perjantai, 22. marraskuu 2019

Star Wars Jedi: Fallen Order

STAR%20WARS%20Jedi_%20Fallen%20Order.jpg

Olkoon Voima kanssasi...

 

 

STAR WARS on helposti yksi sellainen sarja joka elokuvien, pelien, kirjojen, sarjakuvien, lelujen ja lähemmäs minkä tahansa muun asian muodossa on edes jollakin tavalla kaikille tuttu. Pelien suhteen ei olla vielä päästy sille tasolle missä ne parhaat elokuvat ovat, mutta suunta on oikea, sillä Fallen Order on todella potentiaalinen tapaus.

 

 

 

Kauan sitten kaukaisessa galaksissa...

Tähtien Sota on ehdottomasti yksi niitä kokonaisuuksia joka on itselleni enemmän kuin tuttu. Star Wars kuuluu helposti top 5 parhaisiin sarjoihin mitä on koskaan ollut. Itse en ole varsinaisesti odottanut tältä peliltä mitää erityistä, olen ollut tietoinen sen tulosta, mutta hype on ollut kaukana siitä, mitä vaikka Devil May Cry V, saati Kingdom Hearts III olivat keränneet. Jedi: Kaatunut Veljeskunta on aina ollut sellainen peli joka on kiinnostava tapaus, mutta jota on aivan hyvin voinut odottaa. Tämän hankinkin lähinnä hetken mielijohteesta enkä ollut kovin paljoa arvioitakaan katsonut tai lakenut, mutta sellaisen käsityksen olin saanut että mikään katastrofi tämä ei ollut, kuten vaikkapa Force Unleashed. Tämä on siinä mielessä ehkä se paras tila missä peliin voi uppoutua koska odotukset eivät ole liian korkealla tai liian alhaalla.

Joten peliin pääsee sisään avoimin mielin ja ehkä siinä sitten yllättyy iloisesti tai sitten kokonaisuudelta jää kaipaamaan jotakin enemmän.

 

Star Wars laatua niin monella tavalla

Se mikä peliä pelatessa nousee ensimmäisenä, heti esille on se tietty, tuttu tunnelma. Star Wars tunnelma on monella tavalla kuin monissa avaruus-seikkailuissa, mutta siinä on myös sitä tiettyä omaa juttua. Tyylikkyys on iso osa peliä alusta asti ja se mikä todella tekee tyylikkyydestä Star Wars-maisen, ovat valosapelit. Lasermiekat ovat aluasta asti olleet se juttu mikä vetiä itseä kohti tätä sarjaa ja siksi on todella positiivista päästä todella upeassa toteutuksessa käyttämään valomiekkaa. Siinä on sitä parasta Star Wars tunnelmaa ja tyylikkyyttä.

Valosapelin äänet, liikkeet ja niiden tekemät jäljet huokuvat Star Wars energiaa ja jokainen taistelu asettaa oitis siihen oikeaan tunnelmaan, kun valosapeli vedetään esiin. Laserammusten kimmoittelu ja miekan surina vievät oitis oikeaan tunnelmaan ja pitävät siellä. Pelissä on tietysti monia vapauksia sillä lasermiekka ei ole ihan niin ylivoimainen ase kuin se monesti on. Se on kuitenkin pääasia että sitä pääsee käyttämään.

Rajoitukset näkyvät eniten siinä että pelissä ei päästä täysin silpomaan vihollisia kappaleiksi. Vaikka laserimiekan leikkaus ei verta roisikaan, niin kyllä ruumiinosien silpominen on sellainen asia mikä herkästi saa ihmiset varpailleen. Itse olisin kuitenkin ollut kaivannut sitä että valomiekalla olisi päästy vielä lähemmäs sitä, mitä se parhaimmillaan voi olla.

Vaikka itselläni Star Wars tunnelma kitetytyy valosapeleihin, niin kyllä sitä tunnelmaa korostavat ne useat erilaiset rodut, robotit ja maailmat joihin päästään käsiksi.

 

Jeditoimintaa sillä oikealla tavalla

Toiminta on se isoin juttu pelissä ja etenkin valosapelin käyttö. Miekka tekee selvää jälkeä monista vihollisista ilman mitään ongelmia, mutta maailmoissa on myös niitä asetta kovempiakin tapauksia jotka vaativat vähän enemmän kuin pari huitaisua. Toimintaa täydentää muutamat jedivoimat joilla joko työnnetään vihollisia kauemmas tai vedetään lähemmäs. Isoin juttu on valosapelin käyttö mutta mahti on erinomainen työkalu taistelussa sillä kaikkia asioita ei miekalla ratkaista. Pelaajalla ei ole muita aseita, sillä valosapeli on jedin ase ja sillä selvä.

Pelkkää vihollisten perkaamista peli ei ole sillä jeditoimintaan kuuluu myös ketterä liikehdintä hyppymisen ja kiipeilyn muodossa ja kyllähän siinäkin on muutama jedien temppu mukana jotka tekevät välimatkojen taittamisesta paljon hauskempaa. Kun fysiikan lait eivät ole täysin ehdottomia, niin monet mahdollisuudet aukeavat ja tässä pelissä niitä on osattu käyttää todella hyvin.

Pelissä on myös muutamia työkaluja jotka auttavat pelaaja tavalla tai toisella ja arvokkain työkalu näistä on Star Wars hengessä, droidi. Tämä pikku kaveri on erittäin tärkeä esineiden keräämisessä, paikkojen avaamisessa ja muutamissa muissa etenemis- tai taistelutapauksissa. Keräiltävää ja löydettävää onkin aivan tuhottomasti joten paikkoja saa tutkia erittäin tarkkaan.


Tarina elokuvien välillä

Pelin päähenkilö on Cal Kestis jonka roolissa yllättävän hyvin valittu ja erinomaisen suorituksen tekevä Cameron Monaghan (Gotham, Hävyttömät). Hän on juurikin sellainen suhteellisen tyypillinen päähenkilöhahmo, juuri hyvällä määrällä asennetta ja seikkailijatyylistä särmää, eli erottuu joukosta vaikka monella tavalla onkin hyvin samankaltainen kuin monet muut kaltaisensa päähenkilöt.

Tarina itsessään sijoittuu neljä vuotta Sithin Koston jälkeen. Käsky 66:sta selvinnyt Cal on elänyt piilossa, mutta kun hänen voimansa sitten nousevat esiin ja Imperiumi hengittää niskaan, ryhtyy hän uskaliaaseen yritykseen palauttaa koko Jedien veljeskunta entiseen loistoonsa ja pysäyttää sithien johtama Imperimu. Ei siis mitenkään erikoinen juoni, mutta se miten kaikki etenee, rakentuu ja sopii saagaan, on kuitenkin erittäin hyvä ja se miten hyvin kaikki se draama juuri ennen veljeskunnan kaatumista on esitetty, toimii erinomaisesti ja näyttää sen, miten paljon kaikkea tarinaa Star Warsin päätarinan ympärille voidaankaan rakentaa.

 

Valosapelilla ja mahdilla

Eräs asia mitä olen tavallaan kauan jo odottanut olisi juurikin Star Wars peli jossa pääsisi valosapelin ja mahdin voimin taistelemaan. Monella tavalla tämä peli tarjoaa juurikin siihen tarpeeseen tyydytystä ja heittää mukaan vielä kiipeilyäkin. Sanottakoon tosin että tämä taistelumekaniikka ei ole se millaisen voimin olisin tähän päässyt, mutta heti kun verrataan Knights of the Old Republicin taistelumekaniikkaan, niin tämä peli voittaa sen pelin toiminnassa mennen ja tullen ja useammassa erässä peräjälkeen. Tarinassa nyt ei päästä lähelläkään sitä tasoa, mutta toiminnallisessa mielessä tämä peli on enemmän kuin onnistunut. Taistelussa ei myöskään ole sitä samaa puuduttavuutta mitä Force Unleashed sarjassa oli sillä vihollisia ei ole niin paljoa, mutta kuitenkin sen verran, että pääsee nauttimaan mielekkäästä toiminnasta.

Itse tykkäisin edelleen paljon enemmän siitä, jos voimankäyttöön ja lasermiekkailuun pääsisi kiinni, mutta sillä taistelmekaniikalla joka on Batman Arkham sarjassa ja Middle-Earth: Shadow sarjassa, se vasta olisikin upeaa että pääsisi käyttämään valosapelia samalla tyylikkyydellä, millä on Keskimaassa päässyt käyttämään miekkaa tai päässyt Lepakkomieheä hakkamaan roistoja. Edelleen tavallaan toivon sitä Darth Maul peliä jossa yhdistetään samalla tavalla toimintaa, kiipeilyä ja erikoisvoimia kuin Arkhamissa tai Shadowssa.

Toinen hyvä esimerkki mistä olisin todella pitänyt on se Devil May Cryn komboihin ja arvosanoihin perustuva taistelumekaniikka. Tavallaan siis pidän kyllä Ninja Gaidenin tyylisestä tarkkuuteen ja ajoitukseen perustuvat ja Souls tyylistenkin pelien suosimasta taistelusta ilman comboja sun muita, mutta se tietty kaipaus on edelleen läsnä.

 

Vaikutteita sieltä ja täältä

Toiminnassa on tietty taktisuus isossa osassa ja vaikutteita on niin Ninja Gaidenista kuin Sousl sarjastakin sillä torjuminen ja väistäminen ovat monesti yhtä tärkeitä kuin hyökkääminenkin ja perusvihollisissakin on monia sellaisia jotka voivat tehtdä todella pahaa jälkeä, varsinkin heillä on tukijoukkoja. Pelaaja ja viholliset toimivat samoilla säännöillä sillä vaikka pelissä ei olekaan samanlaista kestävyyspalkkia kuin Souls toiminnassa, niin eräänlainen kestävyys on, nimittäin se kuinka kauan pystyt suojaamaan, kun se palkki loppuu, niin seuraava isku tulee läpi. Se pätee niin vihollisiin kuin pelaajaankin. Ajoitus on erittäin isossa osassa kokonaisuudessa sillä juuri oikeaan aikaan ajoitettu torjunta mahdollistaa vihollisen horjuttamisen tai oikeaan aikaan tehty väistö hämää vihollista, palauttaa ihan mahtienergiaa ja mahdollistaa nopean vastaiskun. Kärsivällisyys ja oikea ajoitus on isoja osia toiminnassa mikä itselläni tuo nopeasti mieleen Ninja Gaidenin. Toiminta on todella erilaista Devil May Cryn tai Batman Arkham sarjan toiminnasta, joista itse pidän kaikista eniten.

Maailman tutkimisessa isossa osassa on erilaisten pintojen ja muiden vastaavien kiipeily, tavalla tai toisella. Tämä on kuin suoraan Unchartedin maailmasta sillä pelihahmo on erittäin ketterä poika ja monissa hektisimmissä tilanteissa Cal tuo mieleen Naten, vaikkakin huudahdukset ovat vähän erilaisia. Näyttävyydessä Uncharted on selvästi se suurin esikuva ja se tuntuu, sillä monesti pelissä on sitä samaa erinomaista tyylikkyyttä joka todellakin toimii paremmin kuin hyvin. Cal ei ole samalla tavalla humoristi, mutta monet BD-I:n kanssa käydyt keskustelut kyllä tuovat tiettyä veikeyttä. Tarinassa on muutenkin samanlainen, erinomainen jaksotus mitä Uncharted sarjassakin ja ne puzzlet, ne ovat myös siellä hidastamassa menoa.

Keräiltävän tavaran määrä tuntuu ajoittain aika överiltä, sillä monesti tuntuu että ollaan vähän sillä hollilla millä Dragon Age: Inquistion meni, eli tekemistä oli tekemisen takia ja se kaikki alkoi ennenpitkää todella maistua puulta, koska sitä oli niin paljon ja se toisti samaa kaavaa.

Metroidvaniatyylinen lähestyminen on myös selvästi mukana sillä kentät ovat valtavia ja koostuvat useista eri paikoista joista kaikkiin ei pääse ilman tiettyjä ominaisuuksia. Souls hengessä erilaisia oikoreittejä availlaan jolloin kaikkia pätkiä ei tarvitse aina juosta läpi, mutta kyllä pelissä on paljon sitä turhauttavaa edestakaisin ravaamista, sillä mitään fast travel ominaisuutta ei ole luvassa. Jos haluaa tutkia kenttien syvimpiä koloja, niin se vie aikaan. Sitä ei edesauta se että monesti tuntuu että kartta on ikävän epäselvä, koska siinä on niin monta kerrosta joiden rautalankamalli voi olla monesti todella hämäävä. Mutta se mikä on kartassa erittäin positiivista, on se että karttaan on merkittynä paikat joihin et pääse, paikat joihin pääset ja paikat joita et ole vielä tutkinut.

 

Lightsaber.jpg?1574374772

Valosapeli on jedin ase

 

 

Kaukana täydellisestä, mutta positiivinen yllätys

Eräs asia minkä poissaolo todella nousee esiin on se hahmon kehitys, sillät tavalla miten se on läsnä vaikkapa Bloodbornessa tai Dark Soulsissa. Jediominaisuuksien taitopuu haarautuu valosapelin käyttöön (lisää miekkaominaisuuksia), mahdin käyttöön (lisää mahtia ja mahtitaitoja) ja selviytymiseen (elinvoimaa ja hahmokohtaisia ominaisuuksia), expaa pelissä saa vähän kaikesta, ei pelkästään toiminnasta vaan myös paikkojen tutkimisesta. Cal omaa erityisen taidon jolla hän voi elävästi kokea takaumia koskettamalla esineitä ja tätä kautta hän oppii lisää ympäristöistään. BD-I taas skannaa milloin mitäkin ja kummatkin lisäävät XP:tä kohti kokemuspisteitä. Peli ei missään vaiheessa mahdollista sitä että pelihahmosta saisi todella kestävän tai todella tehokkaan vahingontuottajan, eli haaste pystyy kokoajan aisoissa. Hahmon kehitys on siinä mielessä samantyylinen kuin vaikka Middle-Earth: Shadow of Mordorissa, mutta Cal ei missään vaiheessa pysty tehostamaan edes asettaan.

Valosapelia voi kustomoida todella kattavasti sillä erilaisia komponentteja on todella paljon jokaiseen valosapelin osaan ja materiaaliin asti, eli variaariota on, mutta kaikki osat ovat samanarvoisia eli et voi mitenkään tehostaa tiettyä ominaisuutta valosapelin käytössä, kulutat aina samanverran mahtia, teet saman verran vahinkoa ja niin edelleen. Se tietysti korostaa taistelun taktisuutta eikä aseen ulkoasu vaikuta sen tehokkuuteen. 

Tarinan edetessä vastaan tulee muutama elokuvistakin tuttu hahmo, yksi äärimmäisen hyvä ja yksi erityisen huono. Pääasiassa pelin hahmot ovat uusia tuttavuuksia ja tarinan hahmot ovat muutenkin pidetty aika minimissä eikä mukana ole oikeastaan yhtään ikimuistoista tai edes erityisen hyvää hahmoa päähenkilön lisäksi. Viholliskattaus on pelissä taas on erittäin heikko, mikä on todella suuri sääli sillä Star Wars sarjassa mahdollisuuksia olisi vaikka kuinka paljon. Tämä heikkous korostuu myös siinä, että pomotaistelut ja erilaiset planeettakohtaiset hirviöt ovat myös varsin suppeasti tehtyjä. Vihollisina on tietysti stormtrooppereita ja näiden suhteen variaatiota on todella paljon, mutta hirviöt, palkkionmetsästäjät, droidit ja erilaiset avaruusrodut lähemmäs kaikki ovat tehty todella laiskasti. "Pääroiston" paikalla oleva Second Sister on todella heikosti tehty tapaus, tausta on erittäin hyvä ja idea myös mutta toteutus on todella Kylo Ren tyylinen, ärsyttävän kakaramainen rasvatukka joka ei oikeastaan missään vaiheessa tunnu kovin hyvältä roistohahmolta ja kakkosroisto on todella marginaalinen ja huono myös, edes muutamat palkkionmetsästäjähahmot eivät erotu edukseen, vaan ovat keskenään samaa massaa. Tämä peli olisi todella tarvinnut uniikkeja pomovihollisia, ei saman kierrätystä.


Turhaa varovaisuutta 

Fallen Order on monella tavalla tien näyttäjä tuleville Star Wars peleille joilla pääpaino on lasermiekan käytössä. Tietysti monia asioita olisi voitu viedä paljon pidemmälle ja monin tavoin pelissä on vähän väliä mukana sellainen tunne että sen kanssa ollaan oltu aika varovaisia. Pelattavuus toimii erinomaisesti ja pituutta tarinassa on sopivasti. Lisätekemistäkin on paljon. Mutta monella tavalla peliä pelatessa tulee mieleen kaikkia niitä juttuja joita pelissä olisi voinut olla enemmänkin ja joissa pelintekijät olisivat voineet mennä pidemmällekin.

 

Paljon käyttämätöntä potentiaalia ja mahdollisuuksia kehittyä

Jedi sarja voisi hyvinkin lähteä tästä aivan uudenlaiseen nousuun. Toiminnassa on paljon asioita joita voisi viedä pidemmällekin ja joissa voisi antaa pelaajalle vielä enemmän mahdollisuuksia tuntea olevansa erityisen taitava jedi. Mahdin käyttöä pelissä on rajoitettu varsin paljon kun verrataan miekan käyttöön. Miekan käytössä ei muutenkaan olla siellä kaikkein terävimmissä päässä. Siis valomiekkailu on todella upeasti tehty ja enemmän kuin mielekästä, mutta tuntuu että siihen olisi voitu tuoda vielä enemmän uusia puolia ja monipuolistaa taistelua vaikka kuinka paljon enemmän. Mutta samalla sitä miettii että olisiko toiminnassa menty räpeltämiseen ja miekkailussa olisi ollut combosysteemi monine erilaisine liikkeineen.

Kuten aiemmin jo nostinkin esiin millaisesta taistelumekaniikasta olisin tykännyt Star Wars maailmassa vielä enemmän (ja millaisen taistelumekaniikan Star Wars pelin hankkisin lähemmäs epäilemättä) niin kyllä tässäkin mekaniikassa on paljon hyvää ja todella paljon kehittymisen mahdollisuuksia. Monia asioita voitaisiin lisätä ja hienosäätää mikä tekisi toiminnasta niin paljon parempaa.

Ehkä eniten tässä pelissä todella harmittaa se miten vähän pomovihollisiin on panostettu. Uniikkeja pomovihollisia on todella vähän ja monet pomoviholliset tuntuvat samanlaisilta, tai ovat suoria kopioita. Vapaaehtoiset hirviöviholliset ovat vain vähän erilaisia normaaleja isoja vihollisia ja niitäkin on aika vähän. Tämän lisäksi tuntuu että Imperiumin hahmot poislukien kaikkien muiden vihollishahmojen suhteen vaihtelua on erittäin vähän, mikä on varsin harmillista kun maailmoissa on kokoa.

Se kehittyminen ei tietenkään jää vain siihen toimintaan sillä kiipeily muuttuisi entistä paremmaksi kun mukaan tuo muutamia pieniä kivoja lisiä. Sanoisin että pelkästään jonkinlainen ilmassa syöksy eteenpäin tai seinästä toiseen hyppely (kuten Megamaneissa) voisi avata valtavasti lisää mahdollisuuksia. Mutta samalla aikaa ymmärrän että tämän pelin kanssa ollaan oltu aika varovaisia, minkä takia on pitäydytty pienemmässä määrässä ominaisuuksia ja tehty ne oikeasti hyvin.

Tarinallisesti peli päättyy ihan hyvin, mutta loppuhuipennus tuntuu vähän kiirehdityltä ja hätäisesti kasatulta. Se on todella eeppisen oloinen, mutta jättää sellaisen maun että tämä jatkuu vielä, mutta samalla aikaa lopetus on kuitenkin myös sellainen, että tämä voisi ihan hyvin olla tässä.

 

Mitä seuraavaksi?

Mutta mihin tämä peli sitten olisikaan menossa? Mikäli tämä nyt valittu suunta pitää, niin todella paljon on mahdollisuuksia. Isommat maailmat olisivat mahdollisia tai vaikkapa enemmän jedivoimia ja monipuolisempaa miekankäyttöä. Mutta se missä ne todelliset potentiaaliat ovatkaan on siinä, mitä kaikkea maailmalla ja tutuilla hahmoilla voikaan tuoda mukaan kokonaisuuteen. Jos seuraava peli sitten sijoittuisi lähemmäs Uutta Toivoa, tai vaikkapa alkuperäisen trilogian keskivaiheille, voisi vastaan tulla paljon tuttuja hahmoja aina Obi-Wan Kenobista ja Yodasta alkaen. Ja kun tämä peli on kaanonissa mukana, niin vielä paremmat mahdollisuudet olisi rikastaa mytologiaa ja tuoda lähemmäs niitä vähemmän tunnettuja juonikuvioita. Olisiko se sitten Darth Maul ja Crimson Dawn vai jotain muuta. Enemmän Vaderia vai pysyttäisiinkö uusissa hahmoissa ja tuotaisiin enemmän uusia naamoja mukaan.

Sanotaan että mikäli Jedi ottaa mallia myös Uncharted sarjan kehityksestä, niin luvassa voisi olla entistä hurjempia toimintakohtauksia, vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mutta myös paljon erinomaista tarinaa jossa päästään entistä syvemälle niihin mahdollisuuksiin mitä sarjassa onkaan, vaikka kaikki tapahtuisikin päätarinan ympärillä ja sivulla.


Yhteenveto

Tähtien Sota Jedi: Kaatunut Veljeskunta on erityisen hyvä Star Wars peli. Sellaista ei ole oikeastaan ollut pitkään aikaan, jos koskaan ja osittain juurikin siitä syystä tämä peli tarjoaa juurikin sitä, mitä sarjan fanit pelirintamalla tarvitsevat. Kokonaisuudessa on paljon heikkouksiakin, mutta niin on myös elokuvasarjassa. Toiminta on erittäin mielekästä, maailmoissa on kiitettävästi vaihtelua ja vihollisissakin on mukavasti eroja. Pelissä on paljon toistoa ja ehkä liiankin kanssa etsittävää ja pitkiä etäisyyksiä taitettavana, mutta kokonaisuutena kyseessä on yksi parhaita Star Wars pelejä koskaan.

 

+ Star Wars tunnelma ja tyylikkyys

+ Valomiekka toiminta

+ Tarina

+ Cal Kestis

 

+/- Paljon keräiltävää ja etsittävää

 

- Roistohahmot ja pomoviholliset

- Paljon ravaamista ja tiettyä sokkeloisuutta

- Monella tavalla todella rajoitettu ja suppea

 

Arvosana: 8,5

 

Fantastinen

maanantai, 11. marraskuu 2019

Vaikeimmat Valinnat II

Aika monet pelit tarjoavat vaikeita valintoja, jotkut usein ja jotkut harvoin. Edellisestä listasta on aikaa ja sinä aikana on tullut paljon uusia joita kun ajattelee, niin osa kyllä korvaa nopeasti monet vanhalta listalta. Mutta kaikkien valintojen järjestely kokonaan uuteen uskoon veisi turhauttavan paljon aikaa ja kun uusia tulee niin kaikki alkaisi taas alusta.

 

 

 

Samat säännöt pätevät tässä tapauksessa mutta aiemmalla listalla olleet rajoitukset eivät vaikuta tähän, eli episodipeleissä myös jo mainituista episodeista voi olla uusia valintoja.

 

Eli:

 

- Pelistä voi olla useampi kuin yksi valinta, mutta episodipeleissä, vain yksi per jakso.

- Valinnan ei ole pakko tapahtua yhdessä hetkessä, vaan se voi olla monien valintojen summa

  • Tällöin aiempi sääntökohta ei päde, koska valinta itsessään tapahtuu useammassa kohdassa kokonaisuutta.

 

SPOILEREITA LUVASSA!

 

KUNNIAMAININTOJA

 

Leikkaa kätesi irti - Walking Dead: No Time Left

 - Leikkaatko Leen käden pois ja mahdollisesti pelastat hänet vai onko jo liian myöhäistä?

 

Neuvoston kohtalo - Mass Effect

- Lopussa voit valita että pelastatko neuvoston vai annatko sen tuhoutua.

 




24. Ammu Ashley tai Chris - Until Dawn

Chrisin valintana on ampua joko Ashley (josta hän pitää kovasti) tai vaihtoehtoisesti ampua itsensä pelastaakseen Ashley. Tämä valinta on niin loistava, kun tiedä mitä jatkossa tapahtuu, sillä tämä riivaava peli on yksi Until Dawnin parhaita osuuksia.


23. Elä tai kuole - Beyond: Two Souls

Lopussa saat valita että jatkatko elämää vai siirrytkö toiselle puolelle, missä mahdollisesti monet odottavat sinua. Loppuviimeksi tämä on sellainen ratkaisu johon vaikuttaa paljon se että miten on kokonaisuutena mennyt, ovatko monet kuolleet, vai onko elämässä ketään, jonka kanssa haluat olla?


22. Nebulan puoli - Guardians of the Galaxy: More than a Feeling

Tämä on itseasiassa sellainen osa peliä joka koostuu useammasta valinnasta pitkin peliä mutta tässä jaksossa muistaakseni se kaikkein ratkaisevin valinta tehdään. Tämäkin on niitä tapauksia joissa paljon painaa se että tietääkö lopputuloksen vai ei. Nebulan selviytyminen on osa tätä kokonaisuutta mutta myös hänen ja Gamorran suhde ja sitä kautta myös Gamorran ja pelaajan suhde.


21. Carly vai Doug - Walking Dead: New Day

Kummassakin on puolensa, mutta myös heikkoutensa. Doug on nero rakentelussa kun taas Carly taistelussa mutta toisaalta Carly tietää Leen salaisuuden. Kumman näistä kahdesta siis pelastat ja varmistat hänen paikkansa ryhmässä, toistaiseksi.


20. Miran kohtalo - Game of Thrones: The Ice Dragon

 Miran kohtalo on yksi niitä päätöksiä joka olisi varsin vaikea, jos tämä sarja jatkuisi, tosin nyt kun jatkoa tähän tuskin koskaan tulee, niin eipä se tästä aukea. Joko Mira nai vastenmielisen miehen, tai päätyy mestauslavalle. Onko Mira siis alistuvaa sorttia, vai vahvaa sorttia?


19. Tapa tai armahda petturi - Game of Thrones: Nest of Vipers

Kokonaisuuten tämä peli ei ole yhtään niin vahva kuin monet muut Telltalen pelit olivat. Aika harva päätös on todella vaikea. Tämä tosin on vaikea päätös kahdesta syystä. Petturin identiteetti tekee hänen tappamisestaan todella vaikeaa, mutta samalla aikaa pelaajan tulee miettiä, että salliiko hän petturuuden perheen sisällä, varsinkin luotetuilta henkilöiltä.


18. Trish vai lääkärit - InFamous

InFamous on monella tavalla todella mustavalkoinen, tai no sinipunainen peli. Valinnat ovat joko hyviä tai pahoja ja monessa tapauksessa ne ovat suhteellisen helppoja, varsinkin jos pelaaja pyrkii olemaan joko täysin hyvä tai paha. Tämä valinta on kuitenkin vaikea, varsinkin jos pyrkii olemaan täysin hyvä. Tämä on ikävä kyllä näitä huijausvalintoja joissa valinnalla ei ole oikeastaan edes väliä kun lopputulos ei juuri muutu. Mutta tietty viesti tämän valinnan kautta tulee ja se kertoo jotakin pelaajasta.


17. Vault Hunter ryhmä - Tales from the Borderlands: Vault of the Traveller

Tämä voi olla loppuviimeksi erittäin helppo päätös, sillä et välttämättä edes saa kovinkaan montaa vaihtoehtoa jos olet tehnyt tarpeeksi kyseenalaisia valintoja. Tosin jos olet tehnyt kaikki "parhaat" valinnat, niin silloin vaihtoehtoja on varsin paljon. Itselläni nyt on aina Zer0 ryhmässä mutta loput kaksi voivatkin sitten olla varsin hankalia valintoja, etenkin kun siellä on yksi salainen vaihtoehto.


16. Tuhoa tai uudelleenohjelmoi Geth kerettiläiset - Mass Effect 2

Tuhoanko vaaralliset robotit vai aivopesenkö ne? Ja tuleeko siitä seurauksia ja voiko se kestää? Tämä on niitä ratkaisuja jossa on eräänlainen moraalinen ongelma olemassa, mutta samalla siinä on kyse siitä, että pitäisikö eläviä ja synteettisiä käsitellä samalla tavalla. Onko tuhoamienn armoa vai ei. Tämä on niitä ratkaisuja jotka muuttuvat turhankin monimutkaisiksi jos niitä alkaa tarpeeksi avaamaan.


15. Tyttöystävä? - Final Fantasy VIII

Valinta jolla ei oikeastaan ole mitään väliä koska lopputulema on aivan samanlainen, erona on vain muutama virke. Mutta ajatustasolla tämä oli jotenkin yllätysvaikea valinta. Osittain siksi että tämä on toisella levyllä ja kiinnostaisi todella tietää (ensimmäisellä kerralla) että mitä tapahtuisi jos valitsisin sanani hieman toisin. Ainoa ero on lähinnä siinä että miten keskustelu käydään.


14. Lopeta projekti, anna projektin jatkua - Mass Effect 2: Overlord

Tässä projektissa on kyse siitä että uhratako yksi ihminen, jotta voi mahdollisesti pelastaa useita. Mutta koska kaikki on arvailua, niin onko oikein asettaa yksi ihminen jatkuvaan kärsimykseen? Tämä on moraalisesti erittäin haastava tilanne sillä siinä voi saada paljon hyötyä, mutta onko se millään tavalla oikein?


13. Nälänhätä vai syöpä? - Saints Row IV

Voit poistaa maailmasta toisen näistä, kumman valitset? Siis isossa kokonaisuudessa tämä on sellainen ratkaisu jolla ei ole mitään painoarvoa, mutta kun sitä miettii noin yleensä, niin kumman näistä kahdesta vitsauksesta todella poistaisin, jos pystyisin poistamaan toisen.


12. Säästä tai tapa lohikäärme - Witcher 2: Assassins of Kings

Loppupuolella on monta vaikeaa valintaa, mutta tämä on niitä vaikeimpia. Lohikäärmeitä ei paljoa tässä pelisarjassa näy, ikävä kyllä, ja siksi tämä tilanne mietityttää enemmän. Jos säästän lohikäärmeen, näenkö sen myöhemmin? Jos tapan sen, saanko siitä jotain todella hyvää?


11. Qunarit vai Chargerit? - Dragon Age: Inquisition

Yksi vaikeimpia valintoja pelissä joka muuttuu mahdollisesti paljon helpommaksi, jos sen DLC seuraukset tietää. Qunarit ovat voimakkaita sotureita ja suuri joukko heitä olisi todella iso juttu. Mutta toisena puolena ovat Iron Bullin ryhmäläiset joista hän välittää kovasti. Kumpaan siis päädyt, Iron Bullin lajitovereihin vai hänen ryhmäläisiinsä?


10. Trilogian päätös - Mass Effect 3

Tämä oli aikanaan todella vaikea valinta koska niin paljon oli pelissä. Nyt ei keskitytä siihen miten suuri keskisormen näyttö lopetus itsessään on, vaan siihen, miten hankala valinta onkaan kyseessä. Kolme vaihtoehtoa joissa hieman erilaiset koukerot, mutta ne lopulliset vaikutukset voivat olla monella tavalla todella isoja. Laajennetun lopetuksen kanssa ne saattavat jopa hieman nousta esiinkin. Itselleni valinta nyt oli joko punainen tai sininen, kun en edes harkinnut vihreää. Miten tarina Shepardin osalta siis päättyy?


9. Rachni kuningatar (tapa/säästä) - Mass Effect

Hävitänkö kokonaisen lajin universumista vai pelastanko lajin sukupuutolta, vaikka se on hyvin vaarallinen. Pari asiaa on pitäisi olla kaikille selviä jotka pelaavat paljon valintoihin rakentuvia pelejä. Loppuviimeksi todella harvoihin hahmoihin voi täysin luottaa ja kun kyseessä on hyvin vaarallinen laji jonka viimeisen yksilön lupaus, niin kyllä se herättää paljon mietteitä. Tätä puolta tutkittiin todella huonosti sarjassa ja aika marginaaliseksi tämä tuntui jäävän, mutta loppuviimeksi se määrittää se että onko pelaaja se joka hävitti kokonaisen lajin galaksista, vai ei?


8. Garrusin tilintasaus - Mass Effect 2

Garrusin uskollisuustehtävä kulminoituu siihen kun Garrus ja Shepard löytävät syyllisen Garrusin ryhmän kuolemaan. Garrus haluaa tappaa tämän ja Shepardin päätökseksi jää että auttaako hän ystäväänsä tässä, vai pyrkiikö hän estämään Garrusin väkivaltaisen teon ja pyrkimään kohti rauhanomaisempaa ratkaisua, anteeksiantoa ja pelastusta. Itselleni tämä oli erittäin haastava paikka koska pidän Garrusia helposti pelisarjan parhaana hahmoja ja siksi oli ensiarvoisen tärkeää että saan hänen uskollisuutensa, mutta millainen hänestä voi tulla tämän jälkeen?


7. Kova vai lempeä Leliana - Dragon Age: Origins -> Inquisition

Leliana on yksi sarjan parhaita hahmoja ja siksi tämä on todella hankala paikka koska molemmissa on puolensa. Jos Leliana on kova (hardened) niin se vaikuttaa oitis siihen miten hän suhtautuu Wardeniin ja nämä asiat vaikuttavat myös Inquisitionissa, missä Lelianan asennetta voi taas muuttaa joko kovaksi tai pehmeäksi. Tämä kokonaisuus tekee Lelianasta todella kiinnostavana hahmon ja se taas tekee tästä valinnasta entistä vaikeamman.


6. Puhuuko Jokeri totta? - Batman: Enemy Within - What Ails You

Tämä on yksi vaikeimpia ratkaisuja neljännessä jaksossa ja se vain johtaa seuraavaan erittäin vaikeaan ratkaisuun, mutta se miten tämä on aseteltu on omiaan tekemään tästä niin hankalan. Pitkin peliä on voinut tehdä tulkintoja siitä, millainen John Doe todella on, mutta koska on ilmiselvää, että hän Jokeri, niin sitä väkinsinkin miettii että onko kaikki hänen puhumansa totta, koska monet hänen tekonsa sotivat sitä vastaan. Sitten kun John pakottaa vastaamaan siihen kysymykseen, niin se ei olekaan niin helppoa.


5. Silver Basilisk - Witcher 3: Wild Hunt (Blood & Wine)

Tämä tehtävä Blood & Wine DLC:ssä on loppuviimeksi aika mitätön isossa kokonaisuudessa, mutta siinä on silti monta sellaista seikkaa jotka tekevät siitä todella vaikean. Tilanne on yksinkertaisuudessaan se, että alueella elää viimeinen hopeanvärinen Basiliski, joka on siis aika vaarallinen peto. Tehtävä olisi tappaa se ja palkintona olisi aika hieno uniikki trophy. Mutta sitten on tämä juttu että basiliski elää erään kreivin mailla ja kreivi suojelee sitä ja varoittaa kulkijoita pedon reviiristä. Haluanko siis merkin siitä että metsästin todellisen harvinaisuuden?


4. Viinat Moxille tai Mordecaille - Borderlands 2

Näitä vaihtoehtoisia ratkaisumalleja tulee vastaan aina välillä tässä pelissä ja usein ne ovat aika selkeitä, koska valitsen itse yleensä sen hahmon josta pidän enemmän. Tämä on kuitenkin siinä mielessä todella vaikea valinta koska kumpikin hahmo on todella hyvä ja kummankin lupaamat tavarata (pistooli tai tarkkuuskivääri) nekään eivät tätä helpota oikeastaan yhtään. Tämä taitaa olla yksi niitä harvoja tapauksia joita todella mietin pidemmän aikaa, ennenkuin tein sen ratkaisevan päätöksen.


3. Batman vai Alfred - Batman: Enemy Within: Same Stich

Riippumatta siitä, minkä version Jokerista luot ja minkä valinnan hänen kanssaan teet, odottaa lopussa valinta Alfredin kanssa. Bruce Waynen luotetuin ystävä ja isähahmo on lähdössä pois. Ainoa mikä kääntäisi hänen päänsä, on se että Bruce luopuu Batmanista. Joten kummasta luovut? Onhan se mahdollista että Batmanin voi myöhemmin tuoda takaisin mutta voiko Alfredia tuoda koskaan takaisin. Entä mitä tapahtuu jos Batmania ei enää ole?


2. Palkkio Gaunter O'Dimmiltä - Witcher 3: Wild Hunt - Hearts of Stone

Tätä edeltää vaikea valinta siitä että kumman puolen valitsee, sillä se että saat Gaunterilta yhtään mitään vaatii sen että annat hänen tappaa Olgierdin. No itse päädyin lopulta siihen että valitsin Gaunterin ja sen jälkeen pitäisi sitten valita se palkinto. Niitä vaihtoehtoja on muutamia, mutta kun kaikkiin ratkaisuihin voi saada enemmän tai vähemmän kyseenalaisen lopputuloksen, niin se ei juuri helpottanut tätä erittäin hankalaa valintaa.


1. Knightfall - Batman: Arkham Knight

Kun lopetuksen tietää, niin alkaa miettiä että onko mitään järkeä edes lopettaa, sen sijaan voisi vaan jatkaa ja käydä ajoittain lällättämässä vangeille, puhumattakaan siitä, mitä kaikkea voi jutella muiden hahmojen kanssa, nyt kun kaikki tietävät että Bruce Wayne on Batman. Eli lopettaisiko pelin ja tyytyisi ei niin hyvään mysteerilopetukseen kaikkine avoimine kysymyksineen jotka pelaaja saa itse täyttää, vai jatkaako peliä ja pysyä viittaritarina, puhumattakaan että olenko nyt varmasti tehnyt kaiken mitä haluan ja voin tehdä? Ensimmäisen pelikerran jälkeen valinta on huomattavasti helpompi.

tiistai, 5. marraskuu 2019

Sattumia XXVIII

Halloweenina monet pelaavat kauhutunnelmaisia pelejä ja itsekin luokeudun siihen kastiin edes hieman. Samalla tavalla kuin katson kauhuelokuvia Halloweenin aikaan, niin pelaan myös pelejä joilla pääsee siihen oikeaan tunnelmaan.

 

 

 

Juttu on niin että monet pelit jäävät syystä tai toisesta unohduksiin ja monesti syynä voi olla se, että peliä ei vaan ole samalla tavalla hauska pelata kuin monia kilpailijoita. Tässäkin tapauksessa kävi niin että kun etsii sellaisia Halloweenin tunnelmiin istuvia pelejä niin kyllähän niitä löytyy, mutta todella monia ei vain jaksa pelata yhtään niin paljon kuin voisi olla suotavaa. Monien pelien tapauksessa nimittäin kestää ennenkuin se alkaa todella muuttua siihen kauhutunnelmaan ja jotkut ovat aika näennäisesti kauhutyyliteltyjä.

Nämä ovatkin poimintoja joista osaa tuli pelattua todella vähän ja osaa sitten enemmän ja useampaa tulen taatusti jatkamaan loppuun asti. Mukana on myös sellaisia joita on aiemminkin pelattu, mutta nyt on tehnyt paluun juurikin tuon Halloweenin vuoksi ja muutamista muistakin syistä. Mietin että missä järjestyksessä alkaisin purkamaan näitä ja pienen mielenmuutoksen jälkeen päätin säästää erään klassikon viimeiseksi.




Epätoivon harmonia Draculan linnassa

 

PlayStation Now

 

 

Castlevania: Harmony of Despair

Tämä on sellainen peli josta kauan sitten, PS Now käyttöni alkuaikana piti kirjoittaa arviota, mutta jäi tekemättä kun en lopulta pelannut peliä niin kauaa. Se on sääli, sillä tämä taitaa olla se viimeinen todellinen Castlevania, ennen sitä irvikuvaa jota myös Lords of Shadow peliksi kutsutaan. Tänä vuonna ilmestynyt Grimoire of Souls tosin on palauttamassa Castlevaniaa takaisin päin ja on käsittääkseni enemmän tai vähemmän jatko juurikin tälle pelille.

Harmony of Despair on 2D Castlevania jossa pelaaja valitsee käyttöönsä yhden hahmon, joista itse valitsen aina sarjan parhaan pelihahmon, Alucardin. Jokaisella hahmolla on tiettyjä omia juttuja, mutta monella tavalla kaikki toimivat samalla tavalla. Tarinaa pelissä ei juuri ihmeemmin ole, idea on yksinkertaisesti voittaa kentän pomovihollinen, ennenkuin aika loppuu. 

Paperilla kaikki vaikuttaa kuin pääsisi pelaamaan Symphony of the Night peliä tai jatkoa sille, kun saa ohjattavakseen Alucardin, mutta kokonaisuus on kaukana siitä.


Tämä peli vaikuttaa monella tavalla, varsinkin aluksi, aiemmilta 2D Castlevanioilta retrograafiikkaa myöten. Mutta pelissä on paljon muutakin, joka tekee siitä todella omanlaisensa kokonaisuuden, mutta ei välttämättä hyvällä tavalla. Pelissä nimittäin voi zoomata kameraa kauemmas jolloin pelaaja näkee heti koko linnan kaikkine vihollisineen ja ansoineen, eli pelaajalla on nopeasti tietty käsitys siitä missä hän on ja minne hänen pitäisi mennä. Käytännössä tämä ei kuitenkaan toimi ihan niin hyvin.

Pelin suurin ongelma on se, että se on aloittelijalle todella vaikea. Peli ei selitä mekaniikkojaan pelaajalle sitten yhtään, vaan olettaa että pelaaja on pelannut Castlevanioita aiemminkin. Se tekee pelistä todella haastavan, koska kaikki pitää enemmän tai vähemmän tuurilla oppia ja se on merkki todella huonosta pelisuunnittelusta. Nopea esimerkki löytyy Marvel vs Capcom 3:sta joka ei sekään selittänyt itseään yhtään ja se kostautui järeästi viimeisessä pomotaistelussa. No tämän pelin kohdalla se tuntuu todella paljon nopeammin.


Tämä on lisäksi todella vahvasti moninpeli, mikä tekee yksinpelaamisesta varsin vaikeaa, koska se jokin puuttuu. Koska peliä pitäisi tahkota useamman pelaajan voimin, se tuntuu entistä vaikeammalta. Useammalla pelaajalla kuolema ei katkaise kaikkea mutta yksinpelissä kuolema päättää kaiken.

Se miksi peli tuntuu niin vaikealta ei ole pelkästään siinä että peli on tarkoitettu moninpeliksi. Alussa pelihahmolla on todella heikko valikoima ominaisuuksia ja aseita, eikä niitä juuri vihollisiltakaan saa. Arkuistakin saa joko aina samoja kehnoja varusteita tai sitten aseita joilla ei tee oikeastaan yhtään mitään. Pelkästään joku kauppa voisi tehdä pelistä huomattavasti pelattavamman. Kauppa jossa voisi myydä turhaa roinaa ja ostaa parempaan, tuskin se juuri nopeuttaisi peliä mutta tekisi siinä huomattavasti siedettävämmän.

Tai kunnollinen tutoriaali tai jotakin mikä antaisi pelaajalle mahdollisuuden tuntea todella olevansa Alucard, tai millä hahmolla kukin ikinä haluaakaan pelata. Tämän pelin aloittamiseen tuntuu vain olevan aivan liian korkea kynnys, koska pelaaja heitetään suoraan syvään päähän, ilman kunnon varusteita.


Kokonaisuutena on suuri sääli että Epätoivon Harmonia on näin heikosti tehty peli ja melkovarmasit osasyyllinen siihen että Castlevania meni reboot territoriolle Lords of Shadow sarjalla, josta sitten tuli koko pelisarjan täysi irvikuva. Grimoire of Souls on mahdollinen pelisarjan pelastaja, mutta jos se on samaa tasoa kuin tämä ilman mitään parannuksia, niin epäilen. Tämä on kuitenkin sellainen peli jota todella olisi kiva pelata enemmänkin, mutta se on vain naurettavan haastava, epäreilu ja epäselvä alusta alkaen, että ei sen parissa vain viihdy, eikä yksi todella hyvä pelihahmo sitä pelasta.

Tästä eivät saa irti paljoakaan muut kuin Castlevania fanit, todella hardcore sellaiset.

 

+ Alucard

+ Castlevania tunnelma

+ Näyttää ja vaikuttaa siltä miltä pitääkin

 

- Epäselvä

- Epäreilu

- Moninpelipainotteinen

 


Arvosana: 5,0

 

Välimallia



Draculan linna, Varjon ruhtinaiden maailmassa, Kohtalon peilistä katsottuna.

 

PlayStation Now

 

Spoilereita Lords of Shadow sarjasta!

 

Castlevania: Lords of Shadow - Mirror of Fate

Kohtalon peili on todella erilainen kuin kaksi aiempaa Lords of Shadow peliä. Tarinallisesti tämä ei korjaa yhtään mitään vaan parilla tavalla menee entistä enemmän metsään. Tosin se ei ole oikeastaan yllätys koska tarinallisesti koko LoS on Castlevania sarjan heikointa antia sitten Lament of Innocencen, mutta menee vieläkin heikompaan suuntaan. Joten tarinaa ei siis oikeastaan voi edes pelastaa, mutta mitä tulee toimintaan ja seikkailuun, niin siinä osiossa Mirror of Fate ottaa aivan uudenlaisen lähestymistavan ja menee suoraan Symphony of the Nightin mestarillistamaan Metroidvania tyyliin. Ei lähellekään niin hyväksi paketiksi kuitenkaan.


Pelissä ohjataan useampaa pelihahmoa. Simon Belmont, Trevor Belmont ja Alucard kaikki ovat omissa osuuksissaan pelattavia ja heidän kauttaan pelin tarina kerrotaan pelaajalle kokonaisuudessaan. Pelattavuudessa näissä kolmessa on harmillisen vähän eroa sillä kaikki käyttävät ruoskaa. Isoimmat erot ovat heidän erikoisvarusteissaan ja ominaisuuksissaan. Pelattavuus ei kuitenkaan muutu mihinkään, mitä vaikeutuu pelin edetessä kuten arvata saattaa. Pomoviholliset ovat todella kovia paloja mutta loppuviimeksi pelin on suhteellisen anteeksiantava tarkastuspisteidensä kanssa. Riippuen tietysti vaikeustasosta.

Castlevania tunnelma on vahvasti läsnä, mutta se missä tämä peli ontuu todella pahasti on se yleinen ote. Hahmot näyttävät lähes poikkeuksetta todella heikoilta ilmestyksiltä, huomioiden miltä heidän tulisi näyttää. Alucard on todella surkeasti tehty ja näyttää todella heikosti siltä miltä pitäisi ja tarinallisesti hän on todella huonosti tehty, samalla tavalla kuin Dracula, mikä on suuri keskisormen näyttö sarjan menneisyydelle, tosin itse olen sitä mieltä että myös Mathias Cronqvist juonikuvio olisi myös saastaa. Draculan olisi pitänyt olla Vlad Tepes alusta alkaen ja sillä selvä. Nämä vaihtoehtoiset juonikuviot eivät vain toimi samalla tavalla.

Simon Belmont sentään näyttää yllättävän hyvältä, vaikka samalla onkin todella erilainen mitä voisi luulla, mutta hän on oikea tapa sekoittaa pakkaa. Draculan osuus tarinassa on sitä klassista tyyppiä, mutta itse en vain sulata sitä että Gabriel Belmont lähipiireineen on Dracula ja kumppanit, se vain ei toimi ja on suurin syy miksi Lords of Shadow sarja on todella surkea osa Castlevania mythologiaa ja myös syy siihen miksi sarja on ollut horroksessa jo kauan.


Se mikä tämän erottaa kahdesta aiemmasta LoS pelistä on itse pelattavuus. Mirror of Fate palaa juurilleen, sivultapäin kuvattuun toimintaan ja vihollisten ruoskimiseen. Ajoittain myös kiipeillään ympäriinsä ja avataan reittejä linnan muihin osiin, mutta todella kauas jäädään siitä mitä sarja joskus oli. Vaikeus on laskenut mikä on hyvä, mutta pelattavuus jättää todella paljon toivomisenvaraa. Ruoskan käyttö on helppoa ja mielekästä ja pelihahmo oppii tason noustessa lisää temppuja. Vaikka perusliikkeet ovatkin usein ne kaikkein tehokkaimmat ja helpoimmat, niin edistyneet liikkeet tuovat mukanaan kivasti vaihtelua.

Mutta itse todella kaipaan sitä vaihtelua mitä kolmella eri hahmolla olisi voitu saada aikaan, mutta ilmiselvät yhtenäisyydet tulevat kyllä oikeutetuiksi kun pelataan yhdellä alteregolla ja isä-poika duolla. Mutta mahdollisuuksia olisi ollut vaikka kuinka. Dracula käyttää miekkaa, miksi Alucardkin ei voisi käyttää ja näin ollen viedä pelattavuutta toiseen suuntaan. Hukattuja mahdollisuuksia on todella paljon.

Myös se miten alueelta toiselle liikutaan rasittaa. Fast travel ominaisuus olisi kiva sillä paikasta toiseen liikkuminen on hidasta kiipeilemisineen ja vihollisten nylkemisineen. Peli laahaa aivan liikaa jotta siitä voisi todella nauttia. Toiminnassa ollaan kyllä menty oikeaan suuntaan koska ruoskan käyttö on suhteellisen helppoa. Mutta tietty kömpelyys pelissä on edelleen läsnä. Tuntuu että Lords of Shadow sarjassa on todella paljon nihkeitä pelattavuusosia. Toiminnassa on tiettyä voimaa, mutta siinä on myös tietty palikkamaisuutta josta puuttuu se kaivattu ketteryys ja nopeus ja jos ihan rehellisiä ollaan, niin samojen liikkeiden toistoksi tämä lopulta aina menee.


Kokonaisuutena Mirror of Fate on askel oikeaan suuntaan, mutta LoS tarinakaari voitaisiin hylätä ja unohtaa lopullisesti. Castlevania sarja toimi paljon paremmin Symphony of the Night aikaa, joko vähän ennen tai vähän jälkeen, mutta tälläisenä sarja ei vain toimi ja pitkällinen horrosaika kuvastaa sitä todella hyvin. Grimoire of Souls tosin antaa sarjalle uuden mahdollisuuden.

 

+ Toiminta

+ Castlevanian tyylikkyys ja tunnelmallisuus

+ Ruoskan käytön mielekkyys

+ Graafinen ulkoasu

 

- Lords of Shadow tarinakaari

- Saman toistoa

- Paljon hukattuja mahdollisuuksia

- Hitaus ja nihkeys vähän kaikessa

 

Arvosana: 5,0

 

Välimallia



Dead%20Nation.jpg?1572822908

Zombit kansoittavat maan ja ihmiset muuttuvat

 

Kuollut kansakunta

 

PlayStation Now

 

 

Dead Nation: Apocalypse Edition

Eräs versio maailmanlopusta jossa elävät kuolleet kansoittavat maailman. Tarinallisesti luvassa ei ole mitään sellaista mitä ei olisi nähty niin monesti aiemminkin. Pelaaja ottaa ohjattavakseen yhden kahdesta vaihtoehdosta, kaikessa yksinkertaisuudessaan joko nainen tai mies joka syystä tai toisesta on immuuni virukselle, joka muuttaa ihmiset zombeiksi. Hän joutuu taistelemaan omasta selviytymisestään ja tekee sen väkivalloin.

Peli on ylhäältä päin kuvattu twinstick shooter jossa toinen tatti ohjaa hahmoa ja toinen aseen tähtäystä, pelimaailma on hyvin synkkä ja pimeä, eli yllätys voi tulla mistä hyvänsä jos pelaaja ei ole tarkkana. Aseessa on taskulamppu, mutta sillä näkee vain yhteen suuntaan kerrallaan. Rappiollisessa maailmassa bisnes kuitenkin kukoistaa, sillä aseita voi päivittää tehokkaammiksi tietyissä paikoissa. Se tulee tarpeeseen sillä vihollisia on paljon jolloin isompi lipas, nopeampi tulinopeus ja tehokkaammat ammukset ovat kaikki erittäin tärkeitä. Toinen osa taktisuutta on pelihahmon varustus jossa panostetaan voidaan panostaa vaikka kestävyyteen tai nopeuteen.

Dead Nation on suhteellisen tavallisen oloinen zombipeli. Zombeja tulee vastaan paljon joten niitä ammutaan paljon, kentät ovat suoraviivaisia ja tietyistä kohdista voi löytää lisää valuuttaa jolla päivittää aseita. Oman osansa peliin kuitenkin tuo pisteiden lasku jossa merkitsee se miten paljon zombeja tappaa ja miten hyvin sen tekee, eli ottaako itse osumaa. Kentissä on myös tavoiteaika, eli ideana on pysyä liikkeessä ja edetä kentät läpi mahdollisimman nopeasti ja mahdollisimman tehokkaasti.

Kokonaisuutena Dead Nation on perushyvää zombitoimintaa. Meno on loppuviimeksi aika nopeasti itseään toistavaa mutta tyylikäs peli on kyseessä. Päähahmo on kova kuin kivi, maailma on pimeä ja synkkä paikka ja tapettavaa on paljon. Tarina ei kuitenkaan suunnattomasti vie mennessään eikä pelattavuudessa ole mitään niin erikoista että se olisi pakko kokea juuri tämän pelin kautta.

 

+ Rujo ja synkkä tunnelma

+ Ammuskelu

 

- Toistoa

- Ei mitään oikeasti omaa

 

Arvosana: 6,8

 

Loistokas



Deadlight.jpg?1572822910

Päämääränä selvitä seuraavaan päivään

 

Kuolovalo

 

PlayStation Now

 

 

Deadlight: Director's Cut

Ensin voisi luulla että Deadlight on kuin Dead Nation, mutta kyseessä on täysin erilainen peli. Tässäkin tapauksessa ollaan zombimaailmanlopun jälkeisessä ajassa, eli eläviä kuolleita on joka paikassa ihmiset joutuvat taistelemaan selviytymisestään. Päähenkilö Randy on rujo selviytyjä rujossa maailmassa, hän ei ole toimintasankari vaan aika tavallinen mies, mitä nyt on kuitenkin suhteellisen ketterä.

Deadlight on sivulta kuvattua tasohyppelyä ja ajoittaista zombien mäiskintää. Taistelu tehdään lyömäasein mutta vielä useammin suoraan paeten. Kentissä liikutaan kiipeillen ja hyppien eikä niinkään ammuskellen ja Randy on melkoinen parkour expertti. Dead Nationista poiketen ympäristöt eivät ole pilkkopimeitä ja täynnä zombeja, vaan varsin näkyvyys on varsin hyvä ja isommassa osassa on valon ja varjon yhdistely. Myös zombeja on kerralla vain jokusia, mutta tässä pelissä kuolema korjaa kuitenkin aika helposti jos on tarpeeksi varomaton sillä parikin zombia voi olla liikaa. Pelihahmon kestävyys nimittäin kuluu kirveen heiluttelussa samaten kuin juostessa, eli äkkiä.

Iso osa pelin tunnelmasta tulee hienoista ja vaihtelevista ympäristöstä ja toinen toistaan mielekkäämmistä tilanteista. Joskus kyseessä on toiminnallinen ote kun taas toisinaan ollaan paljon hienovaraisemmilla asenteilla liikkeellä, myöskään kaikki viholliset eivät ole zombeja. Pelin graafinen ulkoasu on todella upea sillä värimaailmaa on osattu käyttää todella hienosti. Se miten peli etenee toimii myös erittäin hyvin sillä joskus pitää kiivetä esteiden yli, joskus mennä läpi ja joskus saa tappaa vihollisia, milloin milläkin aseella ja kaikessa tässä näkyy rujo ote joka todellakin korostaa maailmaa jossa kaikki tapahtuu.

Osa tarinan kuljetuksesta tapahtuu sarjakuvamaisilla ruuduilla ja kertojaäänellä. Se toimii oikein hyvin ja Deadlight on todellakin sellainen peli jonka parissa pysyy loppuun asti. Tarina ei ehkä ole se mieleenpainuvin eikä pelihahmokaan järin kiinnostava, mutta se pitää pelin liikkeessä ja tilanne toisen jälkeen luvassa on kovia aikoja. Se missä peli takeltelee ehkä eniten on siinä nopeassa toiminnassa. Kun tilanteissa on aikaa miettiä ja edetä todella suunnitelmallisesti niin mitään ongelmia ei ole mutta nopean toiminnan hetkissä ohjattavuus prakaa ajoittain (etenkin tarkoissahypyissä) ja tiettyjä kohtauksia saa yrittää useammankin kerran.

Kokonaisuutena Deadlight on todella vahvasti tunnelmallinen peli, siinä tulee esiin maailmanlopun ote, paljon tavallisemman ihmisen maailmassa. Jos aseita saa käsiinsä, niissä on varsin rajallisesti ammuksia, monet tilanteet ovat liian vaikeita selvittää ja vaara vaanii kaikkialla.

 

+ Tunnelma

+ Ulkoasu

+ Jaksotus

 

- Monet nopeat tilanteet

- Monet rasittavat kohtaukset

- Ei järin kiinnostava tarina

 

Arvosana: 6,8


Loistokas



I%2C%20Zombie.jpg?1572822912

It's a me, zombie

 

Minä, zombi

 

PlayStation Now

 

 

I, Zombie

Pulmapeli jossa veikeä ulkoasu ja simppeli idea. Sitä jaksaa pelata vähän aikaa mutta aika nopeasti siihen menee maku.

Veikeä grafiikka luo oitis tietyn vaikutelman joka tavallaan tuo mieleen Plants vs Zombie pelin, mutta vielä söpöstetympänä. Idea on muuttaa ihmiset zombeiksi, mahdollisimman nopeasti. Siviilit yrittävät pakoon kun taas sotilaat tappelevat vastaan. Osumaa zombi ei kestä paljoakaan, mutta siinä se pulmapelimäisyys astuu kuvaan. Sotilaat kulkevat tiettyjä reittejä, joten heitä voi väistellä. Ideana on kerätä tarpeeksi monta zombia jutta ehdit laumallasi muuttaa kaikki, ennenkuin he tappavat sinut.

Peli muuttuu hyvää vauhtia varsin haastavaksi ja lisää muuttujia tulee kuvaan. Itse en kovin kauaa tätä jaksanut, sillä se pulmapelimäinen lähestymistapa ei jaksanut merkittävästi kiinnostaa, tuli kokeiltua mutta siihen se sitten todella äkkiä myös jäi.

 

+ Veikeä ulkoasu

 

- Nopeasti tylsäksi muuttuva pelattavuus

 

Arvosana: 5,0


Välimallia.



Neljäs Kuolleiden talo

 

PlayStation Now

 

 

House of the Dead 4

Rata-ammuskelupeli kaikessa loistossaan. Siellä jossakin on ihan tarinakin ja kun tämä on kolmas jatko-osa, niin itse en edes esitä tietäväni että mitä on tekeillä ja mistä tässä kaikessa on edes kyse. Varmaan joku klassinen zombivirusepidemiä tai muu vastaava tilanne jossa päähenkilöt ovat kaiken kaaoksen keskellä ja ampuvat kaiken mahdollisen mikä liikkuu, mikä saattaa liikkua tai mikä saattaa hajotessaan paljastaa tarvikkeita. Idea ei ole huono koska tietty raideammuskelu on ihan hauskaa pieninä annoksina, ja joskun vähän isompinakin.

Peli alkaa todella nopeasti ja suoraan toiminnasta. Pelihahmot, mies ja nainen ovat varustautuneet loputtomalla määrällä ammuksia ja uzeilla. Zombeja puskee kimppuun joka paikasta ja sitten olisi tarkoitus paeta ja ampua kaikki seulauksi mikä tulee kohti. Ajoittain voi käyttää myös vähän kranaatteja. Idea on todella simppeli ja tyylillisesti peli on todella kieliposkessa tehtyä kaikkine naurettavuuksineen jotka näkyvät selvästi myös pelihahmoissa ja tavassa jolla he puhuvat. Tietty grindhouse tyyli tulee nopeasti vastaan, mutta ei yhtään niin campisti kuin vaikka Typing of the Dead pelissä joka oli grindhousea naurettavuuteen ja typeryyteen asti.

Pelattavuus on simppeliä, tähtää ja ammu, lataa aina kun mahdollista, yritä olla kuolematta, saavuta mahdollisimman kovat pisteet. Arcade tyylinen ote toimii oikein hyvin eikä peli ole siinä mielessä mitenkään huono. Se huono läppä on asia erikseen sillä pelattavuudessa tästä saa yllättävän hyvää viihdettä ja melkoista haastettakin jos haluaa. Se mikä on kuitenkin suhteellisen rasittavaa on se, miten typerä tämä peli usein on. Puhtaassa toiminnassa kaikki on ihan ok. Peli on monella tavalla haastava, mutta haaste on sellainen mitä voi sitten itse säädellä.

Kokonaisuutena sanoisin että House of Dead 4 on sellainen peli jota voin helposti pelata aina silloin tällöin, siinä ei ole korkeaa aloituskynnystä ja muutenkin peli on yksinkertainen ja typerä, mutta puhtaalla räiskintätoiminnallaan suhteellisen viihdyttäjä ja hyvä.

 

+ Mielekästä räiskintää

+ Arcade tyylikkyys

 

- Typerä läppä

- Ei juuri vaihtelua

 

Arvosana: 7,4

 

Loistava



Viimeinen koe

 

PlayStation Now

 

 

Final Exam

Aika monet pelit muuttuvat osaksi sitä harmaata massaa josta ei vain meinaa keksiä mitään ihmeellistä sanottavaa ja Final Exam on juuri sellainen. Pelissä on zombeja, useampi pelattava hahmo tietyillä eroilla, on nörttiä ja urheilijaa, toiset kestävät vahinkoa enemmän kuin toiset. Tälläisiä peruskliseitä on paljon mutta peli ei oikein millään tavalla erotu edukseen vaan on toiminnassa ja ulkoasussa ihan ok.

Kokonaisuudesta ei keksi paljoakaan tähdellistä sanottavaa sillä peli on aika tavanomaista mätkintää ja ammuskelua sivulta päin kuvattuna. Plussaa moninpelistä mutta aika mitäänsanomaton kokonaisuus on kyseessä.

 

+ Moninpeli

 

- Mitäänsanomattomuus

 

Arvosana: 4,6

 

Huonommalla puolella



The%20Town%20of%20Light.jpg?1572822921

Ehkä tästä oppisi lisää, jos jaksaisi pelata pidemmälle

 

Valon kylä

 

PlayStation Now

 

 

Town of Light

Peli vie pelaajan hylättyyn mielisairaalaan palauttelemaan vanhoja muistoja ajasta kun hän oli potilaana kyseisessä paikassa.

Peli kuvataan psykologisena kauhupelinä, joten tämä voisi olla varsin kiinnostava tapaus, jos sitä viitsisi alkaa oikeasti pelaamaan, sillä oma kiinnostukseni päättyi siihen kun peli ei alkanut tarpeeksi nopeasti. Hetken harhailun jälkeen kiinnostus oli tiessään sillä vaikka peli ihan kivan näköinen onkin, niin se ei kuitenkaan kanna kovin pitkään, sillä verkkainen aloitus eikä mitenkään erityisen mukaansa tempaava tarina kannusta jatkamaan. Eli tämä ei ole mikään seuraava; What Remains of Edith Finch.

Pelattavuus ei ole sieltä monimutkaisimmasta päästä joten kyllä tämän pariin varmaan joskus tulee palattua, kun kaikki muu paljon kiinnostavampi pelaaminen on loppu, eli parin kymmenen vuoden päästä, olettaen että uusia pelejä ei enää ilmesty.

 

+ Asetelma

 

- Heikko aloitus

 

Arvosana: 4,0

 

Huono



Anna, kuka ikinä hän onkaan?

 

PlayStation Now

 

 

Anna - Extended Edition

Voisin sanoa että hyvin samanlainen kuin Town of Light ja en pelannut juuri pidempään. Erotuksena tosin on se, että tämä peli on esineiden etsimistä ja pulmien ratkomista ja joten jos se ei kiinnosta, niin tämä peli ei tule kiinnostamaan, koska tarina ei ole niin vetovoimainen. Itse kyllästyin ennen kuin pääsin kunnolla edes alkuun. Peli ei juuri opasta pelaajaa joten itse pitää keksiä että miten peliä pelataan. Tarinassa pelaaja saa pienen tönäisyn, mutta itse sitäkin pitää alkaa avaamaan.

 

+ Kivan näköinen

 

- Tylsä

 

Arvosana: 3,2

 

Pettymys



Lone%20Survivor.jpg?1572822914

Päivästä ja yöstä toiseen, jos kiinnostus riittää

 

Yksinäinen selviytyjä hirviöiden keskellä

 

PlayStation Now

 

 

Lone Survivor: Director's Cut

Pikseligrafiikkakauhupelejä on testattu muutamaa, mutta harva on pelattu loppuun asti. Uncanny Valley saattaa olla ainoa jonka pelasin loppuun asti sillä harvemmin nämä pelit todella nappaavat. Mutta samalla, nämä ovat usein varsin simppeleitä pelejä joissa eniten merkkaa se tunnelma, mikä tässäkin pelissä on aika vahvasti läsnä.

Tarinasta en hirveästi saanut kiinni sillä enemmä jäivät mieleen pelintekijän "ohjeistukset" miten tätä peliä tulisi pelata. Tätä tyypillistä valot pois, äänet täysille immersiota jota en tehnyt yhtään. Samat asetukset kuin kaikissa muissakin peleissä, tosin pilkko pimeässä pelasin.

Idea on etsiä resursseja ja selvitä päivästä toiseen, hirviöitä vältellen. Löydetyillä tavaroilla sitten ratkotaan pelin pulmia pyritään etenemään suuntaan tai toiseen. Aika vähän aikaa tätä pelasin koska ei juuri napannut. Ihan kivan näköinen mutta pelattavuudessaan vähän tylsähkö ja ideassaan ei sen ihmeellisempi.

 

+ Vahva tunnelma

 

- Tylsähkö

 

Arvosana: 4,0

 

Huono



Plague%20Road.jpg?1572822927

Tohtori ruton runtelemassa maailmassa

 

Ruttotie

 

PlayStation Now

 

 

Plague Road

Pelissä ohjattaan ruttotohtori kaikessa komeudessaan kun tämä palaa seuduille, jotka kerran jätti taakseen. Idea olisi selvitä tautien täyttämässä maailmassa jossa ryövärit ja pedot käyvät päälle joka paikassa. Siinä ohessa pitäisi sitten koota toimiva yhteisö, mikä on helpommin sanottu kuin tehty. Pelissä on yksi turvasatama, farmi, jota sitten täydennetään niiden harvojen ystävällisten hahmojen avustuksella, kaikkialla sen ulkopuolella on vaaroja. 


Pelaaminen koostuu pääasiassa alueiden tutkimisesta, selviytyjien pelastamisesta ja taisteluista. Itse yllätyin siitä miten haastava tämä peli oikeastaan onkaan, kunnes löydät selviytyjiä jotka taistelevat kanssasi vihollisia vastaan. Tämä on kaikki tuuripeliä, sillä heti kun saat käyttöösi yhden oikeasti hyvän hahmon, muuttuu peli erittäin helpoksi. Vastapainona tosin voit saada haltuusi joukon sellaisia pelihahmoja jotka ovat pääasiassa yhtä tyhjän kanssa. Hahmotyyppejä varsin paljon ja jokaisella on omat erikoisosaamisensa. Noidat loitsivat etäältä ja ovat usein kestävyydeltään heikkoja, mutta heidän vuoronsa tulee aiakin. Insinöörit taas ovat tankkimaisia, mutta hitaita ja voivat olla joko kyvykkäitä taistelijoita, tai suojausten rakentajia. Hoitajat taas voivat vaikka parantaa muita. Hahmoja on paljon ja kaikilla on omia hahmo kohtaisia ominaisuuksiaan, se kuinka hyvä hahmo on kyseessä, on kiinni onnesta.

Varsinainen taistelu tapahtuu ruudukkoalueella jossa pelihahmoja liikutetaan ja sitten heillä joko käytetää esineitä tai hyökätään. Tohtori pystyy ampumaan etäältä, tai käyttämään miekkaa lähellä. Muilla hahmoilla on omat juttunsa ja samoin vihollisilla. Se tosin tuntuu varsinkin aluksi todella epäreilulta että tohtori on aina viimeisenä iskuvuorossa. Siinä mielessä peli sentään on reilu että vihollisten määrä suhteutetaan pelaajan ryhmään, eli parilla hahmolla vihollisia on yleensä vain yksi tai kaksi, mutta täydellä kourallisella vihollisia on myös kolmesta ylöspäin.


Se mikä tekee tästä pelistä varsin haastavan on se, että jos tohtori kuolee, menetät kaikki ryhmäläiset, lopullisesti. Myös kuolleet ryhmäläiset ovat menetettyjä. Tämä pakottaa taktiseen toimintaan ja täytyy sanoa että kun nämä jutut oppii pikku hiljaa, niin kyllä oikein hyvän pelihahmon menettämisen jälkeen katselee erittäin tarkasti että mitä tekee ja ketä valitsee ryhmäänsä. Jos kaikki ovat nopeita, niin se toimii pientä vihollisryhmää vastaan, mutta jos kaikki ovat hitaita, niin viholliset iskevät ensin. Tietty epäreiluus pelissä on läsnä varsinkin aluksi, mutta pikku hiljaa peli muuttuu helpommaksi, mutta kyllä tuntuu että liian usein peli on todellista onnen kauppaa ilman varsinaista taitoa.

Alueet ovat joka kerta erilaisia, joten saman alueen opettelu ja farmaaminen ei vain toimi. Tohtori yksinään on erittäin tehoton taistelussa, sillä yksikin vihollinen tekee selvää vahinkoa ja lääkeaineet ovat rajallisia. Kattavalla joukolla pelistä saa paljon enemmän irti. Se on juurikin tämä selviytyjien organisointi mikä tuo syvyyttä peliin. On täysin mahdotonta ennalta sanoa että ketä pelastat, sillä pystyt tutkimaan selviytyjiä vain farmilla jonne kaikki menevät. Täällä voit sitten valita että ketkä auttavat sinua taistelussa ja ketkä, no, tehostavat pelihahmoa tai rakennuksia farmilla. Käytännössä uhraamalla selviytyjiä, tehostat milloin mitäkin. Koska selviytyjiä voi olla kerralla vain tietyn verran, niin tätä saa tehdä todelal usein.


Tunnelmallisesti kyseessä ei ole niinkään vahvasti kauhutunnelmainen peli, mutta pelin graafinen ulkoasu on todella hienon näköinen ja ruudukkutoiminta on ihan hienoa. Se tavallaan rasittaa että vihollisia on niin paljon ja joka paikassa, eikä taisteluista saa juuri mitään hyödykkeitä eikä kokemuspisteitä. Se tekee taisteluista usein vain tarpeettomia hidasteita matkalla. Myös se että alueet kartoittuvat joka kerta uudestaan lisää sitä rasittavuutta kun kaikki avainhahmot ja paikat pitää etsiä joka kerta uudestaan. Muutenkin peli tuntuu todella rasittavalta, jälleen kerran, varsinkin aluksi.

Plague Road on sellainen peli jolle pitää antaa aikaa, koska se alkaa kunnolla pyörimään vasta sitten kun selviytyjiä on pelastettu useita ja farmia on saatu vähän kehitettyä. Farmaaminen on siis todella mahdollista, mutta hidasta ja taisteluihin ei isolla ryhmällä tunnu koskaan saavan etulyöntiasemaa, koska viholliset suhteutetaan pelaajan ryhmään. Pienellä hyvin valikoidulla joukolla voi tosin saada tietyn etulyönti aseman.

Iso juttu pelissä on myös se lopullisuus. Kun menetät hahmot, mentät sen pysyvästi, kun menetät tohtorin, palaat farmille ja menetät koko ryhmän. Tämä pakottaa taktiseen etenemiseen ja varovaisuuteen. Monesti voi olla parempi vain palata taaksepäin ja takaisin farmille, kunnes käytössä on tehokkaampia taistelijoita.


Kokonaisuutena Ruttotie on yllättävän mukaansa tempaava peli, mutta se tuntuu myös todella paljon työntävän pelaajia poispäin, juurikin siksi, koska se on monesti todella rasittava ja todella hidas. Selviytyjien sijainnit ovat aina kysymysmerkkejä ja samoin se, mitä saat heistä ja mitä joudut tappamaan, päästäksesi heidän luokseen. Mutta peli on kuitenkin todella hienon näköinen ja päähahmo, tohtori, on myös erittäin upean näköinen mustassa pitkässä takissa, lierihattussa ja klassisessa ruttonaamiossa.

 

+ Tohtorin ulkoasu

+ Pelin graafinen ulkoasu

+ Tietty koukuttavuus

 

+ Rasittavuus ja hitaus

+ Valtava pelistä on sattuman kauppaa

 

Arvosana: 7,2

 

Loistava



Toinen Hiljainen mäki, monien mielissä se kaikkien aikojen pelottavin videopeli.

 

PlayStation Now

 

 

Silent Hill 2

Kun katsotaan listan "Pelottavimmat pelit" tai minkä hyvänsä variaation niin tietyt pelit nousevat lähes poikkeuksetta esiin ja Silent Hill sarjan toinen peli on lähes poikkeuksetta mukana ja yleensä vielä ykkösenä. Voisi siis olettaa että aika pelottava peli on kyseessä koska niin monet ovat sitä mieltä että tämä peli on niitä pelottavimpia pelejä mitä pelimaailmasta löytyy. Mutta toisaalta monet myös pitävät Shadow of the Colossusta todellisena mestariteoksena, Legend of Zelda sarjaa virheettömänä ja listaa voisi jatkaa vaikka kuinka. Pointti kuitenkin on että en yhdy noista kumpaankaan, mutta avoimin mielen olen liikkeellä joten nyt voisi sitten käyttää aikaa tähänkin peliin.

Silent Hill pelisarja ei ole itselleni tuttu, juuri yhtään koska en ole koskaan, siis ikinä, omistanut yhtäkään sarjan peliä. Muutamaa olen kokeillut, ensimmäisenä Roomia ja toisena Orginsia ja siihen on sitten jäänyt, niin PT:tä kokeilin lyhyesti, kerran. Todella etäisesti muistan kyllä joskus nähneeni demoa pelattavan ensimmäisestä pelistä, mutta silloinkin vain minuutin tai pari. Pelattavuudessa peli on siis todella uusi, mutta idea on tuttu sillä useammasta pelistä olen katsonut tarinalliset cutscenet kiitos youtuben.


Silent Hill collection pitää sisällään kakkosen ja kolmosen, mikä on loppuviimeksi aika halpa veto koska mukaan olisi voinut aivan hyvin änkeä myös ykkösen. Tämä lähinnä siksi että kun puhutaan collectionista niin omassa mielessäni sen pitäisi olla kolme peliä tai enemmän, ellei pääpaino ole yhdessä pelissä ja toinen peli tulee lähinnä bonuksena. Menemättä sivuraiteelle sen enempää, keskityn vain Silent Hill 2 peliin ja siihen vaikutelmaan jonka se minulle antaa, näin ensimmäisellä oikealla pelikerralla.

Tarina seuraa James Sunderland nimistä miestä joka saapuu Silent Hilliin saatuaan kirjeen vaimoltaan Maryltä, jonka kuitenkin pitäisi olla kuollut. Hernerokkasumun ympäröimä kaupunki on autio, aavemainen ja ahdistava paikka, joka muuttuu pikkuhiljaa karmivammaksi, kun erilaiset hirviöt nostavat päätään.

Tunnelmallisesti peli on painostava, mutta se osaa myös aloittaa kaiken siten, että ei heti ryhdy halpaan säikyttelyyn vaan panostaa tunnelmaan jossa psykologinenkin kauhu saa jalansijaa, mutta kyllä se säikyttely alkaa aika nopeasti ottaa isompaa osaa. Sumu on todella tyylikäs osa tunnelmaa sillä se että pelaaja näkee niin rajallisesti asettaa jatkuvasti sellaisen tietyn vainoharhan tunnelman, kun koskaan ei voi olla varma että milloin jokin friikkileuka hyökkää kimppuun. Siinä mielessä Silent Hill 2 toimii kauhutunnelmaisena pelinä oikein hyvin ja sitä isoa kokonaisuutta täydentää erinomaisesti se painostavan ahdistava musiikki/musiikin puute sillä hakkaavat äänitehosteet ja hirvityksien tuskanäänet luovat epämiellyttävän fiiliksen. Radio joka kertoo hirviöiden olevan lähellä on staattisella äänellään erinomainen lisä, ahdistavalla tavalla


Se mikä tekee tästä pelistä kuitenkin erityisen epämiellyttävän pelata, on se itse pelattavuus. Tämä on sitä aikaa kun pelit eivät kertoneet pelaajalle miten heitä pelataan, vaan ohjekirjat olivat sitä varten. No sen verran olen pelejä pelannut että ei kestänyt kauaa arvata miten mitäkin tehdään ja siitä syystä ei kestänyt myöskään kauaa huomata että tämä peli pitää sisällään selviytymiskauhupelien vanhanaikaisen palikkaohjattavuuden, jossa yksi nappi on aina eteenpäin, oli kuvasi kamera mistä päin tahansa. Tatilla pelaaminen on vaihtoehto, mutta se ei poista sitä tosiseikkaa, että pelihahmon ohjaaminen on niin syvältä perseestä, että siellä näkyvyys on Silent Hilliäkin huonompi.

Siis tämä ohjattavuus on se mikä tuhoaa pelikokemuksen lähes välittömästi. Valtaosa muista jutuista kyllä menee omalla painollaan, mutta tämän ohjattavuuden kanssa kaikki tuntuu menevän hyvin äkkiä takamukselleen. Itse en missään vaiheessa todella tottunut tähän ohjattavuuteen ja siinä saattaa olla syy miksi tämän pelin pelaaminen jäi lopulta hyvin vähäiseksi. Silent Hill 2 kun ei pidä samanlaista kiinnostavaa tarinaa tai loistavia hahmoja sisällään, kuin esimerkiksi alkuperäinen Resident Evil 2.

PS2:lla tälläinen palikkaohjaaminen onnistuu myös tatilla ja sanotaan että kun liikutaan suoraan eteepäin ja kamera seuraa pelihahmon takana, niin mitään ongelmaa ei ole, pelihahmo liikkuu kuin arvata saattaakin. Ongelmat nousevat heti kun kamerakulma on jostakin muusta kulmasta, tai kun pitäisi tapella vihollisia vastaan. Tuntuu aina kun tilanne menee siinen, niin joutuu tappelamaan vihollisten lisäksi myös ohjattavuuden kanssa. Tämä taas johtaa siihen että samalla kun yrittää osua vihollisiin, niin päätyy aina liikkumaan miten sattuu. Se pelihahmon täysi hallinta tuntuu aina puuttuvan, kun sitä eniten tarvitsee.


Pelaaminen koostuu pääasiassa ympäriinsä harhailusta, peli kyllä viitoittaa tietä monin vihjein, mutta ilman jatkuvaa kartan vilkuilua, pelissä tuntee olevansa lähes kokoajan ihan hukassa ja esineiden löytäminen on sekin usein tuuripeliä, koska kamera tuntuu vähän väliä kuvaavan kaikkea ihan ihmeellisistä kulmista eikä pelihahmon kääntelykään aina auta. Harhailu tosin korostaa tunnelmaa siinä mielessä että pelaaja on yhtä hukassa kuin Sunderland, mutta se ei tee pelistä pelottavaa, vaan pirun ärsytävän.

Peli ei ole pelkkää harhailua, sillä pelaaja kohtaa myös monenlaisia hirvityksiä. Jimbo ei kuitenkaan ole mikään ihan munaton vätys, vaan osaa sentään tapella vastaan. Taisteluihin ei pakoteta, mutta kun käytössä on muutakin kuin pelkkiä tuliaseita rajallisine ammuksineen, niin hirviöiden hakkaaminen on mahdollista ja tässä pelissä se on omasta mielestäni suotavaa koska ohjattavuudenkin kanssa saa tapella alinomaan.

Myös pulmia tulee ajoittain vastaan ja ne ovat juurikin sitä mitä niin monissa muissakin pelissä, tarpeettomia hidasteita, mutta myös vaihtelua. Itse en niistä juuri perusta mutta toisaalta, enpä pelannut peliä kovinkaan pitkälle, joten eipä niitä nyt ihan hirveästi tullut kohdallekaan. Itselläni eniten peliä vastaan puhui se ohjattavuus, siitä ei vain pääse yli eikä ympäri. Muutoin se tietty epämääräisyys ärsyttää sillä vaikka peli aika usein viittoo tiettyyn suuntaan, niin aika hukassa tuntee olevansa.


Kokonaisuutena Silent Hill 2 on tunnelmallinen peli, en nyt sitä oitis kauhupelien kuninkaaksi kruunaisi (mutta top kymppiin sisällyttäisin) enkä sen parissa erityisemmin myöskään viihtynyt. Tarina ja hahmot eivät juuri napanneet joten ei pelattavuutta viitsinyt sen takia juuri sietää. Suhteellisen lyhyeksi tämän pelin pelaaminen jäi, mutta kyllä se ulkoisesti on tyylikäs paketti ja kauhutunnelmassa erittäin hyvin koottu äänitehosteet varsinkin toimivat todella hyvin. Mutta ei ole kestänyt aikaa hyvin eikä juuri houkuta katsomaan tarinaa loppuun asti. Mutta kyllä siitä samalla huomaa, miksi monet pitävät sitä niin ahdistavana ja pelottavana.

 

+ Tunnelmallinen kokonaisuus 

+ Sumun käyttö

 

- Ohjattavuus

- Tylsähkö

 

Arvosana: 5,9

 

Paremmalla puolella



Alkuperäinen 'Paha asukas 2' suoraan sarjan alkutaipaleelta on monella tavalla kestänyt aikaa ja monella tavalla ei sitten yhtään. Kauhupelien joukossa tämä nousee kuitenkin varsin korkealle.

 

 

 

Resident Evil 2

Sanoisin että ennemmin tai myöhemmin tulen sitten pelaamaan myös sitä remakea, joka tulee varmaan olemaan palkintorohmu tämän vuoden puolella mitä peleihin tulee ja pakko sanoa että demon perusteella se vaikutti erittäin hyvältä ohjattavuudessaan, ulkoasussaan ja tunnelmassaan, mitä nyt Leon kuullostaa aivan väärältä (kun on tottunut siihen miltä Leon on kuullostanut vuodesta 2004 asti) ja Claire on enemmän brunetti kuin punapää. Nyt en ole kuitenkaan arvioimassa sitä peliä, koska en ole demon läpäisyä enempää sitä pelannut, vaan keskityn alkuperäiseen. Toisin kuin Silent Hill 2:n tapauksessa, tätä peliä olen pelannut aiemminkin ja pelisarja on todella tuttu.

Alkuperäinen RE2 on monille todellinen PS1:n klassikko ja yksi pelisarjansa vahvimpia osia. Itselleni se on peli jota olen useampaan otteeseen pelannut mutta joka kerta en vain saa siitä mitenkään isoa nautintoa irti. Syy ei niinkään ole graafisessa ulkoasussa, sillä se on PS1 aikakaudella oikein hienon näköistä, vaikka onkin aika kulmikasta ja välianimaatioissa jopa hivenen typerän näköistä. Se mikä karkoittaa tämän pelin parista kaikkein tehokkaimmin johtuu pääasiassa vain ja ainoastaan yhdestä asiasta, ohjattavuudesta. Monet pelilliset jutut kyllä sietää mutta ohjattavuus tekee tämän pelin pelaamisesta todella vastenmielistä ja väärällä tavalla vaikeaa. Tervetuloa aikaan ennen analogisia sauvoja, kulmikkaan ohjattavuuden aikakaudelle.


Tarina ja se miten tarina on kerrottu ja koottu on ehdottomasti pelin vahvin lenkki. Kampanjoita on kaksi, samalla tavalla kuin päähenkilöitä on kaksi. Leon Kennedy on ehdottomasti yksi koko pelisarjan parhaita hahmoja (kilpailee ykkössijasta Albert Weskerin kanssa) ja vaikka hän ei tässä vielä itseltään kuullostakaan ja muutenkin aika kaukana RE4:n erikoisagentista. Nyt keltanokka poliisina Leon aloittaa työnsä Raccoon Cityssä, samalla kun koko kaupunki suistuu kaaokseen. Toinen pelattava hahmo, Claire Redfield on myös yksi pelisarjan parhaita hahmoja ja hän tuntuu tässä pelissä heti omalta itseltään. Veljeään etsimään tullut neitokainen on erittäin kyvykäs aseiden kanssa ja toimii pelattavuudessa samalla tavalla kuin Leon.

Se mikä tekee tästä pelistä niin uskomattoman hyvän, tarinallisesti, on se, että kampanjassa A tekemäsi päätökset vaikuttavat kampanjaan B. Esimerkiksi aseet jotka poimit Leonilla, eivät ole Clairen saatavissa ja vastavuoroisesti aseet joita et Leonilla poimi, jäävät Clairelle. Itse pelasin ensin Leonilla ja Clairella vasta sitten joten siksi näen Leonin A:na ja Clairen B:nä. Muutenkin kun nämä kaksi hahmoa koluavat samoja alueita, niin he törmäävät tosiinsa tämän tästä ja tarina on tehty erinomaisesti. Kumpikin hahmo saa tilaa kehittyä ja sivuhahmot tekevät kaikesta entistä parempaa. Leon kohtaa omassa kampanjassaan mystisen femme fatalen, Ada Wongin, kun taas Claire tapaa pienen Sherry tyttösen.

Se miten upeasti kaksi tarinaa liittyvät toisiinsa on valtava plussa ja saa pelin tuntumaan siltä, että se on koottu erittäin upeasti yhteen. Itse todella pidän siitä miten hyvin kahden erillisen kampanjan yhdistäminen on tehty tässä pelissä.


Pelattavuus onkin sitten jotain aivan muuta. Valtaosan ajasta tuntuu että pelihahmo härvää ympäriinsä koska ohjattavuus jättää niin paljon toivomisen varaa. Sanon usein että FFVII ei ole kestänyt aikaa kovin hyvin koska sen palikkagrafiikka ja monet tyylivalinnat ovat todella surkeita, no ei on pelkkää kuorta koska pelaaminen toimii erinomaisesti. Sitten on RE2, joka graafisesti näyttää ihan hienolta, mutta joka pelattavuudessaan tuntuu aivan karmealta. Siis ammusten laskemisen, varusteiden valinnan ja rajallisten resurssien kanssa toimiminen nyt ei peliä merkittävästi heikennä, vaikkakin se tekee siitä varsin haastavan. Tätä kaikkea ei edesauta se, että peli ei kerro pelaajalle miten mitäkin tehdään, sillä tämä on sitä ohjekirjojen aikakautta, mutta kun kyseessä PSN peli, niin kaikki tuntuu turhan vaivalloiselta. Iso osa pelistä, varsinkin aluksi menee siihen, kun pelaaja kokeilee miten mitäkin tehdään ja melkovarmasti saa siinä samalla kunnolla turpiin.

Se mikä tuhoaa aivan kaiken hyvän on se pelihahmon ohjattavuus, eli siis aivan perusasia. Ylöspäin nuoli on aina eteenpäin, ja alaspäin nuoli taaksepäin. hahmo pitää kääntää sivunuolilla ja sitten liikuttaa eteen tai taakse. Tämä on jostakin syystä sellainen juttu johon itse en missään kohtaa todella tottunut kun olen niin tottunut analogiseen tikkuohjaamiseen. Liikkuminen on nopeutta ja tarkkuutta vaativissa tilanteissa todella vaikeaa, ampuminen ja tähtääminen sekin jättää aivan liikaa toivomisenvaraa pelissä, jossa ammukset ovat erittäin arvokkaita.

Se mikä tätä tosin hieman auttaa, on se, että kamera on aina kiinni tietyssä paikassa, joten ohjaus-suunta ei vaihdu vaikka ruutu vaihtuisi. Tosin ensimmäisellä kerralla tämä ärsyttää kun ei voi millään tietää että mistä päin kamera kuvaa. Jos kamera ensin kuvaa pelihahmon takaa ja sitten edestä niin se on hivenen häiritsevää, koska ohjaus ei vain tule lihasmuistista. Tämä on niiitä asioita joka tekee pelaamisesta turhauttavaa aina kun tätä peliä alkaa pelaamaan. Siis kyllähän tälläiseen asteittain aina tottuu, mutta ei siinä määrin, että siitä alkaisi tykätä. Kun tiettyä asiaa tekee tarpeeksi kauan, niin kyllä mieli ja tässä tapauksessa myös sormet alkavat tottua siihen, mutta se ei kuitenkaan tee siitä hauskaa kun pelin pariin palaa uudestaan, niin se kaikki pitää opetella myös uudestaan ja korostan vielä, miten raivostuttavaa tämä on silloin, kun pitäisi joko a) tehdä nopeita liikkeitä tai b) taistella vihollisia vastaan ja jompaa kumpaa näistä joutuu tekemään lähes kokoajan.


Tunnelma on tietenkin Halloweenin aikaan isossa osassa ja sitä tämä peliä tarjoaa, siis ei mitään epäilystäkään. Nykyään tuntuu että isossa osassa kauhupeleistä pyritään siihen että pelihahmo on täysi nyhvö vässykkä pelkuri luuseri joka ei saa mitään aikaiseksi vaikka kuinka yrittäisi, eikä tiedä miten päin asetta pidetään. Itse vihaan sellaisia pelejä samalla tavalla kuin lähemmäs kaikkia urheilupelejä ja isoa osaa rallipelistä, eli ne ovat pelimaailma pohjamutaa.

Resident Evil 2 on toista maata. Se on omalla tavallaan erittäin vaikea peli, mutta vääristä syistä. Se on myös oikealla tavalla haastava peli. Resursseja kuten lääkintätarvikkeita ja ammuksia on aina liian vähän ja niistä on pidettävä todella tarkasti kirjaa ja huolta, että ne riittävät. RE2 on sen aikakauden peli joka ei ole sitä anteeksiantavinta sorttia. Pelin tallentamiseen vaaditaan resursseja ja huonosti varautunut pelaaja on zombin ruokaa erittäin nopeasti, puhumattakaan muista hirviöistä joita alueella liikkuu, kuten eräs isokokoinen mustatakkinen mörkö ja klassiset pitkäkieliset hirvitykset.

Resident Evil tunnelma on erittäin vahvasti läsnä kokoajan. Paikat vaikuttavat autioilta mutta yhdessä nopeassa hetkessä täysi helvetti voi päästä irti. Pelissä on todella paljon halpaa säikyttely, mutta myös aitoa, hyvin tehtyä kauhua joka toimii. Viholliset eivät kaadu yhteen osumaa, ellei kyseessä ole haulikko ja osuma tulee päähän läheltä, joten pelaajan pitää päättää että onko tietyn vihollisen tappaminen välttämätöntä, koska ohikin voi juosta.

Itse pidän kauhutunnelmaisista peleistä joissa voi tapella vastaan. Siis parhaita kauhutunnelmaisia pelejä ovat sellaiset pelit kuin Devil May Cry tai Castlevania joissa pelaaja on kaikkea muuta kuin avuton. Sitten on näitä Resident Evilin kaltaisia pelejä joissa pelaaja ei ole mikään yli-ihminen, mutta ei täysi tumpelokaan. Vaikka Resident Evil sarjassa omia suosikkejani ovat ehdottomasti RE4 ja RE6, eli se toiminnallinen puoli, niin kyllä RE2:ssa on sellaista tiettyä tyyliä joka toimii.


Kokonaisuutena Paha Asukas 2 on hankalasti arvioitava paketti. Koska se on PS1:n peli, niin se pitää suhteuttaa omaan aikakauteensa, mutta iso juttu niissä peleissä on myös siinä, miten hyvin ne ovat kestäneet aikaa. Tämä on kestänyt aikaa tunnelmassaan ja tyylikkyydessään todella hyvin, mutta pelattavuudessaan erittäin huonosti. Siinä on omat vahvuutensa mutta myös heikkoutensa. PS1 pelien joukossa se ei missään nimessä ole huono, mutta en sitä kovin korkeallekaan nostaisi, juurikin monista ja mainituista syistä. Mutta yksi parhaita kauhupanotteisia pelejä, ei vain tunnelmaisia.

 

+ Leon Kennedy ja Claire Redfield

+ Yhden tarinan kahden osan yhdistäminen

+ Tunnelma ja tyylikkyys

 

- Ohjattavuus

 

Arvosana: 7,0

 

Loistava

perjantai, 1. marraskuu 2019

Parhaat Videopelisitaatit II

Kun tulee pelattua lisää pelejä, niin kuulee lisää sisaatteja. Toisaalta, kyllä jo pelatuissakin peleissä on lausahduksia jotka eivät mahtuneet edelliseen listaan, joten nyt kasataan lisää.

 

 

 

Yksi per peli mutta pelisarjasta voi olla montakin.

 

KUNNIAMAININTOJA

 

"Dreams have a nasty habit of going bad when you're not looking." - Max Payne (Max Payne)

- Noir tunnelmaan erittäin sopiva repliikki.

 

"Hope is what makes us strong." - Pandora (God of War 3)

- Kiteyttää todella hyvin se mistä Pandorassa on kysymys, vaikka sitaatti vielä jatkuukin.

 




24. "So you've made it this far... Too bad you won't make it much further." - Albert Wesker (Resident Evil 5)

Sellista tyypillistä pääroisto uhittelu mutta se toimii kaikessa yksinkertaisuudessaan erittäin hyvin.


23. "Sword, give me strenght" - Nightmare (Soul Calibur II)

Sopii tämän hahmon sanomaksi erityisen hyvin.


22. "You're not as bad as everyone says you are." - Faith (Wolf Among Us)

Repliikki joka lopussa tekee tästä pelistä niin paljon monimutkaisemman kuin aluksi voisi luullakaan. Se kaikki alkaa simppelinä rohkaisuna ja viestinä, mutta sitten kun sen yhdistää siihen kaikkeen mitä pelin aikana ehtii tapahtua niin tämä viesti herättääkin aivan uudenlaisia epäilyksiä siitä, että mitä taustalla onkaan tapahtunut, tai on tapahtumassa.


21. "One should always play fairly when one has the winning cards." - HK-47 (Star Wars: Knights of the Old Republic)

Tämäkin on niitä sitaatteja jotka ovat peräisin tosielämästä (Oscar Wilde luulisin) ja kun se sitten päätyy videopeliin niin pakkohan siinä on jotakin olla. Ainakin tässä tapauksessa koska siinä on todella hyvä viesti mukana.


20. "It is better to reign in hell, than serve in heaven." - Vladimir Lem (Max Payne 2)

Toinen repliikki joka oikeassa paikassa sopii kokonaisuuteen niin hyvin ja herättää omanlaisiaan filosofisia kysymyksiään.


19. "Burn with the rest of them." - Skull Face (Metal Gear Solid 5: Phantom Pain)

Todella usein hyvin yksinkertaiset ja lyhyet lausahdukset ovat niitä mitkä voivat toimia ja ennenkaikkea jäädä mieleen kaikkein parhaiten.


18. "Cut them down" - Daud (Dishonored: Knife of Dunwall)

Lyhyt ja ytimekäs viesti joka on jostakin syystä jäänyt todella vahvasti mieleen, koska se vain kuullostaa niin hyvältä, varsikin Michael Madsenin karhealla äänellä sanottuna.


17. "Endure and Survive" - Ellie (Last of Us)"

Maailmanlopun asetelmaan tämä on kaikessa yksinkertaisuudessaan juurikin sellainen repliikki joka voi jäädä elämään. Kun kestää, niin selviää.


16. "Won't fall for this old trick." - Leon Kennedy (Resident Evil 4)

Tämä toimii niin hyvin siinä tilanteessa jossa se sanotaan ja sillä tavalla, miten Leon sen sanoo.


15. "She is free to die with her people." - Witch-King (Middle-Earth: Shadow of War)

Tämäkin on sellainen erittäin tyypillinen roistovastaus mutta koska puhujana on itse Noitakuningas, niin se vain tuntuu niin paljon painokkaammalta, koska se vain sopii niin hyvin siihen armottomuuteen jota Noitakuningas ja kaikki Sauronin voimat loppuviimeksi edustavat.


14. "I don't care what you are doing, so much as the idiotic way that you are doing it." - Vincent Valentine (Final Fantasy VII)

Tämä on kaikessa kuittailussaan todella loistavasti sanottu ja siinä on myös oma humoristinen sävytteensä.


13. "You will bring death to all who follow you." - Scarecrow (Batman: Arkham Knight)

Batmanin hahmoon kohdistettuna tämä on painoarvoltaan monin kerroin kovempi viesti ja kun sen sanoo pelon mestari, Variksenpelätti, niin se toimii entistä paremmin ja tunnelmassa se on erinomainen.


12. "Yeah, let's go all the way to hell." - Dante (Devil May Cry 2)

Todella Dantemainen ilmaus useammallakin tavalla ja sopii monenlaisiin tilanteisiin, vaikka täysin irrallaan siitä konseptista ja tilanteesta jossa Dante sen sanoo.


11. "My side ain't chosen, my side was given." - John Marston (Red Dead Redemption)

Lainsuojattomalle tämä sopii todella hyvin ja RDR2:n jälkeen tämän ymmärtää vielä paremmin, mutta kyllä se tilanne jossa Marston on, on juurikin sellainen, jossa hän ei omaa puoltaan valitse, vaan se valitaan hänen puolestaan. Se draamallinen paino mikä siinä tulee mukana on vain plussaa.


10. "Greater risk is to do nothing." - Death (Darksiders 2)

Tämä on todella toimiva vastaväine ja se vain toimii todella hyvin.


9. "Your will, my hands." - Lee Sin (League of Legends)

Tämä on juurikin sellainen sitaatti joka toimii todella hyvin kun sen asettaa oikeaan asetelmaan. Lee Sin ei siis hahmona ole millään tavalla sellainen josta pidän, mutta tämä viesti on sellainen, joka todellakin kestää ja jonka viestissä on todellista voimaa ja uskollisuuden sävyä.


8.  "Be loyal to what's matter." - Arthur Morgan (Red Dead Redemption 2)

Kaikista loistavasti repliikeistä tämä on se mikä Arthurilla toimii parhaiten. Siinä on juurikin sellaista viestiä joka puhuttelee oikealla tavalla. Jokainen valitsee sen, mille on todella uskollinen, oli sitten kyseessä henkilö tai aate. Mutta lojaalisuus on todella iso asia, joten se tulee valita todella tarkoin.


7. "We all make choices in life, but in the end our choices make us." - Andrew Ryan (BioShock)

Tottahan tämä omalla tavallaan onkin ja monesti juurikin tälläiset repliikit joissa asiaa vähän pyöritellään ja käännellään ovat niitä mitkä toimivat niin hyvin. Kun mukana on oikeita ja toimivia ajatuksia niin kyllä se filosofisuus tulee vain niin paljon paremmin esille.


6. "Time to hunt. " - Fenrir (Smite)"

Fenrir nyt on se oma ehdoton suosikkini näistä pelihahmoista joten ei tätä vain voinut olla sivuuttamatta. Fenrir ja LoLin Warwick jakavat monia asioita ja se tapa jolla tämä sitaatti saa painoarvoa hahmon vuoksi, kantaa todella pitkälle ja todella vahvasti.


5. "If you acknowledge any gods... start praying, now." - Dettlaff (Gwent: Witcher Card Game)

Syy miksi tämä toimii niin paljon paremmin kuin monet muut samantyyliset sitaatit johtuu siitä että tässä on mukana juurikin se omanlaisensa todellinen painoarvo, kuin myös sellainen vaikutelma että vain korkein voima voi enää pelastaa. Samalla siinä ei myöskään unohdeta sitä että jumalkulttuureita on aika paljon.


4. "Only way out of this game is to kill or be killed." - Leliana (Dragon Age: Origins - Leliana's Song)

Tässä on juurikin sellaista tiettyä lopullisuuden vaikutusta mutta se tapa millä Leliana sen sanoo, lisää siihen sellaisen omanlaisensa painoarvon, varsinkin tässä pelissä jossa Leliana on se kiltti tyttö. Mutta se ei vähennä yhtään sitä miten hyvin muotoiltu sitaatti tämä onkaan.


3. "I've struggled a long time with survivin', but no matter what you have to find something to fight for." - Joel (Last of Us)

Tämä on juurikin niitä viisaimpia viestejä mitä tämä peli antaa ja mitä Joel antaa Ellielle. Vaikka itse pidinkin siitä miten Joel lopetti Marlenene (You'd just come after her) niin kyllä tämä on sellainen viesti jossa on sitä tosielämän painoarvoa. Joskus jatkaminen voi olla hyvinkin vaikeaa, mutta sitten vain löytää jonkin syyn, jatkaa eteenpäin, kaikesta huolimatta.


2. "It's so much easier to see the world in black and white. Gray? I don't know what to do with gray..." - Garrus Vakarian (Mass Effect 2)

Yksi kaikkien aikojen parhaiten muotoiltuja repliikkejä joka nousi mieleen. Onko olemassa ehdotonta oikeaa ja väärää ja jos on, niin olisiko kaikki silloin paljon helpompaa? Mutta kun maailma on harmaa ja jokainen joutuu itse päättämään että mikä on hyvää ja mikä pahaa niin se voi luoda erittäin hankalia moraalisia tilanteita ja tämä sitaatti pelisarjan parhaalta hahmolta kiteyttää juurikin sen kaiken. Tietysti asiaa auttaa se miten hyvin Garruk sen sanoo, juurikin sillä tavalla joka korostaa moraalista hankaluutta.


1. “There's no good or bad side. Just two sides holding different views." - Squall Leonhart (Final Fantasy VIII)

Tämä on vain pätkä pidemmästä sitaatista jossa asiaa avataan vielä enemmän, mutta itselleni on tämä lyhyempi versio jäänyt vain niin paljon paremmin mieleen koska monella tavalla, sehän on täysin totta ja jälleen kerran filosofisesti mietittynä se pätee niin moneen muuhunkin asiaan ja kokonaisuuteen että ei sitä vain voi sivuuttaa. Se miksi pidän tästä niin paljon johtuu siitä, että tämä on todellinen sitaatti tilanteeseen jossa itse pyrkii olemaan se neutraali osapuoli, joka ei valitse puolta.

 

torstai, 31. lokakuu 2019

Parhaat Miekat III

Miekkojen tapauksessa todella pienet asiat voivat olla ratkaisevia. Kokonaisuuteen kun vaikuttaa todella paljon ulkoinen olemus, mutta myös ne monet ominaisuudet mitä miekassa voi olla mukana.

 

 

 

 

Vain yksi ase per henkilö ja vain peleistä joita olen itse pelannut, eikä itse koottavia miekkoja.

- Viimeinen kohta pudottaa pois ison osan Dragon Age: Inquisitionin ja Victor Vranin miekoista.

 

KUNNIAMAININTOJA

 

Engine Blade (Noct) - Final Fantasy XV

- Jotenkin tyylikkäästi muotoiltu miekka.

 

Sleeping Lion (Sora) - Kingdom Hearts II

- Kuin uusi versio Lion Heartista.

 




24. Holy Moonlight Sword (Hunter) - Bloodborne

Ludwigilta saatu miekka jolla voi valjastaa käyttöönsä kuun voiman. Suurin syy miksi tämän käyttö jäi kuitenkin varsin pieneksi itsellä oli se että Ludwigin pyhämiekka on vain ylivoimaisesti parempi. Mutta tietty tyylikkyys tässä aseessa todellakin on, lähinnä sen taikavoimien ansiosta.


23. Brotherhood (Tidus) - Final Fantay X

Tidusin miekoista se mieluunpainunein, jopa enemmän kuin hänen huippuaseensa joka ei on lähinnä kuin uudempi versio tästä aseesta. Vesielementti on kiva ja tyylikäs lisä ja kyllähän tätä asetta tuli sitten käytettyä, kunnes sen tehokkuus oli vain liian matala vihollisten tasoon nähden.


22. Blades of Chaos (Kratos) - God of War

Kratos sedän käyttämät miekat ovat ketjuilla kiinni hänen käsissään mikä tuo mukanaan kiitettävästi kantamaa. Vaikka nämä eivät aseina ole erityisen hienot, niin kyllä tuo niiden heiluttelu pidemmänkin matkan päähän on jäänyt sentään mieleen.


21. Soul Reaver (Kain) - Legacy of Kain

Aaltoteräinen miekka pääkallolla kahvassa. Ei nyt mikään kaikkein erikoisin, mutta sen verran hieno että on jäänyt kyllä mieleen, vaikka pelisarja ei olekaan isoa vaikutusta tehnyt.


20. Daedric Greatword (Dragonborn) - Elder Scroll's 5: Skyrim

Tämä on niitä pelejä joissa tuntuu että oikeasti hienoja aseita saa hakemalla hakea ja tämä on ylivoimainen ykkönen miekkojen joukossa koska se on ainoa mikä näyttää hienolta. Siis oikeast hienolta tummanpuhuvalla sävyllään.


19. Ringed Knight Paired Greatsword (Ashen) - Dark Souls 3

Yksi syy miksi pidän tästä miekasta/miekoista niin paljon on siinä että niitä käytetään kahta yhtäaikaa. Siinä on omanlaisensa tyylikkyys sillä vaikka miekka itsessään nyt ei ole sieltä hienoimmasta päästä, niin kyllä se tyylikkyys voittaa tässä tapauksessa todella vahvasti. Tämä miekka näyttää varsin hienolta mutta kun niitä on kaksi yhtä aikaa, niin se on yliampuvan hienoa.


18. Claymore (Slayer) - Demon's Souls

Aika perusmuotoinen kahdenkäden miekka. Näitä nyt on peleissä vaikka kuinka, mutta kyllä tämä ansaitsee paikkansa parhaiden joukossa pelkästään siksi, että kaikissa Souls tyylisissä peleissä tämä tukee omaa pelityyliäni paremmin kuin hyvin.


17. Heavenly Sword (Nariko) - Heavenly Sword

Ainoa varsinaisesti syy miksi lisään tämä osaksi listaa on siinä, että tämä miekka pystyy muuttamaan muotoaan siten että se voi olla iso ja raskas miekka, kahden miekan tasapainoisempi muoto tai pidemmän matkan kantava versio. Ulkoisesti miekka on ihan ok, mutta peli itsessään ei ole kovin hyvä niin ei ole vahvaa muistikuvaa tästä miekasta.


16. Dabilahro (Ryu Hayabusa) - Ninja Gaiden Sigma

Pitkälti kysymys oli siitä että kumpi on hienompi, tämä vai Sigma 2:n Enma's Fang. Jotenkin tykkään tämän valtavan miekan ulkoasusta sen terän piikkimäiten osien vuoksi ja se on juurikin yksi niitä syitä mikä saa sen jäämään enemmän mieleen kuin Emna's Fang, jonka nimi tosin on helpompi muistaa. Mutta kyllä tämä on Ninja Gaiden Sigman parhaita aseita.


15. Zweihander (Chosen) - Dark Souls

Yksi ensimmäisiä löytämiäni aseita tässä pelissä ja täytyy sanoa että se suuri str vaatimus vain vahvisti omaa päätöstäni panostaa voiman keräämiseen ja raskaiden miekkojen käyttämiseen. Zweihänder on todellinen esimerkki siitä, millainen on kahdenkäden miekka. Se on iso, raskas ja niin voimakas että heikot viholliset kumartavat sen vedessä, palasina.


14. Soul Calibur (Siegfried) - Soul Calibur III

Siegfriedin versio Sieluterästä on kokenut monia eri variaatioita mutta itselläni tulee ensimmäisenä mieleen tämä versio SC3:sta. Se on tietyllä tavalla samankaltainen kuin Soul Edge, mutta samalla aikaa se on omanlaisensa ja juurikin sellainen millainen sopii Siegfriedille erityisen hyvin.


13. Chaoseater (War) - Darksiders

Armageddon Blade on myös todella hieno, mutta pääkallokuvioitu Sodan miekka on myös todella hieno, jollakin tavalla jopa hienompi. Tämä miekka on hyvin simppeli mutta käyttäjänsä käsissä todella tehokas. Miekassa oma osansa on myös käyttäjällä ja Sota on todella hyvä hahmo ja tämä miekka kuvastaa hänen olemustaan ja taistelutapaansa todella hyvin. Kaaoksensyöjä on omanlaisensa miekka ja hieno sellainen.


12. Buster Sword (Zack) - Crisis Core: Final Fantasy VII

Cloudin klassiseksi tekemä miekka on peräisin Zackilta, joka taas sai sen Angelusilta. Tämä raskas miekka ei ulkoisesti ole kovin häävin näköinen mutta se on massiivisuudessaan varsin ikimuistoinen ja FFVII:ssa ainoa ase jota ei voi heittää pois.


11. Chaos Ripper (Terra) - Kingdom Hearts: Birth By Sleep

Terran paras ja hienoin avainmiekka. Kaaosrepijä on voimakas avainmiekka ja helposti tämän pelin hienoimpia aseita. Tässä miekassa nimittäin on voimaa sen verran että ei kilpailijaa löydy.


10. Apocalypse (Cloud) - Final Fantasy VII

Cloudin miekka jolla aletaan todellakin kehittämään materiaa. Tämä on pelin paras ase materian kehitykseen sillä vaikka tähän ei montaa materiaa kerralla mahdukaan, niin tällä vedetään tripla expaa materiaan mikä tekee niiden kehittämisestä todella nopeaa. Ehdottomasti kaiken vaivan arvoinen ja todella hienon näköinen.


9. Centurion (Warren) - Surge

Tämä on sellainen peli josta ei ole jäänyt mitenkään ylivuotavan positiivista vaikutelmaa, mutta täytyy sanoa että loppupuolelle on sentään osattu jättää jotakin todella mielekästä, nimittäin juurikin tämä yhdenkäden miekka. Kenturio on erittäin voimakas ase ja sen lisäksi todella upean näköinen. Siinä on juurikin sen verran valosapelin tyylikkyyttä, että sitä ei todellakaan siivuta kun sen saa käyttöönsä.


8. Lady Luck (Vran) - Victor Vran

Yksi pelin legendaarisia aseita tekee rahaa jokaisella iskullaan. Käyttämällä tätä asetta vihollisiin, kultaa lentää ympäriinsä. Se mikä puhtaassa voimassa menetään, saadaan takaisin rahassa, jolla sitten voidaan ostaa lisää tavaraa josta voidaan tehdä parempaa kamaa. Tämän miekan ahkera käyttö tekee rahaongelmista entisiä.


7. Red Queen (Nero) - Devil May Cry V

Nero nyt ei ole kaksinen pelihahmo, mutta se miten tämä miekka on tehty, vetää juurikin oikeista naruista. Muuten kyseessä on aivan tavallinen miekka, mutta se mikä tekee tästä miekasta juurikin oikealla tavalla erilaisen ja hyvän, on siinä miten sen erikoisuus tulee esiin. Kahva nimittäin on kuin moottoripyörän kaasu, jota vatkaamalla miekkaan saa lisää tehtokkuutta. Tämä varsin pieneltä tuntuva tyyliseikka saa miekan tuntumaan merkittävästi paremmalta.


6. High Freguency Blade (Raiden) - Metal Gear Rising: Revengeance

Raiden oli MGS2:n aikaan se hahmo jota kaikki tuppasivat vihaamaan, olen kuullut. Mutta täytyy sanoa että Revengeancen aikaa moni varmaan huomaa miten cool hahmo hän nykyään on, kyborgininjana ja tämä miekka sopii siihen erinomaisesti. Korkeataajuusterä nimittäin leikkaa lähemmäs mitä vain, teoriassa, ja sillä idealla on tehty todella upeaa toimintaa jossa Raiden tekee silppua, käytännössä, niin monista vihollisistaan.


5. Lion Heart (Sora) - Kingdom Hearts

Tietty hopeasävytteinen ulkoasu on kyllä todella upea ja yksi syy miksi tykästyin tähän miekkaan jopa enemmän kuin joihinkin sellaisiin miekkoihin jotka olisivat selvästi tätä miekkaa voimakkaampia. Tietysti osaa syy siihen miksi käytin tätä niin paljon oli siinä, että tämän sai Leonilta, sillä onhan tämä kuin suoraan hänen tyylisensä.


4. Yamato (Vergil) - Devil May Cry 3

Ei yhtä hieno kuin Danten miekka (mikään niistä) mutta osittain siksi se sopii Vergilin tyyliin niin hyvin. Yamaton tapauksessa kyse on juurikin siitä tyylistä ja tavasta jolla miekkaa käyttää. Elegantti tyylikkyys jo pelkästään siinä kun miekan napauttaa tuppeensa. Sitten kun mukaan vedetään se tarinallinen painoarvo, niin tämä on oitis parempi miekka.


3. Alastor (Dante) - Devil May Cry

Salamamiekka jolla Dante voi kanavoida sisäistä petoaan ukkosen lailla. Alastorissa erittäin upeaa on se, miltä miekan kahva näyttää ja miten terä yhdistyy siihen. Kuin lohikäärmeen pää jonka suusta terä tulee ja kahvassa on mukana vielä tyylikkäät nahkasiivet. Alastor on helposti myös se ensimmäinen lyömäase joka todella vetää huomion itseensä ensimmäisessä Devil May Cry pelissä, eikä ihan äkkiä päästä irti.


2. Sword Familiar - Castlevania: Symphony of the Night

Alucardilla on pelissä varsin kattava arsenaali, mutta tämä miekka liikkuu oman mielensä mukaan ja tukee häntä taistelussa. Erittäin tyylikäs asetelma sillä Sword Familir on suuri ja varsin hienon näköinen miekka joka on oikeasti hyödyllinen monissa tapauksissa.


1. Punisher (Squall Leonhart) - Final Fantasy VIII

Itse todella pidän tästä ulkoasusta Squallin asemiekassa. Punisher on mustasävytteinen, pienellä punaisella värivivahteella ja se sopii tyyliin erittäin hyvin. Tässä miekassa vain on sitä jotakin mikä oikeasti toimii. Jos tälläkin miekalla olisi Lion Heart limit break, niin saattaisin suosia tätä vieläkin enemmän.