torstai, 15. marraskuu 2018

Spyro: ReIgnited Trilogy

Trilogia.jpg?1542247058

Lohikäärme Spyro tekee näyttävän paluun

 

 

Uudelleen sytytetty Spyro trilogia tuo pelattavaksi kolme Insomniac Gamesin Spyro Lohikäärme peliä; Spyro the Dragon, Spyro 2:Ripto's Rage ja Spyro: Year of the Dragon. Isoin juttu on ehkä se että kaikki on päivitetty graafisesti, mutta ohjattavuus ja yleinen pelattavuus ovat myös kokeneet isoja muutoksia tehden ja valmiiksi hyvistä peleistä, monella tavalla vielä parempia. Jos Spyro trilogia ei tullut tutuksi siinä 20 vuotta sitten, nyt sen on syytä tulla.

 

 

 

Paluu vuosien taa...

Spyro on ehdottomasti yksi omia suosikkipelisarjojani koskaan. Trilogian kolmas osa on edelleen yksi kaikkien aikojen parhaita pelejä ja tämän kokoelma uudelleensyttynyt versio siitä todistaa sen. Mikäli ottaisin kokoelmat ja remaket osaksi vuoden peli kilpailua, Spyro Reignited trilogy saattais jopa voittaa kisan. Kyllä, se pärjäisi todella hyvin myös kaikkia tämän vuoden kovimpia pelejä, kuten Red Dead Redemption 2 ja Detroit: Become Human, vastaan. Pitkästä aikaa vastaan tuli tapaus kun peliä tuli pelattaua jatkuvalla syötöllä ja suurella innolla. Nautin todella jokaisesta hetkestä ja aika kului kun siivillä. Ensin tuli hämärää ja pian, ennenkuin huomasinkaan, oltiin jo aamun puolella.

Spyro: Uudelleensytytetty Trilogia palauttaan ne vuosien takaiset tunnelmat, kun ensimmäistä kertaa tuli pelattua näitä pelejä. Nämä ovat kestäneet aikaa monella tavalla, mutta nyt kun ne ovat saaneet uuden liekin, niin toivottavasti myös  Spyro pelisarja saa uutta tulta alleen...

 

Violetin lohikäärmeen paluu

Spyro: ReIgnited trilogy on Crash: Nsane trilogyn tapaan kokoelma kolmesta PlayStation ykkösen pelistä. Crash Bandicootin tapaan Spyro on yksi ykköspleikan tunnetuimpia pelihahmoja ja yksi isoimpia Sonyn maskotteja. Tällä kertaa tosin muutkin kuin PS pelaajat pääsevät ohjaamaan tätä lohikäärmettä.

Pääasiassa ReIgnited trilogia toimii pelistä toiseen samalla tavalla. Graafisesti ulkoasu ei pelistä toiseen muutu, mutta ohjattavuus ja pelattavuus kehittyvät hieman. Esimerkiksi ykkösessä ei ole liidon lopussa tehtävää pientä nousua mikä on mahdollista kahdessa muussa. Mikäli pelit pelaa järjestyksessä, huomaa hyvin selvästi miten ohjattavuus kehittyy parempaan suuntaan. Muutenkin huomaa kyllä miten paljon pelit parantavat edellisestä. Pomotaistelut muuttuvat kokoajan paremmiksi kokonaisuuksiksi ja kentät nekin tarjoavat enemmän ja enemmän sisältöä ja vaihtelua. Myös haastavuus kehittyy.

Uudelleensytytettynä trilogia tekee kuitenkin erään asian mikä tuntuu todella paljon, varsinkin jos sitten myöhemmin pelaa alkuperäisiä versioita, nimittäin kamera. Nyt kameraa voi käännellä toisella tatilla hyvin vapaasti. Tämän ansiosta pelattavuus tulee todella nykypäivään ja tekee kaikesta niin paljon jouhevampaa. Ohjattavuudessa on silti tietty omanlaisensa kulmikkuus, mutta kaiken kaikkiaan pelit ovat upeasti tuotu nykypäivään. Mutta ajoittaisia bugeja tulee olemaan.

Todella hienoa on kuitenkin katsoa miten monet tutu hahmot tulevat vastaan uudenlaisna mutta samalla niin tuttuina. Tom Kenny palaa Spyron rooliin, tällä kertaa, myös ensimmäisessä pelissä. Valtaosa muista hahmoista on saanut uuden äänen ja uuden ulkoasun ja lähemmäs jokaisessa tapauksessa, heistä on tullut todella paljon parempia.

Muutenkin peli on tuotu helpompaan suuntaan. Jokaisessa pelissä on heti mahdollista Sparxin avulla katsoa missä puuttuvat jalokivet ovat. Tästä voi olla montaa mieltä mutta onhan se kiva että on se mahdollisuus, sillä tämä peli on värikäs ja vihreässä ruohikossa ei ole välttämättä kovin helppoa huomata vihreitä jalokiviä. Peli tulee monella tavalla vastaan, helpottaen pelaajan matkaa. Se ei kuitenkaan tarkoita että luvassa olisi helppo kokonaisuus sillä kolmeen peliin mahtuu valtavisti löydettävää ja pelattavaa, puhumattakaan kaikesta siitä löydettävästä tavarasta. Jännä juttu sinänsä on se, että monet tehtävät jotka muistin varsin haastavina, olivat yllättävän helppoja, kun taas jotkut hyvin simppelit tehtävät taas tuntuivat hyvin haastavilta.




Lohik%C3%A4%C3%A4rme.jpg?1542252634

Violetin lohikäärmeen ensimmäinen seikkailu

 

 

Spyro the Dragon

Ensimmäinen Spyro on kolmikosta selvästi heikoin, mutta se ei tarkoita että kyseessä olisi huono peli. Tämä on kuitenkin se tekele joka käynnisti sarjan ja jonka pohjalta jatkokin tehtiin. Ensimmäisellä kerralla onnistuneelle pelille on hyvä tehdä jatkoa ja jatko-osillahan vasta paineita jonkin jos ne haluavat ykköstä paremmiksi. Tämän sarjan kohdalla trilogian jokainen osa on edeltäjää parempi. Ensimmäisessä pelissä on mukana kaikki ne palaset mitä jatko-osissakin ja tuntuu että tämä on niitä pelejä, jotka ovat saaneet kaikkein eniten positiivisia muutoksia. Siinä missä kahdessa seuraavassa löytyy myös tiettyjä asioita jotka olisi suonut tehtävän toisin, tässä pelissä sellaisia ei juuri tunnu olevan.

 

Ensimmäinen alku

Spyron ensimmäinen seikkailu lähtee käyntiin kun aikuisten lohikäärmeiden TV:ssä esittämistä lausahduksista tuohtunut Gnasty Gnorc muuttaa kaikki aikuiset lohikäärmeet kristallisiksi. Loitsulta säästynyt Spyro alkaa vapauttaa heitä ja lopussa häämöttää yhteenotto itsensä Gnastyn kanssa. Matka on kuitenkin vaikea, sillä jatkuvasti vaikenevien kenttien, vihollisten ja pomotaisteluiden viitoittama tie kulkee monien haasteiden kautta, ennenkuin on mitään toivoakaan haastaa Gnasty.

Varsinkin aluksi peli tuntuu erittäin helpolta ja vaikuttaa että kentät ovat lyhyitä ja nopeasti kaluttuja. Niinhän se kuuluukin, sillä loppupuolen kentät ovat aivan toista maata. Aluksi pelissä lähinnä opetellaan pelaamaan. Spyro pystyy puskemaan ja liekittämään vihollisia sekä liitämään. Matkan aikana hän oppii muitakin temppuja ja erilaiset maailmat pitävät sisällään erilaisten haasteiden lisäksi erilaisia mahdollisuuksia. Vapautettavia aikuisia lohikäärmeitä on paljon mutta heidän lisäkseen kentät ovat täynnä värikkäitä jalokiviä.

 

20 vuotta sitten

Pelaaminen on kokenut monia muutoksia vuosien saatossa ja ensimmäisen Spyron ilmestymisestä on kulunut 20 vuotta. 1998 ilmestynyt Spyro the Dragon on tärkeä osa sarjaa ja pelattavuutta yli päätään. Se miten hyvin se uppoaa nykypäivänä on asia erikseen, mutta kaiken kaikkiaan sanoisin että se on kääntynyt nykypäivään todella hyvin.

Eniten pelissä nousee esiin se, miten paljon siihen on tuotu lisää tavaraa. Nyt jokainen aikuinen lohikäärme on omanlaisensa, mitä nyt tiettyjä toistuvia teemoja on havaittavissa mutta vajaasta 80 lohikäärmeestä harva tuntuu oikeasti kopiolta toisesta. Artisaanit tietenkin ovat todella erilaisia kuin Peacekeeperit, joissa on tiettyä samankaltaisuutta vaikkapa Beastmakerseihin. On kuitenkin ihailtavaa miten paljon uutta sisältöä peliin on tullut, vaikka se kaikki olisikin kosmeettista. Tämä on se peli mikä on itselleni se kaikkein vierain. Tämä on ehkä kolmas kerta kun olen pelannut pelin läpi joten monet asiat tulivat kuin ensimmäistä kertaa, mutta monet jutut muistuivat mieleen heti kun ne tulivat vastaan.

Kaiken kaikkiaan on vaikea sanoa mitään oikeasti uutta tästä pelistä, mutta pakko on nostaa esiin se, miten hyvältä tätä tuntuu pelata. Spyron ohjaaminen luonnistuu hyvin ja peli on erittäin reilu ja selkeä. Mutta ennenkaikkea se on todella kivaa katsella. Värikäs graafinen ulkoasu ja oikeasti erilaiset maailmat tekevät tästä todella hienon näköisen pelin katsoa ja miellyttävän pelata.

 

Deal%20with%20it.jpg?1542247055

Deal with it

 

"Your toast boy."

Gnasty ei ehkä ole se kaikkein toimivan loppuvihollinen, varsinkin kun hän tuntuu todella heikoilta. Loppuhuipennus jättää paljon toivomisen varaan ja muutenkin tämä ei ole se kaikkein hienoin pääroisto. Vaikka loppuhuipennus jättääkin kylmäksi, niin matka on yllättävän hyvä. Kentät muuttuvat järkevällä tavalla vaikeiksi ja jatkuvasti kehittyvät haasteet pakottavat pelaajan tekemään parhaansa. Omana lisänään tulevat trophyt jotka kannustavat pelaamaan kenttiä siten, että niihin tulee entistä enemmän haastetta.

Pomoviholliset ovat aika helppoja tapauksia, mutta toinen toistaan hienompia. Varsinkin Toasty ja Metalhead näyttivät erittäin hyviltä. Tässä pelissä kyse on enemmänkin pomokentistä kuin varsinaisista taisteluista. Pomoviholliset kestävät pari iskua mutta eivät ole juuri normaaleja vihollisia ihmeellisempiä. Vihollisissa on paljon kenttäkohtaisia variaatioita mutta tietty yleistyyli on olemassa kun erilaiset gnorcit yrittävät pysäyttää Spyron.

Kokonaisuutena Spyro Lohikäärme on erittäin hyvä peli. Se on kokenut paljon päivityksiä ja näyttää erittäin hienolta. Värikäs fantasiatyyli vaihtelevine kenttineen ja useine haasteineen tarjoaa paljon pelattavaa ja kaiken kaikkiaan peli on saanut juuri oikeanlaisia päivityksiä.

 

+ Lohikäärmeet ovat hienon näköisiä

+ Paljon vaihtelua

+ Värikäs ulkoasu

+ Toimiva pelattavuus

 

- Gnasty Gnorc on vähän heikko pääroisto

- Tarina on aika olematon

 

Arvosana: 8,2

 

Mahtava




Kuu.jpg?1542247056

Spyro nousee toiseen potenssiin

 

 

 

Spyro 2: Ripto's Rage

1999 ilmestynyt jatko-osa ensimmäiselle Spyrolle nosti kokonaisuuden toiseen potenssiin ja onnistui tarjoamaan kaikilla osa-alueilla enemmän. Spyro oppi pelin edetessä uusia juttuja ja tarinassakin oli enemmän, puhumattakaan muista hahmoista jotka saivat aikaa tarinassa. Ripton Raivo teki monet asiat samalla tavalla kuin edeltäjänsä, mutta lisäsi monia erilaisia juttuja jotka tekivät pelistä entistä paremman.

Sanoisin että siinä missä Spyro the Dragon koki pääasiassa ulkoisia parannuksia, niin Spyro 2 koki myös paljon tarinallisia, sisäisiä muutoksia. Iso kuva on edelleen sama mutta monet tarinan hahmot saavat uusia puolia ja muutenkin monet tutut kohtaukset tuntuvat todella tutuilta, mutta uudella tavalla. Kuin elokuva joka on remake vanhasta klassikosta. Tiedät mitä seuraavaksi tapahtuu, mutta repliikit ja ulosanti ovat uusia. Joskus se tuntuu paljon paremmalta, lähes aina. Mutta satunnaisissa hetkissä tuntuu että vanha oli parempi.

 

Tarina ja hahmot saavat entistä enemmän syvyyttä

Spyro kaipaa lomaa edellisen seikkailun jälkeen. Vastauksena on Dragon Shoresin huvipuisto. Spyro kuitenkin päätyy Avalariin jossa hän päätyy vastakkain Ripto nimisen rääpäleen kanssa. Avalarin epävirallinen johtaja fauni Elora pyytää Spyro auttamaan heitä Ripton nujertamisessa ja lohikäärme ottaa tehtävän vastaan, ystävysten samalla Eloran sekä gepardi Hunterin kanssa.

Tarinallisesti monet kohtaukset noudattavat tuttua kaavaa, mutta ulkoasu tuo paljon uusia vivahteita, varsinkin hahmoihin. Hunterissa on paljon enemmän sisältöä sillä hänessä on paljon enemmän koomisia piirteitä, mutta paljon muutakin. Ääninäyttely on todella hyvin onnistunut ja se tekee Hunterista aivan uudenlaisen hahmon. Myös Elora on erittäin hyvin onnistunut ja monella tavalla hänen ääninäyttelynsä yhdessä ulkoisen olemuksen kanssa tekee hahmosta entistä lempeämmän oloisen. Tälläiset asiat tekevät pelin tarinasta todella kiinnostavan, vaikka se onkin todella tuttu. Mitään yllätyksiä ei ole luvassa, mutta samalla innolla odotin kokoajan että mitä uutta on tuotu.

Se missä graafiset päivitykset tekevät jopa kunnarin on siinä, miten hyvin Riptoa on päivitetty. Nyt hän näyttää jopa uhkaavalta, eikä naurettavalta. Ripton graafisessa päivityksessä on todella onnistuttu tavalla joka kertoo siitä, miten paljon grafiikka voi vaikuttaa siihe, miltä kokonaisuus tuntuu. Yhteenotto Ripton kanssa sai enemmän painoarvoa, kun vihollinen näytti tällä kertaa merkittävästi paremmalta. Tyylikkyys vetää isot pisteet tässäkin pelissä.

 

Muuttaako vai pitääkö ennallaan?

Vaikka kokonaisuudessa onkin hyvin vähän sellaista, jota jää oikeasti kaipaamaan, niin niitäkin löytyy. Esimerkiksi fanfaari kentän täydellisestä suorittamisesta on sellainen. Se on todella pieni asia, mutta jotakin mikä silti nousee esiin. Toinen juttu on se että kun saat orbin, niin enää antaja ei heitä sitä vaan orb ilmestyy taikuudella. Tämäkin on sellainen pieni yksityiskohta joka oli paremmin ennen. Tälläiset asiat voivat tuntua marginaalisilta, mutta ne ovat silti jotakin tuttua mikä jäi mieleen. On ikävää että sellaiset jutut karsitaan yhdenmukaisuuden ja helppouden takia.

Sen sijaan tietyt asiat ovat ennallaan, vaikka ei välttämättä olisi tarvinnut. Tässä pelissä on kentän alussa aina pieni alustus ja kentän jälkeen pieni lopetus, jotakin mitä ei myöhemmin enää ollut, syystä tai toisesta. On todella hyvä että ne ovat ennallaan, mutta tavallaan ärsyttää se, että kenttien päätehtävät pitää tehdä uudestaan, kun palaa kenttään. Erityisen typerää tämä on tapauksissa joissa tehtävä A pitää tehdä ensin, jotta voi yrittää tehtävää B. 

Tämä on lisäksi niitä pelejä joissa huomasin, miten vaikeita jotkut osat voivatkaan olla. Tietyt tehtävät tosin tuntuvat helpommilta mitä ennen, mutta en epäile, etteikö Spyro 2 olisi kolmikosta se kaikkein vaikein, kun ajatellaan täydellista suorittamista. Monet osat vaativat järkyttävää tarkkuutta ja tietyt tehtävät tuntuvat hyvin hankalilta. Erityisen raivostuttavaa tämä on silloin, kun hahmo sanoo saman repliikin aina ennen kuin voit yrittää uudestaan, tämä on niitä asioita jotka olisi voitu muuttaa, mutta ei.

 

Tiimity%C3%B6.jpg?1542252636

Niin paljon ikimuistoisia hetkiä

 

Oliko tämä ennen näitä vaikea/helppo?

Se on jännä juttu miten muisti toimii. Olen pelannut tämän pelin kerran kaksi kertaa enemmän läpi kuin ensimmäisen mutta silti mukana oli monta osaa jotka tuntuivat tavallaan uusilta. Siis monissa paikoissa tuli vastaan tilanteita joissa huomasi että kyllähän ne asiat nopeasti palautuvat mieleen. Tiettyjä kenttiä ei muistanut juuri yhtään, mutta jo hetken pelaamisen jälkeen kaikki palasi mieleen ja samalla aikaa mieleen nousivat kummittelemaan ne tehtävät, jotka olivat todella vaikeita silloin joskus.

Yllättävää on kuitenkin se, miten paljon pienet muutokset voivatkaan tuntua. Monissa tehtävissä tuntui siltä, että jokin on toisin. Viholliset saattavat olla hitaampia tai jotakin muuta vastaavaa, mutta tehtävä X ei ennen ollut näin helppo, tuntuu että se on jäänyt mieleen juuri siksi, että se oli yksi niitä vaikeita. Mutta sitten tuleekin tehtävä Y, jonka pitäisi olla helppo, mutta silti siinä epäonnistuu uudestaan ja uudestaan ja vieläpä ihan tyhmistä syistä. Täytyy sanoa että monet kuolemani olivat täysin omaa syytäni. Syy ei ollut ohjattavuudessa vaan kärsivällisyyden puutteessa, kiirehtimällä päätyy helposti hieman syrjään ja syvyyten.

 

Kaksikertaa edeltäjäänsä parempi... ainakin

Se missä kehityksen huomaa todella hyvin pelattavuudessa on se uudenlainen monipuolisuus. NPC hahmoja on enemmän ja erilaisia minipelejä on enemmän. Ensimmäisessä pelissä vuorovaikutus tapahtui lähinnä vapautettavien lohikäärmeiden kanssa kun nämä antoivat ohjeita. Tällä kertaa vastaan tulee monia tehtävän antajia ja sitä kautta tarinaan tulee lisää sisältöä. Se missä kehitys myös näkyy ovat pomoviholliset. Pomotaisteluita on vähemmän kuin viimeksi mutta jokainen on edellistä rikkaampi. Crush on hyvin tyypillinen ja simppeli pomotaistelu kun taas Gulp on yllättävän monipuolinen ja viihdyttävä, sekä trophyn suhteen hyvin haastava. Ripto taas on eeppinen päätös, trilogian paras pomotaistelu kaikessa uskomattomassa monipuolisuudessaan.

Määrällisesti pelattavaa on enemmän, tai siltä se ainakin tuntuu. Vaikka maailmoja ja kenttiä ei välttämättä ole merkittävästi enemmän, niin kaikki lisätekeminen tuntuu tekevän kokonaisuudesta runsaamman. Tätä korostaa se että pelin edetessä Spyro oppii uusia taitoja joilla voidaan ratkaista aiemmissa kentissä olleita juttuja. Tämä pakottaa palaamaan jo pelattuihin kenttiin ja tämä on jotakin mistä en todellakaan pidä ja sitä ykkönen ei tehnyt. Mutta kyllä se kaikkein isoin asia mikä tekee tästä pelistä selvästi edeltäjäänsä paremman, on se miten paljon tunnelmaan ja tarinaan on onnistuttu panostamaan ja miten paljon enemmän sisältöä on saatu aikaiseksi. Graafinen ulkoasu todella tuntuu ja tekee hahmoista aivan uudenlaisia, tuoden peliin uudenlaisia vivahteita.

Kokonaisuutena Spyro 2: Ripton Raivo on uskomattoman hyvä peli. Mukana on niin paljon enemmän kaikkea, että sitä ei ole syytä sivuuttaa. Ensimmäinen Spyro oli nostettu aivan uudelle tasolle, mutta samoin käy tämänkin kanssa. Vaikka tiettyjä asioita ei olisi tarvinnut muuttaa, niin kyllä vastapainona mukaan on tullut paljon lisää sisältöä joka tekee jo valmiiksi hyvästä pelistä, vielä paremman.

 

+ Tarinan ja hahmojen merkittävät parannukset

+ Runsaasti tekemistä

+ Ripto on nostettu kolmanteen potenssiin

+ Fantastinen loppuhuipennus

+ Elora ja Hunter ovat entistä parempia ja syvällisempiä

 

- Paikoin raastavalla tavalla haastava

- Monia pieniä asioita joita ei pitäisi olla tai joita ei ole

- Taaksepäin palaaminen

 

Arvosana: 9,4

 

Mestariteos




Spyro%203.jpg?1542247060

Yksi on ylitse muiden

 

 

Spyro: Year of the Dragon

Spyro 3 on yksi kaikkien aikojen parhaita pelejä ja PlayStation ykkösen paras peli. Se on yksi niitä harvoja tapauksia jolloin voisin hyvinkin antaa pelille arvosanaksi täyden 10:n. Syitä on monia, mutta tämä on edelleen yksi niitä pelejä joka on kestänyt aikaa erittäin hyvin. Isoksi kysymysmerkiksi tosin tässä tapauksessa jää se, että kuinka paljon tämä voi tästä parantua graafisilla päivityksillä. Siinä missä Spyro 1 toi lisää ulkoasuun ja Spyro 2 toi lisää tarinaan ja hahmoihin, mitä Spyro 3 voisi oikeasti tehdä. Tämä on jo valmiiksi niin hyvä peli, että voiko grafiikka painaa kovinkaan paljoa.

Kiertelemättä voidaan sanoa että tämähän on kolmikosta parasta, mutta samalla voidaan sanoa, että vaikka mukaan ollut monia erinomaisia muutoksia, niin vastapainona on tiettyjä heikkouksia, jotka kyllä tuntuvat. Tämän olen pelannut läpi sen verran monta kertaa että tunnen lähemmäs kaikki jutut mitä pelissä on, ehkä sen takia tiettyjä asioita kohtaan olen turhankin kriittinen, mutta toisaalta, arvostan enemmän toisia asioita, vaikka ne tuntuisivat aika pieniltä.

 

Lohikäärmeen vuonna...

Joka 12. vuosi on lohikäärmeen vuosi, jolloin 150 lohikäärmeen munaa on valmiina kuoriutumaan. Spyron tehtäväksi tulee kuitenkin pelastaa pian syntyvät lohikäärmeet, kun pahan Sorceressin komentavat rhynoc olennot, Bianca jäniksen johdolla varastavat munat. Spyro ei kuitenkaan ole yksin, sillä hänen ystävänsä Hunter lähtee hänen mukaansa ja matkan aikana apua tulee monilta uusilta tuttavuuksilta.

Graafinen ulkoasu tuntuu heti ja peli on uskomattoman hieno, kuten kaikki muutkin. Tämä on selvästi kakkosta helpompi peli, tai sitten se on vain paljon tutumpi. Mukana on pitkälti kaikkia samoja päivityksiä ja muutoksia. Kaikki hahmot ovat saaneet uuden ulkoasun ja lisää sisältöä. Biancassa näkyy aivan uusia puolia alusta asti ja Sorceress on myös uuden tuntuinen, mutta toisin kuin Ripto, Sorceress ei ole muuttunut parempaan suuntaan, hän ei näytä tai tunnu yhtä uhkaavalta kuin ennen. Tosin tässä pelissä, mitä tulee pomotaisteluihin, Sorceress jää todella vahvasti alakynteen kun kentälle saapuvat Buzz, Spike ja Scorch joista varsinkin kaksi jälkimmäistä ovat todella upeita ilmestyksiä. Spike on edelleen se haastavin mutta tällä kertaa Scorch, on se hienoin sillä hänen tapauksessaan ulkoinen olemus on entistä hienompi.

Mitä tulee Spyron tukijoukkoon, kenguru Sheilaan, pingiviinikersantti Byrdiin, lumimies Bentleyhyn ja apina Agentti 9:ään, niin jokainen on saanut valtavasti lisää sisältöä. Ulkoisesti varsinkin Sheila on kuin uusi hahmo. Hän näyttää todella hyvältä, kuullostaa hyvältä ja kehittynyt merkittävästi. Byrd on muuttunut ehkä vähiten ulkoisesti sillä vaikka Bentley ei paljoa ole muuttunut, niin tämä uusi ulkoasu saa hänet näyttämään todella erilaiselta, agentti 9 ei ole juuri muuttunut, mutta ääninäyttelyssä on lisää tyyliä.

Tarinallisesti monia kohtauksia on rikastettu merkittävästi ja monissa tapauksissa jopa niin hyvin, että ne toimivat paremmin kuin kakkosessa olleet muutokset. Sen sijaan muutamissa tehtävissä tulee vastaan hetkiä joissa ei ole samaa tyyliä kuin ennen. Yhtenä esimerkki oma loppupuolen suosikkini joka oli alkuperäisessä parempi kostohetki. Tällä kertaa siinä ei ole samaa tyyliä ja hauskuutta.

 

Kolmas kerta toden sanoo

Se miten paljon Spyro 3 on kehittynyt edeltäjistään on merkittävää taas omalla tavallaan. Tietyllä tasolla monet kakkosen jutut ovat läsnä hiottuina versioina, mutta luvassa on paljon uuttakin. Tällä kertaa päästään pelaamaan niin Hunterilla kuin Sparxillakin, puhumattakaan kaikista uusista hahmoista. Monet näistä kentistä ovat todellakin omanlaisiaan. Yhdessä hetkessä on FPS toiminnassa agentti 9:llä, nyrkkeilymatsissa Bentleyllä, lennellään vapaasti pitkin kenttää Byrdillä tai pelataan old school side-scrolleria Sheilalla. Sparxilla ja Hunterilla on molemmilla omat tyylinsä ja kumpikin toimii erinomaisesti.

Kakkosessa peliin tuli tämä aiempiin kenttiin palaaminen ja se on jälleen mukana. Kakkosessa se tuntui ehkä vieläkin selvemmin ja vaikka siihen hyvät syyt onkin, niin en siitä itse hirveästi pidä. Tällä kertaa syy ei ole siinä että Spyro ei osaa ominaisuutta X, vaan siinä, että liittolaista Z ei ole vielä pelastettu, tai henkilö Ö ei anna tiettyä hommaa ennen kuin pomovihollinen on hoidettu.

Vaikka Spyro 3 on edeltäjiensä vahvuuksien lisäksi omaksunut myös heikkoudet, niin selvää on se, että niitä heikkouksia on loppuviimeksi aika vähän. Kakkosessa haastavuus oli osittain tietyssä ohjattavuuden kulmikkuudessa, mutta tällä kertaa se on enemmänkin tietyssä, ajoittaisessa bugisuudessa. Muutamissa kentissä peli hidastuu tai osumalla tiettyyn pintaan tietyssä kulmassa, tapahtuu kummia. Näitä on aika vähän ja harvemmin niistä seuraa isoja ongelmia. Selvää on kuitenkin se että mikä on toiminut ennen, toimii tälläkin kertaa mutta sen lisäksi, luvassa on jälleen enemmän. Spyro 2 nosti pelisarjan toiseen potenssiin, mutta Spyro 3 hioi tämän timanttisen konseptin entistä paremmaksi.

 

Alku.jpg?1542247053

Muistoja jotka kestävät

 

Täydellisyyttä hipovaa

Spyro: Lohikäärmeen Vuosi on niitä pelejä jotka todellakin hipovat täydellisyyttä. Kyllähän niitä "kympin pelejä" on ja kuten Witcher 3: Wild Hunt, Wolf Among Us, Uncharted 4: Thief's End, Sly 3: Konnien Kunnia, Middle-Earth: Shadow of Mordor, Batman: Arkham City, Castlevania: Symphony of the Night tai Kingdom Hearts II peleissä on omat heikkoutensa jonka takia niille ei anna titteliä täydellinen, myös Spyro 3:ssa on niitä. En usko että täydellistä peliä tuleekaan, koska aina löytyy jotakin mitä voitaisiin tehdä paremmin. Itse vain näen asian sillä tavalla.

Spyron tapauksessa ne heikkoudet ovat sellaisia että niistä voi olla montaa mieltä. Osa on sellaisia lähinnä hieman rasittavia, tyyliin: "Epäonnistu tehtävässä ja hahmo sanoo saman jutun taas." Kun taas on tyyliä: "Tämä loppuhuipennus olisi voinut olla parempikin." Spyron tapauksessa taistelu Sorceressia vastaan olisi voinut olla parempi, sillä taistelu Riptoa vastaan oli selvästi parempi. Muutenkin Sorceress pahiksena ei ole sieltä parhaasta päästä.

Kokonaisuutena kyse on eniten siitä, miten hyvin tämä uudelleen sytytetty versio parantaa alkuperäisestä. Joistakin asioista on tietty tunne kadonnut kun taas joihinkin sitä on tullut lisää. Tietyt asiat toimivat paremmin kun taas tietyt eivät. Esimerkiksi sitä kaipaan että vaihtaessaan aluetta, kaikki kentässä kerätyt jalokivet tulevat Spyrolta arkkuun jossa kaikki jalokivet ovat. Pieni asia, mutta sitä jäin kaipaamaan. Näitä löytyy aina, mutta kuinka hyvin iso kokonaisuus on kehittynyt. Sanoisin että samalla tavalla kuin muissakin peleissä. Year of the Dragon on saanut arvoisensa remaken.

 

+ Spyro

+ Paljon vaihtelevaa pelattavaa

+ Paljon pelattavia hahmoja

+ Loistavat pomotaistelut

+ Parantelut monissa asioissa

 

- Taaksepäin palaaminen

- Pääroisto olisi voinut olla parempikin

- Sellaiset pienet asiat

 

Arvosana: 9,7

 

Legendaarinen




ReIgnited.jpg?1542247062

Spyro

Uudelleensytytetty Trilogia

 

 

Yhteenvetona sanottakoon että kolmen pelin kattava trilgoia kolmesta pleikkari ykkösen pelistä, toimii esimerkkilisesti. Jokainen peli on huipputasoa ja tapa jolla nämä vuosikymmenien takaiset pelit on tuotu nykypäivään on hatun noston arvoinen suoritus. Siitä on aikaa kun samalla tavalla on nauttinut pelien pelaamisesta ja millaisella intensiivisyydellä ne ovat syöneet aikaa. Itse pelasin ne alkuperäisellä englannin kielisellä ääninäyttelyllä, vaikka suomenkielisetkin versiot löytyvät.

Monella tavalla nämä pelit näyttävät kuin nykypäivän animaatioilta, kuin Disney tai Pixar elokuvilta. Tarinat ovat hyviä, hahmot ovat loistavia ja kokonaisuus tarjoaa valtavasti pelattavaa, onhan tässä kolme peliä. Kun nämä ovat itselleni tuttuja niin suhteellisen nopeasti nämä tuli läpäistyä. Mutta ensikertalaiselle, näistä saa kymmeniksi tunneiksi viihdettä. Pelit ovat haastavia, mutta eivät liian haastavia. Graafinen ulkoasu on upea ja pelattavuus toimii loistavasti.

Jokaisessa pelissä tulee vastaan hetkiä joissa on sitä todellista Insomniac tunnelmaa, nämä ovat heidän parhaita pelejään ja Spyro 3 on heidän paras tekeleensä koskaan ja sellaisena se saattaa pysyäkin. Vaikka jokainen on monella tavalla oman aikansa tuote, niin tapa jolla ne on nyt päivitetty, tekee niiden pelaamisesta helppoa myös nykypelaajalle.

Spyro Reignited Trilogy on pelikokoelma jota suosittelen ehdottomasti.

 

+ Spyro

+ Pelattavuus

+ Laajuus

+ Graafinen ulkoasu

+ Tyyli

 

- Tietyt heikkoudet

 

Arvosana: 9,1

 

Mestariteos

sunnuntai, 11. marraskuu 2018

Pomotaistelut joita et ensimmäisellä kerralla voita

Pomotaistelut kuuluvat tietyntyylisiin peleihin. Joissakin niitä on vain muutama kun taas toisissa useita. Jotkut pomotaistelut taas ovat sellaisia joita ei todellakaan voita ensimmäisellä kerralla, jos ei tiedä mitä odottaa.

 

 

 

Tämän voi tietenkin ottaa myös haasteena: "Voitatko/voititko yhtäkään pian mainituista pomotaisteluista ensimmäisellä kerralla?" Uskallan väittää että et. Itse myönnän oitis että en voittanut yhtäkään näistä ensimmäisellä kerralla. Syitä voi tietenkin olla monia. Jotkut pomotaistelut ovat sellaisia että niissä pitää olla todella hyvä kyseisessä pelissä ja jotkut taas ovat sellaisia joissa on useita sudenkuoppia joita ei todellakaan onnistu välttämään jos ei tiedä niistä.

Sanottakoon myös että joidenkin pomotaisteluiden tapauksessa runsas levelaaminen helpottaa todella paljon, joten jos pomotaisteluun osaa varautua, niin se on tietenkin eri juttu. Nyt on enemmänkin kyse siitä että et tiedä kyseisestä pomotaistelusta mitään (milloin se on ja millainen se on). Tällöin et melkovarmasti todellakaan voita ensimmäisellä kerralla.

 

KUNNIAMAININTOJA

 

Spike - Spyro: Year of the Dragon

- Ansaitsee kunniamaininnan tietystä aggressiivisuudestaan Spyro sarjan tasolla.

 

Scar - Lion King

- Johtuen Scarin yhdestä instakill counterista.

 

Father Gascoigne - Bloodborne

- Pelin opettaja. Hyvin aggressiivinen hyökkäämään ja pelin alkuvaiheessa ei kovin montaa iskua kestä.

 

Ultima Weapon - Final Fantasy VIII

- Johtuu pääasiassa siitä että jokaisen ensimmäinen vaisto pitäisi olla se, että tältä kaverilta vedetään kaikille se 100 Ultimaa. Siinä kompastuu herkästi omaan nokkeluuteensa kun tuleekin kaksi Light Pillaria putkeen.

 




24. Dark Bahamuth - Final Fantasy IV

Pelin selvästi vaikein vihollinen. Vaikka tähän aikaan nämä eliittipomot eivät olleet ylivaikeita, niin tämä vihollinen on todella paha. Suurin syy on Mega Flare, mutta jos ryhmä ei ole todella levelattu, niin kyllä tämä vihollinen yhdellä perushyökkäyksellä pudottaa yhden sankarin. Sen lisäksi tämä ei ihan pienelle hakkaamisella kaadu.


23. Ruby Weapon - Final Fantasy VII

Tässäkin taistelussa on pari hankalaa paikkaa, ensimmäinen on se että menetät yhden pelattavan hahmon ja kahdella hahmolla tästä tulee oikea haaste. Siihen kuuluu myös se, että vasta tietyssä pisteessä voit tehdä vahinkoa tähän hirviöön.


22. Daemon - Dragon's Dogma

Tämän paholaisen luoksepääseminen on haaste yksi ja DLC:n loppuvihollisen tavoin Daemonilla on paljon todella tehokkaita hyökkäyksiä jotka pudottavat helposti apurisi pois pelistä. Muutenkin Daemonia on hankala vahingoittaa tehokkasti ja kun se pitäisi tehdä yksin, niin se on oitis vaikeampaa.


21. Albert Wesker - Resident Evil 5

Ensimmäinen reaktio mutatoitunutta Weskeriä vastaan on melkovarmasti ampua, mutta siitä nyt ei paljoa apua ole. Sitten kun äkkää että mitä pitäisi tehdä niin sokeasti tätä suunnitelmaa seuraava pelaaja ahtaa itsensä helposti paikaan jossa Wesker pääsee liian lähelle. Niin ja tämän vihollisen kanssa on aluksi niin että yksi osuma häneltä tappa


20. Maneaters - Demon's Souls

Suurin syy tässä on kenttä, kapea silta ja nämä kusipäät tuntuvat pyrkivän siihen, että pelaaja putoaa alas siltä.


19. Ludwig - Bloodborne

Tämä on tuskallinen taistelu pääasiassa toisen vaihteen takia. Ensimmäinen vaihe ei ole millään tavalla mahdoton tai ylivaikea, mutta toisessa vaiheessa on monta todella pahaa sudenkuoppaa joihin pelaaja voi osua jos ei ole varovainen, varsinkin kerrasta tappava hyökkäys.


18. Dragonslayer Ornstein & Executioner Smough - Dark Souls

Asetelma on melkovarmasti aluksi 1v2 ja tämä duo tukee toisiaan todella tehokkaasti. Smough on hidas ja Ornstein on nopea ja taistelutavoiltaan he ovat myös todella erilaisia. Seuraava syy on siinä, että kun toinen kuolee niin toinen voimistuu ja muuttuu entistä pahemmaksi. Monilla taktiikka ensimmäisellä kerralla melkovarmasti on se, että pyrkii tappamaan heidät yhtäaikaa, koska on hankalaa keskittyä vain toiseen, varsinkin jos se on Smough.


17. Defiled Watchhound - Bloodborne

Ainoa syy miksi tämä on osa tätä listaa on se, että tähän taisteluun mennään hyvin vähillä HP:lla, johtuen tyrmästä. Tämä koira on erittäin aggressiivinen, erittäin nopea ja jos ensimmäinen osuma ei tapa, niin todella nopeasti tuleva seuraava hyökkäys on se ratkaiseva niitti.


16. Knight Artorias - Dark Souls

Yksi tasapainotetuimpia taisteluita koko sarjassa, sekä yksi vaikeimmista. Artorias on näitä tapauksia joihin ei ole oikeastaan oikoteitä. Lähitaistelussa iskuja joutuu väistämään kokoajan ja kaukotaistelu ei juuri toimi koska Artorias kuroo välimatkat umpeen erittäin nopeasti. Taitovalikoima tällä ritarilla on todella kattava kaikkiin taktiikoihin.


15. Darkeater Midir - Dark Souls 3

Ehkä koko sarjan vaikein vihollinen. Midirillä on valtava määrä elinvoimaa ja ainoa paikka johon on mitään järkeä iskeä, on pää. Pää taas on kaiken vaaran keskellä sillä liekkihengitys yltää laajalle ja tekee paljon vahinkoa, kuten kaikki tämän lohikäärmeen hyökkäykset. Tämä on ehdottomasti niitä taisteluja joissa pitää kokoajan olla varpaillaan ja tehdä parhaansa, sillä hyvin helposti yksi virhe on liikaa.


14. Genshin - Ninja Gaiden Sigma 2

Mustien hämähäkkien mestari on todella paha vastus. Genshin on todella nopea ja todella aggressiivinen. Tämän vihollisen kanssa tilanne on pitkälti se että yksi isku ei ole paha, mutta se combo mikä seuraa tekee massiivista vahinkoa. Nurkkaan ei parana ajautua sillä Genshin käy päälle kuin raivo härkä. Tämä taistelu kysyy ennenkaikkea nopeita reaktioita tuleviin hyökkäyksiin ja reaktion sietää olla väistö ja nopea vastahyökkäys.


13. Doku - Ninja Gaiden Sigma

Genshinin tavoin Doku on oman pelinsä vaikein vastus. Aluksi tuntuu siltä että taistelu ei ole mikään iso ongelma mutta taistelun edetessä huomaa että Doku on aika paha vihollinen sillä lähietäisyydellä vahinko on massiivista ja yhtä iskua seuraa herkästi toinen. Tämä taistelu vaatii kärsivällisyyttä, sillä hyökkäyspaikat ovat aika selkeitä, mutta ahneus on helposti todella kallista.


12. Sephiroth - Kingdom Hearts II

Suurin syy tämän näinkin korkeaan sijaan on se miten taistelu alkaa. Sephiroth aloittaa aina hyökkäyksellä joka tekee massiivista vahinkoa ja on torjuttavissa vain reaktiokomennolla. Vain korkealevelinen pelaaja selviää torjumatta. Ajoittain Sephiroth uusi kyseisen hyökkäyksen kaikkien muiden hyökkäysten ohessa. Hän on kokoajan todella aggressiivinen ja nopea, mikä vaatii pelaajaakin olemaan nopea.


11. Flementh - Dragon Age: Origins

Tämä on ennenkaikkea vaikea koska se on yllättävä. Taistelu on täysin vapaaehtoinen ja jos siihen ryhtyy, saa vastaansa lohikäärmeen, jotka tässä pelissä ovat erittäin vaikeita vastuksia. Suuri syy on siinä, että yksi isku voi helposti tikata kaksi hahmoa ja muutenkin oikeaan väliin tuleva tehokkaampi hyökkäys tekee massiivista vahinkoa. Elinvoimaa Flementhillä on paljon ja kattava määrä erilaisia hyökkäyksiä.


10. Cerberus - Devil May Cry 3: Dante's Awakening

Ensimmäinen pomovihollinen joka on oikea haaste. Suuri syy on siinä että tässä vaiheessa peliä Dante ei ole kovinkaan hyvin kehittynyt. Aseita on vain muutama ja elinvoimaa ei sitäkään ole paljoa. Cerberus on todella vahva, kestävä ja vaarallinen. Jäähengitykset tekevät vahinkoa laajalle alueelle ja lähietäisyyden hyökkäykset sattuvat myös julmetusti. Myöhemmin tämä vihollinen on helpompi mutta ensimmäisellä kerralla heikko varustus tekee tästä erittäin vaikean.


9. Galactus - Marvel vs Capcom 3

Tämä on puhtaasti epäreilu, siinä kaikki. Galactusilla on niin monta hyökkäystä jotka tekevät valtavasti vahinkoa ja niin laajalla alueella että niitä ei vain voi väistää ellei ole todella hyvä. Tätä ei myöskään auta se että tässä pelissä ei ole kunnolista tutorialia kertomassa tiettyjä taitoja, jotka ovat tässä taistelussa lähes välttämättömiä. Epäreiluutta lisää myös se että ennen Galactusta pitää voittaa muutama muukin.


8. Chromatic Essence - Victor Vran

Tässä kohtaa erityisesti korostuu se yllättävyys. Tämä vihollinen ei aluksi vaikuta oikein miltään, mutta luvassa on yksi iso jippo. Essence hajoaa kokoajan uusiksi essense olennoiksi jotka taas hajoavat uusiksi. Tässä taistelussa ajaa itsensä todella helposti tilanteeseen jossa parilla tehokkaalla iskulla tapat muutamat essencen ja saat vaivoiksesi kourallisen lisää, per tuhottu essence. Kun erilaisia elementtejä roiskivia palleroita on kerralla vastassa pari tusinaa, niin se vahingon määrä on mittava.


7. Dark Bahamuth - Final  Fantasy X

Tämä on niitä Pimeitä Aeoneita joita vastaan käyty taistelu on kaikista vaikein, sillä tähän ei tunnu olevan mitään tehokasta strategiaa johon ei sisällä jotakin määrää tuuria. Impact nimittäin pudottaa herkästi koko ryhmän kerralla ja tulee tietyin väliajoin. Tämä on niitä tapauksia joita ei tule aliarvoida, vaikka olisi jo pari muutama synkkää Aeonia tappanutkin.


6. Emerald Weapon - Final Fantasy VII

Emerald Weapon on vaikea koska siinä on niin monta muuttujaa. Ilman tiettyä materiaa, aikaa on vain 20 minuuttia. Yksi isku viholliselta kuluttaa HP:tä, toinen MP:tä ja yksi satuttaa kaikkia. Se mikä kuitenkin on helposti jokaisen turmio, on Smaragdiaseen tehohyökkäys jonka tuottama vahinko riippuu materian määräst jota hahmoilla on ja faktahan on se, että ensimmäisellä kerralla tähän osuu joko vahingoissa tai sitten tarkoituksella, täydellä varustuksella.


5. Demon Prince - Dark Souls 3

Ensimmäisellä kerralla tulee vastaan se, että toinen kahdesta lepakosta tuottaa myrkkyä, joka syö hyvin herkästi kaiken elinvoiman. Kahta vihollista vastaan taistelu on haastavaa mutta se mikä on viimeinen niitti on näitä kahta seuraava todellinen vastus, nimittäin Demoniruhtinas. Jos ei kahdelle aiemmalle ehtinyt kuolla, niin kyllä tämä hoitaa loppuun, sillä riippuen siitä, kumman tapoit ensin, saat joko helposti väistettävän superhyökkäyksen, tai helposti osuvan.


4. Night Terror - Soul Calibur III

Pelin tasolla tämä on todella vaikea taistelu koska Yökauhu on mahdotonta voittaa pudottamalla se kentältä, se lentää nimittäin takaisin. Sen lisäksi luvassa on jatkuvaa erilaisten energiahyökkäysten pommitusta jotka on aika hankala väistää ja ne tekevät valtavasti vahinkoa. Siinä ohessa saa myös torjua ja väistellä fyysisiäkin hyökkäyksiä.


3. Sephiroth - Kingdom Hearts

Aluksi tuntuu että kenttä on naurettavan pieni, koska Sephiroth tuntuu yltävän miekallaan niin pitkälle. Mutta kun ensimmäisen kerran saa Sin Harvestista, niin melko varmasti taistelu on siinä. Sin Harvest pudottaa HP:n yhteen ja nollaan manat. Sen lisäksi Sephiroth käy oitis kimppuun. Siihen ei todellakaan osaa varautua ja ensimmäisellä kerralla siihen kuolee erittäin helposti. Jos siitä sattuu selviämään niin taistelu on vasta alkanut. Elinvoimaa Sephitorthilla on vaikka kuinka, joten taistelu ei kovin äkkiä pääty.


2. Lingering Will - Kingdom Hearts II

Enigma Soldier tai miksi ikinä häntä haluaakaan kutsua on koko sarjan vaikein vastus ja yksi kaikkien aikojen vaikeimpia taisteluita pelihistoriassa. Hyökkäyksiä on vaikka kuinka paljon joten kokoajan pitää pystyä reagoimaan tulevaan. Tämän lisäksi mukana on muutama sellainen hyökkäys jotka tappavat tasan varmasti jos niitä ei tietyssä kohdassa onnistu tietyllä tavalla väistämään. Aku ja Hessu kuolevat aivan varmasti hyvin pian ja ilman valtavaa levelaamista, ei Sorakaan kauaa kestä.


1. Omega Weapon - Final Fantasy VIII

Kun tietää mitä odottaa, niin tämä on aivan hoidettavissa, mutta kun kaiken saa niskaansa ensimmäistä kertaa niin hyvä tuuri on yhtä tyhjän kanssa. Megiddo Flame tekee aina 9998 vahinkoa joten jos et ole täysillä HP:lla = Kuolet. Terra Break tekee muistaakseni 16 kertaa 4000 osumia satunnaisiin hahmoihin = Kaikki kuolevat. Siinä pari poimintaa joihin ei todellakaan osaa varautua jos niistä ei tiedä mitään, saati missä kohtaa ne tulevat. Tässä taistelussa on niin montaa paikkaa jossa menettää oitis yhden tai kaikki hahmot, joten ilman varautumista tässä kuolee tasavarmasti ensimmäisellä kerralla.

keskiviikko, 10. lokakuu 2018

Sattumia XIV

Hyvin usein tulee vastaan pelejä, joista ei vain keksi kovin paljoa sanottavaa. Tämä tapahtuu varsinkin jos pelit ovat kovin yksipuolisia, todella huonoja tai vaikeaselkoisia. Se on yksilöllistä. Jatko-osien kanssa tämä tilanne juurikin silloin kun ne eivät tuo mukanaan mitään oikeasti uutta.

 

 

 

Pelit eivät lopu...

 




 

Another%20World.jpg?1536268421

Tyylikäs muttei kovin miellyttävä

 

Toinen maailma, täynnä vaaroja

 

PlayStation plus

 

 

 

Another World

Toinen Maailma, 20-vuotis julkaisi, antaa mahdollisuuden pelata alkuperäisillä grafiikoilla ja äänillä tai vähän parannelluilla. Vähän sileämmän pelistä saa mutta isompaa eroa ei ole.

Tarina kertoo fyysikosta ja erään kokeen aikana tempautuu toiseen maailmaan. Tällä vihamielisellä planeetalla lähemmäs kaikki haluaa tappaa hänet ja pelin suurimpana juttuna onkin: ”Yritys ja erehdys”. Pelihahmo kuolee hyvin helposti ja hasardeja on valtavasti aina pienistä limoista aseistettuihin sotilaisiin. Pelaaja saa käyttöönsä laserpistoolin mutta siinäkin on rajoituksensa. Asiat ratkotaan ampumalla ja räjäyttelemällä ja tiettyä pulmanratkontaa on luvassa kokoajan. Toiminnallisuus on vain yksi osa peliä, eikä edes kovin hyvä.

Another World on suhteellisen lyhyt peli. Iso osa pelistä on saman kohtauksen pelaamista uudestaan ja uudestaan, kunnes keksii miten pelissä pääsee eteenpäin. Ohjattavuus on hyvin yksinkertainen mikä pitää myös haasteet yksinkertaisina, mutta tietyt kohdat pelissä ovat erittäin vaikeita. Peli ei kerro pelaajalle yhtään mitään vaan kaikki pitää itse opetella. Tiettyjä kohtauksia saa pelata uudestaan ja uudestaan kunnes keksii sen pienen yksityiskohdan joka auttaa eteenpäin. Another World on vaikea peli, väärällä tavalla.

Pituutta pelissä ei ole paljoa. Kun tietää mitä tekee niin tämän pelaa läpi helposti alta tunnin, mutta ensimmäisellä kerralla aikaa menee useampi koska tietyt kohdat pelissä ovat hyvin turhauttavia.

Kokonaisuutena kyseessä ei ole erityisen hyvä peli. Graafinen ulkoasu on vaatimaton ja tarinan kuljetus jätetään kokonaan pelaajan mielikuvituksen varaan. Näitä kumpikaan ei ole välttämättä huono asia sillä isoimmat ongelmat ovat enemmänkin pelattavuudessa joka jättää lähemmäs kaikessa aika paljon toivomisen varaa. Ohjattavuus on yksinkertainen ja nopeasti opittu, mutta se ei tee pelaamisesta mitenkään mukavaa, sillä vaikka pelissä onkin omanlaisensa viehätys, niin aika hankala tätä on suositella.

 

+ Jättää paljon pelaajan itsensä tulkittavaksi

 

-Toiminta

- Jatkuvaa ”yritys ja erehdys” etenemistä

- Väärällä tavalla vaikea

 

Arvosana: 3,0

 

Pettymys



Q_U_B_E_%20Director%27s%20Cut.jpg?153626

Lyhyt ja siksi niin hyvä

 

Pulmanratkontaa väreillä, valoilla ja magneeteilla.

 

PlayStation plus

 

 

 

Qube

Itselläni tuli tästä ensimmäiseksi mieleen elokuva Cube, mutta nopeasti kokonaisuus alkoi muistuttaa tyylillisesti enemmän Portalia. Vertaa tätä mihin hyvänsä niin kokonaisuutena kyseessä on poikkeuksellisen hyvä puzzlepeli.

Peli alkaa kun pelihahmo herää valkoisessa huoneessa. Ääni alkaa puhua pelihahmolle ja kertoo että pelaaja on astronautti jonka tehtävänä on ratkaista maata lähestyvä mystinen esine, jonka sisällä hän nyt on. Pelihahmolla ei ole muistikuvaa mistään eikä hän pysty kommunikoimaan sillä hänen päästään ei lähde ääntä eikä hänelle puhuva äänikään voi olla varma että kuuleeko tai muistaako pelaaja mitään menneestä. Tästä alkaa ongelmanratkonnan täyttämä matka läpi jatkuvasti vaikeutuvan sokkelon.

Pelaaminen koostuu objektien manipuloinnista. Pelaaja pystyy vaikuttamaan ympäristöön erilaisten väripalikoiden avulla. Jokaisella värityypillä on omat toimintansa ja pelin edetessä tulee kokoajan lisää mekaniikkoja. Välillä toimitaan fysiikan kanssa kun taas toisinaan ideana on vain edetä. Peli ei ole pitkä sen läpäisyyn menee 5-10 tuntia, riippuen siitä kuinka hyvä erilaisissa puzzleissa on. Varsinkin alussa peli on todella helppo ja kun peli alkaa vaikeutumaan niin puzzletkin alkavat muuttua monimutkaisiksi. Parasta on kuitenkin se että varsinaisia vaikeuspiikkejä ei tule ja ajoittain myöhemmätkin puzzlet ovat yllättävän helppoja. Mutta jotkut kohdat ovat hyvin vaikeita ja niiden kanssa voi mennä pitkäkin aika.

Qube on yllättävän kiinnostava peli. Siinä ei ole paljoa vapautta, mutta taustalla on kokoajan se tietty epäilys että puhuuko ääni totta ja voiko pelaaja luottaa yhtään mihinkään. Tarina mutkistuu kun toinen ääni tulee mukaan kuvaan ja kun kaksi ääni tarjoaa erilaista infoa, niin siinä herää kysymyksiä siitä, että voiko kumpaankaan luottaa?

Qube on puzzlepeliksi sopivan pituinen. Ongelmanratkonta pelien ei omasta mielestäni tulisi olla merkittävästi tätä pidempiä, sillä niistä tulee herkästi todella rasittavia. Qube kestää alusta loppuun asti ja jos peliin haluaa uppoutua syvemmin, niin salaisuuksia on ja myös vähän lisäpelattavaa.

Kokonaisuutena Qube toimii oikein hyvin. Pelattavuus on todella yksinkertaista ja toimivaa. Itse olisin toivonut enemmän tietynlaisia puzzleja, mutta tällaisenaan kokonaisuus pysyy kiinnostavana loppuun asti. Sanoisin että kokonaisuus olisi oitis parempi, jos lopussa olisi valinta siitä, mitä pelaaja tekee ja ketä uskoo.

 

+ Tarina

+ Arvuuttelu ja teoriointi

+ Monipuolisuus puzzleissa

 

- Muutama tappovaikea puzzle

- Uudelleenpeluuarvo on olematon

 

Arvosana: 7,4

 

Loistava



Destiny%202.jpg?1536268422

Yleensä jatko-osa parantelee edeltäjän osa-alueita

 

Toinen kohtalo ei tarjoa juurikaan mitään uutta

 

PlayStation plus

 

 

 

Destiny 2

Kohtalo 2 on pitkälti aivan samaa kauraa kuin edeltäjänsä. Yleensä ideana olisi se että jatko-osa korjaisi edeltäjänsä heikkouksia ja parantelisi vahvuuksia. Destiny 2 ei tee oikeastaan kumpaakaan näistä. Tuttu tyyli on edelleen mukana ja sen mukana tulee myös tuttu tunnelma. Se mitä Destiny tarjosi, tulee myös Destiny 2:n mukana, ilman mitään oikeasti omaa.

Aluksi tietysti luodaan hahmo ja täytyy sanoa että hahmonluonti on sanalla sanoen kehno. Tämä on ensimmäinen osa mitä olisi pitänyt kehittää. Hahmonluonti ei anna paljoa työkaluja ja hahmoa ei voi myöhemmin enää muokata, mikä tekee tästä entistä kivuliaampaa.

Tarinallisesti Destiny 2 laittaa kaiken uusiksi. Ympäristöt ja sivuhahmot vaihtuvat nopeasti kun järkälemäinen Ghaul saapuu ja laittaa kaiken remonttiin. Taistelu tätä uutta vihollista vastaan alkaa oitis ja luvassa on pitkälti samantasoinen toimintaseikkailu kuin viimeksikin.

Toiminnallisesti muutamat asiat ovat muuttuneet. Ensimmäiseksi huomaa että peli tuntuu samalta kuin ennenkin, mutta jahka päästään sisään itse peliin niin tietyt muutokset tulevat kyllä tutuiksi. Superhyökkäys esimerkiksi on ainakin Hunter luokalla erilainen kuin ennen. Ei varsinaisesti parempi tai huonompi, mutta erilainen. Toiminnassa itsessään ei ole merkittävää muutosta. Aseita on paljon ja jälleen kerran, määrä korvaa sen laadun. Varusteita tulee paljon vastaan mutta ani harvat niistä ovat merkittävästi parempia ja vielä harvemmat oikeasti hienompia. Perusräiskintää alusta loppuun, ilman mitään oikeasti uutta, saati merkittävää. Pituutta on sentään enemmän kuin edeltäjällä.

Destiny 2 on vähän tällainen tapaus josta ei keksi paljoakaan sellaista sanottavaa mitä ei olisi jo sanonut Destinyn aikaan. Syy tähän on pitkälti siinä että Destiny 2 ei tarjoa sitä mitä hyvä jatko-osa tarjoaa. Tämä kuin lisäsisältöä edeltäjälleen ja tämä jatkaa sillä idealla, että peliä rikastetaan ja pidetään elossa tuputtamalla lisäsisältöä.

Destiny 2 on samalla tavalla hyvä peli kuin aiempikin. Se on tyylikäs ja hienon näköinen räiskintä jossa varsinkin Hunter luokka on viittoineen todella hieno ilmestys. Mutta ajoittain peli on hyvin ärsyttävä. Isona syynä tässä on se että aivan liian usein vastaan tulee hetkiä jolloin uudelleensyntyminen on rajoitettua. Nämä ovat tarpeettomia pätkiä joissa et saa kuolla. Niihin ei vain ole mitään järkevää syytä. Toinen huomattavasti pienempi asia on se miten aseita voi ottaa käyttöön. Kerralla voi käytössä olla kaksi asetta mutta se mikä todella nyppii on se, että se mitä kahta asetta voi pitää on rajoitettu todella typerästi. Tietyt aseet menevät tiettyyn paikkaan ja huono säkä jos kaksi hyvää asetta päätyy samaan lohkoon, jolloin niistä voi kerralla pitää mukanaan vain toista.

Destiny 2 ei ole kokonaisuutena varsinaisesti huono peli, se on tasollisesti lähemmäs kokoajan sitä samaa tasoa kuin ensimmäinenkin Destiny. Mutta asian ei pitäisi olla niin. Heikkoudet ja vahvuudet ovat samoja, mitä nyt pahis on nyt parempi, mutta Destiny 2 ei tuo mitään oikeasti vaikuttavaa uutta mukanaan. Jatko-osana tätä on aika iso pettymys.

 

+ Tyylikäs ja tunnelmallinen

+ Hyvää perustoimintaa

 

- Ei tuo mitään uutta

- Ei parantele oikeastaan mitään

 

Arvosana: 6,0

 

Hyvä



Rocketbirds%202%20Evolution.jpg?15386881

Vihaiset linnut

 

Rakettilinnut kaksi jatkaa siitä mihin ykkönen päättyi. Luulisin.

 

PlayStation plus

 

 

 

Rocketbirds 2 Evolution

Ensimmäinen peli ei ole tuttu, mutta kakkospeli ei sen tuntemista vaadikaan sillä aika nopeasti tässä pääsee kärryille siitä, mitä luvassa on. Sotilaskanalla ammutaan seulaksi kaikki mahdollinen hyvän huumorin saattelemana.

Pelihahmo on Kovaksikeitetty Kana joka on lintumaailman rambo. Hän lähtee jahtaamaan kuolleeksi luultua vihollistaan ja päätyy sitäkautta isompaan seikkailuun. Jälkeensä hän jättää paljon hylsyjä ja höyheniä. Nokkela huumori toimii todella hyvin toiminnan ohessa. Toiminnan suurin heikkous on sen tietty epätarkkuus, sillä ohjattavuus ei tunnu olevan sieltä parhaasta päästä. Se on sellainen puoli johon vähän oppii sopeutumaan mutta samalla sitä olisi pitänyt hieman hioa lisää.

Aseita pelissä on varsin hyvin sillä niitä saa lisää ja erot ovat huomattavia. Haulikko on hyvä lähietäisyydeltä ja konetuliaseet hyviä keskipitkällä matkalla. Aseita saa vaihdella hyvin vapaasti ja omat suosikit löytyvät kyllä. Kerralla käytössä voi olla kaksi asetta joiden vaihtaminen tapahtuu nappia painamalla.

Rakettilinnut kakkonen on vähän sellainen peli joka on varsin helppo poimia ja alkaa vain pelata. Toiminnan lomassa vastaan tulee myös vähän hitaampia hetkiä kun pitää huijata vihollisia tekemään tiettyjä asioita jotta pääsee etenemään. Tietyin väliajoin tulee vastaan myös pomovihollisia.

Lintuasetelma toimii yllättävän hyvin ja humoristinen ote täydentää kokonaisuuden. Peliä ei tule ottaa liian vakavasti, se on simppeliä toimintaa ilman mitään sen ihmeellisempää tarinaa, vaikka siellä tarina onkin.

Kokonaisuutena Rocketbirds 2 on ihan kiva toimintapeli hyvällä huumorilla. Se ei millään nouse ikimuistoiseksi tapaukseksi mutta tarjoaa hyvää viihdettä vähäksi aikaa.

 

+ Hyvä huumori

+ Useilla aseilla maustettu toiminta

 

- Epätarkka ammuskelu

- Itseääntoistava

 

Arvosana: 6,8

 

Loistokas



2064%20Read%20Only%20Memories.jpg?153868

Cyberpunk 2077 odotellessa

 

Cyberpunk ei pääse oikeuksiinsa

 

PlayStation plus

 

 

 

2064 Read Only Memories

Cyberpunk on hieno tyylilaji ja vaikka itse olenkin vähän enemmän steampunkin perään niin kyllä tässä on omat juttunsa jotka todella toimivat, kun tehty oikein. Tässä tapauksessa niitä ei ole tehty oikein sillä hyvin nopeasti kiinnostus tätä peliä kohtaan loppui.

Suurin syy tähän no tämän pelin täysi point & click pelattavuus joka ei PS4:llä tunnu tarkalta, kätevältä tai mitenkään hyvältä. Pelissä on joitakin komentoja joita käyttämällä pitäisi sitten alkaa edetä pelissä. Tämä kaikki alkaa verkkaisesti eikä vedä mukaansa sitten yhtään. Maailma on kyllä hienon näköinen mutta se ei kanna kun hahmot sun muut eivät tunnu mitenkään kiinnostavilta.

2064 Lue Vain Muistoja on peli josta ei keksi paljoa sanottavaa. Se ei ole aivan säälittävä, mutta se ei myöskään pidä sisällään mitään sellaista mikä oikeasti kiinnostaisi jatkamaan pelaamista.

Kokonaisuutena tämä sopii point & click pelaajille, mutta itselleni tämä on aivan liian minimalistinen, hidas ja... vanhanaikainen taitaa olla oikea sana. Tämä on vain niitä pelejä joka ei oikeastaan sytytä.

 

+ Cyberpunk tunnelma

+ Värikäs grafiikka

 

- Hidas

- Tylsä

 

Arvosana: 4,0

 

Huono



The%20Bridge.jpg?1538688181

Upean ympäristön haastava pulmapeli

 

Maailmaa kääntelemällä yritetään löytää se nimikkosilta.

 

PlayStation plus

 

 

 

Bridge

Silta onylhyehkö pulmapeli joka tosin muuttuu hyvin nopeasti, hyvin vaikeaksi. Ideana on aluksi vain käännellä ympäristöjä ja tämän kyvyn avulla ratkoa erilaisia pulmia. Jakso jaksolta mukaan tulee uusia elementtejä ja viimeistään kolmannen jakson jälkeen se kaikki hauskuus on jo poissa. Aluksi Bridge on todella lupaava, mutta se ei kestä.

Peli sijoittuu mustavalkoiseen Tim Burton vivahteiseen maailmaan jossa päähenkilö kääntää maailmaa. Tarinallisesti peli ei ole se selkein, mutta tiettyjä ajatuksia on havaittavissa. Pääpaino on pulmanratkonnassa, mikä ei todellakaan ole omia heiniäni, mutta kyllähän tämä peli tuli pelattua. Peilimaailmaan en sitten enää jaksanut mennä.

Jos vertaisin Bridgeä vaikka Qubeen, niin pituudeltaan nämä ovat suunnilleen samaa tasoa. Mutta siinä missä Qube muuttuu pikkuhiljaa vaikeammaksi ja on todella vaikea vain muutama tappovaikea puzzle, niin Bridgen tapauksessa se haastavuus alkaa ärsyttää paljon enemmän, mutta sentään pikku hiljaa. Tässäkin pelissä leikitään fysiikan kanssa ja sanotaan että kaksi ensimmäistä jaksoa menevät aika helposti mutta kaksi seuraavaa ovat selväti vaikeampia.

Silta on sellainen peli joka kannustaa hieman ajattelemaan, tarinallisessa mielessä. Pelattavuudessa se myös haastaa, mutta ei välttämättä sillä toivotulla tavalla. Itse nimittäin huomasin että neljännessä luvussa alkoi kiinnostus olla jo aivan loppu, sillä peli alkoi olla jo niin vaikea.

Kokonaisuutena voisin sanoa että Bridge alkaa todella hyvin, se näyttää erittäin hyvältä ja vaikuttaa kiinnostavalta ja pulmat ovat myös hyviä. Se ei kuitenkaan kestä loppuun asti sillä ne viimeiset pulmat ovat hyvin rasittavia.

 

+ Graafinen ulkoasu

+ Alkupuoli

 

- Loppupuoli

- Vaikeus

 

Arvosana: 6,0

 

Hyvä



Foul%20Play.jpg?1536268424

Kun esirippu nousee, näytelmä alkaa

 

Vilunkipeli on toiminnantäyteinen näytelmä hyvällä huumorilla.

 

PlayStation plus

 

 

 

Foul Play

Paroni Dashforth on jotakin Pringles miehen ja Monopoly miehen väliltä. Silinteriä ja monokkelia pitävä viiksekäs seikkailija jolla on apunaan luotettava Scampwick. Nyt Dashforth esittää suurelle teatteriyleisölle kuuluisimpia seikkailujaan ympäri maailmaa. Seikkailut vievät moniin paikkoihin joissa odottavat monet erilaiset viholliset. Hyvin nopeasti mieleen nousee monta klassista kauhuelokuvaa, kuten Dracula.

Ykköspelaaja ohjaa Dashforthia ja mahdollinen kakkospelaaja Scampwickia, mutta paikallista moninpeliä en saanut toimimaan. Oli pelaaja sitten yksi tai kaksi, niin idea on sama. Tarkoitus on pitää teatteriyleisö tyytyväisenä.

Yleisön tyytyväisyys määrittää sen kuinka paljon pisteitä taisteluista saa. Mitä enemmän yleisö hurraa, sitä parempi kerroin on. Kerrointa saa korkeammalle suorittamalla näyttäviä taistelukohtauksia joissa Dashforth pieksee kävelykepillään milloin mitäkin vihollisia. Mitä pidemmän kombon saa aikaiseksi, sitä enemmän pisteitä saa ja sitä tyytyväisempi yleisö on. Osumat pelaajaan latistavat tunnelmaa ja jos yleisön kiinnostus putoaa nollaan, esitys päättyy.

Vilunkipeli on todella hyvällä huumorilla maustettu tapaus. Nujertuneet viholliset ryömivät piilossa pois näkyvistä, tullakseen seuraaviksi vihollisiksi ja ajoittain studioapulaiset ja lavasteet näkyvät selvästi. Muutenkin tämä teatteriasetelma toimii sillä kokonaisuudessa on pidetty yllä rentoa otetta. Vaikka tarina ei sieltä koomisimmasta päästä olekaan niin tapa jolla kaikki on toteutettu, on todella hauska.

Toiminnallisessa mielessä peli on varsin hyvä. Yhdellä napilla tehdään nopeita iskuja ja toisella järeitä iskuja, sitten on tietenkin nappi torjuntaan joka avaa oman kombomahdollisuutensa. Toiminnassa on hieman samaa tuntua kuin Arkham ja Shadow sarjoissa, mutta tämä on paljon yksinkertaisempaa ja mukana on se tietty puuduttavuuden uhka. Sitä tosin vähentää se, että erilaisia liikkeitä on aika paljon ja muutenkin toiminnassa on runsaasti erilaisia vaihtoehtoja. Mutta hyvin helposti löytää sen helpoimman tavan.

Pituudeltaan peli on kiitettävän laaja. Esityksiä on viisi ja jokainen jakautuu viiteen näytökseen. Maisemat ja viholliset vaihtuvat runsaasti ja vaikka tarina ei olekaan sieltä kiinnostavimmasta päästä niin kokonaisuudessa on paljon hyvää. Omalla tavallaan yksinkertainen, mutta rikas tyyli on näyttävä ja toimii erittäin hyvin.

Kokonaisuutena Foul Play on hyvä peli. Se tarjoaa viihdyttävää toimintaa ja kivasti pelattavaa. Tyylikkyydesta ja tunnelmasta lisäpisteet ja näppärästä toiminnasta.

 

+ Rennon humoristinen tyyli

+ Näytelmä asetelma

+ Toiminta

 

- Tarina on vähän niin ja näin

- Toiminta menee helposti puuduttavaksi mättämiseksi

 

Arvosana: 7,8

 

Erityinen

perjantai, 5. lokakuu 2018

Friday the 13th

Friday%20the%2013th.jpg?1538688185

Yksi kaikkien aikojen parhaita kauhuelokuvatappajia.

 

 

Perjantai 13. on yksi pitkäikäisimpiä slasher kauhuelokuvasarjoja ja kun kärjessä on niinkin legendaarinen hahmo kuin Jason Voorhees, niin ihme ettei pelejä aiheesta ole enempää. Jos olet yksi nuorista, niin pakene, jos taas olet Jason... tapa kaikki.

 

PlayStation plus

 

 

Jason Voorhees on ehdottomasti yksi omia suosikkejani, mitä tulee kauhuelokuvien tappajiin. Lätkämaskia pitävä Jason ja machettea kantava Jason tappaa monin eri tavoin ja tapot ovatkin pääasiassa Perjantai 13 päivä elokuvien parasta antia siinä Jasonin ohella, mutta nämä kaksi asiaa nyt tuppaavat kulkemaan käsi kädessä.

Pelien saralla sarja ei ole saanut parasta mahdollista kohtelua sillä NES aikakaudella ilmestynyt peli ei ole sieltä parhaasta päästä. Syy tähän on siinä että pelihahmona ei ole Jason. Tässä pelissä on mahdollista pelata sekä Jasonilla, että hänen mahdollisilla uhreillaan.


Ideallisesti peli on erittäin yksinkertainen. Jasonin pitää tappaa kaikki, ja muiden on tarkoitus paeta, keinolla millä hyvänsä. Tämä konsepti tuo itselleni todella nopeasti mieleen pelin Dead By Daylight jossa yksi pelaaja ohjaa tappajaa ja muut potentiaalisia uhreja. Tässä tapauksessa etuna on se, että tappajana toimii Jason ja sitä kautta peliin tulee oitis jotakin enemmän, mitä kilpailijassa.

Pelattavuudessa myös Friday the 13th on hieman kömpelö sillä vaikka pelaaminen monella tavalla toimiikin todella hyvin niin silti ohjattavuudessa on monia puolia jotka tekevät siitä todella epämääräistä ja mikä johtaa usein silkkaan hosumiseen. Tämä on sääli sillä potentiaalia kyllä on ja idea toimii.


Jasonilla pelaaminen on sitä parasta antia. Hänellä on paljon erikoisominaisuuksia, kuten uhrien paikallistamista, teleportaamista sekä sitä raakaa voimaa. Uhrit voi tappaa perinteisellä tavalla, lyömällä tarpeeksi monta kertaa, mutta ympäristöä käyttämällä voi tehdä monenlaisia erikoistappoja jotka ovat näyttäviä ja joista nettoaa enemmän pisteitä. Vaikka pakenijat pystyvätkin tappelemaan vastaan, niin lähietäisyydellä Jason on aina se vahvempi osapuoli. Vaikka uhri laittaakin hanttiin, niin nopeilla liikkeillä ja oikealla ajoituksella, uhrin saa todella helposti ja nopeasti hengiltä. Toinen osa Jasonilla pelaamista on sitä, että pyritään tuhoamaan kaikki, mitä pakenijat voivat hyödyntää.

Kun pelataan pakeijoilla, niin tarkoitus on poistua alueelta poliisin suojaan. Paon voi suorittaa vaikka autolla, tai kutsumalla virkavallan tien päähän. Jasonia vastaan voi puolustuatua monin eri tavoin mutta pakeneminen on se turvallisin tapa, sillä Jason voi hyvin helposti tehdä uhristaan selvää jälkeä. Todella hyvänä lisäjuttuna on se, että mikäli pelaajat kutsuvat apuun Tommy Jarvisin, niin kuollut pelaaja voi ottaa tämän roolin.


Friday the 13th on sellainen tapaus, että se vaatisi vielä aika paljon työtä, jotta se olisi parhaassa terässä. Kömpelö ohjattavuus ja tietyt bugit ovat rasittavia ja paikoitellen tuntuu että vastapuolella on aina jokin etu. Olen kuitenkin sitä mieltä että eniten pelistä saa irti kun pelaa Jasonilla. Silloin kun saa oikeasti kokea sen mitä elokuvasarja parhaimmillaan on. Kyse on Jason Voorheesista, joten itse haluankin pelata hänellä.

Kokonaisuus on kuitenkin sellainen, että se vaatisi vielä hieman hienosäätöä, mutta peli on kuitenkin suhteellisen hyvä ja toimiva kokonaisuus, kunhan siltä ei odota mitään erityistä laatua.

 

+ Jason Voorhees

+ Runsaasti vaihtoehtoja molemmilla puolilla

+ Erinomainen tunnelma

 

- Kömpelö ohjattavuus (/pelattavuus)

- Tuntuu usein epäreilulta

 

Arvosana: 5,8

 

Paremmalla puolella

lauantai, 29. syyskuu 2018

Ärsyttävimmät Pomotaistelut

Pomotaistelut voi jakaa useaan kategoriaan sillä vuosien saatossa on tullut vastaan jos jonkinlaista tapausta. Osa ei keksi oikeastaan mitään uutta kun taas osa keksii jotakin joka on todella rasittavaa tavalla tai toisella.

 

 

 

Se että pomotaistelut on ärsyttävä ei suoraan luokittele sitä hyväksi tai huonoksi, mutta valtaosa näistäkin poiminnoista on selvästi niitä huonompia. Nämä ovat juurikin niitä pomotaisteluita joita ei vain haluaisi pelata, mutta jotka ovat usein osa kokonaisuutta. Ärsyttävyys voi johtua monista seikoista, mutta kyllä se suurin syy aika helposti sieltä löytyy.

Yksi per peli.

 

EPÄKUNNIALLISIA MAININTOJA

 

Crush - Spyro 2: Gateway to Glimmer

- Tämä on ärsyttävä lähinnä siksi että se erottuu vaatimattomuudellaan kahdesta muusta pelin pomotaistelusta.

 

Thomas Magruder - Gun

- Saman asion toistoa ja toistettava asia ei ole järin nappaava.

 

Lazarevic - Uncharted 2: Among Thieves

- Tämä on niitä perustylsiä räiskintätaisteluja. Välttele ja iske, ei mitään erityisen hyvää, toisin kuin muissa sarjan viimeisissä pomotaisteluissa.

 




24. Gnasty Gnorc - Spyro the Dragon

Tämä ärsyttävä pääasiassa siitä syystä että tämä ei tarjoa todellista taistelua. Gnasty vain juoksee karkuun kunnes nurkkaan ajettuna alkaa ampua. Mutta yksi isku lopettaa kaiken. Tässä ei ole sitten yhtään todellista eeppistä loppuhuipennuksen meininkiä.


23. Demon - Bound By Flame

Tässä kohtaa huomaa erityisen hyvin miten tappava vihollinen voikaan olla lähitaistelussa. Demoni nimittäin tekee valtavasti vahinkoa ja käyttää jatkuvasti samoja ärsyttäviä kikkoja. Sen lisäksi ajoittain taistellaan lohikäärmettä vastaan. Kaikki tämä toistaa todella nopeasti itseään ja tuntuu paikoitellen todella halpamaiselta. Puhumattakaan siitä että tämä viimeinen pomotaistelu on valtava vaikeuspiikki.


22. HAOS - Resident Evil 6

Toisin kuin muut pelin viimeiset pomotaistelut, HAOS on todella rasittava. Vain muutamalla tavalla voi tehdä vahinkoa ja siihen päästäkseen pitää ensin selvitä karkuun juoksemisesta. Juoksemista on luvassa myös taistelun jälkeen ja tämä on helposti vielä ärsyttävämpää kuin itse taistelu. HAOS on pelkästään ihmeellinen limamöykky ilman mitään oikeaa sisältöä.


21. Galamoth - Castlevania: Symphony of the Night

Galamoth on hyvin helppo kun tietää mitä tekee. Tämä on yksi niitä tapauksia kun vihollinen ei näytä järin hienolta eikä muutenkaan yllä samalla tasolle muiden pelin pomovihollisten kanssa. Se mikä tästä tekee todella ärsyttävän on se kuinka paljon vahinkoa tämä jättiläishirviö todella kestää ennenkuin kaatuu. Oikeilla varusteilla tämä taistelu on lähes varma voitto joten kaikki kulminoituu jatkuvaan vahingon tuottamiseen.


20. Sentinel - X-Men Origins: Wolverine

Tässä taistelussa on yksi kohta jonka takia tämä on täällä. Kun pudotaan korkealta taivaalta on luvassa nopeaa nappien hankkaamista, siis erityisen nopeaa. Tämän mokaa todella helposti, mutta sitä saa yrittää loputtomiin. Jos vain jaksaa yrittää sillä raastavan ärsyttävää se tulee olemaan.


19. Rat Pirate - Tai-Fu: Wrath of Tiger

Tämän muistan lähinnä siksi että kyseessä on tapaus jossa vihollista voi vahingoittaa vain tietyllä tavalla ja se vaatii ajoittaista välttelyä ja ees taas ravaamista kun rotta merirosvoa ei voi vahingoittaa normaaleilla metodeilla.


18. Raging Raven - Metal Gear Solid 4: Guns of the Patriots

Tämä on niitä pomovihollisia joiden ampuminen haastavaa kun vihollinen liikkuu jatkuvasti karkuun. Ensin hänet pitää löytää ja sitten ehtiä ampua. Sen jälkeen vihu taas karkaa ja häntä pitää alkaa metsästää uudestaan. Tässä pelissä suurin osa Kaunotarhirviöistä on juurikin tälläisiä, mutta Raivoava Korppi on helposti se ärsyttävin koska tässä ei ole mitään oikeasti omaa jippoa tai erinomaista ympäristöä, vain rasittavaa hosumista.


17. Amygdala - Bloodborne

Tämä vihollinen on niitä tapauksia joita pitää vahingoittaa tiettyyn osaan jos haluaa tuottaa tehokkaasti vahinkoa. No tottakai tämä kohta on pää, joka on valtaosan ajasta saavuttamattomissa. Tämä on juurikin sellainen vihollinen jonka kanssa taistelussa odotetaan sitä tiettyä hetkeä ja muu aika vain hengaillaan.


16. Nazgul - Lord of the Rings: Fellowship of the Ring

Pelin viimeinen taistelu on lentävällä hirviöllä ratsastava nazgul. Jatkuva nuolien ampuminen hoitaa kyllä homman, mutta tämä on naurettavan pitkä ja tylsä prosessi. Tämä on sellainen pomotaistelu jossa tylsyys voittaa ärsyttävyyden, mutta hauska taistelu tämä ei todellakaan ole. Tästä puuttuu kaikki kiinnostava ja haastava tekeminen koska simppelillä taktiikalla pärjää vaikka se kestääkin aivan liian kauan.


15. Deathstroke - Batman: Arkham Knight

Vaikka Deathstroke taistelu onkin erittäin hyvä hahmo huomioiden, niin kyllä se on myös aika ärsyttävä. Tämä taistelu on todellista 1v1 käsirysyä, juurikin sitä mitä tämän vihollisen kanssa pitää olla (ja mitä Arkham Knight ei tehnyt). Se miksi tämä on niin ärsyttävä taistelu johtuu siitä vaihtelun puutteesta. Olisi ollut paljon parempi jos taistelussa olisi pitänyt käyttää laajemmin taitoja. Tässä taistelussa toisetaan samaa kaavaa aivan liikaa. Taistelu liikkuu puuduttavuuden rajamailla, mutta ärsyttävä siitä tulee sen toiston takia.


14. Demyx - Kingdom Hearts II

Yksi asia: Vesitanssi. Kaksi kertaa pitää tuhota vesiolennot ennenkuin aika loppuu ja toisella kerralla aikaa on todella vähän. Tässä ei ole mitään järkeä eikä mitään hauskaa. Erittäin halpamainen tapa tuoda vaikeutta taisteluun joka muutoin on yllättävän hyvin tehty.


13. Twin Princes - Dark Souls 3

Prinssit ovat hyvin erilaisia taistelussa ja se tuo mukanaan tiettyä vaihtelua. Se miksi tämä on niin ärsyttävä taistelu johtuu siitä että toinen pystyy herättämään toisen henkiin. Tämän lisäksi tuntuu että kumpikin spämmii muutamaa temppua kyllästymiseen asti. Tämä on sentään hyvin tehty 1v2 tilanne, mutta ärsyttävä siitäkin huolimatta.


12. Jigsaw - Punisher

Ennenkaikkea tämä ärsyttää siksi, koska se pakottaa erittäin tylsän taktiikan käyttöön. Taistelu on asetelmana todella hyvä ja tuo mukanaan tiettyjä vahvuuksia. Ongelma on siinä, että tässä ei tunne olevansa Tuomari, koska valtaosa ajasta leikitään hippaa tai piilosleikkiä ja asevalintana ovat räjähteet. Tästä puuttuu se Punisher tunnelma ja koska tämä on loppuhuipennus, niin se ärsyttää vielä sitäkin enemmän.


11. Seymour Flux - Final Fantasy X

Yksi pelin halpamaisimpia vihollisia. Super isku on yksi asia mutta eniten tämä ärsyttää koska vihollinen tekee zombi tilaa jatkuvalla syötöllä, mikä hankaloittaa ryhmäläisten auttamista. Tämän lisäksi tällä pomovihollisena tuntuu olevan tapana  käyttää superiskua todella paljon. Tämä ärsyttävä pääasiassa siksi, koska se on niin halpamainen.


10. Ornstein & Smough - Dark Souls

O ja S tukevat toisiaan todella hyvin ja toisen kuollessa toinen voimistuu. Tämä taistelu pitää varpaillaan ja on aina yhtä ärsyttävä. Tämä on niitä taisteluita jossa ei ole juurikaan hauskuutta. Dark Souls tasolla tämä on niitä vaikeimpia taisteluita, mutta se jokin on sitä pääasiassa tietyn halpamaisuuden takia. Kaksosprinssit DS3:ssa ovat ärsyttäviä omalla tavallaan, nämä kaksi halpamaisuudessaan.


9. Supreme Hunter - Prototype

Tämä lihatankki kestää vahinkoa ja pakottaa käyttämään yhtä ja samaa taktiikkaa kokoajan. Tämä toisto tekee taistelusta jo valmiiksi ärsyttävän mutta aivan uudelle tasolle mennään siinä kohtaa kun mukaan tulee kaikkia häiriötekijöitä ja typeri rajoitteita.


8. Cliff - Ninja Gaiden 3: Razor's Edge

Tämä taistelu on selkeästi koko Ninja Gaiden sarjan ärsyttävin. Syy on hyvin selvä. Tämä vihollinen tuntuu toistavan samaa temppua kokoajan ja epäonnistuminen tietyssä vaiheessa johtaa aina saman repliikin toistoon. Cliff on sellainen vihollinen joka on vaikea koska vain tietyillä tavoilla tuntuu saavan vahinkoa aikaiseksi. Tämä saman kaavan toistaminen ja puuduttava tahkoaminen tekevät tästä taistelusta hermojaraastavan.


7. Archfiend - Dragon Age: Origins

Tämä on yksi suurimpia menetettyjä potentiaaleja. Arkkipaholainen on todella upea taistelu ja vihollinen on erittäin upea, jopa Dragon Age mittapuulla. Se mikä tästä tekee erittäin ärsyttävän on eniten se vihollisten määrä. Vihollisia tulee jatkuvasti lisää ja niiden takia on todella vaikea päästä iskemään tätä vihollista. Sen lisäksi Archfiend lentää jatkuvasti sivuun ja lähietäisyydellä tekee valtavasti vahinkoa. Suurin syy siihen, miksi tämä on niin ärsyttävä pomotaistelu on siinä kaikessa ylimääräisessä mitä taistelussa on läsnä.


6. Shahelanthropus - Metal Gear Solid V: Phantom Pain

Valtava robotti, joten vain järeät aseet toimivat. Tämä on lähes tuskallisen pitkäveteinen taistelu jossa vihollista ammutaan kyllästymiseen asti milloin milläkin tuhon työkalulla. Ammukset loppuvat kokoajan ja vihollinen tekee omia tuhojaan jatkuvasti. Tämä on todella kestävä vihollinen joten kestää hetken aikaa saada tarpeeksi vahinkoa aikaiseksi. Ehkä koko sarjan huonoin pomotaistelu.


5. Darth Vader - Star Wars: Force Unleashed 2

Tässä ei ole haastetta nimeksikään. Vader ei tunnu taistelevan vastaan sitten yhtään koska ainoa mitä hän tekee on torjuminen ja satunnainen lyöminen. Kentälle puskevat tusinaviholliset tuntuvat tekevän kaiken työn. Ainoa mitä pelaaja tekee, on kuluttaa Vaderin elinvoimapalkkia millin kerrallaan. Aivan liian helppo taistelu jossa kaikki haaste on jatkaa samaa puuduttavaa tahkoamista tunneilta tuntuvan ajan.


4. Maneaters - Demon's Souls

Halpamaisuutta parhaimmillaan. Alue on kapea silta josta putoaa helposti ja nämä möröt tuntuvat vain ja ainoastaan yrittävän joko pelaajan pudottamista tai taistelun hidastamista. Ihmissyöjät joko lentelevät ympäriinsä tai spämmäävät syöksyä. Yksi olisi ihan ok mutta kaksi on tarpeetonta halpamaisuutta.


3. Hybrid - Devil May Cry 2

Tämä on rasittava muutamasta syystä. Ensinnäkin ulkoasussa idea on hyvä mutta toteutus jättää paljon toivomisen varaan. Kaikki pomoviholliset samana hybridimössönä. Kaikki osat tekevät jotakin mikä tekee koko taistelusta yhden sekasotkun. Tämä on pistooleilla todella helppo taistelu mutta ärsyttävä koska jokaisen osan tuhoaminen tuntuu kestävän ikuisuuden. Miekalla saa enemmän vahinkoa aikaiseksi, viholliseen ja itseensä. Pistoolit ovat turvallinen ja hidas vaihtoehto.


2. Darth Malek - Star Wars: Knights of the Old Republic

Viimeinen taistelu vihollista vastaan joka on yhtä aikaa todella hieno ja todella naurettava. Ongelma on siinä että tämä taistelu on todella puuduttava. Taistelu ei tässä pelissä nappaa sitten yhtään ja kun sitä sitten pitäisi tehdä vihollista vastaan joka ajoittain pakenee ja saa elinvoimaa, pakottaen toistamaan samaa kaavaa uudestaan uudestaan. Tämän lisäksi Malekilla on hauska tapa jähmettää pelaaja, jolloin jo valmiiksi huono taistelumekaniikka näyttää ne huonoimmat puolensa. 


1. Fullmigati - Incredible Adventures of Van Helsing

Voi sitä p*skan määrää mitä tässäkin taistelussa joutuu sietämään. Pelin helposti ärsyttävin asia on tässä vedetty kolmanteen potentiaaliin. Vihollisia puskee päälle kokoajan ja siinä samalla pitäisi onnistua vahingoittamaan pääroistoa joka toistaa muutamia samoja lauseita uudestaan ja uudestaan kunnes kuolee. Tämä on ärsyttävä taistelu kaikilla mahdollisilla tavoilla. Vihollisia on paljon, repliikit toistavat nopeasti itseään, haaste ei ole kohdillaan ja loppuhuipennukseksi tämä on valtava pettymys. Tässä ei ole oikeastaan mitään hauskaa tai nautinnolista.