Joidenkin pelien kanssa sen inspiraation pystyy paikallistamaan lähes välittömästi, etenkin jos se mitä peli muistuttaa, on entuudestaan tuttua huttua. Joskus genre itsessään luo oitis sellaisia tuntemuksia, mutta usein, syy on paljon syvemmällä.
Toimivan idean imitoiminen ei ole huono asia, ellei sitä sitten tee huonosti. Monista hyvistä peleistä näkisi mielellään jäljittelijöitä, koska hyvää haluaa saada lisää. Tälläisiä tapauksia on todella paljon, joskus kyse on saman tekijän tai vastaavan toimesta ja toisinaan tilanne voi olla vähän monimutkaisempi.
Apina ja gorilla vaihtuvat kaniin ja henkiolentopupuun
Kaze ja Villit Naamiot
Kaze and the Wild Masks
Tämä on yksi näitä pelejä joka on tuttu siitä, että se on ollut erästä peliaiheista sisältöä Youtubessa. Siellä se oli todella ylistetty, mutta mahdollisesti hieman puolueellisesti. Ainakin jäi mieleen, sillä sen verran tämän pelin kokeileminen kiinnosti, että sitä tuli sitten ihan pelattua, kokonaan. Peli ei ole erityisen pitkä, mutta sen kantavana ideana onkin läpäistä kentät mahdollisimman täydellisesti, mikä tuo mukanaan todellisia haasteita.
Kani apinoiden jalanjäljissä
Pelin päähenkilö on kani nimeltään Kaze. Kun hän yhdessä ystävänsä/veljensä/sisarensa/tms kanssa vapauttaa pahan velhottaren vangeudesta, lankeaa synkkä varjo maailman ylle, muuttaen monet vihannekset hirviöiksi. Samalla Kazen seuralainen muuttuu siinä samalla veikeän oloiseksi henkiolennoksi. Kaikki tämä esitetään hienosti piirretyillä kuvilla, mutta ilman tekstiä tai puhetta lähemmäs kaikki tarina on täysin tulkinnanvaraista ja siitä Kazen ja toisen kanin suhde ei ole se täysin varma. Tarina nyt ei ole pelin oleellisen asia, se nyt vain asettaa puitteet pelille ja tekee sen erittäin hienosti. Hirviövihannekset ovat oikein näppärä idea ja niitä on käytetty todella hyvin. Jättiläisporkkanat ovat hyvin perustyylisiä vihollisia jotka liikkuvat ees taas kun taas tomaatit ampuvat tulipalloja ja maissit ovat kasvattaneet terävät hampaat, eikä niitä voi vahingoittaa edestä päin.
Pelin ulkoasu on erittäin positiivisella tavalla toteutettu. Värikäs ja sopivan veikeä tyyli onnistuu luomaan todella hyvät puitteet pelille. Viholliset näyttävät sopivan koomisilta, Kazen ilmeet ovat hyviä ja tapa jolla pelihahmo käyttää korviaan propellina tai käsinä kiipeilyssä, ovat todella hyviä tyyliseikkoja. Tälläinen todella hiottu pixel art tyyli luo erittäin piirrossarjamaisen tyylin, mikä sopii peliin erittäin hyvin, mutta voi olla myös todella hämäävä, sillä vaikka se näyttää juurikin lapsille sopivalta peliltä, niin se on haastavuudessaan enemmänkin kokeneempien pelaajien heiniä.
Pelistä tulee erittäin nopeasti mieleen Donkey Kong Country pelisarja, vaikkakin tässä pelissä ei keräillä banaanien sijaan porkkanoita, vaan kristallinpalasia. Eniten peli tuo mieleen alkuperäisen trilogian keskimmäisen pelin, Diddy's Kong Quest ja Kaze on pelattavuudeltaan lähemmäs täysin samaa maata kuin Dixie Kong, mutta pystyy tehokkaampaan ilmahallintaan. Pelaaminen on tasohyppelyä vaihtelevissa kentissä ja vaihtelevilla mekaniikoilla ja monissa kohdissa vertauksena voi oitis käyttää Donkey Kong Country 2:sta. Eläinkamuja ei ole, mutta Kaze pystyy erilaisilla maagisilla naamioilla muuttamaan ominaisuuksiaan. Haukkanaamion avulla pystyy lentämään, hainaamion avulla uimaan, tiikerinaamiolla kiipeilemään ja leviathan naamio ottaa Kazen osittain haltuunsa ja pistää juoksuksi. Erilaisia pelimekaniikkoja käytetään todella hyvin ja koska peli on suhteellisen lyhyt, niin tietyt ideat ehtivät toistua pari kertaa, harjoitteluna ja haasteena. Kentistä löytyy myös kirjaimet K, A, Z ja E jotka keräämällä saa kultaisen pinssin, joka tosin on täysin vapaaehtoinen eikä vaikuta pelin etenemiseen mitenkään.
Runsaasti lisätekemistä per kenttä
Kaze and the Wild Mask on loppuakohden varsin haastava peli. Se pistää pelaajan todella yrittämään tasoloikkakohtia joista osassa kyse on todella nopeista hoksottimista ja osassa juuri oikeasta ajoituksesta. Vihollisia voi vahingoittaa joko pyörähdysliikkeellä tai päälle pomppaamalla ja kumpikin on osa tasohyppelykohtien suorittamista. Pelin mekaniikat alkavat erittäin simppeleinä, mutta ne mutkistuvat nopeasti ja jos DK Country sarja on tuttu, niin tämä peli on oitis erittäin tuttu. Itselle apinaklaanin kommellukset ovat tuttuja lähinnä SNES trilogian kautta ja kyllä Kazesta huomaa että tässä haetaan niin monella tavalla samanlaista fiilistä. Haaste on loppupuolella aika korkea, mutta modernina pelinä, vaihtoehtona on helpompi pelimoodi, joka lähinnä lisää tarkastuspisteitä ja kestävyyttä, mutta joka ei tasohyppelyä isommin helpota. Tälläisenäänkin peli on tietyissä kohdissa todella haastava ja monesti aika turhauttava. Useita kohtia saa yrittää uudestaan ja uudestaan ennenkuin niistä selviää ja monesti lisätarkastuspisteet ovat jotenkin todella rasittavasti suunniteltuja sijainnillaan.
Pelin pelaa läpi alta viiden tunnin, mutta jos haluaa tehdä kaiken mitä peli tarjoaa, niin tämä aika voi mahdollisesti tuplaantua. Jokaisessa erillisessä maailmassa on yksi erikoiskenttä jonne pääsee keräämällä muista maailmoista haastekristallien palaset. Nämä ovat piilossa olevia haasteita ja niitä on kaksi kentässä. Haasteet voivat olla kristallien keräämistä, vihollisten nuijimista tai muuta kivaa, joko normaalina Kazena, tai kentässä olevana naamiovariaationa. Jokainen naamio tuo mukanaan paljon mahdollisuuksia, mutta kyllä oma suosikkini on kaikessa nopeudessaan tiikerinaamio. Kristallihaasteet ja KAZE laatat eivät ole ainoita haasteita sillä merkinnän saa myös jos kerää kentässä vähintään 100 liilaa kristallinpalasta, joita kentistä löytyy ja jokaisessa kentässä on myös aikahaaste, kuten Crash Bandicootissa. Myös siitä saa erityismerkinnän jos läpäisee kentän ottamatta yhtään vahinkoa. Kaikki tämä on täysin vapaaehtoista, mutta kyllähän se lisää pelattavaa todella merkittävästi, vaikka itse en siihen isommin uppoutunutkaan ensimmäisen maailman jälkeen.
Yhteenveto
Kaze ja Villit Naamiot on ihan hyvä tasohyppely. Se ei niinkään perusta siihen pituuteen vaan haasteeseen, vaatien pelaajalta loppuakohden melko paljon, mutta noteeraa ne jotka todella haluavat suoriutua kaikista haasteista pelissä. Pelattavuus on hyvää laatua, värikäs piirrossarjamainen ulkoasu on todella hyvä, mutta peli on kaukana helposta, sillä loppuakohden haaste nousee melko nopeasti. Peli ottaa isot pisteet tyylikkyydestään ja pelattavuudestaan, mutta se ei ole loppuviimeksi sellainen peli, josta tulisi uusi standarti mihinkään. Kaze on enemmänkin Donkey Kong Countryn manttelinperijä ja on siinä suhteessa onnistunut todella esimerkillisesti. Paljon paremmin kuin monet jotka ovat yrittäneet olla Castlevanian, Megamanin tai Ninja Gaidenin perillisiä.
+ Pelattavuus
+ Ulkoasu ja yleinen tyyli
+ Vaihtelu
- Haaste korvaa pituuden
- Paikoin helposti todella turhauttava
Arvosana: 6,5
Erinomainen
Kolme tarinaa joista tulee jotakin aivan muuta, miltä aluksi vaikuttaa
Viimeinen Pysäkki
PlayStation Plus: Premium
Last Stop
Itse niputtaisin tämän pelin yhteen Laken, Road 96:n ja monien muiden Telltalen esimerkkiä seuranneiden, Telltalelike, pelien kanssa. Sitä kautta tiettyjä odotuksia peliä kohtaan on oitis, mutta samalla aikaa varovainen lähestymistapa, sillä monesti nämä pelit jättävät paljon toivomisenvaraa. Last Stop onkin tästä lopulta todella hyvä esimerkki modernista seikkailupelistä joka ei ole ihan Life is Strange tasoa, mutta yrittää, epäonnistuu, mutta yrittää.
Episoditarina minimikoossa
Peli jakaantuu kouralliseen kappaleita, joissa seurataan kolmen eri henkilön tarinoita jotka tietyssä vaiheessa sitoutuvat vahvasti toisiinsa. Pelaaja voi päättää missä järjestyksessä käy tarinaosuudet läpi, mutta tämä ei juuri vaikuta lopputulokseen tai tarinan rakentumiseen. Jokaisessa jaksossa jokaisella hahmolla on oma osuutensa jotka pelaa läpi hyvin nopeasti. Yhden osan läpäisee 15-30 minuutissa ja yhden jakson alta tunnissa, joten peli pelaa kokonaisuudessaan noin viidessä tunnissa. Yksikään hahmoista ei isommin nappaa, kuten ei myöskään tarinakaaret, vaikkakin loppua kohden lähestyttäessä kokonaisuus menee merkittävästi erilaisempaan suuntaan, kuin monien vaihdeiden aikana olisi voinut luulla. Tiettyä yllätyksellisyyttä on, mutta iso kokonaisuus ei vain ole erityisen kiinnostava.
Vaihtelua sentään on, sillä yhden pelihahmon tarina on eräänlainen pettämistarinan ja vakoojatrillerin yhdistelmä, toisen nuorisoporukan ongelmatilanne mysteerimiehen kanssa ja kolmas on eräänlainen yliluonnollinen ruumiidenvaihtokomedia. Pelissä on selvästi kokeiltu vaikka mitä, mutta lopputuloksesta tulee vähän sellainen fiilis että Last Stop on kuin kokoelma useamman eri tarinaidean yhdistelyä, joka lopussa ei vain vakuuta ja tuntuu paikoin epämääräiseltä sähellykseltä jossa fokus on ison osan ajasta hukassa, vaikka lopussa kaikki alkaisikin nitoutua hienosti yhteen.
Huterasti rakennettu ja hosuttu valintarakenne
Last Stop on paperilla valintojen mukaan kehittyvä peli, jossa pelaajan ratkaisut muokkaavat tarinaa. Käytännössä tämä on hyvin hutera versio siitä, mitä Telltalen peleissä on saanut. Episodit ovat melko lyhyitä ja monet valinnat eivät lopulta edes vaikuta juuri yhtään lopputulokseen. Erinäiset lopetukset ovat suurelta osin yhdestä valinnasta riippuvaisia. Vaikka pelissä seurataan kolmea eri hahmoa, eivät tarina juuri vakuuta. Iso syy on siinä, että kaikki etenee niin nopeasti. Yhden jakson pelaa vajaassa tunnissa ja tuntuu että valtaosa valinnoista on pelkkää illuusiota. Valintailluusio ei ole suoraan huono asia kun tehty hyvin, mutta koska lopputulokseen ja moniin muihinkin asioihin vaikuttavat vain muutamat valinnat, niin tämä rakenne ei isommin toimi, tai ei ainakaan millään tavalla lisää uudelleenpeluuarvoa.
Valintojen kanssa muutenkin tuntuu että kyseessä on kevytversio Telltale pelien rakenteesta, joten kovassa puutteessa voi mennä, mutta tarinallisia pelejä on paljon parempiakin. Ulkoasultaan tyylissä on samaa mitä TT:n peleissä, mutta K18 materiaali on karsittu täysin pois ja se näkyy paikoin todella varovaisena toteutuksena. Pelattavuuden suhteen yleisesti peli on vähän kökkö, sillä ohjattavuus on melko heikolla tasolla ja se yleisen hutera toteutus tuntuu myös muuallakin sillä välillä grafiikka bugii ja peli tuntuu hivenen epävakaalta, mitä tavallaan kuvastaa erittäin hyvin sitä, että nyt on kyseessä tälläinen sekundapeli.
Yhteenveto
Last Stop on ongelmallinen siksi, koska sen toteutus jättää niin paljon toivomisevaraa. Hyviä ideoita on ja pelissä on selvästi otettu mallia genren parhaimmilta. Lopputuloksessa ongelmallista on se todella heittelehtivä toteutus, paikoin erittäin heikko pelattavuus ja todella näennäinen valintojen tekeminen joka aina johtaa samaan asiaan. Last Stop on niin kiveen kirjoitettu, että se on parhaimmillaan hyvä esimerkki siitä, miten tälläinen peli tehdään väärin ja kaiken kruunaa lopussa tehtävä lopetusvalinta. Graafisesti peli näyttää hyvältä ja tarinassa on puolensa, mutta se ei auta isoa kokonaisuutta oikeastaan yhtään.
+ Useamman eri tarinan yhtäaikainen käyttö
+ Graafinen ulkoasu on varsin hieno
- Yleinen toteutus on todella hutera
- Valintojen merkitys on olematon
Arvosana: 3,0
Pettymys
Eskadroona valmiina avaruustaisteluun
Tähti Sodat: Laivueet
PlayStation Plus
Star Wars: Squadrons
Tähtien Sota pelien kohdalla tuntuu että kun tarpeeksi kauan jatkaa niiden läpi käymistä, niin miltein kaikki genret alkavat tulla tutuiksi. Tietysti itse en missään nimessä etsimällä etsisi tiettyjen genrejen pelejä ja tämäkin genre on sellainen, että mikäli peli ei olisi osa PS+ palvelun tarjontaa, niin en sitä olisi itse varmaan missään kohtaa pelannut ja aika nopeasti tämän pelin kohdalla tulee vastaan se sama tilanne kuin vaikka Jedi Starfighterin kanssa, eli ei ole oman tyylinen genre. Kyllähän sitä nyt kokeilee, mutta ei siihen millään uppoudulla samalla tavalla kuin niin moniin muihin Star Wars aiheisiin peleihin uppoutuu ja monet niistä peleistä ovat laadullisesti huomattavasti heikempia kuin tämä.
Avaruustaistelija kummaltakin puolelta
Squadrons tarjoaa juurikin sellaista avaruustaistelu kuin voisi sarjalta odottaakin. Aluksi pelaaja luo itselleen hahmon sekä Imperiumin että Kapinallisten puolelle ja kokonaistarina seuraakin näitä kahta eri rintamaa vaihdellen välillä puolelta toiselle. Tarina itsessään on ihan OK Star Wars tasoa ilman mitään merkittävästi erikoisempaa. Jedi sisältöä ei juuri ole, mitä itse pidän huomattavasti kiinnostavamana osana Tähtien Sotaa. Squadrons keskittyy laivastoon ja taisteluun aluksilla.
Pelattavuus on kokonaisuutena varsin hyvää tasoa ilman mitään erikoisempaa, mutta se on samalla aikaa juurikin sen verran monimutkaista, että tämän pelin pariin voi olla hyvin haastavaa palata pidemmän ajan jälkeen. Yhtenä syynä on se, että tiettyjä asioita ohjattavuudessa pitää palautella aina mieleen, jotta ne alkavat sitten tulla jouhevasti muistista. Pelattavuus ei kuitenkaan ole tarpeettoman monimutkaista, vaan yllättävän simppeliä, siinä on vain muutamia asioita jotka unohtuvat todella helposti. Toinen syy on siinä, että pelattavuudessa on sellainen ote, joka voi vaatia hieman totuttelua. Avaruustaistelu tuntuu monesti todella pikkutarkalta, mikä nopeatempoisuutena vuoksi alkaa herkästi tontua täydeltä hosumiselta ilman mitään isompaa hallintaa. Sanotaan vaikka että tämän pelin kanssa ei juuri missään vaiheessa tunne todella olevansa tilanteen herra koska kaikki liikkuu niin nopeasti ja monet pikkutarkat asiat tekevät toiminnasta vähän sellaista räpeltämistä, vaikka se tavallaan onkin vain nopeaa reagoimista.
Lentotaistelupelit nyt eivät muutenkaan ole sieltä parhaasta päästä omalla kohdalla ja valtaosa pelaamistani, ovat olleet Star Wars teemaisia, kuten kauan sitten X-Wings vs Tie Fighter sekä ei niin kauan sitten, Jedi Star Fighter. Star Wars tunnelmassa tämä on juurikin sellainen peli joka tarjoaa sitä lentotaistelutunnelmaa joka todellakin kuuluu osaksi monia elokuvien loppuhuipennuksia, ei epäilystäkään. Ne eivät ole omalla kohdalla koskaan olleet yhtä mielekkäitä kuin valosapelitaistelut, mutta silti. Squadrons on todella tutunlainen peli, vaikka siinä onkin omanlaisensa kehitys pelillisessä mielessä ja jopa tarinallisesti peli pyrkii tarjoamaan vähän enemmän.
Squadrons on todella itseääntoistava peli, sillä aika nopeasti pelissä tuntuu, että on kokenut kaiken mitä pelillä on tarjottavanaan. Tietysti haaste lisääntyy, mutta peli ei oikeastaan missään vaiheessa ala tuntua erityisen houkuttelevalta saati kiinnostavalta, sillä samaa tavaraa on luvassa pitkälti alusta loppuun, tietynlaisilla vivahteilla. Taistelu on monesti vieläpä väärillä tavoilla haastavaa, kun iso haaste on pyrkiä pitämään vihollinen näkyvissä, jossa pystyy ampumaan sitä ja samalla yrittää itse välttää osumasta johonkin itseään isompaan, ettei kuole kerrasta.
Yhteenveto
Tähtien Sota: Laivueet on juurikin sellainen peli joka ei itseä juuri puhuttelu, mutta kun miettii tälläisiä lentotoimintapelejä niin kyllä tämä peli tarjoaa siinä mielessä erittäin hyvän asetelman suhteellisen simppeleillä kontrolleilla, joissa ei tarvitse opetella tarpeettoman paljon erilaisia temppuja. Kahden eri pilotin tarinat liittyvät todella hyvin pääsarjan tarinan oheen ja pelistä näkee että sen eteen on nähty sentään jonkinverran vaivaa. Pelattavuus on toimiva ja peli näyttää hienolta. Mutta omalla kohdalla täytyy silti todeta että tälläisestä toimintapelistä, en itse saa niin paljon vaihtelevaa pelattavaa irti, että suosittelisin sitä sen enempää.
+ Star Wars tunnelma ja tyyli
+ Sopivan simppeli pelattavuus
- Itseääntoistava
- Jotenkin turhan pikkutarkka/tahmea pelattavuus
Arvosana: 6,0
Hyvä
Ennen Returnalia, Housemarquelta tuli jotakin tälläistä
Materiaputous
PlayStation Plus: Premium
Matterfall
Tämän pelin kanssa ei ollut mitään odotuksia, eikä oikeastaan mitään tietoa muustakaan peliin liittyvästä, vaikka nimi on etäisesti jostakin tuttu. Nopeasti pelistä tulee aika tuttu fiilis ja kun tietää että tekijänä on suomalainen Housemarque, niin tietyllä tavalla alkaa oitis tietämään vähän mitä odottaa. Näiltä tekijöiltähän ovat peräiset synkkä zombieräiskintä Dead Nation, erittäin mielekäs avaruusräiskintä Alienation, haastava tasohyppely Outland sekä viimeisimpänä murhaavan vaikea Returnal.
PlayStationin Metroid...in näköinen
Lähemmäs ensimmäinen asia mikä pelistä tulee mieleen kun pääsee aloittamaan, on se, että peli näyttää todella Metroid tyyliseltä tapaukselta aina pelihahmosta sivultapäin kuvattuun hektiseen toimintaan. Kun pelissä sitten pääsee vähän enemmän eteenpäin, niin käy kyllä selväksi että Matterfall ei edes yritä olla Metroid, sillä se on loppuviimeksi varsin suoraviivainen peli jossa tutkiminen on lähinnä pienenä lisänä, mutta tavallaan suotavana sellaisena, koska se on tapa saada lisää erikoisvarusteita ja sitä kautta saada peli hieman helpommaksi. Toisaalta tästä pelistä tulee aika samanlainen fiilis kuin Returnalista, mutta tällä kertaa 2D, eikä 3D perspektiivistä.
Tarina pelissä keskittyy lähinnä alkunäytökseen jossa pelihahmo kertoo että mikä on homman nimi ja sen jälkeen ei tarinaa sitten ole tulossa. Kentät ovat melko samanalaisia, tietyillä omilla teemoillaan ja satunnaisilla lisähaasteilla lähinnä pahempien vihollisten ja haastavamman tasohyppelyn kautta. Perusidea ei muutu mihinkään missään kohtaa, vaikka ainakin peli käyttää hieman hyväkseen niitä pieniä satunnaisia lisiä, mitä perustoimintaan on tuotu. Toiminnassa pääoassa on lähinnä se, että pelaaja läpäisee kentät mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti, ei ota itse osumaa ollenkaan ja tuhoaa viholliset erittäin nopeasti ja hyvällä pistekertoimella.
Pelattavuudesta peli sentään ottaa pisteet näyttävyydestä ja hyvistä lisävivahteista liikkumiseen. Pelihahmo ampuu siihen suuntaan mihin sauvalla osoittaa ja lisäliikkeet tehdeen pääasiassa olkanapeilla. Pelihahmo voi syöskyä, mikä on paras tapa välttää vahinkoa, tehdä tuplahypyn ja manipuloida materiaa erikois-säteellä. Sitten on liuta erikoistehosteita jotka voimistavat tiettyjä osia pelattavuudesta. Ne eivät isompaa vaihtelua tuo, mutta Matterfallissa on puolensa.
Lyhyt ja lopuksi vaikea
Pääasiassa tuntuu että peli pyrkii kompensoimaan lyhyttä pituuttaan olemalla mahdollisimman haastava. Pelissä se tuntuu lähinnä vaikeustason valinnan kautta sillä elinvoimaa on hyvin rajallisesti ja pelin toiminta on monin paikoin todella selvää luotihornaa. Ammuksia tulee joka puolelta ja nopeat refleksit ovat tarpeen. Kentissä avain asemassa onkin pelata niitä monta kertaa jotta mahdollisesti pelastaa kaikki siviilit (saa kaikki tehosteet) ja saa mahdollisimman kovat pisteet. Tämä on niitä pelejä jossa on kilpaileva pisteidenlaskenta.
Mutta se todellinen haaste keskittyy pääasiassa viimeiseen pomotaisteluun, joka on pelin yleiselle tasolla todella hurja vaikeuspiikki ja syy siihen, miksi tehosteiden kerääminen on hyvin tärkeää. Tämä taistelu on aivan liian pitkä ja tehty niin pikkutarkaksi, että se ei ole millään tavalla enää hauskaa, vaan turhauttava haasteputke joka menee aivan yli siinä, miten paljon luoteja ruudussa voi äkkiä ollakaan. Sanotaan että jos muu peli on kouluarvosana asteikolla tasoa 7, niin kolmosbossi on tasoa 5. Ongelma on lähinnä siinä, että haaste nousee niin paljon ja tulee pääasiassa erittäin turhauttavista seikoista, mikä on suuri sääli koska kaksi aiempaa pomotaistelu ovat erittäin hyvin tehtyjä.
Matterfall on paperilla hyvä peli, mutta toteutuksessa ei ole määrä, eikä isommin laatuakaan. Kenttiä on kokonaista 9 ja sitten 3 pomotaistelua. Siviilien etsiminen ei sekää ole erityisen hyvää vaihtelua ja vaikka räiskintä onkin kivaa, niin se ei nosta peliä mitenkään erityisen korkealle eikä tarinaakaan löydy. Tälläisenään Matterfall on hyvin suppea peli jonka lopussa odottaa turhauttavaksi tehty lopputaistelu, joka ei ole edes tyylillisesti samalla tasolla kuin sitä edeltävät.
Yhteenveto
Matterfall on kuin nintendon Metroid, mitä tulee ulkoasuun ja tyyliin. Mitä tulee vaihteluun ja laajuuteen, ei kumpaakaan ole isommin luvassa. Se minkä peli kuitenkin menettää pituudessa, se ottaa takaisin vaikeudessa. Pein on bullet time tyylistä scifiräiskintää muutamilla simppeleillä ominaisuuksilla jotka todellakin tekevät pelaamisesta melko hauskaa. Tarinallisesti luvassa ei ole mitään erikoista ja loppuviimeksi kentätkin ovat omia kokonaisuuksiaan ilman yhteensitovaa tarinaa.
+ Räiskintä
+ Scifi ympäristö
+ Erikoisominaisuudet
- Haaste korvaa pituuden
- Loppuhuipennus/lopputaistelu
- Vaihtelun olemattomuus
Arvosana: 4,3
Huono
Pääarvio
Peli joka on kuin selvästi erään pelin imitoija, mutta joka on myös kuin kokoelma erilaisia asioita retropeleistä, jotka vaikuttavat nopeasti melko tutuilta.
Sama imitaattori, eri kohde
Yooka-Laylee ja Mahdoton Pesä
Yooka-Laylee and the Impossible Lair
Ensimmäinen peli sarjassa on tuttu, mutta en sitä erityisen hyväksi kutsuisi. Tätä, voisi kutsua merkittävästi paremmaksi kokonaisuudeksi. Pelillisesti kyseessä on hyvin erilainen tapaus, vaikkakin siinä on myös rutkasti samaa. Tyyli ei ole muuttunut mihinkään, mutta pelattavuus ottaa paljon enemmän mallia Donkey Kong Countrystä Banjo Kazooien sijaan.
Hyökkäys mehiläispesään bataljoonan kanssa tai ilman
Pelin asetelma on samaa sorttia edeltäjänsä kanssa. Päähenkilöt ovat kameleontti Yooka ja lepakko Laylee. Pääroisto on mehiläispohatta capital B ja pelin tavoite on antaa hänelle elämänsä selkäsauna. Heti aluksi kaksikko pääsee sisälle hänen tukikohtaansa, Impossible Lair, jonka suorittaminen on niin merkittävä haaste, että suurella todennäköisyydellä, kaksikko ei siitä haasteesta selviä. Onneksi mehiläiskuningatar Phoebe pelastaa kaksikon ja lähettää heidät vapauttamaan hänen mehiläisprikaatinsa sotilaat. Nämä vapautetut sotilaat sitten auttavat selvittämään mahdottoman pesän, joten mitä enemmän vapautettuja sotilaita on, sitä enemmän apua lopulliseen haasteeseen riittää. Pelaaja saa vapaasti yrittää viimeistä kenttää missä vaiheessa tahansa, mutta koska viimeinen kenttä on niin korkea haasteeltaan, on suotavaa pelata iso osa muista kentistä ensin, koska palkintona on apuja viimeiseen haasteeseen.
Kentät itsessään ovat peruspätevää sivulta päin kuvattua tasohyppelyä erilaisissa ympäristöissä. Joskus paikat voivat olla jäässä ja joskus taas jää voi olla nesteenä. Erilaisia hasardejakin löytyy ja vihollisia on siellä täällä. Kentissä on piilotettujakin esineitä ja muutenkin keräiltävää riittää. Isossa maailmassa, josta kenttiin mennään liikutaan 3D ympäristössä ja sieltä käsin näkee miten eri kentät muuttuvat, kuten maailmassa tekee asioita jotka muuttavat niitä. Juurikin tämä vesi-jää vaihtuminen on yksi esimerkki siitä kaikesta. Maailmassa on myös seiniä, joiden avaamiseen tarvitaan kolikoita, jotka ovat usein varsin hyvin jemmattuja eri kentissä. Vaikeustaso nousee hiljalleen, mutta pääasiassa ainoa oikeasti vaikea osa kokonaisuutta, on nimikko Impossible Lair.
Oman helpotuksensa kokonaisuuteen tuovat erilaiset hahmotehosteet (tonics) joita saa avattua suorittamalla erilaisia haasteita ja ratkomalla pulmia ympäristössä. Nämä tehosteet muuttavat hahmojen ominaisuuksia, tuovat lisää ominaisuuksia ja voivat joko helpottaa tai vaikuttaa pelaamista. Osalla voi enemmän muokata sitä miltä peli näyttää kun taas osa vaikuttaa suoraan pelaamiseen. Yhdellä voi paikallistaa piilotettuja esineitä, yhdellä voi nopeuttaa pelihahmon liikettä kun taas toisella hidastaa. Jotkut tehosteet taas avaavat erilaisia ominaisuuksia jotka helpottavat vihollisten nuijimista. Koska tehosteita voi olla kerralla käytössä vain rajallinen määrä, on osa pelikokemusta päättää, että mitä itse haluaa käyttää.
Jos ensimmäisellä kerralla et onnistu, muuta taktiikkaa
Peli sijoittuu pitkälti samoihin ympyröihin kuin ensimmäinen peli, mutta en kutsuisi sitä suoranaisesti jatko-osaksi, sillä peli on merkittävästi erilainen kuin edeltäjä. Siinä missä ensimmäinen on selkeä hengellinen seuraaja Banjo-Kazooie pelille 3D tasohyppelyssä ja collectathon tyylisessä esineiden etsimisessä, on tämä toinen peli enemmänkin 2D tasohyppelyä ja siinä samalla esineiden etsimistä Donkey Kong tyylisellä lähestymistavalla. Kummassakin pelisarjassa on selkeitä linkkejä keskenään, mutta juurikin se, mistä pelaaminen koostuu määrittelee ison osan pelin tyylistä. Ensimmäisellä kerralla kentissä oli varsin vapaata hyppymistä ja tutkailua sivutekemistä tehden. Toisella kerralla kyse on merkittävästi enemmän erillisistä tasoista joissa sitten kerätään piilotettuja esineitä ja vapautetaan vangittuja mehiläis-sotilaita.
Yooka-Laylee ei ollut järin hyvä peli. Se voi mieleen monet ei niin hyvät tasohyppelypelit jotka eivät olleet läheskään sama tasoa Spyrojen ja Crashin kanssa, vaan enemmänkin jotakin sekundaa, kuten Croc. Tämä toinen peli ei ole yrittänytkään paranella sitä lähtökohtaa, vaan on sen sijaan ottanut toisenlaisen lähestymistavan ja vaikka genre onkin sama, niin tyyli siinä genressä, on erilainen. Päällisinpuolin peli näyttää merkittävästi simppelimmältä mitä edeltäjänsä, mutta kun mietitään suoraan sitä mielekkyyttä ja syvällisyyttä, niin tämä peli pärjää siinä vertailussa merkittävästi paremmin. Selvästi erilliset kentät parantavat pelin rytmitystä, tuovat parempaa vaihtelua eikä kokonaisuus tunnu niin uuvuttavalta. Ensimmäisen pelin iso ongelma oli siinä että tapa jolla se laajeni, tuntui helposti aika puuduttavalta koska mitään isompaa tasollista parannusta ei tullut. Laajoista alueista tuli vain laajempia ja samalla sekavampia. Tällä kertaa kaikki pysyy paljon paremmin hallinnassa ja maailma ja kentät kehittyvät hallitummin ja mielenkiinto kestää pidempään.
Vaikka Impossible Lair ei ole mikään mestariteos, eikä edes sellainen tapaus jota ehdottomasti kannattaa kokeilla, se on jotakin sellaista josta DK Country tyylisten pelien ystävät saavat aivan varmasti todella paljon irti ja voivat heittää lopullisen arvosanan päälle pisteen tai puolitoista. Kokonaisuus on selvästi edeltäjäänsä parempi.
Yhteenveto
Yooka-Laylee and the Impossible Lair on varsin hyvin koottua tasohyppelyä useilla vaihtelua tarjoavilla vivahteilla ja useilla pelikliseillä. Pelattavuus on simppeliä ja haastavaa sekä varsin kattavaa. Pelattavaa, avattavaa ja löydettävää on runsaasti ja paikoin vaikeustaso on vähän turhankin pikkutarkkaa sorttia. Kokonaisuus ei ole se paras mahdollinen vaan se laatu on enemmänkin monissa yksilöllisissä kentissä. Tyyliltään peli värikäs ja veikä, juuri lapsille sopiva, vaikkakin vaikeustaso voi olla siihen suhteutettuna hivenen korkea. Ääninäyttelyä ei ole, jos siansaksaa ei lasketa ja se on omiaan korostamaan sitä, mitä peli yrittää imitoida.
+ Paljon pelattavaa
+ Peruspätevää tasohyppelyä
+ Värikäs ulkoasu ja veikeä tyyli
- Epätasainen vaikeustaso
- Vaihtelua saisi olla enemmän
Arvosana: 6,5
Erinomainen
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.