lauantai, 14. syyskuu 2019

Parhaat Pelihahmon Esittelyt: Pääroistot

Pääroiston tapauksessa näyttävä esittely on erittäin tärkeää. Pääroiston täytyy erottua edukseen. Joskus hyvin simppeleillä tavoilla ja joskus taas todella yliampuvilla tavoilla. Kunhan pelaajan huomio keskittyy juurikin oikeaan kohteeseen. Tämä on erityisen tärkeää jos roistohahmoja on pelissä enemmän kuin vain yksi.

 

 

 

Aina ei ole selvää että kuka pelissä on se pääroisto. Silloin hahmon esittely voi olla sitäkin tärkeämpää, oikealla tavalla. Joskus esittely kestää kauemmin kun taas joskus se tapahtuu todella nopeasti. Joskus pääroisto pysyy taustalla kauemmin ja joskus häntä ei välttämättä edes näy koko pelissä. Sitten on tietenkin niitä tapauksia kun pääroisto on sama pelistä toiseen.

Vain yksi per hahmo ja vain sellaisesta pelistä jossa hahmo on pääroistona

 

KUNNIAMAININTOJA

 

Ansem - Kingdom Hearts

- Haastavan yhteenoton jälkeen tämä jäbä kävelee esiin kuin tietäen ainoana mitä on tekeillä.

 

Darth Malak - Star Wars: Knights of the Old Republic

- Star Wars pahis esittely ja toimii

 




24. Xemnas - Kingdom Hearts II

Pitkäänhän sitä on odotettu ja lopulta hän näyttää kasvonsa hupun alla, seisoessaan paljon muita korkeammalla ja Mikki Hiiri tunnistaa hänet heti organisaation johtajaksi.


23. Handsome Jack - Borderlands 2

Kyllähän hän on höpöttänyt radiotaajuuksilla vaikka kuinka kauan mutta ensimmäinen kunnollinen face to face tapahtuu näyttävästi kun komea Jaakko ensin tappaa Rolandin ja sitten vangitsee Lilithin.


22. Megatron - Transformers

Täysi sota käynnissä ja kaiken huipulla kahden joukon johtajat. Optimus Prime ja Megatron, jotka käyvät nopeasti taisteluun toisiaan vastaan.


21. Vazdah - Ninja Gaiden Sigma 2

Kaikkien upeiden paholaisten ja ninjojen jälkeen tämä olento nousee suoraan helvetistä. Vaikka todellinen pahuus näkyykin vasta kun viimeinen taistelu on alkamassa, niin ainakin tämä osataan esitellä todella upeasti, sillä kovan vaikutuksen tämä jättää.


20. Rafe Adler - Uncharted 4: Thief's End

Hyvin tavallisen oloinen mies joka voisi olla vaikka Naten hyvä kaveri. Tämän miehen kohdalla sitten tulee huomattua kuinka väärässä ne ensimmäiset vaikutelmat voivatkaan olla.


19. Gunzar - Lone Wolf

Kun sitten taistelu alkaa niin samalla tämä hahmo tulee esiteltyä. Todella näyttävän näköinen, esittely onnistunut. Tietysti tietynlainen ennakkoajatus hahmosta varmaan löytyy.


18. Skullface - Metal Gear Solid: Ground Zeroes

Vankileiri, kaatosade ja mies joka todellakin erottuu joukosta. Skullfacea seurataan pitkän aikaa, mutta ilman että hänen kasvojaan kunnolla näkee, mutta kun ne lopulta näkyvät, niin ne kyllä erottuvat muusta MGS joukosta.


17. Uka Uka - Crash Bandicoot: Warped

Punasilmäinen hahmo varjoissa, puhumassa karmivalla äänellä, samalla kun aiempien pelien pääroisto on polvillaan tämän edessä. Siinä missä Cortex on komediallinen hahmo, niin tämä näyttäisi olevan kaikkea muuta.


16. Vergil - Devil May Cry V

Pitkään on ollut tiedossa että Vergilhän se Urizen todella on, mutta näkyykö häntä ennen pelin loppua. No aivan loppuhuipennuksessa hän sitten näyttää tutun naamansa. Vaikka DMC3:ssa ihan kiva esittely onkin, niin kyllä tässä on aivan jotakin omanlaistaan mahtipontisuutta niin ympäristössä kuin asettelussakin.


15. Sephiroth - Final Fantasy VII

Joskus sellainen todella tavallinenkin esittely toimii poikkeuksellisen hyvin. Sephiroth on tämä legendaarinen soturi josta on ehditty kuulla vaikka mitä ja josta on ties mitä ajatuksia. Sitten alkaa tämä tarina jossa hän muiden sotilaiden tavoin istuu kuljetusautossa. Kunnes sitten koittaa taistelu lohikäärmettä vastaan jonka Sephiroth tappaa yksin parilla iskulla.


14. Joker - Batman: Arkham Asylum

Todella klassinen tapa esitellä Jokeri, kun Lepakkomies retuttaa hänet ties kuinka monetta kertaa vankilamielisairaalaan. Tätä tietysti edeltää hetki kun Batman ajaa paikalle ja ovet aukeavat. Siitä sitten edetään selliosastolle Jokeri sidottuna kiinni, mutta suun soitto ei vain lopu.


13. Archfiend - Dragon Age: Origins

Tämä on se kaiken pahan alku ja juuri tässä seikkailussa ja pysynyt täytenä mysteerinä kunnes sitten on tapettu laumoittain vihollisia jotta on päästy linnan huipulle missä vihollinen odottaa. Ei siinä sen ihmeempää, mutta kyllä tämä on melkoinen tapa lopulta saada tietää, millainen tarinan pääroisto onkaan ulkomuodoltaan.


12. Dracula - Castlevania: Symphony of the Night

Siinä vain on jotakin kun pääroisto istuu valtaistuimella kun sankari tulee paikalle. Draculan kanssa sitten käydään pieni keskustelu jonka päätteeksi hurja taistelu jossa Dracula näyttää myös yhtä paholaismuotoaan. Tämä kaikki pelin introssa, kyllä sitä todellista yhteenotto odottaa tälläisen jälkeen innolla. Lisäksi ehkä se parhaimman näköinen Dracula Castlevanioissa.


11. Destroyer - Darksiders

Tätä on odotettu ja pitkään. Miltä Tuhooja näyttää ja sitten kun lohikäärme levittää siipiään ja näyttää naamaansa, niin siitä tunnistaa jopa tiettyjä piirteitä. Tämä on todella hienon näköinen hetki, varsinkin kun huomioi että taivaan sotajoukko ei saanut mitään aikaiseksi häntä vastaan. Nyt on ratsumiehen vuoro.


10. Shredder - Teenage Mutant Ninja Turtles II: Arcade Game

Ensimmäinen lopparin jälkeen ei kauaa juhlita kun aivan uskomattoman hyvän musiikin saattelemana Silppuri astelee kuvaan, nappaa Aprilin ja hyppää ikkunasta ulos. Seuraavaa yhteenotto saadaankin sitten odottaa pelin loppuun asti, mutta se musiikki jää kyllä vahvasti mieleen joten isot pisteet siitä.


9. Mundus - Devil May Cry

Enkelimäistä vihollista en todellakaan odottanut mutta se hetki, kun Dante astelee lähes puhtaan valkeaan hyvin valaistuun, taivaalliseen saliin ja perällä odottaa Mundus, enkelimäisessä muodossaa, niin kyllä siinä on erinomaisesti rakennettu kohtaus jossa on todellakin jotakin todella upeaa.


8. Neo Cortex - Crash Bandicoot: Cortex Strikes Back

Tämä on niin naurettavan hauska tapa esitellä pääroisto. Cortex huutaa ja putoaa pyörien alas taivaalta. Sitten klassista kilinää ja kolinaa kun hän mitä ilmeisimmin putoaa katosta tms läpi osuessaan alas. Siitä seuraa valon sytytys ja hetkellinen voitonriemu joka loppuu lyhyeen kun valo sammuu. Todella animaatiomaista ja niin hauskaa.


7. Ultimecia - Final Fantasy VIII

Ultimecia on näitä FF roistoja jotka vasta aivan lopussa näyttäytyvät täysin, sitä ennen heistä on parhaimmillaan ehkä nähnyt vilauksia. Kun tämän noidan näkee lopulta täysin, hän istuu tyynesti valtaistuimella ja siitä seuraakin pikimmiten taistelua toisensa perään. Mutta kyllä Ultimecia on osattu esitellä todella hienosti, etenkin taistelut tulevat aalloittain.


6. Grigori - Dragon's Dogma

Lohikäärme iskee rauhalliseen kylään ja täysin ylivoimainen vihollinen. Sitten lohikäärme puhuu päähenkilölle, osoittaen voimansa ja laittaen tarinan liikkeeseen. Tämä on juurikin sellainen tapa esitellä se iso pääpaha, joka ei unohdu, kun et saa aikaiseksi yhtään vahinkoa ja itse nujerrut hyvin helposti.


5. Eredin - Witcher 3: Wild Hunt

Wild Hunt on ollut pitkään sellainen iso mörkö ja tietysti herää kysymyksiä että kuka johtaa tätä porukkaa joka on täynnä todella hienon näköistä porukkaa. Sitten kun kuningas esitellään niin kyllä se on pysäyttävä hetki, sillä Eredinin esittelyssä tyylikkyys niin musiikissa, ympäristössä ja yleisessä tunnelmassa ovat kaikki kohdallaan.


4. Crooked Man - Wolf Among Us

Kun viimeinkin päästään samaan huoneeseen tämän miehen kanssa kaikki vaikuttaa todella sivistyneeltä. Hän istuu ja pyytää liittymään seuraan, jotta voidaan puhua. Hän on varsin tavallisen oloinen vanha mies joka vaikuttaa myös varsin mukavalta. Mutta todistettua on, että tällä miehellä on tarvittaessa hyvinkin rajuja keinoja käytössään.


3. Scarecrow - Batman: Arkham Knight

Pelkästään se, miten paljon Variksenpelätin on muuttunut sitten Asylumin, iskee oitis. Tämä versio on karmiva, uskomattoman tyylikäs ja niin tunnelmallinen. Ensimmäinen kerta kun Scarecrow näkyy, jää oitis vahvasti mieleen. Se äänen painokkuus, sanavalinnat ja ulkoinen olemus sekä tietysti kommunikointitapa ovat kaikki yhdessä esimerkillinen yhdistelmä.


2. Albert Wesker - Resident Evil 5

Wesker on tuttu kasvo, mutta kun hänet tällä kertaa esitellään niin kyllä se salamointi, ne punaiset silmät, musta pitkä nahkatakki ja hieno ympäristö luovat todella uskomattoman hienon vaikutelman. Tässä on Wesker, pahimmillaan, vai parhaimmillaan. Erinomaisesti tehty pääroisto.


1. Malefor - Legend of Spyro: Dawn of the Dragon

Legend of Spyro trilogian ajan on puhuttu paljon Dark Masterista joka myös Maleforina tunnetaan. Millainen hän mahtaa ollakaan? Kun sitten viimeinkin hänet näkee niin se tilanne täyttää kyllä hienosti odotukset ja muutenkin onnistuu luomaan upean kuvan hahmosta itsestään. Kun Malefor astelee näkyviin pimeyden täyttämässä linnassaan, maailmanlopun kynnyksellä, niin eeppisyys on huipussaan. Kaikki tähän astinen on vain kasannut odotuksia ja tämä esittely todellakin lunastaa ne.

perjantai, 13. syyskuu 2019

Parhaat Pelihahmon Esittelyt: Päähahmot

Se miten päähahmo esitellään asettaa pelaajan aina tiettyyn mielentilaan. Joskus tärkeää on vain saada hahmo näyttämään kiinnostavalta kun taas toisiaan tärkeämpää on saada hahmo näyttämään todella hyvältä ja coolilta. Jos sankarihahmoja on enemmän niin tämä voi olla hyvinkin paljon tärkeämpi hetki pelin kannalta.

 

 

 

Aina pelihahmot eivät saa eeppistä esittelyä ja joskus se taas tapahtuu vasta jatko-osassa kun jotakin osataan hahmolta jo odottaa. Hienosti esitelty päähahmo asettaa pelaajan juuri oikeaan tunnelmaan pelin suhteen ja huonosti esitelty toimii juurikin samalla tavalla, mutta negatiivisesti.

Yksinkertainenkin esittely voi olla erittäin osuva. Pääpaino on siinä, että esittely sopii hahmoon ja pelin tunnelmaan kokonaisuutena, sillä muuten se ei vain toimi tai voi tuntua irralliselta. Usein ne ensimmäiset hetket ovat kaikki mitä tarvitaan, joskus taas kokonainen prologi tai ensimmäinen pidempi elokuvapätkä esittelee hahmoa.

Vain yksi per pelihahmo ja vain sellaisessa pelissä, jossa kyseinen hahmo on pääosassa.

 

KUNNIAMAININTOJA

 

Sora - Kingdom Hearts

- Sora tulee tutuksi samalla kun pelaaja tekee omia valintojaan.

 

Cole McGrath - InFamous

- Massiivinen räjähdys ja sen keskellä mies, hengissä.

 

Joel - Last of Us

- Tavallinen isä, tavallisessa maailmassa. Vielä.

 




24. Cecil Harvey - Final Fantasy IV

Musta ritari ilmalaivassa, valmiina taisteluun. Siinä on tarpeeksi mitä Cecilistä pitää aluksi tietää. Siitä saa oitis todella selkeän kuvan. Mutta kun peli sitten vähän etenee, niin Cecilistä paljastuukin aika paljon muutakin kuin mitä hurja panssari antaa ymmärtää.


23. Snake - Metal Gear Solid 3: Snake Eater

Ensin tehdään HALO hyppy ja laskeuduttuaan päähenkilö riisuu varusteitaan kunnes poistaa kypäränsä, paljastaen kasvonsa. Todella elokuvavalinnen esiintulo ja erittäin näyttävä sellainen.


22. Optimus Prime - Transformers

Täysi sota käynnissä ja kaiken huipulla kahden joukon johtajat. Optimus Prime ja Megatron, jotka käyvät nopeasti taisteluun toisiaan vastaan.


21. Arthur Morgan - Red Dead Redemption 2

Kaikki alkaa armottomassa lumisessa erämaassa ja epäsiisti joukko etenee hurjassa lumimyrskyssä. Sitten myrskystä saapuu tiedustelija joka nostaa hieman hattuaan ja puhuu. Arthur on todella tavallisen oloinen mies mutta se tapa jolla myrskyä käytetään tehostamaan hänen esittelyyn toimii erinomaisesti ja epätoivon täyteinen eteneminen muun ryhmän kanssa korottaa hienosti panoksia.


20. Crash Bandicoot - Crash Bandicoot 2: Cortex Strikes Back

Crash kuoraa maatessaan hiekalla, ilman huolen häivääkään. Sitten hänen sisarensa herättää hänet ja matka alkaa. Ei mitään sen ihmeellisempää, jos tunsit Crashin entuudestaan niin kiva, jos et, niin ei ongelmaa. Ei hänestä välttämättä tarvitse sen enempää tietääkään.


19. Shepard - Mass Effect 2

Kaikki alkaa kun avaruusalus Normandy on hyökkäyksen kohteena. Kun Shepard ensimmäistä kertaa näkyy, hän laittaa juuri kypärän päähänsä ja siinä kohtaa pelaaja ottaa ohjat, saaden heti ensimmäisenä valintatehtävän. Tämä Shepardin kuolemaan päättyvä osio ja sitä seuraava uudelleenrakennus on todella nerokas tapa aloittaa peli jossa pelaaja saa puhtaan pöydän, valitsi sitä tai ei.


18. Sly Cooper - Sly 2: Konnakopla

Pikku hiljaa varas laskeutuu museoon, kunnes sitten hänestä tulee lähikuva ja teksti: Sly Cooper, Varas. Siinä ne pääasiat mutta pian seuraava viestinvaihto kollegan kanssa tuo esiin Slyn rennon huolettoman asenteen, korostaen sitä millainen veijari hän oikeasit onkaan.


17. Victor Vran - Victor Vran

Synkässä maailmassa on hirviöitä ja jokin kutsuu niiden metsästäjiä Zagarovia nimiseen kaupunkiin, jossa metsästäjät sitten katoavat. Tämän kertoo karhea ääninen päähenkilö Victor Vran ja vähän ennen kuin peli alkaa, niin viimeisessä kuvassa näkyy Vran, kun hän saapuu kaupunkiin synkkänä yönä.


16. Death - Darksiders II

Kylmässä erämaassa etenee yksinäinen ratsastaja kalmaisella hevosella. Lopulta hahmo pysähtyy hetkeksi ja katsoo määränpäähänsä ja hänet näkee paremmin. Sitten pelaaja ohjaa hahmoa tämän jatkaessa matkaansa. Tämä varsin yksinkertainen esittely toimii juurikin siksi että hahmo pidetään mystisenä, hän ei puhu ja kaikki jää vielä toistaiseksi arvailun varaan. Tietysti vähän taustatarinaa on kerrottu, mutta tästä varsinaisesti alkaa Kuoleman matka.


15. Talion - Middle-Earth: Shadow of Mordor

Nopeasti pelaaja on yhtä hukassa nykytapahtumista kuin Talionkin. Sitten pienen kertauksen kautta päästään kosketuksiin siihen millaista Talionin elämä oli hetki sitten juuri ennen kuin Sauronin mustat joukot murhaavat hänet ja hänen rakkaimpansa. Samalla päästään kosketuksiin myös Talionin suojelushaltian kanssa. Siinä tulee hienosti esiin se mitä Talion oli, mitä hän menetti ja miksi hän nyt janoaa kostoa ja ehkä pelastustakin.


14. Spyro - Spyro the Dragon

Itse pidän tästä todella paljon siksi, että Spyro tavallaan esitellään siinä samalla kun taustatarinaa kerrotaan. Spyro liikkuu taustalla kun aikuiset puhuvat ja sitten kun muut muuttuvat kristalliksi, niin Spyro on ainoana pystyssä ja siitä seikkailu alkaa. Spyrosta ei kerrota sen enempää että kuka hän on ja millainen hän on. Se kaikki selviää sitten aikanaan, sankariksi nyt nousi se pieni marginaalinen lohikäärme johon kaikki eivät välttämättä edes kiinnittäneet huomiota.


13. Nathan Drake - Uncharted: Drake's Fortune

Vaikka kakkosen toiminnantäyteinen junakiipely onkin hieno esittely, niin tämä ykkösen oma jotenkin tuo hahmon oleellisimmat jutut nopeasti esiin. Nate on veikeä kaveri joka osaa heittää läppää myös silloin kun tilanne näyttää varsin huonolta. Hänessä on juurikin sitä klassista seikkailijapäähenkilöasennetta.


12. Geralt - Witcher 3: Wild Hunt

Eeppisen musiikin säestämänä seurataan kun Geralt tutkii aiempien tapahtumien jälkiä ja jäljittää samalla Yenneferiä. Todellisen ammattilaisen elkeet ja tarkkuus. Mitään sen enempää pelaajan ei nyt tarvitse tietääkään, sillä loppu selviää sitten matkan varrella.


11. Leon Kennedy - Resident Evil 6

Leon nyt on varsin tuttu hahmo sarjan faneille mutta kun hänet tässä esitellään niin hän on edennyt varsin pitkälle ja viiksiä ja partaakin on hieman tullut. Kaikki alkaa todella synkissä tilanteissa kun hänen ystävänsä, USA:n presidentti on muuttunut salamurhassa zombieksi ja Leon joutuu heti pelin alussa tekemään raskaan valinnan ja ampumaan ystävänsä, varoitettuaan tätä ensin. Vaikka RE4:n esittely on myös hyvä, niin tämä on vielä parempi.


10. Ryu Hayabusa - Ninja Gaiden Sigma 2

Todellinen ninja on tarvittaessa äänetön, näkymätön, nopea, tappava ja pirun cool. Ryu näyttää nopeasti olevansa juurikin näitä kun ensimmäiset viholliset hän tappaa varjoista ja on hetkeä myöhemmin viimeisen vihollisen takana. Tämä on niitä simppeleitä ja lyhyitä esittelyjä joka kertoo kaiken tarpeellisen kertomatta mitään.


9. Wolverine - X-Men origins: Wolverine

Heti alkuun Hugh Jackman kertoo että Wolverine on paras siinä mitä tekee. Sitten näytetäänkin heti sitä hurmetta mitä Wolverine saa aikaan, kun on taistelun ytimessä. Täysin ylivoimainen metsästäjä adamantium kynsineen ja terävine aisteineneen tekee helposti viillokki vihollisistaan, puhumattakaan nopeasti regeneraatiosta. Tässä tulee erinomaisesti selville millainen Wolverine onkaan, kaikessa loistokkaassa K18 tasossaan.


8. Frank Castle - Punisher

Piiskuri on helposti niitä väkivaltaisimpia sarjakuvahahmoja koskaan ja tässä lyhyessä kertauksessa hän itse kertoo taustansa ja samalla tuodaan hienosti esiin se että tässä on mies jolla ei ole mitään menetettävää ja joka osaa todellakin jakaa tuomioita. Rikollisten pahin painajainen.


7. Alucard - Castlevania: Symphony of the Night

Ensin Alucard liikkuu hurjaa vauhtia metsän halki ja hyppää laskusillan välistä sisään linnaan. Siitä eteenpäin hän tuhoaa kaiken tieltään kunnes on aika vaihtaa kuulumisia Kuoleman kanssa. Tämä lyhyt esittelyjaksa näyttää että Alucard on todellinen voimanpesä jota ei pysäytä mikään. Lyhyt keskustelu viikatemiehen kanssa täyttää parit aukot.


6. War - Darksiders

Maailmanloppu on alkamassa ja kaikenlaisia enkeleitä ja demoneja on liikkeellä. Sitten kun pelihahmo liittyy taisteluun niin on oitis tosi kyseessä. Sota nimittäin tekee sisääntulon joka on sanalla sanoen eeppinen. Hän iskeytyy voimalla maahan ja kun pöly alkaa laskeutua, hän ottaa miekkansa ja lähtee matkaan upean musiikin säestämänä.


5. Batman - Batman: Arkham Knight

Lepakkomies on näitä hahmoja joka on esiintynyt lukuisissa peleissä ja osaa tehdä kerran toisensa jälkeen näyttävän sisääntulon. Tällä kertaa ollaan todella klassissa tilanteissa. Lepakkosignaali lähetetään ja sitten kamera liikkuu lähettyville, missä mies itse onkin. Kamera kiertää takaata ja menee lähemmäs. Tässä tulee juurikin sellainen legendaarinen Batman vaikutelma joka toimii joka ainut kerta mutta tässä pelissä se on tehty kaikkein parhaiten sillä sade vain korostaa jo valmiiksi upeaa kokonaisuutta.


4. Dante - Devil May Cry 3: Dante's Awakening

Ensimmäisen Devil May Cry esittely on todella hieno, mutta tässä esittelyssä Dante pääsee todella oikeuksiinsa. Ensin hän ottaa lunkista ja asenteella istuu alas ja vastaa puhelimeen. Sitten kun hänen kimppuunsa lopulta hyökätään niin ilman sen suurenpia ongelmia hän rökittää kaikki demonit eikä edes piittaa haavoista. Hän on kokoajan tilanteen herra, oli kyse sitten taistelusta tai paljon arkisemmasta toiminnasta.


3. Squall Leonhart - Final Fantasy VIII

Ensin gunblade iskeytyy kiinni maahan. Sitten käsi nappaa sen ja hetkä myöhemmin Squall ja Seifer taistelevat raivokkasti kivikkoisella maalla. Tämä erittäin näyttävä taistelu nappaa täyden huomion sillä se on tehty erittäin hyvin jokaisella tavalla. Kaksikon taistelu on todella upeaa kaikki päättyy viimeiseen iskuun, jonka jälkeen itse peli alkaa. Siinä jos jossakin on oikeaa asennetta ja se toimii upeasti. Squall näyttää todella upealta ja ilmiselvästi todellakin osaa taistella asemiekalla.


2. Van Helsing - Van Helsing

Viktoriaaninen Lontoo, pitkään mustaan takkiin ja lierihattuun pukeutunut muukalainen. Synkkä ympäristö ja vesilammikon läikähdys luovat todella upean kuvan siitä, millainen hahmo onkaan kyseessä. Van Helsing näyttää uskomattoman upealta ja tässä kohtauksessa on tunnelmallisuutta vaikka kuinka ja kaikki pienetkin tyyliseikat on tehty erinomaisesti. Tämä on juuri sellainen esittely jossa hahmon mystisyyttä ei heikennetä ollenkaan ja samalla hahmo saadaan näyttämään erityisen hyvältä.


1. Bigby Wolf - The Wolf Among Us

Fables sarjakuvien pohjalta voi olla jo tiettyjä ennakkoajatuksia. Noir tyylitelty ympäristö on todella upea tunnelman luoja. Kun Bigby sitten astuu ulos taksista niin ensi töikseen hän sytyttää savukkeen ja astelee sisään rakennukseen, missä hänen ensimmäiset sanansa kantavat oitis suurta painoarvoa. Heti tämä ensimmäinen kohtaus asettelee kaikki mahdolliset palaset tulevalle, tehden selväksi että tässä on mies jolle ei kannata ryttyillä, sillä vaikka hän näyttää päällisin puolin normaalilta, hän kaikkea muuta.

sunnuntai, 8. syyskuu 2019

Parhaat Videopeli Iskulauseet

Defy the depths of Darkness - Dragon's DogmaUsein kun pelit (kuten elokuvatkin) ovat tulossa, niin ne kiteyttävät kokonaisuuden itsestään yhteen lyhyeen iskulauseeseen. Joskus se ei välttämättä kerro pelistä paljoakaan, mutta se ei tarkoita etteikö se lausahdus olisi todella hyvä. Pääpaino nimittäin on siinä että kunhan lausahdus on jollakin tavalla mieleenpainuva.

 

 

 

Aika monet pian mainittavasti iskulauseista ovat sellaisia jotka muistan jossakin vaiheessa yhdistäneeni peliin itseensä, mutta en muista että mistä yhteydestä. Sitten on tietysti sellaisia jotka löytyvät vaikkapa pelin takakannesta tms. Sillä ei ole niinkään väliä että mistä iskulause on peräisin, kunhan se todella toimii. Jotkut voivat olla myös trailereista ja pelihahmojen sanomina, kunhan ne jollakin tavalla ajavat asiansa.

Vain yksi per peli, eli se paras valikoituu.

Päädyin myös siihen että valikoin vain ne englanninkieliset versiot sloganeista.

Nyt ei myöskään arvioida pelejä, vain se slogan jolle ne jossakin kohtaa ovat kiinnittäneet huomion itseensä.

 

KUNNIAMAININTOJA

 

The last great love story of the 20th century - Final Fantasy VIII

- Todella mahtipontinen valinta.

 

Outlaws for Life - Red Dead Redemption II

- Villin lännen tunnelmaa, astetta paremmin kuin edeltäjässä.

 

Can You take the Heat? - Spyro: Year of the Dragon

- Suhteellise normaali kysymys, mutta tässä tilanteessa, todella toimiva

 

 




24. Fulfill your Destiny - Legend of Spyro: Dawn of the Dragon

Kolmannen osan tapaan tässä korostetaan sitä, että tähän tarkoitukseen synnyit ja kasvoit. Kukaan muu ei voi maailmaa pelastaa. Se toimii oikein hyvin.


23. They dont't expect you to Survive - Mass Effect 2

Tässä on juurikin sellaista oikeaa itsemurhatehtävä korostusta. Ryhmäläisiä on paljon, mutta kuinka moni heistä selviää kun peli on ohi?


22. One ordinary man... one extraordinary adventure - Uncharted: Drake's Fortune

Nathan Drake on mies siinä missä moni muutkin ja vaikka lausahdus tuntuukin sellaiselta aika tavallisenoloiselta, niin kyllä siinä on mukana viesti, joka kertoo, että seikkailu on todellakin erikoinen.


21. No hope left - Resident Evil 6

Juurikin sellainen toivottomuuden tunne jossa tälläinen "peli on menetetty" tyylinen asetelma. Se korostaa kyllä hyvin sitä asetelmaa jossa pelin alkupuolella todella nopeasti ollaan, kun kaikki menee taas kerran kohti huonompaa.


20. The Horsemen Cometh - Darksiders

Jotenkin todella ilmestyskirjamainen ilmaus ja se sopii tähän peliin paremmin kuin hyvin.


19. Welcome to the family - Godfather

Lyhyt ja ytimekäs. Siinä tulee heti se tunnelma että tässä pelissä tulet osaksi Corleonen mafiaperhettä suoraan Kummisetä elokuvista.


18. Lead them or Fall - Dragon Age: Inquisition

Itse tykkään todella tälläisistä "stand united or fall divided" tyylisistä sanavalinnoista ja siksi tämä on sellainen lausahdus joka todellakin toimii.


17. Embrace the Darkness - Dark Souls 3

Lyhyen ytimekäs ja kliseinen, mutta samalla siinä on sitä tietyntyylistä mahtavuutta joka enemmän kuin hyvin kuvastaa sitä tunnelmaa jossa tämän pelin kanssa oitis ollaan. Mitään ihmeellisempää ei tarvita koska tämä lausahdus vain toimii.


16. Only few survive... are you one of them? - Last of Us

Koko pelissä on sellainen lohduttomuuden tunne ja tämä slogan kuin täydentää pelin nimeä joka itsessään jo herättää tiettyjä ajatuksia. Ei ehkä kerro mitään muutta, mutta esittää kysymyksen pelaajalle.


15. Hunt Your Nightmares - Bloodborne

Todella osuva ilmaus jossa nostetaan esiin ajatus että kaikilla on painajaisia, mutta tässä pelissä metsästät omiasi. Tästä tulee sellainen tosi voimaannuttava tunnetila sillä kaikessa ytimekkyydessään tämä on enemmän kuin loistavasti muotoiltu lause.


14. Back to Raise Hell - Devil May Cry V

Suurena Dante fanina Dmc oli pyhäinhäväistys joten tämä lausahdus on enemmän kuin osuva kuvaamaan sitä mitlä voikaan tuntua, kun pelisarjan loistoajat tulevat taas takaisin ja eihän siitä voi muuta seuratakaan kuin sitä mitä iskulausekin kertoo.


13. Evil evolves - Resident Evil 4

Pahuus kehittyy on tässä tapauksessa juurikin siten muotoiltu slogan että se nostaa tiettyjä monitasoisia ajatuksia. RE pelisarja nyt ohjaa ne heti tiettyyn suuntaan, mutta tämä on todella nerokas iskulause.


12. Master Your Demons - Darkness II

Erittäin hyvin muoltu ajatus kaikessa lyhykäisyydessään. Kaikilla on heikkoutensa, varjonsa ja demoninsa, mutta nyt on aika ottaa hallinta niistä ja tulla omien varjopuoliensa herraksi.


11. Death Lives - Darksiders II

Tämä on siis todella nokkela ja niin iskevä lausahdus kaikessa yksinkertaisuudessaan. Kuolema on henkilö ja hän elää, vaikka kuolema itsessään onkin elämän päättymistä. Tämä sanaleikki on enemmän kuin loistavasti valikoitu.


10. Every battle defines You - Injustice 2

Todella erinomainen viisaus ja sellaiset ovatkin niitä parhaita sloganeita. Vielä paremmaksi sen tekee pelin yleinen idea, tarinallinen tilanne ja se, mihin saatetaan lopulta olla matkalla.


9. Your smallest decisions can change everything - Heavy Rain

Enemmän kuin loistavasti muotoiltu iskulause. Valintoja kun on paljon, niin joitakin valintoja saattaa sivuuttaa, mutta mikä tahansa voi olla todella ratkaiseva.


8. The legend returns... - Castlevania: Symphony of the Night

Heti kun puhutaan legendoista niin siitä tulee sellainen tietty voimaantunut olo. On olemassa legenda ja nyt se legenda tekee paluun. Ei ole selvää että kenestä puhutaan, mutta juurikin siksi se toimii niin hyvin. Se on tietysti selvää että joka tuttu asia tekee paluun.


7. One man can make a difference that lasts forever - Final Fantasy VII

Tämä on yksi niitä jonka luin vasta paljon myöhemmin, kun olin jo pelannut pelin läpi. Mutta tämä on juurikin sen tasoinen slogan joka todella toimii. Siinä on todellakin sitä voimaannuttavaa asennetta joka kertoo siitä, että nyt ollaan taas kerran joko pelastamassa maailma, tai tuhoamassa maailma. Slogan kun ei kerro, että kehen se viittaa.


6. Can you contain the beast within? - Wolf Among Us

Heti kun kyseessä on peli jossa pelataan isolla pahalla sudella tai ollaan jonkinlainen susi joukossamme, niin kyllä tälläien suhteellisen tavallisen oloinen kysymys on juurikin sellainen oikea. Tätä korostaa entisestään se että kun on kyseessä Telltale peli, niin valintoja tulee olemaan ja kaikki eivät välttämättä voi hallita petoa sisällään.


5. This world doesn't need a Hero, it needs a Professional - Witcher 3: Wild Hunt

Noituri maailma on väkivaltainen, synkkä ja täynnä todella monenlaisia asioita. Peleissä pelaaja on usein sankari joka pelastaa kaiken, mutta tässä maailmassa sankarit eivät ole aina niitä jotka pystyvät ratkomaan ongelmia. Mutta ammattilaiset pystyvät. Etenkin kun pitää tappaa hirviöitä. Variaatio tutusta lausahduksesta toimii tässä muodossa loistavasti.


4. Nothing Will Be Forgotten - Middle-Earth: Shadow of War

Keskimaan ja Taru Sormusten Herrasta tunnelman parissa kun ollaan ja tarina jatkuu edellisestä pelistä, niin monenlaisia ajatuksia on ilmassa. Mutta kun mitään ei unohdeta, niin se herättää monia kiinnostavia ajatuksia, puhumattakaan että mitä kaikkea se pitääkään sisällään. Tuo on todella voimaannuttava lausahdus ja tämän pelin tunnelmassa ja kantavissa ideoissa, se on erittäin hyvin valikoitu.


3. Starting a new journey may not be so hard, or maybe it has already begun - Kingdom Hearts

Juurikin tälläiset lausahdukset uppoavat todella hyvin. Siinä kerrotaan eräänlainen neuvo, mutta sitten tehdään siitä neuvosta kysymys joka kyseenalaistaa kaiken tai tekee sen hyväksymisestä vielä helpomman.


2. The story isn't over - Kingdom Hearts II

Tarina jatkuu ja vaikka tuo lausahdus saattaakin tuntua tylsän kliseiseltä, niin todella odotetun jatko-osan tapauksessa se toimii erityisen hyvin, korostaen sitä faktaa, että aina iskulauseen ei tarvitse olla mitään erityistä. Samalla aikaa se myös korostaa sitä, että seikkailu joka alkoi ja olisi voinut päättyä edellisessä pelissä, ei ole vielä päättynyt. 


1. The End Begins - Batman: Arkham Knight

Kun kyseessä on se viimeinen osa, niin siinä on aina tiettyä mahtipontisuutta. Hyvin simppelikin lausahdus voi olla erityisen voimaannuttava ja tämä, kaikessa kliseisyydessään, on juurikin sellainen. Loppu on se missä kaikki päättyy ja tämä on sen alkua. Siinä on juurikin sellaista lopullisuuden tunnelmaa, mutta myös sellaista alun tuntua. Juurikin tämäntyyliset iskulauseet toimivat niin hyvin.

lauantai, 31. elokuu 2019

Sattumia XXV

Kun tarpeeksi pelaa tiettyä genreä, siinä alkaa tulla aika hyväksi, mutta samalla aikaa kyseisen genren peleistä ne heikommat alkavat tuntua selvästi heikommilta, kun vertailupohja kasvaa.

 

 

 

FPS-PELIEN joukossa on erittäin helppoa tulla osaksi sitä harmaata massaa. Termi perusräiskintä tai perustoimiva räiskintä on yksi sellainen termi jota itse olen käyttänyt paljon ja näiden pelien tapauksessa se on erityisen ilmeistä. Hyviä räiskintöjä on, mutta keskinkertaisista räiskinnöistä niiden löytäminen voi olla hivenen haastavaa. Syynä tähän on se, että kun tarpeeksi pelaa räiskintöjä niin ne mielekkäät pelit erottuvat joukosta todella selvästi, vaikkakin sitten hyvin pienillä asioilla.

Eräs asia mikä todella jakaa räiskinnät on se ohjattavuus, se ampumisen toimivuus ja mielekkyys. Näitä pelejä pelatessani säädin herkkyysasetusta varmaan enemmän kuin koskaan aiemmin. Jotkut pelit ovat siitä erinomaisia että ne ovat heti aloitusasetuksella todella hyvin tehtyjä, kun taas jotkut ovat sellaisia että herkkyyttä saa säätä aika paljon. Sanoisin että monet uudemmat pelit tuntuvat usein liian herkiltä kun taas vanhemmat tuntuvat tahmaisilta. Riippuu tietysti vähän pelistä mutta useimmiten ensimmäisen persoonan räiskinnät ovat herkkiä ja kolmannen persoonan räiskinnät tahmeita.

 




Ensimmäinen kontakti, hyökkäys ja tiedustelu

 

 

PlayStation Now

 

 

F.E.A.R

Aluksi Fear on kuin mikä hyvänsä FPS peli mutta siinä on muutamia sellaisia osia, jotka tekevät siitä yhden parhaista räiskinnöistä joita on tullut vastaan pitkään aikaan ja se on jo melkoinen saavutus kun kyseessä on yli 10 vuotta vanha peli. Fear pystyy kuitenkin vieläkin todella hyvin kilpailemaan uusimpien räiskintöjen kanssa.

Tarinallisesti peli alkaa kun psykopaattinen kannibaali Paxton Fettel, ottaa hallintaansa Replicas sotilasjoukon. Tässä kohtaa kuvaan astuu FEAR (First Encounter Assault Recon) yksikkö, tehtävänään eliminoida Fettel. Pelaaja ohjaa FEAR joukon kärkimiestä, joka ei pelin aikana sano mitään eikä hänen nimeään missään vaiheessa mainita. Mutta kärkimies on todellinen eliittisotilas, sillä hänen salamannopeat refleksinsä antavat hänelle todellisen edun taistelussa. Mutta mysteerisenä kolmantena osapuolena on pikku tytön muodossa esiintyvä Alma.


Tarina pelissä etenee varsin kiitettävää vauhtia eikä tarinankuljetuksessa juuri ole erillisiä välianimaatioita vaan tarina tuodaan pelaajalle pelaamisen ohessa. Lisää tietoja voi saada ympäristöstä, kuten puhelinvastaajista. Tarina on oikein hyvin tehty mutta suurena heikkoutena se jää todella selvästi kesken kuin ne kaikkein typerimmin päättyvät kauhuelokuvat.

Tunnelmassa Fear on pitkälti toiminnallinen ammuskelu, mutta ajoittain mukaan tulee kauhuelementtejä jotka loppuakohden lisääntyvät erilaisten harhanäkyjen muodossa ja kärkimies osoittaa jopa hieman psykoosiin viittaavia merkkejä. Tämä on kauhua tehtynä oikein, sillä kauhu ei tule jatkuvasti naamalle pomppivista hirviöistä, vaan paljon psykologisemmista seikoista ja psykoosiin viittaavista puolista. Erinomainen lisä peliin on se, että pelihahmo ei ole näkymätön. Esimerkiksi tikkaita kiivetessä kädet näkyvät ja alas katsoessa jalat näkyvät.

Verinen toiminta ei kuitenkaan missään kohtaa katoa ja ankean harmaat ympäristöt korostavat tätä todella hienosti, sillä kun verta on mukana, se erottuu selvästi ja luo paikoin todella hurmeisia näkyjä.


Toiminta on tietenkin valtavan iso osa FPS peliä ja toiminnan FEAR tekee esimerkillisesti. Tietysti ohjattavuudessa on vähän sellaisia epätarkkuuksia joita astetta vanhemmalta peliltä voi jopa hieman odottaakin, mutta kokonaisuudessa pelihahmo tottelee ohjattavuutta erittäin hyvin. Hahmon liikkuminen, hyppiminen ym on helppoa ja toimivaa. Ampuminen ottaa aikansa että siihen kunnolla tottuu, mutta se toimii siinä missä monissa muissakin räiskinnöissä. Mutta se mikä todella erottaa tämän pelin muista genren peleistä ovat salamarefleksit. Nämä ilmenevät bullet time tyylisenä ajanhidastuksena joka helpottaa ampumista suunnattomasti. Ajanhidastaminen on helposti yksi pelin parhaista ominaisuuksista sillä se tekee kärkimiehestä todellisen toimintasankarin ja saa pelaajan tuntemaan itsensä erittäin kyvykkääksi.

Toimintaa maustaa myös lähitaisteluliikkeet, jotka toisin kuin ammuskelu ovat ajoittain todella epätarkkoja eikä niitä pysty juuri koskaan tekemään samalla tarkkuudella kuin monet ampumistoteutukset. Lähitaistelu on kuitenkin varsin kattavasti tehty sillä liikkeet ovat erilaisia riippuen siitä että onko pelihahmo liikkeessä vai paikoillaan. Hyppääminen johtaa aivan eri liikkeeseen kuin paikaltaan lyöminen. Tämä on kuitenkin se osa toimintaa jota olisi voitu tehdä paljon helpommaksi ja toimivammaksi käyttää.

Asevalikoima on suhteellisen kattava sillä erilaisia aseita tulee käytettäväksi pelin edetessä. Tuplapistoolit ovat sitä huipputyyliä alussa, mutta aika pian huomaa että kaikkein parhaiten pärjää konepistoolilla ja haulikolla. Ajoittaiset vähän paremmat aseet tarjoavat kuitenkin ajottaista etua taisteluun ja yksi kovimmista työkaluista on lasertarkkuuskivääri. Kuitenkin koska aseita voi kantaa mukanaan voi kolmea kerralla, joutuu jatkuvasti tekemään päätöksiä sen suhteen että mitä aseita haluaa käyttää ja aika usein ne muutamat aseet ovat ylivoimaisesti ne parhaat.


FEARin suurimmat heikkoudet ovat pelattavuuden tietyn epätarkkuuden lisäksi lähinnä kenttäsuunnittelussa joka on sieltä tylsimmästä päästä. Valtaosa ajasta vietetään pimeissä käytävissä tai itseään toistavissa toimistorakennuksissa tai vastaavissa. Suurempi vaihtelu olisi ollut poikaa sillä tiloja käytetään aika hyvin ja viholliset osaavat myös käyttää tilaa hyödykseen, pyrkimällä piirittämään pelaajan.

Ympäristöissä ärsyttää myös se miten hankala on arvioida milloin ei voi palata enää taaksepäin tai milloin seuraava jakso alkaa. Tämä johtuu siitä että kentissä on elinvoimaa ja refleksejä tehostavia boostereita. Ne ovat joskus varsin hyvin piilotettuja ja niiden löytäminen alkaa todella nopeasti ärsyttää, kun ne ovat joko todella hyvin jemmattuja tai kentissä on paljon sellaisia pätkiä joissa ei vain voi varmaksi sanoa että voi jostakin paikasta kiivetä ylös tai voiko jostakin pudottautua alas. Eniten tämä ärsyttää silloin kun näet missä esine on, mutta et vain tiedä että miten siihen pääsee käsiksi. Paljon enemmän tosin tuli vastaan tilaiteita kun tehosteita ei nähnyt ollenkaan.


Kokonaisuutena Pelko on erittäin hyvä räiskintäpeli. Se sekoittaa hurmeisen toiminnan ankean tavalliseen ympäristöön todella hyvin. Tähän kun lisätään yliluonnollisia osia ja timanntista toimintaa niin kyllä siinä hyvä paketti on. FEAR tekee esimerkillisesti niin monia puolia että se erottuu todella helposti edukseen. Pituutta pelissä on ihan mukavasti, toiminta on haastavaa, näyttävää ja mielekästä ja tarinakin on varsin hyvin kirjoitettu. Vähän ikä tässä pelissä kyllä näkyy, mutta itse tavallaan pidän tämäntyylisestä grafiikasta, paljon enemmän häiritsee se epätarkkuus ammuskelussa.

 

+ Verinen tyyli

+ Ajan hidastaminen

+ Toiminta

+ Oikealla tavalla tehty kauhu

 

- Vaihtelun puute kentissä

- Tietty epätarkkuus

 

Arvosana: 8,2

 

Mahtava



Warhammer_%20The%20End%20Times%20-%20Ver

Jatkuvaa mättöä fantasiatunnelmallisella ja verisellä otteella

 

 

Sotavasara: Loppuajat - Syöpäläistulva

 

PlayStation Now

 

 

Warhammer: The End Times - Vermintide

Se mitä nousee hyvin äkkiä tämän pelin kohdalla mieleen, on Left4Dead, mutta fantasiamaisemissa, mikä suoraan sanoen kiinnostaa itseäni vähän enemmän kuin ne pelkät tavalliset puhkikäytetyt zombit. Rottamiehet ovat paljon hienomman näköisiä ja vaikka variaatiota onkin harmillisen vähän niin sitä sentään on. Pelattavuudessa ollaan todella selvästi kiinni tiimipohjaisessa räiskinnässä ja mäiskinnässä, mutta soolopelaaminenkin onnistuu, vaikka vähänkin korkeammalla vaikeusasteella se takaa aika haastavan kokemuksen.

Warhammerin maailma ei ole itselleni mitenkään syvällisemmin tuttua ja liitänkin sen paljon enemmän space marrine tyyliseen futuristiseen räiskintään, vaikka se ei sitä pelkästään olekaan. Siitä syystä tämä oli monella tavalla aika positiivinen tapaus koska.


Aika usein räiskintäpeleistä tulee sellaista samaa massaa josta on hyvin vaikea erottua todella edukseen. Vermintide onnistuu tässä suhteessa erittäin hyvin sillä ruton runteleman rujo maailma lohduttomine ympäristöineen ja valtavine rottamieslaumoineen on erittäin mielekäs kokonaisuus pelata. Maailmoissa on ajoittain vaihteluakin ja samoin tekemisessä, mutta toisin kuin maailmojen vaihtelu, pelaamisen vaihtelu ei oikeastaan millään tavalla toimi. Valtaosan ajasta vain teurastetaan rottia minkä keritään ja nehän eivät kosken lopu. Ajoittain siirrellään tavaroita paikasta toiseen, mikä yksinpelatessa on hyvin rasittavaa, mutta paljon yleisempää on puolustaminen jossa tapetaan aalloittain vihollisia.

Tiettyä vaihtelua toimintaan tuovat erikoisviholliset kuten astetta panssaroidummat rotat tai erikoisvarustellut rotat tai hyvin syöneet rotat. Isoin vaihtelu on siinä että nämä erikoisrotat ovat sellaisia jotka yksi vastaan yksi tilanteessa voivat saada pelaajan ansaan josta ei omin voimin pääse irti. Tämä pakottaa ryhmätyöskentelyyn.


Paljon toimivampi vaihtelu tulee kourallisesta erilaisia pelattavia hahmoja. Siinä missä noidanmetsästäjä Viktor on oma ehdoton suosikkini rapiirilla ja tuplapistooleilla varustettuna on ritari Markus samankaltainen mutta hänen raskaammat ja hitaammat aseensa tekevät selvästi enemmän vahinkoa kuin Viktorin nopeat aseet. Sitten on haltiaa, noita ja kääpiö joista jokaisella jotakin omaa. Vaikka hahmoilla onkin pitkälti samantyyliset perusominaisuudet, eli lyömäase ja ampuma-ase, niin erot tulevat juurikin siinä että miten he käyttävät aseitaan. Toiset ovat nopeampia lyömään mutta tekevät vähemmän vahinkoa kun taas hitaammat tekevät yleensä enemmän vahinkoa. Lyömäaseissakin on pari vaihtoehtoa sillä esim Viktor voi rapiirin sijaan käyttää kahdenkäden pitkää miekkaa joka hitaampi, mutta paljon tehokkaampi.

Hahmojen väliset erot ja repiliikit kyllä pitävät vaihtelua yllä mutta monet lisävarusteet kuten pommit, taikajuomat jne ovat kaikille yhteisiä. Mutta itse kyllä tykkään siitä miltä steampunk tyylitelty Viktor näyttää vaikka kyseessä onkin ensimmäisen persoonan peli. Pistoolin/pistoolien tai miekan käyttö vain näyttää paljon hienommalta kuin tussarin tai kirveen. Kukin tavallaan.


Vaihtelun suhteen luvassa ei ole paljoa sillä pelattavuus toistaa itseään erittäin paljon. Haaste kyllä nousee ja ajoittain pitää tehdä jotakin muutakin vain ampua ja silpoa, mutta kokonaisuutena Syöpäläistulva on erittäin itseään toistava peli puuduttavuuteen asti. Satunnaisesti pelattuna ja pieninä määrinä se kyllä toimii sillä paljoa opettelemista peli ei vaadi, kontrollien lisäksi, jotka ovat aika standartin räiskintämätön tyyliset.

Vermintide on ihan hyvä peli ja itse jopa suosin sitä enemmän kuin Left 4 Dead pelejä jotka kuitenkin ovat erittäin lähellä tätä. Fantasiamaailma steampunk henkisellä otteella vain toimii niin hyvin ja erilaiset pelihahmot tuovat mukavaa satunnaista vaihtelua. Räiskintäpelien joukossa tämä todellakin erottuu joukosta, positiivisesti.

 

+ Fantasia steampunk tunnelma

+ Rottamiehet

+ Monta erilaista pelihahmoa

+ Paljon tapettavaa

 

- Pelkkää saman toistoa

- Hyvin puuduttava

- Tehty moninpeliksi

 

Arvosana: 7,0

 

Loistava



KILLZONE%E2%84%A2%20SHADOW%20FALL.jpg?15

Varsin erilainen aiempiin verrattuna

 

Varjot lankevat osuma-alueella

 

PlayStation Now

 

 

Killzone: Shadow Fall

Killzone sarjassa ainoa oma juttu ovat aika hienot vihollishahmot Hellghast haarniskoissaan. Muuta hienoa pelisarjassa ei juuri ole ollutkaan ja Shadow Fall ei tätä korjaa millään tavalla. Vaikka muutama uusi juttu mukana onkin niin kokonaisuus on puuduttavaa puuroa ilman mitään kiinnostavaa saati toimivaa sisältöä. Hahmot eivät nekään ole kovinkaan kaksisia sillä Sinclair on todella huono ja hyvin ärsyttävä hahmo ja päähahmo Kellan on todella tylsäksi pojutyyliseksi jäbäksi jäävä perussolttu.

Tarinallisesti Shadow Fall aloittelee vähän aiempaa kuin monet muut koska päähenkilön lapsuuttakin sivutaan. Pian ollaan kuitenkin vaiheessa jossa päähenkilö on Varjoagentti joka käyttää kehittyneitä apuvälineitä ja on tehokas tappaja. Tämä konsepti on kuitenkin pilattu todella hyvin sillä tarinan hahmot eivät kiinnosta ja sitä kautta tarinakin jää aika ontoksi, puhumattakaan että siinä ei ole oikein missään kohtaa mitään todellista koukkua. Niin ja sen lisäksi valtaosa avainhahmoista on sellaisia joista haluaisi vain päästä nopeasti eroon, mukaanlukien päähenkilö Kellan ja sitäkin enemmän tämän pomo Sinclair.

Pelattavuus on sekin aivan perusräiskintää, mutta siitä puuttuu se tietty miekkyys sillä aseissa ei tunnu olevan kunnollista potkua ilman pelaajan vakkariasetta. Muutenkin pelistä puuttuu sellainen mielekäs toiminta mitä monissa hieman huonommisakin peleissä on ollut. Paljoa ei siis jää.

Killzone 2 ja 3 ovat tuttuja ja rankkaan ne karkeasti vähän sille huonommalle puolelle mitä kokonaisuuteen tulee. Shadow Fall on selvästi huonompi kuin kumpikaan niistä. Tämä saattaa hyvinkin olla sarjan huonoin peli sillä kokonaisuutena peli ei tarjoa mitään mikä positiivisesti erottaisi sen FPS-massasta.

 

+ Räiskintä

+ Hellghast sotilaiden asu

 

- Päähahmo ja Sinclair

- Ei mitään erityistä

- Tylsä

 

Arvosana: 3,8

 

Säälittävä



Neljäs taistelutanner, eikä oikeastaan mitään omaa

 

 

PlayStation Now

 

 

Battlefield 4

Sanottakoon heti että Battlefield sarjan pelit ovat minulle aika pitkälti sitä samaa massaa kuin Call of Dutyt sun muut. Ne eivät juuri millään tavalla erotu joukosta. Tietysti jos tarina on hyvä niin se saattaa jäädä hyvin selvästi mieleen, mutta kyllä nämä pelit ovat pitkälti sitä aivan perusräiskintähuttua ilman mitään sellaista mikä erottaisi niitä siitä harmaasta massasta. Battlefield 4 on juuri tälläinen peli. Se on peruspelattavuudessaan oikein hyvä. Ammuskelu toimii, aseita on kivasti ja pisteidenlasku kannustaa pyrkimään tehokkaisiin suorituksiin kuten useaan tappoon putkeen tai pääosumiin. Mutta räiskintä ei oikeastaan millään tavalla eroa vaikkapa Call of Duty 4 pelistä.

Tarinallisesti Taistelukenttä 4 ei ole kovinkaan kaksinen ja se on yksi asia miksi tämä peli ei yllä juuri keskitasoa korkeammalle. Tarinan pääosassa on kersantti Recker joka päätyy ryhmänsä johtoon kun ryhmänjohtaja Dunn kaatuu taistelussa. Tukiryhmänä mukana heiluva Pac ja Irish josta kumpikaan ei jää positiivisessa mielessä muistiin. Irish enemmänkin negatiivisessa sillä tämän hahmon toiminnassa on paljon mistä valittaa. Tarinallisesti muitakin hahmoja nousee esiin mutta yksikään ei jää vahvasti mieleen. Pääpahis taas, on hyvin surkea esitys minkä takia siitäkään ei pisteitä heru.

Sitten on se ryhmätyöskentely ja siinä mennään taas syvemmälle kuiluun. Ryhmää voi käskyttää hyökkäämään, mutta nämä sotilaat eivät saa yhtään mitään aikaiseksi. Recker on ainoa joka saa jotakin aikaiseksi. Pelaajan pitää nimenomaan tehdä aivan kaikki itse. Partnereista ei saa tukea kun he eivät tunnu tajuavan vihollisia vaikka nämä seisoisivat heidän vieressään ja viholliset eivät tajua heitä, vaan käyvät aina pelaajan kimppuun. Tekoäly on huonoimpia mitä olen nähnyt pitkään aikaan ja yleensä räiskintäpeleissä tekoäly on sellainen sivuseikka, mutta tälläiset tapaukset näyttävät miten huonosti asiat todella voivat olla.

Eikä hauskuun jää siihenkään. Pelissä on aika paljon ikäviä bugeja jotka häiritsevät kampanjaa. Viholliset pystyvät usein ampumaan esteiden läpi, kerätyt räjähteet eivät tule valittaviksi. Esim. Poimin singon, mutta en saanut kuitenkaan sinkoa. Sitten on sellaiset satunnaiset bugit, jossa tarkka tähtäys jää päälle tai ryhmäläiset eivät etene tietyn pisteen ohi jos pelaaja on mennyt sen ohi. Pelaajan pitää palata taaksepäin ja ylittää piste uudestaan. Itse olen tälläisissä peleissä usein todella aggressiivinen, eli tätä saa tehdä jatkuvasti.

Peruspelattavuus on se mikä sentään toimii. Ammuskelussa on hyvä tuntuma ja aseita on paljon. Osa aseista on kuitenkin todella oudon epätarkkoja, etenkin jos viholliset ovat eri korkeudella kuin pelaaja. Itse tykkään useimmiten tarkkuuskivääreistä joten tämän huomaa usein. Haulikot ovat hyvä kakkosase sillä pistooleja on kokonaista yksi eikä se vain toimi vara-aseena kovinkaan hyvin. Haasteellisesti peli ei ole epäreilu vaikka siinä onkin muutama todella rasittavaksi tehty kohtaus. Suuri ongelma näissä kohtauksissa on kuitenkin se, kun ryhmäläiset eivät tee oikeastaan mitään hyödyllistä, vaan kaikki on pelaajan harteilla.

Kokonaisuutena Battlefield 4 on perusräiskintää heikompi tapaus. CoD: MW:n pääroisto oli vähän ontoksi jäävä tapaus, mutta tämän pelin Chang on oikeasti surkea pahis. Oikeastaan yhtään hyvää hahmoa ei matkan varrella tule vastaan, ainakaan sellaista joka jäisi kunnolla mieleen. Pelkällä räiskinnällä tämä peli muuttuu helposti ikävän rasittavaksi, koska muuta tarjottattavaa pelillä ei oikeastaan ole.

 

+ Perustoimivaa räiskintää

 

- Surkea pääroisto

- Todella kehno tekoäly

- Helposti harmillisen rasittava

 

Arvosana: 3,5

 

Säälittävä



Raivo, geneerinen mutta hyvä nimi

 

 

PlayStation Now

 

 

Rage

Tämä on niitä pelejä joista muista joskus kauan sitten pelanneeni demoa. Se ei kovin kaksista vaikutelmaa jättänyt, tuntui aivan perusräiskinnältä. Pääasiassa sellainen Rage oikeastaan onkin, mutta mukaan on heitetty hieman ajoneuvotoimintaakin.

Tarina alkaa kun päähenkilö herää ja huomaa olevansa Mad Max tyylisessä maailmanlopputunnelmaisessa aavikkomaailmassa. Ajoneuvot ovat erittäin tärkeitä taistelun kannalta ja samoin ovat tuliaseet, joiden ammukset ovat suuri apu toiminnassa. Pelihahmo on varsin kyvykäs käyttämään aseita kun taas viholliset suosivat usein lyömäaseitakin. Kun peli vähän etenee niin pelin maailmaan pääsee enemmän sisään ja maailmallisesti Rage on kuin Borderlands, mutta ei niin värikäs tai pähkähullu. Ragen maailma on realistisen rujo.


Toiminnan suurimmat vaihtelut tulevatkin siitä, että millaisia vihollisia vastaan milloinkin taistellaan. Mutantit rynnivät vimmalla päälle kun taas maantierosvot ampuvat. Isommat hirviöt taas käyttävät kokoaan jonka takia ne myös kestävät todella paljon luoteja ja räjähteitä. Pelaajasta riippuu että millaista toiminta tulee olemaan sillä aseita pelaaja saa käyttöönsä todella paljon ja varsin hyvää tahtia. Haulikko on hyvä lähietäisyydellä kun taas tarkkuuskivääri on todella arvokas pitkällä matkalla.

Aseita on runsaasti ja ammukset tuovat myös oman osansa vaihteluun, sillä kaikissa aseissa on muutamaa eri ammustyyppiä. Perusammuksia saa varsin paljon kentistä ja vihollisilta kun taas astetta tehokkaampia ammuksia pitää ostaa tai valmistaa, mutta ne tekevätkin huomattavasti enemmän vahinkoa. Aseistuksen vaihtelu tuo taktisuutta peliin, mutta harmillista on se, että pelistä puuttuu sellainen tietty nopeus ja tarkkuus. Pelihahmon liikkeissä ei ole samaa ketteryyttä mitä vihollisissa ja hyvin usein taistelussa aseet ovat joko tehottomia tai todella epätarkkoja.


Ohjattavuus ei sekään ole sieltä parhaasta päästä sillä itse kuvailisin tätä peliä juurikin sellaiseksi jossa on "vanhentuneet kontrollit". Tästä syystä Rage tuntuu selvästi nykyräiskintöjä epätarkemmalta ja toiminnaltaan vanhentuneelta. Aseissa ei ole samalla tavalla jerkkua mitä monissa muissa peleissä ja viholliset ovat selvästi pelihahmoa nopeampia ja ketterämpiä. Maailma on jatkuvaa putkijuoksia, eli harhailua ei juuri tapahdu, mutta muutamia salapaikkoja löytyy, joissa on joko rakennustarvikkeita tai myytävää rojua. Kaikelle on käyttöä sillä rahaa kuluu jatkuvasti ammuksiin ja päivityksiin.

Kokonaisuutena Rage on ihan hyvä räiskintä, mutta se on vanhempaa sukupolvea. Toisin kuin FEAR, Rage ei ole yhtä hienosti ikääntynyt, vaikka on uudempi peli. Autoilu on ihan kiva lisä, mutta itse en juuri autotehtäviä tehnyt yhtään enempää kuin oli pakko. Tietty Mad Max tunnelam kuitenkin kiehtoo.

 

+ Maailmanlopun tunnelmaa

+ Runsaasti aseita ja erilaisia ammuksia

+ Mad Max vivahteisuus

 

- Vanhentuneet kontrollit => Epätarkkuus 

- Vihollisten ketteryys ja pelihahmon kömpelyys

- Ei mitenkään erikoinen tarina tai hahmokattaus

 

Arvosana: 6,3

 

Hyvä



Kipulääkettä helvettiin ja kadotukseen

 

 

PlayStation Now

 

 

Painkiller: Hell and Damnation

Ajoittain jopa perusräiskintä voi tarjota varsin mielekästä pelattavaa. Näin käy etenkin silloin jos peliltä ei oikeastaan odota yhtään mitään. Painkiller on sellainen pelisarja jonka itse liitän kyllä räiskintään, mutta tietämys jääkin sitten siihen. Tosin kyllä tästä pelistä pääsee todella nopeasti kärryille.

Tunnelmaltaan Painkiller on synkkä räiskintäpeli luurankoineen ja muine hirviöineen. Näitä vihollisia tulee päällä todella paljon ja jatkuvalla syötöllä. Mutta koska vihollisia on paljon, niin tasoituksena aseita on myös todella paljon. Näihin aseisiin pääasiassa astetta erikoisempia aseita kuten vaarnapyssy, sirkkeliase sekä nimikkoase Painkiller joka toimii myös melee aseena. Mutta mukana on myös se tuttu vakiovarustekin; Haulikko.


Tarinallisesti peli ei ole mitenkään erikoinen. Päähenkilö Daniel Garner saa itseltään Kuolemalta houkuttelevan tarjouksen mikäli hän suoriutuu haastavasta tehtävästä. Juuri sen enempää ei tarvitse tietää mutta tarina ilmeisesti jollakin tasolle linkittyy pelisarjan aiempiin peleihin. Itselleni ne eivät ole tuttuja joten en osaa sanoa että mikä tilanne isossa kokonaisuudessa on. Tarina ei kuitenkaan ole pelissä pääosassa, vaan se toiminta.

Toiminnassa ei sitten olekaan mitään sen ihmeellisempää. Idea on tehdä selvää jälkeä vihollisaalloista, kunnes reitti seuraavalle alueelle aukeaa. Tätä sitten toistetaan kentästä toiseen. Kentissä on muutamia salaisuuksia ja keräiltävää tavaraa ja pelin edetessä pelaaja saa myös ajoittaisia tehosteita. Mutta ei peli ammuskelua kummempaa tarjoa.


Painkiller: Hell and Damnation on todella tavallinen räiskintäpeli. Itse vertaisin sitä todella nopeasti Serious Sam pelisarjaan sillä tässä pelissä vihollisia on paljon, aseita on paljon ja aseilla ammutaan vihollisia. Mitään ihmeellisempää tekemistä ei ole mutta ajoittain vastaan tulee vähän kovempiakin vihollisia. Päähenkilö Daniel on todella tavallisenoloinen FPS heppu, samalla tavalla kuin pelikin.

Siinä missä FEAR on juuri oikeilla tavoilla joukosta erottuva ja Ragen ajoneuvot tuovat vaihtelua peliin, ei Painkiller ole oikeastaan kumpaakaan. Tämä on niin tavallinen FPS kuin voi ajatella. Ainoa asia mikä siitä tekee edes hieman erikoisen on se synkkä tunnelma ja ihan kiva asetelma. Mutta pelattavuus ei ole sieltä erikoisimmasta päästä.


Kokonaisuutena peli ei pidä sisällään mitään erityisen ihmeellistä. Synkkä goottisävytteinen ja enemmän tai vähemmän geneeristien hirviöiden täyttämä tunnelma on se mikä eniten erottaa tätä peliä muusta FPS massasta. Muuten pelissä ei ole mitään niin erikoista. Painkiller ase nyt on kiva lisä peliin, mutta ei se ole samanlaista tasoa kuin vaikka FEARin bullet time tyylinen ajanhidastaminen.

 

+ Tunnelma ja näyttävyys

+ Paljon aseita

+ Paljon ammuttavaa

 

- Todella tavallisen oloinen FPS

- Saman toistoa

 

Arvosana: 6,0

 

Hyvä



Duke Nukem ikuisesti

 

 

PlayStation Now

 

 

Duke Nukem Forever

Ajoittain ilmestyy pelejä joista ei kuule mitään hyvää sanottavaa. Sitten kun niitä joskus itse pelaa niin huomaa että eivät ne pelit nyt niin huonoja ole. Tämä ei ole sellainen tapaus sillä Duke Nukem Forever on juuri niin surkea peli kuin monet ovat sanoneet. Tämä on niitä tapauksia joiden rinnalla perusräiskinnät tuntuvat varsin hyviltä peleiltä.

Tarinallisesti ollaan heti Duke Nukemin machopullistelun ytimessä kun Duke pelaa itsestään tehtyä peliä ja siitä eteenpäinkin peli on pelkkää Duken egon pönkittämistä milloin milläkin tavalla. Kun avaruuden porsaat sun muut taas hyökkäävät niin Duke pyrkii pelastamaan ihmiskunnan ja varsin kaikki isorynttäiset naikkoset. Mutta pääidea lienee kuitenkin ampua mössöksi kaikki mikä vastaan tulee mitä hienommilla aseilla. No ihan niin hyvin asiat eivät ole.

Toiminnallisessa mielessä peli jättää aivan liikaa toivomisenvaraan. Ihan jo ensimmäisten hetkien aikaan peli alkaa tuntua erittäin rasittavalta eikä ammuskelussa ole mitään mielekästä. Ohjattavuus on ikävän kankea ja epätarkka eikä oikein missään mitä peli tarjoaa ole mitään sellaista mikä nappaisi.

FPS tyyliin idea on nopeasti selvillä mutta asevalikoima on ikävän mitätön eikä Duke pysty edes kantamaan kunnollista arseenalia mukanaan. Muutenkin vihollisten ammuskelusta puuttuu se kaikki mielekkyys mitä hyvissä räiskintäpeleissä on. Se mikä viimeistään tuhoaa kaiken on tarpeeton sivutekeminen missä kaikkea pelin epätarkkuutta todella osataan käyttää kaikkein rasittavimmalla tavalla mitä mieleen tulee.

Kokonaisuutena Duke Nukem Foreverissa ei ole oikeastaan mitään sellaista  mikä edes pikkuisen kiinnostaisi tai toimisi. Pelattavuus on todella heikkoa antia ja ohjattavuus ei millään tavalla auta asiaa. Päähenkilö on yksi macholihasaivo joka ei pysty lunastamaan mitään machoatestosteronitäyteistä mättöä mitä häneltä voisi odottaa. Tälläisistä syistä Duke Nukem Forever on helposti yksi huonoimpia räiskintöjä koskaan, eikä kykene tuomaan Dukea tälle vuosituhannelle.

 

+  Vaikuttaa hyvältä paperilla

 

- Toteutus on kustu jokaisella osa-alueella

 

Arvosana: 2,0

 

Surkea



Wolfenstein%20The%20New%20Order.jpg?1566

Pelimaailman kunniattomat paskiaiset

 

Jos pelimaailmassa on kunniattomia paskiaisia, on BJ Blaskowitch luutnantti Aldo Raine, steroideilla.

 

PlayStation Now

 

 

Wolfenstein: New Order

Ensimmäinen Wolfenstein lukeutuu helposti tärkeimpien räiskintäpelien joukkoon. Tämä pitkäikäinen pelisarja on nähnyt yhtä jos toista mutta tämän pelin kautta se syntyi uudelleen ja pelaaja pääsi BJ Blazkowiczin ohjaksissa tappamaan natseja. Paljon natseja.

Peli alkaa keskellä sotaa jossa kapteeni Blazkowiczin komentama joukko on täydessä toiminnassa. Kun he sitten jäävät julman natsitiedemiehen Wilhelm Strassen vangeiksi, joutuu BJ uhraamaan yhden omista miehistään ja paon yhteydessä hän itse haavoittuu vakavasti, vaipuen koomaan. Kun hän sitten yli vuosikymmenen jälkeen herää ovat natsit voittaneet sodan ja valloittaneet maailman. Blazkowicz ei tätä tietenkään sulata ja päättää etsiä vastarintaliikkeen rippeet, voidakseen jatkaa taistelua.

Tarinallisesti pelissä ei ole mitään sen ihmeellisempää. Tietysti kaiken ohessa tavataan joukko vapaustaistelijoita sekä natsiupseereita. Viholliskattaus ei vakuuta oikein millään tavalla, ellei Strassea lasketa. Vapaustaistelijoissa on pari oikein hyvää, kuten Anya ja Fergus. Aina välillä tarinaa hieman rikastetaan, mutta aika selvää on että tämä ensimmäinen osa New sarjassa, on vain alustus.


Se missä peli todella loistaa on puhtaassa toiminnassa. Aseita on vaikka kuinka ja valtaosaa voi käyttää tuplana. Se tekee Blazkowiczista todellisen voimanpesän kun hän ryskää eteenpäin kahden konekiväärin tai haulikon voimalla. Aseissa on myös kaksi vaihtoehtoista tulitusta kun tarvittavat päivitykset löytyvät. Isokaan vihollisjoukko ei pysäytä pelaajaa kun tulivoimaa riittää vaikka kuinka.

Vihollisia on vaikka kuinka ja vaikka varsinaista variaatiota ei olekaan paljoa, niin kuitenkin sen verran että meno ei muutu tylsäksi. Tosin uskaltaisin sanoa että isommallakin natsilaumalla pärjäisi, vaikka vaihtelua olisi vähemmänkin. Siinä nimittäin on enemmän mielekkyyttä kun voi teurastaa valtavan natsilauman tuosta vaan. Tietysti korkeammat vaikeuasteet vaativat enemmän taktista lähestymistapaa mutta ramboilu ei ole mahdottomuus.

Oman lisänsä toiminnan mielekkyyteen tuovat mahdolliset lisäedut. Kun tappaa tietyn määrän vihollisia vaikka vaimennetulla pistoolilla tai tietyillä aseilla tietyt määrät, niin edut tulevat aktiivisiksi. Hyvin usein ne ovat lähinnä suurempia kannettavia määriä ammuksia, heittoveitsiä tai kranaatteja. Näiden etujen vuoksi tosin mielellään suorittaa kaikkia pikku vaatimuksia sillä ne eivät ole koskaan mitenkään mahdottomia. Se taas kannustaa sitäkin enemmän niiden suorittamiseen.


Kenttäsuunnittelussa ei ole mitenkään valtavaa määrää vaihtelua, mutta aika usein se isompi huomio on siinä että kuinka paljon ammuttavaa tulee vastaan. Tiettyä vaihtelua pelissä sentään on eikä peli varsinaisesti missään vaiheessa tunnu siltä että se alkaisi selvästi toistaa itseään.

Suurimmat heikkoudet pelissä ovat tarinallisisa ja tunnelmallisia. BJ:n ajoittaiset sisäiset ajatukset tuntuvat toistavan itseään aika paljon, mutta ääninäyttelyn puolesta Blazkowitcz kuullostaa erittäin hyvältä ja muutenkin ääninäyttely kuullostaa erittäin hyvältä ja graafinen ulkoasu on erinomaista. Se mikä kuitenkin jää puuttumaan on jokin sellainen mikä tekisi pelistä merkittävästi kilpailijoitaan paremman. Se mikä tekee taistelusta todella mielekkään on se kahden aseen yhtäaikainen käyttö, mutta ei se kuitenkaan tee pelistä niin merkittävästi parempaa että sen automaattisesti valitsisi muiden FPS pelien yli.


Kokonaisuutena Uusi järjestys on hyvä alku uudelle Wolfenstein jatkumolle jossa asiat ovat erilailla kuin ennen. Toiminnassa on todellista äijämäisyyttä ja asevalikoima on varsin kattava. Toiminnan mielekkyys on se mikä kantaa peliä kaikkein eniten mutta muutoin pelissä ei ole mitään niin erikoista että se jäisi selvästi mieleen. Mitään selkeitä heikkouksia pelissä ei sentään ole koska pelattavuus toimii todella hyvin.

 

+ Paljon ammuttavaa

+ Aseiden tuplakäyttö

+ Asevalikoima

 

- Vihollishahmot

- Peli jää kesken

 

Arvosana: 8,0

 

Mahtava



DOOM.jpg?1566340768

Demonit on helvetissä sinun kanssasi

 

Tuho tarjoaa räiskintää ehkä sillä parhaalla mahdollisella tavalla. Pelaaja on se todellinen voimanpesä joka tappaa kaiken mikä liikkuu ja ratkaisee ongelmatkin nyrkeillä.

 

PlayStation Now

 

 

Doom

Doom Slayer on ehdottomasti niitä pelihahmoja jotka ratkovat kaiken nyrkeillä ilman mitään sanoja. Doomissa aktivointinappi kun on sama kun lyöminen. Näin ollen kaikki vastaan tulevat ongelmat on helppo ratkaista pelkällä kursailemattomalla väkivallalla. Kaikki mikä liikkuu, ammutaan tai nuijitaan verimössöksi. Tarina on siellä jossakin, mutta se ei ole millään tavalla oleellinen tässä pelissä, eikä myöskään järin kiinnostava, puhumattakaan että keskenhän se jää. Wolfenstein New Orderin tavoin, Doom (2016) on peli joka uudelleenkäynnistää sarjan ja heti voidaan sanoa että tämä on niin äijä räiskintäpeli että se todellakin uudelleenherättää sarjan henkiin.

Doom on erityisen hurmeinen, väkivaltainen, raaka, groteski ja tunnelmallinen peli. Verta on paljon, ammuksia on paljon, aseita on paljon ja demoneja on vielä enemmän. Toiminta alkaa nopeasti ja päättyy vasta kun viimeinen pomovihollinen on ammuttu seulaksi. Tunnelma ja tyylikkyys ovat erittäin vahvoja ja kantavat pelin alusta loppuun asti.


Peli vie tuhosurmaajan suoraan taisteluun ja valtavan iso osa taistelua on kattava ja vaihteleva arsenaali. Kaikki alkaa pistoolista mutta erittäin nopeasti pelaajalla on käytössään myös haulikko ja varsin nopeasti arsenaali kasvaa eikä tylsää ehi tulla, kun pelaaja saa käyttöönsä erittäin mielekkäältä kuullostavan, näyttävän ja tuntuvan plasmakiväärin sekä yhden pelimaailman mielekkäimmän aseen, kaksipiippuisen haulikon. Ja kyllähän siellä loppupuolella odottavat niin Gaus kanuuna kuin erittäin harvinaista herkkua oleva BFG.

Jokaisessa asessa on muutamia paranneltavia osia ja paria poikkeusta lukuunottamatta aseisiin saa erikoisvarusteet joihin kuuluu räjähtäviä ammuksia, tainnutusammuksia, tarkka-ammuntaa jne. Variaatio aseiden kanssa on valtava tylsää taistelussa ei missään vaiheessa tule, kun pelaaja valikoi että mikä ase olisi milloinkin paras, tai hauskin vaihtoehto. Itse suosin ylivoimaisesti niin kaksipiippuista haulikkoa, plasmakivääriä ja gauss kanuunakin.

Mukana on myös Doom sarjalle tuttu moottorisaha,mutta tässä pelissä sen käyttö on raskaasti rajoitettua koska polttoaine tähän aseeseen on sen verran harvinaista. Mutta se on kaikki sen arvoista sillä jos löpöä riittää niin ne kovimmatkin viholliset kuolevat yhteen osumaan moottorisahasta. Tätä kautta saa myös valtavasti ammuksia kaikkiin aseisiin. Viimeinen niitti ovat kuitenkin glory kill hetket joissa todellisella asenteella pelihahmo repii ja murskaa demoneja paljain käsin.


Ikävän usein peleissä viholliset ovat sellaisia joita kierrätetään, vaikka potentiaalia olisi tuoda peliin paljon uusiakin vihollisia. Doom on siinä mielessä erittäin onnistunut, että vihollisia tulee lisää samalla tyylillä kuin aseitakin. Kun vanhoihin alkaa kyllästyä, niin uudet ja kovemmat viholliset liittyvät taisteluun. Normaalit imp demonit ovat nopeasti muussattuja mutta hellknightit kestävät enemmän vahinkoa ja ovat aggressiivisempia. Revenantit taas ovat ketterämpi ja tuhovoimaisempia, mutta eivät ehkä yhtä kestäviä. Lopussa sitten vastaan tulee mancubusseja jotka kuin läskiversioita kostajista. Mutta kovimpia ja ehkä hienoimpia kaikista ovat härkämäiset baron of hell olennot, jotka tekevät paljon vahinkoa, kestävät paljon vahinkoa ja käyvät armotta kimppuun.

Vihollisvalikoima on todella kattava, mutta missään vaiheessa niitä heikoimpiakaan vihollisia ei unohda sillä perus imppejä tulee vastaan loppuun asti, kun cacoe demonit ja kaikki muutkin ovat jo tulleet tutuiksi. Samalla tavalla kuin asevalikoima kertyy erittäin rikkaaksi, samoin käy viholliskattaukselle. Ja kaikki nämä sadat ja taas sadat demonit ovat kaikki pelaajan armoilla. Pelkästään vaihtelevat glory killsit kannustavat pyrkimään lähietäisyydelle, ne kun ovat erilaisia eri demonien tapauksissa.


Jos jotain negatiivista pitäisi kaivaa niin onhan Doom aika yksitoikkoinen peli ja ajoittain kentissä tulee vastaan pätkiä joissa ei pääse taaksepäin, jos jotain keräiltävää on jäänyt poimimatta. Muutenkin pelissä tuntuu että aika monet jutut on tehty siten että niitä pitää farmata. Erilaiset haasteet pakottavat pelaamaan tietyllä tavalla ja aika usein peli on vain pelkkää vihollisten ampumista, kunnes peli päättää että pelaaja voi edetä.

Tässä ei varsinaisesti ole mitään väärää, sillä Doom on FPS peli ilman mitään ylimääräistä. Aseita on paljon, ammuttavaa on paljon ja toiminta on esimerkillistä. Valtaosaa aseista ei ladata ollenkaan vaan tulitus onnistuu niin kauan kuin ammuksia riittää, mikä sekin tuo oman mielekkyytensä toimintaan. Poikkeuksena tietenkin katkaistu kaksipiippuinen haulikko jonka latausanimaatio vain korostaa aseen loistavuutta.

Vaikka Doom onkin tavallaan todella puuduttava ja kaikkien tehosteiden ynnä muiden hankkiminen vaatii pelaamaan kenttiä uudestaan ja uudestaan, varsinkin tiettyjä kohtia, niin siitä huolimatta kyseessä on erittäin miellyttävä toimintapeli joka erottuu erittäin hyvin erokseen ja josta monen muun räiskinnän sietäisi ottaa mallia, etenkin jos haluavat päteä pelattavuudella ja sivuuttaa tarinallisen painon lähemmäs kokonaan.


Kokonaisuutena vuoden 2016 Doom on räiskintäpeli parhaasta päästä. Tapettavaa on paljon ja tapoja joilla demoneja voi teurastaa on myös paljon. Loistotapot tuovat peliin aivan omanlaisensa hurmeisen otteen ja demonivariaatio kannustaa kokeilemaan eri aseita eri tilanteissa. Keräiltävät esineet ja haasteet tuovat peliin lisää tekemistä ja vaihtelua. Doom on juurikin sellainen peli joka tarjoaa puhdasta ja kursailematonta toimintaa ilman mitään tarpeettomia hidasteita.

 

+ Toiminta

+ Glory kills

+ Valtava asevalikoima

+ Suunnatton määrä teurastettavia demoneja

 

- Ajoittainen puuduttavuus

- Aika vähän vaihtelua

 

Arvosana: 8,4

 

Mahtava

keskiviikko, 28. elokuu 2019

Huonoimmat kuolemat: Pääroistot

Aina pääroisto ei vain saa ansaitsemaansa loppua. Todella iso osa kaikkea on se, miten kyseinen vihollinen sitten lopulta voitetaan ja millainen hänen loppunsa onkaan. Tämä on niin monissa peleissä tehty aivan liian huonosti. Joskus syynä on vain typerä tapa jolla hahmo kuolee ja joskus taas tuntuu että SE JOKIN jää puuttumaan.

 

 

 

Monissa peleissä tapa jolla pääroisto kuolee jättää vähän sellaisen vaikutelman että kaikki olisi voitu tehdän paljon paremminkin. Joskus kyse on siitä että loppuratkaisu tuntuu todella laiskalta ja mielikuvituksettomalta ja todella usein siitä loppuratkaisusta jää puuttumaan jotakin. Sitten on niitä hetkiä kun kaikki on vedettä aivan pieleen joko ampumalla täysin yli tai tekemällä jotakin todella naurettavaa.

Huomioitavaa että viimeinen taistelu ei aina ole pääroiston kanssa, koska joskus pääroistoa vastaan ei taistella ollenkaan. Joissakin peleissä voi taas olla kyseenalaista että kuka on pääroisto, jos sellaista edes on. Esimerkiksi Red Dead Redemption 2:n pääroisto ei omasta mielestäni ole Micah, jos olisi, niin hän olisi kärkipäässä tällä listalla koska tyydyttävä loppu hänellä ei ole, mutta kovin hyvä roistokaan hän ei ollut.

Eniten tälläiset tilanteet ärsyttävät kun todella hyvä pahis ei saa kaltaistaan lopetusta, tai kun tosi huono pahis saa todella hienon lopetuksen, joka ei sovi hahmoon itseensä. Tai pahis muuten vaan ei koe tarpeeksi karua loppua.

 

EPÄKUNNIALLISIA MAININTOJA

 

Zoran Lazarevic - Uncharted 2: Among Thieves

- Pikkusen sekamelskamainen kuolema.

 

Liquid Ocelot - Metal Gear Solid 4: Guns of the Patriots

- Vähän vähemmän lässytystä niin tämä olisi oitis parempi.

 




24. Jigsaw - Punisher

Tämä on niitä kuolemakokonaisuuksia jotka voivat onnistua mutta hyvin usein eivät. Jigsaw näyttäisi kuolevan offscreen, mikä on todella huono vaihtoehto. Vaikka onhan siinä tietty Punisher asennetta että vaihtaa paikkaa vihollisen kanssa ja sitten potkaisee tämän pois helikopterista.


23. Senaattori Armstrong - Metal Gear Rising: Revengeance

Metal Gearissa on ollut paljon hyviä roistohahmoja ja paljon huonoja. Armstrong kuuluu jälkimmäiseen kategoriaan. Jotenkin tämä lopetus ei sovi hahmoon itseensä. Tämä on sellainen lopetus mikä sopisi erittäin hyvin vaikkapa Jetstream Samin kaltaiseen pahikseen tai vaikka Skull Face tyyliselle pahikselle, mutta Armstrong ei ole näistä kumpaakaan. Myöskään hänen kuolintavassaan ei ole oikeastaan mitään erityistä.


22. Apollyon - For Honor

Hyvin tehdyn pahiksen suusta hänen kuolinmonologinsa voisi jopa olla kiinnostavaa kuultavaa. Mutta Apollyon ei ole oikeastaan millään tavalla hyvä pahis sillä vaikka idea on todella hyvä niin toteutus on aika kehno ja sitä kautta tämä kuolema on todellakin vähän niin ja näin.


21. Osmund Saddler - Resident Evil 4

Aika tylsä tapa kun singolla ammutaan, vaikka siinä hidastus onkin mukana. Lähinnä siitä syystä että tämä on se perustapa jolla isot möröt Resident Evil sarjassa tapetaan.


20. Meredith - Dragon Age 2

Itse olen läpäissyt tämän pelin kerran ja Meredith oli viimeinen vihollinen. Jotenkin tylsä taistelu eikä kuolemakaan ole sen ihmeellisempi, kun Meredith valoshown jälkeen kivettyy.


19. Viktor - Knack

Tämän vihollisen tappiosta ei pääse kunnolla nauttimaan. Hän avaa oven jonka seurauksena energia korventaa hänet oitis. Aivan liian nopeaa kun kaikki tapahtuu yks kaks.


18. Lady Arkham - Batman (Telltale)

Tämä on niitä roistoja joita olisi toivonut voivansa kurittaa kunnolla ja sulkea kaikkien kahjojen kanssa mielisairaalaan. Siitä syystä on jotenkin antiklimaktista että lady Arkham kuolee kun katto sortuu hänen niskaansa ja murskaa hänet.


17. Ares - God of War

Jotenkin aika tavallisen tylsä tapa tappaa sodan jumala. Tuiki tavallinen miekalla lävistys ja sillä selvä. Tosin, eipä Ares ollut kovin hyvin tehty pahis (ulkoisesti) että miksi olisin odottanut kummoista lopetustakaan.


16. Thomas MacGruder - Gun

Taistelu itsessäänkään ei ole mitenkään kaksinen ja osittain siitä syystä tämä kuolemakaan ei loppuviimeksi tyydytä. Vaikka idea ei ole kovin huono niin toteutus jättää aika paljon toivomisenvaraan. Tästä puuttuu se kunnon cowboy meininki. Siis vaikka Red Dead Revolverin pääroisto huono olikin, niin siinä lopetuksessa oli sentään kunnon länkkärimeininkiä.


15. Visari - Killzone 2

Tämä on omistettu kaikille niille pääroistoille joita ei saa itse tappaa vaan jotka partneri tappaa. Tämä on yksi suurimpia keskisormennäyttöjä mitä mieleen juolahtaa. Pelaaja kun tekee suurimman työn niin omasta mielestäni on erittäin törkeää että pelaaja ei saa antaa viimeistä iskua.


14. Nicole Horne - Max Payne

Selvää on että tämä tätihahmo ei voi olla mitenkään erityisen hyvä taistelussa, mutta se että masto kaatuu kopterin päälle on jotenkin tylsä tapa päästää pääroisto päiviltään. Tuntuu kuin se olisi puolivahingossa. Siinä ei ole oikeastaan mitään erityisen iskevää. Tosin, eipä Horne ole kovin kummoinen pahiskaan.


13. Ravello - Just Cause 3

Itse en erityisemmin välitä näistä vihollisista jotka sitten taistelevat jossakin koneessa ja kuolevat sitten törmäyksessä. Siitä puuttuu kaikki henkilökohtaisuus.


12. Frank Tenpenny - Grand Thef Auto: San Andrea

Tämä on niitä pahiksia joita haluaisi kurittaa oikein kunnolla. Paljon paremmin olisi ollut jos koko porukka olisi potkinut Tenpennyn hengiltä sillä tämä kolarin jälkeinen kuolema on todella tylsä ja aivan liian helppo.


11. Fulmigati - Incredible Adventures of Van Helsing

Tylsä tapa kuolla on sellainen jossa pääroisto vain kuolee. Ei mitään sen ihmeellisempää. Fulmigati kohdataan, pomotaistelu voitetaan ja kone hajoaa, siinä se. Jälkeen päin tulee vähän tarinaakin, mutta Fulmigatin kuolema on todella tylsän harmaa ja särmätön.


10. Zhao - Deus Ex: Human Revolution

Tälläisen umpisurkean pääpahiksen kohdalla haluaisi vähän hieroa tappiota vihollisen naamaan mutta tämä on sellainen todella tylsä räjähdys kuolema. Pääroisto on kiinni koneessa johon hänet tapetaan.


9. Delilah Copperspoon - Dishonored 2

Tässä pelisarjassa on olemassa puhdas murha ja runollinen ratkaisu, joka harvemmin johtaa kuolemaan. Se miten Delilah sitten tapetaan, menee kuin mikä hyvänsä muukin vihollinen. Miekka kurkkuun eikä mitään ihmeellisempää. Tylsää.


8. Hiram Burrows - Dishonored

Ensimmäinen Dishonored ei ole juuri parempi, sillä tässäkin pelissä tapot ovat sellaisi kylmän ammattimaisia ilman mitään mahdollisuutta tarjota viimeisiä sanoja.


7. Gnasty Gnorc - Spyro the Dragon

Aloitetaan vaikka siitä että pääroistona Gnasty ei ole kovin hyvä. Kun päähahmo on lohikäärme niin pääroiston pitäisi pystyä vastaamaan tähän. Hyvä loppuhuipennus voi korjata asian, mutta tässä taistelussa mennään vain syvemmälle suohon. Taistelu on pelkkää jahtaamista ja Gnasty kuolee tylsästi yhdestä osumasta, langeten maahan. Tästä on eeppisyys hyvin kaukana ja loppuvaikutelma ei sekään ole kovin vahva. Tässä kun ei ole mitään varsinaista eeppisyyttä, mutta eipä sitä ole pahiksessa itsessäänkään.


6. Liquid - Metal Gear Solid

Tämä on niitä tapauksia jossa pääpahiksen kuolemaa on venytetty aivan liian pitkälle. Liquid ei ole järin hyvä pääroisto ylipäätään, mutta kelvollinen. Tämän hahmon olisi kuitenkin pitänyt kuolla sillä ensimmäisellä kerralla loppuhuipennuksessa, eikä sitä olisi pitänyt venyttää pihalla asti, missä kuolema on sitten tälläinen puoli deus ex machina joka vain tapahtuu kun parempaakaan ideaa ei ollut.


5. Eredin - Witcher 3: Wild Hunt

Taistelu itsessään on todella hyvä ja vaikka tämän hahmon viimeisissä hetkissä ja sanoissa onkin paljon hyviä puolia niin silti se kokonaisuus ei vain toimi. Yksi iso osa tätä on siinä, että Eredinin naama näkyy kypärän alta ja toinen on sitä miten tylsällä tavalla Wild Huntin kuningas sitten lopulta kohtaakaan loppunsa. Vaikka siitä viimeisessä iskussa onkin tiettyä painoa-arvoa niin tämä on erittäin hyvä esimerkki tilanteesta jossa SE JOKIN vain jää puuttumaan. Vaikka taistleu itsessään onkin erittäin eeppinen ja tyydyttävä, niin se viimeinen isku ei ole.


4. Skull Face - Metal Gear Solid 5: Phantom Pain

Kallonaama on helposti koko pelisarjan hienoimman näköinen pahis. Tämän lisäksi hän on myös se kiinnostavin pahishahmo ja näistä syistä itse olen todella pettynyt kun tämä hahmo kuoli, ilman mitään hienoa lopputaistelu, tai taistelua ylipäätään ja tapa jolla hän kuoli oli erittäin tylsä ja lähemmäs kaikin mahdollisin tavoin huonosti tehty. Se että häntä ei tapa edes Big Boss vaan yksi pelisarjan munattomimmista luusereista, on yksi niitä syitä miksi on selvää, ainakin minulle, että Hideo Kojima on menettänyt otteensa. Phantom Pain on monilla tavoilla oma suosikkini sarjassa, mutta tämä on yksi niitä syitä, miksi se on monilla tavoilla todella iso pettymys.


3. Joker - Batman: Arkham City

On varmasti vaikeaa tappaa legendaarinen hahmo tyydyttävällä tavalla. Jokerin tapauksessa ja Batmanin koodi huomioiden tässä on aivan omanlaisensa haaste. Yleensä se menee siihen että Jokeri jollakin tavalla aiheuttaa oman loppunsa. Tämän pelin tapauksessa se kaikki kuitenkin tapahtuu yllättävän tylsällä tavalla. Se että Jokeri puukottaa Lepakkomiestä takaapäin ja sen seurauksena lääke hajoaa on vain niin luokattoman tylsä tapa. Vaikka se jälkimaininki ihan hieno onkin, niin kyllä tästä jää todella paljon puuttumaan. "Se jokin" jää todellakin uupumaan sillä tässä ei ole oikein mitään eeppistä, ei edes järin hyvää viimeistä taistelua.


2. Master Xehanorth - Kingdom Hearts III

Ottaen huomioon kaikki paha mitä hän ehti tehdä, viimeisimpänä se Kairi tapaus, niin tapa jolla hänestä sitten lopulta päästään eroon on todella iso pettymys. Tuntuu kuin hän saisi yhtään sitä mitä ansaitsi tms. Tämä on suoraan yhdyksissä siihen typerään seikkaan lopetuksessa joka heikentää koko peliä niin valtavasti. Tämän pelin piti olla se iso loppuhuipennus ja tämän piti olla se todellinen taistelu, mutta tapa jolla peli ja tämän hahmon kohtalo sitten ratkaistiin, ei tyydyttänyt oikein millään tavalla. Taistelu itsessään on KH3 tasolla ihan hyvä, vaikkakin sarjan ylisellä tasolla selvää takapakkia. Mutta tämä on todella iso pettymys


1. Albert Wesker - Resident Evil 5

Tämä loppuratkaisu tekee lähemmäs kaikki mahdolliset virheet jotka syövät kaiken toimivuuden tästä paketista. Miksi Wesker mutatoituu tälläiseksi aika mitäänsanomattomaksi möröksi ja viimeinen osuma tulee tylsästi kahdesta singosta, kuten niin monien muidenkin tässä sarjassa. Missä on kaikki mielikuvituksekkuus. Nyt on kuitenkin kyse yhdestä parhaasta peliroistosta joka on ehtinyt kehittyä lukuisten pelien aikana. Tämä on todella kaukana sellaisesta tyydyttävästä loppuratkaisusta, vaikka tulivuori onkin sijaintina todella hyvä.