Tarinalliset pelit ovat sellaisia joihin itse pääsen usein todella hyvin sisään ja jotka saattavat viedä täysin mennessään, myös silloin kun tarina vähän sakkaa ajoittain. Tosin samalla aikaa, olen tullut tälläisten pelien suhteen hyvin vaativaksi, sillä kun on pelannut montaa todella hyvää, niin vaatimukset alkavat olla suht korkeat.

 

 

 

Tarinallisia pelejä voi tehdä hyvin monella tavalla ja valintojen vaikutus on yksi niitä parhaita. Mutta tämä on myös yksi niitä pahimpia kompastuskiviä joita pelintekijät voivat polulleen kerätä, sillä väärin tehtynä, nämä voivat tuhota koko pelin tai vähintäänkin sen lopetuksen.

 




 



Kuolleet kävelevät jälleen Telltale Gamesin ensimmäisessä jatko-osa pelissä. Heidän ensimmäisen ison hittinsä toisella kaudella, kun pikku hiljaa kasvava Clementine kohtaa maailman monet vaarat ja julmuudet.

 

 

 

The Walking Dead: Season 2

Ensimmäinen Walking Dead oli Telltale Gamesin todellinen läpimurto ja kyseisen pelin pelimekaniikka edelleen yksi omia ehdottomia suosikkejani jonka Batman: Enemy Within peliin mennessä ehti kehittyä valtavasti ja vaikkakin Telltale Gamesin magnum opus onkin tämän pelin kanssa samoihin aikoihin ilmestynyt The Wolf Among Us, niin kyllä tämä peli näyttää että mitä Telltale teki aikoinaan hyvin. Tarina on vahva, täynnä vaikeita ratkaisuja ja yllättäviä käänteitä jotka noudattavat vahvasti lähdemateriaalin tyyliä.

 

Clementine varttuu ja vakavoituu

Pelin tapahtumat lähtevät käyntiin pian ensimmäisen pelin jälkeen. Lee on kuollut, jättäen Clementinen omilleen, viimeiset sanat neuvoinaan. Christan ja Omidin mukana eteenpäin lähtenyt pieni tyttö on pelin alkuun mennessä hieman kasvanut ja pian hän ajautuu uuteen suuntaan, joutuen samalla miettimään että mitä aikoo todella saavuttaa tästä eteenpäin. Pelaajan moraalisena kompassina toiminut tyttö on nyt pelaajan ohjattavana ja pelaaja voikin nyt määritellä millainen Clementine loppuviimeksi on. Vaikkakin monet pelin tarinalliset kuviot ovat todella ennaltamäärättyjä, niin pelaajan päätökset ohjaavat silti monien juonikuvioiden kehittymistä. Clementinellä on se tietty perusluonne ja asenne, mutta pelaajan päätökset maustavat sitä hieman ja sitä kautta pelaaja vaikuttaa myös siihen, miten muut pelihahmot kohtelevat häntä tai miten kaikki lopulta päättyy, tältä erää.

Spoilaamatta juonta sen enempää, voi olla hyvin hankala puhua mistään mitä pelin aikana todella tapahtuu, joten jätän sen aihealueen tuohon alemmas. Vaikka peli onkin jo vähän vanhemman puoleinen ja kausia on tullut kaksi lisää, vieden Clementinen tarinakaaren päätökseensä, niin tässä alkuvaiheessa tarinassa oli paljon mahdollisuuksia. Koska pelissä ollaan vielä lapsen näkökulmassa, niin siinä asetetaan tiettyjä rajoitteita ja vinkkeli on aivan erilainen kuin ensimmäisellä kaudella. Vaikka ensimmäisen pelin tallennuksen voikin ottaa käyttöönsä, niin valtaosa ensimmäisen pelin tapahtumista on lähinnä muutamia Clementinen kommentteja siellä täällä, tarinaa ne eivät juuri ohjaa suuntaan tai toiseen.

Kokonaisuutena tarina vähän niin ja näin, siinä on hyviä ideoita mutta monin tavoin tuntuu että iso osa päätöksistä ei johda erilaisiin lopputuloksiin. Yllätyksiä mahtuu kyllä mukaan ja jotkut päätökset mitä pelaaja tekee tuntuvat oikeasti johtavankin johonkin, mutta iso osa on lähinnä silmänlumetta. Se mikä tekee siitä kuitenkin todella hyvän, ovat ne henkilöhahmot. Siinä missä monet ensimmäisessä pelissä tutuiksi tulleet hahmot tuntuivat todella kertakäyttöisiltä, ovat monet tämän pelin hahmon astetta pitkäikäisempiä ja ne jotka eivät ole, ovat silti erittäin hyvin tehtyjä. Carver, Pete, Bonnie ja varsinkin Jane ovat jokainen todella hyvin tehtyjä hahmoja. Muutenkin hyvin tehtyjen hahmojen ansiota pelin tarina kiinnostaa varsin hyvin, vaikka se eteneekin aika ennalta-arvattavia reittejä. Mutta se miten kaikki lopulta päättyy, onkin yksi lupaavimpia tapoja päättää tälläinen peli, sillä loppuratkaisuja on varsin monta ja ne mahdollistavat monenlaisia mahdollisuuksia jatkon kanssa.

Tasollisesti mitään isoa muutosta ei tapahdu, sillä ensimmäisen kauden tavoin pääpaino on dialogissa ja pelaajan tekemissä valinnoissa. Kaikki esineiden käyttämiset sun muut ovat puoliturhia lisiä vaikkakin ympäristön tutkiminen rikastaa sitä, mitä Clementine ja muut tietävät ja sanovat. Itselläni tämä on yksi niitä pelejä joita ei yhteen aikaan vain tullut pelattua ja nyt ne ovat hyvin haluttuja koska samanlaisia pelejä ei välttämättä enää tule ollenkaan. Kun on pelannut myöhemipiä Telltalen pelejä niin kyllähän sen kehityksen huomaa ja tämä peli on sitä kehityksen alkuosaa, mitään ihmeellistä ei ole, mutta tarinallisena kokonaisuutena peli kuitenkin toimii samalla vahvuudella kuin ensimmäinenkin.

_________________________________________________________________________________

Menneisyyden ote ei hellitä (Spoileriaihealue)

Kun puhutaan vähän vapaammin pelistä ja varsinkin sen tarinasta, niin mukaan on saatu mahtumaan monta erittäin hyvää käännettä joista loppuratkaisu on helposti se vaikein. Sääli onkin että seuraavalla kaudella tämä kaikki potentiaali on hukattu aivan täysin. Mitä tulee Walking Deadin Clementine saagaan, niin tämä toinen osa saattaa jopa olla se paras, vaikkakin se ensimmäinen kausi onkin sieltä parhaasta päästä. Sanoisin että loppuratkaisu on nimenomaan se ratkaiseva tekijä sillä matka on ykkösessä parempi. Tällä kertaa loppuratkaisuun vaikuttaa todella vahvasti pelin vaikein päätös; Kenny vai Jane? Tapa jolla peli alustavaa tätä tilanne on erittäin onnistunut ja tekee siitä niin vaikean. Jane on helposti yksi sarjan parhaita hahmoja, vähän kun Molly 2.0, kun taas Kenny on se kysymysmerkki jonka on oppinut jo yhden pelin aikana tuntemaan hyvässä ja pahassa.

Muutenkin hahmojen suhteen kaikki toimii erinomaisesti. Jane on se kiven kova selviytyjä jota Clementine voi pitää jo esikuvana ja opettajana, kun taas Kenny on yksi niitä viimeisiä muistoja menneisyydestä. Pete on juurikin sellainen loistohahmo maailmanlopun selviytyjä johon kiintyy oitis ja siksi hänen nopea kuolemansa sattuukin niin paljon. Bonnie taas on niitä hahmoja joka tuli ensimmäisen pelin DLC:n kautta tutuksi ja joka on melkoinen kysymysmerkki. Sitten on näitä hahmoja joista on hyvin vaikea pitää, kuten Rebecca (koska hän on aika mulkku), Sarah (koska hän on todella ärsyttävä) ja Arvo (koska hänestä kuin tekemällä tehdään ongelma). Nämä asiat korostuvat erittäin hyvin siinä miten peli rakentuu.

Todella isossa osassa peliä ei voi tehdä sellaisia ratkaisuja mitä todella haluaisi. Clementine on vähän turhan kiltti ja varovainen kun taas itse valikoisin paljon aggressiivisemman taktiikan moniin tilanteisiin. Loppupuolella varsinkin kun osa porukkaa on lähtemässä auton ja tarvikkeiden kanssa, pelaajalla ei ole mitään vaihtoehtoakaan ampua, kun taas itse olisin pudottanut Arvon heti ja sanomatta mitään. Samanlaisia tilanteita on myös muitakin, kuten se miten toimia heikoilla jäillä tai miten keskustella Carverin kanssa. Tuntuu itseasiassa siltä että pari ensimmäistä episodia on tarinallisesti tehty erittäin hyvin, kun taas ne viimeiset on tehty kaikkein heikoimmin, yleisesti.

_________________________________________________________________________________


Yhteenveto

Walking Dead season 2 on sarjansa parhaita pelejä samalla tavalla kuin ensimmäinenkin ja on vähän haastavaa lopulta arpoa että kumpi niistä olisi parempi. Tarina on täynnä käänteitä, vaikeita ratkaisuja ja surullisia ihmiskohtaloita. Harvat selviävät ja ne jotka selviävät kärsivät. Tarinallisesti oli todella hyvä ratkaisu tehdä Clementinestä uusi päähenkilö ja sitä on myös käytetty todella hyvin pelin aikana. Telltale Gamesin tyyli on vahvasti läsnä ja jokainen episodi on omanlaisensa kokonaisuus ja yhdessä ne muodostavat ison kokonaisuuden joka toimii varsin hyvin ja päättyy todella hyvin, todella vaikeaan tilanteeseen, josta oli hyvä jatkaa, mutta se pallo pudotettiin. Jos Telltale Gamesin pelit nappasivat, niin kyllä tämäkin nappaa.

 

+ Päätöksien rikastama tarina

+ Clementinen kehityskaari

+ Lopetus

+ Monta hyvin tehtyä hahmoa Petestä Janeen

 

- Muutama liiankin kiveen kirjoitettu ratkaisu

- Paljon tilanteita joissa ei voi tehdä niitä ilmeisiä ratkaisuja

 

Arvosana: 8,0

 

Mahtava



11-11_%20Memories%20Retold.jpg?159226181

Ei se tyypillisin tarinallinen peli

 

11 - 11: Uudelleenkerrottuja muistoja

 

PlayStation Now

 

 

11 - 11: Memories Retold

Ensimmäisen maailmansodan tapahtumiin sijoittuva, astetta erilaisempi tapaus on tarinallinen kokonaisuus jossa kahden eri puolilla taistelevan miehen tarinat nivoutuvat yhteen ja lopulta johtavat marraskuun 11. päivään ja aselepoon johon ensimmäinen maailmansota päättyi. Tarina seuraa kanadalaisen sotavalokuvaajan Harryn (Elijah Wood) matkaa läpi sodan, jonka aikana hän vain haluaisi palata kotiin ihastuksensa kohteen Julian luo. Toisena puolena tarinassa on saksalainen tehdastyöläinen Kurt (Sebastian Koch) joka värväytyy oma-aloitteisesti sotaan, vain löytääkseen poikansa Maxin ja tuodakseen tämän kotiin. Lopulta näiden kahden miehen tiet kohtaavat ja esiin nouseekin kysymys siitä, että voiko kahden eri puolilla olevan miehen välillä syntyä ystävyys ja voiko se kestää sodan läpi.

 

Tyylikäs graafisesti ja ideallisesti

Ensimmäinen asia mikä pelissä nousee hyvin selvästi esiin, on pelin vesivärigrafiikka. Graafinen ulkoasu on todella erilainen ja erottaakin pelin monista muista peleistä. Tälläinen grafiikka tuo todella indiemäisen vivahteen. Graafinen ulkoasu ei ole huono, mutta se tekee monista pienemmistä yksityiskohdista sekavia, kun pieniä yksityiskohtia ympäristöissä ei joko huomaa tai niistä ei meinaa saada selvää. Mutta samalla aikaa graafinen ulkoasu toimii erittäin hyvin, sillä se tuo sotaan aivan uudenlaisen tyylillisen otteen. Myös se miten valokuvaus toimii grafiikan kanssa yhdessä on varsin hyvä. Maisemakuvaus on huomattavasti selkeämpää kuin yksityiskohtien huomioinen ja hahmografiikka. Graafinen ulkoasu ei tälläisenään toimisi samalla tavalla nopeatempoisemmissa peleissä, mutta tälläisessä astetta taiteellisemmassa ja tarinallisesti painavammassa kokonaisuudessa se toimii huomattavasti paremmin.

Pelillisesti 11-11 etenee nopeasti eteenpäin ilman isompia hidasteita. Ajoittain mukana on muutamia pulmia, jotka tosin ovat hyvin pieniä. Enemmän pelattavuus on tarinan seuraamista ja ajoittaisia esineiden siirtelyä ja muutamia minipelejä. Harryllä on kameransa, jolla hän kuvaa sodan tapahtumia. Pelaaja voi räpsiä kuvia milloin mistäkin, jotkut kuvat ovat korostettuja ja osa taas sellaisia joita pelaaja ottaa omaksi ilokseen. Myös tarinassa korostuu se, että Harry on mukana sotakuvaajana. Siihen myös monet pelin erittäin, siis todella ennalta-arvattavat käänteetkin perustuvat. Muutamat osuudet pelissä on aika huonoja, pakotettua hiiviskelyä tms. Mutta pääasiassa peli etenee hyvin selkeästi eteenpäin, ilman että on isompaa vaaraa jäädä jumiin. Pääosassa on kahtia jaettu tarina jossa pelaaja voi lähinä päättää että kumman miehen ohjaksista aloittaa tietyssä pätkässä, mutta sitten pian hypitään puolelta toiselle.

 

Laiskahti tehty loppupuoli latistaa koko paketin

Tarinan aikana luvassa muutamia pätkiä joiden olisi tarkoitus vaikuttaa siihen miten tarina etenee, mutta itse sanoisin että ovat punaisia sillejä, hämäyksiä. Tuntuu että tasan kaksi kohtaa loppupuolella määrittää sen, miten peli sitten lopulta päättyy ja täytyy harmikseni todeta että lopetus on yksi pelin huonoimpia osia. Lopetuksia on kourallinen, mutta ne on tehty todella huonosti ja liian samanlaisesti. Todellisia vaihtoehtoja on muutama erilainen ja se mitä itse kuvailisin oikeasti ratkaisuksi tälläisessä tilanteessa, on kaukana siitä, mitä peli pitää 'hyvänä lopetuksena' tai 'onnellisena'. Loppu on todella raiteilla kulkevaa ja siinä kohtaa kun valitaan kahden ratkaisun välillä, niin huomaa miten vähän tähän lopetukseen on panostettu. Siis lopetukset ovat todella erilaisia, mutta kehuja niistä on vaikea antaa, vaikka sinne onkin muutamia todella koviakin paikkoja laitettu, mutta tähän osaan olisi voitu panostaa merkittävästi enemmänkin.

Kokonaisuus olisi merkittävästi parempi jos loppuratkaisuun oikeasti vaikuttaisivat pelin aikana tehdyt päätökset ja erilaisia lopetuksia olisi enemmän, riippuen juurikin siitä että mitä pelaaja päättää tehdä ja miten hän on tietyt asiat hoitanut. Tälläisenään niitä oikeita lopetuksia on vain se muutama hyvä, huono ja traaginen. Harmillista on myös se, että tapa jonka itse määrittelee oikeaksi, kuten mitä ystävyys todella merkitsee, voi olla pelin mittapuulla reitti surkeuteen, koska lopetuksia on niin vähän. Monissa tilanteissa on tietysti tulkinnanvaraista että onko pelkuruus tai itsekkyys sitten parempi ratkaisu tai miltä rauhantavoittelu todella vaikuttaakaan muiden silmissä.


Yhteenveto

11.11: Uudelleenkerrotut muistot on pitkälti yllättävän hyvä ja erilainen peli. Se kärsii todella kehnosta lopetuksesta, vaikka tarjoaakin yllättävän hyvän kokonaisuuden tarinallisessa mielessä. Ulkoasu on erilainen omalla tyylikkäällä tavallaan, mutta tarinavetoisen pelin tulisi panostaa lopetukseensa huomattavasti enemmän, sillä tälläisenään tuntuu että lopetuksen on suunnitellut joku aivan muu, kuin muun osan pelistä, joka on huomattavasti paljon paremmin toteutettu. Tämän loppuratkaisuryppään ja pelaajan valintojen mitättömyyden vuoksi kokonaisuus kärsii ikävän paljon.

 

+ Valokuvaaminen

+ Graafinen ulkoasu

+ Jaksotus ja tarinan eteneminen

 

- Lopetus on todella kehnosti toteutettu

- Muutamat turhauttavat pätkät

 

Arvosana: 5,6

 

Paremmalla puolella



Blacksad%20Under%20the%20Skin.jpg?159879

Mahtavat rakennuspalikat eivät takaa mahtavaa lopputulosta

 

Mustasuru: Ihon alla. Erityisen tyylikäs noir henkinen rikostrilleri antropomorfisilla eläimillä.

 

 

 

Blacksad: Under the Skin

Alunalkaen en tiennyt tästä pelistä juuri muuta kuin että kyseessä on noir teemallinen tarinallinen seikkailupeli antropomofisilla eläimillä. Odotukset menivät hieman kohti The Wolf Among Usia vaikka varsin erilaisiahan nämä kaksi peliä ovat, hyvin monella tavalla, niin pelattavuudessa kuin ideassaan. Suhteellisen vähillä odotuksilla päästiin siis alkuun ja ihan niin, sillä ei tämä nyt mitään Telltalen tasoa ole.

 

Tupakanhajuinen ja jazzsävyinen rikostrilleri

Tarina sijoittuu New Yorkiin 50-luvulle jossa jatsi soi ja kaikki polttavat, joka paikassa. Kaikilla on salaisuuksia ja pahoja asioita tapahtuu. Tarinan edessä vastaan tulee aika rujojakin juttuja. Maailmaa kansoittavat ihmismäiset eläimet ja pelaaja ottaa ohjattavakseen John Blacksad nimisen mustan kissan joka toimii yksityisetsivänä. Peli opettaa nopeasti pääasiat ja jo ensimmäisillä päätöksillä otetaan selvää että millainen pelaaja on kyseessä, kun mietitään Blacksadin moraalista kompassia. Tarinan edetessä hahmo kehittyy omanlaisekseen, lähinnä siten että Blacksadin toimintatavat näyttävät sen, että millainen hän on luonteeltaan ja toiminnaltaan. Onko hän puhelias vai vaitonaine, tunteellinen vai käytännöllinen, herkkä vai karu ja niin edelleen. Tarina alkaa yksinkertaiselta vaikuttavan toimeksiannon merkeissä kun Blacksadin olisi tarkoitus etsiä kadoksissa oleva nyrkkeilijänalku, ennen hänen isoa otteluaan. Tapausta varjostaa ja monimutkaistaa nyrkkeilijän valmentajan ilmeinen itsemurha, tämän tyttären kyynisen käytännöllinen asenne sekä muutama karpaasi jotka hankaloittavat Blacksadin elämää. Mutta koska kyseessä on film noir tarina, niin mikään ei tietenkään ole niin yksinkertaista kuin voisi olettaa vaan kaikki muuttuu hyvin synkäksi.

John Blacksad ei ole mikään Sam Spade, JJ Gittes, Philip Marlowe tai Jussi Vares, vaan jää aika tylsänpuoleiseksi hahmoksi. Pelkästään ääninäyttely hahmon kohdalla on jotenkin puisevaa ja särmätöntä, ettei jopa mitäänsanomatonta. Blacksad kuullostaa vanhalta ja väsyneeltä, mikä on sääli, sillä aika moni muu hahmo kuullostaa huomattavasti paremmalta. Ääninäyttely on varsin kelvollista heikoimmassakin vaiheissa kun taas hahmojen graafinen ulkoasu jättää aika paljon enemmän toivomisenvaraa. Tämä on todella hahmo kohtaista mutta aika monet hahmot tuntuvat todella muovisilta ja elottomilta. Tietyt eläintyypit ovat muita paremmin tehtyjä, mutta aivan liian monessa kohtaa tuntuu että hahmoihin olisi pitänyt panostaa ulkoisesti todella paljon enemmän. Ideallisesti ja sisällöllisesti todella monet hahmot ovat erittäin hienosti tehtyjä mikä on hyvä asia, varsinkin hyvän ääninäyttelyn kanssa, mutta liian usein hahmot eivät vain nappaa ulkoisesti.

Mitä henkilöhahmoihin tulee yleisesti, niin valtaosa on tehty oikein hyvin, noir teemallisesti ja uskollisesti. Poliisikomentaja Smirnov on helposti yksi onnistuneimpia hahmoja älykkäänä lainkirjaimet tuntevana ja seuraavana susikoirana, joka samalla tietää Blacksadin arvon ja on yksityisetsivän arvokkaimpia liittolaisia. Luihu näätä Weekly taas on tabloidijournalisti ja juurikin sellainen puoliarveluttava liittolainen yksityisetsivälle. Nyrkkeilysalin uusi omistaja Sonia Dunn nyt ei mikään femme fatale ole, mutta sopii tarinaan erittäin hyvin surevana tyttärenä joka samalla tuntuu sopivan arveluttavalta. Myös etsittävänä oleva nuori nyrkkeilijä Bobby Yale rakentuu erinomaisesti. Sitten on tietysti mafioso O'Leary joka on helposti yksi pelin kiinnostavimpia hahmoja. Monia klassisia noir ajan hahmoja tulee vastaan paljon salaisuuksineen ja menneisyyksineen, joista kumpaakin Blacksadiltakin löytyy.

 

Päättelyä ja päätöksiä

Pelaaminen koostuu useammasta erinäisestä osasta joista melkein kaikki ovat jonkinlaista tiedonhakintaa. Isossa osassa ovat keskustelut joissa Blacksad kerää tietoa ja muokkaa tarinaa päätöksillään. Jotkut päätökset ovat hyvin tärkeitä kun taas osa aika marginaalisia. Tästä asiasta ei ole kuitenkaan otettu läheskään tarpeeksi irti, varsinkaan aivan lopussa. Keskusteluissa voi myös käyttää Blacksadin tarkkoja aisteja, joiden avulla hän voi tehdä erinäisiä päätelmiä henkilöistä heidän ilmeidensä ja eleidensä kautta, tai hajujen ja äänien kautta. Toisena asiana tulee vastaan ympäristöjen tutkiminen jossa myös korostuu tiedon kerääminen. Ympäristöt ovat täynnä asioita joita tutkia ja katsella mikä johtaa ikävän usein harhailuun, kun ei ole varma että mitä ihan oikeasti pitäisi tehdä. Nämä molemmat peliosat johtavat sitten kolmanteen peruspilariin, nimittäin pelin ehkä kiinnostavimpaan palaan, deduktiiviseen päättölyyn. Kaikki tiedot mitä Blacksad kerää, jää leijumaan hänen mieleensä kunnes sitten tietoja yhdistelemällä Blacksad tekee uusia päätelmiä jotka auttavat selvittämään mysteeriä. Erityisen hienoa tässä on se, että mukana on paljon sellaista tietoa, millä ei välttämättä tee yhtään mitään koko peli aikana ja sitten on monia sellaisia tietoja, jotka aivan äkkiä voivatkin tulla yllättävän hyödyllisiksi. Viimeinen osa pelattavuutta toiminnallisin osa, nimittäni reaktiopätkät joissa yleensä tapellaan. Nämä ovat nopein tie kuolemaan, sillä monesti virhemarginaali on aivan olematon, eli yksi virhe ja kuolit.

Kokonaisuutena näistä asioita jää aika hajanainen paketti. Tutkintapätkät ovat keskustelujen ja tulkintojen kautta varsin kiinnostavia, mutta sellainen jatkuva harhaileminen ympäristöissä saa pelin helposti tuntumaan erittäin hitaalta kun ei ole tietoakaan että mitä pitäisi tehdä. Tätä korostuu todella hyvin se, että pelihahmon ohjattavuus on aivan kaamealla tavalla tönkkö. Blacksad liikkuu ja varsinkin kääntyilee todella kankeasti ja kun tähän lisätään se, että monissa paikoissa tuntuu että pelissä pitäisi liikkua selvillä raiteilla, niin kaikki tutkimisosuudet ovat tuskallisia, etenkin jos pitää liikkua paljon, etenkin ahtaissa paikoissa joissa kääntyminen on tuskallista kuin taskuparkkeeraus. Tämä johtaa helposti puuduttavuuteen mitä entisestään lisää se, että tietyissä osissa tuntuu että pelissä on aika kovat lataustauot. Kun siirrytään paikasta toiseen niin peli lataa hyvin selvästi. Kolmantena osana tätä turhauttavaa suota on se, että tämä peli tuntuu hyvin rikkinäiseltä siinä mielessä että peli pimenee tietyissä kohdin hyvin herkästi tai kaatuu kokonaan, minkä takia muutamia osuuksia voi joutua pelaamaan kokonaan uudestaan. Muutenkin Blackadin heikkoudet ovat sellaisia joista saa sellaisen vaikutelman että peliä ei ole viimeistelty tai hiottu pelattavuuden näkövinkkelistä. Tarina on kirjoitettu ja koottu oikein hyvin sillä noir henkisesti todella monet tuntuvat arveluttavilta ja tyylikkyys on huipputasoa. Kun tarina monimutkaistuu, niin yhtä jos toista hahmoa alkaa epäillä yhdestä jos toisesta asiasta ja mukaan mahtuu monta aika raskasta käännettä ja yllätystä joiden jälkeen todella katuu päätöksiään.


Yhteenveto

Blacksad: Under the Skin on ensinalkuun varsin lupaavanoloinen peli. Noir tyyliset tarinat ovat aika houkuttelevia ja samoin maailmat joissa antropomorfiset eläimet täyttävät maailman ihmisten sijaan (tai ihmisten kanssa). Pelissä on oikeat otteet ja ideat, mutta niistä ei ole osattu ottaa kaikkea irti ja monin paikoin peli käy aika hitaalla. Pelistä jää vähän sellainen fiilis että sen kanssa ei ole menty niin pitkälle kuin olisi ehkä pitänyt koska kokonaisuudesta jää vähän väljä olo. Vaikka tarina toimiikin oikein hyvin, niin mielekkyys jää vajaaksi.

 

+ Vahva noir tunnelma ja tyylikkyys

+ Deduktiivinen päättely ja salapoliisityöskentely

+ Tarinan rakentuminen

 

- Paljon harhailua ja laahaavuutta

- Elottomilta tuntuvat hahmot

- Useat lataustauot ja rikkinäisyys

 

Arvosana: 6,5

 

Erinomainen



Broken%20Age.jpg?1594995247

Kahden maailman kohtaaminen

 

 

Särkynyt Aika

 

PlayStation Now

 

 

Broken Age

Särkynyt aika on näitä pelejä josta on yhdessä jos toisessakin yhteydessä kuullut jotain pientä yhdestä jos toisestakin asiasta, mutta kokonaisuus ei ole missään kohtaa paljastunut, mikä on todella hyvä, sillä kyseessä on tarinallisesti erittäin hyvin tehty, tälläinen vanhemman koulukunnan seikkailupeli jossa paljon hyvin kirjoitettu dialogia, näppärää huumoria, veikeitä hahmoja sekä aivan liian paljon harhailu ja kikkailua, joka monesti näkyy pulmanratkontana. Pelintekijänä toimii Tim Schafer, jonka tyyli tulee kyllä hyvin esiin, mutta ei ole silti yli-ilmeinen. Mukana on myös paljon sitä roskaa mitä häneltä voi odottaa, mutta yleisesti Broken Age saattaa hyvinkin olla hänen paras pelinsä, ilmiselvistä heikkouksista huolimatta.

 

Kehittyneeltä avaruusaselmata askeettiseen kylään

Tarinassa seurataan kahden erilaisen hahmon edesottamuksia. Shay (äänenä Elijah Wood) on pitkälti pumpulissa kasvanut nuori miehenalku joka viettää aikaansa avaruusaluksella seuranaan tietokone joka öisin on kuu-ukko Isä ja päivisin aurinkoinen Äiti (äänenä Jennifer Hale) joka ohjaa hänen jokapäivästä arkena aamiaisesta aktiviteetteihin, jotka on tehty niin vaarattomiksi että Shay on niihin jo lopen kyllästynyt, kunnes sitten irtioton kautta kohtaa Marek nimisen susihukan, joka tuo hänen elämäänsä vauhtia. Toisaalla, rauhallisessa maalaismaisemassa elää Vella, joka nuorena naisena päätyy osaksi perinteistä seremoniaa, jossa hänet käytännössä syötetään valtavalle hirviölle. Vella kuitenkin taistelee vastaan ja päätyy omaan seikkailuunsa, tarkoituksenaan kukistaa hirviö ja lopettaa perinne kokonaan. Mutta miten kaksi näin erilaista tarinaa voi toimivalla tavalla yhdistyä? Se selviää hiljalleen.

Pelaaja valitsee että missä järjestyksessä alkaa tarinaa avaamaan ja kahden hahmon välillä voi vaihdella lähes täysin vapaasti, vaikka hahmoilla ei olekaan toisiinsa mitään ilmeistä linkkiä, kumpikin tarina etenee tiettyyn pisteeseen isossa kokonaisuudessa ja kun molempien pelihahmojen tarinakaari saavuttaa tietyn pisteen, niin siirrytään seuraavaan kappaleeseen. Kappaleita on vain muutama, mutta tarina on jaksotettu niin hyvin, että se toimii oikein hyvin eikä oikein missään kohtaa ala todella tuntua tylsältä. Pituudeltaan yksi näytös jokusen tunnin, jos tietää mitä pitää tehdä, muutoin ajan voi helposti tuplata. Lisäksi tämä on niitä pelejä jonka kanssa opas voi olla ihan hyvä keksintö, jos tämäntyyliset pelit ovat luotaantyöntäviä, sillä tarina voi hyvinkin olla harkitsemisen arvoinen. Vaikka se ihan lopussa onkin jätetty härskisti kesken, mikä on kyllä aika huono ratkaisu, sillä tälläinen lopetus jättää vähän huonon maun.

 

Aartenetsintää ja kokeilua vai harhailua ja kikkailua

Samalla tavalla kuin vaikkapa Day of the Tentacle, Full Throttle tai Grim Fandango, myös Broken Age kuuluu tälläiseen todella vanhan koulukunnan seikkailupelijoukkoon. Se tarkoittaa sitä että kentissä on paljon kaikenlaista mitä tarkastella, kerätä ja tutkia kunnes lopulta keksii että mitä käyttämällä mihin tai mitä yhdistämällä mihin, pääsee tarinassa eteenpäin. Jotkut voivat saada tälläisestä todella paljon irti, mutta itse koen että tässä mennään niin usein liiallisuuksiin, että se syö merkittävästi mielekkyyttä pelistä itsestään, etenkin jos tarinassa on onnistuttu, mitä tämän kanssa, ihme kyllä on, sillä yleensä Tim Schafer ei onnistu kunnolla oikein missään. Broken Age ei ole ylivedetty kaikessa pikkumaisuudessaan, mutta se ei myöskään ole sieltä selkeimmästä päästä ja jos ei halua käyttää minkäänlaista opasta pelissä etenemiseen, niin kyllä sitä harhailua ja esineillä kikkailua joutuu harrastamaan kyllästymiseen asti, varsinkin kun kaikki pulmat eivät ole sieltä selkeimmästä päästä ja monet osat ympäristöstä eivät juuri erotu.

Tätä ylitsevuotavuutta on rajoitettu sentään hieman siinä että ympäristöt eivät ole mitään aivan valtavia, mutta lääniä on kuitenkin sen verran kyllä sitä ees taas ravaamistakin saa harrastaa aika paljon. Pitkässä juoksussa tämän kanssa alkaa erityisesti ärsyttää se, että alueet eivät kokonaisuudessaan näy heti, vaan joskus pitää vähän aikaa edetä, että koko ruutu avautuu, mikä hidastaa paikasta toiseen etenmistä, mikä tälläisissä peleissä, pitäisi olla aivan toisin. Todella monissa tilanteissa tuntuu että paljon parempi ratkaisu olisi että etenminen olisi monessa kohtaa paljon nopeampaa, vaikka sitten pienoisten tyyliseikkojen kustannuksella.

Hajonnut Aika alkaa erittäin hyvin ja varsinkin Shayn osuus on aluksi erittäin kiinnostavaa ja se olikin se osa mikä todella sai oman huomioni. Hahmoina Vella ja Shay ovat sopivan erilaisia, mutta kumpikin toimii erittäin hyvin joten sellaista ilmeistä suosikkia ei ihan heti välttämättä löydy. Tietysti Elijah Wood on tuttu ääni ja tekeekin todella hyvän roolityön, mutta kyllä Vellan ääninäyttely toimii myös kiitettävästi. Ehkä harmillisinta tässä kaikessa on se turha kryptisyys ja laahaavaksi äityvä harhailu ja kikkailu, sillä se syö sitä pelillistä nautinnollisuutta. Pelissä kun on monta hyvää hahmoa ja hyviä juttuja jotka kyllä toimivat. Sääli on myös siinä, että tarina jää kesken ja kun kyseessä on Tim Schafer niin mitään jatkoa tuskin saadaan, kun hänen pelinsä eivät vain myy, monesti aika selkeistä syistä.


Yhteenveto

Broken Age on huumorin ja rennon olemuksen ansiosta varsin mielekäs seikkailupeli kokea ja graafinen ulkoasu ja kahdella rintamalla etenevän tarinan jaksotus ja rakentuminen ovat todella hyvin tehtyjä. Siinä on kuitenkin mukana paljon niitä todella tyypillisiä aarteenetsintä- ja harhailupelaamisen merkkejä jotka tekevät siitä erittäin helposti erittäin rasittavan ja mahdollisesti pitkäveteisen. Edestakaisinravaamista on todella paljon ja vähän joka paikassa pitää näprätä vähän kaikkea kunnes jotakin tapahtuu. Näistä syistä tämä on helposti sellainen peli joka on aika luotaantyöntävä mutta kokemisenarvoinen, vaikka sitten oppaan kanssa, niin ei tarvitse miettiä muuta kuin tarinan seuraamista ja paikkapaikoin todella hyviä hahmoja ja dialogia.

 

+ Huumori ja hyvin kirjoitetut hahmot ja dialogi

+ Kahden tarinan erinomainen yhdistely ja jaksotus

+ Graafinen ulkoasu ja yleinen tyyli

 

- Pulmapelinrakenne

- Jatkuva ja päättymätön harhailu

- Aarteenetsintämentaliteetti

 

Arvosana: 6,4

 

Hyvä



Pääarvio

Tarinallisten pelien kanssa Telltale teki aikoinaan eräänlaisen standartin valintapohjaisille peleille. Joissakin tapauksissa tuntuu että ideaa on yritetty käyttää jotenkuten, mutta sitten vastaan tulee tapauksia jossa ideaa on viety myös eteenpäin, muutamilla pienillä ratkaisuilla.



Life%20Is%20Strange.jpg

Peli joka ei välttele vaikeitakaan aiheita.

 

 

Elämä on outo... ja oudommaksi muuttuu kun valokuvausta opiskeleva Max sattumalta huomaa omaavansa kyvyn kelata aikaa taaksepäin jolloin hänelle aukeaa lukuisia erilaisia mahdollisuuksia.

 

 

 

Life is Strange

Tarinallisia pelejä on moniin lähtöihin ja itselläni on ne suosikit joihin todella pääsee sisään ja jotka voi pelata helposti monta kertaa. Elämä on outoa kuitenkin on teemoiltaan sellainen että itselläni on vähän haastavaa päästä siihen kunnolla sisään. Aihealue ei ole se kaikista houkuttelevin, kun ollaan osa teinityttöjen välistä taistelua tai muuta taidekouludraama. Mutta sisimmässään Life is Strange on hyvin aikuinen kokemus koska mukana on paljon hyvin haastavia tilanteita, vaikeita ratkaisuja ja todella kipeitä elämäntilanteita. Pelissä ei kammoksuta synkkiä asioita kuten henkistä ahdinkoa, itsetuhoisuutta, hyväksikäyttöä tai koulukiusaamista.

 

Valokuvaamista ja perhosvaikutuksia

Tarinan päähenkilö on taidekoulussa valokuvaamista opiskeleva lahjaksa Max Caufield. Teinitytön elämä ei ole sieltä helpoimmasta päästä, varsinkin kun Max on astetta ujompi tapaus, mutta hänellä on sydän paikoillaan ja hyviä ystäviä aina koulukiusatusta Katesta vitsikkääseen leffanörttiin Warreniin. Mutta koulussa on myös niitä kiusaajia kuten elitistinen primadonna Victoria sekä rikkaan perheen epävakaa poika Nathan. Kun kuvioon heitetään mukaan heikko rehtori, yli-innokas vahtimestari, inspiroiva opettava sekä värikäs joukko erilaisia oppilaita, niin kokonaisuus on vähintäänkin monitahoinen. Koulun ulkopuolella pakkaa sekoitetaan entisestään ja jakso jaksolta meno muuttuu raastavammaksi ja panokset kovenevat.

Maxilla on kuitenkin yksi valttikortti, sillä kun hän sattumalta todistaa väkivaltarikoksen, niin hän havahtuu siihen, että kykenee kelaamaan aikaa taaksepäin. Max voi tehdä vaikka mitä ja sitten palata ajassa taaksepäin kohtaan ennenkuin teki mitä teki ja miettiä sitten tilannetta uudestaan ja jopa katsoa toisen lopputuloksen ja valita sen mieluisemman vaihtoehdon. Tämä tulee erittäin hyödylliseksi tarinan edetessä ja pelillisesti valtaosa isoista päätöksistä onkin valintoja kahden lopputuloksen välillä. Jokainen ratkaisu mitä pelaaja tekee, johtaa perhosefektiin ja jotkut seuraukset tulevat vastaan paljon myöhemmin, todellisen episodipelin hengessä.

 

Tekisinkö näin vai tekisinkö noin?

Jaksotuksen suhteen peli ei ole sieltä parhaasta päästä, vaikka kokonaisuus toimiikon varsin hyvin. Ensimmäinen jakso on hyvin simppeli ja rento mutta heti toinen jakso huipentuu yhteen peliin raastavimpaan kohtaukseen jossa ollaan heikommalla jäällä kuin yhdessäkään kohtaa aiemmain tai myöhemmin. Monissa jaksoissa tehdään yhtä jos toista enemmän tai vähemmän arveluttavaa ja valintojen suhteen ollaan usein enemmän kuin epäedullisessa tilanteessa. Käänteitäkin on useita ja muutamat ovat enemmän kuin yllättäviä tai sitten niin ilmeisesiä, että niitä ei ole sen vuoksi edes ajatellut. Se mikä tekee tarinasta kuitenkin niin erikoisen on se, että jokainen jakso tuntuu kehittävän jotakin uutta joka sekoittaa pakkaa entisestään. Tästä syystä peli onnistuu yllättämään uudestaan ja uudestaan. Jaksotus ei ehkä ole se paras mahdollinen, mutta tapa jolla peli kehittyy edetessään, on esimerkillinen.

Muutamat asiat ovat pelissä läsnä alusta asti ja eräs näistä tekee pelistä niin hyvän, nimittäin se yksityiskohtien huomioiminen. Pelimaailmassa on valtavasti monia pieniä tilanteita jotka tapahtuvat reaaliajassa ja ovat näin ollen täysin missattavissa. Osan näistä huomaa vasta jakson lopussa kun esiin tulee lista kaikesta mitä pelaaja teki tai jätti tekemättä ja nämä päätökset sitten johtivat johonkin lopputulokseen. Life is Strange etenee varsin suoraviivaisesti mutta tapa jolla se on rikastettu on varsin esimerkillinen. Telltalen peleissä on muutamia ratkaisevia päätöksiä jotka nostetaan esille episodien päätyttyä. Tässä pelissä on tarinallisesti merkittäviä päätöksiä ja sitten on paljon sivutehtäviä joista osa vaatii todellista tarkkaavaisuutta sillä ajan taaksepäinkelaaminen ei ratkaise aivan kaikkea jos on edennyt tarpeeksi pitkälle eikä ole kunnolla edes huomannut mitä ympärillä tapahtuu. On yksi asia päättää tehdä jotakin ja on täysin toinen asia olla tekemättä jotenkin. Sitten on niitä tilanteita, joita ei edes tajunnut tai huomannut, ennenkuin niistä huomautettiin.

Peli ei ole samalla tavalla dialogipainotteinen kuin monet Telltalen pelit vaan kyse on enemmänkin siitä että mitä pelaaja päättää tehdä. Tiettyjä asioita oppii olemalla röyhkeä tai käyttämällä yritys-erehdys metodia. Koska taaksepäinkelaaminen on mahdollista, niin tilanteita voi yrittää monta kertaa ja mokiaan voi korjata, kun ne vain tiedostaa. Peli ei ole samalla tavalla nopeuteen perustuva keskusteluissaan vaan päätöksistä tulee oikeasti lopullisia vasta kun tilanteesta tai alueelta poistuu kokonaan. Ympäristöjen tutkiminen antaa monesti parhaat työkalut uuden oppimiseen ja tilanteiden korjaamiseen tai edistämiseen.

 

Max.jpg?1598467895

Viikko nuoruudestani

 

Omat ideat korostuvat

Aika usein tälläiset pelit ovat uudelleenpeluuarvoltaan erittäin hyviä. Itse olen pelannut muutamat Telltalen pelit useamman kerran läpi erilaisten lopputulosten toivossa ja joskus puhtaasti siksi, koska ne ovat täynnä hienoja yksityiskohtia ja erinomaista tarinankerrontaa. Life is Strange ei ole samanlainen tapaus sillä se on rakentunut hyvin erilaisella tavalla. Mukana on monta sellaista päätöstä jotka vievät tarinaa tiettyyn suuntaan, mutta loppuviimeksi tarina ei ole ihan niin moniulotteinen isona kokonaisuutena. Monet tilanteet voi hoitaa eri tavalla ja tietyt kuviot muuttuvat sitä kautta, mutta peli tuntuu myös sen verran hitaalta, että sitä voi olla vähän haastava aloittaa kokonaan alusta käydäkseen koko tarinan uudelleen läpi pienin muutoksin. Vaikka tiettyjen valintojen välittömät seuraukset näkeekin heti, niin ne pitkäkantoiset seuraukset selviävät vasta paljon myöhemmin.

Life is Strange tuntuu yhtä aikaa todella tutulta peliltä, mutta samalla se tuntuu myös hyvin uudenlaiselta. Itse kuvailisin sitä tuntemusta samankaltaiseksi kuin sitä kun vastaan tulee peli joka muistuttaa selvästi toista peliä, mutta on kuitenkin jollakin tavalla selvästi omanlaisensa. Dark Soulsin jäljessä on tullut paljon Soulslike pelejä kuten NiOh tai Surge, no Telltalen Walking Deadin jäljessä on tullut paljon samankaltaisia tarinallisia pelejä, kuten Until Dawn ja Life is Strange. Life is Strange tekee paljon omaa ja onnistuu erittäin hyvin korostamaan niitä. Tämän aloittaa sillä ajatuksella, että kyseessä on Telltalen ideoita ja mekaniikkoja käyttävä peli, mutta pelatessaan huomaa, että kyseessä on todella omanlaisensa kokonasuus. Kyllähän tälläisiä pelejä toivoisi lisääkin, mutta samalla aikaa toivoisin myös astetta toiminnallisempaa otetta ja vähän houkuttelevampaa ympäristöjä ja kiinnostavampia teemoja.  


Yhteenveto

Life is Strange on muutamilla tavoilla todella omalaatuinen peli, mutta siitä näkee myös monia vivahteita muihin peleihin. Telltale vaikutteet ovat olemassa, mutta samalla aikaa Dontnod pyrkii luomaan myös omiakin juttujaan. Päähenkilö on hyvin tehty ja tarinassa on yllätyksensä ja monipuoliset juonikuvionsa monine haastavine päätöksineen ja kipeine kohtaloineen. Omalla kohdalla tähän on vähän vaikea samaistua, mutta tarinavetoisten pelien ystävien kannattaa ehdottomasti kokeilla ainakin sen ensimmäisen jakson verran, josko kiinnostus heräisi.

 

+ Valintojen mukaan rakentuva tarina

+ Monet pienet yksityiskohdat maailmassa

+ Ajan kelaaminen

 

- Paikoitellen turhan hidas

- Jaksotus ontuu

 

Arvosana: 8,0

 

Mahtava