Satunnaisuus on monesti se avainsana näiden sattumakokoelma-arvioiden kanssa. Peliä jos toistakin on tullut pelattua X määrä ja jotkut pelit on pelattu läpi asti. Joskus taas kyseessä on enemmänkin kattava kokeilu, tai lyhyeksi jäänyt testikierros. Tässä tapauksessa, kyse on vähän kaikista.




Ajoittain sitä miettii että voiko pelistä antaa täydentävää arviota, jos sitä ei ole pelannut itse läpi asti. Mielestäni voi, jos pelistä on saanut jonkinlaisen kokonaisukuvan jonka kautta pelistä pystyy kertomaan tarpeeksi. Mikä sitten on tarpeeksi? Riippuu vähän siitä, mitä haluaa arvioillaan tuoda esiin pelistä.

Tässä tulee myös esiin se pointti, että jos pelistä ei varsinaisesti tykkää, niin onko sitä mitään järkeä pelata pidempään, vain jotta siitä voisi sanota jotakin? Ei välttämättä. Jotkut pelit syttyvät hitaasti, mutta itse en loputtomiin tuhlaa aikaa peliin, jos se ei millään tavalla koukuta.




Little%20Nightmares%20II.jpg?1614726559

Paperipussipoika ja sadetakkityttö


Pikku Painajaisia




Little Nightmares II

Alunperin piti tehdä maininta tämän pelin demosta, joka on yksi todella onnistunut kaltaisensa. Mutta sitten aivan sattumalta tämä peli tuli vastaan ja kun ykkösen on pelannut läpi varsin hiljattain, sen ollessa osa PS Now kirjastoa, kynnys tämän pelaamiseen on aika pieni. Kun ykkösen tilanteet ja kokonaisuudet ovat aika tuoreessa muistissa niin on kiinnostavaa katsoa että miten tämä peli jatkaa ykkösen tarinaa, tai alustaa sitä, sillä tuntuu että viimeaikoina monet ns. Jatko-osat, ovatkin olleet esiosia. Little Nightmares on kuitenkin yksi ehdottomasti parhaita varsin puhtaita kauhupelejä joita olen pelannut. Odotukset tätä kakkosta kohtaan eivät kuitenkaan ole juuri kummoiset, mutta pelin graafinen Tim Burton vivahteinen ulkoasu kyllä miellyttää.


Tyttö keltaisessa sadetakissa

Ajoittain kohtaa tapauksia pelisarjoissa, joissa tuttu päähenkilö vaihdetaan kokonaan, muutetaan viholliseksi tai alennetaan sivuhahmoksi, kyllähän näitä variaatioita riittää. Ensimmäinenn Little Nightmares esitteli pelaajalle kultaiseen sadetakkiin pukeutuneen paljoin jaloin kipittävän lapsen joka teki pelin aikana toinen toistaan uskaliaampia juttuja, mutta myös aika pahoja asioita. Menemättä niihin lukuisiin vaihtoehtoihin, mistä ensimmäisen pelin tarina saattoi kertoa, siirrytään toiseen numeroituun peliin sarjassa, jossa sadetakkitytön sijaan pelaaja ohjaa paperipussia pitävää poikaa. Asetelmat ja kaikki viittaavat tarinallisessa mielessä erittäin nopeasti siihen, että tämä peli ei ole suoranainen jatko-osa, vaan käyttää tätä jo kliseeksi muodostunutta "jatko-osa onkin esiosa" kliseetä. Paperipussi poika kuitenkin kohtaa tarinan aikana myös sadetakkitytön joten sidoksissa nämä kaksi peliä joka tapauksessa ovat. Sadetakkityttö ei kuitenkaan tuttu omaavan niitä voimia joita hänellä ensimmäisen pelin lopussa sitten oli, joten pelkästään sen perusteella asettaisin tämän esiosaksi. Mutta huomioiden sen, mitä kaikkea sadetakkitytön ohjaksissa tehtiin, niin en tähän hahmoon kyllä uutena hahmona luottaisi, sillä koska paperipussipoika ei ole mukana ykköspelin tapahtumissa, niin jotakin pahaa tulee taatusti tapahtumaan.

Kyllähän sadetakkityttö on ehdottomasti sarjan päähenkilö ja tarina enemmän tai vähemmän pyörii hänen ympärillään. Vaikka paperipussipoika onkin tämän pelin päähenkilö, niin kokonaisuutena tapahtumat kyllä luovat paljon isomman kuvion jossa paperipussipoika on vain yksi nappula. Erittäin tärkeä nappula, ehkä jopa se tärkein, mutta iso kokonaisuus kuitenkin on hyvin tulkinnanvarainen paketti, jossa kumpikin kärkikaksikosta esittää omaa rooliaan, joka ehkä lopullisesti aukeaa Little Nightares 3:ssa. Vaikka kokonaisuus ei ole sen selkeämpi kuin ensimmäinenkään, varsinkin jos ykköspeliä ei ole pelannut, niin jos aiempi peli on tuttu, niin tästä pelistä saa paljon enemmän irti ja kokonaisuus tuntuu merkittävästi selkeämmältä ja helppolukuisemmalta. Tämä on tietysti mielipidekysymys ja tunnelmallisesti ja tyylillisesti Little Nightmares 2 on samaa maata kuin edeltäjänsäkin.


Hirviöiden uusi valtakunta

Pelin tapahtumat alkavat tuttuun tapaan painajaismaisella visiolla jonka jälkeen pelihahmo herää. Tällä kertaa alkupaikkana on metsä ja peli alkaa lisätä kierroksia todella nopeasti. Tällä kertaa ei anneta samalla tavalla aikaa koota itseään kuin viimeksi, nyt ollaan hyvin nopeasti toiminnassa sisällä. Tietysti peli kiihtyy, kehittyy ja vaikeutuu kun päästään eteenpäin, mutta metsä on ehdottomasti yksi pelin parhaita alueita ja siellä oleva painajaismainen karmivasti örisevä metsämies on yksi pelin kiinnostavimpia tapauksia, sillä hän pysyy todella hyvin tehtynä mysteerinä, sulautuen kuitenkin todella hyvin muiden kaltaistensa hirviömäisten olentojen joukkoon. Pelin edetessä vastaan tulee toinen toistaan karmivampia hahmoja jotka ovat yhtä aikaa tutulla tavalla erikoisia, mutta aivan uusilla tavoilla haastavia. Siinä missä ykköspelissä monet hirvitykset olivat varsin helposti hoidettavissa, ovat nämä uudet tuttavuudet paljon vaarallisempia.

Iso osa pelistä onkin joka päähirvitykset tai sen kätyreiden välttelyä ennen loppuhuipennusta. Tosin tällä kertaa osataan vähän tapella vastaankin, mitä tulee tiettyihin olioihin. Taistelu on lähinnä oikean ajoituksen hakemista sillä pelihahmo käyttää raskaita aseita joilla yksi huti, johtaa äkkiä omaan kuolemaan. Tämä on kuitekin tervetullutta vaihtelua ja selvää kehitystä sarjassa. Mutta luvassa on myös niitä ykköspelistäkin tuttuja pulmanratkontapaikkoja, tasohyppelyä sekä kauhuntäyteisiä hetkiä joista pakokauhua nostattavat ajojahdit ovat vakiokamaa. Pelattavuudessa ollaan kehitetty sentään hieman, sillä tällä kertaa tuntuu että iso osa pelin kapeista kulkupaikoista on tehty siten, että pelihahmo ei lipsahda niiltä pois samalla tavalla, kuin viime pelissä. Mutta pikkutarkkuudesta ei ole päästy eroon, monet tilanteet ovat hyvin pikkutarkkoja siinä mielessä, että milloin pelihahmo tekee minkäkin liikeen, kuinka läheltä vihollista kehtaa mennä tms.

Haasteellisesti peli on hieman haastavampi kuin viimeksi, osittain siksi, että uusia ideoita on tuotu mukaan, mutta myös jotkut puzzlet ja kohtaukset ovat haastavampia kuin viimeksi, mutta yleisesti peli on suunnilleen yhtä haastava ja yhtä pitkä kuin ykkönenkin, eli sen pelaa läpi aika äkkiä. Yritys-erehdys idea ei kuitenkaan ole sieltä parhaasta päästä, etenkään pätkissä, joissa ei ole niin reilut tarkastuspisteet tai jotka etenevät tarpeettoman hitaasti.


Kysymyksiä ilman vastauksia

On vaikea sanoa että kumpi näistä kahdesta pelistä olisi oikeasti parempi. Graafisesti ne ovat huipputasoa ja sellainen synkkä Tim Burton tyylinen ulkoasu on kyllä plussaa. Äänimaailma on todella karmiva jo pelkästään siitä syystä miten monet päähirvitykset ääntelehtivät. Halpaakin säikyttely harrastetaan, mutta onneksi isossa osassa pelissä on myös tämä hiljainen tunnelmanluominen jossa ei suoraan mennä musiikin kovaan huudattamiseen kun jotakin tapahtuu, vaan äänitehosteidenkin annetaan tehdä työnsä. Kummassakin pelissä laatu on todella epätasaista ja mitä tulee tarinallisuuteen, niin kumpikaan peli ei anna suoranaisesti vastauksia. Kummankin voi pelata ilman että millään tavalla tietoinen toisesta, mutta silloin kokemus on hyvin erilainen, mikä on omallaan tavallaan todella nerokas ratkaisu ja palvelee erinomaisesti tätä kaksikkoa.

Tavallaan ärsyttää että pelissä jätetään niin paljon avoimia kysymyksiä, mutta samalla aikaa pelistä saa kyllä paljon irti, siitä huolimatta ja osittain siitä syystä. Nyt kun miettii Little Nightmares II peliä kokonaisuutena, verrattuna ykköseen niin se on aika selvä jatko-osa, siinä mielessä miten se kehittää ykkösessä tutuksi tulleita juttuja ja on tyylillisesti todella uskollinen. Vaikutus ei kuitenkaan ole ihan samanlainen, sillä ykköspeli onnistui vähän enemmän iskemään sillä omalla tyylillään. Tietysti tässä pelissä pyritään olemaan uskollinen edeltäjälle, mutta kokonaisvaikutulema on sellainen, että tällä kertaa se taso heittelee paljon enemmän. Ensimmäinen alue on yksi parhaista, mutta vääristynyt kaupunki on myös todella upea ja kauhun hetkiä ei puutu. Loppuhuipennus on pulmallisesti, takaa-ajollisesti ja muutenkin pelillisesti pelin heikoin palanen, mutta isona kokonaisuutena Little Nightmares II on ykköspelin ystävälli ehdottomasti pelaamisen arvoinen ja jos ykköspeli ei ole tuttu, niin tämäkin peli on ihan hyvä paikka aloittaa. Pelissä on heikkoutensa pikkutarkkuuden vuoksi uudestaan ja uudestaan eikä yritys-erehdys mentaliteetti ole omasta mielestäni koskaan hyvä idea, mutta kauhutunnelmaisien pelien joukossa, tämä on niitä merkittävästi parempia.


Yhteenveto

Tyylillisesti aivan samanlainen kuin edeltäjänsä, mutta teemallisesti erilainen. Salaperäinen rakennelma on vaihtunut metsään ja siitä eteenpäin maisemat ja paikat vaihtuvat tiiviiseen tahtiin. Hirviöt on vaarallisempia kuin aiemmin, peli on haasteellisesti vaikeampi ja tarinallisesti entistä tulkinnanvaraisempi, etenkin loppupuolen shokkikäänteen ansiosta. Hyvin vaikea sanoa että onko peli edeltäjänsä veroinen. Ykkönen on mututuntumalla kuitenkin se parempi peli kaksikosta.


+ Synkkä tunnelma tyylikkäällä ulkoasulla

+ Tulkinnanvarainen tarina

+ Vaihtelevat sijainnit ja hirvitykset


- Yritys-erehdys pelattavuus

- Monesti turhan pikkutarkka


Arvosana: 7,2


Loistava



Mirror%27s%20Edge%E2%84%A2%20Catalyst.jp

Parkouria ja vaarallisia tilanteita


Peilin Reuna: Katalyytti




Mirror's Edge: Catalyst

Ensimmäinen Peilin Reuna oli vaikea, turhauttava ja loppuviimeksi varsin lyhyt kokonaisuus. Se oli siitäkin huolimatta varsin intesiivinen, erittäin näyttävä ja yllättävän kiinnostava tapaus jossa parkour todellakin pääsi oikeuksiinsa. Pelin tarina ehkä oli ennalta-arvattava, mutta pelissä pääosassa oli ehdottomasti se näyttävä parkour jossa hyppiminen, kiipeily ja niiden yhdistely toimi todella hyvin, vaikka se paikkapaikoin tuntuikin turhankin tiukalle vedetyltä. Joka tapauksessa Mirror's Edge toimi niin hyvin että kyllä se jatko-osa vaikutti hyvältä idealta, etenkin jos se kehittää ja vie pelisarjaa eteenpäin.


Nopea pettymys

Aluksi oli toivoa siitä, että peli veisi ykkösen tarinaa jollakin tavalla eteenpäin. Sitten kävi ilmi että tämäkin on yksi näitä esiosa tapauksia joka ei johda mihinkään muuhun kuin tarpeettomaan kikkailuun ja siihen ansaan tämä peli lankeaa niin pahasti, että mitään pelastettavaa ei juuri jää. Catalyst ei ole vain esiosa, se on samalla reboot jossa nollataan miltein kaikki, tai ainakin vaaditaan niin paljon lisää selvityksiä ja muutoksia että kaksi peliä yhdistävä peli vaatii aika paljon ihmeellisiä temppuja tarinallisessa mielessä. Vaikka ensimmäisen pelin tarina nyt ei mitenkään ratkaiseva kokonaisuuden kannalta ollutkaan, niin kyllä se tuntuu aika tarpeettomalta kikkailulta kun toisessa sarjan pelissä ei ole juuri yhtään samoja hahmoja ja ne hahmot jotka ovat samoja, ovat täysin erilaisia.

Catalystin isona ongelmana on se, että se ei yhdisty edeltäjäänsä, vaan yrittää olla alku kokonaan uudelle jatkumolle sarjassa joka ehkä kahden pelin jälkeen on siinä pisteessä, mistä ensimmäinen peli alkaa, sillä tälläisissä tapauksissa tarinakaarta ei juuri koskaan osata viedä pisteestä A, pisteeseen B, yhden pelin aikana. Siis tässä pelissä on yllättävän onnistunut pääroisto ja tarinassa on monia klassisia vivahteita, mutta kun olemassa on jo yksi peli sarjassa jossa on oma tarinansa, niin tuntuu vain niin turhalta, että nyt aletaan kehittelemään kaikkea aivan uutta ja outoa settiä joka tuntuu usealla tavalla olevan täysin ristissä sen kanssa, mihin ykkönen tähtäsi. Puhumattakaan että ykkönen jäi cliffhangerlopetukseen ja nyt myös tämä kakkonen. Tämä tarinatärviö on nyt sellainen sotku, että tätä pelisarjaa on hyvin vaikea enää pelastaa.


Punaisen langan seuraamista valkoisella paperilla

Pelattavuus onkin sitten aivan omanlaisensa kokonaisuus. Pelattavaa tässä pelissä on varsin runsaasti ja se on hyvin nopeasti hyvin haastavaa. Siis Mirror's Edge: Catalyst ei ole niin valtava peli että siihen hukkuu täysin. Se on kuitenkin juurikin niin laaja, että kyllä sen kanssa saa aikansa kulumaan hyvin pitkän aikaa jos haluaa kerätä kaiken ja suorittaa kaiken. Itselläni ei siihen ollut minkäänlaista halua, mutta parkour itsessään on kyllä sitä luokkaa, että jos siihen kunnolla jaksaisi panostaa, niin maailmasta voisi saada varsin paljon irti. Vaikka pelissä on tämä "juoksijan näkö" joka näyttää sen optimaalisen reitin, niin pelissä saa aika vapaasti kikkailla. Seiniä pitkin juokseminen, hyppiminen ja kiipeileminen on näyttävää, hauskaa ja vauhdikasta. Kovin paljoa en siihen tutustunut että kuinka paljon vapautta pelaajalle todella annetaan, mutta monissa paikoissa huomaa kyllä vaihtoehtoja sen suhteen että miten etenee yhdestä paikasta toiseen. Sivutehtävät haastavat pelaajan taidot todella nopeasti ja pelin edetessä temppuja oppii lisää ja lisää, mikä tekee monista haastavista tehtävästiä oitis helpompia.

Eräs hyvin, hyvin ärsyttävä asia pelissä on siinä, että fast travel pisteitä pelissä on tarpeettoman vähän. Niitä saa lisää suorittamalla haastetasoja, mutta itselläni ei ollut juuri halua tehdä näitä turhan pitkälle venytettyjä haastehuoneita fast travel pisteen toivossa. Sen sijaan tietyt alueet pelissä tuli juostua läpi uudelleen ja uudelleen. Tämä samojen alueiden läpi käyminen käy aika nopeasti vanhaksi, vaikka siinä samalla alkaakin huomaamaan tiettyjä vaihtoehtoja. Tosin samalla aikaa huomaa myös sen, että jotkut alueet ovat sellaisia putkia, että niissä on hyvin selvä reitti jota kulkea. Lisäksi jotkut varusteet pelissä ovat lopulta turhia lisiä jotka vain hidastavat peliä, koska tietyt esteet pitää poistaa niillä. Yhtenä typeränä ratkaisuna on se, että joissakin kohdissa peliä "juoksijan näkö" otetaan pois käytöstä. Se vain osoittaa että peliä ei ole osattu rakentaa täysin sen ympärille.

Eräänä vaihteluna oleva tappelu vaikuttaa aluksi hyvältä, mutta loppujen lopuksi se on ehkä näyttävää, mutta aivan tarpeetonta ja ennenkaikkea puuduttavan tylsää. Tappelussa vain ei ole oikeastaan mitään erityisen mielekästä. Ykkösen toiminta oli ehkä vähän pakotettua, mutta se oli selvästi tämän pelin omaa parempaa, mikä ei ole hyvä asia. Voisikin miettiä että mitä tämä peli ihan oikeasti tarjoaa. No se antaa pelaajell valkean kaupungin jossa seurataan punaista väriä ja tehdään hienoja temppuja. Mutta vaikka parkour kuinka hauskaa onkin, niin yllättävän nopeasti itseääntoistavassa ja tarinallisesti epäonnistuneessa pelissä, se ei vain riitä.


Yhteenveto

Mirror's Edge: Catalyst on monella aivan tarpeeton peli, mitä tulee tarinaan. Mitä tulee pelattavuuteen, niin pääpointti on tarjota sitä samaa pelaamista mitä ykkönenkin. Tässä on kuitenkin pyritty luomaan jotain täysin omaa, mikä näkyy tappelussa, pelin heikoimmassa annissa. Parkour on hienoa, varsin hauskaa ja haastavaa. Pelin suurimpana ongelmana on se, että se ei vain tunnu etenevän mihinkään tai rakentavan mitään. Pelkkä parkour ei kanna kokonaisuutta kovinkaan kauas, vaikka se onkin oikealla tavalla näyttävää, helppoa ja mielekästä, mutta myös vaativaa.


+ Parkour

+ Pelimaailma ja ulkoasu


- Tarina

- Vaihtelun puute

- Tappelu


Arvosana: 4,5


Huonommalla Puolella



Borderlands%203%2C2.jpg?1618093179

Uudet hahmot liittyvät leikkiin


Rajamaat kolmonen


PlayStation Now



Borderlands 3

Borderlands pelisarja on aika tuttu omalla kohdalla, mutta pääasiassa vain Borderlands 2:n kautta. Siis ykköstäkin olen pelannut jonkinverran, mutta kakkosen jälkeen, jolloin siihen ei vain pääse samalla tavalla kiinni. Tässä pelisarjassa graafinen ulkoasu on enemmän kuin ikimuistoinen. Värikäs sarjakuvavivahteinen ulkoasu on todella upea ja ehdottomasti yksi syy, miksi pelisarja on jäänyt niin hyvin mieleen. Onhan kyseessä siis erittäin hyvä räiskintä, ei puhettakaan, mutta pelin humoristinen ote on vähän 50:50. Kun se toimii, niin se todella toimii, mutta kun se ei toimi, se on enemmänkin kiusallista. Kyllähän pelisarjassa on heikkoutensa, kuten missä tahansa, mutta miten hyvin pelin hyvin kauan kakkosen jälkeen tullut jatko-osa sitten pärjää vertailussa. Borderlands 2 nyt on yksi parhaita FPS pelejä ainakin omasta mielestäi valtavalla asevalikoimalla ja pelattavana hahmona oli itsellä erinomainen Zer0.


Samaa vanhaa pienillä parannuksilla

Peli alkaa kuten aiemmatkin. Ensin kuullaan vähän tarinaa siitä että mikä maailma on kyseessä ja mistä lähdetään liikkeelle. Sitten seuraa se erinomaisesti toteutettu aloitusesittely jossa katsotaan ketä on pelattavina hahmoina tällä kertaa. Alun kapakkatappelun aikaan omalla kohdalla käy oitis selväksi että pelihahmoksi valikoituu joko Zane Flynt tai FL4K ja toisin kuin Borderlands 2:ssa, tämä valinta on yllättävän vaikea. Lopulta kuitenkin päädyin Zaneen joka irlantilaisen aksentinsa ja sanavalintojensa kautta tuntui hauskemmalta hahmolta, vaikka FL4K onkin todella äijä, omalla hyvin ammattimaisella tyylillään. Hahmonkehitys sitten auttaa tekemään hahmosta omanlaisensa ja asevalinnat ovat sitten se toinen osa. Mitä tuleekin asevalintoihin, niin vaihtoehtoja riittää, mutta vähän samalla tavalla kuin aiemminkin, iso osa aseista on ihan pelkkää roskaa ja tavaraluettelon täytettä. Niitä oikeasti hyviä aseita saa ajoittain hakemalla hakea. Hyvin äkkiä käy siis hyvin selväksi, että Borderlands 3 on miltein jokaisella tavalla juuri kuin edeltäjänsä... miltein.

Borderlands 3 on pelattavuudessa kehittynyt hieman, sillä tällä kertaa pelihahmot osaavat liukua ja kiivetä reunojen yli. Tämä lisää peliin liikettä ja helpottaa muutenkin ympäristöissä etenemistä. Tälläisissä tilanteissa hyvin usein käy sitten niin, että kun tätä peliä on pelannut tarpeeksi, ei pysty enää pelaamaan aiempaa peliä, koska siinä ei ole samanlaista liikettä helpottamassa menoa. Tietysti myös pelihahmot ovat aivan omanlaisiaan sillä FL4K neljä on Beastmaster joka käyttää apunaan vaikkapa Skag petoa kuin ajokoiraa. Zane taas on jokapaikan höylä joka voi käyttää kilpiä, kloonia tai taistelulennokkia ja pystyy käyttämään yhtä aikaa kahta, jos luopuu kranaateista. Mukana on myös tietysti se pakollinen Sirenkin.

Pelattavuudessa kyseessä on kuitenkin niin samanlainen peli kuin aiempikin, että tuntuu monesti että kyseessä vain yksi lisäosa, sillä pelattavuus on pääasiassa sitä samaa mitä aina ennenkin. Liikutaan paikasta toiseen ja ammutaan kaikki tuusan nuuskaksi. Sivutehtävät ovat joko esineiden hakemista mistä sattuu tai kohteiden tappamista, missä sattuu. Pelattavuus toistaa itseään erittäin nopeasti ja erittäin paljon. Mikäli Borderlands 2 ei napannut, niin tuskin tämä peli tulee muuttamaan mielipidettä. Mutta jos Borderlands 2 on omassa mielessä yksi parhaita räiskintöjä koskaan, niin tämä peli on kuin tehty sinulle. Omalla kohdalla tämä toimii pieninä annoksina, sillä hyvin äkkiä pelissä tulee sellainen fiilis että kokonaisuus ei tarjoa paljoa mitään uutta. Mutta pelattavaa tässä paketissa on niin paljon, että aikaa tähän pystyy upottamaan vaikka kuinka paljon, etenkin jos haluaa tehdä kaiken ja kehittää oman pelihahmonsa tappiin asti. Siinä samalla voi sitten metsästää sitä omaa suosikkiasetta.


Typeriä ratkaisuja ja runsaasti toistoa... mukana muutamia hyviäkin juttuja

Mutta kuinka hyvin Borderlands 3 sitten pärjää vertailussa juurikin Borderlands 2:n kanssa. Nopea vastaus on, ei kovin hyvin. Muutama pelattavuutta helpottava asia ei vielä riitä, sillä kokonaisuudessa tuntuu, että mitään ei ole juuri kehitetty minnekään, eli pelisarja ei ole juuri edennyt. Tietysti pelattavuuden laadullinen taso ei ole pudonnut minnekään ja uudet hahmot ovat tavallaan vaihtelua, eli mikään katastrofi ei ole kyseessä, mutta vaihtelua peli ei nyt suoraan ole, koska se peruspelattavuus ei vain muutu mihinkään, eikä oikein kehitykkään pelin edetessä. Niin jos ei ole vielä toistettu tarpeeksi, niin tämä peli toistaa itseään uudestaan ja uudestaan.

Mutta se, mikä todella romuttaa tämän pelin tason, on umpi surkea pääroisto. Oikeastaan pääroistona on duo, mutta kyllähän Tyreen Calypse on se selkeä pääroisto... ja erittäin surkea sellainen. Tämä hahmo on aivan jumalattoman ärsyttävä idiootti jota ei vain meinaa kestää. Siis Pewdiepie ärsyttävä ja tässä pelisarjassa on ärsyttäviä pelihahmoja ollut vaikka kuinka paljon. Pääroiston tapauksessa paketti kuitenkin todella heikkenee, sillä tätä urpoa joutuu kuuntelemaan uudestaan ja uudestaan, aivan liian paljon ja aivan liian usein. Vaikka päähenkilö puhuukin tässä pelissä merkittävästi enemmän kuin Borderlands 2:n päähenkilöt, niin se ei ole hyvä vaihtokauppa, jos joutuu sietämään täyttä urpoa pelin tarinan ajan.

Muutenkin tuntuu että pelin yleinen laatu on tarinallisessa mielessä mennyt alaspäin. Sivuhahmoissa on siis todella monta hyvää hahmoa aina Lilithistä alkaen ja Tinaan asti, mutta sitten mukana on monta todella rasittavaa hahmoa jotka tekisi vain mieli ampua, aina Claptrapista alkaen ja Avaan asti. Sivutehtävissä on kyllä muutamia todella hauskojakin juttuja ja nyt monet keräiltävät esineet hahmo kerää automaattisesti, kuten rahat ja ammukset, mikä helpottaa pelaamista todella merkittävästi. Mutta pitkälti kaikki tälläiset asiat ovat sellaisi mitä kakkosessa olisi jo pitänyt olla, eli nyt pelattavuutta vain hienosäädetään. Pelisarja ei vain ole merkittävästi kehittynyt mitenkään. Tietysti voisi todeta, että "jos se ei ole rikki, turha sitä on korjata", mutta kun miettii että onko Borderlands 3 pelaamisenarvoinen tai hankkimisearvoinen, niin kyllä sen kanssa on suht ristiriitaiset fiilikset. Pelattavuus siis toimii erinomaisesti, mutta se tarinankuljetus ei niinkään.


Yhteenveto

Borderlands 3 on hyvin selkeä jatko-osa jossa pelattavuuuden muutamia puolia on hieman paranneltu. Pelihahmo liikkuu paremmin ja kerää tavaraa paremmin. Ammuskelu, asemäärä, huumori, ulkoasu ja tekeminen ovat kaikki samaa tasoa kuin aiemminkin, mikä tarkoittaa että kehitystä ei ole juuri tapahtunut. Sen sijaan tarinallisessa mielessä pelin taso on mennyt alaspäin ja ärsyttäviä hahmoja on entistä enemmän, vieläpä tärkeissä rooleissa. Mutta sarjan faneille, tämä on kuin tekemällä tehty, sillä pelattavaa on todella paljon, aivan uusilla ja omanlaisillaan hahmoilla.


+ Graafinen ulkoasu väkivaltaisella tyylillä

+ Todella paljon pelattavaa

+ Räiskintä

+ Pelattavuuden tietyt parannukset


+/- Huumori


- Hyvin vähän kehitystä

- Paljon toistoa

- Paljon todella huonoja hahmoja (Ava, Tyreen, Claptrap)

- Tarinallisesti heikompi kuin ennen


Arvosana: 6,5


Erinomainen



Life%20is%20Strange%202.jpg?1603013076

Veljekset kuin ilvekset


Elämä on Outoa 2




Life is Strange 2

Ensimmäinen Life is Strange oli monella tavalla varsin onnistunut peli joka osasi oikeilla tavoilla luoda toimivan kokonaisuuden moniall erinomaisilla pienilläkin yksityiskohdilla. Koulumaailmaan sijoittuva kipeitäkin aiheita käsitellyt draama oli hyvin rakennettu kokonaisuus monine käänteineen. Max Caufild oli varsin onnistunut päähenkilön ja aikamatkustus oli hieno pelielementti. Graafisestikin peli onnistui todella hyvin. Voisi siis sanoa että seuraajalla olisi hyvät perusteet ja mahdollisesti kohtuullisen suuret odotuksetkin. Tosiasia on kuitenkin se, että Life is Strange 2 on jokaisella mahdollisella tavalla huonompi mitä edeltäjänsä, eikä millään tavalla edes hyvä peli.


Typeriä käänteitä, typerien ratkaisujen kautta joita tekevät typerät ihmiset

Tarina seuraa Diaz veljeksien pitkää matkaa läpi monien vaikeuksien. Vanhempi veli Sean vie nuoremman veljensä Danielin matkalle kun vakava onnettomuus asettaa kaksikon suureen vaaraan ja johtaa pelin ensimmäiseen hyvin kyseenalaiseen ratkaisuun, jota sitten seuraa surkeiden sattumusten sarja toinen toistaan typerimpiä käänteitä, joissa on lähes joka kerta sama syypää, nimittäin Daniel. Vaikka pelissä onkin valintojen muokkaava tarina, niin tuntuu että hyvin harvat valinnat oikeasti merkkaavat, mutta samalla aikaa pelissä on niin paljon pieniä yksityiskohtia, että on mahdollista että ne monet käänteet ovat monien pienien valintojen summa. Koska pelissä on paljon sivutapahtumia jotka etenevät omalla painollaan, niin jos pelaaja ei ole hereillä, hän saattaa missata niistä monet. Tietysti tietyt isot tapahtumat ovat sellaisia joita ei voi missata, sillä ne ohjaavat tarinaa tiettyyn suuntaan.

Tarinallisessa pelissä tarina on tietenkin isossa osassa ja samoin tarinan hahmot. Life is Strange 2 ei tee kumpaakaan näistä asioita oikein ja iso syy on juurikin toisessa näistä. Sean ei ole järin hyvä päähenkilö sillä tuntuu että hän on niin munaton luuseri että ei saa mitään aikaiseksi ja miltein kaikissa valintatilanteissa on vaihtoehtoina vain huonoja ratkaisuja, ilman sellaisia valintoja, joita itse tekisin vastaavissa tilanteissa, tai tarinankerronnallisesta näkövinkkelistä. Mutta se mikä todella tekee tästä erityisen huonon kokonaisuuden on Daniel. Tämä pikkupoika on yksi tarinan isoimpia tekijöitä ja siksi onkin todella turhauttavaa että hän on täysi idiootti jonka syytä lähemmäs kaikki mahdolliset ongelmat pelissä ovat. Tämä on niitä hahmoja jota alkaa vihaamaan erittäin äkkiä ja tarinan edetessä se vain korostuu, kun Daniel kerran toisensa jälkeen ei kuuntele tai ymmärrä mitä hänelle sanotaan. Siis näin tyhmää hahmoa saa hakemalla hakea ja viimeistään kolmannen episodin kohdalla hahmoa kohtaan ei ole enää mitään uskoa.

Tarinallisessa mielessä kokonaisuus ei edes kehity kovin kiinnostavammaksi ja koska jostakin syystä tämän pelin kanssa on tehty sellainen typerä ratkaisu, että 4/5 episodista on levyllä, mutta viimeinen pitäisi erikseen hankkia, niin se on aika kyseenalainen ratkaisu. Kun tarinaan menee lopullisesti maku jo hyvissä ajoin ennen tätä pistettä, niin ei pelin tarinan lopettamiseen ole mitään isompaa halua, tai ainakaan siitä ei halua maksaa mitään extraa koska tarina voisi aivan hyvin päättyä episodiin 4. Tämä on tarinalliselle pelille erittäin huono tilanne ja tämän genren pelien joukossa Life is Strange 2 saattaa hyvikin olla se kaikista surkein.


Yksi kiinnostava idea surkeassa kokonaisuudessa

Jos pelistä pitäisi hakemalla hakea hyviä puolia, niin yksi asia on ehdottomasti ylitse muiden, nimittäin se, miten Sean kertoo tarinaa episodin alussa. Sean kertoo tarina satumaisella tavalla jossa hän näkee itsensä ja veljensä susiveljeksinä ja muokkaa tarinaa sen mukaan, antaen myös muille matkan varrella kohdatuille eläin alteregon. Myös Seanin piirroshetket ovat hienoja ja varsin rauhoittavia, mutta tälläiset hetket ovat aika harvinaisia sillä valtaosa pelistä koostuu kaikesta muusta, yleensä joistakin pienistä minipeleistä tai valintatyylisistä ratkaisuista joissa enemmän tai vähemmän pengotaan paikkoja kunnes peli saadaan jollakin tavalla etenemään. Monesti nämä hetket ovat todella tylsiä, etenkin jos ei ole selvää että miten peliä saisi vietyä eteenpäin.

Yliluonnollinen puoli tarinassa on hyvä ideallisesti, mutta se on toteutukseltaan todella heikosti tehty eikä pelissä oikeastaan edes otetta kunnolla irti K18 leiman mukanaan tuomia mahdollisuuksia räväyttää, vaan monin paikoin peli olisi pärjännyt hyvin K16 leimalla koska aika munatonta menoa pelissä on luvassa todella paljon, vaikka ajoittain vihjaillaankin paljon aikuisemman sisällön mahdollisuudesta. Sisällöllisesti peli vaihtelee sentään aika paljon, sillä jokaisella jaksolla on omanlainen teemansa eivätkä osat ole oikeastaan missään kohtaa todella sidoksissa toisiinsa ilman tiettyä siirtymää. Kaikki nämä puolet kuitenkin jäävät sen ison kokonaisuuden tapauksessa tarinan jalkoihin koska näin huonoa päätarinaa ei vain pysty pelastaamaan isolla joukolla sivutekemistä. Olivat erilaiset teemat kuinka vahvoja tahansa, niin peli on niin monella tavalla niin heikkoa laatua, että se on pitkälti ajantuhlaamista, vaikka pelaaja olisi kuinka suuri tarinallisten valintapelien ystävä. Heikoimmatkin Telltale pelit ovat parempia mitä tämä on.


Yhteenveto

Samalla tavalla kuin Telltale Games, myös Dontnod pyrkii luomaan omanlaisen tyylinsä, mikä näkyy tässä pelissä hyvin selvästi. Life is Strange 2 on ulkoisesti ja pelillisesti kuin ensimmäinenkin peli, vaikka se on tyylillisesti hyvin erilainen ja pyrkii tarraamaan paljon aikuisempiin teemoihin. Valinnat muokkaavat tarinaa viiden osan ajan, mutta pelin suurimmaksi ongelmaksi muodostuu se, että kyseessä ei ole kovin kiinnostava tarina. Kokonaisuus toimii niinkin heikosti, että tämä pelin kanssa ei oikeastaan edes kiinnosta että mitä tapahtuu ja miten kaikki päättyy, mikä on tarinavetoiselle pelille, erittäin huono juttu. Life is Strange 2 ei yllä millään edeltäjänsä tasolle.


+ Valintojen muovaaman tarinavetoisuus

+ Vaihtelevat ja vahvat teemat

+ Paljon yksityiskohtia


- Todella huono pääpari

- Runsaasti ärsyttäviä hetkiä

- Monta typerää käännettä

- Erittäin laahaava ja tylsä tarina


Arvosana: 2,3


Surkea



Pääarvio

Kuten Little Nightmaresin kanssa, myös tämän pääarvion kanssa on sellainen tilanne, että edeltäjä on muutamalla ratkaisevalla tavalla erittäin hyvä. Jatko-osa taas, on pitkälti aivan samaa tavaraa, joten on vaikea sanoa että kumpi on oikeasti parempi.



Sotavasara Loppuajat: Syöpäläistulva 2


PlayStation Now



Warhammer End Times: Vermintide 2

Warhammer maailma on pääpiirteittäin tuttu ja se on tullut monien pelien kautta enemmän ja enemmän tutuksi. Oli sitten kyseessä Mordheim tai jokin muu tapaus, niin Wahammerin maailmassa on sellainen todella onnistunut keskiaikainen fantasiatyyli joka iskee todella hyvin. Brutaalin väkivaltainen ja synkkä maailma monenlaisine hirviöineen ja taistelijoineen on erinomainen näyttämö toimintaseikkailulle ja jos peli on yhtään samanlainen kuin ensimmäien Vermintide, niin kyllä tämän pelin kanssa ollaan heti oikeilla raiteilla. No peli on hyvin samanlainen kuin ensimmäinen Vermintide, jopa niin samanlainen että se tuntuu täysin samalta tapaukselta, muutamilla pienillä muutoksilla siellä täällä, mutta se peruspelattavuus ei ole isommin muuttunut minnekään.


Samaa settiä uudessa paketissa

Hyvin nopeasti, siis lähemmäs heti on selvää että Vermintide 2 on lähemmäs kaikilla ilmeisillä tavoilla aivan samanlainen peli mitä edeltäjänsäkin. Samankaltaisuus on niin selkeää että on erittäin vaikeaa sanoa että kumpi peli olisi parempi, millään tavalla. Tarina on samankaltainen, pelattavuus ei ole merkittävästi kehittynyt minnekään ja pelihahmotkin ovat vanhoja tuttuja. Tälläisessä tilanteessa sitä miettii että kannattaako edes alkaa pelaamaan kakkosta, kun se ei varsinaisesti tunnu vievän ykkösen ideaa mihinkään suuntaan, vaan tarjoaa pitkälti sitä samaa tavaraa, pääasiassa vain uusissa ympäristöissä ja uusilla haasteilla. Peli näyttää samalta, tuntuu samalta ja vaikuttaa aivan samalta. Jatko-osien kanssa yleensä odottaa että pelattavuutta kehitetään johonkin suuntaan tai hiotaan jollakin tavalla, jotta jatko-osa olisi parempi kokonaisuus kuin edeltäjänsä. Vermintide 2:n tapauksessa näin on tehty, mutta se ei ole merkittävästi muuttanut pelin yleistä tasoa mihinkään suuntaan. Siinä mielessä hyvä, että jos ykkönen miellytti, niin kakkonenkin miellyttää aivan varmasti. Pelattavuus on edelleen todella mielekästä, vaikkakin itseääntoistavaa ja tyylikkyys on edelleen huipussaan sillä keskiaikaisfantasian tavalla, jossa modernin varusteelliset ratkaisut tuovat mukanaan tiettyjä parannuksia.

Ne joille Vermintide ei ole tuttu, niin idea on pitkälti samankaltainen kuin pelissä Left 4 Dead. Pelaaja taistelee joko yhdessä bottien tai ihmispelaajien kanssa valtavaa vihollislaumaa vastaan, tällä kertaa enemmän löymä kuin ampuma-aseilla, mutta molemmilla asetyypeillä on paikkansa toiminnassa. Pelattavia hahmoja on useampi ja mukaan kuuluvat mm. sotilas Markus Kruber, haltiajousiampuja Kerillian sekä noitien metsästäjä Viktor Saltzpyre. Kaikilla hahmoilla on omanlaisensa erikoisominaisuudet ja aseet, mutta he jakavat taikajuomat ja muut tarvikkeet. Esimerkiksi Viktor käyttää rapiiria ja tuplapistooleja ja onkin pitkälti se hahmoja jolla itse pelaan lähemmäs poikkeuksetta. Muiden aseisiin kuuluvat mm. haulikkoimainen tussari, varsijousi, taikasauva sekä sotavasara.

Graafisesti peli ei ole merkittävästi kehittynyt, mutta itseäni se ei juuri edes kiinnosta. Ensimmäinen peli oli hienon näköinen ja tämä toinen peli on hienon näköinen. Tyyli on sama, tunnelma on sama ja pelattavuus on monella tavalla sama. Eniten eron huomaa lähinnä siinä, mitä peliin on lisätty. Kosmeettisia esineitä on enemmän ja hahmojen pystyy muutenkin muokkaamaan enemmän, mutta se peruspelattavuus ei ole merkittävästi kehittynyt oikeastaan mihinkään suuntaan. Vaikka vaihtoehtoja on enemmän, niin se ei tee isoa eroa kahden pelin välillä jos se kantava ajatus on jo pysyy samanlaisena, kuten tässä tapauksessa. Eniten sen eron huomaa lähinnä siinä, että peli on vähän hiotumpi. Taistelu tuntuu helpommalta, mutta ei merkittävästi erilaiselta. Voipi olla se johtuu enemmänkin siitä, että ohjattavuus on vähän vastaanottavampi ja jouhevampi, mutta siitäkin huolimatta on hyvin vaikea sanoa, että onko Vermintide 2 sitten parempi, vaiko vain viimeistellympi.


Tuholaistorjujat tulevat taas

Vermintide 2 on samalla tavalla mielekästä pelattavaa kuin edeltäjänsäkin. Kun kaksi peliä ovat näin samankaltaisia, niin se ei liene mikään suurempi ihme. Erityisesti tälläiset pelit toimivat silloin kun mukana on ihmispelaajaia, sillä botit ovat botteja. Tosin tietokoneen ohjaamana liittolaiset pysyvät sentään perässä osaavat erinomaisesti keskittyä oikeisiin ongelmiin. Niin paljon en ole tätä kakkosta pelannut että tietäisin miten peli kehittyy, sillä ykkösen tapauksessa tietyt tehtävätyypit olivat aika rasittavia, pääasiassa ne missä piti tehdä jotakin tiettyä, mitä botit eivät koskaan tehneet. Vaihtelua ei myöskään ollut mitenkään erityisesti sillä vaikka jokin vaikutti erilaiselta, niin pääasiassa tarkoitus oli sama.

Pelattavuudessa Vermintide 2 on samalla tavalla itseääntoistavaa ja simppeliä hack n slash ammuskelumättöä mitä ykkönenkin. Asevaihtoehtoja tuntuu olevan enemmän tällä kertaa, mutta mitään maailmaa muuttavaa asevalikoima ei juuri tuo peliin sillä valtaosaa aseista käytetään aivan samalla tavalla. Hahmovalikoima pitää mielen virkeänä, mutta itse en yleensä vaihtanut Witch Hunterista mihinkään sillä kyseinen hahmo on helposti se oma suosikkini, vaikka Kruber hyvä hahmo onkin. Itse vain pidin Saltzpyren tyylistä paljon enemmän ja siksi pitäydyin siinä. Hahmot oppivat kehittyessään uusia taktiikoita mikä kannustaa kokeilemaan sen sijaan että pitäytyy täysin yhdessä hahmossa, omassa tapauksessani siinä selvässä valinnassa. Ensimmäisen pelin pelaamisesta tosin on sen verran aikaa että se ei ole tuoreessa muistissa, jolloin erot olisivat varmaan paljon selvemmät. Tämä on vähän samanlainen tilanne kuin Borderlands 3:n kanssa jonka edeltäjän pelaamisesta on myös kulunut varsin paljon aikaa. Edelliset pelit kuitenkin palautuvat nopeasti mieleen, koska seuraajat ovat niin uskollisia jatko-osia, että niiden kanssa tuntee oitis olevansa perille siitä, miten peliä pelataan.

Warhammer End Times: Vermintide 2 on brutaalilla tavalla erittäin näyttävä peli, synkällä tyylillään todella upeaa katseltavaa ja pelattavuudeltaan varsin mielekäs kokonaisuus. Se ei ole mitenkään erilainen ykköseen verrattuna sillä nämä kaksi peliä näyttävät ja tuntuvat samalta, joten mitään isompaa eroa ei vain ole ja kumpikin peli on pitkälti yhtä hyvä vaihtoehto. Ei kuitenkaan käy kiistäminen etteikö tämä tyyli olisi juurikin sellainen, mikä omalla kohdalla toimii erittäin hyvin. Vaikka pelattavuus onkin samantoistoa monotonisella ja ajoittain puuduttavalla tavallaan, niin ainakin se näyttävää sellaista. Kokonaisuudesta saa edelleen aika paljon irti ja vaikka peli jääkin monesti sivuun, niin lyhyinä pelisessioina se toimii aina varsin hyvin. Tietysti tietty ongelma on siinä, että tämä on niitä pelejä jonka kanssa kestää aina vähän aikaa, että ohjattavuudesta saa kunnolla kiinni, sillä varsinkin erilaisten varusteiden kanssa nyplääminen voi olla aika rasittavaa.


Vermintide vs Vermintide 2

Vaikea valinta. Kun kaksi peli ovat näin samanlaisia niin kyllä se on hankalaa sanoa että kumpaa sitten oikeasti pelaisi, sillä nämä ovat sen tasoisia että kun toisen saa vietyä loppuun, niin voi oitis aloittaa seuraavan ja pääsee oitis kiinni pelattavuuteen. En nyt näe että itse tekisin niin, koska pelattavuus on samaa settiä alusta loppuun asti ja käy helposti aika puuduttavan tylsäksi maratoonina. Positiivista on kuitenkin se, että jos on kutina tälläiseen mättöön, niin pelattava ei lopu mitenkään äkkiä.

Pelit näyttävät samalta, joten ulkoasu ja tyyli ovat samalla viivalla ilman mitään oleellista muutosta. Ykköspeli teki sen kaiken ensin ja kakkospeli toisti sen kaiken. Kun on valmis muotti joka on todettu toimivaksi, niin ei sitä ole tarvetta välittömästi muuttaa. Lisäksi koska pelit sijoittuvat samaan maailmaan niin on ilmiselvää että tietenkin tunnelman on oltava samanlainen. Eniten erot näkyisivät siinä millaisia ympäristöjä tulee vastaan, mutta ulkoasu toimii aivan yhtä hyvin kun tyyli ei vaihdu mihinkään.

Pelattavuudessa on tiettyjä eroja, mutta se miltä peli tuntuu pelata, ei ole oikeastaan muuttunut mihinkään suuntaan. Mielekkyys on sitä samanlaista tasoa, eli oli valinta kumpi peli tahansa, niin mättöä on luvassa uudestaan ja uudestaan. Kumpikin peli toistaa itseään aika nopeasti ja satunnaiset tehtävät mitä pitää tehdä ovat lähinnä hidasteita, kunnes sitten taas tapetaan paljon rottamiehiä ja ties mitä.

Harvoin tulee vastaan näin yhtenäisiä pelejä, joiden kanssa tuntuu että on aivan se ja sama että kumpaa pelaa, koska se mielekkyys ei oikeastaan muutu mihinkään. Vermintide 2 on siis edeltäjänsä varjossa hyvin selvästi, sillä kaikki mitä tämä peli tekee, on tehty aiemminkin. Ei välttämättä paremmin, mutta tämä ei siis ole mitään uutta ja ihmeellistä. Voi siis ajatella että aivan hyvin voi jatkaa ykköspelin pelaamista. Mutta se toinen ajattelu tapa on se, että aivan hyvin voi aloittaa uuden pelin, jonka jaksotus ja asettelu on uusi, eikä se vanha tuttu.


Yhteenveto

Vermintide 2 on hyvä peli, aivan samalla tavalla kuin ykkönenkin. Nämä kaksi ovat hyvin samanlaisia, joten ne ovat aikalailla samalla viivalla. Brutaalin verinen tyyli on synkän harmaassa maailmassa luo erinomaisen näyttämön mielekkäälle, vaikkakin todella itseääntoistavalle toiminnalla jossa useampi pelattava hahmo on plussaa ja moninpelin tekee kokonaisuudesta huomattavasti paremmin. Harmillista on lähinnä se, että kakkonen ei tunnu millään merkittävällä tavalla kehittyvän edeltäjästään vaan pitkälti samalle viivalle. Olisihan sitä kaivannut vähän enemmän vaihtelua, ehkä uusia hahmoja tai erilaista pelattavaa, mutta tuttu ja toimiva kaava tarjoaa silti paljon tekemistä. Ehkä se suurin erottava tekijä näin samanlaisissa peleissä on siinä, että Vermintide 1 teki sen kaiken ensin ja Vermintide 2 teki sen uudestaa, valmiiseen muottiin, huomioiden ne asiat, jotka kaipasivat vähän hienosäätöä.


+ Keskiaikaisfantasiatunnelma

+ Mielekäs ja brutaali pelattavuus

+ Paljon tapettavaa

+ Useampi pelattava hahmo


- Moninpelin korostaminen

- Helposti ikävän puuduttava

- Ei ole kehittynyt mihinkään


Arvosana: 7,5


Erityinen