Ota 20 ilmaiskierrosta

Ei omaa rahaa, ei riskiä


perjantai, 27. marraskuu 2020

Pomotaistelut joita ei Ollut

Aivan liian monissa peleissä kohtaa vihollisia jotka on kuin tehty pomovihollisiksi, mutta joita vastaan ei sitten koskaan taistellakaan ja monesti ei saada sen vuoksi kunnolla muljuttaa. Monesti tämä tuntuu suoralta pelaajan kiusaamiselta ja hyvin usein siltä, että pelissä ei käytetä kaikkea saatavilla olevaa potentiaalia.

 

 

 

Se että joistakin vihollisista ei tehdä pomovihollisia tuntuu monesti todella suurien mahdollisuuksien täydeltä haaskaamiselta. Aivan liian monissa peleissä tulee vastaan roistohahmoja jotka on kuin tehty pomovihollisiksi mutta joita vastaan ei sitten koskaan päästä tappelemaan, syystä tai toisesta. Riippuen vihollisesta, tämä voi olla lähinnä harmillista tai todella raivostuttavaa.

Tätä ideaa on paikka paikoin hieman myös lavennettu, sillä se että tietynlaista pomotaistelu ei saa, voi myös tarkoittaa haastetta, sillä jos hahmoa vastaan taistellaan esimerkiksi aiemmin tai vain näennäisesti, niin se tarkoittaa, että kyseistä hahmoa vastaan ei saatu sellaista pomotaistelua, kuin olisi pitänyt.

Lisäksi ihan tyhjästä ei tehdä poimintoja, vaan kyseisen hahmon pitää jollakin tavalla olla osana peliä, tai se mahdollisuus pitää olla jotenkin esillä. Eli vaikka Avengersissa olisi voinut olla vaikka kuinka Marvel hahmoa pomovihollisina, niin niitä ei poimita ilman mitään peru

Vain yksi per peli

 

EPÄKUNNIALLISIA MAININTOJA

 

Alexander - Final Fantasy VIII

- Yksi niitä tyylikkäimpiä Guardian Foreceja jota vastaan olisi ollut hienoa taistella

 

Deathstroke - Batman: Arkham Knight

- Deathstroken pitäisi olla lähitaistelun mestari, jossa missä on se nyrkkitappelu?

 

Maleficent - Kingdom Hearts II

- Kun hahmo jostakin syystä piti herättää henkiin, niin missä on pomotaistelu hahmoa vastaan

 




24. Nicholai Ginovaef - Resident Evil 3 Remake

Yhteenotto hopeasuden kanssa olisi helposti ollut yksi sellaisia pieniä huippukohtia pelissä. Siis sanotaan että hahmo olisi voitu tehdä merkittävästi paremminkin, mutta vähän parempi loppuhuipennus olisi myös ollut paikallaan sillä pelkkä nopea ampuminen on vähän erittäin antiklimaattista. Ei tämän olisi tarvinnut olla mitään ihmeellistä koska se todellinen haaste on juuri voitettu, mutta jotain pientä olisi ollut kiva saada jotta tämän hahmon kanssa olisi päästä vähän parempaan lopetukseen. 


23. Officer Frank Tenpenny - Grand Theft Auto: San Andreas

Tylsä autotakaa-ajo ilman kunnollista ammuskelu tai vastaavaa. Siis tämä on juurikin sellainen hahmo jota haluaisi vähän kurmoottaa, eikä vain lopettaa tylsän takaa-ajan merkeissä. Onhan se vaihtelua hetkeä aiemmin olleeseen Big Smoke taisteluun, mutta ei tämä ole kelvollinen pomotaistelu ilman kunnollista taistelua. Takaa-ajo on aika ontua valinta viimeiseksi pomotaisteluksi.


22. Gol ja/tai  Maya - Jak & Daxter: Precursor Legacy

Tässä on menty juurikin sitä tylsintä reittiä. Kaksi roistohahmoa on niputettu yhteen pomotaisteluun ja sekin on valtavaa robottia vastaan. Tämä on siitä jännä tapaus että tämän kanssa tuntuu että kokonaisuudessa on pelaajalta ryöstetty mahdollisesti kaksi pomotaistelua tai ainakin yksi kunnollinen jossa otettaisiin yhteen edes toista näistä kahdesta vastaan. Iso robotti taistelu ei vain ole sellainen huipennus joka nappaisi.


21. Aerith - Kingdom Hearts

Itsellä tuntuu että Aerithin olisi pitänyt olla osana taisteluja areenalla samalla tavalla kuten Leon, Cloud ja Yuffie olivat, sekä Tifa KH2:ssa. Tietysti Aerith olisi pariottelussa jonkun kanssa, esimerkiksi Cloudin kanssa. Tuntuu että yksi FF hahmo vain tylysti sivuutettu. Tietysti Aerithista ei tässä pelisarjassa juuri taistelijan oloista tehdä, mutta kyllä se vähän jäi vaivaamaan, kun hän ei missään kohtaa liittynyt taisteluun, vaikka Yuffie liittyi. Mutta toisaalta, eipä liittynyt Cidkään.


20. Jecht - Final Fantasy X

Sen sijaan että olisi heti menty siihen hirviömuotoon, niin olisi ollut paljon kiinnostavampaa taistella vaikkapa pelkästään Tidusilla Jechtiä vastaan tämän ihmismuodossa. Siinä olisi samalla päässyt näkemään sen että miten Jecht taistelee ihan oikeasti ilman Aeon muodon tuomia etuja.


19. Emperor Solarius - Overlord II

Devourer on erityisen tylsä viimeiseksi pomotaisteluksi ja se on kuin vääntäisi veistä haavassa, kun vaihtoehtona olisi ollut Julius Caesar tyylinen hahmo, joka olisi ollut huomattavasti parempi pomotaistelu, puhumattakaan että varmasti paljon vähemmän rasittava tapaus.


18. Eversti Garrett - Days Gone

Tavallaan todella nerokas tapa lopettaa kaikki, mutta silti tuntuu että jonkinlainen kunnollinen pomotaistelu olisi ollut paikallaan, sillä se että Skitso on viimeinen pomovihollinen on typerä ratkaisu eikä tarjoa erityisen hyvää loppuhuipennusta oikein millään tavalla.


17. Baron Praxis - Jak II: Renegade

Kyllähän tätä hahmoa vastaan taistellaan kahdesti mutta se kolmas ja ratkaiseva taistelu jää puuttumaan kun Metallipäähirviö puuttuu peliin. Taistelu mies miestä vastaan olisi ollut todella hyvä lopetus tälle hahmolle. Sille on selvät puitteet, mutta sitä ei koskaan tapahdu. Se ei ole sama asia että taistelee kahta konetta vastaan, kuin että taistelisi hahmoa itseään vastaan.


16. Harry Flynn - Uncharted 2: Among Thieves

Tämän hahmon kanssa idean tavallaan ymmärtää koska Harry on sen verran munaton luuseri pelkuri vätys että ei hänestä olisi Natelle minkäänlaista vastusta minkäänlaisessa tappelussa. Mutta siitäkin huolimatta tuntuu epäreilulta että pelaaja ei pääse missään kohtaa tarinaa mitenkään antamaan tälle hahmolle selkäsaunaa jonka hän olisi ansainnut todella paljon.


15. Jack the Ripper - Assassin's Creed: Syndicate - Jack the Ripper DLC

Tämä on siinä mielessä kyseenalainen ratkaisu että hahmoa vastaan kyllä taistellaan, mutta siinä ei ole mitään kunnollista haastetta, vaan koko tilanne ratkeaa aivan liian helposti. Tämän olisi pitänyt olla kunnollista hiiviskelyä joka sitten lopulta päättyy kunnon käsirysyyn ja iskujen vaihtoon. Siinä on olemassa ero että onko taistelu on tarkoituksella helppo vai helppo sen vuoksi, koska siihen ei ole panostettu tarpeeksi ja tämä on niitä tapauksia kun taisteluun ei ole panostettu.


14. Kerchak - Disney's Tarzan

Sabor ja Clayton ovat pelin ainoat pomotaistelut mutta apinakuningas Kerchak olisi aivan hyvin voinut olla yhtenä pomotaisteluna sillä tarina olisi aivan hyvin voinut antaa sille tilaa. Tuntuu että peliin olisi todella hyvin mahtunut vielä yksi pomotaistelu mutta jostakin syystä sitä ei sitten viitsitty siihen tehdä, mikä on tavallaan sääli, koska monissa muissa Disney peleissä vastaavanlaiset pätkät on kyllä käytetty.


13. Bane - Batman: Arkham City

Arkham Knight tekee virheen siinä että ei ota Banea mitenkään mukaan peliin vaan käyttää taas Killer Crocia, mutta City tekee virheen koska ei kehitä yhteenottoa Banea vastaan yhtään, eikä tarjo minkäänlaista pomotaistelua, vaan yhden nopeasti ohimenevän hetken. Asylumissa ollutta taistelu olisi voitu kehittää tässä osassa, ehkä vähän siihen suuntaan mitä Arkham Origins lopulta tarjosi. Kun kyseessä kuitenkin on yksi Batmanin vaarallisimmista vastustajista koskaan. 


12. Peter Madsen - 24: The Game

Tämä hahmo kuin tehty erinomaiseksi vastineeksi Jack Bauerille. Hahmo on selvästi kyvykäs tuli- tai lähitaistelussa, joten mistä ihmeen syystä johtuen mitään tälläistä ei pelissä tule vastaan. Hahmo vain pakenee veneellä jonka pelaaja räjäyttää. Ei mitään asehippaa tai nyrkkitappelua, vaikka sarjassa Jack tappaa porukkaa mitä kekseliäimmillä tavoilla. Tässä olisi mahdollisuus tehdä sellainen myös pelimuotoon.


11. Arkham Knight - Batman: Arkham Knight

Siis kyllähän tätä hahmoa vastaan taistellaan, mutta taistelu on todella selvästi vajaa koska tässä ei millään tavalla ole osana sitä lähitaistelua. Siinä mielessä peli ei missään vaiheessa tarjoa sellaista pomotaistelu tätä hahmoa vastaan, jossa olisi samanlaista lähitaistelufiilistä mitä Arkham Originsin Deathstroke tai Arkham Cityn Ra's Al Ghul molemmat tarjosivat todella hyvin. Lisäksi tämä on sellainen osa hahmoja jonka todellakin pitäisi olla osa taistelu, sillä Arkham Knight on sen verran samanlainen kuin Batman.


10. Witch-King - Lord of the Rings: Return of the King

Noitakuningas on yksi niitä hahmoja joka on kuin luotu pomoviholliseksi. Tietysti tässä kohtaa olisi menty reippaasti sivuun siitä, mitä elokuvassa tapahtui, mutta niin mentiin myös Mustalla Portilla. Tässä olisi ollut loistava mahdollisuus tehdä eeppinen yhteenotto yhtä elokuvasarjan paras roistohahmoa vastaan. Puhumattakaan että siinä olisi ollut mahdollisuuksia sekä ratsutaisteluun, että miekkataisteluun. Tietysti kaikki olisi voinut päättyä tavalla, miten se päättyi elokuvassa, mutta tämä olisi silti ollut hieno peliratkaisu.


9. Skull Face - Metal Gear Solid V: Phantom Pain

Tämä hahmo, joka on yksi kiinnostavimpia hahmoja koko MGS sarjassa, on rikollisen alikäytetty koko pelissä. Tämä on tietysti sellainen hahmo joka ei heti vaikuta juuri taistelijalta, mutta sen verran pimeää settiä pelisarjassa on nähty, että kyllähän tästä nyt olisi saanut todella hyvän pomotaistelun, vaikkapa Skulls hengessä. Tuntuu vain todella suurelta potentiaalin hukkaamiselta kun tätä hahmoa vastaan ei pääse missään kohtaa aivan todella taistelemaan.


8. Gaston - Kingdom Hearts II

Kaunotar ja Hirviö tarina jatkui toisessa Kingdom Hearts pelissä, mutta Gastonia ei näkynyt. Tämä oli tavallaan suuri pettymys tarinallisestikin, sillä kyseessä on sen verran kiinnostava ja erilainen Disney roisto, joka olisi sopinut Kingdom Hearts maailmaan erinomaisesti. Joten tässä ei pelkästään viety pelaajilta hienoa pomotaistelua, vaan kokonainen, mahdollisesti upea tarinakaari. Ehkä sitten Kingdom Hearts 4:ssä.


7. Julius Caesar - Assassin's Creed: Origins

Tuntuu että tässä kohtaa on pelintekijöiltä loppunut jo täysin pokka tehdä rohkeita ratkaisuja. Siis koko salamurha on huonosti tehty monestakin syystä, mutta kun kerran Rodrigo Borgiaakin vastaan taisteltiin oikein kunnolla, niin miksi ei Caesaria. Paljon parempi olisi ollut kunnon taistelu jonka lopuksi pelaaja tarjoaa sen viimeisen veitsen iskun, jonka jälkeen senaattorit pelastavat pelaajan ja murhaavat Caesarin. Tämä olisi ollut paljon toimivampi ratkaisu nykyisen sijaan, jossa ei ole mitään ytyä.


6. Count Veger - Jak 3

Yksi sarjan julmimpia hahmoja ei todellakaan saa arvoistaan lopetusta ja pelaajakaan ei saa tyydyttää päätöstä yhteenoton muodossa. Vegeriä vastaan ei missään vaiheessa päästä taistelemaan, vaikka niin monessa käänteessä hahmo on osoittanut todella roistomaisuutensa. Tälläiset hahmot on kuin luotu pomovihollisiksi, mutta syystä tai toisesta minkäänlaista yhteenotto ei tule, ei edes Praxisin tavoin tylsää robottitaistelua.


5. Gilgamesh - Final Fantasy VIII

Muutamien Guardian Forcejen kanssa olisi ollut hienoa jos kyseistä olentoa vastaan olisi päässyt taistelemaan ennen kuin hahmon saa käyttöönsä ja Gilgamesh on helposti yksi parhaita esimerkkejä. Siis tavallaan tämä vaihtoehto on todella onnistunut ja saa Gilgameshin vaikuttamaan erittäin tyylikkäältä. Mutta samalla aikaa olisi ollut todella hienoa jos tämä vähemmän Guardian Force olento olisi ollut kolmos levyn viimeinen pomotaistelu Seiferin sijaan, tai edes vapaaehtoinen yhteenotto jossakin salaisessa paikassa ilman mitään selityksiä, jotka selviävät sitten kun vaatimukset täyttyvät.


4. Arpeggio - Sly 2: Konnakopla

Tässä pelissä on ehtinyt tulla vastaan todella upeasti tehtyjä kenttiä ja toinen toistaan onnistuneempia pomotaisteluita. Siinä mielessä oli valtava pettymys että tämän hahmon kanssa olisi voitu tehdä vaikka mikä. Hakkerointihaaste Bentleytä vastaan, exoluurankotaistelu Murraytä vastaan tai esterata Slyta vastaan. Tässä hukataan niin paljon mahdollisuuksia että se on jo surullista. Varsinkin kun ottaa huomioon miten loistava pomotaisteluita tämä pelisarja on pullollaan ja tämä olisi voinut olla vaikka kuinka hyvä.


3. Golbez - Final Fantasy IV

Hahmo jonka olisi pitänyt olla se pelin lopullinen pääroisto ei saa edes kunnollista pomotaistelu missään vaiheessa peliä. Yksi yhteenotto löytyy, joka sekin on pitkälti valmiiksi pureskeltu, ilman minkäänlaista kunnollista haastetta. Tätä hahmoa vastaan olisi pitänyt olla kunnollinen taistelu ja vielä parempaa, sen olisi pitänyt olla täysin Cecil vs Golbez tyylinen välienselvittely. Mutta millainen tahansa kunnolla tehty pomotaistelu olisi myös kelvannut aivan hyvin, jossa Golbez olisi ollut oikeasti haastava.


2. Sephiroth - Final Fantasy VII

Tässä tapauksessa tarkoitan puhtaasti sitä, että vaikka Sephirothia vastaan onkin lopullinen yhteenotto, niin siinä ei päästä taistelemaan sitä miekkamiestä vastaan, jollainen Sephiroth parhaimmillaan on. Siinä mielessä pelissä menetetään valtava potentiaali. Se olisi ollut paljon parempi ratkaisu, että viimeinen yhteenotto pimeydessä olisi ollut oikea taistelu jossa myös vähän haastetta ja jossa olisi oikeasti voinut vielä hävitä. Nyt se on lähinnä tylsän hämäävästi tehty päätös muutoin todella upealle loppuhuipennukselle.


1. Judge Frollo - Kingdom Hearts: Dream Drop Distance

Helposti yksi suurimpia pettymyksiä pitä on roistohahmojen kanssa tullut vastaan ja kun tämä on tullut vastaan Kingdom Hearts sarjassa, jossa Disney roistot ovat olleet toinen toistaan upeampi pomovihollisia, on tämä entistä suurempi pettymys. Frollo on helposti yksi parhaita roistohahmoja mitä Disney elokuvissa on tullut vastaan joten tälle ratkaisulle ei yksinkertaisesti ole hyväksyttävää syytä. Notre Damen Kellonsoittajaa saatiin odottaa aivan liian kauan osaksi KH sarjaa ja sitten siinä ei edes tarjota yhtä mehukkainta osaa kokonaisuudesta.

sunnuntai, 22. marraskuu 2020

Parhaat Tasohyppelyt

Aikoinaan tämä oli ykkösgenre omalla kohdalla ja vaikka se edelleen tarjoaa mielekästä pelattavaa, ei se ole kehittynyt samalla tavalla kuin muutamat muut genret ovat. Kun mennään ajassa taaksepäin, niin tasohyppelyt olivat kuitenkin sitä mielekkäintä tavaraa mitä pelimaailmasta saattoi löytää ja potentiaalia on edelleen olemassa.

 

 

 

Tasohyppelyitä on monenlaisia sillä vaikka ne perusideat ovatkin hyvin ilmeisiä, niin monet muut genret ovat vahvasti läsnä monissa tapauksissa. Siitä syystä on tärkeimpänä asiana onkin se, että tasohyppely on jollakin tavalla vallitsevien tyylien joukossa pelissä sillä vaikka mukana olisi yhtä jos toista muutakin tekemistä, niin niiden pitää pysyä enemmän tai vähemmän sivugenrenä.

Esimerkiksi Middle-Earth: Shadow sarjassa on paljon tasohyppelytyylisiä elementtejä, mutta ne ovat pitkälti vain sivuosassa, aivan kuten Batman: Arkham sarjankin kanssa, joka on valtava kokoelma toimintaseikkailupelien alagenrejä. Joten vaikka molemmat loistosarjoja ovatkin, niin vaikea niitä on tasohyppelyiksi kutsua. Yksi isoimpia kysymyksiä mielessä olikin se, että onko Batman: Arkham sarja tasohyppelyä. Itse sanoisin että pelattavuudessa ei ole hyppelyssä sellaista otetta, joka mahduttaisi Batmanin tasohyppelyyn, koska pelistä puuttuu se tietty tasohyppelyjouhevuus. Kyllähän paikasta toiseen pääsee aika helposti ja kiipeilyäkin on, mutta ei siinä ole sellaista tasohyppelytunnetta.

Tasohyppelytittelin alle mahtuu sen paljon erilaisia pelejä, että monien kanssa voi tuntua kyseenalaiselta että peli on edes valittu, mutta tasohyppelyitä on todella monenlaisia. Erityishuomiona sanottakoon että tasohyppely on toimintaseikkailun alagenre joten kaikki tasohyppelyt ovat teoriassa toimintaseikkailuja mutta kaikki toimintaseikkailut eivät ole tasohyppelyitä ja käytännössä edes kaikki tasohyppelyt eivät ole toimintaseikkailuita.

Yksi per pelisarja

 

KUNNIAMAININTOJA

 

Messenger

- Ninja Gaiden tyylistä menoa josta olisin toivonut vähän toiminnallisempaa

 

Mission Kelloggs

- Yllättävän hyvä tasoloikkakokonaisuus

 

Prince of Persia: Sands of Time

- Näyttävää parkouria ajankelaamisella ja sapelinkäytöllä

 

Bloodstained: Curse of the Moon

- Klassisten Castlevanioiden jälkeläinen muutamilla hienoilla omilla ideoilla

 

Megaman X2

- X sarja jyrää vanilja Megamanit mennen ja tullen

 




24. VVVVVV

Hyvin omalaatuinen, hyvin vaikea ja hyvin palkitseva peli joka ei suoraan mahdu tasohyppelyn alle, kirjaimellisessa mielessä, mutta tämä on genressä todella toimiva tapaus koska se käyttää todella omanlaistaan ideaa. Pulmapelien joukossa yksi onnistuneimpia tapauksia joka on omanlaisensa tasopeli.


23. Strider

Tämä on niitä pelejä jossa on vauhtia, vaarallisia tilanteita ja jossa aivan lopussa tuntee todellakin olevansa todellinen ninja jolle esteet ovat pelkkiä hidasteita. Hyppiminen ja kaikki sujuu niin helposti että pelin tapauksessa on pakko ihastella sitä jouhevuutta ja vauhtia mikä yhdistyy näyttävyyteen lähes saumattomasti.


22. Chip and Dale: Rescue Rangers 2

Yksi onnistuneimpia moninpelitasohyppelyjä joka on ehdottomasti haastava, mutta armollisella tavalla, koska apukeinoja riittää. Tiku ja Taku kakkonen on todella hyvä peli pelata ja monien kikkojen ansiosta moninpeli todella nostaa pelattavuuden aivan uudelle tasolle mielekkyydessä.


21. Gremlins 2: New Batch

Yksi NES kirjaston aliarvostettuja helmiä. Paikoin todella vaikea, mutta myös todella palkitseva ja erittäin hienon näköinen. Lisäksi tämä on todellakin yksi niitä upeimpia elokuvan pohjalta tehtyjä pelejä.


20. DuckTales Remastered

Esimerkillisellä tavalla tehty remasterointi, joka on kaikilla tavoilla rikkaampi kuin alkuperäinen. Vaikka ensimmäinen DuckTales onkin monien mielestä se paras, niin kyllä itse NES peleistä pidän enemmän kakkosesta, mutta kun tämä remasteri on myös mukana tappelussa, niin kyllä se nousee ykköseksi.


19. Rayman Legends

Vauhdikas ja värikäs tasohyppely jossa tuntuu monella tavalla tulevan esiin Sonicin vauhtia ilman että siitä tulee epäselvää sotkua. Rayman Legends on kuin hiottu Origins jossa pelattavuus pääse hienosti oikeuksiinsa ja monen pienit temput todellakin auttavat sitä vauhdikasta toimintaa tulemaan hienosti esiin.


18. Mirror's Edge

Ensimmäisen persoonan tasohyppelyitä ei ole hirveän paljoa, mutta Mirror's Edge onnistuu ottamaan tästä ideasta todella paljon irti. Vaikka pelissä onkin suuria heikkouksia, niin samalla aikaa se on todella esimerkillinen tasohyppely, koska se tekee jotakin todella erilaista.


17. Assassin's Creed: Syndicate

Vaikka sarjassa olisi monta muutakin hyvää kandidaattia, niin Syndicate on tässä tapauksessa oma valintani, koska sen tasohyppely tuntuu olevan parhaiten edustettuna, ilman että meritaistelu vie siltä merkittävästi jalansijaa. Kyllähän Black Flag voisi aivan hyvin ansaita tämä paikan, mutta vaihteeksi valitsen tämän.


16. InFamous: Second Son

Parkour pelit ovat kuin moderneja tasohyppelyjä ja InFamous on helposti tämä sarjan kärkeä, jopa AC:n yli. Vaikka tyylillisesti kiipeily onkin välillä aika sielutonta, niin se laajuus, näyttävyys ja määrä kyllä korjaavat monet pienet heikkoudet ja Second Son pelissä tämä parkour on ehdottomasti kaikkein hietuimmasta päästä.


15. Batman

Yksi NES kirjaston parhaita pelejä ja yksi parhaita elokuvasta tehtyjä pelejä. NES vaikeus kyllä rajoittaa todella pahasti sitä miten paljon pelistä oikeasti nauttii, mutta kun tätä peliä vertaa isoon osaan muita NES pelejä, on tätä hyvin vaikea päihittää, varskin tasohyppelygenressä, joka oli aikoinaan se ylivoimaisin genre.


14. Darksiders

Darksiders sarjassa tasohyppely on monesti osa pulmanratkonnallisempia osia ja nousee niin usein esille, että pakostakin tämä tuntuu olevan yksi pelin keskeisiä genrejä vaikka sitä ei niin paljon korostettaisikaan. Genesis on tätä huomattavasti vähemmän mutta ensimmäinen peli sarjassa oli merkittävästi tasohyppelypainotteinen todella monissa osissa peliä, vaikka toiminta olikin pelin helposti parhaita osa-alueita. Erityisesti siksi tätä peliä täytyy korostaa, että se on niin hyvä, puzzleista huolimatta.


13. Disney's Jungle Book

Viidakkokrija ei ole millään omia suosikkielokuviani Disney elokuvien joukossa, mutta tämä peli on helposti niitä mistä on parhaat muistot. Kilpailuun verrattuna aika helppo peli mutta myös todella nautinnollinen tapaus joka tuntui yllättävän laajalta kenttäsuunnittelussa ja onnistui tarjoamaan todella nappaavan pelattavuuden.


12. Hollow Knight

Syy miksi en tätä paremmalla sijalle nosta, tulee siitä ajoittaisesta turhankin tiukasta pikkutarkkuudesta. Hollow Knight on ehdottomasti pelaamisen arvoinen kokonaisuus erään toisenkin ritaripelin rinnalla ja tyylillisesti se on huipputasoa. Tietty haastementaliteetti kuitenkin kurittaa sitä, mutta kokonaisuutena peli tarjoaa todella hienoa tasohyppelyä juuri oikeilla lisävarusteilla.


11. Shovel Knight

Yksi niitä tapauksia joka näyttää indie pelien mahdin. Lapioritari on erinomainen esimerkki modernista tavasta tehdä old school tasohyppely Megaman hengessä. Peli on tyylikäs ja muuttuu aika sujuvalla tavalla haastavaksi. Vaihtelua on sopivassa määrin ja pelattavuus muutenkin rikastuu hienosti pelin edetessä monien erilaisten varusteiden muodossa ja siinä samalla myös tasohyppely kehittyy.


10. Disney's Tarzan

Ehkä paras kaikista Disney elokuvien pohjalta tehdyistä peleistä. Tarzanissa on pitkälti kaikki ne klassiset palaset kohdallaan ja paketti seuraa elokuvaa todella hienosti. Tasohyppelyhengessä peli myös nappaa erittäin hienosti ja onnistuu koukuttamaan. Aika on vähän koulinut, mutta aikanaan, tämä oli todellista laatua.


9. Super Mario Bros.

Koko genren todellisia pioneereja josta niin monet ovat ottaneet mallia. Ei millään parhaita mitä löytyy, mutta pakkohan tätä on korostaa koska kun mietitään aikakautta jolloin peli ilmestyi ja vaikutus mikä sillä oli niin moniin, ei ole mitenkään pieni asia.


8. Ratchet & Clank: Crack in Time

Tasohyppelyksi tämäkin on luokitelta, vaikka se on pääasiassa räiskintää. Mutta tasohyppelykin toimii erittäin hyvin ja korostaa sitä, miten toimiva kokonaisuus peli onkaan.


7. Jak 3

Naughty Dogin toinen merkittävä sarja jossa kolmonen on helposti se ykkönen. Ensimmäinen peli on ehkä puhtain tasohyppely, mutta kolmosessa kaikki muu täyte korostaa sitä kokonaisuutta niin hyvin, että pakkohan tämä valita sillä se mikä tasohyppelyajasta karsitaankin, saadaan takaisin vaihtelussa.


6. Star Wars Jedi: Fallen Order

Toiminta on ylivoimaisesti pelin ensisijainen genre mutta tasohyppely korostuu pelissä niin monessa paikassa ja niin monella tavalla että ei sitä voi vain sivuuttaa. Samaan tapaan kuin Uncharted, myös Fallen Order osaa hienosti jaksottaa toimintaa erilaisella kiipeilyllä, hyppimisellä ynnä muulla. Tämä on ehkä sellainen tapaus että tasohyppely voi tuntua vähän pakotetulta genreltä, mutta itse sanoisin että kyllä se siihen mahtuu.


5. Castlevania: Symphony of the Night

Monelle tämä ei ehkä tunnu tasoyppelyltä mutta itse laskisin tämän kyllä mukaan monista muista puolistaan huolimatta sillä Yön sinfonia on ylivoimaisesti paras peli sarjassa ja se tarjoaa niin paljon pelattavaa, niin paljon avattaa ja vaikka toiminnallinen puoli tuntuukin pelin pääasialliselta puolelta, toimintaseikkailuhengessä, niin kyllä tässä pelissä saa aika paljon hyppiäkin, sillä linnassa riittää korkeutta ja leveyttä. Niin ja tämä kaikki käännetysti, eli tuplasti. Ehkä rajoilla mennään, mutta tälle puolelle mahdutaan.


4. Crash Bandicoot: Warped

Crash sarjassa tuntuu että Naughty Dog pisti osa osalta merkittävästi paremmaksi joten ei ole ihme että kolmonen on sarjan paras. Se on monipuolisin, hiotuin ja muutenkin mielekkäin kokonaisuus haastavuuden ja pelattavuuden kannalta. Esimerkillinen tasohyppely suurella määrällä vaihtelua.


3. Sly 3: Konnien Kunnia

Ehdottomasti parhaita hiiviskelypelejä joita mieleen tulee ja tasohyppelypelien joukossa Sly 3 on monella tavalla kuin monet genren parhaat. Vaihtelu on huipussaan todella mielikuvituksekkaiden tehtävien ja useiden pelattavien hahmojen ansiosta ja tämä on niitä tapauksia kun pelimaailmoista haluaisi isompia, mutta silti samalla aikaa huomaa että kaikki palaset ovat kohdallaan. Vaikka kolmonen karsikin muutamia kakkosen juttuja pois, niin silti itse koen sen sarjansa parhaana.


2. Uncharted 4: Thief's End

Ehdottomasti yksi parhaita moderneja tasohyppelypelejä jossa toiminnallisuus näyttelee tarinan kannassa hienosti osaa kokonaisuudesta. Mitä tulee puhtaasti tasohyppelyyn joka tulee esiin pääasiassa kiipeilyn ja hyppimisen muodossa, niin harva peli onnistuu jaksottamaan kaikkia osiaan yhtä esimerkillisesti kuin tämä pelisarja ja nelonen on ehdottomasti ykkönen mitä tulee niin moneen osa-alueeseeseen pelissä. Ei ole vaikea valita tämän pelisarja edustajaa tähän kilpailuun, koska Thief's End on niin hyvä.


1. Spyro: Year of the Dragon

Ehdottomasti yksi parhaita pelisarjoja mitä löytyy ja sitä kautta myös ehkä paras esimerkki siitä miten tehdään tasohyppely oikeasti koukuttavalla ja toimivalla tavalla. Year of the Dragon on Spyro pelien ehdoton huippu ja samaten PS1 pelien. Mitä tulee kaikkiin tasohyppelyosiin, on vaihtelua enemmän kuin runsaasti ja koska kaikki puolet on trilogian viimeisessä osassa todella hiottu loppuun asti, niin pakostakin peli tuntuu todella toimivalta kokonaisuudelta ilman mitään isompia ongelmia.

lauantai, 21. marraskuu 2020

Huonoimmat Pelihetket III

Tälläisissä listoissa usein huomaa, että kun yksi on tehty, niin silloin muistuu mieleen niitä todella huonoja hetkiä. Monesti myös vanhojen pelien uudestaan pelaaminen tuo niitä mieleen. Huonoja asioita ei samalla tavalla muistu mieleen kuin hyviä.

 

 

 

Samat äännöt kuin aiemmat ja sama idea muutenkin:

 

- Vain yksi per peli

- Ei kokonaisia pomotaisteluita (yksi osa käy)

- Ei kokonaisia maailmoja (yksi taso/tehtävä/osa käy)

 

Ei myöskään yhtä kokonaista tehtävätyyppiä joka toistuu, koska silloin puhutaan useammasta huonosta hetkestä. Pääidea on korostaa yksittäisiä huonoimpia hetkiä peleissä joista on jäänyt huonoja muistoja.

 

EPÄKUNNIALLISIA MAININTOJA

 

Nazgulin ampuminen - Lord of the Rings: Fellowship of the Ring

- Kun päästään tähän vaiheeseen pomotaistelua niin siitä tulee harvinaisen rasittava.

 

Kilpasyöksy ylöspäin - Teslagrad

- Merkittävästi rasittavampi kuin yksikään toinen haaste

 

Fool - Hollow Knight

- Rasittavaa tasohyppelytaisteluyhdistelyä

 

Jättiläistoukat - Demon's Souls

- Rasittavan kestäviä ja tukkivat ahtaat tunnelit

 




24. Tulen sammuttaminen - Legend of Spyro: Dawn of the Dragon

Tässä tehtävässä on jokin ihmeellinen kankeus joka vain korostaa sitä lentämisen rajoittamista. Lentämällä ei millään pääse tarpeeksi ylös ja sitä kautta ei myöskään meinaa päästä tarpeeksi lähelle liekkejä. Tämä on juurikin sellainen yksittäinen kohtaus joka on jäänyt aivan liian selvästi mieleen todella kankeana ja epämääräisenä tehtävänä jonka kanssa suurimmat ongelmat tulevat puhtaasti siitä pelattavuudesta ja varsinkin sen rajoittamisesta. Etenkin lentämisen rajoittamisesta, mikä on helposti se iso juttu.


23. Evan saattaminen- Metal Gear Solid 3: Snake Eater

Turhauttavaa ja hidasta kun pitäisi jatkuvasti pysähtyä ja varmistaa että Eva pysyy perässä nilkuttaessaan. Turhan usein tuntuu että jos et ryömi eteenpäin, niin Eva ei pysy perässä. Sitten kun tähän sotkuun lisätään se että Evan kestävyys on kokoajan lähes loppu ja vihollisia tulee toistuvasti sotkemaan kuvioita, niin kyllä tämä aika rasittavaksi muuttuu.


22. Skulls pomotaistelu - Metal Gear Solid V: Phantom Pain

Tehtävä jossa useampi Skulls pitää tappaa. Se ei ole hauskaa, vaan turhauttavaa koska näistä vihollisista on tehty tarpeettoman ylivoimaisia. Tuntuu että Skulls joukko on yksiä järeimpiä vihollisia missään pelissä koska aika harvat aseet tekevät oikeasti vahinkoa niihin ja kun vihollisia on kerralla useampi niin kyllä se raivostuttaa. Hyvin lähellä oli etten myös valinnut ensimmäistä kertaa kun näiltä möröiltä pitää paeta.


21. Minas Tirithin muuripuolustus - Lord of the Rings: Return of the King

Todella vähän mokaamisenvaraa ja paljon tikapuita joita kaataa. Tämä on pääasiassa sellainen tapaus josta pääsee kyllä, kun opettelee kaikkien tikkaiden paikat ja ajoitukset koska silloin osaa olla nopeasti siellä missä pitää ja napauttaa tikkaat alas heti. Mutta se ei ole erityisen hauskaa puuhaa.


20. Alun pakkohiiviskely - Evil Within

Alku on todella huono, varsinkin koska edetessään peli saa toiminnallisempia puolia, mutta alkuosa jossa pitää vältellä vihollista piileskelemällä ja hiipimällä varoen eteenpäin on todella hidas, tuntuu jatkuvan liian pitkään ja laittaa pelaajaa odottamaan oikeaa hetkeä. Ei ole hauskaa, vaan erittäin turhauttavaa.


19. Ryhmä hajoaa - Walking Dead: Season 2

Tämä on niitä tilanteita kun itse tekisin kaiken hyvin eri tavalla. Clementinella ei riitä pokka ampua, vaikka pitäisi. Iso ongelma tässä on siinä, että tämä on tarinallisesti todella ratkaiseva paikka, jossa vieläpä korostuu sellainen asia mitä itse osasin odottaa pitkään. Tämä on niitä tilanteita, kun kohtauksessa pitäisi olla enemmän vaihtoehtoisia toimintatapoja, jotta pelaajan päätökset oikeasti merkkaisivat siinä jotakin.


18. Kielimuuri - 11-11: Memories Retold

Tämä on se hetki joka tuhoaa kokonaisuuden, koska lopputuloksia on niin vähän ja kaikki aiempi on lähemmäs yhtä tyhjän kanssa. Tuntuu että tämä peli ei kannusta ystävyyden varjelemiseen sillä jos molemmat pelattavat hahmot näyttelevät osaa loppukohtauksessa, se ei voi loppua onnellisesti, mikä kyllä tuhoaa todella tehokkaasti kaiken se tarinallisen painoarvon mitä koko pelin ajan on yritetty rakentaa, yllättävän hyvinkin vielä.


17. Lunar Harp - Final Fantasy VII

Tämä on jäänyt mieleen epämääräisenä kaivuupelleilynä jossa tuntuu että oikea paikka on aivan liian pikkutarkka. Osa syynä voi olla sekin, että aikoinaan en tajunnut jotakin osaa tästä minipelistä, mutta liian paljon tästä leikistä tuntuu olevan onnenkauppaa ja saman jutun toistoa kunnes tärppää. Jos tämä olisi jonkin vapaaehtoisen jutun vaatimus, niin mitään ongelmaa ei olisi, mutta tämä on vaatimus jotta pääsee pelissä eteenpäin.


16. Nilfheim - God of War

Ärsyttävää farmaamista, vaikkakin aika hienossa ympäristössä. Tämän koko maan idea tuntuu olevan saman asian toistaminen niin kauan, että saa tarpeeksi pojoja kasaan ja onnistuu siinä samalla mahdollisesti paikallistamaan ja tappaamaan valkyyrian. Koko usvainen paikka kerrastapoikki ansoineen on kaukana hauskasta ja saa väkisinkin kysymään että kenen mielestä tämä oli hyvä idea?


15. Halpamainen veto - Devil May Cry V

Aivan loppu Dante vs Vergil taistelussa, jossa Vergil antaa vielä yhden iskun, vaikka taistelun pitäisi olla ohi. Tietysti se tarinallinen ratkaisu, mutta itsestä tuntuu joka ainut kerta todella halpamaiselta, että taistelun lopputulos ratkeaa tavalla johon pelaaja ei voi vaikuttaa. Jos kerran taistelu ei "oikeasti" voi voittaa, niin miksi sitä ei olla voitu tehdä eri tavalla. Siis tämä on yksi parhaita pomotaisteluita pitkään aikaan, mutta tapa jolla se lopetetaan, yhdellä pienellä ratkaisulla, ei vain toimi, vaan kokonaisuuteen tulee todella huono jälkimaku.


14. Värikoodatut avaruushirviöt - Final Fantasy VIII

Alkaa rasittavana arpomisena ja yltyy tarpeettomaksi kikkailuksi. Jos ei tiedä mitä pitää tehdä, voi tämä tuntua hyvin vaikealta. Ensin pitää opetella että missä on minkäkin värinen hirviö ja sitten onnistua pääsemään sen hirviön parin luo, kohtaamatta muun värisiä siinä samalla koska hirviöt pitää tappaa pareittain. Erittäin rasittavasti se menee siinä kohtaa jos loppusuoralla tekee typerän virheen.


13. Zeron tehtävä - Grand Theft Auto: San Andreas

Huono ohjattavuus ja tiukat aikarajat tekevät näistä tehtävistä poikkeuksellisen rasittavia. Alue on iso, aikaa on vähän ja lentokone on erittäin heikkoa tekoa. Ainoa pelastava asia on siinä, että nämä ovat täysin vapaaehtoisia tehtäviä, mutta mitään hauskaa näissä tehtävissä ei lähtökohtaisesti ole. Oma valintani ykkösesimerkiksi on se, kun lentokoneella pitää tuhota kuriireja kaupungissa.


12. Twin Towers - Rogue Galaxy

Jatkuu aivan liian pitkään ja kaikenlisäksi rasittava sokkelu turhauttavilla vihollisilla ja vieläpä pakollinen alue. Tämä olisi todella siedettävä jos kyseessä olisi yksi korkea torni, mutta kun koko sirkus pitää tehdä kahdesti niin se koettelee hermoja todella paljon, merkittävästi enemmän kuin mikään muu osa peliä, vaikka kyllähän siellä muutama muukin rasittava paikka on, mutta kun kuulee tehtävän aikana ne samat läpät ainakin parikymmentä kertaa, niin hermot ovat kireällä.


11. Ryöminen mikrossa - Metal Gear Solid 4: Guns of the Patriots

Turhauttavaa ja hidasta. Tässä aika pitkälti tähdätään tunnelmaa ja siihen vaikeuteen jota Snake käy läpi, mutta tästä osuudesta on tehty aivan liian rasittavaa nappuloiden hakkaamista, eikä tässä tunnu olevan kunnolla edes väliä miten ryömii, koska aina päätyy tilanteeseen jossa nappulan näpyttäminen on viety aivan liian pitkälle.


10. Lentokonetaistelu - Far Cry 5

Rasittavan pitkäksi venyvä ja tylsä yhteenotto. Muutoin ensimmäinen pomotaistelu on hienosti rakennettu, mutta ilmataistelu lentokoneilla on hyvin rasittavaa kikkailua jossa pitäisi yrittää osua nopeasti liikkuvaan kohteeseen. Tämä on yksi parhaita esimerkkejä huonosti tehdystä osasta lentotaistelussa, koska siinä annetaan liikaa tilaa, mikä johtaa turhauttavaan kikkailuun.


9. Kristalliluolan näkymätön silta - Dark Souls

Kävelemistä tyhjyyden päällä, näkymättömällä tasanteella. Kun ajattelee että ne paskamaisimmat osuudet ovat jo takana päin niin vielä loppupuolellakin onnistutaan kiusaamaan pelaajaa. Tämä alue on täyttä kuraa siitä syystä että monet tasot ovat näkymättömiä joka johtaa hitaaseen etenemiseen ja jatkuvaan arpomiseen että onko varmasti turvallista. Mitään hauskaa tässä ei ole ja kokonaisuus on väärällä tavalla kekseliästä.


8. Sukellusvenepako - Resident Evil 6: Adan Kampanja

Vähän turhan pieni virhemarginaali ja erityisen rasittava viimeinen pätkä. Koko tilanne on tehty hyvin tiukaksi koska pienikin haparointi voi johtaa siihen että hukkuu. Sitten kun vielä lopussa heitetään aikarajan kanssa tiukemmalle menevä pysäyttävä tilanne jossa joutuu odottamaan ja tappamaan vihollislaumoja niin se tekee kokonaisuudesta aivan liian turhauttavan ja väärällä tavalla haastavan. Puhumattakaan että koko sotku tuntuu suhteellisen stressaavalta, koska virhemarginaali on niin olematon ja kamerakulmat vaihtuvat.


7. Fade - Dragon Age: Origins

Tästä on hauskuus kaukana ja tämä osuus jatkuu aivan liian pitkään. Siis Fade on tarinallisessa mielessä aika hyvä, kun pääsee katsomaan vähän enemmän pelihahmojen sielunmaisemaan ym. Mutta tapa jolla kokonaisuus on tehty, tekee siitä hyvin turhauttavan koska se tietty sokkeloisuus, puzzlevivahteisuus ja rasittava pelattavuus tekevät Fade osuudesta erittäin huonon pätkän. Tarinallisuus, vaikka kuinka hyvä, ei vain pelasta kokonaisuutta.


6. Bevellen Temppelipuzzle  - Final Fantasy X

Jokainen temppelipuzzle on täyttä kuraa tässä pelissä, mutta Bevelle vetää kaiken yli, etenkin PS3:n remaster versiossa jossa on ohjattavuudessa sellainen pieni viive. Tämä automatisoitu scifitemppeli on hyvin rasittava kokonaisuus jossa yksi virhe voi johtaa siihen että pitää taas tehdä useampi käänne että pääsee taas samaan kohtaan. Tässä temppelissä on hieno ulkoasu, mutta kaikki pelattavuuteen liittyvä on kaukana hauskasta, mikä on sinänsä saavutus koska yksikään aiempi temppeli ei ollut hauska, mutta tämän rinnalla ne ovat.


5. Talion pomotaistelun loppu - Middle-Earth: Shadow of War - Blade of Galadriel

Tässä luodaan juonitärviö koska tämä on taistelu joka olisi pitänyt hävitä. Talionin koko tarinakaari menee ristiriitaan pääpelin kanssa ja vaikka DLC itsessään on aika hyvä ja pelattavuudessa miellyttävä niin tarinallisessa lopetus on sieltä huonoimmasta päästä mitä on lisäsisällön kanssa koskaan tullut vastaan. Tässä oli todella paljon mahdollisuuksia mutta ainoa mitä lopetuksella saavutettiin, oli pääpelin tarinan heikentäminen, mikä on suoranainen rikos, koska se oli niin hyvä ennen tätä.


4. Chapter 1 - Red Dead Redemption 2

Lumisessa erämaassa seikkailusta on kaikki hauskuus kaukana. Tämä osuus pelistä jatkuu aivan liian pitkään, on pääasiassa täysin valmiiksi pureskeltu ja rajoittaa pelaajaa aivan liikaa. Vasta kun tästä osuudesta päästään, niin peli kunnolla alkaa. Tämä on helposti yksi niitä aloituksia, joka tekee pelin uudelleen aloittamisesta erittäin vaikeaa. Tosin näin laajaa peliä ei muutenkaan tee mieli aloittaa kokonaan alusta jos on tehnyt ison osan haasteista sun muista, mutta näin surkea aloitus ei auta asiaa.


3. Valkea palatsi - Hollow Knight

Tasohyppelyhelvetti pahimmasta päästä. Jokaisella on oma taktiikkansa, mutta hyvin monessa kohtaa tämä kokonaisuus on todella pikkumainen tarkkuuden kanssa. Aika usein tuntuu että pieni virheliike palauttaa taaksepäin ja koska kokonaisuus vaikeutuu kokoajan, niin aivan lopussa tähän menee lopullisesti kärsivällisyys, eikä tämä ole mitenkään lyhyt paikka, vaan tarpeettoman pitkäksi venytetty kiirastuli josta on kaikki hauskuus kaukana.


2. Abby lähtö - The Last of Us: part 2

Se että Ellie päästää Abbyn menemään jää ärsyttämään ja pitkäksi aikaa. Tämä on juurikin sellainen hahmo, jonka olisi pitänyt kuolla ja mielellään vielä tuskallisesti. Tämä on niitä hetkiä pelissä kun päähenkilön lopullinen päätös ei vain tunnu kokonaisuuten nähden oikealta tai edes järkeenkäyvältä. Ellie on voitolla ja sitten, vielä muistaessaan Joelin, hän päästään ottoisänsä murhaajan pois ja selviää itse yhteenotosta heikompana kuin koskaan. Tietysti tätä tilanne voi alkaa selittää auki monella tavalla, mutta mikään niistä ei tunnu järkevältä Ellien tarinakaaren kanssa.


1. Mithrilin etsiminen - Lord of the Rings: War in the North

Ainoa esimerkki siitä kun tehtävää ei voi tehdä, jos ei pelaa kääpiöllä ja koska tälläisiä vastaavia tapauksia ei ole muita pelissä, niin se tuntuu entistä halpamaisemmalta ratkaisulta. Tämä on helposti yksi typerimpiä pelisuunnittelutapauksia mitä on koskaan tehty ja vieläpä aika monella tavalla. Tästä ei ole mitään selvää tietoa, joten helposti tästä tehtävästä tulee täysi jumi, kun pelaajalla ei ole aavistustakaan että mitä pitäisi tehdä löytääkseen mithriliä. Tämän lisäksi tämä tehtävä kipeästi korostaa sitä monipelipuolta. Erityisen hyvä esimerkki huonosta pelisuunnittelusta.

torstai, 19. marraskuu 2020

Battle Chasers: Nightwar

Battle%20Chasers_%20Nightwar.jpg?1598799

Monen erinomaisen elementin yhdistelmä

 

Battle Chasers on tarinankerronnaltaan kuin sarjakuva, pelattavuudeltaan kuin klassinen jrpg ja tyyliltään kuin monia asioita yhdistelvä fantasiataru. Kokonaisuudessa on paljon todella hyviä rakennuspalikoita ja vaikka niitä olisi voitu koota paljon paremminkin, niin kyllä kokonaisuudesta ja positiivinen fiilis.

 

PlayStation Now

 

 

Taistelujahtaajat: Yösota

Itselleni tämä kuullosti oitis aivan tavalliselta vuoropohjaiselta roolipeliltä jossa taas käytetään mitä lie fantasiaelementtejä ja vaikka mitä Final Fantasystä opittuja kikkoja. Mutta taustalla onkin huomattavasti isompia kokonaisuus sillä Battle Chasers on alunperin sarjakuva, joten lähdemateriaalia on ja kokonaisuus melkovarmasti vähän enemmän kehitetty kuin näissä tusiantapauksissa jotka on tehty vain yhtä peliä varten. Tämän lisäksi pelattavuudessa ollaan tässä hyvin perinteisessä vuoropohjaisessa toiminnassa, kuten Final Fantasyn parhaina aikoina. Toisin kuin vaikka seikkailupelien tapauksessa, vuoropohjaisten roolipelien kanssa se vanhan koulukunnan ote ei haittaa läheskään yhtä paljon, vaan saattaa nopeasti todella viedä mennessään.

 

Melkein kuin mikä hyvänsä fantasiatarina, mausteena steampunkia

Varsin nopeasti alkava ja varsin tavanomaiselta vaikuttava tarina seuraa viisikkoa joka koostuu tutulla tavalla vaihtelevasta porukasta. Gully on nuori tyttö varsutettuna taisteluhanskoilla, Calibretta on hyväsydäminen robotti/golem joka toimii Gullyn suojelijana, Garrison on tylyn asiallinen ja geneerinen miekkamies, Khonal omalaatuinen velho ja Red Monika seksikäs asesankari ja rikollinen. Kun porukan ilmalaiva joutuu hyökkäyksen kohteeksi ja tuhoutuu, ajautuvat kaikki erilleen, mutta tarinan edetessä ryhmä kokoaa sitten lopulta itsestä ja päätyy osaksi varsin suurta seikkailua johon kuuluu mitä erilaisempia hirviöitä.

Tarinallisessa mielessä peli etenee varsin hyvää tahtia vaikka se alkaakin tietyssä vaiheessa merkittävästi hidastua ja tuntuu vähän venytetyltä. Tarina kuitenkin toimii erittäin hyvin hahmovalikoimansa ansiosta sillä jokainen hahmo erottuu omalla tavallaan edukseen sillä siinä missä Garrison on perinteinen kyyninen soturihahmo, on Calibretto sympaattinen robottihahmo, siinä missä Knolan on omalaatuinen mutta luotettava vitsailija on Red Monika epäilyttävämmän puoleinen omaetu mielessä oleva kulkuri. Kaikkien hahmojen henkilökemiat kuitenkin toimivat erittäin hyvin juurikin siksi koska jokainen on omanlaisensa. Tätä kaikkea parantaa entisestään tämän fantasiamaailman tyyli, jossa steampunk vivahtee, Calibrettosta alkaen näkyvät todella hyvin ja ne avaavat merkittävästi mahdollisuuksia tehdä yhtä jos toista maailmassa ja sen monilla erilaisilla alueilla. Hauskana lisänä on myös viittauksia sinne tänne ja kyllähän siellä vilahtaa myös eräästä toisestakin pelisarjasta tuttu herrasmies.

Erityisen hyvin peli toimii koska se osaa suhtautua asioihin monelta kantilta. Vitsailu ei ole pois suljettua, mutta sitä ei myöskään väkisin ängetä joka paikkaan ja fantasiamaailmassa voidaan tehdä vaikka mitä. Erilaiset NPC hahmotkin toimivat todella hyvin ja joukossa on todella monipuolista settiä sellaisista perustyylisistä ihmishahmoista antropomorfiseen eläinhahmoihin. Tuntuu että tyylillisesti peli on osannut ottaa käyttöön kaikki toimivimmat ratkaisut ja se on omiaan tekemään tästä pelistä niin nautinnollisen seurata ja houkuttaa katsomaan tarinaa eteenpäin, vaikka se paikoitellen alkaakin vähän menettää höyryään.

 

Vanhaa koulukuntaa, sillä hyvällä tavalla

Yksi isoimpia syitä miksi tämä peli toimii niin hyvin on sen todella old school vuoropohjainen taistelusysteemi suoraan Final Fantasy sarjan renessanssilta. Jokainen hahmo voi tehdä yhden asian vuoronsa aikana eikä miettimisessä ole aika rajaa, sama pätee myös vihollisiin. Tälläistä taistelumekaniikkaa ei näe oikein missään enää vaikka se onkin erittäin mielekäs ja varsin koukuttava. Perushyökkäyksen, puolustautumisen ja esineiden käytön lisäksi jokaisella hahmolla on omanlaisensa tekniikat jotka tekevät hahmoista todella omanlaisensa. Calibretto on kestävä, tekee mukavasti vahinkoa ja kykenee parantamaan liittolaisia kun taas Garrison on puhdas hyökkääjä joka lähinnä tehostaa liittolaisten hyökkäystekniikoita. Koska pelattavia hahmoja voi ryhmässä olla kerrallaan kolme, niin toimivan ryhmän rakenteminen on avain menestykseen. Muutamat hahmot hallitsevat parannustaikoja kun taas toiset eivät juuri yhtään. Esineet eivät ole pelissä kovin luotettavia koska ne eivät vain pysy pelaajan tason perässä ja ovat pian yhtä tyhjän kanssa verrattuna tehokkaisiin parannusloitsuihin.

Hahmot eivät kehity erityisen nopeasti, mutta tiettyjen tasojen myötä he oppivat uusia erikoisominaisuuksia ja kehittyvät muutenkin. Peli on tosin rakennettu juurikin tämän idean ympärille sillä vihollisten tasot on jaettu alueittain ja pelaaja kehittyy aika hyvin näiden alueiden mukaan. Tässä kohtaa yksi pelin suurimpia heikkouksia nousee todella ikävästi esiin, nimittäin loppupeli. Maksimitaso hahmoilla on 30 ja sen jälkeen hahmo ei enää kehity. Tämän pisteen jälkeen tuntuu että kaikki taistelut ovat aivan turhia, pelkkää hidastetta. Maailmankartalla viholliset jopa välttelevät pelaajaa, mutta tietyt viholliset eivät ja kentissä viholliset käyvät aina kimppuun. Tämä on lopussa todella rasittavaa koska rahaa saa suhteellisen helposti eikä taisteluista kostu tietyssä kohtaa enää yhtään. Se sääli sillä pitkän aikaa peli on todella hyvä, vaikka tuntuukin hahmonkehitysnäkövinkkelistä kehittyvän turhan hitaasti. Tämä on tavallaaan pelin rasittavimpia osia mutta samalla se on vain johdanto siihen että peli pysähtyy loputa. Joskus tuntuu että grindaaminen ei ole edes kovin toimiva taktiikka koska monista vihollisista saa niin vähän kokemuspiteitä tämä on myös niitä pelejä joissa tietyn pisteen jälkeen tarpeeksi heikosta vihollisista ei saa kokemusta enää yhtään, mikä vain pakottaa etenemään haastavammille alueille, jos haluaa oikeasti kehittyä. Tavallaan se pitää pelin liikkeessä, mutta tekee pelistä myös yllättävän haastavan omassa genressään.

Yksi osa kehityssysteemiä on kykypisteiden jakaminen tukemaan tiettyjä osia hahmosta. Näillä voi vahvistaa niin hahmon voimaa, kestävyyttä kuin toteutusnopeutta. Varusteiden valikointi on myös oleellinen osa kokonaisuutta sillä parempien varusteiden kautta pelihahmoista tulee tehokkaampia taistelijoita tai kestävämpiä tukihahmoja. Tiettyjen ominaisuuksien toteuttaminen voi vaatia vähän aikaa kun taas tietyt tapahtuvat heti mitä kautta pelissä korostuu taktisuus, missä osa on myös sitä että osaa valita sen kuka hyökkää mihinkin. Kaikilla hahmoilla on muutamat avainominaisuudet joita voi kykypuussa kehittää. Jokaisella hahmolla on kaksihaarainen puu ja kun yhteen haaraan laittaa tarpeeksi pisteitä, saa avattua bonuksia jotka tukevat entisestään kyseisen puun kantavia ideoita.

 

Oikoteitäkin on otettu, joskus liikaakin

Vaikka pelissä onkin todella onnistunut aloitus, koukuttava pelattavuus ja kiitettävästi pelattavaa ja suht sopivasti vaihtelua, niin niitä ikäviä oikoteitäkin on otettu jotka saavat kokonaisuuden tuntumaan paikka paikoin hyvin epätasaiselta. Se jos mikä todella vaikuttaa kokonaisuuteen ja epäjohdonmukainen laatu. Jos pelin laatutaso tietyissä vaiheissa aina putoaa, niin lopulta alkaa ajattelemaan että peliin on panostettu vain välillä, mikä vaikuttaa aina negatiivisesti siihen loppuvaikutelmaan pelistä. Lisäksi kun miettii peliä tarinallisena kokonaisuutena niin kaikki alkaa erittäin hyvin, mutta ei kestä loppuun asti. Pitkälti tämä on yksi palanen isoa kokonaisuutta. Asioita tapahtui ennen tätä tarinaa ja niitä tapahtuu tämän tarinan jälkeenkin. Siitä jää vähän halpa kuva, vähän sellainen että pelin kanssa ei ole oikein tiedetty että mitä pitäisi tehdä ja miten kaikki pitäisi lopettaa.

Ehkä kaikkein eniten tämä vähemmällä laadulla tehty ajatusmalli näkyy siinä miten tarinaa ja hahmojen välistä dialogia käydään. Animaatiota ei juuri ole vaan sarjakuvamiasempi ote on se ratkaisu, se ei ole huono juttu koska siinä ollaan sentään johdonmukaisia. Selvästi huonompi juttu on se, että välillä mukana on ääninäyttelyä ja välillä ei. Tässä olisi pitänyt olla enemmän johdonmukaisuutta, kun kerran ääninäyttelyä on, niin sitten sen kanssa ei pitäisi alkaa näin laajasti pihistelemään, koska se jos mikä alkaa hyvin nopeasti ärsyttämään. Tämä on juurikin yksi niitä asioita jota vihaan monissa nykypeleissä kaikista eniten. Jos ääninäyttely on yhdessä vaiheessa tietynlaista tarinankerrontaa, niin miksi sitä ei sitten ole kaikissa. Varsinkin silloin kun valtaosassa näin ei ole, niin se saa pelin tuntumaan todella halvasti tehdyltä, jolloin tuntuu että isoon osaan peliä ei ole vain panostettu samalla tavalla miten pieneen osaan.

Battle Chasers on sekä pelattavuudessa että tarinankerronnassaan hyvin kahtiajakoinen sillä samalla aikaa kun molemmissa on todella vahvat puolensa, niin niiden vastapainona on todella tuntuvat heikkoudetkin. Sanoisin että Battle Chasers on hieman liian pitkä peli koska se pysähtyy täysin ennen viimeistä aluetta kehitysnäkövinkkelistä jos peliä pelaa yhtään niin kuin itse pelaan, eli aina samalla porukalla. Tietysti jos kaikki hahmot haluaa kehittää tappiin asti, niin silloin taktiikka voisi olla aivan toinen, mutta sekin pitäisi tietää alusta asti sillä siinä vaiheessa kun peliä on oppinut pelaamaan ja tietää kaikki säännöt niin on jo vähän myöhäistä. Suurta plussaa tosin on se, että kaikki pelin maailmat/tyrmät voi pelata niin monta kertaa kuin haluaa ja alueiden taso ei juuri nouse, mikä helpottaa hahmonkehitystä jos siihen haluaa tähdätä.


Yhteenveto

Battle Chasers: Nightwar on monella tavalla erittäin perinteisellä otteella tehty vuoropohjainen roolipeli ja pitääkin sisällään monia arvattavissa olevia vahvuuksia, mutta myös lukuisia heikkouksia, jotka tosin ovat aluksi vähemmän pelattavuudessa ja enemmän monissa tyyliseikoissa, loppupuolella tilanne tasoittuu. Monista asioista huomaa että peliä on tehty budjetissa mielessä ja hyvin paljon tiettyä asioita on toistettu liiankin kanssa. Sisällöltään ja tyylikkyydeltään kyseessä on joka tapauksessa vahva kokonaisuus jossa paljon hyviä puolia aina hienosta graafisesta ulkoasusta erinomaiseen maailmaan sekä tietenkin mielekkääseen pelattavuuteen.

 

+ Steampunk mausteinen fantasiatyyli

+ Oikeasti vuoropohjainen taistelusysteemi

+ Paljon pelattavaa

 

- Monesti liikaa toistoa ja venytystä

- Kehityssysteemi

- Vähemmällä laadulla tehdyt pätkät

 

Arvosana: 7,2

 

Loistava

lauantai, 14. marraskuu 2020

Parhaat Antisankarit

Harmaalla alueella liikkumisessa on monia etuja ja haittoja, mutta erityisen hyvin antisankarit toimivat siksi, että heidän kanssaan ei ole niin selviä sääntöjä kuin ilmiselvien sankareiden kanssa. Antisankareissa voi olla hyvin roistomaisia piirteitä mikä voi monessa tilanteessa tehdä hahmosta itsestään erittäin kiinnostavan.

 

 

 

Antisankarin määritelmä on vähän liukuva mutta pääasiassa kyseessä on antisankari, kun hahmon moraalinen kompassi ei ole samalla tavalla valoisalla puolella kuin monien selvien sankarihahmojen. Itse koen antisankarit monesti astetta kiinnostavammiksi, koska heillä pelatessa päätösten kanssa kokonaisuus toimii paljon paremmin. Hahmon ei aina tarvitse olla kiltti kaikille, vaan hän voi olla pahakin jos siltä tuntuu. Harmaalla alueella pelaaminen on siksi niin hauskaa koska siinä voi mielensä mukaan poiketa mustalla tai valkoisella puolella.

Yksi per peli ja vain sellaisia hahmoja joilla pääsee itse pelaamaan. Antisankariliittolaiset ovat kokonaan oma listansa.

Korostetaan vielä että antisankareita on hyvin monen tasoisia sillä joidenkin kohdalla ne vähemmän sankarilliset piirteet ovat hyvin pieniä kun taas joidenkin kanssa ne ovat hyvin lähellä täysin roistomaisia piirteitä.

 

KUNNIAMAININTOJA

 

Shepard - Mass Effect 2

- Kyllä tällä hahmolla tulee aika kyseenalaisia juttuja tehty, vaikka olisikin enemmän Paragon.

 

Louie DeRichet - The Council

- Hyvin selvästi pelataan omaan pussiin ja käytetään ihmisiä pelinappuloina.

 

Agent 47 - Hitman: Absolution

- Palkkatappaja, ihan perusmotivaattoreilla.

 

Max Payne - Max Payne

- Kun lain koura ei riitä, niin sitten mennään varjojen tietä.

 

Corvo Attano - Dishonored

- Kyllä se oma terä aika nopeasti tahriintui, mutta puhtaalle murhalinjalle ei menty.

 




24. Inquisitor - Dragon Age: Inquisition

Itse pelaan yleensä kaikkia tälläisiä hahmoja enemmän tai vähemmän antisankarimaisesti, mutta inkvisiittorin tapauksessa sanoisin että nyt se raja sankarin ja antisankarin välillä on aika häilyvä. Kyllä kokonaisuuden tapauksessa määrittelisin tämän hyvin niukasti antisankariksi sillä vaikka pääsääntöisesti onkin hyvät asiat mielessä, niin metodit ovat monesti kyseenalaisia eivätkä aina ne päätöksetkään ole sieltä hyveellisimmästä päästä ja kyllä tämänkin hahmon kanssa mennään harmaalla alueella.


23. Ada Wong - Resident Evil 4

Red Rogue on helposti yksi niitä hahmoja tässä sarjassa jolla ei ole puhtaat jauhot pussissa ja jonka motiivit eivät ole sieltä parhaasta päästä, mutta suoranainen roisto hän ei todellakaan. Adan tapauksessa tämä kaikki näkyy ehkä parhaiten RE4:ssa, vaikka RE6:ssakin hän hoitaa homman oikein hyvin.


22. Big Boss - Metal Gear Solid V: Phantom Pain

Tämä on hyvä esimerkki siitä että hahmo aloittaa aika selvänä sankarina, mutta sitten taantuu antisankariksi, tai kehittyy antisankariksi, miltä puolelta sitä nyt haluaa katsoa. Boss on juurikin sen tyylinen hahmo joka menettää uskonsa siihen mitä pitkään palvelee ja alkaa sitten kirjoittaa omia sääntöjään, jotka ovat paljon joustavampia.


21. Nathan Drake - Uncharted: Drake's Fortune

Naten tapauksessa tilanne on pitkälti sama kuin Indiana Jonesin tapauksessa eli monella tavalla hahmo on selvä toimintasankari vähän hämärällä otteella. Nate muuttuu sarjan edessä kokoajan enemmän sankariksi ja vähemmän antisankariksi, mutta se tietty antisankarimainen puoli ei missään vaiheessa kokonaan katoa. Juuri siitä syystä Nate on niin hyvä hahmo, koska hän osaa toimia harmaalla alueella menemättä koskaan mustalle puolelle, mistä syystä hän on antisankari sieltä lievemmästä päästä.


20. Edward Kenway - Assassin's Creed IV: Black Flag

Kaikista AC:n hahmoissa Kenway on ehdottomasti sieltä parhaasta päästä, vaikka Fry kaksoset lähelle pääsevätkin. Kenwayn tapauksessa se kokonaisuus toimii niin hyvin koska hän on selvästi hyvä tyyppi, joka kuitenkin tekee jutut sillä huomattavasti hämärämmällä tavalla.


19. Rayne - BloodRayne

Raynen tapauksessa ne metodit ovat aika synkkiä, mutta toisaalta, pahoja vastaan pitää olla kova ja kova Rayne todellakin on. Tapa jolla Rayne operoi on todella verinen ja pitkälti syyt miksi hän tekee mitä hän tekee, eivät ole sieltä itsekkäimmästä päästä. Selvä roisto hän ei ole, koska hänen kaltaisensa vampyyriverinen hahmo, voisi olla paljon pahempikin. Rayne käyttää voimiaan hyvään, edes hieman.


18. Jake Muller - Resident Evil 6

Palkkasoturi jonka ainoa oikea motiivi on raha. Pelin edetessä hahmo alkaa löytämään enemmän ja enemmän sen sankarillisen puolensa, mutta antisankari Jake on enemmän kuin yksikään toinen hahmo pelissä, vaikka se lopussa muuttuukin. Tapa jolla Jake toimii on helposti sieltä kiinnostavimmasta päästä ja antisankarina hahmo toimii juurikin siksi, koska hän määrittelee itse omat sääntönsä eikä vastaa kenellekään. Lisäksi hahmo toimii todella hyvin kun vastapainoksi laitetaan erittäin selvä sankari, Sherry Birkin.


17. Catwoman - Batman: Arkham City

Erinomainen esimerkki antisankarista sillä Catwoman on monella tavalla kuin iso osa Batmanin vihollisista, rikollinen joka ajattelee omaa etuaan. Kissanaisen tapauksessa moraalinen kompassi on kuitenkin olemassa ja vaikka se onkin kallistunut sinne pimeälle puolelle, niin puhdas roisto tämä hahmo ei ole, koska sen verran hyviä asioita hän tekee ja osaa myös toimia epäitsekkäästi aina silloin tällöin.


16. Ryu Hayabusa - Ninja Gaiden Sigma

Ninja parhaasta päästä omilla säännöillään, kunnialla ja tiellään. Ryun tapauksessa hahmo on selvästi enemmän sankari kuin roisto, mutta ei kuitenkaan sellainen hahmo joka ei tekisi vähän pahempiakin asioita. Tämä on juurikin se mikä tekee hänestä niin hyvän antisankarin. Ryu tekee hyviä asioita omista syistään ja pahoja asioita koska hänen täytyy.


15. Revan - Star Wars: Knights of the Old Republic

Revanin tapauksessa ollaan hyvin siinä rajoilla sillä vaikka itse pidänkin todella siitä "pahasta lopetuksesta" niin itse en oikeastaan missään kohtaa todella kokenut Revania roistona ilman mitään hyvää, mutta en myöskään täytenä jedinä ilman mitään pahaa. Revan on juurikin sen tyylinen hahmo joka olisi antisankari voimankäyttäjä, jotakin jedin ja sithin väliltä jolle voima on kokonaisuus kaikkine sävyineen. Vaikka pelihahmo olisikin musta lordi, niin ei se tee hänestä suoraan täyttä roistoa, mutta ei sankariakaan.


14. Wolverine - X-Men Origins: Wolverine

Logan on hyvin selvä antisankari sillä sen verran väkivaltainen tie hänellä on takanaan ja tässä pelissä se korostuu todella hyvin. Puhtaan itsekkäät hänen motiivinsa eivät ole, mutta mikään puhtoinen sankari Wolverine ei todellakaan ole ja hyvä niin, sillä tälläisenä hahmona hän toimii niin hyvin. Moraalinen kompassi on olemassa, mutta kovilla otteilla saa enemmän tuloksia aikaiseksi ja kun niihin nyrkkeihin kuuluu kynnet, niin jälki on sen mukaista.


13. Tony Montana - Scarface: The World is Yours

Hyvin selvä roisto, mutta mahtuu niukasti antisankarin puolelle, koska sentään jotakin hyvääkin hahmosta löytyy. Siis tapa jolla Tony operoi on monesti rikollinen pahimmasta päästä, mutta tuntuu että monella tavalla väkivalta on vain se välttämätön paha. Mutta helppoa on ymmärtää että monet luokittelevat Arpinaaman selväksi roistoksi ilman mitään antisankarimaisia vivahteita. Tavallaan se vain korostaa sitä, miten hyvä antisankari onkaan kyseessä, vaikkakin sieltä spektrin synkemmästä päästä.


12. Jack Sparrow - Pirates of the Caribbean: Legend of Jack Sparrow

Ei varmaan löydy toista merirosvoa joka olisi yhtä antisankari kuin kapteeni Jack. Jack Sparrown tapauksessa elämä on sitä todellista piraattielämää jossa säännöistä ei piitata sitten yhtään. Jack ei kuitenkaan ole sellainen joka tekee pahoja juttuja ilkeyttään ja on monella tavalla hyvin sankarillinenkin hahmo. Juurikin sellainen seikkailuelokuvasankari joka elää roiston elämää, mutta ei ole roisto.


11. Jackie Estacado - Darkness II

Pimeys itse on sieltä pahimmasta päästä mitä roistoja voi olla kun taas Jackie itse on huomattavasti hyveellisempi hahmo hyvin synkässä maailmassa. Jackien tapauksessa tuntuu että hän olisi sankari, paremmissa olosuhteissa, mutta juurikin olosuhteiden pakosta mafiamaailman synkimmissä vesissä on pakko tehdä huomattavasti synkempiä asioita mitä sankarit tekisivät. Se tosin johtuu pitkälti siitä että rikollisessa maailmassa rikolliset tekevät asioita jotka on usein roistojen hommia ja antisankareiden silloin kun jonkinlainen moraali on olemassa.


10. Joel - The Last of Us

Tämä on niitä tapauksia että hahmosta saa oikealla näkövinkkelillä hyvin selvän roiston ja kyllähän niitäkin tulkintoja on, joiden mukaan Joel on pelin pääroisto. Itse kuitenkin koen että Joel on selvä antisankari sillä vaikka hän tekeekin todella pahoja asioita, niin niihin on monesti selvä syy ja maailmassa jossa säännöt ovat muuttuneet ja normaalia ei enää ole, niin sankarit ja roistot ovat hyvin erilaisia kuin vanhassa maailmassa. Miltein kaikki ovat antisankareita tai roistoja.


9. Tony Stark - Iron Man

Siinä missä kapteeni Amerikka ja monet muut ovat selviä sankarihahmoja, on Tony Stark huomattavasti harmaamman alueen kulkija joka tekee todella sankarimaisia tekoja on lähemmäs poikkeuksetta oikealla puolella, niin monesti hänen tarkoitusperänsä ja moraalinen kompassinsa ovat kaikkea muuta. Tony ei ole täydellinen mies mikä näkyy selvästi myös siinä, miten hän toimii ja elää. Vaikka hän käyttääkin kykyjään hyviin tarkoituksiin, niin kyseenalaisiakin ratkaisuja tulee tehtyä hyvin usein.


8. Frank Castle - Punisher

Ehkä kaikista Marvel hahmoista se selvin antisankari joka tekee hyvin pahoja asioita ja on hyvin lähellä rikollista, mutta joka kuitenkin tietää oikean ja väärän eron, ymmärtää mitä tekee ja tekeekin pahoja asioita vain pahoille. Tuomari on sen tyylinen hahmo joka saa tehtyä asioita ja vaikka hänen metodinsa ovatkin väkivaltaisia väkivaltaisimmasta päästä, niin syyt miksi hän tekee mitä tekee eivät ole vain itsekkäitä ja pahoja, vaan kokonaisuutena Tuomarin tapauksessa tarkoitus pyhittää keinot.


7. Warden - Dragon Age: Origins

Kyllähän tällä hahmolla tehdään todella paljon hyvää pelin edetessä, sitä ei käy kiistäminen ja monella tavalla hänestä voisi maalata todella sankarillisen. Mutta oma tapani pelata Grey Wardenille on sanalla sanoen harmaata, sillä sen verran kovaotteinen ja sanainen oma pelityylini on ja monesti valinnat ovat sitä tasoa, että kyllä niissä toimitaan oman mielen mukaan, johon kuuluu paljon sellaisiakin ratkaisuja joita sankarit eivät tekisi. Mutta samalla aikaa, monia sellaisia valintoja, jotka ovat sankarillisia parhaasta päästä.


6. Spawn - Spawn: Armageddon

Spawn ei missään vaiheessa ole ollut sankari, sillä ennen nykyistä tilaansa, hän oli selvä roisto. Muutoksen jälkeen hän on pitkälti löytänyt sen keskitien hyvän ja pahan välillä sillä Spawn ei ole taivaan tai helvetin puolella, vaan omalla puolellaan ja on monesti hornan joukkoja vastaan, mutta myös taivaan joukkoja vastaan. Spawn ei suoraan tee pahoja asioita pahuuttaan, vaan koska on pakko.


5. Geralt - Witcher 3: Wild Hunt

Pelaajasta riippuen Geralt voi olla hyvinkin häijy tyyppi. Noituri elää tiettyjen sääntöjen mukaan, mutta luo pitkälti omat sääntönsä ja Geralt on tästä hyvä esimerkki. Hän tekee monia hyvin sankarillisia tekoja, mutta on pääasiassa aina omalla puolellaan. Geralt ei ole missään nimessä roisto, mutta tapa jolla hän hoitaa monet tilanteet ja miksi hän tekee mitä tahansa ei ole se sankarillinen tapa. Geraltin tapauksessa raha monesti ratkaisee ja väkivalta on helposti se toimivin ratkaisu tilanteiden ratkaisemiseen.


4. Arthur Morgan - Red Dead Redemption 2

Riippuu pelaajasta miten Arthurin matka päättyy ja vaikka itse pelasinkin kunniallisella tavalla, niin pelin tarinan vuoksi Arthur on parhaimmillaankin vielä antisankari. Tapa jolla Arthur hoitaa asiat on kaukana hyvästä ja oikeudenmukaisesta, mutta syy miksi Arthur tekee monia pahoja asioita ei ole aina suoraan paha. Tämän hahmon kanssa monet pahat asiat johtuvat siitä, missä hän on mukana eikä paluuta enää ole. Arthur on lainsuojaton ja monien asesankarien tavoin, villissä lännessä, kyseenalaiset ratkaisuvat ovat ainoita mahdollisuuksia.


3. Bigby Wolf - The Wolf Among Us

Pelaaja voi halutessaan tehdä isosta pahasta sudesta todella roistomisen tai todella sankarillisen, mutta kumpikaan vaihtoehto ei oikeastaan missään kohtaa ole se lopullinen vaihtoehto. Bigbyn tapauksessa hänelle ei yleensä jätetä vaihtoehtoja tehdä asioita täysin valitsemallaan tavalla. Tosin juuri siksi pidän tästä hahmosta niin paljon, koska hänellä voi olla juuri niin häijy kuin haluaa tai niin ymmärtäväinen kuin haluaa. Antisankarin tie on se selvin koska silloin voi vaihdella suhtautumistaan tilanteisiin aivan miten haluaa ja kaikki vaihtoehdot ovat niin erinomaisesti tehtyjä.


2. Batman - Batman: Arkham Knight

Lepakkomies saattaa hyvikin olla se antisankarien tyyppiesimerkki. Sankari jolle tarkoitus pyhittää keinot ja jolla on koodi joka pitää huolen siitä että hän ei koskaan ylitä rajaa. Batman on ilmiselvä sankari monella tavalla, mutta monien välttämättömien asioiden vuoksi, Batmanin metodit pakottavat hänet tekemään asioita astetta varjomaisemmalla tavalla. Batman on pimeällä puolella hyvin selvästi ja tekee monet asiat synkillä tavoilla, mutta hänen tarkoitusperänsä ovat aina oikeat. Juurikin tästä syystä hän on yksi parhaita sarjakuvahahmoja.


1. Dante - Devil May Cry

Yksi parhaita esimerkkejä antisankarista mitä voi olla. Dante on juurikin sellainen hahmo joka tekee mitä lystää koska kukaan ei voi pakottaa mihinkään. Hän tekee asiat omalla tavallaan ja omista syistään. Hänen moraalinen kompassinsa on kyseenalainen, mutta pitkälti kaikissa tilanteissa Dante tekee oikein, koska päättää tehdä niin. Sankari hän ei missään nimessä ole, mutta ei hänestä roistoakaan saa. Dante on pitkälti kaikilla tavoilla juurikin sillä harmaalla alueella ja liikkuu siellä aivan miten itse haluaa. Hän tekee mitä haluaa ja onneksi, hän tekee asioita jotka eivät ole sieltä pahimmasta päästä. Luonteeltaan hän sopii muottiin myös erinomaisesti eikä ulkoisessa olemuksessakaan ole mitään valittamista, asevalintoja unohtamatta.