Danten bändäri

 

Bayonetta on peli joka on kaikessa kikkailussaan ja perseilyssään niin ylitseampuvaa perveoilua, että se ei ole enää edes hauskaa vaan enemmänkin kiusallista pelattavaa. Todella yliarvostettu tapaus jonka toiminnallinen ote ei ole huonolaatuinen, mutta ei se kokonaisuutta millään tavalla pelasta.

 

 

 

Bayonetta

Omassa mielessäni se peli, joka haluaa olla seuraava Devil May Cry, mutta päätyy enemmänkin kastiin "Haastajat jotka eivät ole esikuvansa veroisia". Heti voidaan sanoa että Bayonetta ei ole erityisen hyvä hahmo, vaikka paperilla hahmossa hyviä ideoita onkin. Pelistä huomaa että se on Platinum Gamesin tekemä, sillä ulkoasu on hyvin tuttua tyyliä, tuoden mieleen sekä Nier Automatan, Metal Gear Rising: Revengeancen sekä Vanquishin. Eräs asia mikä kuitenkin monella tavalla todella nousee liikaakin yli, on se, miten japanilainen peli monella tavalla on ja miten se välittyy; Ylitsemenevällä kikkailulla joka alkaa mennä jo perseilyn puolelle. Bayonetta kuin se joka yrittää imitoida merkittävästi parempaa pelisarjaa, Devil May Cry, mutta ei tekee niin monta asiaa niin väärin.

 

Noitadomina pyssyttää ja monottaa

Pelin päähenkilönä on Bayonetta niminen pimeyden puolella oleva puolivarjonoita, noin vapaasti käännettynä. Pelin alussa hän herää pitkästä unesta eikä muista juuri mitään siitä kuka on tai mitä on meneillään. Pelin edetessä hän sitten alkaa saamaan kiinni siitä että millainen maailmankaikkeus on ja millainen on hänen roolinsa siinä kaikessa. Matkalla vastaan tulee tietenkin iso joukko taivaan valtakunnan demonimaisia olentoja jotka yrittävät tappaa hänet sekä muutamia hahmoja menneisyydestä. Tarina on kaikenkaikkiaan melko selkeä, mutta se on myös todella typerä, heikosti rytmitetty ja niin japanilaista pelleilyä, että sitä on monesti hyvin kiusallista edes seurata. Tyylillisesti asetelma on kuitenkin erittäin hieno ja tuo monella tavalla mieleen Devil May Cryn, joskin Bayonetta monottaa korkokengillä taivaan olentoja verimössöksi, kun taas esikuvansa Dante, teki samaa helvetin hirviöille. Devil May Cry vaikutteet ovat lähemmäs kaikissa osissa peliä erittäin selkeitä, mutta se yleinen ote ja tyyli joka pelissä on, jää kauas Devil May Cryn tasosta, samalla tavalla kuin Bayonetta jää kauas siitä tasosta, jolla Dante on.

Tyylillisesti Bayonetta, ei ole erityisen hyvä pelihahmo. Ääninäyttely on hyvää, ideat eivät ole suoraan huonoja mutta ne monet ratkaisut mitkä tekevät pelistä niin typerän ja kiusallisen, ovat myös vahvasti läsnä päähahmossa. Bayonettan tyylistä välittyy yhtä aikaa sellainen dominavaikutteinen sävy, kuin myös sellainen todella kliseinen sihteerisävy. Silmälasit, kampaus, korkokengät ja koko hoito on kuin kokoelma erilaisia fetissejä pelihahmon muodossa. Tilanne suorastaan korostaa se, että monissa superhyökkäyksissään Bayonettan vaatteet muodostavat erilaisia hirviöitä jotka sitten rankaisevat vihollisia. Pelihahmo on tottakai alusvaatteisillaan tämän ajan. Hänen vaatteensa ovat lisäksi oikeastaan hänen hiuksensa, joista todellakin on moneen. Pähkähullut ideat ovat täysin arkipäivää tässä pelisarjassa. Hiushirviöt ovat yksi osoitus Bayonettan noitavoimista, joskin se selvästi vahvin.

Taistelussa Bayonetta ei luota pelkästään hiuksiinsa, sillä Danten fanina hän käyttää tehokkaasti myös tuplapyssyjä, joita käyttää taidokkaasti myös potkaistessaan, sillä asekotelot ovat hänen kengissään. Taistelussa on läsnä DMC sarjasta tuttu kombosysteemi jossa korostuvat sekä ammuskelu että potkiminen. Taistelu on haastavaa ja monipuolista minkä vuoksi se pakottaa pelaajan kokoajan tekemään parhaansa ja kehittämään omaa taistelutyyliään. Pelaaja voi avata erilaisia tehosteita ja taisteluliikkeitä jotka tuovat taisteluun lisää vaihtoehtoja. Lopuksi taistelut aina arvioidaan ja lopputulokseen vaikuttavat merkittävästi otettu vahinko ja taistelun kesto. Kentän lopuksi sitten arvioidaan kaikkien taistelun yhteinen loppulos, mikä vaatii melko merkittävää huolellisuutta ja taitoa. Asetelmaltaan ja monipuolisuudeltaan peli tuo siis oitis mieleen sen taistelusysteemin mikä on läsnä Devil May Cry sarjassa, mutta Bayonettalla ei ole Danten kattavaa arsenaalia ja sitä kautta taistelussa ei ole yhtä suurta määrää vaihtoehtoja. Muutenkaan taistelu ei tunnu yhtä mielekkäältä, eikä pääse edes lähelle.

 

Näyttävää, ylitseampuvaa, typerää ja kiusallista

Taistelussa korostuvat tietenkin vihollisten variaatio ja sitä on melko runsaasti, kuten DMC:ssä. Viholliset lisäksi esitellään varsin tyylikkäästi, kuin otteina noidan käsikirjasta. Nämä taivaan möröt ovat yllättävän lähellä sitä, mitä monet hornan hivitykset monissa peleissä ovat ja sama pätee myös osaan pomovihollisista, vaikkakin nämä variaatiot ovat lähempänä selvästi siistimpää sorttia. Tosin pääasiassa yksikään pomotaistelukaan ei ole erityisen hyvin tehty ja loppuhuipennus on näistä se kaikista pisimmäksi venytetty ja vieläpä täysin tarpeettomasti. Ihmismäisemmän hahmot tarinassa eivät isommin nappaa, mutta tässä tapauksessa syynä on paljon enemmän pelin todella typerä pelleily mitä tulee tarinaan ja monien hahmojen käyttöön, kuin mikään muu. Joe Pescin mieleen tuova wannabe gangsteri on naurettava pelleillijä joka on lähinnä aina se vitsi tilanteessa kuin tilanteessa ja menneisyysosuuksista tuttu miekkonen on kuin tarpeeton seksuualisen jännitteen ukkosenjohdatin jo valmiiksi seksuaalisesti jännittyneessä kokonaisuudessa. Bayonettan vastinkappale. Vergil hahmo, on tästä kattauksesta ehkä se kaikista paras, mutta hänenkin kanssaan se toteutus menee siihen naurettavampaan suuntaan.

Eeppisiä mittasuhteita ja tilanteita pelissä riittää, mutta se yliampuva lähestyminen miltein kaikkiin osiin peliä, jotenkin latistaa tunnelmaa lähemmäs jokaisella tavalla. Kyllähän se on hienoa kun Bayonettan hiukset muodostavat lohikäärmeen joka sitten musertaa vihollisen hampaisiinsa tai kun Bayonetta kurittaa vihollisia erilaisilla kidutus- ja mestausvälineillä rautarouvasta ja giljotiinista alkaen. Myös mittasuhteet joihin tarina paisuu, ovat maailmanlopettavaa sorttia, eli missään pikkuympyröissä ei pyöritä. Harmillista vain että tarina muuttuu aika äkkiä melko tylsäksi. Myönnettäköön että ei Devil May Cry ollut missään kohtaa mitenkään erityistä tarinallisessa mielessä, mutta tapa jolla Bayonetta vetää kaiken yli ja millaista pervoilua se monesti lähestyy, tekee kaikesta niin typerää että kiinnostus sitä kohtaan vähenee nopeasti. Tietyillä tavoilla tyylistä tulee mieleen samanlainen häröily mitä Metal Gear Solidkin on harrastanut jo pitkään. Liekö jokin kulttuurillinen juttu, sillä Platinum Games on samalta mantereelta.

Se, mikä myös heikentää jo valmiiksi huteraa kokonaisuutta, on se, että tietyissä tilanteissa peliä liikkuva kuva pysähtyy, mutta ääntä tulee edelleen. Tämä on kuin paremmin tehty versio näistä peleistä joissa hahmosta on yksi still kuva ja sen alla valtava määrä tekstiä. Tässä tapauksessa animaatio on olemassa, mutta se ei vain liiku. Plussat siitä että kaikki on sentään edelleen ääninäyteltyä. Siltikin tuntuu että tämä on sitä tarpeetonta pelleilyä joka vain aiheuttaa sen, että mielenkiinto peliä kohtaan vähenee välittömästi ja tälläiset pätkät tekee todellakin mieli vain skipata ja ajoittain niin tuleekin tehtyä. Se ei suoranaisesti auta tarinan seuraamisessa, koska kun skippaa yhden rasittavan, kiusallisen tai suoraan typerän pätkän, niin äkkiä skippaa pari muutakin. Kun pelihahmo ei ole niin hyvä kuin vaikkapa Dante, jonka kanssa kyllä sietää monia aika typeriäkin vetoja, kertoo se tasosta oitis aika paljon. Tämän pelin kanssa vertailussa Devil May Cry on varsin hillitty.

 

Heikko Devil May Cry imitaatio

Bayonetta on graafisesti hieno peli. Se näyttää Platinum Gamesin peliltä sillä graafisessa ulkoasussa on samaa laadullista huolellisuutta mitä on ollut sekä Metal Gear Rising: Revengeancessa, Nier: Automatassa että Vanquishissa. Tyylillisesti peli ei kuitenkaan ole niin hyvä kuin Revengeance, toiminnallisesti ei niin hyvä kuin Automata eikä näyttävyydessä niin hyvä kuin Vanquish. Parhaimmillaankin Bayonetta tuntuu Devil May Cry imitaatioilta joita on tullut vastaan jokunen. Sanotaan että paljon mieluummin sitä pelaa heikosti toteutettua Devil May Cry imaatiota, kuin peliä joka on niin kiusallista seurattavaa, että sen toivoisi yksinkertaisesti loppuvan mahdollisimman pian. Bayonetta on heikko DMC imitaatio, mutta niin oli myös PS2:n Van Helsing ja sitä peliä oli tavallaan aika hauska pelata. Tämän pelin kanssa mielekkyys on hyvin alhaalla suurimman osan ajasta.

Vaihtelua peliin on yritetty tuoda enemmän kuin ensimmäisessä DMC:ssä, mutta tuntuu että lähtökohtaisesti kaikki vaihtelu, joita osassa kentistä on, on hyvin heikosti tehtyä, eikä bonuksena oleva kojuammuskelu sekään isommin nappaa, vaikka onkin ihan kiva idea. Se on vain toteutettu niin pienimuotoisesti ja samalla aikaa huonosti, että se muuttuu nopeasti tarpeettomaksi hidasteeksi. Hyvin satunnaiset erikoiskentät taas ovat ihaneri asia, sillä ne tuntuvat jatkuvan aivan liian pitkään eivätkä ole toteutettu samalla huolellisuudella, mitä peruskentät ovat. Moottoripyöräajelu esimerkiksi on puuduttavan tylsää ja erittäin huteraa vauhtiajoa jossa luhistuvat rakenteet palauttavat todella nopeasti taaksepäin ja lähemmäs kaikki mitä tälläisissä kentissä tehdään on saman asian toistoa kyllästymiseen asti.

Bayonetta on pelihahmona niin muka cool, että ei nappaa ja aika pienet tyyliratkaisut eivät tee hahmolle mitään palveluksia. Pelattavuus on loppuviimeksi todella itseääntoistavaa että mitään isompia erikoisuuksia ei viitsi edes opetella ja ne hyvätkin tyyliratkaisut menevät nopeasti täysin hukkaan. Tarinallisesti pelissä ei osata päättää että haetaanko vakavaa ja uskottavaa tyyliä, vai yritetäänkö Three Stooges pelleilyä, mutta paljon vivahteikkaammalla tavalla. Kokonaisuus on väkisinkin pettymys, mutta itse luokittelen sen pienoiseksi, sillä mitään isompia odotuksia ei peliä kohtaan ollut. Pelihahmo ei ole mikään (Blood)Raynen tai Tifa Lockheartin tasoinen seksikän sekä badass soturihahmo tai Claire Redfieldin tasoinen cool kaunotar joka on todellisuudessa kiven kova selviytyjä ja paljon syvällisempi hahmo miltä aluksi vaikuttaa. Tukihahmot eivät nekään isommin pelasta kokonaisuutta sillä vaikka kilpailijahahmo Jeanne onkin suhteellisen hyvä, niin kyseessä ei ole mikään Devil May Cryn Vergil.

---

Yhteenveto

Bayonetta on pienoinen pettymys, lievästi sanottuna. Se yrittää olla Devil May Cry, mutta menee kikkailun sijaan enemmänkin perseilyn puolelle. Peli on mielestään hauskempi mitä se oikeasti onkaan ja tietyt tyyliratkaisut eivät vain toimi. Yliampuvuus ei ole huono asia kun tehty oikein, mutta tässä suhteessa peli ei vain onnistu. Päähenkilö on paperilla todella hyvä, mutta toteutus ei oikein osu ja vähän sama pätee toimintaankin, joka on ehkä se pelin suurin oikea pettymys. Tarina on lähinnä sellainen kiva lisä, mutta mitään isompaa laatua ei siitäkään saa irti. Pelistä näkee että se on sentään laadukkaasti tehty ja siihen on oikeasti panostettu, mutta oikoteitä on selvästi otettu ja kyllä se mielenkiinto loppuu kauan ennen pelin tarinan päättymistä.

 

+ Näyttävä ja hurmeinen toiminta

+ Erilaisia vihollisia ja taisteluliikkeitä

+ Asetelma ja yleinen toteutus

 

- Kikkailu joka ei enää naurata

- Monet erittäin huonot tyyliratkaisut

- Todella itseääntoistava

 

Arvosana: 3,7

 

Säälittävä