankala mutta samaten on Gordonin kohdalla tämä Batman ja Bruce Wayne tilanne. Catwomanin kanssa puhtaasti tämä uskollisuusasetelma. Voiko häneen luottaa ja luottaako hän sinuun enää koskaan jos lopussa ilmiannat hänet. Siihen kun laitetaan vastapainoksi vielä Jokeri, joka aivan varmasti pitää sisällään sen hullun puolen joka vain odottaa esilletuloa, niin hyvin monimutkainenhan tästä kaikesta tulee.

Itse haluaisin todella pitää välit Gordoniin, Catwomaniin ja Jokeriin hyvinä. Gordonin kohdalla se on suhteellisen helppoa, mutta siitä on silti osattu tehdä erittäin mielekästä ja omalla tavallaan haastavaa. Catwoman ja Jokeri ovat paljon vaikeampia sillä Jokerin kanssa sitä ei millään voi tietää että missä kohtaa kaikki menee reisille. Catwomanin kanssa taas se riippuu todella paljon siitä, että miten hyvin pelissä pystyy oikeasti etenemään sitä polkua jota olen itse valitsemassa.

_____________________________________________________________________________________________


Tässä jaksossa on ollut vähän vähemmin niitä tilanteita joissa "Haluat tehdä näin, mutta et voi." Tällä kertaa kyse on enemmänkin siitä että "Jos teen näin, voinko tehdä sen jälkeen enää näin." Telltalen peleissä kun tarina voi edetä todella yllättäviä reittejä. Jos otetaan esimerkiksi juuri päättynyt Guardians of the Galaxy s1, niin siinä monet asiat tuntuivat erittäin epätodennäköisiltä, mutta ne pystyi vielä tekemään ja asiat pystyi korjaamaan, vaikka se todella heikolta näyttikin.

Mutta voidaan ottaa myös esimerkiksi Game of Thrones. Kun asiat menevät siinä reisille, niin menevät oikein kunnolla ja mitään ei ole enää tehtävissä. Vaikea sanoa että missä kohtaa asteikolla Batman on. Riddlerin kuoleman jälkeen olen nimittäin siinä uskossa että aivan mitä tahansa voi tapahtua. Ja se on suurin syy, miksi monet valinnat ovat niin vaikeita.

Eräs tavallaan heikkous on myös siinä, että pelissä ei pysty olemaan kovinkaan usein niin "Batman" kuin haluaisi. Tietyissä kohdissa voi olla todellain Batmanmainen, mutta usein tuntuu siltä, että tietyissä kohdissa ei millään pysty olemaan niin kylmän etäinen kuin Batman parhaimmillaan on.


Kokonaisuudessaan jakso 3: Murtunut Naamio on tähän mennessä kakkoskauden paras osa. Se onnistuu tarjoamaan ehkä koko Telltalen Batman sarjan vaikeimmat hetket, piinavimman lopetuksen, juurikin valintojen takia ja siinä ohessa, monta erinomaista hetkeä erinomaisesti toteutettujan hahmojen kanssa.

 

+ Batman tunnelma

+ Poikkeuksellisen vaikeita valintoja

+ Erinomainen jaksotus

+ Tarinan vahvuus

+ Mahtavasti toteutetut hahmot

 

- Tietyt asiat joissa ei tapahtu sitä, mitä itse ajattelin

- Tunne siitä, että tietyt asiat ovat kiveen kirjoitettuja

 

Arvosana: 9,4

 

Mestariteos

keskiviikko, 22. marraskuu 2017

Resident Evil: Operation Raccoon City

Umbrellan turvallisuusyksikkö (USS) lähtee suorittamaan tehtäviä Raccoon Cityyn, Resident Evil 2:n ja 3:n tapahtumien aikaan. Vastaan tulee monta tuttua tapahtumaa.

 

 

 

Resident Evil: Operation Raccoon City on monella tavalla kuin perusräiskintä peli, se vain sattuu sijoittumaan Resident Evil maailmaan. Täytyy sanoa että maailma itsessään tuo vähän lisää laatua peliin ja onhan se tavallaan hauskaa kun juoni vie RE2:n tapahtumiin ja sitä kautta tuttuja hahmoja tulee vastaan pelin edetessä. Lopussa on myös hieno valintakohtaus jossa pelaaja päättää, miten peli loppuun. Tässä kohtaa voidaan mennä myös tilanteeseen, joko on non-canon.


Tarinassa seurataan USS joukkoa johon kuuluu neljä jäsentä. Pelaaja saa valita ryhmäläiset pelattavan hahmon. Mukana on joukko naamioituja erikois-sotilaita kuten Vector, Specter, Beltway ja Lupo joista jokaisella on erikoisalansa ja sitä kautta erikoisominaisuutensa. Se tuo mukaan hieman lisää vaihtelua mutta kaikki hahmot voivat käyttää samoja aseita ja erot hahmojen välillä jäävät aika pieniksi.

Tarina itsessään on kohtuullisen hyvin kirjoitettu ja ennen kaikkea kaikki näyttää ja tuntuu tyylillisesti ja tunnelmallisesti todella hyvältä. Zombeja riittää ja samoin niitä vähän pahempiakin hirviöitä. Ajoittain vastaan tulee myös aseistettuja sotilaita.


Pelissä voi kerrallaan olla läsnä neljä pelaajaa ja täytyy sanoa että ihmispelaajien kanssa peli olisi varmasti paljon siedettävämpi. Tekoäly on nimittäin todella kehno tämän pelin tapauksessa ja ajoittain tulee vastaan hetkiä joissa tuntee kuinka vaikea peli oikeasti onkaan. Tekoälyn ohjaamat tiimiläiset kun eivät tunnu osaavan hommaansa kovinkaan hyvin.

Siinä missä RE6 ja RE: Revelations 2 ovat olleet tekoälyn suhteen paljon parempia, on Operations Raccoon City selvästi huonompi. Se on toki vanhempi peli, mutta ei se kyllä näin suurta tasoeroa oikeuta.


Pelattavuuden suhteen peli on myös vähän erilainen kuin monet muut uudemmat RE pelit. Itse ainakin viimeksi Revelations 2:ta pelanneena huomasin heti miten paljon huonompi ohjaus on. Ammuskelu kyllä toimii ja muutenkin hahmo liikkuu todella hyvin, mutta sitä samaa oikeasti hyvää asennetta ja ohjattavuutta ei vain saada tähän peliin. Jokin oikeasti tuntuu olevan erillään kaikesta, sillä vaikka toiminta onkin monella tavalla hienoa, niin puuttuu se tietty jämptiys ja ennen kaikkea mielekkyys mitä paremmissa RE peleissä on.

Tämä tuntuu todella vahvasti silloin kun vastassa on vähänkin pahempia vihollisia. Monet järeämmät viholliset ovat todellisia luotisieniä joita saa ampua ja ampua vaikka kuinka ennen kuin oikeastaan mitään tapahtuu. Tämä on yksi syy miksi mielekkyys todella kärsii. Ammuskelun tarkkuus on kelvollinen mutta aseiden tehokkuus on säälittävä. Valtaosa aseista on aivan mitäänsanomattomia vaikka ampuisit kuinka läheltä ja kuinka päähän tahansa. Mitään todellista eroa aseissa ei tunnu olevan, muuta kuin se että osa on sarjatuliaseita, osa haulikoita jne. Joissakin on enemmän panoksia kuin toisissa mutta tehokkuudessa ei tunnu olevan eroja.

Lähitaistelussa apuna oleva veitsi vasta hyödytön onkin, sillä viholliset kestävät veitsen iskuja vielä enemmän ja usein hahmo lyödessään liikkuu tikkusuoraan, jolloin ensimmäinen isku osuu ja seuraava menee todennäköisesti ohi.

Kranaatit sun muut ovat hyviä isoja laumoja vastaan, mutta niitä pystyy kantamaan aika vähän kerrallaan, mutta ei sentään niin säälittävää määrää kuin ensiaputarvikkeita.


Pelissä on kenttiä alle kymmenen ja ne on pelattu aika nopeasti. Vaihtelua ei ole paljoa. Välillä taistellaan mutatoituneita vastaan ja välillä sotilaita vastaan. Ajoittain luvassa on astetta isompi hirviö johon pitää upottaa reilusti enemmän ammuksia. Mitään suurta vaihtelua tai laatua pelissä ei ole. Pelattavuus ei ole läheskään niin mielekästä kuin monissa muissa RE peleissä.

Tarinassa on vähän enemmän sisältöä ja se toimii kokonaisuutena selvästi paremmin. Sääli onkin että pelin uudelleenpeluu arvo on aika säälittävä. Peli on vain liian haastava, väärillä tavoilla. Pelattavien hahmojen kautta peliin saa vaihtelua ja loppupuolen päätös on jopa hieman yllättävä. Se ei kuitenkaan paina kovin paljoa kun pelistä ei vain pysty nauttimaan samalla tavalla kuin sarjan parhaista.

 

+ Resident Evil tunnelma

+ Tarina ja monet tutut hahmot

 

- Pelattavuuden heikkoudet

- Väärillä tavoilla haastava

 

Arvosana: 5,3


Välimallia