Yleensä kokeiluversiot ovat noin 2 tunnin pituisia ja sitä pidemmät tai lyhyemmät ovat niitä poikkeustapauksia. Tai niin se oli alunperin. Nykyään tunnin tai puolen tunnin kokeiluversiot ovat entistä yleisempiä koska monista lyhyemmistä peleistä tulee kokeiluversioita ja parissa tunnissa ne saattaa pystyä jopa läpäisemään, tai ainakin pääsemään todella pitkälle niissä.

 

 

 

Kesäkauden alkaessa, koulujen päättyessä ja sen sellaisessa PS plussan premiumiin tuli valtava määrä erilaisia kokeiluversioita, mikä on enemmän kuin hyvä asia. Iso osa on peleistä joita olen pelannut jossakin vaiheessa aiemmin ja jopa PS4 sai vielä jokusen kokeiluversion. Vaikka joukossa oli myös eräs kokeiluversio jonka pituus oli 8 tuntia (tähän mennessä pisin mitä olen pelannut oli 5 tuntia), niin valtaosa oli tälläisiä puolen tunnin kokeiluversioita, mikä on aika lyhyt aika, mutta toisaalta, monet demot PS1-PS2 aikakaudella olivat todella lyhyitä.

---

---

---

Aivan erilainen mitä odotin

 

 

Kalamalja

 

 

PlayStation Plus: Premium

 

 

Fishbowl

Peli joka ei ulkoisesti vakuuta, mutta joka on pelattavuudessa paljon parempi miltä aluksi vaikuttaa. Oitis sellainen peli josta on vaikea sano mitään, mutta josta saa myös aika nopeasti hyvän kokonaiskuvan.

 

Kultakala auttaa käsittelemään juttuja

Oitis yksi sellainen peli josta on tietty ajatus kannen perusteella, mutta joka on pelattavuudessaan sitten aika erilainen mitä siltä aluksi itse odotin ja mitä tulee tarinalliseen puoleen, merkittävästi erilainen mitä sen odottaa olevan. Peli käsittelee vaikeitakin asioita, joskin ensimmäisen puolen tunnin aikana suhteellisen ympäripyöreästi ilman että mikään menee erityisen syvälliseksi tai kipeäksi, mutta kuitenkin sen verran että ideasta saa kyllä kiinni.

Pelin päähenkilö Alo asuu yksinään, työskentelee kotoa käsin ja käsittelee siinä samalla omia tuntemuksiaan, joskus itsekseen, joskus sosiaalisessa mediassa ja joskus perheen ja ystävien kautta puhelimitse. Muutosta paikoin raskaaseen arkeen tuo hänen juuri saamansa kultakala, joka tarjoaa ajoittain kommentteja ja lyhyitä keskusteluja. Iso juttu on juurikin siinä että Fishbowlin tarinassa on oma raskas teemansa jonka varjossa Alo elää jokapäiväistä elämäänsä, tekee töitä, hoitaa kotia ja itseään. Tiettyjä asioita ei voi heti tehdä ja Alo "lupaa itselleen" että tekee ne huomenna. Toiset asiat taas voi tehdä osana päivittäistä rutiinia.

Pelaaminen koostuu osittain tiettyjen toimintojen valitsemisesta, bingettäisikö jotakin sarjaa, selaisiko sosiaalista mediaa, siivoaisiko, tekisikö töitä, mitä ruokaa laittaisi ja sitä rataa. Kaikkea ei ehdi yhdessä vuorokaudessa kun nukkuakin pitäisi ja tietyt asiat täytyisi aina muistaa tehdä. Se varsinainen toimintojen suorittaminen tapahtuu omana minipelinään eräänlaisena QTE pätkänä jossa painellaan oikeita nappuloita oikeisiin aikoihin. Tarinallisesti homma kehittyy lähinnä puheluiden kautta jossa tekstiä on todella paljon ja välillä pelaaja valitsee mitä sanoaa, suht simppeleistä vaihtoehdoista A&B. Ei ole rytmiltään se paras mahdollinen.

Tyyliltään peli on tätä indiepelien suosimaan pikselitaidetta jossa on vahva 16bittinen retro ote. Itse en ole merkittävä tälläisen grafiikan fani ja koska tämä peli on yksi näitä tapauksia jossa tekstiä on todella paljon, on pelaaminen paikoin melko tympeää, etenekin jos tarina ei isommin vie mennessään. Fishbowlista saa vähän sellaisen kuvan että se on osittain taiteellisempi projekti ja osittain tapa käsitellä mahdollisesti omia raskaita aikoja pelimuodossa, mikä on hyvä asia. Pelaajalle se ei välttämättä nappaa samalla tavalla, mutta jos on omia haasteita joiden kautta kokonaisuus on mahdollisuus jopa käsitell niitä itsekin, on se aina plussa. Vähän samanlainen tilanne kuin pelin Celeste kanssa.

Kokonaisuutena ei isommin oma juttu, mutta yllättävän hyvin tehty joka tapauksessa, vaikkakin juurikin sellainen suht tyypillinen tarinapainotteinen indiepeli, jossa tarinankerronta ei ole sieltä vahvimmsta päästä.

---

Yhteenveto

Fishbowl on kuin yhdistelmä taide-elokuvaa ja kipeää draamaan pelimuodossa, jossa iso osa on erilaista minipeliä. Pelin tarina ei ole sieltä helpoimmasta päästä sulattaa, mutta se on retrolla graafisella otteella ja simppelillä mutta oitis toimivalla pelattavuudella todella helposti lähestyttävä peli. Puolessa tunnissa pelistä saa enemmän kuin tarpeeksi kiinni ja vaikka tämä ei ole olekaan sellainen peli jonka oitis ottaisin pelattavaksi, niin perusteet ovat sen verran toimivat, että kyllä tätä voisi kuvitella pelaavansa enemmänkin, vaikka plussassa.

 

+ Retro tyyli ja fiilis

+ Minipelityylinen toteutus

 

- Paljon tekstiä

- Rytmi

Arvosana: 6,5

 

Erinomainen

---

---

Taidetta ja konekivääri

 

 

Toisen unelmat

 

 

PlayStation Plus: Premium

 

 

Dreams of Another

Taide-elokuva pelimuodossa joka käy ilmi todella nopeasti. Pelattavuuteen on tuotu vähän toiminnallisempaakin otetta ja vaikka peli näytätä 11:11 Memories Retoldilta, niin tämä on aivan erilainen peli.

 

Unia vai muistoja

Pelissä liikutaan unimaisessa ja epäselvässä kuplagrafiikkamaailmassa, jossa käsitellään pelihahmoihin menneitä muistoja, tai jotakin. Kokonaisuudesta jää taiteellisella tavalla epämääräinen vaikutelma ja tuntuu lopulta koostuvan toinen toistaan irrallisemmista osista erilaisia tapahtumia, joihin saa aina sitten hieman puoliarvailullista kontekstia.Tarina pysyy tästä syystä kokoelmana melko irrallisia osuuksia jotka eivät merkittävästi pidä mielenkiintoa yllä ja joiden pohjalta voi tehdä pääasiassa erilaisia tulkintoja.

Pelaamista on yritetty tehdä astetta toiminnallisemmaksi antamalla pelihahmolle rynnäkkökivääri, jolla pystyy hajottamaan ympäristön kuplagrafiikkaa ja täten selkeyttämään ympäristöä, josta paljastuu milloin mitänkin. Tätä ideaa hieman kehitetään, mutta pääidea pysyy erittäin simppelinä ja puolessa tunnissa tästä kokonaisuudesta saa irti aivan tarpeeksi.

Kokonaisuus ei tarjoa erityisen paljoa, se on lähinnä taiteellinen tapa kertoa tarinaa jossa on näennäistä toimintaa. Mikään osa kokonaisuutta ei ole erityisen mukaansatempaavaa tai erityisen kiinnostavaa. Peli on astetta erilaisempi, mutta ei mitenkään erityisen hyvällä tavalla.

---

Yhteenveto

Dreams of Another ei kerää pisteitä ulkoasullaan, mutta pelillisessä toteutuksessa on sentään jotakin astetta toimivampaa ja vähän erilaisempaa. Iso osa peliä on hidasta tarinankerrontaa ja varsinkin alkumetrit ovat todella tylsää laahaamista.

 

+ Vähän erilaisempi päämekaniikka

 

- Graafinen tyyli

 

Arvosana: 4,0

 

Huono

---

---

En tiedä mitä odotin, mutta en ainakaan tällaista

 

 

Urbaanien myyttien laimennuskeskus

 

 

PlayStation Plus: Premium

 

 

Urban Myth Dissolution Center

Peli joka kannen perusteella voi olla melkein mitä hyvänsä ja joka sitten lopulta on jotakin astetta erikoisempaa sekä hyvässä että pahassa, joskin vähän enemmän pahassa.

 

Näen kuolleita

Pelin päähenkilö Azami on nuori tyttö joka näkee kuolleita ja etsii parannusta tähän kykyyn. Se johtaa hänet keskukseen joka on erikoistunut yliluonnolliseen ja tässä keskuksesssa hän oppii, että hänen kykynsä on itseasiassa selvännäköä, jota hän alkaakin sitten käyttää mysteerien selvittämiseen.

Tarinasta ei ehdi puolessa tunnissa saada mitään syvällisempää irti ja pääasiassa kokonaisuus tuntuu isolta tekstitulvalta lievillä yliluonnollisuuksilla. Alku menee pääasiassa pelkästään erilaisten tekstilaatikoiden, kirjojen ja vastaavien lukemiseen jossa avataan sitä että mikä pelin UMDC on ja mikä on. Varsinaisen pelaamisen tapauksessa peli ei tarjoa juuri mitään muuta kuin lisää tekstin etsimistä.

Graafisesti kokonaisuus ei ole myöskään erityisen vaikuttava eikä siinäkään saada irti juuri mitään. Pelillä on ehkä selvä oma tyylinsä mutta sen yliluonnollisista puolista ei saada asetelmassa irti juuri mitään ja vaikka ne ovatkin pelin kiinnostavin osa, niin kokonaisuudessa ne eivät kanna kokonaisuutta juuri ollenkaan.

---

Yhteenveto

UMDC on hyvä ideallisesti mutta toteutuksellisesti se jää todella mitäänsanomattomaksi. Peli ei vakuuta ulkoasussaan eikä merkittävästi pelattavuudessaankaan. Koska iso osa on lukemista ja jatkuvaa valikoiden selaamista mikä tarjoaa lisää luettavaa, ei kokonaisuus ole erityisen houkuttelevaa saati mukaansatempaava minkä vuosi puoli tuntiakin tuntuu pidemmältä ajalta mitä on.

 

+ Asetelma ja idea

 

+ Toteutus lähes kaikessa

 

Arvosana: 3,0

 

Pettymys

---

---

Hyvin vähän vahvuuksia

 

 

Tuhatkertainnen vastustus

 

 

PlayStation Plus: Premium

 

 

 

1000x Resist

Peli johon uppotuu oitis ilman mitään odotuksia ja jonka kanssa puoli tuntia on tarpeeksi antamaan hyvä kuva siitä, mihin tästä on ja mihin ei.

 

Asetelmasta josta unohdin jo kaiken

Scifi seikkailu tulevaisuuden dystopisessa maailmassa, jonka tarinasta ei jäänyt mieleen juuri mitään. Päähahmo tuntuu olevan ainoa ihminen aaveiden täyttämässä kaupungissa, mutta pystyy liikkumaan kahden ajan/maailman välillä ja kokemaan tapahtumia sitä kautta. Asetelmassa on sellainent tietty koulumaailmafiilis, yhdistettynä johonkin vähän erikoisempaan asetelmaan joka on joko digitaalista, yliluonnollista tai muuta vastaaavaa, ei se kokonaisuutta juuri auta.

Tämän pelin ongelma on suoraan siinä että se on tylsä ja epäselvä. Tavoitteita on, mutta kaikki perustuu harhailuun ja sitten puolitasohyppelymäiseen etenemiseen vähän erikoisemmassa maailmassa. Voi olla että peli ei puolessa tunnissa kunnolla ala, mutta tämä aika riittää tappaamaan kaiken kiinnostuksen peliä kohtaan, koska kaikki alkaa useilla kysymysmerkeillä ja kehittyy niin turhauttavan hitaasti että harva asia todella enää voisi peliä pelastaa, varsinkin kun tarina on sieltä tylsemmästä päästä myös, ainakin alun perusteella.

Graafisesti peli on kivan näköinen ja vaikka kahden todellisuuden tai mikä lie välillä vaihtelussa on mahdollisuuksia, niin pelattavuus ei vain nappaa kokonaisuudessa joka on onnistuttu tekemään näin tylsästi ilman mitään mikä saisi kiinnostusta puoleensa.

---

Yhteenveto

1000xResist on peli johon mielenkiinto katoaa erittäin nopeasti. Kysymyksiä herättävä aloitus ei tapa mielenkiintoa mutta todella huono rytmitys suurella määrällä harhailua tappaa kaiken kiinnostuksen peliin erittäin nopeasti ja tätä ei tule pelattua edes plussassa.

 

+ Graafisesti ihan hyvä

 

- Tylsä

- Harhailu

 

Arvosana: 2,9

 

Heikko

---

---

---

Vaihvoja animesarjafiiliksiä

 

 

Demonikkoulu

 

 

PlayStation Plus: Premium

 

 

Demon School

Tämä on ajatustasolla erittäin hyvältä vaikuttava peli ja muutenkin kokonaisuudessa on hyviä muuttujia, joten tätä kohtaan on astetta enemmän odotuksia.

 

Tämän olisi pitänyt olla parempi

Pelissä seurataan demoneja metsästäviä yliopisto-opiskelijoita joista Faye on tämän pelin Buffy vampyyrintappaja. Asetelma ei ole pölllömpi ja kokonaisuus tuntuu oitis joltakin, mistä voisi hyvinkin olla olemassa animesarja. Tämä peli menettää otteensa pelattavuudessa, mikä on sääli, koska tässä olisi ollut mahdollisuuksia paljon muuhunkin. Merkittävä ongelma on siinä että puolessa tunnissa tämä peli ei ehdi kunnolla alkaakaan, sillä iso osa menee täysin mekaniikkojen opiskeluun, pelkästää taisteluun menee iso osa ja loppu on sitten tarinaa, mikä sekään ei merkittävästi nappaa. Peli on ihan ok näköinen, mutta tarinankerronta ei ole sieltä iskevimmästä päästä, mikä ei tässä kohtaa täysin johdu suuresta tekstimäärästä, vaan enemmänkin siitä opeteltavasta materiaalista ja tyyliratkaisuista.

Iso juttu on toiminta, mikä tässä tapauksessa on taktista ruudulla tapahtuvaa vuoropohjaista taistelua jossa pelaaja määrittelee pelihahmoilleen liikkeet ja toiminnot, mitkä sitten tapahtuvat ketjussa. Tässä on omat muuttujansa joita on hankala selittää, kun niistä ei isommin meinannut saada kiinni vaikka tutoriaalia tuli tutoriaalin perään. Koko taktinen taistelusysteemi  tuntuu yhtä aikaa todella epäselvältä ja kömpelöltä, siinä ei ole mitään iskevää ja tälläiset pelit ovat sellaisia että niiden niksit pitää tietää, mikä tarkoittaa näissä pitäisi olla erittäin hyvät ja selkeät tutoriaalit, mitä tässä ei ole. Tilanne on se, että pelistä voi luulla saavansa kaiken irti, vaikka näin ei olisikaan.

Kokonaisuutena peli ei yllä sille tasolle mille se voisi, koska se ei tee mitään erityisen hyvin  ja puoli tuntia on liian lyhyt aika saada tästä kokonaisuudesta kunnollista kuvaa.

---

Yhteenveto

Demonschool on paperilla todella hyvä peli ja puolen tunnin kokeilu menee pitkälti pelattavuuden opetteluun joka on harmillisesti vähemmän hyvin tehtyä, eikä erityisen hyvin kerrottuakaan. Tämä on peli joka hajoaa nopeasti liitoksistaan vaikka vaikuttaa hyvältä. Mikään osa ei isommin nappaa vaikka perusteet ovatkin hyvät. Tarinankerronta ei sekään isommin nappaa kun iso osa on tekstitulvaa.

 

+ Tyyliseikoissa on puolensa

+ Asetelma on hyvä

 

- Toiminta jää heikoksi

- Tarinankerronta jää heikoksi

 

Arvosana: 4,0

 

Huono

---

---

---

Arvaus genrestä meni metsään

 

 

Aghasban tornit

 

 

PlayStation Plus: Premium

 

 

Towers of Aghasba

Aluksi vaikuttaa seikkailupeliltä kiipeilyelementeillä, mahdollisesti jopa Immortals: Fenix Rising tasolla mutta vähemmän Pixarmaiselta. About yhtä nopeasti se todellinen genre paljastuu sieltä taustalta.

 

Ankeaa puurtamista

Etäisesti tulee vivahteita niin Conan Exile peliin, kuin Immortals: Rise of Fenixiin, mutta tämä peli on paljon siistimpi kuin Conan ja paljon värittömämpi kuin Immortals. Pelaaja on perheineen haaksirikkoutunut ja nyt pitäisi sitten aloittaa selviytymiskamppailu. Aluksi vaikuttaa että kyseessä on kiipeily/tutkiskelupeli, mutta nopeasti käy ilmi että kyseessä on tukikohdan rakennus/hallinta peli jossa kerätään resursseja, rakennellaan tarvikkeita ja kerätään parempia rerusseja. Tämä peli muuttuu erittäin nopeasti erittäin epämiellyttäväksi pelattavaksi joka on kankeaa pelattavaa, epäselvää pelattavaa ja todella rumaa katseltavaa hitaalla ja rasittavalla kierteellä.

Tarina unohtuu nopeasti ja se mitä pelissä eniten pitäisi tehdä ei ole missään kohtaa erityisen hauskaa. Iso ongelma on myös siinä että pelissä ovat eniten esille monet ruskean sävyt joiden kautta maailma näyttää melko ankealta ja kaikki pelaaminen mitä on luvassa, on lähinnä hanttihommia joita ei ole hauska tehdä ja joilla peli ei meinaa kunnolla edetä mihinkään. Tästä on erittäin vaikeaa pitää, vaikka kokonaisuudessa on muuttujia useampia.

Toteutus on todella heikolla tasolla minkä vuoksi ei ole vaikeaa löytyy parempia pelejä. Iso ongelma tämän pelin tapauksessa on lisäksi se, että puolessa tunnissa tälläisistä peleistä ei saa kunnolla kiinni ja kun tämä peli on selvästi monia kaltaisiaan rumempi ja tylsempi, on se oitis hävinnyt vertailun.

---

Yhteenveto

Towers of Aghasba on huonosti rytmitetty rakentelupeli joka muuttuu tylsäksi erittäin nopeasti ja joka näyttää yhtä ankealata miltä pelattavuus tuntuu. Tarina ei paikkaa mitään koska ne tuntuvimmat osat kokonaisuutta ovat niin heikolla tasolla.

 

+ Useita muuttujia

 

- Näyttää ankealta

- Pelattavuus on heikolla tasolla

 

Arvosana: 3,6

 

Säälittävä

---

---

Sotakoneiden rakentelua

 

 

Piiritetty

 

 

PlayStation Plus: Premium

 

 

 

Besieged

Idea on oitis selvillä, mutta puoli tuntia on liian lyhyt aika tämän pelin sisäistämiseen, vaikka pelissä onkin hyvät perusrakennuspalikat.

 

Idea hyvä, pelattavuus huono

Ideana rakentaa sotakone joka on katapultti, muurin murtaja tai vastaava, jolla sitten pitäisi nujertaa vastarinta, mikä alkaa simppelinä, mutta vaikeutuu kokoajan ja sotakoneen täytyy kehittyä haasteiden mukaan kokoajan tehokkaammaksi.

Iso juttu mikä tulee heti vastaan on siinä, että tämä on peli jota täytyy pelata PC:llä, sillä konsolilla rakentelu on todella epämiellyttävää. Iso osa menee nyhväämiseen jo valmiiksi, joten kyllä sen täytyy tapahtumia helpommalla ohjattavuudella.

Toinen juttu, tämä peli ei kerro tarpeeksi siitä, mitä kaikkia muuttujia on, tai sitten ohjattavuus on todella surkea. Mahdollista myös että en huomannut jotakin, mutta aika nopeasti tulee vastaan tilanne jossa selvästi pitäisi tietää jotakin, että pystyy muokkaamaan sotakonettaan tiettyjä haasteita vastaan.

Viimeinen juttu, puolessa tunnissa huomaa erittäin hyvin että tämä peli on konsolilla yllättävän haastava, aivan vääristä syistä.

---

Yhteenveto

Besieged on paperilla hyvä peli, mutta se on selvästi peli jota kuuluu pelata PC:llä koska kankeus tuntuu nopeasti kun katapulttia pitää hienosäätää. Muutenkin pelistä huomaa nopeasti että toteutus on kaukana hyvästä ja lyhyessä ajasta tästä ei paljoa jää käteen.

 

+ Ideassa on potentiaalia

 

- Pelattavuus ei toimi konsolilla

 

Arvosana: 3,4

 

Pettymys

---

---

Pokemon-like

 

 

Temtemit

 

 

PlayStation Plus: Premium

 

 

Temtem

Palworldin tavoin tästä pelisät huomaa oitis mistä se vetää ideansa. Ne ovat jopa niin selkeitä että Nintendon lakitiimi etsii oitis syitä vetää oikeuteen.

 

Temtem, valitsen sinut

Ei ole pitkäkään aika kun pelasin Eternal Exodus nimistä kokeiluversiota pelistä, josta tuli nopeasti mieleen Pokemon/Digimon. Tämä peli, on ylivoimaisesti siellä Pokemon puolella sillä peli alkaa Pokemon tyylillä ja etenee Pokemon tyylillä. Pelaaja luo hahmon, erittäin heikolla hahmonluontisysteemillä, hän kohtaa kilpailijan joka on täysi kyrpä ja voittaa epäreilusti ensimmäisen matsin. Villistä luonnosta kerätään lisää temtemejä, muiden kouluttajien temmiejä nuijataan ja kehitetään omia paremmiksi. Puolen tunnin kokeiluversion aika tulee täyteen ennenkuin peli kunnolla alkaa mutta perusteet tulevat kyllä selviksi.

Kokonaisuudessa on niin selvä Pokemon fiilis että turha tätä on edes yrittää piirtää miksikään muuksi. Palworld sentään on erilainen, vaikka selvä Pokemon peli sekin on. Tässä erot ovat hyvin pienet koska lähemmäs kaikki ideat ovat Pokemonista tuttuja. Temtemeissä on aika vähän (alun perusteella) kiinnostavia vaihtoehtoja ja vaikka omat temtemit voikin nimetä, niin alun perusteella tämä ei ole sellainen peli joka merkittävästi nappaisi. Pelkästään alun hahmonluonti vähentää merkittävästi kiinnostusta tätä peliä kohtaan.

Kokonaisuuten tämä on b-luokan Pokemon peli niille jotka kipeästi haluavat pelata Pokemonia, mutta eivät halua itsekkään kiukkupussi Nintendon hirmuvaltaan.

---

Yhteenveto

Temtem alkaa ja etene juuri siten miten sen odottaakin etenevän. Ulkoasu on todella pehemä ja tyyli on sen mukainen pelattavuutta unohtamatta. Temtemistä saa helposti kiinni, mutta siinä on aika vähän omaa ja samat jutut on tehty muualla paremmin.

 

+ Kivan näköinen ulkoasu

+ Toimiva idea

 

- Online perusta

- Muut tekevät saman paremmin

 

Arvosana: 4,8

 

Huonommalla puolella

---

---

Mätkitään ja kokataan

 

 

Dosa diivat

 

 

PlayStation Plus: Premium

 

 

Dosa Divas

Puoliksi osunut arvaus siitä mitä peli tarjoaa ja toinen osa on toimiva lisä kokonaisuuteen. Ulkoasukin on kivan näköinen ja mukana on muutamia hyviäkin yllätyksiä.

 

Leivotaan turpaan tai tortillaan

Pelin pääosassa on siskokaksikko jotka liikkuvat robotilla joka toimii samalla eräänlaisena ruokakojuna. Heidän tiensä johtaa nopeasti vastakkain ruokakorporaation johtajan ja tämän lakimiesarmeijan kanssa. Värikäs seikkailu on yhdistelmä vuoropohjaista toimintaa, QTE toiminnoilla tehtävää ruuanlaittoa ja resurssien keräämistä jolla maailmaa sitten rakennettaan. Tarinallisesti peli etene melko hitaasti ja vaikka mukana on ääninäyttelyä, niin todella nopeasti huomaa että isossa osassa teksti tulee ilman ääninäyttelyä, mikä on oitis huono merkki.

Vuoropohjainen toiminta on ehkä yllättävin osa kokonaisuutta ja siinä on mukana jokunen minipelivivahteinen lisäominaisuus kun eri hahmoilla on erilaisia temppuja omasta takaa. Yhdellä pitää virittää hyökkäystä kun taas toisella pitää lyödä rytmissä jotta pystyy jatkaamaan lyömistä. Haasteellisessa mielessä toiminta on astetta haastavampaa mitä yleensä on näissä tullut mieleen sillä Clair Obscur hengessä oikein ajoitetuilla torjunnoilla on erittäin iso merkitys taistelussa. Toiminnallinen rytmi kokonaisuudessa on ihan hyvä, mutta sanotaan että se ei ole perustasoa parempi mitä tälläisissä peleissä on yleensä vastaan tullut ja puolessa tunnissa ei millään ehdi nähdä että miten se alkaa kehittyä ja muotoutua omanalisekseen.

Ruuanlaitto puolestaan tapahtuu minipelimäisemmin. Välillä painetaan nappia oikealla ajoituksella, toisinaan naputetaan ja nämä puolet on tehty kelvollisesti. Maailmasta kerätyillä raaka-aineilla sitten valmistetaan erilaisia tortilloja joilla on erilaisia ominaisuuksia ja raaka-aineetkin vaikuttavaisivat hieman määrittävän minipelit. Tätäkään ei niin paljoa ehtinyt kokeilla että siitä olisi saanut paremman kuvan mutta ainakin perustasolla kaikki toimii hyvin.

Kokonaisuutena pelin perusteet ovat kunnossa, mutta syvällisempää vaikutelmaa pelistä ei puolessa tunnissa ehdi saada ja vastaavia, parempia, pelejä on tullut vastaan jokunen, ei kaikilla samoilla rakennusaineilla, mutta kuitenkin.

---

Yhteenveto

Dosa Divas on toimiva yhdistelmä vuoropohjaista toimintaa, ruuanlaitto minipeliä ja tavaran keräilyä ja maailman päivitystä. Ääninäyttelyä on rajallisesti mikä kuvastaa vahvasti sitä että monella osa-alueella pelissä on selvästi nirsoiltu mikä tuntuu myös laadussa. Hyviä ideoitas vähemmän kiinnostavasti toteutettuna.

 

+ Vuoropohjainen toiminta

+ Kokkaus

 

- Rajallinen ääninäyttely

- Tylsä tarina

 

Arvosana: 6,2

 

Hyvä

---

---

Minkähän lainan friikkileuka tämä nyt sitten on

 

 

Viisi yötä Freddyssä: Matkijan salaisuus

 

 

PlayStation Plus: Premium

 

 

 

Five nights at Freddy's: Secret of the Mimic

FNAF sarja on kehittynyt ja kasvanut merkittävästi siitä, mistä se alkoi ja tämä on taas hyvä esimerkki siitä kehityksestä. Mitään oikeasti uutta ei ole luvassa, varsinkaan kun miettii monia muita vähänkin samankaltaisia pelejä.

 

Uusi hanttihomma johtaa samaan lopputulokseen

Koko sarja on kehittynyt merkittävästi ja Security Breach on siitä erittäin hyvä esimerkki koska peli ei enää tapahdu yhdessä huoneessa, vaan mukana on merkittävästi seikkailua ja harmillisesti valtaosa, hiiviskelynä. Secret of the Mimic on tässä mielessä hyvin samankaltainen peli tähän nähden. Pelaaja pääty jonkin enemmän tai vähemmän bullshit tekosyyn perusteella hanttihommana kiinteistöön joka on täynnä erilaisia maskottihahmoja ja selvää on oitis, että jossakin kohtaa nämä käyvät hänen kimppuunsa tavalla tai tisella ja halpaa säikyttelyä seuraa kyllästymiseen asti.

Puolessa tunnissa tästä demosta ei saa kovinkaan paljoa irti sillä itse en ehtinyt nähdä yhtäkään säpsäytystä ja vähiin jäivät maskottihahmot ja muutkin. Ainoa mitä tästä jäi käteen oli se, että tämä peli rakentuu rasittavan paljon pulmapainotteisuuteen ja melko kankeaan ohjattavuuteen. Tunnelma on vahvalla pohjalla, mutta tälläisestä pelistä en itse isommin pidä koska se on paljon vähemmän toimintaa ja paljon enemmän hidasta etenemistä ja nyhjäämistä samalla kun pitää pelätä kaikkea mikä liikkuu ja mahdollisesti myös sellaista mikä ei liiku.

Kokonaisuuden voi kitäyttää todella simppelisti siten että jos tämä sarja ei ole tähän mennessä napannut, niin tämä ei tule muuttaamaan yhtään mitään ja mitä tulee kauhupeleihin ylipäätään, parempiakin löytyy, jopa tässä surkeammassa kauhugenressä.

---

Yhteenveto

Secret of the Mimic on puolen tunnin kokeiluun aivan liian hitaasti ja verkkaisesti alkava peli jossa pulmilla tuntuu olevan vähän liian iso rooli. Tyylillisesti se näyttää ja tuntuu hyvältä, mutta ei se mitenkään paranna sarjaa kokonaisuutena tai vakuuta sarjan laadusta jos tähän mennessä ei ole vielä napannut. Tässä ajassa kokonaisuudesta ei saa kiinni tarpeeksi ja se mistä saa, ei vakuuta.

 

+ Tyyliseikat ja tunnelma ovat kohdallaan

 

- Rytmitys

- Pulmapainotteisuus

 

Arvosana: 3,5

 

Säälittävä

---

---

Odotinkin jotakin tälläistä

 

 

Sector

 

 

PlayStation Plus: Premium

 

 

Sektori

Sanotaan että tässä on nopeasti vähän samanlainen fiilis kuin vaikkapa Thumperissa tai Rez0:ssa, unohtamatta Resogunia, joissa pelistä ei oitis näe että millainen se on, mutta josta saa erittäin nopeasti kiinni.

 

Kuviot tuhoavat toisiaan

Kaikessa yksinkertaisuudessaan Sektori on simppeliä pistejahtia jossa on liikkumista ja ampumista. Mitään ylimääristä mukana ei oikeastaan ole, mutta toimintaa on maustettu monilla tehosteilla joiden kautta kokonaisuus hieman värittyy. Haastava peli on kyseessä sillä osumia pelaaja ei kestä vihollisia enempää ja tehosteet eivät tee tuhoutumattomaksi, joskin ne auttavat tuhoamaan kaiken mahdollisen erittäin tehokkaasti.

Tyylikkyydessä monet erilaiset räjähdyt tuovat näyttävyyttä ja tehosteet muutenkin korostavat mahdollisuuksia ja niiden kautta saa monesti sen yhden lisäsekunnin aikaa miettiä seuraavaa siirtoaan ja koska tehosteita on aika vähän, niin niistä oppii nopeasti että mitä niistä saa. Peli on haastava alusta asti mutta siihen pääsee kiinni erittäin nopeasti ja ilman mitään isompia ongelmia. Eniten taktikointia vaatii oikeiden tehosteiden valinta jotta pelattavuudesta saa mahdollisimman paljon irti.

Kokonaisuutena pelistä ei keksi paljoa sanottavaa, vaikka pelistä saakin puolessa tunnissa irti pitkälti kaiken mahdollisen mitä tarvitsee. Vastaavia pelejä on vaikka kuinka paljon ja niissä on yleensä vähän enemmän tyyliä. Tämä peli on kuin tetris mitä tulee tyyliin. Pääpaino on pelattavuudessa ja monesti tuntuu että kaikki on tehty mahdollisimman minimalistisesti ilman mitään isompaa parantelua.

---

Yhteenveto

Sektorin tapauksessa puoli tuntia on enemmän kuin tarpeeksi aikaa saada kiinni pelistä. Idea ja pelattavuus on simppeleitä ja peli on alusta asti hyvin haastavaa huippupisteiden metsästystä simppelissä, mutta toimivassa asetelmassa. Tuhoa omalla kuviollasi muita kuvioita valojen ja värien siivittämänä ja tehosta tulivoimaa päivityksillä. Helppoa ajantappoviihdettä, mutta ei kokonaisuutena mitään erikoista.

 

+ Värikäs ja hektinen toiminta

+ Helppo oppia

 

- Vaikea hallita

- Itseääntoistava

 

Arvosana: 6,2

 

Hyvä

---

---

Pääarvio

Tästä kattauksesta se peli joka saa puolessa tunnissa eniten aikaan ja on muutenkin kokonaisuutena se kaikista lupaavin ja jonka kanssa ehkä eniten jää kaipaamaan vähän lisää peliaikaa.

---

---

Vähän psykomman näköinen jänö

 

 

Pipistrello ja kirottu jojo

 

 

PlayStation Plus: Premium

 

 

Pipistrello and the Cursed Yoyo

Ympäripyöreä ajatus tästä pelistä oli olemassa jo ennen kokeiluversion pelaamista, joskin se oli hieman ristissä Mina the Hollower demon kanssa, sillä näillä kahdella pelillä on aika paljon yhteistä, vaikka ovatkin melko erilaisia tapauksia.

 

Jojolla pystyy vaikka mihin

Alussa tutustutaan pelin päähahmon  siniseen Pippit nimiseen jänikseen, joka saapuu tapaamaan tätiään, Pipistrellon energiayhtiön johtajaa. Tapaaminen ei onnistu toivotulla tavalla kun joukko kilpailevia jyrsijöitä iskee paikalle, nokkamiehenä Don Mauretti niminen punainen rotta. Hyökkäys epäonnistuu kun Pippit jojollaan yrittää auttaa tätiään. Lopputuoksena tädin sielu yhdistyy jojon kanssa ja Pippitin seikkailu todella alkaa, tukena jojossa elävä lievästi demonimainen versio tädistä ja vastassa Mauretti ja muut pahikset.

Seikkailun alettua pelin koosta saa aika nopeasti vähän osviittaa kun kartta aukeaa ja sinne tulee pari kiintopistettä ja siinä välissä on valtava määrä tyhjää tilaa. Pelaaminen on sitten metroidvania tyylistä paikkojen tutkimisa ja pykälä pykälältä kaupungissa pääsee eteenpäin. Puolessa tunnissa nyt ei ehdi erityisen pitkälle, mutta siinä ajassa ehtii saamaan hieman kuvaa siitä miten maailma rakentuu ja miten siellä sitten operoidaan hiljalleen kasvavalla taitovalikoimalla.

Jojo on pääpointti kaikessa. Alussa Pippit ei osaa tehdä sillä juuri mitään muuta kuin lyödä vihollisia ja kerätä tavaraoita. Perusteet ovat todella toimivat ja heti ensimmäinen uusi temppu mitä jojollaa oppii tekemään avaa merkittävästi uusia mahdollisuuksia kokonaisuuteen. Kerättävää tavaraa ei merkittävästi tule vastaan, mutta tapetut viholliset ja hajotetut laatikot pudottavat kolikoita ja pelkästään niiden keräilyssä on jotakin todella mielekästä. Mutta erilaisilla tehosteilla voi parannella taitojaan, joita listan perusteella on todella kattava määrä.

Pelissä on todella vahva retrotyyli joka näkyy parhaiten graafisessa ulkoasussa ja se on todella vahvasti läsnä myös äänimaailmassa. Tämä on juuri sellainen peli josta tulee mieleen useampi peli NES-SNES aikakaudelta ja sopivan simppeli pelattavuus sopii peliin erinomaisesti.

Kokonaisuutena tämä on sellainen melko koukuttava peli jota on mukavaa pelata ja jojolla tehtävistä jutuista saadaan alusta asti mukavasti irit ja niissä on runsaasti tilaa kehittyä. Pelistä tulee samanlaisia fiiliksiä mitä Shovel Knightista, Messengeristä ja Bloodstained: Curse of the Moonista vaikka kaikki ovat erittäin erilaisia pelejä. Ne ovat kuitenkin kaikki juuri sellaisia pelejä jotka muistuttavasta NES/SNES pelejä.

---

Yhteenveto

Pipistrello and the Cursed Yoyo on ensimmäisen puolen tunnin peruteella oikein hyvältä vaikuttava peli. Se osoittaa nopeasti että perusteet ovat hyvät, pelattavaa on aika paljon kun saa eteensä ison kartan ja tyyliltään peli toimii myös. Tekstiä ei ole tuhottomasti, mutta helposti enemmän kuin kiinnostaisi lukea ja ensimmäiset hetket pelissä ovat melko turhauttavan hitaita, ennenkuin peli alkaa kunnolla aukeamaan. Mutta tämän tunnin puolikkaan perusteella tämä olisi peli jota voisin ehdottomasti pelata vähän enemmänkin, mutta ei olisi ihan äkkiä täysinhintaisena ostos.

 

+ Retro tyyli monella tavalla

+ Toimivat perusrakenteet

+ Kehittyvä ja kattava pelimaailma

 

- Hitaahko aloitus

- Paljon harhailua/kokeilua

 

Arvosana: 7,4

 

Loistava

Tietyjä pelejä muistuttavat pelit, "like" pelit eivät ole se käytetyin termi, paitsi souls-like tapauksessa. Telltalen pelejä muistuttavat pelit ovat kuitenkin juuri sellaista genreä joka omalla kohdalla nappaa oitis erittäin vahvasti, vaikka pelin aihe oliskaan se koukuttavin, sillä seikkailuvalinnat todella kiinnostavat ja koukuttavat uudestaan ja uudestaan.

 

 

 

Telltale-like ei ole vielä virallinen termi, mutta sen pitäisi olla, sillä tietynlaiset pelit todella sopivat tämän termin alle ja ovat niin lähellä sitä mitä Telltalen pelit olivat The Walking Deadista alkaen ja Batman: Enemy Within peliin jatkuen, minkä jälkeen koitti konkurssi eikä uusi yritys ole juuri hedelmää tuottanut.

Tarinallisia pelejä tulee vastaan aina siellä täällä sillä vaikka Life is Strange sarja onkin hieman erilainen, niin siinäkin on omat Telltalemaiset tarinankerronta puolensa ja viime vuoden paras peli, Dispatch, on kuin Telltalen entisten työntekijöiden feenixmäinen nousu vanhan firman tuhkista. Tälläiset pelit eivät siis ole katoamassa, vaikka niitä onkin saatavilla merkittävästi vähemmän, mitä Telltale Gamesin kulta-aikana.

---

---

---

Saippuaooppera telltale-like muodossa

 

 

Kun iltarusko laskeutuu

 

PlayStation Plus Premium

Gamepass

 

 

As Dusk Falls

Peli ja jossa on vahvat Telltale seikkailupelifiilikset suurella määrällä valintoja, jotka sitten muovaavat tarinaa. Itse olen pelannut tämän läpi vain kerran, mutta koska peli näyttää aina kulkemasi reitin ja monet vaihtoehdot tyyliin Detroit: Become Human, on tällä erittäin hyvä uudelleenpeluuarvo.

 

Teoilla on kauaskantoisia seurauksia

Pelin alussa tutustutaan perheeseen matkalla uuteen alkuun, kun isä on saanut potkut lentomekaniikon tehtävästään. Onnettomuus tiellä pakottaa heidän pysähtymään motelliin ja odottamaan että auto saataisiin kuntoon. Sitten tutustutaankin onnettomuuden toiseen osapuoleen, veljeksiin jotka ovat matkalla murtohommiin. Kun murtohomma ei sitten menekään parhaalla mahdollisella tavalla, päätyy kolmikko samaan motelliin, jossa tilanna alkaa kehittymään ja eskaloitumaan kokoajan pahemmin. Lopulta koko tarinakokonaisuus keskittyy seuraamaan paria henkilöä kummastakin porukasta, kallistuen edetessään toiseen näistä ja johtaen lopulta isoon tarinakokonaisuuteen joka venyy 14 vuoden mittaiseksi kertomukseksi anteeksiannosta, elämän kovista kohtaloista ja salaisuuksista.

Pelin tarina ei se ole kiinnostavin mahdollinen, jos verrataan vaikkapa The Wolf Among Usin tai Batman: Enemy Within pelien tarinoihin. As Dusk Falls on enemmänkin todellisuuteen sidottu kertomus, johon on laitettu siellä täällä vähän lisää toimintaa ja tilanteihin johon tuskin kukaan toivoo päätyvänsä, vaikka lopusssa pelaajan valinnoista riippuen on myös toivoa. Juurikin valinnat ovat isossa roolissa kokonaisuudessa, sillä niiden kautta tietyt hahmot elävät ja kuolevat. Tietyt asiat tapahtuvat tai jäämät tapahtumatta. Koska tarinassa hypitään ajassa sinne tänne, monet isommat salaisuuspätkät pelissä aukeavat omaa tahtiaan ja tässä tullaan samaan kompastuskiveen mihin moni Telltale peli on astunut. Peli onnistuu vimeisessä osassaan jättämään kaiken täysin auki ja monien tulkintojen varaan, vaikka kokonaisuus olisi helposti saatu niputettua yhteen. Itse en nimittäin usko että tämä peli tulee jatkoa saamaan, vaikka kyseesä onkin suhteellisen tuore peli.

Tarinankerronta joka kehittyy pelaajan valinnoilla on monesti haastavin siinä mielessä, että kuinka paljon se antaa pelaajalle vapauksia, samalla pitäen kokonaisuuden hallittuna ja järkevänä. As Dusk Falls on ajoittain hyvin ärsyttävästi rakennettu peli, kun vastaan tulee läheskiusallisia hetkiä. Peli käsittelee monia todella isoja teemoja joita aiemmin pidettiin osana normaalia tarinankerrontaa mutta tänä ylivarovaisuuden aikana jossa tiettyjä sanoja ei saa edes käyttää, tuntuu että peli onnistuu yhtä aikaa kertomaan tarinan niillä vaikeillakin asioilla, mutta silti etenee kananmunankuorilla. Onneksi ne oikeasti huonot pätkät nopeasti korvataan merkittävästi paremmin tehdyillä hetkillä jossa tarina saa aivan uutta puhtia ja vastaan tulee erittäin hyvin tehtyjä osuuksia joissa saadaan aikaiseksi sekä hyvää dialogia että tyylikkäästi toteutettuja tilanteita. Tässä kohtaa on hyvä korostaa pelin graafista ulkoasua joka tuo tavallaan mieleen sarjakuvaromaanit ja toisalta antaa hieman sellaisen maalausmaisen fiiliksen. Kumpikin toimii oikein hyvin sillä vaikka pelissä harvemmin on liikkuvaa kuvaa, niin kerronta ei siitä kärsi, vaan onnistuu paikoin jopa hyödyntämään sitä erittäin onnistuneesti.

 

Telltalesta ja Quantic Dreamista mallia ottaen

As Dusk Falls on uudellenpeluuarvoltaan erittäin hyvä peli. Itse olen pelannut sen vain kerran, sillä vaikka sen läpäisee helposti alta 10 tunnin, niin itse priorisoin ajankäyttöä nyt tarkemmin, kun Gamepass oli aktiivinen rajallisen ajan. Tämä on ehdottomasti yksi sellainen peli jonka voisin aivan hyvin pelata uudestaan, tehden paikoin hyvin erilaisia ratkaisuja. Pelissä on otettu monien Telltale pelien lisäksi selvästi mallia Quantic Dreamisin peleistä, joissa hyvin rohkeasti käsitellään vähän kipeämpiäkin asioita. Heavy Rain esimerkiksi tulee monesti mieleen tätä pelatessa, vaikka QTE pätkät ja vastaavat eivät niin runsaita olekaan. Hahmot voivat kuitenkin samaan tapaan kuolla pelaajan valinnoista riippuen ja jokainen tapahtuma aloittaa uuden polun jossa kaikki tapahtuu ketjussa. Tietyt reitit vievät tiettyihin suuntiin ja sulkevat muita pois. Koska peli näyttää kuljetun reitin ja tyhjäksi jäävät monet muut reiti, antaa se vahvasti osviittaa siitä, mitä kaikkea pelissä voisikaan tehdä, jos valitisisi toisella tavalla.

Pelattavuus on simppeli ja toiminnalliset hetket tehdään tatteja pyörittämällä tai pyyhkäisemällä sekä tatteja painelemalla, joko nopeasti tai pohjassa pitäen. Muuttujia on mukavasti ja pelissä on hyvä vaikeustason säätö joka helpottaa pelin pelaamista seikkailuvalintatarinana jossa pelaaja voi selvästi päättää että mitä tekee ja mitä tarinassa sitten tapahtuu. Pelihahmot ovat melko tavanomaisia eikä kukaan ole yhtä hyvä kuin Telltalen peleistä tutut Bigby Wolf tai Clementine, tai sitten Quantic Dreamsin Madison Paige tai Connor. Pelattavista hahmoista Jay on ehkä se parhaiten tehty, mutta eivät muutkaan avainhahmot nyt mitenkään erityisen huonoja ole. Tämä on tavallaan jopa hyvä asia, koska silloin ainakin omalla kohdalla en ylimieti mitään vaan annan tiettyjen asioiden tapahtua miettimättä sen enempää että mitä millekin hahmolle saattaa tapahtua sen seurauksena. Tietyt mäntit oikein haluaa pulaan, kun taas toisten kanssa miettii vähän enemmän, mitä tekee.

Tapa jolla peli kehittyy muuttaa helposti suhtautumista tiettyihin hahmohiin ja silläkin on selvästi väliä että minkä porukan näkövinkkelistä tapahtumia seuraa ja miten paljon taustaa on ehtinyt saamaan ennen tiettyä tapahtumaa. Pääasiassa peli on jaksotettu hyvin eikä asioita paljastu liian äkkiä, mutta kuviot eivät myöskään kestä liian kauan, ennenkuin jotain ratkaisevaa alkaa tapahtua. Tarinan maanläheisyys on isossa osassa kokonaisuudessa ja koska välillä siirrytään tilanteisiin jotka voivat vaikuttaa aika etäisiltä päätarinaan, toimivat ne hyvin isossa kokonaisuudessa. Tietyt hetket ovat selvästi toisia parempia sillä jotkut osuudet ovat suoraan huonoja. Joskus laatua heikentää tilanteen kehittyminen/eteneminen, joka saisi yleensä olla paljon nopeampaa sorttia.

 

Toimiva draama rikollisessa maailmassa

Kokonaisuutena As Dusk Falls on hyvin tehty peli ja ehdottomasti pelaamisenarvoinen jos vastaavat pelit ovat tuttuja. Oli sitten kyseessä QD:n puolelta Detroit: Become Human tai edesmenneen Telltalen puolelta The Walking Dead. Tässä pelissä on hieman omia ideoitaan mutta kaikki isoimmat mekaniikat, ideat ja jutut ovat selvästi muilta pelintekijöiltä imitoituja. Ne toimivat erittäin hyvin ja varsinkin omalla kohdalla todella pidän tälläisistä peleistä, eikä näitä ole mitenkään liikaa, paikoitellen ne on kaikki jo pelattu, joten uusi peli genressä saa huomiota vähän enemmän, mutta samalla aikaa, sitä myös verrataan ankarammin jo ilmestyneisiin peleihin joita ovat olleet paikoin erittäin laadukkaita. Joskus jopa niin hyviä että ne laskee osaksi parhaita koskaan tehyjä pelejä.

Pelissä on samanlaisia rasittavuuksia mitä muissakin tälläisissä peleissä. Dialogia ei voi ohittaa tai nopeuttaa mikä on haaste kun peliä pelaa läpi uudemman kerran koska tietyt osuudet ovat todella hitaita kun tietää tasan tarkkaan että mitä niissä tapahtuu. Lisäksi joissakin pätkissä rytmi ylipäätään on vähän laahaavampaa sorttia. Osa pelin kohtauksista on todella rasittavasti tehtyjä ja osa on kerronnaltaan vähän laiskempaa sorttia. Koska peli on todella tosimaailmaan ja rikosllisiin ympyröihin keskittyvä draama, siinä on omat rajallisuutensa mitä tulee puhtaaseen toimintaan, varsinkin kun päähahmot eivät ole mitään toimintasankareita. Pääasiassa kokonaisuus kuitenkin toimii ja tarjoaa hyviä käänteitä ja runsaasti mahdollisuuksia eri hahmojen kohtaloihin. Jostakin typerästä syystä lopetus on päätetty kuitenkin päätetty pilata pakotetulla cliffhangerilla, mikä ei tee kokonaisuudelle isompia palveluksia.

As Dusk Falls on joka tapauksessa peli jollaisia näkisi mielellään enemmänkin sillä ratkaisevat osat kokonaisuutta on tehty hyvin ja heikkoudet tulevat yleensä suhteellisen pienistä asioista jotka menevät aika äkkiä ohi. Tietysti useammilla pelikerroilla nekin asiat alkavat todella ärsyttää, mutta ainakin ensimmäisellä pelikerralla kokonaisuus on sen verran hyvin toteutettu, että se pitää otteessaan helposti alusta loppuun asti.

---

Yhteenveto

As Dusk Falls on hienon näköinen, hieman sarjakuvaroomanityylinen seikkailupeli jossa seikkailuvalinta on se vahvin teema. Aiheissa on paljon tosielämän ratkaisuja, mutta myös toiminnallisempaakin lähestymistapaa. Hahmot ovat melko tavallisia ja toimivat hyvin. Pituutta on sopivasti ja se on äkkiä kaksin- tai kolminkertainen koska vaikka valintoja on monesti kaksi, niin muuttujia on silti isossa kokonaisuudessa enemmän. Teemat eivät ole ehkä ne kaikista kiinnostavimmat ja jotkut hahmot ihan mänttejä, mutta tässä genressä As Dusk Falls on ehdottomasti pelaamisenarvoinen, varsinkin jos monet Telltale pelit ovat napanneet.

 

+ Graafinen tyyli toimii yllättävän hyvin

+ Pituus ja rytmitys ovat kohdillaan

+ Uudellenpeluuarvo

 

- Ei se kiinnostavin tarina

- Selvä jatko-osan petaaminen

 

Arvosana: 7,4

 

Loistava

---

---

Sarja jatkuu vaikka tekijä vaihtuu

 

 

Uusia tarinoita rajamailta

 

 

 

New Tales from the Borderlands

Ensimmäinen Tales from the Borderlands oli yksi Telltale Gamesin yllätyksiä. Vaikka useampi peli on sitä selvästi parempi, niin se oikein pätevä peli Telltalen kulta-ajalta, ennen studion hajoamista. Jatko-osa ei ole Telltalen tekele, vaan Gearboxin, joka on Borderlands pelisarjan tekijä.

 

Borderlands tasollakin kiusallinen tarina rasittavilla päähahmoilla

Ensimmäinen Tales from the Borderlands päättyi selvään cliffhangeriin kun päähenkilöt Rhys ja Fiona astelivat tuntemattomuuteen muun porukan hamstratessa aarteita ulkosalla. Valtaosa pelin tarinallisista juonenkäänteistä ehdittiin nitoa yhteen, mutta muutama pieni vivahde mahdollisesta jatkosta jätettiin mukaan, yhdessä lopetuksen kanssa. Telltale ei koskaan tehnyt toista kautta, ei välttämättä ehtinyt edes miettiä sitä mahdollisuutta useamman isommin lisenssin odottaessa jatkoa, niin ja sitten tulikin ihan muita ongelmia vastaan. Jatko-osalla on siis useampi mahdollinen suunta johon mennä, mutta tässä kohtaa on päädytty ratkaisuus jossa kuvioihin astuu uudet kärkihahmot ja yhteydet aiempaan peliin jäävät suhteellisen pieniksi.

Päähahmoina ovat sisarukset Anu ja Octavio joista toinen on tutkijana ensimmäisestä pelistä tutun Rhysin firmassa ja toinen on eräänlainen yhdistelmä pienyrittäjää, huijaria ja katutaiteilijaa. Kolmantena pyöränä on Octavion pomo, jätskibaariyrittäjä Fran. Sisaruksilla on tuttavansa joka Anun kohdalla on hänen tutkimusavustajansa ja Octavion tapauksessa kyseessä on mahdollisesti pelin paras hahmo, salamurhaajarobotti LOU13. Kolmikosta Fran on kaikista parhaiten tehty, mikä ei tosin tämän pelin mittarilla ole paljoakaan kun kaksi muuta hahmoa ovat todella epämiellyttäviä ja ärsyttäviä hahmoja ja jopa Borderlands mittapuulla todella ärsyttäviksi tehtyjä.

Tarinallisesti tämä peli ei missään vaiheessa onnistu viemään mukanaan. Mukana on niin paljon tarinallisia ongelmia että vaikka mukana on ajoittain muutama hyväkin vitsi tai hauska kohtaus niin yleensä sitä seuraa tai edeltää puolitusinaa ärsyttää, rasittavaa tai kiusallistata kohtasta joiden sietäminen on monesti todella turhauttavaa. Vaikka tarinassa on todella tutunolosia Borderlands vivahteita, niin tämä kokonaisuus ei vain nappaa millään tavalla. Päähahmot eivät kiinnosta eivätkä he juuri parane pelin edetessä. Käänteet eivät kokonaisuutta paranna ja erilaiset tapahtumat eivät myöskään isommin vie mukanaa, saati kiinnosta, koska kaikki on toteutettu niin huonosti. Peli on jaksotettu kuten episodimaiset Telltale pelit, mutta pelaajan valintojen vaikutuksien esittelyssä ja käyttämisessä ei ole millään tavalla samaa painukkutta tai tyylikkyyttä, mitä Tales from the Borderlandsissa, saati Telltalen viimeisimmissä peleissä oli.

 

Toiminnassa on paljon tuttua juttua

Peli näyttää pelattavuudessa oitis samalta miltä monet Telltale pelit. Pelaaja tekee valintoja dialogissa ja ajoittain päätöksien välillä, muu aika menee sitten ympäristöjen tutkimisessa mistä on tehty paljon Borderlandsmaisempaa ja kaikenmaailman laatikoita pitäisi etsiä ja avata että saa kerättyä valuuttaa. Telltale pelien seikkailupelijuuret näkyvät eniten kaikissa tyhjissä kohdissa joissa kerätään tavaraa ympäristöstä, kunnes löydetään jotakin tärkeää jolla voidaan laittaa kokonaisuus etenemään ja päästä seuraavaan vaiheeseen. Ne ovat ollet hyviä tapoja tuoda listää tarinaa mukaan ja rikastaa maailmaa ja tapahtumia. Tämä peli ei onnistu tässä, koska kaikessa täytteessä korostuu aivan liikaa se, miten rasittavia päähahmot ovat tai miten hitaaksi peli on saatu, koska monesti tuntuu että peli ei etene mihinkään eikä mitään ole merkattu tarpeeksi selvästi.

Nopeatempoisemmissa osuuksissa on paljon QTE pätkiä joissa joko painellaan nappeja tai käännellään tattia. Hyvin tuttua settiä niille jotka ovat pelanneet enemmänkin tälläisiä pelejä. Toiminnalliset osuudet ovat kivaa vaihtelua, mutta niitä ei ole tehty niin hyvin että ne mitenkään erottuisivat joukosta. Ovat enemmänkin näyttämässä että tämän pelin tekijät ovat sentään hieman osanneet ottaa vaikutteita siltä peliltä johon tämän pelin olisi tarkoitus perustua ja jonka ideaa tässä olisi tarkoitus enemmän tai vähemmän jatkaa. Pyörää ei selvästikkään olla keksimässä uudestaan, vaan toimivaksi todettuja ideoita käytetään sellaisenaan, vaikka parannuksiakin olisi voitu tehdä. Telltalen käsissä lähemmsä kaikki mekaniikat kehittyivät myöhempie pelien kanssa ja Batman kaksikko varsinkin oli toiminallisesti kaikista mielekkäintä pelattavaa. Tämän pelin tapauksessa kehitystä ei ole tapahtunut.

Toiminnallisempia puolia latistaa lisäksi hieman se, että monet osat kokonaisuutta on vesitetty enemmän tai vähemmän pelihahmojen kyvyttömyydellä. Monesti huomaa missä kohtaa kokonaisuutta on yritetty olla hauskoja tai vastaavaa, mutta kun tämän pelin kanssa aiheen huumori ei pääse oikeuksiinsa ainakaan toiminnallisessa mielessä. Monesti läsnä on sellainen väkinäinen ja pakotettu hauskuus joka ei vain toimi, vaan saa kokonaisuuden tuntumaan monesti jotenkin keinotekoiselta ja paikoin suoraan säälittävältä, ihan kuin tilanteessa jossa kerrotaan huono puujalkavitsi joka ei tuota mitään reaktiota. Edes se valintojen tekeminen, mikä on tälläisten pelien suola, on tässä kokonaisuudessa toteutettu erittäin huonosti ja samalla aikaa kryptisesti, mutta väärillä tavoilla. Koska epäonnistuminen QTE pätkissä johtaa tietyissä (useissa) tilanteissa kuolemaan ja kohtauksen uuteen yritylkseen, on epäreilua että tietyt "valinnat" edellyttävät mokaamista tälläisessä tilanteessa. Tämä jos mikä on huonoa pelisuunnittelua tai pelaajan selvää huijaamista. Jotkut tilanteet taas ratkevat perustuen aiempiin valintoihin, mutta silloinkaan ei yleensä ole selvää että mitkä valinnat olivat ratkaisevia.

 

Merkittävä pudotus ja uusi pohjalukema

Telltale pelien suurena ystävänä itsellä on aika astetta suuremmat vaatimukset tälläisiä pelejä kohtaan, varsinkin silloin kun peli on selvästi tarkoitettu jatkoksi aiemmalle pelille, tai se on niin selvästi tehty samoista raaka-aineista kuin jokin aiempi, hyväksi osoittautunut peli. Pudotus on siis melko massiivinen kun laatu ei osukaan kohdalleen oikeastaan millään ratkaisevalla tavalla. Toiminta on hauskaa, mutta ei niin hauskaa että pelin monia heikkouksia jaksaisi sietää niiden vuoksi. Suurimmat ongelmat ovat suoraan tarinassa ja hahmoissa joiden kanssa kokonaisuus ei vain toimi. Pelin rytmi ei ole erityisen hyvän, valtaosa dialogipätkistä on melko rasittavaa seurattavaa ja päähahmot eivät kokonaisuutta pelasta, vaan upottavat sen.

Graafisesti peli on selvää Borderlands settiä ja kokonaisuus on ääninäytelty kattavasti kuten pitääkin, mutta ne asiat joita monissa sarjan peleissä sietää, ovat tässä niin naamalletulevia että niistä ei pääse eroon millään. Koko asetelma pelissä on niin heikoilla kantimilla alkupuolelta asti että pelistä on vaikeaa löytää mitään oikeasti positiivista. Uudestaan ja uudestaan peli osoittaa, että vaikka se näyttää miltä pitää, se ei todellakaan tunnu miltä pitää. Merkki siitä että peli ei isommin toimi, näkyy myös siinä, että vaikka pelissä pitäisi vahvistaa kärkikolmikon keskinäistä ymmärrystä ja tiimihenkeä, niin kukaan ei ole niin miellyttävä hahmo, eikä tarina niin kiinnostava, että pelaajalla olisi mitään isompia intressejä varmistaa, että kaikki sujuu päähahmoilla. Hyvässä pelissä pyrkisi todellakin panostamaan tälläisen asian hoitamiseen mutta tässä tapauksessa, yksi lysti mitä heille käy. Vastaavaa on tullut monesti vastaan Dark Pictures peleissä, joista useammassa monista hahmoista haluaa vain päästä eroon, koska he ovat niin epämiellyttäviä.

Koska pelin heikkoudet ovat niin selkeitä, tuntuu monesti että niitä hyviä puolia saa etsimällä etsiä ja vaikka pelattavuus pääasiassa onkin hyvällä tasolla, niin niin ne ratkaisevatkin asiat on monesti tehty heikosti. Joskus kun pitää etsiä tiettyä asiaa kentästä, tuntuu se helposti bugiselta, tai sitten todella oudosti tehdyltä sillä esimerkiksi asian X tutkiminen ei onnistu jos ei seiso oikeassa paikassa. Merkittävästi suurempi synti on siinä, että pelissä on valintojen tekemisen kanssa selvästi mokattu pahasti. Koska hahmot ovat muutenkin huonosti tehtyjä, heidän touhonsa uskomattoman typerää, ei monesti isommin edes kiinnosta että mitä heille käy. Paitsi silloin kun pelaaja ei tunnu voivan edes vaikuttaa valinnoillaan niin selkeisiin valintakohtiin, joissa olisi Telltale aikana aina ollut valinta: A vai B?

Kokonaisuutena ehdottomasti yksi huonoimpia tälläisiä pelejä mitä on vastaan tullut ja Telltale onnistui kuitenkin aikanaan tarjoamaan pari aika heikkoa peliä, mutta tähän verrattuna Minecraft: Story Mode esimerkiksi on yllättävän siedettävä, vaikka se yksi Telltalen heikoimpia yrityksiä onkin.

---

Yhteenveto

New Tales from the Borderlands on suoraan huono peli. Päähahmot ovat todella huonosti tehtyjä ja ärsyttäviä, juoni etenee todella hitaasti ja suoraan tylsää seurattavaa. Valintoja on jonkin verran ja muutama hyvä sivuhahmo toimii huumorin kanssa, mutta ne ovat laiha lohtu kun valtaosa pelistä on todella turhauttavaa/ärsyttävää/kiusallista/tylsää seurattavaa eivätkä Telltale-maisimmatkaan osat kokonaisuutta toimi erityisen hyvin, koska niitä ei ole osattu käyttää.

 

+ Graafisesti kivan näköinen

+ Muutama hyvin tehty sivuhahmo

 

+/- Borderlands huumori

 

- Päähahmot

- Lukuisat kiusalliset/ärsyttävät kohtaukset

- Tarina etenee hitaasti ja on tylsä

- Valintojen käyttö

 

Arvosana: 2,3

 

Surkea

Marvel palaa beat em up genren pariin

 

 

Marvel aihe on ollut jo pitkän aikaa erittäin kovassa nosteessa ja useampi peli on todella vakuuttanut. Samalla tavalla beat em up genre on ollut erittäin hyvässä tuulessa pidemmän aikaa ja nyt nämä kaksi yhdistyvät, joten odotukset ovat melko korkealla. Varsinkin kun demo pelistä on pelattu, ja se vakuutti siitä että tämä voisi olla erittäin hyvä peli genressään.

 

 

 

 

Marvelin kosminen maihinnousu

Teenage Mutant Ninja Turtles: Shredder's Revenge pelin jälkeen beat em up pelejä on ilmestynyt vaikka mistä aiheesta, kuten G.I Joe ja uusimpana He-Man. Siinä välissä ilmestyi myös Power Rangers: Rita's Rewind, joka tosin on esimerkki siitä, miten peliä ei pitäisi tehdä. Valinnanvaraa tässä genressä on vaikka kuinka, mutta mihin kohtaan mittari kuuluukaan Cosmic Invasion?

 

Annihilusin mielenhallinta vaikuttaa sekä sankareihin että roistoihin

Tällä kertaa isona paha pääroistona on Annihilus. Hahmo ei ole itselle samalla tavalla tuttu kuin Dormammu, Ultron tai Doctor Doom, joten vaihteeksi ihan hyvä että vastassa on joku vähemmän käytetty superroisto. Kun avaruusmöllit hyökkäävät maahan aikeinaan enemmän tai vähemmän orjuuttaa kaikki maapallolla, apuun saapuu iso joukko tuttuja Marvel sankareita ja vastassa on toinen toistaan tutumpia roistoja. Tarina pelissä ei ole mitään kummallisempaa, vastaavanlainen tarina on monessa muussakin elokuvassa tai pelissä, kuten vaikkapa Justice League: War animaatioelokuvassa. Tarinan ei mäiskintäpelissä tarvitse olla mitään ihmeellistä, kunhan se antaa hyvät puitteet tuoda vastaan paljon pätkittävää ja juuri sen Cosmic Invasion tarjoaa.

Tarinan aikana vastaan tulee useampi tuttu hahmo Marvelin maailmasta ja tässä suhteessa peli toimii erittäin hyvin. Pelkästään jos tätä vertaa Marvel's Avengersiin, niin tämä käyttää erilaisia tuttuja roistohahmoja paremmin ennen puoltaväliä, kuin Avengers koko kestollaan. Tuttujen hahmojen joukossa on myös yksi omista ikisuosikeistani, Taskmaster, joka tuntuu putkahtavat esiin yhdessä jos toisessakin pelissä sekä yksi hyvin harvoin käytetty roistohahmo, Knull. Pomotaistelujen suhteen peli ei ole mitään sen ihmeellisempää kuin valtaosa muista genren peleistä mutta tuttuja hahmoja on aina hauska nähdä ja muutama pomotaistelu onnistuu tarjoamaan jotakin todella hyvin tehtyä, vaikka ei ihan samalla tasolle pääsekään mitä Shredder's Revengessä päästiin mm. Chrome Dome pomotaistelussa, joka oli kuin suoraan uusi versio Turtles in Timen ensimmäisestä Silppuri taistelusta. Asetelmasta olisi saatu irti aika paljon enemmänkin ja tätä tarinaakin olisi saatu venytettyä vaikka kuinka paljon, mutta beat em up muodossa juoni ja sen kerronta toimivat oikein hyvin.

Tyyliltään tämä peli mahtuu hyvin samaan sarjaan kuin muut viimeaikojen mäiskintäpelistarat. Cosmic Invasion on värikäs katsella ja eri hahmojen erilaisissa hyökkäyksissä on todella paljon valoja ja värejä. Juurikin sellaista silmäkarkkia mitä tälläiset pelit parhaimmillaan ovat. Asiaa parantaa entisestään se, pelattavuuden suhteen tässä pelissä on juurikin sellainen mättöpelin mielekäs ote, mikä nostaa sen monien muiden yläpuolelle. Kuullostaa ja tuntuu hyvältä kun painaa vihollista turpaan ja combottaminen on todella hauskaa ja sopivan haastavaa. Kombojatkumo on todella antelias, mutta osuman ottaminen katkaisee sen välittömästi. Lyömisen lisäksi on erikoishyökkäyksiä, väistöä ja eri hahmoilla on omanlaisia temppujaan aina passiivisesti ominaisuudesta alkaen. Hahmot tuntuvat oikeasti todella erilaisilta sillä toiset pystyvät tiettyihin asioihin mihin toiset eivät. Jotkut torjuvat, kun taas toiset väistävät, mikä tarjoaa jo toimintaan paljon muuttujia mutta syvällisemmin katsottuna osa toimii tankkeina, osa lähitaistelijoina ja osa iskee kauempaa ja liikkuu ilmassakin. Pelaajalla on kerralla käytössään kaksi hahmoa ja mitä parempi synergia hahmoilla on, sitä parempaa comboa saa aikaiseksi ja sitä parempi pistesaldo.

Toimintaan osallistuu melko kattava määrä erilaisia Marvel sankareita/antisankareita mahtuu joukkoon. Wolverine, Rautamies, Venom, Jean Grey/Phoenix, She-Hulk, Hämähäkkimies ja Aaveajaja ovat muutama esimerkki ja eri hahmot ovat erilaisia pelata. Mikään Marvel Rivals ei ole kyseessä mutta beat em pelien mittapuulla tässä pelissä on todella katttavasti erilaisia hahmoja. Hahmoissa onkin yksi tämän pelin suurimpia vahvuuksia sillä koska kerralla saa ottaa vain kaksi hahmoa, on houkuttelevaa vaihdella hahmoja ja kokeilla että mikä tuntuu omimmalta. Pelaaja ei ole lukittu alussa valittuihin hahmoihin vaan jokaisen kentän alussa saa valita oman kaksikkonsa. Hahmot myös kehittyvät käytettäessä, mikä hieman kampittaa kokonaisuutta, koska kun vaikeustaso nousee, eivät tason 1 hahmot pysty vastaamaan haasteeseen samalla tavalla kuin tason 5 ylittäneet hahmot. Tarinallisessa mielessä kaikki hahmot saavat vähän tilaa kokonaisuudessa, sillä kentissä on aina tietyt hahmot jotka ovat kyseisessä tarinapätkässä ns. Pääosassa. Vaikka tarinaa onkin vähän, niin ainakin se on ääninäyteltyä ja antaa tilaa sekä hyville että pahoille hahmoille.

 

Retroa tyyliä timanttisella pelattavuudella

Toiminta on monesti se mikä todella erottaa jyvät akanoista mitä tulee tähän genreen. TMNT: Shredder's Revengessä on todellista tunnetta kun vihollisia painettiin turpaan ja siitä tuli hyvin samanlainen fiilis kuin TMNT: Turtles in Time pelissä, SNES aikakaudella. Power Rangers: Rita's Rewind puolestaan epäonnistui osittain juurikin siksi, kun siinä ei ollut samanlaista tunnetta kun vihollisille antoi selkään. Lisäksi kyseinen peli oli masentevat monotoninen mitä taisteluun tulee, mutta sitä ongelmaa ei tässä pelissä ole. Cosmic Invasion on samoilta tekijöiltä kuin Shredder's Revenge ja sen todella huomaa. Moniin pieneen yksityiskohtiin ei ehkä ole panostettu samalla tavalla kuin Shredder's Revengessä, ja graafisesti Cosmic Invasion ei ole yhtä viimeisen päälle. Tosin tässä ei ole varmaan ole sellaista yhtä selvää ideaa tyylin suhteen mitä Shredder's Revengessä. Cosmic Invasionissa on retroa tyyliä ulkoisesti, mutta sisällöllisesti se panostaa pelattavuuteen. Omiakin juttuja pelissä on jotka saavat tämän kokonaisuuden vaikuttamaan sopivan erilaiselta. Yhtenä isona juurikin tiimihyökkäykset kuin suoraan Marvel vs Capcomista ja tämä on sellainen osa mikä todellakin korostaa valitun hahmokaksikon synergiaa.

Puhdas taistelu on pelissä erittäin mielekästä, siinä määrin että tämän pelaa erittän mielellään läpi useamman kerran aina hahmoja vaihdellen ja mahdollisesti hieman kenttiäkin valikoiden, sillä tässä ei ole lukittuna tiettyyn putkeen, vaan kentät saa valita aikajanalta, kunhan ne on ensin läpäissyt kerran. Siinä missä ensimmäisellä kerralla hahmoina itsellä oli Wolverine ja Iron Man (tyyliin Hugh Jackman ja RDJ) niin kyllä he menivät heti vaihtoon kun tasomaksimi tuli vastaan ja pari uutta naamaa pääsivät oitis valokeilaan. Koska kaikilla hahmoilla on omat juttunsa, niin muuttujia on tarpeeksi että peli pysyy mielekkäänä uudestaan ja uudestaan pelattauna. Siinä missä Wolverine on todella tehokas lähitaistelija jolla comboa saa kerättyä erittäin tehokkaasti ja passiivisena on elinvoiman parantuminen, on Iron Man erittäin hyvä valinta kun pitää poimia lentäviä vihollisia tai iskeä kauempaa ja jos viitsii haastaa itseään torjumiseen, siinä missä Wolverinella väistellään. Venom taas on erittäin hyvä tankki todella hyvällä tiimihyökkäyksellä ja Phoenix sopii partneriksi hyvin lähemmäs mille tahansa lähitaistelijalle, pystyen hoitamaan viholliset niin ilmassa kuin isossa kasassakin.

Pelattavuudessa peli ei yritä keksiä pyörää uudestaan vaan enemmänkin hyödyntää kaikkea niitä temppuja joita genressä on tehty iät ja ajat. Cosmic Invasion tosin tuntuu vaihteeksi peliltä joka osaa todellakin käyttää hyödykseen monia tuttuja juttuja, ilman että käyttää myös kaikkia typerimpiä ideoita mitä monissa samanlaisissa peleissä on lähes aina. Tässä pelissä vihollisia ei lyödä ruudun ulkopuolelle, mikä huonosti suunnitelluissa peleissä johtaa aina siihen että sitten pitää odotella että viholliset osaavat tulla takaisin taistelukentälle. Täydellistä suoritusta ei tältäkään peliltä irtoa, koska muutamat pomoviholliset pyrkivät vähän liiankin innokkaasti aivan ruudun laitoihin, mikä tuppaa viemää osan toiminnasta katvealueelle. Tässä pelissä on selvää että perusteet ovat kunnossa ja kokonaisuudessa on enemmänkin panostettu juuri niihin asioihin jotka ovat tärkeimpiä, elikkä juurikin toiminnallisiin asioihin. Tyylilliset puolet ovat hyvänä kakkosena tarinaelementit tulevat siellä vanavedessä. Peli ei ole pitkä ja juuri siksi kokonaisuus tuntuu niin hyvin viimeistellyltä. Pituutta peliaikaan otetaan uudelleenpeluuarvolla ja suurellla määrällä pelattavia hahmoja sillä vaikka pelin läpäisee viidessä tunnissa, on sen pariin mielekästä palata uudestaankin sillä erilaisia haasteita pelissä on trophymuodossa, sekä kenttien omissa haasteissa. Joissakin tapauksissa pitää pelata tietyllä hahmolla, toisissa pitää taas tehdä tiettyjä juttuja, hahmosta riippumatta.

 

 

Tuttuja hahmoja molemmilla puolilla

 

 

Hauskaa soolona ja täydellä sohvalla

Kuten monet parhaat beat em up pelit, myös tämä on parasta useammalla pelaajalla ja mukaan mahtuu 1-4 pelaajaa ja kuten moninpelit monesti, ne toimivat parhaiten samalla sohvalla ja hyvällä porukalla. Peli on mielekästä pelattavaa myös soolona, mutta siinä on sitä jotakin, kun ruutu on täynnä tavaraa useamman pelaajan ja vihollislauman muodossa. Tasapaino pelissä on todella hyvällä tasolla, minkä vuoksi sen on erittäin hyvä valinta muutaman tunnin pelisessioon.

 

Genren parhaat osat esimerkillisessä toteutuksella

Moninpelien joukossa beat em up on genrenä erittäin toimiva ratkaisu kun haussa on jotakin mihin pääsee sisään nopeasti ja jonka pelaa läpi yhdessä peli-illassa. Bonusta jos pelin pariin voi palata useamman kerran. Jos pelissä on vielä lisäksi jokin erityinen koukku, siitä saa paljon irti. Shredder's Revengen tapauksessa yksi sellainen elementti oli mahdollisuus kuudelle yhtäaikaiselle pelaajalle ja sitä ei ole muualla tullut vastaan, varsinkin kun tuntuu monesti on ihme jos pelaajia voi olla kerrallaan enemmän kaksi. Cosmic Invasionin tapauksessa ollaan siinä max neljässä pelaajassa, mutta koska kaikki pelaajat voivat kerralla ottaa käyttöön kaksi hahmoa ja vaihdella näiden välillä, tuo se mukanaan oitis merkittävästi jotakin mitä ei juurikaan ole tullut vastaan muualla kuin tappelupeleissä. Suuri määrä erilaisia hahmoja on myös iso valttikortti tässä kokonaisuudessa ja tälläisessä monipelissä vastaavaa ei ole juurikaan osunut kohdalle sitten PS2 aikakauden, jolloin ilmestyi mm. Marvel Ultimate Alliance, josta sai myös merkittävästi pelattavaa irti.

Beat em upit ovat monesti sellaisia pelejä, että kun on pelannut yhtä, niin muista saa nopeasti kiinni. Tästä syystä pelien kuvailu on monesti samanlaista. Muutamaa nappia käyttämällä hyökätään, yhdellä puolustetaan tai väistetään ja sitä rataa. Jos TMNT: Shredder's Revenge, tämän ja Asterix & Obelix: Slap em allin laittaa vierekkäin, pelaa kaikki pätkän ja kuvailee ne, yhtäläisyyksiä on paljon. Monesti ne pienet asiat ovat niitä jotka helposti rikastavat peliä, tai ovat turhaa täytettä. Tässäkin pelissä on keräiltävää tavaraa, mutta hyvin vähäisesti, mikä on jopa hyvä asia, koska se ei kiilaa pelattavuuden ohi. Uudellenpeluuarvoa lisäävät haasteet joiden saavuttaminen on monesti astetta haastavampaa ensimmäisellä yrittämällä. Monesti kyse on yhdistelmästä. Pitäisi olla hahmo jolla osaa pelata ja tehdä tiettyjä juttuja mitä vaaditaan, sekä tietämystä kentästä, etteivät mitkään osat kokonaisuutta tule yllätyksenä. Cosmic Invasion ei ole vaikea peli, mutta se tarjoaa vapaaehtoisia lisähaasteita jotka parantavat kokonaisuutta todella mukavasti. Trophyjen suhteen tästä tulee vahvasti samanlainen fiilis kuin Marvel Rivalsista. Osa trophyistä on helppoja, kun taas osaa saa yrittämällä yrittää. Harmillista tosin on se, että tässäkin pelissä, tietyt trophyt vaativat myös muita pelaajia.

Koska perusteet on joka tapauksessa ja kiistämättä tehty niin hyvin, saa kokonaisuudesta todella mukavasti irti useammallakin pelikerralla. Tämä tietysti tarkoittaa sitä että peli on pitkälti rakennettu toiston ympärille. Tämä tosin pätee moneen muuhunkin tämän genren peliin, joten se ei ole mikään merkittävä heikkous, mikä sekin kertoo aika paljon tästä pelistä, koska pelin heikkoudet ovat pääasiassa genren heikkouksia tai sitten sellaisia asioita joita jää kaipaamaan lisää kun peli on ohi, vaikka samalla aikaa ne tarkoittaisivat vain lisää toistoa, mitä pelissä on jo valmiiksi. Olisi hauskaa jos pelissä olisi vielä enemmän pelattavia hahmoja, tai enemmän tuttuja roistohahmoja pomotaisteluina. Cosmic Invasion on osoittanut että se osaa käyttää Marvel hahmoja, joten kyllähän vastaavaa haluaisi nähdä enemmän. Varsinkin jos vertaa siihen, miten Marvel's Avengers teki aivan samat asiat ja isommalla budjetilla. Tietysti joissakin beat em up peleissä on myös vähän vaihtelua tarjoavia kenttiä ja hyvin tehdyt pomotaistelut voivat olla tälläisiä. Shredder's Revengestä mainittu Chrome Dome käytti erinomaisesti hyödyksi mahdollisuutta heittää vihollisia ruutua kohti, mikä toimi todella hyvin. Mutta väkisin tehty vaihtelu voi olla myös heikkous, sillä Power Rangers: Rita's Rewind änkesi mukaan ajo-osuuksia, joita ei ollut sitten tehty erityisen laadukkaasti. Cosmic Invasion pyrkii tekemään ratkaisevat asiat hyvin. 

 

Erinomainen Marvel peli, tällä kertaa beat em up muodossa

Beat em up pelejä on paljon ja monet ovat kuin samasta puusta veistettyjä. Cosmic Invasion on selvästi ylempää kastia ja monella tavalla paremmin tehty kuin monet muut. Tämä on niitä tapauksia kun monet pelin vajavaisuudet johtuvat siitä että kaiken toivoisi olevan vielä isommin ja monipuolisemmin. Ottaen huomioon että usein tälläiset pelit ovat melko suoraviivaista mättöä ilman isompaa sisällöllistä vaihtelua, on Cosmic Invasion huonoimmillaankin parempi kuin monet muut mäiskintäpelit. Mielekkyydessä tämä peli toimii joka tapauksessa todella hyvin ja vaikka pelissä on melko vähän oikeaa vaihtelua, niin ainakin se mitä pelissä tehdään uudestaan ja uudestaan on hauskaa ja koska pelin pariin on helppoa ja miellyttävää palata, toimii se perustekeminen todella hyvin. Vastaan on tullut useampi beat em up, joka on jo ensimmäisellä pelikerralla alkanut todella rastitaa ja toista pelikertaa ei ole sitten tullutkaan. Yhtenä esimerkkinä Scott Pilgrim vs the World, jossa oli hyviä puolia, mutta jonka pelattavuus ei lopulta sitten napannutkaan niin hyvin, että peliä olisi pitänyt keskivertoa mättöpeliä parempana.

Todella iso syy miksi Cosmic Invasion toimii niin hyvin on aihe. Marvel aiheesta saadaan irti todella paljon ja koska mukana on paljon tuttuja hahmoja, lisää se hyviä puolia kokonaisuuteen. Erinomainen pelattavuus on tiestyi tärkeämpää, mutta kuten jo todettu, perusteet ovat pelissä enemmän kuin kohdallaan, joten on positiivista että myös tyylilliset ja teemallisetkin asiat ovat kohdallaan. Marvel aiheiset pelit ovat onnistuneet todella hyvin viime vuosina ja useammassa genressä. Mitä tulee beat em up genreen, on Cosmic Invasion on sieltä parhaasta päästä, joten jos haluaa Marvel menoa beat em up hengessä, on tämä peli todella osuva valinta. Vaikka tarinalliset osat ovatkin pienimuotoisia ja pääpaino pysyy aina suoraviivaisessa mätkinnässä, niin tässä genressä ei tule äkkiä parempaa peliä mieleen joka olisi Marvel maailmasta.

Kokonaisuutena Marvel Cosmic Invasion on esimerkillinen beat em up peli ja Tribute Gamesin toinen täysosuma putkeen. Tässä on pelifirma joka osaa tehdä beat em up pelit paremmin kuin kukaan toinen.  Ei ainakaan tule toista pelifirmaa mieleen joka olisi pystynyt demoamaan saman mitä Tribute Gamesin ensin Teenage Mutant Ninja Turtles: Shredder's Revengen kanssa ja nyt Marvel Cosmic Invasionin kanssa. Sanotaan että turtlesien tapauksessa se selvä kiintymys lähdemateriaalia kohtaan oli paljon selvempää, mutta huolellisuus pelattavuuden toteutukseen on se mikä todella ratkaisee ja tekee näistä kahdesta pelistä genren terävintä kärkeä tällä vuosikymmenellä, jossa tämä genre on selvästi alkanut taas nousemaan esille.

---

---

---

Yhteenveto

Marvel Cosmic Invasion on todella onnistunut beat em up. Se on mielekäs pelata koska se kuullostaa, näyttää ja tuntuu siltä miltä pitääkin. Hahmovalikoima on erittäin hyvä ja siellä on jokaiselle jotakin, puhumattakaan että eri hahmoilla on erilainen tuntuma pelata. Kentissä olisi voinut olla vähän enemmän vaihteluakin, mutta pääasiassa kaikki hyvän beat em up pelin rakennusaineet ovat tässä pelissä mukana, vaikka pelissä ei juurikaan kokeilla mitään uutta. Useamman pelaajan (yli kaksi) moninpeli samalla sohvalla on myös merkittävä vahvuus jota kaikissa vastaavissa ei ole. Marvel maailmaa on käytetty hienosti hyödyksi joten tämä on taas yksi onnistunut Marvel peli.

 

+ Toiminta

+ Hyvä hahmovalikoima

+ Näyttää ja kuullostaa hyvältä

+ Beat em up tuntuma on erinomainen

+ Moninpeli

 

- Vaihtelua saisi olla enemmän

- Lyhyt ja perustuu toistoon

 

Arvosana: 8,5

 

Fantastinen

Kaikista peleistä ei keksi paljoa kerrottavaa ja vaikka peli olisi hyvä, niin silti monesti tuntuu että se on pääpiirteissään niputettu varsin äkkiä. Syy voi olla suht simppelissä ideassa, suppeassa pituudessa tai vähäisessä vaihtelussa, mutta nämä ovat pelejä joista on sanottavaa, mutta ei paljoa.

 

 

 

On myös pelejä joista olisi niin vähän kerrottavaa että niitä ei viitsi edes laittaa osaksi listaa. Joissakin tapauksissa mielenkiinto loppuu alle tunnissa, kun taas toisissa tapauksissa pelistä ei sen pelaamisenkaan jälkeen tunnu jäävän mitään käteen.

 

---

---

---

Linssin läpi

 

 

Etsin

 

 

PlayStation Plus: Premium

 

 

Viewfinder

Yksi peli josta en etukäteen tiennyt mitään ja joka nyt vain sattui olemaan osana Plussan valikoimaa. Pelistä tulee nopeasti mieleen pari muutakin peliä, vaikkakin vain muutamilla tavoilla. Pelit kuten The Witness ja Toem, toinen surkeasti tehty pulmapeli ja toinen yllätyshyvä valokuvaus-seikkailu.

 

Maailma muuttuu kuvien kautta

Pelin tarina ei ole se koukuttavin, vaan sen pääpointit tuntuvat nopeasti unohtuvan. Pelaaja on osa tutkimusryhmää joka yrittää digitaalisessa maailmassa luoda jotakin pysyvää ja tosimaailmaan siirrettävää, voidakseen pelastaa kuolevan maailman. Tai jotain sen suuntaista. Tarina itsessään ei ole se tärkein osa kokonaisuutta ja itsellä oli pelistä vähän erilainen ajatus sitä pelatessa. Selvää oli kuitenkin että päähenkilö on digitaalisessa maailmassa jossa hän pystyy kuvien avulla muokkaamaan maailmaa merkittävästi ja kasvamassa määrin erilaisilla tavoilla. Pelissä on runsaasti erilaisia mekaniikkoja joista osaa käytetään vain kourallisessa erilaisia tehtäviä, kun taas toisia käytetään pitkin peliä. Peli jakautuu useampaan eri alueeseen joilla on omia erikois-sääntöjään jotka ohjaavat pelattavuutta tiettyyn suuntaan, tarjoten vaihtelua.

Pelaaminen on pulmanratkontaa. Ensin kaikki on yksinkertaista. Löydä kuva ja kuvalla muokkaa maailmaa, joka luomalla reittejä eteenpäin, tai tuodaksesi maailmaan esineitä, joilla päästä eteenpäin. Esimerkiksi akkuja joilla laitteet saavat virtaa ja pelissä päästään eteenpäin. Matkan edetessä kuvioihin tulee mukaan kannettava kamera jolla voidaan ottaa omia kuvia ja tämä lisää oitis muuttujia kokonaisuuteen. Peli ei ole erityisen pitkä, sen läpäisee muutamassa tunnissa, mutta se on erittäin hyvin tehty, vaikka jotkut pulmaosuudet ovatkin suht ärsyttäviä. Peli onnistuu kuitenkin käyttämään pulmarakennettaan erittäin hyvin edukseen, sillä varsinkin aluksi peli on pulmapeliksi yllättävän koukuttava. Tätä edesauttaa se, että peli on todella hienonnäköistä katseltavaa. Witnessin tavoin graafinen tyyli on paikoin erittäin hienon näköistä, mutta toisin kuin Witnessissä, Viewfinderissa mutta pulmanratkonta on tehty paikin erittäin hyvin.

Viewfinder on yksi näitä rennompia pulmapelejä joka alkaa todella haastaa pelaajaa vasta loppupuoliskollaan ja varsinkin aluksi meno on aika helppoa. Ympäristöt ovat hienon näköisiä ja edetessään pelissä paikoin jopa yllätetään pelaaja erilaisilla tempuilla, kuten perspektiivillä kikkailulla tai digitaalinen- vs todellinenmaailma temppuilulla. Ei tämä nyt mitään vahvasti mieleenjäävää pelattavaa ole, mutta sopii hyvin rentoon pelailuun ilman isompia paineita.

---

Yhteenveto

Viewfinder on astetta paremmin tehty pulmapeli. Ympäristön muokkaaminen kuvien avulla kehittyy pelin edetessä melko monitahoiseksi kokonaisuudeksi joka loppukohden on paikoin turhauttavaa, mutta hienoa pelattavaa. Graafisesti peli on erittäin hienon näköinen ja täynnä sellaisia pieniä lisiä jotka todella parantavat kokemusta. Hyvä peli, varsinkin omassa genressään.

 

+ Maailman muokkaaminen

+ Graafisesti erittäin hienonnäköinen

 

- Loppupuolen pulmat

- Seikkailupuoli jää taka-alalle

 

Arvosana: 6,0

 

Hyvä

---

---

Vuohen ja ankan perässä kurre

 

 

Oravalla on ase

 

 

PlayStation Plus: Premium

 

 

Squirrel with a Gun

Tulee mieleen Goat Simulator tai Untitled Goose Game, mutta tällä kertaa pääosassa on orava ja omana juttuna se, että orava käyttää asetta. Untitled Goose Game toimi oikein hyvin, kun taas Goat Simulator ei isommin napannut, vaikka ideassa puolensa olikin.

 

Kurre pyssyttää

Peli alkaa kun orava päätyy, oletettavasti, salaiseen laitokseen ja saa haltuunsa erikoisen pähkinän. Tämän jälkeen selvät agenttimiehet rynnivät sisään, orava saa rytäkässä haltuunsa pistoolin ja siitä peli sitten oikeasti alkaa. Tämän enempää tarinaa kokonaisuudessa ei juurikaan ole ja tästäkin eteenpäin meno muuttuu suhteellisen erikoiseksi, lähennellen Goat Simulatorin täysin todellisuudesta irrallista tyyliä. Lattia on laavaa on pelissä toistuva klisee joka tekee monista kohtauksista merkittävästi vaikeampia mitä ne muutoin olisivat ja koska peli nojaa merkittävästi yhdistelmään tasohyppelyä ja ammuskelua, on monet kohtaukset raamitettu yllättävän haastaviksi. Hyppimisen lisäksi aseen käyttäminen tuo oravalle lisää korkeutta, toimien tuplahyppynä ja vaikka idea vaikuttaa hyvältä, niin pelattavuudessa ovat pelin suurimmat ongelmat.

Ohjattavuus on aivan liian hutera yhdistelmä nopeutta ja epätarkkuutta mikä tekee simppeleistäkin hypyistä paljon vaikeampia, mitä niiden selvästi pitäisi olla. Kamera on suhteututettu yhteen tämän rakenteen kanssa, joten monesti pelin haasteet eivät ole kenttäsuunnittelussa vaan suoraan siinä, miten pelaaja pystyy oravaa ohjaamaan. Ohjattavuus on ylivoimaisesti suurin syy siihen miksi pelaaminen on niin epämiellyttävää. Koska kokonaisuus nojaa simppeleihin ideoihin joita sitten toistetaan kentästä toiseen, ei peli missään kohtaa parane. Koska asetelma on alusta asti suht pähkähullu, on vaikea sanoa että mitä tämän pelin kanssa on alunperin yritetty tehdä. Tasohyppelynä se ei kuitenkaan toimi läheskään sillä tasolla, millä sen pitäisi, jotta pelistä saisi oikeasti irti jotakin mielekästä sisältöä.

---

Yhteenveto

Squirrel with a Gun on ideallisesti erikoinen peli, jonka isona ongelmana on sen vähän liian herkkä ja hutera ohjattavuus joka ei istu erityisen hyvin näin tasohyppelyvaativaan kokonaisuuteen. Aseen käyttökään ei merkittävästi paranna kokonaisuutta, joka on pääasiassa pulmahyppelyä, välillä jopa tarkkuushyppely pähkähullussa asetelmassa. Ei nappaa kun ei ota hulluudestaan irti juuri mitään eikä pelattavuuskaan istu erityisen hyvin peliin.

 

+ Ideassa on omat hullut mahdollisuutensa

 

- Ohjattavuus ei tee kokonaisuudelle mitään palveluksia

 

Arvosana: 4,0

 

Huono

---

---

Skeittaa tai kuole

 

 

Rullalautatarina

 

 

PlayStation Plus: Premium

 

 

Skate Story

Yksi näitä pelejä joka lisättiin PS Plussaan oitis sen ilmestyessä. En tiennyt tästä etukäteen mitään, mikä on tavallaan hyvä tapa aloittaa.

 

Manalasta kuuhun

Tarina, mikä nimessäkin mainitaan on hyvin ohut lisä kokonaisuudessa. Sitä on, mutta ei erityisen hyvin kerrottuna, mutta siellä se on. Pelaaja on demoni, joka tekee diilin paholaisen kanssa että jos hän onnistuu skeittaamaan hornan tuutista kuuhun ja nielemään kuun, vapauttaa paholainen hänet. Matkan varrella demoni sitten kohtaa erilaisia kärsiviä sieluja jotka pyrkivät tuomaan peliin vähän enemmän tarinallista sisältöä mitä pelissä muutoin olisi. Mutta mitään tarinallista osaa ei ole toteutettu erityisen hyvin, eivätkä ne isommin lisää kiinnostusta pelin pelaamiseen, koska se varsinainen ydin kokonaisuudessa pyörii haastavan ja nopeatempoisen rullalautailun ympärillä.

Kokonaisuudessa pelissä on hyvin abstrakti fiilis ja asetelma itsessään ei erityisemmin nappaa, mitä ei millään tavalla auta iso määrä tekstiä mitä pelaajalle syötetään kun pelin nopeatempoisesta introsta on selvitty. Sanoisin että pelin nimi ei anna sitä parasta mahdollista kuvaa siitä, mitä peli itsessään sitten tarjoaa, koska kyse on enemmänkin puhtaasta skeittaamisesta ja tarinalliset puolet eivät juuri tasopainota kokonaisuutta. Isoin syy tähän on puhtaasti se että mikään osa pelissä ei ole niin hyvin tehty, että ne erottuisivat joukosta edukseen. Pelattavuudessa on paljon opeteltavaa kun taas tarinassa on paljon luettavaa eikä juuri mitään nokkelaa, hauskaa tai kiinnostaa sisältöä.

Skeittaaminen temppuineen on pääosassa ja vaikka pelattavuus onkin ihan hyvällä tasolla, niin peli ei vain nappaa. Ulkoasu on graafisesti hienoa, mutta ei tee pelille mitään palveluksia koska se ei ole sillä tavalla hienoa, että sitä viitsisi kauaa katsella. Muistuu mieleen peli nimeltä Bound, joka myös oli melko abstrakti kokonaisuus ja joka oli ulkoasultaan hyvin erikoinen, mutta se ei tehnyt kokonaisuudesta erityisen hyvää. Skate Story on haastava peli, mutta turhauttavalla tavalla ja tämä yhdistettynä ei niin miellyttävään tyyliin ja ulkoasuun ei tee pelille mitään palveluksia. Sitä ei ole erityisen hauskaa pelata oikeastaan missään vaiheessa.

Samalla tavalla kuin monet muutkin skeittauspelit, Skate Story ei onnistu koukuttamaan pitkäksi aikaa. Syy on pitkälti siinä että vaikka peli onkin graafisesti joukosta erottuva, niin se ei tee visuaalisesta ilmeestä hyvää, tai paremmin muotoiltuna miellyttävää. Suurempi ongelma tosin on siinä että peli on sisällöltään joko todella tylsä (tarinalliset osat) tai pelattavuudeltaan turhauttava.

---

Yhteenveto

Skate Story on nopeatempoinen ja haastava peli heikosti kerrotulla tarinalla. Peli nojaa pitkälti ideaan jossa pelihahmo on lasia ja siksi pelaamiseen pitäisi olla melko virheetöntä. Erilaisia temppuja ja mekaniikoja riittää, mutta peli ei oikein missään vaiheessa osaa koukuttaa, tai isommin edes tarjoa mitään sisältöä joka ottaisi skeittaamisesta tarinallisesti irti mitään. Jää tylsäksi ja mitäänsanomattomaksi skeittaus-simulaatiowannabe peliksi joka ei yllä Pro Skater sarjan tasolle.

 

+ Joukosta erottuva graafinen tyyli

 

- Sisällöltään tylsä

 

Arvosana: 4,0

 

Huono

---

---

Tämäkin sarja on ilmeisesti jo osassa 10

 

 

Rynnäköivä syke 10: Rähinäveljesten paluu

 

 

 

Rushing Beat X: Return of Brawl Brothers

Beat em up pelien joukossa on vastaan tullut useampi yllätys, mutta myös pettymys. Itsellä ei ole tätä kohtaan mitään ennakko-odotuksia kun aiemmat osat sarjaa eivät ole tuttuja, mutta sen verran monta vastaavaa on tullut pelattua, että aika nopeasti saa kuvan siitä että onko tästä keskivertoa paremmaksi.

 

Hyvät perusteet ja kliseiset virheet samassa paketissa

Pelin tarina ei ole mitään ihmeellistä. Sekava joukko tappelijoita kohtaa matkallaan toinen toistaan kovempia haastajia kun vastassa on sekä rikollissyndikaatin roistot että Neo-Ciscoa runtelevan viruksen tartuttamat ihmiset/zombit. Alussa käytössä on vain kolme toisistaan erilaista pelattavaa hahmoa mutta useampi nujerrettu hahmo liittyy joukkoon, joten vaihtelua tulee sentään jonkin verran. Toiset hahmot ovat nopeampia ja toiset vahvempia, kun taas yksi aloitushahmo, se peruspäähenkilö Rick Norton, on kaikissa ominaisuuksissa puolessa välissä. Pääroiston suhteen peli vetää ihan pohjat ja useampi pomotaistelu nojaa muutenkin harmillisen turhauttaviin osiin kokonaisuutta jossa vihollinen käyttää turhauttavia tartuntaliikkeitä tai on muuten vain ihan samaa materiaalia kuin aiemmat vastustajat.

Pelattavuudessa on tälläisen pelin tukiranka ja Rushin Beat on tässä suhteessa ihan peruspätevä mättöpeli. Se on hyvin simppeli, mutta siinä on muutama lisävivahde mukana. Aseiden käyttöä ei monissa vastaavissa näe samalla tavalla ja ruokien käyttö elinvoiman parantemisessa on monesti myös avainroolissa selviytymisen suhteen. Tässä on omat tarpeettomat monimutkaisuutensa, mutta ne eivät isoa kokonaisuutta riko, kuten eivät myöskään aseet. Perustappelu hoituu pääasiassa muutamalla napilla joista lyöminen on käytetyin. Pelissä on tietyntasoinen automaattikombo jossa yhden nappulan lyöminen riittää. Tätä sitten monipuolistetaan hypyillä, tehoiskuilla ja aseiden käytöllä, mutta peli muuttuu melko äkkiä aika itseääntoistavaksi, vaikka taistelussa on myös tartuntaliikkeitä joilla heitellä vihollisia ympäriinsä.

Pelissä on vähäistä vaihtelua myös eri hahmojen kautta, mutta pelin mielekkyys tuntumassa ja tyylissä ei yllä samalla tasolle mitä Streets of Rage 4 tai vielä enemmän Teenage Mutant Ninja Turtles: Shredder's Revenge. Se on kuitenkin mielekkäämpää pelattavaa kuin Power Rangers: Rita's Rewind koska pelin tuntuma on parempi. Mutta kokonaisuudessa ovat läsnä lähemmäs kaikki sellaiset elementit jotka turhauttavat beat em up peleissä, kuten vihollisten liikkuminen ruudun rajojen ulkopuolelle tai tiettyjen turhauttavien liikkeiden ylikäyttäjät. Pelin kokonaisuutta ei myöskään paranne melko heikko tarinallinen anti ja suht heikosti tehdyt ja itseääntoistavat pomoviholliset. Peli pääsee lähelle laadukkaampia beat em up pelejä, mutta kokonaisuutena se on melko keskinkertainen, vaikka tekeekin monet asiat oikein. Tässä kohtaa kuitenkin pitäisi olla se selvää että mitä asioita pitäisi osata jo välttää tässä genressä, mutta monet niistä ovat yhä läsnä.

---

Yhteenveto

Rushing Beat X on ok beat em up. Hahmovalikoimaa on mukavasti, tappelu on näyttävää ja suhteellisen yksinkertaista tietyillä lisäyksillä. Suurimpana heikkoutene on todella itseääntoistava ja melko ärsyttäväksikin kehittyvä rakenne jossa mukana monet ilmeisimmät genren heikkoudet ärsyttävistä vihollisista ja pomotaisteluista alkaen. Kokonaisuutena melko keskiverto peli genressään, ei huono, mutta parempia löytyy useita.

 

+ Moninpelimahdollisuus

+ Värikäs ulkoasu

+ Useampi pelattava hahmo

 

- Itseääntoistava

- Lyhyt

- Monet genren ärsyttävimmät virheet ovat läsnä

 

Arvosana: 6,0

 

Hyvä

---

---

Pääarvio

Mahdollisesti se josta sai kaikista eniten irti, mutta josta ei lopulta keksi juurikaan enempää kerrottavaa mitä muistakaan.

---

---

Kissat merirosvoteemassa

 

 

Kissaretki 3

 

 

PlayStation Plus: Premium

 

 

Cat Quest III

Kuten kaksi aiempaa Kissaretkeä, myös tämä kolmonen on pitkälti samasta puusta veistetty ja jos on pelannut aiempia, niin tästä saa erittäin nopeasti kiinni, eikä juuri mikään ole muuttunut tai kehittynyt mihinkään suuntaan kokonaisuudessa. Teema on ainoastaan vaihtunut.

 

Merirosvoja erilaisilla lisävivahteilla

Kissamaisille jutuilla, huumorilla ja tyyliratkaisuilla täytetty peli joka on mahdollista pelata läpi toisen pelaajan kanssa. Noudattaa pitkälti aivan samoja rakenteita mitä ensimmäiset kaksi ennen tätä. Simppeli pelattavuus tietyillä pienillä lisäyksillä siellä täällä ja suurella määrällä erilaista tekemistä alati kasvavalla haasteella ja kokoajan suuremmalla arsenaalilla ja pukukaapilla. Puvustus on yksi iso juttu kokonaisuudessa ulkoisesti, mutta myös kehityksen suhteen. Kaikissa asukokonaisuuksissa on tietyt toisiaan tukevat tehosteet jotka tukevat tietynlaista pelattavuutta. Erilaisia ominaisuuksia ei ole tuhottoman suurta määrää, mutta kuitenkin sen verran että asevalintoja saa hieman miettiä. Puhumattakaan että mitä varusteitaan alkaa sitten ihan tosissaan kehittämään sillä vaikka rahaa pelissä saakin suhteellisen hyvin, niin rajansa kaikella koska kehittettävän on niin aseita, vaatteita kuin taikojakin.

Pelin tarinassa ei ole mitään ihmeellistä. Pelissä on useampi voimakas merirosvojoukkio jotka pikkukissan olisi tarkoitus nujertaa. Näistä mahdollisesti kaikista uhkaavin on rottapiraatti kuningas, Pi-Rat King, joka on myös erittäin hienon näköinen roistohahmo. Päähahmon apuna on merirosvoaave Cappy joka ohjaa päähahmoa etsimään pohjantähteä joka on pudonnut mereen lähettyvillä. Tämän monimutkaisempi seikkailusta ei juuri tule, vaikka kaikki sivutehtävät tuovatkin kokonaisuuteen omia pikku lisiään ja kertovat omia humoristisia tarinoitaan, aivan kuten aiemmissakin sarjan peleissä. Joka tapauksessa pelaaminen on paikasta A paikka B juoksemista ja vihollisten tappamista siinä samalla. Pelihahmo pystyy lyömään, väistämään ja käyttämään taikojaa, joita saa käyttöönsä melko kattavasti erilaisia. Peli ei ole juurikaan kehittynyt sitten edellisen pelin, teemaksi on vain vaihtunut ja tavallaan tämä on sääli, koska aiemmassa pelissä pelattavat kaksi hahmoa olivat selvästi erilaisia ja vaikka rottapiraatti onkin erittäin toimiva nimileikki, niin pinnan alla ei ole juuri muuta.

Cat Quest 3 on ehdottomasti hyvä peli, varsinkin jos kaksi aiempaa peliä ovat napanneet mukaansa, mutta se ei ole niin hyvä mitä Cat Quest 2 oli, vaikka ero hyvin pieni onkin. Liikkuminen paikasta toiseen on usein suhteellisen hidasta sillä vaikka maailma ei ole venytetty, niin siinä on silti paljon tilaa liikkua ja kun liikkumista ei ole nopeutettu kuten aiemmin, tuntuu tämä jopa takapakilta, vaikka merirosvolaiva onkin hauska kulkupeli. Sanotaan että Cat Quest 3 on yksi näitä pelejä joka on erittäin uskollinen jatko-osa, mutta se ei ole jatko-osa joka kehittäisi sarjaa mihinkään suuntaan ja tämä on suuri sääli koska tälläisenään tämä on tuntuu lähinnä aiemman toistolta, erilaisilla vaatteilla. Vaikka itse pidänkin merirosvoteemasta, niin aiempi peli oli parempi ja ensimmäisen pelin kanssa ollaan suht tasoissa.

---

Yhteenveto

Cat Quest 3 ei ole merkittävästi heikompi peli mitä pari edellistäkään. Se on jälleen moninpeli, teema on kivaa vaihtelua ja tekemistä on erittäin paljon. Pelaamisessa ei ole kuitenkaan juurikaan kehitystä ja pääasiassa peli tuntuu samalta toistolta mitä pelaaminen on ollut sitten ensimmäisen pelin, vaikka pelaajia voikin olla kaksi. Pääroisto on ihan kiva, huumori toimii ja peli on hyvin uskollinen jatko-osa. Se on kuitenkin myös jatko-osa joka ei ole kehittynyt oikeastaan mihinkään suuntaan, vaan ainoastaan löytänyt uuden teeman mitä käyttää.

 

+ Merirosvo teema toimii

+ Moninpeli

+ Paljon tekemistä

 

- Pääasiassa saman toistoa

- Ei ole kehittynyt edeltäjästään

 

Arvosana: 6,2

 

Hyvä

Persian prinssi saapui PS2:lle

 

 

Peli joka uudelleensytytti koko sarjan ja on edelleen koko sarjan paras peli erinomaisella toteutuksella ja joukolla erinomaisia ideoita jotka olivat vahva kasvualusta jatko-osille, joita tuli PS2:lla melko nopeasti pari kappaletta. Puhumattakaan että tämä on se sarja ja tämä on se pelattavuus josta lopulta jalostus Assassin's Creed.

 

 

Steam

 

 

Persian prinssi: Ajan hiekat

Prince of Persia sarja alkoi kauan ennen tätä peliä, vuonna 1989, mutta tämä on se peli joka todella nosti sen kartalle isomman pelaajakunnan keskuudessa PS2:n kulta-aikana 2003. Nykyään sarja on taas keksimässä itseään uudelleen sillä se menetti PS3:lla otteensa todella selvästi. Sands of Time on edelleen yksi näitä pelejä joka mielekästä pelattavaa, vaikka se Steamissa vaatiikin hieman säätämistä, eikä pelaaminen ihan millä tahansa ohjaimella onnistu. Kun kerran tästä pelistä nyt ei ilmeisesti remakea ole sitten tulossa, niin on hyvä hetki palata alkuperäisen pariin, vaikkakaan ei konsolilla, minne sinne kuuluu.

 

Prinssi kertaa seikkailuaan

Peli alkaa nopeasti ja lähtee etenemään todella hyvällä vauhdilla ja onnistuneella rytmityksellä. Asetelma kuin suoraan 'Tuhannen ja yhden yön tarinoista' kun salaperäiseltä vaikuttava hahmo lähestyy palatsia jossa prinsessa havahtuu, samalla kun hyökkäys alkaa. Nimeämätön prinssi on sotaretkellä isänsä vihollista vastaan ja saa sotaretken yhteydessä haltuunsa arvokkaalta vaikuttavan tikarin. Pian tarinaan yhdistyy välittömästi pahalta vaikuttava visiiri, jonka suostuttelu johtaa siihen, että ajan hiekat pääsevät valloilleen, muuttaen lähes kaikki paikallaolijat hiekkahirviöiksi. Vain prinssi, prinsessa Farah sekä visiiri pysyvät ennallaan ja tästä alkaa seikkailu jossa prinssi ja Farah liittoutuvat korjatakseen juuri aiheutuneet vahingot. Mutta matka tiimalasille joka pitää ajan hiekkoja hallitussa tilassa on pitkän matkan päässä ja matkan varrella on suuri määrä hiekkahirviöitä ja erilaisia ansoja.

Sands of Time on erinoaminen esimerkki siitä, miten pelisarja voi saavuttaa uudet mittasuhteet PS2:lla. Ennen tätä peliä koko sarja oli hyvin simppelin näköistä ja hyvin haastavaa tasohyppelyä/kiipeilyä ysäri alkupuolella. Sands of Time on koko sarjan uusi alku, se on paikoin todella elokuvamainen, hienosti toteutettu ja ääninäytelty kokonaisuus jossa ei ole paljoa tarinaa, mutta tarpeeksi että meno pysyy vauhdikkaana ja juuri siksi pelin rytmitys on hyvä eikä peli oikeastaan missään kohtaa isommin ala laahaamaan. Pituudeltaan kokonaisuus on siinä 10 tunnin luokkaa, eli sen läpäisee suhteellisen nopeasti. Kokonaisuus on kuitenkin sen verran hyvin tehty että tämä tuntuu melko sopivalta pituudelta pelille jossa ideana on luoda tiivis kokonaisuus selkeällä päämäärällä ja rakenteella.

Päähahmona prinssi (äänenä Yuri Lowenthal) on hyvin tehty ja paikoin jopa koomisella vivahteella. Tarinassa prinssi selostaa tapahtumia ja ajattelee ääneen erilaisia asioita mitä ympärillä tapahtuu. Hän on suht sympaattinen hahmo kuninkaallisella taustalla ja tekojensa seurauksien painolla. Juuri sellainen hahmo joka toimii hyvin, eikä myöskään täysin huku siihen tyypillisimpään päähahmomassaan.

Yksi iso osa prinssin hahmonkehitystä on Farah, joka on toinen iso osa tarinaa, sillä ison osan ajasta, hän on prinssin apuna ja tarinallisena lisänä kokonaisuudessa. Näiden kahden välinen satunnainen kuittailu on mukavaa pientä lisää tarinan kylkeen, samalla kun iso tarina kehittyy siellä taustalla. Muutenkin Farah toimii hyvänä osana pelin etenemisessä. Hän ei ole yhtä ketterä kuin prinssi, mutta mahtuu ahtaista paikoista joista prinssi taas ei. Tämä idea toimii sekä kentissä etenemisessä että pulmanratkonnassa, mutta on myös osa kaksikon satunnaista kuittailua.Visiiri taas on ihan hyvä pääroisto, joskin melko vähän käytetty, mutta ajaa asiansa erittäin onnistuneesti. Tyyliseikoissa ja prinssin kehityksessä eräs erinomainen idea on se, että matkan aikana prinssin vaatteet kärsivät kokoajan enemmän ja tämä on erinomainen tapa näyttää pelin eteneminen ja kehittyminen, kun prinssi ensin menettää päähineensä ja seuraavaksi hihansa.

 

PS2 tuttua tyyliä persialaisessa ympäristössä

Teemana tälläinen '1001 yön tarinoita' ei ole se tyylikkäin. Siinä on puolensa, mutta mitään erityisen hienoa tälläisestä maailmasta ei yleensä löydy. Mutta ainakin tässä pelissä muutamia yksityiskohtia on osattu käyttää erittäin onnistuneesti hyödyksi. Koska pelin viholliset ovat hiekkazombeja, elikkä erilaisia ihmsiä jotka hiekka on muuttanut, niin tätä kautta pelin yksi tyylikkäimpiä asioita pääsee esille, nimittäin se, miten viholliset nujerretaan. Tapa jolla viholliset hajoavat hiekaksi aina yhtä tyydyttävää seurattavaa, vaikka sitä tekisi uudestaan ja uudestaan. Siinä on sitä samaa tyylikästä asennetta mitä Blade elokuvien vampyyrien tappamisessa on. Tämä on lisäksi yksi niitä pieniä asioita jotka tämä peli tekee erityisen hyvin.

Ympäristöjen suhteen monet pelin alueet tuntuvat melko samanlaisilta. Vaikka tietyillä alueilla onkin hyvin omanlaisensa fiilis, niin pääasiassa monet pelin alueet eivät merkittävästi erotu toisistaan, mikä on sääli. Mukaan olisi varmaan saatu enemmänkin vaihtelua, ainakin ympäristöt on rakennettu sen verran hyvin että harvemmin tulee vastaan tilanteita joissa ei menee keksiä että mihin pitäisi mennä tai mitä pitäisi tehdä. Poikkeuksena tietysti pulmanratkontaosuudet. Lisäksi vastaan tulee useita kohtia joissa prinssi saa näkyjä tulevasta ja nämä vinkkaavat siitä, mitä pian olisi luvassa.

Koska kyseessä on PS2 peli, niin Steam version kanssa on omat haasteensa. Omalla kohdalla täytyi muuttaa tiettyjä asetuksia että peliä pystyi ylipäätään edes pelaamaan, mikä on oitis merkki siitä, että käännös ei ole todellakaan niin hyvä, kuin sen pitäisi olla. Toinen ongelmapaikka on siinä, että tämä ei voi pelata ohjaimella, tai sanotaan että varmasti voi, mutta ei ilman merkittävää säätämistä koska yksikään omista ohjaimista ei toiminut tämän pelin kanssa, mikä on merkittävä heikkous. Ohjattavuus PC:llä on kelvollinen, mutta ei niin hyvä mitä se konsolilla pelatessa on ja mitä se PS2:lla oli aikanaan. Ohjattavuuteen ottuu, mutta se ottaa kuitenkin aikansa että se alkaa todella luistaa. Siksi onkin hyvä että peli itsessään on suunniteltu todella hyvin eikä vastaan tule tilanteita jossa vaikeus tulisi ohjattavuudesta, mikä on monien PS1 pelien ongelma kun niitä pelaa uudelleen.

 

Kuin tuhkaksi tuuleen

 

 

Ajan hiekat tekevät pelistä erityisen

Pelin ylivoimaisesti tunnetuin mekaniikka on mahdollisuus kelata aikaa taaksepäin jos suunnitelma ei sujukaan odotetulla tavalla tai pikku virhe käy kalliiksi. Se on yhdistetty eniten pelin parkouriin ja nämä kaksi puolta ovat se combo joka todella teki tästä sen pelin jonka suurin osa pelaajista tunnistaa kun sarjan nimi mainitaan. Mutta toiminnassakin ajan hiekkojen käyttö on monesti erittäin hyvä työkalu ja sillä pystyy tekemään pari temppua vihollisillekin.

 

Parkouria ja paljon teräviä esineitä

Ympäristöissä hyppiminen ja kiipeily on mahdollisesti se juttu, mistä tämä peli parhaiten muistetaan, varsinkin kun siihen yhdistetään ajan kelaaminen taaksepäin. Prinssi on melkoinen akrobaatti jolta onnistuu seinää pitkin juokseminen, pylväiden kiipeäminen, tangoissa heiluminen ja kaikki vastaava. Kaikki alkaa simppelisti mutta pikku hiljaa pelaajalta vaaditaan enemmän ja enemmän ja erilaisia liikkeitä yhdistellään toinen toistaan näyttävämmäksi liikesarjoiksi. Alussa on varaa arpoa ja miettiä, mutta tietyt kohtaukset vaativat nopeaa toimintaa ja hyviä refleksejä sillä usein virhe johtaa oitis kuolemaan. Koskan hiekkaa on käytössä rajallinen määrä, ei tiettyä virhettä voi tehdä montaa kertaa koska jokainen korjausliike kuluttaa hiekkaa, jota saa takaisin vain keräämällä hiekkakapseleita, tai imemällä hiekkaa vihollisista, vihollisia pelissä riittää, mutta harvemmin kiipeilyosuuksissa. Peli on suht antelias tarkastuspisteissä, mutta tietyt osuudet täytyy suorittaa yhteen pötköön, ennen tarkastuspistettä.

Ansat ovat yksi iso tyyliseikka kokonaisuudessa. Pyörivät terävät ja lattiapiikit ovat yleisiä hasardeja, mutta myös hajoavat ympäristöt tarjoavat haastetta. Jotkut näistä osuuksista on tehty eräänlaisiksi pulmatilanteiksi joissa pitää tutkia ympäristöä ja löytää oikea reitti eteenpäin. Ajoittain jopa tuntuu että parempi kuolla suoraan ja palata tarkastuspisteelle, kuin aloittaa pudota alas ja joutua kiipeämään koko matkan takaisin ylös. Pelissä on omat ärsyttävät osuutensa ja joskus kyse on siitä että ei ole täysin selvää pitäisi tehdä, tai sitten sitä tehdessä pitäisi mennä hiljaa ja rauhallisesti, ei hosuen, mikä taas toisinaan on ihan käypä metodi. Pelattavuus pysyy pääasiassa hyvin perässä, mutta tietyt liikkeet ovat sellaisia, että niitä ei voi tehdä ns. vikkelästi, vaan seuraus on monesti osuma hasardiin tai putoaminen alemmas.

Pulmanratkonta on yksi näennäinen lisä kokonaisuudessa. Pulmaosuuksia ei ole paljoa, mutta ne ovat ylivoimaisesti pelin ärsyttävimpiä. Eräs unenomainen osuus loppupuolella on pelin ärsyttävin pätkä, kuten myös alkupuolella oleva iso mekanismi. Sands of Time ei ole mikään Uncharted kun pulmista puhutaan ja vaikka Uncharted sarja on pulmien suhteen onnistunut merkittävästi keskivertoa paremmin, ovat ne pulmaosuudet pelistä riippumatta niitä huonoimpia osuuksia kun pelejä pelaa useamman kerran läpi. Lisäksi tässäkin kohtaa tuntuu että tietyt esineiden siirtelypulmat eivät ole kääntyneet erityisen hyvin PC muotoon, sillä tuntuu että kaikkia toimintoja ei voi tehdä niin jouhevasti kuin pitäisi ja näissä osuuksissa huomaa usein myös sen että kamera ei aina ole pelaajan ystävä, vaikka 80% ajasta katsookin sinne minne pitää.

 

Ketterää miekanheilutusta hiekkahirviöiden keskellä

Toiminta on merkittävä tekijä kokonaisuudessa. Alkuperäisissä sarjan peleissä kauan ennen tätä miekkailu on melko simppeliä ja lähinnä pieni lisä kiipeilyn kylkeen. Tällä kertaa siitä on saatu paljon enemmän irti ja toiminnassa on mukavasti muuttujia prinssi on ketterä mies miekan ja tikarin käytössä. Hän pystyy torjumaan, väistämään, hyppäämään seinästä vihollisia päin ja myös vihollisten yli hyppääminen onnistuu helposti. Vihollistyyppejä pelissä on suhteellisen vähän, mutta tietyillä vihollisilla on tietyt jutut mitä ne tekevät ja tietyt tekniikat eivät toimi heihin. Ärsyttäviä jatkuvasti suojaaviakin vihollisia löytyy, tottakai ja toiminta on monesti melko itseääntoistavaa. Toiminnallisten pätkien mahdollisesti ärsyttävin asia on kuitenkin se, että monesti tuntuu että vihollisia on paljon enemmän, kuin pitäisi sillä joissakin osuuksissa vihollisia tuntuu tulevan lisää ja lisää, vaikka niitä kuinka tappaisi. Mutta kun ohjattavuudesta saa vähän paremmin kiinni, niin taistelu on pääasiassa hauskaa.

Hiekkavoimat ovat läsnä myös taistelussa. Prinssi pystyy hidastamaan aikaa ja horjuttamaan vihollisia hiekkaiskuilla joilloin ne voi viimeistellä. Lisäksi prinssi pystyy vapauttamaan mega pysäytyksen minkä aikana hän pystyy tappamaan kaikki kentällä olevat viholliset, mutta tämä liike vaatii paljon energiaa, mitä saa kun imeaa hiekkaa vihollisista. Tässä mielessä on hyvä asia että vihollisia on paljon, mutta koska samanlaisia vihollsia on paljon, se myös ruokkii tätä toistoa, mikä on toiminnassa läsnä. Liikkeitä taistelussa ei ole paljoa, mutta ne perusliikkeet toimivat erittäin hyvin ja taistelussa on erittäin hyvä fiilis. Ehkä ärsyttävin asia taistelussa on se, että kamera ei aina ole täysin mukana siinä, että mitä pelaaja yrittää tehdä, koska kamera yleensä lukittuu tiettyyn viholliseen ja tietystä suunnasta, mikä voi tietyissä tilanteissa ja erityisesti ahtaissa tiloissa olla melko ärsyttävää.

Pomotaisteluja pelissä on vain muutama ja muutenkin sellaisia erityisiä tilanteita on erittäin harvoin. Toiminnassa pelin viimeinen osuus on kuitenkin sellainen jossa laitetaan aivan uusi vaihde silmään kun pelaaja saa pelin parhaan miekan käyttöönsä. Muutoin toiminta noudattaa samoja kaavoja. Pelaajan apuna oleva Farah käyttää jousipyssyä aseena, mikä vaikuttaa aluksi hyvältä lisältä koska jousi horjuttaa vihollisia joihin on helppo iskeä ja horjuttaa heitä. Farah ampuu kuitenkin melko hitaasti ja on usein pulassa, mikä pakottaa prinssiä keskittymään lähellä oleviin vihollisiin. Toimintaan on pyritty tuomaan pientä lisää sieltä tälläkin tavalla, mutta se ei ole mitenkään iso osa.

 

Kestää aikaa

Sand of Time on se peli koko Prince of Persia sarjassa joka on kestänyt aikaa erittäin hyvin. PS2 trilogian kolmas peli, Two Thrones on jäänyt mieleen samankaltaisena, paikoin monipuolisempana, mutta myös samoja ongelmia toistavana pelinä kun taas PS3:lla sarja kokeili yhtä ja toista, mutta ainakaan 2008 ilmestynyt reboot ei ollut erityisen vahva lisä sarjaan. Ysärillä ilmestyneet ensimmäiset pelit taas ovat aikakautensa tuotteita, pääasiassa huonolla tavalla. Uusimpana pelinä oleva Lost Crown on hyvin erilainen, mutta hyvä peli. Se ei kuitenkaan tätä voita, osittain ehkä nostalgian vuoksi, mutta toisaalta Lost Crown on vielä sen verran tuore että vielä ei voi sanoa että kestääkö se aikaa. Mutta tämän pelin päähahmo on joka tapauksessa parempi, joskin pääroisto, ei pärjää Lost Crownin omalle.

Kokonaisuutena Prince of Persia: Sands of Time on kuten monet muutkin PS2 pelit. Se on kestänyt aikaa yllättävän hyvin ja sen toteutus on monella osa-alueella erittäin onnistunut. Pelin graafisesti hienon näköinen, ääninäyttely on todella onnistunuttu kun prinssi kommentoi omaa kuolemaansa, tai ajattelee asioita ääneen, tai päässään. Pelattavuus on hyvällä tasolla, vaikkakin PC versiossa on omat oikkunsa ja nykyinen PC voi vaatia hieman hienosäätöä. Mutta useimmiten PS2 pelit ovat sellaisia että ne kääntynyt hyvin myös PC muotoon, toisin kuin PS3 pelit, jotka ovat merkittävästi ongelmallisempia tapauksia.

---

---

---

Yhteenveto

Prince of Persia sarjassa Sands of Time on selvästi se paras peli. PC version ohjattavuus ei ole sieltä parhaasta päästä, mutta kun siitä saa kiinni, se pääsee aika lähelle PS2:n erittäin hyvää pelattavuutta. Asetelma toimii, tarina on hyvin kerrottu ja peli on todella kivan näköinen graafisesti. Tyyliseikoissa on vahva yhtenäisyys, joskin itseääntoistavuus mikä pätee myös hyvin toteutettuun toimintaan ja vielä parempaan parkouriin, jossa ajan kelaaminen pääsee oikeuksiinsa.

 

+ Hiekka ja sen monet mahdollisuudet

+ Toiminnan ja parkourin rytmitys

+ Tarinan kerronta ja päähahmot

+ PS2 tyyliä PS2 laadulla

 

- Teeman tyyliseikat eivät ole ne parhaat

- Melko itseääntoistava

- PC version ohjattavuus ja tekniset ongelmat

 

Arvosana: 8,0

 

Mahtava

 

Sands of Time kestää aikaa