Jotkut pelit ovat laajuudeltaan useamman pienemmän pelin kokoisia ja monesti syynä on puhtaasti "määrä korvaa laadun" ajattelumalli, kun mukaan mahdutetaan melko ylimitoitetusti tavaraa. Toisinaan tämä toimii erittäin hyvin, mutta toisinaan taas luvassa on aivan liikaa täytettä joka ei tee pelistä mitenkään parempaa.
Laajuus näkyy peleissä monella tavalla. Yleisimmissä tapauksissa kyse on valtavasta määrästä sivutekemistä, joka huonoissa tapauksissa toistaa itseään kyllästymiseen asti. Kyllähän monet hyvätkin pelit ovat täynnä tiettyjä samanlaisia oheistehtäviä ja silloinkin tuntuu että laatu jää määrän alle.
Päätehtävät ovat monesti paljon hillitympiä, mutta on pelejä, joissa päätehtävienkin kanssa voi mennä tuhottomasti aikaa. Vaikka sitä ajattelisi että enemmän pelatttavaa on aina hyvä asia, niin tämä pätee lähinnä vain silloin, kun pelaa vain yhtä peliä, eikä useampaa tai silloin kun ei niinkään välitä siitä tarinasta.
Peli joka kompastui kaikkiin risuihin ja männynkäpyihin
Hymni
Anthem
Ainakin pelin nimi on tuttu, mutta ei millään hyvällä tavalla ja nyt peli on jo "kuollut". Tämä on monien artikkelien ja vastaavien perusteella se peli, mikä lähes tuhosi BioWaren ja jonka jälkeen heidän seuraavan pelinsä on oltava erittäin hyvä... ja sen on oltava Dragon Age, ainakin omasta mielestäni. Itsellä ei ole oikeastaan missään vaiheessa ollut isompaa kiinnostusta tätä peliä kohtaan, ei ennen eikä jälkeen sen tiedon, että peliä on pidetty ilmestymisvuotensa surkeimpana tapauksena. Nykyään kiinnostaa lähinnä enää tietää, että kuinka huono peli tämä oikeasti onkaan. Sillä kyllä aiemminkin on kuullut paljon negatiivisia asioita peleistä, joista itse olen sitten todella pitänyt.
Monien eri tyylien yhdistelmä ilman tarinallista voimaa
Anthem sijoittuu futuristiseen maailmaan, jossa on myös tiettyä dystopiafiilistä jossa luonto on omalla tavallaan ottamassa valtaa takaisin teknologialta. Kokonaisuudessa isossa osassa ovat kehittyneen teknologian reliikit jotka omalla läsnäolollaan herättävät lisää ajatuksia siitä että millaisen kehityskaaren tämä planeetta on pelin alkamiseen mennessä ehtinyt käydä läpi. Koska reliikit ovat melko epävakaita, tuo niiden vaikutus mukanaan monia haasteita ympäristöön ja koska ihmisten ymmärrys niistä on hyvin rajallinen, pitää tämä asetelma yllä melkoista mysteerin verhoa. Koko astelmalla on oma historiansa jota pelin aikana aletaan avaamaan enemmän ja vähemmän, mutta pelaaja on joka tapauksessa freelanceri, joka aloittaa ensimmäistä tehtäväänsä osana ryhmää. Tehtävä epäonnistuu ja lopulta pelaajan ohjaama nimetön hahmo on ainoa selviytyjä. Ihmisten usko freelancereihin romahtaa ja samoin koko organisaatio. Tarina lähtee etenemään tästä hiljalleen eteenpäin, kun pelaaja toimii jatkaa freelancerina, tehden erilaisia tehtäviä erilaisille tahoille Iron Man tyylisen Javelin taisteluhaarniskan puikoissa.
Tarinan rytmitys on yksi iso ongelma, sillä kokonaisuus lähtee etenemään aika verkkaisesti ja laahaavuutta korostaa se, että mikään mitä peli tarjoaa ei ole erityisen kiinnostavaa. Pelkästään pelin asetelma ei oikein onnitu ottamaan kiinni mistään sellaisesta joka todella saisi pelaajan koukkuun. Pelattavaa on siis aivan tuhottomasti, mutta koska peli on tarinallisesti melkoinen raakile ilman mitään sellaista todella hyvää sisältöä joka teki Dragon Agesta ja Mass Effectistä niin hyviä, tuntuu Anthem parhaimmillaankin melko tavanomaiselta scifiammuskelulta, kun Destiny, mutta kolmannessa persoonassa, mikä on omasta mielestä vähän parempi. Kyllähän Javelin haarniska tuo myös omat vahvuutensa peliin, vaikka nimi onkin vähemmän iskevä kuin toivoisi. Asetelmassa on ehdottomasti puolensa, mutta ei tätä uskoisi BioWaren peliksi, koska sisällöllisesti peli ei onnistu tarjoamaan juuri mitään sellaista joka todella nostaisi tämän monien kilpailijoiden ohi. Kuten Destiny, Outriders tai Division.
Tarinallinen painoarvo olisi oitis omiaan korostamaan peliä tavalla tai toisella. Kiinnostavat hahmot, hyvät käänteet tai oikeastaan mikä tahansa vähänkin nappaavampi elementti voisi oitis tehdä tästä pelin jota haluaisi pelata, jotta näkee mitä seuraavaksi tapahtuu. Mass Effect oli pääjuoneltaan melko kliseinen, mutta erittäin hyvät hahmot tekivät siitä todella hyvän pelin, joka lähti jatko-osassa todelliseen nousuunsa, parannellen monia ideoitaan. Anthem on enemmänkin kuin Andromeda, jossa sisältöä riittää, mutta sielua. Andromeda oli ihan kelvollinen peli, koska maailma oli tuttu ja ideat myös eivätkä monet hahmot olleet hullumpia tapauksia. Mutta pelistä puuttui se jokin, mikä vaikkapa Dragon Age: Inquistionissa oli vahvasti läsnä, tarinallisesti, tyylillisesti ja sisällöllisesti, eikä vain pelattavuudessa. Andromeda oli hyvä toimintapeli ja Anthem olisi hyvin voinut rakentaa niiden ideoiden päälle, eikä taantua live service saastan kontaminoivaksi perusammuskeluksi suurella määrällä aivan turhaa roinaa ja sisältöä joka on siellä vain pidentämässä peliaikaa.
Samanlaista tavarafarmaus ammuskelua joka on nähty monta kertaa
Anthem on looter shooter lähes sillä huonoimmalla tavalla, sillä ammuskelu käy todella nopeasti itseääntoistavaksi eikä tehtävärakenne juurikaan paranna mitään. Tämä on nähty niin monta kertaa aiemmin, ei aina huonommin tehtynä, mutta monesti jollakin tavalla koukuttavampana. Sanotaan että ei Destinyn kanssa viihtynyt merkittävästi kampanjaa pidempään ja kun kyseistä peliä pelasi vasta kun Peter Dinklage oli vaihdettu Nolan Northiin, niin voisi olettaa että muutoksia oli tehty melko paljon. Samanlainen tilanne oli tämänkin pelin kanssa, kun sitä pelasi pelin ollessa jo saattohoidossa. Ammuskelu on ihan kivaa tälläisessä avaruusooppera-asetelmassa, mutta se on hyvin samanlaista monessa muussakin samankaltaisessa pelissä (Destiny ja Outriders), jotka eivät nekään merkittävästi huomiota varastaneet. Anthemin suuri ongelma on siinä, että sen tekijät ovat tehneet niin monta loistopeliä, että odotukset ovat olleet niin korkealla monilla pelaajille. Destinyn tekijät tietysti tekivät alkuperäiset Halot, joten samanlainen tilanne oli silloinkin. Itse en missään kohtaa merkittävästi uskonot tähän peliin, koska se ei ulkoisesti juuri napannut. Pelihahmoissa kukaan ei todella pistänyt silmään, vaikka jossakin trailerissa taisi ollakin Jaimie Alexander (Thor, Blind Spot).
Ainoa asia, mikä pelissä todella vaikutti hyvältä, ovat Rautamieshaarniskat. Javelin ei ole paras mahdollinen termi mutta ainakin hahmoluokat on nimetty vähän paremmin. Vajaalla kourallisella erilaisia "keihäitä" voisi olettaa että pelissä olisi uudelleenpeluuarvoa jokaista eri haarniskaa vasten, mutta näin ei kuitenkaan ole koska pelkästään yhdellä pelaaminen alkaa erittäin nopeasti tuntuta erittäin tylsältä ja paikoin turhauttavalta. Lentäminen on hauskaa, mutta tämä on se yksi asia, joka olisi oikein tehtynä todella voinut pelastaa paljon, eikä siinä ole onnistuttu. Lentäminen tuntuu lähinnä jälkiajatukselta joka mahdollistaa vähän nopeamman etemisen, sen sijaan että siitä olisi tehty vahva osa kokonaisuutta joka samalla aikaa kannustaisi tutkimiseen ja toisi oman lisänsä taisteluun. Tuo muistoja mieleen Legend of Spyro 3:sta, jossa lentäminen oli myös iso juttu, myös todella kovalla kädellä rajoitettu, vaikka sen olisi pitänyt olla yksi asia, jonka ympärille peliä olisi rakennettu paljon enemmän. Pelattavan määrällä ei kuljeta koko matkaa sillä vaikka Anthem ei ole missään nimessä suppea kokonaisuus, niin siitä puuttuu kaikki sellainen oikeasti koukuttava sisältö. Looter shooter mentaliteetti johtaa suuren määrään roinaa, josta vain murto-osa on oikeasti hyödyllistä, mikä on enemmän kuin rasittava osa pelisuunnittelua, lähestulkoon pelitä riippumatta.
Rytmitys on se iso ongelma, sillä kun peli alkaa, siinä kestää liian kauan että mitään alkaa oikeasti tapahtua. Samanlaista on havaittavissa yhdessä jos toisessakin pelissä jossa on paljon muuttujia. Tukikohdassa voi olla tuhottomasti kauppoja, tehtävänantia ja ties mitä joka vetää huomiota puoleensa, sen sijaan että pelaaja alkaiasi vain pelaamaan peliä ja sitten hiljalleen tulee lisää sisältöä. Tämä on nähty monta kertaa ja yleensä suurta plussaa on se, jos pelissä tulee nopeasti vastaan edes muutama oikesti hyvä hahmo joista haluaa tietää lisää, joiden jutut kiinnostavat tai muuta vastaavaa. Hyvä roistohahmokaan ei olisi pahitteeksi.
Hyvät ideat selvästi loppuivat
Tämä peli on erinomainen esimerkki siitä miten huonosti käy kun yrittää suoraan mennä massan mukana ja vieläpä rimaa hipoen, ilman mitään oikeasti pitkälle kehitettyä ja hyvin toteutettu osa-aluetta. Anthem on niin monella tavalla kuin oppikirja esimerkki tästä. Looter shooter tyylinen lähestymistapa toimintaan nojaa kaikkiin turhauttavimpiin kliseisiin ja vaikka se on ihan kivaa, niin siinä ei ole mitään sellaista jonka vuoksi sitä jaksaisi harjoittaa pidempään, saati jonkin paremman pelin sijaan. Tarina on kiva lisä, mutta toteutettu ja rytmitetty niin heikosti, että sitä ei voi pitää erityisen hyvänä myöskään, mikä on oitis isompi synti kun tekijänä on BioWare jolta on tullut tarinallisten pelien parhaimmistoa. Päätehtävät ovat todella itseääntoistavia ja vaikkapa pelissä tuskin onkaan niin paljon bugeja, kuin silloin kun se oli uusi, tuntuu peli erittäin karkealta. Tätä olisi pitänyt hioa monella osa-alueella paljon enemmän ja pidemmälle.
Pelistä näkee että siinä on ollut paljon hyviä ideoita, mutta ongelmallista on se, että mitään niistä ei ole viety kovinkaan pitkälle ja tästä syystä Anthem tuntuu peliltä, joka on vain kyhätty nopeasti pelattavaan muotoon ja sitä olisi sitten ollut tarkoitus parannelle pitkällä aikavälillä enemmän kaiken maailman lisäsisällön muodossa, sen sijaan että siitä olisi tehty kerralla valmis peli ilman kaikkia mahdollisia lastentauteja joita rikkinäisissä peleissä tuppaa olemaan. Anthem on pelikelvollinen, mutta sen olisi selvästi pitänyt olla paljon parempi ja tälläisenä se tulee olemaan pysyvästi se peli BioWaren huippupelien joukossa, joka erottuu todella selvästi ja pysyvästi tahraa heidän historiaansa. Kyllähän tätä pelaa, varsikin kun peliltä ei odottanut missään kohtaa oikeastaan mitään, mutta samalla aikaa siitä tulee sellainen fiilis että tämä on nähty ennen, tehtynä paremmin.
Yhteenveto
Anthem ei ole hyvä peli ja siitä ei selvästikään ole paljoa eriäviä mielipiteitä. Tarinallisesti kokonaisuus on varsinkin todella säälittävää tavaraa, kun ottaa huomioon kenen tekemä tämä peli on. Toiminnallisesti lähes kaikki tuntuu siltä, että se on nähty ties kuinka monta kertaa aiemmin ja ainoa oikeasti houkuttavampi juttu on sellainen johon ei ole isommin panostettu. Tämän lisäksi pelin monet heikkoudet vain korostuvat pitkässä juoksussa, mutta peli menee todella nopeasti niin laahaavaksi, että sinne pitkään juoksuun ei välttämättä edes ylletä. Hyvä, ja mahdollisesti suoraviivainen, tarina olisi ollut plussaa.
+ Iron Man tyyliset Javelin puvut
+ Scifi ammuskelua
- Tarinankerronta ja monet hahmot
- Laahaava rytmitys
- Tylsä toteutus
Arvosana: 3,5
Säälittävä
Myrsky lähestyy
Oikeutettu syy nelonen
PlayStation Plus: Premium
Just Cause 4
Sarjan kolmannen osan pelanneena tästä nelosesta tulee heti melko tutunoloinen fiilis ja vaikka edellisen pelin pelaamista onkin pitkä aika, niin vähän ylitsevuotavalta tämäkin tuntuu heti aluksi, koska tekemistä on niin paljon ja jos pelin ote on samaa tasoa kuin aiemmassa pelissä, ei vaihtelua ole tiedossa oikeastaan ollenkaan. Mutta jos sarja on aiemmin kiinnostanut, niin tämä on yleiseltä otteeltaan taas hieman hiotumpi ja parannellumpi mitä se aiempi peli sarjassa oli.
Kaikki tuusan nuuskaksi
Peli päähenkilö on aiemmista peleistä tuttu karvanaama Rico Rodriguez joka aiemman pelin tapahtumien jälkeen lähtee uuteen, varsin samanlaiseen taistoon kuin viimeksikin ja seikkailu vaikuttaa alusta asti hyvin samanlaiselta kuin aiempikin, mutta skaala on isompi ja uusia muuttujia on pelissä, joista ehkä merkittävin on vihollisen käytössä oleva säätä muuttava ase, jossa on tuomiopäivän työkalut. Astetta henkilökohtaisemman tästä taistelusta tekee se, että kuvioissa on mukana myös Ricon isä. Tarina ei pelissä ole mitenkään ihmeellinen, mutta hitusen parempi kuin viime kerralla. Tyyli pysyy joka tapauksessa samanlaisena kuten myös kaikki muutkin osat kokonaisuutta. Tarina on vain syy laittaa pelaaja räjäyttämään kaikkea ympärillä olemaan tuusan nuuskaksi ja tappamaan siinä samalla iso liuta vihollisia. Ammuskelun ja kulkupeleillä kaahaamisen lomassa pääsee leikkimään tartuntakoukulla ja laskuvarjolla, jotka ovat tämän pelin parasta antia samaan tapaan kuin aiemmassakin pelissä.
Pelin ehkä ainoa oikeasti oma juttu, ovat sääefektit jotka vaikuttavat Ricon liitopukuun voimakkaiden tuulien vuoksi. Todellista vahinkoa aiheuttavat kuitenkin astetta kovemmat sääefektit joista tornadot ja ukkosmyrksyt ovat ne kaikista näyttävimmät ja vaarallisimmat. Tämä puoli on perusteltu tarinan puolesta todella onnistuneesti ja lisätty peliin sujuvasti, joten ainakin tämä on yksi asia minkä peli lisää kokonaisuuteen. Muutoin meno on melko samanlaista mitä on tullut vastaan ennenkin.
Toiminta on ylivoimaisesti pelin parasta antia ja toiminta on parhaimmillaan silloin kun lähellä on paljon räjäytettävää, paljon ammutavaa ja omista ammuksista ei ole pulaa. Ehdottomasti paras työkalu on sinko, mutta vähän tarkkuutta vaativampaan taistoon hyvä vara-ase on rynnäkkökivääri. Erilaisia aseita pelissä riittää todella paljon ja vihollisista ei myöskään ole pulaa. Tuhottavia paikkoja on kartta täynnä ja tämä kartta on valtava, niinkin suuri että pelkästään karttaa katsomalla aavistaa että tähän peliin saa helposti upotettua tuhottoman määrän aikaa ja kaikki pelkkään paikkojen tuhoamiseen, mikä sekin muistuttaa todella merkittävästi aiempaa peliä. Tämä korkeaoktaaninen toiminta on ehdottomasti mielekästä tehtävää ja sitä riittää. Vaihtelua peliin saa erilaisita sivuaktiviteeteistä kuten liitopuvulla syöksymistä kultamitallin kiilto silmissä. Monet oheistehtävät ovat pisteytettyjä ja mitä paremmin vetää sitä paremmat pisteet saa.
Hyvin samanlainen edeltäjänsä kanssa
Just Cause 4 on erittäin selvä jatko-osa Just Cause 3:lle, koska peleissä on niin paljon samaa, loppuviimeksi aika pienillä oikeilla parannuksilla ja lisäyksillä. Sääkaaos on ehkä ainoa merkittävä uudistus sillä kumpikin peli on tekemisen määrässä massiivinen. Toisin kuin vaikkapa Horizon: Forbidden West, Just Cause 4 ei tee monia todella ratkaisevia lisäyksiä peliin, minkä vuoksi tämä ei suoraan syrjäytä edeltäjäänsä. Forbidden West on hyvä esimerkki siitä että kun sitä peliä on pelannut, ei aiempaan ole merkittävää kiinnostusta palata. Just Cause 3 on toiminnallisessa mielessä tämänkin pelin jälkeen ihan kelvollinen vaihtoehto. Kummassakin on paljon tekemistä, nelosessa ehkä vähän enemmän tietyllä myrskyvaroituksella, mutta pelillisesti ne ovat hyvin samanlaisia. Tästä syystä kokoniasuus tuntuu niin tutulta ja vaikka aiemman pelin pelaamisesta on aika kauan, niin sen muistaa toiston vuoksi sen verran hyvin, että Just Cause 4 ei ole erityisen houkutteleva peli, jos miettii kaikkien paikkojen täydellistä hävittämistä.
Sivutehtävistä saa mukavaa vaihtelua, mutta pääpaino on melko itseääntoistavassa, joskin hauskassa toiminnassa jossa paikkoja räjäytellään. Tekemisen määrä on kuitenkin suhteellisen luotaantyöntävää sillä vaikka se kivaa onkin, niin kolmosen tapaan, se alkaa tietyssä vaiheessa todella puuroutua. Iso syy kokonaisuudessa on myös se, että välimatkan ovat tuhottoman pitkiä ja jos haluaa hävittää vihollisen täysin, pitää paikkoja tutkia todella tarkkaan ja monesti lisää ärsytystä peliin tuo se, että aina ei ole täysin selvää että missä on vielä jotakin tuhottavaa. Asiaa ei auta sekään että tietyt aseet eivät vain ole erityisen tehokkaita paikkojen tuhoamiseen. Kolmosessa tuntui että jos ei käytössä ollut sinkoa, tai suurta määrää ammuksia tehokkaassa sarjatuliaseessa, saattoi tukikohtien tuhoaminen jäädä vaiheeseen. Muutosta parempaan ei ole juuri näkyvissä sillä sinko on edelleen yksi tehokkaimpia työkaluja, mutta ammukset ovat vähäisiä.
Tuhopelien joukossa Just Cause sarja ei vain pääse ihan samaan mihin Red Faction on yltänyt. Siinä missä Just Cause 3 oli kiva peli, oli Red Faction: Guerilla paikkojen tuhoamisen suhteen erittäin hyvä peli ja siinä riitti räjätehtäitä ynnä muuta mikä oli enemmänkin kuin hyvä tapa saada pelaaja uppoutumaan peliin, vaikka toistoa siinäkin pelissä oli enemmän kuin liikaa. Itse en ole kyseisen pelin jatko-osaa, Armageddonia pelannut joten vaikea sanoa että mihin Red Faction eteni, mutta 2011 jälkeen ei ole isommin Red Factioneja näkynyt Guerillan Re-Marstered versiota lukuunottamatta. Just Cause 4 on vuodelta 2018, joten Just Cause 5 on ihan mahdollinen. Mutta kehitystä pitäisi olla aika paljon enemmän, sillä tämä nelonen oli pääasiassa samaa vanhaa mitä aiempikin, tyyliin yhdellä omalla lisäyksellä.
Yhteenveto
Just Cause 4 on niin monella tavalla samanlainen kuin kolmonen, että ei sitä loppu viimeksi tullut loppuun asti vietyä. Isoin syy oli lopulta se, että peli oli niin samankaltainen edeltäjänsä kanssa ja aivan kaikkien vihollisten mestojen tuhoaminen on todella itseääntoistavaa puuhaa. Kyllähän pelissä on yhtä ja toista uuttakin settiä, mutta jos Just Cause 3 on käyty läpi, niin Just Cause 4 ei tarjoa mitään merkittävästi erilaista. Toiminta on kivaa, paikat räjähtävät hienosti ja tekemistä riittää tuhottoman paljon, varsinkin kaikkien lisähaasteiden kanssa ja pelissä on muutamia uusia jippoja aiempaan nähden. Jos Just Cause 3:n jälkeen kaipaa lisää tai kyseistä peliä ei ole pelannut, on tämä hyvä valinta.
+ Paljon ammuttavaa
+ Paljon tuhottavaa
+ Paljon pelattavaa
- Paljon toistoa
- Paljon samaa vanhaa
Arvosana: 6,4
Hyvä
Vastaavaa on nähty monesti ennenkin
Ulkoratsastajat
PlayStation Plus: Premium
Outriders
Alusta asti tämä on vaikuttanut yhdeltä niistä lukuisista looter shooter rymistelyistä joista saa hakemalla hakea mitään erikoista sisältöä toiminnan ulkopuolella. Destiny tulee tässä tapauksessa ensimmäisenä mieleen ja paljon samaa tällä pelillä on monien Diablon kaltaisten roolipelien kanssa, sillä erotuksella että tässä ammuskellaan. Näillä eväillä Outriders ei oikeastaan millään pääse pelilistan ykköseksi, koska vastaavia pelejä on vaikka kuinka paljon muitakin.
Uuden maailman Ulkoratsastajat
Kaikessa yksinkertaisuudessaan Outriders ei ole kovinkaan kaukana Destinystä tai monista muista scifi ammuskelupeleistä, mutta tällä kertaa teknologisesti ollaan astetta vaatimattomammissa ympyröissä, tai ainakin sieltä aloitetaan. Pelaaja on osa Outriders erikois-sotilasryhmää jonka tehtävä on toimia tiedustelijoina uudessa maailmassa, jota ihmiskunta yrittää asuttaa, kun Maapallon ilmastonmuutos on edennyt niin pitkälle, ettei Maa ole enää asumiskelvollinen. Uusi Maan kaltainen planeetta vaikuttaa hyvältä, mutta tiedustelutehtävän päätteeksi pelaajan ohjaama hahmo kohtaa mystisen poikkeaman, jonka seurauksena hän haavoittuu niin pahoin, että hänet palautetaan cryouneen. Todellinen peli alkaakin vuosikymmeniä myöhemmin, kun pelaajan ohjaama Outrider herää unestaan ja alkaa sitten palata osaksi yksikköään uudessa maailmassa joka on nyt päässyt jo hieman eteenpäin mitä tulee ihmisten siirtokuntaan.
Pääpaino on joka tapauksessa ammuskelussa ja erilaisten tehtävien tekemisessä, joista palkintona on lisää aseita ja asusteita joilla sitten voi suorittaa entistä haastavampia tehtäviä ja toistaa samaa kaavaa kyllästymiseen asti. Pelattava ei tästä pelistä lopu kovinkaan äkkiä ja Outriders on saanut useamman lisäsisältöpaketin joka oletettavasti tarjoaa pääasiassa sitä samaa mitä pääpelikin, aivan kuin Destinyn lisäsisältöpaketitkin. Tekeminen ei siis todellakaan ole äkkiä ja pelihahmoa pystyy kehittämään todella paljon tämän lähtöasetelmista. Pelaaja voi valita useammasta erikoisominaisuudesta mikä kiinnostaa eniten ja sitten alkaa kehittää hahmoaan tässä hahmoluokassa. Hahmoluokkia on vain sellainen tylsän suppea kolme kappaletta, mikä voi olla omiaan korostamaan sitä, että pelissä olisi jotain näennäistä uudelleenpeluuarvoa, kun aloittaa pelaamaan uudella hahmoluokalla. Peli ei kuitenkaan ole laadultaan ja toiminnaltaan mitään niin erikoista että tämä olisi houkuttelevaa. Ammuskelu on kivaa ja hahmoluokkakohtaiset erikoisvoimat tuovat tähän scifitoimintaan jopa hieman fantasiatyylisen asetelman. Siinäkin mielessä ollaan siis aika lähellä Destinyä.
Ammuskelua ja hamstraamista kuten monissa muissakin peleissä
Outridersin suurin ongelma on siinä, että se ei tarjoa oikeastaan mitään sellaista mitä niin moni muut peli ei olisi jo tarjonnut. Destinystä poiketen nyt liikutaan kolmannenpersoonan toiminnassa, mikä on omalla kohdalla se houkuttelevampi tyyli, mutta yleisesti tästä asetelmasta ei saada mitään isompaa irti, koska pelissä kestää aika kauan ennenkuin pelihahmo alkaa oikeasti näyttää hienolta ja saada kunnollisia aseita käyttöönsä. Tämä tuo tässä mielessä mieleen Elex 2:n jonka kokeiluversiota pelasin. Tekemistä on paljon mutta pelin rytmitys on niin hidas että kestää taatusti ikuisuus ennenkuin pelissä alkaa oikeasti saamaan sellaista tavaraa joka millään tavalla tekisi pelistä tyylikkään. Erikoisvoimat ovat asia erikseen koska ne ovat välittömästi todella hyvä lisä kokonaisuuteen. Mutta se ei paljoa pelistä koska muutoin peli ei ole niin hyvällä mallilla, että siitä saisi paljoa irti.
Outriders on looter shooter mahdollisesti sillä pahimmalla tavalla, sillä roinaa pelissä tulee vastaan aivan liikaa ja siitä vain murto-osa tuntuu oikeasti hyödylliseltä ja kun paljon tavaraa, niin kuvioihin tulevat kaupat sun muut joissa ostetaan ja myydään tavaraa tai parannellaan varustusta. Tälläisissä peleissä ei koskaan tunnu olevan sellaisia yhteisiä sääntöjä joista saisi kiinni. Kannattaako tarvikkeita myydä vai hajottaa ja sitten hajotuksesta saaduilla osilla päivittää aseita, vai mikä on se idea. Outriders alkaa hyvin, mutta kun peli sitten "alkaa oikeasti" taso ei ala juuri nousemaan vaan kokonaisuus laahaa pitkän aikaa paikoillaan mikä on omiaan korostamaan sitä, että Outriders ei ole erityisen hyvin rytmitetty peli, vaan enemmänkin täyteenängetty kokonaisuus jossa on sisältöä määrillisesti, mutta ei laadullisesti.
Yhteenveto
Outriders on parhaimmillaan peruspätevää toimintaa tyylikkäillä erikoisvoimilla. Räiskinnässä merkittävä heikkous on valtava määrä roinaa josta saa hakemalla hakea minkäänlaisia oikeasti hyviä aseita ja asusteita. Pelaaminen on nopeasti itseääntoistavaa eikä pelin tarina tuo mukanaan minkäänlaisia lisäpisteitä. Hahmonluontikin jättää kylmäksi. Kokonaisuutena Outriders on perushuttua jollaisia on vaikka kuinka paljon muitakin, eikä edes se ammuskelu ole niin hauskaa että peli nousisi muiden kaltaistensa yläpuolelle, tai edes erotu kunnolla joukosta.
+ Tyylikkäät erikoisvoimat
+ Peruspätevä räiskintä
+ Paljon pelattavaa
- Toisto
- Tylsä tarina
- Parhaimmillaan perushuttua
Arvosana: 6,0
Hyvä
Batman peli ilman Batmania
Gotham Ritarit
Gotham Knights
"Batman on kuollut." Pitkälti tällä fraasilla koko roskaa on viety eteenpäin ja heti voidaan sanoa että Batman peli ilman Batmania ei vain kiinnosta, kun paras osa on poissa pelistä. Ohjakset siirtyvätkin Lepakkoperheelle ja neljä eri pelihahmoa tarjoavat hyvät puitteet monimuotoiselle kokonaisuudelle. Jos Batmanin poissaoloa ei olisi niin hirveästi toitotettu ja sillä tavalla suoraan tärvelty koko tarinallinen järkevyys ja kiinnostavuus, olisi tämä peli voinut olla merkittävästi kiinnostavampi. Tälläisenään se on kuitenkin oitis luotaantyöntävä shokkitekijällä huomiota vinkuva epäonnistuminen. Eikä pelattavuus pelasta kokonaisuudesta oikeastaan mitään.
Lepakkoperhe jatkaa Lepakkomiehen jalanjäljissä
Heti voidaan sanoa että asetelma on tarinallisessa mielessä aivan hanurista ja kun tarina sitten vähän etenee, niin tämä on helposti huonoin Batman mytologiaan sijoittuva peli mitä olen koskaan pelannut ja aikamoinen temppu on, jos tästä onnistuu vielä huonommaksi laittamaan. Batmanin kuoleman jälkeen hänen opetuslapsensa; Dick Grayseon / Night Wing, Barbara Gordon / Batgirl, Tim Drake / Robin ja Jason Todd / Red Hood, alkavat setviä mentorinsa keskenjääneitä asioita ja ajautuvat siinä samalla vastakkain enigmaattisen Pöllöjen hovin kanssa. Onneksi tukijoukoissa on sentään Alfred ja kaikki Batmanin resurssit joiden avulla Lepakkoperhe alkaa tutkia ja siistiä Gothamia.
Kärkinelikko on toteutettu melko tasaisesti, sillä yleisesti yksikään ei merkittävästi ole parempi kuin muut, mitä tulee toteutukseen. Sanoisin että Jason Todd on naamion alla ehkä kaikista huonoiten toteutettu sillä hänestä tulee vähän sellainen läskipäätyylinen muskeliurpo fiilis joka ei tee hahmolle mitään palveluksia. Dick Grayson on hyvin perinteinen ja samoin Tim Drake, joskin näiden kahden välillä olisi voinut olla vähän enemmän eroakin, sillä Tim olisi voinut hyvin olla se porukan koomikko, tai edes lievästi enemmän vitsin heittäjä tai lapsellisin porukasta. Barbara Gordon on mahdollisesti se parhaiten toteuttu sillä tarinallisesti ja tyylillisesti hahmo toimii erinomaisesti. Naamioiden kanssa Red Hood on kuitenkin se paras hahmo ja toimii kaikin puolin erinomaisesti ja mitä tulee pelihahmon ominaisuuksiin, on hän myös ehdottomasti se joka tuntuu kaikista eniten omalta.
Kun jokaisella on vähän erilainen fokus mitä toimintaan tulee, avaa se hieman. Punahuppu, jolla itse suurimman osan ajasta pelasin, on vahva ja kestävä järkäle jolla taistelu nojaa juurikin brutaaliin voimaan ja ajoittaiseen pistooleilla ampumiseen. Todella perinteinen barbaarihahmo siis. Lepakkotytöllä fokus on laitteiden käytössä ja hiiviskelyssä, eli tälläinen taktinen velho hahmo. Yösiipi on ketterä ja nopea taistelija joka myös soveltuu erinomaisesti tiimityöskentelyyn, jos sattuu pelaamaan muiden pelaajien kanssa, enemmänkin sellainen ranger hahmo, ilman jousipyssyä. Robin on erilaisten statuksien aiheuttaja ja hiiviskelijä, eli tavallaan aika samanlainen kuin Lepakkotyttö, mutta hahmoluokaltaan enemmän Varas. Pääasiassa jokaisella hahmolla peruspelaaminen ei merkittävästi eroa muista, mutta tietyt hahmokohtaiset erot tuovat erilaisia mahdollisuuksia tiettyjen tehtävien suorittamiseen ja siihen, millainen lähestymistapa on milloinkin paras.
Tuttuja hahmoja tutussa maailmassa
Eräänlaisena pääroistona kokonaisuudessa häärii juurikin Pöllöjen hovi ja sitä kautta tämä Batman mytologian Illuminativivahteinen salaseura pääsee todella hyvin oikeuksiinsa. Myös muuta erinomaisesti tehty roistohahmo esiintyy osana pakettia, sillä esimerkiksi Jäämies ja Pingviini molemmat on toteutettettu erinomaisesti, kun taas vaikkapa Talia Al Ghul on toteutettu poikkeuksellisen huonosti. Myös sivuhahmoissa on melko kahtia jakavia hahmojavalintoja ja tapa jolla Batmanin ja James Gordonin poissaoloa paikkallaan, nostamalla tiettyjä hahmoja esille, ei vain toimi. Tarinallisesti koko komeus vain tuntuu menevän huonompaa ja huonompaa suuntaan mitä pidemmälle se etenee ja mitä enemmän Batmanin kuolemalla leikitään. Kaikki tämä olisi toiminut paljon paremmin, jos Batmanin osuutta ei olisi korostettu niin paljon ja kuolemasta ei olisi tehty niin tarpeettoman isoa juttu, tai jos sitä ei olisi ollut osana tarinaa oleenkaan. Pöllöjen hovi painopiste olisi kyllä kantanut hyvin tehtynä koko tarinaa, aivan varmasti.
Kun erilaisten tuttujen hahmojen käyttöä vertaa Arkham sarjaan, häviää tämä peli välittömästi täysin. Monet hahmot olivat mukana melko pienessä roolissa, mutta tehty silloinkin todella hyvin. Tosin tietyt hahmot taas saivat aivan liian paljon ruutuaikaa sarjan aikana, mikä nyt ei mitään palveluksia isolle kokonaisuudelle tehnyt ja joitakin hahmoja käytettiin loukkaavan huonosti, mutta pääasiassa Arkham sarja onnistui tyylikkyydessä ja toteutuksessa fantastisesti. Siitä ei selvästikään ole otettu tälläkään saralla oikeastaan yhtään esimerkkiä, tai ainakaan se ei tunnu näkyvän missään. Yleinen fiilis ja ote on pelissä todella tutun oloinen, sillä samanlaista tunnetta on ollut niin monissa Batman peleissä tätä ennen ja tulee varmasti olemaan tämänkin jälkeen, mutta Gotham Knights ei oikeastaan tee mitään osaa paremmin kuin muut sillä vaikka paikasta toiseen liikkuminen on paikoin hauskaa ja photo modella on kiva leikkiä erilaisissa paikoissa ja erilaisilla filttereillä, niin se ei merkittävästi paranna yleistä pelattavuutta.
Tylsää ja mitäänsanomatonta toistoa
Aika selvää on, että tämä peli oli jossakin vaiheessa live service peli, mutta kun Marvel's Avengers sitten oli niin kolossaalinen pettymys ja hyvä esimerkki siitä että games as a service on rutto pelimaailmassa, pyrittiin siitä ideasta irti. Ne jäänteet kuitenkin näkyvät lopputuloksessa hyvin selvästi, sillä tässä pelissä korostuu niin selvä grindaaminen että oksat pois. Kokonaisuudessa on selvää toiston meininkiä ja vaikka se ei niin mielikuvituksetonta ja laiskaa olekaan kuin Avengersissa oli, niin toiminnallisessa mielessä, tämä peli ei vain nappaa samalla tavalla kuin Avengers. Siis vaikka Kostajien pelimuoto olikin monella tavalla valtava pettymys niin toiminnallisesti Rautamiehellä, kapteeni Amerikalla ja Mustalla Leskellä pelaaminen oli todella hauskaa, eivätkä Thor ja myöhemmin Kate Bishop ja Musta Pantteri mitenkään huonoja hekään olleet. Samaa ei voi sanoa tästä pelistä sillä Lepakkotyttö, Yösiipi, Robin ja Punahuppu eivät ole toiminnallisessa mielessä mitenkään erityisen hauskoja pelata.
Taistelu on melko tylsää parin nappulan käyttämistä ja eri hahmojen eri painopisteiden ja taktiikoiden hyödyntämistä. Tämä taistelusysteemi on parhaimmillaankin todella heikko karsittu kevytversion Batman: Arkham sarjan mestarillisesta taistelumekaniikasta. Toiminta on suoraan tylsää. Pelattavaa on tietysti paljon ja koska kaikki neljä hahmoa (sentään vain neljä) pitää kehittää erikseen, aivan kuin Avengers hahmotkin, niin pelaamista on tavallaan neljä kertaa enemmän. Se ei vain ole mitenkään hauskaa missään kohtaa, sillä vaikka Marvel's Avengers olikin todella laiskahti tehty tehtävien monipuolisuuden suhteen, niin toiminta oli paikoin todella hauskaa. Batman: Arkham City edeltäjänsä ja seuraajansa kanssa taas olisi ollut hyvä esimerkki siitä, mihin tämä peli olisi voinut yrittää, koska ne pelit koukuttivat heti. Tälläisenään Gotham Knights tuntuu peliltä, jonka olemassaoloa oikeasti ihmettelee koska siihen on panostettu niin vähän. Siis pelkästään hahmojen vaihteleminen vapaasti pitkin kampanjaa olisi toiminut paljon paremmin, mutta koska kaikki pitää kehittää erikseen, tuntuu tämä yksi hyvä idea menneen pelintekijöiltä täysin ohi. Nyt paljon houkuttelevampaa on valita yksi hahmo ja pitäytyä tässä. Varsinkin kun hahmojen vaihtelu kesken tarinallisten pätkien ei suoraan toimi vaan jos yhden pätkän pelaa hahmolla a, vaihto hahmoon b muuttaa kokonaisuutta siten, kuin aiempi olisi pelattu hahmolla b.
Muutenkin jos vertauksia tekee Arkham sarjaan, niin tämä peli tuntuu parhaimmillaankin selvätä kyseisen sarjan fanipojalta, joka ei kuitenkaan osaa sitten toteuttaa mitään esikuvansa tavalla. Uskallan väittää että pelkästään kevollisella toiminnalla olisi päästy jo pitkälle, mutta etua olisi ollut myös oikeasti hyvin tehdyistä hahmoistakin, kuten aiemmin on jo todettu. Tämä on yksi niitä aihepiirejä joka on heti kättelyssä astetta kiinnostavampi, mutta Gotham Knights on lopulta se peli, joka pilasi kaiken ennen kuin peli ehti edes ilmestyä ja kun peliä sitten on pelannut, niin tulee huomanneeksi, että tilanne on paljon pahempi miltä se aluksi vaikutti. Siis tämän rinnalla Marvel's Avengers (joka teki monia samoja virheitä, osan pahemmin osan ei) vaikuttaa oitis paljon paremmalta peliltä.
Yhteenveto
Gotham Knights on peli jota kohtaan ei ollut alunalkaenkaan mitään isompia odotuksia. Batman peli ilman Batmania nyt on oitis luotaantyöntävä ja tarinakokonaisuus ei muutenkaan pelasta pelissä yhtään mitään. Neljä pelihahmoa ovat tehty pääasiassa hyvin ja pelattavaa riittää, mutta kokonaisuudesta huokuu sellainen Marvel's Avengers tyylinen live service sonta, mikä on ehkä karsittu pois, mutta jonka oli selvästi tarkoitus olla osa peliä. Taistelu ei yllä Arkham sarjan tasolle, vaan jää melko perustylsäksi ja sama pätee valtaosaan sivutekemisestäkin. Lisäksi hahmojen välillä vaihtelu pakottaa aloittamaan kehityksen alusta, mikä kannustaa pitäytymään yhdessä hahmossa. Gotham Knights on helposti yksi viime vuoden huonoimpia pelejä ja ansaitusti, koska sen verran monta virhettä ja typerää ratkaisua pakettiin mahtuu.
+ Paljon tuttuja hahmoja
+ Neljä pelattavaa hahmoa erilaisine juttuineen
+ Photomode
- Tarina ja asetelma
- Lähes kaikki perustuu toistoon
- Tylsähkö pelattavuus
- Hahmojen vaihtelun toteutus ja käyttö
Arvosana: 2,9
Heikko
GTA kloonina alkanut sarja joka löysi oman tyylinsä
Pyhimysten Rivistö
Saints Row
Reboot koko sarjalle joka on ollut kasvamassa määrin pähkähullu GTA tyylinen kokonaisuus. Varsinkin Saints Row IV oli tapaus jossa realistisuuden kahleet hävitettiin lähemmäs kokonaan ja joka oli kuin kokoelma erilaisia vitsejä muista peleistä. Sitten tuli Agents of Mayhem joka oli enemmänkin spin off sarjalle. Ensimmäinen peli sarjassa ei ole itselle millään tavalla tuttu, joten vaikea sanoa että onko tämä peli nyt sitten minkäänlainen remake kyseisestä pelistä, vaiko vain taas tälläinen typerästi nimetty ja pelaajia sekoittava tapaus, kuten God of War.
Hyvää huumoria ja väriä harmaaseen pelattavuuteen
Saints Row alkaa hieman samalla tavalla kuin Saints Row IV, eli tehtävä on meneillään ja siinä samalla tulee tutuksi pelaajan itse muokkaama hahmo, Pomo, joka on nyt osa Marshall Defence Groupia. Peli alkaa hänen ensimmäisestä työpäivästään jonka päätteeksi saaliina on pahamainen rikollinen. Tiukka esimies Gwen tosin evää bonuksen koska Pomo ei ole erityisen ohjeita seuraavaa tyyppiä. Nopeasti käy myös ilmi että Pomo ei myöskään ole täysin laillisella tiellä, sillä erilaiset rikokset, palkkionmetsästäjähahmot, salamurhat sun muut ovat asioita joita rahan eteen tulee tehdyksi tässä kuvitteellisesta puoli realistisessa maailmassa, joka on merkittävästi maanläheisempi kuin pari aiempaa peliä sarjassa, mutta hulluja juttuja tapahtuu edelleen ja pelin edetessä ja samalla aikaa pelaajan possensa kanssa alkaa valtaamaan enemmän tilaa itselleen taistelussa kilpailivia rikollisia vastaan.
Tyyliseikoiltaan Saints Row on merkittävästi paremman näköinen kuin vaikkapa Grand Theft Auto 5. Saints Row on värikkäällä tavalla joukosta erottuva ja huumoriltaan oikein nokkela tietyllä rennon suruttomalla tavalla joka välittyy erittäin hyvin varsinkin päähenkilöstä. Sivuhahmoista osa toimii myös todella hyvin, kun taas osa tarpeeksi hyvin ja tarinallisesti peli on ihan ok, vaikkakaan ei mitään maata mullistaa. Toiminnallisessa mielessä pelissä on läsnä sellainen selvästi yliampuva asenne jossa selvää toimintaelokuvafiilistä jossa fysiikan lait tai ihmiset lääketieteelliset rajat eivät paljoa paina. Koska alkuperäinen Saints Row ei ole tuttu peli, niin vaikea sanoa että kuinka lähellä tämä on sitä kokonaisuutta, mutta pääasiassa tämä eräänlainen reboot sarjalle toimisi tavallaan myös jatko-osana. Tosin Saints Row IV oli asetelmaltaan tilanteessa johon sarjan uudelleenaloitus uudella tavalla olisi enemmän kuin osuva.
Ihan ok toimintaa ja rutosti sivuaktiviteetteja
Ammuskelu ja ajaminen ovat pelin kantavia ideoita ja niitä tehdään kaikista eniten. Kaikenlaista pientä kivaa sivutekemistäkin on. Valtaosa siitäkin on jonkinlaista variaatiota siitä mitä muutenkin tehdään iso osa pelistä. Tietyt sivutehtävät ovat toimeksiantoja joihin pelaaja pääsee kiinni puhelimella ja osa löytyy pelimaailmasta. Laajuutta pelimaailmassa on juurikin niin paljon kuin arvata saattaa ja iso osa siitä on selvää täytettä ilman mitään erityisempää. Ajoneuvoja on jonkinverran, mutta heti voidaan sanoa että fiilis ei ole ihan sitä mitä se sarjassa on parhaimmillaan ollut. Monesti tulee fiilis että pelissä ollaan jossakin välitilassa, matkalla kohti GTA:ta ja samalla aikaa yritetään pysytellä Saints Row ympäristössä.
Pelattavuuden suhteen peli ei myöskään isommin loista. Perusammuskelu on ihan kivaa, mutta ongelmallista on lähinnä se, että mitään ei ole tehty erityisen osuvasti. Pelattavuus saisi olla paljon jämptimpää sillä ajaminen on horjuvaa, ammuskelusta puuttuu potuka ja tietyt toimenpiteet tuntuvat joko liian hitailta, tai muuten vain sellaisilta että ei ole varmaa että menikö nappulanpainaminen edes perille asti ensimmäisellä kerralla. Erilaisia asetuksia on paljon, joten pelistä saa nykypäivän standarteilla joko hyvin haastavan tai hyvin helpon, eli kaikenlaiselle yleisölle riittää kyllä tilaa ja pelattava ei lopu ihan heti. Ajamisen tapauksessa tämä ei ole erityisen hyvä juttu, koska monet välimatkan joita pitäisi taittaa ovat naurettavan pitkiä, jolloin ajamiseen menee todella suuri osa, mikä alkaa melko nopeasti olla turhauttavaa, varsinkin jos sattuu osumaan paikkaan jossa ei ole tarkatuspisteitä vähentämässä ajomatkoja.
Monet sarjasta tutut jutut ovat läsnä ja yksi merkittävä plussa on hahmonluonti ja kustomointi joka antaa merkittävästi tilaa tehdä pelihahmosta todella omanalisensa erilaisilla kehonmuokkaksilla, värivaihtoehdoilla ja vaatteilla. Tämä ei ole ihan niin monitahoinen mitä se on aiemmin ollut, mutta samalla aikaa tuntuu että peli on mennyt tietyillä tavoilla myös vähän laaja-alaisempaan suuntaan. Kokonaisuus on hyvä, joskin hiomaton ja pakostakin pelin kanssa tuntuu että yhtä jos toista osaa pelissä olisi voitu kehittää eteenpäin ja viimeistellä enemmän. Peli on ihan hyvä avoimenmaailman rymistely/ammuskelu/kaahailupeli mukavalla määrällä lisätekemistä, vaikkakin sisällöltään pelissä on toistoa aivan liikaa.
Yhteenveto
Saints Row on yksi näitä pelejä josta oli ehtinyt kuulla paljon moitteita ennen kuin sitä pelasi itse yhtään, joten odotkset olivat matalla. Pääasiassa peli toimii ihan hyvin, mutta ei sitä ole merkittävästi hiottu, tai pyritty tekemään erityiseksi millään tavalla mitä pelattavuuteen tulee. Ammuskelua ja ajamista on paljon mikä tuntuu venyttävän peliä entisestään. Sivutekemistäkin löytyy päätarinan kylkeen joten pelattavaa on todella paljon, mutta ei peli toistosta ja sellaisesta perustylsästä menosta mihinkään pääse. Parasta pelissä on kuitenkin sen hyvä huumori ja värikäs ulkoasu, mutta ei tämä mitenkään erityinen kokonaisuus ole, mutta ihan ok. Bugeja on ilmeisesti ehditty liiskata.
+ Huumori
+ Graafinen ulkoasu ja tyyli
+ Hahmonluonti ja kustomointi
- Paljon täytettä ja pitkiä matkoja ajattevana
- Hiomaton pelattavuus
Arvosana: 5,3
Välimallia
Sonic avoimessa pelimaailmassa
Sonic: Rajaseudut
Sonic Frontiers
Sonic pelejä on tullut pelattua useampaa eri sorttia. Sonic CD oli sivultapäin kuvattua nopeatempoista tasohyppelyä, Sonic Adventure 2 meni kolmiulotteisempaan suuntaan ja Sonic Forces yhdisteli klassista ja modernia tyyliä. Peli peliltä hahmovalikoima on myös kasvanut merkittävästi. Sonic pelit ovat tasollisesti myös heitelleet melkoisesti sillä vuoden 2006 Sonic the Hedgehog on yleisesti sanottu olevan pelisarjan pohjat, yhdessä Rise of Lyricin kanssa, kun taas Sonic Mania on pelisarjan huippuja. Kyllähän näistä peleistä osaa pelaa, mutta monesti ne eivät ole merkittävää vaikutusta tehneet.
Sonicin ehkä suurin seikkailu koskaan
Pelissä ovat läsnä ne ilmeisimmät Sonic pelien rakennuspalikat. Keräämällä kultarinkuloita Sonic kestää enemmän vahinkoa ja osuman ottaessaan Sonic menettää osan rinkuloista, ei aina kaikkia kuin monesti ennen. Vihollisiin hyökkäminen tapahtuu puoliautomaatilla ja oikea-aikaiset nappulakomennot pitävät pelissä päällä hyvän flown. Sonic juoksee nopeasti ja erilaisilla liukukiskoilla, jousilla ja vastaavilla hän saa lisää vauhtia liikkeeseen. Sonic pystyy myös ottamaan lisäspurtteja ja pelin edetessä hänen ominaisuutensa kehittyvät avoimen maailman hengessä. Roolipelielementtejä tuovat nopeuden, voimakkuuden ja sormuskapasiteetin kasvattaminen, mutta varsinaista roolipelaamista pelissä ei harrasteta, koska Sonic on samanlainen joka tapauksessa.
Näin isoa Sonic peliä en ole itse kohdannut sillä yleensä Sonic pelit ovat melko suoraviivaisia ja nopeatempoisia kenttäkokoelmia joissa kenttien opetteleminen on isossa osassa jotta kentät pystyy läpäisemään nopeasti. Samanlaisia hetkiä tässäkin paketissa on melko paljon, mutta avoin pelimaailma mahdollistaa vapauden tehdä juttuja omassa tahdissa ja oman mielen mukaan, vaikkakin pelissä on myös se tietty päämäärä johon pääseminen edellyttää tiettyjen esineiden keräämistä kyllästymiseen asti, uudestaan ja uudestaan.
Tarinallinen puoli ei ole mitään maata mullistavaa. Sonic ja kumppanit päätyvät jälleen pulaan ja sotkussa on osallisena myös Eggman. Sonic ei hahmona ole kehittynyt oikeastaan mihinkään ja on samanlainen ylimielinen mäntti kuin yleensäkin. Sonic on juurikin yksi tälläinen hahmo joka oli cool niin kauan kuin ei puhunut mitään, mutta ääninäyttelyn myötä hänen ei niin mairittelevat puolensa ovat nousseet kunnolla esiin. Hahmoista kaikki ovat sitä sorttia, mihin pelisarjan fanit ovat tottuneetkin, mutta hahmovalikoimaa on pyritty myös pitämään vähän suppeampana sillä pelissä ei heti välittömästi vyöretetä koko Sonic sarjan hyvisarmeijaa ruudulle, mihin tietyissä peleissä on päädytty aika nopeasti. Vastaa tulee enemmänkin uusia tuttavuuksia uudesta vihollisesta ja tämän mölleistä alkaen.
Toistoa, toistoa, enemmän toistoa
Todella nopeasti pelin selvät heikkoudet tulevat esiin ja pysyvät osana peliä siitä eteenpäin. Pelissä, kuten valtaosassa avoimen maailman rymistelyistä nykyään, on ajatusmalli jossa määrä korvaa laadun, vaikka näin ei pitäisi olla. Frontiers on jaettu useaan isompaan alueeseen jotka ovat pullollaan erilaista tekemistä joka pääasiassa johtaa aina siihen, että pelaaja keräilee tavaraa. Tietyt tavarat avaavat kenttien joiden suorittamisesta saa avaimia, joilla vielä pelin tarinaa eteenpäin ja toiset keräiltävät esineet on tarkoitettu Sonicin vahvistamiseen. Sitten on tietysti rinkuloita, joka paikassa.
Tehtävä tyyppejä on useampaa eri sorttia ja niitä on ripoteltu ympäri pelimaailmaa, josta niitä sitten voi alkaa etsimään. Osassa riittää että löytää paikan, osassa pitää nujertaa vihollisia ja osassa mahdollisesti suorittaa jonkinlainen minipeli. Ongelmallista tässä kaikessa on se, että tämä kaikki muuttuu todella nopeasti todella itseääntoistavaksi ja suoraan tylsäksi, varsinkin siinä kohtaa kun pitäisi kerätä tiettyä tarviketta tietty määrä, jotta selviää tietystä tavoitteesta, voidakseen jatkaa peliä eteenpäin.
Sonic Frontiers on laaja peli jossa pelattava ei lopu mitenkään äkkiä ja Sonic fanille tämä on varmasti hyvä hankinta. Pelimaailma on hienon näköinen ja pelaaminen on sujuvaa. Omalla kohdalla kuitenkin väkisinkin tuli huomattua että en ole millään tavalla tarpeeksi suuri Sonic fani, jotta tätä peliä jaksaisi pelata loppuun asti, sillä sen verran äkkiä peli alkaa oikeasti muuttua tylsäksi. Ensimmäisen saaren pomotaistelussa tuli jo huomattua miten monotoniseksi pelaaminen menee ja miten paljon kamerta voikaan taistella pelaajaa vastaan. Oletettavasti tämä sama kaava sitten toistuu saarelta toiselle ja parempiakin pelejä olisi kiikarissa, joten kyllä tämä peli jää niiden keskeneräisten pelien joukkoon, koska se ei ole tarpeeksi koukuttavaa pelattavaa.
Yhteenveto
Sonic Frontiers on massiivinen peli, mutta se on samalla aikaa melko nopeasti itseääntoistavaksi ja suhteellisen tylsäksi muuttuva peli. Tekemistä on vaikka kuinka, mutta se ei ole erityisen koukuttavaa tai mukanaan vievää sillä mielenkiinto alkoi merkittävästi pudota jo siinä kohtaa kun ensimmäinen saari oli takana päin. Ulkoasultaan peli on melko realistisen näköinen ja Sonicmaisempaa meno on lähinnä tietyissä kenttätehtävissä. Tarina ei ole mitään erikoista, mutta Sonic fani saa pelistä varmasti irti vähän enemmän.
+ Vapaa maailma
+ Paljon pelattavaa
- Paljon toistoa
- Tylsä
Arvosana: 6,0
Hyvä
Pääarvio
Mahdollisesti näistä arvioista se peli jossa sitä tekemistä on kaikista eniten.
Clancyn Tompan maailmassa
Aavetiedustelija: Villimaat. Ei se huonoin peli sarjaa, ei se paras osa sarjaa ja tekemistä liiankin kanssa... mutta tässä on sitä jotakin. Ikuisuusprojektin vikaa on jokatapauksessa aivan liikaa.
PlayStation Plus: Premium
Ghost Recon: Wildlands
Future Soldier on Ghost Recon sarjasta se peli, jota olen pelannut ja joka on jättänyt yllättävän positiivisen vaikutuksen, niinkin hyvän että samanlainen peli ei olisi ollut pahitteeksi. Wildlands on avoimen maailman versio siitä. Heti ensimmäinen vilkaisu pelimaailmaan tekee selväksi, että tätä peliä ei tule varmaan koskaan pelattua kokonaan läpi, sillä aika ei yksinkertaisesti riitä kaiken tekemiseen, tai vaihtoehtoisesti kiinnostus ei riitä kaikkeen tekemiseen mikä aivan satavarmasti perustuu Ubisoftin toistopolitiikkaan jossa määrä korvaa laadun. Mutta jos peli tarjoaa samanlaista mielekästä taktista toimintaa, on sille annettava mahdollisuus ja siitä voi saada irti melko paljon, koska vastaavaa ei ole usein tullut vastaan.
Neljän erikois-sotilaan ryhmä vastaan armeija
Tarina ei ole mikään ihmeellinen ja pääroisto on suoraan tylsä ilmestys, eli heti kättelyssä valtava pettymys. Tylsän näköinen juro kalju tankkimainen tatuoitu äijä ilman mitään oikeasti kiinnostavaa sisältöä. Siihen ympärille on vielä koottu valtava useamman komentajana ja alueen armeijaverkosto jota pelaajan ryhmineen on sitten tarkoitus alkaa purkaa, kunnes saa lopulta tähtäimeensä itse pääjehun. Tämä asetelma ei ole mitään varsinaisesti uutta ja kokonaisuudessa määrä todellakin korvaa laadun, sillä tekemistä tässä pelissä tulee olemaan enemmän kuin monissa peleissä yhteensä ja pelaajalla on mahdollisuus valita että mitä tekee ensin ja miten tekee sen, koska vapaus valita korostuu heti alusta asti.
Eräästä asiasta tämä peli vetää välittömästi valtavat pisteet ja jota toivoisi paljon useampaan peliin. Näin hyvä hahmonluonti on tullut vastaan XCOM2:ssa, sillä erilaisia asusteita ja varusteita on niin valtava määrä että lähemmäs kaikissa kohdissa joutuu oikeasti vaikean valinnan eteen siinä, että mitä oikeasti haluaisia käyttää ja silloin miettii että olisiko kuitenkin pitänyt valita toisin, koska se toinenkin asuste näytti todella hyvältä, tai mahdollisesti valita toinen väritys. No positiivista on myös se, että tämä kustomointi pätee myös ryhmäläisiin, eli tässä pelissä pystyy todellakin luomaan oman dream teamin. Tavallaan melko rajallinen määrä naamoja on valittavana ja tietyissä valikoissa vaihtoehtoja on aika surullisesti. Kyllähän XCOM2:ssakin naamoja oli vähän mutta väriskaala eri varusteissa oli todella vaikuttava. Asusteet ovat iso syy miksi kaikki toimii niin hyvin sillä vaihtoehtoja riittää ja viimeksi näin paljon aikaa olen hahmonluonnissa/kustomoinnissa käyttänyt varmaan juurikin XCOM2:ssa ja silloin sentään tuli luotua heti pari kymmentä sotilasta mitä erilaisimmilla tyyleillä ja ideoilla. Tässä pelissä tosin varustus ja aseistus ei muutu scifihötöksi, missään vaiheessa.
Kustomoinnin painoarvoa ei pidä aliarvioida sillä kun ryhmä on oikeasti omannäköinen, niin silloin tunnelma on oitis astetta korkeammalla ja koska varustusta voi vaihdella hyvin vapaasti ja melkein milloin vain, pitää se mielenkiintoa yllä pitkään. Harmillista on lähinnä että ihan kaikkea hahmoissa ei valita, lähinnä heidän käyttämäänsä aseistusta, mutta toiminnallisessa mielessä ongelmia on ihan muitakin. Hyvä on kuitenkin heti sanoa että toimintapelinä Wildlands on hyvä peli, ehdottomasti, mutta Ghost Recon sarjan pelinä, se tuntuu muutamalla tavalla pienoiselta ja välillä ei niinkään pienoiselta pettymykseltä, verrattuna aiempaan sarjan peliin jota olen pelannut.
Pelihahmo myös kehittyy merkittävästi pelin edetessä sillä aluksi ryhmän tehokkuus ei ole mitenkään merkittävä mutta kun pelihahmon kehittyvät, saavat kokemuspisteitä ja erilaisia resursseja tehtävistä ja vihollisleireistä, tulee ryhmästä kokoajan tehokkaampi. He kestävät enemmän vahinkoa, tekevät enemmän vahinkoa ja saavat käyttöönsä enemmän tarvikkeita ja pystyvät käyttämään tarvikkeita paremmin. Aseen heilunta tähdätessä ja ampuessa paranee kun ominaisuutta tehostaa. Kiikarien ja muiden varusteiden käyttö tehostuu mitä enemmän näihin osa-alueisiin panostaa ja niinkin yksinkertainen varuste kuin laskuvarjo avaa valtavasti mahdollisuuksia kun lähestytään kohdetta. Kehitettävää on todella paljon ja tiettyjä osia kokonaisuutta on mahdollista kehittää vasta sitten kun hahmon on tietyllä tasolla ja saanut valtavan määrän resursseja käyttöönsä. Muuttujia on todella paljon, mutta niin on myös pelattavaakin.
Veitsenterävää taktiikkaa ja suoraa toimintaa
Viimeksi kun tätä sarjaa pelasin, niin se onnistui yllättämään todella positiivisesti ja harvoin on hiiviskely ja todellakin taktinen ote toimintaan ollut niin hauskaa. Tarkka kohteiden valitseminen ja ryhmäläisten ohjeistaminen, joka sitten päättyy siihen kun kaikki ampuvat kohteet yhtä aikaa ja pystyvät taas etenemään kuin aaveet, ilman että kukaan näki tai kuuli mitään. Siinä oli oikeasti jotakin todella hyvää fiilistä joka vei mennessään todella hyvin. Lisäksi kaikki ryhmäläiset olivat melko hyvin tehtyjä ja pienet yksityiskohdat, kuten lippalakki saivat heidät tuntumaan astetta omanlaisemmiltaan, vaikka pääasiassa kaikki olivatkin naamioituja erikois-sotilaita. Tämä on yksi asia jonka tässä pelissä pystyy tekemään vielä paremmin ja pelin edetessä kun saa haltuunsa lisää tarvikkeita, voi ryhmää kustmoida vielä pidemmälle ja monipuolisemmin. Future Soldierissa oli jonkin verran opeteltavaa ja sisäistettävää mutta se ei ole mitään verrattuna tähän, sillä nyt opeteltavien asioiden määrä on niin suunnaton, että jos tämä peli jää vähänkin pidemmäksi aikaa kesken, ei sitä niin vain poimita ja pelata, koska opeteltavaa on sitten taas aika paljon. Pelissä tulee vastaan runsaasti tutoriaaleja, mutta niidenkin kanssa kokonaisuus tuntuu melko ylitsevuotavalta.
Yleinen ote ei yksinkertaisesti vangitse samalla tavalla kuin aiemmin. On tietysti hyvä huomioida että Future Soldier oli enemmänkin käsikirjoitettu toimintatrilleri jossa pelaaja eteni ennaltamääriteltyä reittiä jossa oli kyllä omaa harkintaa mukana, mutta pääasiassa suoraviivaisella tavalla toteutettuna. Wildlands on aivan erilainen, sillä nyt fokus on siinä että pelaaja täytyy itse miettiä että mikä olisi paras lähestymistapa mihinkin tilanteeseen. Oman varustuksensa saa määritellä todella vapaasti ja tarkkuuskiväärillä pystyy poistamaan vihollisia kaukaa, kun taas haulikko on tehokas lähietäisyydellä. Ryhmäläisille voi määrittää kohteita, mutta heidän varustukseensa ei voi vaikuttaa, mikä ei tosin merkittävästi muuta mitään, koska porukka suoriutuu omista tehtävistään oikein hyvin. Määritä heille kohde, he tappavat kohteen merkistä, mikäli kohde on vielä tähtäimessä.
Veitsenterävä lähestymistapa on ehdottomasti parhaimmillaan vähän pienemmässä mittakaavassa, mikä tulee todella hyvin selville kun vastaan tulee pienempiä viholisryhmittymiä. Tällöin todellakin tuntuu että yhdellä todella hyvin koordinoidulla liikesarjalla pystyy tekemään vihollisista selvää jälkeä ilman että kukaan huomaa mitään. Isommissa kahakoissa homma menee kuitekin helposti todella pahasti puhtaaksi räiskinnäksi, koska silloin on paljon enemmän vihollisia, joita ei välttämättä huomaa vaikka tutkailisikin aluetta etäältä ja monesti räiskintä on paljon helpompi vaihtoehto, joskaan ei läheskään yhtä tyylikäs vaihtoehto. Pelihahmo ei ole mikään Rambo, eli suojat ovat tärkeitä ja taktisella lähestymisellä pääsee aika pitkälle. Koska ryhmällä on käytössään niin kiikarit kuin dronekin, voi alueita tarkkailla todella kattavalla tavalla ja merkata vihollisia niin, että ne eivät pääse yllättämään. Maltti on siis valttia ja vaikka taktinen lähestyminen menisikin yhdessä nopeassa hetkessä suoraan toimintaan, niin kun tietää vihollisten määrät, niin tietää, milloin kaikki on tapettu. Ryhmäläiset myös toteavat että alue on turvattu, jolloin ei tarvitse enää olla varpaillaan.
Toiminnallisessa mielessä Wildlands ei ole missään nimessä huono peli sillä toiminta on hauskaa ja siinä on vaihtoehtoja, mutta kun muistelee millainen aiempi peli oli, tuntuu että sitä samaa fiilistä ei tässä pelissä vain voi saavuttaa, koska tämä kohteiden valitseminen ja oikeasti taktinen eteneminen ei samalla tavalla toimi avoimessa maailmassa jossa kohteita on lähtökohtaisesti enemmän ja samalla vaihtoehtoja on enemmän, jolloin mahdollisuus epäonnistumiseen taktisessa lähestymistavassa on suurempi. Yleinen ote on molemmissa varsin samalla tasolla, mutta koska Wildlands tuntuu siltä, että opeteltavaa on paljon enemmän, tuntuu se helposti paljon raskaammalta peliltä pelata. Taktisuudessa on erilaiset lähestymistavat, jonka ansiosta Wildlands ja Future Soldier ovat niin erilaisia fiilikseltään, vaikka asetelmaltaan niissä onkin paljon samaa.
Tekemistä liiankin kanssa ja suuri osa toistoa
Ongelmallista kokonaisuudessa on se, että Wildlandsissa hukkuu siihen tekemisen määrään ja valtaosa siitä kaikesta on samanlaista höttöä uudestaan ja uudestaan. Tämä on juurikin hyvä esimerkki pelistä jossa tekemistä on ängetty kartalle vain että pelaajalla kestäisi enemmän aikaa tehdä kaikki ja löytää kaikki ja sitä kautta pelin kesto olisi pidempi. Pelattava ei todellakaan tässä pelissä ihan äkkiä lopu ja tähän pystynee helposti käyttämään 100 tuntia kun perkaa karttaa sektori sektorilta. Harmillista tässä on vain se, että menossa on se selvä toiston maku hyvin nopeasti, mikä saa kokonaisuuden tuntumaan melkoiselta pakkopullalta tietyssä vaiheessa. Vaikka räiskintä hauskaa onkin, niin lopulta siihen alkaa vain mennä maku, kun tekeminen ei missään kohtaa merkittävästi kehity ja kun vastaan tulee pakotettua hiiviskelyä, niin silloin pelin taso romahtaa lopullisesti. Ja nopeasti.
Koska kartta on niin valta, on hyvä että käytössä on erilaisia kulkupelejä joilla liikkua paikasta toiseen ja hakea sopivaa sijaintia josta alkaa lähestyä vihollisia. Tämä on todella kahtiajakava tilanne, sillä lähemmäs kaikki maassa liikkuvat kulkuneuvot ovat ohjattavuudessaan todella liukkaita hallita, mikä tarkoittaa että tilanne riistäytyy todella herkästi käsistä. Helikopterit esimerkiksi ovat paljon jouhevampia käyttää. Autoilla ja moottoirpyörillä ote ei vain ole niin hyvällä tasolla kuin ammuskelussa, koska ajoneuvot voisivat olla merkittävästi jämptempejä käyttää. Lähemmäs kaikki tilanteet joissa pitää ajaa, eivät vain ole erityisen hauskoja, koska ohjattavuus jättää niin paljon toivomisen varaa. Kyllähän ammuskeluunkin pitää hieman tottua, mutta siinä ohjattavuus ei merkittävästi eroa monista muista kolmannen persoonan räiskinnöistä. Ilman ajoneuvoja eteneminen olisi todella pitkäveteistä, koska välimatkat eri tehtävien välillä ovat niin valtavia.
Tekeminenkin jakautuu moniin eri osa-alueisiin ja joskus palkintona on resursseja, joskus kokemuspisteitä ja joskus aseita. Leirejä on paljon ja niiden taso nousee tietyillä sektoreilla todella merkittävästi. Koska lähemmäs minne vain voi mennä heti, on parhaiden aseiden metsästäminen mahdollista alusta asti, joskin riskaabelia touhua myös. Pelin rytmitys nyt ei ole mitenkään paras mahdollinen, mutta yleinen fiilis pelissä on kyllä todella hyvä. Monissa tilanteissa tuntee todella olevansa huipputaitava erikoissotilas joka pystyy tekemään selvää jälkeä suurestakin ylivoimaista, mutta toisinaan taas tuntuu että pelattavuuden vuoksi pelistä puuttuu sellainen tietty jämpti tarkkuus, mikä johtuu asetusten jatkuvaan räpläämiseen. Lisäksi tämä tapahtuu helposti aina, kun pelin pariin palaa vähän pidemmän tauon jälkeen. Niitä taukoja voi tulla paljonkin, sillä tekeminen ei pelistä lopu äkkiä ja tarinan eteenpäin vieminen vaatii melko paljon hahmonkehitystä, jotta on mitään mahdollisuutta vaikeampia alueita vastaan.
Wildlands on todella kahtiajakoinen peli, sillä sen tunnelma, toiminta ja hahmojen kustoimointi ovat hyviä asioita ja pelattava ei tässä tapauksessa lopu mitenkään äkkiä, eli määrällisesti tässä saa vastinetta rahalle. Huonoa tosin on se että iso osa tekemisestä on samaa toistoa kyllästymiseen asti ja pääroisto on ihan hanurista. Tarinakaan ei ole mitenkään paras mahdollinen ja sen rytmitys on hivenen ontuvaa sorttia, mikä voi johtua suoraan siitä että pelissä kaikki tekeminen hukkuu kaiken muun sekaan, minkä vuoksi tarinallisessa mielessä kaikki tuntuu nopeasti todella sekavalta. Tässä kokonaisuudessa on ehdottomasti puolensa. Mutta se ei vain onnistu samalla tavalla vakuuttamaan ja viemään mennessään kuin pari peliä aiempi Ghost Recon: Future Soldier.
Yhteenveto
Ghost Recon: Wildlands on valtava peli, jossa iso tekemisestä tosin noudattaa aivan samaa kaavaa kuin niin moni muukin, joten toistoa on luvassa ja paljon. Toiminta on ehdottomasti pelin ykkösjuttu, mutta sellainen neljän spesialistin synkronoitu operointi on vain pieni lisävivahde ja paljon enemmän peli on melko tavanomaista räiskintää, jossa ei vain ole luvassa samanlaista hiljaista ja näkymätöntä aavetoimintaa mitä hallitumpi kokonaisuus voisi tarjota. Tarina ja sen pääroisto eivät ole kovinkaan erikoista tavaraa, joten eniten pelistä saa irti, kun sitä lähestyy runsaana määränä toimintaa, taktisilla vaihtoehdoilla.
+ Toiminta
+ Hahmon/ryhmän kustomointi
+ Valtavasti pelattavaa
+ Taktiset mahdollisuudet toiminnassa
- Huono pääroisto
- Tylsä tarina
- Toistoa toiston perään
- Ajoneuvojen ohjattavuus
Arvosana: 7,5
Erityinen
Hyvä
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.