SHADOW%20OF%20THE%20COLOSSUS.jpg?1583666

Kolosseja on monen näköisiä ja monen kokoisia ja kaikista pitäisi hankkiutua eroon

 

 

Kolossin varjo on helposti yksi yliarvostetuimpia pelejä koskaan ja kaikille sen heikkouksille tunnutaan olevan täysin sokeita, tai niitä ei vain huomioida yhtään.

 

 

PlayStation Plus

 

 

Shadow of the Colossus

Muistan tämän PS2 aikakaudelta osittain siksi, että silloin televisiosta tuli Tilt peliohjelmaa jossa sitten arvosteltiin tämä peli ja se sai muistaakseni 9/10 ja saattoi vielä olla jotain desimaaleja päälle. Kun otti huomioon miten paljon heikkouksia pelistä nostettiin esille ja miten usein sama ohjelma on niillä heikkouksilla teilannut muita pelejä, niin ihmetytti miksi niin ei nyt ollut, sillä mitään erityisiä plussia ei tälle pelille ollut merkattuna. Satuin jopa kysymään asiasta ja vastaus oli pelkkää kiertelyä ja kaartelua ilman mitään varsinaista syytä. Tuon muistan siksi että se oli erittäin hyvä merkki siitä, että tälle nyt annettiin 9 ilman mitään oikeita perusteita.


Näyttää hienolta, tuntuu tyhjältä ja puuduttaa nopeasti

Nyt kun pelin pariin palaa vuosien jälkeen, kun se nyt sattumalta on osana PlayStation Plus valikoimaa, niin voisihan sitä vähän verestää muistoja ja katsoa että oliko silloin aikanaan vain hätäinen vai eikö vain osannut arvostaa peliä tietyllä tavalla. Ehkä tällä kertaa kaikki on toisin ja pelin näkee uudella tavalla ja sitä osaa sen kautta arvostaa myös aivan uudella tavalla ja ehkäpä jopa nostaa sen sille tasolle mille niin monet muut ovat sen jo omissa pienissä päissään nostaneet. No heti voidaan sanoa että niin ei käynyt, ei millään tavalla.

Pelin tarina alkaa kun päähenkilö, taas yksi perustylsä Link variaatio, tuo Zelda variaation alttarille lepäämään. "Sankarin" tarkoitus olisi pelastaa tyttö ja voidakseen tehdä sen, hänen on tapettava 16 kolossia. Nämä valtavat jättiläisolennot oman monen näköisiä ja kokoisia mutta kaikista pitäisi hankkiutua eroon. Siispä matkaaja lähtee uskollisen hevosensa kanssa matkaan ympäri laajaa, tyhjyyttään ammottavaa maailmaa. Aika nopeasti pelaajan pitäisi kuitenkin huomata että ihan kaikki ei vain voi olla sitä miltä pitäisi näyttää ja sen vuoksi pelin iso yllätys ei oikeastaan edes ole yllätys. Tarinallisesti pelissä nyt ei ole mitään niin ihmeellistä sisältöä. Kolossien tappamista ja siinä kaikki. Lopuksi mukaan tulee vähän lisääkin sisältöä ja lopetus johtaakin vihjailevasti erääseen toiseen peliin.

Pelin yleinen tyyli ei erotu juuri millään tavalla isosta osasta monia fantasiatunnelmallisia tarinoita, sillä vaikka maailma on laaja ja kolossit ovat todella hyvin tehtyjä niin pelin tunnelma ei ole mitenkään erityinen. Se kuitenkin ottaa pisteet elokuvamaisesta toteutuksestaan, sillä peli näyttää todella hyvältä ja ylimääräisten mittarien puuttuminen saa monet hetket vaikuttamaan erittäin tyylikkäiltä. Fakta kuitenkin on se, että graafiikka ei paljoa merkkaa jos pelattavuus itsessään on kuraa. FFVII näyttää aivan surkealta, mutta on monella tavalla todellinen mestariteos. Shadow of the Colossus näyttää todella upealta, mutta on monella tavalla kakkaa. Isoin ongelma on siinä että pelaaminen ei missään kohtaa ole erityisen hauskaa.


Pitkiä matkoja ja isoja olentoja

Pelissä ei oikeastaan tehdä kuin kahta asiaa, todella kärjistetysti sanottuna. Ensimmäinen osa on pitkien matkojen taittamista ratsain, kunnes saapuu seuraavan kolossin alueelle. Matkaaja pystyy miekallaan paikallistamaan kolossin minkä jälkeen ideana on taittaa pitkä matka kolossin luo ja monesti enemmän tai vähemmän ärsyttävää reittiä. Sitten koittaa pelin seuraava vaihe, kyseisen kolossin surmaaminen milloin milläkin tavalla ja tämä onkin pelin isoimpia jujuja. Shadow of the Colossus on pulmapeli naamioituna toimintaseikkailuksi, eli erinäistä rasittavaa pulmanratkontaa on luvassa enemmän kuin tarpeeksi. Ensimmäiset kolossit ovat varsin simppeleitä mutta hyvin pian haaste kyllä nousee, tosin vielä nopeammin mieleen palautuvat ne monet seikat joiden takia tämä peli on aivan sietämättömän rasittava kokonaisuus pelata.

Ensinnäkin, ohjattavuus. Pelihahmon ja vielä enemmän hevosen ohjaaminen on varsin ärsyttävää, heti kun luvassa on vähänkin enemmän tarkkuutta vaativaa sukkulointia maailmassa. Aavoja alueita on helppoa ratsastaa mutta heti kun pitää puikkelehtia mahdollisesti kiviä väistellen tai mutkia tehden, niin hevonen tuntuu helposti tekevän ihmeellisiä juttuja oman mielensä mukaan ja monesti kamera tuntuu myös hannaavan vastaavan. Ohjattavuudessa on myös muutamia juttuja jotka pelaajan pitää opetella itse, mutta mikään ei ole erityisen hankalaa, toisin kuin eräässä toisessa samantyylisessä tapauksessa. Ohjattavuuden ja kameran kanssa kikkailu ei kuitenkaan tee pelille mitään isompia palveluksia.

Pelin isoin juttu on kuitenkin se kolossien kaataminen ja siihen on tavallaan panostettu todella paljon ja tavallaan taas ei. Kolosseissa on runsaasti vaihtelua ja vaikka välillä voikin tulla vastaan kolossi joka muistuttaa hieman vanhoja tuttuja, niin kaikissa kolosseissa on omanalisensa jutut joita hyödyntää. Kolosseilla on heikkouksia joiden kautta ne voi nujertaa ja se tapahtuu kiipeämällä kolossia ylöspäin ja paikallistamalla heikon kohdan johon puukottamalla kolossin voi lopulta täysin nujertaa. Pelin edetessä heikot kohdat on vaikeampi löytää ja niitä voi olla enemmän. Matkaajalla ei ole käytössään juuri muuta kuin miekkansa ja jousensa, mutta variaatiota haasteisiin on silti osattu tehdä varsin paljon. Mukana on muutama todella nokkelia haasteita, mutta myös monia rasittavia, ei niinkään siksi että ei tietäisi mitä pitäisi tehdä, vaan koska yksi munaus pakottaa käymään koko hulabaloon uudestaan.


Aivan liian yliarvostettu

Pelin suurimmat heikkoudet johtuvat siitä, että pelissä ei tavallaan ole tarpeeksi vaihtelua sen tylsän matkaamisen tueksi. Kolossitaistelut ovat erilaisia ja vaikka monet niistä ovatkin puuduttavia pulmanratkontatilanteiden mielekkään toiminnan sijaan, niin ainakin niissä on eroa. Matkat kolossien luo ovat lähes aina samanlaista tylsän puuduttavaa rastsastusta tyhjässä maailmassa joka näyttää todella hienolta, mutta jossa ei ole sisältöä nimeksikään. Tietysti pelissä voisi metsästää liskoja ja hedelmiä parantaakseen matkaajan elinvoimaa ja kestävyyttä, joista jälkimmäinen määrittää että kuinka kauan matkaaja jaksaa pitää kiinni kolossista, ennenkuin ote irtoaa. Vaikka pelimaailmassa onkin vähän etsittävää, niin ilman mitään suuntimia, se on kaikki todella rasittavaa koska pelimaailma on valtava ja sitä ei vain ole mitään kiinnostusta tutkia läpikotaisin, koska se vain tarkoittaisi lisää puduuttavaa matkustamista.

Kolossin Varjo on juurikin sellainen peli kuin pitkälti muistinkin. Se on ehdottomasti todella hienon näköinen, mutta peli on myös enemmänkin pelkkää kiiltävää pintaa ilman mitään oikeasti mielekästä, ikimuistoista tai erityistä sisältöä. Edes kolossit kaikessa komeudessaan eivät riitä nostamaan kokonaisuutta mihinkään koska tarina on aika heikosti kirjoittettu ja hahmot ovat sieltä huonoimmasta päästä. Muutenkin pelissä on kokoajan läsnä sellainen tietty rasittavuus. Matkaaja ui hitaasti, hevonen ohjautuu vähän niin ja näin, puhumattakaan siitä toistosta ja pulmapainotteisesta pelattavuudesta joka käy todella nopeasti todella tylsäksi.


Yhteenveto

Kokonaisuutena Shadow of the Colossus on helposti yksi yliarvostetuimpia pelejä mitä olen itse koskaan pelannut. Tämä on niitä tapauksia jonka monet nostavat yhdeksi kaikkien aikojen parhaaksi peliksi ja PS2 klassikoksi, mutta itse sanosin että kyseessä on yksi niitä pelejä jonka voisi antaa vain vaipua unholaan.

 

+ Graafinen ulkoasu ja äänimaailma ovat upeita

+ Elokuvamainen toteutus ja tietty tyylikkyys

 

- Pelattavuus ja ohjattavuus

- Puuduttava toisto ja pulmapainotteisuus

 

Arvosana: 3,6

 

Säälittävä