A%20Hat%20in%20Time.jpg?1688718661

Super Mario Odysseyn hengenheimolainen

 

 

Hat in Time on yksi näitä pelejä joka aika kauan sitten nousi omalle tutkalle ja joka oitis toi mieleen monet vanhemmat tasohyppelypelit, mutta ehkä kaikista selkeimmin mieleen nousi kuitenkin hyvin uusi tasohyppely, nimittäin Super Mario Odyssey. Hat in Time näyttää hyvältä ja kuullostaa hyvältä ja on toteutettu monilla tavoilla laadukkaasti, joten siinä on oitis merkittävästi potentiaalia, varsinkin PS puolella jossa Nintendon pelejä ei pelata.

 

 

PlayStation Plus: Premium

 

 

Hattu Ajassa

Tämä on yksi niitä pelejä joka alunperin näytti todella kiinnostavalta, vaikkakaan ei suoraan sellaiselta joka olisi tälläistä "must play" materiaalia tai edes idealtaan sellaista mikä nousisi monien muiden ohi. Tästä syystä sitä ei ole tullut missään vaiheessa hankittua Steamissa, vaikka se listalla onkin ollut. Tästäkin huolimatta peli näytti alusta asti todella hyvältä ja ihan muutama pelimekaniikka toi nopeasti mieleen Super Mario Odysseyn, joten samalla tavalla kuten Immortals: Fenyx Rising on pleikkarilla vastine Legend of Zelda: Breath of the Wildille, on Hat in Time Mario Odysseyn vastine.

 

Kotimatkasta tuli juuri paljon pidempi

Pelin päähenkilö on nimeämätön tyttö joka pitää silinterihattua, aluksi. Hattutyttö, tai Hat Kid, matkustaa avaruudessa hyvin varustetulla aluksella ja on sitä hiljaisempaa sorttia, eli toisin kuin eräs Meridan ja Tomb Raiderin yhdistelmä, hän ei höpötä kokoaikaa vaan antaa pelaaja tehdä omiakin tulkintoja ja sivuhahmojen rikastaa peliä kukin omalla tavallaan. Hänen kotimatkansa kuitenkin osuu työssyyn, kun matkustaessaan Mafiakaupungin ohi, tulee mafiamies avaruuteen asti penäämään tullia. Yksi asia johtaa toiseen ja alusta vaurioituu. Vaurion seurauksena kaikki aluksen energialähteenä toimivat 40 tiimalasit sinkoutuvat avaruuteen ja ympäri lähiseutuja. Pelaajan tehtäväksi tulee kerätä nämä takaisin, jotta matka kotiin voi jatkua. Seikkailun alkupuolella, samalla kun pelaaja totuttautuu pelin kontrolleihin ja huumoriin, tapaa hän engimaattisen viiksekkään pikkutytön punaisessa hilkassa. Viiksityttö on erittäin hyvä esimerkki pelin humoristiseta otteesta ja sivuhahmojen suhteen pelissä on onnistuttu todella hyvin, kuten myös vaihtelun kanssa ylipäätään.

Pelin päätavoite on kerätä 40 tiimalasia, jotka ovat palkintoja suoritetuista tehtävistä. Muunlaista keräiltävää pelistä löytyy lankakerien muodossa joilla pelaaja voi valmistaa itselleen uusia hattuja, joista jokainen tarjoaa erikoisominaisuuksia. Silinteri paikallistaa kohteen mihin pitäisi edetä kun taas siipilipan kanssa Hattutyttö juoksee ja noidanhatun kanssa voi valimistaa räjähtäviä pulloja. Kentissä on myös vihreitä kuulia, valuuttaa, jolla pystyy ostamaan merkkejä, jotka hattuun kiinnitettynä tuovat lisätehosteita ja sitä kautta tukevat monenalista pelityyliä. Pelihahmon pysyvät ominaisuudet ovat tuplahyppy ja syöksy, josta voi tehdä myös yhden extrahypyn, joten liikettä peliin saadaan todella hyvin. Hattutyttö pystyy myös lyhyesti juoksemaan seinämiä ylöspäin ja hyppimään seinältä toiselle jos seinämät ovat tarpeeksi lähellä toisiaan. Pelattavuus on erittäin hyvin toteutettua, vaikkakin mukana on tiettyjä tilanteita joissa tuntuu että painallusten ja ajoitusten kanssa täytyy olla erittäin tarkkana. Pelattavuus ottaa oman aikansa että etäisyyksien arviointi, syöksystä palautuminen ja vastaavat luonnistuvat. Muutaman pelitunnin jälkeen pelistä alkaa kuitenkin saamaan aikan hyvin kiinni ja monet etäisyydet taittaa ongelmitta ja nopeasti.

Ohjattavuudessa on kuitenkin yksi asia, mitä olisin itse halunnut säätää, nimittäin tämä zoomaaminen. Kameraa pystyy pyörittämään, mutta iso tekijä on siinä, miten kaukaa kamerra kuvaa pelihahmoa ja tuntuu että itse olisin halunnut päättää että kumpaan suuntaan tappia työntämällä loitunnutaan ja kumpaan lähennytään. Pieneltä vaikuttava ongelma, mutta ottaa päähään todella usein. Yleisesti pelissä on kuitenkin aika vähän merkittäviä teknisiä ongelmia ja monet puolet ovat enemmänkin kiinni totuttelusta. Koska muuttujia tulee lisää pelin edetessä, korostuu tuttujen alueiden pelaaminen uudelleen ja uudelleen. Tästä pelist huokuu sellainen speedrunia tukeva tyyli ja ohjattavuus on juurikin jotain sellaista jolla voi tehdä melko näyttäviä juttuja kun peliä on pelannut vähän enemmän.

 

Kuin lauantaiaamujen piirretty, omalla tyylillään

Grafiinen ulkoasu pelissä on todella piirrossarjamaista ja tätä asetelmaa korostaa erittäin upean, lähes värityskirjamaiset titteliruudut jotka ilmestyvät ennen jokaista tehtävää. Värikäs ulkoasu, vivahteita tulevasta ja nokkelat nimet toimivat yhdessä erinomaisesti ja monesti Hattutytön ilmeet ovat se viimeinen kirsikka kakun päällä. Siis muutenkin pelissä pelihahmon ilmeet on tehty todella hyvin ja ne sopivat tilanteisiin erittäin hyvin. Koska pelihahmo ei puhu juuri mitään, niin ilmeet ja eleet ovat oitis tärkeämpiä. Ja niiden kanssa pelin valokuvatilasta saa oitis enemmän irti, sillä vaikka se onkin melko pienimuotoinen, niin ainakin se on olemassa ja kannustaa tietynlaiseen kikkailuun ja pelleilyyn varsinaisen pelaamisen ohessa. Erilaiset ympäristöt ovat omiaan tarjoamaan monia hienoja kuvausmahdollisuuksia ja pelihahmon erilaiset hatut ja väripaletit antavat pelaajalle tilaa tehdä pelihahmosta edes hieman omanlaisensa, vaikkakin perustyyli on jo valmiiksi onnistunut.

Piirrosasarjamaisuutta korostaa selvästi jaoteltujen kappaleiden lisäksi merkittävästi toisistaan erottuvat maailmat. Mafiakaupunki on erittäin hyvä aloituspaikka, aurinkoinen rantakaupunki omanlaisellaan otteella ja identtiset mafiaheebot puhuvat totisesti, mutta kuitenkin tietyllä läpällä. Aavemainen metsä on aivan erilainen asetelma kuten myös elokuvastudiomainen miljöö lintuhahmoilla. Tasohyppely puoli on ylivoimaisesti pelin isoin juttu, sillä ympäristöstä riippumatta varsinaisia vihollisia on suhteellisen vähän. Tietyt möllit käyvät kyllä kimppuun mutta monesti pelaaja saa liikkua maailmoissa aika vapaasti. Pomotaistelut ovatkin sitten asia erikseen ja vaikka näissä tapauksissa taistelu on välttämättämyys, niin tasohyppely on kuitenkin se asia, mikä tuo suurimmat haasteet mukanaan. Keräily on kuitenkin vapaaehtoista ja pakotteita tuleekin oitis kerrottujen tehtävien muodossa. Päätehtävät tarjoavat aika mukavasti vaihtelua ja ovat melko simppeleitä ja monesti aika lyhyitä. Yhdessä kohdassa voidaan olla toimittamassa postia skootterilla kun taas toisessa tehtävässä ratkotaan murhamysteeriä, toinen on ohi viidessä minuutissa kun taas toiseen voi käyttää viisitoista.

Huumorin kautta peli onnistuu keräämään suurimmat pisteet. Vaikka pelattavuus on todella hyvin tehtyä, niin jos peli olisi tylsä, niin tuskin sen parissa kauaa viihtyisi. Huumori on erittäin hyvin tehtyä ja tarjoaa mukavasti vaihtelua kentästä toiseen. Parhaimmillaan se tuntuu olevan etenkin jaksoissa 2 ja 3, kummassakin täysin omalla tavallaan. Se mikä aivan erityisesti nostaa tämän pelin vaikkapa Yooka-Layleen ohi, on se, että tämä peli on ääninäytelty eikä kaikkea tarvitse lukea. Jos haluaa kuulla pelkkää siansaksaa, niin siihenkin on mahdollisuus yhden hattumerkin kautta, mikä on nokkela vitsi sekin. Tämä onkin kuitenkin yksi sellainen asia, mikä oitis korottaa tämän pelin pisteitä monien genreläisten ohi ja selvästi. Tämäkin puoli lisää sitä fiilistä että Hat in Time tuntuu kuin lauantaiaamujen piirretyltä jossa jokainen näytös on oma jaksonsa. Koska näytökset sijoittuvat aina tiettyyn suhteellisen avoimeen ympäristöön, pysyy jokaisessa jaksossa tunnelma samanlaisena, omine pienine lisineen tyyliseikkoineen.

 

Keräilymaratonitasohyppely modernilla otteella

Hat in Time tuntuu todella monella tavalla modernilta versiolta monista PS1-PS2 aikakauden keräilymaratoonitasohyppelyistä, joiden ehdoton ylivaltias on Spyro the Dragon trilogia alkuperäisellä pleikkarilla. Hat in Time ottaa todella paljon vaikutteita monesta suunnasta, mutta onnistuu myös tuomaan hieman omaa. Parhaiten kaikki toimii kuitenkin pelin erinomaisen humoristisen tyylin ansiosta jossa kaikki valitut kliseet on osattu toteuttaa erinomaisesti ja pelattavuus tukee kaikkea onnistuneesti. Hat in Time lähtee samanlaisista asetelmista kuin Yooka-Laylee, mutta tekee lähestulkoon kaiken paremmin.

 

Keräilyä kohtuudella ja toteutus laadulla

Ehkä se helpoin sudenkuoppa johon tämän genren pelit tuppaavat lankeamaan on vääränlainen laajuus. Joko kyse on siitä että pelissä on naurettava määrä kerättävää tavaraa, alueet ovat tarpeettoman suuria tai tekemistä on muutoin turhankin paljon. Hat in Time on lankea näistä oikeastaan mihinkään sillä kohtuu on yksi iso tekijä. Pelissä olevat maailmat ovat loppuviimeksi aika hillittyjä, vaikka niissä on myös tilaa. Tavallaan tulee mielen Sly trilogia PS2:lla jossa maailmoilla oli hillittyä laajuutta ja käytetty tila oli täynnä sisältöä eikä vain tyhjää lääniä joka oli siellä vain luomassa illuusiota siitä, että tarjolla olisi enemmän tekemästi. Tällä saralla Yooka-Laylee on tuntuu Hat in Timea laajemmalta, sillä kyseinen peli osasi todella nerokkaasti laajentaa maailmoja hiljalleen, mutta lankesi kuitenki siihen, että monesti kentissä oli sitä tyhjää tilaa ja pitkiä välimatkoja joita taittaa ilman että sisältöä oli erityisemmin tarjolla.

Yooka-Layleen ja Hat in Timen merkittävämpi ero on kuitenkin siinä että Hat in Time on pelattavuudessa merkittävästi laadukkaammin tehty. Kyllähän tässäkin on tiettyä ajoittaista hiomattomuutta, mutta se on harvemmin ongelmallista, kun taas Yooka-Layleen kanssa monesti yksi putoaminen väärässä paikassa tarkoitti pitkää kiipeämistä takaisin ja aivan liian kankealla ohjattavuudella jossa vääränlaisiä rajoitteita. Tässä pelissä on rajoitteita, mutta ne eivät juurikaan koske hyppelyä, mikä mahdollistaa todella nopean etenemisen joka tuntuu todella vaivattomalta. Vaikka nämä kaksi peliä ovat tyylillisesti ja genrellisesti erittäin lähellä toisiaan, niin niissä on todella merkittävät erot pelattavuudessa ja mielekkyydessä. Hat in Time on merkittävästi parempi peli ja tuntuu oikeasti viimeistellyltä, nokkelalta ja lähes kaikilla osa-alueilla paremmin tehdyltä.

Keräilymaratoonina pelistä kertoo paljon se että kun tiimalaseja on 40, niin sitä kautta varsinaisia tehtäviä on suunnilleen sen verran ja monesti niistä melko lyhyitä. Muutoin keräiltävää on kyllä paljon, mutta mitään ei ole vedetty kunnolla yli, mikä pitää pelin kiinnostava eikä ylitsevuotavalta. Tilanne voi olla vähän eri jos pelissä aikoisi tehdä aivan kaiken sillä kentissä on paljon asioita ja paikkoja joihin ei pääse millään ilman tiettyjä varusteita tai taitoja jotka saa vasta myöhemmin.

 

Perusteiltaan erinomainen, mutta vaatii totuttelua

Siinä missä monet NES-SNES aikakauden pelit tai pelit jotka pyrkivät imitoimaan niitä, tarvitsevat monesti jonkinlaista modernisointia joka tekee niistä helpommin lähestyttäviä ja vähemmän turhauttavia. PS1-PS2 aikauden tasohyppelyillä ei ole niinkään samaa ongelmaa koska sekä Crash Bandicootit että Spyrot olivat pelejä joissa ei ollut varsinaista game overia joka olisi pakottanut aloittamaan alusta asti kun elämät loppuvat. Hat in Time on hieman modernimpi sillä vaikka pelihahmo kuolisi, niin kovinkaan kauas ei tarvitse palata vaan yleensä saa aloittaa vimeisimmästä tallennuspisteestä. Pääasiassa ainoat asiat joiden kautta tämä tuntuu modernilta tasohyppelyltä ovat sellaisia, mitä nykyajan peleiltä voi odottaakin. Ohjattavuus on hyvä ei mitenkään kankea peliin, joka on indie studion käsialaa ja vertailupohjaa löytyy useaan otteeseen mainitusta Yooka-Layleesta, joka on paljon kankeampi. Ääninäyttely on oikein hyvällä tasolla, mikä on kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys tänä aikana jona monesti mennään helpompaa tietä.

Tyylillisesti tätä voisi myös verrata Cupheadiin, sillä kumpikin on kuin piirretty pelimuodossa. Tosin aivan eri aikakausilta ja eri pelityyleiltä, mutta kumpikin osoittaa että piirrettyjen tyylissä on paljon käyttämättömiä mahdollisuuksia. Hat in Time on juurikin sellainen peli josta voisi tehdä animaatiosarjan sillä pelissä on niin paljon hullunkurisia juttuja ja hyvin tehtyjä koomisia elementtejä ja ideoita joista saisi tehtyä vaikka mitä. Koska Hat in Time on suhteellisen nopeasti pelattu ja hillitty, sen jälkeen jää kaipaamaan lisää sillä neljä toisistaan eroavaa maailmaa pitää kukin kiinni omasta tyylistään, mutta olisi todella houkuttelevaa nähdä enemmän tälläisellä hyvällä otteella tehtyä pelattavaa, varsinkin näin hyvällä huumorilla. Kun kerran Cupheadista tuli piirrossarja, niin kyllä tästäkin voisi. Hat in Time ei ole asetelmaltaan, tyyliltään, hahmoiltaan monelta muultakaan puoleltaan sellainen peli joka oitis nousee omien suosikkien joukkoon, mutta se on ehdottomasti pelaamisenarvoinen peli jota voi suositella keräilymaratooneita pitäville tasohyppelypelien ystäville. Ja niille jotka haluaisivat pelata Super Mario Odysseytä, tai ovat jo pelanneet.

Yhteenveto

Hat in Time on kokonaisuutena erittäin hyvä peli ja PlayStationilla lähemmäs Super Mario Odysseytä tai päästä. Huumori toimii todella hyvin ja pelin vitsikäs ja veikeä ote kantaa todella pitkälle. Pelissä on omat kyseenalaiset ratkaisunsa ja tietyt asiat olisi voitu tehdä paremminkin, mutta nämä ovat asioita joihin tottuu pelin edetessä. Laajuudeltaan peli on hyvällä tasolla, tarjoten aika paljon tekemistä vaihtelevissa ympäristöissä ja vaihtelevilla pelityyleillä. Päähahmo on hyvin tehty, sivuhahmot toimivat ja pelistä saa juurikin sellaisen lauantaiaamujen piirrettyjä muistuttavan fiiliksen, minkä ansiosta se sopii erinomaisesti monenikäisille pelaajille.

 

+ Vauhdikas tasohyppely monilla lisäyksillä

+ Hyvä huumori ja veikeä tyyli

+ Paljon muuttujia

 

- Monia asioita olisi ollut kiva säätää/muokata

- Tietyt kyseenalaisen ratkaisut

 

Arvosana: 8,0

 

Mahtava