Kertoohan sekin jotakin siitä pelimausta jos tietyntyyliset pelit ovat aina niitä jotka saavat huippupisteitä ja tietyntyyliset taas niitä jotka saavat murska-arvioita. Mutta se ei estä kokeilemasta hyvin monenlaisia eri pelejä, erilaisista genreistä.

Tietysti yksi peli voi kuulua moneen kategoriaan.

Joskus pelin valitsee vain ja ainoastaan nimen perusteella

Lohikäärmemaa

Dragon World

Tämän pelin kohdalla ei paljoa sanottavaa keksi, mutta toisaalta kun pelistä ei maksa kuin ehkä sen euron verran, niin voiko siltä nyt hirveästi odottaakaan. Tämä on niitä tapauksia kun katsoo nimeä ja miettii että josko antaisi sillai satunnaisesti taas mahdollisuuden tälläiselle random pelille josta ei tiedä yhtään mitään. No Lohikäärmemaa on aika halvanoloinen peli, mutta se ei ole missään nimessä rikkinäinen tapaus ja paketista voi saada ihan vaikkapa irtikin jotakin, jos ei muuta tarvitse kuin hetken aikaa lohikäärmeilyyn.

Pelaaminen kostuu lähinnä lohikäärmen lentelystä ja vihollisten kärventämisestä. Juuri muuta pelissä ei ole eikä tämäkään pelimekaniikka ole sieltä erikoisimmasta päästä. Ohjattavuus toimii kohtuullisesti ja peli näyttää kelvolliselta. Vihollisia on vähän ja ne ilmestyvät satunnaisesti milloin mihinkin. Mikään Hoard tämä peli ei ole, eikä WolfQuest, vaikka tiettyjä vertailukohtia löytyy kumpaankin tapaukseen.

Tässäkin pelissä lennellään kuin Hoardissa, mutta näkövinkkeli on erilainen ja pelattavuus toimii merkittävästi eri tavalla. Tekemistä on huomattavasti vähemmän ja peli toistaa itseään erittäin nopeasti. Mutta peli ei nyi yhtään samalla tavalla kuin Hoard ja heikkouksistaan huolimatta, käynnistyy kun pitää. WolfQuestin tavoin pelistä näkee että se on halvalla tehty eikä tarjoa juuri vaihtelua, mutta pieninä sessioina, siitä voi saada irti yhtä jos toistakin.

Yhteenveto

Dragon World on yksinkertainen ja simppeli peli. Siltä ei kannata odottaa juuri mitään ja ehkäpä juuri silloin siltä voi saada jotakin. Hinta vastaa erittäin hyvin sitä mitä peli tarjoaa, eli aika vähän, mutta kyllähän se ajantappona meen, varsinkin jos lohikäärmeet kiinnostavat.

+ Lohikäärmeenä pelaaminen

+ Pelattavuus toimii

- Tarjoaa hyvin vähän

Arvosana: 5,0

Välimallia

Velvollisuuden kutsu: Kolmas moderni sodankäynti

Call of Duty: Modern Warfare 3

Trilogian päätösosa ja samalla trilogian kovin pala purtavaksi, mutta samalla se paras MW alasarjan peli, sekä yksi parhaita CoD pelejä mitä on vastaan tullut. Se ei kuitenkaan tarkoita että tämä peli olisi räiskintäpelien joukossa mitenkään erityisen ihmeellinen ja joukosta erottuva, sillä monella tavalla se on samankaltaista huttua kuin monet muutkin räiskinnät, ihan jopa samassa sarjassa. Pelatavuus on perustoimivaa, toiminta perushyvää mutta tarina ja sen muutamat käänteet ja lopetus kuitenkin todella erottavat tämän pelin muista sarjan peleistä.

Vaikka painoarvo ei kaikissa pätkissä olekaan samaa tasoa kuin aiemmin ykkösen ydinaseiskussa, kakkosen lentokenttäverilöylyssä tai Shepherdin petoksessa, niin kokonaisuutena, tämä kolmas osa, korottaa panoksia ja onnistuu omilla käänteillään viiltämään syvemmältä kuin aiemmin.

Isojen kuvioiden ympyrä sulkeutuu 

Pelin tapahtumat lähtevät käyntiin heti Modern Warfare 2:n päättymisen jälkeen. Kenraali Shepherd on kuollut, kapteeni Price ja SAS Taskforce 141:sta on tullut lainsuojattomia. Kaikenlisäksi tulevaisuudessa on synkkä varjo jota kolmanneksi maailmansodaksikin voidaan kutsua, kun terroristi Vladimir Makarov alkaa kunnolla sekoittaa pakkaa ja havitella ydinaseita. Pelin tarinassa liikutaan samoilla teemoilla kuin kahdessa aiemmassakin pelissä ja pelin päätyttyä lähemmäs kaikki langat on solmittu yhteen. Päähenkilöä voi olla tavallaan kyseenalaista valikoida sillä kampanjan aikana pelataan varsin monella eri hahmolla jotka kaikki eivät loppua näe. Valikoimaan kuuluvat niin Task Force 141:n uusi pelaajan hahmo Yuri, Delta Forcen Frost ja SAS:n Burns. Tuttuina tukijoukkoina jatkavat niin ikään Price ja Soap, kun taas pääroistona oleva luihumainen Makarov onnistuu olemaan yksi koko sarjan tuhovoimaisimpia roistohahmoja ja samalla tavalla kuin Soap tuo mieleen Johnny Messnerin roolihahmon elokuvasta Tears of the Sun, tuo Makarov mieleen Gary Oldmanin roolihahmon elokuvasta Air Force One, mikä on sinällään aika runollista, koska Egor Korshunov on yksi parhaita toimintaelokuvapääroistoja koskaan ja vielä kiihkomielisempi ja julmempi kuin Makarov, vaikka pyöriikin isossa kokonaisuudessa paljon pienemmissä ympyröissä kuin Makarov joka onnistuu syöksemään koko maailman kaaokseen.

Pelin tarina toimii poikkeuksellisen hyvin koska siihen kuuluu niin monta todella hyvää hahmoa, joista moniin on jo tottunut todella vahvasti. Soap varsinkin on noussut tavallisen tylsästä perustyylisestä pelipäähenkilöstä yllättävän toimivaksi hahmoksi, joka tällä kertaa ottaa vähän enemmän sivuroolimaista asemaa ja hänen kauttaan monet pelin kovimmat tilanteet tulevatkin vastaan. Muutenkin käänteiden suhteen MW3 onnistuu tarjoamaan ehkä pelinsarjan yllättävimmät käänteet, isoimmat shokit ja kovimmat palat purtaviksi. Itse en tarkoita edeltäjän erästä pahamaineista lentokenttä pätkää puhuessani "kovista paloista", vaan enemmänkin erään hahmon poistumista kuvioista, pysyvästi. Peli myös noteeraa että monet sen tapahtumat voivat olla pikkuisen liikaa joillekin, eikä niitä ole pakko pelata läpi. Itselläni ei tälläistä ongelmaa ollut ja vähän tuntui että kärpäsestä oli tehty härkänen.

Ehkä onnistunein asia tarinallisessa ja tunnelmallisessa kokonaisuudessa on tämä ydinsodan teema ja se, millainen kolmas maailmansota olisi, koska sehän tapahtuisi nykyaikana ja moderni sodankäynti on merkittävästi erilaista kuin ensimmäisen- ja toisen maailmansodan aikainen. Tarinallisesti pelissä osataan käyttää näitä palasia erittäin hyvin edukseen mikä tekee tästä trilogian parhaan osan. Elokuvalliset hetket ovat pääasiassa parempia kuin aiemmin ja loppuratkaisu on erittäin tyydyttävä ja näyttävä. Hahmojen suhteen olla valtaosan ajasta aivan perustyylisessä sotatoimintapelissä. Valtaosa hahmoista on samaa massaa ilman mitään persoonaa tai jotakin mikä todella erottaisi heidät joukosta. Tämän lisäksi CoD sarjalle tyypilliseen tapaan, sivuroistot, tässä tapauksessa Volk, on tehty erittäin huonosti. Volk jo samalla tavalla kuin Hades, eli hyvä nimi ja kaikki potentiaali on kaadettu viemäriin.

Modernin sodankäynnin aseet

Pelattavuus on tietenkin tarinan ohella se tärkein palikka ja helposti myös tärkeämpi. Hyväkin tarina jää helposti kokematta jos pelattavuus ei yhtään miellytä ja siksi onkin positiivista todeta että tälläkin kertaa kaikki tärkeimmät palaset ovat kohdallaan. Räiskintä on tietenkin se isoin juttu ja kun ollaan pelisarjan 13. pelissä, niin ei voi vähempää odottaa kuin esimerkillistä pelattavuutta, mikä pitkälti toteutuukin. Räiskintä on sopivan jämptiä kun siihen kunnolla tottuu, ohjattavuus on napakkaa ja muutenkin pelin monet pienet niksit ja mekaniikat ovat erittäin hyvin toteutettuja. Pelattavuudessa ei siis ole mitään isompaa vikaa ja suurimmat ongelmat mitä siihen kuuluu, tulee pitkälti pelin jaksotuksesta, sillä lähemmäs kaikkien Call of Duty sarjan pelien tapaa, myös tämäkin osa muuttuu pitkässä juoksussa helposti aika puuduttavaksi ja tavallaan itseääntoistavaksi, vaikkakin pelissä on hetkiä joissa tehdään vähän muutakin kuin ammuskellaan. Toiminnalliset pätkät on toteutettu hienosti ja räiskintäpelien joukossa ne eivät ole ihan sitä tavallisinta huttua, mihin tässä sarjassa on monesti päädytty.

Iso osa toiminnassa tulee aseista ja täytyy sanoa että aseiden kanssa pelissä on ihan kivasti vaihtelua. Tietysti monet aseet tuntuvat aivan samanlaisilta kuin toiset kaltaisensa, mutta fiilis kiväärin, haulikon ja pistoolin kanssa on aivan erilainen ja aseiden vaihtelu tuokin mukanaan kivasti pientä vaihtelua. Vihollisten kanssa taistelussa on kuitenkin monesti aina vähän sellainen samanlainen ote. Pelissä edetään suojasta suojaan ja ammutaan kun löytyy sopiva rako. Tällä idealla valtaosa pelin tilanteistaan ratkaistaan, vaikka mukana on myös vähän muutakin. Mutta hiiviskelyosuudet ovat edelleen sitä suurinta kuraa. Sen vastapainona, tarkka-ampuja pätkissä on astetta enemmän tyyliä.

Pelin heikkoudet ovat aika näennäisiä, sillä tarina pitää menon liikkeessä oikein hyvin ja pelihahmoista iso osa toimii sen verran hyvin että heidän tarinansa haluaa nähdä loppuun asti. Muutamat typerät käänteet ja heikko jaksotus vähän heikentävät muuten hyvää tarinallista kokonaisuutta ja vaikka peli onkin monin paikoin todella itseääntoistava ja ajoittain hyvin puuduttava, niin se ei tarkoita etteikö kokonaisuus aivan lopuksi kuitenkin toimisi astetta paremmin kuin monet muut kaltaisensa räiskintäpelit.

Yhteenveto

Velvollisuuden Kutsu: Mordeni Sodankäynti 3 on yksi parhaita sarjansa pelejä, yhdessä Advanced Warfaren kanssa ja voi olla vähän hankala sanoa että kumpi näistä olisi lopullisesti se parempi. Kokonaisuuteen mahtuu monta hyvää ja erittäin näyttävää tilannetta ja lopetus on todella onnistunut, mutta mukaan mahtuu myös pari aika kovaakin juonenkäännettä. Pelattavuudessa on kaikki peruspalikat oikeilla paikoillaan ja tarinan hahmot ovat oikein hyvin tehtyjä. Vaikka kokonaisuus onkin räiskintäpelien tasolla monella tavalla keskivertoa tavaraa, niin isossa kokonaisuudessa, ollaan selvästi keskivertoa paremman räiskintäpelin parissa.

+ Tarina ja monta hyvää hahmoa

+ Pelattavuus ja toiminta

+ Tunnelma, teemat ja näyttävyys

- Toisto ja puuduttavuus

- Pari heikkoa käännettä

Arvosana: 7,2

Loistava

Paholainen saapuu kolmatta kertaa, itse pelaan sarjaa oikeastaan ensimmäistä kertaa, mutta monet sarjasta mallia ottaneet pelitapaukset ovat kyllä todella tuttuja.

Diablo III

Itselleni sarjan aiemmat pelit eivät ole merkittävästi tuttuja muuten kuin ideallisesti. Joten sanoisin että monet Diablon pelimekaniikkoja ja ideoita käyttävät pelit vaikkapa Vikings: Wolves of Midgard ovat paljon tutumpia. Tämä on ensimmäinen Diablo sarjan peli jota olen kunnolla päässyt pelaamaan. Siinä mielessä vertailupohjaa ei ole sarjan tasolla nimeksikään mutta kun kyseessä on aika suositun sarjan jo kolmas osa, niin olettaa voisi että ne isoimmat heikkoudet olisi enemmän tai vähemmän karsittu pois. Mutta se ei kuitenkaan tarkoita että niistä olisi kunnolla opittu vielä mitään, mikä käy parissa asiassa aika nopeasti selväksi.

Paholaisen perässä

Koska aiemmat pelit eivät ole itselleni tuttuja, eivät myöskään mahdolliset tarinalliset yhtäläisyydet. Tarina kuitenkin alkaa pari kymmentä vuotta edellisen pelin tapahtumien jälkeen ja monille tuon ajan tapahtumat alkavat olla totuuden sijaan enemmänkin myyttejä. Kun Diablo sitten nostaa taas päätään alkaa Tristramissa taas tapahtua ja siinä kohtaa pelaaja astuu kuvioihin omalla hahmollaan jonka luomisessa on menty todellakin sieltä missä aita on matalampaa sorttia. Erilaisia hahmoluokkia on vain kourallinen, mikä on aivan liian vähän eikä hahmon kustomointikaan ole kovinkaan kaksinen. Tässä mielessä ensivaikutelma ei ole mitenkään hyvä vaan pelistä saa nopeasti enemmänkin sellaisen vaikutelman, että siihen ei ole kunnolla panostettu. Hahmoluokilla on sentään kunnolla eroja, mutta siitäkin huolimatta peliin olisi voitu panostaa paljon enemmänkin, jos ei muussa niin variaation ja laajuuden suhteen, mitä tulee hahmon luontiin ja sitä kautta tulevaan variaatioon.

Pelillisen laajuuden suhteen tilanne on kuitenkin aivan toinen sillä lyhyeksi peliksi tätä ei voi juurikaan kutsua. Muutamien ensimmäisten päätehtävien ohessa on useita sivutehtäviä ja jokainen alue on täynnä erilaisia vihollisia ja runsaasti keräiltävää tavaraa. Tätä samaa ideaa kuitenkin toistetaan kyllästymiseen asti sillä lähemmäs jokaisella mahdollisella alueella on paljon tutkittavaa ja paljon keräiltävää. Osa alueista on astetta avoimempia, kun ollaan ulkoilmassa, mutta monet tyrmämäisemmät alueet ja sisätilat ovat huomattavasti ahtaamman oloisia ja täynnä erilaisia käytäviä ja huoneita. Sivutehtävät taas voivat olla melkein mitä sorttia hyvänsä siinä perustoimintapelisivutehtävien suppeassa kirjossa sillä lähemmäs poikkeuksetta kyse on monenlaisten hirviöiden tappamisesta ja ehkä jonkinlaisten esineiden/henkilöiden etsimisestä. Isoin ero lienee siinä että kuinka iso luolasto on kyseessä ja kuinka monessa kerroksessa, puhumattakaan että kuinka mieletön sokkelo on kyseessä. Ensin tietysti pitää tappaa iso liuta pikkupirulaisia jotta pääsee edes ison mörön luo. Päätehtävissä nyt ei ole varsinaisesti isoa vaihtelua myöskään. Suurin osa ajasta on erilaista vihollislaumojen teurastusta ja aina välillä vastassa on vähän pahempia hirvityksiä. Pelin aikana vastaan tulee varsin paljon erilaisia vihollistyyppejä joten siinäkin mielessä variaatiota riittää aika kiitettävästi.

Keskiverto kolmanneksi osaksi

Pelattavuudessa ei ole varsinaisesti mitään erityisen huonoa koska ohjattavuus toimii ja erilaisten hahmokohtaisten ominaisuuksien ansiosta toiminnassa on kivasti vaihtelua. Tälläinen toiminta on juurikin sitä yllättävän koukuttavaa laatua, mutta harmillisesti myös aika itseääntoistavaa. Myös suuri määrä aseita ja varusteita auttaa pitämään mielenkiinnon yllä. Vaihtelevat ympäristöt ja viholliset myös tarjoavat kiitettävästi vaihtelua joten todella monella tavalla iso kokonaisuus on erittäin hyvissä puitteissa. Siksi onkin harmillista että todella monella tavalla tuntuu että tämän pelin olisi pitänyt olla niin paljon parempikin. Hahmoluokkia on liian vähän ja pelattavuus tuntuu turhauttavan itseääntoistavalta hyvin usein. Siinä mielessä Diablo 3 on sen oloinen peli että se toimii parhaiten pieninä annoksina, mutta siitäkin huolimatta kokonaisuus on sen verran koukuttava että sitä kuitenkin pelaa useamman tunnin, vaikka peli onkin todella itseääntoistava.

Huomioiden että kyseessä on nimenomaan kolmas peli sarjassa, niin pelin pitäisi olla merkittävästi parempi tai ainakin viimeistellymmän oloinen. Niin monia asioita olisi voitu tehdä paremmin ja olisi pitänytkin tehdä paremmin. Monet Diablon pelattavuutta ja ideoita käyttäneet pelit ovat tämän tasoisia mikä viittaa siihen että joko Diablo 3 ei aikoinaan ollut kehittynyt mihinkään tai sitten kukaan ei vain osaa viedä ideaa mihinkään. Tälläisenään kyseessä on ehdottomasti hyvä peli, mutta samalla aikaa turhan monella tavalla aika keskinkertainen peli. Tietysti, jos jokin ei ole rikki niin sitä ei myöskään tarvitse korjata. Itsestä vain tuntuu että tarinallisesti paketti on hyvin tavanomainen fantasiaseikkailu eikä pelattavuudessa ole mitään oikeasti ihmeellistä. Toisinaan myös mietin, että tarvitseeko pelissä olla mitään se ihmeellisempää, jos peruspelattavuus toimii ilman suurempia ongelmia ja siihen jaksaa käyttää aikaa, koska siihen pääsee helposti sisään.

Yhteenveto

Diablo 3 on monella tavalla hyvin koukuttava peli, mutta sen pitäisi olla paljon parempi, koska on numerollisista sarjansa peleistä jo kolmas. Ongelmana on kuitenkin se vaikka pelattavuudessa ei olekaan sellaisia merkittävästi esiin nousevia ongelmia, niin silti tuntuu että monia asioita olisi pitänyt tehdä paljon paremminkin ja isommin. Monin tavoin Diablo 3 tuntuu aika karsitulta mutta se on silti erittäin hyvin tehdyltä kokonaisuudelta. Pelattavuus toimii ja vaihteluakin riittää eikä pituudestakaan ole pulaa. Silti tuntuu että pelin pitäisi olla monella tavalla parempikin.

+ Toimiva pelattavuus

+ Laajuus

+ Fantasiatunnelma

- Tuntuu karsitulta

- Itseääntoistava

Arvosana: 7,4

Loistava

Olet pahemmassa pulassa kuin yhdessäkään Dark Soulssissa

Pimein Tyrmä

Darkest Dungeon

Tämä on niitä tapauksia kun pelistä on kuullut etukäteen vaikka kuinka paljon ja nähnytkin vähän siellä ja täällä, pelaamatta hetkeäkään. Kun peliä sitten itse on pelannut jonkin verran, niin voi todeta ilman epäilystäkään että kyseessä on yksi vaikeimpia pelejä mitä on koskaan, siis ikinä pelannut. Moni varmaan vetäisi tästä pelistä pari kymmentä Dark Souls referenssiä ja vertailua, mutta vaikeita pelejä oli ennen Demon's Soulsin ilmestymistä ja omalla kohdalla esimerkki vaikeasta pelistä on edelleen Ninja Gaiden. Tietenkin Souls tyylisiä pelejä on omaksi genreksi asti, mutta Darkest Dungeon ei kuulu niihin, sillä kyseessä on aivan omanlaisensa tapaus joka paljon Dark Soulsia ja kumppaneita enemmän tuo mieleen pelejä kuten Final Fantasy tai XCOM.

Epätoivoiset ajat, epätoivoiset ratkaisut

Peli alkaa kun pelaajan alkuperäinen ryhmä matkaa kartanolle joka toimii pelin päämajana. Lyhyt esittely avaa ne tärkeimmät pointit pelistä ja tuo esille sen millainen peli tyylillisesti on. Makaaberi tyyli sarjakuvamaisemma toteuksella näyttää erittäin hienolta ja se pätee niin hahmoihin kuin ympäristöihinkin. Graafinen ulkoasu on erittäin hieno ja se luo hienosti varsin painostavaa tunnelmaa kun pelaaja komentaa joukkoaan armottomassa maailmassa jossa tappiot ovat hyvin yleisiä, ryhmäläiset kärsivät kokoajan joko fyysisesti tai henkisesti ja ajautuvat herkästi hermoromahduksen partaalle mikä johtaa toinen toistaan raastavampiin ongelmiin. Sotilaat ynnä muut ovat kuitenkin hyvin kertakäyttöistä tavaraa eikä heidän palkkaamisensa maksa mitään. Tämä johtaa siihen että jos ryhmäläistä ei pysty parantamaan tai parantaminen on liian kallista, hänet voi helposti korvata. Tälläinen armottomuus on pelin isoimpia juttuja. Jokaista pelihahmoa pystyy muokkaamaan hieman ja kaikki voi nimetä miten haluaa, puhumattakaan että heistä voi kirjoittaa hieman taustaa. Tämä tuo mieleen XCOMin jossa sotilaisiin kiintyi aivan eri tavalla, kun heidät sai itse luoda. Vaikka DD:ssä hahmot ovat aina tietyn muotin mukaan tehtyjä, niin värejä voi muokata hieman, mutta kun hahmolle antaa nimen, etenkin jos se perustuu johonkin, niin se tuo mukanaan oitis paljon enemmnä painoarvoa.

Darkest Dungeon on hyvin vaikea ja armoton peli jossa pitää osata tehdä kovia päätöksiä. Tehtävät ovat vaikeita ja jos ryhmään kuuluva hahmo ei ole täysissä voimissaan, voi hän olla enemmänkin taakka. Tämän lisäksi hahmot jotka tekevät oman päänsä mukaan, voivat olla vielä sitäkin suurempi taakka. Koska ryhmäläisiä on paljon, on kaikkien parantaminen erinäisistä vaivoista ja peloista hyvin kallista, mikä johtaa siihen, että aina on joku joka kärsii. Tämän lisäksi tehtävät epäonnistuvat erittäin helposti, mikä vain lisää painostusta pelaajaa kohtaan. Päämajaa pitäisi päivittää jotta hahmoille pystyy opettamaan uusia taitoja tai jotta heidän varusteitaan voisi parannella, puhumattakaan että heitä voi parantaa. Lisäksi olisi kiva jos ryhmäläisiä olisi kattava valikoima, jotta olisi aina joku jota voisi käyttää tehtävissä. Darkest Dungeon ei päästä pelaaja helpolla eikä anna siimaa nimeksikään.

Ideoita sieltä täältä

Pelattavuus on vuoropohjaista taistelu jossa on omat niksinsä, rajoitteensa ja temppunsa. Siinä missä FF oli renessanssinsa huipulla paras mahdollinen esimerkki vuoropohjaisesta taistelusta, on DD enemmänkin vain ottanut hieman vaikutteita, sillä tämän pelin taistelusysteemi on merkittävästi erilainen. Hahmot tekevät juttujaan omalla vuorollaa, mikä tuo itselläni lähemmäs poikkeuksetta mieleen FF sarjan. DD:n vuoropohjaisessa systeemissä vuoron lisäksi paikalla on erittäin suuri merkitys ja se tuo mukanaan erittäin tärkeitä taktisia pointteja ja mahdollisuuksia. Tiettyjä asioita voi tehdä vain jos on tietyssä kohdassa jonoa. Neljän hahmon ryhmä sijoittuu jonomaisesti siten miten pelaaja heidät laittaa jonoon, mutta taistelun aikana tapahtuvat asiat vaikuttavat siihen miten jono elää. Pelihahmot voivat tietyillä liikkeillä mennä eteenpäin jonossa, mutta myös taaksepäin, eivätkä he palaa automaattisesti omille paikoilleen. Ärsyttävää tästä tekee se, että pelihahmot voivat tehdä siirtoja myös pelaajan tahtomatta, kun heidän päässään alkaa heittää.

Peliin kuuluu isona osana myös XCOM tyylisesti ryhmäläisten managerointia. Pelaaja voi valita neljä erilaista jäsentä ryhmään jota komentaa tehtävällä. Vaihtoehtoja on todella paljon mikä rikastaa peliä askel askeleelta enemmän. Mukaan mahtuu temppeliritari, palkkionmetsästäjää, papitarta, narria, koiramestaria ja vaikka mitä. Toiset taistelevat perinteisesti lyömällä, kun taas toiset suosivat pidemmän kantavan iskuja. Erityisen arvokkaita hahmoja ovat ne, joilla on sekä että. Kaikkein arvokkaimmiksi hahmoiksi nousevat joko ne jotka pysyvät iskemään lähemmäs miltä paikalta tahansa tai sitten ne joiden ominaisuuksiin kuuluu mahdollisimman monipuolisia kykyjä. Hahmojen parantaminen on erittäin arvokas taito, mutta myös useaan viholliseen osumisen tärkeyttä ei voi olla korostamatta tarpeeksi.

Jokaiseen tehtävään tulee varautua erittäin huolella, mikä tarkoittaa mahdollisimman monipuolisen joukon kasaamista ja kattavan varustevalikoiman haalimista. Retken aikana tarvitaan ruokaa eikä työkaluistakaan ole haittaa sillä lapiolla pystyy raivaamaan vaivatta esteitä, jotka muuten pitäisi raivata käsin jolloin riskinä on haavoittua. Tämän lisäksi mukaan olisi suotavaa ottaa soihtuja, sillä kuten pelin nimi vihjaa, luolastoissa ja tyrmissä voi tulla hyvin äkkiä hyvin pimeää, joka tekee taisteluista hyvin haastavia. Liiallinen tavaroiden haaliminen ei sekään kuitenkaan ole hyvä ratkaisu sillä tilaa pitää olla arvoesineiden kantamiseen joiden kautta saadaan sekä rahaa että hyödyllisiä esineitä joilla parantaa päämajan ominaisuuksia. Tämä korostaa erittäin paljon sitä, miten suuri taakka kusipäinen ryhmäläinen voi olla. He voivat varastella, soimata muita ryhmäläisiä ja kaikki tämä vain lisää kaikkien henkistä taakka, mikä tekee heistä arvaamattomampi taistelussa ja alttiimpia heikkouksille ja vaivoille, mikä puolestaan johtaa nopeampaan tappioon ja kuolemiin. Kun hahmo kuolee, hän ei enää palaa. Joskus, voi taas olla parempi ratkaisu antaa taakkana olevan hahmon kuolla ja vetää tehtävä loppuun niin että vain osa selviää. Joskus taas, parempi luovuttaa kun vielä pystyy.

Vaikeutuksia vaikeutuksien päälle

Pelin isoimmaksi ongelmaksi nousee se, että siinä on aivan liian paljon vaikeuttavaia seikkoja kuin niitä auttavia seikkoja jotka kannustaisivat jatkamaan peliä. Tälläisenään peli tuntuu vain ja ainoastaan vaikealta vaikeuden takia. Siitä seuraa se että peliä pelatessa tuntuu että pelissä ei saa yhtään siimaa mikä taas johtaa siihen että kokonaisuudessa aika vähän sellaisia asioita joita todella odottaa. Jotkut saattavat todella pitää tälläisestä peli-ideasta, mutta itse pidän enemmän sellaisista peleistä joissa pelaajaa haittaavat ja pelaajaa hyödyttävät muuttujat ovat tasapainossa. Jos peli ei tee muuta kuin heittää miinusefektejä niin kyllä siitä tulee hieman epäreilu fiilis.

Darkest Dungeron tuntuu lähemmäs kaikilla mahdollisilla tavoilla todella epätasapainoitetulta. Teki mitä hyvänsä niin hahmot tuntuvat aina saavan mitä rasittavimmat heikkoudet ja yleensä vielä ryppäissä. Itselleni jäi juurikin sellainen mielikuva että lähemmäs jokainen mahdollinen status mitä hahmo voi saada on tavalla tai toisella negatiivinen. Tämän lisäksi resurssit sun muut ovat aina niin vähäisiä että peli etenee erittäin hitaasti eteenpäin, mikä tekee kokonaisuudesta vaikean lisäksi vielä puuduttavankin.

Yhteenveto

Darkest Dungeon on peli jota pelatessa pitää olla jatkuvasti varpaillaan, suunnitella tarkoin ja varautua siihen että menetyksiä tulee tapahtumaan. Kaikkia ryhmäläisiä ei vain voi auttaa eikä jokainen tehtävä ole menestys. Kokonaisuudesta voi tehdä itselleen hyvin henkilökohtaisen jos niin haluaa. Peli tarjoaa monipuolisen ja haastavan kokonaisuuden hyvin näyttävässä paketissa. Itse en kuitenkaan merkittävästi lämpiä tälläisille peleille joka tuntuu alusta asti tarpeettoman haastavalta. 

+ Monipuolinen toiminnallinen toteutus

+ Synkkä tunnelma ja graafinen ulkoasu

- Tarpeettoman haastava

- Epätasapainoitettu

Arvosana: 6,0

Hyvä

Voivatko koneet ajatella?

Turingin testi

PlayStation Now

The Turing Test

Heti kättelyssä tämän pelin nimi viittaa tiettyihi mahdollisuuksiin. Pelataanko tässä robotilla/androidilla joka yrittää todistaa olevansa ihminen tai onko kyseessä tapaus jossa pelaajakaan ei tiedä että onko pelattavana hahmona oleva Ava Turing ihminen vai kone? Varsinaiseksi ongelmaksi nouseekin se, että pelattavuus koostuu lähinnä pulmienratkaisusta, mikä nousee aika turhauttavaksi osaksi, kun tälläisessä asetelmassa olisi mahdollisuuksia monimutkaisiin valintatilanteisiin joissa kyseenalaistetaan se ajatus jonka Alan Turing alunperin tällä kokeella nosti esiin.

Tarinassa pelaaja ottaa Ava Turingin roolin joka pulmia ratkoen yrittää pelastaa muun ryhmänsä yhdessä T.O.M nimellä kulkevan tekoälyn kanssa. Siinä samalla kokonaisuus monimutkaistuu pikkuhiljaa tarinan kanssa, mutta pääasiassa kaikki varsinaiset muutokset tulevat pulmien kehittymisen kanssa.

Pelattavuuden tapauksessa kaikki tekeminen on pulmanratkontaa jossa siirrellään palikoita ympäriinsä ja availlaan ovia jotta päästään jatkamaan kokoajan monimutkaisempia ongelmia. Se mikä oikeastaan tekee kokonaisuudesta astetta paremman on siinä, että peli ei ole tarpeettoman pitkä vaikka se alkaakin tietyillä tavoilla turhauttamaan. Itse tekisin vertauksen peliin Cube jossa oltiin myös avaruusteemassa ja pelin paketti rakentui yllättävän toimivan tarinan ympärille, eikä kyseinen peli jatkunut turhauttavan pitkään.

Turing Test on monella tavalla yllättävän toimiva kokonaisuus mutta se ei kuitenkaan tee siitä erityisen hyvää peliä. Pulmapelien ongelmat ovat läsnä tässäkin pelissä eikä heikko tarina mitenkään korosta peliä. Siitäkin huolimatta paketti toimii suhteellisen hyvin vaikka se monella tavalla onkin aika heikosti tehty, ottaen huomioon sen miten paljon potentiaalia sisältyy tähän konseptiin. Siinä mielessä pelin tarinan loppupuoli varsinkin onnistuu omalla tavallaan yllättämään, mutta myös korostamaan sitä, miten huonosti tätä konseptia on käytetty hyödyksi, sillä peli toimisi merkittävästi paremmin, jos siinä olisi enemmän pelaajan toimista riippuvia kohtauksia ja lopetuksia olisi useampi, sillä lopetus on ehkä kaikkein loukkaavin osa kokonaisuutta.

Yhteenveto

Turing Test on yhtä aikaa todella ennalta-arvattava tarinallisesti ja omalla tavallaan hyvin onnistunut pelillisesti. Vaikka peli onkin säännöstelty kokonaisuus jossa pulmapainotteinen pelattavuus toimii suhteellisen hyvin, niin silti se on aika tylsähkö kokonaisuus.

+ Konsepti ja astelema

+ Suhteellisen onnistunut jaksotus ja pituus

- Heikko lopetus ja sitä kautta tarina

- Pulmien tylsyys

Arvosana: 5,6

Paremmalla puolella

Mysteeri avautua pikku hiljaa

Kuin pelattava elokuva.

PlayStation Plus

Erica

Tämän pelin tapauksessa ollaan ehkä eniten elokuvan ja pelin rajamaastossa. Onko kyseessä sitten enemmän elokuva vai peli? No peliksi tämä on määritelty joten sillä mennään. Mutta erittäin elokuvallinen peli on kyseessä koska valtaosa pelistä on full motion videota niin kyllähän kokonaisuudesta tulee todella elokuvallinen fiilis. Kokonaisuutena peli on pitkälti keskiverto elokuvan pituinen, eli sen läpäisee siinä kahdessa tunnissa. Koska yksi pelikerta ei tarjoa kaikkia vastauksia niin uudelleenpeluuarvon luulisi olevan suhteellisen korkea. Mutta paketti ei kuitenkaan ole sieltä kiinnostavimmasta päästä joten itsellä tämä jäi siihen yhteen pelikertaan.

Tarina seuraa nuorta Erica nimistä naista jonka lapsuuden traumat nousevat pinnalle kun hänen elämänsä alkaa sekoittumaan entisestään. Tarinan edetessä kaikki tuntuu monimutkaistuvan kokoajan enemmän ja monet asiat esitetään sen verran monitulkintaisella tavalla että tarina saattaa edetä suuntaan jos toiseenkin mikä entisestään sekoittaa pakkaa ja pelaajan mieltä, varsinkin kun otetaan huomioon että tarinasta voi saada hyvin erilaisen kokonaisvaikutelman, riippuen siitä, mitä päätöksiä pelin edetessä tekee ja kehen hahmoista luottaa. Lopetuksiakin on muutama erilainen jotka riippuvat siitä, mitä päätöksiä pelaaja tekee ja mihin ratkaisuihin päätyy.

Peliin kuuluu myös mahdollisuus ohjata peliä älypuhelimella ja sellaisenaan se on ehkä kaikkein helpoin. Valtaosa pelistä on satunnaista valintojen tekemistä aikarajan puitteissa. Lisäksi elokuvan edetessä tulee monia pieniä pätkiä joissa pitää tehdä milloin mitäkin, kuten kohdistaa huomiota tiettyyn pisteeseen tai pyyhkiä ruutua. Monet näistä hetkistä tuntuvat lähinnä tarpeettomilta ja pakotetuilta "pelattavuuspuolilta" sen sijaan että pelissä/elokuvassa tehtäisiin vain suoria valintoja sen suhteen mitä pelihahmo Erica milloinkin sanoo tai tekee. Monet näistä pätkistä tuntuvat hyvin tarpeettomilta tunnelmanrikkojilta.

Erica vaikuttaa aluksi paremmalta peliltä mitä se lopulta on sillä maku kokonaisuuteen menee aika äkkiä, näyttelijät eivät kukaan tee mitenkään erityisen ihmeellistä roolisuoritusta ja muutenkin kokonaisuus alkaa loppuakohden ontumaan. Muutenkin kokonaisuus on monin paikoin todella niin ja näin.

Yhteenveto

Erica on parhaimmillaan ihan ok trilleri joka toimii suhteellisen mutta jo ensimmäisen pelikerran aikana alkaa käymään sen verran tylsäksi ja pelattavuuden kanssa rasittavaksi että sitä ei ole hirveästi mieltä pelata uudelleen läpi, vaikka muutamiin ratkaisuihin olisikin hauska ottaa osaa ja tietyt asiat olisi kiva selvittää. Puhumattakaan että pelissä on paljon näitä "mitä jos tilanteita". Mutta ei tämä ole erityisen ihmeellinen valintoihin perustuva tarinapeli.

+ Poikkeava tyyli

+ Monivivahteinen tarina

- Tarpeettomat pelilliset osat

- Ei kestä loppuun asti

Arvosana: 4,6

Huonommalla puolella

Lanka palaa!

Dynamiittikalastus Maailman Pelit

PlayStation Now

Dynamite Fishing World Games

Dynamiittikalustusta en ole päässyt kokeilemaan joten vaikea sanoa että millaista se tosielämässä on, mutta satavarma olen että se ei ole tälläistä. Pelimaailmassa tämä konsepti on vedetty älyttömyydessä huippuunsa ja siinä ohessa on muutenkin menty täysin irti todellisuudesta niin monilla tavoilla, että tälläistä ei voi tapahtua kuin videopeleissä. Ja se on todella hauskaa, huvittavaa ja vauhdikasta.

Idea on  kaikessa yksinkertaisuudessa dynamiitin voimin tehdä selvää jälkeä mahdollisimman suuresta määrästä kaloja, jotka sitten poimitaan talteen ja lopussa lasketaan että sanoiko pelaaja kerättyä enemmän kalaa kilpailija. Ihan pelkkää dynamiittia ei tarvitse käyttää, koska mukaan mahtuu niin sarjakuamaisia lisävarusteita että tunnelma on kuin joistakin vanhoista piirretyistä eli värikästä, näyttävää ja hauskaa. Tosin samalla aikaa paketti on aika itseääntoistava, mutta meno sentään kehittyy mitä pidemmälle pelissä pääsee. Pelihahmo kehittyy, kalat kehittyvät ja haaste nousee nousemistaan, mutta peruspelattavuus kestää ja toimii.

Pelaajalla on aluksi valittavana vain yksi punaniska jolla pelata, mutta pelin edetessä pelattavia hahmoja tulee enemmänkin, mutta peruspelattavuus ei vaihdu mihinkään. Muut pelattavat hahmot suht nokkelasti nimettyjä kuten Salmona Hayek niminen punapää ja kyllähän porukkaan kuuluu myös Viikatemieskin. Hahmon lisäksi vai valita että millaisella paatilla on reissussa, mutta aluksi täytyy tyytyä kylpyammeeseen. Perustoiminnassa käytetään apuna vain dynamiittia, jota kuitenkin on loputon määrä ja sitä pystyy viskomaan piirrossarjamaista vauhtia. Lisävarusteet auttavat tekemään nopeasti selvää fisuista ja sopivalla kombolla saa käyttöönsä ilmahyökkäyksen jossa ohjukset pommittavat vesistöä, tehden kaloista selvää jälkeä. Muita erikoisaseista ovat mm. Leivänpaahdin joka tekee jatkuvaa vahinkoa, hikisukka joka myrkyttää kalat ja onhan mukana astetta epärealistisempikin vaihtoehto, minigun joka tekee suunnatonta vahinkoa.

Sen lisäksi että aseistusta riittää, niin myös hasardeja riittää. Jotkut kalat ampuvat vastaan ja ovat tyylillisesti kuin suoraan gangsterileffoista. Sitten on haikaloja jotka käyvät aggressiivisesti kimppuun ja vedessä voi olla myös räjähdetynnyreitä. Ajoittain vastaan voi tulla myös pomovihollisiakin. Haasteellisessa mielessä peli ei ole kovin vaikea, mutta siinä on kuitenkin sellaisia tekijöitä joiden ansiosta se ei myöskään ole mikään läpihuutojuttu. Paatti voi upota jos ei ole rahaa "huija kuolemaa", niin häviää oitis. Pomovihollisissa, kuten isoilla kala-apajilla on myös aikaraja jona saa kunnolla rellestää ja jos ei siinä ajassa saa pomoviholliselta nirriä pois, tämä ui tiehensä.

Pelin ehkä suurin heikkous on se tietty toisto, mutta samalla aikaa tämä on niitä tapauksia kun peli on tehty vähän tälläiseksi ajantappopelimäisemmäksi eikä silti pidä odottaa mitään erityisen suurta. Graafinen ulkoasu ja varsinkin yleinen värikäs ja täysin pähkähullullä huumorilla tehty piirrosasarjamainen ote toimivat todella hyvin ja peliä on todella hauska pelata, mutta kyllä se myös aika herkästi voi alkaa puuroutua.

Yhteenveto

Dynamite Fishing on hyvä peli omalla yksinkertaisella tavallaan ja tyylillisesti se toimii erittäin hyvin. Lisäksi kokonaisuutta on osattu rikastaa monilla simppeleillä mutta toimivalla tavoilla. Tietysti peli on aika itseääntoistava koska idea ei juuri muutu missään kohtaa, mutta peli on myös rennolla otteella tehty tapaus joka ei missään kohtaa muutu ylipääsemättömän vaikeaksi ja onnistuu samalla tarjoamaan hyvää viihdettä ja veikeää tekemistä.

+ Veikeä ulkoasu ja tyyli

+ Simppeli ja mielekäs pelattavuus

+ Oikeanlainen pelattavuuden rikastaminen

- Pelattavuudessa vallitsee yksi idea

Arvosana: 7,2

Loistava