sunnuntai, 17. syyskuu 2017

Half-Life 2

G-Man.jpg?1503773244

Toinen puoli elämästä

 

Half-Life 2 on niitä pelejä joista kuulee paljon kehuja ja usein vielä ilman minkäänlaista kritiikkiä. Usein tämä peli tulee vastaan kun joku listaa parhaat pelit koskaan. Niin hyvä tämä peli ei todellakaan ole.

 

 

Ensimmäinen Half-Life ei ole itselleni tuttu, sitä ei ole tullut pelattua. Kakkonen alkaa pienellä pukumiehen monologilla, jonka jälkeen Gordon Freeman herää ja haistaa tuhkat. Hän saapuu kaupunki 17 asemalle jossa on tiukat turvatoimet. Pian Gordon pääsee yhteyksiin vastarinnan kanssa ja seikkailu alkaa, päämääränä vähintään vallankumous Combinea ja tohtori Breeniä vastaan. Apuna tässä on joukko kapinallisia kuten tohtori Kleiner ja Eli Vance, sekä varsinkin jälkimmäisen tytär Alyx.

Lisämausteena tähän dystopiseen asetelmaan kuuluu joukko erilaisia avaruusolentoja, osa hyviä ja osa ei niin hyviä.


Pelattavuudeltaan Half-Life 2 toimii varsin hyvin. Liikkuminen ja ammuskelu on toimivaa ja peli on todella kivan näköinen. Graafinen ulkoasu on hienon näköistä ja dystopinen tunnelma on vahvasti läsnä pelin maailmassa. Ympäristöissä on tiettyä vaihtelua ja pelattavuudessa myös. Välillä ammuskellaan ja välillä ratkotaan pulmia.

Ammuskeluun on saatu sopivasti vaihtelua monenlaisilla aseilla, joista ikävä kyllä tulee käytettyä muutamaa tiettyä selvästi enemmän. Itse pyrin kyllä monipuolisesti käyttämään useita aseita, sillä ne toimivat varsin hienosti. Aseisiin kuuluvat niin pistooli, haulikko kuin konekiväärikin, sekä tarkkuuskiväärin virkaa toimittava varsijousi. Pari omaakin juttua pelissä on joista ehkä se tunnetuin ja kiinnostavin on painovoima-ase jolla voi käyttää ympäristön esineitä vihollisia vastaan. Räiskintä on kivaa ja toimii. Vihollisia on muutamia erilaisia ja haaste nousee pelin edetessä, samalla kun asearsenaali kasvaa. Vihollisina on niitä sotilaita, zombeja kuin valtavia koneitakin.

Puzzlet eivät ole yhtä hauskoja, ne tuntuvat olevan enemmänkin hidasteena ja itse en niihin juuri tykästynyt. Mukana on pari ihan näppärääkin mutta pääasiassa pulmanratkontapätkät eivät juuri napanneet.

Kolmantena palana kokonaisuudessa on tarina jonka eteneminen tapahtuu kun hahmot juttelevat Gordonille tai toisilleen. Välianimaatioita ei ole ja pelaaja on kokoajan osa tarinaa. Gordonia voi liikuttaa miten haluaa, mikä tuo tiettyä vapauden tunnetta. Tarinassa on pari hyvää käännettä ja paljon tiedehöpinää. Tarina on vähän niin ja näin, se jää kesken mikä tuskin on kenellekään yllätys tässä vaiheessa kun Half-Life 3 tulee vähän väliä vastaan pelikeskusteluissa.


Half-Life 2 on tarinallisesti vähän niin ja näin. Ehkä jos ykkönen olisi tuttu, siitä saisi vähän enemmän irti, mutta tarina ei vain ole järin kiinnostava. Hyvikset tappelevat pahiksia vastaan, Breen on despoottimainen mäntti ja asiat ovat paljon isompia kuin voisi aluksi luulla. Tarina on kaiken kaikkiaan ihan ok, mutta ei mitään järin ihmeellistä.

Henkilöhahmot ovat kiinnostavuudessaan vähän niin ja näin. Alyx Vance on niitä harvoja astetta parempia hahmoja joihin hieman jopa kiintyy. Lähemmäs kaikki muut ovat vain täytettä.


Pelattavuudessa peli toimii hienosti ja vaihtelevasti. Välillä päästään ajelemaan erilaisilla kulkupeleille ja ne osiot on tehty aika hienosti. Mutta itse koen todella häiritseväksi että Gordonista ei näy mitään ratin takana. Muutenkin Gordon on aave tai sitten vain pelkkä asekäsi, sillä hänen ruumistaankaan ei näy vaikka kuinka vilkuilisi.

Eniten pelattavuudessa kuitenkin nyppivät kaikki pikkutarkat kohdat sillä tasohyppelyssä ohjattavuus on vähän kulmikas. Se ei ole varsinaisesti huono, mutta ajoittain tulee hetkiä kun haluaisi joka päästää irti tikkaista ja tarttua tikkaisiin ja se ei vain tapahdu. Sitten on nämä hetket kun pitää liikkua hyvin ohuilla palkeilla, mikä tavallaan on kyllä aika hienoa.


Tyylillisesti Half-Life 2 on kuin mikä tahansa dystopiallinen moderni maailma. Mitään oikeasti omaa tai pikemmin, oikeasti silmiin pistävää tässä ei tunnu olevan. Siis tyyliltään peli on hienon näköinen ja muutankin tunnelma rakentuu hienosti. Maailma on tuotu hienosti esiin ja ne pienet vaihtelut pitävät virkeänä. Peli on aika sopivan pituinen, ajoittain siinä on puuduttaviakin hetkiä, mutta pelattavaa on hyvin. Sanoisin että uudelleenpeluu arvo on aika onneton, ellei sitten halua palata leikkimään Painovoima aseella, tai tutkimaan kenttiä, löytääkseen kaikki salaisuudet.

Half-Life 2 on sellainen peli joka ei selitä itseään auki. Pukumies on mukana vain sekoittamassa pakkaa pysymässä suurena enigmana. Kuka hän on ja mitä hän haluaa ja miten hän tekee mitä tekee, henkilökohtaisesti, yksi hailee.

Tarina pitää itse poimia maailmasta ja hahmojen dialogista. Se että Gordon ei puhu mitään on häiritsevää, etenkin kun muka nokkelasti se tuodaan esiin pelissä. Vielä enemmän häiritsevää on se ttä Gordon Freeman on vähintään tämän maailman Jeesus Kristus. Hän on kuin messias ihmisille ja häntä kohdellaan kuin suurta sankaria joka ratkaisee kaikki maailman ongelmat oli sitten kyse sotatilanteesta tai tieteellisestä pulmasta.


Nyt kun tämä peli on pelattu läpi asti, niin voin sanoa että Half-Life 2, ei ole huono peli. Ohjattavuus toimii, pelissä on vaihtelua ja toiminnassa on puolensa. Mutta tämä ei todellakaan ole pelihistorian parhaita pelejä, ei edes lähellä, siis tuskin edes top 100:n sisällä. Tämä samanlainen tapaus kuin vaikka Shadow of the Colossus tai BioShock. Nämä ovat sellaisia pelejä jotka nostetaan todella suurelle jalustalle, jota ne todellakaan eivät ansaitse.

Half-Life 2 on raskaasti yliarvostettu peli. Se ei ole huono peli missään nimessä, mutta on aika naurettavaa että sen virheet ja heikkoudet sivuutetaan usein ihan täysin. Gordon Freeman ei varsinaisesti ole se kaikkein kiinnostavin päähenkilö, tarina ei ole sieltä parhaasta päästä ja parempiakin räiskintäpelejä löytyy.

Puolielämä 2 kuitenkin on toimiva kokonaisuus. Se tuntuu ajoittain perusräiskinnältä, puzzlet ovat pelkkä hidasteita ja sellaisia pieniä asioita on vaikka kuinka. Mutta kokonaisuudessa kyseessä on toimiva paketti.

 

 

+ Paljon erilaisia aseita

+ Vaihtelevat alueet

+ Toimiva räiskintä

 

- Tylsä tarinaltaan ja hahmoiltaan

- Ajoittainen puuduttavuus

- Monet häiritsevät seikat

 

 

Arvosana: 6,8

 

 

Loistokas 

torstai, 14. syyskuu 2017

Soulsborne/BloodSouls

Demonin sielut on Dark Soulsien ja Bloodbornen alku ja juuri niin hyvässä kuin pahassakin. Peli on paikoitellen erittäin haastava ja sisältää toinen toistaan erikoisempia hahmoja unohtamatta toinen toistaan parempia pomovihollisia ja paikoitellen erittäin hienoja alueita.

 

 

 

Demon’s Souls

Perusidea ei paljoa poikkea muista Bloodsouls/Darkborne/Soulborne(mitälie) sarjan peleistä. Normaalitkin viholliset voivat hetkessä tehdä pelaajasta selvää jälkeä, pelissä kerättävät sielut ovat valuuttaa niin esineisiin kuin leveleihinkin. Kun kuolet niin saat yhden mahdollisuuden hakea sielut takaisin.


Tarina pelissä on kryptinen samalla tavalla kuin muissakin saman henkisissä peleissä. Pelaajalle ei syötetä kaikkea tietoa mutta ajoittain pelistä oppii hyvinkin paljon. Latausruudut tosin eivät tarjoa triviaa toisin kuin myöhemmissä peleissä, sen sijaan niissä esitellään pelissä olevia henkilöitä nimellisesti ja kuvallisesti. Latausruutuja ei ole kovin paljoa ja yhtenäiset alueet ovat hyvinkin laajoja verkostoja.

Muita hahmoja on runsaasti ja heidän motiivinsa ovat mysteereitä. Enigmaattinen tunnelma on läsnä alusta loppuun asti. Tarinan palasia tulee vastaan siellä ja täällä mutta kokonaisuus pelaajan on kasattava itse. Kun peli alkaa niin tietoa tulee jonkin verran mutta se on kaikki vasta pintaa. Monella tavalla tällainen tarinankerronta on hieman perseestä, mutta samalla aikaa siinä on oma viehätyksensäkin ja ainakin se erottuu massasta.


Eräs seikka pelissä on joka ei ole periytynyt jälkeläisiin, nimittäin tämä hyvä-paha akseli. Siis tavallaan se on olemassa myös muissa, mutta ei tällä tavalla. Tiettyihin kohtiin ei pääse käsiksi ”pahassa” maailmassa mikä tavallaan ärsyttää todella, sillä ne säännöt miten maailman olemus määräytyy, eivät ole itsestään selvät ja itse en tästä juuri pitänyt sillä monet esineet jäävät saamatta. Muutenkin esineet ovat tässä pelissä vähän hasardi osa, parista syystä.

Toisin kuin muissa, tässä pelissä ei voi kantaa kaikkea roinaa mukanaan loputtomiin ja muutenkin tämä kantamusten ja jaksamisen taso on aika säälittävä. Pienikin haarniska painaa ja mikäli käy niin että ehdit poimia esineen, mutta et pystykään kantamaan sitä, menetät sen, tai sitten menetät sen esineen minkä pudotat, voidaksesi poimia tämän toisen esineen.


Pelattavuus on perusrungoltaan samaa tasoa kuin Dark Souls. Itse tosin huomasin että Bloodborne tyyli on itseeni tarttunut vahvasti, sillä suosin kevyempää varustusta, ketterämmän liikkuvuuden vuoksi. Valittavia hahmoluokkia on runsaasti ja erot ovat paikoitellen todella valtavat. Päivitettävät ominaisuudet pitävät sisällään yllättävän paljon, eivät vain sitä yhtä kehittyvää elementtiä.

Mitä tulee hahmonkehitykseen, niin Demon’s Souls tuntuu monella tavalla todella paljon hitaammalta kuin Dark Souls mutta samalla, myös paljon helpommalta. Kun verrataan tasoa joka olin pelin lopussa, niin se oli huomattavasti matalampi tässä pelissä, kuin muissa. Tästä johtuen, NG+ onkin paljon vaikeampi kuin muissa. Itse olen huomannut että yksi asia tekee tästä pelistä huomattavasti haastavamman kuin kaikista muista.

Kun olet kuollut, niin olet henkimuodossa. Henkimuodossa HP:stä lähtee puolet pois joten et kestä kovinkaan paljon vahinkoa ja NG+:ssa, tämä on todellinen haaste. Tätä asiaa vaikeuttaa entisestään se, että toisin kuin Dark Soulsissa, ei Demon’s Soulsissa ole yhtä selkeää pistettä jossa ei ole enää paluuta taaksepäin. Yhdessä vaiheessa et vain voi enää levelata, vaan siirryt loppupeliin.

Tämä puolikas HP-palkki ei olisi muuten ongelma, mutta kun esineet joilla saat ruumiisi takaisin, eivät ole kuin humanity, niitä ei saa yhtä helposti.


Mitä tulee samankaltaisuuksiin, niin esimerkiksi pomoviholliset ovat monella tavalla yksi vahvimpia osuuksia tässä sarjassa, niin todella moni pomovihollinen on todella selvä esikuva monille myöhemmille. Sama pätee maailmoihin mutta tässä pelissä, se on kaikki on paljon, paljon pahempaa. Blight Town on yksi tuskallisimpia alueita Dark Soulsissa, mutta tämän pelin versio siitä, on monta kertaa pahempi. Tätä kaikkea vaikeuttaa se, että toisin kuin Dark Soulsissa, on tässä pelissä todella paljon vähemmän paikkoja, joissa voi levätä. Kehittyminen tapahtuu Nexuksessa joka on esikuva mm. Bloodbornen Hunter’s Dreamille. Arkkikivet joiden kautta maailmoihin pääsee ovat harvinaisia, niitä on vajaa kourallinen per maailma.

Demon’s Souls jakaantuu selvästi toisistaan erillään oleviin maailmoihin, toisin kuin Dark Souls. Voisi sanoa että tämä asetelma on jotakin Dark Soulsin ja Bloodbornen välillä. Nämä ovat niitä asioita jotka tekevät Demon’s Soulsista hyvinkin hankalan pelin, sillä tietyissä paikoissa, vaikeusaste tuntuu todellakin pomppaavan ylöspäin. Maailmat saa pelata ihan vapaassa järjestyksessä, joten vaikeillekin alueille pääsee aika äkkiä. Maailmat tosin etenevät selvästi enemmän tasoittain. Jokainen maailma tuntuu koostuvan vajaasta kourallisesta tasoja jotka eritellään pomovihollisilla.


Demon’s Souls sisältää samaan tapaan monia hienoja pomotaisteluita kuin Dark Souls ja Bloodborne. Knight Artorias ja Lady Maria, saati Sif, ovat edelleen sarjan parhaista parhampia, mutta Demon’s Souls sisältää pari pomoviholliset jotka oitisi pääsevät parhaiden joukkoon, nimittäin Dragon God ja tämän pelin Artorias/Maria hahmo, vähäisemmällä tarinallisella painolla, Penetrator.

Ne ovat ne tietyt pomoviholliset jotka todellakin ovat astetta parempia ja mukaan mahtuu myös niitä huonompia. Tosin Demon’s Souls on selvästi paljon monipuolisempi, mitä tulee pomovihollisiin, sillä Dragon God, Maiden Astraea ja True King Allant, eivät ole sellaisia pomovihollisia, kuin monet muut, vaan tarjoavat oikeasti jotakin aivan muuta. Mutta vastapainona ovat pomoviholliset jotka koettelevat ennen kaikkea kärsivällisyyttä, kuten pari eriväristä lohikäärmettä.


Demon’s Souls kärsii samoista heikkouksista kuin muutkin, ne ongelmat eivät selvästikään ole korjaantuneet. Ohjattavuus on suhteellisen ja kamera tottelee valtaosan ajasta mutta kummassakin on pari heikkoutta jotka eivät varsinaisesti helpota pelaamista vaan tuovat mukanaan tarpeettoman lisähaasteen.

Tämä tulee ongelmaksi tietyissä kentissä joissa on kapeita/ahtaita paikkoja kun kamera ei aina tiedä mitä tekisi ja ohjattavuus ei ole niissä pikkutarkoissa asioissa se paras mahdollinen. Tälläisiä alueita on paljon ja pomotaistelussa alue sattuu olemaan tällainen, niin se ei ole aina kivaa. Taistelukontrollit ovat sentään sellaisia jotka vain vaativat hetken opettelua, kuten parry, joka ei ole aivan samanlainen kuin Dark Soulsissa, itse ainakin tunsin että siinä on pieni heitto.

Eniten pelissä kuitenkin ärsyttävät ne oikeasti kusipäiset alueet ja tietyt vihut, jotka tuntuvat sellaisilta, kuin ne olisi oikeasti tehty mahdollisimman ärsyttäväksi. Tätä puolta tehostaa se, että putoaminen onnistuu yllättävän korkeilta paikoilta, mutta sitten on olemassa niitä paikkoja joissa matkaa ei tunnu olevan juuri mitään, mutta henki lähtee ja pudottautuu.

Demon’s Souls ei sisällä yhtä hienoa ase ja varuste valikoimaa kuin myöhemmät pelit. Kevyitä varusteita on vähän eikä raskaitakaan juuri enempää, aseita on tuntuu olevan vähän enemmän, mutta jopa melkein tappiin asti kehitetyt aseet, tuntuvat aika heikoilta ja niihin verrattuna eivät pomoaseetkaan tunnu juuri paremmilta.

Demon’s Souls pitää sisällään myös erään suuren heikkouden jota myöhemmät osat eivät olekaan sitten pitäneet. Valkoinen- ja mustamaailma asetelma on eräällä tavallan ihan hanurista. Tietyt esineet voi saada vain, jos maailma on täysin valkoinen ja pelissä ei ole täysin selvää että mitkä tapahtumat vaikuttavat maailman muuttumiseen.


Demon’s Souls on monella tavalla juuri kuin Dark Souls ja Bloodborne mutta paljon näitä kahta kryptisempi hyvin monella tavalla. Peli on haastava, mutta jos jaksamista on, niin grindaamalla pääsee yli suuresta osasta esteitä. Demon’s Soulsin kohdalla tuntuu tosin siltä että farmaaminen on paljon hitaampaa, tosin jos olisin tiennyt/nähnyt selvemmin missä kohtaa ei ole enää paluuta taaksepäin, olisin farmannut enemmän, ennen New game plussaa.

Kaiken kaikkiaan Demon’s Souls on paikoitellen erittäin viihdyttävä peli. Pomotaistelussa on niitä oikeasti huonojakin, mutta myös niitä erinomaisia. Haastavien pelien ystäville, Demon’s Souls on varmasti oikea ostos.

 

 

+ Synkkä fantasia maailma

+ Paljon hyviä hahmoja

+ Monta upeaa pomovihollista

+ Tunnelma

 

- Monet kusipäiset alueet ja viholliset

- Tietyt kamera/ohjaus ongelmat

- Valkoinen – Musta maailmatapahtumat

- Puolikas HP kuoleman jälkeen

 

 

Arvosana: 7,3

 

Loistava

 



Synkät sielut tuo laajan Lordranin maailman synkkini metsineen, raunioineen ja linnoituksineen pelaajan tutkittavaksi. Synkässä fantasiamaailmassa vaara vaanii kaikkialla ja kuolema on asia, joka tulee todella tutuksi, kerran… toisensa… jälkeen.

 

 

 

Dark Souls

Yksi viime aikojen vaikeimmista peleistä.

Toimintaroolipeli jossa pelaaja heitetään heti aluksi mielisairaalaan josta hänen on valitsemallaan hahmo luokalla paettava. Ulkona odottava maailma on täynnä vaaroja ja toinen toistaan upeampia alueita joita yhdistää kaksi seikkaa: Synkkyys ja vaaralliset viholliset. Tarina ei tässä kohtaa ole se tärkein seikka, sillä tunnelma, laajuus ja toinen toistaan upeammat olennot, ovat.

Onhan pelissä myös oma taistelujärjestelmänsä ja runsas tavara ja ase valikoima joka edesauttaa pelaajaa matkallaan, omaan kuolemaansa.


Dark Souls on tyyliltään ja tunnelmaltaan synkkä fantasia ja erinomainen sellainen. Suurin osa pelin alueista on pimeitä ja synkkiä ja samoin ovat niitä asuttavat olennot ja näiden olentojen joukossa olevat kovemmat olennot.

Lordranin maailmassa on metsää, linnoitusta, katakombia, viemäriä… nämä alueet ovat selvästi samasta maailmasta sillä niissä on todella paljon samaa, mutta myös sen verran eroavaisuutta että ne erottuvat toisistaan. Pelaaja ja paikoitellen vapaasti päättää missä järjestyksessä koluaa paikkoja, vaikka tietyille alueille pääseminen edellyttääkin tietyn vihollisen tappamista ja tietyn sijainnin saavuttamista.

Alueissa on eroja myös vihollisten ja vihollisten käyttämien tekniikoiden suhteen. Esimerkiksi viemärissä on vihollisia jotka voivat aiheuttaa todella ärsyttäviä statuksia, kun taas katakombeissa on vihollisia, jotka eivät sitten kuolekaan aivan niin vain.

Nämä monet erot pakottavat pelaajan miettimään taktiikkaansa uudestaan aina uudella alueella, ellei sitten suosi taktiikkaa; Erehdyksen kautta.

Kuolema on läsnä kokoajan, yksikin vihollinen voi teilata varomattoman pelaajan ilman mitään ongelmia. Mutta taitava ja taktinen pelaaja voi tehdä selvää jälkeä itseään selvästi vahvemmasta roikaleesta, kun tietää miten peliä pelataan.


Pelin taistelumekaniikka ei ole paras mitä pelimaailmassa on nähty, mutta se on yllättävän toimiva ja hyvinkin monipuolinen. Pelaajat eroavat toisistaan todella paljon. Toiset suosivat miekkoja, toiset jousia kun taas jotkut käyttävät magiaa.

Dark Souls tarjoaa mahdollisuuden kehittää hahmoa juurikin siihen suuntaan mihin pelaaja haluaa. Toiset panostavat voimaan, toiset kestävyyteen ja toiset magiaan. Peli on täynnä esineitä jotka tukevat erilaisia pelityylejä sillä miekkoja on tässä pelissä aivan tuhoton määrä ja sama on tilanne monen muunkin aseen kanssa. Tietyt aseet tosin vaativat tiettyjä asioita. Esimerkiksi voimakkaat ja järeät miekat vaativat voimaa ja kestävyyttä jotta niitä pystyy käsittelemään, kun taas toiset aseet vaativat enemmän tarkkuutta kuin voimaa.

Pelaaja pystyy valitsemaan myös sen että mitä hänen hahmonsa käyttää varusteinaan. Tietyt varusteet ovat raskaita ja vaativat kestävyyttä kun taas toiset ovat kevyitä, mutta eivät kestä läheskään niin paljon rankaisua.

Aseiden erot tulevat vahvasti esiin siinä, miten niitä käytetään. Esimerkiksi jos ase vaatii voimaa, jotta sitä pystyy käyttämään, ei se ole välttämättä kovinkaan nopea ase vaan sillä lyöminen on hidasta, mutta plussapuolena osuma, tekee selvää vahinkoa.

Aseiden kanssa on myös eräs seikka josta en juurikaan pidä, mutta myönnän että tämän pelin tunnelmaan se on lähes pakollinen elementti, armottomuuden takia. Aseet hajoavat käytössä ja niitä joutuu korjaamaan. Tämä on eräs seikka jota todellakin inhoan ihan kaikissa yhteyksissä.


Pelissä on kaksi tärkeää palkkia. Elinvoima ja kestävyys. Elinvoiman loppuessa hahmo kuolee, kestävyyden loppuessa ei hahmo pysty iskemään saati puolustautumaan, joten kumpikin palkki on elintärkeä.

Tämä on niitä pelejä jotka eivät ole pelkkää nappuloiden hakkaamista. Viimeisimmät pelit joita itse pelasin jotka haastavuudeltaan ovat samaa tasoa kuin Dark Souls, olivat Ninja Gaidenit.

Dark Souls on peli jossa oikea ajoitus voi olla johtaa voittoon ja väärä ajoitus kuolemaan. Pelkkä hyökkääminen ei riitä vaan mukaan on tuotava niin väistöliikkeitä kuin torjuntojakin. Taistelu on taktiikkapeliä jossa on paljon muuttujia: Vihollisten määrä, oma taso sekä ympäristö, joka voi tasoittaa hyvinkin epäreilulta tuntuvan tilanteen.

Tässä kohtaa on myös syytä muistaa että vihollisia on hyvin usein enemmän kuin yksi ja tietyt viholliset voivat jo yhdenkin yksilön ylivoimalla aiheuttaa aika isoja ongelmia. Dark Souls on peli, jossa jokainen vihollinen voi olla uhka.


Vihollisista puhuttaessa täytyy sanoa että vaihtelua todellakin riittää: On rottia, luurankoja, puumiehiä, aaveita, traakeja ja ties mitä. Mutta pari sanaa pomovihollisista, niissä on myös vaihtelua vaikka kuinka ja mukaan mahtuu muutamia todella upeita ilmestyksiä jotka ovat samaa kaliiberia kuin Ninja Gaidenin demonit. Muutamassa kohdassa on osattu olla todella luovia, mutta toisinaan taas ei. Se ei ole suora miinus koska kun osa ei vakuuta, niin osa vakuuttaa senkin edestä. Jotkut superviholliset ovat valtavia ja toiset vähän pienempiä ja riippuen siitä missä järjestyksessä peliä suorittaa, voivat tietyt viholliset osoittautua erityisen haastaviksi ja toiset taas erityisen helpoiksi.

Näistä isoista perkeleistä muutama nousee todellakin ylitse muiden. Itse huomasin että pari vihollista oli ilmestyessään erittäin vaikeita ja kuolema korjasi kerran toisensa jälkeen ja vielä pari kertaa senkin jälkeen, mutta se ei aluksi haitannut yhtään niin paljoa, koska vihollinen oli vain niin upea ilmestys.

Muutama ehdoton kunniamaininta menee niin alkupuolen hyvällä ystävälleni joka auttoi suunnattomasti alkupuolen farmaamisessa, se on tietenkin linnoituksen punainen traaki, Smaug, vaikka se ei olekaan olennon nimi. Tämä lohikäärmettä muistuttava olento saattaa olla yksi vaikeimpia olentoja tappaa koko pelissä.

Toinen varsinkin näyttävä ilmestys on edellisestä poiketen, oikea lohikäärme, nimittäin Undead Dragon, joka myös on melkoinen haaste ja paikka josta hänet löytää, korostaa hyvin tätä hahmoa.


Varsinaisista loppareista kunniamainintoja menee vaikealle ja mahtavalle soturihahmolle, Capra Demonille kuin upealle ja haastavalle Dragon Slayer Ornsteinille joka saattaa hyvinkin olla yksi pelin haastavimpia vihollisia. Mutta kumpikaan näistä ei ole yhtään niin uskomaton ja upea ilmestys kuin eräs vihollinen joka on upea siksi että on niin yksinkertainen toteutukseltaan, mutta samalla yksi pelin pahimpia haasteita (ainakin itselleni) ilmestyessään ja jo pelkkä alue jossa häntä vastaan taistellaan kielii eeppisyydestä. Kyseessä on tietenkin Sif, Great Grey Wolf joka on niin hurja että taistelee miekalla.

Miinuspuolena se että viimeinen loppari on kokonaisuudessaan pienoinen pettymys eikä yllä sille samalla tasolle kuin moni muu. Ei eeppisyydessä tai hienoudessaan.

Muutenkin lopetus on yksi pelin heikkouksista, tavallaan. Suuri syy on siinä että kun pelaaja astelee viimeiseen taisteluun, ei maailmassa voi tehdä enää mitään, ellei aloita uutta Game+ moodia. Muutoin tämä ei olisi ongelma mutta peli tallentaa kun haluaa ja ainakin PS3:lla Dark Souls on sellaista dataa jota ei voi kopioida talteen samalla tavalla kuin monia muita. Siinä on nyt tavallaan kaksi miinuspuolta jotka eivät yksin olisi mikään ongelma mutta yhdessä ovat iso ongelma. Se että et voi tavallaan pitää yhtä pelitallennusta jossa haluaisit jatkaa, on typerää, etenkin tämän tyylisessä pelissä. Tämä syö nautintoa aika pahasti, mutta se on tosin vasta miinuspuolten alkua.


Teknisesti peli on hienon näköinen, mutta itselläni ainakin oli ajoittain tiettyjä ongelmia. Peli tuppasi välillä vähän takkuamaan kun ruudussa oli todella paljon kamaa, peli tuntui aika raskaalta ja takkusi aina silloin tällöin, kyseessä konsoliversio enkä tiedä onko PC:llä vastaavaa. Hyvin usein ympäristö meni hahmon ja kameran väliin, vaikka kamera tietääkin paikkansa suuressa osassa ajastaan. Välillä ympäristö ei kuitenkaan ole täysin kiinteä myöskään viholliselle jotka ajoittain pystyvät lyömään seinienkin läpi.

Muutama bugigin tuli vastaan mutta ne bugit tulivat kuitenkin vihollisissa ja niiden pelleilyssä, eivät pelihahmossa itsessään, yleensä.

Virheetön peli ei ole myöskään toteutuksessaan. Osa vihollisista on todella typerän näköisiä ja osa erityisen ärsyttäviä. Muutenkin pelissä todella paljon näitä todella ärsyttäviä ja pelaamista tahallaan vaikeuttavia seikkoja toinen toisensa perään.

Eräs seikka tässä pelissä on yhtä aikaa koomista ja todella typerää, puhuttamakaan että kyseinen elementti häiritsee ja saa aikaan tunteen että tässä kohtaa on tehty todella typerä virhe. Kyseessä ovat ruumiit. Kun vihollinen kuolee niin ruumis jää jäljelle, se on ihan normaalia mutta se ei, että kaikista ruumiista tulee räsynukkeja, jotka saattavat alkaa raahautua pelihahmon mukana jos niiden läheltä kävelee. Se on niin typerän näköistä ja todella ärsyttävää, etenkin kun ruumiita on iso kasa.

Toinen juttu varsinkin todenmukaisuutta ajatellen on se, että pelihahmo pysähtyy täysin käyttäessään tiettyjä esineitä. Miksi hahmo ei voisi liikkua, samalla kun juo?

Ja ärsyttävää on myös se että pelissä on paljon tynnyreitä ym. joista ei saa yhtään mitään. Vain koristeita mutta satunnaisesti niissä voi silti olla jotakin.


Mitä tulee pelihahmoon, niin hahmonluonti on eräs seikka johon ei selvästikään ole panostettu, siis juuri yhtään. Tosin kun huomioi millaisessa kondiksessa hahmo on ilman humanitya niin syy saattaa löytyä. Tämä ei kuitenkaan ole omasta mielestäni riittävä syy. Tästä syystä itse käytän mieluummin jotakin joka peittää hahmon naaman kokonaan, koska kovin kaksista ulkonäköä ei hahmoon saa. Se ulkoinen panostus tosin näkyy enemmänkin täällä varustepuolella.

Pelihahmossa on myös eräs toinen tavallaan ärsyttävä seikka, nimittäin se miten hän ääntelehtii kun haavoittuu. Siis mitä ihmeen älähtelyä sekin pitää, ei järin vakuuttavaa, paitsi ajoittain, mutta kun liian usein ei.


Haasteesta voidaan Dark Soulsin kanssa puhua vaikka kuinka.

Jotkut pitävät sitä loistavana ideana ja toiset kiroavat pelin sen takia. Itse sanoisin että Dark Souls on peli kärsivällisille pelaajille, sillä haasteeseen on olemassa lääke, josta en itse juuri yhtään pidä, mutta se toimii. Sen lääkkeen nimi on grindaus.

Tappamalla vihollisia, kerää pelihahmo näiden sielut itselleen. Sielut ovat tässä pelissä valuuttaa ja energiaa jolla hahmoa voi kehittää. Jokainen taso maksaa sieluja ja mitä enemmän tasoja löytyy, sitä enemmän uusi taso maksaa. Tässä kohtaa tulee vastaan yksi elementti mikä tekee pelistä helposti niin vaikean. Kun pelihahmo kuolee niin ainoa mitä hän menettää, on kaikki kerätyt sielut. Pelaajalla on yksi mahdollisuus saada sielut takaisin. Mikäli hän pystyy kulkemaan paikkaan jossa kuoli, niin hän saa takaisin sen mitä menetti, mutta jos hän kuolee ennen sitä, ovat sielut menetetty. Koska ainoa paikka jossa hahmoa voi kehittää on leirituli, joita on siellä täällä, voi matka kehityspaikalle olla hyvinkin pitkä. Itse olen menettänyt paljon sieluja tästä syystä, mutta pelin edetessä tietty määrä ei ole enää mitään. Se mikä oli aluksi paljon, on hyvin pian yhtä tyhjän kanssa.

Viholliset (suurin osa) respawnaavat vain silloin kun pelaaja lepää leirissä, mutta vihollisten lisäksi varomaton askel voi johtaa pitkään matkaan alas ja kuolemaan. Tietyssä vaiheessa tämä samojen alueiden ympärijuokseminen alkaa todellakin ärsyttää, mutta se on vain tehtävä.

Ongelmana tässä on se että siinä vaiheessa kun kehittyminen hidastuu, niin se todellakin hidastuu. Ensimmäiset 50 leveliä ovat vielä aivan helppoja ja kyllä se level 100:kin vielä tulee. Siitä edespäin huomaa miten paljon levaaminen vaatii.


Sielujen suhteen mainittakoon myös että pomoviholliset tuntuvat pudottavat todella vähän tavaraa huomioiden sen miten haastavia osa heistä on. Joistakin pomovihollisista saa aivan säälittävän määrän sieluja mutta taistelussa osalla näistä on todella likaisia temppuja käytettävissään. Eteneminen on muutenkin sellainen juttu joka tuntuu välillä menevän pyllylleen. Joistakin haastavamman alueen vihollisista saa niin säälittävän määrän tavaraa että eteneminen ei juuri tunnu palkinnoissa, vain haasteessa.


Dark Souls on totta kai armoton peli, mutta varjopuoli armottomuudessa on se, että tietyssä pisteessä menee nautintokin ja sen tilalle tulee turhautuminen. Tätä edesauttaa myös se että hyvin usein tuntuu että vaikka miten tiettyjä ominaisuuksia kehittäisi, ei niistä tule hyötyä kuin aivan marginaalisesti.

Pelissä tuntuu olevan käytössä myös ns. Muuttuvat säännöt. Esim. Välillä putoaminen tietyltä korkeudelta vie X määrän HP:ta ja toisinaan putoaminen samalta korkeudelta mutta eri paikassa, viekin Y määrän HP:ta. Harvinaisen ärsyttävää ja silkkaa kusetusta. Tässä mielessä on siis ihan sama että onko max HP A vai B, koska sitä lähtee vaihteleva määrä.

Sitten on vielä tämä typerä idea että ei käytetä vaihtoehtoa "Pause". Siis oikeasti, miksi on tabu että pelin voisi pysäyttää, jotta voi tehdä jotakin pelistä riippumatonta.


Kaikilla on varmaan omat suosikkinsa pelin alueista ja samalla kaikilla on omat inhokkinsa. Alueet jotka ovat sokkeloita, eivät ole koskaan olleet itselleni mieleen, mutta eräs elementti tässä pelissä on hyvin rasittava, nämä statushyökkäykset ja etenkin curse joka on yksi rasittavimpia asioita mitä voi vastaan tulla. Myönnän että alussa myrkytys kirpaisee, mutta se on sentään yksi asia jonka kanssa voi elää, mutta curse rampauttaa pelin aika pahasti.

Tähänkin on tietenkin lääke, mutta siinä kohtaa päästään pariin asiaan joita itse todellakin inhoan peleissä .

Ensinnäkin (vaikkakin monet omat suosikkipelini sisältävät tätä asiaa) tämä ravaaminen paikasta toiseen. Dark Souls on todella laaja ja hyvin tehty maailma. Monet paikat ovat jollakin tavalla yhteydessä toisiinsa, mutta välimatkat voivat olla hyvinkin pitkiä ja tietyt kauppiaat ovat valinneet tukikohdikseen mahdollisimman rasittavia paikkoja.

Toinen on tämä seikka että tietyt esineet voi saada vain tietyltä hahmolta ja tietty teko tai sen tekemättä jättäminen voivat merkitä että sitä esinettä ei enää saa. Jätän spoilaamatta mutta NCP hahmojen tappaminen voi olla kohtalokas virhe.

Tässä kohtaa New Game+ (tai +++ tai ++++…) on avain korjata ensimmäisellä pelikerralla tehtyjä virheitä ja jatkaa hahmon kehitystä, jonka voi viedä todella pitkälle. Ensimmäisellä kerralla tulee melko varmasti tehtyä paljon virheitä, mutta toisella kerralla, osaa jo odottaa tilanteita jotka ovat vielä tulossa.


Puhuttaessa pelin hahmoista voidaan sanoa että joukossa on muutamia todella hyvin tehtyjä hahmoja ja vaihtelua hahmojen kesken on todella paljon. Hahmot eroavat toisistaan kiitettävästi siinä missä viholliset eroavat toisistaan. Toki joukossa on niitä harmaita hiiriä jotka sekoittavat siihen harmaaseen massaan. Parhaiten tästä porukasta erottuu yksi pelin suosikkihahmojani, Stone Dragon, joka toimii myös killan johtajana.

Näiden hahmojen kautta tulee eräs seikka pelissä mitä itse tavallaan inhoan, mutta tavallaan taas pidän siitä, tarinallisesti.

Kaikki pelin hahmot eivät käy kimppuusi, vaan heille voi puhua ja solmio liittoja. Peli on täynnä erilaisia liittoumia, mutta tässä tulee myös se kompastuskivi. Mikäli erehdyt tirvaisemaan jotakuta, saat viholliset ja jos tämä joku sattuu olemaan kauppias, niin siinä on seurauksensa. Liittoumia on pelissä useita ja heihin voi liittyä. Eräs liittouma tosin kävi kimppuuni vaikka olin jäsen ja kun itse puolustauduin, sain vihat niskaani. Vaikka tämä onkin rasittava asia, niin tarinallisesti se on aika toimiva ratkaisu.


Dark Souls on peli joka ei hirveästi selittele asioita ja itse tavallaan pidän siitä. Kirjallisuudessa yleensäkin pidän enemmän sellaisesta kirjallisuudesta jossa kaikkea ei selitetä auki, vaan tarinaa viedään eteenpäin vähän vikkelämmin. Itse pidän enemmän siitä että saa itse kuvitella asioita omalla tavallaan, eikä kaikkea tarjota suoraan valmiina tarjottimella.

Dark Souls on tarinallisesti juurikin tällainen. Alussa on kerrontaa siitä että mistä on kyse ja mitä on ehtinyt tapahtua, mutta suuressa määrin Dark Souls ei juuri selittele tai kerro asioita.

Pelaaja saa eteensä fantasiamaailman, se on niin yksinkertaista ja itse pidän siitä. Antaa erilaisten hahmojen sitten kertoa asioita maailmasta ja rikastaa kerrontaa.


Itse olen pelien suhteen todellakin tarinan perään ja vaikka Dark Soulsissa pääpaino onkin jossakin muualla niin tämä elementti on silti tervetullut.

Tunnelma on pelissä vahva ja se on juurikin niitä asioita joihin peleissä olisi hyvä panostaa. Dark Souls tekee juurikin tämän.

Eräs asia mitä itse olisin tavallaan toivonut koristamaan tätä tunnelmallisuutta, olisi ollut veri, suuremmalla otteella. Sitä kun ei ole mitenkään erityisen näyttävästi. Hurmeella ei tarvitse mennä aivan ääripäähän, mutta sitä olisi silti hyvä olla vähän reilummin kun tunnelma on tarkoitus olla tällainen. Kyllähän sitä verta silti mutta itse olisin toivonut vähän hurjempaa otetta. Sanotaan että se olisi pieni kiva lisäys, mutta tälläkin otteella meno ei juuri hidastu.

Kuinka hyvä peli Dark Souls sitten on?


Kokonaisuudessaan Dark Souls on erinomainen peli jossa pelattavaa riittää todellakin pitkäksi aikaa sillä alueita on todella paljon. Tunnelma on pelissä todella vahva ja vihollisten joukossa on paljon toinen toistaan parempia ilmestyksiä.

Mutta Dark Souls ei ole täydellinen peli eikä myöskään viime sukupolven parhaita pelejä, vaikka niin onkin väitetty. Dark Souls sortuu grindauksen liiallisuutteen joka pitkässä juoksussa alkaa todellakin ärsyttää.

Haaste on ihan ok, siinä ei ole mitään pahaa kun se on tehty oikein. Dark Souls ei ole tehnyt sitä oikein. Dark Souls vain tuntuu ikävän usein sellaiselta peliltä joka tahallaan pyrkii tekemään kaikkensa jotta eteneminen olisi mahdollisimman hidasta.

Tästäkin huolimatta Dark Souls vetää pisteitä itselleen tunnelmallaan ja pelattavuudellaan.

Dark Soulsissa on jotakin sellaista mitä monessä pelissä ei ole. Haaste on yksi asia mutta sanoisin että fantasiatunnelma on sellainen joka erottu edukseen. Lordran on rikas maailma jossa on todella paljon tutkittavaa ja vaikka se onkin paikoitellen tehty todella rasittavaksi, niin kokonaisuudessaan Dark Souls on kuitenkin yllättävän hyvä peli.

 

 

+ Synkkä tunnelma

+ Fantasiamaailma

+ Paljon todella upeasti tehtyjä vihollisia

+ Maailman monipuolisuus ja rikkaus

+ Paljon pelattavaa, paljon vaihtoehtoja…

 

+/- Vaikea

 

- Grindaus

- Rasittava

- Pelin eteneminen on ajoittain todella hidasta

- Edestakaisin ravaaminen

- Paljon niitä pieniä ärsyttäviä seikkoja

 

 

Arvosana: 7,4

 

Loistava

 



Bloodborne.jpg?1505335430

Erilainen ja samalla niin samanlainen

 

 

Soulborne sarjan peli joka tarjoaa harmaasävytteisen, ruton riivaman, Viktoriaanisesta Lontoosta vaikutteita ottavan maailman täynnä toinen toistaan groteskeimpia hirviöitä joiden joukossa pelaaja on joko metsästäjä… tai metsästettävä.

 

 

 

Bloodborne

Yharnam on synkkä hirviöiden täyttämä alue jossa pitkä yö ei ota loppuakseen. Metsästäjät jahtaavat hirviöitä ja tavalliset ihmiset ovat piiloutuneet odottamaan jahdin päättymistä. Yharnamissa ja sen lähialueilla kuten synkässä metsässä tai lumisessa Cainhurstin linnassa liikkuu todella monenlaista petoa jotka ovat toinen toistaan vaarallisempia.

Pelaajan matka alkaa operointipöydältä ja ensimmäinen vastaantuleva hirviö ei anna armoa. Ennemmin tai myöhemmin pelaajan ohjaama metsästäjä kohtaa ensimmäisen metsästäjän, Gehrmanin, joka osoittaa tien kohti aamua. Mutta yö on pitkä ja täynnä raskas. Mutta ei hätää, sillä pelaaja saa käyttöönsä runsaasti aseita ja arsenaali kasvaa pelin edetessä. Mitä pidemmälle matka vie, sitä vaikeammaksi se muuttuu, mutta siinä ohessa myös varusteiden määrä kasvaa ja paikoitellen myös taso nousee.


Bloodborne on henkistä jatkoa Dark Soulsille, mutta monet asiat näissä kahdessa pelissä ovat todella erilaisia. Yhteistä on kuitenkin se, että varomaton pelaaja pääsee erittäin nopeasti hengestään. Grindaaminen on paras tapa tasoittaa haastetta, sillä tappamalla vihollisia, saa pelaaja verihäiveitä joiden avulla metsästäjää pystyy kehittämään. Elinvoima, kestävyys, voimakkuus ja niin edelleen tuovat kaikki mukanaan tiettyjä etuja ja niistä on vain löydettävä ne omaa pelaamista tukevat ominaisuudet.

Sama pätee myös aseisiin. Aseita ei ole yhtä suurta määrää mitä Dark Soulsissa, mutta aseiden erot ovat paljon selvempiä. Aseet voi jakaa moniin luokkiin niiden toiminnan perusteella. Toiset aseet ovat todella voimakkaita kun taas toiset ovat nopeita. Metsästäjän aseissa on myös eräs jippo mikä on tiettyjen aseiden kohdalla todella upeaa, nimittäin se, että aseissa on kaksi toimintoa. Esimerkiksi yksi kolmesta perusaseesta on kävelykeppi josta saa yhdellä liikkeellä ruoskan ja päin vastoin (yksi hienoimpia muutosanimaatioita). Lyömäaseet ovat pelin isoin juttu, sillä toisin kuin Dark Soulsissa, Bloodbornessa aggressiivisuus on erittäin suotavaa ja lyömäaseet ovat siinä tehokkaimmasta päästä.


Toisin kuin Dark Soulissa, Bloodbornessa ei juuri kilpiä käytetä. Iskuja ei torjuta, ne väistetään. Mutta koska toiseen käteen ei tule kilpeä, niin siihen mahtuu näppärästi Bloodbornen yksi tehokkaimpia työkaluja, kun sitä oppii käyttämään, nimittäin tuliase.

Pelissä on monenlaisia pyssyjä jotka eivät tulivoimalla juuri retostele, mutta niillä pystyy oikealla ajoitukselle pysäyttämään vihollisen ja horjuttamaan tätä. Tälläinen tilanne mahdollistaa suolistusiskun joka on Bloodbornen parry.

Aseet jaetaan sen perusteella kummassa kädessä niitä pidetään. Vasen käsi ei ole vain pyssyille, sillä esimerkiksi soihtuja pidetään myös tässä kädessä. Vasen käsi ei ole yhtä virtuoosimainen kuin oikea käsi, mutta toimii hyvin tukikätenä taisteluissa. Bloodborne on taistelun suhteen yhtä aikaa todella erilainen kuin Dark Souls, ollen samalla todella samanlainen. Bloodborne vaatii hyökkäävämpää asennoitumista sekä vaatii pelaajaa pysymään liikkeessä. Moni taistelu on edelleen voitettu oikealla ajoituksella.

Bloodborne on toiminnan puolesta sellainen peli jossa aseiden kanssa kyse ei ole aina sen ominaisuuksista, vaan myös siitä, miten sitä käytetään. Aseiden lyöntianimaatioilla on väliä, sillä toisilla lyödään pystysuoraan ja toisilla vaakasuoraan. Monissa tilanteissa tarvitaan toisenlaista löyntiä kuin toisissa. Vaikka se olisi muuten hyvä, niin jos sen käyttäminen ei ole luontevaa, ei se välttämättä ole järin tehokas käyttää.


Sääli on tosin se, että asusteiden kanssa ei ole samaa tasoa. Itse huomasin että yksi ensimmäisistä vaateparista on yksi hienoimmista ja vielä parhaimmistakin. Kovin moni vaate ei pääse samaan sillä monet joko näyttävät typeriltä tai ovat vain selvästi heikompia, itselläni pelihahmon ulkoasu ei juuri muuttunut kun ne muutamat vaatekappaleet olivat löytyneet, vaikka mieli olisikin tehnyt.

Tämä tuntuu myös siinä, että vaatteita ei voi voimistaa samalla tavalla kuin aseita. Aseita voi parannella ja korjailla pajalla unimaailmassa, mutta vaatteiden kanssa tätä vaihtoehtoa ei ole. Sitä en ymmärrä että miksi näin, mutta niin se vain on.


Dark Souls oli peli joka onnistui tarjoamaan äärimmäisen upeita pomotaisteluita. Suuri harmaasusi Sif, ritari Artorias ja musta lohikäärme Kalameet ovat edelleen omia suosikkejani valtavassa joukossa johon mahtui niin suuria kuin pieniäkin vihollisia. Toiset olivat hitaita ja toiset nopeita, toiset pitivät etäisyyttä ja toiset kävivät oitis päälle. Muutenkin Dark Souls onnistui tuomaan esille todella vakuuttavia taisteluita. Siksi on tavallaan sääli että samaa ei voi sanoa Bloodbornesta.

Joukossa on toki muutamia erittäin hienoja hirviöitä kuten martyyri Logarius tai Yharnamin Varjot unohtamatta loppupuolen viikatetta käyttävää metsästäjää. Mutta valtaosa on sekasikiöitä ja häröpalloja joista ei aina ota selvää että mitä niiden pitäisi todella olla. Paha sanoa että onko niissä käytetty kunnolla mielikuvitusta, vai mahdollisimman vähän. Monet kun tuntuvat olevan yhtä massaa, eikä järin kiinnostavaa tai näyttävää sellaista. Samanlaisia ihme viheltäjiä ovat monet vihollismöröt, mutta niiden joukossa on sentään myös niitä vähän paremminkin tehtyjä vihollisia jotka eivät ole kaikki sitä ihan samaa massaa.

Tosin tässäkin pelissä on se eräs seikka mikä ainakin itseäni häiritsee. Ihmisviholliset kun tuntuvat olevan aina pelaajaa selvästi isompia, hujoppeja. Voisi sanoa että se johtuu kaupungissa ja sen lähistöllä riehuvasta sairaudesta, mutta se on silti vähän typerää.

Eräänä selkeänä haittapuolena esiin nousee se, että Dark Soulsin heikkoudet ovat periytyneet myös Bloodborneen, kuten kamera joka ajoittain tekee taistelusta hankalaa mennessään piiloon ympäristöön, unohtamatta ohjattavuuden omia heikkouksia.

Sivutekemiseen lukeutuu myös runsas määrä erilaisia Chalice tyrmiä jotka ovat täynnä vaaroja ja aarteita. Itse koin nämä enemmänkin ajanhaaskaukseksi sillä niiden kaluaminen on todella tylsää ja niistä saa harvemmin mitään hyödyllistä.


Nämä ovat ikäviä takaiskuja sillä kun aletaan puhua tunnelmasta, niin sen Bloodborne on tehnyt oikein. Viktoriaanisesta aikakaudesta mallia ottava kaupunki on upea ja synkkä goottimainen tunnelma luo hienon ilmapiirin. Vaikka kaupungissa ja lähialueilla on lähes aina todella väritöntä, niin silti paikkoja on ilo katsella ja pienetkin alueiden väliset erot värittävät maailmaa mukavasti. Kielletty metsä on esimerkiksi virkistää vaihtelua kaupungin katuihin verrattuna.

Pelissä on myös alinomaan läsnä tietty pelon ja turvattomuuden ilmapiiri. Liian varomaton liikkuminen voi nopeasti katketa vihollisen yllätysiskuun tai ympäristön ansaan, unohtamatta vahingossa löydettyä pomoaluetta josta on turha yrittää pakoon kun taistelu alkaa. Bloodborne ei ole lineaarinen peli vaan se antaa mahdollisuuden tutkia paikkoja ihan vapaassa järjestyksessä. Tiettyjä rajoituksia pelissä on ja välillä ne tuntuvat todella typerästi tehdyiltä rajoituksilta. "Laitetta ei voi käyttää juuri nyt" on yksi esimerkki huonosto rajaamisesta. "Ovea ei voi avata tältä puolelta" on paljon parempi.

Peli on selvästi verisempi kuin Dark Souls. Iskut roiskivat litroittain verta ympäristöön ja metsästäjän vaatteet tahriintuvat myös vereen. Tämä on vedetty ehkä vähän yli, mutta näyttävää se on jos mitä.


Dark Soulsin tapaan Bloodborne tarjoaa valtavan maailman jossa monet paikat liittyvät toisiinsa jollakin tavalla. Joskus se linkki voi olla ovi ja joskus hissi.

Se missä Bloodborne selvästi eroaa Dark Soulsista on se, että tässä maailmassa ei ole samalla tavalla ärsyttäviä alueita kuten esimerkiksi Dark Soulsin Bligh Town. Sen sijaan niitä kusipäisiä vihollisia on siellä täällä, ihan kuin Dark Soulsissa. Peleillä on paljon yhteistä ja kyllä Bloodborne on selvästi hengellistä jatkoa Dark Soulsille.

Synkkien sielujen fantasiamaailma oli upea ja samalla tavalla Verisyntyisten maailma on kerrassaan upea ja tunnelmallinen.


Tarina on eräs osa peliä joka ei juuri nappaa mukaansa. Tosin tarina on sellainen että se pitää löytää tutkimalla sillä esineiden kuvauksissa on paljon tarinaa pelin maailmasta. Tosin pakko sanoa että viimeinen niitti on pelin lopetus. Se aivan viimeinen vastaan tuleva mörkö on yksi surkeimpia ilmestyksiä koko pelissä ja lopetus on aika typerä. Se on suuri sääli sillä paljon kiinnostavaa tavaraa pelissä olisi.

Tarinallisessa mielessä Bloodborne on aika vaikea peli, sillä kuten Dark Souls, myös Bloodborne tallentaa lähes kokoajan. Yksi virhe tuhoaa kaiken ja heittää helposti kaikki saavutukset ja suunnitelmat romukoppaan.

Tosin pelin edetessä vastaan tulevissa tapahmissa ja hahmoissa tiettyä viehätystä on siinä, että heistä ei tiedä yhtään mitään. Kentissä kun on aina välillä vastaan tulevia toisia metsästäjiä. Nämä viholliset eivät respawnaa, mutta ovat tasoltaan helposti pomovihollisten luokkaa.


Kokonaisuutena Bloodborne on upea peli ulkoisesti ja toiminnan puolesta yliampuvan verinen tyyli on näyttävää. Monet asiat olisi voitu tehdä aika paljon paremmin, mutta monet asiat on myös tehty oikein. Sanotaan että verrattuna Dark Soulsiin, Bloodborne on monella tavalla helpompi peli, mutta tietyt seikat ohjattavuudessa eivät ole juuri parantuneet. Monet Dark Soulsin heikkoudet ovat myös Bloodbornessa, mutta samoin myös monet vahvuudet.

 

 

+ Synkkä tunnelma ja maailma

+ Aseiden toiminta ja variaatio

+ Toimiva taistelu

 

- Suuri osa pomovihollista on vähän tylsiä

- Härskit latausajat

- Tarinan päätös ja monet heikkoudet

 

 

Arvosana: 7,8

 

Erityinen

 

keskiviikko, 13. syyskuu 2017

Dark Souls 3: The Fire Fades

Fire%20Fades.jpg?1505335065

Sisar Friede ja Orjaritari Gael kalpenevat pelin vaikeimmat pomovihollisen edessä

 

 

Dark Souls sarjan kolmas peli on monella tavalla on hyvin samanlainen kuin Demon’s Souls, Dark Souls ja Bloodborne ovat olleet. Tuli Hiipuu versio pitää sisällään myös pelin kaksi lisäosaa.

 

 

 

Dark Souls III ei ole varsinaisesti jatkoa millekään joten tähän pääsee ihan hyvin sisällä vaikka sarja olisi täysin vieras. Tosin mikäli sarja tuttu, niin tämän pelin kanssa pystyy tekemään monia johtopäätöksiä ja vertauksia. Monet pelin hahmot ovat kuin uusia versioita aiemmista hahmoista ja peli näyttää kaikessa synkkyydessään siltä, miltä ovat aiemmatkin näyttäneet.


Peli alkaa kun pelihahmo nousee haudastaan. Ashen One nimellä kutsuttu pelihahmo lähtee sitten suorittamaan suurta tehtävää. Hänen roolin on tappaa jokainen Lord of Cinder jonka jälkeen hän voi ottaa heidän paikkansa uutena herrana ja lopuksi päättää, mitä Tulelle tapahtuu.

Peli ei juuri syötä tarinaa pelaajalle joten kaikki vihjeet, viittaukset ja tarinan osat täytyy joko poimia pelimaailman hahmojen höpinöistä ja esineiden kuvauksista.

Dark Souls 3 ei ole se kaikkein selkein peli sillä todella monia asioita ei kerrota, mutta jumiin tässä pelissä ei juuri jää, sillä ajoittain tulee vastaan kohtia joissa peli ohjaa pelaajaa oikeaan suuntaan.


Maailma pelissä on synkkä. Ympäristöt ovat karuja, lohduttomia, vaarallisia ja täynnä toinen toistaan erikoisempia hirviöitä sekä vähän ihmismäisempiäkin vihollisia. Aina silloin tällöin vastaan tulee myös astetta kovempia vihollisia jotka ovat kuin pelin NPC:t, mutta jotka käyvät oitis päälle. Sitten ovat pomoviholliset joista sarja on hyvin tunnettu. Nämä viholliset ovat usein hyvin haastavia ja erittäin tehokkaita tappajia.

Vihollisista valtaosa on sellaisia, että ne voivat yksin ja yhdessä nopeassa hetkessä tappaa pelaajan. Tämän takia pelaaja on pakotettu olemaan alati varuillaan. Vihollisten lisäksi maailmoissa itsessään on paljon vaaroja. Joskus vaarat ovat rotkoja, joskus taas vaikka liikettä hidastavaa suota. Hyvin usein tuntuu että kaikki maailmassa on sinua vastaan.


Pelattavuuden puolesta peli ei eroa oikein millään tavalla muista tämän tyylisistä peleistä. Tosin tämän pelin kohdalla huomasin paljon asioita jotka oitis muistuttivat niin Bloodbornesta, Dark Soulsista kuin Demon’s Soulsista. Jotkut asiat olivat todella pieniä kun taas jotkut hyvin selkeitä. Dark Souls 3 ei ehkä ole nelikosta paras, mutta se on vaikein.

Kusipäisiä hetkiä tulee vastaan liukuhihnalla ja hyvin usein ne ovat yksinkertaisesti vihollisia jotka huitovat ja käyvät päälle sokean raivon vallassa. Tälläiset viholliset ovat hyvin ärsyttäviä, etenkin kun tuntuu että näillä paskiaisilla on loputtomasti kestävyyttä.


Pelaajalla on kolme mittaria joita pitää silmällä. Punainen elinvoimamittari jonka loppuessa pelihahmo kuolee. Sininen kykymittari joka ei palaudu ja sen loppuessa pelihahmo ei voi käyttää aseiden erikoisominaisuuksia. Vihreä kestävyysmittari taas määrittää mitä pelihahmo voi tehdä. Tämä mittari täyttyy kun pelihahmo ei tee mitään mikä kuluttaisi sitä. Hyökkääminen, torjuminen, juokseminen jne kaikki käyttävät staminaa ja kun se loppuu, on pelaaja avoin kaikille hyökkäyksille.


Tappamalla vihollisia pelaaja saa käyttöönsä sieluja jotka ovat valuuttaa pelissä. Tällä valuutalla voi sitten ostaa esineitä, päivittää aseita tai kehittää hahmoa. Yhden tason myötä pelaaja voi laittaa yhden pisteen yhteen hahmon ominaisuuteen. Nämä määrittävät niin sen kuinka paljon vahinkoa pelihahmo tekee lyömällä, kuinka paljon elinvoimaa tai kestävyyttä hänellä on tai kuinka paljon vahinkoa hän ottaa.

Tasoista tulee sitä kalliimpia mitä enemmän niitä on. Pelissä on pysyä taso ja ainoastaan pelaajan taso nousee. Grindaamalla voi päästä sellaiseen kuntoon että perusviholliset kuolevat pariin osumaan ja pomovihollisetkaan eivät oitis tee pelaajasta viillokkia. Se on kuitenkin vaativaa, sillä tuntuu että todella monet pelin vihollisista antavat aika säälittäviä määriä sieluja. Tässä pelissä on pari hyvää farmauskohtaa, mutta itse pitäydyin yhdessä hyvä kun sellaisen lopulta löysin.


Toiminta on pelissä erittäin hienoa ja ennen kaikkea erittäin monipuolista. Pelissä on kymmeniä ja taas kymmeniä erilaisia aseita jotka ovat omanlaisiaan käyttää ja tuovat kaikkiin peliin oman jipponsa. Suuret miekat vaativat voimaa jotta niitä voi käyttää tehokkaasti kun taas kevyet aseet vaativat usein enemmän tarkkuutta. Kehittämällä aseita niistä tulee vahvempia. Kehittämisessä on monia suuntia joita pelaaja voi valita.  Aivan kuin hahmonkehityksessäkin. Jokaisella aseella on omanlaisensa käyttötyyli ja omanlaisensa kykyliikkeet.

Aseet tuovatkin peliin yhden sen parhaista puolista ja rikastavat pelikokemusta merkittävästi. On täysin erilaista pelata käyttämällä suurta voimamiekkaa kuin kevyttä nopeaa miekkaa, puhumattakaan hilparista tai jousesta.

Toiminnassa on yksi pelin suurimmista vahvuuksista ja tämän takia pelin uudelleenpeluuarvo on varsin suuri.


Suuri variaatio on läsnä myös hahmon ulkoasussa. Pelissä on suunnaton määrä erilaisia vaatekappaleita. Pelissä voi muuttua lähes miksi tahansa ihmismäiseksi olennoksi oli sitten kyseessä pomovihollinen tai NPC, myös aiemmista peleistä tuttujen hahmojen vaatteita löytyy.

Sitten on tietenkin monet sormukset joiden avulla pelaajan ominaisuuksiin voi saada vähän lisää puhtia. Sormuksia riittää ja niiden ominaisuudet vaihtelevat, toisella saa nopeamman kestävyysregeneraation kun taas toisella saa enemmän sieluja tapetuilta vihollisilsta.


Tunnelma pelissä on sekin oikein hyvä. Maailma on upea ja todella vaihteleva. Maailma on täynnä reittejä jotka yhdistävät alueita toisiinsa ja avaavat aivan uusia reittejä. Pelattavaa on todella paljon ja alueita riittää tutkittavaksi. Löydettävää tavaraa myös riittää puhumattakaan monista vapaaehtoisista pomovihollisista ja salaisista alueista.

Maailma on synkkä ja omalla tavallaan todella kiehtova. Se mikä kuitenkin todella ärsyttävää ovat nämä monet missattavat asiat ja todella suuri kryptisyys. Monet asiat ovat todella piilossa ja jos et huomaa tehdä jotakin asiaa, niin se vaikuttaa oitis moniin muihin asioihin. Tietyt hahmot eivät vaikka enää voi tulla mukaan tarinaan, tietyt juonikuviot katkeavat, tiettyjen hahmojen tarinoita ei voi viedä loppuun asti ja joitakin tavaroita ei voi saada. Nämä ovat sellaisia asioita jotka todella ärsyttävät, sen lisäksi että pelissä on työn ja tuskan takana saada mitään aikaiseksi.


Vaikeus on yksi tämän sarjan selvimpiä tuntomerkkejä. Se näkyy selvästi tässäkin pelissä. Taistelussa ei saa olla hoppu, sillä monet viholliset ovat sellaisia että niiden kanssa pitää olla erittäin varovainen. Tämän lisäksi vihollisia vastaan ei saisi käydä 1v3 asetelmassa, sillä vihollislauma jyrää nopeasti alleen.

Taistelu ei ole yhtä nopeatempoista kuin Bloodbornessa, vaikka vähän Bloodborne maisia vivahteita taistelussa onkin. Raskaat aseet ja varusteet tekevät pelihahmosta hitaan, mutta itse huomasin että Bloodborneen verrattuna, taistelu on paljon hitaampaa. Torjuminen on isossa osassa ja liikkuminen on paljon vaivalloisempaa. Kierähdys on hitaampi tapa kuin Bloodbornen taisteluhyppy. Pelissä voi horjuttaa vihollisia tai parryta, jonka jälkeen nopea vastaisku tekee massiivista vahinkoa, vähän kuin viscreal iskut.

Pelin oleellisia ideoita on se, että vihollisia vastaan taistelessa pitää opetella heidän liikkeensä ja pyrkiä operoimaan tämän tiedon avulla. Tietyt taktiikat toimivat paremmin kuin toiset ja tietyillä vihollisilla on tietyt heikkoudet.

Tässä pelissä on myös koko sarjan vaikein pomovihollinen joka samalla on yksi sarjan ehdottomasti parhaita taisteluita. Se on DLC:stä mutta ei kerrota sen enempää.


Synkät sielut 3: Tuli Hiipuu on erinomainen kokoelma jossa pelattava ei hetkessä lopu ja jos haastavat, jopa vaikeat pelit ovat sinun juttusi, niin tämä peli on todellakin sinulle tehty. Tämä on sellainen peli jota ei niin vain juosta läpi vaan jossa pitää todella keskittyä siihen mitä tekee. DLC lisäsisältö liittyy peliin melko hyvin. Ashes of Ariandel DLC varsinkin linkittyy todella hienosti, Ringed City sen sijaan on todella ilmeinen. Mutta kumpikin on hieno lisä kokonaisuuteen.

Kokonaisuutena peli on hyvä lisä sarjaan. Se on hieno päätös ja viimeinen pomovihollinen on todella hienosti tehty. Pelin tarina on ok, mutta monet asiat olisi voitu tehdä selvemminkin. Taistelu ja fantasiatunnelma monine upeine alueineen ja vihollisineen on kuitenkin omiaan tekemään tästä pelistä, oikein hyvän, joskus välillä turhan vaikean kokonaisuuden.

 

+ Fantasiatunnelma alueissa ja vihollisissa

+ Taistelu ja sen valtava variaatio

+ Valtava määrä aseita ja varusteita

+ Paljon pelattavaa

 

-/+ Vaikea

 

- Monet raukkamaiset hetket

- Grindaaminen ja hahmon hidas kehitys

- Tietyt epäselvyydet

- Tuntuu usein turhauttavalta

 

 

Arvosana: 7,8

 

Erityinen

 

tiistai, 12. syyskuu 2017

Huippupelit aikakausittain

Pitkään mietin että mikä olisi paras tapa nostaa esille pelejä jotka eivät vain mahtuneet Parhaat pelit listalle. Nyt saatoin keksiä parhaan tavan nostaa tietyt pelit jalustalle, eri aikakausilta ja konsolisukupolvilta. Mutta jotta paras mahdollinen kuva huippupeleistä tulisi esille, niin pistän mukaan myös ne Parhaat pelit.

 

 

Sanotaan että kun miettii että mitkä ovat 100 parasta peliä, niin monia pelejä nousee mieleen. Todella paljon merkitsee se että millä alustoilla on pelejä pelannut. Oma pelaamisena alkoi NES aikakaudella ja sieltä on jäänyt mieleen monia hyviä pelejä, mutta ei yhtään niin montaa kuin vaikkapa PS2 ja PS3 kirjastoista. PS4 myös kasvaa kasvamistaan.

Jotta en täyttäisi listaa jo mainituilla peleillä niin sanottakoon että tämä lista koostuu niistä jotka eivät mahtuneet Parhaat pelit kirjoitusken parhaan 24 pelin joukkoon. Säännöt eivät ole samat mutta idea on sama. Tarkoitus on nostaa esille ne pelit joista itse eniten pidän.


Säännöt

 

Vain pelejä joita olen itse pelannut   

Ei kokoelmia, vain yksittäiset pelit

Ei Parhaiden pelien jatko-osia tai esiosia

 

Isoin muutos on siinä että nyt sivuutetaan sääntö vain yksi per peli pelisarja. Parhaat pelit listauksessa se oli välttämätöntä ja itse pidän kyllä siitä säännöstä.

 


Pakko myös korostaa että nyt yhdellä listalla on enemmän pelejä kuin toisella. Tämä siitä syystä että itse olen pelannut todella paljon enemmän pelejä PlayStation konsoleilla kuin Nintendon konsoleilla. Jotta jyvät erottuisivat akanoista niin siksi listan sijojen määrä on verrannollinen pelattujen pelien määrään. 


Korostettakoon että tällä tavalla jokaisen alustan parhaat nousevat esiin. Mukaan otetaan kaikki kyseisen aikakauden pelit, mutta pääasiassa ne liittyvät yhteen konsoliin jolla eniten pelasin kyseisen aikakauden pelejä. Syytä on tiedostaa että samasta aihealueesta tehdyt pelit eivät ole samaa pelisarjaa, sillä niissä voi olla sen verran merkittäviä eroja.


Vielä viimeisenä huomiona, ne pelisarjat jotka ovat jo päässeet mukaan Parhaisiin peleihin, eivät tule olemaan osa tätä listausta, sillä nämä valinnat ovat niiden pelien jäljessä kun listataan parhaita pelejä. Koska monet pelisarjat jatkuvat eri konsoleilla, niin vain se porukan paras saa maininnan. Olettaen että ne pelit ovat oikeasti samantyylisiä eivätkä selvästi toisistaan eroavia.

Vuosiluvut ovat mukana sen takia kun mukaan tulee myös PC pelejä. Niiden tapauksessa vuosiluku selventää hieman.


HUOM!

Koska nyt otetaan otteita sieltä täältä niin on hyvin vaikea sanoa että jääkö jostakin jotakin pois.




NINTENDO ENTERTAINMENT SYSTEM (NES) - 3. Sukupolvi

(1986-1995)

 


10. Contra

Vaikea peli, kaksinpelinä hieman helpompi. Paljon ammuttavaa ja runsaasti aseita. Pituutta on sopivasti ja vaikeus kasvaa kokoajan. Tämä on niitä pelejä jotka todellakin haastavat pelaajan panemaan parastaan, oli sitten kyseessä yksi tai kaksi pelaajaa.


9. DuckTales 2

Ensimmäinen DuckTales on monille se paras, mutta itse tykkään jotekin enemmän tästä kakkosesta. Ero on aika pieni, mutta jokin tuossa jatko-osassa vain nappasi paremmin mukaansa. Maailmat oli tehty erittäin hyvin, aivan kuin ykkösessäkin.


8. Chip 'n Dale: Rescue Rangers 2

Tikun ja Takun pelastuspartion toinen peli on monella tavalla kuin ensimmäinen. Itse kuitenin pidän vähän enemmän tästä kakkosesta. Ero on aika pieni, mutta jokin jatko-osassa vain nappaa vähän paremmin. Ohjattavuus on molemmissa erittäin hyvä ja samoin valtaosa muistakin osista peliä.


7. Bubble Bobble

Veikeä peli joka näppärä ideallaan todellakin vie mukanaan. Kokoajan vaikeutuva peli joka kuitenkin kannustaa pelaamaan loppuun asti ja tarjoaa todella paljon pelattavaa. Todella kivan näköinen ja oloinen peli.


6. Tetris

Yksinkertainen ja koukuttava pulmapeli. Siinä se.


5. Batman

Batman elokuvaan pohjautuva peli ja erittäin hyvä sellainen. Loistava niin toiminnassa kuin tasohyppelyssäkin. Erittäin haastava peli jossa haaste tuli pelistä. Pelattavuus on ensiluokkaista ja samoin tunnelma ja ulkoasukin. Yksi ensimmäisiä loistavia elokuvapelejä.


4. Duck Hunt

Yksi harvoja oikeasti hyviä zapperpelejä. Valopistoolilla on tarkoitus ampua sorsia joita koira sitten poimii. Jos ammut kaikki ohi niin koira nauraa räkäisesti. Hyvin yksinkertainen peli joka vasta myöhemmin keräsi enemmän huomiota minulta ja jäi mieleen varsin hyvänä pelinä jossa kysyttiin jo jotain muutakin kuin sorminäppäryyttä.


3. Super Mario Bros.

Yksi ensimmäisiä pelaamiani pelejä. Todella yksinkertainen mutta myös haastava. Vauhdikas ja hauska peli. Tämä on niitä pelejä joista ei voi sanoa paljoa mitä ei olisi joskus sanottu. Oli miten oli, erinomainen peli ja yksi niitä pelejä joita jokaisen tulisi kokeilla edes kerran.


2. Teenage Mutant Ninja Turtles II: Arcade Game

Ensimmäinen NES peli jonka läpäisin. Yksin tai toisen pelaajan kanssa, joka tapauksessa erinomainen peli. Vihollisten piekseminen on toimivaa ja hauskaa. Pomoviholliset ovat kaikki hyvin tehtyjä ja kentissä on myös hyvin vaihtelua. Pelissä on myös oikein kivasti pituutta ja muutenkin peli on todella hyvä pelata. Tässä on sitä oikeaa Turtles tunnelmaa ja se on suuri syy miksi tämä peli on vain niin hyvä.


1. Gremlins 2: New Batch

Tämä on oma NES suosikkini johtuen siitä että se on Riiviö aiheesta tehty peli ja pelattavuudessaan erinomainen. Gizmon ohjaaminen on tehty todella hyvin ja toiminta on pelissä erittäin hyvää. Ase muuttuu ja pitää pelattavuuden virkeänä. Pomoviholliset ja haastavat tasohyppelykohdat haastavat pelaajan. Se on kaikki sen arvoista sillä kokonaisuutena tässä on todella hyvin tehty peli. Gremlins näyttää ja tuntuu erinomaiselta kokonaisuudelta aina eeppiseen viimeiseen taisteluun asti.





SUPER NINTENDO ENTERNAINTMENT SYSTEM (SNES) - 4. Sukupolvi

(1992-1999)

 


10. Lion King

Tasohyppelynä alkava peli kasvaa lopulta heikoksi tasohyppelyksi mutta todella hyväksi taistelumausteiseksi peliksi. Mukana hyvät minipelit ja kaikki elokuvan avainkohtaukset aina erinomaiseen loppuhuipennukseen asti.


9. Mighty Morphin Power Rangers

Toimintapeli jossa tappelu on todella miellyttävää ja lyöminen tuntuu siltä miltä pitää. Monta pelattavaa hahmoa ja paljon hakattavaa, mukana myös hienoja pomotaisteluita. Tässä pelissä näyttävyys on osa kokonaisuutta mutta se sydän on hyvin tehdyssä tappelussa. Sääli että peli on niin lyhyt.


8. Beauty and the Beast

Disney tunnelmainen peli yhdestä parhaasta Disney elokuvasta. Loistavaa tasohyppelyä ja sopivasti toiminnallista maustetta. Monta hyvin tehtyä kenttää ja kokonaisuus joka on aikansa tasolle erittäin hyvä.


7. Megaman X2

Megaman X sarjan paras osa. Monta erittäin hyvin tehtyä pomovihollista ja erittäin hienot kentät. Pelattavuudessaan todella hyvin tehty vaikkakin hyvin vaikea peli. Näyttää todella hyvältä ja on hauska pelata. Mukana muutamia salaisuuksia joiden kautta peliin tulee vielä enemmän vaihtelua kun toiminta saavutta uuden tason.


6. Wild Guns

Lyhyt, mutta haastava ja viihdyttävä peli. Lännen teema steampunk elementeillä ja roboteille. Kaksi pelattavaa hahmoa ja valtavasti ammuttavaa. Todella nopeatempoinen peli jossa näyttävää toimintaa ja todella hieno toteutus.


5. Jungle Book

Erittäin hauska peli joka yksikertaisella tavalla onnistuu todellakin olemaan yksi onnistuneimpia Disney pelejä. Monta hyvää pomotaistelu ja sopivalla tavalla laajat kentät pysty- ja vaakasuunnassa. Toiminnasaan todella onnistunut, mutta vielä parempi tasohyppelypätkissä ja viidakossa temppuilussa.


4. Teenage Mutant Ninja Turtles IV: Turtles in Time

Erittäin viihdyttävää mättöä. Monta loistavaa kenttää ja useita erittäin hyvin tehtyjä pomovihollisia. Tämä on niitä pelejä joissa asenne on juurikin kohdallaan. Tätä peliä on ennenkaikkea todella hauska pelata ja se on myös haastava, oikealla tavalla. Graafinen ulkoasu on todella hienon näköinen ja muutenkin tässä pelissä on sitä todellista Turtles tunnelmaa, varsinkin useammalla pelaajalla, mutta myös yksin.


3. Demon's Crest

Peli alkaa oitis toiminnalla, pomotaistelulla. Tämän jälkeen aletaan ohjaamaan demonia, Firebrandia. Aluksi hän osaa vain perusliikeet mutta tarinan edetessä hänelle avautuu lisää voimia kun monet gargoilivoimat tulevat käyttöön. Hän oppii mm. Lentämään rajattomasti. Tässä on pelissä on paljon piilotettua tavaraa, runsaasti haastavia pomovihollisia ja toinen toistaan parempia maailmoja joissa riittää tutkittavaa ja ennekaikkea löydettävää. Peli pystyy jatkuvasti virkeänä ja on todella koukuttava. Myös viimeinen loppari kehittyy pelaajan kehittyessä.


2. Tetris Attack

Tetris aivan uudella ja paremmalla tavalla. Tämä on yksi parhaita moninpelejä koskaan. Se on hyvin yksinkertainen sekä hyvin addiktoivat. Yksinpelikin tarjoaa haastetta mutta moninpeli on se, missä tämä peli todella loistaa.


1. Final Fantasy IV

Itse pelasin tämä pelin remaken paljon myöhemmin mutta tällä alustalle se ilmestyi ensimmäisen kerran. Itselläni oli pieni pulma kun en tiennyt että olisinko lisännyt tämän alkuperäisen vain remaken. Päädyin lopulta tähän. Helposti yksi parhaita FF pelejä ja pitää sisällään yhden parhaista tarinoista FF sarjassa. Pääroisto on myös erityisen hyvä ja itse sanoisin että Golbez on Final Fantasyn Darth Vader. Päähenkilö Cecil on myös erinomainen. Taistelun suhteen tässä pelissä ei ole mitään järin erikoista mutta hahmovalikoima on loistava.





PLAYSTATION (PS) - 5. Sukupolvi

(1995-2006)

 


12. Star Wars: Episode I: Phantom Menace

Elokuvalle hyvin uskollinen peli joka ottaa muutamia vapauksia. Kentissä on paljon vaihtelua ja osa on hyvinkin haastavia. Pelattavia hahmoja on useampi ja hahmosta riippuen pelattavuuskin vaihtelee. Graafiselta ulkoasultaan hieman ruma ja ohjattavuudeltaan hieman kankea, mutta aikakautensa tuotteeksi varsin hyvä vaikkakin haastava kokemus.


11. Tekken 3

Tappelupelien parhaimmistoa. Monta erittäin hyvää hahmoa joista jokaisella on omanlaisensa taistelutyyli ja sitä kautta jokainen on vähän erilainen ohjata. Tämä pitää mielen virkeänä kun pyrkii opettelemaan miten mitäkin hahmoa pelataan. Sieltä löytyy lopulta ne omat suosikit ja niitä hahmoja riittää jos haluaa avata kaikki käyttöönsä.


10. Spyro the Dragon

Spyron ensimmäinen peli. Ei pärjää vertailussa jatko-osien kesken mutta on todella monella tavalla esimerkillinen peli. Maailmat ovat laajat ja jokainen tuntuu omanlaiseltaan. Spyron ohjaaminen on todella sulavaa ja vihollisissa on myös hienosti variaatiota. Keräiltävää riittää ja pelissä on sopivasti haastetta ja pituuttakin riitää.


9. Tai-Fu: Wrath of Tiger

Tästä pelistä ei paljoa kuule, mikä on harmi. Toiminnaltaan varsin onnistunut peli jonka maailma on myös varsin hieno. Kentissä on vaihtelua, pomovihollisissa haastetta ja monissa erilaisissa hahmoissa on todella hyvä toteutus. Päähenkilö ja pääroisto ovat molemmat hienosti tehtyjä ja vaikka peli ei olekaan se kaikkein erikoisin, niin se on viihdyttävä kokonaisuus.


8. Tarzan

Disney pelien ykkönen. Seuraa uskollisesti elokuvan tarinaa ja antaa pelaajalle mahdollisuuden pelata läpi lähes jokaisen avainkohtauksen. Ohjattavuus on erinomainen ja grafiikka on ok. Pelattavuudessa on myös sopivasti vaihtelua. Peli on todellakin Disney peli, siinä on sitä tiettyä upeaa tunnelmaa ja viihdyttävää sekä vaihtelevaa pelattavaa, unohtamatta niitä monia elokuvavälinäytöksiä.


7. Spyro 2: Gateway to Glimmer

Jatko-osa tekee paljon parannuksia ykköseen, voisi sanoa että tämä peli on kuin Spyro toiseen. Spyro oppii runsaasti uusia taitoja, maailmoja on enemmän, pelissä on enemmän vaihtelua ja peliin mahtuu myös useita erittäin hyvin tehtyjä hahmoja aina Elorasta ja Hunterista alkaen. Pelin tarina on ihan ok ja vaikka pääroisto onkin vähän kehno niin viimeinen taistelu on eeppinen. Spyro 2 on monella tavalla erittäin onnistunut peli. Jokainen maailma tuntuu omalta kokonaisuudeltaan ja tehtäviä riittää.


6. Crash Bandicoot: Warped

Crash sarjan paras peli. Monta todella hyvin tehtyä kenttää, paljon vaihtelua ja toinen toistaan parempia pomotaisteluja. Ajoittain todella nopeatempoinen, ajoittain raivostuttavan haastava ja lähes kokomatkan, todella miellyttävä. Tämä peli tekee kaiken paljon paremmin kuin yksikään sarjan peli ennen tai jälkeen. Pelihahmo oppii uusia jippoja pelin edetessä ja saa uusia varusteita. Pomoviholliset ovat kaikki erinomaisesti tehtyjä ja haasteet vaativat pelaajaa vetämään parhaan mahdollisen suorituksen.


5. Crash Team Racing

Paras rallipeli.

Ralli tosin on sivuasia ja muiden pelaajien rankaisu asein on se pääasia. Tässä pelissä nämä kaksi puolta toimivat erinomaisesti ja Crash Bandicoot sarjassa on paljon hyviä hahmoja joita käyttää. CTR on erinomainen peli joka tarjoaa paljon pelikerrasta toiseen.


4. Final Fantasy VII

Ensimmäinen FF peli johon todella uppouduin. Tässä pelissä on sarjan ehdottomasti paras pääroisto, Sephiroth, legendaarinen pelihahmo. Pelin tarina on ihan hyvä mutta siinä on muuta todella typerä puoli. Se missä tämä peli kuitenkin on parempi kuin yksikään toinen FF, pääroiston lisäksi, on se miten taistelu on tehty. Materia systeemi on erinomainen, se tarjoaa paljon variaatiota ja helposti hallittavan systeemin. Pelissä on myös todella kattava valikoima pelihahmoja ja tämä peli on todellakin FF pelien kolmen kärjessä ja pysyy.


3. Final Fantasy VIII

Final Fantasy sarjassa on monta hyvää peliä, mutta lopulta vastakkain olivat kaksi parasta joista tämä on hieman parempi. Peli on ajoittain vähän todella typerä, mutta samaan sortuvat myös muutkin sarjasta. Se miksi tämä peli on tässä, johtuu loistavasta pelattavuudesta ja tarinasta. Seiskassa on paremmat sivuhahmot ja parempi pääpahis mutta tässä pelissä on parempi päähenkilö, Squall Leonhart. Myös pelin tarina on sarjan paras.

Seiskan ja kasin taistelu on kuin Wild Hunt vs Arkham Knight. Hankala, sillä ajoittain tuntuu että seiska on parempi ja ajoittain taas kasi on parempi.


2. Castlevania: Symphony of the Night

Yön Sinfonia sisältää tiettyjä heikkouksia ja asioita joiden toivoisi olevan toisin. Kuten miksi voit syöksyä taaksepäin mutta et eteenpäin. Oikeita selviä heikkouksia on yksi ja se on Game Over ja sitä seuraava odottelu. Muutoin peli on esimerkillinen monella tapaa.

Symphony of the Night on erilainen kuin ne ensimmäiset Castlevaniat, se on niin paljon parempi. Variaatiota riittää ja eräs asia mikä tässä pelissä on todellakin parhaasta päästä, on se, miten hyvin pomotaistelut on tehty.


1. Spyro: Year of the Dragon

PlayStationin paras peli ja Spyro sarjan kruunu. Tässä pelissä on todella vähän sitä, mikä heikentäisi. Pelattavuus on toimivaa, maailmat ovat rikkaita ja laajoja. Pelissä on kiitettävästi pituutta ja paljon hyviä hahmoja. Ehkä se suurin heikkous olisi siinä, että joutuu ajoittain palaamaan taaksepäin.

Isoin syy, miksi jätin tämän pelin sijalle kaksi, on siinä, että tässä pelissä ei ole niin hyvää pääpahista. Mutta syy miksi nostin kuitenkin Witcheriä ja Batmania korkeammalle, on siinä, että ottaen huomioon että kyseessä on reilusti yli 10 vuotta vanha peli, niin tämä peli ei ole juuri heikentynyt ajan myötä.





PLAYSTATION 2 (PS2) - 6. Sukupolvi

(2000-2013)

 


24. Transformers

Toiminnaltaan todella onnistunut ja todella runsaasti vaihtelua tarjoava peli. Transformers Armadan hengessä pysyä seikkailu jossa kolme pelattavaa hahmoa, joista itse valitsen aina Optimus Primen. Pelissä on valtavasti löydettäviä miniconeja jotka tarjoavat uusia varusteita. Aseita riittää ja niin riittää ammuttavaakin. Peli on parilla tavalla varsin haastava, joskus jopa vääristä syistä, mutta se tarjoaa Transformers tunnelmaa ja runsaasti. Pomovihollisissa on todellista haastetta ja upeaa tunnelmaa.


23. Final Fantasy IV: After Years

Pelattavuudessaan ei juuri eroa monista muista FF peleistä vaan tarjoaa sitä tuttua settiä. Se missä suhteessa tämä peli kuitenkin todella iskee on se tarina. Tarina jakautuu useaan osaan ja pelattavia hahmoja on useampi kourallinen. Tarinan suhteen peli on erittäin hyvä ja vie FF4:ssä alkaneen tarinan hienosti päätökseen.


22. Max Payne 2: Fall of Max Payne

Remedyn mestariteos. Sanotaan että mitä tulee pelattavuuteen niin ykkösessä oli muutamia asioita joitka puuttuvat kakkosesta, mutta omalla tavallaan kakkonen on toiminnassaan erittäin onnistunut ja bullet timen ansiosta erityisen näyttävä. Tämän lisäksi tässä erityisen tunnelmaisessa, noir tyylisessä tarinassa on todella yllättävän ja uskomattoman hyvin kirjoitettu tarina.


21. Van Helsing

Elokuvaan perustuva peli ja hyvin uskollinen elokuvalle. Muutamia muutoksia löytyy ja tietyt asiat on tehty oikein. Se missä peli todella loistaa on tunnelma. Peli tuntuu juuri siltä miltä pitääkin ja pelihahmo on erittäin hyvä. Tämän lisäksi pelissä on todella hyvää toimintaa ja useita aseita tuomassa vaihtelua. Mikään Devil May Cry tämä ei ole, mutta elokuvan ystäville peli tarjoaa hyvän kokemuksen.


20. Ratchet & Clank 3

Toiminnaltaan loistava peli jossa riittää myös huumoria. Tarina on hyvin rakennettu ja siihen mahtuu monta todella hyvää hahmoa, paljon erittäin hyvin tehtyjä kenttiä ja erittäin paljon erittäin mielikuvituksekkaita aseita. Ammuttava ei hetkessä lopu ja aseet ovat tämän pelin todellinen suola, niiden kautta toiminta pysyy vaihtelevana eikä juuri onnistu puuduttamaan pelaajaa.


19. Jak 3

Sarjan tarinallinen huippu. Tässä pelissä riittää käänteitä ja melkoisia yllätyksiä. Kyseessä on myös erittäin hauska peli, kiitos Daxterin. Toiminta on todella upeaa ja tällä kertaa käytössä on kaksi supermuotoa ja jokaiseen aseeseen on kaksi päivitystä. Tämän lisäksi ajettavia autoja on useita ja erilaisia haasteita on kentissä vaikka kuinka. Pelattavaa riittää ja tällä kertaa se ei ole yhtään niin vaikeaa kuin se oli edeltäjässä.


18. Godfather

Ensimmäisen Kummisetä elokuvan tapahtumat uudelleen elävä peli asettaa pelaajan uuden Corleone perheen jäsenen kenkiin. Tarkoitus on kiristää suojelurahaa paikallisilta kauppiailta, valloittaa bisneksiä kilpailevilta perheiltä ja siinä samalla ottaa pikkuhiljaa haltuunsa koko New York. Siinä samalla pitää sitten pyyhkiä pois neljä muuta perhettä. Siinä auttaa loistava valikoima aseita. Todella laaja ja viihdyttävä peli jonka toteutus on esimerkillinen.


17. Scarface: The World is Yours

Pelaaja ottaa ohjattavakseen Tony Montanan joka näyttää ja kuullostaa Al Pacinolta. Peli alkaa siitä mihin elokuva on päättymässä. Tony selviää hyökkäyksestä ja aloittaa alusta. Ensin hän hankkii takaisin rahaa jonka kautta saa voimaa. Sitten hän saa naiset ja lopulta, koston, jonka kohteena on itse Alejendro Sosa. Peli on toimintaa vapaassa maailmassa. Autoja on paljon ja aseita on paljon, mutta niin on myös ostettavia kohteita ja tapettavia vihollisia.


16. BUZZ! Monstermania

Party pelien parhaimmistoa. Dinoilla on myös pari todella kahdettivan arvoista pelimuotoa ja apinoillakin on pari, mutta Möröt vievät voiton koska ovat tyylillisesti kaikkein veikemmät. Tämän lisäksi peleissä on juurikin oikeanlaista variaatiota eikä mitään toistoa juuri tunnu tulevan vastaan. Neljällä pelaajalla peli pääsee todella oikeuksiinsa ja tarjoaa huippuhyvää viihdettä.

15. Legend of Spyro: Dawn of the Dragon

Trilogian päätösosa jossa ohjataan Spyron ohella myös Cynderia. Kahdella hahmolla on omat erikoisvoimansa mikä tuo taisteluun oman lisämausteensa. Vaikka pelissä on tiettyjä typeriä rajauksia niin kokonaisuudessaan kyseessä on varsin viihdyttävä peli jossa on yksi kaikkien aikojen parhaita loppuhuipennuksia. Toiminta on todella viihdyttävää, maailmoissa on vaihtelua ja mukana on monta erittäin hyvää pelihahmoa. Tarina saa erinomaisen lopetuksen.


14. Lord of the Rings: Return of the King

Sanoisin että Aragorn's Quest on myös erittäin vahva peli, mutta ei taida ihan mahtua listalle. Return of the King on kuitenkin parempi. Peli on lyhyempi, mutta toiminnallisessa onnistuneempi. Toiminnassa on paljon vaihtelua ja kehittettävää. Pelattavia hahmoja on useita ja hahmoissa on myös omanlaisiaan eroja. Kuninkaan paluun tapahtumat käydään läpi ja vaikka peli onkin ajoittain melko haastava, niin kokonaisuudessaan se on todella hyvin tehty ja viihdyttävä.


13. Fahrenheit

Tarinallinen peli ja todellinen yllättäjä. Peli alkaa kuin mikä tahansa mysterinen rikosjännäri. Pelaaja ohjaa sekä jahdattua Lucas Kanea kuin häntä jahtaavia poliiseja. Tarina avautuu pikkuhiljaa ja saavuttaa todella merkittävät mittasuhteet. Tarina rakentuu erinomaisesti ja siihen mahtuu monia yllätyksiä. Tunnelmassaan peli on todella hyvä ja se on rakennettu todella hyväksi kokonaisuudeksi jossa on omat pelimekaniikkansa rikastamassa peliä.


12. Devil May Cry

Toimintapelien parhaimmistoa. Peli jossa miekan ja pistoolien yhteistyö oli mitä saumattomainta. Dante on erittäin hyvä pelihahmo jolla vihollisia pystyy tappamaan niin valtavalla miekalla, voimakkaalla paholaismuodolla kuin loputtomat panokset sisältävillä pistooleilla. Tämä peli on toiminnallisessa mielessä erittäin viihdyttävä ja ohjattavuudeltaan todella jämpti. Pelin tunnelma on erittäin vahva ja tyyli on todella onnistunut. Tarinassa on omat typeryytensä mutta peliin mahtuu myös eeppisyyttä.


11. Punisher

Peli jossa todella tuntee olevansa Tuomari. Frank Castle on erinomainen pelihahmo. Peli on väkivaltainen sanan varsinaisessa merkityksessä. Vihollisten kuulustelu on brutaalia ja samoin teloittaminen. Toiminta on todella onnistunutta kaikin puolin ja siinä riittää sopivasti vaihtelua. Pelissä on oikealla tavalla haastetta ja vaikka viimeinen vihollinen onkin vähän heikosti tehty niin tähän peliin mahtuu erittäin hyvä tarina joka jatkaa Thomas Janen tähdittämän elokuvan tapahtumia.


10. Soul Calibur III

Tappelupelien keisari. Vaikka Soul Calibur II onkin hyvä peli niin kolmonen on aina vienyt enemmän mukanaan. Chronicles of the Sword on heikkouksistaan huolimatta hauskaa pelattavaa ja suuri valikoima hahmoja takaa sen että pelattavaa riittää. Valtava määrä toinen toistaan parempia ja erilaisempia pelihahmoja takaa sen että tässä pelissä riittää pelattavaa ja hahmojen joukosta löytyy taatusti jotakin hyvää.

Mitä tulee tämäntyylisiin tappelupeleihin niin Soul Calibur III on todellakin se paras kaikista. Pelissä on paljon haastetta jos haluaa masteroida kaikki ja se oman hahmon luominen on myös aika iso juttu.


9. Teenage Mutant Ninja Turtles II: Battle Nexus

NES aikakaudella Turtles kakkonen oli se kova sana ja nyt se loisto muuttuu entistä paremmaksi, monipuolisemmaksi ja hauskammaksi, ollen samalla haastavampaa omalla tavallaan ja useammalla pelaajalla. TMNT2 on peli joka tarjoaa sitä mitä Turtles fanit haluavat. Toimintaa tutuilla kilppareilla ja ajoittain myös muilla tutuilla hahmoilla.

Todella miellyttävä peli joka yllätti laajuudellaan. Monta tuttua hahmoa ja monta erinomaista pomotaistelua. Tämä vie monella tavalla menneisyyteen, tuodon muistoja mieleen, mutta samalla aikaa peli on omanlaisensa ja todella hyvä sellainen.


8. War of the Monsters

Yksi suuri yllättäjä ja se kaikki alkoi demosta. Yksi kenttä ja kaksi hirviötä. Se oli niin hauskaa että demoa pelattiin monta kertaa ja lopulta se pelikin löytyi ja se oli kaikkea sitä, mutta useammalla hirviöllä ja maailmalla. Tässä on peli joka todellakin tarjoaa kaaosta koko rahalla ja vaikuttavalla määrällä pelattavia hahmoja ja kenttiä, unohtamatta kaikkea sitä avattavaa.


7. Devil May Cry 3: Dante’s Awakening

Sanotaan että Dante olisi voinut olla enemmän kuin Devil May Cry pelissä sillä sen kanssa tämä vääntö käytiin. Pomoviholliset ovat pitkälti samalla viivalla ja samoin ovat heikkoudet ja vahvuudetkin, paitsi hahmon asenne joka on ykkösessä paljon parempi. Mutta se mikä tekee kolmosesta parhaan on pelattavuudessa ja valtavassa asemäärässä sekä siinä, että aseiden ja kykyjen kehittäminen oikeasti rikastavat pelattavuutta ja vaikka Dante onkin vähän ääliömpi, niin tarinasta on karsittu tietyt typeryydet minimiin.


6. Sly 2: Konnakopla

Ensimmäinen Sly peli oli hyvä ja viihdyttävä mutta tämä on jatko-osa kuin Terminator 2. Peli on laajempi niin monella tavalla. Maailmat ovat vapaampia ja isompia, toiminnassa on paljon enemmän variaatiota ja pelattavia hahmoja on enemmän. Tarinan on hienosti rakennettu ja on täynnä loistavia kohtauksia ja erinomaisesti tehtyjä maailmoja vihollisineen.


5. Kingdom Hearts: Birth By Sleep: Final Mix

PSP peli minkä takia pelattavuudessa vähän heikompi. Pelattavuus vaati vähän aikaa totutteluun, mutta kun sen hallitsee, niin sillä pääsee todella pitkälle ja siinä pystyy tekemään vaikka mitä. Tämä peli onnistuu kuitenkin parhaiten tarinallisuudessaan. Pelissä on kolme pelattavaa hahmoa joiden tarinat yhdistyvät lopulta ja vasta kun olet kokenut kaikki kolme, tiedät kokonaisuuden, joka on todella hyvä. Tämän pelin lopetuksessa on todellista voimaa.


4. Sly 3: Konnien Kunnia

Tämä oli kova valinta sillä Sly 2: Konnakopla on erinomainen peli ja tekee pari asiaa hieman paremmin mutta eniten ratkaisi kuitenkin se, kumpi onnistui tarjoamaan parempia kohtauksia sillä tarinallisesti ja tunnelmallisesti nämä kaksi eivät ole kaukana toisistaan. Pomotaisteluissa kolmonen on vahvempi ja samoin toiminnassa kun variaatiota on enemmän enkä vieläkään ole unohtanut Merirosvopeliä.

Sucker Punchin Sly sarja on erinomainen alusta loppuun. Kakkonen teki kaikin niin paljon paremmin kuin ykkönen ja kolmonen paranteli peliä vielä siitä eteenpäin ja lopputuloksena on mestariteos, ihan kuin edeltäjäkin. Kakkonen on ehkä ykkönen potenssiin 2, mutta kolmonen on kakkosesta vielä parannellumpi versio.


3. Resident Evil 4

Resident Evil sarja nousi omien suosikkisarjojen joukkoon vasta tämän osan jälkeen ja siinä joukossa Resident Evil 6 on varteenotettava vaihtoehto, mutta nelonen on vain siinä mielessä paljon parempi kokonaisuudessaan. Kutonen teki toimintapuolen paljon paremmin ja on edelleen yksi omia suosikkejani mitä tulee toimintaan, mutta nelonen on niitä pelejä jotka omalla tavallaan onnistuvat todella hyvin toimintarintamalla.

Nelonen onnistuu vain tarjoamaan niin paljon enemmän. Pelin voi pelata monta kertaa läpi säilyttäen varusteensa ja varusteita riittää. Aseita  on vaikka kuinka paljon. Tähän kun lisätään pari lisätehtävää jotka nykypäivänä olisivat DLC:tä, niin käsissään on mestariteos.  


2. Kingdom Hearts: Final Mix

Sarjan voimakas aloitus. Tunnelmaltaan ja tarinaltaan erinomainen peli jossa paljon pelattavaa ja kehitetävää. Maailmoissa on paljon sisältöä ja tarinaan mahtuu paljon käänteitä. Kokonaisuudessaan todellinen mestariteos ja upea alku legendaariselle sarjalle. Tässä pelissä on paljon tekemistä ja kokoajan läsnä on sellainen tietty vahva tunnelma ja tyyli jossa Disney ja Final Fantasy kohtaavat. Suuret plussat pomovihollisista ja monista liittolaisista.


1. Kingdom Hearts II: Final Mix

Kingdom Hearts sarjasta tämä on paras, vielä. Ehkä se suurin heikkous tässä pelissä on siinä, että jotkut osat tuntuvat turhan nopeasti tehdyiltä ja ajoittain kohtauksista on viety kaikki eeppisyys: Kuten Mulanissa Shan Yun armeija tai Leijonakuninkaassa Scar, joka aika vähän käytetyksi.

Näistä puutteista huolimatta kyseessä on eeppinen peli jossa ehkä se kaikkien aikojen paras viimeinen loppari. Lopetus on myös hyvin tehty ja vaikka tarina ei päätykään, niin mitään törkeää cliffhangeria ei jätetä pelaajalle.

Pelissä laajuus ja pelattavuus on kohdillaan. Peli ei tunnu liian pitkältä vaan todella sopivalta. Sivuhahmot ovat toinen toistaan parempia ja vaikka taistelu ei olekaan mitään Batmanin Arkham sarjan tasoa niin silti toiminta on palkitsevaa, näyttävää ja toimivaa.





PLAYSTATION 3 (PS3) - 7. Sukupolvi

(2007-2017)

 

Tässä kohtaa kokoelma sääntö iskee sisään (Sly trilogy, Devil May Cry Collection, Kingdom Hearts 1,5 ja 2,5)

 


24. Dragon's Dogma

Fantasiatunnelmaltaan erittäin hyvä. Laajuudeltaan, yllättävän suuri. Mielettömästi tekemistä, paljon tapettaa, kehitettävää ja löydettävää. Aluksi vähän epäselvä ja muutamilla osa-alueilla heikko tapaus mutta kun pelissä pääsee pidemmälle niin se alkaa tuntua erittäin hyvältä ja haastavalta. Monia asioita olisi voitu tehdä toisin mutta jokin tässä pelissä vetää puoleensa ja kannustaa jatkamaan.


23. Dark Souls

Parhaimmillaann hyvin eeppisiin mittasuhteisiin nouseva peli. Erittäin vaikea ja armoton, mutta kun siihen pääsee sisään, niin omalla tavallaan varsin viihdyttävä. Paljon pelattaa, valtavasti vaihtelua ja ennenkaikkea erittäin hyvin tehtyjä pomovihollisia. Monella tavalla tosi kusipäinen tekele, mutta monella tavalla myös todella syvälline.


22. Incredible Adventures of Van Helsing

Laaja peli valtavalla variaatiolla varusteita, aseita ja vihollisia. Ohjaus vaati vähän totuttelua mutta kun peliin pääsee sisälle, niin tekeminen ei lopu ihan hetkessä. Paljon löydettävää, tutkittavaa ja tapettaa, sekä ajoittain jopa vähän ajateltavaa. Tunnelma on erityisen vahva ja tarina on hyvin rakennettu. Päähenkilö on erinomainen ja toiminnassa on paljon vaihtelua koska mukana on niin paljon aseita.


21. Assassin's Creed IV: Black Flag

Merirosvoseikkailu vailla vertaansa. Salamurhaaminen on hauskaa, meriseikkailu on hauskaa, juoni toimii ja monet pelin hahmot ovat hyvin tehtyjä. Mukana on myös melkoisia heikkouksia mutta se kokonaistunnelma on se mikä nostaa tämän pelin AC sarjan parhaimmistoon ja se hyvin niukasti voittaa Assasin's Creed II:n.


20. Ratchet & Clank: Crack in Time

Merkki siitä että Ratchet & Clank sarja kestää aikaa. Harvat asiat ovat oikeasti muuttuneet. Muutamia uusia juttuja on tuotu mukaan mutta sarja on ennallaan. Tarina on hyvin tehty ja erittäin hauska hetkestä toiseen. Toiminta on parhaimmillaan täysin yliampuvaa ja erinomaiset hahmot sopivat kokonaisuuteen kuin nenä päähän.


19. Batman: Arkham Asylum

Arkham sarjan aloittaja, peli joka nosti Batmanin huipulle. Toiminnallisessa mielessä erinomainen ja tunnelmassaan parempi kuin monet muut. Tunnelma on se mikä tässä pelissä todella toimii ja pitää otteessaan. Monet pelin hahmot ovat enemmän kuin loistavasti tehtyjä ja väkivaltainen ote maailmaan toimii loistavasti. Tämä peli nosti suosioon legendaaarisen taistelumekaniikan.


18. Ninja Gaiden Sigma

Yksi vaikeimpia pelaamiani pelejä. Ryu Hayabusan ohjaaminen on sulavaa ja liikkeiden tekeminen ei ole järin vaikeaa. Mutta jokaisessa taistelussa on oltava huipputerässä sillä viholliset ovat. Virheistä rankaistaan mutta kun pelaaja tietää mitä tekee, niin vihollisista tulee silppua. Erittäin palkitseva ja tyylikäs peli jossa todella tuntee olevansa ninja. Mukana valtava määrä erittäin hyvin tehtyjä hahmoja ja varsin hyvä tarina.


17. Uncharted: Drake's Fortune

Kalpenee vertailussa jatko-osiensa kanssa, mutta ensimmäinen Uncharted tekee monta asiaa todella oikein. Tarina on hauska kuin mikä, päähenkilö Nathan Drake on legendaarinen ja samoin ääninäyttelijä Nolan North. Toiminnan ja kiipeilyn yhdistäminen on onnistunut esimerkkilisesti. Uncharted sarjan vahva alku.


16. Dishonored

Tunnelmallinen, syvällinen ja muuttuva peli. Tarinassa on todellista syvyyttä ja pelaajan teoilla omat seurauksensa. Tässä pelissä nappaa eniten se tyylikkyys ja syvyys. Graafinen ulkoasu on enemmän kuin upea ja väkivaltainen tyyli sekin on uskomaton. Toiminta ja hiiviskely ovat kumpikin toimivia ratkaisuja mutta eniten tässä pelissä toimii se syvyys. Niin paljon muuttujia ja vaihtoehtoja, kaikkialla.


15. X-Men Origins: Wolverine

Peli joka pistä parilla tavalla paremmaksi elokuvasta johon perustuu. Tälläinen Wolverinen pitää olla. Peli on verinen, väkivaltainen ja sanalla sanoen brutaali. Elokuvan kohtauksia on tulkittu vapaasti pienin muutoksin. Hugh Jackman on mukana ja siksi Wolverine todellakin tuntuu siltä miltä pitää. Se mikä tässä pelissä kuitekin ottaa murskavoiton, on se miten hyvin toiminta on toteutettu.


14. Mass Effect 3

Trilogian elävin osa. Ryhmäläiset liikkuvat aluksella ja juttelevat keskenään. Shepard voi kuunnella sivussa ja sitten jutella heille myöhemmin. Tarina on erityisen vahva ja monet asiat on tehty todella voimakkaiksi. Toiminta on viihdyttävää mutta tarina on se mikä vie pelissä sen todellisen voiton, sillä siihen mahtuu paljon sisältöä ja monia vaikeita ratkaisuja ja kovia käänteitä.


13. Mass Effect 2

Trilogian niukka kohokohta. Voittaa ME3:n hyvin niukasti. Sanoisin että tässä osassa on eniten merkitystä siinä mitä teet sillä ryhmäläiset voivat oikeasti kuolla, kukaan ei ole turvassa. Toiminta on todella mielekästä mutta vielä mieluisempaa on se tarinan kuljettaminen. Ryhmässä on paljon sellaisia joihin todella kiintyy ja siksi monet vaikeat ratkaisut ovat entistä vaikeampia.


12. Darksiders

Uudenlainen ote Ilmestyskirjan ratsastajiin. Sota on erinomainen pelihahmo ja toiminta on pelissä erinomaisessa muodossa. Vaihtelua ja laajuutta on sopivasti ja tunnelma on alusta loppuun asti erinomainen. Tarinaan mahtuu paljon erinomaisia pelihahmoja ja tarina on hyvin rakennettu.


11.Victor Vran

Yksi suurimpia yllättäjiä. Erinomainen steampunk vaikutteinen fantasiamaailma valtavalla määrällä aseita ja voimia. Hyvä päähenkilö ja runsas tarina. Paljon pelattavaa ja paljon haasteita. Mukana myös varsin hyvä juoni. Kaiken kaikkiaan erinomainen kokonaisuus.

Peli onnistuu yllättämään monella tavalla ja laajuus on yksi niistä. Kenttiä on valtavasti ja kaikkiin kenttiin sisältyy haasteita. Tämän lisäksi peliin saa vielä extra haasteita. Varusteita on valtavasti ja muutenkin löydettävää, tutkittavaa, tapettavaa ja pelattavaa on erittäin runsaasti. Asevariaatio on todella kiitettävä ja sitä kautta peli pysyy hyvin vaihtelevana hyvin pitkään.


10. Dragon Age: Origins

Dragon Age tai Mass Effect. Vaikka Mass Effect onkin toiminnassa paljon parempi, niin Lohikäärmeaika pelisarja onnistuu tarinallisesti paremmin. Hahmoissa on monta erinomaista ilmestystä ja Origins tarjoaa parhaat. Yhtä hyvää hahmoa kuin ME:n Garrus ei löydy mutta Morrigan ja Leliana olivat tarinallisesti se todellinen kolmiodraama kauan ennen Yenneferiä ja Trissiä. 

Pelattavuudessa ovat pelin suurimmat heikkoudet sillä toiminta ei ole niin hyvää kuin se voisi olla. Mutta vastapainona tarina on enemmän kuin hyvä ja nautinnollinen kokonaisuus. Paremmalla toimintapuolella, tämä voisi olla lähellä top 10 sijoja.


9. Resident Evil 6

Erinomainen toimintapeli jossa lukuisia hyvin tehtyjä hahmoja ja erinomainen tarinallinen kokonaisuus. Päätarinan lisäksi mukana on hyvin monipuoliseksi tehty Mercenaries moodi. Resident Evil 6 on todella miellyttävä peli pelata jos haluaa toimintaa ja se on erittäin pitkälli viety ohjattavuudessaan sitten RE4:n ja 5:n. Toiminnassa tuntee todellakin olonsa toimintasankariksi.


8. Heavy Rain

Tarinalliset pelit ja Quick Time Eventit saivat valtavan sysäyksen kun Rankkasade ilmestyi ja keräsi kaikki kehut, ansaitusti. Yksi ensimmäisiä ostamiani PS3 pelejä ja edelleen yksi parhaita. Tarina ja hahmot ovat molemmat erinomaisesti tehtyjä. Ajoittain vastaan tulee selvästi pelintekijöiden arkuus, mutta valtaosa ajasta käsissä on aikuinen peli aikuisille. Peli yhdistää erinomaisesti hitaan pelaamisen ja nopean pelaamisen kokonaisuudessa jossa peli jatkuu, tapahtui pelissä mitä tahansa.


7. Red Dead Redemption

Länkkäripeleistä paras. Rockstar saa harvoin aikaiseksi oikeasti kiinnostavia hahmoja mutta John Marston on sellainen ja vielä enemmäkin. Hän on parempi päähenkilö kuin muut Rockstarin päähenkilöt yhteensä. Sitä kautta pelin tarina myös tuhoutuu lopussa, mutta tarjoaa sitä ennen niin paljon erinomaista toimintaa ja tekemistä sellaisissa maisemissa, että sen pystyy osittain antamaan anteeksi, mutta ei niin että peli pääsisi huippusijoille.

Westernpelien joukossa RDR on se ylivoimaisin sillä tässä pelissä yhdistyy myös tarinassa se todellinen villi länsi jossa riittää niin paljon tekemistä, että tarinaa aletaan etenemään vasta paljon myöhemmin.


6. Uncharted 2: Among Thieves

Tämä on se peli mikä teki sarjasta niin hyvän ja josta oli hyvä jatkaa vielä pidemmälle. Toiminta on ennenkaikkea hauskaa ja näyttävää ja kun tähän lisätään se että mukana on monta todellakin unohtumatonta hahmoa ja hienosti etenevä tarina monine eeppisine toimintahetkineen, niin on pakko sanoa että tässä on merkittävä peli.


5. Ninja Gaiden Sigma 2

Se minkä NGS tekee paremmin on tyyli sillä siinä pelissä veri on punaista ja sitä ei ole unohdettu. Tällä kertaa se on violettia ja raakuutta on hillitty. Mutta sen hinnalla on mukaan saatu niin monta erinomaista pomotaistelua että kakkonen on ykkönen. Vihollisrintamalla on niin monta todella hyvää vihollista että taso nousee joka kerta ylemmäs. Ryu Hayabusa on erinomainen päähenkilö ja hänellä pelatessa tuntee olevansa oikea mestarininja.


4. Uncharted 3: Drake's Deception

Nathan Draken tarinan oli tarkoitus päättyä tähän. Monella tavalla Uncharted 3 on erittäin hyvin loppuun hiottu peli. Tulitaistelu ja lähitaistelu ovat kumpikin loistavasti tehtyjä. Ampuminen on hauskaa ja lähitaistelu sekin on todella viimeisteltyä. Tämän lisäksi pelissä on varsin hyvä tarina ja loistavia hahmoja. Suuri plussa myös lopputaistelusta ja toiminnasta yleensä.


3. Last of Us

Nauhgty Dog teki maailmanlopun teemoissa liikkuvan pelin jossa Troy Bakerin ja Ashley Johnsonin erinomaisesti tulkitsemat Joel ja Ellie saivat aikaan kaikkien aikojen road tripin jonka päätyttyä, oli koettu yksi parhaita pelejä koskaan. Last of Us on erinomainen kokoelma hiljaista tutkimista, intensiivistä toimintaa, hiiviskelyä ja varovaista suunnittelua. Tämän kaiken taustalla on kokoajan päätään nostava erinomainen tarina.


2. Wolf Among Us

Ehkä se paras jaksottainen peli. Telltalen Batman on erinomainen peli mutta Wolf Among Us on peli joka todellakin osaa tuoda maailman esiin ja saada päätökset todella tuntumaan merkittäviltä. Hahmoihin kiintyy ja tämä on edelleen se peli jossa on yksi kaikkien aikojen parhaita kohtauksia.

Tässä pelissä ei ole juuri heikkouksia, mutta näin kovassa kilpailussa on väkisinkin niitä pelejä jotka tuntuvat paremmilta, mutta myönnetään, että ajoittain tuntuu että tämä peli voisi hyvinkin olla pari pykälää korkeammalla.


1. Batman: Arkham City

Kaikki mitä Arkham Asylum teki, nostettiin kaksi kertaa paremmaksi sen jatko-osasaa. Arkham City on loistava peli todella monella tavalla. Sen tunnelma on esimerkillinen, laajuus uskomaton ja tarina erinomainen. Taistelu on enemmän kuin loistavaa ja mitä tulee pelisarjaan, on Arkham City sarjan huipulla ja ainoa mikä sen kanssa todella pystyy kilpailemaan, on sen jatko-osa.




PLAYSTATION 4 (PS4) - 8. Sukupolvi 

(2013- )

 


12. Metal Gear Solid V: Phantom Pain

Niukasti listalle pääsevä MGS5 on toiminnallisessa mielessä erittäin hyvä peli. Varustevariaatiota riittää ja samoin vapautta tehtävien suorittamiseen. Tarina on vähän heikomman puoleinen mutta variaatiolla ja toiminna päästään kyllä pitkälle. Mukana on myös loistavia partnereita, kuten DD.


11. Marvel's Guardians of the Galaxy: Telltale series

Vielä kahta osaa vaille valmis peli on jo nyt näyttänyt pärjäävänsä Telltale vertailussa. Helposti Telltalen hauskin peli osaa yhdistää loistavan huumorin hyvään tarinankerrontaan jossa erilaiset hahmot pääsevat oikeuksiinsa. Marvel tunnelma ja erinomaisesti rakentuva tarina tekevät tästä erittäin hyvän tarinapelin.


10. Bloodborne

Verinen, väkivaltainen, synkkä ja groteski. Sellainen on Bloodborne. Tyylillisesti peli on uskomaton. Sen tunnelma ja Viktoriaanista Lontoona muistuttava maailma ovat erityisen hyviä. Aseiden ja ennenkaikkea niiden muuttamisen kanssa tyyli on erityisen hyvää. Taistelu on Dark Soulsia nopeatempoisempaa ja peli on osittain helpompi kuin Dark Souls, mutta se on silti erittäin vaikea peli.


9. Berserk and the Band of the Hawk

Tämän tyylisiä pelejä en juuri pelannut ja se voi olla yksi syy miksi todella pidän tästä. Oli pelattava hahmo mikä tahansa, niin vihollisia puskee päälle kymmeniä ellei satoja kerralla. Nämä ovat tusivihollisia joita on helppoa ja hauskaa teurastaa. Pomoviholliset ovat aivan eri asia. Berserk on sellainen peli jossa määrä osittain korvaa laadun. Pelissä riittää pelattavaa todella pitkäksi aikaa ja eri hahmon tuovat peliin oman vaihtelunsa. Peli olisi tosin voinut hyötyä englanninkielisestä duppauksesta.


8. Dishonored 2

Se mitä ensimmäinen teki hyvin, jatkuu tässäkin osassa. Vaikka rotat onkin vaihdettu paljon tylsempiin ötököihin niin tyyli on pelissä edelleen vahvasti mukana. Steampunk henkinen maailma on loistava näyttämä pelille jossa voi mennä nyrkit puhuen tai kuin aave, ilman että kukaan huomaa. Haastava ja palkitseva peli jossa paljon variaatiota ja erinomainen tarinan rakentuminen, päätöksillä on väliä kun aletaan katsoa miten kaikki päättyy.


7. Dragon Age: Inquisition

Tarinallisen pelien parhaimmistoa. Toiminta on tullut oikeaan suuntaan sitten alkuperäisin ja vaikka paria asiaa voisi vielä muuttaa niin mitä tulee tarinan rakentumiseen ja vielä enemmän, mitä tulee moniin hahmoihin pelissä, on Inquisition Dragon Agen terävää kärkeä. Se pitää sisällään paljon tekemistä ja päätöksiä joilla voi olla erityisen raskaita seurauksia. Tiettyjä asioita on vähän ylipaljon, mutta kokonaisuutena tämä peli on erittäin onnistunut.


6. Batman: Telltale series

Tämä sarja on todellakin onnistunut saamaan huomioni. Erinomainen tarina joka ottaa aivan uudenlaisen tavan lähestyä sarjaa. Hahmot ovat erityisen hyvin tehtyjä ja ääninäyttely tukee tätä. Troy Baker on ilmiömäinen Batman ja Laura Bailey erinomainen Catwoman. Toiminta on todella viihdyttävää ja samaa voi sanoa siitä  miten tarina rakentuu. Paljon erinomasia valintoja joilla todellisia seurauksia.


5. Gwent: Witcher Card Game

Tähän aikaan vielä betassa oleva peli joka on muuttunut naurettavan paljon sinä aikana kun olen itse sitä pelannut. Pääidea on kuitenkin sama kuin Witcher 3:n mininpelissä. Nujerra vastustajan pakka omalla pakallasi. Kuvaamatta koko pelin kulkua sanottakoon että Gwent on helposti yksi parhaita ilmaispelejä joita olen koskaan pelannut ja se on onnistunut tuomaan yhden parhaista minipeleistä hienosti omaksi kokonaisuudekseen.

Peliin tulee ajoittain lisää kortteja kun peli on vielä muuttuvassa vaiheessa on niin mahdotonta sanoa mihin se lopulta viedään. Itse sanoisin että mielipide tämän suhteen vielä muuttua radikaalisti, mutta perusidealtaan kyseessä on loistava peli.


4. Middle-Earth: Shadow of Mordor

Nemesis systeemi ja niin paljon taistelua kuin vain mieli halajaa ja vielä Batmanin erinomaisella tyylillä. Shadow of Mordor tarjoaa lähinnä yhtä asiaa, mutta se tarjoilee sen niin mielekkäässä paketissa että tämä ei vain unohdu ja tämän pariin on helppo palata kerran toisensa jälkeen.

Talion on erinomainen päähenkilö ja loppuhuipennus on sekin loistava. Tässä on hyvä esimerkki siitä että pelin ei tarvitse tarjota kuin yksi oikeasti toimiva idea, jotta se jäisi mieleen mestarillisena teoksena. 


3. Uncharted 4: Thief’s End

Tässäkin sarjassa on kova kilpailu kahden parhaan kohdalla. Uncharted 3: Drake’s Deception kova haastaja sillä lähitaistelu on siinä pelissä parempaa ja sieltä löytyy monta erinomaista kohtausta ja lopputaistelu on erinomainen. Mutta neljäs osa on kuitenkin onnistunut tarjoamaan paljon. Monta erinomaista kohtausta, näyttävää toimintaa ja ennen kaikkea erinomainen tarina joka jää mieleen.

Pelimaailmassa Nauhgty Dog on yksi parhaista ja tämä saattaa hyvinkin olla heidän paras pelinsä, tähän asti.


2. Batman: Arkham Knight

Batmanin tarinan upea ja eeppinen päätös ja Witcher 3:n kovin kilpailija vuonna 2015. Tämä oli edelleen sarjan parhaita pelejä ja ainoa mikä sen kanssa todella pystyy kilpailemaan on Arkham City. Knight tekee pitkälti kaiken sen mitä City, mutta tuo mukaan vähän enemmnä. Pelattavuudessa on muutamia päivityksiä mutta se mikä todella toimii tässä pelissä on se tarinan ja tunnelman yhdistyminen legendaariseksi kokonaisuudeksi.


1. Witcher 3: Wild Hunt

Noituri kolmosessa on aika vähän heikkouksia. Päähenkilö on erinomainen ja pääpahiksessa on tyyliä. Sivuhahmot ovat toinen toistaan parempia ja tekemistä riittää ja siihen on saatu myös vaihtelua. Kaksintaistelu Batmanin kanssa on todella vaikea asia ja ajoittain tuntuu että Batman olisi parempi.

Tietyt asiat mitkä olivat läsnä aiemmassa osassa, ovat tässä poissa, mutta kokonaisuutena pelissä on aika vähän sitä mistä oikeasti valittaisi.

lauantai, 9. syyskuu 2017

Guise of the Wolf

Guise%20of%20the%20Wolf.jpg?1504982154

Kirjaa ei pitäisi arvostella kannen perusteella. Se sama viisaus pätee myös peleihin.

 

 

Sanotaan että yksi huono peli saa oitis arvostamaan enemmän niitä keskivertopelejä. Tämä kyseinen peli on sellainen jonka ostin Steamissa suurin alennuksin koska nimi veti puoleensa. Mutta peli itsessään, on ehkä jopa se huonoin peli mitä olen koskaan pelannut. Syy ei ole ideassa vaan sen toteutuksessa.

 

 

 

Tämä on juurikin sellainen peli joka maksoi alennuksineen jotain alle 1€ luokkaa. Ei siis paha hinta kun pelin "kansikuva" oli hienon näköinen ja muutenkin pelin idea tuntui hyvältä. Sitä se nimittäin onkin. Idealtaan peli on todella hyvä ja peli alkaa myös varsin hyvin ja tunnelmallisesti, rakentaen puitteet oikeasti hyvälle pelille.

Pelaaja on alkemisti joka saapuu linnaan jonka alueella liikkuu ihmissusi, matkalla linnaan peto puree alkemistia minkä seurauksena hän itsekin ajoittain muuttuu ihmissudeksi. Päämäränä on poistaa tämä uhka ja mahdollisesti kehittää samalla vastalääke tähän tautiin/kiroukseen.


Ennen kuin pelin aloittaa se näyttää todella hienolta ja tämä hienous näkyy myös ympäristöissä ja ääninäyttlely sekin on varsin hyvää. "Kansikuvan" sarjakuvamainen tyyli olisi omiaan luomaan tunnelmaa, vaikka ympäristöissä onkin käyttetty 3D grafiikkaa. Voisi siis olettaa että peli näyttäisi tältä myös jatkossa. Vaan eipä näytä.

Hyvin nopeasti vastaan tulee muitakin ihmisiä ja oitis käy selväksi että peli on tehty todella kököllä hahmoanimaatiolla joka on kuin suoraan 3D:n alkuajoilta. Kaikki se mitä peliltä tähän asti odotti, meni sitten ulkoisesti siinä. Sanotaan että peliä ei pitäisi suoraan tuomita ulkoasun takia. Final Fantasy VII on ruma kuin mikä, mutta loistopeli. Tämä peli on ympäristöjen suhteen kelvollinen mutta hahmojen suhteen ei. Sitten kun se susi lopulta ilmestyy, niin järin hurjalta se ei näytä, johtuen juurikin graafisesta ulkoasusta, mutta tappava se on.


Jos ongelmat jäisivät tuohon grafiikkaan niin sen voisi antaa anteeksi, mutta se on vasta esimakua sillä kun peliä alkaa pelaamaan niin silloin todelliset ongelmat vasta tulevatkin esiin.

Pelissä tutkitaan paikkoja ja keräillään tavaroita joita sitten viedään satunnaisiin paikkoihin ja yhdistellään. Nämä esineet voivat olla ihan missä päin linnaa tahansa joten peli on pähkinänkuoressa yksi suuri aarteenetsintä. Mitään karttaa ei ole vaan paikkoja pitkää tutkia ja tutkia kunnes esineitä löytyy ja siihen voi mennä oma aikansa sillä jotkut esineet ovat sellaisia että niitä ei meinaa huomata. Tämä on todellakin sellainen "mihin tässä pitäisi mennä" tyylinen peli.

Ajoittain kohdataan myös ihmissusi ja kyllähän siinä kiire tulee kun pitäisi päästä pakoon. Nämä ovat tunnelmallisesti ja ideallisesti hyviä kohtauksia mutta toteutus ontuu aika pahasti. Eräässä kohdassa varsinkin tuntuu että mitään pakoreittiä ei ole ja kohtaus pitää hoitaa vähän soveltaen, etenkin kun hukka odottaa tekemättä mitään, kunnes pelaaja liikkuu. Ihmissusi ei ole erityisen fiksu saati ajatteleva olento, se reagoi vain nähdessään ja liikkuu ennalta määrättyjä reittejä.

Kolmas juttu on susipuoli. Ajoittain pelaaja voi muuttua ihmissudeksi ja liikkua huomattavasti nopeammin. Kestävyyttä ei juuri tule eikä raakaa voimaa. Linnassa on sotilaita, mutta heistä ei ole suurta vaaraa. Siis pelin sotilaat ovat sellaisia että eivät liiku tuumaakaan paikaltaan, edes nähdessään suden joten mitään oikeaa haastetta ei ole. Vaikka pelaaja on susimuodossaan hieman parempi liikkeissään, niin tätä ei juuri käytetä. Ihmissutena olemisesta ei oikein oteta mitään irti.


Se mikä on kuitenkin surkeuden huippu ei ole se mitä pelissä pitäisi tehdä tai mikä pelin idea on, se on ihan puhtaasti toteutus ja nimenomaan vähän kaikessa, mutta eniten se näkyy pelattavuudessa ja ohjauksessa.

Se mikä näyttää erittäin selvästi miten huono peli tämä on, tuntuu siinä kohtaa kun pelissä alkaa liikkumaan ympäriinsä, varsinkin jos sitä tekee nopeasti, vaikkapa susimuodossa. Hyvin usein tuntuu että kun liikkuu suoraa linjaa, niin kentissä törmää näkymättömiin kynnyksiin, kohtiin jotka ovat kuin seinä, kunnes hyppäät yli ja näitä on paljon. Toinen juttu on siinä että hyppiminen on myös vähän niin ja näin ja samoin aivan kaiken tekeminen. Hyppiminen ja liikkuminen ovat kulmikkaita juttuja joista puuttuu se tarvittu tarkkuus.

Peli on myös todella buginen. Eräst hyvä esimerkki on siinä että aarrearkkujen triikikoinnissa yksi arkuista ei reagoi oikin. Sen voi tiirikoida mutta peli alkaa kunnolla bugittaa kun operaation aloittaa. Myös esineiden poimiminen ja käyttäminen on vähän niin ja näin. Joskus tarkkuus on vähän sinne päin ja joskus sen pitää olla just eikä melkein.


Suden valeasu on peli jota voi helposti kuvailla peliksi joka on tehty todella huolimattomasti ja vielä keskeneräisesti. Tämä kaikki nimittäin huipentuu lopetukseen, joita on kaksi mahdollista. Lopetus esitellään luonnoksilla, siis sarjakuvina joita ei ole väritetty tai mitenkään kaunisteltu, ne ovat siis ihan raakoja luonnoksia. Hyvin laiskaa.

Guise of the Wolf on huonoin pelaaminen peli siitä syystä että se tehty todella kehnosti todella monella, ellei jopa kaikilla osa-alueilla. Idea on hyvä ja tarina sekään ei ole mitenkään huono. Mutta kun toteutus kusee kaikilla osa-alueilla niin täytyy sanoa että että tämä peli on rikkinäinen, keskeneräinen ja huolimattomasti tehty.

 

+ Idea on hyvä

+ Tarina on kelvollinen

 

- Toteutus kaikilla osa-alueilla

- Ohjattavuus on surkea

- Graafinen ulkoasu jättää toivomisen varaa

- Keskeneräinen ja rikkinäinen

- Potentiaalin hukkaaminen

 

Arvosana: 1,0

 

Epäonnistuminen