Kun on suuri määrä pelattavaa niin montaa peliä tulee kokeiltua ja jos peli ei todella nappaa niin se jää herkästi parempien jalkoihin. Puhumattakaan että vaikka peli vaikuttaisi jopa hyvältä, se voi jäädä muiden jalkoihin, koska on jollakin tavalla luotaantyöntävä. Sitten on niitä tapauksia että peliä on tarkoitus vähän kokeilla ja pian sitä onkin pelannut pidemmän aikaa.




Naistenpäivä mielessä pitäen, ideana valikoida vain niitä pelejä joissa pelataan naispuolisilla pelihahmoilla.





Shadow%20of%20the%20Tomb%20Raider.jpg?15

Lara Croftin mudan ja veren sävyttämä seikkailu suurilla panoksilla


Hautaryöstäjän varjo on trilogian päättävä osa joka on todella monella tavalla kuin trilogian ensimmäinen osa, mutta joka on myös kehittynyt runsaasti ja kasvanut isommaksi, mutta pysynyt rujona ja väkivaltaisena.


PlayStation Now



Shadow of the Tomb Raider

Tomb Raider on itselleni tuttu monella tavalla, niin peleistä kuin elokuvistakin, mutta erityisesti peleistä. Ykköspleikkarin Tomb Raiderit olivat aikanaan varsin positiivisen vastaanoton saaneita pelejä, mutta nykyään niiden ohjattavuus on aivan hirveä, eli kovin hyvin eivät ole ikääntyneet. Myöhemmin sarja otti aivan uuden otteen ja varsin onnistuneesti sillä Legend ja Underworld kumpikin olivat varsin hyviä pelejä, tuoden sen klassisen Tomb Raider otteen nykypäivään varsin hyvällä ohjattavuudella ja erittäin hienolla ulkoasulla. Tarina nyt oli vähän mitä ja muutamia aika typeriäkin ratkaisuja oli tehty. Sitten on täysi reboot; Tomb Raider jolle tämä peli on jatkoa. Tuo peli nosti panoksia merkittävästi sillä väkivalta nousi sinne rujolle tasolle ja Lara heitettiin uransa alkuvaiheille. Monella tavalla Lara Croft alkoi kulkea Nathan Draken jalanjäljissä ja muutenkin Tomb Raider alkoi muistuttaa Uncharted sarjaa, mutta meni samalla omaan suuntaansa monilla tavoilla.


Trilogia päättyy, mutta tarina jatkuu?

Shadow of the Tomb Raider on trilogian kolmas osa ja keskimmäinen osa ei ole itselleni tuttu, mitä nyt tarinan olen katsonut, mutta peliä en ole pelannut sillä ihan niin paljoa peli ei kiinnostanut, puhumattakaan kun oli Xbox puolella ja meni sitä typerää cliffhanger reittiä. No nyt ollaan päädytty tarinan viimeiseen pätkään ja Lara on aivan enigmaattisen Trinity organisaation jäljillä, joka taas on suurten voimien perässä ja pian pelissä on suunnilleen maailman kohtalo, kun yhden tikarin ottaminen aiheuttaa hyökyaallon. Laralla on omat motiivinsa jahdata Trinityä ja sen kärkimiestä ja pelin edetessä hänen tarinansa syvenee entisestään.

Tarina etenee loppuviimeksi aika hyvin, mutta ei Lara vieläkään tunnu todella siltä Lara Croftilta, joka seikkaili niissä aiemmissa Tomb Raider peleissä, sillä se tietty kovuus ei ole vieläkään täysin saavutettu ja tuntuu ettei tämäkään peli tarinallisessa mielessä yllä siihen, vaan kaikki jää edelleen vähän kesken tai ainakin päättyy aika mitäänsanomattomalla tavalla. Pääroisto on todella tylsän oloinen ja särmätön jantteri, kun taas nimellisesti organisaatio on niinkin hyvin nimetty kuin Trinity. Tarina jättää aika paljon toivomisen varaa eikä loppuviimeksi tunnu yhtään sellaiselta trilogian päättävältä loppuhuipennukselta, joten siinä mielessä olo on aika pettynyt.

Camilla Luddington on kuitekin todella hyvä Lara Croftin äänenä vaikka hänessä ei sitä tiettyä asennetta vielä olekaan. Olisi ollut kiinnostavaa nähdä se viimeinen muodonmuutos siitä nuoresta tytöstä aikuiseksi naiseksi, todelliseksi kovikseksi joka ampuu yhtä aikaa kahdella pistoolilla, heittää volttia ja laittaa pahiksia ojennukseen. Tietysti Legend-Underworld ajan Laralla oli omat puolensa jotka tekivät hänestä erityisen ja tässä versiossa on myös omansa.


Tuttua huttua

Pelattavuudessa Shadow of the Tomb Raider tuo todella nopeasti mieleen sarjan ensimmäisen Tomb Raider pelin. Laran ykkösase on jälleen jousipyssy joka on hakun ohella myös se ykköstyökalu. Kalliokiipeily ja köysillä temppuilu ovat edelleen vahvasti läsnä ja niitä käytetään runsaasti etenkin kun mennään hautoihin tai puzzle pätkiin. Pulmien kanssa peli tuntuu menevän todella yli. Siinä missä Uncharted osasi mestarillisesti käyttää pulmia niin Tomb Raider käyttää niitä aivan liikaa sillä kun taas päätyy yhteen hautaan tai ties minne, niin kyllä niihin pulmanratkontaosuuksiin menee se maku aika nopeasti ja sen jälkeen ne ovat lähinnä tylsää puurtamista.

Pelimaailma on varsin avoin sillä vaikka monesti edetään ennaltamäärättyä reittiä, niin alueet avautuvat sen verran että pelaaja voi harrastaa siinä ohessa metsästystä ja tutkimista. Keräiltäviä esineitä on todella paljon ja resursseilla voi kehittää aseita kuin vaikka asujakin joista saa tiettyjä bonuksia, mikä ainakin on uusi juttu sitten viime näkemän. Tässäkin suhteessa on menty siihen rasittavaan takaisinpäin palaamisen mentaliteettiin, sillä kaikki arvotavaroita ei voi saada ennenkuin tietyt tarvikkeet ovat osa varusteita ja tätä rasittavaa temppua käytetään lähes koko ajan. Itsensä voi pitää varsin kiireisenä sillä tekeminen ei kovinkaan äkkiä tässä pelissä lopu. Se on monesti saman toistoa, mutta Lara on sen verran ketterä ja pelattavuus sen verran toimivaa, että tiettyä vauhtia tilanteisiin saadaan juurikin oikealla tavalla. Lara kiipeilee puissa kuin Tarzan ja käyttää jousta tehokkaasti kuin Robin Hood. Tietyillä tavoilla pelattavuus tuo myös mieleen Horizon Zero Dawnin, joka omalla tavallaan toi mieleen tämän sarjan ensimmäisen pelin. Lähinnä tähän vaikuttaa se valtava määrä erilaisia asuja joita Lara saa käyttöönsä, sillä monet ovat todella heimosävytteisiä. Niitä käyttäessä ei tosin juuri tunne pelaavansa Lara Croftilla, vaan monesti enemmänkin kuin Aloylla.

Toiminta on tietenkin myös avainasemassa pelissä. Pelin edetessä käyttöönsä saa niin pistoolia, haulikkoa kuin konekivääriäkin, eli jälleen tuttua tavaraa ensimmäisestä pelistä. Vihollisten ammuskelu on hauskaa sillä pelissä on sen verran hyvä ohjattavuus että toiminnassa on se tiettyä mielekkyyttä joka kieltämättä toimii oikein hyvin. Pelkkään suoraan ramboiluun peli ei kuitenkaan aina mene, sillä Lara on tällä kertaa ottanut käyttöön sissitaktiikoita jolloin hän piileskelee pusikoissa tai yltäpäältä savessa ja kurassa sulautuu mutaisiin seinämiin ja tappaa vihollisia nopeasti ja äänettömästi. Ajoittain tuntuu että peli suorastaan tähtää tälläiseen sissisodankäyntiin enemmän. Merkittävä heikkous pelissä on tosin siinä, että toiminta on aika harvinaislaatuista, sillä vihollisia ei tule lisää, kuten ei ykköspelissäkään, mikä tekee vanhojen alueiden vierailusta aika tylsää.


Kartoittamaton voittaa Hautaryöstäjän

Tyylillisesti peli on sieltä väkivaltaisemmasta päästä, eli aika paljon on asiat muuttuneet sitten ykköspleikkarin ajan. Tämän sarjan tapauksessa kaikki on pysynyt ennallaan. Lara ottaa osumaa ja kuolematkin ovat sieltä karummasta päästä aina seivästyksistä alkaen. Tämä rujo ote kuitekin toimii aika hyvin ja tekee pesäeroa moniin muihin. Siinä missä monesti tuntuu että pelissä on sitä tiettyä Uncharted sarjan menoa, kun Lara liukuu alaspäin, hyppii ja heiluu ympäriinsä ja asiat menevät useammin vähän mönkään, niin kaikki on tehty paljon väkivaltaisemmalla tavalla, kuin Nathan Draken tapauksessa ja vitsinkin ovat aika vähissä.

Tomb Raider erottuu Unchartedista myös siinä mielessä että Laralla on meneillään paljon sivutekemistä josta jo mainittiinkin. Aseita ja asuja voi kehittää ja luoda kokonaan uusia, mutta myös Laran ominaisuuksia voi kehittää. Taitopuussa on kolme värihaaraa joiden kautta voidaan kehittää Laran ominaisuuksia ja helpottaa alueiden tutkimista tai taistelua, riippuen täysin siitä että mitä ominaisuuksia pelaaja päättää kokemuspisteillä kehittää. Kokemuspisteet karttuvat kun pelissä tekee melkein mitä tahansa. Alueiden tutkiminen ja tarinan eteneminen kaikki kerryttävät kokemusta mikä kannustaa putsaamaan alueet mahdollisimman hyvin ja sitä putsattavaa riittää.

Se missä Shadow of Tomb Raider häviää täysin vaikkapa Uncharted 4:lle, joka on se lähin kilpailija näiden kahden sarjan kesken, on se teema. Siinä missä Uncharted 4 menee merirosvotunnelmiin ja tekee ylivoimaisesti parhaan Uncharted seikkailun siinä samalla Henry Averyn aarteen jahtaamismielessä ja todella upeissa ja vaihtelevissa ympäristöissä, liikutaan Tomb Raider 3:n kanssa jossakin Perussa ja maya kulttuurissa, mikä ei ole millään tavalla yhtä kiinnostaa, tyylikästä tai upeaa. Muutenkin tuntuu että Tomb Raider on onnistunut poimimaan yhden niistä tylsimmistä kulttuureista mitä on, vaikkakin onnistuu käyttämään valitsemaansa aika hyvin, maailmanloppu ja sitä rataa. Mutta jos Tomb Raider ja Uncharted laitettaisiin vertailuun, niin kyllähän Uncharted voittaa sen kisan aivan ylivoimaisesti.

Siitä nostan kyllä hattua että Tomb Raider ei ole suoraan ottanut jo viime aikoina käytettyjä legendoja ja kulttuureita tai aarteita uudelleenlämmitykseen. Tosin, nostetaan myös esille että eipä Tomb Raiderissa osattu käyttää kovinkaan hyvin myöskään kuningas Arthurin ja Excaliburin legendaa, vaan siitä tehtiin aika kehno kokonais-seikkailu, jonka Uncharted olisi varmasti tehnyt paljon paremmin, sillä Uncharted on siitä todella onnistunut, että se on valikoinut muutamia aika tylsiä aarrejahteja ja tehnyt niistä todella mielekkäitä.


Kokonaisuus on varsin positiivinen, mutta ei niin hyvä mitä monet arviot ovat siitä maalanneet. Asetelma on vähän tylsä, mutta viidakkoympäristöstä on otettu todella paljon irti sillä pelattavaa ja tekemistä on todella paljon ja tuntuu että lisää tulee kokoajan. Pelattavuus toimii varsin hyvin ja noudattavaa tuttuja kaavoja. Pääroisto jättää aivan liikaa toivomisen varaa ja muutenkin tarina tuntuu aika mitäänsanomattomalta ja loppuhuipennus on myös aika lattea. Tyylikäs kokonaisuus on kuitenkin kyseessä ja vauhtia ja vaarallisia tilanteita piisaa. Harmillista tosin on se, että toimintapätkät saa käydä läpi vain kerran, vaikka palaisi aiemmille alueille.


+ Paljon pelattavaa

+ Hienon näköinen rujolla tavallaan

+ Lara Croft

+ Toiminta


- Puzzlet

- Toisto

- Pääroisto

- Lopetus ja tarina


Arvosana: 6,3


Hyvä



Iconoclasts.jpg?1551644134

Kapinallinen joka valitsee itse ammattinsa


Kapinallinen ei, ikonoklasti



PlayStation Now



Iconoclasts

Moneen otteeseen aloitettu (siitä mihin on jääty) ja aina kesken jäänyt tapaus joka tällä hetkellä tulee varmaan jäämään pitkäksi aikaa kesken. En oikeastaan edes tiedä mitä joskus tätä pelatessani edes odotin. Nimi iconoclast ei sano oikeastaan yhtään mitään, piti tarkistaa että mitä iconoclast edes tarkoittaa. Peli itsessään ei myöskään varsinaisesti ole sitä tyyppiä mikä itseäni yleensä todella kiinnostaa. Tykkään kuitenkin kokeilla monenlaisia pelejä ja antaa mahdollisuuksia koska sitähän ei koskaan tiedä josko jokin kerta sattuisi käymään tuuri ja kohdalle osuisi todellinen helmi. 

Pelihahmo Robin on mekaniikko maailmassa jossa ei saa harjoittaa ammattia johon sinua ei ole valittu, eli Robin on tavallaan laiton mekaanikko, joka kuitenkin osaa hommansa ja harjoittaa työtä salaa valtiolta. Seikkailu johon hän lopulta päätyy, asettaa hänet vastakkain monien valtion virkamiesten kanssa, mutta samalla hän löytää yhteisiä päämääriä muiden kapinallisten kanssa. Tarinan omalaatuinen koominen ote toimii varsin hyvin ja hahmoissa on monesti yllättävän paljon ytyä. Tekstiä on todella paljon luettevana joten se tietty ähky on kokoajan kulman takana. Tarinan parasta antia ovat ehdottomasti sen monet hahmot jotka on nimetty paikoin tietyillä teemoilla, etenkin jos he sattuvat olemaan valtion puolella.


Pelillisesti Iconoclast tuo vahvasti mieleen monet metroidvania tyyliset pelit sillä pelimaailmassa on paljon erilaisia sopukoita joihin pääseminen edellyttää tiettyä varustetta jolla joko hajottaa esteitä tai tiettyä ominaisuutta joka auttaa vaikkapa sukeltamaan. Löydettävää on paljon ja tälläisten pelien kanssa todelliseksi ongelmaksi tuleekin se, että kun peliä ei pelaa pitkään aikaan, ei ole enää minkäänlaista aavistustakaan siitä että missä on vielä tekemättä tai löytämättä jotakin. Iconoclasts varsin etenee varsin äkkiä uusiin ympyröihin ja uusia tarvikkeita tulee äkkiä lisää. Robin aloittaa pelkällä jakoavaimella jolla ratkotaan pelin pulmia, yleensä avataan ovia. Nopeasti käyttöön tulee myös ase jolla ampua vihollisia tai pommi jolla tuhota ympäristöä. Aarteita etsimällä kerätään resursseja joilla sitten parannellaan Robinin ominaisuuksia ja tarvikkeita.

Ulkoasultaan kyseessä on todella hieno peli. Iconoclast on erittäin värikäs paketti graafisesta ja erilaiset tehosteet tuovat mukanaan säihkettä ja läsnä on myös sellainen humoristinen ja "söpö" animetyylinen ote tiettyihin tilanteisiin. Tyylikkyys on Iconoclastissa selvästi nuorempaan makuun mutta se ei tietenkään tarkoita etteikö aikuinenkin saisi siitä paljoa irti, sillä kuten jo sanoin, hahmot ovat pelin suurin voimavara. Pelattavuus on suhteellisen hyvä myös ilman mitään isompia heikkouksia, mutta tasohyppely ja vihollisten nuijiminen milloin milläkin tavalla ei vain kovinkaan paljoa napannut, niin että sitä jatkaisi pidempään.


Pelattavuus ei ole varsinaisesti huono millään tavalla sillä vihollisista pääsee helposti eroon ja eteneminen paikasta toiseen on simppeliä ja pelihahmo tottelee ohjausta hienosti. Pomotaisteluissakin on tiettyä vauhdikasta menoa ja muutamia varsin hienoja ideoita ja vaikeustasosta saa juurikin mieleisensä pienelle säädöllä. Mutta itse en juurikaan lämmennyt pelin metroidvania tyyliselle otteelle kaikille lukituille oville ja pääsemättömille paikoille, puhumattakaan siitä miten paljon tutkittavaa olisi, mutta ei vain kiinnosta niin paljoa, että siihen kaikkeen jaksaisi todella uppoutua. Ja se viimeinen niitti mikä aina työntää poispäin on se, että tämä peli on todella pulmapainotteinen, ei niinkään toiminnallinen. Myös pomotaisteluissa yleensä on enemmänkin kyse oikean taktiikan löytämisestä kuin huippuunsa viritellyistä varusteista.

Kokonaisuutena Iconoclast on värikäs paketti rennon humoristisella otteella ja varsin laajalla kokonaisuudella ja hyvillä hahmoilla. Mutta iso määrä luettevaa ja tietty harhailu pelimaailmassa eivät vain nappaa, kun tarinakokonaisuudessakaan ei ole mitään koukkua mikä vetäisi mukaansa.


+ Värikäs ulkoasu ja tyyli

+ Hyvät hahmot ja huumori


- Puuduttava ja paikoin epäselvä

- Pulmapainotteinen


Arvosana: 5,3


Välimallia



Jotun.jpg?1577556037

Viikinki tappamassa jättiläisiä


Valhallan Jotunit




Jotun: Valhalla Edition

Jotun on monella tavalla erikoinen peli ja vaikea arvioida. Yhdellä tavalla tuntuu että se on todella hidas, puuduttava ja aika helposti itseään toistava toimintakattaus jossa pääasiassa käytetään suurta tapparaa ja muutamia lisätemppuja pitämässä toimintaa kunnossa. Ympäristöt ovat ajoittain todella rasittavia navigoida ja peli etenee hitaasti. Mutta sitten toisella tavalla Jotun on varsin syvällinen ja mielenkiintoinen tapaus. Sen maisemissa on hienosti vaihtelua ja skandinaavinen mytologia tulee hienosti esiin ja erilaiset viholliset, varsinkin pomoviholliset osaavat olla aika haastavia.


Tarina seuraa viikinkisoturi Thoraa joka saa uuden tilaisuuden todistaa arvonsa jumalille, kun kuolema on kerran jo hänet korjannut. Tästä alkaa seikkailu jonka aikana vastaan tulee paljon tuttuja olentoja ja hahmoja mytologiasta. Heti sanottakoon että osa niistä ei todellakaan tee kunniaa esikuvilleen sillä esimerkiksi Jörmungandr on niin tavallisen ja tylsän näköinen, vähän kuin God of War pelissä. Tämä ei ole hyvä versio maailmankäärmeestä eikä ole Odinkaan mikään ihmeellinen, vaan todella tavallisen oloinen ilmestys.

Ulkoasu on iso osa pelin tiettyä viehätystä. Graafinen jälki on varsin hienoa etenkin ympäristöissä, mutta kyllä se monissa hahmoissakin toimii oikein hyvin ja luo sellaisen tietyn hauskan vaikutelman. Vaikea sanoa että miten todella kuvailisi graafista ulkoasua, itse ehkä sanoisin että se on melko naivistista taidesuuntausta. Se toimii hyvin ja varsinkin niissä kohdissa kun tuntee itsensä todella pieneksi suuren maailman ja suurien jättien luona, on peli parhaimmillaan. Hahmoanimaatio jättää kuitenkin toivomisenvaraa sillä se olisi saanut olla huomattavasti yksityiskohtaisempaa jotta ne oikeasti hyvät hahmot näyttäisivät hyvältä.


Toiminnallisessa mielessä Jotun tuntuu todella simppeliltä. Taistelu ei ole sellaista jossa on lukuisia komboja ja aseita vaan useimmiten mennään vain muutamilla tekniikoilla joita sitten pyritään käyttämään parhaalla mahdollisella tavalla. Kirveellä on käytössä ne normaali ja vahva isku ja tietysti Thora osaa myös kierähtää sivummas tai lähemmäs. Pelin edetessä mukaan tilaa vähän järeämpiäkin voimia jotka mahdollistavat tehokkaampia hyökkäyksiä.

Pomotaistelut ovat toiminnallisuudessaan ehkä pelin näyttävimpiä ja varsinkin silloin kun peli näyttää miten pieni pelihahmo todella onkaan, niin kokonaisuudessa on aivan uusi ote. Pomotaistelut eivät ole sieltä vaikeimmasta päästä sillä hyvin usein hyvin simppelit taktiikat toimivat oikein hyvin.


Jotun jättää monella osa-alueella paljon toivomisen varaa. Toiminta on ihan kivaa, mutta siitä puuttuu se todellinen mielekkyys, sillä tälläisenään se on aika perustasoista mättöä. Ympäristöt ovat hienon näköisiä ja vaihtelevia ja graafinen ulkoasu on aika hieno ja tyylikkyyttä korostaa puhe, joka kuullostaa juurikin siltä miltä arvata saattaa, muinaiskieleltä. Tekstiä ei ole paljon ja se on lähes kaikki pelkkää asiaa.

Ohjattavuus ei ole se ihmeellisin, mutta toimii oikein hyvin ja pelattavuus on muutenkin kunnossa. Peli ei myöskään ole ylipitkä vaan hyvin rytmitetty ja tiivis kokonaisuus hienoissa ympäristöissä, ei niin hienolla hahmografiikalla.


Kokonaisuutena peli ei ole varsinaisesti huono, mutta pienen budjetin peliksi se toimii oikein hyvin. Ohjattavuus toimii, ulkoasu on kiva katsella ja pelissä ei sellaisia todella ilmiselviä heikkouksia latistamassa tunnelmaa. Mutta samalla aikaa Jotun ei myöskään ole sellainen tapaus joka olisi pakko kokea tai johon itse edes erityisemmin kannustaisin.


+ Graafinen ulkoasu maisemissa

+ Toimiva ohjattavuus ja simppeli pelattavuus


- Puuduttavaksi menevä pelattavuus ja toiminta

- Tietyt hahmot on tehty todella huonosti


Arvosana: 6,0


Hyvä



Velocity%202X.jpg?1583666831

Tulee mieleen Metroid, vaikka pelattavuus on aivan erilainen


Vauhtia kertaa 2


PlayStation Now



Velocity X2

Päähahmo tuo jotenkin mieleen Metroidin Samus Aranin ilman voimahaarniskaa, mutta pitkälti siihen ne yhtäläisyydet sitten jäävätkin sillä pelillisesti Velocity X2 on aivan erilainen kuin Metroid. Pelattavuus koostuu kahdesta osasta: Aluksella lentelystä ylhäältäpäin kuvatussa space shooter toiminnassa ja sivultapäin kuvatussa tasohyppelystä. Pelin isona ideana on suoriutua kentistä mahdollisimman nopeasti, samalla keräten mahdollisimman paljon pisteitä ja pelastaen mahdollisimman paljon selviytyjiä. Pelin tarina tuntuu olevan mukana lähinnä siksi että olisi jokin syy siihen miksi päähenkilö tekee mitä tekee. Itse palasin tähän taas sellaisen pidemmän tauon jälkeen joten kyllä ne tarinajutut ovat jo unohtuneet.


Se mikä tässä pelissä iskee todella kovaa on se vauhti. Koska kentät pitäisi pelata mahdollisimman nopeasti niin liikkeessä pitäisi pysyä kokoajan ja se pakottaa opettelemaan kentät todella hyvin, jotta ne voi suorittaa turbonappi pohjassa ja se ei ole millään tavalla helppoa, sillä osumia pelihahmo aluksineen ei kestä nimeksikään, mutta eivätpä kestä vihollisetkaan. Aluksella lennettäessä nopeus varsinkin tuntuu hyvältä mutta haastavuus tulee ahtaista reiteistä ja taktisesti asetelluista pelastuskapseleista. Temppuja pelissä ei aluksi ole paljoakaan, mutta niitä tulee lisää. Ensin vain ammutaan ja painetaan kaasua mutta kun mukaan lisätään lyhyen kantaman teleporttaus, niin kaikki muuttuu oitis hienommaksi ja haastavammaksi. Jalan liikuttaessa nopeus on edelleen osa peliä, pelihahmo voi ampua hajalle kaiken mahdollisen ja kerätä mahdollisimman paljon esineitä siinä samalla. Tasohyppely ja vauhdikkuus ovat haastava yhdistelmä jos haluaa ne huippupisteet.


Peli ei ole erityisen vaikea, mutta se on omalla tavallaan aika haastava. Haaste tosin on täysin vapaaehtoinen, sillä kentät voi pelata myös hitaammin, mutta arvosanat ovat sen mukaisia. Nopeudessa ja toiminnassa on kuitekin se mielekkyys ja vaikka itse en juuri kenttiä uudestaan pelannutkaan, niin voin uskoa että monet haluavat ne huippupisteet, jolloin kenttiä saa pelata parikin kertaa ja mitä pidemmälle etenee, sitä vaikeammaksi kaikki muuttuu kun mukaan tulee enemmän hasardeja, esteitä, vihollisia ja ajoittaisia pulmiakin, mutta painoarvo pysyy aina siinä nopeudessa.

Mielekkyys on iso osa peliä mutta itse en vain kokenut kokonaisuutta todella omakseni, minkä takia se on niitä pelejä mitä pelaa muiden pelien lomassa aina silloin tällöin kun ei viitsi uppoutua peliin jonka tietää vaativan vähän enemmän tarinallisesti ja pelillisestä ainakin siinä mielessä tekemistä olisi todella paljon avoimessa pelimaailmassa. Tämän pelin kanssa paljon isompi paino on suoraviivaisessa ja vauhdikkaassa toiminnassa, erinomaisen musiikin sävyttämänä todella värikkäässä scifi ympäristössä.


Kokonaisuutena Velocity X2 on mielekäs peli pelata. Se on haastava jos haluaa huippupisteille, ohjattavuudessaan liukas, mutta ei liian liukas, vaan juurikin sillä tavalla sopiva, että pelaaminen ei ole vaikeaa ohjauksen takia. Ulkoasu ja äänimaailam on erityisen hyviä ja vaikka tarina jääkin unholaan, niin pelattavuus palkitsee.


+ Vauhdikas pelattavuus

+ Oikealla tavalla vapaaehtoisesti haastava

+ Ulkoasu ja äänimaailma


- Tarina unohtuu äkkiä

- Vaihtelun puute


Arvosana: 7,3


Loistava



X-Blades.jpg?1534281210

Aarteenmetsästäjä vauhdissa


Äksmiekat yrittää tehdä vähän kaikkea, mutta ei mitään erityisen hyvin


PlayStation Now



X-Blades

Tämä on niitä pelejä jotka on alunperin tullut hankittua joskus Steam alessa, mutta jotka ovat sitten jääneet syystä tai toisesta vähemmälle huomiolle. Peli itsessään taas on joskus jatko-osan demon muodossa tullut ajatuksellisesti tutuksi, mutta aina ei kannattaisi jatko-osaa kokeiltuaan palata alkuperäisen pariin kovinkaan suurin odotuksin, sillä siinä herkästi pettyy. X-Blades on pelillisesti aika kömpelö, mutta siinä on myös puolensa, sillä aika paljon tavaraa toimintaan on saatu ängettyä, vaikkakin monet muut pelit tekevät sen kaiken paremmin.

Pelihahmona toimii aarteenmetsästäjä Ayumi joka toimii omien sääntöjensä mukaan kuuntelematta juuri muita, minkä takia hän hyvin pian joutuukin melkoisiin ongelmiin ja suureen seikkailuun jossa taustalla ovat ne tutut elementit valo ja pimeys. Sellaista aika perustason huttua.


Pelattavuus on ohjaukseltaan vähän niin ja näin sillä se tuntuu monesti aika tönköltä ja toiminta on sitä kautta astetta hitaampaa ja muutenkin pelattavuudessa on vähän sellainen ja niin ja näin ote. Tavallaan kaikki toimii hyvin, mutta samalla olisi kiva jos pelissä olisi vähän enemmän jouhevuutta ja nopeutta. Peli on pitkälti hack n slash toimintaa taikavoimilla ja tuliaseilla ja heti voidaan sanoa että jos kaipaa miekka-pistooli toimintaa, niin Devil May Cry sarja tarjoaa sitä paremmassa paketissa, sillä tämän pelin ohjattavuudessa ollaan lähempänä DMC2, kuin alkuperäisen otetta.

Miekoilla huitominen toimii hyvin ja pistoolit tuovat oman vaihtelunsa ja samoin taikavoimat mutta pelattavuus ei oikein missään kohtaa todella tunnu mielekkäältä, vaan enemmän sellaiselta ok mätöltä jota viitsii kyllä pelata, mutta joka ei jää mieleen mitenkään erityisen positiivisella tavalla. Pelattavuudessa vähän kaikki on siedettävää, mutta samalla aikaa vähän kaikessa toivoisi, että se olisi tehty paremmin.

Ulkoasu ei ole varsinaisesti huono, mutta ei hyväkään, se on ok. Viholliskattau on siedettävää ja pomovihollisissakin on sentään vähän vaihtelua mutta lähemmäs kaikessa tämän pelin kanssa on se perustyylinen toteutus joka on siedettävää, mutta ei tämän pelin pariin juurikaan palaa, koska pelissä ei oikeastaan ole mitään sellaista omaa, mitä ei muualta löytyisi. 


Kokonaisuus jää todella mitäänsanomattomaksi. Perustasolla palaset ovat kohdallaan. Peli ei ole epäreilulla tavalla vaikea, ohjattavuus ei ole mitenkään sietämätön ja pelin yleinen tyyli ei sekään ole rikkinäinen. Kaikissa osa-alueissa ei vain tunnu olevan mitään todellista viimeistelyä tai mitään sellaista mikä tekisi juuri tästä pelistä sellaisen, että sen valitsisi monien paljon parempien ohi.


+ Peruspalaset ovat kunnossa


- Ei mitään erikoista


Arvosana: 5,0


Välimallia



Taivaansinen yöt


PlayStation Now



Nights of Azure

Asuurit yöt on sellainen tapaus jossa tulin nopeasti kokeilleeksi sekä tätä ykköstä että kakkostakin ja täytyy sanoa että aika erilaiset pelit parilla tapaa, vaikka se tyyli onkin molemmissa niin samanlainen, sillä söpöllä japanilaistavalla suoraan jostakin animesta. Ulkoasu on kiva ja värikäs, eikä nyt suoraan mitenkään ylisöpö.

Peli sijoittuu maailmaan jossa hirviöt ovat hyvin todellisia ja yöt vaarallisia. Pelimaailma on varsin omalaatuinen vaikkakin pitää sisällään monia varsin tyypillisiä osia tarinallisessa mielessä. Kokonaisuudesta ei puutu demoneita, puolidemoneita, pyhiä ritareita, outoja henkilöitä, pirun isoja miekkoja tai eriskummalisia paikkoja.


Pelillisesti Nights of Azure on toiminnallinen hack n slash peli jossa on mukana on myös runsaasti RPG elementtejä. Pelin päähenkilö Arnice on kyvykäs miekan käyttäjä, mutta pystyy myös kutsumaan apuun erilaisia olentoja jotka auttavat häntä taistelussa. Näihin kuuluu niin siivikäs lohikäärmesävytteinen miekkaa kantava demoni kuin myös söpö keijumaisempi parantaja. Lisää tulee kun peli etenee joten variaatio ei äkkiä lopu, tarinan edetessä myös muita avainhenkilöitä esitellään mutta ensimmäiset tunnit menevät kun peliä opetetaa pelaamaan ja sitä opeteltavaa tuntuu olevan liiankin kanssa. Perusidealtaan toiminta on kuitenkin varsin simppeliä mutta pakko todeta että mitä tulee pelattavuuteen niin tämä on niitä pelejä joissa näppäimet olisi kiva määritellä itse, varsinkin kun monissa muissa peleissä olevat standartit eivät kaikki päde tähän.


Ulkoisesti tämä animetyyli toimii oikein hyvin ja peli on kyllä hienon näköinen katsella eikä musiikkikaan mitenkään huonoa ole toimintaosuuksissa, vaan juuri oikealla tavalla intensiivistä, mutta samalla myös aika tavallista. Toiminnan ulkopuolella ollaan sellaisessa perustylsässä setissä, jota voisi kutsua hissimusiikiksi. Siinä missä toiminnassa soi kitari, muuten soi piano. Myös huumori toimii hyvin kun käskyläisdemonit heittelevät kommenttejaan taistelun lomassa, mikä tuo kokonaisuus enemmän eloa, mutta muutoin pelin tyylissä on vähän turhankin paljon sellaista japanilaista pelleilyä, mitä animessakin usein näkee.

Se mikä on kuitenkin erittäin luotaantyöntävää, on se, että tässä pelissä on täysi japaninkielinen puhe, eli käytännössä kaikki teksti on luettavaa ja omaan korvaan puhe ynnä muu kuullostaa lähes random ääneltä. Sen verran tosin on animeja katsottu että tietyllä tavalla kokonaisuus tuntuu tutulta eikä kaikki ole pelkkää random ääntä, vaikka tiettyjen olentojen tapauksessa niin onkin. Tämä on näitä asioita joista ei mitään irtopisteitä tule, vaan pikemminkin tälläisten seikkojen vuoksi peli voi omalla pelilistalla jäädä jatkuvasti syrjään.


Kokonaisuutena Nights of Azure on varsin tavallisen oloinen animetyylitelty toimintapeli maagisella maailmallaan, suurisilmäisillä naishahmoillaan, paljastavilla vaatteillaan ja ylisuurilla aseillaan. Toiminta ei ole kovinkaan massasta erottuvaa eikä peli muutenkaan ole sen erityisempi kuin niin monet muutkin pelit jotka näyttävät animelta, tuntuvat japanilaiselta ja ovat pelattavuudeltaan varsin pitkälle samanlaisia kuin tämäkin.


+ Fantasiaote ja maailma

+ Paljon vaihtoehtoja


- Pelillinen on jättää toivomisen varaa

- Paljon luettavaa ja opeteltavaa


Arvosana: 5,6


Paremmalla puolella



GRAVITY%20RUSH%E2%84%A2%202.jpg?15677648

Kat ja Raven leikkivät taas yhdessä ja erikseen


Painovoimaleikkiä uudemman kerran


PlayStation Now



Gravity Rush 2

Ensimmäinen Painovoima Syöksy oli varsin toimiva kokonaisuus koska sen pelattavuus ja idea oli sellainen, jollaista ei ollut aiemmin juuri vastaan tullut. Tietysti pelissä oli paljon sellaista tekemistäkin mikä on monista peleistä tuttua huttua, mutta se pääidea oli todella erikoinen ja toimiva. Kakkososa jatkaa pitkälti samalla tavalla ja on kaikenkaikkiaan sellainen peli jota varmaan tule pelattua enemmän aina välillä, kun tekee mieli leikkiä painovoimalla.


Pelin päähenkilö on ykköspelistä tuttu Kat jolla on kyky muuttaa painovoimaa ympärillään. Tällä tavalla katosta voi tulla lattia ja lattiasta kattoa jne. Idea on edelleen hauska ja toimii varsin hyvin. Normaalin ympäriinsä lentelyn lisäksi Kat osaa myös tapella sillä pelimaailmassa liikkuu myös nevi nimisiä olentoja jotka ovat pelin vihollisia. Ne ovat mustia möykkyjä joissa ainakin yksi kiiltävä heikko kohta. Tarinallisesti peli ei ole sieltä kiinnostavimmasta päästä, vaan pelattavuudessa ovat pelin vahvuudet.

Tarina toteutetaan ajoittain liikkuvana animaationa ja ajoittain (useamman) sarjakuvana. Graafisesti peli on samalla tavalla hieno kuin aiemminkin, eli aika nätin näköinen katsella. Tämä on kuitenkin taas yksi sellainen tapaus jossa saa lukea paljon tekstiä sillä usein muutamia äännähdyksiä lukuunottamatta puhetta ei juuri ole. Sarjakuvissa on kuitenkin jonkinverran elokuva niin Katin kuin muidenkin hahmojen ilmeiden kautta ja vaikka tarina ei kovin ihmeellinen olekaan, on Kat oikein hyvä päähenkilö, siitäkin huolimatta että ei häneen paljoa samaistukaan.


Pelattavuus on oikein hyvä, ei liian pikkutarkka, vaikka ajoittain tuntuukin että tiettyjä tavalliselta tuntuvia temppuja saa yrittää parikin kertaa kun jokin pieni osa ympäristöä osuu syöksyn tai muun vastaavan tielle. Se ei kuitenkaan poista sitä tosiseikkaa että Gravity Rush 2 on todella hauska pelata, koska voi vapaasti liidellä ympäriinsä ja kikkailla painottomuuden ja painovoiman kanssa. Tämän takia on harmi että varsinkin alussa pelimaailma on todella tylsän oloinen kun taas ykkösessä pelimaailma oli alusta asti yllättävän hyvin rakennettu kaupunkiympäristö. Kakkosen kanssa aloitus on hitaampi, mutta kun ne ympäristöt alkavat vaihtumana, niin päästään tutumpiin ja hienompiin ympäristöihin.

Taistelu on toinen iso osa kokonaisuutta ja se on samalla tavalla toimivaa kuin aiemminkin, vaikkakaan ei sieltä intensiivisimmästä päästä. Usein tuntuu että viholliset ovat pelkkiä hidasteita joista haluaa vain päästä mahdollisimman nopeasti eroon ja usein vielä täysin samalla taktiikalla ilman mitään erikoisempaa vaihtelua. Monesti syöksypotku on se paras vaihtoehto tai ainakin se nopein. Sellainen toisto on monesti läsnä ja ehkä juuri siksi tämä on niitä pelejä joista pitää enemmän satunnaisesti pelattuna, jolloin sen hauskoista mekaniikoista saa enemmän irti.

Se minkä peli tekee oikeasti erilailla on se erilaisten voimien määrä, sillä kun ne ykkösestä tutut niksit ja temput ovat tulleet tutuiksi, niin aletaan oppia kokonaan uusiakin juttuja. Juurikin sellaista kehitystä mitä nyt voi jatko-osalta odottaakin. Pääpelattavuus on sitä tuttua jo koettua tavaraa, mutta uudet jutut tekevät siitä omanlaistaan.


Kokonaisuudesta ei keksi juurikaan mitään ihmeellisempää sanottavaa, mikä poikkeaisi ykköspelistä. Monella tavalla Gravity Rush 2 on selvä jatko-osa joka noudattaa toimivaa kaavaa, tietysti jatkaen tarinaa omalla tavallaan ja vähän kehittäen pelattavuutta. Tyyli ja pelattavuus ovat samanlaisia kuten lähemmäs kaikki muukin. Pituudeltaan ja pelattavuudeltaan peli tuntuu kuitenkin selvästi ykköstä pidemmältä.


+ Painovoimalla leikkiminen

+ Paljon pelattavaa

+ Uudenlaiset erikoisvoimat


- Toiminnallinen toisto

- Paljon tekstiä


Arvosana: 7,5


Erityinen