Violetin lohikäärmeen seikkailut fantasiamaailmassa ja värikkäässä joukossa. Trilogia joka vie tasohyppelyn tasolle, josta ei korkeammalle juuri pääse. Insomniac Gamesin parasta antia osa osalta parempaa tarinaa, loistavia hahmoja ja paljon pelattaavaa. Vaihteleva seikkailu jonka pääosassa Spyro.




Play Station Onen klassikkotrilogia johon kuuluu konsolin paras peli.

Tämän sarjan osilla on muutama yhteinen seikka, mutta ne ovat myös osittain hyvin erilaisia. Kakkonen ja kolmonen ovat selvästi erilaisia kuin ykkönen, sisäisesti, mutta ulkoisesti ne ovat kuin samaa puuta.

Grafiikka ei merkittävästi kehity, mutta se on silti erittäin hienoa. Grafiikan puolella ei ole suuremmin mitään valittamista. PS1 tasolla, ulkokuori on hyvännäköinen.

Musiikkipuoli on sitten vähän toisenlainen. Musiikki ei ole järin nappaavaa, saati mieleenpainuvaa, ihan muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Tämä on niitä pelejä joissa musiikkipuoli on jäänyt kaiken muun jalkoihin, se on melko varmasti trilogian heikointa antia. Siis ei se nyt mitään varsinaisesti huonoa ole.

Pituutta näillä peleillä on ihan kiitettävästi ja mikäli näitä pelaa ensimmäistä kertaa, se pituus vähintään kaksinkertaistuu, koska varsinkin aarteiden ja tiettyjen piilotettujen esineiden etsiminen voi viedä aikaa. Nykyään nämä puhaltaa läpi aika helposti, mutta omalla kohdalla voin todeta, että ykkönen on se kaikkein vierain, kakkonen oli aina silloin tällöin lainassa mutta kolmonen oli ensimmäinen PS peli jonka koskaan ostin ja se on pelattu läpi aika monta kertaa.

Itse olen aika huono arvioimaan että kuinka monta tuntia näihin uppoaisi, mutta jos pyrkii suorittamaan aivan kaiken ja repäisemään sen yli 100%, kuten meikäläinen, niin kyllä näihin uppoaa yli 10 tuntia, varsinkin jos eivät ole entuudestaan tuttuja. Pituus kasvaa mentäessä kohti kolmosta.






Peli josta se kaikki alkoi. Insomniac Gamesin taidonnäyte joka aloitti violetin Spyro lohikärmeen matkan.



Spyro the Dragon

Ensimmäinen Spyro. Insomniac Games aloitti violetin lohikäärmeen seikkailut 1998. Ensimmäinen peli, Spyro the Dragon oli kehuttu menestys joka tähän päivään asti on saanut paljon lisää pelejä, osa todella huonoja ja osa loistavia.

Spyro the Dragon peli alkaa kun paha Gnasty Gnorc muuttaa suuren joukon lohikäärmeitä kristalliksi. Nuoren Spyron tehtäväksi jää vapauttaa lajitoverinsa ja kukistaa Gnasty. Tästä alkaa seikkailu joka vie Spyron läpi lukuisten maailmojen.


Maailmoja tässä pelissä riittää. Kotimaailmoihin kuuluu muutama isompi maa, yksi lentomaa ja yksi pomomaa. Lopussa odottaa Gnasty Gnorc.

Vaihtelua pelissä ei ole samalla tavalla kuin monissa muissa peleissä. Mutta vaihtelu tulee aina muuttuvien maailmojen, vihollisten ja erikoisvoimien kautta. Joskus pelkää liekki riittää, mutta toisinaan on tarvetta tehostetulle tulelle ja toisinaan superpuskulle, jonka käyttö uhkaa välillä karata täysin lapasesta.

Päätehtävä pelissä on kerätä kaikki aarteet, vapauttaa kaikki lohikäärmeet ja hankkia takaisin kaikki lohikäärmeen munat. Siinä on työn sarkaa vähäksi aikaa, sillä maailmat vaikenevat vaikenemista. Alkupuolen maailmat ovat hyvin helppoa ja loppupuolen tasot ovat haastavia.


Pelastettavia lohikäärmeitä vaivaa pari seikkaa. Itse ainakin koen se jotenkin häiritseväksi että jotkut lohikäärmeet puhuvat todella typerästi ja osa näyttää typerältä, mutta se johtuu vain lohikäärmeestä, sillä jokaisessa kotimaassa on erilaisia lohikäärmeitä. Esimerkiksi magic craftersit ovat älyköitä kun taas Peace Keeperit ovat voimakkaita. Jokainen maailma tuo mukanaan vaihtelevia haasteita ja paikoitellen aarteiden etsiminen on todella työlästä.


Pomotaistelut ovat aika helppoja ja viimeinen vastustaja, Gnasty itse, on pettymys. Tosin itse pelasin tämän pelin sarjasta viimeisenä joten sillä puolella saattaa olla vähän tekemistä tämän kanssa.

Tiettyä vaihtelua pomoissakin on, mutta ne ovat suurelta osin vain vihollisia, jotka kestävät pari iskua enemmän, siinä kaikki.


Hahmojen suhteen vaihtelua on kiitettävästi. Spyro on hyvin tehty, mutta ääninäyttely ei ole ihan niin hyvää. Lohikäärmeissä on kiitettävästi vaihtelua. Gnasty on ihan näyttävä pahis, mutta potentiaalia ei ole juuri käytetty.


Spyro the Dragon on hyvä peli PSone standarteilla. Itselläni on se jännä tilanne, että Spyro the Dragon oli viimeinen tästä trilogiasta jota koskaan pelasin. Tällöin kaikki puutteet osuivat silmään aika helposti. Pelasin tätä aika paljon myöhemmin. Suurimmat puutteet tässä pelissä on se tarinan ohuus. Maailmoissa on aina sama kaava, siinä kaikki ja tarina koostuu lähinnä alku ja loppupuheesta ja muutamista irrallisista dialogipätkistä kun lohikäärmeet vapautuvat.

Spyro the Dragon on simppeli peli, siinä on yksi idea jota sitten toistetaan. Se idea tosin kantaa.


+ Spyro

+ Lohikäärmeitä

+ Paljon pelattavaa


- Toisto

- Tarinan ohuus


Arvosana: 7,9


Erityinen





Kaikki mikä oli hyvää ensimmäisessä pelissä, on nyt kaikin puolin isompaa ja parempaa.





Spyro: Gateway to Glimmer

Jatko-osa ensimmäiselle Spyrolle. Imestyi 1999.

Ensimmäinen Spyro oli aika kokeiluhenkinen. Tässä pelissä on jätetty pois muutamia ykkösen juttuja, mutta niiden tilalle on tuota kymmenkertaisesti tavaraa. Helposti voisi sanoa että Spyro 2 on Spyro2.


Gateway to Glimmer aka Ripto’s Rage alkaa kun Spyro juoksee sateessa ja miettii että eikö sade koskaan lopu. Lopulta Spyro päättää lähteä Sparxin kanssa aurinkorannalle.

Toisaalla Avalarissa fauni Elora, myyrä professori ja gepardi Hunter hääräävät portaalin parissa ja pian Spyro päätyy heidän luokseen. Tästä alkaa seikkailu, tarkoituksena kukistaa rauhaa häiritsevä Ripto.


Ensimmäisiä seikkoja jonka tässä pelissä huomaa edelliseen nähden on se, että tarinaan ja dialogiin on panostettu älyttömän paljon. Introssa on enemmän puhetta kuin ykkösen välianimaatioissa yhteensä. Mutta se on kaikki vasta alkua.

Jokaisessa maailmassa on CPU hahmoja jotka juttelevat Spyrolle ja kertovat tarinoita. Jokainen maailma myös alkaa välianimaatiolla. Tämä on todella iso plussa.

Tarinaa siis tulee vastaan aivan ensimetreiltä asti, mutta mitä Spyrolta nyt sitten odotetaan.


Tarkoituksena pelissä on kerätä aarteita (kuten ykkösessä) mutta tällä kertaa lisähommaa tuovat talismaanit ja mystiset orbit. Keräämällä näitä, tapahtuu jänniä. Nämä esineet korvaavat lohikäärmeet ja lohikäärmeiden munat. Tekeminen ei heti lopu ja tällä kertaa minipelejä on aivan tuhottomasti ja ne ovat suuressa osin erilaisia.

Ykkösessä tietyt tehtävät olivat ärsyttäviä, mutta tässä pelissä se kynnys nousee muun tason mukana.

Jotkut tehtävät ovat räjäyttää pään. Haaste on tietenkin hyvästä, mutta ärsyttävät haasteet, ovat asia erikseen.


Maailmojen suhteen kaksi asiaa on selviä. Maailmoja on kolme, eli paljon vähemmän kuin viimeksi, mutta pelattavaa on silti vaikka kuinka, sillä vanhaa kaavaa on uskallettu maustaa entisestään, esimerkiksi Speenway kentissä on extratehtäviä. Maailmat on tehty hienosti ja kiinnostavaa on myös nähdä kuinka erikoisia henkilöitä vastaan tuleekaan, sillä maailmoissa olevat ystävälliset hahmot vaihtelevat laidasta laitaan ja samoin vihollisetkin.


Pomotaistelujen suhteen on tehty valtava loikka. Pomoja on nyt edelleen jokaisen kotimaan jälkeen. Ne kolme pahista jotka alussa näkyvät, mutta vaihtelu on päivän sana.

Ensimmäinen on helppo ja yksinkertainen, toinen on haastava ja aika kekseliäästi tehty.

Viimeinen vihollinen, Ripto itse, on ensinnäkin aika onneton pahis, enemmän ärsyttävä kuin hyvä, yksi seikka jossa jatko-osa ei alkuperäistä voita. Mutta se taistelu itse on eeppinen, hauska ja viihdyttävä, täynnä vaihtelua. Ripto taistelu on yksi koko alkuperäisen trilogian kohokohdista. Taistelussa on useampi vaihe ja jokainen on tehty erittäin hyvin.


Pelattavuutta ajatellen vaihtelua riittää myös vaikka kuinka. Ensimmäisessä pelissä ei ollut mitenkään paljon mausteita, mutta tässä pelissä niitä riittää. Spyro oppii pelin aikana uimaan, kiipeämään ja vaikka mitä. Tämä tuo myös mukanaan yhden pelin ärsyttävimmistä kompastuskivistä. Eräs seikka joka ärsyttää pelissä kuin pelissä ja totta kai se rutto on tähänkin täytynyt tarttua. Se ärsyttävä asia on se, että tiettyihin paikkoihin pääsee vasta kun on saanut tietyn kyvyn. Tyyliin, ensimmäisessä maassa on tikapuut, mutta niitä pääsee ylös vasta sitten kun oppii kiipeämään toisessa kotimaassa. Tämä on niitä seikkoja joka ärsyttää suunnattomasti.

Mukana tulee tosin uutta tavaraa, joten suuressa osin se on kaikki vaivan arvoista, mutta kokonaisuudessaan se on selkeä miinus.


Tarinan puolesta voi todeta että se on kirjoitettu erinomaisesti. Täynnä hyviä hahmoja, hyvin kirjoitettua huumoria ja täynnä vaihtelua. Kolme tärkeintä; Spyro, Elora ja Hunter ovat loistavasti toisiaan täydentävät hahmot.

Tarina etenee järkevästi ja jokainen kolmesta maailmasta on tehty hyvin ja näyttävästi. Ne ovat kaiken lisäksi erilaisia tuoden hyvää vaihtelua ja matkan aikana Spyro kehittyy niin että asiat joita ei aiemmin voinut tehdä, ovat myöhemmin mahdollisia. Tälläinen takaisinpäin palaaminen on kyllä vähän sellaista että en itse siitä juuri pidä.


Hahmoista voi sanoa heti: Laatua, isolla L:llä.

Spyro on vielä parempi kuin viimeksi. Paremmin ääni näytelty (Tom Kenny) ja sitä kautta toimii paremmin. Kokonaisuudessaan, loistava pelihahmo. Pelattavuuskin on hiotumpi.

Elora on toinen näkyvä hahmo ja erittäin hyvin tehty. Elora on yhtä aikaa kiinnostava ja kaikin puolin hyvä hahmo, ääninäyttelykin on ensiluokkaista. Elora on hahmo joka toimii erinomaisesti ja hän on se joka auttaa pelaajaa eteenpäin.

Hunter on eräs hahmo, joka on noussut yhdeksi omista suosikeistani. Ensimmäisessä pelissä vähän pelkurimainen gepardi nousee kyllä jaloilleen, mutta toimii erinomaisesti koomisena piristeenä. Hunter on ääninäyttelystä alkaen loistohahmo. Hyvin tehty hahmo, vaikka itse olenkin lähinnä koiraihminen.

Tärkein kolmikko toimii loistavasti ja se onkin se tärkeä seikka. Muut hahmot ovat vaihtelevia, mutta kaikin puolin yksikään ei ole oikeasti huono. Jopa se ärsyttävä ahne paskiainen Moneypags on hyvin tehty.


Kokonaisuudessaan Spyro 2 on erinomainen peli ja todiste siitä että jatko-osa on yleensä pelimaailmassa se parempi kuin ykkönen, näin se ainakin oli pleikka ykösen aikoina. Se mikä oli hyvää ensimmäisessä on tällä kertaa läsnä entistä parempana. Spyro on hahmona parempi, pelattavuus on monipuolisempaa, kerättävää riittää, pelattavaa riittää ja tarina toimii aivan loistavasti ja sitä riittää vaikka kuinka. Tässä on hyvä esimerkki siitä kuinka jatko-osa tulisi tehdä. Spyro kakkosessa on niin paljon niitä pieniäkin asioita, jotka vain korostavat sitä, kuinka hyvä peli on kyseessä.


+ Spyro

+ Loistavia hahmoja Elorasta ja Hunterista alkaen

+ Paljon vaihtelevaa pelattavaa

+ Näyttävä loppuhuipennus

+ Niin paljon ykköstä parempi


- Ripto on vähän huonohko pahis

- Taaksepäin palaaminen

- Ärsyttävät tehtävät ovat oikeasti ärsyttäviä


Arvosana: 9,0


Fantastinen






Viimeinen todellinen Spyro peli ennen synkkää kautta ei ole vain paras Spyro peli, vaan paras Play Station ykkösen peli.



Spyro: Year of the Dragon

Kolmas Spyro ilmestyi 2000 ja oli vuoden peli.

Kehuja keränneet pelisarjan viimeinen peli jonka Insomniac kehitti. Tässä on pelisarjan huippukohta, jota muut eivät osanneet viedä eteenpäin. Mutta miten tämä voi olla parempi edeltäjänsä, joka otti pleikkarista niin paljon irti?


Peli alkaa kun Spyro yhdessä hyvän ystävänsä Hunterin kanssa nukkuu.

Yön pimeydessä mystisen naisen, Biancan johdolla joukko sarvikuonoa muistuttavia rhynoceja hiipii lohikäärmeiden valtakuntaan ja vie lohikäärmeiden munat mennessään. Pienen vahingon kautta kaikki heräävät ja lähtevät perään, kohdaten pienen ongelman. Vain Spyro ja Hunter mahtuvat seuraamaan vihollisia, unohdettuihin maailmoihin, jossa paha noita Sorceress hautoo pahojaan.


Alusta alkaen peli seuraa kakkosessa hyväksi havaittua kaavaa. Pelaaminen on samanlaista, hyvin pienin muutoksin. Mutta niinhän se asia on: Jos se ei ole rikki, älä korjaa sitä.

Pelattavuus toimii samalla tavalla kuin kakkosessa. Spyro oppii kikkansa tosin oitis ilman mitään viivästyksiä. Vaihtelu, minipelit ja tarinan kuljetus ovat ennallaan, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta.

Kakkosessa jokaisen kentän alussa oli intro ja loppuanimaatio, mutta tässä niitä ei ole. Sitä en ymmärrä että miksi se on karsittu pois. Se oli silkkaa plussaa. Muutenkin niitä pieniä asioita jää kaipaamaan jotka puuttuvat kokonaan. Siis miksi, voi miksi?

Mutta se onkin sitten lähinnä se ainoa seikka joka kakkosessa on parempaa kuin kolmosessa.


Spyro 3 on kuin kakkonen. Tällä kertaa keräillään lohikäärmeen munia, mutta peruskonsepti pysyy samana.

Tässä on vain se eräs seikka joka tekee pelistä oitis astetta hauskemman. Aina kun yksi lohikäärmeen muna löytyy, niin se kuoritutuu. Pennut tekevät toinen toistaan hauskempia juttuja kun syntyvät ja aina kun uusi muna löytyy, niin innolla odottaa että mitä tapahtuu.


Mutta mikä sitten tekee Spyro Year of the Dragonista paremman kuin edeltäjästään. Aloitetaan vaikka siitä että tällä kertaa mukana on uusia pelattavia hahmoja. Pelissä pääsee ohjaamaan Hunteria, Sparxia ja täysin uusina hahmoina mm. Väkivahvaa lumimiestä Bentleytä sekä lentävää pingviiniä kersantti Byrdiä.

Tätä kautta kakkosen suurin ongelma siirtyy myös kolmoseen. Tietyt tehtävät voi suorittaa vasta kun tietty hahmo on mukana pelissä ja kyllä, näin tapahtuu jokaisen hahmon kohdalla. Tämä on omasta mielestäni iso miinus, mutta tässä pelissä sekin on tehty yllättävän hyvin, sillä pelaaja saa uusia tietoja/vitsejä jos tietty hahmo ei ole avattu tietyssä vaiheessa ja sama pätee muutamiin seikkoihin jotka ovat mahdollisia tehtäessä vain tietyssä järjestyksessä. Suhteellisen pieniä seikkoja, mutta silti hauskoja.


Mutta tällä kertaa loppupeliä on helpotettu. Jokaisen pomotaistelun jälkeen Sparx oppii uuden kyvyn, lisää vahinkoa tai vaikka aarteiden paikallistamista. Tämä auttaa suunnattomasti siinä vaiheessa kun se viimeinen aarre on hukassa. Välttyy turhautumisilta.


Eräs seikka joka on omasta mielestäni aivan suunnaton plussa, ovat nuo pomotaistelut jotka ovat aivan uskomattoman hyvin tehtyjä. Pomotaisteluissa on sitä jotakin. Jokainen on erilainen, vaikka kaikissa on sama kaava. Lopparit alkavat tekemään pahempia hyökkäyksiä kun alkavat menettää energiaa ja heihin on tietty kaava. Tässä pelissä pomotaisteluista jokaiseen on panostettu. Heti ensimmäinen on näyttävä taistelu tulivuorella.

Sorceress on ihan hyvä pahis. Parempi kuin Gnasty Gnorc ja Ripto vaikka Ripto taistelu onkin Sorceress taistelu eeppisempi. Sorceress ei kuitenkaan ole täydellinen pahis ja kyllä tämä hahmo olisi kaivannut vähän enemmän sillä vaikka kokonaisuus onkin trilogian paras, niin SE JOKIN jää edelleen puuttumaan. Vaikka Sorceress jättääkin paljon toivomisen varaa, niin kun ottaa huomioon että kuinka paljon kahta edellistä parempi ja erilaisempi hän on, niin sen voi antaa osin anteeksi.


Hahmot ovat suuressa määrin sitä samaa laatua kuin aiemminkin. Vaihtelua riittää ja tiettyjä viittauksia myös. Toinen toistaan parempia. Huumori puolestaan, se kukkii.

Uusissa pelattavissa hahmoissa on valtavasti vaihtelua. Kenguru Sheila on kova mutta lempeä. Pingviini Byrd on sotilaallinen. Lumimies Bentley on yllättävän monipuolinen ja jotenkin filosofi elkeineen. Apina agentti 9 on humoristi ja hivenen latvalaho.

Mukana myös vanhoja tuttuja ja muutama aivan loistava cameo.

Moneypags on entisensä, aina rahaa vailla. Mutta tällä kertaa hän on ääninäyttelyn puolesta varmaan kaksi kertaa hauskempi, parempi, kierompi ja kaikin puolin keljumman oloinen. Tämä on niitä hahmoja joista pidät, vaikka samalla hän on vain haittaamassa kulkuasi. Mutta hän ei ole ärsyttävä hahmo, päinvastoin.


Pelattavissa hahmoissa on valtavasti eroa ja vaikka uusilla hahmoilla onkin vain pari maata, niin ne ovat sitä kuuluisaa vaihtelua. On hauskaa tuhota kaikki tieltään Bentleyllä, lennellä vapaasti Byrdillä tai pelata arcade tyyliseen peliin Sparxille, unohtamatta Hunterin osuuksia.

Kenguru Sheilalla pelattaessa pelaaminen on suhteellisen yksikertaista, mutta Sheila on hahmona todella hyvä. Sympaattinen ja aika normaali hahmo ilman mitään sen suurempaa koukkua.

Kersantti Byrdillä pelattaessa saa aivan uusia vapauksia ja nämä osuudet ne vasta ovatkin hauskoja. Byrdillä on todellakin hauska lennellä ja tulittaa kaikki suoraan helvettiin.

Bentley on myös hahmo jolla pelaamisessa on silkkaa asennetta. Jos sen voi rikkoa, niin Bentley ei apuvälineitä juuri tarvitse.

Agentti 9 on hahmoista viimeisin ja tuntuu myös huonoimmalta. Siis FPS osuudet ovat ihan jännä lisä, mutta nekään eivät ole niin toimivia. Jotenkin Agentti 9 ohjattavuus ei ole niin jouheva kuin monilla muilla.

Sparxilla pelattaessa saa sitä arcade tunnelmaa kun Sparx liikkuu ylhäältäpäin kuvatusti ja monilla tehosteilla pyyhkii ötököitä tieltään.

Hunter on myös hyvin otettu mukaan. Hänellä osuudet voivat olla melkein mitä hyvänsä laidasta laitaan, kunhan se istuu Speedwaylle.


Uusi innovaatioita pelissä usean hahmon lisäksi on mm. Skeittaus. Skeittilaudalla pelaaminen on pieninä annoksina hauskaa ja sillä tavalla peli ne tarjoaakin, silloin tällöin ja seuraavalla kerralla taas vähän enemmän. Ne ovat ne pienet asiat.

Vaihtelun monipuolisuus takaa sen, että Year of the Dragon on parempi peli kuin Ripto’s Rage. Siis kummassakin on sitä vaihtelevuutta, mutta tässä pelissä sitä on enemmän. Ne muutamat yksittäiset tehtävät voivat olla juuri niitä ratkaisevia.

Esimerkiksi eräs takaisin maksun aika. Se on korvaamanton tehtävä jossa voi piestä Moneypagsilta kaikki fyrkat omiin taskuihin.

Toinen asia mikä on selvä uudistus kakkoseen nähden, on se että tämä viimeinen bonuskenttä on todellinen ässä, se on todella hauska pelata.

Ykkösen bonuskenttä ei ole järin innostava ja kakkonen oli vähän lepsusti tehty karnevaali, mutta tämä, on oikea BONUS kenttä.


Ne miinukset ovat lähinnä ne seikat joita on jätetty pois kakkoseen nähden. Eräs seikka on se, että et voi katsella välianimaatioita teatterissa ja et saa fanfaareita kun olet suorittanut kaiken kentässä. Ne ärsyttävät tehtävät, eivät myöskään ole kadonneet minnekään.


Mitä tästä pelistä voisi nyt sanoa?

Spyro: Year of the Dragon on parasta antia mitä ykkösepleikalla on tarjota. Se ei ole lyhyt peli, se ei ole liian vaikea peli. Peli on hauska, täynnä toinen toistaan parempia hahmoja ja tunnelma on kohdallaan. Niitä miinuspuolia on aika vähän ja nekin ovat aika pieniä ongelmia ja lähinnä niitä seikkoja jotka eivät tee pelistä liian helppoa ja lyhyttä. Ne ovat omasta mielestäni miinuksia, koska jaksavat ärsyttää kerta toisensa jälkeen, mutta ne voi tavallaan sivuttaa kun miettii sitä isoa kuvaa.

Olisiko tämä peli saanut näin hyvän arvosanan ilmestyessään, ei välttämättä. Kolmas Spyro on sellainen peli johon aika ei ole vaikuttanut negatiivisesti ja joka pärjää vielä nykyäänkin parhaiden pelien vertailussa. Siitä syystä se saa jopa pientä lisähuomiota, puutteistaan ja heikkouksistaan huolimatta ja huomioiden vielä sen, milloin peli on ilmestynyt.


Lyhyesti sanottuna: Tämä on PSonen paras peli ja yksi niitä pelejä jotka ovat kestäneet aikaa niin hyvin, että niille voi antaa vielä sen pienen extra huomion jonka saa, ajan kanssa.


+ Spyro

+ Loistavia hahmoja Hunterista alkaen

+ Paljon pelattavaa

+ Vaihtelu

+ Cameot

+ Useampi pelattava hahmo

+ Lohikäärmevauvat


- Taaksepäin palaaminen

- Kauneusvirheet ja satunnaiset heikkoudet


Arvosana: 9,5


Legendaarinen





Kun koko trilogiaa tarkastelee kerralla, niin on pakko sanoa että Insomniac Games osaa mennä eteenpäin.

Ensimmäinen Spyro oli helppo ja sopi kaikille vauvasta vaariin. Sen suurin ongelma oli yksinkertaisuus ja vaihtelun puutos.

Kakkonen korjasi ykkösen viat ja toi niin paljon vaihtelua ja minipelejä, että se oli kuin uudelle sukupolvelle tehty peli.

Kolmonen otti kaikki parhaat elementit aiemmista ja viimeisteli kaiken.

Kolmonen meni ehkä taaksepäin jättämällä maakohtaiset välianimaatiot pois, mutta toi kuitenkin mukanaan välianimaatioita jotka aktivoituvat tietyssä vaiheessa peliä.


Spyro trilogia on Play Stationin parasta tavaraa. Tietysti Final Fantasyt voittavat laajuudessa, mutta Spyro on pelisarja joka tempaa mukaansa eikä juuri vaadi opettelua. Kokonaisuus on tehty erinomaisesti.


+ Spyro on erinomainen pelihahmo

+ Pelattavaa ja vaihtelua riittää

+ Monta hyvin tehtyä hahmoa

+ Maailmat ja tunnelma

+ Lohikäärmeet


- Edestakaisin ravaaminen

- Tietyt heikkoudet

- Pääpahikset olisivat voineet olla parempiakin


Arvosana: 8,8


Fantastinen