Jos käy oikein hyvä mäihä niin sitä voi sattua kohdalle kunnon poistomyynti jossa vanhojen konsolien pelejä myydään kunnon alennuksilla. Jos kotoa lyötyy vielä toimiva konsoli, niin siinä voisi olla paikka paluulle menneeseen.




Idea pysyy, pelit vaihtuu





Neon tie PlayStation 2 aikakaudella vie läpi kolmen elokuvan, tuoden mukaan paljon uutta materiaalia. Ajan hammas on purrut ikävästi, mutta menetetty tapaus peli ei vielä ole.




Matrix: Path of Neo

Neon tie kulkee läpi kolmen elokuvan ja tarinallisessa mielessä peli antaa pelaajalle ajoittain hieman vapauksia ja tuo mukaan myös vähän lisääkin tavaraa. Juoneen tulee pari uutta puolta ja tunnelmassa ja tarinassa peli tekeekin monet hienoimmista lisäyksistään Matrix tarinaan.

Pelaaja ohjaa Neoa alkaen pillerin valinnasta ja kaikki päättyy taisteluun Smithiä vastaan. Kumpikin näistä tarinakuvioista on saanut aivan uudenlaisen puolen, sillä pelaaja voi valita myös sinisen pillerin ja lopettaa kaiken heti. Punaisella tosin päästään kokemaan itse peli. Tälläiset pienet asiat saavat tarinan tuntumaan hyvinkin tuoreelta ja jos elokuvia nyt ei muista ulkoa, niin tämän pelin kautta niitä voi kirjoittaa hieman uuteen uskoon.


Tarinallisesti peli on hyvin vahva, mutta myös tunnelma on todella hyvä. Peli näyttää juurikin siltä miltä pitää. Sääli onkin että toimintaa on ajan karu käsi kurittanut. Tämä on sellainen peli joka ei nykytasolla enää pärjää vertailussa, mutta kun palataan ajassa taaksepäin, niin toiminta, vaikkakin hivenen kankea, tarjoaa todella hyvää menoa. Peli tuntuu ajoittain aika vaikealta, mutta räiskintää ja taistelulajeja yhdistelevä toiminta onnistuu erittäin hyvin viihdyttämään.

Sanoisin että lähitaisteluaseet ovat vähän turha lisä, mutta muutoin valinnat on tehty todella hyvin. Neo pystyy hidastamaan aikaa jolloin luotien väistely onnistuu ja samoin vihollisten takominen. Harmillista on että tämä ei ole mikään Max Payne. Tuntuu että "bullet time" on paljon rajatumpaa sillä se mojo tuntuu loppuvan todella nopeasti ja taistelussa epätarkkuus on päivän sana. Tuntuu että taistelu nyrkein on todellakin ikävän epätarkkaa mikä syö ikävästi mielekkyyttä. Tämä on sellainen puoli johon vähän tottuu pelatessa, mutta se kyllä unohtuu kun pelin lopettaa.

Räiskinnässä on myös omat heikkoutensa. Se ei ole niinkään tarkkuudessa, mutta todella usein tuntuu että aseisiin saa todella kehnosti panoksia ja viholliset kestävät osumaa todella paljon. Räiskintä ja lähitaistelu on kuitenkin rytmitetty varsin hyvin ja molemmissa on mukana sitä Matrix asennetta.


Pituutta pelissä on yllättävän paljon. Välillä tuntuu että tarinassa mennään vauhdilla eteenpäin, mutta tiettyä jaksoja on pidennetty hyvinkin paljon ja uuttakin sisältöä on mukana. Kentissä ei tyylillisesti ole paljoa vaihtelua mutta kokonaisuutena Matrix toimii oikein hyvin ja tarjoaa pelattavassa muodossa monet klassiset kohtaukset elokuvista.

Harmillista on se, että toiminta ei ole ihan niin hyvää. Tämä näkyy todella selvästi pomovihollisissa joita vastaan taistelessa tämä epätarkkuus johtaa moniin rasittaviin hetkiin. Pomoviholliset ovat liian usein sellaisia tapauksia joita vastaan taistellessa tuntuu että peli todella yrittää koetella pelaajan kärsivällisyytä. Mutta kuten totesin, tämä on totuttelusta kiinni, sillä kun peliin pääsee vähän sisään, niin kyllä tästä toimintaa irtoaa, ja hienoa sellaista.


Kokonaisuudessaan Matrix: Neon polku on pituudelta varsin laaja toimintapeli. Se on PS2 pelien joukossa todella hyvin edukseen erottuva tapaus. Vaikka toiminta on nykypäivänä vähän näivettynyttä paikkapaikoin, niin aikakautensa peliksi tämä on varsin hyvä tapaus. Jos tämä peli olisi tullut silloin PS2 kaudella pelattua, mitä ajoittain harkitsin, niin kyllähän tästä olisi saanut todella paljon irti.

Matrix: Path on Neo ei ole ehkä se parhaiten vanhentunut peli, mutta PS2 pelien joukossa se on erityisen hyvä peli, varsinkin isona kokonaisuutena.


+ Matrix tunnelma

+ Tarinan uudet puolet

+ Toiminnan näyttävyys

+ Pituus


- Taistelun epätarkkuus

- Ajoittainen rasittavuus


Arvosana: 7,5


Erityinen



Postal.jpg?1506979810

Tästä tulee todella rumaa, todella nopeasti


Mustan huumorin täyttävä, hyvin väkivaltainen ja rujo peli mielipuolesta joka tappaa kaikki tieltään. Peli itse tekee hyvin selväksi sen, että tämä ei ole lastenpeli, yhtään.




Postal

Ehkä parhaiten aiheuttamastaan polemiikista tunnettu Postal sarja on syystäkin lapsilta kielletty. Tässä pelissä kun tarkoitus on yksinkertaisesti tappaa tietty prosentti porukkaa, jonka jälkeen edetään seuraavalle tasolle jossa sitten taas tehdään sama uudestaan.


Tarinaa pelissä ei sen kummemmin tunnu olevan. Pelaaja ohjaa Postal äijää joka elämän viemärin valumisen takia näkee koko maailman vihollisena ja päättää sitten tappaa kaiken mikä tulee vastaan. Se että pelissä pelataan massamurhaajalla ja ruumiita tehdään myös siviileistä, lienee aika iso syy miksi tämä peli on saanut aika paljon vihaa osakseen.

Kyllähän tämä peli on aika rujo, jo alkuvalikoista alkaen, kaikkine kuvineen ja äänineen, mutta on tärkeää huomauttaa että Postal ei ota itseään vakavasti vaan suhtautuu karuun ideaansa mustalla huumorilla ja kieli poskessa asenteella. Niin tulisi pelaajankin.


Kenttiä pelissä on yllättävän monta mutta pituutensa puolesta Postal on hyvin nopeasti läpäisty peli. Vaikka kenttiä onkin useampi kourallinen, niin ne pääsee aika äkkiä läpi, sillä kun asearsenaali kasvaa, niin peli muuttuu vain helpommaksi. Vastustajien varusteet nekin parantuvat mutta ajoittaisia tykkitorneja lukuun ottamatta valtaosa vastuksesta kaatuu aika helposti.

Kentät ovat täynnä varusteita joista osa on ihmisten satuttamiseen ja osa Postal äijän parantamiseen.

Kenttäsuunnittelu on varsin hienoa ja kenttä grafiikka on myös on oikein kivan näköistä. Samaa ei tosin voi sanoa hahmoanimaatiosta sillä ihmiset näyttävät todella irrallisilta kun animaatio on niin erilaista. Tämä tosin voi olla siksi että he erottuisivat selvästi kentistä.


Postal on pääosin isometrinen toimintapeli, mitä nyt välillä vastaan tulee suoraan ylhäältä päin kuvattukin kenttä. Tämä on yhdestä syystä todella huono ratkaisu ja se on ohjattavuus. Tässä nimittäin tulee koko pelin suurin kompastuskivi.

Ohjattavuus on muutoin ihan ok, mutta ajoittain tuntuu että on aika hankala sanoa että mistä voi kulkea ja mistä ei, tämänkin vielä sietää. Se mikä on pelin suurin heikkous on se, miten räiskintä on toteutettu. Tässä pelissä tämä ammuskelu on tehty todella heikosti, että on aika-ajoin hyvin hankala tarkasti ampua. Räiskintä ja toiminta on muutoin todella hienoa ja vaihtelevaa, mutta kun se ohjattavuus kusee näin pahasti, niin kyllä se syö ison palan siitä mielekkyydestä.


Toiminnallisessa mielessä Postal on tehty oikein hienosti. Aseita on paljon ja ammuttava ei todellakaan lopu hetkessä. Juonta ei sen kummemmin ole, tämä on puhdasta räiskintää alusta loppuun. Mukana on myös vähän pelintekijöiden pikku vitsejä ja itseironisuus ei sekään ole mitenkään poissaoleva puoli.


Kokonaisuutena Postal on ihan ok toimintapeli. Sen ohjattavuus rasittaa todella paljon ja vaikka tähän ohjattavuuteen tavallaan tottuukin, niin se on anteeksiantamaton heikkous. Se on sääli sillä näyttävä tämä peli ehdottomasti on. Tietty rumuus graafisessa ulkoasussa on tietysti olemassa mutta pelin synkkä huumori paikkailee sitä puolta. Postal on aika nopeasti läpi pelattu peli eikä se nyt tarjoa mitään kovin erikoista pelattavaa.


+ Musta huumori

+ Paljon aseita

+ Paljon ammuttavaa

+ Kenttägrafiikka


- Hahmografiikka

- Pituus

- Toistaa itseään todella äkkiä

- Ohjattavuus, isolla O:lla



Arvosana: 5,5


Paremmalla puolella



Taistelukenttä: Kovalinja vie pelaajan sotilaiden joukosta poliisien joukkoihin.





Battlefield: Hardline

Battlefield sarja on monella tavalla aivan kuin Call of Duty, kumpikin sarja pitää sisällään perusräiskintää ilman mitään sen ihmeellisempää sisältöä. Ajoittain vastaan tulee pelejä jotka ovat selvästi muuta sarjaa parempia jollakin tavalla. Hyvin usein tulee myös vastaan tapauksia jotka voisivat olla selvästi muuta sarjaa parempia, mutta jollakin tavalla, hukkaavat sen mahdollisuuden. Hardline, on juurikin tällainen jälkimmäinen tapaus.


Pelaaja ohjaa Nick Mendoza nimistä huumepoliisia. Nick on hyvin normaalin oloinen peruspäähenkilö, ilman mitään ihmeempää särmää. Samanlaisiin muotteihin sopivat valta osa muustakin hahmojoukosta. Kliseisiä hahmoja on vaikka kuinka, mutta mukana on pari varsin onnistunuttakin tapausta, kuten esimerkiksi Tyson Latchford (Adam J. Harrington) on yllättävän hyvin tehty hahmo. Sen sijaan Stoddard (Travis Willingham) on hyvin ärsyttävä hahmo, samalla tavalla kuin Reggie Infamous: Second Sonissa. Ääninäyttelyssä on kuitenkin pari oikein hyvää suoritusta, vaikka hahmot ovatkin aika tylsiä.

Hahmojen suhteen pääpahikseksi nouseva henkilö, on aivan valtava pettymys ja viimeisiä niittejä viemään tämä tarinakokonaisuus pohjalle. Pääroisto on helposti yksi huonoimmista mitä räiskintäpeleihin tulee.


Tarinallisesti Hardline toimii kliseiden kautta. Mitään järin suuria yllätyksiä ei tule, mutta pari ihan kelvollista käännettä kyllä mahtuu mukaan. Lopetus on muuten toimiva, mutta cliffhanger pelleily ei vain toimi kovin hyvin tässä genressä. Voisi sanoa että Hardline tekee saman minkä Call of Duty: Ghosts, mutta paljon huonommin. Ghosts nimittäin ehti loppu todella hyvin, mutta onnistui sitten vielä kikkailemalla pilaamaan itsensä. Hardline epäonnistuu paljon aiemmin. Lopetuksessa on ideaa ja sisältöä, mutta se jättää kylmäksi.

Tämä on lisäksi sellainen peli jossa on hyvin hankala olla päähenkilön puolella, sillä Nick on hieman idiootti. Juonenkäänne kohtauksessa hän tekee kaikki ne typerimmät ratkaisut, joten ei ole ihme että käy huonosti.


Pelattavuuden suhteen Hardline tekee pari kivaa, uutta juttua. Pelissä kun ollaan poliisivoimissa, niin rikollisia voi pidättää. Tämä on ihan kiva idea, mutta paikoitellen se johtaa vähän hassuihin tilanteisiin, kun yksin pidättää kolme miestä joista kaksi kiltisti odottaa vuoroaan kun yhtä raudoittaa. Tämä idea on kuitenkin hyvä ja tuo vaihtelua peligenreen jossa yleensä vain ammuskellaan.

Räiskintä on toinen puoli pelistä, mutta selvästi se huonompi puoli. Aseiden suhteen ollaan juurikin oikeilla jäljillä. Aseita on paljon ja niitä avautuu lisää kun pelissä ratkaisee tapauksia, pidättää rikollisia jne. Aseita on paljon ja niihin on paljon lisävarusteita. Tämä tekee pelaamisesta aika vapaamuotoista kun tilanteisiin saa valita omanlaisensa varustuksen. Jotakin sellaista mitä tämän tyyliset pelit kaipaavat. Call of Dutyn eliittisotilaat eivät saa valita omia aseitaan, mutta Battlefieldin poliisit saavat.

Räiskintä itsessään, tosin jää monien räiskintäpelien jalkoihin, parista aika pienestä syystä. Tähtäämisestä puuttuu se tietty jämptiys ja tarkkuus. Itse en juuri tykkää räplätä asetuksia puolta tuntia, jotta löytäisin parhaan mahdollisen. Tämä tähtäämisen heikkous on yksi syy miksi räiskintä ei ole niin mielekästä kuin se voisi olla. Näkyy todella hyvin silloin kun tarkkuuskiväärillä tähtää ja tähtäin heiluu kunnolla. Toinen suuri heikkous on siinä, että aseissa ei ole kunnolla potkua. Tarkkuuskiväärillä ei saa kunnolla vahinkoa aika, mikä poistaa taktisuutta pelistä.

Räiskinnän suhteen, peli on keskiverto kamaa, ei sen enempää.


Pelissä tilanteisiin voi mennä aseet laulaen, tai sitten taktisesti. Typerää on se, että taktisesti eteneminen nettoaa selvästi enemmän experttipisteitä mutta niillä saa avattua pääasiassa vain aseita, jotka on tarkoitettu räiskintään. Tämä on ikävä kyllä niitä pelejä, joka kannustaa sitä sulavaa etenemistä, sillä räiskinnässä ei ole samaa jämptiä hallintaa.

Kentät ovat todella rajattuja muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Pakko sanoa että viimeinen kenttä on todella hyvin tehty, sillä siinä on monta mahdollisuutta toimia. Hyvä loppuhuipennus, josta muu peli olisi voinut ottaa mallia.


Pelissä on omat haasteensa ja keräiltävänsä. Peli viestittää pienellä värinällä että lähistöllä on jotain löydettävää, mutta usein on arpa peliä että huomaako johtolankoja. Pelissä pitää oikeasti olla tarkkana jotta löytää kaikki johtolangat.

Valtaosa haastavuudesta riippuu kuitenkin siitä miten tilanteisiin menee. Räiskintä on haastavaa, mutta hiiviskelyssä on omat pikku ongelmansa. Joskus tuntuu että peli on hyvin tarkka sen suhteen, että kuinka lähellä kohdetta pitää olla jotta kohteen voi käskeä antautumaan tai jotta kohteen voi raudoittaa. Nämä ovat satunnaisia ongelmia.


Kokonaisuutena Taistelukenttä: Kovalinja on pitkälti ihan perusräiskintäpeli. Se yrittää kuitenkin jotain uutta ja onnistuukin parissa asiassa oikein hyvin. Monet ratkaisevat asiat jättävät kuitenkin paljon toivomisen varaa joten ei tästä pelistä nyt ole mitenkään sarjan parhaaksi.



+ Poliisitoiminta

+ Paljon aseita, joita saa vapaasti käyttää


- Kliseiset hahmot ja juonenkäänteet

- Räiskinnän selvät heikkoudet


Arvosana: 5,6


Paremmalla puolella



Dungeon%20Creepster.jpg?1508443529

Tyrmäkoluaja roiskii taikoja pitkin ja poikin



Dungeon Creepster

Sanotaan ensimmäiseksi että tässä pelissä on ehkä omalaatuisimmat Steam saavutukset. Niitä on 500 ja saat yhden kun tapat yhden viholliset. 500 tappamiseen menee vajaa puolituntia. Helpoin 100% mitä äkkiä tulee mieleen.

Pelin tarkoitus on hankkia pisteitä ja niitä saa tuhoamalla vihollisia ja suorittamalla kenttiä. Kentän lopetus on heti olemassa ja vihreä nuoli näyttää suunnan. Vihollisia tulee loputtomia määriä ja kaikki käyvät oitis päälle. Pelihahmon pystyy heittelemään taikapalloja ja käyttämään erilaisia taikavoimia, torjuakseen vastaantulevat vihollislauman.


Muuta pelissä ei oikein olekaan, ei tarinaa eikä juuri vaihteluakaan. Vihollisia tulee kentästä toiseen, vähän erilaisia, mutta vain kosmeettisesti. Joka kolmas kenttä on pomokenttä jossa on aina samanlainen isompi vihollinen ja sama taktiikka toimii aina, sama taktiikka kuin muihinkin vihollisiin.

Erilaisia loitsuja voi tehdä jos tiettyä manaa riittää, mutta valtaosan ajasta normaalit taikapallot ovat se turvallisin ratkaisu. Niiden heittäminen on aika epätarkkaa, mikä tuo mukanaan tietyn omanlaisensa haasteen. Vaikea peli ei ole kyseessä koska heti voi suunnistaa loppuun. Haastetta tulee tosin siitä, että tyrmän seiniä ei voi kuin kiertää. Pohjaväri on tumma ja seinät sekoittuvat hyvin siihen. Vähän aikaa kun peliä pelaa, niin ajatuksesta saa kyllä kiinni.


Kentissä on myös hieman keräiltävää tavaraa. Osa on manaa, osa on pisteitä ja osa elinvoimaa palauttavia grillattuja kanoja. Itse huomasin että tehokkain ratkaisu on kuitenkin se simppelein. Jatkuvaa tulitusta ja liikkumista, kohti maalia. Mitään kummempaa peli ei todellakaan tarjoa.

Vaihtelua ei ole luvassa, tarkoitus on vain kerätä mahdollisimman paljon pisteitä ja peli toistaa itseään erittäin nopeasti.


Dungeon Creepster on simppeli peli, mutta se ei ole sitä hyvälltä tavalla. Peli on aluksi vauhdikas ja näyttävä mutta pelattavuus on sen verran epätarkkaa ja peli sen verran itseään toistava että ei tästä juuri isompaa nautintoa irtoa. Tämä on kuitenkin sellainen peli että kun sen saa kupungilla 90% alennettuu hintaa jollakin 10 sentillä, niin kyllä sille nyt voi tilaisuuden antaa.

Tällä kertaa siitä ei vain jää käteen oikestaan mitään erityisempää.


+ Omanlaisensa saavutus-systeemi

+ Värikäs ja synkkä yhtä aikaa

+ Aluksi vauhdikas


- Pian hyvin puuduttava

- Itseään toistava

- Epätarkka


Arvosana: 3,0


Pettymys



Hue.jpg?1507232720

Pulmanratkontaa väripaletilla



Hue ratkoo ongelmat väriä vaihtamalla


PlayStation plus, Lokakuu



Hue

Harmaaseen maailmaan sijoittuvassa tarinassa seurataan Hue nimistä poikaa. Hue saa kirjeitä naiselta, joka kertoo hänelle väreistä ja saa Huen lähtemään matkalle, tämän naisen luo. Matkan aikana Hue saa käyttöönsä värejä, joiden avulla hän voi muokata ympäristöään ja sitä kautta ratkoa erilaisia pulmia. Puzzlet muuttuvat kokoajan vaikemmaksi ja värejä tulee lisää ja lisää.


Hue on simppeli peli, mutta siinä on mukana yllättävän hyvä tarina. Aluksi ei ole mitenkään selvää että kuka kirjeiden kirjoittaja on ja mitä pelissä ollaan edes tekemässä. Nämä asiat alkavat avautua pikku hiljaa enemmän. Pääosin peli koostuu kuitenkin erilaisten ongelmien ratkomisesta.

Ongelmien ratkomisessa se isoin juttu on värien muuttaminen. Pelissä voi muuttaa taustaväriä jolloin kentissä olevat värikkäät palaset katoavat kokonaan. Tätä kautta pelaaja voi siis liikkua kentissä joko palikoilla, tai palikoiden ohi. Puzzlet muuttuvat pikku hiljaa haastavammiksi ja haastavimmiksi sillä samalla aikaa kun peliin tulee lisää värejä, niin siihen tulee myös lisää erilaisia pulmamekaniikkoja.


Värejä pelissä on kuin sateenkaaressa, aina tummansinisestä kirkkaankeltaiseen ja tummanpunaiseen. Värimaailma karttuu ihan hyvää vauhtia ja peli pysyy liikkeessä ja tarina etenee. Hue ei ole pitkä peli, mutta se tarjoaa muutamia aika näppäristi tehtyjä puzzleja joihin tuodaan uusia puolia lisää sitä mukaan kun vanhoihin ehtii tottua. Pelissä Hue kuolee yhdestä osumasta vaaralliseen esineeseen mutta kaikki alkaa heti huoneen ovelta jossa pulma on.

Osa pulmista on todella helppoja ja osa todella vaikeita. Suurin osa on kuitenkin sellaisia että niiden idean saa aika nopeasti selville. Se ei kuitenkaan poista sitä tiettyä haastetta sillä joissakin pulmissa kysytään nopeaa reagointia. Kun Hue on vaihtamassa väriä, aika hidastuu jolloin saa pari sekuntia lisää miettimisaikaa, mutta nopeita päätöksiä joutuu tekemään.


Aika ajoin puzzleissa on ärsyttävää se, että niissä joutuu aika paljon säätämään. Idea on täysin selvä, mutta tuntuu että joskus puzzleissa joutuu tekemään vähän turhaa ekstraa, vain jotta kaikki ei olisi liian helppoa.

Huen suurimmat vahvuudet ja heikkoudet ovat juurikin puzzleissa. Osa on todella hyviä ja osa varsin huonoja. Jos pulmapelit kiinnostavat niin Hue tarjoaa kyllä hauskaa tekemistä. Voisi sanoa että Hue on kuin Limbo, mutta paljon värikkäämpi ja iloisempi.

Ehkä se heikoin puoli pelissä on kuitenkin se, että tietyt värit näyttävät aivan liikaa toisiltaan. Tummansininen ja -punainen ovat hyvin selkeitä ja kyllä vaaleansinisenkin erottaa muista. Sen sijaan limenvihreä ja kirkkaankeltainen tai vielä enemmän pinkki ja purppura sekoittuvat helposti toisiinsa, etenkin jos hasardi on hyvin pieni/ohut. Nämä ovat sellaisia asioita joita olisi voitu miettiä vähän uudestaan. Kyllä parempiakin värejä olisi varmaan löytynyt, tai tummempia sävyjä.


Tarinallisesti Hue toimii oikein hyvin ja kirjeiden kautta tunnelmaan saadaan tiettyä syvyyttä ja ajoittaista pohdintaa väreistä. Tarina on kaikenkaikkiaan yllättävän hyvä ja avaa hahmon taustaa omalla tavallaan hyvin. Pelin tyyli on varsin hieno myös.

Sanotaan että pulmapelien ystävät saavat kyllä hyvän pelin. Itse en ole niin paljoa pulmapelien perään joten vähän heikolta tämä peli tuntuu.  Mutta tämä värien muuttaminen on kyllä näppärä idea ja pulmapelien joukossa Hue on sitä parempaa kastia.


+ Väreihin perustuva ongelmanratkonta

+ Tarinan yllättävä syvyys


- Tietyt pulmat

- Piilotetut esineet


Arvosana: 6,8


Erinomainen



Ruthless%20Safari.jpg?1506979812

Yhden napin taktiikalla


Armoton safari tarjoaa kärsivällisyys pelin pikkutuhmalla mausteella.




Ruthless Safari

Tämä on niitä tapauksia joissa tulee ostettua peli sillä 0,10€ hinnalla, kun siihen erikseen saa kupongin steamissa. Ei näiltä peleiltä koskaan odota oikeastaan mitään järin ihmeellistä. Sitä saa mistä maksaa. Rutheless Safari on tästä erityisen hyvä esimerkki. Se ei yritä olla mitään muuta, kuin yhden idean peli.


Peli alkaa siitä kun Lara Croftin näköinen mimmi kuvaa Simban nköistä leijonaa. Leijona näkee mimmissä seuraavan aterian ja lähtee jahtaamaan tätä, kun mimmi lähtee karkuun. Tästä alkaa juoksu joka päättyy siihen, kun leijona saa mimmin kiinni ja pistää poskeensa ja niin tapahtuu ellei peliä sulje ennen tätä. Juoksulle ei nimittäin loppua näy.

Vähän maustetta tulee siitä, että vastaan tulee kaktuksia, joiden yli olisi tarkoitus hypätä. Kaksi osumaa sallitaan mutta kolmas on liikaa. Jokaisesta osumasta lähtee vaatteita ja lopuksi mimmi pinkoo karkuun bikineissä.


Pelissä ei tarvitse kuin painaa hyppyä nappia aina kun pitää hypätä kaktuksen yli. Muuta ei sitten olekaan. Idea onkin siinä että kuinka kaun tätä jaksaa. Peli nimittäin laskee kilometrejä joita pelaaja juoksee. Piste-ennätyksen perässä siis. Kaktuksia tulee vaihtelevalla rytmillä mutta muuta vaihtelua ei sitten olekaan.

Tämä on juurikin sellainen peli joka kysyy vain sitä, että kuinka kauan jaksat pitää tätä touhua yllä. Ei siinä ole oikeastaan mitään sen ihmeellisempää.


+ Kivan näköinen


- Puuduttava ja tylsä


Arvosana: 3,8


Säälittävä



We%20are%20Doomed.jpg?1505417604

Sekasotkuine shooter


Me olemme tuhoon tuomittuja tarjoaa hektistä toimintaa joka vaikeutuu vaikeutumistaan.


PlayStation plus, Syyskuu




We are Doomed

Tämä on jälleen yksi sellainen peli josta ei juuri juttua keksi. Hyvän ajantappo peli, ei juuri sen enempää sillä pelissä on yksi ainoa idea. Sen idean olisi sitten tarkoitus koukuttaa pelaaja sen verran, että tästä pelistä irtoaisi hupia joksikin aikaa. Sanonkin oitis, jos tälläinen idea kiinnostaa, niin tämä peli tarjoaa.


Kaikessa yksinkertaisuudessaan pelissä liikutetaan yhtä möykkyä ja ammutaan muita möykkyjä. Muut möykyt liikkuvat, jotkut nopeammin kuin toiset ja ajoittain mukaan tulee myös lisää mausteita, kuten ampuvia möykkyjä. Peli muuttuu hyvin nopeasti hyvin haastavaksi ja siinä onkin tämän pelin idea. Pelaajan pitää kehittyä hyvin nopeasti.

Tämä tarkoittaa sitä että kuolemasta ei saa lannistua, pitää vain tulla paremmaksi pelaajaksi.


Me olemme Tuomitut ei ole erityisen koukuttava peli. Se toimii hyvin ja tarjoaa hektistä toimintaa, mutta niin tarjoaa aika moni muukin peli. Tämä peli ei juuri erotu massasta oikein millään tavalla, mutta se tarkoittaa, että peli ei ole mitenkään erityisen huono. Idea on hyvin simppeli ja se toimii. Peliltä ei kannata odottaa liikoja ja mikä näin onnistuu tekemään, niin tästä voi saada ihan toimivan ajantappopeli.


+ Hektinen

+ Toimii hienosti


+/- Simppeli


- Ei juuri erotu massasta

- Ei tarjoa kovin paljoa vaihtelua


Arvosana: 5,9


Paremmalla puolella